[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-PGcr6o3jlB5gcxSfJ9_Bsas4KaW3pNXf1WicKu9svo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},739,"Sota ja rauha III","Tolstoi, Leo",1828,1910,"739-tolstoi-leo-sota-ja-rauha-iii","739__Tolstoi_Leo__Sota_ja_rauha_III","Historiallinen romaani","romaani",[],[15,16],"klassikot","venalainen","fi",1869,1907,122854,784935,false,45297,[25,26,27,28,29],"Aristocracy (Social class) -- Russia -- Fiction","Historical fiction","Napoleonic Wars, 1800-1815 -- Campaigns -- Russia -- Fiction","Russia -- History -- Alexander I, 1801-1825 -- Fiction","War stories",[31,32,33],"Classics of Literature","Historical Novels","Russian Literature","\"Sota ja rauha III\" by graf Leo Tolstoy is a literary work published in 1869. Set during the Napoleonic Wars, it chronicles the French invasion of Russia through five interlocking narratives following different Russian aristocratic families. The work blends fictional storytelling with philosophical discussions about history, war, and power. Tolstoy drew from primary sources, interviews, and his own military experience to create this epic tale. He hesitated to classify it as a novel, considering it something beyond conventional literary standards. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Seppänen, Rob. A.",491,"Tolstoin laaja historiallinen romaani kuvaa Venäjän ylhäisöelämää ja Napoleonin sotien mullistuksia 1800-luvun alussa. Kolmannessa osassa seurataan vuoden 1812 sotatapahtumia ja pohditaan historian kulkuun vaikuttavia voimia.","Leo Tolstoin 'Sota ja rauha III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 739.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SOTA JA RAUHA III\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nSuomensi Rob. A. Seppänen\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1907.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nVuoden 1811 lopulla alettiin kiihkeästi asestaa ja keskittää\nLänsi-Europan sotavoimia ja vuonna 1812 siirtyivät nämä voimat --\nmiljoonittain ihmisiä (nekin yhteenlaskettuina, jotka kulettivat ja\nruokkivat armeijaa) -- lännestä itään Venäjän rajoille, jonne myöskin\nvuodesta 1811 alkoi vetäytyä Venäjän voimia. Kesäkuun kahdentenatoista\npäivänä marssivat Länsi-Europan sotavoimat Venäjän rajojen yli ja sota\nalkoi eli toisin sanoen tapahtui ihmisjärkeä ja koko inhimillistä\nluontoa vastaan sotiva tapaus. Miljoonat ihmiset harjoittivat toisiaan\nvastaan niin äärettömän paljon pahuutta, petosta, kavallusta,\nvarkautta, väärennystä ja väärän rahan liikkeellelaskemista, ryöstöä,\nmurhapolttoa ja murhia, ettei niitä kokonaisina vuosisatoinakaan jaksa\nmitkään maailman tuomio-istuimet aikakirjoihinsa kerätä. Mutta tänä\naikana eivät ihmiset, jotka niin tekivät, pitäneet niitä rikoksina.\n\nMikä synnytti tämän summattoman tapauksen? Mitkä olivat sen syyt?\nHistorioitsijat sanovat lapsellisella varmuudella, että tuon tapauksen\nsyynä oli: Oldenburgin herttuaa vastaan tehty loukkaus, se, ettei\nnoudatettu mannermaan sulkemissääntöä, Napoleonin vallanhimo,\nAleksanterin järkähtämättömyys, diplomatien erehdykset j.n.e.\n\nJos Metternich, Rumjantsef tai Talleyrand olisi jolloinkulloin\njuhlapäivällisten ja hallitsijan tulon lomassa huolellisesti ja\ntaidokkaasti sommitellut sopimuksen tai Napoleon kirjottanut\nAleksanterille: \"_Monsieur mon frère, je consens à rendre le duché au\nduc d'Oldenbourg_\"[1] -- niin ei olisi sotaa syttynyt.\n\nOn selvää, että asia esiintyi tämmöisenä sen ajan ihmisille. On selvää,\nettä Napoleonista näytti sodan syynä olevan Englannin vehkeet (kuten\nhän sen sanoikin St. Helenan saarella). On selvää, että Englannin\nedustajahuoneen jäsenistä tuntui sodan syynä olevan Napoleonin\nvallanhimo; että Oldenburgin prinssistä tuntui sodan syynä olevan häntä\nvastaan tehty väkivalta; kauppiaista mannermaan sulkemissääntö, joka\nkuristi Europaa; vanhoista sotamiehistä ja kenraaleista tuntui sodan\npääsyynä olevan se, että heille täytyi saada toimintaa; sen ajan\nlegitimisteistä, että oli välttämätöntä palauttaa _les bons principes_;\nsen ajan diplomateista taas tuntui kaikki tapahtuneen siitä, ettei\nVenäjän ja Itävallan liittoa 1809 oltu tarpeeksi taitavasti salattu\nNapoleonilta ja että memorandum N:o 178 oli kirjotettu kömpelösti. On\nselvää, että nämä ja lisäksi lukemattomat muut syyt, joiden mittaamaton\nmäärä riippuu katsantokantojen määrättömästä eroavaisuudesta, olivat\naikalaisten nähtävinä. Vaan meistä, jälkeläisistä, jotka syvennymme\ntoteutuneen tapahtuman suuruuteen koko laajuudessaan ja työnnämme\nsiihen selvän ja ankaran ajatuksemme tutkaimen, näyttävät nämä syyt\nriittämättömiltä. Me emme käsitä, että miljoonat kristityt ihmiset\nsurmasivat ja kiduttivat toisiaan sen tähden, että Napoleon oli\nvallanhimoinen, Aleksanteri järkähtämätön, Englannin politika kavala ja\nOldenburgin herttua loukattu. On mahdoton käsittää, mitä yhteyttä on\nnäillä seikoilla itse surmaamisen ja väkivallan tosiasian kanssa. Miksi\nsiitä syystä, että herttua oli kärsinyt loukkauksen, tuhannet Europan\netäisten perien eläjät surmasivat ja tuhosivat Smolenskin ja Moskovan\nläänien asukkaita tai saivat surmansa näiltä?\n\nMeistä, jotka emme ole historioitsijoita, joita ei viehätä tutkimuksen\nkehityskulku ja jotka sen vuoksi samentumattomin, tervein järjin voimme\ntarkastella tapausta, esiintyvät sen syyt lukemattomana sarjana. Kuta\nsyvemmälle tunkeudumme syiden etsiskelyyn, sitä enemmän niitä eteemme\navautuu ja jokainen erikseen otettu syy tai kokonainen syiden sarja\nnäyttää meistä itsessään yhtä oikeutetulta, mutta myös yhtä väärältä\nmitättömyydessään tapauksen suuruuteen verrattuna ja yhtä väärältä\nkelpaamattomuuteensa nähden (jolleivät mitkään muut yhteensattuvat syyt\nole mukana) synnyttämään tapahtunutta tapausta. Samallaiselta syyltä,\nkuin Napoleonin kieltäytyminen siirtää väkensä Veikselin toiselle\npuolen ja luovuttaa takasin Oldenburgin herttuakunta, näyttää meistä\nmyöskin ensimäisen ranskalaisen korpraalin halu tai haluttomuus astua\nuudestaan palvelukseen. Sillä jos hän ei olisi halunnut astua\npalvelukseen eikä olisi halunnut toinen eikä kolmas eikä tuhanneskaan\nkorpraali tai sotamies, olisi Napoleonilla ollut näin paljo vähemmän\nväkeä joukoissaan eikä sotaa olisi saattanut syttyä.\n\nEllei Napoleon olisi loukkautunut siitä, että häntä vaadittiin\nperäytymään Veikselin taa ja ellei hän olisi käskenyt joukkojensa\nhyökätä eteenpäin, ei sotaa olisi syttynyt. Vaan jollei yksikään\nkersantti olisi tahtonut ryhtyä toistamiseen palvelukseen, ei siinäkään\ntapauksessa olisi voinut syttyä sotaa. Aivan samoin olisi sota voinut\njäädä syttymättä, jos ei Englanti olisi vehkeillyt eikä olisi ollut\nOldenburgin prinssiä, ei Aleksanterin loukkautuneita tunteita, ei\nVenäjän itsevaltaista hallitusvaltaa, ei Ranskan vallankumousta eikä\nsen tuottamaa hirmuvaltaa eikä keisarikuntaa j.n.e. Ellei yhtä näistä\nsyistä olisi ollut olemassa, ei olisi mitään voinut tapahtua. Siis\nkaikki nämä syyt -- miljaardit syyt -- kasaantuivat yhteen tekemään\nsen, minkä ne tekivät. Niin ikään ei mikään ollut erityissyynä, vaan\ntapauksen täytyi tapahtua vain sen tähden, että sen täytyi tapahtua.\nMiljoonien ihmisten täytyi riistäytyä irti inhimillisistä tunteistaan\nja järjestään ja lähteä lännestä itään tappamaan itsensä kaltaisia,\naivan samoin kuin muutama vuosisata sitte idästä vaelsi kansajoukkoja\nlänteen itsensä kaltaisia surmaten.\n\nNapoleonin ja Aleksanterin toimet, joiden sanasta näytti riippuvan,\ntapahtuako tapauksen tai ei, olivat yhtä vähän omavaltaisia kuin\njokaisen sotamiehen toimi, joka läksi sotaan arvan tai kutsunnan\nkautta. Muuten ei voinut olla, koska Napoleonin ja Aleksanterin (niiden\nmiesten, joista tapaus tuntui riippuvan) tahdon täyttämistä varten oli\nvälttämätöntä, että lukemattomia asianhaaroja sattui yhteen, ja jos\nyksikään näistä olisi puuttunut, ei tapaus olisi voinut tapahtua. Oli\nvälttämätöntä, että miljoonat ihmiset, joiden käsissä varsinainen voima\noli -- sotamiehet, jotka ampuivat, kulettivat muonaa ja tykkiä -- että\nnämä suostuivat täyttämään noiden yksityisten ja heikkojen henkilöiden\ntahdon ja tämän joutuivat he tekemään monimutkaisten, erilaisten syiden\nsuunnattoman paljouden perusteella.\n\nFatalismia ei historiassa voi välttää, kun selitetään järjettömiä\nilmiöitä s.o. niitä, joiden järjellisyyttä me emme ymmärrä. Kuta\nenemmän me pyrimme järkiperäisesti selittämään näitä historian\nilmiöitä, sitä järjettömämmiksi ja käsittämättömämmiksi ne käyvät\nmeille.\n\nKukin ihminen elää itseään varten, nauttii vapautta saavuttaakseen omat\nhenkilölliset tarkotuksensa ja hän tuntee koko olennollaan, että hän\nvoi minä hetkenä hyvänsä suorittaa tai olla suorittamatta määrätyn\ntoimen. Mutta niin pian kuin hän on sen suorittanut, ei tekoa, joka on\ntehty tunnettuna ajanhetkenä, voida enää palauttaa, vaan siirtyy se\nhistorian omaksi, jossa sillä ei ole vapaata merkitystä, vaan ennalta\nmäärätty.\n\nKaksi puolta on kunkin ihmisen elämässä: omakohtainen elämä, joka on\nsitä vapaampi, kuta abstraktisemmat hänen harrastuksensa ovat ja sitte\nyleinen yhteiselämä, jossa ihminen ehdottomasti täyttää hänelle\nmäärätyt lait.\n\nIhminen elää itsetietoisesti itseään varten, mutta itsetiedottomasti\nhän on välikappaleena historiallisten, yleisinhimillisten\ntarkoitusperien saavuttamiseen. Tehtyä tekoa ei takasin saa ja ihmisen\ntoiminta saa tapahtuessaan samaan aikaan muiden ihmisten miljoonien\ntoimintojen kanssa historiallisen merkityksen. Kuta ylempänä ihminen\nseisoo yhteiskunnan astuimilla, kuta korkeimpien ihmisten kanssa hän on\ntekemisissä, sitä enemmän on hänellä valtaa muihin ihmisiin, sitä\nsilmiinpistävämpi on hänen jokaisen tekonsa ennalta määrättävyys ja\nvälttämättömyys.\n\n\"Hallitsijan sydän on Jumalan kädessä\".\n\nHallitsija on -- historian orja.\n\nHistoria, s.o. itsetiedoton, yhteinen, ihmiskunnan yhdys-elämä, käyttää\nhyväkseen jokaista hallitsijoiden elämänhetkeä vain itseään varten,\naseena omiin tarkotuksiinsa.\n\nVaikka Napoleonista juuri nyt, vuonna 1812, jos milloinkaan, tuntui,\nettä hänestä riippui _verser_ tai ei _verser le sang de ses peuples_[2]\n(kuten Aleksanteri oli hänelle viime kirjeessään kirjottanut), oli hän\nnyt juuri ehdottomasti niiden välttämättömien lakien alainen, jotka\npakottivat hänet (toimiessaan itsensä suhteen, kuten hänestä tuntui,\nvapaan tahtonsa mukaisesti) tekemään yleistä asiaa, historiaa varten\nsen, minkä täytyi tapahtua.\n\nLännen ihmiset liikkuivat itään tappamaan toisiaan. Syiden\nyhteensattuvaisuuden lain mukaan tuhannet pikku syyt joutuivat\nväärennyksen alaisiksi ja sattuivat yhteen tuon tapauksen kanssa\nsynnyttääkseen tuon liikkeen ja sodan: moitteet siitä, ettei noudatettu\nmannermaan sulkemissääntöä; Oldenburgin herttua; sotajoukkojen\nmarssittaminen Preussiin, johon (kuten Napoleonista tuntui) oli\nryhdytty vain siksi, että olisi saavutettu aseellinen rauha; Ranskan\nkeisarin rakkaus ja tottumus sotaan, jotka sattuivat yhteen hänen\nkansansa mielialan kanssa; innostuminen suuremmoisiin valmistuksiin ja\nmenot näihin; semmoisten etujen saavuttaminen, jotka olisivat\nkorvanneet nämä menot; huumaavat ja petolliset kunnianosotukset\nDresdenissä; diplomatiset keskustelut, joita aikalaisten katsantokannan\nmukaan pidettiin totisessa halussa saada syntymään rauha, mutta jotka\nvain loukkasivat kummankin puolen itserakkautta; ja miljoonien\nmiljoonat muut syyt.\n\nKun omena on kypsynyt, putoaa se. Miksi se putoaa? Siksikö, että maa\nvetää sitä puoleensa; siksikö, että ruoti on kuivunut; siksikö, että\naurinko sitä jouduttaa, että se tulee raskaaksi, että tuuli sitä\nheiluttaa; siksikö, että puun alla seisovan pojan mieli tekee sitä?\n\nMikään näistä ei ole syy. Kaikki tämä on vain niiden seikkojen\nyhteensattumista, joiden vallitessa tapahtuu jokainen elollinen,\nelimellinen yhteistapaus. Se luonnontutkija, joka sanoo, että omena\nputoo siksi, että kudossolut kuivuvat ja märkänevät ynnä muuta\nsemmoista, on yhtä oikeassa kuin se lapsi, joka puun alla seisoessaan\nsanoo, että omena on pudonnut siksi, että hänen mieli teki sitä syödä\nja että hän oli rukoillut sen putoamisen tähden. Yhtä oikeassa tai\nväärässä on sekin, joka sanoo, että Napoleon meni Moskovaan siksi, että\nhän niin tahtoi ja tuhoutui siksi, että Aleksanteri oli tahtonut hänen\ntuhoaan, -- yhtä oikeassa tai väärässä on sekin, joka sanoo, että\nmiljoonien puutien painoinen vuori, joka on kallistunut siitä, että sen\njuuria on kaivettu, kaatuu siksi, että viimeinen työmies oli kuokallaan\nkolhaissut sen juuria. Historiallisissa tapauksissa ovat niin kutsutut\nsuuret miehet nimilappuja, joiden mukaan tapausta nimitetään ja joilla,\nkuten nimilapuillakin, on kaikista vähimmin yhteyttä itse tapauksen\nkanssa.\n\nJokainen heidän toimensa, joka heistä tuntuu omatahtoiselta itselleen,\nei ole historiallisessa merkityksessä omatahtoinen, vaan on yhteydessä\nhistorian koko kulun kanssa ja ikuisesti määrätty.\n\n\n\n\nII.\n\n\nToukokuun 29 p:nä läksi Napoleon Dresdenistä, jossa hän oli viipynyt\nkolme viikkoa, hovinsa ympäröimänä, joka oli muodostunut prinsseistä,\nherttuoista, kuninkaista ja vieläpä yhdestä keisaristakin. Ennen\nlähtöään osotti Napoleon suosiotaan niille prinsseille, kuninkaille ja\nkeisarille, jotka olivat sitä ansainneet; moitti taas niitä kuninkaita\nja prinssejä, joihin hän oli tyytymätön; lahjoitti omia eli toisin\nsanoen muilta kuninkailta otettuja jalokiviä ja kalleuksia Itävallan\nkeisarinnalle ja hellästi syleiltyään Maria Louisea, kuten hänen\nhistorioitsijansa kertoo, jätti tämän niin syvän surun valtaan, ettei\nhän -- tuo Maria Louise, jota pidettiin hänen puolisonaan, vaikka\nParisissa oli toinenkin puoliso -- näyttänyt jaksavan kantaa eron\nkatkeruutta. Siitä huolimatta, että diplomatit vielä lujasti luottivat\nrauhan mahdollisuuteen ja tarmokkaasti työskentelivät sen eduksi; siitä\nhuolimatta, että keisari Napoleon itse kirjoitti kirjeen keisari\nAleksanterille kutsuen tätä _Monsieur mon frère_[3] ja vakuuttamalla\nvakuuttaen, ettei hän tahdo sotaa ja että hän aina tulee häntä\nrakastamaan ja kunnioittamaan, -- hän kuitenkin matkusti armeijaan ja\njakeli jokaisella asemapaikalla uusia määräyksiä, joiden tarkotuksena\noli jouduttaa armeijan kulkua lännestä itään. Hän ajoi tavallisilla\nmatkavaunuilla, joita kuusivaljakko veti ja joita ympäröi pashia,\nadjutanttia ja vartiasto, Posenin, Thornin, Danzigin ja Königsbergin\nseutujen kautta. Kussakin näistä kaupungeista ottivat tuhannet ihmiset\nhänet vastaan riemuin ja vavistuksin.\n\nArmeija liikkui lännestä itään ja kuusivaljakot, joita tavan takaa\nmuutettiin, kiidättivät häntä samalle taholle. Kesäkuun 10 p:nä hän\nsaavutti armeijan ja vietti yönsä Vilkovishin metsässä häntä varten\nvarustetussa kortteerissa erään puolalaisen kreivin maatilalla.\n\nSivuutettuaan armeijan ajoi Napoleon seuraavana päivänä avovaunuilla\nNiemenin rannalle, jonne hän pysähtyi ja pukeutui puolalaiseen pukuun\nvoidakseen tarkastaa ylimenopaikkaa.\n\nNähtyään joen toisella puolen _les cosaques_[4] ja arojen aavat ääret\n(_les steppes_), joiden keskellä oli _Moscou, la ville sainte_,[5]\nkuten se skytialaisen valtakunnan pääkaupunki, jossa makedonialainen\nAleksanteri kävi, -- antoi Napoleon etenemiskäskyn kenenkään\naavistamatta ja vastoin kaikkia sekä strategisia että diplomatisia\nedellytyksiä. Seuraavana päivänä alkoivat hänen joukkonsa mennä\nNiemenin poikki.\n\n12 p:nä hän astui aikaiseen aamulla ulos teltastaan, joka tänä päivänä\noli pystytetty Niemenin vasemman rannan jyrkälle äyräälle ja tähysteli\nkaukoputkellaan Vilkovishin metsästä sukeltavien sotalaumojensa\nvyöryämistä, joka haarautui kolmelle Niemenin poikki pystytetylle\nsillalle. Sotajoukot tiesivät keisarinsa läsnäolon, etsivät häntä\nkatseillaan, ja kun he huomasivat korkealla äyräällä teltan edustalla\nmuusta seurueesta hieman syrjempänä seisovan henkilön, viskelivät he\nlakkiaan ilmaan ja huusivat: \"_Vive l'Empereur_!\"[6] Ja toinen\ntoisensa perästä tulvi ja yhä tulvi ehtymättömänä virtana suunnattoman\nmetsän kätköistä esiin väkeä, joka kolmena haarana kiiruhti siltojen\nyli toiselle rannalle.\n\n-- _On fera du chemin cette fois ci. Oh! quand il s'en mêle lui même,\nça chauffe... Nom... de Dieu... Le voilà!... Vive l'Empereur!... Les\nvoilà donc les steppes de l'Asie! Vilain payst tout de même. -- A\nrevoir, Beauchê, je te réserve le plus beau palais de Moscou. -- A\nrevoir! Bonne chance... -- L'as tu vu, l'Empereur? Vive l'Empereur ...\npreur! -- Si on me fait gouverneur aux Indes, Gerard, je te fais\nministre du Gachemir, c'est arrêté, -- Vive l'Empereur! Vive! Vive!\nVive! -- Les gredins de cosaques, comme ils filent. Vive l'Empereur! Le\nvoilà! Le vois tu! Je l'ai vu deux fois comme je te vois. Le petit\ncaporal!... Je l'ai vu donner la croix à l'un des vieux... -- Vive\nl'Empereur_![7] -- kertoivat vanhat ja nuoret, joiden luonne ja\nyhteiskunnallinen asema oli mitä kirjavin. Kaikkien noiden miesten\nkasvoilla heijasti yksi yhteinen ilontunne kauan odotetun sotaretken\nalkamisesta ja riemu ja uskollisuus harmaanuttuista henkilöä kohtaan,\njoka jyrkänteellä seisoi.\n\nKesäkuun 13 p:nä talutettiin Napoleonin eteen pieni, aitoarabialainen\nratsu. Hän nousi sen selkään ja ajoi eräälle Niemenin yli vievälle\nsillalle. Koko ajan kaikui hänelle riemuhuutoja, joita hän nähtävästi\nsieti vain siksi, ettei väkeä voinut kieltää noilla huudoillaan\nilmaisemasta rakkauttaan häntä kohtaan. Mutta kun huudot seurasivat\nhäntä kaikkialla, tuskastuttivat ne häntä ja siirsivät hänen\najatuksensa pois sotahuolista, jotka olivat hänet vallanneet siitä\nhetkestä pitäen, jolloin hän liittyi joukkoihinsa. Hän ratsasti erästä\nveneiden varassa notkuvaa siltaa myöten toiselle puolelle, kääntyi\näkkijyrkkään vasemmalle ja laski neliä Kovnoon päin. Hänen edellään\nratsasti onnen ja riemun huumeesta menehtymäisillään olevia kaartin\nratsujääkäriä, jotka puhdistivat tietä jalkajoukoille. Saavuttuaan\nleveän Veikselin rannalle pysähtyi hän puolalaisen ulanirykmentin luo,\njoka oli asettunut rannalle.\n\n-- _Vivat_! -- huusivat puolalaisetkin yhtä riemuissaan, työntyivät\nulos rintamasta ja sulloivat toisiaan saadakseen nähdä hänet.\n\nNapoleon tarkasteli jokea, laskeutui ratsulta ja istuutui puunrungolle,\njoka virui rannalla. Äänettömän merkin johdosta tuotiin hänelle\nkaukoputki, jonka hän asetti erään hänen luoksensa juosseen, onnellisen\npashin selälle ja alkoi katsella toiselle puolen. Sitte hän syventyi\ntutkimaan kartan lehteä, joka oli levitetty puunrunkojen väliin.\nPäätään nostamatta hän virkkoi jotain ja samassa läksi kaksi\nadjutanttia ratsastamaan puolalaisten ulanien luo.\n\n-- Mitä? Mitä hän sanoi? -- kyseltiin puolalaisten ulanien riveissä,\nkun toinen adjutanteista oli saapunut heidän luokseen.\n\nOli käsketty etsiä kahlauspaikka ja mennä toiselle puolelle jokea.\nPuolalainen ulani-eversti, kaunis, vanha mies, joka punastui ja\nsotkeutui sanoissaan mielenliikutuksen tähden, kysyi adjutantilta,\nsallittaisiko hänen uida ulanineen joen poikki kahlauspaikkaa\netsimättä. Kauhun kalpeus kasvoilla siitä, että ei sallittaisi, pyysi\nhän, kuten pyytää poika lupaa saada nousta hevosen selkään, että hänen\nsuotaisiin uida joen yli keisarin nähden. Adjutantti sanoi, että\nkeisari ei luultavasti tule tyytymättömäksi semmoisesta ylenpalttisesta\nalttiuden osotuksesta.\n\nTuskin oli adjutantti saanut sanotuksi tämän, kun viiksevä upseeri\nonnellisin kasvoin ja säihkyvin silmin kohotti miekkansa ylös ja huusi:\n\"_vivat_!\" sekä samassa komensi ulanit seuraamaan itseään, kannusti\nhepoaan ja ratsasti rannalle. Tuimana työnsi hän murjoutunutta\nhevostaan jokeen, pulskahti veteen ja otti suunnan suoraan virran\nväkevintä juoksua kohti. Sadat ulanit kiidättivät perästä. Joen\nkeskellä ja vuolaimmalla paikalla oli kylmää ja kaameaa. Ulanit\ntarttuivat toisiinsa kiinni, useita putoili selästä. Muutamia hevosia\nhukkui, hukkui miehiäkin, vaan muut koettivat uida, ken satulassa, ken\nhevosen harjassa riippuen. He koettivat uida suoraan toiselle rannalle\nja vaikka puolen virstan päässä oli ylimenopaikka, ylpeilivät he siitä,\nettä he uivat ja hukkuvat tähän jokeen sen miehen nähden, joka istui\npuunrungolla, vaan joka ei edes katsonutkaan sitä, mitä he tekivät. Kun\nadjutantti sitte sopivana hetkenä rohkeni huomauttaa keisarille\npuolalaisten alttiudesta häntä kohtaan, nousi pieni, harmaanuttuinen\nmies ylös ja kutsuttuaan luokseen Berthierin, hän alkoi tämän kanssa\nkävellä edestakasin pitkin rantaa antaen määräyksiä ja toisinaan\ntyytymättömästi vilkaisten uppoaviin ulaneihin, jotka siten häiritsivät\nhänen ajatuksiaan.\n\nHänelle ei ollut uutta se vakaumus, että hänen läsnäolonsa maailman\nkaikilla äärillä, Afrikasta hamaan Moskovan aroihin saakka, samalla\ntavalla saa ihmiset haltioihinsa ja itsensä unohtamisen mielettömään\ntilaan. Hän käski tuomaan ratsun ja läksi asemapaikkaansa.\n\nVähilleen 40 ulania hukkui jokeen, vaikka veneitäkin lähetettiin apuun.\nSuurin osa kääntyi takasin lähtörannalle. Eversti ja jokunen muukin ui\nylitse ja vaivoin jaksoi nousta toiselle rannalle. Mutta heti kuivalle\npäästyään huusivat he veden virtanaan valuessa likomäristä puvuista:\n\"_vivat_!\" ja ihastuksissaan katsoivat siihen paikkaan, jossa Napoleon\noli seisonut, vaan joka nyt oli tyhjä. Ja onnellisina pitivät he\nitseään tuona hetkenä.\n\nIltapuoleen Napoleon kahden muun määräyksen välillä, -- joista toinen\nkoski sitä, että kiiruimman kaupalla oli toimitettava käsille\nvartavasten valmistetut venäläiset väärät rahat Venäjälle vietäviksi ja\ntoinen, että oli ammuttava eräs saksilainen, jolta tavatussa kirjeessä\noli huomattu olevan tietoja Ranskan armeijalle annetuista käskyistä, --\nantoi kolmannen määräyksen siitä, että tarpeettomasti jokeen syössyt\npuolalainen eversti on otettava jäseneksi kunnialegionaan (_légion\nd'honneur_), jonka päämies Napoleon itse oli.\n\n_Quos vult perdere -- dementat_.[8]\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVenäjän keisari oli tällä välin asunut toista kuukautta Vilnassa\nsotaväen tarkastuksia ja harjotuksia pitäen. Ei ollut mitään valmista\nsotaa varten, jota kaikki odottivat ja jonka valmistuksia varten\nkeisari oli saapunut Pietarista. Yhteistä toimintasuunnitelmaa ei\nollut. Horjuvaisuus siinä, mikä kaikista niistä suunnitelmista, joita\nesitettiin, olisi hyväksyttävä, kasvoi vain kasvamistaan keisarin\nkuukautisen olinajan kestäessä pääkortteerissa. Kolmessa armeijassa oli\nkussakin eri ylipäällikkönsä, mutta kaikkien armeijojen yhteistä\npäällikköä puuttui ja keisari itse ei ottanut tätä nimeä vastaan.\n\nKuta kauemmin keisari viipyi Vilnassa, sitä vähemmin valmistauduttiin\nsotaan ja väsyttiin sitä odottamaan. Keisarin ympärillä olevien\nhenkilöiden kaikki harrastukset näyttivät tarkottavan vain sitä, että\nhauskalla ajanvietolla saataisiin hallitsija unohtamaan uhkaava sota.\n\nMonien tanssiaisten ja juhlien jälkeen puolalaisten ylimysten,\nhoviherrojen ja hallitsijankin luona sai eräs hallitsijan puolalaisista\nkenraali-adjutanteista kesäkuussa ajatuksen pitää hallitsijalle\npäivälliset ja tanssiaiset kenraali-adjutanttien puolesta. Tämän tuuman\nhyväksyivät kaikki ilomielin. Hallitsija ilmaisi suostumuksensa.\nKenraali-adjutantit keräsivät listoilla rahaa. Se henkilö, jonka\nluultiin eniten miellyttävän hallitsijaa, oli pyydettävä kemujen\nemännäksi. Kreivi Bennigsen, tilanomistaja Vilnan läänistä, tarjosi\nmaakartanonsa juhlaa varten ja kesäkuun 13 p:nä määrättiin pidettäväksi\ntanssiaiset, päivälliset, huvimatkoja venheillä ja ilotulitus\nSakretissa, kreivi Bennigsenin maakartanossa.\n\nSamana päivänä, jolloin Napoleon oli antanut käskyn mennä Niemenin yli\nja hänen etujoukkonsa kasakat karkotettuaan marssivat Venäjän rajan\nyli, vietti Aleksanteri iltansa Bennigsenin huvilassa -- kemuissa,\njotka kenraali-adjutantit olivat toimittaneet.\n\nKemut olivat iloiset ja loistavat. Asiantuntijat sanoivat, että harvoin\noli kokoutunut yhteen paikkaan moista paljoutta kaunottaria. Kreivitär\nBesuhova oli niiden muiden venäläisien naisien muassa, jotka olivat\nsaapuneet Pietarista Vilnaan, myöskin näissä kemuissa ja jätti varjoon\nraskaalla, niin kutsutulla venäläisellä kauneudellaan hienostuneet\npuolalaiset naiset. Hänet huomattiin ja hallitsija suvaitsi tanssia\nhänen kanssaan.\n\nBoris Drubetskoi oli jättänyt vaimonsa Moskovaan ja oli poikamiehenä\n-- eli _en garçon_ kuten hän sanoi -- niin ikään läsnä näissä\ntanssiaisissa ja vaikka hän ei ollutkaan kenraali-adjutantti, hän oli\npannut keräyslistaan suuren summan. Boris oli nyt rikas mies, hän oli\npäässyt pitkälle suosiossa eikä hänen enää tarvinnut etsiskellä\nsuojelijoita vaan hän saattoi kohdella kaikkein ylhäisimpiäkin\nikätovereitaan vertaisinaan.\n\nKello kahdeltatoista yöllä tanssittiin yhä. Hélène jolla ei ollut\narvoistaan kavaljeeria ehdotti itse Borisille masurkkaa. He istuivat\nkolmantena parina. Boris katseli kylmäverisesti Hélènen hohtavia\npaljaita olkapäitä, jotka kohosivat tumman kultakoristeisen harsopuvun\nkeskeltä, ja kertoili vanhoista tuttavista samalla kun hän itsekään\ntiedostamatta ja muiden huomaamatta ei hetkeksikään lakannut\ntarkkailemasta samassa salissa olevaa keisaria. Tämä ei tanssinut.\nKeisari seisoi ovella ja tämän tästä pysäytti jonkun ystävällisillä\nlausahduksillaan, jollaisia hän yksin osasi käytellä.\n\nMasurkan alkaessa Boris näki, että kenraali-adjutantti Balashef, yksi\nkeisarin kaikkein lähimmistä miehistä, meni hovietiketin vastaisesti\naivan keisarin viereen, joka sillä hetkellä keskusteli puolalaisen\nnaisen kanssa. Jatkettuaan hetken keskustelua naisen kanssa keisari\nvilkaisi kysyvästi Balasheviin, nyökkäsi naiselle ja kääntyi sitten\nBalashevin puoleen koska selvästikin tuntui tajuavan, että tällä täytyi\nolla tärkeä syy käyttäytymiseensä. Heti kun Balashef alkoi puhua,\nkeisarin kasvoille ilmaantui hämmästys. Hän tarttui Balashevia\nkäsivarresta ja lähti kävelemään tämän kanssa salin poikki ja itsekään\ntiedostamatta raivasi kummaltakin puoleltaan kolmisen syltä leveän\ntyhjän tilan, josta ihmiset kaikkosivat sivummalle. Boris huomasi\nAraktsejevin kiihtyneen ilmeen, kun keisari lähti menemään Balashevin\nkanssa. Araktsejev katsoi kulmainsa alta keisariin ja punaista nenäänsä\ntuhautellen erkani vierasjoukosta ikään kuin olisi odottanut keisarin\npuhuttelevan häntä. (Boris tajusi, että Araktsejev oli Balasheville\nkateellinen sekä tyytymätön siitä, että jokin ilmeisen tärkeä uutinen\ntuli keisarin tietoon muuta tietä kuin hänen kauttaan.)\n\nMutta keisari ja Balashef kävelivät Araktsejevia huomaamatta\nulko-ovesta valaistuun puutarhaan. Miekkaansa kannatellen ja\nkiukkuisesti ympärilleen vilkuillen Araktsejev seurasi heitä noin\nkahdenkymmenen askeleen päässä.\n\nBorisin jatkaessa masurkan kuvioiden tanssimista häntä koko ajan\nkiusasi ajatus, minkä uutisen Balashef oli tuonut ja miten sen saisi\ntietää ennen muita.\n\nTanssin vaiheessa, jossa hänen oli valittava daaminsa, hän kuiskasi\nHélènelle haluavansa ottaa kreivitär Pototskajan, joka taisi olla\nparvekkeella, ja jalat parketilla liukastellen juoksi ovesta puutarhaan\nmutta pysähtyi nähdessään keisarin nousevan Balashevin kanssa\nterassille. Keisari ja Balashef kävelivät ovea kohti. Boris liikahti\nhätäisesti, ikään kuin ehtimättä siirtyä sivummalle, painautui\nkunnioittavasti ovenpieleen ja kumarsi.\n\nÄänessään henkilökohtaisen loukkauksen kärsineen ihmisen kiihtymys\nkeisari lausui seuraavat sanat:\n\n-- Tunkeutua nyt Venäjälle julistamatta sotaa. Minä suostun rauhaan\nvasta kun yhtäkään aseistautunutta vihollista ei ole maani kamaralla,\nhän sanoi. Boris sai vaikutelman, että keisarista oli miellyttävää\nlausua nämä sanat: tämä oli tyytyväinen ajatuksensa ilmaisun muotoiluun\nmutta tyytymätön siitä, että Boris kuuli hänen sanansa.\n\n-- Mutta ei sanaakaan kenellekään! keisari lisäsi ja rypisti otsaansa.\nBoris ymmärsi, että tämä koski häntä, ja hän sulki silmänsä ja painoi\npäänsä. Keisari palasi saliin ja viipyi tanssiaisissa vielä puolisen\ntuntia.\n\nBoris käsitti, että tämä sanottiin hänelle ja silmänsä sulkien hän\nhieman nyökäytti päätään. Hallitsija meni uudelleen saliin ja viipyi\nkemuissa vielä puolisen tuntia.\n\nBoris sai ensimäisenä kuulla tiedon ranskalaisten sotajoukkojen menosta\nNiemenin yli ja tämän johdosta oli hänellä tilaisuus osottaa muutamille\nylhäisille henkilöille, että paljon muilta salattua on hänen\ntiedossaan, jonka kautta hän pääsi yhä kohoamaan noiden henkilöiden\nsilmissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAavistamaton tieto ranskalaisten menosta Niemenin yli tulla tupsahti\nsitäkin aavistamattomampana, kun odotus ei ollut kokonaiseen kuukauteen\nkäynyt toteen -- ja nyt se tuli keskellä kemuja! Hallitsija, jonka\nvaltasi ensi hetkenä tiedon saamisesta suuttumuksen ja loukkauksen\ntunne, löysi tuon sittemmin kuuluisaksi tulleen lauselman, joka\nmiellytti häntä itseään ja täydelleen ilmaisi hänen tunteensa.\nPalattuaan keinuista kotiinsa lähetti hallitsija kello kahden aikaan\nyöllä hakemaan sihteeri Shishkovia ja käski tämän kirjottamaan\nsotajoukoille päiväkäskyn ja maamarsalkalle, ruhtinas Saltykoville\nreskriptin, johon hän nimenomaan vaati pantaviksi ne sanat, ettei hän\nsovi, niin kauan kuin yksikään aseellinen ranskalainen on Venäjän\nmaalla.\n\nSeuraavana päivänä kirjotettiin Napoleonille seuraava kirje:\n\n    Monsieur mon frère. J'ai appris hier que malgré la loyauté avec\n    laquelle j'ai maintenu mes engagements envers Votre Majesté, ses\n    troupes ont franchis les frontières de la Russie, et je reçois à\n    l'instant de Pétersbourg une note par laquelle le comte Lauriston,\n    pour cause de cette agression, annonce que Votre Majesté s'est\n    considérée comme en e'tat de guerre avec moi dès le moment où\n    le prince Kourakine a fait la demande de ses passeports. Les\n    motifs sur lesquels le duc de Bassano fondait son refus de les\n    lui délivrer, n'auraient jamais pu me faire supposer que cette\n    démarche servirait jamais de prétexte à l'agression. En effet\n    cet ambassadeur n'y a jamais été autorisé comme il l'a déclaré\n    lui-même, et aussitôt que j'en fus informé, je lui ai fait\n    connaître combien je le désapprouvais en lui donnant l'ordre de\n    rester à son poste. Si Votre Majesté n'est pas intentionnée de\n    verser le sang de nos peuples pour un malentendu de ce genre et\n    qu'elle consente à retirer ses troupes du territoire russe, je\n    regarderai ce qui s'est passé comme non avenu, et un accommodement\n    entre nous sera possible. Dans le cas contraire, Votre Majesté, je\n    me verrai forcé de repousser une attaque que rien n'a provoquée de\n    ma part. Il dépeni encore de Votre Majesté d'éviter a l'humanité\n    les calamités d'une nouvelle guerre.\n\n        Je suis, etc.\n\n                                           (signé) _Alexandre_.[9]\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKesäkuun 13 p:nä kello 2 aikaan yöllä kutsui hallitsija luokseen\nBalashevin ja luettuaan tälle kirjeensä Napoleonille, käski hän hänen\nviemään kirjeen ja mieskohtaisesti antamaan sen Ranskan keisarille.\nBalashevia lähettäessään toisti hallitsija hänelle uudestaan nuo sanat,\nettä hän ei sovi niin kauan kuin yksikään aseellinen vihollinen on\nVenäjän maalla ja nämä sanat hän käski välttämättä sanomaan\nNapoleonille. Hallitsija ei ollut kirjottanut näitä sanoja kirjeeseensä\nNapoleonille, koska hän tahdillisena miehenä tunsi, ettei niitä sopinut\njulaista sinä hetkenä, jolloin oli tekeillään viimeinen yritys sovinnon\nsolmimiseksi; kuitenkin käski hän nuo sanat ehdottomasti sanomaan\nNapoleonille suullisesti.\n\nBalashef läksi matkalle 13 ja 14 p:n välisenä yönä torventoitottajan ja\nkahden kasakan seuraamana ja aamun sarastaessa saapui hän Rykontyn\nkylään ranskalaisille etuvartioasemille Niemenin täänpuoleisella\nrannalla. Hänet pysähdyttivät ranskalaiset ratsuvartijat.\n\nRanskalainen husarialiupseeri, jolla oli vaapukan värinen puku ja\npitkäkarvainen lakki päässä, huudahti lähenevälle Balasheville\npysähtymismerkin. Balashef ei paikalla pysähtynyt, vaan ratsasti käyden\ntietä myöten lähemmä.\n\nAliupseeri ajoi kulmiaan rypistellen ja murahtaen jonkun kirosanan\nhevosensa rinnan kiinni Balasheviin, tarttui miekkaan ja äkäisesti\nkarjuen kysyi venäläiseltä kenraalilta, oliko hän kuuro, kun ei\nkuullut, mitä hänelle sanottiin. Balashef mainitsi nimensä. Aliupseeri\nlähetti sotamiestä myöten sanan upseerille.\n\nAliupseeri alkoi Balashevista välittämättä puhella toveriensa kera\nrykmenttinsä asioista eikä katsonut venäläiseen kenraaliin.\n\nBalashevista tuntui luonnottoman kummalliselta nähdä siinä edessään,\nvenäläisellä maaperällä raa'an voiman kohtelevan itseään vihamielisesti\nja vieläpä töykeästi vaikka hän oli niin lähellä korkeinta valtaa ja\nmahtavuutta, vasta kolme tuntia sitte puhellut hallitsijansa kanssa ja\nyleensä oli asemassa, jossa hän oli tottunut saamaan kunnioitusta.\n\nAurinko alkoi juuri yletä pilvien peitosta. Ilmassa oli raitis tuntu ja\nkasteen tuoksu. Kylästä ajettiin tietä pitkin karjaa. Niityiltä pyrähti\ntoinen toisensa perästä kuin kuplat veden pinnalle leivoja iloisesti\nlirittäen.\n\nBalashef silmäili ympärilleen odotellessaan upseerin tuloa kylästä.\nVenäläiset kasakat ja torventoitottaja sekä ranskalaiset husarit loivat\nsilloin tällöin toisiinsa äänettömän katseen.\n\nRanskalainen husari-eversti saapui kylästä, nähtävästi suoraapäätä\nvuoteeltaan, kauniilla, kylläisellä, harmaalla hevosella mukanaan kaksi\nhusaria. Upseeri, sotamiehet ja heidän hevosensa olivat tyytyväisen ja\nkeikarimaisen näköisiä.\n\nTämä oli vielä sitä sodan alkuaikaa, jolloin joukot olivat täydessä\nkunnossa, heidän toimintansa pelkkää tarkastuskatselmusta, puvuissa\nvain korea sotaisuuden leima ja mielissä sen iloisuuden ja\nyrittelijäisyyden tunne, joka on aina huomattavissa sodan alkupuolella.\n\nRanskalaisen everstin oli vaikea pidättää haukotustaan, mutta hän oli\nkohtelias ja nähtävästi käsitti täydelleen Balashevin merkityksen. Hän\nvei hänet sotamiestensä ohi ketjun taa ja ilmotti täällä, että hänen\nhalunsa tulla esitetyksi keisarille tulee luultavasti heti täytetyksi,\nkoska keisarillinen kortteeri, mikäli hän tiesi, ei ollut etäällä.\n\nHe ajoivat Rykontyn kylän läpi ranskalaisten hevosparvien, vartijoiden\nja sotamiesten ohi, jotka tekivät kunniaa everstilleen ja uteliaina\ntähystelivät venäläisiä pukuja. Viimein he saapuivat kylän toiseen\nlaitaan. Everstin sanojen mukaan majaili kahden kilometrin päässä\ndivisioonan päällikkö, joka ottaa vastaan Balashevin ja toimittaa hänet\nperille.\n\nAurinko oli jo ylhäällä ja loi kimaltelevat säteensä vihreille\nnurmille.\n\nTuskin olivat he ehtineet erään töyräällä olevan majatalon taa, kun he\nnäkivät vastassaan töyrään rinteellä parven ratsastajia, joiden\netunenässä ajoi pikimustalla hevosella auringon säteistä välkkyvin\nvaljain kookas mies, päässä töyhtölakki, mustan tukan kiemurat\nharteilla hulmuten, päällä punainen mantteli ja pitkät sääret etunojaan\npinnistettyinä, kuten ranskalaisten on tapa ratsastaa. Tämä mies ajoi\nneliä Balashevia vastaan hulmuavin höyhenin ja kesäkuun kirkkaan\nauringon säteistä kimaltelevin jalokivin ja kultaisin koristenauhoin.\n\nBalashef oli saapunut kahden hevosen pituuden päähän vastaansa\nnelistävästä ratsastajasta, jonka kasvoilla lepäsi teatterimaisen\njuhlallinen leima ja asuna kuulsivat rannerenkaat, höyhenet,\nkaulaketjut ja kulta, kun Jullner, ranskalainen eversti,\nkunnioittavasti kuiskasi: \"_le roi de Naples_\"[10] Tämä oli todellakin\nMurat. jota nimitettiin Neapelin kuninkaaksi. Vaikka oli aivan\nkäsittämätöntä, miksi hän oli Neapelin kuningas, nimitettiin häntä\nkuitenkin siksi ja ollen itsekin siitä vakuutettu oli hänellä entistään\njuhlallisempi ja arvokkaampi muoto. Hän oli niin varmasti vakuutettu\nsiitä, että hän todellakin on Neapelin kuningas, että kun hänen\nkävellessään puolisoineen Neapelin kadulla lähtönsä edellisenä päivänä\nkaupungista muutamat italialaiset huusivat hänelle: \"_viva il re_!\"[11]\nsanoi hän surullisesti hymyillen puolisolleen: \"_très malheureux, ils\nne savent pas que je les quitte demain_!\"[12]\n\nMutta vaikka hän vahvasti uskoikin, että hän oli Neapelin kuningas ja\nettä häntä säälitti hylkäämiensä alamaisten syvä suru, niin hän viime\naikoina, sen jälkeen kun hänen oli käsketty astua palvelukseen ja\netenkin sen jälkeen, kun hän oli tavannut Napoleonin Danzigissa,\njolloin keisarillinen lanko oli hänelle sanonut: \"_je vous ai fait roi\npour régner à ma manière, mais pas à la votre_\"![13] -- kävi hän\niloisesti käsiksi tuttuun toimeensa ja kylläiseksi syöneen, mutta ei\npahasti lihoneen hevosen lailla, joka tuntee olevansa valjaissa, alkoi\nteutaroida aisoissa, koristella itseään mitä kirjavimmin ja kalleimmin\nja ratsastella iloisena ja tyytyväisenä Puolan teitä itsekään\ntietämättä, mihin ja miksi.\n\nHuomattuaan venäläisen kenraalin kiemautti hän kuninkaallisen\njuhlallisesti päänsä taapäin, jolloin harteille valuva tukka heilahti,\nja loi kysyvän katseen ranskalaiseen everstiin. Eversti ilmotti\nkunnioittavasti Hänen Majesteetilleen Balashevin tarkotuksen, mutta\nsukunimeä ei osannut ääntää.\n\n-- _De Bal-machève!_ -- sanoi kuningas rohkeasti voittaen vaikeuden,\njoka oli haitannut everstiä, -- _charmé de faire votre connaissance,\ngénéral_,[14] -- lisäsi hän kuninkaallisen armollisella\nkädenliikkeellä.\n\nNiin pian kuin kuningas alkoi puhua kovalla äänellä ja nopeasti, ei\nhänessä huomannut jälkeäkään kuninkaallisesta arvokkuudesta, vaan hänen\nesiintymisensä siirtyi hänen itsensä sitä huomaamatta hyväntahtoisen,\ntuttavallisen seurustelun piiriin. Hän laski kätensä Balashevin ratsun\nkaulalle.\n\n-- _Eh bien, général, tout est à la guerre, à ce qu'il parait_,[15] --\nsanoi hän aivan kuin valitellen tapausta, jota hän ei kyennyt\narvostelemaan.\n\n-- _Sire_, -- vastasi Balashef, -- _l'Empereur mon maître ne désire\npoint la guerre, et comme Votre Majesté le voit_,[16] -- puheli\nBalashef käyttäen kaikkia _Votre Majestén_ muotoja puhuessaan henkilön\nkanssa, jolle tämmöinen arvonimi on vielä uutta.\n\nMuratin kasvoilta loisti tyhmä tyytyväisyys sillä aikaa, kun hän\nkuunteli _monsieur de Balachoff_.[17] _Ho royauté oblige_[18]\nkuninkaana ja liittolaisena hän tunsi tarvetta keskustella Aleksanterin\nlähettilään kanssa valtakunnallisista asioista. Hän laskeutui ratsulta\nja tartuttuaan Balashevin kainaloon ja siirryttyään muutaman askeleen\nsyrjemmä kunnioittavasti odottavasta seurueestaan hän alkoi kävellä\nhänen kanssaan edestakasin koko ajan koettaen puhua merkitsevästi. Hän\nhuomautti siitä, että keisari Napoleon oli loukkautunut vaatimuksesta\npoistaa sotajoukot Preussista ja erittäinkin, kun tuo vaatimus oli\ntehty kaikkien tieten ja kun sillä oli loukattu Ranskan arvoa.\n\nBalashef sanoi, ettei vaatimuksessa ollut mitään loukkaavaa, koska...\nMurat keskeytti hänet.\n\n-- Te siis ette pidä syypäänä Aleksanteria? -- sanoi hän äkkiä suopean\ntyhmästi hymyillen.\n\nBalashef mainitsi, mistä syystä hän tosiaankin oletti, että sodan\nalkaja oli Napoleon.\n\n-- _Ek, mon cher général_, -- keskeytti Murat hänet taas, -- _je désire\nde tout mon coeur, que les Empereurs s'arrangent entre eux, et que la\nguerre commencée malgré moi se termine le plus tôt prosible_,[19] --\nsanoi hän sellaisten palvelijoiden puhelutavalla, jotka tahtovat pysyä\nhyvinä ystävinä, vaikka heidän herransa ovatkin riidassa.\n\nSitte hän siirtyi kyselemään suuriruhtinaasta, tämän terveydestä ja sen\najan muistoista, jonka hän oli hauskasti ja iloisesti viettänyt viime\nmainitun kanssa Neapelissa. Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin muistaen\nkuninkaallisen arvonsa oikaisi Murat vartalonsa, otti saman asennon,\njossa hän oli seissut kruunauksessa ja sanoi oikealla kädellään\nviittoen:\n\n-- _Je ne vous retiens plus, général; je souhaite le succès de votre\nmission_[20] -- ja punaisen manttelin heiluessa, sulkien ja kalliiden\nkorujen kimaltaessa hän poistui kunnioittavasti odottavaan\nseurueeseensa.\n\nBalashef ratsasti edelleen ja otaksui Muratin sanoista päättäen\nhyvinkin pian tulevansa esitetyksi itselleen Napoleonille. Mutta\nNapoleonin pikaisen tapaamisen asemasta pidättivät häntä Davoustin\njalka-armeijaosaston vartiomiehet seuraavan kylän luona, kuten\netujoukkoketjussakin ja vasta kun armeijaosaston komentajan adjutantti\noli kutsuttu paikalle, vei tämä hänet kylään marsalkka Davoustin luo.\n\n\n\n\nV.\n\n\nDavoust oli keisari Napoleonin Araktshejef -- ei pelkuri Araktshejef,\nvaan yhtä säntillinen, ankara ja kykenemätön ilmaisemaan\nuskollisuuttaan muuten kuin ankaruudella.\n\nValtionelimistön koneistossa tarvitaan tämmöisiä miehiä, kuten\ntarvitaan susia luonnon elimistössä. Ja aina niitä on, aina niitä\nilmestyy ja pysyy näyttämöllä, niin luonnottomalta kuin heidän\nolemisensa ja läheisyytensä hallituksen ylimpään päähän tuntuukin. Vain\ntämän välttämättömyyden kautta on selitettävissä se, että ankara ja\nsivistymätön Araktshejef, joka omin kourinsa oli kiskonut krenatöriä\nviiksistä, joka hermojensa heikkouden tähden ei voinut nähdä vaaraa ja\njoka ei ollut mikään hovimies, voi pysyä semmoisessa vallassa ja\nvoimassa Aleksanterin ritarillisen jalon ja hellän luonteen\nlähettyvillä.\n\nBalashef tapasi marsalkka Davoustin maalaismökin aitasta, jossa hän\nistui pienellä tynnörillä ja oli kirjotustöissä (hän tarkasti tilejä).\nAdjutantti seisoi vieressä. Oli kyllä ollut mahdollista löytää\nparempikin asunto, mutta marsalkka Davoust oli niitä miehiä, jotka\nvallanvasten asettavat itsensä elämän synkimpiin oloihin sitä varten,\nettä heillä olisi oikeus olla synkkiä. Samasta syystä he myöskin\ntoimivat joutuin ja itsepintaisesti. \"Kuinka tässä voisi ajatella\nelämän onnellista puolta, kun minä, kuten näette, istun tynnörillä\nlikaisessa aitassa ja työskentelen\", puhui hänen kasvojensa ilme.\nTämmöisten henkilöiden suurin tyydytys ja tarve on siinä, että kun he\ntapaavat elämää vilkastavia, elostavia kohtia, he heittävät tuota\nelostumista vasten silmiä omalla synkällä, itsepintaisella\ntyöteliäisyydellään. Tämmöistä tyydytystä nautti Davoust, kun hänen\nluokseen tuotiin Balashef. Yhä syvemmälle upposi hän työhönsä, kun\nvenäläinen kenraali astui sisään ja vilkaistuaan silmälasiensa yli\nBalashevin kasvoihin, joilla kuvastui eloisuutta ihanan aamun ja\nMuratin kanssa tapahtuneen keskustelun vaikutuksesta, ei hän noussut\nseisomaan, ei edes hievahtanutkaan, vaan entistä enemmän rypistelihe ja\nhymähti ilkeästi.\n\nKun Davoust huomasi, että hänen vastaanottonsa nosti Balashevin\nkasvoille tyytymättömän ilmeen, nosti hän päätään ja kysyi kylmästi,\nmitä hän tahtoi.\n\nArvellen, että häntä kohdeltiin tällä tavoin vain sen tähden, ettei\nDavoust tiennyt, että hän oli keisari Aleksanterin kenraali-adjutantti,\nvieläpä hänen edustajansa Napoleonin edessä, kiiruhti Balashef\nilmaisemaan arvonsa ja tarkotuksensa. Mutta vastoin hänen odotustaan\nmuuttui Davoust vielä tylymmäksi ja raaemmaksi.\n\n-- Missä teidän pakettinne on? -- kysyi hän. -- _Donnez le moi, je\nl'enverrai à l'Empereur_.[21]\n\nBalashef virkkoi, että hän on saanut käskyn antaa sen mieskohtaisesti\nitselleen keisarille.\n\n-- Teidän keisarinne käskyt täytetään teidän armeijassanne, vaan\ntäällä, -- sanoi Davoust, -- teidän on tehtävä, niin kuin täällä\nkäsketään.\n\nJa aivan kuin antaakseen venäläisen kenraalin yhä enemmän tuta sitä,\nettä hän on riippuvainen raa'asta voimasta, lähetti Davoust\nadjutanttinsa hakemaan päivystäjää.\n\nBalashef veti esille paketin, jossa oli hallitsijan kirje ja pani sen\npöydälle, jona oli kahden tynnyrin päälle kaadettu ovi törröttävine\nsaranoineen. Davoust otti kirjeen ja luki osotekirjotuksen.\n\n-- Teillä on täysi oikeus osottaa tai olla osottamatta minulle\nkunnioitusta, -- sanoi Balashef. -- Mutta sallikaa minun huomauttaa\nteille, että minulla on kunnia omistaa Hänen Majesteettinsa\nkenraali-adjutantin arvo.\n\nDavoust katsahti häneen mitään virkkamatta ja nautti vain Balashevin\nkasvoille kohahtaneesta harmista ja hämmästyksestä.\n\n-- Teille osotetaan sitä, mitä teille tulee osottaa, -- sanoi hän ja\npistettyään kirjeen taskuunsa läksi aitasta.\n\nHetken kuluttua tuli marsalkan adjutantti herra de Castre ja saattoi\nBalashevin häntä vasten varattuun huoneeseen.\n\nBalashef söi samana päivänä päivällistä marsalkan kanssa aitassa\nsamaisella ovipöydällä.\n\nSeuraavana päivänä oli Davoust aikaiseen valveilla. Hän kutsutti\nBalashevin luokseen ja ilmotti jyrkästi, että hän pyytää häntä pysymään\ntäällä, liikkumaan tavarakuormien mukana, jos hän saa siihen käskyn ja\nolemaan puhelematta kenenkään muun paitsi herra de Castren kanssa.\n\nNeljä päivää kestäneen yksinäisyyden, ikävän ja vallanalaisuutensa ja\nmitättömyytensä tuntemisen jälkeen, joka painoi häntä sitäkin kovemmin,\nkun hän äsken oli ollut keskellä vallan mahtavuutta, muutamien matkojen\njälkeen marsalkan tavaroiden mukana ranskalaisten joukkojen kanssa,\njotka olivat vallanneet koko seudun, tuotiin Balashef Vilnaan, joka nyt\noli ranskalaisten vallassa, samalle portille, jonka kautta hän neljä\npäivää sitte oli lähtenyt matkalleen.\n\nSeuraavana päivänä saapui Balashevin luo keisarillinen kamariherra\n_monsieur_ de Turenne ja ilmaisi hänelle, että keisari Napoleon\nsuvaitsee ottaa hänet puheilleen.\n\nNeljä päivää sitte oli sen talon luona, jonne Balashef nyt vietiin,\nseisonut Preobrashenskin rykmentin vartiosotilaita. Nyt seisoi siinä\nkaksi ranskalaista krenatöriä rinnan kohdalta avoimissa, sinisissä\npuvuissa ja pitkäkarvaiset lakit päässä, saattoparvi husareja ja\nulaneja sekä loistava seurue adjutantteja, paashia ja kenraaleja, jotka\nodottivat Napoleonin ilmestymistä rappujen edessä seisovan ratsun ja\nhänen mamelukkinsa Rustanin ympärillä. Napoleon otti Balashevin vastaan\nsamassa talossa Vilnassa, josta Aleksanteri oli hänet lähettänyt.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVaikka Balashef olikin tottunut hovin juhlallisuuteen, hämmästytti\nhäntä Napoleonin hovin loisto ja uhkeus.\n\nKreivi Turenne vei hänet suureen vastaanottohuoneeseen, jossa oli\nodottamassa paljo kenraaleja, kamariherroja ja puolalaisia ylimyksiä,\njoita Balashef oli nähnyt useita Aleksanterin hovissa. Duroc sanoi,\nettä keisari Napoleon ottaa vastaan venäläisen kenraalin ennen\nratsastusmatkaansa.\n\nMuutaman hetken odotuksen perästä saapui suureen vastaanottohuoneeseen\npäivystävä kamariherra, joka kohteliaasti kumarrettuaan Balasheville\npyysi tätä tulemaan jälestään.\n\nBalashef astui pieneen odotushuoneeseen, josta yksi ovi vei\nkabinettiin, siihen samaan kabinettiin, josta Venäjän keisari oli hänet\nlähettänyt. Parisen minuuttia odotti Balashef. Oven takaa kuului\nrivakoita askelia. Kummatkin ovipuolet avautuivat yhdellä\nvilahduksella, kaikki hiljeni, sitte kaikui kabinetista toisien, lujien\nja päättävien askelten ääntä: se oli Napoleon.\n\nHän oli vast'ikään päättänyt pukeutumisensa ratsastusmatkaa varten.\nHänellä oli sininen puku, auki valkeiden liivien kohdalta, jotka\nverhosivat pyöreätä vatsaa, valkeat säämyskähousut kiinteinä lyhyiden\njalkojen lihavissa reisissä ja ratsusaappaat jalassa. Lyhyt tukka oli\nnähtävästi äsken kammattu, mutta yksi hiuskiemura oli laskeutunut alas\nkeskelle leveää otsaa. Hänen valkea, paksu niskansa erosi räikeästi\nnutun mustasta kauluksesta; hän tuoksui odekolonille. Nuorehkoilla,\ntäyteläisillä kasvoilla, joista leuka jykevänä pisti ulos, kuvastui\narmollinen, majesteetillinen keisarin tervehdys.\n\nHän astui nopeasti joka askeleella hieman hytkyen ja pää jonkunverran\ntakakenossa. Koko hänen lihottuneella, lyhyellä vartalollaan leveine,\npaksuine harteineen ja väkisin eteenpäin painuneine vatsoineen ja\nrintoineen oli se komea, arvokas muoto, jonka saavuttavat hienoissa\noloissa asuvat neljänkymmenen vuotiset ihmiset. Sitä paitsi huomasi,\nettä hän oli tänään mitä parhaimmalla tuulella. Balashevin syvään,\nkunnioittavaan kumarrukseen hän nyökäytti päätään ja astuttuaan hänen\nluokseen alkoi heti puhelun, kuten henkilö, jolle jokainen tuokio\najastaan on kallis ja joka ei ryhdy valmistelemaan puhettaan, vaan joka\non varma siitä, että hän aina sanoo hyvin ja sen, mikä on sanottava.\n\n-- Hyvää päivää, kenraali! -- sanoi hän. -- Sain keisari Aleksanterin\nkirjeen, jonka te toitte ja minulla on suuri ilo nähdä teidät. -- Hän\nkatsahti Balashevin kasvoihin suurilla silmillään, vaan samassa alkoi\nkatsoa hänen ohitsensa.\n\nHuomasi heti, ettei häntä Balashevin persoona huvittanut vähän vähää.\nNäki, että vain se, mikä liikkui _hänen_ sisässään, oli hänelle kaikki\nkaikessa. Kaikella sillä, mikä oli ulkopuolella häntä, ei ollut häneen\nnähden mitään merkitystä, sillä kaikki maailmassa, kuten hänestä\ntuntui, riippui yksistään hänen tahdostaan.\n\n-- En halua enkä ole halunnut sotaa, -- sanoi hän, -- mutta minut on\nsiihen pakotettu. Olen _nytkin_ (hän lausui tämän sanan painavasti)\nvalmis ottamaan vastaan kaikki selitykset, jotka te voitte minulle\nantaa.\n\nJa hän alkoi selvästi ja lyhyesti esittää syitä tyytymättömyyteensä\nVenäjän hallitusta kohtaan. Siitä maltillisen tyynestä sävystä, jolla\nRanskan keisari puhui, päätti Balashef varmasti, että hän halusi rauhaa\nja aikoi ryhtyä keskusteluihin.\n\n-- _Sire! L'Empereur, mon maître_[22] -- alkoi Balashef ammoin opitun\npuheensa, kun Napoleon puheensa lopetettuaan katsahti kysyvästi\nvenäläiseen lähettilääseen. Mutta keisarin silmien häneen kohdistama\nkatse vei hänet hämilleen. Oli kuin olisi Napoleon sanonut Balashevin\npukua ja miekkaa silmäillen ja tuskin huomattava hymy huulien pielissä;\n\"olette hämillänne -- laittakaa itsenne kuntoon\".\n\nBalashef laittoi ja alkoi puhua. Hän sanoi, ettei keisari Aleksanteri\npitänyt riittävänä syynä sotaan sitä, että Kurakin oli vaatinut takasin\nvaltakirjansa, että Kurakin oli menetellyt niin omasta mielijohteestaan\nja hallitsijan suostumuksetta, ettei keisari Aleksanteri halunnut sotaa\nja ettei Englannin kanssa ollut minkäänlaista yhteyttä.\n\n-- Ei _vielä_, -- huomautti Napoleon väliin ja aivan kuin peläten\nantautuvansa tunteensa valtaan hän rypisti kasvojaan ja hieman\nnyökäytti päätään merkiksi siitä, että Balashef saa jatkaa.\n\nPuhuttuaan kaiken sen, mikä hänen oli käsketty puhumaan, sanoi\nBalashef, että keisari Aleksanteri toivoi rauhaa, mutta ei ryhdy\nkeskusteluihin muuten kuin sillä ehdolla, että... Tässä Balashef\nhämmentyi: hänelle muistuivat mieleen ne sanat, joita keisari\nAleksanteri ei ollut kirjottanut kirjeeseen, vaan jotka hän oli\nkäskenyt ehdottomasti panna Saltykovin reskriptiin ja jotka hän oli\nkäskenyt Balashevin kertomaan Napoleonille. Balashef muisti nämä sanat:\n\"niin kauan kuin ei ainoatakaan aseellista vihollista ole Venäjän\nmaalla\", mutta jokin sekava tunne pidätti häntä. Hän ei voinut sanoa\nnoita sanoja, vaikka tahtoikin. Hän sotkeutui ja sanoi: \"ehdolla, että\nranskalaiset joukot peräytyvät Niemenin taa\".\n\nNapoleon huomasi Balashevin hämmennyksen tämän sanoessa viimeisiä\nsanojaan: hänen kasvonsa vavahtivat, vasemman jalan pohe alkoi\ntahdikkaasti väristä. Paikaltaan liikahtamatta alkoi Napoleon puhua\nentistä kovemmalla ja nopeammalla äänellä. Puheen kestäessä loi\nBalashef useita kertoja silmänsä alas ja tahtomattaan katsoi Napoleonin\nvasemman jalan pohkeen väräjämistä, joka kiihtyi sitä mukaa, kuin hän\nkorotti ääntään.\n\n-- Minä haluan rauhaa yhtä paljon kuin keisari Aleksanteri, -- alkoi\nhän. -- Enkö ole kahdeksantoista kuukauden aikana tehnyt kaikkea,\nsaadakseni sen aikaan? Kahdeksantoista kuukautta olen odotellut\nselityksiä. Mutta mitä minulta vaaditaan keskustelujen alkamiseksi? --\nsanoi hän kulmiaan rypistäen ja tehden pienellä, valkealla, lihavalla\nkädellään kiivaan kysyvän liikkeen.\n\n-- Joukkojen siirtymistä Niemenin taa, hallitsija, -- sanoi Balashef.\n\n-- Niemenin taa? -- toisti Napoleon. -- Nyt te siis tahdotte, että\nperäydyttäisiin Niemenin taa -- ainoastaanko Niemenin taa? -- toisti\nNapoleon katsahtaen suoraan Balashevin silmiin.\n\nBalashef kumarsi kunnioittavasti.\n\n-- Sen sijaan, että neljä kuukautta sitte oli vaadittu peräytymistä\nPommerista, vaaditaan nyt peräytymistä vain Niemenin taa. -- Napoleon\npyörähti nopeasti ja alkoi kävellä pitkin huonetta.\n\n-- Te sanotte, että minua vaaditaan peräytymään Niemenin taa, jotta\nkeskustelut voitaisiin alkaa. Mutta minua vaadittiin samalla tavalla\nkaksi kuukautta sitte peräytymään Oderin ja Veikselin taa ja siitä\nhuolimatta te suostutte keskusteluihin.\n\nHän kulki ääneti yhdestä huoneen nurkasta toiseen ja pysähtyi sitte\nuudelleen Balashevin eteen. Balashef huomasi, että Napoleonin vasen\njalka vapisi entistä kiihkeämmin ja kasvot aivan kuin kivettyivät\nankarassa muodossaan. Vasemman pohkeensa värisemisen Napoleon tiesi.\n\"_La vibration de mon mollet gauche est un grand signe chez moi_\",[23]\nkertoi hän sittemmin.\n\n-- Semmoisia ehdotuksia, kuin puhdistaa Oderin ja Veikselin seudut, voi\ntehdä Badenin prinssille, vaan ei minulle, -- sanoi Napoleon melkein\nhuutamalla aivan odottamatta itselleenkin. -- Antakaa te minulle vaikka\nPietari ja Moskova, en noihin ehtoihin suostuisi. Te sanotte, että minä\naloin tämän sodan! Vaan kuka ensimäisenä saapui armeijaan? Keisari\nAleksanteri, vaan en minä. Ja te ehdotatte minulle keskusteluja,\nsilloin kun minä olen kuluttanut miljoonia, kun te olette liitossa\nEnglannin kanssa ja kun teidän asemanne on huono. Te esitätte minulle\nkeskusteluja! Mikä on teidän liittonne tarkotus Englannin kanssa? Mitä\nse on teille antanut? -- puhui hän nopeasti ja nähtävästi ohjaten\npuheensa siten, että vain saisi todistaa oman oikeutensa ja oman\nvoimansa ja toiselta puolen Aleksanterin oikeudettomuuden ja erehdykset\neikä ollenkaan haluten lausua mitään rauhan solmimisesta tai pohtia sen\nmahdollisuutta.\n\nHän oli alkanut puheensa nähtävästi siinä tarkotuksessa, että osottaisi\nasemansa edullisuuden ja että hän siitä huolimatta hyväksyy\nkeskustelujen alkamisen. Mutta mitä enemmän hän puhui, sitä vähemmin\nhän kykeni hallitsemaan puhettaan.\n\nNyt tarkotti hänen puheensa nähtävästi kokonaan sitä, että vain olisi\nvoinut kohottaa itseään ja loukata Aleksanteria eli tehdä juuri se,\nmitä hän vastaanoton alussa oli kaikista vähimmin tahtonut.\n\n-- Kerrotaan, että te olette tehneet rauhan Turkin kanssa?\n\nBalashef nyökäytti päätään myöntävästi.\n\n-- Rauha on tehty... -- alkoi hän.\n\nMutta Napoleon ei antanut hänen puhua. Näytti, että yksistään hän itse\ntarvitsi puhua ja hän jatkoi sillä kaunopuheisuudella ja avoimella\närtyisyydellä, johon hemmotellut ihmiset ovat taipuvaisia.\n\n-- Tiedän kyllä, että olette tehneet rauhan Turkin kanssa, mutta ette\nole saaneet Moldauta ettekä Valakiaa. Vaan minä olisin antanut teidän\nhallitsijallenne nuo maakunnat, kuten annoin hänelle Suomenkin.\nNiin, -- jatkoi hän, -- minä lupasin ja olisin antanutkin keisari\nAleksanterille Moldaun ja Valakian, mutta nyt hän ei tule omistamaan\nnoita mainioita maakuntia. Hän olisi kuitenkin voinut yhdistää ne omaan\nvaltakuntaansa ja yhtenä hallituskautena hän olisi laventanut Venäjän\nPohjan lahden periltä aina Tonavan suulle saakka. Katarina Suuri ei\nolisi saattanut tehdä enempää, -- puhui Napoleon tulistumistaan\ntulistuen, kävellen huoneessa edestakasin ja toistaen Balasheville\nmelkein samat sanat, jotka hän oli Tilsitissä lausunut itselleen\nAleksanterille. -- _Tout cela il l'aurait dû à mon amitié. Ah! quel\nbeau règne, quel beau règne!_[24] -- toisti hän moneen kertaan,\npysähtyi, otti taskustaan kultaisen nuuskarasian ja veti siitä ahneesti\nnenäänsä.\n\n-- _Quel beau règne aurait pu être celui de l'empereur Alexandre!_[25]\n\nHän loi surkuttelevan katseen Balasheviin, ja kun Balashef oli\nhuomauttamaisillaan jotain, keskeytti hän tämän taas nopeasti.\n\n-- Mitä sellaista hän on voinut haluta tai etsiä, jota hän ei olisi\nlöytänyt minun ystävyydessäni?... -- sanoi hän olkapäitään\nepätietoisesti kohauttaen. -- Ei mitään, mutta hän on katsonut\nparhaaksi ympäröidä itsensä minun vihollisillani -- ja keillä? --\njatkoi Napoleon. -- Hän on kutsunut luokseen Steinit, Armfeltit,\nBennigsenit, Wïntzingerodet. Stein on isänmaastaan karkotettu\nkavaltaja; Armfelt on irstailija ja juonittelija; Wintzingerode Ranskan\nkarannut alamainen; Bennigsen jonkun verran sotaisempi mies kuin kaikki\nmuut, mutta siitä huolimatta kyvytön, joka ei osannut tehdä mitään\nvuonna 1807 ja jonka pitäisi herättää Aleksanterissa pelottavia\nmuistoja... Otaksutaan, että he olisivat kykeneviä, silloin voisi heitä\nkäyttää, -- jatkoi Napoleon hädin tuskin ehtien pukea sanoiksi\ntulvimalla tulvivia mietteitään, joista hän näki oikeutensa ja voimansa\n(joka hänen käsityksensä kannalta oli sama asia) -- mutta he eivät ole\nsitäkään: he eivät kelpaa sotaan eivätkä rauhaan! Barclayn sanotaan\nolevan heistä toimeliaimman, mutta sitä minä en myönnä päättäen hänen\nensimäisistä liikkeistään. Mutta mitä ne tekevät, mitä tekevät kaikki\nnuo hovilaiset? Pfuel esittelee, Armfelt riitelee, Bennigsen tarkastaa,\nvaan Barclay, jonka pitäisi toimia, ei tiedä, mistä uskaltaisi alottaa.\nVaan aika kuluu eikä tuota mitään hyötyä. Ainoastaan Bagration on\nsotilas. Hän on tosin typerä, mutta hänellä on kokemusta, silmämäärä ja\npäättäväisyyttä... Ja mitä osaa näyttelee sitte teidän nuori\nhallitsijanne tuossa viheliäisessä joukossa? He kietovat hänet\nhäpeällisiin selkkauksiin ja ajavat hänen niskoilleen edesvastuun\nkaikesta, mitä on tapahtunut. _Un souverain ne doit être à l'armée que\nquand il est général_,[26] -- sanoi hän nähtävästi kohdistaen nämä\nsanat kuin taisteluvaatimuksena suoraan päin hallitsijan kasvoja.\nNapoleon tiesi, että keisari Aleksanteri halusi olla sotapäällikkönä.\n\n-- Nyt on jo kulunut viikkokausi siitä, kun alkoi sota, ettekä te ole\nkyenneet puolustamaan Vilnaa. Te olette eristetyt kahteen osaan ja\nkarkotetut Puolan maakunnista. Teidän armeijanne napisee.\n\n-- Päinvastoin, Teidän Majesteettinne, -- sanoi Balashef tuskin ehtien\nmuistaa kaikkea sitä, mitä hänelle sanottiin ja vaivoin jaksaen seurata\ntuota sanojen ilotulitusta, -- sotaväki palaa halusta...\n\n-- Minä tiedän kaikki, -- keskeytti Napoleon, -- minä tiedän kaikki ja\ntiedän teidän pataljoonienne lukumäärän yhtä varmasti kuin omienikin.\nTeillä ei ole sotaväkeä 200 tuhatta, vaan minulla on kolme vertaa\nenemmän. Annan teille kunniasanan, -- sanoi Napoleon unohtaen, ettei\nhänen kunniasanallaan voinut olla mitään merkitystä, -- annan teille\n_ma parole d'honneur que j'ai cinq cent trente hommes de ce coté de la\nVistule_.[27] Turkkilaisista ei teille ole apua: he eivät kelpaa\nmihinkään ja sen he ovat osottaneet solmimalla rauhan teidän kanssanne.\nRuotsalaiset taas -- heidän kohtalonsa on se, että heitä hallitsevat\nhullut kuninkaat. Heidän kuninkaansa oli vähämielinen. He vaihtoivat\nhänet ja ottivat toisen -- Bernadotten, joka heti menetti järkensä, sen\ntähden että ainoastaan hullu ja ruotsalainen voi rakentaa liittoja\nVenäjän kanssa.\n\nNapoleon hymähti ilkeästi ja taasen nosti nuuskarasian sieramiensa\nalle.\n\nBalashef halusi vastata jokaiseen Napoleonin väitteeseen ja hänellä\nolikin yhtä ja toista vastattavaa. Hän teki lakkaamatta liikkeitä,\nkuten se, jota haluttaa jotain sanoa, mutta Napoleon myötäänsä\nkeskeytti hänet. Ruotsalaisten vihamielisyyttä vastaan aikoi Balashef\nsanoa, että Ruotsi on saari, kun Venäjä on sen puolella, mutta Napoleon\nhuudahti vihaisesti tukehduttaakseen hänen äänensä. Napoleon oli siinä\närtymyksen mielentilassa, jolloin täytyy puhua, puhua ja puhua vain\nsitä varten, että todistaisi itselleen oman oikeutensa. Balashevin tuli\nvaikea olla: lähettiläänä pelkäsi hän kadottavansa arvonsa ja sen\nvuoksi tunsi hän pakkoa vastustaa, mutta ihmisenä hän lyyhistyi\nhenkisesti mitättömäksi Napoleonin aiheettoman vihan vimman edessä. Hän\ntiesi, ettei yhdelläkään Napoleonin sanomalla sanalla ollut merkitystä\nja että hän tyynnyttyään itsekin häpeäisi niitä. Balashef seisoi silmät\nmaahan luotuina, katseli Napoleonin paksuihin, liikkuviin jalkoihin ja\nkoetti välttää hänen katsettaan.\n\n-- Ja mitä välitän minä teidän liittolaisistanne? -- virkkoi Napoleon.\n-- Minullakin on liittolaisia -- puolalaiset; heitä on 80 tuhatta ja he\ntappelevat kuin pedot. Heitä tulee olemaan kolmatta sataa tuhatta.\n\nJa nähtävästi yhä enemmän kiivastuen siitä, että nyt hän ei puhunut\ntotta ja että Balashef nöyränä ja kohtaloonsa alistuen ääneti seisoi\nentisessä asennossaan hänen edessään, pyörähti hän yht'äkkiä taapäin,\nastui aivan Balashevin kasvojen eteen ja kiivaasti ja nopeasti\nvalkoisilla käsillään huitoen hän melkein ärjyi:\n\n-- Tietäkää, että jos te horjutatte Preussia minua vastaan, niin\npyyhkäisen minä sen pois Europan kartalta, -- sanoi hän vihasta\nkalpein, vääristynein kasvoin ja kiivaasti lyöden valkeaa kättään\ntoista vasten. -- Niin, minä viskaan teidät Dvinan ja Dnjeperin taa\nja pystytän uudelleen teitä vastaan sen seinän, jonka Europa\nrikollisuudessaan ja tyhmyydessään salli hävittää. Siihen te joudatte,\nsen te olette voittaneet, kun luovuitte minusta, -- sanoi hän ja kulki\nääneti muutamia kertoja lattian poikki paksuja olkapäitään nytkytellen.\n\nHän pani nuuskarasian liivinsä taskuun, otti sen uudestaan käsiinsä,\nvei muutamia kertoja sieramiensa alle ja pysähtyi Balashevin eteen.\nVähään aikaan hän ei virkkanut mitään, katsoi vain ivallisesti\nBalashevia silmiin, vaan sitte sanoi hiljaa:\n\n-- _Et cependant quel beau règne aurait pu avoir votre maître!_[28]\n\nBalashef tunsi, että hänen täytyy väittää vastaan ja hän sanoikin,\netteivät asiat Venäjän puolelta ollenkaan esiinny noin synkässä\nvalossa. Napoleon ei virkkanut mitään, katsoi vain ilkkuvasti häneen\neikä nähtävästi edes kuunnellutkaan häntä. Napoleon nyökäytti leppeästi\npäätään aivan kuin sanoen: \"tiedän, että teidän velvollisuutenne on\npuhua noin, mutta te ette usko sitä itsekään, siitä olen minä saanut\nteidät vakuutetuksi\".\n\nBalashevin puheen päätyttyä otti Napoleon nuuskarasiansa, veti nenäänsä\nja kopahutti pari kertaa jalallaan permantoon. Ovi avautui.\nKunnioittavasti kumarteleva kamariherra ojensi keisarille lakin ja\nsormikkaat, toinen antoi nenäliinan. Heihin katsomatta kääntyi Napoleon\nBalasheviin:\n\n-- Vakuuttakaa minun puolestani keisari Aleksanterille, -- sanoi hän\nlakkia ottaessaan, -- että olen edelleenkin hänen ystävänsä: minä\ntunnen hänet perinpohjin ja pidän suuressa arvossa hänen korkeita\nominaisuuksiaan. _Je ne vous retiens plus, général, vous recevrez ma\nlettre à l'Empereur_.[29]\n\nNapoleon meni nopeasti ovelle. Odotushuoneesta hyöksähtivät kaikki\nrappuja myöten alas.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKaiken sen jälkeen, mitä Napoleon oli sanonut, noiden vihanpuuskien ja\nviimeisten kuivasti lausuttujen sanojen jälkeen: \"_je ne vous retiens\nplus, général, vous recevrez ma lettre_\", uskoi Balashef varmasti,\nettei Napoleon millään muotoa tahdo häntä tavata eikä edes nähdäkään\nhäntä -- loukattua lähettilästä ja varsinkin hänen säädyttömän\ntulisuutensa näkijää. Mutta suureksi ihmeekseen sai Balashef Durocin\nkautta samana päivänä kutsut keisarin päivällispöytään.\n\nPäivällisillä oli Bessieres, Caulaincourt ja Berthier.\n\nNapoleon otti Balashevin vastaan iloisen ja ystävällisen näköisenä.\nPuhumattakaan siitä, että hänessä olisi huomannut kainostelua tai\nmoitteen merkkiä itselleen aamullisen äkäisyyden johdosta, koetti hän\npäinvastoin saada Balashevia reippaalle tuulelle. Näkyi, että Napoleon\noli ammoin tullut vakaumukseen erehtyväisyytensä mahdottomuudesta ja\nettä hänen käsityksensä mukaan kaikki se, mitä hän teki, oli hyvää,\nmutta ei hyvää siksi, että se vastasi hänen kuvitteluaan hyvän ja pahan\nsuhteesta, vaan siksi, että _hän_ sen teki.\n\nKeisari oli erittäin iloisella päällä ratsastusmatkansa jälkeen\nVilnassa, sillä suuret kansajoukot olivat riemuiten ottaneet hänet\nvastaan ja saattaneet pitkin katuja. Kaikkien niiden katujen\nikkunoihin, joiden kautta hän kulki, oli ripustettu mattoja, lippuja ja\nhänen nimitaulujaan ja puolalaiset naiset huiskuttivat hänelle\ntervehdykseksi liinojaan.\n\nNapoleon asetti Balashevin päivällispöydässä viereensä ja kohteli häntä\nei ainoastaan ystävällisesti, vaan niin kuin olisi pitänyt\nBalasheviakin omana hovimiehenään, henkilönä, joka hyväksyi hänen\nsuunnitelmansa ja aikeensa ja jonka piti iloita hänen menestyksestään.\nMuun keskustelun ohessa hän alkoi puhua myöskin Moskovasta, kyseli\nBalashevilta Venäjän pääkaupunkia eikä ainoastaan uteliaan matkailijan\ntavoin, joka tiedustelee uusia seutuja, joissa hän aikoo käydä, vaan\naivan kuin vakuutettuna siitä, että Balashevin venäläisenä miehenä\npitäisi tuntea ääretöntä mielihyvää tuosta tiedustelusta.\n\n-- Paljoko on Moskovassa asukkaita, paljoko taloja? Onko totta, että\nMoskovaa kutsutaan _Moscou le sainte_![30] Paljoko kirkkoja on\nMoskovassa? -- kyseli hän.\n\nJa vastaukseen, että kirkkoja on kolmatta sataa, sanoi hän:\n\n-- Miksi mokoma paljous kirkkoja?\n\n-- Venäläiset ovat hyvin uskonnollisia, -- vastasi Balashef.\n\n-- Luostarien ja kirkkojen suuri paljous on muuten merkki siitä, että\nkansa on takapajulla, -- sanoi Napoleon katsahtaen Caulaincourtiin,\nmiten tämä arvostelisi hänen väitettään.\n\nBalashef rohkeni kunnioittavasti olla erimieltä Ranskan keisarin\nkäsityksestä.\n\n-- Kussakin maassa ovat omat tapansa, -- sanoi hän.\n\n-- Mutta ei missään muualla Europassa tavata semmoista, -- huomautti\nNapoleon.\n\n-- Anteeksi, Teidän Majesteettinne, -- sanoi Balashef, -- paitsi\nVenäjällä on myöskin Espanjassa yhtä paljon luostaria ja kirkkoja.\n\nTätä Balashevin vastausta, jossa oli vihjaus ranskalaisten äskettäin\nkärsimään tappioon Espanjassa, pidettiin erittäin sattuvana, kuten\nBalashef kertoi, keisari Aleksanterin hovissa, mutta nyt Napoleonin\npäivällispöydässä ei se ollut mistään kotosin ja haihtui\nhuomaamattomiin.\n\nHerrojen marsalkkojen välinpitämättömistä ja kahdenvaiheilla olevista\nkasvoista näki, etteivät he oivaltaneet, mikä vastauksessa oli\nsukkelaa. \"Jos siinä olikin jotain sukkelaa, niin emme sitä käsittäneet\ntai se oli sitte kömpelö sukkeluus\", puhuivat marsalkkojen kasvot. Niin\nvähän välitettiin Balashevin vastauksesta, ettei Napoleon sitä edes\nhuomannutkaan ja hän kysyi Balashevilta huolettomasti, minkä kaupunkien\nkautta meni täältä tie Moskovaan. Balashef, joka koko päivällisten ajan\noli hyvin varuillaan, vastasi, että _comme tout chemin mène à Rome,\ntout chemin mène à Moscou_,[31] että on koko joukko teitä ja että\n\"niiden eri teiden joukossa on tie _Pultavaan_, jonka Kaarle XII\noli valinnut\", -- sanoi Balashef ja vasten tahtoaan hätkähti\ntyytyväisyydestä onnistuneen vastauksensa johdosta. Vaan eipä oikein\nehtinyt sanoa viimeisiä sanoja Balashef, kun Caulaincourt samassa\nrupesi puhelemaan Pietarista Moskovaan vievien teiden kehnoudesta ja\npietarilaisista muistoistaan.\n\nPäivällisen jälkeen siirryttiin juomaan kahvia Napoleonin kabinettiin,\njoka neljä päivää sitte oli ollut keisari Aleksanterin kabinettina.\nNapoleon istuutui sevresiläistä kahvikuppiaan hämmentäen ja osotti\nBalasheville tuolin, joka oli hänen vieressään.\n\nPäivällisen jälkeen valtaa ihmisen eräänlainen mielentila, joka kaikkia\njärkisyitä voimakkaimmin pakottaa hänet tuntemaan tyytyväisyyttä\nitseensä ja pitämään kaikkia ystävinään. Napoleon oli nyt tuossa\nmielentilassa. Hänestä tuntui, että hänen ympärillään oli henkilöjä,\njotka jumaloivat häntä. Hän oli vakuutettu, että Balashevkin hänen\npäivällistensä jälkeen oli hänen ystävänsä ja jumaloitsijansa. Napoleon\nkääntyi häneen miellyttävästi, vain hieman ivallisesti hymyillen.\n\n-- Tämä on sama huone, kuten minulle on kerrottu, jossa keisari\nAleksanteri asui. Eikö teistä tunnu omituiselta, kenraali? -- sanoi hän\nnähtävästi epäilemättä, etteivät hänen sanansa miellyttäneet hänen\npuhetoveriaan, koska ne todistivat hänen, Napoleonin, etevämmyyden\nAleksanterin rinnalla.\n\nBalashef ei osannut virkkaa tähän mitään, vaan ääneti painoi päänsä\nalas.\n\n-- Niin, tässä huoneessa neuvotteli neljä päivää sitte Wintzingerode ja\nStein, -- jatkoi Napoleon terävästi, itsetietoisesti hymyillen. -- Yksi\nasia on kuitenkin olemassa, jota minä en käsitä, -- sanoi hän, -- ja se\non se, että keisari Aleksanteri on koonnut ympärilleen kaikki minun\npersoonalliset vihamieheni. Sitä minä en ... käsitä. Eikö hänen\nmieleensä ole johtunut, että minä voin tehdä samoin? -- kysäsi hän\nBalashevilta ja tämä muisto näytti sysäävän hänet takasin aamullisen\nvihansa tuoreille jälille.\n\n-- Ja tietäköön hän, että minä teen sen, -- sanoi Napoleon\nnousten seisomaan ja tyrkäten kuppia kädellään. -- Minä ajan pois\nSaksasta hänen württembergiläiset, badenilaiset ja weimarilaiset\nsukulaisensa ... -- niin, minä ajan heidät. Valmistakoon hän heille\nVenäjällä turvapaikan!\n\nBalashef kumarsi päänsä alas ja osotti kasvoillaan, että hän haluaisi\nlähteä ja kuunteli vain siksi, ettei hän voinut olla kuuntelematta,\nmitä puhuttiin. Napoleon ei huomannut tätä. Hän ei kohdellut Balashevia\nvihollisensa lähettiläänä, vaan ihmisenä, joka nyt oli täydellisesti\nhänen vallassaan ja jonka täytyi iloita entisen herransa\nhalventamisesta.\n\n-- Ja miksi keisari Aleksanteri on ottanut vastaan joukkojen\npäällikkyyden? Mitä hyötyä siitä on? Sota on minun ammattini, vaan\nhänen toimensa on -- hallita eikä komentaa sotajoukkoja. Miksi on hän\nottanut kannettavakseen semmoisen vastuunalaisuuden?\n\nTaas otti Napoleon nuuskarasian, käveli ääneti jonkun aikaa lattialla,\nvaan äkkiä astui Balashevin eteen ja hieman hymyillen sekä niin\nvakuuttavasti, nopeasti ja kursailematta, kuin olisi tehnyt\nBalasheville ei ainoastaan tärkeän, vaan myöskin mieleisen teon, hän\nnosti kätensä neljäkymmenvuotisen venäläisen kenraalin poskelle,\ntarttui korvaan ja nykäsi siitä keveästi hymähtäen ainoastaan\nhuulillaan.\n\n\"_Avoir l'oreille tirée par l'Empereur_\"[32] pidettiin mitä suurimpana\nkunniana ja armona Ranskan hovissa.\n\n-- _Eh bien, vous ne dites rien, admirateur et courtisan de l'Empereur\nAlexandre?_[33] -- sanoi hän, aivan kuin olisi ollut hassua olla hänen\nnäkyvissään jonkun muun paitsi hänen, Napoleonin, _courtisan_ ja\n_admirateur_. -- Ovatko hevoset valjastetut kenraalille? -- lisäsi hän\nhieman päätään nyökäten vastaukseksi Balashevin kumarrukseen. --\nAntakaa hänelle minun hevoseni, hänellä on _pitkä matka_...\n\nBalashevin tuoma kirje oli viimeinen Napoleonin kirje Aleksanterille.\nKeskustelu kerrottiin Venäjän keisarille yksityiskohtiaan myöten ja\nsota alkoi...\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKun ruhtinas Andrei oli tavannut Pierren Moskovassa, matkusti hän\nPietariin asioille, kuten hän sanoi sukulaisilleen, itse teossa\nkuitenkin kohdatakseen siellä ruhtinas Anatol Kuraginin, jota hänen\npiti välttämättömästi tavata. Kuragin, jota hän Pietariin saavuttuaan\netsi, ei enää ollut kaupungissa. Pierre oli ilmottanut langolleen, että\nruhtinas Andrei matkusti häntä tapaamaan. Anatol Kuragin sai heti\nsotaministeriltä virkamääräyksen ja matkusti Moldaun armeijaan. Tällä\nmatkallaan tapasi ruhtinas Andrei Pietarissa Kutusovin, entisen, häntä\nkohtaan aina ystävällisen kenraalinsa, joka pyysi häntä lähtemään\nyhdessä hänen kanssaan Moldaun armeijaan, jonka ylipäälliköksi vanha\nkenraali oli nimitetty. Mutta kun ruhtinas Andrei määrättiin\npalvelemaan pääkortteerin esikuntaan, matkusti hän Turkkiin.\n\nRuhtinas Andrei ei pitänyt sopivana vaatia Kuraginia kirjeellisesti\nkaksintaisteluun. Antamatta uutta aihetta kaksintaisteluun piti\nruhtinas Andrei vaatimusta omalta puoleltaan semmoisena, joka olisi\nsaattanut kreivitär Rostovan huonoon huutoon ja sen tähden hän etsi\npersoonallista kohtausta Kuraginin kanssa, ja tästä kohtauksesta luuli\nhän saavansa uuden aiheen kaksintaisteluun. Mutta hänen ei onnistunut\ntavata Turkinkaan armeijassa Kuraginia, joka kohta ruhtinas Andrein\nsaavuttua Turkin armeijaan oli lähtenyt takasin Venäjälle. Uudella\nmaaperällä ja uusissa elämänehdoissa alkoi ruhtinas Andreista elämä\ntuntua keveämmältä. Sen jälkeen kun hänen morsiamensa oli hänet\npettänyt, mikä musersi häntä sitä voimakkaammin, kuta huolellisemmin\nhän koetti kaikilta salata iskun vaikutusta itseensä, olivat hänestä ne\nelämänehdot raskaat, joissa hän oli ollut onnellinen ja vieläkin\nraskaampi oli vapaus ja riippumattomuus, joita hän ennen oli pitänyt\nkalliina. Hän ei edes ajatellut niitä entisiä aatoksiaan, jotka ensi\nkerran olivat nousseet hänen mieleensä Austerlitzin tantereella\ntaivasta tähytessään, joita hän Pierren kanssa oli rakastanut kehittää\nja jotka olivat korvanneet hänen yksinäisyytensä Bogutsharovissa ja\nsittemmin Sveitsissä ja Roomassa. Häntä suorastaan pelotti muistellessa\nnoita ajatuksia, jotka olivat loitsineet hänelle etäisten toivojen\nvaloisan sarjan. Häntä kiinnittivät nyt vain kaikista lähimmät\nkäytännölliset toimet, joilla ei ollut mitään tekemistä entisten kanssa\nja joihin hän tarttui sitä ahneemmin, kuta etemmä entiset olivat\njääneet. Oli kuin olisi tuo korkeuksiin häipyvä taivaan laki, joka\nennen häntä kattoi, äkkiä laskeutunut matalaksi, rajalliseksi holviksi,\njoka häntä musersi, jossa kaikki oli selvää, mutta ei mitään ijäistä\neikä salaperäistä.\n\nKaikista hänelle esiintyneistä toiminta-aloista oli sotapalvelus\nhänestä helpoin ja tutuin. Ollessaan nyt Kutusovin esikunnan\npäivystäjäkenraalin virassa työskenteli hän niin lujasti ja hartaasti,\nettä Kutusov ihmetteli hänen työintoaan ja täsmällisyyttään. Vaikka\nruhtinas Andrei ei tavannut Kuraginia Turkissa, ei hän pitänyt\nvälttämättömänä rientää hänen jälissään takasin Venäjälle. Mutta kaiken\ntämän ohella hän tiesi, että vieripä aikaa minkä vierikään, hän ei voi\nolla kaikista todisteluista huolimatta, joita hän itselleen teki, ettei\nhänen muka maksa vaivaa alentua yhteentörmäykseen asti hänen kanssaan,\nhän tiesi, ettei hän kohdatessaan hänet voinut olla vaatimatta häntä\nkaksintaisteluun, niin kuin ei nälkäinen ihminen voi olla viskautumatta\nleivän kimppuun. Ja tämä tietoisuus siitä, ettei loukkaus ollut kostoa\nkohdannut, ei vihaa tyhjennetty, vaan sydän sitä täynnä, myrkytti sitä\nkeinotekoista levollisuutta, jonka ruhtinas Andrei oli itselleen\nTurkissa laatinut huoleen taipuvan ja jonkunverran turhamielisen ja\nkunnianhimoisen toiminnan puitteisiin.\n\nKun vuonna 1812 saapui Bukarestiin viesti sodasta Napoleonia vastaan,\npyysi ruhtinas Andrei Kutusovilta siirtoa läntiseen armeijaan. Kutusof,\njoka oli saanut kyllänsä Bolkonskista ja tämän toimeliaisuudesta, koska\nse ei sopinut hänen joutilaisuutensa rinnalle, laski hänet hyvin\nmielellään menemään, toimittaen hänet Barclay de Tollyn luo.\n\nEnnen armeijaan menoaan, joka toukokuussa oli leirillä Drissajoen\nvarrella, poikkesi ruhtinas Andrei Lisijagoriin, joka oli aivan hänen\nmatkansa varrella kolmen virstan päässä Smolenskin valtatiestä.\nRuhtinas Andrein elämässä oli kolmena viime vuotena tapahtunut niin\nmonia muutoksia, niin paljon oli hän ajatellut, tuntenut ja nähnyt (hän\noli kiertänyt lännet ja idät), että häntä oudosti ja aavistamattomasti\nhämmästytti Lisijagoriin saapuessaan elämän kulku täällä, vaikka se oli\npienimpiä yksityiskohtiaan myöten entisen kaltaista. Hän ajoi\nlehtikujan ja kartanon kiviporttien kautta kuin lumottuun, nukkuvaan\nlinnaan. Entinen säntillisyys, entinen puhtaus, entinen hiljaisuus\nvallitsi talossa, entiset huonekalut, entiset seinät, entiset äänet,\nentinen haju ja entiset arat kasvot, hieman vain vanhentuneet.\nRuhtinatar Maria oli yhä sama, arka, ruma, vanhentuva neito, pysynyt\npelossa ja henkisissä kärsimyksissä, hyödyttä ja ilotta elellyt\nelämänsä parhaita vuosia. Bourienne oli sama, jokaisesta elämänsä\nhetkestä iloisesti nauttiva, täynnä mitä eloisimpia itseensä\nkohdistuvia toiveita, itseensä tyytyväinen ja kiemaileva naikkonen. Hän\noli tullut vain entistä varmemmaksi, kuten ruhtinas Andreista näytti.\nHänen Sveitsistä tuomansa kotiopettaja Dessaille oli puettu\nvenäläiskuosiseen nuttuun, hän puhua solkkasi venäjää palvelijoiden\nkanssa, mutta oli yhtä rajotetun älykäs, sivistynyt, siveellinen ja\nturhantarkka opettaja kuin ennenkin. Vanha ruhtinas oli muuttunut\nruumiillisesti vain sen verran, että hänen toisesta suupielestään näkyi\ntyhjä hampaan sija; henkisesti hän oli sama kuin ennenkin, kuitenkin\nentistä paljoa äkäisempi ja luulevaisempi sen todellisuutta kohtaan,\nmikä maailmassa tapahtui. Nikolushka vain oli kasvanut, muuttunut\npullakan punaiseksi, saanut tumman kiehkuratukan ja itsensä tietämättä\nnosteli nauraen ja ilakoiden sievän suunsa ylähuulta samalla tavoin\nkuin pikku ruhtinatarvainaa. Hän yksin ei ollut totellut tämän lumotun,\nnukkuvan linnan muuttumattomuuden lakia. Mutta vaikka ulkonaisesti\nkaikki olikin pysynyt ennallaan, olivat näiden ihmisten sisäiset\nsuhteet muuttuneet siitä pitäen, kun ruhtinas Andrei ei ollut heitä\nnähnyt. Perheen jäsenet olivat hajonneet kahdeksi leiriksi, vieraiksi\nja vihamielisiksi toisilleen ja kokoutuivat nyt yhteen vain hänen\nläsnäollessaan ja hänen tähtensä poikkesivat tavallisista\nelämäntavoistaan. Toiseen leiriin kuului vanha ruhtinas, Bourienne ja\narkkitehti ja toiseen ruhtinatar Maria, Dessaille, Nikolushka ja kaikki\nlapsenhoitajat ja imettäjät.\n\nNiin kauan kuin hän viipyi Lisijagorissa, söi kotiväki yhdessä\njoukossa, mutta kaikki oudoksuivat oloaan ja ruhtinas Andrei tunsi,\nettä hän oli vieras, jota varten tehtiin poikkeus ja että hän rasitti\nkaikkia läsnäolollaan. Ensimäisenä päivänä päivällistä syödessä oli\nruhtinas Andrei melkein vaiti kaikkea tätä tuntiessaan, ja kun vanha\nruhtinas huomasi hänen luonnottoman tilansa, murjotti hänkin suu kiinni\nja heti päivällisen päätyttyä poistui huoneeseensa. Kun ruhtinas Andrei\nillansuussa tuli hänen luokseen ja koettaen saada hänet vähän\nvilkkaammaksi rupesi kertomaan nuoren kreivi Kamenskin sotaretkestä,\nalkoi vanha ruhtinas äkkiä keskustella ruhtinatar Mariasta, jota hän\nsyytti taikauskosta ja m:lle Bouriennen vieromisesta, joka, kuten hän\nmainitsi, oli ainoa hänelle totisesti ystävällinen.\n\nVanha ruhtinas kertoi, että minkä hän sairastaa, se tapahtuu vain\nruhtinatar Marian tähden, että tämä kiusaa ja ärsyttää häntä tahallaan\nja hemmottelullaan ja tyhmillä puheillaan pilaa pienen ruhtinas\nNikolain. Vanha ruhtinas tiesi vallan hyvin, että hän itse rasittaa\ntytärtään ja että tämän elämä on hyvin raskasta. Mutta hän tiesi myös,\nettä hän ei voinut olla häntä rasittamatta ja että hän sen ansaitsi.\n\"Miks'ei ruhtinas Andrei, joka näkee tämän, puhu minulle mitään\nsisarestaan?\" ajatteli vanha ruhtinas. \"Mitä hän arvelleekaan, ettäkö\nolen ilkiö ja vanha pöllö, syyttä loitonnut tyttärestä ja lähentänyt\nluokseni ranskattaren? Hän ei ymmärrä, siksi täytyy hänelle selittää ja\nhänen täytyy kuunnella\", ajatteli vanha ruhtinas. Ja hän rupesi\nselittelemään syitä, joiden tähden hän ei voinut sietää tyttären\ntolkutonta luonnetta.\n\n-- Niin, jos te minulta kysytte, -- sanoi ruhtinas Andrei isään\nkatsomatta (ensi kertaa elämässään hän moitti isäänsä), -- minua ei\nhaluttanut puhua. Vaan jos te minulta kysytte, niin sanon teille\nsuoraan mielipiteeni kaikesta. Jos teidän ja Mashan välillä on olemassa\nväärinkäsitystä ja kaunaa, niin en mitenkään voi syyttää häntä, sillä\ntiedän, kuinka paljon hän teitä rakastaa ja kunnioittaa. Jos te\ntodellakin kysytte minulta, -- jatkoi ruhtinas Andrei kiihtyen, sillä\nviime aikoina hän oli herkkä kiihtymään, -- niin sanon teille yhden\nasian: jos väärinkäsityksiä on olemassa, niin on niihin syynä tuo\nmitätön nainen, jonka ei pitäisi olla sisaren ystävätär.\n\nVanhus katsoi alussa tuijottavin silmin poikaansa ja luonnoton hymy\npaljasti hampaan tyhjän sijan, johon ruhtinas Andrei ei voinut tottua.\n\n-- Mikä ystävätär? Häh? Oletpa ollut puheissa! Mitä?\n\n-- Isä, en tahtonut olla tuomarina, -- sanoi ruhtinas Andrei\nsapekkaalla ja karkealla äänellä, -- mutta te pakotitte minut ja minä\nsanoin ja aina sanon, että ruhtinatar Maria ei ole syyssä, vaan syyssä\nolet ... syyssä on tuo ranskatar...\n\n-- Aa, vai tuomitsit!... Vai tuomitsit! -- sanoi vanhus hiljaa ja,\nkuten ruhtinas Andreista näytti, hämillään. Mutta sitte hän äkkiä\nkavahti pystyyn ja kiljasi:\n\n-- Ulos, ulos! Jottapa ei varjoasikaan täällä näkyisi!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuhtinas Andrei aikoi heti matkustaa pois, mutta ruhtinatar Maria sai\nhänet jäämään vielä päiväksi. Tänä päivänä ei ruhtinas Andrei nähnyt\nisäänsä, joka ei tullut näkyviin eikä laskenut luokseen muita kuin\nm:lle Bouriennen ja Tihonin ja kyseli useaan kertaan, oliko hänen\npoikansa lähtenyt. Seuraavana päivänä meni ruhtinas Andrei ennen\nlähtöään pikku ruhtinas Nikolain puolelle. Terve, äitiinsä\nkiharatukkainen poika istuutui hänen polvelleen. Ruhtinas Andrei rupesi\nkertomaan hänelle satua Siniparrasta, mutta kesken kertomusta vaipui\nmietteisiinsä. Ei ajatellut hän tuota kaunista lasta, kun tämä istui\nhänen polvellaan, vaan ajatteli itseään. Kauhuissaan etsi hän itsestään\nkatumuksen tunteita, että oli vihottanut isänsä, mutta ei löytänyt eikä\nhänestä myöskään tuntunut ikävältä, että hän (ensi kertaa elämässään\nriidassa) eroaa hänestä. Kaikista tärkeintä oli hänestä se, ettei hän\nlöytänyt itsestään sitä entistä hellyyttä poikaa kohtaan, jonka hän\ntoivoi sydämmessään syntyvän hyväillessään ja pitäessään poikaa\npolvillaan.\n\n-- No, kerro vielä, -- sanoi tämä.\n\nRuhtinas Andrei nosti hänet mitään vastaamatta polviltaan ja läksi\nhuoneesta.\n\nNiin pian kuin ruhtinas Andrei oli jättänyt jokapäiväiset askareensa\ntai oikeastaan astunut entiseen olotilaansa, jossa hän oli silloin, kun\nhän vielä oli onnellinen, valtasi murhe hänet entisen voimakkaasti ja\nsen vuoksi hän koetti karkottaa mitä pikemmin mielestään vanhat muistot\nkiiruimman kaupalla etsien jotain askaretta.\n\n-- Olet siis vakavasti päättänyt lähteä, Andrei? -- kysyi sisar\nhäneltä.\n\n-- Luojan kiitos, että voin lähteä, -- sanoi ruhtinas Andrei, --\nminusta on hyvin ikävää, kun sinä et voi.\n\n-- Miksi noin puhut? -- virkkoi ruhtinatar Maria. -- Miksi noin puhut\nnyt, kun lähdet kauheaan sotaan ja hän on jo vanha? M:lle Bourienne\nkertoi, että hän oli kysellyt sinua...\n\nHeti kun hän alkoi puhua tästä, rupesivat hänen huulensa väräjämään ja\nsilmistä tihkui kyyneleitä. Ruhtinas Andrei kääntyi poispäin ja alkoi\nkävellä huoneessa.\n\n-- Ah, Jumalani, Jumalani! -- sanoi hän. -- Ja kun ajattelee, mikä ja\nkuka saattaa olla ihmisten onnettomuuden syynä, niin ompa se mitätöntä!\n-- sanoi hän niin vihaisesti, että ruhtinatar Maria säikähti.\n\nHän käsitti, että kun veli puhui ihmisistä, joita hän tarkotti tuolla\nmitättömällä, niin ei hän silloin ajatellut ainoastaan m:lle\nBouriennea, joka oli saattanut hänet, Marian, onnettomaksi, vaan\nmyöskin sitä henkilöä, joka oli sortanut veljen onnen.\n\n-- Andrei, yhtä asiata sulta pyydän, oikein rukoilen, -- sanoi\nruhtinatar Maria koskettaen hänen kyynärpäätään ja katsoen häneen\nkyynelistä kimaltelevin silmin.\n\n-- Minä ymmärrän sinua (ruhtinatar Maria painoi silmänsä alas). Älä\nluule, että tuskan ovat tehneet ihmiset. Ihmiset ovat Hänen aseensa. --\nHän katsahti hieman yläpuolitse ruhtinas Andrein pään varmoin,\ntottunein silmin, joilla katsellaan tuttuun paikkaan muotokuvaan. --\nTuskan on lähettänyt Hän, vaan eivät ihmiset. Ihmiset ovat Hänen\naseensa, he eivät ole syyssä. Jos sinusta tuntuu, että joku on syyssä\nsinun edessäsi, niin unohda se ja anna anteeksi. Meillä ei ole oikeutta\nrangaista. Ja sinä käsität anteeksiannon onnen.\n\n-- Jos minä olisin nainen, niin tekisin sen, Maria. Se on naisen avu.\nMutta miehen ei pidä eikä hän voi unohtaa eikä antaa anteeksi, -- sanoi\nhän ja vaikka hän ei tähän hetkeen saakka ollut ajatellut Kuraginia,\nkuohahti yht'äkkiä hänen sydämmessään kostamatta jääneen vihan\nkatkeruus.\n\n\"Jos ruhtinatar Maria nyt koettaa saada minua antamaan anteeksi, olisi\nminun pitänyt aikoja sitte rangaista\", ajatteli hän. Ja muuta\nvastaamatta ruhtinatar Marialle hän alkoi ajatella sitä riemukasta,\ntuimaa hetkeä, jolloin hän kohtaa Kuraginin, joka (sen hän tiesi) oli\narmeijassa.\n\nRuhtinatar Maria pyysi hartaasti veljeä jäämään vielä yhdeksi päiväksi,\npuhui siitä, miten hän tiesi isän tulevan onnettomaksi, jos Andrei\nlähtee sopimatta hänen kanssaan. Mutta ruhtinas Andrei vastasi, että\nhän luultavasti kohta palaa takasin armeijasta, että hän aivan varmaan\nkirjottaa isälle ja että kuta kauemmin hän nyt odottaisi, sen\nsyvemmäksi syöpyisi huonon sovun juopa.\n\n-- _Adieu, André! Rappelez-vous que les malheurs viennent de Dieu, et\nque les hommes ne sont jamais coupables_,[34] -- olivat viimeiset\nsanat, jotka hän kuuli sisaren huulilta hyvästejä heittäessään.\n\n\"Sen siis täytyy olla niin!\" ajatteli ruhtinas Andrei ajaessaan ulos\nLisijagorin kartanon lehtikujasta. \"Hän, tuo säälittävä, viaton olento\njää siis tuon höperön ukon hivutettavaksi. Vanhus tuntee, että hän on\nsyyssä, mutta ei voi muuksi muuttua. Minun poikani kasvaa ja iloitsee\nelämälle, jossa hän tulee samallaiseksi kuin kaikki muutkin, --\npetetyksi ja petettäväksi. Matkustan armeijaan, mutta miksi, en tiedä\nitsekään ja toivon tapaavani sen miehen, jota halveksin, sitä varten,\nettä antaisin hänelle tilaisuuden surmata itseni ja ilkkua minulle!\"\nOlivathan ennenkin olleet olemassa kaikki nämä asianhaarat, mutta ennen\nne olivat olleet kiinteässä yhteydessä keskenään, nyt sitä vastoin\nkaikki hajallaan. Mielettömiä ilmiöitä vain, joilla ei ollut mitään\nyhteyttä keskenään, tunkeili yksi toisensa perästä ruhtinas Andrein\najatuksissa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nRuhtinas Andrei saapui armeijan pääkortteeriin kesäkuun lopulla.\nEnsimäisen armeijan joukot, sen armeijan, jonka mukana hallitsija oli,\nolivat sijottuneet linnotettuun leiriin Drissan varrelle. Toisen\narmeijan joukot peräytyivät koettaen yhdistyä ensimäisen armeijan\nkanssa, josta -- kuten kerrottiin -- sen olivat eristäneet vahvat\nranskalaisjoukot. Kaikki olivat tyytymättömiä sotatoimien yleiseen\nkulkuun Venäjän armeijassa. Mutta sitä vaaraa, että venäläiset läänit\njoutuisivat hyökkäyksen esineeksi, ei kukaan osannut ajatella. Ei\nkukaan edes otaksunut, että sota tulisi ulottumaan etemmä Puolan\nläntisiä lääniä.\n\nRuhtinas Andrei tapasi Barclay de Tollyn, jonka luokse hänet oli\nmäärätty palvelemaan, Drissan rannalla. Kun leirin lähettyvillä ei\nollut ainoatakaan suurta kylää eikä kauppalaa, oli armeijassa olevien\nkenraalien ja hovimiesten suunnaton lauma täytynyt sijottaa 10 virstan\nalueelle parhaimpiin taloihin, mitä pienissä kylissä oli, kummallakin\npuolen jokea. Barclay de Tolly majaili 4 virstan päässä hallitsijasta.\nHän otti Bolkonskin vastaan kuivasti ja kylmästi ja sanoi saksalaisella\nääntämistavallaan, että hän ilmottaa hänestä hallitsijalle\nvirantoimituksen määräämistä varten, vaan toistaiseksi pyytää\npalvelemaan hänen esikunnassaan. Anatol Kuragin, jonka ruhtinas Andrei\nluuli löytävänsä armeijasta, ei ollutkaan täällä: hän oli Pietarissa.\nTämä tieto oli Bolkonskin mieleen. Kun suuren sodan keskustan\nharrastukset ja toimet jännittivät ruhtinas Andrein ajatuksia, oli hän\niloinen vapautuessaan joksikuksi aikaa siitä kiihtymyksestä, jota hän\naina tunsi, kun Kuragin oli hänen mielessään. Neljän ensimäisen päivän\nkuluessa, jona aikana ruhtinas Andreita ei vaadittu mihinkään,\nliikkui hän linnotetun leirin ristiin rastiin ja tietojensa sekä\nkeskustelujensa avulla asiantuntevien henkilöiden kanssa hän koetti\nluoda itselleen selvän käsityksen leiristä. Mutta kysymys siitä, oliko\ntämä leiri edullinen tai epäedullinen, jäi ruhtinas Andreille\nhämäräksi. Sotakokemuksensa perusteella oli hän jo ehtinyt tulla\nsiihen vakuutukseen, etteivät sotatoimissa merkitse mitään\nsyvämietteisimmästikään harkitut suunnitelmat (kuten hän oli sen nähnyt\nAusterlitzin taistelussa), että kaikki riippuu siitä, miten osataan\nvastata vihollisen äkkiarvaamattomiin ja ennalta aavistamattomiin\nliikkeisiin, että kaikki riippuu siitä, kuka toimien kokonaisuutta\njohtaa ja miten. Päästäkseen selville tästä viimeisestä kysymyksestä\nkoetti ruhtinas Andrei asemaansa ja tuttavuuksiaan hyväkseen käyttäen\nsyventyä armeijan hallituksen luonteeseen, sen henkilöihin ja\npuolueisiin ja hän saikin seuraavan käsityksen asioiden tilasta.\n\nSilloin kun hallitsija vielä oli Vilnassa, oli armeija jaettu kolmeen\nosaan: 1:nen armeija oli Barclay de Tollyn komennossa, 2:nen\nBagrationin, 3:as Tormasovin. Hallitsija oli ensimäisessä armeijassa,\nmutta ei ollut ylipäällikkönä. Päiväkäskyissä sanottiin, että\nhallitsija ei tule komentamaan, vaan sanottiin vain, että\nhallitsija tulee olemaan armeijassa. Sitä paitsi ei hallitsijalla\nollut suoranaista ylipäällikön esikuntaa, vaan keisarillisen\npääkortteerin esikunta. Hänen luonaan oli keisarillisen esikunnan\npäällikkö, kenraali-majotusmestari ruhtinas Volkonski, kenraaleja,\nsivus-adjutantteja, diplomaattisia virkamiehiä ja suuri joukko\nulkomaalaisia, mutta ei armeijan esikuntaa. Tätä paitsi oli hallitsijan\nluona ilman erityistä virkaa: Araktshejef -- entinen sotaministeri,\nkreivi Bennigsen -- arvoltaan vanhin kenraaleista, suuriruhtinas\ntsesarevitsh Konstantin Pavlovitsh, kreivi Rumjantsef -- kansleri,\nStein -- entinen preussilainen ministeri, Armfelt -- ruotsalainen\nkenraali, Pfuel -- sotasuunnitelman päälaatija, Paulucci --\nkenraali-adjutantti ja sardinialainen tulokas ynnä paljon muita. Vaikka\nnäillä henkilöillä ei ollutkaan sotilasvirkoja armeijassa, oli heillä\nasemansa vuoksi kuitenkin vaikutusvaltaa ja useinkaan ei armeijaosaston\npäällikkö eikä edes ylipäällikkökään tiennyt, minä miehenä kyseli ja\nneuvotteli yhtä ja toista joko Bennigsen tai suuriruhtinas tai\nAraktshejef tai ruhtinas Volkonski, eikä myöskään tiennyt näidenkö\nnimissä vai hallitsijalta oli saapunut se ja se käsky ja oliko se\npantava täytäntöön tai ei. Tämä on kuitenkin kuvan ulkopuoli.\nHallitsijan ja kaikkien mainittujen henkilöiden läsnäolon varsinainen\nmerkitys oli hovikannalta katsoen (hallitsijan läsnäollessahan ovat\nkaikki hovilaisia) kaikille selvä. Se oli seuraava: hallitsija ei\nottanut itselleen ylipäällikön arvonimeä, mutta hänellä oli toimivalta\nkaikkien armeijojen yli; henkilöt, jotka häntä ympäröivät, olivat hänen\napulaisiaan. Araktshejef oli järjestyksen uskollinen toimeenpanija ja\nvalvoja sekä hallitsijan henkivartija. Bennigsen oli tilanomistaja\nVilnan läänistä ja oli aivan kuin maan _les honneurs_, vaan itse\nasiassa kelpo kenraali, hyödyllinen neuvojen mies ja tarpeen myöskin\nsiksi, että häntä pidettiin aina valmiina astumaan Barclayn sijaan.\nSuuriruhtinas oli mukana siksi, että hän halusi olla. Entinen ministeri\nStein oli täällä sen tähden, että hänkin oli hyödyksi neuvoissa ja että\nkeisari Aleksanteri piti suuressa arvossa hänen persoonallisia\nominaisuuksiaan. Armfelt oli Napoleonin äkäinen vihamies ja itseensä\nluottava kenraali, joka seikka aina vaikutti Aleksanteriin. Paulucci\noli täällä sen vuoksi, että hän oli rohkea ja päättävä sanoissaan.\nKenraali-adjutantit olivat täällä siksi, että he olivat kaikkialla,\nmissä keisarikin ja viimein -- päämies -- Pfuel siitä syystä, että hän\noli laatinut sotasuunnitelman Napoleonia vastaan ja että hän johti koko\nsodan kulkua pakotettuaan Aleksanterin uskomaan suunnitelmansa\ntarkotuksenmukaisuuteen. Pfuelilla oli apulaisena Wolzogen, joka\nselitti Pfuelin ajatukset paljon käsitettävämmässä muodossa kuin Pfuel\nitse, tuo jyrkkä, kaiken halveksimiseen saakka itseensä luottava\nkabinettiteoreetikko.\n\nPaitsi näitä henkilöitä, venäläisiä ja ulkomaalaisia (varsinkin\nulkomaalaisia, jotka rohkeasti, kuten ainakin vieraan maan\npalveluksessa olevat ihmiset, joka päivä esittivät uusia, ihmeellisiä\najatuksia), oli vielä paljon toisarvoisia henkilöitä, jotka olivat\nsaapuneet armeijaan sen tähden, että heidän päämiehensä olivat täällä.\n\nNiiden monilukuisten ajatusten ja nimien joukosta, jotka vallitsivat\ntässä tavattomassa, loistavassa, levottomassa ja ylpeässä maailmassa,\nerotti ruhtinas Andrei seuraavat tavallista jyrkemmät ajatussuuntien ja\npuolueiden jaotukset.\n\nEnsimäinen puolue oli: Pfuel ja hänen kannattajansa, sotateoreetikot,\njotka uskoivat, että on olemassa sotatiede ja että tällä tieteellä on\nomat järkkymättömät lakinsa, liikkeiden, saarron y.m. lait. Pfuel ja\nhänen kannattajansa vaativat peräytymistä maan sydämeen niiden\nmatemaattisten lakien mukaisesti, jotka luuloteltu sotateoria oli\nsäätänyt, ja jos vähääkään poikkesi tästä teoriasta, osotti se heidän\nmielestään raakalaisuutta, sivistymättömyyttä ja paha-aikeisuutta.\nTähän puolueeseen kuuluivat saksalaiset prinssit Wolzogen,\nWintzingerode y.m., kaikki enimmäkseen saksalaisia.\n\nToinen puolue oli edellisen vastapuolue. Kuten aina on tavallista, oli\nyhden äärimäisen suunnan ohella toinen yhtä äärimäinen. Tämän puolueen\nmiehet olivat niitä, jotka vaativat hyökkäystä Vilnasta Puolaan ja\nvapautumista kaikista ennalta luoduista suunnitelmista. Tämän puolueen\nmiehet olivat sekä rohkean toiminnan että kansallisuuden edustajia,\njonka tähden he väittelyissä pysyivät sitäkin yksipuolisempina. Näitä\nolivat venäläiset: Bagration, äsken ylenemään alkanut Jermolof y.m.\nTähän aikaan oli liikkeellä Jermolovin laskema sukkeluus, että hän muka\nolisi anonut hallitsijalta yhtä ainoata armonosotusta -- ylennystään\nsaksalaiseksi. Tämän puolueen miehet sanoivat Suvorovia muistellen,\nettei pitäisi aikailla eikä puhkoa neuloilla karttoja, vaan tapella,\nlyödä vihollista, ei laskea sitä Venäjälle eikä sallia joukkojen\nkuhnailla.\n\nKolmanteen puolueeseen, joka nautti hallitsijan suurinta luottamusta,\nkuului kumpaakin edellistä puoluetta sovittavia hovimiehiä. Tämän\npuolueen miehet, joista enimmät eivät olleet sotilaita ja joihin kuului\nAraktshejef, ajattelivat ja puhuivat, kuten tavallisesti puhuvat\nihmiset, joilla ei ole vakaumusta, mutta jotka eivät tahdo näyttää\nsemmoisilta. Nämä sanoivat, että sota, varsinkin semmoisen neron kanssa\nkuin Bonaparten (häntä kutsuttiin taas Bonaparteksi) ehdottomasti\nvaatii mitä syvämielisintä harkintaa, tieteen tarkkaa tuntemista ja\nsiinä kohden oli Pfuel nerokas. Mutta toisekseen täytyy tunnustaa sekin\npuoli, että teoreetikot ovat usein yksipuolisia ja sen vuoksi\nei näihin aina ole luottamista, vaan täytyy tarkoin ottaa huomioon,\nmitä Pfuelin vastustajat ja käytännölliset, sota-asioihin perehtyneet\nhenkilöt sanovat ja kaikesta tästä ottaa keskiparas. Tämän suunnan\nmiehet pitivät tuiki välttämättömänä, että Drissan leiri olisi\nsaatava pysymään omissa käsissä Pfuelin suunnitelman mukaisesti ja\nmuiden armeijojen liikkeet muutettavat. Vaikkakaan tämmöisellä\nmenettelytavalla ei olisi saavutettu kumpaakaan tarkotusta, tuntui se\nnäistä miehistä kuitenkin otollisimmalta.\n\nNeljäs suunta oli se, jonka huomattavin edustaja oli suuriruhtinas\nperintöruhtinas tsesarevitsh, joka ei ollut voinut unohtaa Austerlitzin\nluona kärsimäänsä häpeää, jolloin hän ratsasti kaartin etunenässä\nkypäräpäin kuin paraadissa ja luuli sankarillisesti musertavansa\nranskalaiset, vaan yht'äkkiä jouduttuaan eturintamaan töintuskin\npelastui yleisen sekasorron myllerryksestä. Tämän puolueen miesten\narvosteluissa oli sekä vilpittömyyttä että sen puutetta. He pelkäsivät\nNapoleonia, näkivät hänessä väkevyyttä, itsessään heikkoutta ja\nlausuivat sen suoraan julki. He sanoivat: \"tästä sodasta ei koidu\nmitään muuta kuin surua, häpeää ja onnettomuutta! Nyt jo olemme\njättäneet Vilnan, jättäneet Vitebskin ja jätämme myöskin Drissan. Ainoa\njärkevä teko meidän puoleltamme on rauhan solmiminen ja niin pian kuin\nmahdollista, ettei meitä ehdittäisi karkottaa Pietaristakin!\"\n\nTämä katsantokanta, joka oli hyvin yleinen armeijan korkeimmissa\npiireissä, sai kannatusta Pietarissakin ja kansleri Rumjantsevissa,\njoka muiden valtakunnallisten asioiden tähden myöskin oli rauhan\npuolella.\n\nViidentenä oli Barclay de Tolly puoluelaisineen. Hän oli saanut\nkannattajia etupäässä sen tähden, että oli sotaministeri ja\nylipäällikkö. Nämä sanoivat: \"olipa hän minkälainen tahansa (näin aina\nalettiin), on hän kuitenkin rehellinen, toimelias mies eikä häntä\nparempaa ole. Antakaa hänen käsiinsä oikea valta, sillä eihän sodassa\ntule aikaan eikä menesty päällikkyyden kokonaisuudetta ja hän näyttää,\nmitä hän kykenee tekemään, kuten näytti Suomessakin. Jos armeijamme on\nkunnossa ja voimakas ja on peräytynyt Drissajoelle saakka vaurioita\nkärsimättä, niin saamme siitä kiittää ainoastaan Barclayta. Jos nyt\nBarclayn sijaan pannaan Bennigsen, niin on kaikki hukassa! Näyttihän\nBennigsen kykenemättömyytensä jo vuonna 1807\", puhuivat tämän puolueen\nmiehet.\n\nKuudennet, bennigseniläiset, väittivät päinvastoin, ettei ollut ketään\nBennigseniä kokeneempaa eikä toimeliaampaa ja että kävipä yli tai\nympäri, häneen täytyi lopultakin palata. \"Tehkööt nyt virheitä!\" ja\ntämän puolueen miehet todistelivat, että peräytyminen Drissajoelle\nsaakka oli mitä häpeällisin tappio ja katkeamaton sarja erehdyksiä.\n\"Kuta enemmän he tekevät erehdyksiä, sitä parempi; ainakin he saavat\nsen joutuimmin nähdä, ettei semmoinen pitemmältä kelpaa\", sanoivat he.\n\"Joku Barclay ei ole ollenkaan sopiva, vaan tarvitaan Bennigsenin\nlaista miestä, joka osotti kykynsä vuonna 1807 ja jolle itse\nNapoleonkin antoi tunnustuksen, ja semmoinen mies on ainoastaan\nBennigsen.\"\n\nSeitsemäntenä olivat ne, joita aina on olemassa varsinkin nuorten\nhallitsijoiden ympärillä ja joita oli tavattoman kosolta keisari\nAleksanterinkin ympärillä -- kenraaleja ja kenraali-adjutantteja, jotka\nolivat sanomattomasti kiintyneet hallitsijaan, mutta ei keisarina, vaan\nihmisenä, jota he kaikesta sydämestään ja omaa voittoa pyytämättä\njumaloivat, kuten häntä vuonna 1805 oli Rostof jumaloinut, ja jossa he\neivät nähneet ainoastaan kaikkia inhimillisiä avuja, vaan myöskin\nkaikki ominaisuudet. Vaikka nämä henkilöt ihailivatkin hallitsijan\nvaatimattomuutta, kun tämä oli kieltäytynyt rupeamasta sotajoukkojen\nylipäälliköksi, moittivat he kuitenkin tuota vaatimattomuutta, koska se\noli heidän mielestään liiallista. He halusivat ja vaativat kiihkeästi\nvain sitä, että jumaloitu hallitsija hylkäisi liian luottamattomuutensa\nitseensä, julistaisi kaikkien kuullen, että hän astuu joukkojen\netunenään, järjestäisi ympärilleen ylipäällikön esikuntakortteerin ja\nneuvotellen tarpeellisissa asioissa kokeneiden teoreetikkojen ja\nkäytännöllisten henkilöiden kera itse johtaisi joukkojaan, jotka\nyksistään jo tämä seikka innostaisi ylimmilleen.\n\nKahdeksas ja suurin henkilöryhmä, joka tavattoman suurelta\nlukumäärältään suhtautui muihin, kuten 99 yhteen, oli muodostunut\nhenkilöistä, jotka eivät välittäneet sodasta enemmän kuin rauhastakaan,\nei etenemisliikkeistä, ei puolustusleiristä Drissan luona eikä missään\nmuuallakaan, ei Barclaysta, ei hallitsijasta, ei Pfuelista, ei\nBennigsenistä, vaan heidän mielessään oli yksi ainoa halu: saavuttaa\nitselleen mitä suurimpia etuja ja nautintoja. Niiden risteilevien ja\nsotkuisten juonien sameassa vedessä, joita kuohumalla kuohui\nhallitsijan pääkortteerissa, saattoi pyydystää paljon semmoista, joka\nmuuhun aikaan olisi ollut sula mahdottomuus. Yksi, joka ei tahtonut\nmenettää edullista asemaansa, oli tänään yhtä mieltä Pfuelin kanssa,\nhuomenna hänen vastustajansa kanssa, ylihuomenna taas vakuutteli, ettei\nhänellä ollut mitään mielipidettä jostakusta tunnetusta asiasta ja\npelkästään sen tähden, että olisi välttänyt vastuunalaisuutta ja\nkelvannut keisarille. Toinen, jonka mieli teki saavuttaa etuja, herätti\nhallitsijan huomiota sillä, että hän pitäen suurta suuta samasta\nasiasta, josta hallitsija oli edellisenä päivänä maininnut, väitteli ja\nhuusi neuvottelussa rintoihinsa lyöden ja vaatien mukautumattomia\nkaksintaisteluun sekä täten osottaen, että hän on valmis uhrautumaan\nyhteisen hyvän tähden. Kolmas tinki itselleen neuvottelujen väliajoilla\nja vihollistensa poissaollessa rahapalkkiota uskollisesta\npalveluksestaan tietäen, ettei nyt ollut aikaa kieltää häneltä sitä.\nNeljäs tahallaan satuttelihe hallitsijan näkyviin työtaakastaan\nnääntyneenä. Viides, joka oli kauan odotellut hallitsijan päivällisiä,\ntodisteli vimmatusti jonkun äsken lausutun mielipiteen oikeutta tai\nvääryyttä.\n\nKaikki tämän puolueen miehet pyydystelivät ruplia, kunniamerkkiä,\narvoasteita ja tässä pyydystelyssään pitivät tarkoin silmällä\nkeisarillisen armon viirin suuntaa. Niin pian kuin he olivat\nhuomanneet, että viiri kääntyi johonkuhun suuntaan, alkoi tämä armeijan\nkuhnuriparvi puhaltaa samaan suuntaan, niin että hallitsijan oli kahta\ntyöläämpi kääntää se toiseen suuntaan. Kun asema oli epämääräinen ja\nvakava vaara uhkasi, joka löi kaikkeen erittäin levottoman leimansa,\nkun juonet, itsekkyys, vastakkaisten näkökantojen ja tunteiden\ntörmäykset toisiinsa liikkuivat äkäisinä vihureina ja kun nuo\nmonilukuiset henkilöt olivat useata eri kansallisuutta, -- loi tämä\nkahdeksas, kaikista suurin puolue, jonka jäsenet ajoivat itsekkäitä\npyyteitä, suurta sekaannusta ja rauhattomuutta yhteiseen asiaan.\nNousipa mikä kysymys tahansa, hetipaikalla ja suutaan loppuun\nsoittamatta entisestäkään kysymyksestä lennähti tämä kuhnuriparvi jo\ntoiseen asiaan ja tukahutti ja sotki surinallaan vakavasti väittelevät\näänet.\n\nKaikista näistä puolueista muodostui samaan aikaan kun ruhtinas Andrei\nsaapui armeijaan vielä yhdeksäskin, joka alkoi nostaa ääntään\nkuuluviin. Tämä oli vanhojen, järkevien ja valtakunnan asioissa\nkokeneiden miesten puolue, jotka kallistumatta mihinkään vastakkaisista\nvirtauksista, osasivat abstraktisesti katsoa kaikkeen, mitä\npääkortteerin esikunnan keskuudessa tapahtui ja harkita keinoja päästä\nirti sekavuudesta, epöröimisestä, heikkoudesta ja epämääräisyydestä.\n\nTämän puolueen miehet ajattelivat ja puhuivat, että kaikki paha tulee\netupäässä hallitsijan olosta hovineen armeijan keskuudessa; että\narmeijaan on siirtynyt se epämääräinen, sovinnainen ja huojuva\nsuhteiden höllyys, joka kyllä menee mukiin hovissa, vaan on\nvahingollinen armeijassa; että hallitsijan on hallittava eikä\njohdettava sotajoukkoja; että ainoa pääsy tästä asemasta on hallitsijan\npoistuminen hovineen armeijasta; että yksistään hallitsijan läsnäolo\npakottaa 50 tuhatta miestä toimettomuuteen, koska heidät tarvitaan\npitämään huolta hänen persoonallisesta turvallisuudestaan ja että\nkehnoinkin, mutta kenestäkään riippumaton ylipäällikkö on parempi\nsemmoista parhainta, jonka kädet ovat sidotut hallitsijan läsnäolon ja\nvallan kautta.\n\nJuuri siihen aikaan, kun ruhtinas Andrei eleli toimettomana Drissan\nleirissä, kirjotti Shishkof, entinen valtakunnan sihteeri ja yksi tämän\npuolueen etevimpiä edustajia, hallitsijalle kirjeen, jonka Balashef ja\nAraktshejef suostuivat allekirjottamaan. Koska hän oli saanut\nhallitsijalta suostumuksen lausua mielipiteensä asioiden yleisestä\nkulusta, käytti hän nyt tätä suostumusta hyväkseen ja kunnioittavasti\nja sillä syyllä, että hallitsijan on välttämätöntä saada pääkaupungin\nasukkaat innostumaan sotaan, ehdotti hän hallitsijalle, että tämä\njättäisi armeijan.\n\nKansan innostaminen hallitsijan kautta ja siihen vetoaminen isänmaan\npuolustamiseksi, -- sama kansan innostaminen (mikäli sitä saatiin\naikaan hallitsijan Moskovassa olon kautta), joka oli oleva pääsyynä\nVenäjän iloon, esitettiin hallitsijalle ja hän suostui siihen\narmeijasta lähdön tekosyyllä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nTätä kirjettä ei vielä oltu annettu hallitsijalle, kun Barclay kertoi\npäivällistä syödessä Bolkonskille, että hallitsija on nähnyt hyväksi\nhaluta tavata ruhtinas Andreita mieskohtaisesti kyselläkseen häneltä\nTurkin asioista ja että ruhtinas Andrein on saavuttava kello kuusi\nillalla Bennigsenin asuntoon.\n\nSamana päivänä saatiin keisarin kortteeriin tieto Napoleonin uudesta\nliikkeestä, josta voi koitua vaara armeijalle, tieto, joka jälestäpäin\nosottautui vääräksi. Tämän päivän aamulla oli eversti Michaux ollut\nhallitsijan kanssa tarkastamassa Drissan varustuksia ja hän oli\ntodistanut hallitsijalle, että tämä linnotettu leiri, jonka Pfuel oli\nrakentanut, jota tähän asti oli pidetty taktiikan _chef d'œuvr'ina_. ja\njonka piti tuhota Napoleon, -- että tämä samainen leiri oli järjetön\nkapine ja Venäjän armeijan perikato.\n\nRuhtinas Andrei saapui kenraali Bennigsenin asuntoon, jona oli pienehkö\nmaakartano aivan joen rannalla. Ei Bennigseniä eikä hallitsijaa ollut\nsiellä. Mutta hallitsijan sivusadjutantti Tshernishof otti vastaan\nBolkonskin ja ilmotti, että hallitsija oli lähtenyt kenraali\nBennigsenin ja markiisi Pauluccin kanssa toista kertaa tänä päivänä\ntarkastamaan Drissan leirin varustuksia, joiden sopivaisuutta oli\nalettu pahasti epäillä.\n\nTshernishof istui ranskalainen romaani kädessä ensimäisen huoneen\nikkunan ääressä. Huone oli nähtävästi ennen ollut salina. Siinä olivat\nvielä urut, joiden päälle oli mätetty joitakin mattoja ja eräässä\nnurkassa oli Bennigsenin adjutantin saranasänky. Tämä adjutantti oli\nhuoneessa. Hän istui torkkuen kokoon käärityllä patjalla nähtävästi\nväsyneenä äskeisistä kemuista tai työstä. Salista vei yksi ovi suoraan\nentiseen vierashuoneeseen ja toinen oikealle kabinettiin. Edellisen\noven takaa kuului ääniä, jotka puhuivat saksaa, toisinaan ranskaa.\nSinne, entiseen vierashuoneeseen, oli kokoutunut hallitsijan pyynnöstä\nmuutamia henkilöitä, joiden mielipiteitä hän halusi kuulla alkavien\nvaikeuksien varalta. Tämä ei ollut sotaneuvosto (hallitsija rakasti\nepämääräisyyttä), vaan jonkullainen valittujen neuvosto muutamien\nkysymysten välitöntä selvittämistä varten hallitsijalle. Tähän\npuolineuvostoon oli kutsuttu: ruotsalainen kenraali Armfelt,\nkenraali-adjutantti Wolzogen, Wintzingerode, jota Napoleon nimitti\nkaranneeksi Ranskan alamaiseksi, Michaux, Toll, Stein, joka ei ollut\nmikään sotilas ja viimein itse Pfuel, joka, kuten ruhtinas Andrei\nkuuli, oli koko homman _la cheville ouvrière_.[35] Ruhtinas Andrei sai\ntilaisuuden tarkastaa Pfuelia hyvästi, koska tämä saapui kohta hänen\njälkeensä ja puheli hetkisen Tshernishovin kanssa, ennen kuin meni\nvierashuoneeseen.\n\nEnsi katsahduksella näytti Pfuel venäläisen kenraalin puvussa, joka oli\ntavattoman kömpelösti tehty eikä sopinut hänelle ollenkaan,\ntuttavahkolta ruhtinas Andreista, vaikkei hän ollut nähnyt häntä\nmilloinkaan. Hänessä oli sekä Weiroteria että Macia ja Schmidtiä ynnä\nmonia muita saksalaisia teoreetikko-kenraaleja, joita ruhtinas Andrein\noli onnistunut nähdä vuonna 1805, mutta Pfuel oli kaikista tyypillisin.\nTämmöistä saksalaista teoreetikkoa, johon sisältyi kaikki, mitä oli\näsken mainituissa saksalaisissa, ei ruhtinas Andrei ollut vielä koskaan\nnähnyt.\n\nPfuel oli kooltaan pientä kättä, hyvin laiha, mutta leveäluinen ja\njykevää, tervettä rakennetta, lantiot leveät ja lapaluut ulospäin\nlongottavat. Hänen kasvonsa olivat tavattoman ryppyiset, silmät syvissä\nkuopissa. Tukkaa oli etupuolelta ohimojen kohdalta suittu harjalla\nnähtävästi hätäkäteen, vaan takaraivolla törröttivät hiukset\nvallattomina vanukkeina. Levottomasti ja vihaisesti ympärilleen\nsilmäillen hän astui huoneeseen aivan kuin peläten kaikkea huoneessa,\njohon hän oli tullut. Miekkaansa kömpelösti kannattaen hän meni\nTshernishovin luo ja kysyi saksaksi, missä hallitsija oli. Hän näytti\nhaluavan käydä huoneet niin joutuin kuin mahdollista, suorittaa\ntervehdykset ja istuutua työskentelemään kartan ääreen, jossa hän tunsi\nolevansa omalla paikallaan. Hän nyökytteli nopeasti päätään\nTshernishovin sanoille ja hymyili pilkallisesti kuullessaan, että\nhallitsija oli tarkastamassa varustuksia, joille hän, itse Pfuel, oli\nperustuksen laskenut teoriansa mukaan. Hän mutisi jotain syvällä\nbassolla ja jyrkästi, kuten itseensä luottavien saksalaisten on tapana:\n_Dummkopf_ ... tai: _zu Grunde die ganze Geschichte_ ... tai: _s'wird\nwas gescheites d'raus werden_...[36] Ruhtinas Andrei ei erottanut sanoja\nselvästi ja aikoi nousta, mutta Tshernishof tutustutti hänet Pfueliin\nmuistettuaan, että ruhtinas Andrei oli saapunut Turkista, jossa sota oli\npäättynyt onnellisesti. Pfuel katsahti päin, mutta jonkunverran ruhtinas\nAndrein ylitse ja virkkoi naurahtaen: \"_da muss ein schöner taktischer\nkrieg gewesen seim_\".[37] -- Halveksivasti nauraen hän meni huoneeseen,\njosta kuului ääniä.\n\nNäkyi, että Pfuel, joka aina oli valmis pilkalliseen ärtyisyyteen, oli\nnyt erityisen ärtynyt siitä, että ilman häntä uskallettiin tarkastaa ja\narvostella hänen leiriään. Ruhtinas Andrei ehti muodostaa tämän\nlyhyenkin kohtauksen nojalla Pfuelin kanssa ja Austerlitzin muistot\nmielessä selvän luonnekuvan tästä miehestä. Pfuel oli yksi niitä\ntoivottomasti ja marttyyrikuolemaan asti lujasti itseensä luottavia\nmiehiä, jommoisia voivat olla vain saksalaiset ja juuri siitä syystä,\nettä vain saksalaiset ovat itseensä luottavia abstraktisen aatteen --\ntieteen -- eli toisin sanoen täydellisen totuuden luullun tietämisen\npohjalla. Ranskalainen on itseensä luottava sen vuoksi, että hän pitää\nitseään niin älyllisesti kuin ruumiillisestikin yhtä vastustamattoman\ntenhoavana sekä miehille että naisille. Englantilainen luottaa itseensä\nsiksi, että hän on maailman parhaimmin järjestetyn valtakunnan\nkansalainen ja sen vuoksi hän englantilaisena tietää aina, mitä hänen\non tehtävä ja tietää, että kaikki, minkä hän englantilaisena tekee, on\nehdottomasti hyvin. Italialainen luottaa itseensä siitä syystä, että\nhän on kiihkeä ja helposti unohtaa itsensä sekä muut. Venäläinen taas\non itseensä luottava nimenomaan siksi, ettei hän tiedä mitään eikä\ntahdokaan tietää, sillä hän ei usko, että jotain voisi tietää.\nSaksalainen on itseensä luottava kaikkia muita huonoimmin, lujimmin ja\nvastenmielisimmin, koska hän luulottelee tuntevansa totuuden --\ntieteen, jonka hän itse on keksinyt, mutta joka hänelle on\nabsoluuttinen totuus.\n\nTämmöinen oli kaikesta päättäen Pfuel. Hänellä oli tieteensä --\nnäennäisen liikkeen teoria, jonka hän oli johtanut Fredrik Suuren\nsotien historiasta ja kaikki, joka häntä kohtasi uusimmassa\nsotahistoriassa, tuntui hänestä tyhjänpäiväisyydeltä, raakalaisuudelta,\njoutavalta sekamelskalta, jossa kummaltakin puolen oli tehty niin\npaljon erehdyksiä, ettei noita sotia saattanut sodiksi kutsuakaan,\nkoska ne eivät soveltuneet teoriaan eivätkä voineet olla tieteen\nesineenä.\n\nVuonna 1806 oli Pfuel yksi sen sodan suunnitelman luojia, joka päättyi\nJenalla ja Auerstädtillä. Mutta tämän sodan päättyessä ei hän huomannut\npienintäkään todistusta teoriansa kelpaamattomuudesta. Hänen\nteoriastaan tehdyt poikkeukset olivat hänen mielestään nimenomaan\nainoana syynä tappioon ja sen vuoksi sanoi hän ähittelevän\npilkallisesti: \"_ich sagte ja, das die ganze Geschichte zum Teufel\ngehen werde_\".[38] Pfuel oli niitä teoreetikolta, jotka rakastavat niin\nkovasti teoriaansa, että unohtavat teorian tarkotuksen -- sen\nsovittamisen käytäntöön. Rakkaudessaan teoriaan hän vihasi kaikkea\nkäytännöllistä eikä tahtonut tietää siitä mitään. Hän suorastaan\niloitsi tappiosta, koska tappio, joka oli aiheutunut siitä, että\nteoriasta oli poikettu käytännössä, todisti vain hänelle hänen\nteoriansa pätevyyden.\n\nHän puheli muutaman sanan ruhtinas Andrein ja Tshernishovin kanssa\nnykyisestä sodasta kuten henkilö, joka tietää etukäteen, että kaikki\nmenee nurin ja ettei hän siitä edes ole milläänkään. Takaraivolla\ntörröttävät suorimattomat hiusvanukkeet ja hätäkäteen silitetyt ohimot\ntodistivat tätä erityisen kaunopuheliaasti.\n\nHän meni toiseen huoneeseen, josta samassa alkoi kuulua hänen syvän\nbassonsa äreä ääni.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nRuhtinas Andrein silmät eivät olleet ehtineet saattaa Pfuelia ovesta\nsisään, kun kreivi Bennigsen astui nopeasti sisään ja nyökäytettyään\npäätään Bolkonskille sekä annettuaan joitakuita määräyksiä\nadjutantilleen, meni suoraa päätä kabinettiin. Hallitsija oli saapunut\nhänen jälestään ja Bennigsen oli kiiruhtanut edeltäpäin ehtiäkseen\njotain järjestää ja ottaa vastaan hallitsijan. Tshernishof ja ruhtinas\nAndrei menivät ulkorapuille. Hallitsija laskeutui parhaillaan\nväsyneen näköisenä hevosen selästä. Markiisi Paulucci puhui jotain\nhallitsijalle. Hallitsija kallisti päänsä vasemmalle ja kuunteli\ntyytymättömän näköisenä Pauluccia, joka puhui tavattoman innokkaasti.\nHallitsija liikahti eteenpäin nähtävästi haluten lopettaa puhelun,\nmutta korviaan myöten tulistunut ja kiihtynyt italialainen kulki hänen\nperästään muistamatta sopivaisuuden sääntöjä ja jatkoi puheluaan:\n\n-- _Quant à celui qui a conseillé ce camp, le camp de Drissa_, -- puhui\nPaulucci sillä aikaa, kun hallitsija nousi portaita ja katseli ruhtinas\nAndrein outoja kasvoja, jotka hän samassa huomasi. -- _Quant à celui,\nSire_, -- jatkoi Paulucci huimasti, aivan kuin ei olisi kyennyt\nhillitsemään itseään, -- _qui a conseillé le camp de Drissa, je ne vois\npas d'autre alternative que la maison jaune ou le gibet_.[39]\n\nItalialaisen sanoja loppuun kuuntelematta ja aivan kuin kuulemattakaan\nniitä kääntyi hallitsija armollisesti Bolkonskiin, jonka hän nyt tunsi:\n\n-- Hyvin hauska nähdä sinua, mene sinne, missä ne ovat koolla ja odota\nminua.\n\nHallitsija meni kabinettiin. Hänen jälestään meni ruhtinas Pjotr\nMihailovitsh Volkonski, parooni Stein ja näiden jälkeen sulkeutui ovi.\nHallitsijan antamaa lupaa hyväkseen käyttäen meni ruhtinas Andrei\nPauluccin kanssa, jonka hän tunsi Turkin ajoilta, vierashuoneeseen,\njonne neuvosto oli kokoutunut.\n\nRuhtinas Pjotr Mihailovitsh Volkonski virkaili hallitsijan esikunnan\npäällikkönä. Hän tuli kabinetista, levitti tuomansa kartat pöydälle ja\nesitti kysymykset, joista hän halusi kuulla kokoutuneiden herrojen\nmielipiteitä. Asianlaita oli näet se, että edellisenä yönä oli\nsaatu tieto (joka sittemmin osottautui vääräksi) ranskalaisten\nsaartoliikkeistä, jotka uhkasivat Drissan leiriä.\n\nEnsimäisenä alkoi puhua kenraali Armfelt, joka päästäkseen\npulmallisesta kysymyksestä esitti aivan uuden ja kerrassaan\nkäsittämättömän (siten kyllä käsitettävän, että hänkin tahtoi näyttää\nomaavansa mielipiteitä) aseman Pietarin ja Moskovan välisen maantien\nseudulla, jossa kohden armeijan olisi hänen mielestään pitänyt\nyhdistynein voimin odottaa vihollista. Huomasi, että Armfelt oli\nlaatinut tämän suunnitelman aikoja sitte ja että hän nyt esitti sen\netupäässä käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen sen ilmaisemiseen, mutta\nei juuri vastatakseen tehtyihin kysymyksiin, joita ei suunnitelmakaan\nvastannut. Tämä oli yksi niistä miljoonista ehdotuksista, joita voi\nlaatia yhtä hyvällä syyllä kuin mitä muita tahansa, kun ei käsitetä,\nminkä luontoiseksi sota käy. Jotkut vastustivat hänen mielipidettään,\ntoiset puolustivat. Nuori eversti Toll vastusti muita pontevimmin\nruotsalaisen kenraalin mielipidettä ja väittelyn kestäessä veti\npovitaskustaan täyteen kirjotetun vihkon, jonka hän pyysi saada lukea.\nLaveassa esityksessään ehdotti Toll toista sotasuunnitelmaa, joka oli\nsekä Armfeltin että Pfuelin suunnitelmien suora vastakohta. Paulucci\nvastusti Tollia ja esitti suunnitelman, jonka mukaan olisi marssittava\neteenpäin ja ryhdyttävä hyökkäykseen, joka oli ainoa keino, kuten hän\nvakuutti, pelastamaan meidät umpisatimesta, joksi hän sanoi Drissan\nleiriä. Väittelyn aikana pysyi Pfuel ja hänen tulkkinsa Wolzogen (hänen\nsiltansa hovisuhteissa) vaiti. Pfuel urahteli vain halveksivasti ja\nkääntelihe syrjään osottaakseen, ettei hän ikimaailmassa alennu\nvastaamaan moiseen roskaan, jota hän nyt kuuli. Mutta kun ruhtinas\nVolkonski, joka johti keskustelua, kehotti häntä lausumaan ajatuksensa,\nsanoi hän vain:\n\n-- Ei minulta huoli kysyä. Kenraali Armfelt on esittänyt mainion\naseman, jonka selkäpuoli on avoin; tai _von diesem italienischen Herrn_\nhyökkäys, -- _sehr schön_;[40] tai peräytyminen -- _auch gut_.[41]\nMiksi minulta kysytään? -- sanoi hän. -- Itsehän te tiedätte paremmin\nkuin minä.\n\nMutta kun Volkonski sanoi kulmiaan rypistellen, että hän kysyy\nhänen mielipidettään hallitsijan nimessä, nousi Pfuel pystyyn ja\nsilmänräpäyksessä innostuen alkoi puhua:\n\n-- Kaikki on pilattu, kaikki sotkettu. Kaikki ovat olleet tietävinään\nparemmin kuin minä, vaan nyt on turvauduttu minuun. Miten korjata? Ei\ntarvita korjauksia. On vain täsmälleen pantava täytäntöön minun\nehdottamani perusteet, -- puhui hän luisevilla sormillaan pöytään\njyskyttäen. -- Missä tässä on vaikeus? Loruja, _Kinderspiel_.[42]\n\nHän meni kartan luo ja kuivilla sormillaan sitä pistellen alkoi puhua\nnopeasti todistaakseen, ettei mikään sattumus voi muuttaa Drissan\nleirin tarkotuksenmukaisuutta, että kaikki on ennalta harkittu ja että\njos vihollinen tosiaankin ryhtyy saartoliikkeisiin, niin se\nauttamattomasti tuhoutuu.\n\nPaulucci, joka ei osannut saksaa, rupesi kyselemään häneltä ranskaksi.\nWolzogen tuli isäntänsä avuksi, koska tämä taisi huonosti ranskaa, ja\nalkoi kääntää hänen sanojaan hädintuskin ennättäen Pfuelin perässä,\njoka nopeasti todisteli, että kaikki, kaikki -- ei ainoastaan se, mikä\njo oli tapahtunut, vaan kaikki sekin, mikä suinkin saattoi tapahtua, --\noli otettu huomioon hänen suunnitelmassaan ja että jos nyt oltiin\nvaikeassa asemassa, niin oli syy kokonaan siinä, ettei kaikkea oltu\npantu täytäntöön täsmällisesti. Hän nauroi lakkaamatta pilkallisesti,\ntodisteli ja viimein halveksivasti lakkasi todistamasta, kuten lakkaa\nmatemaatikko eri tavoilla tarkastamasta kerran toteen näytettyä laskua.\nWolzogen kehitti edelleen hänen ajatuksiaan ranskaksi silloin tällöin\nkysäisten Pfuelilta: \"_nicht wahr, Exellenz_?\"[43] Kuten taiston\ntuoksumassa vimmastunut ihminen iskee omiaankin, kiljasi Pfuelkin\näkäisesti Wolzogenilleen:\n\n-- _Nun ja, wass soll denn da noch expliziert werden_?[44]\n\nPaulucci ja Michaux hyökkäsi kilvan Wolzogenin kimppuun ranskan\nkielellä. Armfelt puhutteli Pfuelia saksaksi. Toll selitteli venäjäksi\nruhtinas Volkonskille. Ruhtinas Andrei kuunteli ja seurasi ääneti.\n\nNäistä henkilöistä herätti ruhtinas Andreissa suurinta mielenkiintoa\ntuimistunut, päättäväinen ja sokeasti itseensä luottava Pfuel. Kaikista\nläsnäolevista henkilöistä oli hän ainoa, joka nähtävästi ei halunnut\nmitään itselleen, ei vihannut ketään, vaan toivoi hartaasti, että se\nsuunnitelma, jonka hän oli laatinut teorian pohjalla ja vuosikausien\nuurastamisen avulla, olisi pantu täytäntöön. Hän oli hassunkurinen ja\nepämiellyttävä pilkallisuudessaan, mutta sen ohella herätti hän\nväkisinkin kunnioitusta rajattoman rakkautensa takia aatteeseensa. Sitä\npaitsi ilmeni kaikkien puhujien kaikissa puheissa -- Pfuelia\nlukuunottamatta -- sama yleinen piirre, jota ei havaittu 1805\nsotaneuvottelussa -- ja se oli, vaikkakin peitetyssä muodossa, hirveä\npelko Napoleonin neroa kohtaan. Napoleonille otaksuttiin kaiken olevan\nmahdollista, häntä odotettiin kaikilta suunnilta ja hänen pelottavalla\nnimellään toinen musersi toisen ajatukset. Yksistään Pfuel näytti\npitävän Napoleoniakin samallaisena raakalaisena kuin muita teoriansa\nvastustajia. Paitsi kunnioitusta herätti Pfuel ruhtinas Andreissa\nmyöskin sääliä. Siitä sävystä, jolla häntä hovimiehet kohtelivat ja\nsiitä, mitä Paulucci uskalsi sanoa keisarille, mutta eritoten\nmuutamista Pfuelin epätoivon sekaisella kiihkeydellä lausumista\nväitteistä huomasi, että muut tiesivät ja hän itse tunsi lankeemuksensa\nolevan lähellä. Itseluottavaisuudestaan ja saksalaisesta, kiukkuisesta\npilkallisuudestaan huolimatta oli hän säälittävä ohimoilta silitettyine\nhiuksineen ja takaraivolla törröttävine vanukkeineen. Vaikka kohta hän\nkoettikin kääriytyä ärtyisyyden ja halveksimisen verhoon, raivostui hän\nsiitä, että nyt luisuu hänen käsistään toistaiseksi ainoa tilaisuus,\njolloin valtavaan todellisuuteen sovitettuna olisi voitu tarkastaa ja\nnäyttää koko maailmalle toteen hänen teoriansa kelpoisuus.\n\nKeskustelut kestivät kauan ja kuta kauemmin ne kestivät, sen\nkuumemmaksi yltyi väittely, jossa usein huutamalla huudettiin ja\nsingahuteltiin persoonallisia solvauksia, josta syystä lopullisen\njohtopäätöksen teko kaikesta sanotusta kävi yhä vaikeammaksi.\nKuunnellessaan sekakielistä puhetta, ehdotuksia, suunnitelmia,\nvastaväitteitä ja huutoja voi ruhtinas Andrei ainoastaan ihmetellä\nsitä, mitä puhuttiin. Ne aikoja sitte hänen mieleensä nousseet\najatukset, ettei ole eikä voi olla minkäänlaista sotatiedettä eikä\ntämän tähden myöskään mitään niin kutsuttua sotaneroa, vakaantuivat nyt\nhänessä täydelliseksi totuudeksi. \"Mikä kumman teoria ja tiede voi olla\nitse teossa, jonka ehdot ja asianhaarat ovat tuntemattomia eivätkä ole\nmääriteltävissä ja jossa sodan toimimiesten voima on vieläkin vähemmin\nmääriteltävissä? Ei kukaan ole voinut eikä voi tietää, minkälainen on\nmeidän tai vihollisen armeijan asema huomenna eikä kukaan voi tietää,\nmiten voimakas se tai se osasto on. Toisinaan, ellei satu olemaan\npelkuria huutamassa eturinnassa: 'me olemme saarretut!' ja livistämässä\nkarkuun, vaan reipas, rohkea mies etunenässä, joka kiljasee: 'hurraa!'\n-- kestää 5 tuhatta 30 tuhatta, kuten Schöngrabenin taistelussa. Vaan\ntoisinaan pakenee 50 tuhatta 8 tuhannen edestä, kuten Austerlitzin\ntaistelussa. Mitä on tieteellä tekemistä tämmöisessä asiassa, jossa,\nkuten kaikissa käytännöllisissä toimissa, ei voida mitään jyrkästi\nmäärätä, vaan kaikki riippuu lukemattomista asianhaaroista, joiden\nmerkitys määritellään yhdessä hetkessä, jonka tulosta ei kukaan tiedä.\nArmfelt sanoo, että armeijamme on eristetty, vaan Paulucci, että olemme\njouduttaneet Ranskan armeijan kahden tulen väliin. Michaux sanoo, että\nDrissan leirin kelpaamattomuus on siinä, että joki on selkäpuolella,\nvaan Pfuel, että siinä juuri on sen lujuus. Toll ehdottaa yhden\nsuunnitelman, Armfelt toisen ja kaikki ovat yhtä hyviä ja yhtä huonoja\nja kunkin ehdotuksen edut tulevat näkyviin vasta sinä hetkenä, jolloin\ntapaus tapahtuu. Ja miksi kaikki puhuvat sotanerosta? Onko se ihminen\nnero, joka oikeaan aikaan oivaltaa käskeä viemään sotaväelle korppuja\ntai menemään yhden oikealle, toisen vasemmalle? Siksi vain he sanovat\nniin, että sotilaita ympäröi loisto ja valta ja suuret konnajoukot\nimartelevat valtaa tunnustamalla sille neron olemattomia ominaisuuksia.\nParhaimmat kenraalit, joita olen tuntenut, ovat olleet -- tyhmiä tai\nhajamielisiä. Paras on Bagration, sen on tunnustanut itse Napoleonkin.\nEntä Bonaparte itse! Muistan hänen itsetyytyväiset ja lyhytnäköiset\nkasvonsa Austerlitzin kentällä. Hyvä sotapäällikkö ei tarvitse\nnerokkuutta eikä mitään erityisiä ominaisuuksia, vaan häneltä täytyy\npäinvastoin puuttua kaikista korkeimmat ja parhaimmat inhimilliset\nominaisuudet -- rakkaus, runollisuus, hienotunteisuus, filosoofinen,\ntutkiva epäily. Hänen täytyy olla rajotettu, lujasti vakuutettu siitä\nettä se, minkä hän tekee, on hyvin tärkeää (muuten ei hänellä riitä\nkärsivällisyyttä) ja silloin vasta hän on urhoollinen sotapäällikkö.\nHerra varjelkoon, jos hän on ihminen -- hän saattaa rakastua, hänen voi\nkäydä sääli, hän rupeaa miettimään, mikä on oikein, mikä ei.\nSotatoimien menestymisen ansio ei riipu neroista, vaan siitä, joka\nrivissä huutaa: tuho tuli, tai: hurraa! Ja vain tämmöisissä riveissä\nvoi palvella siinä varmassa vakuudessa, että on hyödyllinen!\"\n\nNäin ajatteli ruhtinas Andrei puheita kuunnellessaan ja heräsi vasta\nsitte, kun Paulucci kutsui häntä ja kaikki tekivät lähtöä.\n\nSeuraavana päivänä sotaväen tarkastuksessa kysyi hallitsija ruhtinas\nAndreilta, missä hän tahtoisi palvella ja ruhtinas Andrei kadotti\nainiaaksi hovimaailman, kun hän ei pyytänyt saada jäädä hallitsijan\nlähettyviin, vaan pyysi lupaa palvella armeijassa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nRostof sai ennen sodan alkua vanhemmiltaan kirjeen, jossa he lyhyesti\nilmottaen Natashan sairaudesta ja välien rikkoutumisesta ruhtinas\nAndrein kanssa (tämä rikkoutuminen selitettiin hänelle kieltäytymiseksi\nNatashan puolelta) taasen pyysivät häntä ottamaan virkaeron ja\nsaapumaan kotiin. Kirjeen saatuaan ei Nikolai yrittänytkään pyytää\nvirkaeroa tai lomaa, vaan kirjotti vanhemmilleen, että häntä kovasti\nsurettaa Natashan sairaus ja ero sulhasesta ja että hän tekee kaikkensa\ntäyttääkseen heidän tahtonsa. Sonjalle hän kirjotti erikseen.\n\n\"Sydämeni jumaloitu ystävä\", kirjotti hän. \"Ei mikään muu kuin kunnia\nole voinut estää minua palaamasta maalle. Mutta nyt, kun sota on\nalkamaisillaan, pitäisin itseäni kunniattomana sekä kaikkien toverieni\nettä myöskin itseni edessä, jossa asettaisin onneni velvollisuuteni ja\nisänmaanrakkauteni edelle. Tämä on kuitenkin viimeinen ero. Usko, että\nheti sodan päätyttyä, jos vielä elän ja sinä minua rakastat, heitän\nkaiken ja lennän sinun luoksesi painaakseni sinut ainaiseksi leimuavaa\nrintaani vasten.\"\n\nRostovia esti todellakin ainoastaan sodan alkaminen lähtemästä -- kuten\nhän oli luvannut -- ja menemästä naimisiin Sonjan kanssa. Otradnajan\nsyksy metsästyksineen ja talvi jouluineen ja lempineen Sonjaan avasi\nhänen silmiinsä aatelisperheen hiljaisten ilojen ja tyynen elämän\nnäköalat, joita hän ei ollut ennen tuntenut ja jotka nyt houkuttelivat\nhäntä kotiinsa. \"Suloinen puoliso, lapset, vankka parvi metsäkoiria,\npuoleentoista kymmeneen pariin huimia vinttikoiria, talous, naapurit,\nvirka valinnan mukaan...\" ajatteli hän. Mutta nyt oli sota ja täytyi\njäädä rykmenttiin. Ja kun täytyi, niin Nikolai Rostof tyytyi siihenkin\nelämään, jota hän rykmentissä vietti ja jonka hän osasi tehdä\nmiellyttäväksi itselleen.\n\nKun Nikolai pääsi lomalta, tervehtivät toverit häntä iloisesti,\nmutta kohta lähetettiin hänet hevosten hankintaan ja hän toikin\nVähä-Venäjältä mainioita hevosia, joista hän sai kiitosta\npäälliköiltään. Poissaollessaan oli hän korotettu ratsumestariksi, ja\nkun rykmentti oli asetettu sotakuntoon, sai hän taas oman\neskadroonansa.\n\nAlkoi sota, rykmentti komennettiin Puolaan, jaettiin kaksinkertainen\npalkka, saapui uusia upseeria, uusia ihmisiä ja -- se oli tärkeintä --\nsyntyi se innokkaan reipas mieliala, joka on tavallista sodan alussa.\nTuntiessaan edullisen asemansa rykmentissään antautui Rostof kokonaan\nsotapalveluksen suomien nautintojen ja harrastusten valtaan, vaikka\ntiesikin, että hänen on ennemmin tai myöhemmin niistä erottava.\n\nJoukot peräytyivät Vilnan seuduilta minkä mistäkin mutkikkaista,\nvaltakunnallisista, valtiollisista ja taktillisista syistä. Jokaista\nperäytymisaskelta seurattiin pääesikunnasta käsin arvelujen, päätelmien\nja kiihkon kirjavalla vilinällä. Pavlogradin rykmentin husareista\ntuntui tämä peräytymisretki kesän kauneimpana aikana ja ruokavarojen\nrunsautta nauttien maailman helpoimmalta ja hauskimmalta asialta.\nAlakuloisuuteen, levottomuuteen ja juonitteluun voitiin vaipua vain\npääkortteerissa, mutta armeijan sisimmässä syvyydessä ei kukaan kysynyt\nitseltään, minne ja mitä varten sitä mentiin. Jos joku pahottelikin\npaikoiltaan lähtöä, niin pelkästään siitä syystä, että oli pitänyt\npoistua kodikkaaksi käyneestä asunnosta ja jättää puolalainen kaunotar.\nJos johtui jonkun mieleen, että asiat olivat huonosti, niin se, joka\nnäin johtui ajattelemaan, koetti kelpo sotilaan tavoin pysyä\nilomielellä eikä ajatella asioiden yleistä kulkua, vaan omia lähimpiä\nasioitaan. Aluksi viivyttiin jonkun aikaa Vilnan läheisyydessä,\nrakennettiin hauskoja tuttavuuksia puolalaisten tilanomistajien kanssa\nja oltiin hallitsijan ynnä muiden korkeimpien päälliköiden\ntarkastuksissa. Sitte saapui käsky peräytyä Svenzjanyyn ja hävittää\nmuonavarat, koska niitä ei voitu kulettaa mukana. Svenzjanyyn\nliittyivät husarien muistot vain siksi, että se oli _juoppo leiri_,\nkuten koko armeija nimitti Svenzjanyn levähdyspaikkaa, ja että siellä\npaljon valitettiin siitä, että sotaväki, joka oli saanut käskyn hankkia\nelintarpeita, korjasi puolalaisilta paaneilta talteensa myöskin\nhevosia, ajopeliä ja kallisarvoisia mattoja. Rostof muisti Svenzjanyn\nsen tähden, että hän ensi päivänä sinne tultuaan vaihtoi vääpelin eikä\njaksanut hillitä rutijuopunutta eskadroonansa väkeä, joka hänen\ntietämättään oli puhaltanut viisi tynnyrillistä oivaa olutta.\nSvenzjanysta peräydyttiin yhä etemmä ja etemmä Drissajoelle saakka,\njosta myöskin peräydyttiin ja alettiin lähetä Venäjän rajoja.\n\nHeinäkuun 13 p:nä saivat pavlogradilaiset ensi kerran tositekemistä.\n\nTapahtuman edellisenä yönä oli ollut ankara myrsky, satoi rankasti\nvettä ja rakeita. Kesä 1812 oli yleensä merkillinen kovista myrskyistä.\n\nKaksi Pavlogradin rykmentin eskadroonaa majaili taivasalla eräällä\näsken tuleentuneella ruispellolla, jonka karja ja hevoset olivat\nsotkeneet ihan mustalle mullalle. Sade valui virtanaan ja Rostof istui\nturviinsa ottamansa nuoren upseerin Iljinin kanssa hätäkäteen kyhätyssä\nrisumajassa. Muuan heidän rykmenttinsä upseereista, jolla oli pitkät,\nposkien keskeltä jatkuvat viikset ja joka oli käynyt esikunnassa saapui\nsateen ajamana Rostovin luo. -- Tulen esikunnasta, kreivi. Oletteko\nkuulleet Rajevskin urotyöstä?\n\nJa upseeri kertoi esikunnassa kuulemiaan yksityiskohtia Saltanofkan\ntaistelusta.\n\nRostof hypisteli niskaansa, jonka takana alkoi vuotaa vettä, poltti\npiippua ja hajamielisesti kuunnellen loi tuontuostakin katseen nuoreen\nIljiniin, joka kyyhötti hänen vieressään. Tämä upseeri, 16-vuotias\npoika, joka äsken oli saapunut rykmenttiin, oli nyt samassa suhteessa\nNikolaihin, kuin Nikolai oli ollut seitsemän vuotta sitte Denisoviin.\nIljin koetti kaikessa jäljitellä Rostovia ja oli häneen rakastunut kuin\nnainen.\n\nPitkäviiksinen upseeri Sdrschinski kertoi ylpeästi, miten Saltanofkan\nsola oli ollut kuin mikäkin Termopyle venäläisille ja miten kenraali\nRajevski oli tuossa solassa suorittanut työn, joka veti vertoja\nentisajan urotöille. Sdrschinski kertoi, että Rajevski oli vienyt\nvuorisolaan kaksi poikaansa ankarassa tulessa ja rynnännyt rinnan\nnäiden kanssa taisteluun. Rostof kuunteli kertomusta, mutta ei\nollenkaan virkkanut mitään vahvistaakseen kertojan riemua, vaan oli sen\nnäköinen, että hän häpesi sitä, mitä hänelle kerrottiin, vaikkei hän\naikonutkaan väittää vastaan. Rostof tiesi Austerlitzin ja 1807 retken\njälkeen omasta kokemuksestaan, että sotatapauksia kerrottaessa aina\nvalehdeltiin, kuten hän itsekin teki kertoessaan. Toisekseen hän tiesi\nsaman kokemuksen nojalla, miten sodassa oikeastaan asiat käyvät eikä\nensinkään sillä tavoin, kuten me ne kuvittelemme ja kerromme. Tämän\ntähden häntä ei ollenkaan miellyttänyt Sdrschinskin kertomus, kun tämä\nposkien keskeltä pistävine viiksineen tapansa mukaan kumartui aivan sen\nkasvojen alle, jolle hän jutteli. \"Ensiksikin on solassa, jota vastaan\nhyökkäys tehtiin, täytynyt olla semmoinen sekamelska ja ahdinko, että\njos Rajevski veikin poikansa tuleen, ei se ole voinut innostaa kuin\nkorkeintaan kymmentä häntä itseään lähinnä olevaa miestä\", ajatteli\nRostof, \"muut eivät ole voineet nähdä, miten ja kenen kanssa Rajevski\nkulki solassa. Mutta nekään, jotka näkivät eivät ole voineet liiaksi\ninnostua, sillä mitäpä tekemistä heillä oli Rajevskin hellien\nisäntunteiden kanssa, kun kysymyksessä oli oma nahka. Toisekseen ei\nsiitä, saivatko he haltuunsa solan vai ei, riippunut isänmaan kohtalo,\nkuten Termopylen taistelusta kerrotaan. Mitä varten siis tuommoinen\nuhraus? Ja mitä varten sotkea lapsia sodan jalkoihin? Minä en olisi\nvienyt Petjaa, veljeänikään, enkä edes Iljiniä, minulle vierasta, mutta\nkelpo poikaa, vaan olisin pistänyt johonkuhun turvalliseen paikkaan\",\nmietti Rostof edelleen Sdrschinskiä kuunnellessaan. Hän ei kuitenkaan\nilmaissut ajatuksiaan ja sekin seurasi kokemuksesta. Hän tiesi, että\ntuo kertomus loi mainetta meidän aseillemme ja siksi piti olla\nolevinaan, ettei sitä epäillyt. Niin hän tekikin.\n\n-- Ei tässä enää siedä, -- sanoi Iljin huomattuaan, ettei Sdrschinskin\nkertomus miellyttänyt Rostovia. -- Sukat ja paita ja kaikki märkänä.\nLähden etsimään suojaa. Sadekin taitaa helpottaa.\n\nIljin läksi ulos, Sdrschinski ajoi matkoihinsa. Viiden minuutin\nkuluttua juoksi Iljin takasin, että lika roiskui.\n\n-- Hurraa! Rostof, lähdetään joutuin. Tuolla on parin sadan askeleen\npäässä majatalo, meikäläiset ovat kokoutuneet sinne. Pääseehän edes\nhieman kuivautumaan. Siellä on Maria Genrihovnakin.\n\nMaria Genrihovna oli rykmentin lääkärin puoliso, nuori, viehättävä\nsaksatar, jonka lääkäri oli nainut Puolassa. Joko siksi, ettei\ntohtorilla ollut liikoja varoja tai ettei hän avioliiton alkuaikoina\ntahtonut olla erossa nuoresta vaimostaan, kuletti hän tätä mukanaan\nkaikkialla ja tohtorin mustasukkaisuus tuli yleiseksi pilanteon\nesineeksi husari-upseerien kesken.\n\nRostof heitti viitan päälleen, käski Lavrushan tuoda kapineet perästä\nja läksi Iljinin kanssa menemään milloin liukkaasta loasta\nkaatumaisillaan, milloin suorastaan lätäköissä rämpien heikentyneessä\nsateessa ja illan pimeässä, jota kaukaiset salamat toisinaan\nvalaisivat.\n\n-- Rostof, missä olet?\n\n-- Täällä. Aika salama! -- puhelivat he mennessään.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMajatalossa, jonka edessä tohtorin kuomuvaunut seisoivat, oli jo viisi\nupseeria. Maria Genrihovna, pyylevä, valkeaverinen saksatar, istui\nyöröijy päällä ja myssy päässä leveällä penkillä etunurkassa. Hänen\nmiehensä tohtori nukkui hänen takanaan. Kun Rostof ja Iljin astui\nhuoneeseen, tervehdittiin heitä iloisin huudahduksin ja honotuksin.\n\n-- Hee ... teilläpä ilot on, -- sanoi Rostof nauraen.\n\n-- Missäs te olette kuhnailleet?\n\n-- Kauniita olette! Virtanaan vuotaa heistä vesi! Älkää vain saliamme\nkastelko.\n\n-- Maria Genrihovnan vaatteita ei saa liata, -- kuului vastaukseksi.\n\nRostof ja Iljin riensivät etsimään nurkkaa, jossa he Maria Genrihovnan\nkainoutta loukkaamatta olisivat voineet pukeutua kuiviin. He olivat\nmenemäisillään väliseinän taa, mutta täällä, pikkuisessa solassa ja\nkokonaan täyttäen sen istui kolme upseeria korttia lyömässä tyhjällä\nlaatikolla tuikkivan kynttilän valossa. He eivät millään ehdolla\ntahtoneet luovuttaa paikkaansa. Maria Genrihovna lainasi vähäksi aikaa\nhameensa verhoksi ja tämän takana riisui Rostof ja Iljin päältään märät\nvaatteensa ja pukeutui kuiviin Lavrushan avulla, joka oli tuonut\ntavaramytyt.\n\nSärkyneeseen uuniin tehtiin tuli. Etsittiin lauta, josta laadittiin\npöytä kahden satulan väliin, se peitettiin loimella; tuotiin\nteekeittiö, eväskori ja puoli pulloa rommia, ja kun Maria Genrihovnaa\noli pyydetty olemaan emäntänä, alkoivat kaikki hääriä hänen\nympärillään. Ken tarjosi hänelle puhtaan nenäliinansa ihanien käsien\npyyhkimistä varten, ken työnsi husariviittansa hänen jalkojensa alle,\nettei olisi ollut kostea, ken peitti viitalla ikkunan, ettei olisi\ntuullut, ken hätisteli kärpäsiä hänen miehensä kasvoilta, ettei tämä\nolisi herännyt.\n\n-- Antakaa hänen olla, -- virkkoi Maria Genrihovna kainosti ja\nonnellisesti hymyillen, -- kyllä hän nukkuu muutenkin unettoman yön\njälkeen.\n\n-- Ei suinkaan, Maria Genrihovna, -- vastasi upseeri, -- tohtorille\npitää olla palvelevainen. Ehkä hän säälii minua sitte, kun rupeaa\njalkaani tai kättäni leikkaamaan.\n\nJuomalasia oli vain kolme. Vesi oli niin likaista, ettei voinut\npäättää, milloin tee oli väkevää, milloin laimeaa. Teekeittiöstä tuli\nvain kuusi lasia, mutta sen hauskempaa oli saada lasinsa järjestyksessä\nja vanhemmuuden mukaan Maria Genrihovnan pyöreistä kätösistä, joiden\nkynnet olivat lyhyet, joskaan ei ihan puhtaat. Kaikki upseerit\nnäyttivät tänä iltana olevan rakastuneet Maria Genrihovnaan. Yksin\nnekin upseerit, jotka löivät korttia seinän takana, hylkäsivät kohta\npelinsä ja siirtyivät teekeittiön ääreen yhtyen Maria Genrihovnan\nyleiseen hakkailuun. Kun Maria Genrihovna näki itsensä näin loistavan\nja kohteliaan nuorukaisparven ympäröimänä, säteili hän onnesta, niin\npaljon kuin hän koettikin sitä salata ja niin huomattavasti kuin hän\npelästyikin jokaisesta nukkuvan miehensä unimielisestä liikkeestä.\n\nLusikoita oli vain yksi. Sokeria oli kaikista eniten, mutta kun sitä ei\nehditty hämmentää, päätettiin, että emäntä hämmentäisi sokerin\njokaiselle vuoronperään. Kun Rostof oli saanut lasinsa ja sekottanut\nsiihen vähän rommia, pyysi hän Maria Genrihovnaa hämmentämään.\n\n-- Eihän teillä ole sokeriakaan, -- huomautti hän yhä hymyillen, aivan\nkuin kaikki se, mitä hän puhui ja mitä muut puhuivat, olisi ollut hyvin\nhauskaa ja viitannut muuhunkin.\n\n-- Mitäs minä sokerista, kunhan te vain hämmennätte kätösellänne.\n\nMaria Genrihovna suostui ja alkoi etsiä lusikkaa, jonka joku oli\nsiepannut.\n\n-- Hämmentäkää sormellanne, Maria Genrihovna, -- sanoi Rostof, -- sen\nmiellyttävämpää.\n\n-- Polttaa! -- sanoi Maria Genrihovna mielihyvästä punastuen.\n\nIljin otti vesiämpärin ja ripautettuaan siihen rommia tuli Maria\nGenrihovnan luo ja pyysi hämmentämään sormella.\n\n-- Tämä on minun kuppini, -- sanoi hän. -- Jos pistätte sormenne, niin\njuon kaikki.\n\nKun teekeittiö oli juotu kuiviin, otti Rostof kortit ja esitti, että\npelattaisiin kuningasta Maria Genrihovnan kanssa. Heitettiin arpaa, ken\npääsisi Maria Genrihovnan pariksi. Pelin sääntöinä oli Rostovin\nehdotuksen mukaan se, että se, joka tulee kuninkaaksi, saisi suudella\nMaria Genrihovnan kättä, vaan että se, joka jää hännänkannattajaksi,\nmenisi panemaan uuden teekeittiön tulelle tohtoria varten, kun tämä\nherää.\n\n-- Vaan entä jos Maria Genrihovnasta tulee kuningas? -- kysyi Iljin.\n\n-- Hän on jo muutenkin kuningatar! Ja hänen käskynsä on laki.\n\nKun peli oli parhaiksi ehtinyt alkaa, nousi Maria Genrihovnan selän\ntakaa yht'äkkiä tohtorin pörhöinen pää. Hän ei ollut nukkunut enää\npitkään aikaan, vaan kuunnellut puhetta, jossa hän ei nähtävästi ollut\nhavainnut mitään iloista, naurettavaa eikä huvittavaa. Hänen kasvonsa\nolivat surulliset ja uniset. Hän ei tervehtinyt upseereja, raaviskeli\npäätään ja pyysi lupaa saada mennä ulos, koska tie oli tukossa. Heti\nkun hän oli päässyt ovesta ulos, purskahtivat upseerit remakkaan\nnauruun, vaan Maria Genrihovna punastui kyyneliin saakka ja semmoisena\nnäytti entistään viehättävämmältä kaikista upseereista. Ulkoa tultuaan\nsanoi tohtori puolisolleen (joka jo oli lakannut onnellisesti\nhymyilemästä ja säikähtyneenä tuomiotaan odottaen katsoi mieheensä),\nettä sade oli tauonnut ja että pitää mennä nukkumaan kuomukärryihin,\nmuuten vievät rosvot kaikki.\n\n-- Minä panen lähetin vartioimaan ... kaksikin! -- sanoi Rostof. --\nÄlkää viitsikö, tohtori.\n\n-- Minä menen itse vahtiin! -- sanoi Iljin.\n\n-- Ei, hyvät herrat, te olette nukkuneet kylläksenne, vaan minä en ole\nmaannut kahteen yöhön, -- huomautti tohtori ja istuutui synkkänä\nrouvansa viereen pelin päättymistä odottaen.\n\nTohtorin synkkiä, rouvaansa murjottavia kasvoja katsellessa tuli\nupseerien vielä hauskempi ja useat eivät voineet olla nauramatta, jolle\nhe heti koettivat keksiä kauniin tekosyyn. Kun tohtori oli poistunut\nrouvineen ja asettunut hänen kanssaan kärryihin, kävivät upseerit\nlevolle majataloon ja peittivät itsensä märillä sinelleillä. Kauan he\neivät nukkuneet, vaan vuoroin keskustelivat tohtorin pelästystä ja\ntohtorinnan iloa muistellen, vuoroin pujahtivat rapuille ja kertoivat\nsiitä, mitä kuomun sisässä tehtiin. Rostovin mieli teki nukkua ja\nuseaan kertaan hän peitti päänsä umpeen, mutta myötäänsä virkistyi hän\njonkun huomautuksesta, myötäänsä alkoi juttuaminen uudelleen ja\nmyötäänsä kaikui aiheeton, iloinen naurunhohotus.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKolmatta käydessä ei vielä kukaan ollut nukkunut. Silloin saapui\nvääpeli, joka toi käskyn lähteä Ostrovnan kauppalaan.\n\nUpseerit nousivat kiireesti ylös yhä vain puhellen ja naureskellen.\nTaasen täytettiin teekeittiö likaisella vedellä ja pantiin tulelle.\nRostof läksi teetä odottamatta eskadroonaan. Aamu alkoi sarastaa, sade\noli tauonnut, pilvet hajaantuivat. Tuntui kostealta ja kylmältä,\nvarsinkin kun vaatteet eivät olleet aivan kuivat. Majatalosta ulos\ntultuaan vilkasi Rostof ja Iljin sarastuksen hämärässä sateesta\nkiiltävän kuomun sisään, jonka verhon alta tohtorin jalat törröttivät ja\njonka keskeltä pilkisti tohtorinnan yömyssy tyynyyn painuneena ja kuului\nnukkuvien hengitystä.\n\n-- Hän on tosiaankin hyvin viehkeä, -- sanoi Rostof Iljinille, joka oli\nlähtenyt hänen kanssaan.\n\n-- Kerrassaan hurmaava nainen! -- vastasi Iljin kuusitoista-vuotiaan\nvakavuudella.\n\nPuolen tunnin kuluttua odotti eskadroona tiellä valmiina lähtöön.\nKomennettiin: \"satulaan!\" Sotamiehet ristivät silmänsä ja alkoivat\nnousta ratsuilleen. Ratsastettuaan eskadroonan eteen komensi Rostof:\n\"mars!\" ja nelimiehisin rivein läksivät husarit liikkeelle kavioiden\nläiskyessä rapaisella tiellä, miekkojen kalistessa ja hiljaa keskenään\npuhellen jalkaväen ja tykkipatterien jälestä pitkin leveää tietä, jonka\nreunoille oli istutettu koivuja.\n\nRepaleisia, sinipunervia pilviä, joihin sarastus alkoi ruskottaa,\nkiidätti tuuli nopeasti. Aamu valkeni valkenemistaan. Erotti selvään\nsen kähärän ruohon, jota tavallisesti kasvaa kyläteillä ja joka vielä\noli märkä eilisestä sateesta. Koivujen nipottavat oksat, jotka myöskin\nolivat märät, heiluivat tuulessa ja pudottivat itseään syrjemmä\nkirkkaita pisaroita. Yhä selvemmin alkoi erottaa sotamiesten kasvoja.\nRostof ratsasti Iljinin kanssa, joka pysyttelihe hänen rinnallaan,\ntiepuolta koivurivin keskellä.\n\nSodan aikana oli Rostof ottanut vapauden vaihtaa varsinaisen\nrintamahevosensa kasakkahevoseen, jommoisella hän nyt ajoi. Hyvänä\nhevosten tuntijana oli hän äskettäin saanut oivan, kookkaan donilaisen\nraudikon, jonka selässä häntä ei saanut kukaan kiinni. Tällä hevosella\nratsastaminen oli Rostovista sulo nautinto. Hän ajatteli hevosta,\naamua, tohtorinnaa, vaan lähenevä vaara ei muistunut kertaakaan hänen\nmieleensä.\n\nEnnen oli Rostof otteluun mennessään pelännyt. Nyt ei häntä pelottanut\nvähän vähää. Tämä ei tullut siitä, että hän oli tottunut tuleen\n(vaaraan on mahdoton tottua), vaan siitä, että hän oli unohtanut\ntunteittensa hallitsemisen vaaran edellä. Taisteluun mennessään hän oli\ntottunut ajattelemaan kaikkea muuta, paitsi sitä, minkä olisi luullut\neniten ajatteluttavan, nimittäin vaaran lähestymisen. Sotapalveluksensa\nensi aikoina hän oli koettamalla koettanut olla pelkäämättä vaaraa ja\nsyyttänyt itseään pelkuriksi, mutta apua ei siitä ollut. Vaan vuosien\nvieriessä se oli kadonnut itsestään. Hän ratsasti nyt Iljinin rinnalla\npitkin koivikkoa, tempoi silloin tällöin lehtiä oksista, jotka\nsattuivat hotaisemaan hänen käsiään, toisinaan jalallaan hevosen\nkuvetta kopauttaen tai ojensi jälelleen kääntymättä takanaan ajavalle\nhusarille tyhjiin polttamansa piipun niin levollisen ja huolettoman\nnäköisenä, kuin olisi ollut huviratsastuksella. Häntä säälitti katsoa\nIljinin huolestunutta muotoa, kun tämä lakkaamatta puheli levottomasti.\nHän tunsi kokemuksesta sen tuskallisen kuoleman pelon tunteen, jonka\nvallassa nuori kornetti nyt oli ja tiesi, ettei sitä poista muu kuin\naika.\n\nJuuri kun aurinko oli ehtinyt pilkistää pilvien takaa puhtaalle taivaan\nsarakkeelle, laantui tuuli, aivan kuin uskaltamatta häiritä ukkosen\njälkeistä, ihanaa kesäaamua. Pisaroita vielä tipahteli, mutta omasta\npainostaan pystysuoraan -- sitte kaikki hiljeni. Aurinko, joka oli jo\nnoussut täydelleen taivaanrannalle, katosi pitkään pilvenkaistaleeseen,\njoka oli lipunut sen eteen. Mutta muutaman hetken perästä yleni aurinko\nentistä kirkkaampana pilven ylälaidalle. Kaikki valostui ja alkoi\nvälkkyä. Rinnan valon tulon kanssa kumahti edelläpäin tykinlaukauksia\naivan kuin tervehdykseksi sille.\n\nRostof ei ehtinyt harkita eikä määritellä, miten kaukaa laukaukset\ntulivat, kun Vitebskista päin nelisti kreivi Ostermann-Tolstoin\nadjutantti tuomaan sanaa, että oli laskettava ravia samaa tietä\nedelleen.\n\nEskadroona sivuutti jalkaväen ja patterikunnan, jotka niin ikään\njouduttivat kulkuaan, laskeutui mäenrinnettä alas ja ajettuaan erään\naution kylän läpi, nousi uudelleen mäelle. Hevoset alkoivat vaahdota,\nmiehet olivat punehtuneet.\n\n-- Seis, ojennus! -- kuului edestäpäin jaoston komentajan käsky. --\nVasemmalle eteenpäin mars! -- komennettiin etupäässä.\n\nHusarit ajoivat jalkaväen rintaman editse aseman vasemmalle siivelle ja\nasettuivat meidän ulaniemme taakse, jotka olivat ensimäisessä rivissä.\nOikealla seisoi meidän jalkaväkemme tiheänä kolonnana reservissä. Näitä\nylempänä häämötti mäeltä häikäisevän kirkkaassa aamu-ilmassa meidän\ntykkimme taivaanrannan viivan kohdalla. Etualalla, laakson takaa siinsi\nvihollisen kolonnia ja tykkiä. Laaksosta kuului ammuntaa meidän\nketjustamme, joka jo oli ryhtynyt taisteluun ja iloisesti räiskytteli\nvastaukseksi viholliselle.\n\nRostof ilostui näistä äänistä, joita hän ei ollut kotvilleen kuullut,\nkuin iloisimman musikin sävelistä. \"Tra-ta-ta-tap!\" pamahtelivat\nlaukaukset milloin yht'aikaa, milloin nopeasti peräkkäin. Hetkiseksi\nkaikki hiljeni, vaan sitte uudestaan alkoi rätistä.\n\nHusarit seisoivat paikoillaan tunnin verran. Tykit alkoivat jyskyä.\nKreivi Ostermann ratsasti seurueineen eskadroonan taitse, pysähtyi\npuhuttelemaan rykmentin päällikköä ja läksi sitte tykkien luo mäelle.\n\nHeti Ostermannin lähdettyä komennettiin ulaneille: \"kolonnaan,\nhyökkäykseen -- järjestykää!\" Heidän etupuolellaan jakautui jalkaväki\nplutoonittaan kahtia, että ratsuväki olisi päässyt läpi. Ulanit\nläksivät liikkeelle liehuvin keihäslipuin ja laskivat ravia mäen\nrinnettä alas ranskalaista ratsuväkeä vastaan, joka näyttäytyi\nvasemmalla rinteen alla.\n\nHusaria oli käsketty nousemaan mäelle patterin suojaksi, heti kun\nulanit olisivat päässeet alas. Samaan aikaan, kun husarit asettuivat\nulanien sijaan, singahteli ketjusta luotia, jotka lensivät kauas\nmihinkään osumatta.\n\nNämä aikoja sitte kuulemattomat äänet vaikuttivat Rostoviin vieläkin\nelostavammin ja nostavammin kuin edelliset. Hän kohahti pystymmä,\nmittaili katseellaan taistotannerta ja otti koko sielullaan osaa\nulanien liikkeisiin. Ulanit lennähtivät lähelle ranskalaisia rakunoita,\njotain sotkeutui savuun, ja viiden minuutin kuluttua kiidättivät ulanit\ntakasin jonkun verran vasemmalle siitä paikasta, jossa he olivat\nseisseet. Harmailla hevosilla ratsastavien oranssinväristen ulanien\nkeskessä ja takana näkyi suuri parvi harmailla hevosilla ajavia sinisiä\nranskalaisia rakunoita.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nTerävällä metsästäjänsilmällään huomasi Rostof melkein ensimäisenä nuo\nsiniset rakunat, jotka ajoivat takaa meidän ulanejamme. Yhä lähemmä\nsaapuivat hajallisina parvina ulanit ja näitä takaa ajavat ranskalaiset\nrakunat. Saattoi jo nähdä, miten miehet, jotka kaukaa näyttivät\npieniltä, törmäilivät vastakkain ja huitoivat käsillään ja\nsapeleillaan.\n\nRostovista tuntui ajometsästykseltä se, mikä hänen silmiensä edessä\ntapahtui. Vaisto sanoi hänelle, että jos nyt iskisi ulaneilla\nranskalaisten rakunain kimppuun, eivät nämä kestäisi hyökkäystä. Mutta\njos iskeä, niin iskeä hetipaikalla, muuten menee otollinen hetki ohi.\nHän vilkasi ympärilleen. Hänen vieressään seisova ratsumestari ei\nmyöskään laskenut silmistään laaksossa vilisevää ratsuväkeä.\n\n-- Andrei Sevastjanitsh, -- sanoi Rostof, -- kyllä me nuo murjosimme...\n\n-- Uljas juttu, -- vastasi ratsumestari, -- jospa tosiaankin...\n\nHäntä loppuun kuuntelematta sysäsi Rostof hevostaan ja ratsasti\neskadroonan eteen. Hän ei ehtinyt komentaa eskadroonaa edes liikkeelle,\nkun se samojen tunteiden vallassa kuin hänkin läksi hänen jälestään.\nRostof ei tiennyt itsekään, miten ja miksi hän teki näin. Hän menetteli\nnyt samoin kuin metsästykselläkin mitään ajattelematta ja akkiloimatta.\nHän näki, että rakunat olivat lähellä, että he ratsastivat hajallaan,\nhän tiesi, etteivät ne kestä hyökkäystä; hän tiesi, että käytettävissä\noli vain yksi ainoa hetki, joka ei koskaan palaisi, jos hän laskisi sen\nmenemään. Luodit vinkuivat niin innostavasti hänen ympärillään, hepo\nhuohotti niin tulisena hänen allaan, ettei hän voinut hillitä itseään.\nHän laski heponsa liikkeelle, antoi käskyn eskadroonalle ja kuultuaan\nsamassa tuokiossa eskadroonan levennein rivein puhaltavan perässään hän\nalkoi laskea täyttä ravia rinnettä alas rakunoita kohti. Tuskin olivat\nhe ehtineet rinteeltä lakealle, kun ravi itsestään muuttui sitä\nhuimemmaksi neliseksi, kuta lähemmä he joutuivat ulaneja ja näiden\nkintereillä tulevia rakunoita. Rakunat olivat lähellä. Kun etumaiset\nhuomasivat husarit, alkoivat he kääntyä takasin, takimaiset\npysähtyivät. Samoilla tunteilla kuin suden kintereillä kiistatessaan ja\nlaskien donilaisensa vinhaan karkuun nelisti Rostof suoraa päätä\nranskalaisten rakunain hajallisia riviä kohti. Eräs ulani pysähtyi,\nmuuan jalkamies heittäytyi pitkälleen, ettei olisi musertunut\njalkoihin, eräs miehetön hevonen sotkeutui husareihin. Melkein kaikki\nranskalaiset rakunat kiisivät takasin. Valittuaan erään harmaalla\nhevosella ratsastavan ranskalaisen alkoi Rostof laskea hänen jälestään.\nTiellä sattui pensas vastaan, nopea hepo lennähti sen yli ja satulassa\nhevin pysyen huomasi Nikolai, että hän muutamassa silmänräpäyksessä\nyllättää uhrikseen valitsemansa vihollisen. Ranskalainen, joka puvusta\npäättäen oli upseeri, nelisti kyyryssä selin ja hätisteli sapelillaan\nharmaata juoksijaansa. Tuokioisen kuluttua törmäsi Rostovin ratsu\ntakaapäin kiinni upseerin hevoseen, joka oli vähältä syöksyä nurin ja\nsamassa silmänräpäyksessä nosti Rostof itsensäkään tietämättä miksi\nsapelinsa ja sivalsi ranskalaista.\n\nSamassa hetkessä, kun hän tämän teki, katosi hänen intonsa yht'äkkiä.\nUpseeri ei ollut pudonnut yksistään sapeliniskusta, joka oli vain\nlievästi haavottanut kättä ranteen yläpuolelta, vaan etupäässä\nsysäyksestä ja kauhusta. Rostof pysähdytti heponsa ja etsi silmillään\nvihollista nähdäkseen, kenet hän oli voittanut. Ranskalainen\nrakuna-upseeri hyppi toisella jalallaan maassa, toinen oli tarttunut\njalustimeen. Hädissään silmiään räpytellen ja kuin joka tuokio uutta\niskua odottaen katsahti ranskalainen kauhun vääristämin kasvoin\nalhaalta ylös Rostoviin. Hänen valkeaveriset, lian tahraamat, kalpeat\nnuoret kasvonsa kuopikkaine leukoineen ja helakansinisine silmineen\nolivat kaikkea muuta kuin vihollisen kasvot ja kaikkea muuta kuin\ntaistelutannerta varten luodut, vaan kaikista tavallisimmat kodin\nkasvot. Ennen kuin Rostof oli ehtinyt päättää, mitä hän ranskalaiselle\ntekisi, huudahti upseeri: \"_je me rends_\".[45] Hän koetti selvittää\njalustimeen takertunutta jalkaansa, minkä kerkesi, mutta ei saanut sitä\nirti eikä myöskään laskenut säikähtyneitä, sinisiä silmiään Rostovista.\nPaikalle saapuneet husarit pelastivat jalan ja auttoivat hänet\nsatulaan. Husarit häärivät kuka missäkin rakunojen kanssa: eräs, joka\noli haavottunut ja kasvot verissä, ei tahtonut antaa hevostaan, toinen\nistui husarin takana hevosen selkäkamaralla ja piteli husarin\nvyötäisistä kiinni, kolmas kapusi husarin avustamana tämän ratsulle.\nEtempänä pakeni ranskalainen jalkaväki myötäänsä ampuen. Husarit\najoivat vankineen joutuisasti takasin. Rostof ratsasti muiden mukana\nkummallisin tuntein, jotka kouristivat hänen sydäntään. Jotain sekavaa,\nhämärää, jota hän ei voinut itselleen selvittää, oli noussut hänen\nmieleensä ranskalaisen upseerin vangitsemisen ja sen iskun tähden,\njonka hän miekallaan oli tälle antanut.\n\nKreivi Ostermann-Tolstoi oli vastaanottamassa palaavia husareja,\nkutsutti luokseen Rostovin ja lausuttuaan tälle kiitokset lupasi\nesittää hallitsijalle hänen urhoollisen tekonsa ja anoa hänelle Yrjön\nristiä. Kun Rostovia tultiin vaatimaan kreivi Ostermannin luo, muisti\nhän tehneensä rynnäkön ilman käskyä ja oli varma siitä, että päällikkö\nvaatii häntä luokseen rangaistakseen omavaltaisesta teosta. Tämän\ntähden olisi Ostermannin ystävällisten sanojen ja palkinnon lupauksen\npitänyt vielä enemmän ilostuttaa Rostovia, mutta äsken syntynyt\nomituisen sekava tunne vaivasi häntä edelleen. \"Mikä kumma minua nyt\nvaivaa?\" kyseli hän kenraalin luota tullessaan. \"Iljinkö? Ei, hän on\nterve ja eheä. Olenko ehkä jotenkin häväissyt itseni? Ei, ei sekään!\"\nJokin muu häntä rasitti katumuksen tavoin. \"Ahaa, tuo kuopukkaleukainen\nranskalainen upseeri! Muistanpa, kuinka käteni pysähtyi, kun olin sen\nkohottanut\".\n\nKun Rostof huomasi saatettavan vankia pois, riensi hän heidän jälkeensä\nnähdäkseen kuopukkaleukaisen upseerinsa. Tämä istui kummallisessa\npuvussaan jykevän husarihevosen selässä ja vilhui levottomasti\nympärilleen. Hänen haavaansa ei juuri voinut sanoa haavaksi. Hän\nhymyili väkinäisesti Rostoville ja vilkutti kättään tervehdykseksi.\nRostovin oli yhä vain outo ja jostain syystä häpeä olla.\n\nKoko tämän ja seuraavan päivän huomasivat Rostovin ystävät ja toverit,\nettei hän ollut tuskaloinen eikä äkäinen, vaan vaitelias ja miettivä.\nHän joi vastenmielisesti, pyrki pysyttelemään yksikseen ja yhä\ntuumiskeli jotain.\n\nRostof ajatteli yhä vain tuota loistavaa urotyötään, jolla hän\nihmeekseen ansaitsi Yrjön ristin, vieläpä urhon maineenkin, mutta\njotain oli, jota hän ei jaksanut käsittää. \"He pelkäävät meitä entistä\nenemmän!\" ajatteli hän. \"Siinäkö se nyt onkin kaikki se, jota sanotaan\nsankarillisuudeksi? Ja olenko minä tehnyt sen isänmaan hyväksi? Mitä\npahaa hän on tehnyt kuopukkoineen ja sinisine silmineen? Ja miten hän\nsäikähti! Hän luuli, että minä tapan hänet. Mistä syystä olisin hänet\ntappanut? Minun käteni vavahti. Ja minulle annettiin Yrjön risti. En\nymmärrä en yhtään mitään!\"\n\nVaan sillä aikaa kun Nikolai punnitsi näitä seikkoja eikä kuitenkaan\nvoinut tehdä selvää tiliä itselleen siitä, mikä hänen mieltään\noikeastaan ahdisti, kääntyi hänen virkansa onnen pyörä hänen edukseen.\nHänen arvonsa kohosi. Ostrovnan kahakan jälkeen hänelle annettiin\npataljoona husareja, ja kun milloin tarvittiin rohkeaa upseeria,\npantiin hänet silloin aina valjaisiin.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKun kreivitär oli saanut tiedon Natashan sairaudesta, matkusti hän,\nvaikka olikin vielä heikko, Petjan ja koko taloutensa kanssa Moskovaan.\nKoko Rostovin perhe muutti Maria Dmitrijevnan luota omaan taloonsa ja\nasettui kokonaan asumaan Moskovaan.\n\nNatashan sairaus oli niin vakavaa laatua, että hänen ja hänen\nomaistensa onneksi muuttui ajatus kaikesta siitä, mikä oli ollut syynä\nhänen sairauteensa, nimittäin hänen käytöksensä sulhoaan kohtaan ja\nero, toisarvoiseksi. Hän oli niin sairas, ettei voitu ajatellakaan,\nmiten paljon hänessä oli syytä tapahtumaan, sillä hän ei syönyt, ei\njuonut, ei nukkunut, laihtui huomattavasti, ryki ja, kuten lääkärit\nhienosittain huomauttivat, oli vaaran partaalla. Täytyi vain ajatella\nsitä, miten saisi hänet paranemaan. Lääkärit kävivät Natashan luona\nsekä yksitellen että joukottain, puhuivat paljo ranskaa, saksaa, jopa\nlatinaakin, moittivat toinen toistaan, määräilivät mitä erilaisimpia\nlääkkeitä, joiden olisi pitänyt auttaa kaikissa heille tunnetuissa\ntaudeissa. Mutta ei yhdenkään päähän pälkähtänyt se yksinkertainen\najatus, etteivät he tunteneet sitä tautia, jota Natasha sairasti, kuten\nei voida tuntea ainoatakaan tautia, jonka kahleissa elävä ihminen on.\nSillä jokaisessa elävässä ihmisessä piilee omat omituisuutensa ja\nhänellä on aina semmoinen omituinen, oma, uusi, konstikas tautinsa,\njota lääketiede ei tunne, -- ei suinkaan keuhko-, maksa-, iho-,\nsydän- eikä hermotauti eikä muukaan sen lajinen, josta lääketieteessä\npuhutaan, vaan tauti, joka piilee kärsimyksissä. Tämä yksinkertainen\najatus ei voinut johtua lääkärien mieleen (samoin kuin ei noidankaan\nmieleen johdu, ettei hän taida noitua) siitä syystä, että heidän\nelämäntyönsä oli lääkitseminen, että he saivat työstään palkan ja että\nhe olivat tätä työtä varten uhranneet elämänsä parhaimman ajan. Mutta\ntärkein syy oli kuitenkin se, että he huomasivat olevansa hyödyllisiä\nja todellakin he olivat hyödyllisiä koko Rostovin huonekunnalle. Eivät\nhe olleet hyödyllisiä siksi, että pakottivat sairaan nieleksimään\nsuurimmaksi osaksi vaarallisia aineita (vaarallisuus ei ollut suuri,\nkoska vaarallisia aineita annettiin pienin erin), vaan he olivat\nhyödyllisiä, välttämättömiä ja tuikitarpeellisia (syy -- miksi aina on\nollut ja tulee olemaan luuloteltuja parantajia, poppamiehiä,\nhomeopaatteja ja alopaatteja) siksi, että he tyydyttivät sairaan ja\ntätä rakastavien henkilöiden henkisiä tarpeita. He tyydyttivät sitä\nhelpotuksen toivon ikuista inhimillistä tarvetta sekä osanottavaisuuden\nja toiminnan tarvetta, jota ihminen tuntee kärsimysten aikana. He\ntyydyttivät sitä ikuista inhimillistä tarvetta, jonka huomaamme\npienissä lapsissakin, tarvetta hieroa sitä paikkaa, johon on koskenut.\nKun lapsi loukkaa itsensä, juoksee hän heti äidin tai hoitajansa syliin\nsiksi, että häntä suudeltaisiin ja hierottaisiin kipeätä paikkaa. Ja\nhänen tulee helpompi olla, jos kipeätä paikkaa hierotaan tai\nsuudellaan. Lapsi ei usko, etteivät häntä viisaammat ja vanhemmat\nkykenisi parantamaan hänen kipuaan. Ja helpotuksen toivo ja\nosanottavaisuus silloin, kun äiti silittää hänen kuhmuaan, lohduttaa ja\ntyynnyttää häntä. Lääkärit olivat hyödyksi Natashalle juuri siitä\nsyystä, että hekin tavallaan suutelivat ja hieroivat hänen kipeätä\npaikkaansa ja vakuuttivat, että se paranee heti, kun palvelija on\nkäynyt Arbatin apteekista ruplalla seitsemälläkymmenellä kopekalla\nkorean laatikollisen pulveria ja pilleriä ja kun sairas ottaa noita\nlääkkeitä haaleassa vedessä välttämättömästi joka toinen tunti, mutta\nei millään muotoa ennemmin eikä myöhemmin.\n\nMitä olisi Sonja, kreivitär tai kreivi tehnyt ja mitä ajatellut, ellei\nolisi ollut pilleriä määrätunneilla, lämmintä juotavaa, kanapaistia ja\nmuita lääkärin määräämiä aineita, joiden nauttimisen silmälläpito antoi\nsairasta ympäröiville askaretta ja lohdutusta? Miten olisi kreivi\nkestänyt rakkaan tyttärensä sairautta, ellei hän olisi tiennyt, että\nNatashan sairaus maksoi hänelle tuhansia ruplia ja että hän mielellään\nuhraa enemmänkin, kunhan vain tytär tulisi terveeksi, ellei hän olisi\ntiennyt, että jos tytär ei parane, hän ei sittenkään sääli rahaa, vaan\nvie tyttärensä ulkomaille parantumaan, ellei hän olisi ollut\ntilaisuudessa kertomaan yksityisseikkoja myöten, miten se ja se lääkäri\nei päässyt perille taudista, vaan se pääsi ja se taas kaikista paraiten\nosasi määrätä taudin laadun? Mitä olisi tehnyt kreivitär, ellei hän\ntoisinaan olisi saanut hieman riidellä sairaalle Natashalle siitä,\nettei tämä täsmällisesti noudattanut lääkärin ohjeita?\n\n-- Sillä tavalla et koskaan tule terveeksi, -- puheli hän huolestuneena\nja surunsa unohtaen, -- ellet sinä tottele lääkäriä etkä nauti aikanaan\nlääkettä! Ei se ole leikin asia, että sinä voit minä hetkenä tahansa\nsaada pneumonian, -- puheli kreivitär, joka jo mainitessaankin tuon\nsekä hänelle että muille oudon sanan tunsi suurta helpotusta.\n\nMitä olisi tehnyt Sonja, ellei hänellä olisi ollut sitä ilontunnetta,\nettei hän ensi alussa ollut kolmeen yöhön riisunut päältään, että oli\njoka hetki ollut valmis toimittamaan täsmällisesti lääkärin määräykset\nja että hän nyt valvoi yöt voidakseen pitää silmällä tuntia, jolloin\nsairaalle piti antaa pilleriä kultaisesta rasiasta? Natashasta\nitsestäänkin, vaikka hän sanoi, etteivät mitkään lääkkeet häntä paranna\nja että ne ovat pelkkää tyhmyyttä, oli hauskaa nähdä, että hänen\ntähtensä paljon uhrauduttiin ja että hänen piti määrätunteina ottaa\nlääkkeitä. Hänestä tuntui hauskalle yksin sekin, että laiminlyömällä\nmääräykset voi osottaa, ettei hän luota lääkkeisiin eikä pidä arvossa\nelämäänsä.\n\nLääkäri kävi joka päivä, koetti valtimoa, katsoi kieltä ja huolimatta\nsairaan alakuloisista kasvoista laski leikkiä hänen kanssaan. Mutta kun\nhän oli poistunut toiseen huoneeseen ja kreivitär ehätti hänen\njälestään, otti hän vakavan muodon, nyökytteli miettivästi päätään ja\nsanoi, että vaikka vaara onkin tarjona, hän sentään luottaa viimeksi\nmääräämänsä lääkkeen vaikutukseen, että on katsastettava ja odotettava\nja että tauti on enemmän henkistä laatua, mutta...\n\nKreivitär koetti aina kaihtaa sekä itseltään että lääkäriltä rahanantoa\nja sen vuoksi hän nytkin hiihätti alakäteen lääkärille kultakolikon,\njonka jälkeen hän kevennein sydämin meni sairaan luo.\n\nNataahan taudin tunnusmerkkinä oli se, että hän söi niukasti, nukkui\nhuonosti, ryki eikä milloinkaan näyttänyt virkistyvän. Ja kun lääkärit\nolivat sanoneet, ettei sairasta saanut jättää ilman lääkärinapua,\npidettiin sairasta kaupungin tukehduttavassa ilmassa. Kesällä 1812\neivät Rostovilaiset muuttaneet maalle.\n\nJos kohta Natasha oli nauttinut suuren määrän pilleriä ja pulveria\npurkeista ja koreista rasioista, joista madame Schoss, joka\nsanomattomasti piti tämmöisistä esineistä, oli järjestänyt aimo\nkokoelman, jos kohta Natasha ei saanutkaan tavallisuuden mukaan olla\nmaalla, teki nuoruus kuitenkin tehtävänsä: Natashan suru alkoi\nkietoutua eletyn elämän vaikutusten kudelmiin, se ei enää painanut\nsydäntä entisen tuskallisesti, alkoi muuttua olleeksi ja menneeksi ja\nNatasha alkoi kostua ruumiillisesti.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nNatasha oli nyt levollisempi, mutta ei entistään iloisempi. Hän ei\nainoastaan karttanut huvin ulkonaisia muotoja: tanssia, ajelua,\nkonserttia ja teatteria, vaan hän ei edes kertaakaan nauranut niin,\nettei hänen naurustaan olisi kuulostanut kyyneleitä. Hän ei voinut\nlaulaa. Niin pian kuin hän alkoi nauraa tai koetti laulaa itsekseen,\ntukahduttivat kyyneleet hänen: katumuksen ja palaamattoman, puhtaan\najan muistojen kyyneleet ja harmin kyyneleet siitä, että hän ilman\nedestä oli turmellut nuoren elämänsä, joka olisi voinut tulla kauniiksi\nja onnelliseksi. Etenkin nauru ja laulu tuntuivat hänestä\npyhyydenpilkalta hänen suruaan kohtaan. Kiemailusta ei voinut\npuhuakaan, sillä eihän hänen tarvinnut siitä pidättyäkään. Hän puhui ja\ntunsi, ettei hän nyt välittänyt miehistä vähääkään. Sisäinen ääni\nkielsi häneltä kaiken ilon. Ja muutenkaan ei hänessä ollut entisen\ntoivorikkaan, huolettoman neitoelämänsä harrastuksia eikä mielitekoja.\nKaikista useimmin ja kipeimmin hän muisteli syyskuukausia, metsästystä\nja joulupyhiä, joita Nikolain kanssa oli vietetty Otradnajassa. Mitä\nhän olisikaan antanut, jos olisi voinut palauttaa edes yhden päivän\nnoista ajoista! Mutta kaikki oli ainaiseksi lopussa. Aavistus ei\nvalehdellut hänelle, että tuo vapaudentila ja ilojen esteetön nautinto\nei enää koskaan palaisi. Mutta elää täytyi.\n\nHänestä tuntui hyvältä ajatella, ettei hän ole parempi, kuten hän ennen\noli ajatellut, vaan huonompi, paljon huonompi kuin kukaan ihminen\nmaailmassa. Vaan eipä siinä kyllin. Hän tiesi tämän ja kyseli\nitseltään: \"mikä edessä odottaa?\" Vaan edessäpäin ei ollut mitään. Ei\nmitään iloa ollut elämässä, joka kuitenkin kului. Natasha näytti\nkoettavan karttaa joutumasta kenellekään taakaksi, mutta itse hän ei\ntarvinnut mitään. Hän pakeni kaikkia muita omaisiaan paitsi veljeään\nPetjaa, jonka kanssa hänen oli keveä olla. Tämän kanssa seurusteli hän\nenimmin kuin kenenkään muun ja toisinaan, kun he olivat kahden kesken,\nhän nauroi. Hän ei liikkunut kotoa juuri minnekään ja niistä, jotka\nheillä kävivät, oli hän hyvillään vain yhden käynnistä -- Pierren.\nTuskinpa voi käyttäytyä hellemmin, varovammin ja samalla vakavammin\nkuin kreivi Besuhof käyttäytyi häntä kohtaan. Tietämättään tunsi\nNatasha hänen hienon kohtelunsa ja sen tähden häntä suuresti viihdytti\nkreivin seura. Mutta hän ei ollut edes kiitollinen hänelle hellyydestä.\nEi mikään hyvyys Pierren puolelta tuntunut hänestä tahalliselta. Näytti\nsiltä, että Pierren oli niin luonnollista olla helläsydäminen kaikkia\nkohtaan, ettei hänen hyvyydessään ollut mitään ansiota. Toisinaan\nhuomasi Natasha Pierren hämmentyvän ja oudostuvan hänen läsnäollessaan\nja varsinkin silloin, kun Pierre tahtoi tuottaa hänelle jotain\nerityistä mielihyvää tai kun Pierre pelkäsi, että keskustelussa\nsattuisi jollain tavoin johtamaan Natashan raskaihin muistoihin.\nNatasha huomasi tämän, mutta hän piti sitä aiheutuneena hänen yleisestä\nhyväsydämisyydestään ja ujoudestaan, joka Natashan käsityksen mukaan\noli samallainen häntä kuin muitakin kohtaan. Niiden toivottomien\nsanojen jälkeen, että jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän polvillaan\npyytänyt Natashan kättä ja rakkautta, ei Pierre koskaan puhunut\ntunteistaan Natashalle. Natashastakin tuntui selvältä, että ne sanat,\njotka silloin olivat häntä lohduttaneet, olivat lausutut kuten kaikki\nmuutkin merkityksettömät sanat itkevän lapsen tyynnyttämiseksi. Ei\nsuinkaan siitä syystä, että Pierre oli nainut mies, vaan siksi, että\nNatasha tunsi hänen ja itsensä välillä olevan sen syvän henkisen\njuovan, jota hän ei tuntenut olevan Kuraginin ja itsensä välillä, --\njohtunut koskaan Natashan mieleen, että hänen suhteistaan Pierreen\nvoisi syntyä rakkaus hänen tai vielä vähemmin Pierren puolelta eikä\nedes sitäkään hellää, runollista ystävyyttä miehen ja naisen välillä,\njosta Natasha tiesi muutamia esimerkkiä.\n\nPietarin paaston lopulla saapui Agrafena Ivanovna Bjelova,\nRostovilaisten naapuri Otradnajasta, Moskovaan rukoilemaan\nmoskovalaisia pyhimyksiä. Hän ehdotti, että Natasha rupeaisi\nvalmistautumaan Herran ehtoolliselle ja Natasha tarttui ilomielin tähän\najatukseen. Vaikka lääkärit olivat kieltäneet Natashaa lähtemästä\naamulla varhain ulos, pysyi Natasha päätöksessään paastota ja\nvalmistautua, mutta ei valmistautua niinkuin Rostovilaisten talossa oli\ntapana eli kuunnella kotona kolme jumalanpalvelusta, vaan niin kuin\nAgrafena Ivanovna valmistautui eli koko viikon ja laiminlyömättä\nainoatakaan ilta-, puolipäivä- tai aamujumalanpalvelusta.\n\nKreivitärtä miellytti tämä Natashan harras into. Kun eivät mitkään\nmaalliset lääkkeet olleet tehonneet, toivoi hän sydämestään, että rukous\nauttaisi Natashaa paremmin kuin lääkkeet ja sen vuoksi suostui hän\nNatashan pyyntöön ja uskoi hänet Bjelovan huostaan, vaikka hän kovasti\npelkäsi lääkäriä ja salasi näiltä koko jutun. Agrafena Ivanovna saapui\nkolmen aikaan herättämään Natashaa, jonka hän useimmiten tapasi\nvalveilla. Natasha pelkäsi, että hän olisi nukkunut aamupalveluksen\najan. Hän peseytyi nopeasti, puki nöyrästi päälleen huonoimman pukunsa\nja vanhan viitan ja koleudesta hieman väristen astui autioille\nkaduille, joille oli valahtanut aamuruskon kirkas hohde. Agrafena\nIvanovnan kehotuksesta ei Natasha käynyt valmistautumassa oman\nseurakuntansa kirkossa, vaan eräässä toisessa, jossa jumalisen Bjelovan\nsanojen mukaan, oli erittäin ankaroita ja puhtaita elämäntapoja\nnoudattava pappi. Tässä kirkossa oli aina vähän väkeä. Natasha ja\nBjelova pysähtyivät tavalliselle paikalleen Jumalan Äidin kuvan eteen,\njoka oli asetettu vasemman köörilavan taustaan ja uusi nöyryyden\nalistuva tunne valtasi hänet jonkin korkean, saavuttamattoman edessä,\nkun hän noina aikaisen aamun hetkinä katsoi Jumalan Äidin mustaan\nmuotoon, joita sekä sen edessä palavat kynttelit, että aamun säteet\nvalaisivat ja kuunteli toimitusta, jota hän koetti seurata ja ymmärtää.\nKun hän milloin sanoja ymmärsi, yhtyi hänen rukoukseensa hänen omien\ntunteittensa vivahdukset ja kun hän milloin ei ymmärtänyt, oli hänestä\nsen ihanampaa ajatella, että halu ymmärtää kaikki on ylpeyttä, että\nkaikkea ei voi ymmärtää, että on vain uskottava Jumalaan ja\nantauduttava Hänelle, joka noina hetkinä -- hän tunsi niin -- hallitsi\nhänen sieluaan. Hän risti silmiään, kumarteli ja kun ei sattunut\nymmärtämään, rukoili hän suurta syntisyyttään kauhistuen, että Jumala\nantaisi hänelle anteeksi kaikki, kaikki ja olisi hänelle armollinen. Ne\nrukoukset, joihin hän useimmin syventyi, olivat katumusrukouksia. Aamun\nvarhaisena hetkenä kotiin palatessaan, jolloin tapasi vain työhönsä\nmeneviä kivimiehiä, katua lakasevia pihamiehiä ja jolloin taloissa\nvielä nukuttiin, heräsi Natashassa uusi tunne haavojensa parantumisen\nmahdollisuudesta ja uuden, puhtaan elämän ja onnen koittamisesta.\n\nKoko viikon kuluessa, jolloin hän eli tämmöistä elämää, kasvoi tuo\ntunne päivä päivältä. Ja se onni, että hän menee Herran ehtoolliselle\nja saa tyhjentää sydämmensä, kajasti hänelle niin suurena, ettei hän\nluullut jaksavansa elää toivottuun, autuaaseen sunnuntaihin saakka.\n\nVaan tuo onnen päivä tuli, ja kun Natasha tänä hänelle ylen\nmerkillisenä sunnuntaina palasi valkeassa harsopuvussa ehtoolliselta,\ntunsi hän itsensä ensi kerran monien kuukausien perästä levolliseksi ja\nkepeäksi astumaan siihen elämään, joka häntä odotti.\n\nSamana päivänä saapui lääkäri tarkastamaan Natashaa. Hän käski\nnauttimaan edelleenkin niitä viimeisiä pulvereita, joita hän oli\nmäärännyt pari viikkoa sitte.\n\n-- Ehdottomasti jatkettava aamuin ja illoin, -- sanoi hän nähtävästi\ntunnollisen tyytyväisenä menestyksensä johdosta. -- Säännöllisyyttä on\nehdottomasti noudatettava.\n\n-- Olkaa huoleta, kreivitär, -- sanoi lääkäri sitte, kun hän taitavasti\nsieppasi kämmenperukkaansa kultakolikon, -- kohta hän taas livertelee\nja hyppelee. Viimeinen lääke on hänelle tehnyt erittäin, erittäin\nhyvää. Hän on koko lailla virkistynyt.\n\nKreivitär katsahti kynsiinsä ja syleskeli iloisin kasvoin saliin\nmennessään.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nHeinäkuun alussa alkoi Moskovassa levitä yhä huolestuttavampia huhuja\nsodan kulusta. Puhuttiin hallitsijan julistuksesta kansalle ja hänen\ntulostaan armeijasta Moskovaan. Ja kun heinäkuun 11 päivään ei ollut\nsaapunut julistusta eikä manifestia, niin liikkui niistä ja Venäjän\nasemasta liijoteltuja huhuja. Kerrottiin, että hallitsija lähtee\narmeijasta sen takia, että armeija oli vaarassa. Kerrottiin, että\nSmolensk oli antautunut, että Napoleonilla oli miljoona miestä ja että\nvain ihme voi pelastaa Venäjän.\n\nLauantaina heinäkuun 11 p:nä saapui manifesti, jota ei vielä oltu\npainettu. Pierre, joka oli Rostovilla, lupasi seuraavana päivänä,\nsunnuntaina, saapua päivälliselle ja tuoda julistuksen ja manifestin,\njotka hän saa kreivi Rostoptshinilta.\n\nTänä sunnuntaina menivät Rostovilaiset tapansa mukaan Rasumovskien\nkotikirkkoon. Jo 10 aikaan aamulla, kun Rostovilaiset astuivat kirkon\neteen pysähtyneistä vaunuista ulos, tuntui kuumassa ilmassa,\nkatukauppiaiden huudoissa, kaupunkilaisten vaaleissa kesäpuvuissa,\nbulevardin puiden tomuisissa lehdissä, vahtimuuttoon marssivan\npataljoonan soitossa ja valkoisissa housuissa, katukivien jyrinässä ja\nkuuman auringon kirkkaassa hohteessa se kesäinen uuvuttava helle,\ntyytyväisyys ja tyytymättömyys nykyisyyteen, joka tuntuu erityisen\npainavana kaupungin kirkkaana, kuumana päivänä. Rasumovskien kirkossa\noli koko Moskovan ylhäisö, kaikki Rostovilaisten tuttuja (tänä vuonna\noli koko joukko rikkaita perheitä, jotka tavallisesti hajaantuivat\nkesäksi maalle, jäänyt kaupunkiin aivan kuin jotain odottaen).\nKulkiessaan äitinsä rinnalla livreapukuisen lakeijan jälestä, joka teki\ntietä kirkkoväen keskeen, kuuli Natasha jonkun nuoren miehen äänen,\njoka liian kovasti supattaen puhui hänestä:\n\n-- Tuoko on neiti Rostof, se sama...\n\n-- Kyllä on laihtunut, vaan kaunis on vieläkin!\n\nHän kuuli tai hänestä tuntui, että mainittiin Kuraginin ja Bolkonskin\nnimiä. Muuten hänestä aina tuntui näin. Hänestä tuntui aina, että\nkaikki ajattelevat häneen katsoessaan vain sitä, mitä hänelle oli\ntapahtunut. Vaikka Natasha kulki kärsien ja sydäntä kouristaen, kuten\naina väkijoukossa, punasinervässä, mustilla pitseillä koristellussa\nsilkkipuvussaan, kulki hän kuitenkin tavalla, jolla vain naiset osaavat\nkulkea: sitä tyynempänä ja majesteetillisempana, kuta kovemmin hänen\nsydäntään repi ja hävetti. Hän tiesi -- eikä erehtynytkään siinä, --\nettä hän oli kaunis, mutta nyt se ei tuonut hänelle iloa, kuten ennen.\nSe oli päinvastoin rasittanut häntä kaikista kovimmin viime aikoina ja\nvarsinkin nyt tänä helteisenä sunnuntaina kaupungissa. \"Taas sunnuntai,\ntaas viikko\", puheli hän itselleen muistellessaan, kuinka hän oli ollut\ntäällä sinä sunnuntaina, \"ja yhä sama elämä ilman elämää ja yhä sama\nolotila, jossa ennen oli niin kepeätä elää. Olen kaunis, nuori ja, sen\ntiedän, nyt myöskin hyvä. Ennen olin huono, vaan nyt olen hyvä, sen\ntiedän\", ajatteli hän. \"Vaan parhaimmat, parhaimmat vuoteni kuluvat\nihan tyhjään, ketään hyödyttämättä\". Hän asettui äitinsä viereen ja\nnyökäytteli päätään lähellä seisoville tuttaville. Totuttuun tapaansa\ntarkasteli Natasha naisten pukuja, häntä ei miellyttänyt _tenue_ eikä\nerään lähellä seisovan naisen sopimaton tapa ristiä silmiään lyhyillä\nmerkeillä, harmitteli taasen sitä, että häntä arvostellaan ja että hän\nitsekin arvostelee, vaan äkkiä hän kauhistui saastaisuuttaan, kauhistui\nsiitä, että hän oli kadottanut entisen puhtautensa.\n\nJalomuotoinen, siisti pappi-vanhus toimitti jumalanpalvelusta sillä\nlempeällä juhlallisuudella, joka vaikuttaa rukoilevien sieluihin syvän\nmahtavasti ja rauhottavasti. Alttariovet sulkeutuivat, verkkaan\nvetäytyi esivaate kiinni, salaperäinen, hiljainen ääni lausui jotain\nsieltä. Natashan rintaan nousi käsittämättömiä kyyneleitä ja hurmaavan\nherpaiseva tunne pani hänen mielensä läikkymään.\n\n\"Opeta minulle, mitä minun pitää tekemän, mitä elämälleni tekisin,\nmiten parantuisin ainaiseksi, ainaiseksi!\" ... ajatteli hän.\n\nDjakon astui lukupulpetin ääreen, suori peukalo harallaan pitkät\nhiuksensa messukaapun kauluksen alta ja pantuaan ristin rinnoilleen\nalkoi kovalla äänellä juhlallisesti lukea rukouksen sanoja:\n\n-- Yhteisesti Herraa rukoilkaamme.\n\n\"Yhteisesti, kaikki yhdessä, ilman säätyrajoja, ilman vihaa,\nveljellisen rakkauden yhdistäminä rukoilemme\", ajatteli Natasha.\n\n-- Ylhäistä elämää ja sielujemme pelastusta!\n\n\"Enkelien ja kaikkien henkiolentojen elämää, jotka ovat meidän\nyläpuolellamme\", rukoili Natasha.\n\nKun rukoiltiin sotajoukkojen puolesta, muisti hän veljeään ja\nDenisovia. Kun rukoiltiin merellä olevien ja matkustavaisten puolesta,\nmuisteli hän ruhtinas Andreita ja rukoili tämän puolesta, rukoili, että\nJumala antaisi hänelle anteeksi sen pahan, jonka hän oli ruhtinas\nAndreille tehnyt. Kun rukoiltiin niiden puolesta, jotka meitä\nrakastavat, rukoili hän kotiväkensä, isänsä, äitinsä ja Sonjan puolesta\nja ensi kertaa käsitti hän nyt syyllisyytensä näiden edessä sekä tunsi\nsuuren rakkautensa heihin. Kun rukoiltiin niiden puolesta, jotka meitä\nvihaavat, mietti hän mielessään vihollisia, jotta olisi rukoillut\nnäiden puolesta. Hän luki vihollisiksi isänsä velkamiehet ja kaikki ne,\njoilla oli tekemistä hänen isänsä kanssa ja joka kerran vihollisia ja\nniitä ajatellessa, jotka meitä vihaavat, muisteli hän Anatolia, joka\noli hänelle niin paljon pahaa matkaansaattanut. Vaikka tämä ei\nollutkaan niitä, jotka vihasivat, rukoili hän ilomielin hänenkin kuten\nvihollisen puolesta. Vain rukouksessa tunsi hän olevansa kyllin\nvoimakas selvästi ja tyynesti muistelemaan sekä ruhtinas Andreita että\nAnatolia semmoisina ihmisinä, joita kohtaan hänen tunteensa hälvenivät\nverrattuna pelon ja hartauden tunteeseen Jumalaa kohtaan. Kun\nrukoiltiin keisarillisen perheen ja synoodin puolesta, kumarsi hän\nhyvin syvään ja risti hartaasti silmiään ajatellen, että vaikk'ei hän\nymmärräkään, ei hän kuitenkaan saata epäillä, vaan rakastaa hallitsevaa\nsynoodia ja rukoilee sen puolesta.\n\nRukouksen lopetettuaan pani djakon papillisen olkanauhan ristiin\nrinnoilleen ja lausui:\n\n-- Me annamme itsemme ja henkemme Kristus-Jumalan haltuun.\n\n\"Annamme itsemme Jumalan haltuun\", toisti Natasha sydämessään.\n\"Jumalani, Sinun haltuusi uskon itseni\", ajatteli hän. \"En tahdo enkä\nhalua mitään, opeta minulle, mitä minun pitää tekemän, miten käyttäisin\ntahtoni! Ja ota minut, ota minut!\" sanoi Natasha heltyneen\nkärsimättömästi sielussaan ja laski silmiään ristimättä hienot kätensä\nvaipumaan aivan kuin odottaen, että tuossa tuokiossa jokin näkymätön\nvoima ottaa hänet ja vapauttaa hänet itsestään, apeista mielialoistaan,\ntoivoistaan, syytöksistä, mielihaluista ja virheistään.\n\nKreivitär katsahti useita kertoja jumalanpalveluksen aikana tyttärensä\nheltyneisiin kasvoihin ja välkkyviin silmiin ja rukoili Jumalaa, että\nHän auttaisi häntä.\n\nKaikkien odottamatta toi kirkonpalvelija keskellä jumalanpalvelusta ja\nvastoin tavallista järjestystä, jonka Natasha hyvästi tunsi, jakkaran,\nsaman jakkaran, jolla kolminaisuuden päivänä luettiin polvirukouksia ja\nasetti sen alttariovien eteen. Pappi astui esiin punasinervässä,\nkorkeassa lakissa, kohensi tukkaansa ja laskeutui vaivaloisesti\npolvilleen. Kaikki tekivät samoin ja katsoivat toisiinsa kysyvästi. Se\noli juuri synoodista saapunut rukous, rukous Venäjän pelastumisen\npuolesta vihollisen hyökkäyksestä.\n\n-- Herra väkevyyden Jumala ja meidän pelastuksemme Jumala, -- alkoi\npappi sillä heleällä, nöyrällä ja lempeällä äänellä, jolla vain\nslaavilaiset hengelliset lukijat osaavat lukea ja joka niin\nvastustamattomasti vaikuttaa venäläiseen sydämeen.\n\n\"Herra väkevyyden Jumala ja meidän pelastuksemme Jumala! Katso\narmossasi ja runsaudessasi Sinun nöyrien lastesi puoleen ja kuule ja\nauta ja armahda meitä suuressa rakkaudessasi. Katso, vihollinen, joka\nvillitsee Sinun maasi ja koko maailman autioittaa tahtoo, on meitä\nvastaan noussut. Katso, jumalattomat ihmiset ovat kokoon käyneet, että\nhe Sinun perintösi tuhoisivat ja Sinun oikean Jerusalemisi\nhävittäisivät, sen Venäjän, johon sinä mielistynyt olet. He tahtovat\nSinun huoneesi saastuttaa, alttarisi särkeä ja meidän Pyhät paikkamme\nhäväistä. Kuinka kauan, Herra, kuinka kauan pitää jumalattomain\nriemuitseman? Kuinka kauan he saavat rikollista valtaansa käyttää?\n\n\"Kaikkivaltias Herra! Kuule meitä, jotka Sinua rukoilemme:\nvahvista Sinun voimallasi meidän hurskasta, itsevaltiasta, suurta\nhallitsijaamme, meidän keisariamme Aleksanteri Pavlovitshia. Muista\nhänen oikeamielisyyttään ja lempeyttään, palkitse häntä hänen\nhyvyytensä jälkeen, jolla hän suojelee meitä, Sinun rakastamaasi\nIsraelia. Siunaa hänen neuvonsa, edesottamisensa ja toimensa; lujita\nSinun voimallisella kädelläsi hänen valtakuntansa ja anna hänelle\nvoitto hänen vihollistensa yli, niinkuin Mosekselle Amalekin yli,\nGideonille midialaisten yli ja Davidille Goliatin yli. Suojele hänen\nsotajoukkojaan, pane vaskijoutsia niiden käsivarsille, jotka Sinun\nnimeesi ovat aseihin ryhtyneet ja vyötä heitä voimallasi taisteluun.\nTempaise keihäs ja kilpi ja nouse meitä auttamaan, hävetkööt ja\npilkaksi joutukoot, jotka meille pahaa aikovat, olkoot he Sinun\nuskollisten sotajoukkojesi edessä kuin maan tomu tuulessa ja Sinun\nväkevä enkelisi vainotkoon heitä ja sysätköön heitä pois. Tulkoon\nheille vaiva, jota ei he tiedä ja verkko, jonka virittivät, käsittäköön\nheidät: siihen he langetkoot. Vaipukoot he Sinun palvelijaisi jalkojen\neteen ja lannistukoot he meidän sotajoukoistamme, Herra! Sinun\npelastuksesi ei väsy paljossa eikä vähässä, Sinä olet Jumala älköönkä\nSinua vastaan ihminen mitään mahtako.\n\n\"Isä, meidän Jumalamme! Muista Sinun hyvyyttäsi ja armoasi, joka\niankaikkisuudesta on. Älä heitä meitä pois kasvoisi edestä, älä vihastu\nmeidän raadollisuutemme tähden, vaan Sinun armosi suuruuden ja Sinun\nhyvyytesi runsauden tähden peitä kasvos meidän pahoista teoistamme ja\nsynneistämme. Luo meihin puhdas sydän ja anna meille uusi vahva henki.\nVahvista meitä kaikkia uskolla Sinuun, lujita toivolla, elähytä\ntotuudella ja keskinäisellä rakkaudella, asesta yksimielisyydellä\nvoiton saamista uskollisesti puoltamaan, jonka meille ja meidän\nisillemme antanut olet: älköön nousko jumalattomien sauva pyhitettyjen\nosaa vastaan.\n\n\"Herra, meidän Jumalamme! Häneen me uskomme ja Häneen turvaamme. Älä\nanna meidän häpeään tulla Sinun armosi toivossa ja anna meidän nähdä\nmerkki meidän menestyksestämme; nähkööt ne, jotka meitä ja meidän\noikeaa uskoamme vainoovat ja häpeään joutukoot ja hukkukoot ja kaikki\nmaat nähkööt, sillä Sinun nimesi on Herra ja Sinun palvelijoitasi me\nolemme. Ilmoita meille, Herra, Sinun armosi ja Sinun pelastuksesi anna\nmeille; iloita Sinun palvelijoittesi sydän Sinun armosi tähden. Lyö\nmeidän vihollisemme ja muserra heidät paikalla Sinun uskollistesi\njalkoihin. Sillä Sinä olet Sinuun turvaavaisten puolustus ja apu ja\nvoitto ja Sinulle ylistyksen kannamme, Isälle ja Pojalle ja Pyhälle\nHengelle nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.\"\n\nKun Natashan sielu oli hersynyt herkimmilleen, teki tämä rukous häneen\nsyvän vaikutuksen. Hän kuunteli joka sanan Moseksen voitosta\nAmalekista, Gideonin midialaisista ja Davidin Goliatista ja Sinun\nJerusalemisi hävityksestä ja hän rukoili Jumalaa sillä hellyydellä ja\npehmeydellä, jota hänen sydämensä kumpusi kukkuroillaan. Vaan hän ei\nymmärtänyt oikein hyvin, mitä hän tässä rukouksessa Jumalalta anoi.\nKoko hänen sielunsa oli mukana, kun rukoiltiin uutta henkeä, sydämen\nvahvistamista uskon ja toivon avulla ja näiden herättämistä rakkauden\nkautta. Hän ei kuitenkaan voinut rukoilla vihollistensa jalkoihin\nmusertamisen puolesta, koska hän vasta muutamia hetkiä tätä ennen oli\ntoivonut, että niitä olisi ollut enemmänkin, jotta olisi rukoillut\nniiden puolesta, Toisekseen hän ei myöskään voinut epäillä, että luettu\npolvirukous olisi ollut väärä. Hänen sieluunsa nousi syvä, hätäilevä\nkauhistus siitä rangaistuksesta, joka olisi ihmisiä kohdannut heidän\nsyntiensä tähden ja hän rukoili Jumalalta, että Hän antaisi heille\nkaikille anteeksi ja hänelle itselleen levon ja onnen elämässä. Ja\nhänestä tuntui, että Jumala kuulee hänen rukouksensa.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSiitä päivästä saakka, jolloin Pierre Rostovilta lähdettyään ja\nNataahan jaloa katsetta muistellessaan, katsoi pyrstötähteä taivaalla\nja tunsi, että hänelle avautui jotain uutta, lakkasi hänelle\nkummittelemasta tuskastuttava kysymys kaiken maallisen turhuudesta ja\nmielettömyydestä. Tuo kauhea kysymys: miksi, mitä varten? joka vaivasi\nhäntä kesken kaikkia askareitakin, ei muuttunut nyt toiseksi\nkysymykseksi eikä vastaukseksi entiseen, vaan vaihtui _häntä_\nkuvastavaksi ilmiöksi. Jos hän kuuli mitättömiä keskusteluja tai itse\notti niihin osaa, jos hän luki tai sai muilta kuulla ihmisten\nhuonoudesta ja mielettömyydestä, ei hän sitä kauhistunut, kuten\nennen. Hän ei kysellyt itseltään, mistä syystä ihmiset puuhailivat,\nkun kaikki päättyy lyhyeen ja tietymättömiin, -- vaan muisteli\n_häntä_ semmoisena, jommoisena hän oli hänet viimeksi nähnyt.\nJa kaikki hänen epäilynsä haihtuivat, mutta ei siitä syystä, että _hän_\nantoi vastauksen kysymyksiin, vaan siksi, että kuvittelu _hänestä_ vei\nhänet silmänräpäyksessä toiseen, valoisalle henkisen toiminnan\naskartelualalle, jolla ei voinut olla väärää eikä vanhurskasta,\nkauneuden eikä rakkauden maailmaa, jota varten maksoi elää. Esiintyipä\nhänelle minkälainen elämän ilettävyys tahansa, puheli hän itsekseen:\n\"Olkoon, että N.N. on kavaltanut valtiota ja tsaaria, hän saa valtiolta\nja tsaarilta kuitenkin kunniaa palkakseen. Hän loi minuun eilen\nhymyilevän katseensa ja pyysi käymään ja minä rakastan häntä eikä\nkukaan saa sitä milloinkaan tietää\". Ja hänen sydämessään oli tyyntä ja\nkirkasta.\n\nPierre liikkui edelleenkin seurapiireissä, joi entiseen tapaan ja\nvietti entisen joutilasta, hajanaista elämää. Pitihän hänen paitsi\nRostovilla viettämiään hetkiä kuluttaa muu aikansa ja hänen Moskovassa\nsaamansa tottumus ja tuttavuus veti häntä vastustamattomasti siihen\nelämään, joka hänet oli saanut pyörteisiinsä. Mutta viime aikoina,\nkun sotanäyttämöltä saapuvat tiedot olivat toinen toistaan\nhuolestuttavampia ja kun Natashan terveys alkoi palautua sekä tämä\nlakkasi herättämästä hänessä entistä säästeliään säälin tunnetta,\njoutui hän joutumistaan kummallisen levottomuuden valtaan. Hän tunsi,\nettä se asema, jossa hän oli, ei voinut kestää kauaa, että oli\ntulossa onnettomuus, jonka täytyi muuttaa koko hänen elämänsä ja\nkärsimättömästi koetti hän etsiä tuon lähestyvän tuhon tunnusmerkkiä.\nEräs vapaamuurarien veljeskunnan jäsen oli hänelle ilmaissut seuraavan,\nJohannes Evankelistan ilmestyskirjasta johdetun ennustuksen\nNapoleonista.\n\nIlmestyskirjan 13:nen luvun 18:ssa värssyssä sanotaan: \"Tässä on\nviisaus. Jolla on ymmärrys, se laskekoon pedon luvun; sillä se on\nihmisen luku, ja hänen lukunsa on kuusisataa kuusikymmentä ja kuusi\".\n\nJa saman luvun 5:ssä värssyssä: \"Ja hänelle annettiin suu, puhuaksensa\nsuuria asioita ja pilkkoja ja hänelle annettiin valta pitää sotaa\nkaksiviidettäkymmentä kuukautta\".\n\nRanskalaisilla aakkosilla on juutalaisen lukujärjestyksen tapaan, jonka\nmukaan kymmenellä ensimäisellä kirjaimella merkitään ykkösiä ja muilla\nkymmeniä, seuraava lukumerkitys:\n\n  abcdefghi k l m n o p q r s  t  u  v  w  x  y  z\n  1234567S9 102030405060708090100110120130140150160.\n\nJos kirjotetaan näiden aakkosten mukaan numeroilla _L'Empereur\nNapoléon_,[46] saadaan summaksi 666, josta syystä siis Napoleon oli se\npeto, josta ilmestyskirjassa on ennustettu. Jos sitä paitsi samojen\naakkosten mukaan kirjoitetaan _quarante deux_,[47] toisin sanoen raja,\njoka oli pantu pedolle puhuaksensa suuria asioita ja pilkkoja, on\nnäidenkin lukujen summa 666, josta seuraa, että Napoleonin vallan raja\nalkoi vuonna 1812, jolloin Ranskan keisari täytti 42 vuotta. Tämä\nennustus hämmästytti kovasti Pierreä ja hän teki usein itselleen\nkysymyksiä, mikä se lopultakin nostaa rajan pedon eli Napoleonin\nvallalle. Samojen laskelmien avulla koetti hän löytää vastausta\nkysymykseensä. Pierre kirjotti vastaukseksi tuohon kysymykseen\n_L'Empereur Alexandre? La nation russe?_[48] Lukujen summa tuli\nkuitenkin suuremmaksi tai pienemmäksi kuin 666. Kerran näitä laskuja\ntehdessään hän kirjotti oman nimensä -- _Comte Pierre Besuhoff_ --\nmutta numerojen summa oli sopimaton. Hän muutti oikokirjotusta ja pani\ns:n sijaan _z:n_, lisäsi _de_, vaan ei sittenkään päässyt toivomaansa\ntulokseen. Silloin johtui hänen päähänsä, että jos vastaus hänen\nratkaistavaan kysymykseensä olisi hänen nimessään, niin olisi\nvastauksessa ehdottomasti mainittu myöskin hänen kansallisuutensa. Hän\nkirjotti _le russe Besuhof_,[49] vaan laskettuaan yhteen luvut hän sai\n671. Vain 5 oli liikaa. 5 on yhtä suuri kuin _e_, sama e, joka oli\nheitetty pois artikkelista _le_ sanan _l'empereur_ edellä. Jätettyään,\nvaikka väärinkin, e:n pois sai Pierre etsimäänsä vastaukseen sanoista\n_l'russe Besuhof_ tasalleen 666. Tämä keksintö sai hänet levottomaksi.\nMissä yhteydessä oli hän siihen suureen tapaukseen, josta oli\nennustettu ilmestyskirjassa -- sitä hän ei tiennyt, mutta hän ei\nmyöskään hetkeäkään epäillyt, että yhteys oli olemassa. Hänen\nrakkautensa Rostovaan, antikristus, Napoleonin hyökkäys, pyrstötähti,\n666, _l'empereur Napoléon_ ja _l'russe Besuhof_ -- kaiken tämän täytyi\nkypsyä keskenään, leimahtaa tulena, syöstä hänet pois siitä\nmoskovalaisten tapojen mitättömästä, velhotusta maailmasta, johon hän\ntunsi olevansa kiedottu, ja johtaa hänet suuriin sankaritöihin, suureen\nonneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen sunnuntain aattona, jolloin rukous oli luettu, oli Pierre luvannut\ntuoda Rostovilaisille kreivi Rostoptshinilta sekä julistuksen Venäjän\nkansalle että tuoreimmat tiedot armeijasta. Saavuttuaan aamupuoleen\nkreivi Rostoptshinin luo tapasi Pierre täällä vast'ikään armeijasta\nsaapuneen kuriirin. Kuriiri oli muuan Pierren moskovalaisia\ntanssituttavia.\n\n-- Auttakaa minua Herran tähden! -- sanoi kuriiri, -- minulla on\nkokonainen kontillinen kirjeitä omaisille.\n\nNäiden kirjeiden joukossa oli Nikolai Rostovin kirje isälleen. Pierre\notti kirjeen. Sitä paitsi antoi kreivi Rostoptshin Pierrelle\nhallitsijan juur'ikään painetun julistuksen Moskovan kaupungille,\nviimeksi armeijalle annetut päiväkäskyt ja viimeisen oman\ntiedonantonsa. Päiväkäskyjä silmäillessään tapasi Pierre eräässä\nniistä, jossa oli tietoja haavottuneista, kaatuneista ja palkituista,\nNikolai Rostovin nimen, joka oli saanut Yrjön 4:nen luokan ristin\nOstrovnan tappelussa osottamastaan urhoollisuudesta sekä samassa\npäiväkäskyssä ruhtinas Andrei Bolkonskin nimityksen jääkärirykmentin\nkomentajaksi. Vaikka Pierre ei tahtonutkaan muistuttaa Rostovilaisille\nBolkonskin nimeä, ei hän voinut hillitä haluaan ilahduttaa heitä\ntiedolla heidän poikansa palkitsemisesta. Hän jätti itselleen\njulistuksen, tiedonannon ynnä muut paperit voidakseen itse viedä ne\npäivälliselle ja lähetti painetun päiväkäskyn sekä kirjeen\nRostovilaisille.\n\nKeskustelu kreivi Rostoptshinin kanssa, tämän huolestunut ja hätäilevä\nesiintymistapa, kuriirin tapaaminen, joka huolettomasti kerroskeli,\nmiten huonosti asiat armeijassa sujuivat, huhut Moskovassa tavatuista\nvakoojista ja eräästä kaupungissa kiertelevästä paperista, jossa\nsanottiin, että Napoleon on luvannut ennen syksyä käydä Venäjän\nmolemmissa pääkaupungeissa, keskustelu hallitsijan huomiseksi\nodotetusta tulosta, -- kaikki tämä sai Pierressä uudelleen ja entistä\nvoimakkaammin viriämään sen levottomuuden ja odotuksen kuohun, joka ei\nollut hänestä hälvennyt pyrstötähden ilmestymisestä ja varsinkin sodan\nalkamisesta asti.\n\nPierren mielessä oli jo kauan ollut antautua sotapalvelukseen ja hän\nolisi sen tehnytkin, ellei häntä olisi estänyt ensiksikin se, että hän\nkuului vapaamuurariyhdistykseen, johon häntä sitoi vala ja joka\nsaarnasi ikuisen rauhan ja sodan hävittämisen oppia ja toiseksi se,\nettä kun hän näki moskovalaisten joukottain pukeutuvan sotilaspukuun ja\nsaarnaavan isänmaanrakkautta, häntä jostain syystä hävetti ottaa tuo\naskel. Pääsyy oli kuitenkin siinä hämärässä kuvittelussa, että hän on\n_l'russe Besuhof_, jolla on pedon lukumäärän 666 merkitys, että hänen\nosanottonsa tuohon suureen tekoon rajan panemisessa _pedon_ vallalle,\njoka puhui suuria asioita ja pilkkoja, oli ikuisesti määrätty ja ettei\nhänen tämän tähden pitänyt ryhtyä mihinkään, vaan ainoastaan odottaa,\nmitä tuleva oli.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nRostovilaisilla, kuten tavallisesti sunnuntaisin, oli päivällisillä\njokunen läheinen tuttava.\n\nPierre saapui tavallista aikasemmin tavatakseen vain perheen jäsenet.\n\nPierre oli tänä vuonna lihonut niin kovasti, että hän olisi näyttänyt\nmuodottomalta möhkäleeltä, ellei hän olisi ollut kookaskasvuinen,\njykeväluinen ja niin voimakas, että hän näytti helposti jaksavan\nhallita lihavuutensa.\n\nÄhkien ja jotain mutisten hän astui rappukäytävään. Kuski ei enää\nkysynyt, pitikö jäädä odottamaan. Hän tiesi, että kun kreivi meni\nRostovilaisille, viipyi hän siellä kello 12:teen. Rostovilaisten\nlakeijat kiirehtivät iloisesti riisumaan hänen päältään viittaa ja\nottamaan vastaan kepin ja lakin. Klubitavan mukaan jätti Pierre aina\nkeppinsä ja lakkinsa eteiseen.\n\nEnsimäinen henkilö, jonka hän Rostovilla näki, oli Natasha. Ennen kuin\ntämä näki hänet, kuuli hän jo eteisestä Natashan äänen. Hän harjotteli\nsalissa äänentapailua. Pierre tiesi, ettei Natasha ollut laulanut\nsairaudestaan saakka ja sen vuoksi hämmästytti ja riemastutti häntä\nNatashan ääni. Hän avasi hiljaa oven ja huomasi Natashan, joka oli\nsamassa sinipunervassa puvussa kuin kirkossakin, kävelevän huoneessa ja\nlaulavan. Natasha kulki selin häneen, kun hän avasi oven, mutta kun\nNatasha samassa pyörähti ympäri ja keksi hänen paksut, ihmettelevät\nkasvonsa, punastui hän ja meni nopein askelin Pierreä vastaan.\n\n-- Tahdon taas yrittää laulaa, -- sanoi Natasha. -- Onhan sekin\naskaretta, -- lisäsi hän aivan kuin anteeksi pyytäen.\n\n-- Sepä mainiota!\n\n-- Aika hauskaa minusta, kun tulitte! Minä olen nykyisin niin\nonnellinen! -- sanoi Natasha sillä entisellä virkeydellä, jota Pierre\nei ollut nähnyt hänessä pitkiin aikoihin. -- Tiedättekö, että Nikolai\non saanut Yrjön ristin? Olen hyvin ylpeä hänestä.\n\n-- Kyllä, minähän sen päiväkäskyn lähetin. En muuten tahdo teitä\nhäiritä, -- lisäsi hän aikoen mennä vierashuoneeseen.\n\nNatasha pysähdytti hänet.\n\n-- Kreivi, onko se pahasti, että minä laulan? -- sanoi hän punastuen,\nmutta silmiään alas luomatta kysyvästi Pierreen katsoen.\n\n-- Ei ... miksi niin? Päinvastoin... Mutta miksi te minulta kysytte?\n\n-- En tiedä itsekään, -- vastasi Natasha nopeasti. -- Mutta minä en\ntahtoisi tehdä mitään, joka ei teitä miellyttäisi. Minä luotan teihin\nkaikessa. Tiedättekö, kuinka tärkeä te minulle olette, kuinka paljon te\nolette tehneet minun edestäni!... -- Hän puhui nopeasti ja huomaamatta,\nettä Pierre punastui näistä sanoista. -- Näin samasta päiväkäskystä:\n_hän_, Bolkonski (hän lausui tämän sanan sukkelasti kuiskaten) on\nVenäjällä ja taasen palveluksessa. -- Mitä luulette, -- sanoi hän\nnopeasti ja nähtävästi jouduttaen sanojaan voimiensa loppumisen\npelosta, -- antaako hän minulle milloinkaan anteeksi? Eikö hän tule\nmuistelemaan minua vihalla? Mitä luulette?\n\n-- En luule ... -- sanoi Pierre. -- Hänellä ei ole mitään anteeksi\nannettavaa... Jos minä olisin hänen asemassaan...\n\nPierren mieleen välähti muistoja, hänen ajatuksensa lennähtivät\nsilmänräpäyksessä siihen aikaan, jolloin hän Natashaa lohduttaen sanoi\ntälle, että jollei hän olisi se, mikä hän oli, vaan maailman parhain\nihminen, niin pyytäisi hän polvillaan hänen kättään. Entinen\nsurkuttelun, hellyyden ja rakkauden tunne kuohahti eloon ja entiset\nsanat nousivat hänen huulilleen. Vaan Natasha ei antanut hänelle aikaa\nlausua niitä.\n\n-- Te ... te ... -- sanoi Natasha riemukkaasti lausuen sanan _te_, --\nolette toista. Hyväsydämisempää, jalomielisempää ja parempaa kuin te en\ntunne eikä voi ollakaan. Jollei teitä olisi silloin ollut eikä nytkään,\nen tiedä, miten minun olisi käynyt, sillä...\n\nNatashan silmiin tulvi äkkiä kyyneleitä. Hän käännähti selin, nosti\nnuotteja silmiensä eteen, alkoi laulaa ja läksi kävelemään pitkin\nsalia.\n\nSamaan aikaan juoksi Petja vierashuoneesta.\n\nPetja oli nyt kaunis, punaposkinen, viisitoistavuotias poika, jolla oli\npaksut, punaiset huulet ja joka oli Natashan näköinen. Hän valmistautui\nyliopistoon, mutta oli äskettäin salaa päättänyt toverinsa Obolenskin\nkanssa, että hän rupeaa husariksi.\n\nPetja kipasi kaimansa luo puhumaan asiastaan.\n\nHän oli pyytänyt Pierren ottamaan selkoa, otettaisiko hänet husariksi.\n\nPierre käveli vierashuoneessa häntä kuuntelematta.\n\nPetja kiskasi häntä kädestä herättääkseen hänen huomionsa.\n\n-- No, miten on asiani, Pjotr Kirilitsb, sanokaa Herran tähden! Kaikki\ntoivoni on teissä, -- sanoi Petja.\n\n-- Niin, sinun asiasi. Se husarijuttu? Sanon, sanon. Kohta sanon\nkaikki.\n\n-- No, mitä kuuluu, _mon cher_,[50] saitteko manifestin? -- kysyi vanha\nkreivi. -- Kreivitär oli Rasumovskien kirkossa ja oli kuullut uuden\nrukouksen. Hyvin hyvän sanoi olleen.\n\n-- Olen, -- vastasi Pierre. -- Huomenna tulee hallitsija...\nYlimääräinen aatelin kokous ja kymmenen kustakin tuhannesta\nrekryyttejä, kerrotaan. Onnittelen teitä.\n\n-- Niin, niin, Luojan kiitos. Mitäs armeijasta kuuluu?\n\n-- Meikäläiset ovat taas peräytyneet. Smolenskin luona kuuluvat jo\nolevan, -- vastasi Pierre.\n\n-- Herra varjelkoon! -- sanoi kreivi. -- Missäs manifesti on?\n\n-- Julistus! Niin, tosiaankin!\n\nPierre alkoi etsiä taskuistaan papereita, mutta ei löytänyt. Taskujaan\nkopistellessaan hän suuteli huoneeseen saapuneen kreivittären kättä ja\nsilmäili levottomasti ympärilleen nähtävästi Natashaa odotellen, joka\nei enää laulanut ja jota ei kuulunut saliin.\n\n-- _Ma parole, je ne sais plus ou je l'ai fourré_,[51] -- sanoi hän.\n\n-- Ainahan se hävittää kaikki, -- virkkoi kreivitär.\n\nNatasha saapui huoneeseen liikutetuin kasvoin ja kävi istumaan ääneti\nPierreen katsoen. Niin pian kuin hän oli ilmestynyt huoneeseen,\nalkoivat Pierren kolkot kasvot säteillä ja paperia yhä etsiessään hän\nuseaan kertaan silmäili Natashaa.\n\n-- Tottavieköön olen unohtanut sen kotiin, lähden hakemaan.\nVälttämättä...\n\n-- Myöhästytte päivälliseltä.\n\n-- Ja kuskikin on ajanut pois.\n\nMutta Sonja, joka oli mennyt etsimään eteisestä paperia, löysi ne\nPierren lakista, jonka vuorin väliin hän oli ne huolellisesti kätkenyt.\nPierre aikoi ruveta lukemaan.\n\n-- Puolisen jälkeen, -- sanoi vanha kreivi, joka nähtävästi aavisti\nniistä suurta nautintoa.\n\nPäivällistä syödessä, jonka aikana juotiin samppanjaa uuden Yrjön\nritarin onneksi, kertoi Shinshin kaupungin uutisia: vanhan grusialaisen\nruhtinattaren sairaudesta, siitä, miten Métivier oli kadonnut\nMoskovasta ja siitä, että Rostoptshinin luo oli tuotu joku saksalainen\nja ilmotettu, että se oli shampinjooni (niin oli kertonut Rostoptshin\nitse) ja että kreivi Rostoptshin oli käskenyt laskemaan sen\nshampinjoonin irti sanoen kansalle, ettei se ollut ollenkaan\nshampinjooni, vaan tavallinen vanha saksalainen tatti.\n\n-- Kiinni kuuluvat jo ottavan, -- sanoi kreivi, -- johan minä olen\nsanonut kreivittärelle, että puhuisi vähemmän ranskaa. Nykyisin ei\nsovi.\n\n-- Oletteko kuulleet, -- sanoi Shinshin, -- että ruhtinas Galitsin on\nottanut venäläisen opettajan, venäjää kuuluu opettelevan, -- _il\ncommence à devenir dangereux de parler français dans les rues_.[52]\n\n-- Mitenkäs sitte, kreivi Pjotr Kirilitsh, kun nostoväkeä ruvetaan\nkokoamaan -- teidänkin pitää nousta satulaan? -- kysyi vanha kreivi\nPierreitä.\n\nPierre oli ajatuksissaan eikä puhunut paljo mitään päivällisen aikana.\nHän katsahti kreiviin aivan kuin häntä ymmärtämättä.\n\n-- Niin, niin, sotaan! -- sanoi hän. -- Ei! Mikäs sotilas minä olen!\nKaikki, kaikki yleensä on niin kummallista! En tosiaan tiedä\nitsekään... Olen kovin kaukana sotaisista harrastuksista, mutta\nnykyisinä aikoina ei voi kukaan vastata itsestään.\n\nPäivällisen jälkeen istuutui kreivi tyytyväisenä ja levollisena\nnojatuoliin ja pyysi vakavin kasvoin Sonjaa lukemaan, joka oli tunnettu\nerinomaiseksi lukijaksi.\n\n\"Meidän esipääkaupungillemme Moskovalle.\n\n\"Vihollinen on hyökännyt suurilla voimilla Venäjän maahan. Se on\ntulossa tuhoamaan meidän rakasta isänmaatamme\", luki Sonja\nhuolellisesti hennolla äänellään. Kreivi kuunteli silmät kiinni ja\nkatkonaisesti hengittäen muutamissa paikoin.\n\nNatasha istui selkä suorana ja katseli tutkivasti ja suoraan vuoroin\nisäänsä vuoroin Pierreen.\n\nPierre tunsi häntä tähystävän katseen ja koetti olla kääntämättä\nsilmiään. Kreivitär puisteli paheksivasti ja vihaisesti päätään\njokaisen manifestissa olevan juhlallisen lauselman johdosta. Hän näki\nnoissa sanoissa ainoastaan vaaroja, jotka uhkasivat hänen poikaansa ja\njoita tulisi vielä kauan jatkumaan. Shinshin oli vetänyt suunsa\nivalliseen hymyyn ja näkyi valmistautuneen nauramaan sille, mikä\nensinnä naurua ansaitseisi: Sonjan lukemiselle, sille, mitä kreivi\nsanoisi, jopa itse julistuksellekin, ellei otollisempaa tekosyytä\nilmenisi.\n\nLuettuaan vaaroista, jotka Venäjää uhkasivat ja toiveista, joita\nhallitsija kiinnitti Moskovaan ja varsinkin suur-aateliin, luki Sonja\nvapisevin äänin, joka johtui etupäässä siitä, että häntä hartaasti\nkuunneltiin, viimeiset sanat: \"Me emme viivyttele itse asettua kansamme\nkeskeen tässä pääkaupungissa sekä muillakin valtakuntamme seuduilla\nneuvotellaksemme kansan asestamisesta ja johtaaksemme nostoväkemme\nkokoamista, joka niin hyvin tällä hetkellä tukkeaa tien viholliselta\nkuin myöskin vastaisuudessa hävittää sen kaikkialla, missä se vain\nilmestyneekin. Tulkoon tuho, johon hän aikoo syöstä meidät, hänen\npäänsä päälle ja ylistäköön orjuudesta vapautettu Europa Venäjän\nnimeä!\"\n\n-- Niin sen pitää olla! -- huudahti kreivi avattuaan kostuneet silmänsä\nja muutamia kertoja keskeytyen sohisemisesta aivan kuin hänen nenänsä\nalle olisi pistetty väkevää, suolaista etikkaa hän lisäsi: -- kun\nhallitsija kerran on sanonut, uhraamme kaikkemme mitään säälimättä.\n\nShinshin ei ehtinyt laskea miettimäänsä pilaa kreivin\nisänmaallisuudesta, kun Natasha hypähti paikaltaan ja juoksi isänsä\nluo.\n\n-- Mikä erinomainen isä! -- sanoi hän isäänsä suudellen ja katsahti\ntaas Pierreen sillä itsetiedottomalla kokettimaisuudella, joka häneen\noli palannut hänen virkistymisensä kanssa.\n\n-- Olette aika patriootti! -- sanoi Shinshin Natashalle.\n\n-- En ollenkaan patriootti, vaan muuten ... -- vastasi Natasha\nloukkautuneena. -- Teistä tuntuu kaikki naurettavalta, vaan tässä ei\nole ollenkaan pilan sijaa...\n\n-- Ei ollenkaan! -- toisti kreivi. -- Kun hän vain sanoo sanan, menemme\njoka mies ... Ei tässä olla mitään saksalaisia...\n\n-- Huomasitteko, -- sanoi Pierre, -- että sanottiin:\n\"neuvotellaksemme\".\n\n-- Olkoonpa mitä varten tahansa...\n\nPetja, johon ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota, astui nyt isänsä\neteen ja sanoi tulipunaisena, särkyneellä, vuoroin kimakalla, vuoroin\nkarkealla äänellä:\n\n-- Nyt, pappa kulta, minä kysyn lopullisesti -- ja äiti myöskin, tehkää\nmitä tahdotte, -- kysyn lopullisesti, että lasketteko minut\nsotapalvelukseen, sillä minä en voi ... ja siinä kaikki...\n\nKauhistuneena kohotti kreivitär katseensa taivasta kohti ja sanoi\näkäisesti miehelleen:\n\n-- Sitä ne sinun sanasi ovat tehneet!\n\nMutta kreivi sai samassa hetkessä hillityksi itsensä.\n\n-- No, no, -- sanoi hän, -- onpa sinustakin sotilaaksi! Älä tyhmyyksiä\najattele, täytyy oppia.\n\n-- Ei se ole tyhmyyttä, pappa kulta. Obolenskin Fedja on nuorempi minua\nja menee myöskin ja sitä paitsi en minä voi kuitenkaan oppia nyt,\nkun... -- Petja pysähtyi, punastui, että hikeä nousi, vaan jatkoi\nkuitenkin: -- kun isänmaa on vaarassa.\n\n-- Ole jo, tyhmyyksiä...\n\n-- Mutta sanoittehan te itse, että kaikkemme uhraamme.\n\n-- Petja! Minä sanon sinulle: pidä suusi kiinni, -- kiljasi kreivi\nluoden silmäyksen puolisoonsa, joka kalpeana tuijotti nuorimpaan\npoikaansa.\n\n-- Mutta minäpä puhun ja Pjotr Kirillovitsh myöskin...\n\n-- Hölynpölyä, sanon minä sinulle! Eivät korvantauksesikaan ole vielä\nkuivuneet ja jo sotapalvelukseen tekee mieli! -- Kreivi otti paperit\nluultavasti lukeakseen ne vielä kerran huoneessaan ennen levolle\nmenoaan ja läksi menemään huoneesta. -- Pjotr Kirillovitsh, lähdetään\ntupakoimaan...\n\nPierren oli vallannut levottomuus ja epäröiminen. Natashan oudosti\nvälkkyvä ja eloisa katse, joka myötäänsä oli tähtäillyt häntä enemmän\nkuin hellästi, oli saattanut hänet tuohon tilaan.\n\n-- Ei, minä taidan lähteä kotiin...\n\n-- Kotiin? Tehän aijoitte olla illan meillä... Ja muutenkin olette\nalkaneet käydä harvoin. Vaan hän tuossa ... -- sanoi kreivi suopeasti\nNatashaa osottaen, -- on iloinen ainoastaan teidän aikananne.\n\n-- Niin, en muistanut... Minun täytyy ehdottomasti kotiin... Asiat\nvaatii ... -- sanoi Pierre nopeasti.\n\n-- No, näkemiin asti sitte, -- virkkoi kreivi ja poistui huoneesta.\n\n-- Miksi te lähdette? Miksi olette hermostunut? Miksi? ... -- kysyi\nNatasha Pierreitä katsoen häntä tiukasti silmiin.\n\n\"Siksi, että rakastan sinua!\" aikoi hän sanoa, mutta ei sanonut,\npunastui korviaan myöten ja loi katseensa maahan.\n\n-- Siksi, että minun on parasta käydä teillä harvemmin... Siksi ... ei,\ntoimethan ne vain...\n\n-- Miksi? Ei, sanokaa, -- oli Natasha alkamaisillaan päättävästi, vaan\nvaikeni äkkiä.\n\nSäikähtyneinä ja hämmästyneinä katsoivat he toisiinsa. Pierre yritti\nnaurahtaa, mutta ei osannut, hänen hymynsä ilmaisi kärsimystä ja mitään\nvirkkamatta suudeltuaan Natashan kättä hän läksi.\n\nPierre päätti itsekseen olla enää käymättä Rostovilla.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nSaatuaan jyrkän kiellon meni Petja huoneeseensa, lukitsi oven ja itki\nkatkerasti. Kun hän sitte tuli juomaan teetä äänettömänä ja synkin,\nitkettynein silmin, ei kukaan ollut huomaavinaan hänestä mitään.\n\nSeuraavana päivänä saapui hallitsija. Muutamat Rostovin palvelijat\nsaivat luvan mennä katsomaan tsaaria. Tänä aamuna pukeutui Petja kauan,\nkampaili tukkaansa ja laittoi kauluksensa, kuten oli aikuisilla. Hän\nrypisteli kasvojaan peilin edessä, viittoi käsillään, kohotteli\nolkapäitään ja lopuksi, kenellekään mitään virkkamatta, pisti pyhälakin\npäähänsä sekä läksi kotoaan salavihkaa takaoven kautta, ettei kukaan\nolisi häntä huomannut. Petja oli päättänyt mennä suoraan sille\npaikalle, missä hallitsija oli, ja puhua suunsa puhtaaksi jollekulle\nkamariherralle (Petja arveli, että hallitsijan mukana oli aina\nkamariherroja), että muka hän, kreivi Rostof, nuoruudestaan huolimatta\nhaluaa palvella isänmaata, ettei nuoruus haittaa olemasta uskollinen ja\nettä hän on valmis... Lähtöä tehdessään oli Petja valmistanut koko\njoukon kauniita sanoja, jotka hän lausuisi kamariherralle.\n\nPetja arveli, että hänen esittelemisensä hallitsijalle onnistuisi\nnimenomaan sen nojalla, että hän on lapsi (hän ajatteli lisäksi miten\nkaikki tulevat ihmettelemään hänen nuoruuttaan). Mutta tämän ohella,\nkauluksen laitokseen, tukan kampaukseen ja vakavaan, verkkaan käyntiin\nnähden hän halusi esiintyä aikaihmisenä. Vaan kuta etemmä hän oli\nkulkenut, sitä enemmän alkoi hänen huomionsa kiintyä Kremliin tulviviin\nkansajoukkoihin ja sitä mukaa hän unohti aikaihmisten vakavan, verkan\nkäyntitavan. Kremlin lähelle päästyään täytyi hänen ruveta pitämään\nhuolta siitä, ettei olisi tyrkitty, jonka tähden hän pani tanakasti ja\nuhkaavan näköisenä kätensä vyötäreille koukkuun. Mutta Troitskin\nporttiholvissa litistivät ihmiset, jotka eivät tienneet, mikä\nisänmaallinen asia hänet oli ajanut Kremliin, häntä kaikesta\nhuolimatta muuria vasten niin kovasti, että hänen täytyi luopua\nlujamielisyydestään ja pysähtyä, kunnes hevosilla ajavat olisivat\npäässeet kumisevan holvin läpi. Petjan vieressä seisoi eräs akka\nlakeijan kanssa, kaksi kauppiasta ja entinen sotamies. Seistuaan jonkun\naikaa porttiholvissa aikoi Petja odottamatta ajopelien pääsyä ohi\nlähteä liikkeelle ennen muita ja alkoi lujasti töykkiä kyynärpäillään.\nMutta vieressä seisova akka, johon hänen kyynärpäänsä ensiksi\nsattuivat, ärjäsi hänelle tuikeasti:\n\n-- Mitä se herraskakara siinä tyrkkii! Etkö näe, ettei muutkaan liiku.\nMihin siinä rimpuilemaan!\n\n-- Täytyy tässä muidenkin rimpuilla, -- sanoi lakeija ja alkaen raivata\ntilaa kyynärpäillään sulloi Petjan holvin haisevaan soppeen.\n\nPetja pyyhki käsillään hikeä, jota oli noussut hänen kasvoilleen ja\nkohensi hiestä lionnutta kaulustaan, jonka hän oli kotonaan laittanut\nsemmoiseen asuun, kuin aikaihmisilläkin oli.\n\nPetja tunsi, että hänen ulkomuotonsa oli arveluttavasti muokkautunut ja\npelkäsi, että jos hän semmoisessa asussa ilmestyy kamariherrojen eteen,\neivät he laske häntä hallitsijan luo. Mutta siirtyä toiseen paikkaan ja\nkorjata itseään oli aivan mahdotonta tungoksen tähden. Eräs kenraali,\njoka ajoi ohi, oli Rostovilaisten tuttavia. Petja aikoi pyytää hänen\napuaan, mutta ajatteli samassa, että se olisi raukkamaista. Kun kaikki\najopelit olivat päässeet ohi, syöksähti kansajoukko liikkeelle ja vei\nPetjankin välissään torille, joka oli täynnä kansaa. Eikä ainoastaan\ntorilla, vaan sen rinteillä, katoilla ja kaikkialla oli kansaa. Niin\npian kuin Petja oli joutunut torille, kuuli hän, kuinka kellojen pauhu\ntäytti koko Kremlin ja kansa iloisesti hälisi.\n\nYhteen aikaan oli torilla jonkunverran väljää, mutta yht'äkkiä\npaljastuivat kaikkien päät, kaikki rynnistivät jonnekin eteenpäin.\nPetjaa kuristettiin niin, ettei hän voinut hengittää ja kaikki\nhuusivat: \"hurraa, hurraa, hurraa!\" Petja pinnistäytyi varpailleen,\ntyrkki toisia, mutta ei voinut nähdä mitään muuta kuin kansaa\nylt'ympäriinsä. Kaikkien kasvoilta loisti yksi ja yleinen liikutuksen\nja riemun ilme. Muuan kauppamiehen vaimo, joka seisoi Petjan rinnalla,\nnyyhki ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään.\n\n-- Isä, enkeli, batjushka! -- sanoi hän sormillaan silmiään kuivaten.\n\n-- Hurraa! -- kaikui kaikilta puolin\n\nHetkisen pysyi kansa paikallaan, vaan sitte uudestaan humahti\neteenpäin.\n\nRaivostuneena, hampaitaan kiristellen ja silmät petomaisen luihussa\nhyöksähti Petjakin eteenpäin, tuuppi kyynärpäillään ja huusi: \"hurraa!\"\naivan kuin olisi tuona hetkenä ollut valmis surmaamaan itsensä ja muut.\nMutta hänen kupeillaan työntyi yhtä petomaisia kasvoja ja samalla\ntavalla huutaen: \"hurraa!\"\n\n\"Vai tämmöistä se hallitsijan haku onkin!\" ajatteli Petja. \"Ei näy\ntulevan mitään, että itse antaisin anomuksen hallitsijalle, se olisi\nliian rohkeaa!\" Siitä huolimatta ahtautui hän kuitenkin edelleen ja\nviimein vilahtikin hänen silmiinsä etumaisten selkien lomitse tyhjä\nala, jolla oli punaisella veralla katettu käytävä. Samaan aikaan\nläikähti väkijoukko taapäin (etualalla työnsivät poliisit liian lähelle\ntunkeutuneita takasin: keisarillinen kulkue meni palatsista Uspenskin\nkatedraaliin) ja Petja sai yht'äkkiä semmoisen kolhauksen kylkiluitaan\nvasten, että kaikki pimeni hänen silmissään ja hän meni tainnuksiin.\nKun hän tointui, piteli joku pappismies häntä kainaloista toisella\nkädellään ja toisella koetti estää kansan tungosta.\n\n-- Herraspojan olette rutistaneet! -- puheli pappi. -- Kuuletteko!\nHiljempaa!... Täällä on rutistunut!\n\nHallitsija oli mennyt Uspenskin temppeliin. Tungos hieman väljeni ja\npappi kantoi kalpean, puolikuolleen Petjan tsaarin tykille. Muutamat\nsäälittelivät Petjaa, vaan kohta tuli hän koko väkijoukon huomion\nesineeksi, niin että muutaman hetken kuluttua syntyi hänen ympärillään\nsuuri tungos. Häntä lähinnä olevat rupesivat häntä auttamaan, aukoivat\nnutun, asettivat tykin alustalle ja nuhtelivat jotakuta niistä, joka\noli aiheuttanut ruhjoutumisen.\n\nKohta palasi Petja täyteen tajuunsa, kasvot venyivät, kipu haihtui ja\ntämän pienen ikävyyden tähden hän sai paikan tykillä, josta hän toivoi\nnäkevänsä hallitsijan, sitte kun tämä palaisi kirkosta takasin. Petja\nei enää ajatellut anomuksensa antamista. Kunhan edes näkisi\nhallitsijan, olisi hän jo siitäkin onnellinen!\n\nJumalanpalveluksen kestäessä -- kaksi hartaushetkeä oli yhdistetty,\ntoinen hallitsijan saapumisen, toinen Turkin kanssa solmitun rauhan\njohdosta -- kansajoukot vähän hajaantuivat. Alkoi ilmestyä kauppiaita,\njotka huusivat kaljaansa, renikoitaan ja valmunsiemenkakkujaan, joista\nviime mainituista Petja paljon piti. Kuului myöskin tavallista puheen\npakinaa. Eräs kauppiaan vaimo näytteli repeytynyttä saaliaan ja kertoi,\nmiten kallis se oli ollut. Toinen kertoi, että kaikki silkkikankaat\nolivat nykyisin kovasti kallistuneet. Pappi, Petjan pelastaja,\nkeskusteli erään virkamiehen kanssa siitä, kuka ja kuka toimitti\njumalanpalvelusta piispan kera. Kaksi nuorta käsityöläistä naureskeli\npalvelustyttöjen kanssa, jotka jyrsivät pähkinöitä. Nämä keskustelut ja\nvarsinkaan naureskelu tyttösten kera eivät nyt huvittaneet Petjaa\nollenkaan, niin mieleisiä kuin ne muuten olivatkin hänelle ikäisekseen.\nHän istui korkealla paikallaan yhä vain läikkyvin mielin hallitsijasta\nja rakkaudestaan tähän.\n\nÄkkiä kuului joenrannalta tykinlaukauksia (ammuttiin kunnialaukauksia\nTurkin rauhan johdosta) ja kansa syöksyi suinpäin rantakadulle --\nkatsomaan, kun ammuttiin. Petja aikoi myöskin juosta sinne, mutta\npappi, joka oli ottanut hänet suojelukseensa, ei laskenut. Ammuntaa\nvielä jatkui, kun Uspenskin katedraalista tulvahti upseereja,\nkenraaleja ja kamariherroja, sitte tuli muita, mutta paljon hitaammin.\nTaasen paljastuivat päät ja ne, jotka olivat rientäneet katsomaan\ntykkejä, ehättivät takasin. Lopulta saapui vielä neljä miestä\nsotilaspuvuissa ja leveät nauhat olan yli ryntäillä. \"Hurraa, hurraa!\"\nalkoi kansa huutaa uudestaan.\n\n-- Kuka? Kuka? -- kyseli Petja surkealla äänellä ympäriltään, mutta\nkukaan ei vastannut, sillä kaikki olivat kiintyneet katsomiseen. Mutta\nPetja valitsi noista neljästä yhden, jota hän ilokyynelten samentamien\nsilmiensä tähden ei voinut selvästi erottaa, keskitti häneen riemunsa\nkoko tulvan, vaikka se ei ollutkaan hallitsija, kiljasi haikeasti:\n\"hurraa!\" ja päätti, että jo huomenna, maksoipa se hänelle, minkä\nmaksoikaan, hänestä tulee sotilas.\n\nVäkijoukko juoksi hallitsijan perästä, saattoi hänet palatsille ja\nalkoi hajota. Oli jo myöhäistä eikä Petja ollut syönyt mitään. Hikeä\nvalui karpaloina hänen kasvoiltaan, vaan hän ei vielä lähtenyt kotiin.\nHän jäi pienentyneen, mutta vielä verrattain ison kansajoukon kanssa\npalatsin edustalle hallitsijan päivällisten ajaksi, katseli palatsin\nikkunoihin, odotteli jotain ja kadehti yhtä paljon ylhäisiä\nvirkamiehiä, jotka ajoivat portaiden eteen menossa hallitsijan\npäivällisille, kuin kamaripalvelijoitakin, jotka tarjoilivat pöydässä\nja joita vilahteli ikkunoissa.\n\nSyödessä sanoi Valujef, joka oli katsahtanut ulos:\n\n-- Kansa yhä vielä toivoo näkevänsä Teidän Majesteettinne.\n\nPäivälliset päättyivät, hallitsija nousi ylös ja biskviittipalaa\npureskellen meni balkonille. Petja keskessä syöksähti kansa balkonin\nalle.\n\n-- Enkeli, isä! Hurraa! Batjushka! ... -- huusi väkijoukko ja Petja. Ja\ntaasen valahti akkojen ja muutamien herkkäluontoisten miesten sekä\nPetjan silmistä onnenkyyneleitä.\n\nJokseenkin suuri biskviittipalanen lohkesi hallitsijan kädestä, kirposi\nbalkonin käsipuulle ja siitä maahan. Eräs lähinnä seisova kuski\nhyöksähti palasen perästä ja sieppasi sen. Muutamia joukosta ryntäsi\nkuskin kimppuun. Kun hallitsija näki tämän, käski hän tuomaan\nkokonaisen lautasellisen biskviittejä, joita hän alkoi heitellä\nbalkonilta. Petjan silmiin nousi veri, hän ryntäsi ottamaan kiinni\nbiskviittejä. Hän ei tiennyt miksi, mutta ottaa kuitenkin piti edes\nyksi biskviitti hallitsijan kädestä eikä antaa muille perää.\nRynnätessään hän keikautti kumoon erään vanhan eukon, joka koetti\npyydystää biskviittejä. Mutta eukko ei katsonut itseään voitetuksi,\nvaikka viruikin maassa. Hän koetti yhä vain tavottaa käsillään\nbiskviittejä, joita ei niihin kuitenkaan osunut. Silloin survasi Petja\neukon käden polvensa alle, sieppasi biskviitin ja aivan kuin peläten\nmyöhästyvänsä huusi: \"hurraa!\" aivan käheällä äänellä.\n\nHallitsija poistui, jonka jälkeen suurin osa väkijoukkoa alkoi\nhajaantua.\n\n-- Johan minä sanoin, että pitää odottaa -- ja niin se kävikin, --\npuhelivat hajaantujat hyvillään.\n\nNiin onnellinen kuin Petja olikin, oli hänestä kuitenkin surullista\nmennä kotiin ja tietää, että kaikki tämän päivän nautinnot olivat nyt\nlopussa. Kremlistä ei Petja mennyt kotiinsa, vaan toverinsa Obolenskin\nluo, joka oli viidentoistavuotias ja myöskin menossa rykmenttiin.\nKotiin palattuaan ilmotti hän päättävästi ja jyrkästi, että jollei\nhäntä lasketa, niin hän karkaa. Seuraavana päivänä läksikin ruhtinas\nIlja Andrejevitsh, joka ei sentään ollut kokonaan myöntynyt,\npuuhailemaan Petjaa jonnekin, jossa ei olisi ollut kovin vaarallista.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\n15 p:n aamulla, kolmantena päivänä edellisen jälkeen, seisoi Slobodskin\npalatsin edessä tavattoman paljo ajopeliä.\n\nSalit kuhisivat väkeä täynnä. Ensimäisessä oli aatelismiehiä\narvopuvuissa, toisessa parrakkaita kauppiaita, kunniamerkkejä rinnoilla\nja siniset kauhtanat päällä. Aatelisklubin salissa oli humua ja\nliikettä. Erään suuren pöydän ympärillä hallitsijan muotokuvan alla\nistui korkeaselkäisillä tuoleilla ylimpiä ylimyksiä, mutta suurin osa\naatelismiehiä käveli salissa.\n\nKaikki aatelismiehet, jotka olivat niitä samoja, joita Pierre oli\nnähnyt milloin klubissa, milloin heidän kotonaan, olivat arvopuvuissa,\nken Katarinan, ken Paavalin, ken uusissa Aleksanterin aikuisissa, ken\ntavallisessa aatelispuvussa. Arvopukujen kuosit loivat jonkin\nomituisen, haaveellisen leiman näihin vanhoihin ja nuoriin mitä\nerilaisimpiin ja tuttuihin henkilöihin. Erityisen silmiinpistävä oli\nvanhuksien joukko, jossa oli huononäköisiä, hampaattomia, kaljupäitä,\nlaihoja, muutamilla ihran keltaiset tai ryppyiset kasvot. Nämä istuivat\nenimmäkseen ääneti paikoillaan, ja jos kävelivät tai puhelivat, niin\nlyöttäytyivät nuorempien ryhmiin. Kaikkien näiden kasvoilla, kuten\nPetja oli nähnyt torilla tungeksineen kansankin kasvoilla, oli kaksi\nsilmiinpistävää vastakkaista piirrettä: yhdeltä puolen jonkun\njuhlallisen odotuksen ja toiselta puolen aivan tavallinen äskeinen\nleima -- bostonpelistä, Petrushka-kokista, Sinaida Dmitrijevnan\nterveydentilasta y.m. johtunut.\n\nPierre, joka varhaisesta aamusta asti oli saanut rutistua epämukavassa\nja ahtaaksi käyneessä aatelispuvussa, oli salissa. Hän oli liikutuksen\nvallassa: ei ainoastaan aatelin, vaan myöskin kauppiasten -- säätyjen,\n_états généraux_ -- ylimääräinen kokous herätti hänessä koko joukon\nammoin sitte häipyneitä, mutta syvälle hänen sieluunsa syöpyneitä\najatuksia _Contrat social'ista_ ja Ranskan vallankumouksesta. Hänen\njulistuksessa huomaamansa sanat, että hallitsija saapuu pääkaupunkiin\n_neuvottelemaan_ kansansa kanssa, vahvistivat hänen ajatuksiaan. Ja\narvellen, että tässä suhteessa on tulossa jotain tärkeää, jotain\nsemmoista, jota hän oli kauan odottanut, hän käveli, kuunteli ja\ntutkiskeli pakinaa, mutta ei kertaakaan tavannut niitä ajatuksia, jotka\nhäntä askaroittivat.\n\nLuettiin hallitsijan manifesti, joka herätti riemua, vaan sitte kaikki\nhajaantuivat keskustelemaan. Tavallisten keskusteluaiheiden ohella\nkuuli Pierre tarinoitavan siitä, missä kohden aatelismarsalkkojen oli\nseistävä hallitsijan saapuessa, milloin pidettäisiin juhla\nhallitsijalle, olisiko jakauduttava kihlakunnittain tai läänittäin\nj.n.e. Mutta niin pian kuin kosketeltiin sotaa ja aihetta aatelin\nkokoonkutsumiseen, kääntyi puhe hajanaiseksi ja epämääräiseksi. Kaikki\nhalusivat mieluummin kuunnella kuin puhua.\n\nMuuan keski-ikäinen, miehevä, kaunis henkilö, joka oli virasta eronneen\nmerisotilaan puvussa, puhui eräässä salissa ja hänen ympärilleen\nkeräytyi kuulijoita. Pierre meni joukkoon ja rupesi kuuntelemaan.\nKreivi Ilja Andrejevitsh, joka Katarinan aikuisessa sotapäällikön\nkauhtanassaan ja suopeasti hymyillen asteli joukon keskessä, josta hän\ntunsi kaikki, tuli myöskin ryhmään ja alkoi kuunnella hyväntahtoisesti\nhymyillen, kuten hän aina kuunteli ja hyväksyvästi päätään nyökytellen\nmerkiksi siitä, että hän oli yhtä mieltä puhujan kanssa. Entinen\nmeri-upseeri puhui hyvin rohkeasti. Sen näki häntä kuuntelevien\nkasvojen ilmeestä ja siitäkin, että ne, jotka Pierre tunsi kaikista\nhiljaisimmiksi ja nöyrimmiksi luonteeltaan, poistuivat puhujan luota\ntai sanoivat vastaan. Pierre työntäytyi keskelle ryhmää, kuunteli\ntarkkaan ja sai sen käsityksen, että puhuja oli todellakin liberaali,\nmutta kokonaan toisellainen, kuin Pierre oli luullut. Merimies puhui\nerityisen sointuvalla, laulavalla aatelisbarytonilla, jota paitsi hänen\näänessään kaikui tottumus vallattomuuteen ja valtaan.\n\n-- Mitä sitte, jos smolenskilaiset ovat ehdottaneet hallitsijalle\nnostoväkeä? Ovatko smolenskilaiset meille mikään käsky? Jos Moskovan\nläänin jalosukuinen aateli katsoo tarpeelliseksi, voi se osottaa\nalamaisia tunteitaan hallitsijalle muilla keinoin. Olemmeko jo\nunohtaneet 1807 vuoden nostokutsunnan! Ainoastaan roistot ja varkaat\nsiitä hyötyivät!\n\nKreivi Ilja Andrejevitsh nyökytteli päätään hyväksyvästi ja makeasti\nhymyillen.\n\n-- Ovatko meidän nostokkaamme tuottaneet valtakunnalle hyötyä? Ei\nminkäänlaista! Ovat vain vieneet perikatoon taloutemme. Rekryytin otto\nmenee vielä mukiin, vaan muussa tapauksessa te ette saa takasin\nainoatakaan miestä. Aateli ei sääli henkeään, me lähdemme itse\nviimeiseen mieheen, otamme lisäksi rekryyttejä eikä muuta tarvita kuin\nhallitsijan sana, niin kaikki kuolemme hänen edestään, -- lisäsi puhuja\ninnostuneena.\n\nIlja Andrejevitsh nieleksi sylkeä pelkästä nautinnosta ja nyki Pierreä,\nmutta Pierre halusi myöskin puhua. Hän työntäytyi lähemmä ja tunsi\ninnostuvansa tietämättä vielä itsekään, mistä ja tietämättä, mitä\nsanoisi. Hän avasi jo suunsa puhuakseen, kun eräs puhujan lähellä\nseisova senaattori, jolla ei ollut ainoatakaan hammasta suussa ja jolla\noli älykkäät, vihaiset kasvot, keskeytti Pierren. Tottuneen näköisenä\nkeskustelemaan ja kysymyksiä käsittelemään alkoi hän hiljaa, mutta\nkuuluvasti:\n\n-- Minun mielestäni, arvoisa herra, -- sanoi senaattori hampaatonta\nsuutaan mäiskyttäen, -- ei meitä ole kutsuttu tänne harkitsemaan, kumpi\non sopivampaa hallitsijalle -- rekryytin otto vaiko nostoväki. Meidät\non kutsuttu tänne vastaamaan siihen julistukseen, jonka hallitsija on\nsuvainnut meille antaa. Vaan harkinnan siitä, rekryytin ottoko vai\nnostoväki on sopivampi, me jätämme korkeimman vallan tehtäväksi...\n\nPierre löysi yhtäkkiä tien innostuksensa purkamiseen. Hän raivostui\nsenaattorille, joka esitti tämän näkökannan aatelin tulevissa\ntehtävissä. Hän astui esiin ja pysähdytti senaattorin. Pierre ei\ntiennyt, mitä hän puhuisi, mutta alkoi vilkkaasti, toisinaan raivaten\najatuksilleen ilmaisun ranskalaisilla sanoilla ja lausuen venäjää\nkieliopillisesti.\n\n-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, -- alkoi hän (Pierre oli\nhyvä tuttu senaattorin kanssa, mutta piti tässä tilaisuudessa\nvälttämättömänä puhutella häntä virallisen kohteliaasti), -- vaikka en\nolekaan samaa mieltä kuin herra... (Pierre takertui sanoissaan. Hän\nmieli sanoa _mon très honorable préopinant_)[53] ... herra ... _que je\nn'ai pas l'honneur de connaître_,[54] mutta minä otaksun, että\naatelissääty on kutsuttu kokoon myötätuntonsa ja ilonsa ilmaisemisen\nohella myöskin siksi, että se harkitseisi myöskin niitä toimenpiteitä,\njoilla me voimme auttaa isänmaata. Minä luulen, -- jatkoi hän yhä\ninnostuen, -- että hallitsija olisi itsekin tyytymätön, jos hän\nhavaitsisi meidän omistavan vain väkeä, jonka me annamme hänelle ja\nolevan ... _chaire à canon_,[55] jota me itsestämme teemme, vaan ei\nlöytäisi meistä ne ... ne ... neuvoa.\n\nUseat poistuivat kuuntelijakunnasta huomattuaan senaattorin halveksivan\nhymyn ja Pierren puhuvan liian vapaasti. Ainoastaan Ilja Andrejevitsh\noli tyytyväinen Pierren puheeseen, samoin kuin meri-upseerin ja\nsenaattorin puheeseen ja ylimalkaan aina viimeksi kuulemaansa\npuheeseen.\n\n-- Ennen kuin harkitsemme näitä kysymyksiä, -- jatkoi Pierre, -- on\nmeidän minun mielestäni kysyttävä hallitsijalta, kunnioittavimmin\npyydettävä Hänen Majesteettiaan ilmottamaan meille, paljoko meillä on\nväkeä, missä tilassa meidän sotajoukkomme ja armeijamme ovat ja sitte\nvasta...\n\nPierre ei saanut lausettaan loppuun, sillä kolmelta eri taholta\nhyökättiin hänen kimppuunsa. Ankarimmin ahdisti häntä hänen vanha\ntuttunsa ja hänelle aina ystävällinen hyvä bostoninpelaaja Stepan\nStepanovitsh Adraksin. Stepan Stepanovitsh oli aatelispuvussa ja tämä\nvai liekö muukin vaikuttanut sen, että Pierre näki edessään aivan\ntoisen henkilön. Stepan Stepanovitsh huusi Pierrelle:\n\n-- Ensiksikin saan ilmottaa teille, ettei meillä ole oikeutta kysyä\nsitä hallitsijalta ja toiseksi, jos Venäjän aatelilla olisikin\nsemmoinen oikeus, ei hallitsija voisi meille vastata. Sotajoukot\nliikkuvat sitä mukaa kuin vihollinenkin, rivit harvenevat ja\nlisääntyvät...\n\nEräs toinen, keskikokoinen, noin neljänkymmenen ikäinen henkilö,\njonka Pierre oli joskus ennen nähnyt ja tunsi hänet huonoksi\nkortinpelaajaksi, lähestyi Pierreä ja keskeytti Adraksinin.\n\n-- Eikä nyt ole aikaakaan harkitsemaan, -- sanoi tämä aatelismies, --\nvaan täytyy toimia, sillä Venäjällä on sota. Vihollinen tulee tuhoamaan\nVenäjää, häväisemään isäimme hautoja, raastamaan vaimomme ja lapsemme.\n-- Aatelismies löi rintoihinsa. -- Mutta me nousemme kaikki, joka mies\nlähdemme rakkaan hallitsijamme puolesta! -- huusi hän veristyneet\nsilmät muljollaan. Muutamia hyväksyviä ääniä kuului joukosta. -- Me\nolemme venäläisiä emmekä itke vertamme uskoamme, valtaistuinta ja\nisänmaata puolustaessamme. Mutta joutava hourailu on hylättävä, jos\nolemme oikeita isänmaan poikia. Me näytämme Europalle, miten Venäjä\nnousee Venäjän puolesta, -- huusi aatelismies.\n\nPierre aikoi vastata, vaan ei saanut sanaakaan suustaan. Hän tunsi,\nettei hänen sanojensa kaiku siitä huolimatta, minkä ajatuksen ne\nsisälsivät, kantanut niin kuultaviin kuin innostuneen aatelismiehen\nsanojen kaiku.\n\nIlja Andrejevitsh nyökytteli hyväksyvästi päätään piirin takana.\nMuutamat kääntyivät reippaasti kylin puhujaan ja sanoivat hänen\nlopetettuaan:\n\n-- Sillä tavalla! Niin sen pitää olla!\n\nPierre aikoi sanoa, ettei hän suinkaan tahdo olla uhraamatta rahaa,\nväkeä eikä itseäänkään, vaan että pitäisi tuntea asioiden tila, jotta\nniitä voisi auttaa. Mutta hän ei voinut puhua. Useita ääniä puhui ja\nhuusi yht'aikaa, niin ettei Ilja Andrejevitsh ehtinyt kaikille\nnyökyttää päätään, ryhmä vuoroin hajosi ja suureni, vuoroin erosi\npienemmiksi joukoiksi ja lopulta siirtyi yhä puhellen ja hälisten\nkokonaan saliin suuren pöydän ympärille. Pierren ei vieläkään\nonnistunut saada puhua, hänet keskeytettiin aina raa'asti, häntä\ntyrkittiin, käännyttiin pois hänestä kuin yhteisestä vihollisesta. Tämä\nei johtunut siitä, että olisi oltu tyytymättömiä hänen puheensa\najatukseen, sehän unohtui monien muiden jälestäpäin pidettyjen puheiden\ntulvaan, -- ei, vaan kokoutuneiden innostamiseksi tarvittiin sekä\nkouraan tuntuvaa rakkauden että vihan esinettä. Ja Pierrestä tuli\nviimemainittu esine. Useita puhujia puhui aatelismiehen jälkeen ja\nkaikki samassa äänilajissa. Monet puhuivat erinomaisen kauniisti ja\nomintakeisesti.\n\n\"Ruskija Vjestnikin\" toimittaja Glinka (\"kirjailija, kirjailija!\"\nkuului joukosta) sanoi, että \"helvettiä on vastustettava helvetillä\",\nettä hän \"oli nähnyt lapsen, joka oli hymyillyt salaman iskiessä ja\nukkosen jyristessä\", vaan että \"meistä ei tule semmoisia lapsia\".\n\n-- Niin juuri, ukkosen jyristessä! -- toistettiin hyväksyvästi\ntakariveissä.\n\nJoukko siirtyi suuren pöydän luo, jonka ääressä istui komeissa\npuvuissa ja leveissä rintanauhoissa harmaa- ja kaljupäisiä,\nseitsenkymmenvuotiaita ylimysvanhuksia, joista Pierre oli nähnyt\nmelkein jokaisen kotona hovinarreineen tai klubeissa bostonia\npelaamassa. Pöydän luona jatkoi joukko kovaäänistä puheluaan. Yksi\ntoisensa perästä, toisinaan kaksikin yht'aikaa ja takana kuuntelevien\nrutistamina tuolien korkeita selkiä vasten julistivat puhujat\najatuksiaan. Takana seisojat lisäilivät, jos puhuja jätti jotain\nsanomatta. Toiset mietiskelivät ahdingossa ja kuumuudessa päänsä\nympäri, eikö heillä olisi jotain sanottavaa, ja kun tapasivat\najatuksen, julistivat sen heti. Pierren tuttavat ylimysvanhukset\nistuivat paikoillaan katsellen milloin yhteen, milloin toiseen ja\nheidän kasvojensa ilme kertoi enimmäkseen, että heillä oli hyvin kuuma.\nPierre tunsi yhä olevansa kiihoksissa ja yhteinen halu osottaa, ettei\nmikään ollut liian kallista uhrata, tarttui häneenkin. Hän ei ollut\nluopunut käsityksestään, mutta tunsi jollain tavalla itsensä\nsyylliseksi ja halusi puhdistautua.\n\n-- Minä sanoin vain, että meidän olisi mukavampi tehdä uhrauksia vasta\nsitte, kun saamme tietää, mistä on puute, -- lausui hän koettaen\nkorottaa äänensä muiden yli.\n\nEräs lähinnä seisova vanhus katsahti häneen, vaan samassa käännähti\npois huudosta, jota kuului salin toisesta päästä.\n\n-- Moskova tulee antautumaan! Se on oleva sovituksen hinta! -- huusi\njoku.\n\n-- Hän on ihmiskunnan vihollinen! -- huusi toinen. -- Sallikaa minun\npuhua... Hyvät herrat, te rutistatte minut!...\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nSamaan aikaan saapui nopein askelin aatelijoukon syrjäytyessä tieltä\nväkäleukainen, vilkassilmäinen kreivi Rostoptshin kenraalin puvussa ja\nnauha rinnan yli kulkien.\n\n-- Keisari tulee aivan heti, -- sanoi hän, -- tulen juuri sieltä. Minä\nluulen, ettei meillä tässä asemassa, jossa nyt olemme, ole paljoa\ntuumailemisen varaa. Hallitsija on nähnyt hyväksi kutsua kokoon meidät\nja kauppiasten, -- sanoi kreivi Rostoptshin. -- Tuolta tulvii miljoonia\n(hän osotti kauppiaiden saliin), vaan meidän asiamme on panna\nliikkeelle nostoväkeä eikä säästää itseämme... Tämä on vähin, jonka\nvoimme tehdä!\n\nAlkoi neuvottelu yksistään niiden ylimysten kesken, jotka istuivat\npöydän ääressä. Neuvottelu kävi tavattoman hiljaa. Se tuntui suorastaan\nsurulliselta, sillä äskeisten meluavien äänten jälkeen kuului nyt vain\nvanhusten ääniä yksitellen, joista yksi sanoi: \"suostun\", toinen\nvaihtelun vuoksi: \"minäkin olen samaa mieltä\", j.n.e.\n\nSihteerin käskettiin kirjottamaan Moskovan aatelin päätöksenä, että\nmoskovalaiset, kuten smolenskilaisetkin, antavat 10 miestä 1000:sta ja\ntäyden asun. Herrat neuvottelijat nousivat ylös, aivan kuin taakka\nolisi vierryt heidän harteiltaan, tuolit kalisivat ja he läksivät\nsaliin oikomaan jalkojaan ottaen jotakuta kainalosta ja keskustellen.\n\n-- Hallitsija, hallitsija! -- kiersi äkkiä kautta salien ja kaikki\nriensivät ovelle.\n\nHallitsija astui saliin aatelin muodostamaa leveää käytävää myöten.\nKaikilla kasvoilla kuvastui kunnioittava ja säikähtynyt uteliaisuus.\nPierre seisoi jokseenkin kaukana eikä voinut tarkkaan kuulla\nhallitsijan puhetta. Hän käsitti vain siitä, minkä oli kuullut, että\nhallitsija puhui vaarasta, jossa valtakunta oli ja toiveista, joita hän\nasetti Moskovan aateliin. Hallitsijalle vastasi joku ilmottaen aatelin\näsken tekemän päätöksen.\n\n-- Hyvät herrat! -- sanoi hallitsija väräjävin äänin.\n\nKuulijoiden joukosta kuului kahinaa, sitte kaikki vaikenivat ja Pierre\nkuuli selvästi hallitsijan lempeän, liikutetun äänen, joka sanoi:\n\n-- En koskaan ole epäillyt Venäjän aatelin harrasta intoa. Mutta tänään\non se mennyt odotuksieni yli. Kiitän teitä isänmaan nimessä. Hyvät\nherrat, ryhtykäämme toimimaan -- aika on kaikista kalleinta...\n\nHallitsija vaikeni, hänen ympärilleen keräytyi väkeä ja kaikilta\ntahoilta kuului riemastuneita huudahduksia.\n\n-- Niin, kaikista kalleinta ... tsaarin sana, -- virkkoi nyyhkivä ääni\nIlja Andrejevitshin takana, joka ei ollut mitään kuullut, vaan käsitti\nkaikki omalla tavallaan.\n\nAatelin salista meni hallitsija kauppiaiden saliin, jossa hän viipyi\nkymmenisen minuuttia. Pierre ja monet muut näkivät, että kun hallitsija\ntuli kauppiaiden salista, kiilsivät hänen silmänsä liikutuksen\nkyynelistä. Kuten sittemmin saatiin tietää, oli hallitsija juuri\nalkanut puheensa kauppiaille, kun kyyneleet olivat valahtaneet hänen\nsilmistään, mutta hän oli vapisevin äänin puhunut loppuun. Kun Pierre\nnäki hallitsijan, oli tämä tulossa salista kahden kauppiaan saattamana.\nKumpikin itki. Toinen, laiha, oli vesissä silmin, vaan toinen, paksu,\nitkeä hyrski kuin lapsi ja vakuutteli:\n\n-- Ota henki ja omaisuus, Teidän Majesteettinne!\n\nTänä hetkenä ei Pierre tuntenut mitään muuta kuin halua osottaa, ettei\nhän sääli mitään ja että hän on valmis uhraamaan kaikki. Hänen\nmieleensä nousi moite hänen perustuslaillisessa hengessä lausumiensa\nsanojen johdosta. Kuultuaan, että kreivi Mamonof oli luvannut\nkokonaisen rykmentin, ilmotti Besuhof samassa kreivi Rostoptshinille,\nettä hän antaa 1000 miestä ja näiden ylöspidon.\n\nUkko Rostof ei voinut kuivin silmin kertoa puolisolleen, mitä oli\ntapahtunut. Samalla kertaa hän myöskin suostui Petjan pyyntöön ja läksi\nitse häntä kirjotuttamaan rykmenttiin.\n\nSeuraavana päivänä matkusti hallitsija pois. Kaikki koolla olleet\naatelismiehet riisuivat arvopukunsa päältään, hajosivat koteihinsa ja\nklubeihin, antoivat voivotellen voudeilleen määräyksiä nostoväen\nvalmistamisesta sekä ihmettelivät, mitä olivat tehneet.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nNapoleon oli alkanut sodan Venäjää vastaan siksi, ettei hän\nvoinut olla tulematta Dresdeniin, ei voinut olla huumautumatta\nkunnianosotuksista, ei voinut olla pukeutumatta puolalaiseksi,\nantautumatta vaikutelmarikkaan kesäaamun valtaan eikä hillitä vihansa\nvihuria Kurakinin ja sitte Balashevin läsnäollessa.\n\nAleksanteri oli kieltäytynyt kaikista keskusteluista siksi, että hän\ntunsi itsensä mieskohtaisesti loukatuksi. Barclay de Tolly koetti\njohtaa armeijaa parhaimpansa mukaan siksi, että olisi täyttänyt\nvelvollisuutensa ja ansainnut suuren sotapäällikön maineen. Rostof oli\nhyökännyt ranskalaisten kimppuun siksi, ettei hän voinut hillitä\nhaluaan saada ajaa huimaa vauhtia tasaisella tantereella. Ja samaan\ntapaan, persoonallisten ominaisuuksiensa, tottumustensa, erinäisten\nseikkojen ja tarkotusperien tähden toimivat kaikki ne lukemattomat\nhenkilöt, jotka tähän sotaan ottivat osaa. He pelkäsivät, himoitsivat\nkunniaa, iloitsivat, vihasivat ja mietiskelivät sillä edellytyksellä,\nettä he tietävät, mitä tekevät ja tekevät sen itsensä hyväksi. Vaan\nkaikki olivat he tahdottomia historian välikappaleita ja tekivät\nitseltään salattua, vaan meille käsitettävää työtä. Tämmöinen on\nkaikkien käytännöllisten toimimiesten ainainen kohtalo ja se on sitä\nahtaampi, kuta korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa he ovat.\n\nNyt ovat v:n 1812 toimimiehet aikoja sitte poistuneet paikoiltaan,\nheidän omakohtaiset pyyteensä ovat kadonneet jäljettömiin ja edessämme\novat vain sen ajan historialliset tulokset.\n\nMutta jos otaksutaan, että Europan ihmisten täytyi tunkeutua Napoleonin\njohdolla Venäjän sydämeen ja siellä sortua, niin käy meille tämän sodan\nihmis-osanottajien mieletön, julma ja itsensä kanssa ristiriidassa\noleva toiminta selväksi kokonaisuudessaan.\n\nSallimus pakotti kaikki nuo ihmiset heidän omia etuja ajaessaan\nvaikuttamaan yhden suuren lopputuloksen saavuttamiseen, josta ei\nyhdelläkään ihmisellä (ei Napoleonilla eikä Aleksanterilla, saatikka\nsitte jollakulla muulla sotaan osaaottaneella) ollut vähintäkään\naavistusta.\n\nNyt meille on selvää, mikä v. 1812 oli syynä ranskalaisen armeijan\nperikatoon. Ei kukaan rupea väittämään vastaan, että syynä Napoleonin\nranskalaisten joukkojen perikatoon oli yhdeltä puolen heidän marssinsa\nmyöhäisenä vuodenaikana ja valmistuksitta talviretkeä varten Venäjän\nsydämeen ja toiselta puolen luonne, jonka sota otti venäläisten\nkaupunkien polttamisen ja Venäjän kansassa vihollista kohtaan herätetyn\nvihan vaikutuksesta. Siihen aikaan ei kukaan voinut ei ainoastaan nähdä\nsitä (mikä nyt näyttää ilmeiseltä), että vain tämän kautta voi tuhoutua\n800-tuhantinen maailman parhain ja parhaimman sotapäällikön johtama\narmeija joutuessaan tekemisiin kahta vertaa heikomman, kokemattoman ja\nkokemattomien sotapäälliköiden johtaman venäläisen armeijan kanssa; _ei\nkukaan ei ainoastaan nähnyt tätä_ -- vaan kaikki ponnistukset\n_venäläisten puolelta_ tarkottivat aina sen ehkäisemistä, mikä\nyksistään olisi voinut pelastaa Venäjän, ja _ranskalaisten puolelta_,\nNapoleonin kokemuksesta ja niin kutsutusta sotaisesta nerosta\nhuolimatta, tarkottivat kaikki ponnistukset sitä, että kesän lopulla\nolisi ehditty tunkeutua Moskovaan saakka eli toisin sanoen tehdä se,\nminkä täytyi jouduttaa heidän perikatonsa.\n\nVuotta 1812 koskevissa historiallisissa teoksissaan puhuvat\nranskalaiset kirjottajat hyvin mielellään siitä, miten Napoleon oli\npitänyt vaarallisena marssia liian kauas, miten hän etsimällä oli\netsinyt tappelua, miten hänen marsalkkansa olivat häntä kehottaneet\npysähtymään Smolenskiin y.m.s. johtopäätöksiä, jotka todistavat, että\nmuka silloinkin jo olisi oivallettu retken vaarallisuus. Venäläiset\nkirjottajat taas kertovat vielä mieluummin, miten sodan alusta pitäen\noli olemassa semmoinen suunnitelma, jonka mukaan Napoleon oli\nhoukuteltava Sisä-Venäjälle, ja yksi sanoo sen olleen Pfuelin, toinen\njonkun ranskalaisen, kolmas Tollin, neljäs itse keisari Aleksanterin\nlaatiman. Kaikki viittaavat muistiinpanoihin, ehdotelmiin ja\nkirjeisiin, joissa todellakin löytyy vihjauksia tämmöiseen\nmenettelytapaan. Mutta nämä viittaukset niin ranskalaisten kuin\nvenäläistenkin puolelta sen ennalta huomaamiseen mikä on tapahtunut,\ntuodaan esiin vain sen johdosta, että itse tapaus on näyttänyt ne\noikeiksi. Jos tapausta ei olisi tapahtunutkaan, niin olisi nuo\nvihjaukset unohdettu, kuten on unohdettu tuhansia ja miljoonia\nvastakkaisia vihjauksia ja arveluja, jotka siihen aikaan olivat\nvallalla, mutta jotka osottautuivatkin sopimattomiksi ja siksi\njoutuivat unhotuksiin. Jokaisen tekeillään olevan tapauksen kulusta ja\npäättymisestä on niin paljon arveluja, että päättyipä se tavalla tai\ntoisella, on aina ihmisiä, jotka sanovat: \"johan minä silloin sanoin,\nettä niin se käy\", vaan unohtavat samalla kokonaan, että lukemattomien\narvelujen joukossa oli ollut aivan vastakkaisiakin.\n\nArvelut siitä, että Napoleon tunsi sotalinjansa laventamisen\nvaarallisuuden ja että venäläiset tahtoivat houkutella vihollisen maan\nsisään, ovat nähtävästi tätä lajia ja historioitsijat voivat vain\nkovasti pinnistellen selittää, että Napoleonin päässä oli ollut\nmainittu ajatus ja venäläisillä sotapäälliköillä mainittu suunnitelma.\nKaikki tosiasiat puhuvat aivan suorastaan noita arveluja vastaan.\nVenäläisillä ei näet koko sodan aikana ollut aikomusta houkutella\nranskalaisia Sisä-Venäjälle, päinvastoin toimittiin ainoastaan siihen\nsuuntaan, että heidät olisi voitu pysähdyttää heti Venäjän rajan yli\npäästyään. Napoleon ei suinkaan pelännyt sotalinjansa laajentamista,\nvaan hän päinvastoin iloitsi jokaisesta edistysaskeleestaan ja etsi\ntaistelua hyvin laiskasti, eikä ollenkaan niin kuin edellisillä\nretkillään.\n\nMeidän armeijamme joutuvat aivan sodan alussa toisistaan erilleen ja\nainoa päämäärä, johon me pyrimme, on niiden yhdistäminen, vaikka\nperäytymiseen ja vihollisen sisämaahan houkuttelemiseen nähden\narmeijojen yhdistäminen ei ollut ollenkaan edullista. Rakennetaan sitte\nsuuremmoinen Drissan leiri Pfuelin suunnitelman mukaan ja etemmä ei\naijota peräytyä. Hallitsija nuhtelee ylipäälliköltä jokaisesta\nperäytymisaskeleesta. Keisarin mieleen ei johdu edes aavistusta, että\nMoskova poltettaisiin, saati sitte, että vihollinen pääsisi\nSmolenskiinkaan saakka. Vaan kun armeijat ovat yhdistyneet, vihottelee\nkeisari siitä, että Smolensk on anastettu ja poltettu eikä ole\nantauduttu sen muurien edustalla ratkaisevaan taisteluun.\n\nNäin ajattelee hallitsija, mutta kaikki venäläiset sotapäälliköt ja\nmuutkin venäläiset ovat vihoissaan siitä, että meidän joukkomme\nperäytyvät sisämaahan.\n\nArmeijat palotettuaan marssii Napoleon maan sydäntä kohti ja jättää\nkäyttämättä muutamia tilaisuuksia, jolloin hän olisi voinut tapella.\nElokuussa hän on Smolenskissa ja ajattelee ainoastaan sitä, miten\npääsisi etemmä, vaikka, kuten nyt näemme, hänen etenemisliikkeensä\nolivat hänelle turmiolliset.\n\nTosiasiat puhuvat päivänselvästi, ettei Napoleon oivaltanut Moskovan\nretken vaarallisuutta eikä Aleksanteri eivätkä venäläiset sotapäälliköt\najatelleet silloin Napoleonin houkuttelemista, vaan ajattelivat\npäinvastoin. Napoleonin houkutteleminen maan sydämeen ei tapahtunut\nkenenkään suunnitelmasta (kukaan ei edes uskonut sen mahdollisuuteen),\nvaan tapahtui se mitä monimutkaisimpien sotaan osanottaneiden ihmisten\njuonien, tarkotusten ja mielitekojen vaikutuksesta, koska he eivät\noivaltaneet sitä, mikä olisi ollut oivallettava eivätkä myöskään sitä,\nmikä oli Venäjän ainoa pelastus. Kaikki tapahtuu odottamatta. Armeijat\njoutuvat hajalleen sodan alussa. Me koetamme yhdistää ne ilmeisessä\ntarkotuksessa saada taistella ja ehkäistä vihollisen eteneminen. Mutta\nnäissä yhdistämispuuhissa, karttaen taistelua maailman voimakkaimman\nvihollisen kanssa ja vastoin tahtoa peräytyen terävän kulman edestä, me\nvedämme ranskalaiset Smolenskiin. Eikä siinä kyllin, että me peräydymme\nterävän kulman edestä siitä syystä, että ranskalaiset marssivat\nkummankin armeijan välissä, vaan tuo kulma kärjistyy entistään\nterävämmäksi ja me peräydymme yhä edelleen siitä syystä, että Barclay\nde Tolly on saksalainen eikä ole suosittu, on vastenmielinen\nBagrationille (jonka on asetuttava hänen päällikkyyteensä) ja\nBagration, komentaessaan 2:sta armeijaa, koettaa mahdollisimman kauan\nviivyttää yhdistymistään Barclayhin, jotta ei tarvitseisi asettua hänen\njohtonsa alaiseksi. Bagration viivyttelee yhtymistään (vaikka se oli\nkaikkien päälliköiden päätarkotus) siitä syystä, että hän mielestään\ntällä liikkeellä saattaa vaaraan koko armeijan ja että hänen on\nkaikista edullisinta marssia enemmän vasemmalle ja etelämmäksi sillä\ntavoin hätyyttääkseen vihollista siipi- ja selkäpuolelta sekä\ntäydentääkseen joukkonsa Ukrainissa. Vaan tuntuu siltä, että hän oli\nkeksinyt tämän menettelyn siksi, ettei hän tahtonut alistua vihatun ja\nyhtä arvoastetta häntä alemman saksalaisen Barclayn johtoon.\n\nKeisari on armeijan keskuudessa sitä varten, että elähyttäisi sen\nintoa, vaan hänen läsnäolonsa ja tietämättömyytensä, mitä tekisi ja\nmitä panisi toimeen, sekä neuvonantajien ja suunnitelmien suunnaton\npaljous hävittävät 1:sen armeijan toimintatarmon ja armeija peräytyy.\n\nPäätettiin pysähtyä Drissan leiriin, vaan Paulucci, joka himosi\nylipäällikkyyttä, saakin yht'äkkiä vaikutetuksi Aleksanteriin niin\nvoimakkaasti, että Pfuelin suunnitelma hylätään ja asiain johto\nannetaan Barclayn käsiin. Mutta kun Barclay ei herätä luottamusta,\nrajotetaan hänen toimintavaltaansa. Armeijat ovat hajallaan, johdon\neheyttä ei ole, Barclay ei ole suosittu. Tästä saksalaisen ylipäällikön\nvieromisen ja armeijan hajallaan olemisen sekasotkusta johtuu yhdeltä\npuolen epäröivä, veltto toiminta ja taistelun karttaminen (josta ei\nolisi voinut pidättyä, jos armeijat olisivat olleet koossa eikä\nylipäällikkönä Barclay) ja toiselta puolen yhä lisääntyvä viha\nsaksalaisia kohtaan sekä isänmaallisen hengen viriäminen.\n\nJa lopuksi, hallitsija matkustaa armeijasta, jonka seikan ainoaksi ja\notollisimmaksi tekosyyksi valitaan ajatus, että hänen on herätettävä\npääkaupunkien kansa nousemaan kansalliseen sotaan. Tämä hallitsijan\nmatka Moskovaan saa Venäjän voimat kasvamaan kolmenkertaisiksi.\n\nHallitsija poistuu armeijan keskuudesta siitä syystä, että hän olisi\nhaitannut ylipäällikön vallan kokonaisuutta ja hän toivoo, että sen\njälkeen ryhdytään tarmokkaasti toimimaan. Mutta armeijan päällikköjen\nasema huononee ja sotkeutuu entistä pahemmaksi. Bennigsen,\nsuuriruhtinas ja kenraali-adjutanttien lauma jää armeijaan pitämään\nsilmällä ylipäällikön toimia ja kannustamaan hänen tarmoaan, vaan\nBarclay, joka tuntee olevansa entistä ahtaammalla kaikkien näiden\n_hallitsijan silmien_ katsannon alla, käy yhä varovammaksi, pelkää\ntoimia uskaliaasti ja karttaa taistelua.\n\nBarclay edustaa ja puoltaa varovaisuutta. Tsesarevvitsh viittaa\npetokseen ja vaatii ratkaisevaa taistelua. Ljubomirski, Bronnitski,\nVlotski ja muut senkaltaiset lietsovat tämän sotkun ja hälinän\nsemmoiseksi mylläkäksi, että Barclay lähettää sillä tekosyyllä, että\nhänen on toimitettava hallitsijalle muutamia asiapapereita, puolalaiset\nkenraali-adjutantit Pietariin ja ryhtyy avoimeen taisteluun Bennigsenin\nja suuriruhtinaan kanssa.\n\nSmolenskissa armeijat vihdoinkin yhtyvät, niin paljo kuin Bagration\nhangottelikin sitä vastaan.\n\nBagration ajaa vaunuilla talon eteen, jossa Barclay asuu. Barclay panee\nupseerivyön vyötäreilleen, tulee vastaan ja esittää raportin arvossa\nylemmälle Bagrationille. Bagration koettaa olla ylevämielinen ja\narvonsa ylemmyydestä huolimatta alistuu Barclayn johtoon, mutta on\ntämän jälkeen vielä eripuraisempi. Bagration lähettää hallitsijan\nkäskystä hänelle virallisen kertomuksen. Hän kirjottaa Araktshejeville:\n\"Tehköön hallitsijani miten tahtoo, mutta minä en voi mitenkään tulla\ntoimeen _ministerin_ (Barclayn) kanssa. Lähettäkää minut Herran nimessä\njonnekin vaikka rykmentin päälliköksi, täällä minä en voi olla. Koko\npääkortteeri on täynnä saksalaisia, niin että venäläisen on mahdoton\nelää eikä mistään ole mitään tolkkua. Minä luulin palvelevani yksistään\nhallitsijaa ja isänmaata, vaan todellisuudessa onkin niin, että\npalvelen Barclayta. Ja sitä en tosiaankaan tahdo\". Bronnitskien,\nWintzingerodein ja muiden heidänlaistensa hääräilevä parvi myrkyttää\nyhä enemmän ylipäälliköiden välejä ja yksimielisyys hataroituu\nhataroitumistaan. Smolenskin luona hankkiudutaan ryntäämään\nranskalaisten kimppuun. Eräs kenraali lähetetään tutkimaan asemaa. Tämä\nkenraali, joka vihaa Barclayta, menee hyvän ystävänsä, armeijaosaston\npäällikön luo ja istuttuaan hänen luonaan kokonaisen päivän palaa\nBarclayn luo ja moittii taistelutannerta aivan yksityiskohtia myöten,\nvaikka hän ei ollut sitä nähnytkään.\n\nSillä aikaa kun riidellään ja väitellään tulevasta taistelupaikasta,\nsillä aikaa kun me etsimme ranskalaisia erehdyttyämme heidän\nolinpaikastaan, yllättävät ranskalaiset Nevjerovskin divisioonan ja\nmarssivat aina Smolenskin muurien alle.\n\nNyt on ryhdyttävä äkkiarvaamatta taisteluun, jotta pelastettaisiin\nliikeyhteys. Taistelu taistellaan. Tuhansia surmataan kummallakin\npuolella.\n\nSmolensk jätetään vastoin hallitsijan ja koko kansan tahtoa. Mutta\nSmolenskin polttivat asukkaat itse, jotka heidän kuvernöörinsä oli\npettänyt, ja kurjuuteen joutuneet asukkaat lähtevät muille esimerkin\nantaen Moskovaan ja ajattelevat vain omia tappioitaan sekä yllyttävät\nvihaa vihollista kohtaan. Napoleon marssii edelleen, me peräydymme ja\nsaavutetaankin juuri se, jonka piti lannistaa Napoleon.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSeuraavana päivänä poikansa lähdön jälkeen kutsui ruhtinas Nikolai\nAndrejevitsh ruhtinatar Marian luokseen.\n\n-- No, oletko nyt tyytyväinen? -- sanoi ruhtinas hänelle, -- Rakensit\nriidan isän ja pojan välille! Kyllä kait! Sitähän sinä toivoitkin!\nMinuun se koskee kovasti. Olen vanha ja heikko ja sittenkin tahdoit\nsitä. Niin, iloitse, iloitse nyt...\n\nTämän jälkeen ei ruhtinatar Maria nähnyt isäänsä kokonaiseen viikkoon.\nHän oli sairas eikä näyttäytynyt huoneestaan.\n\nIhmeekseen huomasi ruhtinatar Maria, että vanha ruhtinas ei laskenut\nsairautensa aikana luokseen edes m:lle Bouriennea. Tihon yksinään\nhoiteli häntä.\n\nViikon kuluttua tuli ruhtinas näkyviin ja alkoi taas entisen elämänsä.\nHän teetti uusia rakennuksia, laitatti puutarhoja, osotti erityistä\nintoa toimintaan ja lopetti suhteensa m:lle Bourienneen. Hänen muotonsa\nja kylmyytensä ruhtinatar Mariaan tuntui puhuvan viime mainitulle:\n\"sinä olet pannut omiasi minusta ja valehdellut ruhtinas Andreille\nminun suhteestani tuohon ranskattareen ja saanut minut riitaan pojan\nkanssa, vaan nytpä näet, etten välitä sinusta enempää kuin\nranskattarestakaan\".\n\nToisen puolen päivästä vietti ruhtinatar Maria Nikolushkan luona,\npitäen silmällä tämän lukuja, opettaen hänelle venäjän kieltä ja\nsoittoa ja keskustellen Dessallesin kanssa. Toisen puolen päivästä hän\noli kirjojen, hoitajamummon ja jumalisten ihmisten parissa, joita\ntoisinaan pujahti hänen luokseen takaoven kautta.\n\nSodasta ajatteli ruhtinatar Maria niin, kuin sodasta naiset\najattelevat. Hän oli peloissaan veljensä puolesta, joka oli sodassa,\nkauhistui ihmisten julmuutta, joka pani heidät tappamaan toisiaan,\nmutta ei käsittänyt tämän sodan merkitystä, sillä se näytti hänestä\nsamallaiselta kuin kaikki entisetkin sodat. Hän ei ymmärtänyt tämän\nsodan merkitystä, vaikka hänen puhetoverinsa Dessalles, joka oli\nkorviaan myöten kiintynyt sodan kulkuun, koetti selvitellä hänelle\nmietteitään, vaikka hänen luonaan käyvät jumaliset ihmiset omalla\ntavallaan ja kauhistuneina kertoivat kansan suusta kuulemiaan huhuja\nantikristuksen hyökkäyksestä ja vaikka Julie, nykyään ruhtinatar\nDrubetskaja, joka oli taas ryhtynyt hänen kanssaan kirjevaihtoon,\nkirjotteli hänelle Moskovasta isänmaallisia kirjeitä.\n\n\"Kirjotan teille venäjäksi, hyvä ystäväni\", kirjotti Julie, \"sillä minä\ntunnen vihaa kaikkia ranskalaisia ja samoin heidän kieltäänkin kohtaan,\njota en voi kuulla, en puhua... Me olemme täällä Moskovassa kaikki\nriemuissamme ihastuksesta jumaloimaamme keisariin.\n\n\"Minun mies parkani saa nähdä vaivaa ja nälkää juutalaisissa\nhökkeleissä, mutta uutiset, joita minulla on kerrottavana,\ninnostuttavat ja elähyttävät minua.\n\n\"Olette varmaankin kuulleet Rajevskin sankarityöstä, kun hän syleillen\nkahta poikaansa oli sanonut: 'kuolen heidän kanssaan, vaan en horju!'\nJa todellakaan emme me horjuneet, vaikka vihollinen oli ollut kahta\nvertaa voimakkaampi. Kulutamme aikaamme, miten voimme. Mutta sodassa\non, kuten ainakin sodassa. Ruhtinatar Alina ja Sophie istuvat pitkät\npäivät minun luonani ja me elävien miesten onnettomat lesket saamme\ntyön lomassa aikaan mainioita keskusteluja. Teitä vain puuttuu\"...\nj.n.e.\n\nRuhtinatar Maria ei ymmärtänyt tämän sodan merkitystä pääasiallisesti\nsiitä syystä, ettei vanha ruhtinas puhunut siitä koskaan, ei pannut\nsille mitään merkitystä ja ivallisesti nauroi päivällispöydässä\nDessallesille, kun tämä puhui sodasta. Ruhtinaan sävy oli niin tyyni ja\nvakuuttava, että ruhtinatar Maria uskoi häntä muitta mutkitta.\n\nKoko heinäkuun oli vanha ruhtinas erinomaisen toimelias, jopa\ninnostunutkin. Hän perkautti uuden puutarhan pohjan ja alkoi teettää\nuutta rakennusta palvelusväkeä varten. Eräs seikka, joka erityisesti\nhuoletti ruhtinatar Mariaa, oli se, että vanha ruhtinas nukkui niukasti\nja luovuttuaan tavastaan nukkua omassa kabinetissaan muutti joka ainoa\npäivä yösijaansa. Milloin hän käski levittämään kenttäsänkynsä\ngalleriaan, milloin jäi riisuutumatta torkkumaan sohvalle tai\nvoltaire-malliseen nojatuoliin vierashuoneeseen, jolla aikaa hänelle\nluki Petrusha-poika eikä m:lle Bourienne. Toisinaan hän vietti yönsä\nruokasalissa.\n\nElokuun 1 p:nä saapui ruhtinas Andreilta toinen kirje. Ensimäisessä\nkirjeessään, joka oli tullut kohta hänen lähtönsä jälkeen, pyysi\nruhtinas Andrei nöyrästi anteeksi isältään sitä, mitä hän oli tälle\nsanonut ja päästä uudestaan hänen suosioonsa. Tähän kirjeeseen vastasi\nvanha ruhtinas ystävällisellä kirjeellä, jonka jälkeen hän pysyi\nerillään ranskattaresta. Toisessa kirjeessään, jonka ruhtinas Andrei\noli lähettänyt Vitebskin luota sen jälkeen, kun ranskalaiset olivat\nvallanneet kaupungin, hän lyhyesti kuvaili koko sodan vaiheet kartan\navulla, jonka hän oli piirtänyt kirjeeseen ja lausui mielipiteitään\nsodan vastaisesta kohtalosta. Tässä kirjeessä huomautti ruhtinas Andrei\nisälleen tämän vaaranalaisesta asemasta lähellä sotanäyttämöä, sillä se\noli aivan joukkojen liikuntalinjalla ja kehotti häntä muuttamaan\nMoskovaan.\n\nKun Dessalles samana päivänä päivällistä syödessä mainitsi, että\nranskalaiset olivat kuulemma marssineet jo Vitebskiin, johtui vanhan\nruhtinaan mieleen poikansa kirje.\n\n-- Sain vasta kirjeen ruhtinas Andreilta, -- sanoi hän ruhtinatar\nMarialle, -- oletko lukenut?\n\n-- En, _mon père_,[56] -- vastasi ruhtinatar pelästyneenä.\n\nHän ei ollut voinut lukea kirjeitä, kun hän ei ollut kuullut edes\nniiden saapumisesta.\n\n-- Hän kirjottaa sodasta, -- sanoi ruhtinas sillä tavaksi käyneellä\npilkallisella hymyllä, jolla hän oli aina puhunut nykyisestä sodasta.\n\n-- Mahtaa olla hyvin mieltäkiinnittävä, -- sanoi Dessalles, --\nruhtinashan on tilaisuudessa...\n\n-- Sepä hauskaa! -- sanoi m:lle Bourienne.\n\n-- Menkääpäs hakemaan se tänne, -- sanoi ruhtinas m:lle Bouriennelle.\n-- Se on siellä pienellä pöydällä imupaperin alla.\n\nM:lle Bourienne hypähti iloisesti paikaltaan.\n\n-- Ei, ei, -- kiljasi ruhtinas äkäisesti, -- mene sinä Mihail Ivanitsh!\n\nMihail Ivanovitsh nousi ja meni kabinettiin. Mutta samassa kun hän tuli\ntakasin, heitti vanha ruhtinas levottomasti ympärilleen katsellen\npyyhinliinan käsistään ja meni itse.\n\n-- Ei mitään osata ja kaikki sotketaan.\n\nSillä aikaa kun hän viipyi kabinetissa, silmäilivät ruhtinatar Maria,\nDessalles, m:lle Bourienne ja vieläpä Nikolushkakin ääneti toisiaan.\nVanha ruhtinas palasi nopein askelin Mihail Ivanovitshin seuraamana\nkirje ja piirustuksia kädessä. Nämä hän pani pöydälle viereensä eikä\nantanut kenenkään lukea kirjettä päivällisen kestäessä.\n\nKun oli siirrytty vierashuoneeseen, antoi hän kirjeen ruhtinatar\nMarialle ja levitettyään uusien rakennusten piirustukset eteensä, joita\nhän alkoi silmäillä, käski tyttärensä lukea kirjeen ääneen. Kirjeen\nluettuaan loi ruhtinatar Maria isäänsä kysyvän katseen. Ruhtinas\ntarkasteli piirustuksia nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n-- Mitäs te, ruhtinas, siitä ajattelette? -- uskalsi Dessalles kysyä.\n\n-- Minäkö? ... -- kysyi ruhtinas aivan kuin vastenmielisesti\najatuksistaan heräten, mutta silmiään rakennuspiirustuksista\nnostamatta.\n\n-- Voi olla hyvin mahdollista, että sotanäyttämö vähitellen lähenee\nmeitä...\n\n-- Ha-ha-haa! Sotanäyttämö! -- sanoi ruhtinas. -- Minä olen sanonut ja\nsanon nytkin, että sotanäyttämönä on Puola eikä vihollinen koskaan\npääse Niemeniä etemmäksi.\n\nDessalles katsahti kummissaan ruhtinaaseen, joka puhui Niemenistä,\nvaikka vihollinen oli jo Dnjeperin rannoilla. Mutta ruhtinatar Maria,\njoka oli unohtanut Niemenin maantieteellisen aseman, ajatteli, että\nhänen isänsä puhui totta.\n\n-- Lumien sulaessa he hukkuvat Puolan nevoihin. He eivät näe eteensä,\n-- sanoi ruhtinas nähtävästi ajatellen v:n 1807 sotaa, joka, kuten\nhänestä tuntui, oli ollut vasta äsken. Bennigsenin olisi pitänyt\nmarssia ennemmin Preussiin, asiat olisivat käyneet toisin...\n\n-- Mutta, ruhtinas, -- virkkoi Dessalles arasti, -- kirjeessä puhutaan\nVitebskista...\n\n-- Niin, kirjeessäkö? Niin ... -- sanoi ruhtinas tyytymättömästi. --\nNiin ... niin... -- Hänen kasvonsa äkkiä synkistyivät. Hän vaikeni\nhetkisen. -- Niin, hän kirjottaa, että ranskalaiset lyötiin ... minkä\njoen luona se olikaan?\n\nDessallesin silmät vaipuivat alas.\n\n-- Ruhtinas ei kirjota siitä mitään, -- sanoi hän hiljaa.\n\n-- Eikö kirjota? En suinkaan minä sitä ole keksinyt.\n\nKaikki olivat hyvän aikaa ääneti.\n\n-- Niin ... niin... No, Mihaila Ivanovitsh, -- virkkoi ruhtinas äkkiä,\nkohotti hieman päätään ja osotti jotain kohtaa piirustuksissa, --\nkerroppas, miten tämän tahdot muuttaa...\n\nMihail Ivanovitsh astui piirustusten luo, ja kun ruhtinas oli hetkisen\npakissut hänen kanssaan piirustuksista, katsahti hän vihaisesti\nruhtinatar Mariaan ja poistui kabinettiinsa.\n\nRuhtinatar Maria näki Dessallesin hämmästyneenä katsovan hänen isäänsä,\nhuomasi hänen äänettömyytensä ja kummasteli, että ruhtinas oli\nunohtanut poikansa kirjeen vierashuoneen pöydälle. Mutta hän ei\nainoastaan pelännyt puhua ja kysyä Dessallesilta syytä tämän\nhämmästykseen ja äänettömyyteen, vaan pelkäsi ajatellakin sitä.\n\nIllansuussa tuli Mihail Ivanovitsh ruhtinaan käskystä hakemaan\nruhtinatar Marialta ruhtinas Andrein kirjettä, joka oli unohtunut\nvierashuoneeseen. Ruhtinatar Maria antoi kirjeen. Hän uskalsi kysyä,\nvaikka vastenmielisestikin Mihail Ivanovitshilta, mitä hänen isänsä\ntekee.\n\n-- Puuhailee vain, -- sanoi Mihail Ivanovitsh kunnioittavan ivallisesti\nhymähtäen, mikä sai ruhtinatar Marian kalpenemaan. -- Ovat hyvin\nhuolissaan uudesta rakennuksesta. Lukivat vähän, vaan nyt, -- jatkoi\nMihail Ivanovitsh matalalla äänellä, -- työskentelevät kirjotuspulpetin\nääressä luultavasti testamenttia tarkastaen. (Viime aikoina oli\nruhtinaan yhtenä mielitoimena ollut tarkastella papereitaan, joiden\npiti jäädä hänen kuolemansa jälkeen ja joita hän nimitti\ntestamentiksi).\n\n-- Entä lähetetäänkö Alpatitsh Smolenskiin? -- kysyi ruhtinatar Maria.\n\n-- Kyllä, hän on jo kauan aikaa odottanut lähtöä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKun Mihail Ivanovitsh toi kirjeen kabinettiin, istui ruhtinas\nsilmälasit päässä ja verho silmien ja kynttelien edessä avatun\nkirjotuspulpetin ääressä paperitukku etäälle työnnetyssä kädessä ja\nluki hieman juhlallisessa asennossa papereitaan (_remarque_,[57] kuten\nhän sanoi), jotka piti toimittaa hallitsijalle hänen kuoltuaan.\n\nMihail Ivanovitshin astuessa huoneeseen oli hänen silmissään muistojen\nkyyneleitä siltä ajalta, jolloin hän oli kirjottanut sen, mitä nyt\nluki. Hän otti Mihail Ivanovitshin kädestä kirjeen, pisti sen\ntaskuunsa, korjasi paperit pois ja kutsui kauan odotelleen Alpatitshin.\n\nHän oli kirjottanut paperiliuskalle kaikki, mitä oli ostettava\nSmolenskista ja kävellen pitkin lattiaa ovensuussa odottavan\nAlpatitshin ohi rupesi antamaan määräyksiä.\n\n-- Ensiksikin postipaperia, kuuletko, kahdeksan kirjaa tämän mallin\nmukaan; kultareunainen malli ... ja välttämättömästi samallaista;\nlakkaa, sinettilakkaa Mihail Ivanovitshin lapun mukaan.\n\nHän käveli taas vähän aikaa ja katseli muistikirjaansa.\n\n-- Sitte kuvernöörille itselleen annettava kirje kiinnityksestä.\n\nVielä tarvittiin saranoita uuden rakennuksen oviin, välttämättömästi\nsemmoista kuosia, jonka hän itse oli keksinyt. Sitte oli tilattava\nrasia testamentin säilyttämistä varten.\n\nMääräyksien antaminen Alpatitshille oli kestänyt kolmatta tuntia.\nRuhtinas ei laskenut vieläkään Alpatitshia. Hän kävi istumaan, vaipui\najatuksiinsa, sulki silmänsä ja torkahti. Alpatitsh liikahti.\n\n-- No, ala nyt mennä; jos tarvitsen, lähetän sanan.\n\nAlpatitsh läksi. Ruhtinas meni taas kirjotuspulpetin luo, vilkasi sen\nsisään, kopeloi papereitaan, pani pulpetin kiinni ja istuutui\nkirjottamaan kirjettä kuvernöörille.\n\nOli jo myöhä, kun hän lopetti kirjeen ja sulki sen. Hänen mielensä teki\nmennä levolle, mutta hän tiesi, ettei hän saa unta ja että vuoteessa\nnousee hänen mieleensä mitä pahimpia ajatuksia. Hän huudahti Tihonin\nluokseen ja läksi kävelemään huoneisiin sanoakseen tälle, mihin hänelle\noli laitettava makuusija täksi yöksi. Hän kulki paikasta toiseen joka\nnurkkaa mittaillen.\n\nEi missään näyttänyt hyvältä ja kaikista vastenmielisin oli kabinetin\nsohva. Tämä sohva kammotti häntä luultavasti niiden raskaiden ajatusten\ntähden, jotka hänessä olivat liikkuneet sillä viruessaan. Missään ei\nollut hyvä, vaan paras oli sentään sohvakammion nurkka pianon takana:\nsiinä hän ei ollut vielä koskaan maannut.\n\nTihon toi tarjoilijan kanssa vuodetarpeet ja alkoi laittaa vuodetta.\n\n-- Ei niin, ei niin! -- ärjäsi ruhtinas ja vetäsi vuoteen hyvän matkaa\nulomma nurkasta, vaan työnsi samassa takasin nurkemmaksi.\n\n\"No, nyt olen viimeinkin saanut kaikki kuntoon ja käyn levolle\",\najatteli ruhtinas ja käski Tihonin riisumaan hänet.\n\nRuhtinas rypisteli tuskallisesti kasvojaan ponnistellessaan nuttua ja\nhousuja päältään, pääsi viimein vapaaksi pukimista, laskeutui raskaasti\nvuoteelle ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa halveksivasti katsellessaan\nkuivettuneita, keltasia jalkojaan. Ajatuksiin hän ei ollut kuitenkaan\nvaipunut, vaan viivyttelihe jonkun hetken ennen sitä vaivaa, minkä\nnoiden jalkojen nostaminen ja vuoteeseen painautuminen tuotti. \"Oh,\nkyllä on raskasta! Oh, jottapa päättyisivät joutuin nämä vaivat ja _te_\nminut päästäisitte!\" ajatteli hän. Huuliaan puristaen antautui hän\ntuohon vaivaan kahdennenkymmenen tuhannen kerran ja kallistui\npitkälleen. Vaan tuskin hän oli tämän tehnyt, kun vuode määräperäisesti\nalkoi liikkua hänen allaan edestakasin aivan kuin raskaasti hengittäen\nja kolisten. Tämmöistä tapahtui hänelle melkein joka yö. Hän avasi\numpeen painumaisillaan olevat silmänsä.\n\n-- En saa rauhaa, kirotut! -- murisi hän vihaisesti aivan kuin jotakuta\ntarkottaen. \"Niin, niin, vielä oli jokin tärkeä asia, jotain tärkeää\njätin minä yöksi. Saranat? Ei, niistä sanoin. Ei, jotain, mitä se nyt\nolikaan vierashuoneessa. Ruhtinatar Maria valehteli jotain. Dessalles\n-- pässinpää -- puheli jotain. Taskussa ... en jaksa muistaa\".\n\n-- Tishka, mistä päivällisellä puhuttiin?\n\n-- Ruhtinas Mihailista...\n\n-- Ole vaiti. -- Ruhtinas läimäytti kädellään pöytään. -- Nyt muistan,\nruhtinas Andrein kirje. Ruhtinatar Maria luki. Dessalles puhui jotain\nVitebskista. Nyt luen.\n\nHän käski tuomaan kirjeen taskusta ja siirtämään pienen pöydän, jolla\noli limonaadia ja vahakyntteli, vuoteen viereen ja pantuaan silmälasit\nnenälleen hän alkoi lukea. Lukiessaan kirjettä nyt yön hiljaisuudessa\nja vihreän verhon alta tuikkavassa himmeässä valossa käsitti hän ensi\nkerran silmänräpäykseksi sen merkityksen.\n\n-- Ranskalaiset ovat Vitebskissa, neljän päivän marssin jälkeen he\nvoivat ehtiä Smolenskiin; mahdollisesti voivat jo ollakin siellä.\nTishka! -- Tihon kavahti. -- Ei, ei tarvitse, ei tarvitse! -- huudahti\nhän.\n\nHän piilotti kirjeen kynttelijalan alle ja ummisti silmänsä. Ja hänelle\nkajasti Tonava, valoisa puolipäivä, kaislikko, venäläinen leiri ja hän\n-- nuori kenraali, jolla ei ollut ainoatakaan ryppyä kasvoissa, reipas,\nverevä, -- hän astuu Potjomkinin kirjavaan telttaan ja polttava\nkateuden tunne suosikkiin palaa hänen rinnassaan yhtä leimuavana kuin\nsilloinkin. Ja hän muistelee kaikkia niitä sanoja, jotka silloin\nlausuttiin, kun hän ensi kerran kohtasi Potjomkinin. Ja hänelle\nkuvastuu lihava, kellahtavakasvoinen, pienikasvuinen, paksu nainen --\nkeisarinna, tämän hymy ja sanat, kun hän ensi kerran suosiollisesti\notti hänet vastaan ja muistuvat mieleen keisarinnan kasvot\nruumisalttarilla sekä se yhteentörmäys Subovin kanssa, joka silloin\ntapahtui keisarinnan ruumisarkun ääressä oikeudesta päästä suutelemaan\nvainajan kättä.\n\n\"Ah, joutuin, joutuin takasin tuohon aikaan ja rientäköön tämä\nnykyisyys loppuunsa pian, pian ja rauhaan heistä!\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nLisijagori, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatila oli 60\nvirstan päässä Smolenskista, sen takana, ja kolmen virstan päässä\nMoskovan maantiestä.\n\nSamana iltana, jolloin ruhtinas oli antanut määräyksiä Alpatitshille,\nilmotti Dessalles ruhtinatar Marialle, jota hän oli pyytänyt\nsaada tavata, että kun ruhtinas ei ollut aivan terve eikä ryhdy\nminkäänlaisiin toimenpiteisiin turvallisuutensa varalta ja kun ruhtinas\nAndrein kirjeestä oli käynyt ilmi, että Lisijagorissa asuminen ei olisi\naivan turvallista, hän kunnioittavimmin pyytää ruhtinatarta itseään\nkirjottamaan Alpatitshia myöten kirjeen Smolenskin läänin kuvernöörille\npyynnöllä, että tämä ilmottaisi ruhtinattarelle asioiden tilan ja\nvaaran suuruuden, joka Lisijagoria saattaisi uhata. Dessalles kirjotti\nruhtinatar Marian puolesta tämän kirjeen, jonka ruhtinatar allekirjotti\nja joka annettiin Alpatitshin toimitettavaksi kuvernöörille. Jos vaaraa\noli olemassa, piti Alpatitshin palata kiiruimman kautta.\n\nKun Alpatitsh oli saanut kaikki määräykset, astui hän talonväen\nsaattamana valkea untuvalakki päässä (ruhtinaallinen lahja) ja keppi\nkädessä vanhan ruhtinaan tavoin pihalle, jossa häntä odottivat\nnahkakuomuiset kärryt ja näiden edessä kolme kylläistä kimoa hepoa.\n\nAisakellon kieli oli sidottu kiinni ja kulkusiin työnnetty paperia.\nRuhtinas ei sallinut kenenkään ajaa Lisijagorissa aisakellossa. Mutta\nAlpatitsh piti mielellään kelloa ja kulkusia pitkillä taipaleilla.\nAlpatitshin palvelusväki, kirjuri, konttoristi, kyökkipiika, astioiden\npesijä, kaksi mummoa, kasakkapoika, renkiä ja kaikenmoista muuta\ntalonväkeä oli häntä saattamassa.\n\nTytär asetteli hänen selkänsä taa ja istuimelle pehmeitä patjoja. Vanha\nkäly pisti salaa kärryihin nyytin. Eräs renki auttoi hänet käsipuolesta\nistumaan,\n\n-- Niitä akkoja, niitä akkoja, osaa ne hääriskellä! -- virkkoi\nAlpatitsh ähkien ja puhkien samaan nopeaan tapaan, jolla ruhtinaskin\npuhui, ja nousi kärryihin.\n\nAnnettuaan viimeiset määräykset töistä tällä kertaa ruhtinasta\nmatkimatta, otti Alpatitsh lakin kaljusta päästään ja risti silmänsä\nkolmeen kertaan.\n\n-- Jos niin kuin jotain sattuisi ... tulkaa takasin Jakof Alpatitsh,\nKristuksen tähden älkää meitä unohtako, -- huudahti hänelle hänen\nvaimonsa tarkottaen huhuja sodasta ja vihollisesta.\n\n-- Akat ne loruaa, akat ne loruaa! -- mutisi Alpatitsh itsekseen ja\nläksi ajamaan. Hän katseli ympärillään avautuvia viljavainioita, joista\nmuutamilla aaltoili kellervä ruis, muutamilla seisoi vihreä kaura\nvankkana kuin seinä, muutamat olivat vielä mustia, koska niitä vasta\nalettiin kerrata.\n\nAlpatitsh ajoi ihastellen tämän vuotisten toukoviljojen harvinaisen\nlupaavaa satoa, katsasteli ruissaroille, joilla muutamin paikoin oli jo\nalettu leikkuu, mietiskeli kylvöä ja korjuuta koskevia seikkoja ja\nkertasi ajatuksissaan ruhtinaan antamat toimitukset, ettei mitään\nunohtuisi.\n\nSyötettyään hevosia kahdesti taipaleella saapui Alpatitsh illalla 4\np:nä elokuuta kaupunkiin.\n\nMatkan varrella oli Alpatitsh tavannut kuormastoja ja sotaväkeä.\nSmolenskia lähestyessään hän kuuli kaukaista ammuntaa, josta hän ei\nkuitenkaan ollut milläänkään. Paljon enemmän hän ihmetteli erästä\nSmolenskin lähellä ollutta oivallista kaurahalmetta, jota sotamiehet\nniittivät nähtävästi rehuksi ja jonka liepeillä nämä olivat leirissä.\nTämä seikka ihmetytti Alpatitshia kovasti, mutta omia asioitaan\najatellessaan unohti hän sen pian.\n\nKaikki Alpatitshin elämänharrastukset olivat jo alun neljättäkymmentä\nvuotta pysyneet ruhtinaan tahdon rajoissa, joista hän ei ollut\nmilloinkaan poikennut. Kaikki se, mikä ei koskenut ruhtinaan käskyjen\ntäyttämistä, ei häntä huvittanut vähääkään eikä ollut edes häntä varten\nolemassakaan.\n\nSaavuttuaan illalla 4 p:nä elokuuta Smolenskiin ajoi hän Dnjeperin\ntoisella rannalla olevaan Gatshenin esikaupunkiin erääseen majataloon\nja jäi Ferapontovin piharengin luo, jonka luona hän oli asustanut\nkaupunkinmatkoillaan kolmisenkymmentä vuotta. Ferapontof oli\nkolmekymmentä vuotta sitte älynnyt ostaa ruhtinaalta Alpatitshin kautta\nmetsäpalukan, alkanut pitää kauppaa ja nyt oli hänellä oma talo,\nmajapaikka ja jauhopuoti. Ferapontof oli jykevä, mustanpuhuva,\npunainen, neljänkymmenenvuotias mies, huulet turpeat, nenä tursistunut\npallukka ja aika makkulat mustien, murjottavien silmien alla.\n\nFerapontof seisoi pumpulipaita ja liivit päällä puodin edessä, joka\nantoi kadulle. Huomattuaan Alpatitshin hän tuli tämän luo.\n\n-- Terve tulemasta, Jakof Alpatitsh. Muut lähtevät kaupungista, vaan\nsinä tulet kaupunkiin, -- sanoi isäntä.\n\n-- Mitenkä niin lähtevät? -- kysäsi Alpatitsh.\n\n-- Sitähän minäkin, että tyhmiä ovat. Sitä ranskalaista pelkäävät.\n\n-- Akkojen juttuja, akkojen juttuja! -- virkkoi Alpatitsh.\n\n-- Niinhän minäkin ajattelen, Jakof Alpatitsh. Olen sanonut, että kun\non käsky olla sitä laskematta, niin pitää se uskoa. Ja musikatkin\npyytävät kolme ruplaa kuormakyydistä -- etteivät häpeäkään!\n\nJakof Alpatitsh kuunteli hajamielisesti. Hän pyysi teekeittiön ja\nheiniä hevosille ja juotuaan teen kävi nukkumaan.\n\nKoko yön kulki majapaikan ohi sotaväkeä. Seuraavana päivänä pani\nAlpatitsh päälleen herrasliivit, joita hän piti ainoastaan kaupungissa,\nja läksi asioilleen. Aamu oli kirkas ja jo kahdeksalta oli kuuma.\nMainio viljankorjuupäivä, kuten Alpatitsh ajatteli. Kaukaa kaupungin\ntakaa oli kuulunut ammuntaa aikaisesta aamusta pitäen.\n\nYhdeksännen tunnin alkaessa yhtyi kiväärien laukauksiin tykkien\njyskettä. Kaduilla oli paljo kansaa, joka kiirehti jonnekin, paljo\nsotamiehiä, mutta, kuten muulloinkin, seisoivat kauppiaat puotiensa\novilla, issikat toimittivat tavallista ajoaan ja kirkoissa pidettiin\njumalanpalvelusta. Alpatitsh kävi puodeissa, virastoissa, postissa ja\nkuvernöörin luona. Virastoissa, postissa, puodeissa juteltiin\nsotaväestä ja vihollisesta, joka jo oli käynyt kaupungin kimppuun.\nKaikki kyselivät toisiltaan, mitä tehdä ja kukin koetti tyynnyttää\ntoistaan.\n\nKuvernöörin talon edustalla tapasi Alpatitsh suuren joukon kansaa,\nkasakoita ja kuvernöörin matkavaunut. Portailla kohtasi Alpatitsh kaksi\naatelisherraa, joista hän tunsi toisen. Tuttava aatelismies, entinen\nispravnikka, puheli kiihkeästi:\n\n-- Ei tässä enää ole leikin tekoa. Hyvä, ken on yksin. Yksi pää, vaikka\nköyhäkin -- on yksi, vaan kun on kolmetoista henkeä perettä ja omaisuus\nsiinä sivussa... Sen ne ovat saaneet aikaan, että kaikki tuho perii.\nMitä päällikköjä he ovat enää tämän jälkeen?... Hirttäisin mokomat\nrosvot...\n\n-- No, älähän toki, -- virkkoi toinen.\n\n-- Kuulkoot, minä viis siitä! Ei suinkaan tässä koiria olla, -- sanoi\nentinen ispravnikka ja katsahdettuaan taakseen näki Alpatitshin.\n\n-- Aa, Jakof Alpatitsh, mitäs sinä täällä teet?\n\n-- Hänen ruhtinaallisen ylhäisyytensä asiaa on kuvernöörille, --\nvastasi Alpatitsh ylpeästi nostaen päänsä pystyyn ja työntäen kätensä\npovelleen, minkä hän teki aina, kun puhui ruhtinaasta. -- Suvaitsivat\nkäskeä ottamaan selkoa asioiden tilasta, -- jatkoi Alpatitsh.\n\n-- Ota vaan! -- sähähti eräs tilanomistaja. -- Sen ovat tehneet, ettei\nsaa kuormahevosia, ei mitään!... Siinä on nyt selvä, kuuletko? -- sanoi\nhän osottaen suuntaan, jolta ammuntaa kuului.\n\n-- Kaikki hukka perii ... rosvot! -- virkkoi hän taasen ja laskeutui\nportailta.\n\nAlpatitsh pudisti päätään ja nousi rappuja ylös. Vastaanottohuoneessa\noli kauppiaita, naisia ja virkamiehiä, jotka ääneti silmäilivät\ntoisiaan. Kabinetin ovi avautui, kaikki nousivat seisoalleen ja\nlähenivät ovea. Ovesta lennähti virkamies, puheli jotain erään\nkauppiaan kanssa, huudahti luokseen erään paksun virkamiehen, jolla oli\nristi kaulassa ja katosi taas oven taa nähtävästi karttaen kaikkia\nkysymyksiä ja häneen suunnattuja kasvoja. Alpatitsh siirtyi lähemmä, ja\nkun virkamies ilmestyi uudelleen, työnsi hän kätensä napitetun nuttunsa\npoveen, kääntyi virkamieheen ja antoi tälle kaksi kirjettä.\n\n-- Herra parooni Aschille kenraali-ylipäällikkö ruhtinas Bolkonskilta,\n-- julisti hän niin juhlallisesti ja pontevasti, että virkamies\nkuunteli ja otti kirjeet.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua pääsi Alpatitsh kuvernöörin luo, joka\nsanoi hänelle kiireissään:\n\n-- Ilmota ruhtinaalle ja ruhtinattarelle, ettei minun tiedossani ole\nollut mitään, minä olen menetellyt korkeimpien käskyjen mukaisesti --\ntästä saat... -- Hän antoi Alpatitshille paperin. -- Muuten, kun\nruhtinas on sairas, neuvoisin minä muuttamaan Moskovaan. Olen itse\njuuri lähdössä. Ilmota...\n\nKuvernööri ei ehtinyt loppuun. Ovesta lennähti pölyttynyt, hiestynyt\nupseeri ja alkoi puhua jotain ranskaksi. Kuvernöörin kasvoille nousi\nkauhu.\n\n-- Mene, -- sanoi hän päätään nyökäyttäen Alpatitshille ja alkoi\nkysellä jotain upseerilta.\n\nAhneita, säikähtyneitä, avuttomia katseita suuntautui Alpatitshiin, kun\ntämä saapui kuvernöörin kabinetista. Alpatitsh läksi tahtomattaankin\nkuunnellen läheistä ja yhä yltyvää ammuntaa suoraapäätä ja nopein\naskelin majapaikkaan. Paperi, jonka kuvernööri oli antanut\nAlpatitshille, oli seuraavan sisältöinen:\n\n\"Vakuutan teille, ettei Smolenskin kaupunkia odota vielä pieninkään\nvaara eikä ole luultavaa, että se tulisi kaupunkia uhkaamaankaan.\nYhdeltä puolen minä ja toiselta ruhtinas Bagration marssimme\nyhdistyäksemme Smolenskin edustalla ja tapahtuu tämä yhdistyminen 22\np:nä, jonka jälkeen molemmat armeijat yhteisvoimin ryhtyvät\npuolustamaan kansalaisiaan teille uskotussa läänissä, kunnes heidän\nponnistustensa kautta saadaan isänmaan vihollinen karkotetuksi tai\nkunnes heidän urhoollisista riveistään on tuhottu viimeinenkin sotilas.\nTe näette tästä, että teillä on täysi oikeus tyynnyttää Smolenskin\nasukkaita, sillä se, jota kaksi niin urhoollista sotajoukkoa suojelee,\nvoi olla vakuutettu näiden voitosta\". (Barclay de Tollyn kirjelmä\nSmolenskin siviilikuvernöörille parooni Aschille v:lta 1812).\n\nKansaa tungeksi levottomana kaduilla.\n\nKaikenmoisilla talouskaluilla täytettyjä kuormia ilmestyi tuon\ntuostakin porteista ja läksi liikkumaan pitkin katuja. Ferapontovin\nnaapuritalon pihassa seisoi kuormia ja naiset ulvoivat ja hääräilivät\nhyvästellessään. Pihakoira haukkua rähisi ja pyöriskeli hevosten\nedessä.\n\nAlpatitsh tuli pihaan nopeammalla vauhdilla kuin hän tavallisesti kulki\nja meni suoraan hevostensa luo. Kuski makasi. Hän herätti hänet ja\nkäskettyään valjastamaan hevoset meni sisään. Isännän puolelta kuului\nlapsen itkua, naisen surkeaa valitusta ja Ferapontovin vihaista, käheää\nkiljuntaa. Kyökkipiika paipatteli etuhuoneessa kuin pelästynyt kana,\nkun Alpatitsh astui sisään.\n\n-- Henkihieveriin pieksi ... emännän tappoi!... Niin kovasti pieksi ja\nsurvoi!...\n\n-- Minkä tähden? -- kysyi Alpatitsh.\n\n-- Pyysi lähtemään. Tietäähän sen, naiset... Saata minut pois, sanoo,\nälä jätä kuolemaan pienten lasten kanssa, sanoo, kaikki muutkin, sanoo,\novat menneet... Mitäs mekään, sanoo? Mutta kun puhalsi pieksämään. Ja\nniin pieksi ja niin vatvoi!\n\nAlpatitsh nyökäytti aivan kuin hyväksyvästi päätään näihin sanoihin ja\ntahtomatta tietää sen enempää astui isäntäväen puolen vastapäätä olevan\nhuoneen ovea kohti, missä hänen ostoksensa olivat.\n\n-- Hirviö, tappaja! -- huusi samassa laiha, kalpea nainen lapsi sylissä\nja päästä temmattu huivi käsissä riuhtautui ovesta ja juoksi rapuista\nalas pihalle.\n\nFerapontof tuli jälestä, vaan huomattuaan Alpatitshin alkoi korjailla\nliiviään ja tukkaansa, haukahti ja meni Alpatitshin jälestä huoneeseen.\n\n-- Joko matkalle? -- kysyi hän.\n\nKysymykseen vastaamatta ja isäntään katsomatta kysyi Alpatitsh\nselkäperin tavaroitaan kokoillen, paljoko hän oli velkaa olostaan.\n\n-- Keretään se selvittää! No, olitkos kuvernöörillä? -- kysyi\nFerapontof. -- Minkälainen päätös tuli?\n\nAlpatitsh vastasi, ettei kuvernööri ollut sanonut hänelle mitään\nvarmaa.\n\n-- Ei ole helppoa meikäläisen miehen lähteä liikkeelle, -- sanoi\nFerapontof. -- Maksa Dorogobushiin 7 ruplaa kuormasta. Johan minä\nsanoin, ettei niillä ole häpyä! Selhvanof osasi oikeaan ja möi\ntorstaina jauhonsa armeijaan yhdeksästä ruplasta kulin. Mitenkäs\nteenjuonnin on? -- lisäsi hän.\n\nSillä aikaa kun hevosia valjastettiin, joi Alpatitsh Ferapontovin\nkanssa teetä viljanhinnoista, vuodentulosta ja suotuisista\nkorjuu-ilmoista pakisten.\n\n-- On se alkanut jo hiljetä, -- sanoi Ferapontof juotuaan kolme\nkupillista teetä ja pöydästä nousten, -- meikäläiset ovat varmaankin\npäässeet voiton puolelle. Kun on sanottu, ettei saa laskea, niin ei\nsiinä auta mikään. Voima se puolensa pitää... Tässä viime viikolla\nkertoivat, että Matvei Ivanitsh Platof oli niitä ajanut Marinajokeen ja\nkahdeksankotoista tuhatta ne sanoivat sen upottaneen yhtenä päivänä.\n\nAlpatitsh kokosi ostoksensa, antoi ne kuskille, joka oli tullut sisään\nja maksoi isännän saatavan. Portilta kuului poistuvien kärrynpyörien,\nkavioiden ja kulkusten ääniä.\n\nPäivä oli kallistunut hyvän joukon iltapuoleen. Toinen puoli katua oli\nvarjossa, toiseen paistoi aurinko vielä kirkkaasti. Alpatitsh vilkasi\nikkunasta ulos ja oli menossa ovelle. Äkkiä kuului kummallinen ääni:\netäistä vinguntaa ja jysähdys. Heti tämän jälkeen alkoi kumista\npitkäveteistä kanuunanammunnan jymyä, josta ikkunat helisivät.\n\nAlpatitsh meni kadulle, jota myöten kaksi miestä juoksi sillalle päin.\nUseilta tahoilta kuului tykinluotien ulvontaa ja jysähdyksiä ja\nkranaattien pauketta, joita putoili kaupunkiin. Mutta nämä äänet eivät\nkuuluneet paljon miltään eivätkä ne vetäneet asukkaiden huomiota\npuoleensa itse ampumisen jyrinän rinnalla, jota kuului kaupungin\nulkopuolelta. Tämä oli pommitusta, jonka Napoleon oli käskenyt alkaa\nviidettä käydessä kaupunkia vastaan 130:sta tykistä. Kansa ei alussa\nkäsittänyt pommituksen merkitystä.\n\nPutoavien tykinluotien ja kranaattien äänet herättivät alussa vain\nuteliaisuutta. Ferapontovin vaimo, joka tähän saakka oli yhä ulissut\nkatoksen alla pihassa, vaikeni nyt ja tuli lapsi sylissä portille,\nkatseli ääneti kansaa ja kuunteli ääniä.\n\nPortille tuli myöskin kyökkipiika ja puotimies. Kaikki koettivat\niloisen uteliaina tavottaa silmillään heidän päittensä päällitse\nkiitäviä luotia. Kulman takaa tuli muutamia ihmisiä vilkkaasti\nkeskustellen.\n\n-- Siinä vasta voima on! -- puheli yksi. -- Katon ja nurkan löi\nmurskaksi niin kuin ei mitään.\n\n-- Ja maatakin myllersi kuin sika, -- sanoi toinen, -- oli se aika\nmälli ja kiireen antoi! -- lisäsi hän nauraen. -- Hyvä että hypähdit\nsyrjään, muuten se olisi kääntänyt tallukkasi pystyyn.\n\nVäkeä kerääntyi näiden miesten ympärille. He kertoivat, miten aivan\nheidän vieressään oli tykin luoti osunut taloon. Sillä välin lenteli\nlakkaamatta väkijoukon päiden yli milloin tykinluotia äkkiä ja synkästi\nvongahtaen, milloin kranaattia miellyttävästi ja pitkään vinkuen. Mutta\nei ainoakaan pudonnut lähelle, kaikki hurisivat yli. Alpatitsh nousi\nkärryihin. Isäntä seisoi portilla.\n\n-- Mitä sinä siellä töllistelet! -- kiljasi hän kyökkipiialle, joka\nkäärityin hihoin, punaisessa hameessa ja paljaita kyynäspäitään\nheilutellen oli menossa kadun kulmaan kuuntelemaan, mitä siellä\nkerrottiin.\n\n-- Ihmeitä ja kummia, -- virkkoi hän, mutta kuultuaan isäntänsä äänen,\nhän kääntyi takaisin hameensa liepeitä oikoen.\n\nTaasen alkoi vinkua jotain, tällä kertaa aivan lähellä ja yht'äkkiä\nvälähti kuin ylhäältä singahtanut lintu tulenleimahdus keskellä katua,\npamahti ja peitti kadun savupilveen.\n\n-- Ilkiö, mitä sinä teet? -- huusi isäntä kyökkipiian luo juosten.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuului useilta tahoilta naisten surkeaa\nparkumista, lapsi parahti säikähdyksestä itkuun ja kalpein kasvoin,\nvaijeten tungeskeli väki kyökkipiian ympärillä. Väkijoukosta kuului\nkaikista äänekkäimmin kyökkipiian voihke ja valitus.\n\n-- Oi-voi-voi, rakkaat ihmiset! Kyyhkyiseni valkoiseni! Älkää antako\nkuolla! Kyyhkyiseni valkoiseni!...\n\nViiden minuutin kuluttua ei kadulla ollut enää ketään. Kyökkipiika,\njolta kranaatinsirpale oli ruhjonut lonkan, kannettiin kyökkiin.\nAlpatitsh, tämän kuski, Ferapontovin vaimo lapsineen ja piharenki\nistuivat kellarissa ja kuuntelivat. Tykkien jyminä, luotien vinkuna ja\nkyökkipiian surkea voihke, joka kuului muita ääniä ylinnä, ei tauonnut\nhetkeksikään. Emäntä hyssytteli ja koetti asettaa lastaan, kyseli\ntoisinaan surkealla äänellä muilta kellariin tulleilta, missä hänen\nisäntänsä oli, joka oli jäänyt kadulle. Kellariin saapunut puotimies\nsanoi hänelle, että isäntä oli mennyt väkijoukon kanssa kirkkoon, jossa\noli pystytetty Smolenskin ihmeitätekevä pyhäinkuva.\n\nHämäränsuussa alkoi tykkien jyske hiljetä. Alpatitsh nousi kellarista\novelle. Äskeinen kirkas iltataivas oli nyt savupilvien peitossa. Näiden\npilvien läpi pilkisti oudosti korkealla olevan nuoren kuun sirppi.\nTaannoisen tykkien kammottavan, vaan nyt vaijenneen jyskeen jälkeen\ntuntui kaupungissa vallitsevan hiljaisuus, josta kuului ainoastaan\naivan kuin kautta koko kaupungin levenneiden askeleiden kolinaa,\nvoihketta, kaukaisia huutoja ja tulipalojen rusketta. Kyökkipiian\nvalitus oli nyt tauonnut. Kahdeltapuolen hulmusi tulipalojen mustia\nsavupilviä. Kadulla kulki ja juoksi eri suuntiin sotamiehiä\nmonenkarvaisissa puvuissa kuin säretyn muurahaiskeon asukkaita.\nAlpatitshin nähden pujahti useita näistä Ferapontovin pihaan. Alpatitsh\nmeni portille. Eräs rykmentti, jolla oli kova kiire, tukkesi kadun\ntakasin marssiessaan.\n\n-- Kaupunki luovutetaan, matkustakaa pois, -- sanoi hänelle eräs\nupseeri ja samassa huusi sotamiehille:\n\n-- Minä annan teille luvan käydä pihoissa!\n\nAlpatitsh palasi tupaan, huusi kuskia ja käski lähtemään. Alpatitshin\nja kuskin jälestä läksivät kaikki Ferapontovin palvelijat. Huomattuaan\nsavun ja tulipalojen liekkiä, jotka alkoivat selvästi näkyä illan\nhämärässä, alkoivat naiset, jotka tähän saakka olivat olleet ääneti,\nkovasti paipattaa tulipaloja nähdessään. Samallaista valitusta kuului\nmuiltakin seuduin katua. Alpatitsh selvitteli vapisevin käsin kuskin\nkanssa hevosten sotkeutuneita ohjia ja vetohihnoja.\n\nPortista ulos päästyään huomasi Alpatitsh, miten Ferapontovin puodissa,\njonka ovet olivat selällään, kymmenkunta sotamiestä kovasti puhellen\ntäytti säkkiään ja rensseleitään vehnäjauhoilla ja auringonkukan\nsiemenillä. Samaan aikaan saapui Ferapontof kadun puolelta puotiinsa.\nNähtyään sotamiehet hän aikoi ärjäistä näille jotain, vaan äkkiä\npysähtyi, tarttui tukkaansa ja alkoi kauheasti voivotellen nauraa\nhohottaa.\n\n-- Viekää, pojat, viekää kaikki, jotteivät saatanat saisi! -- kiljasi\nhän, ja tarttui itsekin säkkeihin ja heitteli niitä ulos.\n\nMuutamat sotamiehet pelästyivät ja juoksivat ulos, toiset jatkoivat\nsaaliin jakoa. Ferapontof huomasi Alpatitshin.\n\n-- Loppu tuli Venäjästä! -- kiljui hän. -- Alpatitsh! Loppu tuli! Panen\nitse palamaan! -- Ferapontof juoksi pihalle.\n\nSotaväkeä tuli kadun täydeltä, niin ettei Alpatitsh voinut ajaa ohi,\nvaan täytyi jäädä odottamaan. Ferapontovin vaimo istui lapsineen\nmyöskin kärryillä odotellen pääsyä liikkeelle.\n\nOli jo pimeä yö. Taivaalla tuikkivat tähdet ja paistoi nuori kuu, jonka\nkasvoja silloin tällöin savun liepeet pyyhkäisivät. Dnjeperin\nrantaäyräällä täytyi Alpatitshin ja emännän kuormien, jotka olivat\nverkkaan liikkuneet sotamiesten ajoneuvojen vieressä, taasen pysähtyä.\nVähän matkan päässä tienristeyksestä, johon kuormat olivat pysähtyneet,\npaloi muutamassa kujassa talo ja puoteja. Tulipalo oli jo lopullaan.\nLeimut toisinaan sammahtivat ja painuivat mustan savun sekaan,\ntoisinaan yhtäkkiä hulmahtivat kirkkaaseen liekkiin, joka valaisi\ntienristeykseen kokoutuneen väen kasvoja kammottavan selväpiirteisesti.\nPalopaikan lähellä vilisi ihmisten mustia haamuja ja tulen\ntaukoamattoman ruskeen seasta kuului puhelua ja huutoja. Kun Alpatitsh\nhuomasi, ettei hänen kuormansa vielä kohtakaan pääsisi liikkeelle,\nnousi hän kärryiltä ja meni kujaan tulipaloa katsomaan. Sotamiehiä\nkulki lakkaamatta edestakasin palopaikan ohi ja Alpatitsh näki, kuinka\nkaksi sotamiestä ja eräs mies pörrökarvaisessa sinellissä kiskoivat\nliekeistä palavia hirsiä ja vetivät niitä kadun poikki naapuripihaan;\ntoiset kantoivat heiniä.\n\nAlpatitsh meni suureen väkijoukkoon, joka seisoi erään korkean, palavan\nmakasiinin luona. Seinät olivat yltäyleensä liekkien vallassa,\ntakaseinä luhistunut maahan, lautakatto romahtamaisillaan sisään,\nkurkiaisia nuoli lieska. Väkijoukko nähtävästi odotti hetkeä, jolloin\nkatto lopullisesti romahtaisi. Sitä odotti myöskin Alpatitsh.\n\n-- Alpatitsh! -- kuului äkkiä tuttu ääni.\n\n-- Batjushka, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Alpatitsh, joka\nsilmänräpäyksessä oli tuntenut nuoren ruhtinaansa äänen.\n\nRuhtinas Andrei, jolla oli leveä viitta päällä, oli väkijoukon takana\npikimustan hevosen selässä ja katsoi Alpatitshiin.\n\n-- Miten olet joutunut tänne? -- kysyi hän.\n\n-- Teidän ... teidän ylhäisyytenne, -- hätäili Alpatitsh ja alkoi itkeä\nvoivotella... -- Teidän ... teidän ... olemmeko jo hukassa? Isä...\n\n-- Miten olet joutunut tänne? -- toisti ruhtinas Andrei.\n\nSamassa hetkessä välähti kirkas leimu, jolloin Alpatitsh näki nuoren\nherransa kalpeat, nääntyneet kasvot.\n\nAlpatitsh kertoi, kuinka hänet oli lähetetty ja kuinka hän hädin tuskin\noli päässyt lähtemään kaupungista.\n\n-- Miten on, teidän ylhäisyytenne, olemmeko hukassa? -- kysyi hän taas.\n\nRuhtinas Andrei repäsi mitään vastaamatta muistikirjastaan lehden ja\nkirjotti siihen lyijykynällä polveaan vasten sisarelleen:\n\n\"Smolensk luovutetaan, Lisijagorin valtaavat viholliset viikon\nkuluttua. Matkustakaa heti Moskovaan. Vastaa minulle heti, milloin\nlähdette, viestimiehen kautta Usvjaschiin.\"\n\nAnnettuaan paperilapun Alpatitshille toisti ruhtinas Andrei hänelle\nvielä suullisesti, miten ruhtinaan, ruhtinattaren, pojan ja\nkotiopettajan matkavalmistukset oli toimitettava ja miten ja mihin\nhänelle oli vastaus heti lähetettävä. Hän ei ollut ehtinyt sanoa\nkaikkea, kun hänen luokseen ratsasti esikuntapäällikkö seurueineen.\n\n-- Oletteko eversti? -- huusi esikuntapäällikkö saksalaisella\nääntämistavalla ja ruhtinas Andreille tutulla äänellä. -- Teidän\nläsnäollessanne sytytetään rakennuksia palamaan ja te seisotte\ntoimettomana! Mitä se merkitsee? Saatte vastata, -- huusi Berg, joka\nnyt oli ensimäisen armeijan jalkajoukkojen vasemman siiven päällikön\nesikunnan päällikön apulainen, -- \"erittäin mieluisa paikka ja aina\nnäkösällä\", kuten Berg sanoi.\n\nRuhtinas Andrei katsahti häneen, mutta mitään vastaamatta jatkoi\nAlpatitshille:\n\n-- Sano siis että odotan vastausta kymmenenteen päivään saakka ja jos\nen siksi saa vastausta, että kaikki ovat matkustaneet, täytyy minun\nhylätä kaikki toimet ja tulla itse Lisijagoriin.\n\n-- Minä sanon, ruhtinas, vain sen tähden, -- virkkoi Berg, joka nyt\ntunsi ruhtinas Andrein, -- että minun on täytettävä käskyt, sentähden\nettä aina täytän käskyt täsmällisesti... Älkää suvaitko panna\npahaksenne, -- selitteli Berg.\n\nLiekeissä alkoi jotain rätistä. Leimut laantuivat tuokioksi. Mustaa,\npaksua savua tuprusi katosta. Kumeata rusketta kuului liekeistä ja\njotain raskasta luhistui alas.\n\n-- Hu-huu! -- ulvoi väkijoukko aivan kuin vastaukseksi makasiinin\nromahdukselle, joka levitti palaneen viljan hajua. Leimut roihusivat\nylös ja valasivat tulipalon ympärillä seisovien eloisan ihastuneita ja\nväsyneitä kasvoja.\n\nMies, jonka päällä oli pörrökarvainen sinelli, nosti kätensä ylös ja\nhuusi:\n\n-- Sillä tavalla, pojat! Sillä tavalla!...\n\n-- Se on isäntä itse, -- kuului ääniä.\n\n-- No niin, -- jatkoi ruhtinas Andrei Alpatitshille, -- kerro nyt\nkaikki, mitä olen sinulle puhunut. -- Sanaakaan virkkamatta Bergille,\njoka vaieten odotti hänen vieressään, hän nykäsi hevostaan ja ajoi\nkujaan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSmolenskista peräytyivät joukot edelleen. Vihollinen seurasi\nkintereillä. 10 p:nä marssi rykmentti, jota ruhtinas Andrei komensi,\nmaantietä myöten sen tiehaaran ohi, josta valtatie erosi Lisijagoriin.\nKuumuutta ja kuivuutta oli kestänyt neljättä viikkoa. Joka päivä oli\ntaivaalla vaeltanut pilven höyväläisiä ja toisinaan pimentäneet\nauringonkin paistamasta. Vaan iltasin oli taivas selvennyt ja aurinko\noli painunut tummanpunervaan usvaan. Maa sai virkistystä ainoastaan\nrunsaasta yökasteesta. Tekemättä jäänyt vilja paahtui ja jyvät\nkarisivat. Suot kuivuivat pohjaa myöten. Elukat ulvoivat nälissään, kun\npäivän polttamilla niityillä ei ollut mitään syömistä. Ainoastaan öisin\nja metsissä, kun kaste ei ollut ehtinyt kuivua, oli viileätä.\nMutta maantiellä, jota myöten joukot marssivat, ei ollut viileää\nöisinkään eikä metsienkään kohdalla. Kastetta ei näkynyt tomuisella\nhiekkaperällä, jota oli neljännes arssinan paksulta. Niin pian kuin\naamu alkoi hämärtää, alettiin marssi. Kuormasto ja tykistö kulki\näänettömästi pyöränrumpuja ja jalkaväki keträksiään myöten pehmeässä,\ntukehduttavassa, kuumassa porossa. Osa poroa ryöppysi jaloissa ja\npyörissä, toinen osa tuprusi ilmaan ja jäi pilveksi sotaväen päälle,\nimeytyi silmiin, hiuksiin, korviin, sieramiin ja varsinkin keuhkoihin.\nKuta korkeammalle aurinko yleni, sitä korkeammalle nousi pölypilvi ja\nhienon, kuuman pölyn läpi voi katsoa aurinkoon, joka vapaasti paistoi\ntaivaalla, paljailla silmillä. Aurinko häämötti hehkuvana tummana\npallona. Tuulta ei ollut ja ihmiset olivat pakahtua seisovan ilman\nrasituksesta. Mutta he marssivat marssimistaan sidotuin nenin ja suin.\nKun tultiin kylän kohdalle, syöksyivät kaikki kaivolle, vedestä\ntapeltiin ja se juotiin pohjamutia myöten.\n\nRuhtinas Andrei oli rykmentin komentaja ja rykmentin pitäminen hyvässä\nkunnossa, miesten hyvinvointi ja käskyjen saaminen ja antaminen\nhuvittivat häntä suuresti. Smolenskin palo ja luovuttaminen oli\nmerkillinen ajankohta ruhtinas Andreille. Hänen vihansa kiihtyi siinä\nmäärin viholliseen, että hän unohti sisäisen surunsa. Hän oli kokonaan\nuponnut rykmentin asioihin, huolehti sotamiestensä ja upseeriensa\nedestä ja kohteli näitä lempeästi. Rykmentissä kutsuttiin häntä _meidän\nruhtinaaksemme_, hänestä ylpeiltiin ja häntä rakastettiin. Mutta hyvä\nja lempeä hän oli ainoastaan oman rykmenttinsä väelle, Timohinelle\ny.m., aivan uusille ja oudoille ihmisille ja vieraassa henkilöpiirissä,\nihmisille, jotka eivät voineet tietää eivätkä ymmärtää hänen\nentisyyttään. Vaan niin pian kun hän joutui tekemisiin entisten\ntuttujensa, esikuntalaisten kanssa, nousivat hänen harjaksensa heti\npystyyn, hän muuttui vihaiseksi, ivalliseksi ja halveksivaksi. Kaikki\nse, joka häntä sitoi entisyyden muistoihin, inhotti häntä ja sen vuoksi\nkoetti hän suhteissaan entiseen maailmaan olla vain tekemättä väärin ja\ntäyttää velvollisuutensa. Tosin esiintyi ruhtinas Andreille kaikki\nsynkässä valossa -- varsinkin sen jälkeen, kun Smolensk oli hyljätty\n(jota hänen käsityksensä mukaan olisi voinut ja pitänyt puolustaa)\n6 p:nä elokuuta ja kun hänen isänsä piti sairaana paeta Moskovaan ja\njättää hävityksen jalkoihin rakastamansa ja kukoistavaksi kasvattamansa\nLisijagori. Mutta tästä huolimatta voi ruhtinaan ajatusten esineenä\nolla muukin, joka oli aivan erillään yleisistä kysymyksistä ja se oli\nhänen -- rykmenttinsä. 10 p:nä elokuuta saapui se joukko-osasto, jossa\nhänen rykmenttinsä oli, Lisijagorin kohdalle. Ruhtinas Andrei oli pari\npäivää sitte saanut tiedon, että hänen isänsä, poikansa ja sisarensa\nolivat muuttaneet Moskovaan. Vaikka hänellä ei ollut mitään tekemistä\nLisijagorissa, päätti hän omituisen halunsa pakotuksesta saada repiä\nauki sydämensä haavoja, että hänen täytyi pistäytyä Lisijagorissa.\n\nHän käski satuloida hevosen ja läksi eräästä levähdyspaikasta ratsain\nkotikyläänsä, jossa hän oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa ajan.\nAjaessaan lammen ohi, jossa kymmeniä naisia oli aina ollut karttuamassa\nja huuhtomassa pyykkiä, huomasi ruhtinas Andrei, ettei lammen rannalla\nollut ketään ja pieni lautta, joka oli vettä puolillaan, uiskenteli\nkumollaan keskellä lampea. Ruhtinas Andrei ajoi vahtituvan luo.\nKiviportilla ei ollut ketään ja tuvan ovi oli auki. Puutarhan\nkäytäville oli kasvettunut ruohoa ja englantilaisessa puistossa oli\nvasikoita ja hevosia. Ruhtinas Andrei ajoi kasvihuoneelle. Sen ikkunat\noli säretty ja astioissa kasvavista puista oli muutamia kaadettu\nkumoon, muutamat olivat kuivettuneet. Hän huusi Tarasia, puutarhuria.\nMutta kukaan ei vastannut. Kierrettyään kasvihuoneen ympäri huomasi\nhän, että kaunis pisteikköaita oli säretty ja hedelmät, luumut,\nkiskottu oksineen päivineen. Vanha musikka (ruhtinas Andrei oli\nlapsuudessaan nähnyt hänet portilla) istui vihreällä penkillä\nniinitallukoita punomassa.\n\nHän oli kuuro eikä ollut kuullut ruhtinas Andrein lähestymistä. Hän\nistui samalla penkillä, jolla tavallisesti vanha ruhtinas oli ennen\nistuskellut, ja hänen vieressään riippui katkoutuneen ja kuivettuneen\nmagnoliumpensaan oksilla niinisäikeitä.\n\nRuhtinas Andrei ratsasti asuinrakennukselle. Puutarhasta oli hakattu\nmuutamia vanhoja lehmuksia ja muuan täplikäs hevonen kuleksi varsoineen\nruusupensaitten välissä aivan kartanon edessä. Kartanon ovet ja ikkunat\nolivat laudotetut. Yksi ala-ikkuna oli auki. Eräs poika, joka oli\nhuomannut ruhtinas Andrein, juoksi kartanoon. Kun Alpatitsh oli\ntoimittanut perheen matkalle, oli hän jäänyt yksinään Lisijagoriin. Hän\nistui kotona ja lueskeli Pyhän marttyyrien elämäkertaa. Saatuaan tietää\nruhtinas Andrein tulosta astui hän silmälasit nenällä ja nuttuaan\nkiinni pannen ulos, riensi nopeasti ruhtinaan luo mitään sanomatta,\npurskahti itkemään ja suuteli ruhtinas Andrein polvea.\n\nSitte hän käännähti pois harmistuneena heikkoudestaan ja rupesi\nkertomaan asioiden tilasta. Kaikki kalleudet ja arvoesineet oli viety\nBogutsharovaan. Vilja, noin 100 tshetverttia, oli niinikään korjattu\ntalteen. Heinän ja toukoviljan olivat ottaneet ja niittäneet vihantana\n-- sotamiehet. Musikat olivat joutuneet puille paljaille. Muutamat\nolivat menneet heistäkin Bogutsharovaan, pieni osa oli jäänyt\npaikoilleen.\n\nRuhtinas Andrei ei malttanut kuulla loppuun, vaan kysyi:\n\n-- Milloinka isä ja sisar matkustivat? -- tarkottaen, milloin nämä\nolivat matkustaneet Moskovaan.\n\nLuullen, että kysyttiin lähtöä Bogutsharovaan, vastasi Alpatitsh, että\nolivat lähteneet 7 p:nä, jonka jälkeen hän taas alkoi puhella\ntalousasioista ja kysellä ohjeita.\n\n-- Saisikohan myydä sotaväelle kuittia vastaan kauraa? Meillä on sitä\njälellä vielä 600 tshetverttia, -- kyseli Alpatitsh.\n\n\"Mitä vastaisin?\" ajatteli ruhtinas Andrei katsellen vanhuksen\nauringonpaisteessa kiiltävää kaljua päätä, ja päättäen hänen kasvojensa\nilmeestä, että vanhus itsekin piti kysymyksiään sopimattomina tällä\nhetkellä, vaan kyselihän muuten vain ja tukehduttaakseen omaakin\nsuruaan.\n\n-- Myy vain, -- sanoi ruhtinas Andrei.\n\n-- Jos suvaitsitte nähdä epäjärjestystä puutarhassa, -- sanoi\nAlpatitsh, -- niin ei sitä ole voinut ehkäistä. Kolme rykmenttiä on\nmarssinut tästä ja ollut yötä, varsinkin rakuunoita. Minä olen\nkirjottanut päällikön nimen ja arvon muistiin valituksen tekemistä\nvarten.\n\n-- No, mitä sinä nyt aijot? Jäätkö paikoillesi, jos vihollinen valtaa\ntilan? -- kysyi ruhtinas Andrei.\n\nAlpatitsh käänsi kasvonsa ruhtinas Andreihin, katsahti häneen ja sitte\nyht'äkkiä nosti kätensä juhlallisesti pystyyn.\n\n-- Hän on minun turvani, tapahtukoon Hänen tahtonsa! -- virkkoi hän.\n\nJoukko musikoita ja talon palvelijoita tuli niittyä myöten paljastetuin\npäin ruhtinas Andreita kohti.\n\n-- No, hyvästi sitte! -- sanoi ruhtinas Andrei kumartuen Alpatitshia\nkohti. -- Matkusta sinäkin pois, vie mukanasi, minkä voit ja käske\nkansan mennä Rjasanin lääniin tai Moskovan tienoille.\n\nAlpatitsh painautui hänen jalkaansa vasten ja alkoi itkeä. Ruhtinas\nAndrei irrotti jalkansa hellävaroin, nykäsi hevostaan ja läksi\nnelistämään pitkin lehtokäytävää.\n\nKuuro ukko istui penkillään yhtä osattomana kuin kärpänen ruumiin\nkasvoilla ja koputteli tallukan pohjaa. Kaksi tyttöstä juoksi ruhtinas\nAndreita vastaan samalta taholta, hameen helmuksissa luumuja, joita he\nolivat ottaneet kasvihuoneen puista. Huomattuaan nuoren herran sieppasi\nvanhempi tyttö säikähtyneenä nuorempaa toveriaan kädestä ja\npiilottautui tämän kanssa koivun taa ehtimättä poimia takasin\nhelmuksista pudonneita vihreitä luumuja.\n\nRuhtinas Andrei käännähti pelästyneenä ja nopeasti poispäin, ettei\nolisi näyttänyt, että hän oli heidät huomannut. Hänen kävi sääli tuota\npelästynyttä, sievää tyttöstä. Hän pelkäsi katsahtaa tyttöön, mutta\nsamalla häntä vastustamattomasti halutti kurkistaa. Uusi, riemukas ja\nlohduttava tunne valtasi hänet, kun hän näihin tyttöihin katsoessaan\nkäsitti olevan muita, hänelle ventovieraita ja kuitenkin yhtä laillisia\ninhimillisiä harrastuksia kuin ne, jotka häntä askaroittivat. Noiden\ntyttösten mieli paloi nähtävästi hartaasti yhteen asiaan -- saada viedä\nja syödä vihreät luumunsa kiinni joutumatta ja ruhtinas Andrei toivoi\nyhdessä heidän kanssaan menestystä heidän yritykselleen. Hän ei voinut\nolla vieläkin kerran katsahtamatta tyttöihin. Luullen jo olevansa\nturvassa hypähtivät tytöt lymypaikastaan ja hennoilla äänillään jotain\npiipattaen he juosta livistivät tiehensä helmuksiaan kannattaen pitkin\nruohokkoa, että ahavoituneet paljaat jalat vatvoivat yhtenä vilinänä.\n\nRuhtinas Andrei oli hieman virkistynyt päästyään loittonemaan maantien\nporopilvistä. Kaukana Lisijagorin takana hän tuli taas samalle tielle\nja tapasi rykmenttinsä levähdyspaikalta erään pienen lammen rannalla.\nKello kävi kahta. Aurinko, pölyn läpi häämöttävä punainen pallo,\npaahtoi sietämättömän tulisesti ja poltti selkää mustan nutun läpi.\nPöly pysyttelihe ennallaan pysähtyneiden, hälisevien sotamiesten päiden\npäällä. Tuulta ei ollut.\n\nHänen mielensä teki veteen -- niin likaista kuin se olikin. Hän katsoi\nlammikkoon, josta kaikui huutoa ja hohotusta. Pieni, sameavesinen,\nruohottunut lammikko oli noussut ainakin kaksi neljännestä, sillä se\noli täynnä alastomia, valkeita, pulikoivia ihmisruumiita, joiden kädet,\nkasvot ja kaulat olivat tiilenruskeat. Koko tuo alaston, valkea\nihmislihan paljous pulikoi hohottaen ja hihkuen likaisessa rapakossa\nkuin haaviin sullotut kalat. Ilolta kuulosti pulikoiminen, vaan sen\ntähden se oli erityisen surullista.\n\nMuuan nuori, valkoverinen 3:nen komppanian sotamies -- ruhtinas Andrei\ntunsi vielä hänet -- jolla oli nauha jalassa nilkan ylipuolella, otti\nsilmiään ristien muutamia askeleita taapäin saadakseen aimo vauhdin ja\nsitte pulskahtaakseen veteen. Toinen musta ja aina rääsyinen\nali-upseeri teutaroi vyötäreitään myöten vedessä ja riuhtoi jäntevätä\nruumistaan, pärskyi mielissään ja valeli ranteisiin saakka mustuneilla\nkäsillään vettä päähänsä. Kuului ruumisten läiskettä toisiaan vasten,\nhihkuntaa, uhuilemista ja porua.\n\nRannoilla, lammessa, kaikkialla oli valkoista, tervettä, jäntereistä\nlihaa. Upseeri Timohin, jolla oli punainen nenän nappula, hankasi\nruumistaan pyyhinliinalla ja rupesi häpeilemään, kun älysi ruhtinas\nAndrein, mutta uskalsi kuitenkin puhutella.\n\n-- Jopa olisi mainiota, teidän ylhäisyytenne, jos tekin suvaitsisitte!\n-- sanoi hän.\n\n-- Likaista on, -- sanoi ruhtinas Andrei naamaansa rypistäen.\n\n-- Me puhdistamme teille hetipaikalla. -- Ja Timohin juoksi alasti\nkäskemään muita pois.\n\n-- Ruhtinas tulee.\n\n-- Kuka? Meidänkö ruhtinas? -- kysyttiin ja kaikki kiiruimman kaupalla\nkapuamaan lammesta, niin että ruhtinas Andrei sai vasta suurella\nvaivalla heidät rauhottumaan. Hän päätteli paremmaksi huuhdella itseään\nladossa.\n\n\"Liha, ruumis, _chair à canon_\",[58] ajatteli hän katsellen omaakin\nalastonta ruumistaan ja vavahteli jonkun verran myöskin veden\nviileydestä, mutta etupäässä jostain käsittämättömästä inhosta ja\nkauhusta nähdessään tuon äärettömän lihapaljouden, joka likaisessa\nvedessä pulskaroi.\n\n7 p:nä elokuuta kirjotti ruhtinas Bagration pysähdyspaikassaan\nMihailovkassa Smolenskin tiellä seuraavaa:\n\n\"Arvoisa herra kreivi Aleksei Andrejevitsh.\"\n\n(Hän kirjotti Araktshejeville, mutta tiesi, että hallitsija tulee\nlukemaan hänen kirjeensä ja sen vuoksi punnitsi hän juurtajaksain\njokaisen sanansa, mikäli hän sen kykeni tekemään).\n\n\"Luulen, että ministeri on jo ilmottanut Smolenskin luovuttamisesta\nviholliselle. Kipeätä, surkeaa, ja koko armeija on vimmoissaan siitä,\nettä kaikista tärkein paikka hylättiin syyttä suotta. Minä puolestani\npyytelin häntä mieskohtaisesti mitä vakuuttavimmin, lopulta\nkirjotinkin, mutta ei mikään saanut häntä suostumaan. Vannon teille\nkunniani kautta, että Napoleon oli semmoisessa umpisokkelossa,\njommoiseen harvoin joutuu, ja hän olisi voinut kadottaa puolet\narmeijaansa, mutta ei vallottaa Smolenskia. Meidän joukkomme tappelivat\nja tappelivat harvinaisen lujasti. Minä pidätin ja kuritin heitä 15\ntuhannella yli 35 tuntia, vaan hän ei tahtonut pysyä paikoillaan 14\ntuntia. Tämä on häpeällistä ja tahra armeijallemme eikä hänen minun\nmielestäni pitäisi elääkään maailmassa. Jos hän ilmottaa, että\nmieshukka on suuri, niin se ei ole totta; mahdollisesti 4 tuhannen\npaikoilla, ei enempää, vaan tuskinpa sitäkään. Minkä mahtaa, vaikka\nolisi kymmenenkin -- onhan sota. Sitä vastoin menetti vihollinen\nsuunnattoman paljon.\n\n\"Olisiko maksanut vaivaa kestää vielä kaksi päivää? Ainakin olisivat he\npoistuneet itsestään, sillä heillä ei ollut vettä juottaa väkeään ja\nhevosiaan! Hän antoi minulle sanansa, ettei peräydy, mutta äkkiä\nlähetti sanan, että poistuu yöllä. Sillä tavoin ei voi sotia ja me\nvoimme kohta johdattaa vihollisen Moskovaan...\n\n\"On liikkeellä huhu, että te tuumitte rauhaa. Herra varjelkoon\nrauhasta! Sopia semmoisten uhrausten jälkeen ja semmoisten järjettömien\nperäytymisten jälkeen on sama, kuin että te asetatte koko Venäjän\nitseään vastaan eikä kukaan meistä ilkeä häpeän tähden kantaa\nunivormua. Jos kerran asiat ovat näin -- täytyy tapella niin kauan kuin\nVenäjä jaksaa ja väki pysyy jaloillaan...\n\n\"Yhden on oltava komentajana eikä kahden. Teidän ministerinne saattaa\nolla hyvä ministeristössä, mutta kenraali on enemmän kuin huono --\nviheliäinen. Ja hänelle on uskottu koko meidän Isänmaamme kohtalo;\nsuokaa anteeksi, että kirjotan röyhkeästi. Näkyy, ettei se rakasta\nhallitsijaa, vaan haluaa meidän kaikkien perikatoa, joka neuvoo\nsolmimaan rauhaa ja ministeriä armeijan komentajaksi. Minä kirjotan\nteille totuuden: valmistakaa nostoväkeä. Sillä ministeri johtaa mitä\nmestarillisimmalla tavalla vieraan kansan perässään pääkaupunkiin.\nSuurta epäilyä herättää koko armeijassa herra sivus-adjutantti\nWolzogen. Hänen sanotaan olevan enemmän Napoleonin kuin meidän miehemme\nja hän antaa kaikessa neuvoja ministerille. Minä en ole ainoastaan\nkohtelias häntä kohtaan, vaan tottelen häntä kuin korpraali, vaikka\nolen häntä vanhempi. Tämä koskee kipeästi, mutta rakastaessani\nhyväntekijääni ja hallitsijaani -- tottelen. Sääli vain hallitsijaa,\njoka uskoo semmoisille mainion armeijan. Ajatelkaa, että me olemme\nperäytyessämme menettäneet väkeä uupumuksesta ja hospitaaleissa on\nkuudettatoista tuhatta, vaan jos olisi hyökätty eteenpäin, ei olisi\nsitäkään. Sanokaa Jumalan nimessä, mitä meidän Venäjämme -- meidän\näitimme sanoo, kun näin pelkäämme ja mistä syystä me luovutamme niin\nhyvän ja uhrautuvan Isänmaamme roistoille ja sytytämme jokaiseen\nalamaiseen vihaa ja häpeää. Mitä arkailisimme ja ketä pelkäisimme?\nMinun ei ole syyni, että ministeri on horjuvainen, arka, tolkuton,\nhidas ja hänellä on kaikki huonot ominaisuudet. Koko armeija itkemällä\nitkee ja haukkuu häntä pahanpäiväisesti.\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKaikki ne lukemattomat jaotukset, joita voi havaita elämän ilmiöissä,\nvoidaan erottaa semmoisiin, joissa on vallitsevana sisällys ja\nsemmoisiin, joissa on vallitsevana muoto. Tämmöisiin, vastakohtana\nmaaseudun, kunnan, läänin, jopa Moskovankin elämään, voi viedä Pietarin\nelämän, varsinkin salonki-elämän. Tämä elämä oli muuttumaton. V:sta\n1805 me sovimme ja riitaannuimme moneen kertaan Bonaparten kanssa,\nlaadimme perustuslakia ja kumosimme niitä, vaan Anna Pavlovnan ja\nHelenan salongit olivat pysyneet aivan samallaisina, kuin ne olivat\nolleet toinen 7 ja toinen 5 vuotta sitte. Entiseen tapaan puheltiin\nAnna Pavlovnan luona Bonaparten käsittämättömästä menestyksestä ja\nnähtiin niin hyvin hänen menestyksessään kuin myöskin Europan\nhallitsijoiden hänelle osottamassa hemmottelussa ilkeä salaliitto,\njonka ainoana tarkotuksena oli tuottaa ikävyyttä ja häiriötä sille\nhovipiirille, jonka edustaja oli Anna Pavlovna. Aivan samalla tavalla\nkuin v. 1808 puheltiin ja ihasteltiin v. 1812 Helenan luona, jota itse\nRumjantsef oli kunnioittanut käynneillään ja jota hän piti osittain\nälykkäänä naisena, suuresta kansasta ja suuresta miehestä ja\nsurkuteltiin välien rikkoutumista Ranskan kanssa, joiden välien piti\nkuitenkin rakentua rauhalla niiden mielestä, jotka kävivät Helenan\nsalongissa.\n\nViime aikoina, sen jälkeen kun hallitsija oli tullut armeijasta,\nmuuttui mieliala näissä seurasalongeissa jonkun verran levottomaksi ja\ntehtiinpä mielenosotuksiakin puolin ja toisin, mutta salonkien suunta\njäi entiselleen. Anna Pavlovnan seurapiiriin otettiin ranskalaisista\nvain juurevia legitimistejä ja isänmaallisuutta osotettiin siten, ettei\npitänyt käydä ranskalaisessa teatterissa. Sotatapauksia seurattiin\nahneesti ja meidän armeijastamme levitettiin mitä edullisimpia huhuja.\nHelenan rumjantsevilaisessa, ranskalaisessa seurapiirissä peruutettiin\nhuhuja vihollisen ja sodan julmuuksista ja punnittiin kaikkia\nNapoleonin sovintoyrityksiä. Yleensä esiintyi sota Helenan salongissa\ntyhjänpäiväisinä mielenosotuksina, jotka päättyvät rauhaan, ja tässä\nsalongissa vallitsi Bilibinin mielipide, joka nyt oli Pietarissa\nHelenan kotiväkeä (jokaisen viisaan henkilön piti olla hänen luonaan),\nettei ruuti, vaan ruudin keksijät ratkaisevat asian. Tässä\nseurapiirissä naurettiin ivallisesti ja hyvin järkevästi, jos kohta\nvarsin varovasti, Moskovan juhlapäiviä, josta tieto oli saapunut\nPietariin hallitsijan kanssa.\n\nAnna Pavlovnan seurapiirissä oltiin sitävastoin ihastuksissaan\nmoskovalaisten juhlista ja ilosta ja niistä puhuttiin, kuten Plutarkos\npuhui vanhoista. Ruhtinas Vasili, joka yhä oli entisissä tärkeissä\nviroissaan, muodosti renkaan, joka yhdisti nämä kaksi vastakkaista\nseurapiiriä. Hän kävi _ma bonne amie_[59] Anna Pavlovnan luona ja kävi\n_dans le salon diplomatique de ma fille_,[60] ja kun hän myötäänsä\nkulki yhdestä leiristä toiseen, sotkeutui hän usein sanoissaan ja puhui\nHelenan luona sitä, mitä olisi pitänyt puhua Anna Pavlovnalla ja\npäinvastoin.\n\nKohta hallitsijan tulon jälkeen puheli ruhtinas Vasili kerran Anna\nPavlovnalla sota-asioista ja moitti ankarasti Barclay de Tollya, mutta\nei osannut sanoa, kuka olisi ollut nimitettävä ylipäälliköksi. Eräs\nvieraista, joka tunnettiin nimellä _un homme de beaucoup de mérite_[61]\nja joka kertoi nähneensä Pietarin nostoväen päälliköksi äsken valitun\nKutusovin, uskalsi varovasti lausua arvelunaan, että Kutusof olisi se\nmies, joka täyttäisi kaikki vaatimukset.\n\nAnna Pavlovna hymähti surullisesti ja huomautti, ettei Kutusof ollut\ntuottanut hallitsijalle mitään muuta kuin ikävyyttä.\n\n-- Minä koetin puhumalla puhua aatelisklubissa, -- keskeytti ruhtinas\nVasili, -- mutta minua ei kuunneltu. Minä sanoin, ettei hänen\nvalintansa nostoväen päälliköksi ole hallitsijan mieleen. Mutta minua\nei kuultu.\n\n-- Se on suorastaan vastustamisvimmaa -- jatkoi hän. -- Ja mistä\nsyystä? Kaikki johtuu siitä, että me haluamme apinoida moskovalaisten\ntyhmää iloa, -- sanoi ruhtinas Vasili sotkeutuen hetkeksi ja unohtaen,\nettä moskovalaisten iloa olisi pitänyt pilkata Helenan luona, vaan Anna\nPavlovnalla olla niistä ihastuksissaan. Mutta hän samassa korjasi\nerehdyksensä. -- Onko nyt Kutusovin, Venäjän vanhimman kenraalin,\nsopivaa istua rahatoimikamarissa, _et il en restera pour sa peine_.[62]\nVoiko nimittää ylipäälliköksi miestä, joka ei voi nousta satulaan,\nnukkuu neuvotteluissa, miestä, jolla on mitä huonoimmat tavat! Kyllä\nhän sai hyvän maineen Bukarestissa! En puhu hänen ominaisuuksistaan\nkenraalina, mutta voiko tämmöisenä hetkenä nimittää miestä, joka on\nraihnas ja sokea, aivan sokea? Kylläpä on kaunis, sokea kenraali! Hän\nei näe mitään. Vaikka sokkosilla oltaisi ... ei kerrassaan mitään!\n\nKukaan ei väittänyt vastaan.\n\n24 p:nä heinäkuuta olivat hänen sanansa aivan paikallaan. Mutta 29 p:nä\nheinäkuuta suotiin Kutusoville ruhtinaallinen arvonimi. Ruhtinaallisen\narvonimen antaminen saattoi tarkottaa sitäkin, että hänestä haluttiin\npäästä irti ja siitä syystä oli ruhtinas Vasilin arvostelu hänestä\nedelleenkin paikallaan, vaikka hän ei sitä nyt lausunutkaan julki.\nMutta 8 p:nä elokuuta kutsuttiin kokoon komitea, jossa oli\nkenraali-sotamarsalkka Saltikof, Araktshejef, Vjasmitinof, Lopuhin ja\nKotshubei ja jonka oli harkittava sota-asioita. Komitea päätti, että\nhuono onni johtui päällikkyyden keskinäisestä eriävyydestä ja\nhuolimatta siitä, että komiteajäsenet tiesivät Kutusovin olevan\nvastenmielisen hallitsijasta, ehdotti komitea Kutusovin nimitettäväksi\nylipäälliköksi. Samana päivänä nimitettiin Kutusof armeijan ja\nsotajoukkojen miehittämän alueen täysivaltaiseksi ylipäälliköksi.\n\n9 p:nä elokuuta tapasi ruhtinas Vasili Anna Pavlovnalla _l'homme de\nbeaucoup de mérite. L'homme de beaucoup de mérite_ liehakoi Anna\nPavlovnaa, sillä hän halusi tulla nimitetyksi naisopiston\nkuraattoriksi. Ruhtinas Vasili astui huoneeseen onnellisen voittajan ja\ntarkotustensa perille päässeen miehen näköisenä.\n\n-- _Eh bien, vous savez la grande nouvelle. Le prince Koutouzoff est\nmaréchal_.[63] Kaikista erimielisyyksistä on tehty loppu. Olen niin\nonnellinen, niin iloinen! -- puheli ruhtinas Vasili. -- _Enfin voilà un\nhomme_,[64] -- lisäsi hän merkitsevästi ja tiukasti silmäillen kaikkia,\njotka vierashuoneessa olivat.\n\nVaikka _l'homme de beacoup de mérite_ halusikin itselleen paikkaa, ei\nhän kuitenkaan voinut olla huomauttamatta ruhtinas Vasilille tämän\ntuonnoista moitetta. (Se oli epäkohteliaasti sekä ruhtinas Vasilia,\njoka oli Anna Pavlovnan vierashuoneessa, että Anna Pavlovnaa kohtaan,\njoka myöskin ilostui tiedosta, mutta hän ei voinut hillitä itseään).\n\n-- _Mais on dit qu'il est aveugle, mon prince_[65] -- sanoi hän\nmuistuttaen ruhtinas Vasilille tämän sanoja.\n\n-- _Allez donc, il y voit assez_,[66] -- sanoi ruhtinas Vasili\nkumealla, nopealla äänellään ja yskien, kuten hän aina teki\nratkaistessaan vaikeita kysymyksiä.\n\n-- _Allez, il y voit assez_, -- toisti hän. -- Ja varsinkin siitä, --\njatkoi hän, -- olen minä erityisen iloinen, että hallitsija on antanut\nhänelle täyden vallan armeijoihin ja koko maahan, vallan, jota ei vielä\nmilloinkaan ole ollut yhdelläkään ylipäälliköllä. Hän on toinen\nitsevaltias, -- päätti hän voitokkaasti hymyillen.\n\n-- Suokoon Jumala, suokoon Jumala, -- sanoi Anna Pavlovna.\n\n_L'homme de beaucoup de mérite_, joka oli vasta nousukas hovipiirissä,\nhalusi imarrella Anna Pavlovnaa ja sen vuoksi hän tahtoen puolustaa\nhänen entistä mielipidettään tuosta arvostelusta sanoi:\n\n-- Sanotaan, ettei hallitsija ollut mielellään antanut tuota valtaa\nKutusoville. _On dit qu'il rougit comme une demoiselle à laquelle on\nlirait Joconde,[67] en lui disant: le souverain et la patrie vous\ndécernent cet honneur_.[68]\n\n-- _Peut-être que le coeur n'était pas de la partie_,[69] -- sanoi Anna\nPavlovna.\n\n-- Oo, ei suinkaan, -- puolusti ruhtinas Vasili lämpimästi. Nyt oli\nKutusof hänestä miesten paras. Ruhtinas Vasilin mielestä ei Kutusof\nollut ainoastaan hyvä, vaan kaikki häntä jumaloivatkin. -- Ei se ole\nmahdotonta, sillä hallitsija osasi ennen pitää häntä suuressa arvossa,\n-- sanoi hän.\n\n-- Suokoon vain Jumala, -- virkkoi Anna Pavlovna, -- että ruhtinas\nKutusof ottaisi todellisen vallan käsiinsä eikä sallisi _kenenkään_\npistää seipäitä pyörien väliin -- _des bâtons dans les roues_.\n\nRuhtinas Vasili oivalsi heti, ken oli _kenenkään_. Hän sanoi supattaen:\n\n-- Tiedän varmasti, että Kutusof oli välttämättömänä ehtona vaatinut,\nettei perintöruhtinas tsesarevitsh olisi armeijassa. _Vous savez ce\nqu'il a dit à l'empereur_?[70]\n\nJa ruhtinas Vasili kertoi sanat, jotka Kutusof oli muka lausunut\nhallitsijalle: \"minä en voi häntä rangaista, jos hän tekee jotain\nkelvotonta enkä palkita, jos hän tekee hyvin\".\n\n-- Oo! Hän on mitä viisain mies tuo Kutusof, _je le connais de longue\ndate_.[71]\n\n-- Kerrotaan myöskin, -- sanoi _l'homme de beaucoup de mérite_, jolla\nei vielä ollut hovitahdillisuutta, -- että ruhtinas oli pannut\nvälttämättömäksi ehdoksi, ettei hallitsijakaan kävisi armeijassa.\n\nSamassa kun hän oli näin sanonut, käännähti ruhtinas Vasili ja Anna\nPavlovna silmänräpäyksessä hänestä ja surullisesti huoaten hänen\ntyhmyyttään katsoivat toisiinsa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSamaan aikaan, kun tämä tapahtui Pietarissa, olivat ranskalaiset\njättäneet Smolenskin taakseen ja saapuivat yhä lähemmä Moskovaa.\nNapoleonin historioitsija Thiers, samoin kuin muutkin Napoleonin\nhistorioitsijat, kertoo koettaessaan puolustaa sankariaan, että\nNapoleon tuli tahtomattaan marssineeksi Moskovan muurien edustalle. Hän\non yhtä oikeassa kuin kaikki muutkin historioitsijat, jotka etsivät\nhistoriallisten tapausten selityksiä yhden miehen tahdosta. Hän on yhtä\noikeassa kuin venäläisetkin historioitsijat, jotka vakuuttavat, että\nNapoleon tuli houkutelluksi Moskovaan venäläisten sotapäällikköjen\ntaitavuuden kautta. Paitsi retrospektivisyyden (takasin vaikuttavuuden)\nlakia, joka esittää kaiken entisen valmistuksena tapahtuneelle\ntosiasialle, on tässä huomattava myöskin keskinäisyyden suhde, joka\nsotki koko asian. Hyvä pelaaja, joka on joutunut tappiolle\nshakkipelissä, on vakuutettu siitä, että hänen tappionsa johtui hänen\nomasta virheestään ja hän koettaa etsiä tuota virhettä pelin alusta,\nmutta unohtaa, että koko pelin kestäessä on pitkin matkaa tapahtunut\nsamallaisia virheitä ja ettei ainoakaan hänen siirroistaan ollut\ntäydellinen. Se virhe, johon hän kiinnittää huomionsa, näkyy hänelle\nvain siksi, että vastapelaaja on käyttänyt sitä hyväkseen. Kuinka\npaljon mutkikkaampi onkaan sotapeli, jota käydään jonkun ajanjakson\ntunnettujen olosuhteiden vallitessa, jossa ei yksi tahto johda raukeita\nkoneita, vaan jossa kaikki johtuu erilaisten mielivaltaisuuksien\nlukemattomista yhteentörmäyksistä!\n\nSmolenskin jälkeen etsi Napoleon tappelua Dorogobushin takana Vjasman\nluona, sitte Tsarevo-Saimishtshen luona. Mutta tapahtui, etteivät\nvenäläiset lukemattomien asianhaarojen yhteentörmäyksen tähden voineet\nryhtyä tappeluun ennen kuin Borodinossa, 112 virstan päässä Moskovasta.\nNapoleon antoi määräyksen marssia Vjasmasta suoraa päätä Moskovaan.\n\n_Moscou, la capitale asiatique, de ce grand empire, la ville sacrée des\npeuples d'Alexandre, Moscou avec ses innombrables églises en forme de\npagodes chinoises_,[72] -- tämä _Moscou_ ei antanut rauhaa Napoleonin\najatuksille. Vjasman ja Tsarevo-Saimishtshen välisellä matkalla\nratsasti Napoleon kaartin, vartioväen, paashien ja adjutanttien\nseurassa englantilaiseen kuosiin ruokotulla haalavan keltaisella\ntasa-astujallaan. Esikunta-päällikkö Berthier oli jäänyt jälemmä\nkuulustelemaan erästä ratsuväen ottamaa venäläistä vankia. Nelistäen ja\ntulkki Lelorme d'Ideville mukanaan hän saavutti Napoleonin ja\npysähdytti iloisin kasvoin hevosensa.\n\n-- _Eh bien_?[73] -- sanoi Napoleon.\n\n-- _Un cosaque de Platoff_[74] sanoo, että Platovin joukko yhtyy\nsuureen armeijaan ja että Kutusof on nimitetty ylipäälliköksi. _Très\nintelligent et bavard_![75]\n\nNapoleon hymyili, käski antamaan kasakalle hevosen ja tuomaan hänen\nluokseen. Hän halusi puhua itse vangin kanssa. Muutamia adjutanttia\nratsasti hakemaan ja tunnin kuluttua ajoi ranskalaisessa satulassa\nNapoleonin eteen Denisovin Rostoville luovuttama linnaorja Lavrushka.\nHänen päällään oli upseerinpalvelijan lyhyt takki, naama oli\nhumalansekainen, veijarimaisen iloinen. Napoleon käski hänen ratsastaa\nrinnallaan ja alkoi kysellä:\n\n-- Oletteko kasakka?\n\n-- Kasakka, herra upseeri.\n\n\"_Le cosaque ignorant la compagnie dans laquelle il se trouvait, car la\nsimplicité de Napoléon n'avait rien qui put révéler à une imagination\norientale la présence d'un souverain, s'entretint avec la plus extrême\nfamiliarité des affaires de la guerre actuelle_\",[76] sanoo Thiers\nkertoessaan tästä tapauksesta. Lavrushka oli tosiaankin juonut\nedellisenä päivänä itsensä ihan täyteen, jättänyt herransa\npäivällisettä, saanut aika selkäsaunan ja oli sitte lähetetty hakemaan\nkylästä kanoja, mutta oli täällä ryhtynyt rosvoamaan ja joutunut\nranskalaisten vangiksi. Lavrushka oli yksi niitä raakoja, julkeita\nlakeijoja, jotka olivat nähneet jos jotakin, jotka pitivät\nvelvollisuutenaan tehdä kaikki viekkaasti ja häpeämättömästi, jotka\nolivat valmiit toimittamaan herralleen minkälaisen palveluksen tahansa\nja jotka ovelasti arvasivat herrasväen huonot ajatukset, varsinkin\nkunnianhimon ja pikkumaisuuden.\n\nJouduttuaan Napoleonin seuraan, jonka persoonan Lavrushka hyvin ja\nhelposti tunsi, ei hän ollenkaan häikäillyt, vaan koetti kaikin voimin\nolla uusien isäntiensä mieliksi.\n\nHän tiesi varsin hyvin, että se oli itse Napoleon, vaan Napoleonin\nläsnäolo ei voinut hämmästyttää häntä enemmän kuin Rostovin tai ruoskia\npunovan vääpelinkään läsnäolo, sillä hänellä ei ollut kerrassaan mitään\nsemmoista, jota häneltä ei olisi voinut riistää yhtä hyvin hänen oma\nvääpelinsä kuin Napoleonkin.\n\nHän lörpötteli kaikki, mitä upseerien palvelijoiden kesken oli jututtu.\nPaljon oli niissä perääkin. Mutta kun Napoleon kysyi häneltä, että mitä\nvenäläiset oikeastaan ajattelevat, luulevatko he voittavansa Bonaparten\ntai ei, rupesi Lavrushka siristelemään silmiään ja miettimään.\n\nHän huomasi kysymyksessä piilevän hienon viekkauden, kuten Lavrushkan\ntapaiset ihmiset aina ja kaikessa haistoivat viekkautta, ja sen tähden\nhän murjotti vähän aikaa ääneti.\n\n-- Jos niin kuin että taistelu on tullakseen, -- sanoi hän miettivästi,\n-- ja kahtapuoleen, niin te voitatte. Siinä ei ole tinkimistä. Vaan jos\nkuluu kolme päivää, niin silloin sen samaisen päivän perästä, tuota,\nsiitä taistelusta tulee pitkä juttu.\n\nNapoleonille käännettiin hänen sanansa näin: \"_si la bataille est\ndonnée avant trois jours, les français la gagneraient, maisque si elle\nserait donnée plus tard, Dieu sait ce qui en arriverait_\",[77] käänsi\nLelorme d'Ideville hymyillen. Napoleon ei hymyillyt, vaikka hän näytti\nolevan mitä parhaimmalla päällä, vaan käski toistamaan nuo sanat\nitselleen.\n\nLavrushka huomasi tämän ja hauskuttaakseen häntä sanoi hän olematta\ntuntevinaan Napoleonia:\n\n-- Kyllähän teillä on Bonaparte, hän on antanut koko maailmalle\nselkään, vaan me olemme toista maata ... -- sanoi hän itsekään\ntietämättä, miten ja mistä syystä hänen sanoihinsa pujahti lopulta\nkehaisevaa isänmaallisuutta.\n\nTulkki käänsi tämän Napoleonille ilman viimeisiä sanoja ja\nBonaparte hymähti: \"_Le jeune cosaque fit sourire son puissant\ninterlocuteur_\",[78] sanoo Thiers. Ratsastettuaan muutaman askeleen\nääneti kääntyi Napoleon Berthieriin sanoen, että hän tahtoo nähdä minkä\nvaikutuksen tekee _sur cet enfant du Don_[79] tieto siitä, että\nhenkilö, jonka kanssa tuo _enfant du Don_ puhuu, on itse keisari, se\nsama keisari, joka kerran oli kirjottanut pyramideihin kuolemattoman\nvoittajanimensä.\n\nTieto annettiin.\n\nLavrushka (huomattuaan, että tämä tehdään saattaakseen hänet ymmälle ja\nettä Napoleon luulee hänen säikähtävän) tekeytyi uusien isäntiensä\nmielinouteeksi hetipaikalla ihmetteleväksi, hölmistyneeksi,\nmullisteli silmiään ja laittoi naamansa semmoiseksi, kuin se hänellä\ntavallisesti oli silloin, kun häntä vietiin saamaan selkäänsä. \"_A\npeine l'interprête de Napoléon_\", sanoo Thiers, \"_avait-il parlé, que\nle cosaque, saisi d'une sorte d'ébahissement ne proféra plus une parole\net marcha les yeux constamment attachés sur ce conquérant, dont le nom\navaint pénétré jusqu'à lui, à travers les steppes de l'Orient. Toute sa\nloquacité s'était subitement arrêtée, pour faire place à un sentiment\nd'admiration naïve et silencieuse. Napoléon, après l'avoir récompensé,\nlui fit donner la liberté, comme à un l'oiseau qu'on rend aux champs\nqui l'ont vu naître_\".[80]\n\nNapoleon ajoi edelleen haaveksien siitä Moskovasta, joka niin kovasti\naskaroitti hänen mielikuvitustaan, vaan _l'oiseau qu'on rendit aux\nchamps qui l'on vu naître_[81] riensi etuasemille mietiskellen\netukäteen valmiiksi semmoista, jota ei ollut tapahtunut ja jonka hän\nkertoisi tovereilleen. Sitä, mitä hänelle todellisuudessa oli\ntapahtunut, ei hän tahtonut kertoa siitä syystä, ettei se tuntunut\nhänestä kertomisen arvoiselta. Hän ajoi kasakkojen luo, tiedusteli,\nmissä oli Platovin osastoon kuuluva rykmentti ja illansuussa hän\nlöysikin isäntänsä Nikolai Rostovin, joka majaili Jankovassa ja joka\njuuri oli noussut ratsulle lähteäkseen Iljinin kanssa ajelemaan\nnaapurikyliin. Hän antoi toisen hevosen Lavrushkalle ja otti tämän\nmukaansa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nRuhtinatar Maria ei ollut Moskovassa eikä myöskään turvassa, kuten\nruhtinas Andrei luuli.\n\nAlpatitshin tulon jälkeen Smolenskista heräsi vanha ruhtinas kuin\nunesta. Hän käski kokoamaan kylistä nostokkaita, jotka hän asesti, ja\nkirjotti ylipäällikölle kirjeen, jossa hän ilmotti tälle aikeestaan\njäädä Lisijagoriin viimeiseen saakka ja puolustautua sekä jätti\nylipäällikön asiaksi ryhtyä tai olla ryhtymättä toimenpiteisiin\nLisijagorin puoltamiseksi, jossa tulee vangituksi tai tapetuksi yksi\nVenäjän vanhimpia kenraaleja. Tämän jälkeen hän sanoi kotiväelleen\njäävänsä Lisijagoriin.\n\nMutta vaikka hän olikin näin päättänyt, ryhtyi hän varustamaan\nruhtinatar Marian, Dessaillen ja pikku ruhtinaan matkaa Bogutsharovoon\nja sieltä Moskovaan. Ruhtinatar Maria, joka hätääntyi isänsä\nkuumeentapaisesta, unettomasta toimeliaisuudesta, joka nyt oli\nilmestynyt entisen huolettomuuden sijaan, ei mitenkään voinut jättää\nhäntä yksinään, vaan ensi kerran elämässään uskalsi olla alistumatta\nvanhan ruhtinaan tahtoon. Ruhtinatar Maria kieltäytyi lähtemästä ja\nsilloin joutui hän ruhtinaan vihan raju-ilman jalkoihin. Vanha ruhtinas\nmuistutti hänelle kaikki, missä hän oli tehnyt väärin häntä kohtaan.\nKoettaessaan syyttää tytärtään sanoi hän tälle, että hän oli hänet\nkuihduttanut, riitaannuttanut hänet poikansa kanssa, että hänellä oli\nhäntä vastaan inhoittavia epäluuloja, että hän oli ottanut\nelämäntehtäväkseen hänen elämänsä myrkyttämisen. Lopulta vanha ruhtinas\najoi hänet ulos kabinetistaan sanoen, että jollei ruhtinatar Maria\nlähde, on se hänestä samantekevä. Vanha ruhtinas sanoi, ettei hän tahdo\ntietää yhtään mitään tyttärensä olemassaolosta, vaan varottaa jo\nedeltäpäin, ettei hän saisi tulla hänen silmiensä näkyviin. Se, ettei\nvanha ruhtinas vastoin ruhtinatar Marian odotusta ollut käskenyt\nlaittamaan häntä matkalle väkivaltaisesti, vaan oli ainoastaan\nkieltänyt häntä ilmestymästä hänen näkyviinsä, ilahdutti ruhtinatar\nMariaa. Hän nimittäin tiesi tämän olevan todisteena siitä, että\nruhtinas kuitenkin iloitsi sydämmensä salaisimmassa sopukassa, ettei\nhän ollut matkustanut, vaan jäi kotiin.\n\nNikolushkan lähdön jälkeisenä päivänä pukeutui vanha ruhtinas aamulla\ntäyteen univormuun lähteäkseen ylipäällikön luo. Kärryt olivat jo\nodottamassa. Ruhtinatar Maria näki, miten hän täydessä univormussa ja\nkaikki kunniamerkit rinnassa astui ulos ja meni puutarhaan tarkastamaan\nasestettuja musikkoja ja talon palvelijoita. Ruhtinatar Maria istui\nikkunan ääressä kuunnellen hänen sanojaan, jotka tulivat puutarhasta.\nÄkkiä hyöksähti lehtikujasta muutamia hätääntyneitä miehiä.\n\nRuhtinatar Maria kiiruhti rapuille, kukkapolulle ja lehtikäytävään.\nHäntä vastaan tuli suuri joukko nostokkaita ja talon palvelusväkeä ja\njoukon keskellä retuuttivat muutamat miehet kainaloista pientä ukkoa\ntäydessä univormussa ja kunniamerkeissä. Ruhtinatar Maria juoksi hänen\nluokseen, ja kun käytävän lehmusseinämien lomitse lankeava valo loi\nlipattavan, harsoisen varjon vanhuksen kasvoille, ei hän saanut täyttä\nselvää, minkälainen muutos niissä oli tapahtunut. Ainoa, minkä hän\nhuomasi, oli se, että vanhuksen kasvojen entinen ankara, päättävä ilme\noli muuttunut araksi ja nöyräksi sävyksi. Huomattuaan tyttärensä hän\nliikutti voimattomia huuliaan ja ärähti. Oli mahdoton käsittää, mitä\nhän tahtoi. Hänet kannettiin käsivaroin kabinettiin, jossa hänet\nnostettiin samalle sohvalle, jota hän viime aikoina oli niin kovasti\npelännyt.\n\nLääkäri, joka oli käyty hakemassa, laski hänestä samana yönä verta ja\nilmotti, että ruhtinas oli saanut halvauksen oikeaan puoleensa.\n\nLisijagorissa oleminen kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi ja\ntoisena päivänä kohtauksen jälkeen vietiin ruhtinas Bogutsharovoon.\nLääkäri seurasi mukana.\n\nKun he saapuivat Bogutsharovoon, oli Dessaille jo matkustanut pikku\nruhtinaan kanssa Moskovaan.\n\nVanha ruhtinas virui yhä samanlaisena, ei parempana eikä pahempana,\nhalvauksen runtelemana kolme viikkoa Bogutsharovossa ruhtinas Andrein\nrakennuttamassa uudessa talossa. Vanha ruhtinas oli tajuttomassa\ntilassa; hän virui kuin runneltu ruumis. Lakkaamatta hän sopersi jotain\nkulmakarvojaan ja huuliaan tempoen eikä voitu tietää, ymmärsikö hän,\nmitä hänen ympärillään tapahtui vai ei. Ainoa, mikä tiedettiin varmaan,\noli se, että hän kärsi ja tunsi tarvetta puhua jotain. Vaan mitä se\noli, siitä ei kukaan saanut selvää. Oliko se jokin sairaan puolihöperön\noikku, koskiko se asioiden yleistä kulkua tai perheseikkoja, sitä ei\nvoitu käsittää.\n\nLääkäri sanoi, ettei hänen osottama levottomuutensa merkinnyt sen\nerikoisempaa, vaan että siihen oli fyysilliset syynsä. Mutta ruhtinatar\nMaria ajatteli (ja se, että hänen läsnäolonsa aina enensi sairaan\nlevottomuutta, vahvisti hänen luuloaan), että hän halusi sanoa jotain\nhänelle. Hän kärsi nähtävästi sekä ruumiillisesti että henkisesti.\nParanemisen toivoa ei ollut. Mahdotonta oli lähteä häntä viemään\nminnekään. Ja mitä, jos hän olisi kuollut tielle? \"Eiköhän olisi\nparasta, jos loppu joutuisi, kaiken loppu!\" ajatteli ruhtinatar Maria\ntoisinaan. Hän piti yöt päivät ja melkein nukkumatta silmällä sairasta\nja, kauheata sanoa, usein piti hän häntä silmällä toivomatta löytävänsä\nhuojennuksen merkkejä, vaan _haluten_ näkevänsä lähestyvän lopun\nmerkkejä.\n\nNiin outoa kuin ruhtinatar Mariasta olikin tuntea itsessään tuo tunne,\noli se kuitenkin hänessä. Vaan ruhtinatar Mariasta oli paljoa\nkauheampaa se, että hänessä olivat isänsä sairastumisesta asti (tai\neiköhän aikasemminkin, eiköhän siitä pitäen, kun hän jotain odottaen\njäi hänen luokseen) heränneet kaikki nukkuneet ja unohtuneet\npersoonalliset toiveet ja halut. Se, mikä ei ollut tullut hänen\npäähänsä vuosikausiin -- ajatukset vapaasta elämästä tarvitsematta\npelätä isää, jopa ajatukset rakkaudesta ja perheonnesta -- kieppui nyt\nhänen mielikuvituksessaan kuin saatanan kiusaukset. Niin hartaasti kuin\nhän koettikin seistä vastaan nousi alituisesti kuitenkin hänen päähänsä\nkysymyksiä siitä, miten hän _sen_ jälkeen järjestää elämänsä. Tämä oli\nsaatanan kiusausta ja ruhtinatar Maria tunsi sen. Hän tiesi, että ainoa\nase _sitä_ vastaan oli rukoukset ja hän koetti rukoilla. Hän polvistui\nrukousasentoon, katsoi jumalankuviin, luki rukouksen sanoja, mutta ei\nvoinut rukoilla. Hän tunsi, että nyt hänet oli vallannut toinen maailma\n-- jokapäiväisen elämän, työn ja vapaan toiminnan maailma, joka oli\nsuora vastakohta sille henkiselle maailmalle, johon hän ennen oli ollut\nhautautunut ja jossa parhaimman lohdun oli rukous antanut. Hän ei\nvoinut rukoilla eikä voinut itkeä ja elämän huolet kietoivat hänet\npauloihinsa.\n\nBogutsharovossa viipyminen kävi vaaralliseksi. Joka puolelta kerrottiin\nlähenevistä ranskalaisista ja eräässä kylässä 15 virstan päässä\nBogutsharovosta olivat ranskalaiset sotarosvot ryöstäneet erään\nmaatilan.\n\nLääkäri vaati, että sairas piti toimittaa etemmä. Läänin\naatelismarsalkka lähetti ruhtinatar Marian luo virkamiehen pyytämään\nhäntä matkustamaan mitä pikemmin. Bogutsharovoon saapunut ispravnikka\npyysi samoin ja sanoi, että ranskalaiset olivat 40 virstan päässä\nBogutsharovosta, että kylissä jo kiertelee ranskalaisten julistuksia ja\nettä jos ruhtinatar ei lähde isänsä kanssa ennen 15 päivää, ei hän\nvastaa seurauksista.\n\nRuhtinatar päätti lähteä 15 p:nä. Matkavalmistukset ja kaikellaisten\nmääräysten antaminen, joita kaikki kyselivät häneltä, veivät häneltä\nkoko päivän. 14 ja 15 p:n välisen yön hän vietti tavallisuuden muukaan\nriisuutumatta sen huoneen viereisessä huoneessa, jossa hänen isänsä\noli. Hän heräsi monta kertaa ja kuuli hänen ähkimistään, soperrustaan,\nvuoteen natinaa ja lääkärin ja Tihonin askeleita, kun nämä kääntelivät\nhäntä. Useita kertoja hän nousi kuuntelemaan oven taa ja hänestä\ntuntui, että sairas mutisi nyt entistä äänekkäämmin ja kääntelihe\nuseammin. Ruhtinatar Maria ei voinut nukkua, vaan tuli monta kertaa\noven taa kuuntelemaan haluten mennä sisään, vaan ei uskaltanut tehdä\nsitä. Vaikka ruhtinas ei ollut puhunut, oli ruhtinatar Maria kuitenkin\nnähnyt ja hän tiesi, miten ikävää vanhuksesta oli pieninkin pelon\nilmaus hänen tähtensä. Hän huomasi usein, miten tyytymättömästi vanha\nruhtinas käänsi päätään pois hänen katseestaan, joka toisinaan oli\ntahtomatta ja pitkän aikaa suunnattuna häneen. Hän tiesi, että hänen\nöinen käyntinsä vihottaisi sairasta.\n\nMutta milloinkaan ei hänestä ollut tuntunut niin ikävältä ja niin\npelottavalta kadottaa hänet kuin nyt. Hän muisteli elämäänsä hänen\nkanssaan ja jokaisessa ruhtinaan teossa ja sanassa hän löysi rakkautta\nhäneen. Silloin tällöin ryöstäytyi hänen aatoksiinsa näiden muistojen\nlomissa saatanan kiusauksia, ajatuksia siitä, miten käy ruhtinaan\nkuoltua ja minkälaiseksi muodostuu hänen uusi, vapaa elämänsä. Mutta\nhän karkotti inhoten nuo ajatukset luotaan. Aamupuoleen vanha ruhtinas\ntuli levollisemmaksi ja ruhtinatar Maria nukahti.\n\nHän havahtui myöhään. Se vilpittömyys, joka on tavallista herätessä,\nosotti hänelle selvästi sen, mikä isän sairaudessa eniten kiinnitti\nhäntä. Kun oli herännyt, kuunteli hän miten oven takana oli ja\nkuultuaan sairaan ähkimisen, sanoi hän raskaasti huoaten itselleen,\nettä siellä oli entisellään.\n\n-- Mitä tästä tulee? Mitä minä olen halunnut? Haluan hänen kuolemaansa,\n-- huudahti hän inhosta itseensä.\n\nHän pukeutui, peräytyi, luki rukoukset ja meni ulkorapuille. Näiden\neteen oli tuotu ajopelit ilman hevosia ja niihin ladottiin tavaroita.\n\nAamu oli lämmin, harmaa. Ruhtinatar Maria jäi rapuille, häntä\nkauhistutti hänen henkinen saastaisuutensa ja hän koetti järjestää\najatuksiaan, ennenkuin menisi isänsä luo.\n\nLääkäri laskeutui rappuja ja tuli hänen luokseen. -- Nyt on hänen\nparempi olla, -- sanoi lääkäri. -- Olen etsinyt teitä. Yhtä ja toista\nvoi käsittää hänen puheestaan. Pää on selvempi. Mennään. Hän kutsuu\nteitä...\n\nRuhtinatar Marian sydän alkoi tästä tiedosta lyödä niin ankarasti, että\nhän kalpeana nojautui ovea vasten, ettei olisi kaatunut. Nähdä hänet,\npuhella hänen kanssaan, joutua hänen katseensa esineeksi nyt, kun\nruhtinatar Marian koko sielu oli täynnä noita kauheita, rikollisia\nkiusauksia -- oli tuskallisen iloista ja hirveää.\n\n-- Mennään, -- sanoi lääkäri.\n\nRuhtinatar Maria meni isänsä huoneeseen ja astui vuoteen ääreen. Vanha\nruhtinas lepäsi korkeassa selkänojossa pienet, luisevat ja\npunasinervien, kyhmyisten suonien peittämät kädet peitteen päällä,\nvasen silmä suoraan eteen katsoen, oikea kieroon painuneena, huulet ja\nkulmakarvat liikkumattomina. Hän oli kuihtunut tavattoman laihaksi,\npieneksi ja säälittäväksi. Hänen kasvonsa näyttivät kutistuneilta tai\nluhistuneilta ja niille oli laskeutunut ryppyjen tiheä verkko.\nRuhtinatar Maria astui luo ja suuteli hänen kättään. Ruhtinaan toinen\nkäsi rutisti tyttären kättä niin kovasti, että huomasi hänen kauan\nodottaneen tytärtään. Hän nyki kättä ja hänen kulmakarvansa ja huulensa\nliikahtelivat vihaisesti.\n\nRuhtinatar Maria katsoi häneen pelokkaasti ja koetti arvata, mitä hän\nhäneltä tahtoi. Kun ruhtinatar Maria muutti asentoaan niin, että\nruhtinaan vasen silmä osui hänen kasvoihinsa, tyyntyi ruhtinas\ntuokioksi eikä laskenut hänestä tätä silmäänsä. Sitte alkoivat hänen\nhuulensa ja kielensä liikkua, kuului ääniä ja hän alkoi puhua arasti ja\nrukoilevasti tyttäreensä katsoen nähtävästi peloissaan, ettei tämä\nymmärrä.\n\nRuhtinatar Maria jännitti kaiken huomionsa ja katsoi häneen. Se\nkoomillinen vaikeus, jolla ruhtinas liikutti kieltään, sai ruhtinatar\nMarian painamaan katseensa alas ja vaivoin voi hän tukahduttaa\nkurkkuunsa nousseet kyyneleet. Vanha ruhtinas sanoi jotain useaan\nkertaan toistaen sanojaan. Ruhtinatar Maria ei voinut niitä ymmärtää,\nmutta hän koetti päästä arvaamalla perille siitä, mitä ruhtinas puhui\nja toisti kysyvästi jokaisen sanan.\n\n-- Gy-gy ... gä ... gä ... -- toisti hän useaan kertaan.\n\nOli mahdoton ymmärtää näitä ääniä. Tohtori luuli jo arvaavansa ja\ntoistaen hänen sanansa kysyi: _pelkääkö ruhtinatar_? Sairas puisteli\nkieltävästi päätään ja hoppusi samaa...\n\n-- _Sydäntä, sydäntä särkee_, -- arvasi ja sanoi ruhtinatar Maria.\n\nVanha ruhtinas äännähti myöntävästi, tarttui tyttären käteen ja rupesi\nsitä painamaan eri kohtiin rintaansa vasten aivan kuin etsien kädelle\noikeaa paikkaa.\n\n-- Ajatuksia! Sinusta ... sinusta ... -- sanoi hän sitte paljoa\nparemmin ja käsitettävämmin kuin ennen, sillä nyt hän oli vakuutettu\nsiitä, että häntä ymmärrettiin.\n\nRuhtinatar Maria painoi päänsä hänen kättään vasten koettaen salata\nkyyneleitään.\n\nSairas siveli hänen tukkaansa.\n\n-- Kutsuin sinua koko yön ... -- sai hän sanotuksi.\n\n-- Jos olisin tiennyt ... -- sanoi ruhtinatar Maria kyyneltensä läpi.\n-- Pelkäsin tulla.\n\nSairas puristi hänen kättään.\n\n-- Etkö nukkunut?\n\n-- En, en nukkunut, -- sanoi ruhtinatar Maria päätään kieltävästi\nheilauttaen.\n\n-- Rakkaani ... tai armaani ... -- ruhtinatar Maria ei voinut selvästi\nerottaa; mutta katseesta päättäen sanoi ruhtinas jonkun hellän,\nhyväilevän sanan, jommoisia hän ei ollut milloinkaan puhunut. Sitte hän\nsanoi:\n\n-- Mikset tullut?\n\n\"Ja minä, minä toivoin hänen kuolemaansa!\" ajatteli ruhtinatar Maria.\n\nSairas oli vaiti.\n\n-- Kiitos sulle ... tyttäreni, ystäväni ... kaikesta, kaikesta ... anna\nanteeksi ... kiitos ... anna anteeksi ... kiitos! -- Ja kyyneleitä\nkieri hänen silmistään. -- Kutsukaa Andrjushaa, -- sanoi hän äkkiä ja\njotain lapsellisen arastelevaa ja epäluuloista kuvastui hänen\nkasvoillaan tätä sanoessaan.\n\nHän näytti ymmärtävän itsekin, ettei hänen kysymyksessään ollut järkeä.\nSiihen käsitykseen tuli ainakin ruhtinatar Maria.\n\nSairas katsahti häneen ihmettelevän arasti.\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Hän on armeijassa, _mon père_,[82] Smolenskissa.\n\nVanha ruhtinas sulki silmänsä ja oli kauan ääneti. Sitte hän aivan kuin\nvastaukseksi epäilyynsä ja vakuudeksi siitä, että hän nyt käsitti ja\nmuisti kaikki, nyökäytti päätään ja avasi silmänsä.\n\n-- Niin, -- sanoi hän selvästi ja hiljaa. -- Mennyttä on Venäjä! Tuhon\noma!\n\nJa hän itki taas ja kyyneleitä vuoti hänen silmistään. Ruhtinatar Maria\nei myöskään voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun katsoessaan\nisänsä kasvoihin.\n\nRuhtinas sulki taas silmänsä. Hänen nyyhkytyksensä päättyi. Hän teki\nmerkin kädellään silmiään kohti. Tihon ymmärsi merkin ja kuivasi hänen\nsilmänsä.\n\nSitte hän avasi silmänsä ja sanoi jotain, jota pitkään aikaan ei kukaan\nvoinut käsittää, vaan Tihon lopulta ymmärsi ja selitti. Ruhtinatar\nMaria etsi näiden sanojen ajatusta siitä mielentilasta, jossa ruhtinas\noli puhunut vähää ennen. Hän luuli ruhtinaan puhuneen Venäjästä tai\nruhtinas Andreista tai hänestä itsestään tai pojanpojasta tai\nkuolemastaan. Tämän tähden hän ei voinut saada kiinni sanojen ajatusta.\n\n-- Pukeudu valkeaan pukuusi, minä pidän siitä, -- oli vanha ruhtinas\nsanonut.\n\nKuultuaan nämä sanat alkoi ruhtinatar Maria itkeä katkerasti, vaan\nlääkäri tuli ja otti häntä kainalosta ja vei huoneesta terrassille\npyytäen häntä rauhottumaan ja ryhtymään matkavalmistuksiin. Sen jälkeen\nkun ruhtinatar Maria oli lähtenyt ruhtinaan luota, alkoi tämä taas\npuhua pojastaan, sodasta, hallitsijasta, liikutteli vihaisesti\nkulmakarvojaan, alkoi öristä yhä sekavammin ja häntä kohtasi toinen ja\nviimeinen halvaus.\n\nRuhtinatar Maria jäi terrassille. Sää oli ihana. Aurinko paistoi\nkuumasti. Hän ei jaksanut käsittää, ei kyennyt ajattelemaan eikä\ntuntemaan mitään muuta kuin palavaa rakkautta isäänsä, semmoista\nrakkautta, jommoista, kuten hänestä tuntui, hän ei ollut vielä kokenut\ntähän hetkeen saakka. Hän kiiruhti puutarhaan ja juoksi itkien alas\nlammikolle ruhtinas Andrein teettämiä uusia lehmus-käytäviä myöten.\n\n-- Niin, minä ... minä ... minä toivoin hänen kuolemaansa! Toivoin,\nettä loppuisi pian... Minä tahdoin päästä rauhaan... Vaan miten käy\nminun? Mitä on minun rauhastani, kun häntä ei ole! -- mutisi ääneen\nruhtinatar Maria nopein askelin käyden ja rutistaen käsillään\nrintaansa, josta hyrskymällä hyrskyi itkun vuo.\n\nKierrettyään puutarhan ympäri ja jouduttuaan takasin talolle huomasi\nhän, että häntä vastaan tuli m:lle Bourienne (joka oli jäänyt\nBogutsharovoon eikä tahtonut jatkaa matkaa) ja eräs tuntematon mies.\nTämä oli piiripäällikkö, joka oli saapunut kädestäpitäen huomauttamaan\nruhtinatar Marialle pikaisen lähdön välttämättömyyttä. Ruhtinatar Maria\nkuuli, mitä hän puhui, vaan ei ymmärtänyt mitään. Hän vei\npiiripäällikön sisään, kehotti käymään aamiaiselle ja istuutui itsekin\npöytään hänen kanssaan. Sitte, pyydettyään anteeksi piiripäälliköltä,\nhän meni isänsä ovelle. Lääkäri tuli levottomin kasvoin häntä vastaan\nja sanoi, ettei saanut mennä sisään.\n\n-- Poistukaa, ruhtinatar, poistukaa!\n\nRuhtinatar Maria meni taas puutarhaan ja istuutui mäen alle lammen\nrannalle semmoiseen paikkaan, ettei kukaan voinut nähdä häntä. Hän ei\ntiennyt, kauanko hän oli nurmella istunut. Polulta kuului naisen\njuoksevia askeleita ja se sai hänet heräämään. Hän nousi ylös ja\nhuomasi, että Dunjasha, hänen sisäkkönsä, joka nähtävästi oli juossut\nhäntä etsimässä, pysähtyi äkkiä aivankuin pelästyen neitinsä kasvoja.\n\n-- Olkaa hyvä, ruhtinatar ... ruhtinas ... -- sanoi Dunja äänellä, joka\nkatkesi.\n\n-- Heti paikalla, tulen, tulen, -- virkkoi ruhtinatar hätäisesti ja\nantamatta Dunjashan sanoa loppuun sanottavaansa ja koettaen olla\nkatsomatta Dunjashaan hän juoksi talolle.\n\n-- Ruhtinatar, Jumalan tahto tapahtuu, teidän täytyy olla valmis\nkaikkeen, -- sanoi piiripäällikkö, joka tuli ovella häntä vastaan.\n\n-- Antakaa minun olla, se ei ole totta, -- kirkasi ruhtinatar hänelle\nvihaisesti.\n\nLääkäri tahtoi pysähdyttää hänet. Hän sysäsi hänet tieltään ja juoksi\novelle. \"Mitä varten nuo ihmiset ovat pelästyneitä eivätkä anna minun\nmennä? Minä en tarvitse ketään! Ja mitä tekemistä heillä on?\" Hän\naukasi oven ja kirkas päivänvalo tuossa ennen hämärässä huoneessa sai\nhänet kauhistumaan. Huoneessa oli naisia ja lapsenhoitaja. Kaikki nämä\nastuivat syrjään vuoteen äärestä, kun ruhtinatar Maria astui\nhuoneeseen. Ruhtinas lepäsi vuoteella entisellään. Mutta hänen\nlevollisten kasvojensa ankara muoto sai ruhtinatar Marian pysähtymään\nkynnykselle.\n\n\"Ei, hän ei ole kuollut, se on mahdotonta!\" sanoi ruhtinatar Maria\nitselleen ja astui isänsä luo ja karkottaen kauhun, joka hänet oli\nvallannut, hän painoi huulensa ruhtinaan poskeen. Vaan samassa hän\nastui taapäin. Hellyyden tunne, jota hän oli tuntenut itsessään häntä\nkohtaan, katosi silmänräpäyksessä ja muuttui kammottavaksi peloksi\nsiitä, mitä hänen edessään oli. \"Häntä ei enää ole! Häntä ei ole, vaan\ntuossa, samassa paikassa jossa hän oli ollut, oli nyt jotain vierasta,\nvihaista, jokin hirveä, pöyristyttävä ja inhottava salaisuus!\"\nRuhtinatar Maria peitti silmänsä käsillään ja kaatui lääkärin syliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTihonin ja lääkärin läsnäollessa pesivät naiset ruhtinaan maalliset\njäännökset, käärivät pään liinalla, ettei suu olisi jähmettynyt auki ja\ntoisella liinalla haaristuneet jalat. Sitte he pukivat univormuun ja\nkunniamerkkeihin kääpistyneen pienen ruumiin ja nostivat sen pöydälle.\nYöksi asetettiin arkun ympärille palamaan kyntteliä, arkulle pantiin\npeite, permannolle ripoteltiin katajoita, hengettömän, kuivettuneen\npään alle pantiin painettu rukous ja nurkassa istui pappi psalmia\nlukien.\n\nKuten hevoset teutaroivat, tungeksivat ja korskuvat hevosen raadon\nympärillä, samoin tungeksi vierashuoneessa ruumisarkun ympärillä sekä\nvierasta että omaa väkeä -- piiripäällikkö, vouti ja akkoja. Ja kaikki\nristivät silmiään äimistynein kasvoin ja pelästyneinä, kumartelivat ja\nsuutelivat vanhan ruhtinaan kylmää, jäykistynyttä kättä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nBogutsharovo oli ollut aina siihen saakka, kun ruhtinas Andrei oli\nasettunut siihen asumaan, syrjätila ja Bogutsharovon musikat olivat\naivan toista luontoa kuin Lisijagorin. He erosivat näistä sekä\npuhetavassa että vaateparressa ja tavoissa. Heitä kutsuttiin\narolaisiksi. Vanha ruhtinas oli heitä kehunut kestäviksi työmiehiksi\nkun he olivat käyneet Lisijagorissa auttamassa viljankorjuuta tai\nkaivamassa lampia ja ojia, vaan ei pitänyt heistä heidän viileytensä\ntähden.\n\nVaikka ruhtinas Andrei oli viime kerran Bogutsharovossa käydessään\ntoimittanut paljo uutta -- sairashuoneen, koulun ja vähentänyt veroja,\nei se ollut taltuttanut heidän tapojaan, vaan päinvastoin paaduttanut\nniitä piirteitä heidän luonteestaan, joita vanha ruhtinas oli sanonut\nviileydeksi. Heidän keskuudessaan liikkui aina hämäräperäisiä puheita,\nmilloin heidän siirtämisestään kasakoiksi, milloin uudesta\nuskosta, johon heidät käännetään, milloin jonkunlaisista tsaarin\nlupauskirjeistä, milloin valasta Pavel Petrovitshille v. 1797 (josta\nkerrottiin, että jo silloin oli annettu vapaus, mutta herrat olivat sen\nriistäneet pois), milloin Pietari Feodorovitshin tulemisesta tsaariksi\n7 vuoden perästä, jonka hallitessa kaikki tulee olemaan vapaata ja niin\nyksinkertaista, ettei ole mitään hätää. Huhut Bonaparten sodasta ja\nhänen hyökkäyksestään maahan muodostuivat heidän ajatuksissaan\nsamallaiseksi hämäräksi kuvitukseksi antikristuksesta, maailmanlopusta\nja täydellisen vapauden tulosta.\n\nBogutsharovon ympäristöllä oli suuria kyläkuntia, jotka olivat joko\nvaltion omia tai maksoivat veroa suurtilallisille. Itsenäisiä tiluksia\noli näillä seuduin hyvin vähän. Niin ikään oli hyvin vähän kartanojen\nvarsinaista palvelusväkeä ja lukutaitoisia. Tämän seudun talonpoikien\nelämässä oli huomattavissa paljon selvemmin ja voimakkaammin kuin\nmuissa niitä venäläisen rahvaan elämän salaisia virtauksia, joiden\nsyitä ja tarkotuksia eivät aikalaiset voi selittää. Yksi näitä ilmiöitä\noli 20 vuotta sitte tämän seudun talonpoikien keskuudessa syntynyt\nmuuttohalu joillekin lämpimille virroille. Sadat talonpojat, niiden\njoukossa bogutsharovolaisiakin, alkoivat äkkiä myydä karjaansa ja\nmuuttaa perheineen jonnekin kaakkoon päin. Lintujen lailla, jotka\nlentävät kaukaisten merien taa, riensivät nämäkin ihmiset vaimoineen ja\nlapsineen kaakkoa kohti, missä ei kukaan heistä ollut käynyt. Muutamat\njoukot läksivät suurina joukkokuntina matkalle, jotkut yksitellen\nlunastivat itsensä vapaiksi, useat karkasivat ja kaikki, ken jalkasin,\nken ajaen riensivät sinne lämpimille virroille. Mutta monet joutuivat\nkiinni, heitä rangaistiin ja lähetettiin Siperiaan. Monet kuolivat\ntielle nälästä ja vilusta, monet palasivat takasin itsestään ja koko\nliike alkoi asettua itsestään ja ilman nähtävää syytä, kuten se oli\nalkanutkin. Mutta salaiset virtaukset liikkuivat edelleenkin kansassa\nja ne kasvoivat uudeksi voimaksi, joka oli leimahtava näkyviin yhtä\noutona, äkkinäisenä, mutta samalla luonnollisena ja väkevänä ja\nkursailemattomana ilmiönä kuin edelliselläkin kerralla. Nyt, v. 1812,\nei lähellä kansan sydäntä oleva ihminen voinut olla huomaamatta, että\nnuo salaiset virtaukset ryöppysivät voimakkaina ja olivat\npuhkeamaisillaan ilmiliikkeeksi.\n\nAlpatitsh, joka oli tullut Bogutsharovoon vähää ennen vanhan ruhtinaan\nkuolemaa, huomasi, että kansassa kuohui ja että täällä aroalueella,\npäinvastoin kuin mitä oli tapahtunut Lisijagorissa 60 virstan\nsuuruisella alalla, josta kaikki talonpojat olivat paenneet (jättäen\nkylänsä kasakkojen hävitettäviksi), bogutsharovolaiset talonpojat,\nkuten kerrottiin, olivat tekemisissä ranskalaisten kanssa, saivat\nnäiltä jonkunlaisia papereita, joita he levittivät keskuudessaan ja\njäivät paikoilleen. Hän sai kuulla luotettavilta kartanonpalvelijoilta,\nettä kruunun kuormaa äskettäin kulettanut Karp-niminen musikka, jolla\noli suuri vaikutusvalta kyläläisiin, oli tuonut tullessaan sen tiedon,\nettä kasakat hävittivät kyliä, joista ihmiset pakenivat, vaan että\nranskalaiset eivät näitä koskeneet. Alpatitsh tiesi myöskin, että eräs\ntoinen musikka oli eilen tuonut Vislouhovosta, missä majaili\nranskalaisia, eräältä ranskalaiselta kenraalilta julistuksen, jossa\nasukkaille ilmotettiin, ettei heille tultaisi tekemään mitään vahinkoa\nja että he maksaisivat kaikesta, minkä ottaisivat, jos vain pysyvät\npaikoillaan. Todistuksena tästä oli musikalla Vislouhovosta saamansa\n100 ruplan paperi (hän ei tiennyt, että ne olivat vääriä rahoja), joka\nhänelle oli maksettu heinistä etukäteen.\n\nKaikista tärkein asia, jonka Alpatitsh oli saanut tietoonsa, oli se,\nettä samana päivänä, jolloin hän oli käskenyt voudin kokoamaan\nkyyditsijöitä ruhtinattaren tavaroiden kulettamista varten\nBogutsharovosta, oli aamulla pidetty kylässä kokous, jossa oli päätetty\nolla lähtemättä kyytiin ja jäädä odottavalle kannalle. Vaan toiselta\npuolen ei aika sietänyt odottamista. Piiripäällikkö oli ruhtinaan\nkuolinpäivänä, 15 p:nä elokuuta, vaatinut ruhtinatar Mariaa\nmatkustamaan samana päivänä, koska vaara kävi yhä uhkaavammaksi. Hän\noli vielä sanonut, ettei hän 16 p:n jälkeen voi vastata mistään.\nRuhtinaan kuolinpäivänä matkusti piiripäällikkö pois, mutta lupasi\ntulla seuraavana päivänä hautajaisiin. Mutta hän ei voinutkaan saapua\nseuraavana päivänä, koska ranskalaiset olivat hänen saamiensa tietojen\nmukaan lähteneet liikkeelle ja hän ehti hädintuskin saattaa perheensä\nja arvokkaimman omaisuutensa maatilaltaan jaloista pois.\n\nKaksikymmentä vuotta oli Bogutsharovoa hallinnut kylänvanhin Dron, jota\nvanha ruhtinas oli kutsunut Dronushkaksi.\n\nDron oli yksi niitä sekä ruumiillisesti että henkisesti vankkoja\nmusikkoja, joille sopivan ajan tullen kasvaa tuuhea parta, jotka\nsiitään muuttumatta elävät 60-70 vuoden ikäisiksi ilman ainoatakaan\nharmaata haventa tai lähteneen hampaan koloa ja jotka ovat 60 vuoden\nikäisinä yhtä suoria ja voimakkaita kuin 30 vuoden ikäisinä.\n\nKohta lämpimille virroille siirtymisen jälkeen, johon Dron oli ottanut\nosaa, kuten muutkin, oli hänestä tehty Bogutsharovon kylänvanhin --\npormestari -- ja siitä pitäen oli hän hoitanut tätä virkaa\nnuhteettomasti 23 vuotta. Musikat pelkäsivät häntä enemmän kuin herraa.\nHerrasväki, vanha ja nuori ruhtinas ja tilanhoitaja kunnioittivat häntä\nja kutsuivat häntä pilalla ministeriksi. Koko palveluskautensa aikana\nei Dron ollut kertaakaan juovuksissa eikä sairaana. Ei koskaan, ei\nunettomien öiden eikä minkäänlaisten vaivojen jälkeen hän osottanut\npienintäkään väsymyksen merkkiä, ja vaikka hän ei osannut lukea eikä\nkirjottaa, ei hän unohtanut ainoatakaan rahalaskua eikä myymäänsä\njauhopuutaa suunnattoman suurista makasiineista eikä ainoatakaan\nviljakuhilasta Bogutsharovon peltojen jokaisella desjatinalla.\n\nTämän Dronin kutsui nyt hävitetystä Lisijagorista saapunut Alpatitsh\nluokseen ruhtinaan hautajaispäivänä ja käski hänen hankkia 12 hevosta\nruhtinattaren vaunuja varten ja 18 kuormankulettajaa tavaroille, joita\npiti lähteä viemään Bogutsharovosta. Vaikka musikat olivatkin veroa\nmaksavaa väkeä, ei tämän käskyn toimeenpanon olisi pitänyt Alpatitshin\nmielestä käydä vaikeaksi, koska Bogutsharovossa oli 230 perhekuntaa ja\nmusikat olivat varakkaita. Mutta kuultuaan, mistä oli kysymys, loi Dron\nkatseensa maahan. Alpatitsh mainitsi hänelle muutamia tuttujen\nmusikkojen nimiä ja käski näiltä ottamaan hevosia.\n\nDron vastasi, että näiden musikkojen hevoset olivat ajossa. Alpatitsh\nmainitsi muita musikoita. Vaan ei näilläkään ollut Dronin puheesta\npäättäen hevosia, joista toiset olivat kyyditsemässä kruunun tavaroita,\ntoiset taas vähäväkisiä, kolmansien hevoset olivat kuolleet rehun\npuutteesta. Dronin mielestä oli mahdoton saada sekä vaunuhevosia että\nkuormahevosiakaan.\n\nAlpatitsh oli tarkkaavasti katsonut Droniin ja rypistellyt naamaansa.\nKuten Dron oli mallikelpoinen kunnan vanhin -- musikka, samoin oli\nAlpatitshkin niinä 20 vuotena, jolloin hän oli hoitanut ruhtinaan\ntiloja, tullut mallikelpoiseksi tilanhoitajaksi. Hänen vaistonsa oli\nkehittynyt tavattoman teräväksi käsittämään sen rahvaan tarpeita ja\npyyteitä, jonka kanssa hän oli tekemisissä ja siksi hän oli erinomainen\ntilanhoitaja. Katsahdettuaan Droniin, hän oivalsi heti, etteivät Dronin\nvastaukset ollenkaan ilmaisseet hänen ajatuksiaan, vaan ilmaisivat sen\nBogutsharovon kyläkuntalaisten yleisen mielialan, joka oli vallannut\nkunnanvanhimmankin. Mutta tämän ohella hän tiesi, että varakoituneen ja\nkunnan vihaaman Dronin oli horjuttava kahden leirin välillä --\nherrasleirin ja talonpoikien. Tämän horjumisen havaitsi hän Dronin\nkatseessa ja sen vuoksi astui Alpatitsh äreän näköisenä aivan Dronin\neteen.\n\n-- Kuulehan, Dronushka, -- sanoi hän. -- Älä sinä turhia latele\nminulle. Hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä Andrei Nikolajevitsh itse\nantoivat minulle määräyksen, että joka mies on laitettava pois eikä\nkukaan saa jäädä vihollisen kanssa ja siihen on olemassa tsaarin käsky.\nVaan jos ken jää, se on tsaarin kavaltaja. Ymmärrätkö?\n\n-- Ymmärrän, -- vastasi Dron yhä maahan katsoen.\n\nAlpatitsh ei tyytynyt tähän vastaukseen.\n\n-- Hoi, Dron, ei hyvä peri! -- sanoi Alpatitsh päätään punoen.\n\n-- Teillä on valta ja voima, -- virkkoi Dron surullisesti.\n\n-- Älä kantturoi, Dron, -- toisti Alpatitsh vetäen poveltaan käden,\njolla hän teki juhlallisen liikkeen permantoon Dronin jalkojen eteen.\n-- Ei siinä kyllä, että näen sinun lävitsesi, vaan minä näen sinun\nallesikin kolmen arssinan syvyydeltä kaikki lävitse, -- sanoi hän\nkatsahtaen permantoon Dronin jalkoihin.\n\nDron joutui hämilleen, vilkasi hätäisesti Alpatitshiin ja loi taas\nsilmänsä alas.\n\n-- Älä huoli enää loruilla, vaan sano kyläläisille, että alkaisivat\nhankkiutua lähtemään Moskovaan ja toisivat huomenaamuksi hevoset\nruhtinaan tavaroille. Äläkä mene kokoukseen. Kuuletko?\n\nDron lankesi yhtäkkiä maahan.\n\n-- Jakof Alpatitsh, erota minut! Ota avaimet itsellesi, vaan erota\nminut Kristuksen tähden!\n\n-- Loruja! -- sanoi Alpatitsh ankarasti. -- Minä näen kolme arssinaa\nsinun allesi, -- toisti hän tietäessään, että hänen mestarillinen\nmehiläishoitonsa, kauran oikean kylvöajan oivaltaminen ja se, että hän\noli 20 vuotta osannut kelvata vanhalle ruhtinaalle, olivat jo\naikapäiviä hankkineet hänelle velhon maineen ja että kolmen arssinan\npäähän ihmisen alle voivat ainoastaan velhot nähdä.\n\nDron nousi ylös ja aikoi jotain sanoa, mutta Alpatitsh keskeytti.\n\n-- Senkö lempo on ajautunut teidän päähänne? Häh? Mitä te ajattelette?\nHäh?\n\n-- Minkä minä kansalle mahdan? -- sanoi Dron. -- Kovasti ovat ärtyneet.\nJa johan minä olen niille sanonut...\n\n-- Sitähän minäkin, -- sanoi Alpatitsh. -- Juovatko? -- kysyi hän\nlyhyesti.\n\n-- Yhtä päätä ärtyvät, Jakof Alpatitsh, toisen tynnyrin ovat tuoneet...\n\n-- Kuule siis. Minä lähden tästä ispravnikan luo, vaan mene sinä ja\nilmota kansalle, että lakkaisivat ja että toimittaisivat hevoset.\n\n-- Ymmärrän, -- vastasi Dron.\n\nMuuta ei Jakof Alpatitsh vaatinut. Hän oli hallinnut kansaa siksi\nkauan, että tiesi, että parhain keino saada kansa tottelemaan oli\nsiinä, ettei näyttäisi pienintäkään epäilyksen merkkiä siitä, ettei\nhäntä tahdottaisi totella. Saatuaan Dronin nöyrästi vastaamaan:\n\"ymmärrän\" tyydytti tämä Jakof Alpatitshia, joskaan hän ei ainoastaan\nepäillyt, vaan olipa melkein vakuutettukin siitä, ettei hevosia\nsotaväen avutta tuotaisi.\n\nNiin kävikin, hevosia ei oltu tuotu illaksi. Kylässä oli pidetty\nkapakan luona kokous ja siinä päätetty ajaa hevoset metsään. Mitään\nvirkkamatta tästä ruhtinattarelle käski Alpatitsh riisumaan ne hevoset,\njotka olivat tuoneet Lisijagorista hänen tavaroitaan ja valjastamaan ne\nruhtinattaren vaunujen eteen. Itse hän läksi päällysmiesten puheille.\n\n\n\n\nX.\n\n\nRuhtinatar sulkeutui isänsä hautajaisten jälkeen huoneeseensa eikä\nlaskenut ketään luokseen. Oven taa hiipi eräs tyttö sanomaan, että\nAlpatitsh oli tullut kysymään lähtöä koskevia neuvoja. (Tämä tapahtui\nennen Alpatitshin ja Dronin välistä keskustelua). Ruhtinatar Maria\nkohahti hieman sohvalta, jolla hän lepäsi ja sanoi suletun oven takaa,\nettei hän lähde minnekään eikä milloinkaan ja pyysi, että hänen\nannettaisiin olla rauhassa. Sen huoneen ikkunat, jossa ruhtinatar Maria\noli, antoivat länteen. Hän lepäsi sohvalla kasvot seinään päin näplien\nsormillaan nahkatyynyn nappia ja näki ainoastaan tuon tyynyn. Hänen\nsekavat mietteensä olivat kohdistuneet yhteen asiaan: hän ajatteli\nsitä, ettei kuolema saalistaan takasin anna, ajatteli sitä henkistä\nsaastaisuuttaan, jota hänessä ennen ei ollut, vaan joka oli ilmennyt\nisän sairauden aikana. Häntä halutti rukoilla, mutta ei uskaltanut, ei\nuskaltanut siinä mielentilassa, jossa hän nyt oli, kääntyä Jumalan\npuoleen. Hän virui kauan samassa asennossa.\n\nAurinko oli pyörähtänyt talon toiselle puolelle ja sen säteet\nlankesivat nyt avoimista ikkunoista viistoon huoneeseen valaisten osan\nsitä nahkatyynyä, johon ruhtinatar Maria katsoi. Ajatusten kulku\npysähtyi äkkiä. Hän kohosihe itsetiedottomasti hieman sohvasta,\nkorjaili tukkaansa, nousi sitte ylös, meni ikkunan ääreen ja\ntahtomattaan hengitti keuhkoihinsa kirkkaan, joskin tuulisen illan\nvilvasta ilmaa.\n\n\"Niin, nyt sopii sinun ihailla iltaa! Häntä ei enää ole eikä kukaan\nsinua häiritse\", sanoi hän itselleen, laskeutui tuolille ja retkahti\npää ikkunanlautaa vasten.\n\nJoku mainitsi hiljaa ja hellästi hänen nimensä puutarhan puolelta ja\nsuuteli hänen päätään. Hän nosti silmänsä. Se oli m:lle Bourienne,\njolla oli musta puku surunauhoineen. Hän oli hiljaa lähennyt ruhtinatar\nMariaa, suuteli sitte tämän päätä ja rupesi itkemään. Ruhtinatar Maria\nkatsahti häneen. Kaikki entiset kolahdukset hänen kanssaan muistuivat\nruhtinatar Marian mieleen, muistui sekin, miten _hän_ oli viime aikoina\nmuuttunut m:lle Bouriennelle, ei sietänyt nähdä tätä ja mitenkä väärin\nhän oli siis sydämessään soimannut m:lle Bouriennea. \"Ja minunko,\nminunko tosiaan, joka toivoin hänen kuolemaansa, on tuomittava\nihmisiä!\" ajatteli hän.\n\nRuhtinatar Marian mieleen kuvastui elävästi m:lle Bouriennen asema, kun\ntämä oli viime aikoina elänyt erillään hänen seurastaan, mutta samalla\nollut riippuvainen hänestä. Ja hänen kävi häntä sääli. Ruhtinatar Maria\nkatsahti häneen lempeän kysyvästi ja ojensi kätensä. M:lle Bourienne\nrupesi samassa itkemään, suutelemaan ruhtinattaren kättä ja puhumaan\ntätä kohdanneesta surusta, johon hänkin otti osaa. Hän puhui siitä,\nettä ainoana lohtuna hänen surussaan oli se, että ruhtinatar salli\njakaa sen hänen kanssaan. Hän puhui, että kaikkien entisten\nväärinkäsitysten täytyi nyt hävitä suuren surun vaikutuksesta, että hän\ntuntee itsensä puhtaaksi kaikkien edessä ja että _hän_ näkee sieltä\nhänen rakkautensa ja kiitollisuutensa. Ruhtinatar kuunteli häntä\nkäsittämättä hänen sanojaan, vaan silloin tällöin katsahtaen häneen ja\nkuunnellen hänen äänensä kaikua.\n\n-- Teidän asemanne on kahdenkertaisesi kauhea, rakas ruhtinatar --\nsanoi m:lle Bourienne hetken vaijettuaan. -- Minä ymmärrän, ettette ole\nvoineet ettekä voi ajatella itseänne, mutta minun rakkauteni pakottaa\nminut sen tekemään... Kävikö Alpatitsh teidän luonanne? Puhuiko hän\nteille lähdöstä? -- kysyi hän.\n\nRuhtinatar ei vastannut. Hän ei käsittänyt, kenen oli lähdettävä ja\nmihin.\n\n-- Tiedättekö, _chère Marie_, -- sanoi m:lle Bourienne, -- tiedättekö,\nettä olemme vaarassa, että ranskalaisia on ympärillämme. Matkustaminen\non nyt vaarallista. Jos lähdemme matkalle, joudumme melkein varmasti\nvangiksi ja Herra ties...\n\nRuhtinatar Maria katsoi ystävättäreensä eikä käsittänyt tämän puhetta.\n\n-- Ah, jospa ken tietäisi, miten minusta nyt on kaikki samantekevää, --\nsanoi hän. -- En millään muotoa tahtoisi lähteä _hänen_ luotaan...\nAlpatitsh kertoi mulle jotain matkasta... Puhelkaa hänen kanssaan, minä\nen kykene en kerrassaan mihinkään...\n\n-- Minä olen puhellut hänen kanssaan. Hän toivoo, että huomenna\njoudumme lähtemään, mutta minä luulen, että nyt olisi parasta pysyä\ntäällä, -- sanoi m:lle Bourienne. -- Sillä olisihan teidänkin\nmielestänne, _chère Marie_, kauheaa joutua matkalla sotamiesten tai\nkapinoivien talonpoikien käsiin.\n\nM:lle Bourienne otti käsipussistaan ranskalaisen kenraalin Rameaun\njulistuksen (paperi ei ollut tavallista venäläistä paperia), jossa\nsanottiin, etteivät asukkaat pakenisi kodeistaan ja että ranskalaiset\nviranomaiset tulevat osottamaan heille kaikkea suojelusta. Hän antoi\npaperin ruhtinattarelle.\n\n-- Minun mielestäni olisi parasta kääntyä tuohon kenraaliin, -- sanoi\nm:lle Bourienne, -- ja minä olen varma siitä, että teitä kohdellaan\nkaikella kunnioituksella.\n\nRuhtinatar Maria luki paperin ja kyyneleetön itku värisytti hänen\nkasvojaan.\n\n-- Kenen kautta olette saaneet tämän? -- kysyi hän.\n\n-- Luultavasti on saatu tietää nimestäni, että olen ranskalainen, --\nvastasi m:lle Bourienne punastuen.\n\nRuhtinatar Maria nousi paperi kädessä ikkunan äärestä, läksi kalpein\nkasvoin huoneesta ja meni ruhtinas Andrein entiseen kabinettiin.\n\n-- Dunjasha, kutsukaa luokseni Alpatitsh, Dronushka tai kuka tahansa!\n-- sanoi ruhtinatar. -- Ja sanokaa Amalia Karlovnalle, ettei hän tulisi\nminun luokseni, -- lisäsi hän kuultuaan m:lle Bouriennen äänen. --\nJoutuin matkaan! Mitä pikemmin matkaan! -- puheli ruhtinatar\nkauhuissaan ajatuksesta, että hän voisi joutua ranskalaisten käsiin.\n\n\"Jos ruhtinas Andrei tietäisi, että hän on ranskalaisten vallassa! Että\nhän, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin tytär, pyytäisi herra\nkenraali Rameaun osottamaan hänelle suojelustaan ja käyttäisi hyväkseen\nranskalaisen kenraalin hyväntahtoisuutta!\" Tämä ajatus sai hänet\nkauhistumaan, pani hänet vapisemaan, punastumaan ja tuntemaan niin\nsyvää vihaa ja ylpeyttä, ettei hän ollut koskaan moista kokenut. Kaikki\nse, mikä hänen asemassaan oli raskasta ja varsinkin loukkaavaa, välähti\nelävästi häneen mieleensä. \"Ne, ranskalaiset asettuvat tähän taloon;\nherra kenraali Rameau ottaa ruhtinas Andrein kabinetin; rupeavat\nhuvikseen selailemaan ja lukemaan hänen kirjeitään ja paperiaan. M:lle\nBourienne _lui fera les honneurs de_ Bogutsharovo. Minulle annetaan\narmosta pieni huone. Sotamiehet repivät isän tuoreen haudan\nriistääkseen hänen kunniamerkkinsä. He kertovat minulle voitoistaan\nvenäläisistä, osottavat teeskenneltyä osanottoa suruuni\"... ajatteli\nruhtinatar Maria, ei kuitenkaan omilla ajatuksillaan, vaan tuntien\nitsensä velvolliseksi ajattelemaan itsensä puolesta isänsä ja veljensä\najatuksilla. Hänestä itsestään oli samantekevää, jäipä hän minne\ntahansa ja kävipä hänen miten kävikään, mutta samalla tunsi hän\nolevansa isävainajansa ja ruhtinas Andrein edustaja. Sen vuoksi hän\ntahtomattaan ajatteli heidän ajatuksillaan ja tunsi heidän tunteillaan.\nMitä he sanoisivat ja tekisivät nyt, sen tunsi hän nyt välttämättömäksi\ntehdä. Ruhtinas Andrein kabinettiin mentyään hän koetti asettua\nveljensä ajatuskannalle ja miettiä asemaansa.\n\nElämän vaatimukset, joiden hän oli luullut hautautuneen isänsä kanssa,\nnousivat yhtäkkiä ja aavistamattoman voimakkaina ruhtinatar Marian\neteen ja ne valtasivat hänet kokonaan.\n\nMielenliikutuksesta punaisena hän käveli huoneessa edestakasin vaatien\npuheilleen milloin Alpatitshia, milloin Mihail Ivanovitshia, milloin\nTihonia, milloin Dronia. Dunjasha, lapsenhoitaja ja palvelustytöt eivät\nvoineet sanoa mitään siitä, missä määrin oli perää m:lle Bouriennen\npuheissa. Alpatitsh ei ollut kotona, hän oli mennyt viranomaisten luo.\nArkkitehti Mihail Ivanovitsh, jonka ruhtinatar Maria kutsutti\npuheilleen ja joka ilmestyi hänen luokseen unisin silmin, ei osannut\nsanoa sinne eikä tänne. Vanha kamaripalvelija Tihon, jonka kasvot\nolivat kuihtuneet ja kuopahtaneet ja joilla oli lähtemättömän surun\nleima, vastasi kaikkiin ruhtinatar Marian kyselyihin: \"ymmärrän\" ja\nhädintuskin jaksoi hillitä itkuaan ruhtinattareen katsoessaan.\n\nViimein tuli huoneeseen kunnanvanhin Dron ja tehtyään ruhtinattarelle\nsyvän kumarruksen jäi seisomaan pihtipieleen.\n\nRuhtinatar Maria astui hänen luokseen.\n\n-- Dronushka, -- sanoi ruhtinatar, joka näki hänessä totisen ystävän,\nsaman Dronushkan, joka oli joka kerran Vjasman markkinoilta tuonut\nhänelle erinomaisia rinkilöitään. -- Dronushka, nyt onnettomuutemme\njälkeen... -- alkoi hän, vaan vaikeni, kun ei jaksanut puhua enempää.\n\n-- Kaikki olemme Jumalan kädessä, -- sanoi Dron huoaten.\n\nHe olivat hetken vaiti.\n\n-- Dronushka, Alpatitsh on lähtenyt jonnekin eikä minulla ole kenen\npuoleen kääntyisin. Onko totta, kuten minulle on kerrottu, etten voi\nmatkustaa pois.\n\n-- Miksette voisi, teidän ylhäisyytenne voi kyllä matkustaa, -- sanoi\nDron.\n\n-- Minulle on sanottu, että vihollisen tähden on vaarallista. Minä en,\nveikkonen, kykene mihinkään, en käsitä mitään eikä ketään ole kanssani.\nTahtoisin välttämättömästi lähteä matkalle tänä yönä tai aikaseen\nhuomenaamulla.\n\nDron oli ääneti. Hän vilkasi kulmiensa alta ruhtinatar Mariaan.\n\n-- Ei ole hevosia, -- sanoi hän, -- puhuin siitä jo Jakof\nAlpatitshillekin.\n\n-- Miksi ei ole? -- kysyi ruhtinatar.\n\n-- Kaikki on Jumalan rangaistuksen tähden, -- vastasi Dron. Ne hevoset,\nmitä oli, vietiin sotaväkeen ja muut ovat kuolleet, semmoinen on nyt\nvuosi. Vähät hevosia syöttämään, kunhan ei itse nälkään kuolisi! Kolmin\npäivin saavat syömättä värjöttää. Ei ole mitään, kaikki ovat\nköyhtyneet.\n\nRuhtinatar Maria kuunteli tarkkaavasti, mitä Dron hänelle puhui.\n\n-- Ovatko kaikki köyhtyneet? Eikö ole leipää? -- kysyi hän.\n\n-- Nälkään ovat monet ihmisetkin kuolleet, -- sanoi Dron, -- vieläkö\nsitte hevosia...\n\n-- No miksi et ole mitään puhunut, Dronushka? Voihan auttaa. Teen\nkaikki, minkä voin...\n\nRuhtinatar Mariasta oli kauheaa ajatella, että nyt, tämmöisenä hetkenä,\njolloin hänen sydäntään ahdisti katkera murhe, voi olla rikkaita ja\nköyhiä ja etteivät rikkaat voineet auttaa köyhiä. Hän muisti hämärästi\nkuulleensa puhuttavan, että on olemassa kartanon viljaa ja että sitä\nannetaan musikoille. Hän tiesi myöskin, ettei hänen isänsä eikä\nveljensä olisi kieltäytyneet auttamasta heitä. Hän vain pelkäsi jollain\ntavoin erehtyvänsä sanoissaan viljan jakamisesta, jonka hän tahtoi\npanna toimeen. Hän tunsi suurta iloa siitä, että hän sai tilaisuuden\nsemmoiseen toimeen, jonka tähden häntä ei hävettänyt unohtaa suruaan.\nHän rupesi tiedustelemaan Dronushkalta yksityiskohtia musikkojen\npuutteesta ja siitä, mitä oli kartanolla omaa Bogutsharovossa.\n\n-- Taitaahan meillä olla tallella kartanon, veljen viljaa? -- kysyi\nruhtinatar.\n\n-- Kartanon vilja on kaikki säästössä, -- sanoi Dron ylpeästi, --\nmeidän ruhtinaamme ei käskenyt myydä.\n\n-- Anna se musikoille, anna niin paljon kuin he tarvitsevat, minä\nlupaan sen veljeni nimessä, -- sanoi ruhtinatar Maria.\n\nDron ei vastannut mitään, vaan huokasi syvään.\n\n-- Jaa sinä heille se vilja, jos se heille riittää. Jaa kaikki. Minä\nkäsken sinua veljeni nimessä ja sano heille että se, mikä on meidän, on\nmyöskin heidän. Me emme sääli heiltä mitään. Sano heille niin.\n\nDron katsoi kiiluvin silmin ruhtinattareen sillä aikaa, kun tämä näin\npuheli.\n\n-- Erota minut, matushka. Jumalan nimessä! käske ottamaan minulta\navaimet, -- pyysi hän. -- Kaksikymmentäkolme vuotta olen palvellut enkä\nole pahaa tehnyt, erota Jumalan nimessä!\n\nRuhtinatar Maria ei käsittänyt, mitä hän häneltä tahtoi ja miksi pyysi\nerottamaan itseään. Hän vastasi Dronille, ettei hän ollut milloinkaan\nepäillyt hänen uskollisuuttaan ja että hän on valmis tekemään kaikkensa\nhänen ja musikkojen hyväksi.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nTunnin kuluttua tämän jälkeen tuli Dunjasha ilmottamaan\nruhtinattarelle, että Dron oli saapunut ja kaikki musikat olivat\nkokoutuneet ruhtinattaren käskystä makasiinin luo tahtoen puhella\nneidin kanssa.\n\n-- Mutta enhän minä ole heitä kutsunut, -- sanoi ruhtinatar, -- minä\nvain sanoin Dronushkalle, että jakaisi heille viljaa.\n\n-- Käskekää Jumalan tähden, ruhtinatar matushka, ajamaan ne pois\nälkääkä menkö heidän luokseen. Kaikki on petosta, -- puheli Dunjasha,\n-- vaan kun Jakof Alpatitsh saapuu, sitte lähdetään matkalle, mutta\nälkää te suvaitko...\n\n-- Mikä petos? -- kysyi ruhtinatar ihmeissään.\n\n-- Sitä en minä tiedä, mutta kuulkaa Herran nimessä minua. Tahi kysykää\nlapsenhoitajalta. Eivät kuulu suostuvan lähtemään teidän käskystänne.\n\n-- Sinä taidat puhua muita asioita. Enhän minä ole milloinkaan käskenyt\nheitä lähtemään... -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Kutsu Dronushka tänne.\n\nDron tuli ja vahvisti Dunjashan sanat: musikat olivat tulleet\nruhtinattaren käskystä.\n\n-- Mutta enhän ole heitä kutsunutkaan, -- sanoi ruhtinatar. -- Sinä kai\nolet kertonut heille väärin minun sanani. Minähän sanoin vain, että\nolisit antanut viljaa.\n\nDron huokasi mitään vastaamatta.\n\n-- Jos käskette, niin he poistuvat, -- sanoi hän.\n\n-- Ei suinkaan, minä lähden heidän luokseen, -- sanoi ruhtinatar Maria.\n\nDunjashan ja lapsenhoitajan pyynnöstä välittämättä meni ruhtinatar\nulkorapuille. Dronushka, Dunjasha, lapsenhoitaja ja Mihail Ivanovitsh\nkulkivat hänen perässään.\n\n\"Ne luulevat varmaankin, että olen tarjonnut heille viljaa sillä\nehdolla, että he jäisivät paikoilleen, vaan itse läksisin tieheni\nhyläten heidät ranskalaisten käsiin\", ajatteli ruhtinatar Maria. \"Minä\nlupaan heille kuukauden muonan ja asunnot Moskovan läänissä. Olen\nvakuutettu, että Andrei uhraisi minun sijassani enemmänkin\", ajatteli\nhän lähestyessään hämärässä rahvasjoukkoa, joka seisoi viljamakasiinin\nluona.\n\nJoukko liikahtihe tiukempaan ryhmään ja päät paljastuivat nopeasti.\nRuhtinatar Maria astui aivan heidän eteensä silmät maahan luotuina ja\njalat helmuksiin sotkeutuen. Häneen suunnattiin niin monta erilaista\nnuorta ja vanhaa silmää ja hänen edessään oli niin paljo erilaisia\nkasvoja, ettei ruhtinatar nähnyt yksiäkään kasvoja erikseen ja\ntuntiessaan olevansa pakotettu yht'äkkiä puhumaan kaikkien kanssa ei\nhän tiennyt miten olla. Mutta äskeinen tietoisuus siitä, että hän on\nisänsä ja veljensä edustaja, loi häneen taas miehuutta ja hän alkoi\nrohkeasti puhua.\n\n-- Minua suuresti ilahduttaa, että tulitte, -- alkoi ruhtinatar\nsilmiään nostamatta ja tuntien, että hänen sydämensä löi nopeasti ja\nankarasti. -- Minulle kertoi Dronushka, että sota on syössyt teidät\nkurjuuteen. Se on meidän yhteinen surumme enkä minä sääli mitään\nauttaakseni teitä. Olen itse lähdössä, koska täällä on vaarallista ...\nja vihollinen on lähellä ... koska... Minä annan teille kaikki,\nystäväni, ja pyydän teitä ottamaan kaiken, kaiken viljamme, ettette\npuutetta näkisi. Vaan jos teille on sanottu, että minä annan teille\nviljaa sillä ehdolla, että teidän olisi jäätävä paikoillenne, niin ei\nse ole totta. Päinvastoin pyydän teitä lähtemään kaikkine tavaroinenne\nlähelle Moskovaa ja siellä otan asiakseni ja lupaan teille, ettette\ntule puutetta kärsimään. Te tulette saamaan sekä kodin että viljaa.\n\nRuhtinatar pysähtyi. Joukosta kuului vaan huokauksia.\n\n-- Minä en tee tätä teille omassa nimessäni, -- jatkoi ruhtinatar, --\nvaan isä vainajani nimessä, joka oli teille hyvä herra ja veljeni ja\nhänen poikansa puolesta.\n\nHän pysähtyi taas. Ei kukaan keskeyttänyt hänen äänettömyyttään.\n\n-- Surumme on yhteinen ja kantakaamme se yhteisesti. Kaikki, mikä on\nminun, on myöskin teidän, -- sanoi hän silmäillen hänen edessään\nseisovia kasvoja.\n\nKaikki silmät katsoivat häneen yhtäläisin ilmein, jonka merkitystä hän\nei voinut ymmärtää. Oliko se uteliaisuutta, uskollisuutta,\nkiitollisuutta tai pelkoa ja epäluottamusta -- yksi ja yhteinen oli\nkuitenkin ilme, joka paistoi kaikkien kasvoilta.\n\n-- Hyvin tyytyväisiä olemme hyvyydestänne, mutta kartanon viljoihin\nemme kajoa, -- kuului ääni takaa.\n\n-- No, miksi ette? -- kysyi ruhtinatar.\n\nKukaan ei vastannut, ja kun ruhtinatar Maria silmäili joukkoa, huomasi\nhän, että kaikkien silmät, joita hänen katseensa oli kohdannut, heti\npainuivat alas.\n\n-- Miksi ette tahdo? -- kysyi hän uudelleen.\n\nEi kukaan vastannut.\n\nRuhtinattaren tuli vaikea olla tuosta äänettömyydestä. Hän koetti\nkohdata jonkun katseen.\n\n-- Miksi ette puhu? -- kysyi ruhtinatar eräältä vanhalta ukolta, joka\nsauvan turvissa seisoi hänen edessään. -- Sano, jos luulet, että jotain\nvielä on tarvis. Minä teen kaikki, -- sanoi hän kohdattuaan tämän\nkatseen.\n\nMutta ukko, aivankuin suuttuen tästä, painoi päänsä syvään ja virkkoi:\n\n-- Mitäs suostumista tässä on, emme tarvitse viljaa.\n\n-- Miksi hylkäisimme kaiken? Ei suostuta! Ei suostuta!... Ei tule\nmitään. Me säälimme sinua, vaan suostumusta et saa. Lähde itse,\nyksinäsi... -- kuului joukosta eri tahoilta.\n\nJa taasen oli kaikkien kasvoilla yksi yhteinen ilme, mutta nyt se ei\nsuinkaan ollut uteliaisuuden eikä kiitollisuuden, vaan suuttuneen\npäättäväisyyden ilme.\n\n-- Te ette ehkä ole ymmärtäneet minua, sanoi ruhtinatar Maria\nsurullisesti hymyillen. -- Miksi ette halua lähteä? Minä lupaan kodin\nja ravinnon. Vaan täällä vihollinen tuhoo teidät...\n\nMutta hänen äänensä tukehtui joukon ääniin.\n\n-- Meidän suostumustamme ei tule, tuhotkoon! Emme ota viljaasi, ei\nsuostuta!\n\nRuhtinatar Maria koetti taas saavuttaa jonkun katsetta joukosta, mutta\nei ainoankaan silmät katsoneet häneen. Hänen tuli outo ja vaikea olla.\n\n-- Kylläpä osaa opettaa! Että ei muuta kuin ota ja lähde! Hylkää kodit\nja konnut ja mars vankeuteen! Vai niin! Kyllä minä muka viljaa annan!\n-- kuului ääniä joukosta.\n\nRuhtinatar Maria läksi apein mielin joukosta ja meni sisään. Sanottuaan\nvielä kerran Dronille, että huomiseksi on saatava hevosia, hän poistui\nhuoneeseensa ja jäi yksin ajatustensa seuraan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKotvan istui ruhtinatar Maria tänä yönä avoimen ikkunan edessä\nhuoneessaan kuunnellen musikkojen puhelun sorinaa, jota kuului kylästä,\nmutta hän ei ajatellut heitä. Hän tunsi, että miettipä hän heidän\nkohtaansa kuinka paljon tahansa, ei hän heitä ymmärtäisi. Yksi asia\njännitti hänen ajatuksiaan ja se oli hänen surunsa, joka nyt, sen\njälkeen kuin tämän elämän huolet olivat katkaisseet siltä kären, oli\nsiirtynyt menneisyyden piiriin. Nyt hän jo kykeni liikkumaan muistojen\nmailla, kykeni itkemään ja saattoi rukoilla. Auringon laskettua oli\ntuuli tauonnut. Yö oli hiljainen, raikas. Kahtatoista käydessä alkoi\npuheen sorina heiketä. Lauloi kukko. Lehmuksien latvuksien takaa\npilkisti täysikuu. Kasteen valkea, vilpoinen sumuharso alkoi nousta ja\nkylä ja kartano vaipui hiljaisuuden helmaan.\n\nÄskeisen menneisyyden -- isän sairauden ja viimeisten hetkien -- kuvia\nväikkyi yksi toisensa perään hänen mielessään. Ja murheen samentamin\nilontuntein hän pysähtyi näihin kuviin, karkottaen kauhistuneena\nmielestään vain yhden ainoan kuvan isänsä kuolemasta, jota hän -- hän\ntunsi sen -- ei jaksanut elää muistossaan tänä hiljaisena,\nsalaperäisenä yön hetkenä.\n\nMilloin kuvastui hänen mieleensä se hetki, jolloin isä oli saanut\nhalvauksen ja häntä talutettiin kainaloista Lisijagorin puutarhassa ja\njolloin hän sopersi jotain jäykistyneellä kielellään, tempoi harmaita\nkulmakarvojaan ja levottoman arasti katsoi häneen.\n\n\"Hän halusi jo silloinkin sanoa minulle samaa, mitä hän mulle puhui\nkuolinpäivänään\", ajatteli hän. \"Hän ajatteli aina samaa, jota hän\nminulle puhui\". Ja nyt muistui hänen mieleensä yksityiskohtiaan myöten\nse yö Lisijagorissa -- yö, jonka edellisenä päivänä halvaus oli\ntapahtunut -- jolloin ruhtinatar Maria onnettomuutta aavistaen jäi\nvastoin isänsä tahtoa tämän luo eikä lähtenyt matkalle. Sinä yönä hän\nei ollut nukkunut, oli varpaillaan hiipinyt alas isänsä huoneen ovelle\nja kuunnellut tämän puhelua. Raukein äänin oli isä puhellut Tihonin\nkanssa. Oli puhellut jotain Krimistä, lämpimistä öistä, keisarinnasta.\nHänen mielensä oli nähtävästi tehnyt pakista. \"Vaan miksi hän ei\nkutsunut minua? Miksei hän sallinut minun olla Tihonin sijasta\npuhelemassa?\" ajatteli ruhtinatar Maria. \"Nyt hän ei enää sano\nkenellekään, mitä hänen sydämellään silloin oli. Ei koskaan enää palaja\nminulle eikä hänelle tuo hetki, jolloin hän olisi tyhjentänyt\nmielestään kaiken sen, joka sieltä pyrki ulos ja minä olisin häntä\nkuunnellut ja ymmärtänyt. Miksi en silloin mennyt hänen huoneeseensa?\"\najatteli hän. \"Ehkä hän silloin olisi sanonut juuri sen, mitä hän sanoi\nkuolinpäivänään. Olihan hän Tihonin kanssa puhellessaan pari kertaa\nkysynyt minua. Hän halusi nähdä minua ja minä seisoin oven takana.\nSurullista ja raskasta oli hänen keskustella Tihonin kanssa, joka ei\nhäntä ymmärtänyt. Muistan, kun hän kertoi Tihonille Liisasta kuin\nelävästä ihmisestä -- hän oli unohtanut, että Liisa oli kuollut -- ja\nTihon oli huomauttanut, että Liisaa ei enää ollut. Silloin oli hän\närjäissyt kovasti: 'jumalani!' Miksi en silloin mennyt sisään? Mitäpä\nhän olisi minulle tehnyt? Mitä minä olisin kadottanut? Mahdollista,\nettä hän olisi silloin tyyntynyt ja sanonut minulle tuon sanan.\" Ja\nruhtinatar mainitsi ääneen sen hellän sanan, jonka isä oli hänelle\nsanonut kuolemansa edellä. \"Rakkaani!\" toisti ruhtinatar tuon sanan ja\npurskahti kyyneliin, jotka kevensivät sydäntä. Hänen silmiinsä\nkuvastuivat isän kasvot. Vaan eivät ne kasvot, jotka hän tunsi siitä\npitäen, kun hän muisti itseään ja jotka hän aina näki kaukaa, vaan ne\nkasvot, arat ja väsyneet, jotka hän kumartuen lähelle isän suuta\nparemmin kuullakseen hänen sanansa ensi kerran näki läheltä kaikkine\nryppyineen ja yksityiskohtineen.\n\n\"Rakkaani\", toisti ruhtinatar Maria.\n\n\"Mitä hän ajatteli, kun tuon sanan sanoi? Mitä hän ajattelee nyt?\"\nnousi äkkiä ruhtinattaren mieleen kysymys ja vastaukseksi siihen näki\nhän edessään isänsä se ilme kasvoilla, joka hänellä oli ollut\nruumisarkussa levätessään liinalla käärityin päin. Ja se kammo, joka\noli silloin hänet vallannut, kun hän oli isäänsä koskenut ja tullut\nvakuutetuksi siitä, ettei siinä ollutkaan hänen isänsä, vaan jotain\nsalaperäistä ja vastenmielistä, valtasi hänet nytkin. Hän halusi\najatella muuta, halusi rukoilla, vaan ei voinut tehdä mitään. Suurin,\navoimin silmin hän tähysteli kuutamoa ja varjoja, odotti joka tuokio\nnäkevänsä isän kalmankasvot ja tunsi, että hiljaisuus, joka vallitsi\ntalon ympärillä ja talossa, kahlitsi hänet paikoilleen.\n\n-- Dunjasha! -- kuiskasi hän. -- Dunjasha! -- kirkasi hän hurjasti ja\nriistäydyttyään irti hiljaisuuden syleilystä hän läksi juoksemaan\npalvelijattarien huonetta kohti, josta häntä vastaan riensi\nlapsenhoitaja ja palvelustyttöjä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n17 p:nä elokuuta läksivät Rostof ja Iljin vankeudesta äsken palanneen\nLavrushkan ja lähettihusarin seurassa majailupaikastaan Jankovasta,\njoka oli 15 virstan päässä Bogutsharovosta, ratsastelemaan\nkoetellakseen Iljinin ostamaa uutta hevosta ja tiedustellakseen,\nolisiko kylistä saatavissa heiniä.\n\nBogutsharovo oli ollut kolme viime päivää kahden vihollisarmeijan\nvälissä siten, että sinne voi yhtä helposti pistäytyä niin venäläisten\njälkijoukkojen kuin ranskalaisten etujoukkojenkin puolelta. Sen vuoksi\nhalusi Rostof huolellisena eskadroonan päällikkönä ehtiä ennen\nranskalaisia hankkimaan muonaa, jota vielä Bogutsharovossa oli.\n\nRostof ja Iljin olivat mitä parhaimmalla tuulella. Matkalla\nBogutsharovoon, ruhtinaalliselle maatilalle, jossa he toivoivat\ntapaavansa suuren palveluskunnan ja sieviä tyttöjä, utelivat he milloin\nLavrushkalta Napoleonista ja nauroivat hänen jutuilleen, milloin\najoivat kilpaa Iljinin hevosen tapoja tunnustellen.\n\nRostof ei tiennyt eikä voinut ajatellakaan, että se kylä, jonne hän oli\nmenossa, oli sen saman Bolkonskin maatilaa, joka oli ollut hänen\nsisarensa sulhanen.\n\nRostof ja Iljin laskivat vielä yhden kerran ratsunsa kilpaan pitkin\nBogutsharovon edustalla olevaa loivaa rinnettä. Rostof pääsi edelle ja\nnelisti ensimäisenä Bogutsharovon kylän kadulle.\n\n-- Sinä pääsit edelle, -- sanoi hiestä punehtunut Iljin.\n\n-- Koko ajanhan minä olin edellä, niityllä olin ja täällä, -- vastasi\nRostof silittäen vaahtoutunutta donilaistaan.\n\n-- Minäpä olisin tällä ranskalaisellani, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi\nLavrushka takaapäin, nimittäen ranskalaiseksi valjastammaansa, --\npäässyt edelle, vaan en ilennyt häpäistä.\n\nHe ajoivat käyden erään makasiinin luo, jonka edessä seisoi suuri\njoukko musikkoja.\n\nMuutamat musikoista paljastivat päänsä, muutamat katsoivat tulijoihin\nlakit päässä. Kaksi vanhaa, pitkää musikkaa, joilla oli ryppyiset\nkasvot ja harvat parrat, tuli ulos kapakasta iloisin naamoin ja laulaen\njotain kömpelöä laulua lähenivät upseereja.\n\n-- No, pojat! -- sanoi Rostof naurahtaen. -- Onkos heiniä?\n\n-- Ihan yhtänäköisiä... -- sanoi Iljin.\n\n-- Ilo-oo-hoi-se-e-essa see-e-u-uu... -- veteli toinen musikka iloisin\nnaamoin.\n\nEräs musikka tuli joukosta Rostovin luo.\n\n-- Kumpiakos te olette? -- kysyi musikka.\n\n-- Ranskalaisia, -- vastasi Iljin piloillaan. -- Ja tämä tässä on itse\nNapoleon, -- lisäsi hän osottaen Lavrushkaan.\n\n-- Venäläisiä taidatte olla? -- uudisti musikka kysymyksensä.\n\n-- Onkos paljokin teikäläistä voimaa täällä? -- kysyi eräs toinen\npienenläntä musikka lähestyen upseereja.\n\n-- Paljon, paljon, -- vastasi Rostof. -- Mitäs te olette tänne\nkokoontuneet? -- lisäsi hän. -- Onko juhla?\n\n-- Ukkoset ovat kokoontuneet kunnan asioissa, -- vastasi musikka\npoistuen hänen luotaan.\n\nHerraskartanolta tulevalla tiellä näyttäytyi kaksi naista ja mies,\njolla oli valkea lakki päässä. Nämä tulivat upseereja kohti.\n\n-- Punapukuinen on minun! Muut ei saa houkutella! -- sanoi Iljin\nhuomattuaan, että Dunjasha juoksi suoraapäätä hänen luokseen.\n\n-- Meikäläisen pojan se on! -- virkkoi Lavrushka silmää iskien\nIljinille.\n\n-- No, kaunottareni, mistä kysymys? -- sanoi Iljin hymyillen.\n\n-- Ruhtinatar käski kysymään, mitä rykmenttiä te olette ja mikä teidän\nnimenne on.\n\n-- Tämä on kreivi Rostof, eskadroonapäällikkö, vaan minä olen teidän\nnöyrin palvelijanne.\n\n-- See-eu-raa-assa... -- veteli humalainen musikka iloisin naamoin ja\nIljiniin katsoen, joka puheli tytön kanssa. Kohta Dunjashan jälestä\ntuli Rostovin luo Alpatitsh, joka jo hyvän matkan päässä oli ottanut\nlakin päästään.\n\n-- Uskallan häiritä teitä, herra upseeri, -- sanoi hän kunnioittavasti,\nmutta suhteellisen halveksuvasti upseerin nuoruuden tähden ja työntäen\nkätensä povelleen.\n\n-- Minun herrattareni, tämän kuun 15 p:nä kuolleen\nkenraali-ylipäällikkö ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin tytär,\njoka on joutunut ikävään asemaan noiden ihmisten raakamaisen käytöksen\ntähden -- hän viittasi musikoihin -- pyytää teitä käymään luonaan...\nEttekö suvaitseisi, -- sanoi Alpatitsh surullisesti hymähtäen, --\nsiirtyä vähän syrjemmä, sillä muuten ei oikein sovi, kun...\n\nAlpatitsh osotti kahteen musikkaan, jotka vilhuivat hänen takanaan kuin\npaarmat hevosen pelissä.\n\n-- Aa! Alpatitsh... Jakof Alpatitsh... Hoo, suo anteeksi Herran\nnimessä! -- puhelivat hänelle musikat iloisin naamoin.\n\nRostof katsahti päihtyneisiin musikkoihin ja hymähti.\n\n-- Tai ehkä tuo huvittaa teidän armoanne? -- virkkoi Jakof Alpatitsh\narvokkaan näköisenä ja osottaen vapaalla kädellään ukkoihin.\n\n-- Mitäs huvia siitä olisi? -- virkkoi Rostof ja siirtyi etemmä. --\nMistä on kysymys? -- kysyi hän.\n\n-- Uskallan ilmottaa teidän armollenne, että täkäläinen raaka rahvas ei\ntahdo laskea neitiä lähtemään maatilalta ja uhkaa riisua hevoset\nvaunujen edestä, niin että aamusta asti on kaikki ollut valmista, vaan\nruhtinatar ei pääse lähtemään.\n\n-- Se on mahdotonta! -- huudahti Rostof.\n\n-- Minulla on kunnia puhua teille aivan puhdasta totta, -- vakuutti\nAlpatitsh.\n\nRostof laskeutui satulasta ja jätettyään hevosensa husarin huostaan,\nläksi Alpatitshin kanssa talolle kysellen tältä mennessä asian\nyksityiskohtia. Ruhtinattaren eilen tekemä viljatarjous musikoille ja\nhänen keskustelunsa Dronin ja kokouksen kanssa olivat tosiaankin\npilanneet asian siinä määrin, että Dron oli lopullisesti luovuttanut\navaimet, yhtynyt musikkoihin eikä ollut tullut Alpatitshin pyynnöstä\nsaapusalle ja että kun ruhtinatar oli aamulla käskenyt valjastaa\nhevoset lähteäkseen liikkeelle, olivat musikat tulleet suurella\njoukolla makasiinin luo ja lähettäneet sanomaan, ettei saanut lähteä ja\nettä he riisuvat hevoset. Alpatitsh oli mennyt puhelemaan heidän\nkanssaan, mutta hänelle oli vastattu (eniten oli puhunut Karp, Dron ei\nollut tullut näkyviin joukosta), ettei ruhtinatarta saanut laskea,\nkoska muka oli semmoinen käsky annettu. Vaan jos ruhtinatar jää\npaikoilleen, palvelevat he häntä entiseen tapaan ja tottelevat\nkaikessa.\n\nSinä hetkenä, jolloin Rostof ja Iljin olivat ajaneet tietä myöten, oli\nruhtinatar Maria lapsenhoitajan, palvelustyttöjen ja Alpatitshin\nepuutuksesta välittämättä käskenyt valjastamaan hevoset ja aikonut\nlähteä. Mutta kun oli huomattu ratsumiesten läheneminen, joita luultiin\nranskalaisiksi, olivat kyytimiehet livistäneet tiehensä ja talossa\nsyntyi naisten parku.\n\n-- Batjushka! Oma isämme! Jumala sinut lähetti! -- kuului ihastuneita\nääniä, kun Rostof astui eteisen läpi.\n\nRuhtinatar Maria istui sinä hetkenä, jolloin Rostof saatettiin hänen\nluokseen, masentuneena ja voimattomana salissa. Hän ei jaksanut\nkäsittää, ken tulija oli, mitä varten tuli ja miten hänen itsensä käy.\nVaan huomattuaan tulijalla venäläiset kasvot ja pitäen häntä tavasta,\njolla hän oli astunut sisään, ja hänen ensimäisistä lausumistaan\nsanoista oman maan miehenä, loi ruhtinatar Maria häneen syvän,\nsäteilevän katseensa ja alkoi puhua katkonaisella, mielenliikutuksesta\nväräjävällä äänellä. Rostovista tuntui tämä kohtaus jonkunverran\nromanttiselta. \"Turvaton, surun murtama neito, joka on jätetty oman\nonnensa nojaan raakojen, kapinallisten musikkojen käsiin! Ja mikä\nkohtalon oikku onkaan heittänyt minut tänne!\" ajatteli Rostof\nruhtinatarta kuunnellessaan ja häneen katsoessaan. \"Mikä lempeys ja\njalous hänen piirteissään ja sanoissaan!\" ajatteli hän kuunnellessaan\nruhtinattaren arkaa kertomusta.\n\nKun ruhtinatar alkoi kertoa, että kaikki oli tapahtunut hänen isänsä\nhautajaisten jälkeisenä päivänä, rupesi hänen äänensä värisemään. Hän\nkäännähti hieman poispäin, vaan sitte, peläten, ettei Rostof millään\ntavalla luulisi hänen sanojensa tarkottavan liikuttaa Rostovin sydäntä,\nhän katsahti upseeriin kysyvän säikähtyneenä. Rostovin silmiin oli\nkiertynyt kyyneleitä. Ruhtinatar Maria huomasi sen ja katsoi Rostoviin\nkiitollisena sillä säteilevällä katseellaan, joka pakotti unohtamaan\nhänen kasvojensa rumuuden.\n\n-- En kykene ilmaisemaan, ruhtinatar, miten onnelliseksi tunnen itseni\nsiitä, että sattumalta jouduin tänne ja että olen tilaisuudessa\nosottamaan teille palvelustani, -- sanoi Rostof nousten. -- Suvaitkaa\nlähteä ja minä takaan teille kunniani kautta, ettei ainoakaan ihminen\nuskalla tuottaa teille ikävyyttä, jos vain sallitte, että lähden teitä\nsaattamaan, -- ja kunnioittavasti kumartaen, kuten kumarretaan\nnaisille, joissa on kuninkaallista verta, hän suuntasi askeleensa\novelle.\n\nKunnioittavalla esiintymisellään Rostof aivan kuin osotti, että vaikka\nhän pitäisikin tuttavuutta ruhtinattaren kanssa onnena, ei hän halunnut\nkäyttää hyväkseen ruhtinattaren onnetonta asemaa lähentyäkseen häntä.\n\nRuhtinatar Maria oivalsi tämän hienotunteisuuden ja pani sille suurta\narvoa.\n\n-- Olen hyvin, hyvin kiitollinen, -- sanoi ruhtinatar hänelle\nranskaksi, -- ja toivon, että kaikki se on ollut vain väärinkäsitystä\nja ettei kukaan ollut siihen syyssä. -- Ruhtinatar herahti yht'äkkiä\nitkemään. -- Suokaa minulle anteeksi, -- sanoi hän.\n\nRostovin kasvot rypistyivät, hän kumarsi syvään vielä kerran ja läksi.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\n-- No, oliko kaunis? Ei veikkoseni, minun punapukuiseni se vasta jotain\non ja Dunjasha on hänen nimensä...\n\nMutta katsahdettuaan Rostovin kasvoihin Iljin vaikeni. Hän huomasi,\nettä hänen sankarinsa ja päällikkönsä ajatukset liikkuivat muissa\nmaailmoissa.\n\nRostof katsahti vihaisesti Iljiniin ja läksi mitään virkkamatta\nastumaan nopein askelin kylään päin.\n\n-- Kyllä minä niille näytän, kyllä ne nyt saavat, rosvot, -- puheli hän\nitsekseen.\n\nAlpatitsh ehätti, minkä kerkesi Rostovin perästä ja saavuttikin hänet\nviimein.\n\n-- Minkä päätöksen olette suvainneet tehdä? -- kysyi hän päästyään\nRostovin rinnalle.\n\nRostof pysähtyi ja nyrkkiään puristellen pysähtyi uhkaavin katsein\nAlpatitshin eteen.\n\n-- Päätöksen? Minkä päätöksen? Vanha varis! -- ärjyi Rostof. -- Miten\nolet hoitanut tehtäväsi? Häh? Musikat kapinoivat, vaan sinä et kykene\nestämään! Sinä itse olet petturi! Kyllä minä tuommoiset tunnen, nylen\njoka ikisen... -- ja aivan kuin peläten tuhlaavansa tyhjän päiten\nvihansa leimut hän jätti Alpatitshin ja läksi nopeasti edelleen.\n\nTukahdutettuaan loukkauksen tunteen koetti Alpatitsh juoksujalassa\npysytellä Rostovin jälissä ja puheli hänelle omia ajatuksiaan. Hän\nsanoi, että musikat olivat paatunutta, uppiniskaista väkeä, että tällä\nhetkellä olisi hyvin varomatonta ryhtyä _vastarintaan_ ilman\nsotilasjoukkuetta ja että parasta taitaisi olla lähettää ensin\nnoutamaan semmoinen.\n\n-- Kyllä minä niille näytän sotilasjoukkueen ja vastarinnan... --\nmurisi Nikolai mielettömänä ja läähättäen järjettömästä, eläimellisestä\nvihasta sekä halusta saada purkaa vihansa vimma.\n\nOllenkaan ajattelematta, mitä hän oikeastaan tekisi ja\nitsetiedottomasti hän kulki nopein, päättävin askelin väkijoukkoa\nkohti. Ja kuta lähemmä hän saapui, sitä enemmän alkoi Alpatitshista\ntuntua, että hänen varomaton menettelynsä saattaa viedä hyviin\ntuloksiin. Samoin tuntui myöskin musikoista, jotka katsoivat Rostovin\nnopeaa ja rohkeaa tuloa ja päättäviä, tuimia kasvoja.\n\nSen jälkeen kun husarit olivat tulleet kylään ja Rostof oli mennyt\nruhtinattaren luo, oli väkijoukossa tapahtunut hajaannus ja syntynyt\neripuraisuutta. Muutamat musikat alkoivat puhella, että tulijat olivat\nvenäläisiä ja kunhan ne vain eivät loukkautuisi siitä, ettei neitiä\noltu laskettu lähtemään. Dron oli myöskin tätä mieltä, mutta niin pian\nkun hän oli ilmaissut ajatuksensa, hyökkäsi Karp ja useita muita\nmusikoita entisen kylänvanhimman kimppuun.\n\n-- Vähäkö sinä vielä olet kyläkuntaa kaluamalla kalunnut? -- huusi Karp\nhänelle. -- Sinua se ei liikuta yhtään. Sinä piilotat hyvyytesi ja viet\npois, vaan meidän kotimme saavat jäädä hävityksen jalkoihin. Mitäs sinä\nsiitä välität!\n\n-- Kun on sanottu, että järjestyksen pitää olla, niin sen pitää olla.\nEi askeltakaan minnekään, ei hiventäkään liikuttaa eikä kulettaa pois\nja sillä hyvä! -- huusi eräs toinen.\n\n-- Omaa poikaasi kävi sääli, vaikka vuoro oli hänen, -- virkkoi\nyht'äkkiä eräs pieni äijä vihaisena Dronille, -- vaan minun Vanjkani\nsotaan lähetit. Kuolema tässä on edessä!\n\n-- Kuolema on edessä!\n\n-- Kunnasta en ole luopunut, vaan sen puolta pidän, -- virkkoi Dron.\n\n-- Vai puolta pidät! Mikäs vatsasi on pullistanut?\n\nVielä puhui kaksi musikkaa omiaan. Niin pian kuin Rostof oli tullut\njoukon eteen Iljinin, Lavrushkan ja Alpatitshin seuraamana, astui Karp\nesiin sormet vyön alle työnnettyinä ja suu hymyn kierteessä. Dron\nvetäytyi sitä vastoin takariveihin ja ukot painautuivat kiinteämmäksi\nryhmäksi.\n\n-- Kuka teistä on kylän vanhin? -- kiljasi Rostof ollessaan vielä hyvän\nmatkan päässä joukosta.\n\n-- Kylänvanhinko? Mitäs te hänellä teette? -- kysyi Karp.\n\nSamassa lennähti lakki hänen päästään ja pää nyrjähti kallelleen\nvoimakkaasta iskusta.\n\n-- Lakit pois päästä, petturit! -- kaikui Rostovin jymeä ääni. -- Missä\non kylän vanhin? -- kiljui hän vimmatusti.\n\n-- Vanhinta, vanhinta tahtoo... Dron Saharitsh, teitä kutsutaan, --\nkuului sieltä täältä hätäisen nöyriä ääniä ja päät alkoivat paljastua.\n\n-- Me emme kapinoi, järjestystä vain valvomme, -- virkkoi Karp ja\ntakaapäin kuului samassa muutamia ääniä.\n\n-- Kun ukot ovat kerran päättäneet...\n\n-- Vai jupisemaan! Kapinoitsijat! Rosvot! Petturit! -- karjui Rostof\nhurjasti ja tarttui Karpia ryntäisiin. -- Sitokaa tämä mies! -- huusi\nhän, vaikkei ollut muita sitojia kuin Lavrushka ja Alpatitsh.\n\nLavrushka juoksi kuitenkin Karpin luo ja tarttui häntä selkäpuolelta\nkäsiin.\n\n-- Suvaitsetteko käskeä kutsumaan sotaväkeä mäen takaa? -- kysäsi hän.\n\nAlpatitsh kutsui nimeltä kahta musikkaa sitomaan Karpia. Musikat\ntulivat nöyrästi ja alkoivat riisua vöitään.\n\n-- Missä kylän vanhin on? -- ärjyi Rostof.\n\nKalpein, synkin kasvoin astui Dron esiin joukosta.\n\n-- Sinäkö olet kylän vanhin? Köysiin, Lavrushka! -- huusi Rostof, niin\nkuin ei tämäkään käsky olisi voinut kohdata vastustusta.\n\nJa kaksi musikkaa alkoi tosiaankin sitoa Dronia, joka aivan kuin\nauttaen näitä riisui oman vyönsä ja antoi sen heille.\n\n-- Kuulkaa nyt kaikki muut, mitä sanon, -- virkkoi Rostof. --\nHetipaikalla mars kotiinne ja varokaa, ett'ette päästä äännähdystäkään.\n\n-- Emmehän me mitään pahaa tehneet. Tyhmyyshän se sokaisi. Hullutusta\nalusta loppuun... Johan minä sanoin, että se on sopimatonta, -- kuului\ntoinen toistaan moitiskelevia ääniä.\n\n-- Enkös minä jo teitä varottanut, -- virkkoi Alpatitsh päästyään taas\ntäysiin oikeuksiinsa. -- Ei se semmoinen kelpaa!\n\n-- Omaa tyhmyyttämme, Jakof Alpatitsh, -- vastattiin ja ukot alkoivat\nhajaantua kylään kukin omalle taholleen.\n\nKumpikin sidottu musikka vietiin herraskartanoon. Kaksi juopunutta\nmusikkaa hoipersi näiden jälestä.\n\n-- Hee, annahan kun vähän tirkistelen sinua! -- sanoi toinen näistä\nKarpille.\n\n-- Ei sitä sillä tavalla sovi herroille pullikoida! Hölmö! --\nvakuutteli toinen.\n\nKahden tunnin kuluttua seisoi kuormarattaita Bogutsharovon kartanon\npihalla. Musikat kantoivat nopeasti herrasväen tavaroita pihalle ja\nlatoivat niitä kuormiin. Dron, joka oli ensin teljetty latoon, vaan\nlaskettu sieltä pois ruhtinattaren käskystä, hääräili nyt pihalla ja\nkomenteli musikoita.\n\n-- Älä pane sitä noin pahasti, -- puheli eräs pitkä musikka pyörein,\nhymyilevin kasvoin ottaessaan sisäkön käsistä erään suuren lippaan. --\nRahaa se tämäkin maksaa. Eihän sitä silleen saa viskata eikä köyden\nalle asettaa, se hankautuu. Enkä minä semmoista suvaitse. Vaan että\nkaikki olisi kunnollisesti ja laillisesti. Näin se pitää panna, kulin\nalle ja sitte peite päälle. No nyt se on hyvä.\n\n-- Kirjoja, kirjoja! -- virkkoi eräs toinen mies, joka kantoi ruhtinas\nAndrein kirjastokaappeja. -- Älä koske! Raskaita pahuukset ovat! Aimo\njänkäleitä!\n\n-- On kirjotettu, ei kyläilty! -- sanoi pyöreänaamainen musikka\nmerkitsevästi silmää iskien ja osottaen päällimmäisinä oleviin\nsanakirjoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRostof, joka ei halunnut tartutella tuttavuuttaan ruhtinattareen, ei\nmennyt tämän luo, vaan jäi kylään odottamaan hänen lähtöään. Kun\nruhtinatar Marian vaunut olivat saapuneet näkyviin, nousi Rostof\nratsulleen ja saattoi häntä ratsain kahdentoista virstan päähän\nolevalle tielle, joka oli meidän joukkojemme hallussa. Eräässä\nmajatalossa Jankovassa jätti hän hyvästit ruhtinattarelle ja uskalsi\nensi kerran suudella hänen kättään.\n\n-- Minua aivan hävettää, -- vastasi hän punastuen ruhtinatar Marialle,\nkun tämä ilmaisi hänelle kiitollisuutensa pelastuksestaan (kuten hän\nnimitti Rostovin tekoa), -- kuka sotilas hyvänsä olisi tehnyt samoin.\nJos meidän olisi sodittava vain musikkojen kanssa, emme laskisi\nvihollista niin pitkälle, -- sanoi hän jostain syystä punastuen ja\nkoettaen muuttaa puheenaihetta. -- Olen onnellinen, että sain\ntilaisuuden tutustua teihin. Hyvästi, ruhtinatar, toivon teille onnea\nja mielen rauhaa ja toivon tapaavani teidät onnellisemmissa oloissa.\nEllette tahdo pakottaa minua punastumaan, niin pyydän, ettette\nkiittäisi minua.\n\nMutta vaikka ruhtinatar ei enää kiittänytkään suullisesti, kiitti hän\nhäntä kiitollisuutta ja hellyyttä sädehtivien kasvojen ilmeellä.\nRuhtinatar ei voinut uskoa, ettei hänellä ollut syytä kiittää Rostovia.\nPäinvastoin oli hän aivan varma siitä, että jollei Rostovia olisi\nollut, niin olisi hän ehdottomasti joutunut hukkaan kapinoitsevien\nmusikkojen ja ranskalaisten tähden ja että _hän_ oli hänen\npelastuksensa tähden antautunut ilmeiseen ja kauheaan vaaraan.\nEpäilemätöntä oli sekin, että Rostof oli erittäin jalosydäminen mies,\njoka oli osannut ymmärtää hänen asemansa ja surunsa. Rostovin lempeät\nja rehelliset silmät, joihin oli noussut kyyneleitä, silloin kun hän\nitse vesissä silmin oli puhellut hänen kanssaan kovasta kohtalostaan\neivät lähteneet hänen mielestään.\n\nKun hän oli eronnut Rostovista ja jäänyt yksinään, oli ruhtinatar Maria\nyhtäkkiä tuntenut kyyneleitä silmissään ja samassa oli hän odottamatta\nkohdannut kummallisen kysymyksen, rakastaako hän Rostovia.\n\nVaikka ruhtinattaren osa matkan varrella ei ollut kadehdittava, huomasi\nDunjasha, joka ajoi hänen kanssaan samoissa vaunuissa, että ruhtinatar\nusein pisti päänsä vaunujen ikkunasta ulos ja hymyili jollekin iloisen\nsurullisest.\n\n\"Mitähän olisi, jos minä rakastuisin häneen?\" ajatteli ruhtinatar\nMaria.\n\nNiin paljon kuin häntä hävettikin tunnustaa itselleen, että hän oli\nensinnä rakastunut mieheen, joka ehkä ei koskaan tulisi häntä\nrakastamaan, rauhoitti hän kuitenkin itseään ajatuksella, ettei sitä\nsaisi kukaan eikä milloinkaan tietää ja ettei hän ole syyssä, jos\nkenellekään mitään virkkamatta rakastaisi elämänsä loppuun saakka sitä,\njohon hän oli rakastunut ensimäisen ja viimeisen kerran.\n\nToisinaan ruhtinatar muisteli hänen katsettaan, osanottoaan ja sanojaan\nja hänestä tuntui, ettei onni olisi aivan saavuttamattomissa. Ja niinä\nhetkinä huomasi Dunjasha, että ruhtinatar hymyillen katseli vaunujen\nikkunasta.\n\n\"Miksi hänen piti tulla Bogutsharovoon ja tulla juuri tuona hetkenä!\"\najatteli ruhtinatar. \"Miksi piti hänen sisarensa erota ruhtinas\nAndreista?\" Ja kaikessa tässä näki ruhtinatar Maria Sallimuksen tahdon.\n\nVaikutus, jonka ruhtinatar oli tehnyt Rostoviin, oli erittäin\nmiellyttävä. Kun hän muisteli ruhtinatarta, valtasi hänet iloinen tunne\nja kun toverit, saatuaan tietää hänen seikkailustaan Bogutsharovossa,\nlaskivat pilaa siitä, miten hän heinän haussa ollessaan olikin\nsiepannut yhden Venäjän rikkaimmista morsiamista, suuttui hän. Hän\nsuuttui nimenomaan siitä, että ajatus naida hänen mielestään\nviehättävä, lempeä ruhtinatar Maria, oli useasti tunkeutunut hänen\nmieleensä vastoin hänen tahtoaan. Nikolai ei voinut ajatella itselleen\nparempaa puolisoa kuin ruhtinatar Maria oli, sillä tämä naimiskauppa\nolisi tehnyt hänen äitinsä kreivittären onnelliseksi ja parantanut\nhänen isänsä asiat sekä vielä -- Nikolai tunsi sen -- tehnyt\nonnelliseksi ruhtinatar Marian.\n\nMutta Sonja? Ja tehty lupaus? Tämän tähden juuri suuttui Rostof, kun\nhänelle tehtiin pilaa ruhtinatar Bolkonskajasta.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKun Kutusof oli ottanut armeijojen päällikkyyden käsiinsä, johtui hänen\nmieleensä ruhtinas Andrei ja hän lähetti tälle käskyn tulla\npääkortteeriin.\n\nRuhtinas Andrei saapui Tsarevo-Saimishtsheen samana päivänä ja samana\nhetkenä, jolloin Kutusof ensi kertaa tarkasti sotajoukkoja. Ruhtinas\nAndrei pysähtyi kylään pappilan pihaan, jossa ylipäällikön vaunut\nseisoivat ja istahti penkille porttipieleen odottamaan Hänen Armoaan,\njoksi kaikki nyt kutsuivat Kutusovia. Kentältä kylän takaa kuului\nmilloin rykmenttien soittokuntien säveleitä, milloin lukemattomien\näänien kiljuntaa, kun ne huusivat hurraata uudelle ylipäällikölleen.\nPortilla, noin 10 askeleen päässä ruhtinas Andreista, seisoi myöskin\nkaksi upseerinpalvelijaa, kuriiri ja hovimestari, jotka olivat tulleet\nsiihen ruhtinaan poissaollessa päivää paistattamaan. Eräs mustanpuhuva,\ntuuheaviiksinen, pieni husari-everstiluutnantti ratsasti portille ja\nkysyi ruhtinas Andreihin katsahtaen, majailiko Hänen Armonsa tässä ja\nkohtako hän tulisi.\n\nRuhtinas Andrei vastasi, ettei hän kuulu Hänen Armonsa esikuntaan ja on\nmyöskin äsken tullut. Husari-everstiluutnantti kääntyi koreapukuiseen\npalvelijaan ja ylipäällikön palvelija sanoi hänelle sillä erityisellä\nhalveksivaisuudella, jolla ylipäällikköjen palvelijat tavallisesti\npuhuttelevat upseereja:\n\n-- Mitä? Hänen Armonsako? Luultavasti saapuu kohta. Mitäs asiaa teillä\nolisi?\n\nHusari-everstiluutnantti myhähti partaansa palvelijan esiintymistavan\njohdosta, laskeutui satulasta, heitti hevosensa saattajansa huostaan ja\nmeni hieman kumarrettuaan Bolkonskin luo. Bolkonski siirrähti syrjemmä.\nHusari-everstiluutnantti istuutui hänen viereensä.\n\n-- Tekin taidatte odottaa ylipäällikköä? -- alkoi hän puhella\nBolkonskille. -- Kaikki kuuluvat pääsevän puheille, Luojan kiitos.\nHukassa olisi oltukin niistä makkaramestareista! Jermolof ei suotta\npyrkinyt saksalaiseksi. Nyt taitavat venäläisetkin saada äänensä\nkuuluviin. Muuten, piru vieköön, ei olisi tiennyt, miten olisi käynyt.\nYhä peräydyttiin, yhä peräydyttiin. Olettekos tekin saanut marssia? --\nkysyi hän.\n\n-- On täytynyt, -- vastasi ruhtinas Andrei, -- ottaa osaa ei ainoastaan\nperäytymiseen, vaan myöskin menettää peräytyessä kaikki, mikä on\nminulle ollut kallista, maatiloista ja kotitalosta ... sekä isästä\npuhumattakaan, joka kuoli surusta. Olen smolenskilainen.\n\n-- Aa? Oletteko Te ruhtinas Bolkonski? Erittäin hauska tutustua:\neverstiluutnantti Denisof, yleisemmin tunnettu nimellä Vaska, -- sanoi\nDenisof puristaen ruhtinas Andrein kättä ja erityisen tarkasti häntä\nkasvoihin tähystäen. -- Niin, olen kuullut, -- virkkoi hän\nosaaottavasti ja hetken vaijettuaan jatkoi: -- Siinä se on nyt se\nskytialainen sota. Hyvähän se on sekin, mutt'ei niille, jotka saavat\npelastaa oman nahkansa, miten taitavat. Ja te olette ruhtinas Andrei\nBolkonski? -- Hyvin hauskaa, ruhtinas, hyvin hauskaa tutustua, --\nlisäsi hän taas surullisesti hymyillen hänen kättään puristaen.\n\nRuhtinas Andrei tunsi Denisovin Natashan kautta, kun tämä oli kertonut\nensimäisestä sulhasestaan. Tämä muisto, yhtä katkera kuin suloinenkin,\nvei hänet niihin sairaloisiin tunnelmiin, jotka häntä eivät olleet\nvaivanneet enää pitkiin aikoihin, mutta jotka kuitenkin piilivät hänen\nsydämensä syvyydessä. Viime aikoina oli hän saanut kokea niin paljo\nyhtä ja toista muuta, oli nähnyt Smolenskin luovutuksen, käynyt\nLisijagorissa, saanut äskettäin tietää isänsä kuolemasta, etteivät\nentiset muistot olleet kotvaan aikaan elpyneet eloon, ja jos joskus\nolivat elpyneet, ei niillä ollut entisen vaikutuksen voimaa. Ja\nDenisovillekin oli se muistojen sarja, jonka hänessä Bolkonskin nimi\nvalveille viritti, kaukaista, runollista entisyyttä, jolloin hän\nillallisen ja Natashan laulun jälkeen oli tehnyt rakkaudentunnustuksen\nviisitoista vuotiaalle tytölle. Denisof vain hymähti tuon ajan ja\nrakkautensa muistoille ja siirtyi heti siihen, joka nyt kuumasti hänen\nmieltään poltti. Se oli hänen sotasuunnitelmansa, jonka hän oli\nsommitellut peräytymisretken aikana etuvartioasemilla. Hän oli\nesittänyt sen Barclay de Tollylle ja oli nyt saapunut esittämään sitä\nKutusoville. Suunnitelma perustui siihen, että ranskalaisten toimilinja\noli liian laaja ja että sen sijaan tai yhteydessä sen kanssa, että\nolisi pidetty rintamaa toiminnassa ja siten koetettu sulkea tie\nranskalaisilta, pitäisi kohdistaa vastarinta heidän liikeyhteytensä\nehkäisemiseksi. Hän ryhtyi selittelemään ruhtinas Andreille\nsuunnitelmaansa.\n\n-- He eivät jaksa pitää hallussaan koko linjaansa. Se on mahdotonta ja\nminä takaan, että katkaisen heidän yhteytensä. Antakoot minulle\nviisisataa miestä, niillä minä heidät murran ihan varmaan! Yksi\nsotatapa on partiosota.\n\nDenisof nousi ylös ja käsillään viittoen selitti Bolkonskille\nsuunnitelmaansa. Keskellä selitystä kuului armeijan tarkastuspaikalta\nhuutoa, joka tällä kertaa oli hajanaisempaa, yleisempää ja sekottui\nsoitonsäveliin. Kylästä kuului töminää ja huutoja.\n\n-- Hän tulee, -- huudahti eräs portinpielessä seisova kasakka, --\ntulee!\n\nBolkonski ja Denisof siirtyivät lähemmä porttia, jonka vieressä seisoi\njoukko sotilaita (kunniavartio) ja he näkivät Kutusovin, joka läheni\ntietä pitkin pienellä tummanruskealla ratsullaan. Tavattoman suuri\nkenraaliseurue ajoi hänen jälessään. Barclay ajoi melkein hänen\nrinnallaan. Joukko upseereja juoksi seurueen jälessä ja ympärillä\nhurraata huutaen.\n\nKutusovin edellä ratsasti muutamia adjutantteja pihaan. Kärsimättömästi\nhevostaan nykien, joka tasa-askelin lipui hänen raskaan ruumiinsa alla,\nja myötäänsä päätään nyökytellen hän nosteli kättään valkealle\nkaveljeerikaartin lakille (se oli valkeareunuksinen ja lipaton),\njommoinen hänellä oli päässä. Ratsastettuaan kunniavartion eteen, jona\noli uljaita krenatööriä, enimmäkseen kavaljeeria, ja joka teki hänelle\nkunniaa, hän hetkisen katseli heitä ääneti ja tarkkaavasti tuikein\npäällikkökatsein ja kääntyi sitte kenraali- ja upseerijoukkoon. Hänen\nkasvonsa muuttuivat äkkiä teräviksi. Hän nytkäytti olkapäitään\nkummastelevasti.\n\n-- Ja noin kelpo väki saa yhä vain peräytyä ja peräytyä! -- sanoi hän.\n-- No, näkemään asti, kenraali, -- lisäsi hän ja ajoi pihaan ruhtinas\nAndrein ja Denisovin ohi.\n\n-- Hurraa, hurraa, hurraa! -- huudettiin hänen takanaan.\n\nSiitä pitäen, jolloin ruhtinas Andrei oli viimeksi nähnyt Kutusovia,\noli tämä entisestään paksunnut, turvonnut ja rasvottunut. Mutta valkeat\nsilmät, arpi ja väsymyksen ilme hänen kasvoissaan ja vartalossaan\nolivat yhä ennallaan. Hänen päällään oli pitkä univormutakki (letti\nriippui hienossa nahkahihnassa olan yli) ja päässä valkea\nkavaljeerikaartin lakki. Istuessaan riuskan ratsunsa selässä hän heilui\nja hytkyi raskaasti. \"Fiu... fiu... fiu\"... vihelteli hän tuskin\nkuultavasti pihaan ajaessaan. Hänen kasvoillaan kuvastui iloinen\ntyytyväisyys siitä, että pääsee levähtämään esiintymisensä vaivoista.\nHän veti toisen jalkansa jalustimesta, sai sen nojauduttuaan koko\nruumiillaan hevosta vasten ja kasvojaan murtaen hädin tuskin kääntymään\nsatulan yli, ponnisti polvellaan ja ähkien laskeutui kasakkojen ja\nadjutanttien käsiin.\n\nHän suori hieman pukuaan, katsahti ympärilleen ja vilkaistuaan ruhtinas\nAndreihin näöstä häntä tuntematta alkoi astella hytkyttää portaille.\n\"Fiu... fiu... fiu\"... vihelteli hän ja katsahti uudelleen ruhtinas\nAndreihin, jonka kasvojen vaikutus vasta muutamien sekuntien kuluttua\n(kuten usein tapahtuu vanhoille ihmisille) selveni hänelle kuvaksi\ntutusta henkilöstä.\n\n-- Aa, terve, ruhtinas! Terve, veikkonen, lähdetään, -- virkkoi hän\nväsyneesti ja ympärilleen silmäillen ja nousi raskaasti portaille,\njotka natisivat hänen painostaan.\n\nHän aukoi nuttunsa napit ja istuutui rappueteisessä olevalle penkille.\n\n-- Mitenkäs isä jaksaa?\n\n-- Eilen sain tiedon hänen kuolemastaan, -- vastasi ruhtinas Andrei\nlyhyesti.\n\nKutusof loi hämmästyksestä suurenneet silmänsä ruhtinas Andreihin,\npaljasti sitte päänsä ja risti silmänsä.\n\n-- Rauha hänen tomulleen! Tapahtukoon Herran tahto meille kaikille! --\nHän huokasi raskaasti rintansa täydeltä ja vaikeni tuokioisen. -- Minä\nrakastin ja kunnioitin häntä syvästi ja otan kaikesta sydämestäni osaa\nkohtaloosi.\n\nHän syleili ruhtinas Andreita, rutisti häntä rasvaista rintaansa vasten\neikä laskenut häntä pitkään aikaan irti. Kun hän sitte päästi ruhtinas\nAndrein, huomasi tämä, että hänen venyneet huulensa vapisivat ja\nsilmissä kiilsi kyyneleitä. Kutusof huokasi ja tarttui molemmin käsin\npenkkiin noustakseen.\n\n-- Lähdetään minun luokseni puhelemaan, -- virkkoi hän.\n\nSamaan aikaan nousi Denisof, joka ujosteli päällikkökään yhtä vähän\nkuin vihollista, kilisevin kannuksin ja rohkeasti rappueteiseen, vaikka\nadjutantit vihaisesti supattaen koettivat pysähdyttää hänet. Kutusof\nnojasi vielä käsin penkkiin ja katsoi tyytymättömänä Denisoviin.\nDenisof ilmotti nimensä ja sanoi, että hänellä oli esitettävänä hänen\nylhäisyydelleen hyvin tärkeä asia isänmaan edun nimessä. Kutusof rupesi\nkatsomaan Denisoviin väsynein katsein ja harmistuneena nostettuaan\nkätensä penkiltä ja asetettuaan ne vatsalleen hän toisti:\n\n-- Isänmaan edun nimessä? Anna sitte kuulua, mitä se on.\n\nDenisof punastui kuin tyttö (oli hyvin outoa nähdä puna noilla\nkarvaisilla, vanhoilla juopon kasvoilla), vaan alkoi rohkeasti esittää\nsuunnitelmaansa vihollisen kulkuyhteyden katkasemisesta Smolenskin ja\nVjasman välillä. Denisof oli asunut niillä seuduin ja tunsi paikat\nhyvin. Hänen suunnitelmansa tuntui kieltämättömän hyvältä, varsinkin\nsiihen vakuuttavaan voimaan nähden, jota ilmeni hänen sanoissaan.\nKutusof katseli jalkoihinsa ja toisinaan vilkasi naapurimökin pihaan\naivan kuin olisi odottanut sieltä tulevan jotain vastenmielistä.\nMökistä, jonne hän katseli, astuikin Denisovin puheen aikana eräs\nkenraali salkku kainalossa.\n\n-- No, -- kysyi Kutusof kesken Denisovin selitystä, -- oletteko jo\nvalmis?\n\n-- Olen, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi kenraali.\n\nKutusof pyöritti päätään aivan kuin tuumien: \"miten yksi mies ehtiikin\nkaikki!\" ja rupesi sitte jälleen kuuntelemaan Denisovia.\n\n-- Annan venäläisen upseerin rehellisen kunniasanan, -- puhui Denisof,\n-- että katkasen Napoleonin kulkuyhteyden.\n\n-- Mitä sukua on sinulle yli-intendentti Kirill Andrejevitsh Denisof?\n-- keskeytti Kutusof.\n\n-- Setä, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Soo, olimme hyviä ystäviä, -- sanoi Kutusof iloisesti. -- Hyvä on,\nhyvä on, veikkonen; jää tänne esikuntaan; huomenna pakistaan.\n\nNyökäytettyään Denisoville päätään kääntyi Kutusof poispäin ja ojensi\nkätensä ottamaan papereita, jotka Konovnitsin oli hänelle tuonut.\n\n-- Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitseisi käydä tänne huoneisiin, --\nsanoi päivystävä kenraali tyytymättömällä äänellä, -- olisi\nvälttämätöntä tarkastaa karttoja ja allekirjottaa muutamia papereita.\n\nEräs adjutantti tuli sisästä ilmottamaan, että asunto oli täydessä\nkunnossa. Mutta Kutusovin mieli näytti tekevän mennä sisään vasta\nasioista vapauduttuaan. Hän rypisteli kasvojaan.\n\n-- Ei, käske, veikkonen, tuoda pöytä tähän. Minä katson täällä, --\nsanoi hän. -- Ole sinä tässä, -- lisäsi hän ruhtinas Andreille.\n\nRuhtinas Andrei jäi rappueteiseen ja kuunteli päivystävän kenraalin\nesittelyä.\n\nEsittelyn aikana kuuli ruhtinas Andrei sisästä naisen supatusta ja\nsilkkihameen kahinaa. Katsahdettuaan muutamia kertoja sinne päin hän\nhuomasi oven takana ryhdikkään, punaposkisen ja kauniin naisen, jolla\noli vaaleanpunainen puku ja punasinervä silkkihuivi päässä sekä\nlautanen kädessä ja joka nähtävästi odotteli ylipäällikön tuloa sisään.\nKutusovin adjutantti selitti kuiskaten ruhtinas Andreille, että se oli\ntalon emäntä, papin rouva, joka aikoi tarjota hänen ylhäisyydelleen\nleipää ja suolaa. Hänen miehensä oli tervehtänyt ylipäällikköä risti\nkädessä kirkossa, vaan rouva kotona... \"Erittäin viehättävä nainen\",\nlisäsi adjutantti hymyillen. Kutusof liikahti nämä sanat kuultuaan.\nHän kuunteli päivystävän kenraalin esittelyä (sen pääesineenä oli\nTsarevo-Saimishtshen aseman arvostelu) samalla tavalla, kuin äsken oli\nkuunnellut Denisovia ja samalla tavalla, kuin seitsemän vuotta sitte\noli kuunnellut Austerlitzin sotaneuvottelua. Hän näytti kuuntelevan\nvain siksi, että hänellä oli korvat, jotka eivät voineet olla\nkuulematta, vaikka toisessa niistä olikin tukku tervaköyden rohtimia.\nNäki kuitenkin selvästi, ettei mikään siitä, mitä päivystävä kenraali\nhänelle esitteli, voinut vähimmässäkään määrässä herättää hänessä\nmielenkiintoa eikä ihmetyttää häntä, vaan hän tiesi edeltäpäin kaikki,\nmitä hänelle sanottiin ja kuunteli tätä kaikkea vaan siitä syystä, että\nse piti kuunnella loppuun samoin kuin parhaillaan toimitettava messu.\nKaikki, mitä Denisof oli sanonut, oli ollut asiallista ja järkevää. Se,\nmitä päivystävä kenraali puhui, oli vielä asiallisempaa ja järkevämpää,\nmutta huomasi, että Kutusof halveksi sekä tietoa että järkeä ja tiesi\njotain muuta, jonka piti ratkaista asia -- jotain muuta, joka ei\nriippunut järjestä eikä tiedosta. Ruhtinas Andrei seurasi tarkkaan\nylipäällikön kasvonilmeitä, vaan ainoa ilme, jonka hän niissä havaitsi,\noli ikävystyminen ja malttamattomuus siitä, mitä mahtoi merkitä naisen\nsupatus oven takana sekä myöskin halu noudattaa sopivaisuutta.\nSilminnähtävästi halveksi Kutusof järkeä ja tietoa, jopa isänmaallista\ntunnettakin, joka oli ilmennyt Denisovin sanoissa, mutta hän ei\nhalveksinut järjellä, ei tunteella eikä tiedolla (koska hän ei\nkoittanutkaan niitä näyttää), vaan hän halveksi niitä jollain muulla.\nHän halveksi niitä vanhuudellaan ja elämänkokemuksellaan. Ainoa\nmääräys, jonka Kutusof omasta puolestaan teki esittelyn johdosta, koski\nvenäläisten joukkojen sotarosvoutta. Päivystävä kenraali esitti\nesittelynsä loputtua hänen ylhäisyydelleen allekirjotettavaksi paperin,\njoka koski korvauksen vaatimista erään tilanomistajan pyynnöstä\narmeijan päälliköiltä vihantana niitetystä kaurasta.\n\nKutusof maiskutteli huuliaan ja pyöritteli päätään, kun tämä asia oli\nesitetty.\n\n-- Uuniin ... tuleen. Ja minä sanon sinulle kerta kaikkiaan,\nveikkoseni, -- virkkoi Kutusof, -- kaikki tuommoiset jutut tuleen.\nNiittäkööt viljaa ja polttakoot puita terveydekseen. En sitä käske enkä\nsalli, mutta en rupea rankaisemaankaan. Ilman sitä ei tule aikaan. --\nHän vilkasi vielä kerran paperiin. -- Oo, sitä saksalaista\nhuolellisuutta! -- virkkoi hän päätään heiluttaen.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\n-- No, nyt ovat kai lopussa, -- sanoi Kutusof viimeistä paperia\nallekirjottaessaan. Hän nousi raskaasti ylös ja oikoen valkean, paksun\nniskansa laskoksia hän läksi menemään elostunein kasvoin ovea kohti.\n\nPapin rouvan kasvoille lennähti veri, kun hän sieppasi lautasen\nkäteensä, jota hän ei ollut vielä ehtinyt tarjota, vaikka oli jo hyvän\naikaa yritellyt. Nyt ojensi hän sen syvään kumartaen Kutusoville.\n\nKutusovin silmät sirkistyivät. Hän hymähti, kosketti kädellään rouvaa\nleuasta ja sanoi:\n\n-- Kas, mikä kaunotar! Kiitos, kyyhkyseni.\n\nHän otti housuntaskusta muutamia kultakolikoita ja pani ne rouvan\nlautaselle.\n\n-- No, mitä kuuluu? -- sanoi Kutusof mennessään häntä varten\nvarustettuun huoneeseen.\n\nRouva meni rusoposkiensa kuopuksilla hymyillen hänen jälestään\nhuoneeseen. Adjutantti tuli ruhtinas Andrein luo ulos ja pyysi häntä\naamiaiselle. Puolen tunnin kuluttua kutsuttiin ruhtinas Andrei\nKutusovin luo. Kutusof virui nojatuolissa sama avattu nuttu päällään.\nHänellä oli kädessä ranskalainen kirja, jonka hän ruhtinas Andrein\nastuessa sisään pisti kiinni. Se oli madame de Genlisin teos _Les\nchevaliers du Cygne_, kuten ruhtinas Andrei näki päällyslehdestä.\n\n-- Käy istumaan, käy istumaan, puhellaan, -- sanoi Kutusof. --\nSurullista, hyvin surullista. Mutta pane mieleesi, ystäväni, että minä\nolen sinun isäsi, toinen isäsi...\n\nRuhtinas Andrei kertoi Kutusoville kaikki, mitä hän tiesi isänsä\nkuolemasta ja siitä, mitä hän oli nähnyt Lisijagorissa siellä\nkäydessään.\n\n-- Mihin onkaan jouduttu! -- virkkoi Kutusof äkkiä kiihkeästi,\nnähtävästi saaden ruhtinas Andrein kertomuksesta selvän kuvan siitä\nasemasta, jossa Venäjä nyt oli.\n\n-- Mutta annahan ajan kulua, -- lisäsi hän vihaisin kasvoin, mutta\ntahtomatta jatkaa keskustelua, joka häntä kiihdytti hän sanoi: -- olen\nkutsunut sinut tänne palvelemaan minun luonani.\n\n-- Kiitän teidän ylhäisyyttänne, -- vastasi ruhtinas Andrei, -- mutta\npelkään, etten enää kelpaa esikuntiin, -- sanoi hän hymyillen, jonka\nKutusof huomasi.\n\nKutusof katsahti häneen kysyvästi.\n\n-- Suurin syy on kuitenkin siinä, -- jatkoi ruhtinas Andrei, -- että\nolen perehtynyt rykmenttiini ja mieltynyt upseereihin ja miehetkin\ntaitavat olla mieltyneet minuun. Minun olisi sääli jättää rykmentti!\nJos kieltäydyn kunniasta palvella teidän luonanne, niin uskokaa...\n\nÄlykäs, suopea ja samalla ivalliseen vivahtava hymy kohahti Kutusovin\npulleille kasvoille. Hän keskeytti Bolkonskin.\n\n-- Ikävää, olisin tarvinnut sinua. Mutta olet oikeassa, olet oikeassa.\nEmme täällä miehiä tarvitse. Neuvonantajia on aina kosolta, mutta kelpo\nmiehiä on vähän. Eivät rykmentit olisi semmoisia, jos kaikki\nneuvonantajat palvelisivat rykmenteissä, kuten sinä. Muistan sinut\nAusterlitzista asti... Muistan, muistan lipun ja... -- sanoi Kutusof ja\nmielihyvän puna lennähti ruhtinas Andrein kasvoille näiden sanojen\njohdosta.\n\nKutusof veti häntä kädestä lähemmä itseään, kurotti poskeaan\nsuudeltavaksi ja ruhtinas Andrei näki taas vanhuksen silmissä\nkyyneleitä. Vaikka ruhtinas Andrei tiesikin, että Kutusof oli hyvin\nherkkä kyyneltymään ja hellittelee ja säälittelee häntä näyttääkseen\nosanottoaan hänen isänsä kuoleman johdosta, tuntui ruhtinas Andreista\nkuitenkin erittäin hyvältä se, että Kutusof muisteli Austerlitzia.\n\n-- Kule omaa tietäsi ja Jumala kanssasi. Tiedän, että sinun tiesi on\nmaineen tie. -- Hän oli hetken vaiti.\n\n-- Minun oli sinua ikävä Bukarestissa, olisin tarvinnut sinua. --\nKutusof muutti puheenainetta ja alkoi kerroskeila Turkin sodasta ja\nsolmitusta rauhasta. -- Kylläpä sain moitosta kyllikseni, -- sanoi\nKutusof, -- sain sekä sodasta että rauhasta ... ja kaikki koitui\noikeaan aikaan. _Tout vient à point à celui qui sait attendre_.[83]\nEikä siellä ollut sen vähempää neuvonantajia kuin täälläkään... --\njatkoi hän palaten neuvonantajiin, jotka näyttivät kiinnittävän hänen\najatuksiaan. -- Oh, ne neuvonantajat, ne neuvonantajat! Jos niitä olisi\nkaikkia kuunnellut, emme olisi siellä Turkissa saaneet rauhaakaan\naikaan eikä sotakaan olisi päättynyt. Ellei Kamenski olisi kuollut,\nolisi hän ollut mennyttä miestä. Hän hyökkäili linnotuksia vastaan\nkolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla. Ei ole vaikeaa vallottaa\nlinnotus, vaan vaikeaa on voittaa sota. Mutta siihen eivät ole tarpeen\nhyökkäykset eikä rynnäköt, vaan _kärsivällisyys ja aika_. Kamenski\nlähetti Rushtshukiin sotaväkeä, mutta minä lähetin vain ne\n(kärsivällisyyden ja ajan) ja vallotin useampia linnotuksia kuin\nKamenski, pakotinpa vielä turkkilaiset syömään hevosen lihaa. -- Hän\nnyökytteli päätään. -- Ja saat uskoa minun sanani, että minä, -- jatkoi\nKutusof innostuen ja rintoihinsa lyöden, -- panen ranskalaisetkin\nsyömään hevosen lihaa. -- Ja hänen silmänsä kiilsivät taas kyynelistä.\n\n-- Mutta täytynee kai tappeluunkin antautua? -- sanoi ruhtinas Andrei.\n\n-- Täytyy, täytyy, jos kaikki sitä tahtovat... Mutta usko\npois, veikkonen, ettei ole noiden kahden soturin voittanutta,\n_kärsivällisyyden ja ajan_. Ne tekevät kaikki. Mutta neuvonantajat\n_n'entendent pas de cette oreille, voilà le mal_.[84] Yhdet tahtovat,\ntoiset eivät tahdo. Mitä tehdä? -- kysyi hän nähtävästi toivoen\nvastausta. -- Mitä sinä käskisit tekemään? -- toisti hän ja hänen\nsilmistään paistoi syvä, älykäs piirre.\n\n-- Minä sanon itse, mitä on tehtävä, -- virkkoi hän, koska ruhtinas\nAndrei ei ottanut vastatakseen. -- Sanon sinulle itse, mitä on tehtävä\nja mitä teen. _Dans le doute, mon cher_, -- hän oli tuokioisen vaiti,\n-- _abstiens toi_,[85] -- lisäsi hän sitte.\n\n-- No, hyvästi nyt, ystäväni. Muista, että kaikesta sydämestäni otan\nosaa kovaan kohtaloosi ja etten ole sulle mikään ylhäisyys enkä\nruhtinas enkä edes ylipäällikkö, vaan isä. Jos tarvitset, tule suoraan\nluokseni. Hyvästi, poikaseni!\n\nKutusof taas syleili ja suuteli häntä. Ruhtinas Andrei ei ollut vielä\nehtinyt päästä ovesta, kun Kutusof huokasi helpotuksesta ja ryhtyi\nuudelleen lukemaan keskenjäänyttä romaania _Les chevaliers du Cygne_.\n\nMiten ja mistä syystä tämä kaikki oli tapahtunut, sitä ei ruhtinas\nAndrei olisi voinut selittää mitenkään, mutta kohtauksen jälkeen\nKutusovin kanssa palasi hän rykmenttiinsä rauhottuneena asioiden\nyleisen tilan suhteen jo siihenkin nähden, kenen käsiin niiden johto\noli uskottu. Kuta enemmän hän oli huomannut puuttuvan persoonallisuutta\ntuolta ukolta, johon näytti jääneen yksistään intohimojen totutut tavat\nja järjen sijaan (joka ryhmittää tapaukset ja tekee johtopäätöksiä)\nainoastaan kyky tyynesti tarkastaa tapausten kulkua, sitä\nrauhallisemmin hän ajatteli, että kaikki käy, kuten pitääkin. \"Hänessä\nei ole mitään omaa. Hän ei keksi mitään eikä ryhdy mihinkään\", ajatteli\nruhtinas Andrei, \"mutta hän kuuntelee kaikki, mitä hänelle esitetään,\npanee kaikki mieleensä, järjestää kaikki paikoilleen, ei ehkäise mitään\nhyödyllistä eikä salli mitään vahingollista. Hän käsittää, että on\nolemassa jotain, joka on paljon väkevämpi ja merkitsevämpi kuin hänen\ntahtonsa -- tapausten välttämätön kulku. Ja hän osaa nähdä ne, osaa\nymmärtää niiden merkityksen ja tämän merkityksen tähden osaa olla\nottamatta osaa noihin tapauksiin, kieltäytyä oman tahtonsa\nnoudattamisesta, joka on suunnattu muuanne. Mutta ennen kaikkea\",\najatteli ruhtinas Andrei, \"uskon häneen siksi, että hän huolimatta\nranskalaisesta romaanista ja ranskalaisista sananlaskuista on\nvenäläinen mies ja siksi, että hänen äänensä värisi, kun hän sanoi:\n'mihin onkaan jouduttu!' ja että hänen äänensä tapaili itkua, kun hän\npuhui siitä, että 'panee heidät syömään hevosen lihaa'.\" Tähän\ntunteeseen, joka vallitsi kaikissa, kenessä selvempänä, kenessä\nhämärämpänä, perustuikin se yksimielisyys ja yleinen hyväksyminen, joka\nvastoin hovipiirien mielipidettä tuli kansan ylipäälliköksi valitseman\nKutusovin osaksi.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nHallitsijan lähdön jälkeen Moskovasta kulki tämän kaupungin elämä\ntavallista kulkuaan ja sen kulku oli niin jokapäiväisen tavallista,\nettä oli vaikea muistaa noita isänmaallisen riemun ja innostuksen\nmenneitä päiviä ja uskoa, että Venäjä oli vaarassa ja että\nenglantilaisen klubin jäsenet olivat myöskin isänmaan poikia, jotka\novat valmiit uhraamaan sen hyväksi vaikka mitä. Ainoa seikka, joka\nmuistutti isänmaallisen innostuksen korkeita hetkiä hallitsijan\nkäydessä Moskovassa, oli se, että oli vaadittu lahjottamaan väkeä ja\nrahaa, mutta nämäkin lahjotukset muuttuivat, niin pian kuin ne olivat\ntehdyt, lailliseksi, viralliseksi muodollisuudeksi ja tuntuivat\nvälttämättömiltä.\n\nVaikka vihollinen läheni lähenemistään Moskovaa, ei moskovalaisten\nkäsitys asemastaan tullut ollenkaan vakavammaksi, vaan päinvastoin\nentistään kevytmielisemmäksi, kuten on tavallista semmoisten ihmisten\nkesken, jotka näkevät suuren vaaran olevan tulossa. Vaaran lähetessä\nkuuluu ihmisen sydämessä aina kaksi yhtä voimakasta ääntä, joista\ntoinen sanoo aina järkevästi, että ihminen harkitseisi vaaran laatua ja\npunnitsisi keinoista, joilla sen voisi välttää. Toinen sanoo vielä\njärkevämmin, että on liian raskasta ja tuskallista ajatella vaaraa,\nkoska asioiden arvaaminen ja tapausten pyörteistä pelastuminen ei ole\nihmisen vallassa, joten on parasta kääntää selkänsä pahoille päiville\nennen niiden tuloa ja pysyä hauskoissa ajatuksissa. Yksinään ollessaan\nantautuu ihminen useimmiten edellisen, vaan muiden parissa ollen\njälkimäisen äänen johdettavaksi. Näin oli nytkin asianlaita\nmoskovalaisten kesken. Ei oltu pitkiin aikoihin pidetty Moskovassa iloa\nsemmoista kuin tänä vuonna.\n\nRostoptshinin lehtisiä, joiden ylälaitaan oli kuvattu kapakka,\nkapakoitsija ja moskovalainen porvari Karpushka Tshigirin, _joka\nsotaväestä tultuaan ja juotuaan muutamia liikoja ryyppyjä kapakassa sai\nkuulla, että Bonaparte aikoo muka tulla hätyyttämään Moskovaa,\näkämystyi tästä, haukkui pahoilla sanoilla kaikki ranskalaiset,\ntuli kapakasta ulos ja rupesi puhumaan väkijoukolle_, luettiin,\nja arvosteltiin rinnan Vasili Lvovitsh Pushkinin viimeisten\nbouts-rimésien[86] kanssa.\n\nNäitä lehtisiä keräydyttiin lukemaan klubiin, tavallisimmin\nnurkkahuoneeseen ja useita miellytti se, miten Karpushka oli ivannut\nranskalaisia sanoen, että _ne pöhöttyvät kaalista, halkeavat puurosta,\nläkähtyvät hapankaalikeitosta, että ne ovat kaikki kääpiöitä ja että\nmikä akka tahansa kykenee semmoisia heittämään kolme miestä hangolla\ntantereseen_. Muutamat eivät hyväksyneet tämmöistä puhetapaa ja\nsanoivat sitä tyhmäksi ja ilkeäksi. Kerrottiin, että Rostoptshin oli\nkarkottanut Moskovasta ranskalaiset ja kaikki muutkin muukalaiset ja\nettä niiden joukossa oli ollut Napoleonin urkkijoita ja yllyttäjiä.\nMutta tästä kerrottiin pääasiallisesti siitä syystä, että saatiin\ntoistaa miehestä mieheen niitä sukkeluuksia, joita Rostoptshin oli\nlasketellut toimittaessaan muukalaisia matkalle. Nämä lähetettiin\nlotjalla Nishni Novgorodiin ja Rostoptshin sanoi heille: \"_rentrez en\nvous-même, entrez dans la barque et rien faites pas une barque de\nCharon_\".[87] Kerrottiin, että Moskovasta oli jo lähetetty pois kaikki\nvirastot ja samalla tokaistiin Shenshinin sukkeluus, että jo yksistään\ntästä täytyy Moskovan olla kiitollinen Napoleonille. Kerrottiin, että\nMamonoville nousee hänen rykmenttinsä maksamaan 800 tuhatta, että\nBesuhof oli hukannut nostokkaisiinsa vielä enemmän, mutta että parhain\npuoli Besuhovin menettelyssä oli se, että hän itse pukeutuu sotisopaan,\najaa köröttää ratsain rykmenttinsä edessä eikä ota pääsymaksua keltään,\njotka tulevat häntä katsomaan.\n\n-- Te ette anna armoa kenellekään, -- virkkoi Julia Drubetskaja kooten\nja hypistäen liinatukkua hienoilla sormillaan, jotka olivat täynnä\nsormuksia.\n\nJulia aikoi matkustaa seuraavana päivänä Moskovasta pois ja piti nyt\njäähyväisillatsuja.\n\n-- Besuhof _est ridicule_,[88] mutta hän on hyväsydäminen ja\nmiellyttävä. Mikä nautinto on olla noin _caustique_?[89]\n\n-- Sakko, -- sanoi eräs nuori mies, joka oli nostokkaan puvussa, jota\nJulia kutsui _mon chevalier_[90] ja joka oli lähdössä hänen kanssaan\nNishniin.\n\nJulian seurapiirissä samoin kuin monissa muissakin Moskovan\nseurapiireissä oli päätetty puhua ainoastaan venäjää ja ne, jotka\nerehdyksestä pistivät ranskalaisia sanoja puheeseensa, saivat maksaa\nmäärätyn sakon hyväntekeväisyyskomitean hyväksi.\n\n-- Toinen sakko gallisismista, -- sanoi muuan venäläinen kirjailija,\njoka istui vierashuoneessa. -- \"Nautinto olla\" ei ole venäjää.\n\n-- Te ette anna armoa kenellekään, -- jatkoi Julia nostokkaalle\nvälittämättä kirjaniekan huomautuksesta.\n\n-- _Caustique'ssa_ erehdyin, -- sanoi hän, -- ja maksan sakon, mutta\nsiitä nautinnosta, että sain sanoa teille totuuden, olen valmis\nsuorittamaan lisämaksun. Gallisismeista en vastaa, -- sanoi hän\nkirjaniekalle, -- sillä minulla ei ole rahaa eikä aikaa ottaa opettajaa\nja opetella venäjää, kuten ruhtinas Galitsinilla.\n\n-- Kas, siinähän tekin olette, virkkoi Julia. -- _Quand on_... Ei, ei,\n-- sanoi hän nostokkaalle, -- ettepäs saakaan minua kiinni. Kun\npuhutaan auringosta, nähdään sen säteet, -- virkkoi emäntä\nystävällisesti hymyillen Pierrelle. -- Vast'ikään puhuimme teistä, --\nsanoi Julia suuren maailman naisille ominaisella valehtelemiskyvyllä.\n-- Me puhelimme, että teidän rykmentistänne varmaankin tulee parempi\nkuin Mamonovin.\n\n-- Ah, älkää puhuko minulle rykmentistäni, -- virkkoi Pierre suudellen\nemännän kättä ja käyden istumaan hänen viereensä. -- Olen saanut siitä\nkylläni.\n\n-- Te kai itse rupeatte sen päälliköksi? -- kysyi Julia viekkaasti ja\nivallisesti vaihtaen katsetta nostokkaan kanssa.\n\nNostokas ei enää uskaltanut Pierren läsnäollessa olla _caustique_ ja\nhänen kasvoilleen nousi epätietoinen piirre siitä, mitä Julian katse\noli tarkottanut. Pierren hajamielisyydestä ja hyväntahtoisesta\npehmeydestä huolimatta lopetti Pierren persoonallisuus kaikki\nivanteonyritykset hänen läsnäollessaan.\n\n-- Ei, -- vastasi Pierre naurahtaen ja kookasta, paksua ruumistaan\nsilmäillen. -- Minusta tulisi mainion hyvä maalitaulu ranskalaisille ja\ntoisekseen en luule jaksavani nousta satulaan.\n\nNiistä henkilöistä, joita valittiin keskustelun esineeksi, jouduttiin\nnyt puhumaan Rostovilaisista.\n\n-- Hyvin huonot kuuluvat olevan heidän asiansa, -- sanoi Julia. -- Ja\nitse kreivi on ihan saamaton. Rasumovskilaiset aikoivat ostaa hänen\ntalonsa ja maatilansa, vaan kaupat yhä venyvät. Hän pyytää liian\nkorkeaa hintaa.\n\n-- Minä taas kuulin, että kaupat tehdään näinä päivinä, -- sanoi joku\nseurasta. -- Mutta mieletöntähän nyt on ryhtyä ostokauppoihin\nMoskovassa.\n\n-- Miksi? -- kysyi Julia. -- Luuletteko tosiaankin, että vaara uhkaa\nMoskovaa?\n\n-- Minkä tähden te lähdette Moskovasta?\n\n-- Minäkö? Mikäs kumma se on? Minä lähden siksi ... siksi, että kaikki\nmuutkin lähtevät ja toisekseen -- en ole mikään Jeanne d'Arc enkä\namatsoni.\n\n-- Ei suinkaan, ei suinkaan. Antakaa minulle vielä tilkkuja.\n\n-- Jos hän osaa järjestää asiansa, niin saa hän maksetuksi kaikki\nvelkansa, -- jatkoi nostokas Rostovista.\n\n-- Hyväsydäminen ukko, mutta hyvin _pauvre sire_.[91] Ja miksi he\nviipyvät täällä näin kauan? Johan he aikoivat muuttaa maalle aikoja\nsitte. Natalia taitaa olla nyt terve? -- kysyi Julia Pierreitä\nviekkaasti hymyillen.\n\n-- He odottavat kotiin nuorinta poikaansa, -- sanoi Pierre. -- Hän\npääsi kasakaksi Obolenskin väkeen ja matkusti Bjelaja Tserkoviin.\nSiellä muodostetaan rykmenttiä. Mutta nyt ovat he siirtäneet hänet\nminun rykmenttiini ja odottavat hänen saapuvan joka päivä. Kreivi on jo\naikoja sitte ollut menollaan maalle, mutta kreivitär ei suostu\nmitenkään lähtemään Moskovasta, ennen kun poika saapuu.\n\n-- Minä näin heidät toissapäivänä Arharovilla. Natalia on taas tullut\nkauniiksi ja iloiseksi. Hän lauloi erään romanssin. Miten helposti\neräät ihmiset unohtavatkin kaikki.\n\n-- Mitä unohtavat? -- kysäsi Pierre tyytymättömästi.\n\nJulia hymähti.\n\n-- Tiedättekö kreivi, että semmoisia ritareja kuin te tapaa ainoastaan\n_madame Suzan_ romaaneissa.\n\n-- Minkälaisia ritareja? -- kysyi Pierre punastuen.\n\n-- No, no, hyvä kreivi, _c'est la fable de tout Moscou. Je vous admire,\nma parole d'honneur_.[92]\n\n-- Sakko! Sakko! -- sanoi nostokas.\n\n-- Olkoon menneeksi.\n\n-- _Qu'est ce qui est la fable de tout Moscau_?[93] -- sanoi Pierre\nvihaisesti ja nousi seisomaan.\n\n-- Älkää nyt joutavia, kreivi. Tiedättehän te!\n\n-- Minä en tiedä mitään, -- vastasi Pierre.\n\n-- Mutta minä tiedän, että te olitte hyvissä väleissä Natalian kanssa\nja sen vuoksi... Ei, minä pidän paljon enemmän Verasta. _Cette chère\nVéra_.[94]\n\n-- _Non madame_,[95] -- jatkoi Pierre tyytymättömällä äänellä. -- En\nollenkaan ole ottanut näyteltäväkseni neiti Rostovan ritarin osaa enkä\nole heillä käynyt kokonaiseen kuukauteen. Minä en käsitä teidän\nankaruuttanne...\n\n-- _Qui s'excuse -- s'accuse_[96] -- vastasi Julia hymyillen ja\nliinatukkua heiluttaen ja viimeisen sanan pitääkseen hän samassa muutti\npuheainetta. -- Kuulkaahan, sain äsken tietää, että Maria Bolkonskaja\nparka oli saapunut eilen Moskovaan. Tiedättekö, että hän on kadottanut\nisänsä?\n\n-- Niinkö! Missä hän on? Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä hänet, --\nvirkkoi Pierre.\n\n-- Olin eilen koko illan hänen luonaan. Hän matkustaa tänään tai\nhuomenaamulla veljenpoikansa kanssa läheiselle maatilalleen.\n\n-- Mitenkä hän jaksaa? -- kysyi Pierre.\n\n-- Hän suree kovasti. Vaan tiedättekö, ken hänet pelasti? Se on\nkokonainen romaani. Nikolai Rostof. Hänet oli saarrettu, aijottu\nsurmata ja hänen väkeään oli haavotettu. Silloin oli Rostof saapunut ja\npelastanut...\n\n-- Vielä romaani, -- sanoi nostokas. -- Tämä yleinen pako on tehty\naivan varmaan siitä syystä, että kaikki vanhatpiiat pääsisivät\nmiehelään. _Catiche_ on yksi, ruhtinatar Bolkonskaja toinen.\n\n-- Tiedättekö, että minä tosiaankin ajattelen, että hän on _un petit\npeu amoureuse du jeune homme_.[97]\n\n-- Sakko! Sakko! Sakko!\n\n-- No, mitenkä se sitte olisi sanottava venäjäksi?\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKun Pierre oli tullut kotiinsa, annettiin hänelle kaksi samana päivänä\ntuotua Rostoptshinin lehtistä.\n\nYhdessä puhuttiin siitä, että huhu kreivi Rostoptshinin kiellosta saada\nlähteä Moskovasta oli väärä ja että kreivi Rostoptshin oli päinvastoin\niloinen, että rouvat ja kauppiaiden vaimot matkustivat Moskovasta pois.\n\"Kuta vähemmän pelkoa, sitä vähemmän uutisia\", sanottiin lehtisessä,\n\"mutta minä takaan hengelläni, ettei vihamies pääse Moskovaan.\" Nämä\nsanat osottivat ensi kerran Pierrelle selvästi, että ranskalaiset\ntulevat Moskovaan. Toisessa lehtisessä sanottiin, että meidän\npääkortteerimme oli Vjasmassa, että kreivi Wittgenstein oli voittanut\nranskalaiset, vaan että kun monet asukkaat haluavat nousta aseisiin,\nniin on heille varattu arsenaalissa paljon aseita: miekkoja, pistooleja\nja pyssyjä, joita jokainen saa halvalla hinnalla. Lehtisten äänilaji ei\nnyt enää ollut niin ilvehtivä, kuin se oli esiintynyt Tshigirinin\npakinoissa. Pierre vaipui mietteisiin näiden lehtisten johdosta. Se\npelottava ukkospilvi, jonka hän kaikesta sydämmestään toivoi tulevaksi\nja joka samalla synnytti hänessä vastustamatonta kauhua, oli nyt\nnähtävästi tulossa.\n\n\"Ryhtyäkö sotapalvelukseen ja matkustaa armeijaan tai odottaako?\" kysyi\nPierre sadannen kerran itseltään. Hän otti korttipakan pöydältä ja\nalkoi panna pasiansia.\n\n-- Jos tämä pasiansi sujuu aivan loppuun, -- puheli hän itselleen\nkorttia seaten ja katsoen ylös, -- jos sujuu loppuun, niin sitte ...\nmitä sitte?\n\nHän ei ehtinyt päättää, mitä sitte tapahtuisi, kun kabinetin oven takaa\nkuului vanhan ruhtinattaren ääni, joka kysyi, saisiko tulla sisään.\n\n-- Niin se merkitsee, että minun on mentävä armeijaan, -- päätteli\nPierre itsekseen. -- Käykää vain sisään, -- lisäsi hän ruhtinattarelle.\n\n(Vanha ruhtinatar, jolla oli korkea vartalo ja kivettyneet kasvot, asui\nedelleenkin Pierren talossa. Kaksi nuorinta oli joutunut naimisiin).\n\n-- Anteeksi, _mon cousin_,[98] että tulin luoksenne, -- sanoi hän\nnuhtelevan levottomalla äänellä. -- Täytyy lopultakin tehdä jotain.\nMitä tämä tämmöinen on. Kaikki ovat lähteneet Moskovasta, kansa\nkapinoi, miksi me sitte jäisimme tänne?\n\n-- Ei suinkaan, minun tietääkseni, _ma cousine_, on kaikki hyvin, --\nsanoi Pierre sillä totutulla leikillisyydellä, jolla Pierre, joka aina\nhieman hämillään näytteli ruhtinattaren hyväntekijän osaa, tavallisesti\npuhutteli ruhtinatarta.\n\n-- Vai kaikki hyvin! Minulle kertoi juuri Varvara Ivanovna, mitenkä\nmeidän joukkomme kunnostautuvat. Ei tosiaankaan siedä kunniata heille\nlukea. Ja kansakin näkyy kapinoivan ja rupeaa tottelemattomaksi. Yksin\nminun palvelustyttönäkin on alkanut napista. Jos tätä menoa kestää,\nsaamme varoa nahkaamme. Kaduilla ei uskalla liikkua. Vaan pahinta on\nse, että ranskalaiset voivat yllättää meidät minä päivänä tahansa. Mitä\nme odotamme? Minä pyydän teiltä, _mon cousin_, vain yhtä asiaa:\ntoimittakaa minut Pietariin. Olinpa minkälainen tahansa, mutta\nbonapartelaisen vallan alle en taivu.\n\n-- Johan nyt jotain, _ma cousine_, mistä te olette saaneet tietonne?\nPäinvastoin...\n\n-- Minä en taivu teidän Napoleoninne valtaan, tehkööt muut mitä\ntahansa... Ja jos te ette tahdo suostua...\n\n-- Suostunhan minä, käsken heti ryhtymään matkavalmistuksiin.\n\nRuhtinatarta nähtävästi harmitti, ettei hän voinut kenellekään purkaa\nvihaansa. Jotain mutisten hän istuutui tuolille.\n\n-- Teille on kerrottu asioita väärin, -- sanoi Pierre. -- kaupungissa\nvallitsee täydellinen hiljaisuus eikä vaarasta ole mitään tietoa.\nNäistä luin juur'ikään... -- Pierre näytti lehtisiä ruhtinattarelle. --\nKreivi kirjottaa panevansa henkensä pantiksi siitä, ettei vihollinen\npääse Moskovaan.\n\n-- Se teidän kreivinne, -- sanoi ruhtinatar äkäisesti, -- on\nulkokullattu ilkiö, joka on itse villinnyt kansan kapinaan. Hänhän\njuuri on kirjottanut noissa typerissä lehtisissään, ettei ole väliä,\nken joutuu kiinni, kunhan vaan raahataan tukasta putkaan (ja miten\ntyhmää se on!) Ken ottaa kiinni, sille kiitos ja kunnia. Semmoisen\npalveluksen hän on tehnyt. Varvara Ivanovna kertoi, että hän oli\nvähällä jäädä päästään, kun oli ulkona puhunut ranskaa...\n\n-- Niin, se nyt on semmoista... Te ajattelette asioita liian raskaasti,\n-- sanoi Pierre ja alkoi levittää korttia.\n\nVaikka pasiansi onnistui aivan lopulleen, ei Pierre kuitenkaan lähtenyt\narmeijaan, vaan jäi autioon Moskovaan ollen yhä edelleenkin entisen\npelon, epäröimisen, kauhun ja samalla ilon vallassa jonkin hirveän\nodotuksesta ja tulosta.\n\nSeuraavana päivänä illansuussa matkusti ruhtinatar, ja Pierren luo\nsaapui hänen taloutensa ylihoitaja, joka toi sen tiedon, ettei hänen\nvaatimiaan rahoja rykmentin varustamiseksi saisi muuten, kuin että yksi\ntila täytyisi myydä! Ylihoitaja oli muuten sitä mieltä, että\nrykmenttipuuha vie Pierren perikatoon. Pierren oli vaikea salata\nhymyään kuunnellessaan ylihoitajan arveluja.\n\n-- Myykää vain, -- virkkoi hän. -- Minkäs sille mahtaa, en voi enää\nmuuttaa asiaa!\n\nKuta huonommaksi yleisten asiain ja varsinkin Pierren omien asiain tila\nkävi, sitä hauskemmalta tuntui Pierrestä ja sitä enemmän hän varmentui\nodottamansa onnettomuuden tulosta. Pierren tuttavista ei Moskovassa\nollut enää paljo ketään. Julia oli matkustanut pois, niin ikään\nruhtinatar Maria. Läheisistä tuttavista olivat vain Rostovilaiset\njälellä, mutta heillä ei Pierre käynyt.\n\nTänä päivänä läksi Pierre hieman hauskutellakseen ja virkistyäkseen\nVorontsovan kylään katsomaan erästä suurta ilmapalloa, jonka oli määrä\nnousta ilmaan seuraavana päivänä. Pallo ei ollut vielä valmis. Pierre\nsai kuulla, että sitä rakennettiin hallitsijan tahdosta. Hallitsija oli\nkirjottanut pallosta kreivi Rostoptshinille:\n\n\"_Aussitôt que Leppich sera prêt, composez lui un équipage pour sa\nnacelle d'hommes sûrs et intelligents et dépêchez un courrier du\ngénéral Koutousoff pour l'en prévenir. Je l'ai instruit de la chose_\".\n\n\"_Recommandez, je vous prie, à Leppich d'être bien attentif sur\nl'endroit, où il descendra la première fois, pour ne pas se tromper et\nne pas tomber dans les mains de l'ennemi. Il est indispensable qu'il\ncombine ses mouvements avec le général-en-chef_\".[99]\n\nVorontsovasta kotiin palatessaan huomasi Pierre Bolstnaja toria\najaessaan väkeä Mestauspaikan luona, pysähtyi ja nousi kärryistä. Tässä\ntoimitettiin erään ranskalaisen kokin ruumiinrangaistusta, johon hän\noli tuomittu vakoilemisesta. Toimitus oli juuri suoritettu ja pyöveli\nirroitti penkiltä surkeasti ruikuttavaa paksua miestä, jolla oli ruskea\nposkiparta, siniset sukat ja viheriät liivit. Toinen rikollinen, laiha\nja kalpea mies seisoi vieressä. Kasvoista päättäen oli kumpikin\nranskalainen. Sairaloisen kalpein kasvoin, jommoiset oli laihalla\nranskalaisellakin, työntäytyi Pierre väkijoukon läpi.\n\n-- Mitä tämä on? Ketä, mistä syystä? -- kyseli hän.\n\nMutta joukko, jossa oli virkamiehiä, pikkuporvareita, kauppiaita,\nmusikkoja ja naisia, oli niin ahneesti kiintynyt katsomaan, mitä\nMestauspaikalla tapahtui, ettei kukaan vastannut hänen kysymyksiinsä.\nPaksu mies ojentui pystyyn, kohotteli olkapäitään synkin kasvoin ja\nkoettaen näyttää lujamieliseltä alkoi pukea päälleen liiviään\nympärilleen katsomatta. Vaan äkkiä alkoivat hänen huulensa vavista ja\nhän purskahti itkuun itselleen vihoitellen, kuten itkevät kuumaveriset\naikaihmiset. Väkijoukko alkoi puhella kovaäänisesti tukehduttaakseen,\nkuten Pierrestä tuntui, itsestään säälintunteen.\n\n-- Ruhtinasväen kokkia näkyy olevan...\n\n-- No, musjöö, taisipa venäläinen voide vähän kirveliä ranskalaista\nselkää ... oliko hapanta? -- ilkkui eräs kansliakirjuri, joka seisoi\nPierren rinnalla, silloin kun ranskalainen alkoi itkeä.\n\nKirjuri katseli ympärilleen nähtävästi odottaen joukosta vastakaikua\nsukkeluudelleen. Muutamat remahtivat nauruun, muutamat katsoivat\npelästyneinä pyöveliin, joka riisui toista.\n\nPierre sihisteli nenäänsä, murti suutaan ja rutosti käännähtäen läksi\ntakasin kärryjen luo koko ajan sekä kulkiessaan että kärryihin\nistuutuessaan jotain itsekseen mutisten. Matkan kestäessä hän vavahteli\ntuontuostakin ja kivahteli niin kovasti, että kuski kysyi:\n\n-- Mitä suvaitsette käskeä?\n\n-- Mihin sinä oikeastaan ajat? -- kiljasi Pierre kuskille, joka käänsi\nLubjankan kadulle.\n\n-- Te käskitte ajamaan ylipäällikölle, -- vastasi kuski.\n\n-- Pöllö! Elukka! -- ärjäsi Pierre. Harvoin oli hän käyttänyt tämmöisiä\nsanoja kuskiaan haukkuessaan. -- Kotiinhan minä käskin. Aja joutuin,\nlurjus! Jo tänä päivänä täytyy päästä kaupungista, -- lisäsi Pierre\nitsekseen mutisten.\n\nNähdessään suomitun ranskalaisen ja väkijoukon, joka tungeksi\nMestauspaikan ympärillä, päätti Pierre lopullisesti, ettei hän enää voi\njäädä Moskovaan, vaan lähtee jo tänään armeijaan ja hänen päätöksensä\noli niin jyrkkä, että hänestä tuntui, kuin hän olisi jo ehtinyt\nilmoittaa sen kuskille tai että tämän olisi pitänyt tietää se\nitsestään.\n\nKotiin tultuaan alkoi Pierre antaa käskyjä kaikkitietävälle,\nkaikkiosaavalle ja koko Moskovan tuntemalle kuskilleen\nJefstavjevitshille, että tämä jouduttaisi kaikki valmiiksi, sillä yöllä\nlähtee hän Moschaiskiin armeijaan ja että sinne lähetettäisiin hänen\nratsunsa. Kun kaikkia valmistuksia ei voitu suorittaa sinä päivänä,\ntäytyi Pierren Jefstavjevitshin ehdotuksesta lykätä lähtönsä toiseen\npäivään, jotta vaihtohevoset ehtisivät joutua määräpaikoilleen.\n\n24 päivä valkeni selkeänä huonon sään jälkeen ja puoleltapäivin läksi\nPierre Moskovasta matkalle. Seuraavana yönä sai Pierre kuulla\nPerhuskovassa, jossa muutettiin hevosia, että illalla oli ollut suuri\ntaistelu. Kerrottiin, että Perhuskovassakin oli maa vavissut ammunnan\nankaruudesta. Pierren kysymykseen, ken oli voittanut, ei kukaan osannut\nvastata mitään. (24 p:nä tapahtui Shevardinon taistelu). Aamun\nsarastaessa saapui Pierre Moschaiskiin.\n\nTäällä olivat kaikki talot majotetut täyteen sotaväkeä ja siinäkin\nmajatalossa, jossa Pierreä vastassa oli hänen kuskinsa ja\nratsupalvelijansa, kuhisivat kaikki huoneet upseereja.\n\nMoschaiskissa ja sen takana liikkui ja majaili sotaväkeä kaikkialla.\nKasakkoja, jalka- ja ratsuväkeä, kuormia, laatikoita ja tykkiä vilisi\njoka taholla. Pierre koetti jouduttaida etemmä ja kuta kauemma hän tuli\nMoskovasta, kuta syvemmälle hän vaipui sotajoukkojen mereen, sitä\nvoimakkaammin hänet valtasi levoton hätä ja ennen tuntematon iloinen\ntunne. Tämä oli samallainen tunne kuin sekin, jota hän oli tuntenut\naatelin kokouksessa hallitsijan tulon aikana -- tunne siitä, että\nvälttämättömästi oli tehtävä jotain ja uhrattava jotain. Hänet oli\nvallannut hyväilevä tunne siitä tietoisuudesta, että kaikki se, mikä\nmuodosti ihmisten onnen: elämänmukavuudet, rikkaus, jopa itse elämäkin,\n-- on joutavaa, jonka mielellään hylkää jonkun muun rinnalla... Mutta\nminkä rinnalla, sitä ei Pierre voinut selvittää itselleen eikä hän\nkoettanutkaan selvittää itselleen, ketä ja mitä varten hänestä tuntuu\nerityisen suloiselta uhrata kaikki. Se, mitä varten hän haluaa uhrata\nkaikki, ei askaroittanut hänen ajatuksiaan, vaan itse uhrautuminen loi\nhäneen tuon lämpimän tunteen.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\n24 p:nä oli taisteltu Shevardinon redutin luona. 25 p:nä ei ammuttu\nainoatakaan laukausta kummaltakaan puolelta ja 26 p:nä tapahtui\nBorodinon taistelu.\n\nMitä varten ja miten ryhdyttiin Shevardinon ja Borodinon taisteluihin?\nMitä varten ryhdyttiin Borodinon taisteluun? Sillä ei ollut\nranskalaisille enemmän kuin venäläisillekään pienintäkään merkitystä.\nSen lähimpänä seurauksena venäläisille oli ja täytyi olla -- se, että\nme joudutimme Moskovan tuhoa (jota me pelkäsimme kaikista eniten\nmaailmassa), ja -- ranskalaisille se, että he jouduttivat kokonaisen\narmeijan tuhoa (jota he puolestaan pelkäsivät kaikista eniten\nmaailmassa). Tämä seuraus oli jo silloinkin aivan päivänselvä, vaan\nsiitä huolimatta päätti Napoleon taistella täällä ja Kutusof puolestaan\nyhtyi siihen.\n\nJos sotapäällikköjä olisivat johtaneet järkisyyt, niin luulisipa\nNapoleonista olleen selvääkin selvemmän, että hän, marssittuaan 2,000\nvirstan taipaleen taa ja ryhtyessään taisteluun, jossa hän menettää\nainakin neljännen osan armeijastaan, kulkee varmaa perikatoaan kohti.\nYhtä selvää olisi pitänyt olla Kutusovistakin, että hän taipuessaan\ntaistelemaan ja pannessaan alttiiksi armeijan neljännen osan häviön,\naivan varmaan menettää Moskovan. Kutusoville oli tämä matemaattisen\nselvää ja yhtä selvää kuin sekin, että jos minulla tammipelissä on yhtä\nnappulata vähemmän ja minä ajan, niin minä varmasti joudun tappiolle,\njosta syystä minun ei ole ajettava.\n\nKun vastapelaajalla on 16 nappulaa ja minulla 14, olen minä noin\nkahdeksatta osaa häntä heikompi; vaan kun minä ajan 13 nappulalla,\npääsee hän kolme kertaa minua voimakkaammaksi.\n\nEnnen Borodinon taistelua suhtautuivat meidän voimamme ranskalaisten\nvoimiin lähipitäen kuin viisi kuuteen, mutta taistelun jälkeen kuin\nyksi kahteen; toisin sanoen, ennen taistelua kuin 100 tuhatta 120\ntuhanteen ja taistelun jälkeen kuin 50 tuhatta 100 tuhanteen. Älykäs ja\nkokenut Kutusof taipui kuitenkin taisteluun. Napoleon, tuo nerokas\nsotapäällikkö, joksi häntä on sanottu, taisteli taistelun, menetti\nneljännen osan armeijastaan ja venytti linjansa entistä pitemmäksi. Jos\nsanotaan, että Napoleon oli aikonut Moskovan, kuten Wieninkin\nvallottamisella päättää sodan, on tätä vastaan olemassa monia\ntodistuksia. Napoleonin omat historioitsijat kertovat, että hän oli\naikonut palata takasin jo Smolenskista, että hän tunsi asemansa\nvenyneen liian loitoksi ja ettei Moskovan vallotus päätä sotaa. Sillä\nSmolenskista käsin hän oli nähnyt, mille kannalle olivat Venäjän\nkaupungit jääneet hänen suhteensa, kun hän ei saanut ainoatakaan\nvastausta lukuisiin ilmotuksiinsa, että hän halusi ryhtyä näiden kanssa\nkeskusteluihin.\n\nRyhtyessään ja taipuessaan Borodinon taisteluun menetteli Kutusof ja\nNapoleon aikeettomasti ja mielettömästi. Vaan historioitsijat ovat\nsittemmin toteutuneiden tosiasioiden nojalla koonneet taitavasti\nsommiteltuja todistuksia sotapäällikköjen kaukonäköisyydestä ja\nnerokkuudesta, miesten, jotka kaikista maailman suurtapausten\naikeettomista jouduttajista olivat mitä orjallisimpia ja aikeettomimpia\nvälikappaleita.\n\nKlassilliset kansat ovat meille jättäneet sankarirunoelmia, joissa\nsankarit muodostavat historian koko ydinkohdan, vaan me emme vieläkään\nvoi tottua siihen, ettei sellaisella historialla ole mitään merkitystä\nmeidän ajan ihmiskunnalle.\n\nToiseen kysymykseen: miten ryhdyttiin Borodinon ja sitä ennen\nsuoritettuun Shevardinon taisteluun, on olemassa niinikään aivan\nmäärätty ja kaikille tunnettu, mutta aivan väärä esitys. Kaikki\nhistorioitsijat kuvaavat asian seuraavalla tavalla:\n\n_Venäjän armeija, peräytyessään Smolenskista, muka haeskeli parhainta\nasemaa päätaistelua varten ja semmoinen asema löydettiinkin muka\nBorodinon luona_.\n\n_Venäläiset lujittivat muka ennakolta tämän aseman rakentamalla\nvarustuksia maantien (joka vei Moskovasta Smolenskiin) vasemmalla\npuolen melkein suoraviivaisesti sitä kohti Borodinosta Utitsaan\nkulkevassa suunnassa, juuri siihen samaiseen paikkaan, jossa taistelu\ntapahtui_.\n\n_Tämän aseman etupuolelle varustettiin muka vihollisen liikkeiden\nsilmälläpitoa varten luja etuasema Shevardinon muinaiskalmistoon. 24\np:nä Napoleon muka hyökkäsi etuasemaa vastaan ja vallotti sen; 26 p:nä\nryntäsi hän koko Venäjän armeijan kimppuun, joka seisoi varustuksissa\nBorodinon kentällä_.\n\nNäin puhutaan historioissa, vaan kaikki tämä on aivan väärää, josta\njokainen voi helposti tulla vakuutetuksi, jos vain tahtoo tunkeutua\nasian ytimeen.\n\nVenäläiset eivät haeskelleet mahdollisimman parhainta asemaa, vaan\npäinvastoin kulkivat peräytyessään monen aseman ohi, jotka olivat\nBorodinoa paremmat. He eivät pysähtyneet ainoallekaan näistä asemista\nsekä siitä syystä, ettei Kutusof tahtonut jäädä asemaan, jota hän ei\nollut itse valinnut, että siitä syystä, ettei armeijaan ollut vielä\nyhtynyt Miloradovitsh nostoväkineen ja vielä monesta muustakin\nlukemattomasta syystä. Totena pysyy kuitenkin se, että sivuutetut\nasemat olivat vahvempia ja ettei Borodinon asema (se, jossa taistelu\ntaisteltiin) suinkaan ollut vahva, vaan ei edes ollut miltään kannalta\nkatsottuna sen kummallisempi asema kuin mikä muukaan Venäjän\nvaltakunnan paikka tahansa, jonka umpimähkään voi näyttää kartalta\nneulalla.\n\nVenäläiset eivät suinkaan varustaneet asemaansa Borodinon kentällä\nmaantiestä vasempaan suoraviivaisessa suunnassa (eli sitä paikkaa,\njossa taistelu tapahtui) vaan he eivät edes kertaakaan ennen elok. 25\npäivää 1812 olleet ajatelleet, että taistelu tapahtuisi juuri siinä\npaikassa. Tätä todistaa ensiksikin se, ettei tässä paikassa suinkaan\nollut 25 p:nä varustuksia, vaan ettei edes 25 p:nä alotettuja saatu\nvalmiiksi 26 p:nä. Toiseksi Shevardinon redutin asema: Shevardinon\nredutilla, joka sijaitsi sen aseman etupuolella, jossa taisteluun\nryhdyttiin, ei ollut mitään merkitystä. Miksi lujitettiin tämä redutti\nkaikkia muita paikkoja vahvemmaksi? Ja miksi sitä puolustaessa 24 p:nä\nmyöhään yöhön saakka tuhlattiin kaikki ponnistukset ja menetettiin\n6,000 miestä? Vihollisen silmälläpitoon olisi riittänyt kasakkapartio.\nKolmantena todistuksena siitä, ettei asemaa, jossa taistelu\ntaisteltiin, oltu ennalta päätetty ja ettei Shevardinon redutti ollut\ntämän aseman etuasema, on se, että Barclay de Tolly ja Bagration olivat\n25 päivään saakka siinä uskossa, että Shevardinon redutti oli aseman\n_vasen_ siipi ja että itse Kutusof sanoo tiedonannossaan, joka\nhätäkäteen kirjoitettiin taistelun jälkeen, Shevardinon reduttia aseman\n_vasemmaksi_ siiveksi. Vasta hyvän aikaa jälestäpäin, kun kaikessa\nrauhassa kirjotettiin tiedonantoja Borodinon taistelusta, keksittiin\n(arvattavasti erehtymättömänä pidetyn ylipäällikön erehdysten\noikasemiseksi) se väärä ja omituinen selitys, että muka Shevardinon\nredutti oli ollut _etuasemana_ (jota vastoin se oli ollut vain vasemman\nsiiven varustettu asema) ja että me muka olimme antautuneet Borodinon\ntaisteluun varustetussa ja edeltäpäin valitussa asemassa ollen, kun\ntaistelu sitä vastoin tapahtui aivan aavistamattomalla ja melkein\nvarustamattomalla paikalla.\n\nAsia on nähtävästi ollut näin: asema oli valittu pitkin Kolotsha-joen\nsuuntaa, joka katkaisee maantien, mutta ei suoraviivaisesti, vaan\nmuodostaen terävän kulman sen kanssa, niin että vasen siipi oli\nShevardinossa, oikea Novoje Selon kylän luona ja keskustassa\nBorodinossa, Kolotsha- ja Voina-jokien yhtymäkohdan kulmauksessa. Tämä\nasema, jota Kolotsha-joki suojeli ja jossa Smolenskista Moskovaan\nvievää tietä lähenevän vihollisen eteneminen oli venäläisen armeijan\nehkäistävä, on päivänselvä jokaiselle, joka katsoo Borodinon kenttää,\nvaikka unohtaisikin, miten taistelu tapahtui.\n\nKun Napoleon saapui 24 p:nä Valujevaan, ei hän nähnyt (kuten\nhistorioissa sanotaan) venäläisten asemaa Utitsan ja Borodinon välillä\n(hän ei voinut nähdä asemaa, kun sitä ei ollutkaan) eikä nähnyt\nmyöskään Venäjän armeijan etuasemaa, vaan venäläisten jälkijoukkoja\nhaeskellessaan hän joutui venäläisten aseman vasemmalle siivelle --\nShevardinon redutille ja venäläisten aavistamatta marssitti joukkonsa\nKolotsha-joen yli. Kun venäläiset eivät ehtineet ryhtyä ratkaisevaan\ntaisteluun, vetivät he vasemman siipensä takasin asemastaan, jossa sen\noli aikomus puolustautua, jos asettuivat uuteen asemaan, jota ei oltu\netukäteen määrätty eikä varustettu. Päästyään Kolotsha-joen yli\nmaantien vasemmalta puolen, siirsi Napoleon koko tulevan taistelun\noikealta vasemmalle (venäläisten taholta lukien) ja määräsi sen\npaikaksi Utitsan, Semenovskojen ja Borodinon välisen tasangon (jolla ei\nollut sen kummempia aseman etuja kuin millä muulla Venäjän tasangolla\ntahansa) ja tällä tasangolla suoritettiin 26 p:nä elok. koko taistelu.\nPääpiirteissään laadittuna on luullun ja tapahtuneen taistelun kulku\nseuraava:\n\nEllei Napoleon olisi 25 p:n illalla käynyt Kolotsha-joella eikä\nkäskenyt hetimmiten jo samana iltana ryhtymään rynnäkköön reduttia\nvastaan, vaan vasta seuraavana aamuna, niin ei kukaan olisi epäillyt,\nettä Shevardinon redutti oli meidän asemamme vasempana siipenä ja\ntaistelu olisi tapahtunut niinkuin me sitä odotimme. Siinä tapauksessa\nolisimme me luultavasti vieläkin tiukemmin puolustaneet Shevardinon\nreduttia, vasenta siipeämme, hyökänneet Napoleonin keskustan tai oikean\nsiiven kimppuun ja 24 p:nä olisi suoritettu yleinen taistelu siinä\nasemassa, joka oli ennalta määrätty ja varustettu. Mutta koska hyökkäys\nmeidän vasenta siipeämme vastaan tehtiin illalla kohta meidän\njälkijoukkojemme peräytymisen jälkeen s.o. heti Gridnevajan taistelun\njälkeen ja koska venäläiset sotapäälliköt eivät tahtoneet tai ehtineet\nalkaa saman 24 p:n illalla yleistä taistelua, niin Borodinon taistelun\nensimäinen ja tärkein toimi meni mitättömäksi jo 24 p:nä ja nähtävästi\njoudutti 26 p:n tappion.\n\nShevardinon redutin menettämisen jälkeen jäimme me seuraavana aamuna\naivan ilman vasemman siiven asemaa ja sen vuoksi oli meidän pakko\noikaista vasen siipemme ja lujittaa sen asema umpimähkään.\n\nEipä siinä kyllä, että venäläiset joukot olivat 26 p:nä vain heikkojen,\nkeskeneräisten varustusten turvissa, vaan tämän aseman epäedullisuutta\nenensi vielä sekin, että venäläiset sotapäälliköt, jotka eivät\nvälittäneet vasemman siiven aseman kadottamisesta ja koko tulevan\ntaistelualan siirtymisestä oikealta vasemmalle, jäivät entiseen,\nliiaksi laajaan asemaansa Novoje Selon ja Utitsan välille, josta syystä\nheidän oli taistelun aikana liikutettava joukkoja oikealta vasemmalle.\nTällä tavoin voivat venäläiset taistelun kestäessä pitää koko\nranskalaista armeijaa vastassa, jonka voima oli suunnattu meidän\nvasenta siipeämme vastaan, kahta vertaa heikommat voimat.\n\n(Penjatovskin liikkeet Utitsaa vastaan ja Uvarovin liikkeet\nranskalaisten oikean siiven puolella olivat taistelun kulusta erillään\nolevia toimia). Näin siis tapahtui Borodinon taistelu toisin, kuin\n(koettamalla salata meidän sotapäällikköjemme virheitä ja tämän\njohdosta vähentämällä Venäjän sotajoukkojen ja kansan mainetta) se on\nkuvattu tapahtuneen. Borodinon taistelu ei tapahtunut valitussa eikä\nvarustetussa asemassa vain jonkun verran ranskalaisia heikommilla\nvoimilla, vaan Borodinon taisteluun, Shevardinon redutin menettämisen\ntähden, antautuivat venäläiset avoimella, melkein varustamattomalla\ntasangolla ranskalaisia voimia kahta vertaa heikommilla voimilla eli\ntoisin sanoen semmoisissa olosuhteissa, joissa ei ainoastaan ollut\nmahdotonta tapella kymmentä tuntia, vaan olipa mahdotonta suojella\narmeijaa kolmeakaan tuntia, jottei se olisi joutunut tuhon ja paon\nomaksi.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nAamulla elokuun 25 p:nä läksi Pierre Moschaiskista. Eräässä tavattoman\njyrkässä ja väärässä alamäessä, joka vei kaupungista vasemmalla kädellä\nolevan kirkon ohi, jossa parhaillaan pidettiin jumalanpalvelusta, nousi\nPierre ajopeleistä ja läksi kulkemaan jalan. Hänen takanaan laskeutui\nmäkeä alas eräs ratsurykmentti laulajat etunenässä ja häntä vastaan\nnousi kuormajono, jossa kuletettiin haavottuneita eilisestä\ntaistelusta. Hevosmiehet, joina oli musikoita, kiljuivat hevosille ja\nsuomivat niitä piiskoilla sekä juoksivat puolelta toiselle. Raskaat\nkärryt, joilla haavottuneita sotamiehiä virui ja istui kolmi- ja\nnelikunnittain, keikkuivat ankarasti jyrkässä ylämäessä, jota oli\nkivitetty viskomalla kivimöhkäleitä sinne tänne. Kalpeat haavottuneet,\njoiden siteinä oli rääsyjä, pitelivät huuliaan pusertaen ja synkin\nkasvoin kiinni kärryjen laidoista, mutta siitä huolimatta tärisytti ja\nviskeli heitä kovasti toinen toistaan vasten. Melkein kaikki katsoivat\nlapsellisen uteliaina Pierren valkeaa lakkia ja vihreää hännystakkia.\n\nPierren kuski ärhenteli kovaäänisesti kuormanajajille, jotta nämä\najaisivat tien toista laitaa. Ratsurykmentti laskeutui laulaen\nmäenrinnettä, joutui ihan Pierren ajopelien taakse ja tukkesi tien.\nPierre pysähtyi ja painautui syväuomaisen tien seinämää vasten. Mäen\nlaki oli niin korkealla, ettei sen takaa auringonsäteet ylettyneet\nuomaan, jossa oli kylmää ja kosteaa. Pierren yllä henkäili kirkas\nelokuunaamu ja helkkyi reippaiden laulujen kaiku. Eräs kuorma\nhaavottuneita pysähtyi tienposkeen Pierren viereen. Kuormanajaja, jolla\noli niinitöppöset jalassa, juoksi läähättäen kuorman luo, asetti kiven\nraudoittamattomien takapyörien alle ja rupesi kohentelemaan\nseisahtuneen hevosensa valjaita.\n\nEräs haavottunut vanha sotilas, jonka käsi oli kääreissä ja joka\npaarusti kuorman takana, tarttui kärryjen laitaan terveellä kädellään\nja katsahti Pierreen.\n\n-- No, mitenkäs tässä käy, tähänkö jäädään vai Moskovaanko vetäydytään?\n\nPierre oli niin syvissä ajatuksissa, ettei hän kuullut kysymystä. Hän\nkatseli vuoroin ratsurykmenttiin, joka nyt oli joutunut vastakkain\nhaavottuneiden kuormajonon kanssa, vuoroin kärryihin, jotka seisoivat\nhänen vieressään ja joissa tuli kaksi haavottunutta ja kolmas oli\npitkällään. Ja Pierrestä tuntui, että siinä hänen edessään, noissa\nhaavottuneissa oli hänen mieltään askaroittaneen arvoituksen selitys.\nToinen istuvista sotamiehistä oli luultavasti saanut haavan poskeensa.\nKoko pää oli turottu rievuilla ja toinen poski oli pullistunut\nvähilleen lapsen pään kokoiseksi. Suu ja nenä olivat vääristyneet\nsivulle. Tämä sotamies katsoi kirkkoon ja risti silmiään. Toinen, nuori\npoika, rekryytti, vaaleaverinen ja niin valkea kuin ei hänen ohuissa\nkasvoissaan olisi ollut pisaraakaan verta, katseli hellämielisesti\nhymyillen Pierreen. Kolmas virui vatsallaan, joten hänen kasvonsa\nolivat piilossa. Ratsuväen laulajat kulkivat parhaillaan kuorman ohi.\n\n-- Ah! Jo-jopa ohrainen otti ... sen pätöisen pään... Ja maalla\nvierahalla ollen... -- lauloivat he erästä sotilaslaulua.\n\nKaiun heläjävät soinnut värisivät korkeudessa aivan kuin heitä matkien,\nmutta toisessa ilosävyn lajissa. Ja auringon hehkuvat säteet, nekin\nmuuta iloa eläen, kultasivat vastakkaisen rinteen lakea. Vaan rinteen\nalla, haavottuneiden kuorman ja läähättävän hevosen seutuvilla oli\nkosteaa, sumuista ja surullista.\n\nSotamies, jonka poski oli turvoksissa, katsahti tuikeasti laulaviin\nratsumiehiin.\n\n-- Senkin keikarit! -- virkkoi hän nuhtelevasti.\n\n-- Nykyisin näkee musikkaväkeäkin eikä yksistään sotamiehiä! Musikkakin\najetaan yhteen joukkoon, -- sanoi Pierrelle surullisesti hymyillen\nsotamies, joka seisoi kuorman takana. -- Ei näytä välillä pantavan...\nKaiken kansan väellä tahtovat rynnistää. Ja Moskova on kaikki kaikessa.\n\nSotamiehen sanojen epäselvyydestä huolimatta käsitti Pierre\ntäydellisesti, mitä hän oli tahtonut lausua ilmi ja hän nyökäytti\nhyväksyvästi päätään.\n\nAhdinko selveni, Pierre astui mäen alle, nousi ajopeleihinsä ja jatkoi\nmatkaansa.\n\nPierre silmäili kummallekin puolen tietä etsien tuttuja kasvoja, vaan\nkaikkialla oli erilajisten sotilaiden outoja kasvoja, jotka kaikki\nihmeissään silmäilivät hänen valkoista lakkiaan ja vihreää\nhännystakkiaan.\n\nAjettuaan nelisen virstaa kohtasi hän ensimäisen tuttavan ja ilostui\nsuuresti. Tämä oli muuan armeijan ylilääkäreistä. Hän ajoi puoleksi\nkatetuissa vaunuissa erään nuoren lääkärin kanssa ja huomattuaan\nPierren käski kasakan, joka istui kuskipukilla tavallisen kuskin\nasemasta, pysähdyttämään hevoset.\n\n-- Kreivi! Teidän ylhäisyytenne, miten te olette täällä? -- kysyi\ntohtori.\n\n-- Teki mieli tulla katsomaan...\n\n-- Kyllä onkin katsomista...\n\nPierre nousi vaunuistaan ja rupesi puhelemaan tohtorin kanssa, jolle\nhän selitti aikovansa ottaa osaa taisteluun.\n\nTohtori kehotti Pierreä kääntymään suoraan hänen armonsa puoleen.\n\n-- Mitäs te jäisitte tietymättömille teille taistelun aikana, -- sanoi\nhän vaihtaen silmäyksiä nuoren toverinsa kera, -- kun hänen armonsa\nkuitenkin tuntee teidät ja ottaa teidät suosiollisesti vastaan. Menkää\nvain hänen luokseen, -- lisäsi tohtori.\n\nTohtori näytti väsyneeltä ja hänellä tuntui olevan kiire.\n\n-- Niinkö luulette? Ajattelin vielä kysyä teiltä, missä päävarustukset\novat, -- sanoi Pierre.\n\n-- Päävarustukset? -- ihmetteli tohtori. -- Ne eivät tosiaankaan kuulu\nminun alaani. Kunhan ajatte Tatarinovan ohi, siellä taitavat jotain\nmyllertää. Nouskaa hautakummuille, niiltä näkyy, -- sanoi tohtori.\n\n-- Sieltäkö jo näkyy? Jos te joutaisitte...\n\nTohtori keskeytti hänet ja peräytyi lähemmä vaunujaan.\n\n-- Läksisin kyllä saattamaan, mutta jumaliste -- työtä on tätä myöten\n(tohtori osotti kurkkuaan) ja täytyy joutua armeijaosaston päällikön\nluo. Tiedättekö, meidän tilamme? Huomenna, kreivi, on taistelu.\nSatatuhantista armeijaa kohti täytyy laskea vähintäinkin 20 tuhatta\nhaavottunutta. Vaan meillä ei ole paareja, ei vuoteita, ei haavureita\neikä lääkäreitä edes kuudelle tuhannelle. Kymmeniä tuhansia kärryjä on,\nmutta tarvitaan sitä muutakin. Saa tehdä, minkä parhaaksi näkee.\n\nOuto ajatus siitä, että niistä tuhansista reippaista, terveistä,\nnuorista ja vanhoista miehistä, jotka äsken olivat iloisin ihmettelyn\ntuntein katselleet hänen lakkiaan, oli 20 tuhatta joutuva varman\nkuoleman ja haavojen uhriksi (ehkä juuri ne, jotka hän oli nähnyt), --\nsai Pierren hämmästyksiinsä.\n\n\"He kuolevat ehkä huomenna, miksi he siis ajattelevat muuta kuin\nkuolemaa?\" Ja samassa kuvastui hänen mieleensä laskeutuminen\nMoschaiskin mäestä, haavottuneiden kuormat, kaiku, auringon säteet ja\nratsuväen laulu.\n\n\"Ratsuväki rientää taisteluun, tapaa haavottuneita ja hetkeäkään\najattelematta, mikä heitä odottaa, kulkevat he haavottuneille silmää\niskien näiden ohi. Kaikkiaan on heistä 20 tuhatta vihitty kuolemaan,\nvaan he ihmettelevät minun lakkiani! Kummallista!\" ajatteli Pierre\najaessaan Tatarinovaa kohti.\n\nErään suurtilallisen kartanon luona, joka oli vasemmalla\npuolen tietä, seisoi ajopeliä, kuormarattaita, joukko upseerien\npalvelijoita ja vahtisotilaita. Hänen armonsa oli pysähtynyt\nkartanoon. Pierren tullessa hän ei kuitenkaan ollut saapuvilla eikä\nesikuntalaisistakaan ollut paljo ketään saapuvilla. Kaikki olivat\nmenneet jumalanpalvelukseen. Pierre ajoi edelleen Gorkiin päin.\n\nPäästyään kyläkadulle näki Pierre ensi kerran musikkanostokkaita,\njoilla oli risti lakissa ja valkeat paidat päällä ja jotka\nkovaäänisesti rupatellen ja nauraa hohottaen työskentelivät terhakasti\nja hikisinä oikealla puolen tietä suunnattoman suurella, nurmettuneella\nhautakummulla.\n\nMuutamat heistä kaivoivat lapioilla mäkeä, muutamat kulettivat lautoja\nmyöten multaa käsikärryillä, toiset taas seisoivat toimettomina.\n\nKaksi upseeria oli kummulla heitä ohjailemassa. Kun Pierre näki\nmusikat, joita kaikesta päättäen näytti vielä huvittavan heidän uusi\nsotilasammattinsa, muistui taas hänen mieleensä haavottuneet sotamiehet\nja hänelle kävi selväksi, mitä se sotamies oli tarkottanut, joka oli\npuhunut _kaiken kansan väellä rynnistämisestä_. Nähdessään noiden\nparrakkaiden musikkojen työskentelevän taistelukentällä kummallisen\nkömpelöine saappaineen ja hikisine niskoineen ja avoimine\npaidankauluksineen, joiden alta näkyi punottuneet solisluut, teki tämä\nPierreen paljoa voimakkaamman vaikutuksen kuin mikään muu, minkä hän\noli tähän asti nähnyt tai kuullut hetken juhlallisuudesta ja\nmerkityksestä.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nPierre nousi vaunuistaan ja meni työskentelevien nostokkaiden ohi sille\nhautakummulle, jolta tohtorin sanojen mukaan näkyi taistelukenttä.\n\nKello oli 11 aamulla. Aurinko paistoi vasemmittain Pierren taitse ja\nsen säteet valaisivat suunnattoman suuren näyttämön, joka amfiteatterin\ntapaisesti kohoten avautui hänen eteensä.\n\nPitkin tämän amfiteatterin ylintä kohtaa koukerteli vasemmalla\nSmolenskin maantie. Se pujottautui kirkonkylän läpi, joka lepäili 500\naskeleen päässä alangolla kummun edustalla. (Se oli Borodino). Tie\nkulki kylän alla sillan yli ja nousi sitte töyräs töyräältä ja notko\nnotkolta yhä ylemmä noin kuuden virstan päässä häämöttävää Valujevan\nkylää kohti, jossa Napoleon majaili. Valujevan takana painui tie\nkellahtavan metsän uumeniin taivaanrannalla. Metsästä, joka kasvoi\nkoivua ja kuusta, kimalteli tien suunnan oikealta puolen Kolotskin\nluostarin risti ja kellotorni. Etäisyyden sinisessä hämyssä näkyi\nmetsän ja tien kummallakin puolen nuotiotulien savua ja sekä meidän\nettä vihollisen väen epämääräisiä joukkoja. Oikealla puolen oli\nKolotsha- ja Moskova-joen äyräiden seutu rotkoista ja vuorista. Vuorten\nvälistä siinsi kaukaa Bessubovon ja Saharjinon kylät. Vasemmalla oli\nseutu tasaista, siellä välkkyi viljavainioita ja siinsi savuava,\npoltettu Semenovskin kylä.\n\nKaikki, mitä Pierre näki sekä oikealla että vasemmalla, oli niin\nepämääräistä, ettei kentän kumpikaan puoli tyydyttänyt täydelleen hänen\nkuvitteluaan. Katsoipa minne hyvänsä, taistelukenttää ei näkynyt, vaan\nnäkyi peltoja, ketoja, sotajoukkoja, metsiä, nuotiotulien savua, kyliä,\nhautakumpuja ja puroja. Ja vaikka Pierre olisi miten haeskellut, ei hän\nvoinut havaita missään varustuksia eikä erottaa omia joukkoja\nvihollisista.\n\n\"Pitää, kysyä asiantuntevalta\", ajatteli hän ja kääntyi erääseen\nupseeriin, joka uteliaana silmäili hänen jykevää, epäsotilaallista\nvartaloaan.\n\n-- Sallikaa minun kysyä, -- sanoi hän upseerille, -- mikä tuo kylä on\ntuossa?\n\n-- Burdino vai mikä se on? -- kysäsi upseeri vuorostaan toveriltaan.\n\n-- Borodino, -- vastasi toveri oikaisten.\n\nUpseeri, josta näytti olevan mieleen saada hieman keskustella, läheni\nPierreä.\n\n-- Ovatko nuo meikäläisiä? -- kysyi Pierre.\n\n-- Ovat ja tuolla etempänä ovat ranskalaiset, -- vastasi upseeri. --\nTuolla, tuolla ne näkyvät.\n\n-- Missä, missä? -- kysyi Pierre.\n\n-- Paljaalla silmällä näkee. Tuolla noin.\n\nUpseeri osotti kädellään savuja kohti, jotka siinsivät vasemmalta joen\ntakaa ja hänen kasvoilleen nousi samallainen ankaran totinen ilme kuin\nPierre oli nähnyt häntä vastaan tulleiden kasvoilla.\n\n-- Vai nuo ne ovat ranskalaisia! Entä tuolla? -- Pierre näytti\nvasemmalle erästä kumpua kohti, jonka luona häämötti sotaväkeä.\n\n-- Ne ovat meikäläisiä.\n\n-- Vai meikäläisiä! Entä tuolla? -- Pierre osotti kädellään erästä\ntoista kaukaista kumpua kohti, jolla yleni suuri puu ja jonka äärestä\nhäämötti kylä ja nousi nuotiosavuja.\n\n-- Se on _se_, -- vastasi upseeri (se oli Shevardinon redutti). --\nEilen se oli meidän, vaan nyt se on _hänen_.\n\n-- No, entä meidän asemamme?\n\n-- Pääasema? -- toisti upseeri tyytyväisyydestä hymyillen. -- Voin\nantaa teille täydellisen selvityksen, sillä minä olen rakentanut\nmelkein kaikki meidän varustuksemme. Meidän keskustamme nähkääs on\nBorodinossa, tuossa noin. -- Hän osotti kohtisuoraan kylään, jossa oli\nkirkko. -- Tuolla on kaalamo Kolotshan yli. Tuolla taas, kuten näette,\nnotkelmassa, missä vielä näkyy lyödyn heinän karheita, on silta. Siinä\non meidän keskustamme. Oikea siipemme on taas tuolla. (Hän viittasi\nkädellään jyrkästi oikealle rotkoihin päin). Siellä on Moskova-joki ja\nsinne olemme rakentaneet kolme reduttia, hyvin vahvoja. Vasen siipi ...\n-- tässä upseeri pysähtyi. -- Sitä on, nähkääs, vaikea selittää...\nEilen oli meidän vasen siipemme tuolla noin, Shevardinossa, tuolla\njuuri, missä on tammi. Vaan nyt olemme siirtäneet vasemman siiven\ntakasin. Sitte näette te tuolla etäällä kylän ja savua, se on\nSemenovskoje ja täällä myöskin, -- hän osotti Rajevskin kumpua. --\nMutta tuskinpa taistelu täällä syntyy. Että _hän_ olisi marssittanut\njoukkonsa tänne, on petos. _Hän_ varmaankin kiertää Moskvan oikean\npuolitse. Ja taisteltiinpa missä tahansa -- monia meistä huomenna\npuuttuu! -- sanoi upseeri.\n\nEräs vanha ali-upseeri, joka oli tullut upseerin luo tämän kertoessa,\nodotti ääneti päällikkönsä puheen loppua, mutta tässä kohden hän\ntyytymättömän näköisenä upseerin kertomuksen johdosta keskeytti hänet.\n\n-- Vallituskoria pitäisi käydä, -- sanoi hän äreästi.\n\nUpseeri näytti aivan kuin joutuvan hämilleen huomatessaan, että vaikka\nsaakin ajatella, miten monia huomenna tulee puuttumaan, ei siitä\nkuitenkaan olisi sopinut puhua.\n\n-- Niin pitäisi, lähetä taas kolmas komppania hakemaan, -- virkkoi\nupseeri hätäisesti.\n\n-- Kukas te olette, lääkärikö, vai...\n\n-- En, ilman vain olen täällä, -- vastasi Pierre.\n\nJa Pierre läksi kummulta nostokkaiden ohi.\n\n-- Kirotut! -- mutisi hänen jälestään tuleva upseeri nenäänsä pihistäen\nnostokkaiden ohi juostessaan.\n\n-- Tuolla tulevat!... Jo tulevat... Kas tuolla... Kuvaa kantavat ja\nkoht'sillään joutuvat tänne... -- kuului ääniä yht'äkkiä ja upseerit,\nsotamiehet ja nostokkaat läksivät juoksemaan pitkin maantietä.\n\nBorodinon kylästä nousi mäenrinnettä kirkkokulkue. Sen etunenässä\nmarssi pölyisellä maantiellä joukko jalkaväkeä paljastetuin päin ja\nmaata kohti ojennetuin kiväärein. Jalkaväen takaa kuului kirkkolaulua.\n\nNostokkaat ja sotamiehet juoksivat Pierren ohi kulkuetta vastaan\npaljain päin.\n\n-- Matushkaa tuodaan! Puolustajaamme... Iverskin jumalanäitiä!...\n\n-- Smolenskin matushkaa, -- oikasi joku.\n\nNostokkaat, niin kylässä olleet kuin nekin, jotka olivat työskennelleet\npatterilla, hylkäsivät lapionsa ja riensivät kirkkokulkuetta vastaan.\nPölyistä tietä marssivan pataljoonan kintereillä kulki messupukuisia\npappeja -- eräs vanhus korkea lakki päässä apulaisineen ja\nkirkkoköörineen. Näiden takana kantoivat upseerit ja sotamiehet suurta\npuitteissa olevaa pyhäinkuvaa, jolla oli mustat kasvot. Tämä pyhäinkuva\noli otettu Smolenskista ja siitä pitäen oli sitä kuletettu armeijan\nmukana. Kuvan takana ympärillä ja edessä hääriskeli paljain päin maahan\nasti kumartelevaa sotaväkeä.\n\nKummulle päästyään kuvakulkue pysähtyi. Miehet, jotka pitelivät kuvaa\npyyhinliinoista, vaihtuivat, apupapit sytyttivät uudelleen\nsuitsutusastiat ja hartaushetki alkoi. Auringon polttavat säteet\nporottivat melkein suoraan ylhäältä. Heikko, raikas tuulenhenkonen\nleyhytteli avoimien päiden hiuksia ja nauhoja, joilla pyhäinkuva oli\nkoristettu. Messun säveleet soivat heikosti avarassa ilmassa. Kuvan\nympärillä oli ääretön joukko avopäisiä upseeria, sotamiehiä ja\nnostokkaita. Papin ja hänen apulaisensa takana seisoivat arvohenkilöt.\nEräs kaljupäinen kenraali, jolla oli kaulassa Yrjön risti, seisoi aivan\npapin selän takana ja silmiään ristimättä (oli nähtävästi saksalainen)\nkoetti kärsivällisesti odottaa hartaushetken päättymistä, koska hän\npiti tarpeellisena kuulla sen loppuun asti luultavasti Venäjän kansan\nisänmaallisen innostuksen virittämiseksi. Muuan toinen kenraali seisoi\nsotilaallisen ryhdikkäässä asennossa rinta röyhällään ja ympärilleen\nsilmäillen. Näiden arvohenkilöiden joukossa huomasi Pierre, joka seisoi\nloitompana musikkojen joukossa, muutamia tuttuja kasvoja, vaan hän ei\nkatsonut heihin. Hänen huomionsa oli kokonaan kiintynyt pyhäinkuvaan\nkatsovien sotamiesten ja nostokkaiden vakaviin kasvoihin. Niin pian\nkuin uupuneet apulaispapit (he lauloivat kahdettakymmenettä messua)\nalkoivat messuta vetelästi ja totuttuun tapaan: \"varjele, jumalanäiti,\npalvelijasi onnettomuuksista\" ja pappi ja djakon yhtyivät säveleeseen:\n\"niin kuin me sinuun Herrassa turvaamme, kuten lujaan muuriin ja\npuolustajaamme\", -- syttyi taas kaikkien kasvoille sama tietoisuuden\nilme lähenevän hetken vakavuudesta, jonka hän oli nähnyt Moschaiskin\nmäessä ja josta oli näkynyt merkkiä melkein kaikkien häntä vastaan\ntulleiden kasvoilla. Ja yhä tiheämpään kumartuivat päät alas,\nheilahtelivat hiukset, kuului huokauksia ja ristinmerkin lyöntejä\nrintoihin.\n\nKuvan ympärillä oleva väki peräytyi äkkiä taapäin ja Pierre joutui\npuristuksiin. Joku, luultavasti hyvin tärkeä henkilö ainakin siitä\npäättäen, että hänen tieltään kaikki siirtyivät nopeasti syrjään,\nläheni pyhäinkuvaa.\n\nLähenevä henkilö oli Kutusof, joka oli ollut asemaa tarkastamassa.\nTatarinovoon palatessaan saapui hän nyt messuun. Pierre tunsi heti\nKutusovin tämän erityisestä, kaikista muista eroavasta muodosta.\n\nPitkässä takissaan, joka verhosi hänen tavattoman paksua ruumistaan,\navoimin valkein päin ja vuotaneen silmän valkuainen turvollaan astui\nKutusof hytkyvin polvin piirin keskeen ja pysähtyi papin taa. Hän risti\nsilmiään tavalliseen totuttuun tapaan, koetti kädellään maata ja\nraskaasti huoahtaen painoi raskaan päänsä kumarruksiin. Kutusovin\ntakana oli Bennigsen ja seurue. Vaikka olikin saapuvilla ylipäällikkö,\njoka herätti kaikkien korkeimpien arvohenkilöiden huomiota, jatkoivat\nnostokkaat ja sotamiehet häneen katsomatta rukoilemistaan.\n\nKun messu oli päättynyt, meni Kutusof pyhäinkuvan luo, laskeutui\nraskaasti polvilleen, kumarsi maahan asti eikä pitkään aikaan kyennyt\nraskautensa ja heikkoutensa tähden nousemaan pystyyn. Hänen harmaa\npäänsä tutisi ponnistuksista. Viimein hän nousi ja lapsellisen naivisti\nkurottaen huuliaan suuteli kuvaa sekä kumarsi uudelleen nojaten\nkädellään maahan. Kenraalit seurasivat hänen esimerkkiään, sitte muut\nupseerit, lopuksi työntäytyivät sotamiehet ja nostokkaat toisiaan\ntyrkkien, tömistellen, puhkaen ja punehtunein kasvoin.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nTungoksessa heiluessaan silmäili Pierre ympärilleen.\n\n-- Kreivi, Pjotr Kirilitsh! Mikä teidät on tuonut tänne? -- kuului\njonkun ääni.\n\nPierre katsahti taakseen. Boris Drubetskoi läheni hymyillen Pierreä\npuhdistaen käsillään polviaan, jotka hän oli liannut luultavasti\nkumartuessaan suutelemaan pyhäinkuvaa. Boris oli komeassa puvussa,\njossa oli merkkiä sotaisasta asusta: hänen päällään oli pitkä takki ja\npalmikon nauha laskeutui olan yli samoin kuin Kutusovillakin.\n\nTällä välin oli Kutusof mennyt kylään ja istuutunut erään talon\nseinustan siimekseen penkille, jonka eräs kasakka juoksujalassa oli\nkiidättänyt hänen alleen ja toinen peittänyt matolla. Suuri, loistava\nseurue seisoi ylipäällikön ympärillä.\n\nPyhäinkuvaa lähdettiin kulettamaan edelleen väkijoukon seuratessa\njälestä. Pierre pysähtyi noin kolmenkymmenen askeleen päähän\nKutusovista keskustelemaan Boriksen kanssa.\n\nPierre selitti aikovansa ottaa osaa taisteluun ja haluavansa tutustua\nasemaan.\n\nTehkää, niin kuin minä neuvon, -- sanoi Boris. -- _Je vous ferai les\nhonneurs du camp_.[100] Kaikista parhaiten te näette sieltä, missä\nkreivi Bennigsen tulee olemaan. Minä näet olen hänen käytettävänään.\nOlen hänen esittelijänsä. Tai jos tahdotte kiertää koko aseman ympäri,\nniin lähtekää meidän kanssamme, me olemme juuri lähdössä vasemmalle\nsiivelle. Sitte tullaan yhdessä takasin, ja olkaa hyvä, minulle yöksi.\nTehän olette Dmitri Sergejevitshin tuttu? Hän majailee tuolla, -- hän\nosotti Gorkin kylän kolmatta taloa.\n\n-- Minun mieleni tekee nähdä oikea siipi, jonka sanotaan olevan hyvin\nlujan, -- sanoi Pierre. -- Tahtoisin alkaa Moskova-joelta ja sitte\nkautta koko aseman.\n\n-- Sen kyllä ehditte jälestäkin päin, tärkein on vasen siipi...\n\n-- Niin, niin. Mutta missä ruhtinas Bolkonskin rykmentti on? Ettekö\nvoisi neuvoa? -- kysyi Pierre.\n\n-- Andrei Nikolajevitshinko? Tiemme antaa juuri siitä ohi, minä vien\nteidät hänen luokseen.\n\n-- Mitenkä vasemman siiven laita on? -- kysyi Pierre.\n\n-- Sanoakseni teille totuuden, _entre nous_,[101] meidän vasemman\nsiipemme laita on, Herra paratkoon, niin ja näin, -- vastasi Boris ja\nvakuuttavasti alentaen äänensä lisäsi: -- kreivi Bennigsen oli aivan\ntoisissa aikeissa. Hän aikoi lujittaa tuon kummun tuolla aivan toisella\nlailla, mutta... -- Boris kohautti olkapäitään. -- Hänen armonsa ei\ntahtonut tai oli hänelle puhuttu pötyä. Nähkääs... -- vaan Boris ei\nehtinyt jatkaa, sillä Pierren luo tuli Kutusovin adjutantti Kaisarof.\n-- Aa! Paisij Sergejitsh, -- sanoi Boris sulavasti hymyillen\nKaisaroville. -- Minä tässä koettelen selitellä kreiville asemaa.\nIhmeellistä, miten tarkalleen hänen armonsa on osannut oivaltaa\nranskalaisten aikeet!\n\n-- Tarkotatteko vasenta siipeä? -- kysyi Kaisarof.\n\n-- Sitä juuri. Meidän vasen siipemme on nyt hyvin, hyvin luja.\n\nVaikka Kutusof oli ajanut esikunnasta kaikki liiat henkilöt pois, oli\nBoriksen onnistunut pysyä pääkortteerissa Kutusovin tekemien\nmuutostenkin jälkeen. Hän oli asettunut kreivi Bennigsenin\npalvelukseen. Kreivi Bennigsen, kuten kaikki muutkin, joiden\nkäytettävänä Boris oli ollut, piti nuorta ruhtinas Drubetskia\nkerrassaan suuriarvoisena henkilönä.\n\nArmeijan päällikkyydessä vallitsi kaksi jyrkkärajaista puoluetta:\nKutusovin puolue ja Bennigsenin esikuntapäällikön puolue. Boris oli\nviimemainittua puoluetta eikä kukaan kyennyt hänen laillaan matelevasti\nkunnioittamaan Kutusovia ja samalla antamaan ymmärtää, että ukko on\nhuono ja että Bennigsen johtaa kaikkea. Nyt oli tullut taistelun hetki,\njonka oli joko muserrettava Kutusof ja siirrettävä ylivalta Bennigsenin\nkäsiin tahi vaikka Kutusof suoriutuisikin voittajana, annettava tietää,\nettä kaikesta on kuitenkin kiittäminen Bennigseniä. Joka tapauksessa\njaettaisiin huomispäivän johdosta suuria palkintoja ja uusia miehiä\nnostettaisiin etunenään. Tämän tähden pysyi Boris jännitetyn hilpeänä\nkoko sen päivän.\n\nKaisarovin jälestä tuli Pierren luo muitakin hänen tuttavistaan, niin\nettei hän ehtinyt vastata tulvanaan tehtyihin kyselyihin Moskovan\nkuulumisista eikä myöskään kuunnella kaikkea, mitä hänelle kerrottiin.\nKaikkien kasvoilla oli eloisa, levoton piirre. Pierrestä tuntui\nkuitenkin siltä, että muutamien kasvoilla kuvastuvan levottomuuden syy\npiili enimmäkseen oman edun ja menestyksen arvoituksissa. Hänen\npäästään ei lähtenyt myöskään se toinen kasvojen ilme, jonka hän oli\nhuomannut eräiden muiden kasvoilla ja joka ei ollut kertonut omista\neduista, vaan yleisistä, elämän ja kuoleman arvoituksista. Kutusof\nhuomasi Pierren ja ryhmän, joka oli kertynyt tämän ympärille.\n\n-- Käskekää hänet tänne, -- sanoi Kutusof.\n\nAdjutantti ilmotti hänen armonsa käskyn ja Pierre läksi menemään\npenkkiä kohti. Mutta ennen häntä ilmestyi Kutusovin eteen eräs\nsotamies-nostokas. Se oli Dolohof.\n\n-- Mitenkä tuo on tullut tänne? -- kysyi Pierre.\n\n-- Se on semmoinen nauta, joka työntäytyy joka paikkaan! -- vastattiin\nPierrelle. -- Se on alennettu entisestä arvostaan, vaan nyt tekee mieli\nhypähtää takasin. On tehnyt jotain ehdotuksia ja viime yönä hiipinyt\nvihollisen ketjuun... Muuten reima poika!\n\nPierre otti lakin päästään ja kumarsi kunnioittavasti Kutusoville.\n\n-- Minä luulin, että kun minä suullisesti tulen ilmoittamaan teidän\narmollenne, te voitte ajaa minut tieheni tai sanoa, että jo tiedätte,\nmitä minulla on ilmotettavana ja silloin tuli minusta loppu... --\npuheli Dolohof.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Vaan jos minä olen oikeassa, niin hyödytän isänmaata, jonka edestä\nolen valmis kuolemaan.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Ja jos teidän armonne tarvitsee miestä, joka ei nahkaansa säästä,\nniin suvaitkaa muistaa minua... Ehkä kelpaan teidän armollenne.\n\n-- Vai niin, vai niin, -- toisteli Kutusof katsoen Pierreen nauravalla\nsilmällään, joka vetäytyi sirhalleen.\n\nSilloin astui Boris hovimiehen sukkelin liikkein Pierren rinnalle\npäällikköjen eteen ja sanoi Pierrelle mitä luonnollisimman näköisenä ja\nmatalahkolla äänellä aivan kuin jatkaen äskeistä keskustelua:\n\n-- Vaikka ovat nostokkaita, ovat pukeutuneet puhtaisiin, valkoisiin\npaitoihin valmistautuessaan kuolemaan. Semmoista sankariutta, kreivi!\n\nBoris sanoi tämän Pierrelle nähtävästi siitä syystä, että hänen armonsa\nolisi kuullut hänen sanansa. Hän tiesi, että Kutusof ottaisi varteen\nnuo sanat ja hänen armonsa kääntyikin häneen:\n\n-- Mitä sinä nostoväestä puhut? -- sanoi hän Borikselle.\n\nUudenmaanläänin Sosiaiidemokratinen Vaalipiiritoimikunta,\n\n-- Ne, teidän armonne, ovat valmistautuessaan huomispäivää ja kuolemaa\nvarten pukeutuneet valkoisiin paitoihin.\n\n-- Soo!... Ihmeellistä, verratonta väkeä, -- virkkoi Kutusof, sulki\nsilmänsä ja heilutteli päätään. -- Verratonta väkeä! -- toisti hän\nhuoaten.\n\n-- Haluatteko haistaa ruutia? -- sanoi hän Pierrelle. -- Miellyttävä\nhaju. Minulla on kunnia olla teidän puolisonne jumaloitsija, voiko hän\nhyvin? Tarjoan majani käytettäväksenne.\n\nVaan samassa rupesi Kutusof, kuten usein tapahtuu vanhoille ihmisille,\nkatselemaan hajamielisesti ympärilleen aivan kuin unohtaen kaikki, mitä\nhänen piti sanoa tai tehdä.\n\nSitte hän nähtävästi muistaen, mitä hän etsi, kutsui luokseen Andrei\nSergejevitsh Kaisarovin, adjutanttinsa veljen.\n\n-- Kuule, mitenkä se runo olikaan. Mitä se Maria kirjottikaan runossaan\nGerakovista: \"Pääset joukkoon opettajaksi...\" Anna tulla, anna tulla...\n-- virkkoi Kutusof nauruun aikovan näköisenä.\n\nKaisarof luki... Kutusof nyökytteli hymyillen päätään runon tahdissa.\n\nPierren poistuessa Kutusovin luota tuli Dolohof hänen viereensä ja\ntarttui hänen käteensä.\n\n-- Olen hyvin iloinen nähdessäni teidät täällä, kreivi, -- sanoi hän\nPierrelle kovalla äänellä ja muista välittämättä sekä erityisen\npontevasti ja juhlallisesti. -- Sen päivän aattona, jolloin ei tiedä,\nkenen meistä sallitaan jäädä eloon, olen iloinen saadessani sanoa\nteille, että minun mieltäni painavat ne väärinkäsitykset, joita meidän\nvälillämme on ollut ja minä toivoisin, ettei teillä olisi mitään minua\nvastaan. Pyydän, että suotte minulle anteeksi.\n\nPierre katsoi hymyillen Dolohoviin tietämättä, mitä sanoisi. Dolohof\nsyleili ja suuteli Pierreä vesissä silmin.\n\nBoris virkkoi jotain kenraalilleen ja kreivi Bennigsen ehdotti\nPierrelle, että tämä läksisi hänen kanssaan rintamaan.\n\n-- Se huvittaa teitä, -- sanoi hän.\n\n-- Huvittaa suurestikin, -- vastasi Pierre.\n\nPuolen tunnin kuluttua matkusti Kutusof Tatarinovoon, vaan Bennigsen\nläksi seurueen kanssa, jota seurasi myöskin Pierre, rintamaan.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nGorkista laskeutui Pierre maantietä myöten sillalle, jonka upseeri oli\nkummulta käsin osottanut Pierrelle olevan aseman keskustan ja jonka\nluona virran partaalla oli tuoreelle haisevaa niitettyä ruohoa. Sillan\nyli he ajoivat Borodinon kylään, josta kääntyivät vasemmalle ja tulivat\nsitte lukuisten sotajoukkojen ja tykkien ohi päästyään erään korkean\nkummun luo, jolla nostokkaat kaivoivat maata. Tämä oli redutti, jolla\nei kuitenkaan ollut vielä nimeä, mutta joka sitte sai Rajevskin redutin\neli kumpupatterin nimen.\n\nPierren huomio ei juuri kiintynyt tähän reduttiin. Hän ei tiennyt, että\ntästä paikasta tulisi hänelle Borodinon kentän merkillisin paikka.\nSitte he ajoivat alavan notkelman yli Semenovskojeen, jossa sotamiehet\nkanneskelivat tupien ja riihien viimeisiä hirsiä. Sitte kulki matka\nylä- ja alamäkiä edelleen erään rakeen runteleman ruispellon poikki\npitkin erästä jälkeä, jonka tykkiväki äskettäin oli polkenut peltojen\npientarille, flescheille,[102] joita niin ikään vasta luotiin.\n\nBennigsen pysähtyi flescheille ja alkoi katsoa (eilen vielä meidän\nkäsissämme olleeseen) Shevardinon reduttiin päin, jolla näkyi muutamia\nratsumiehiä. Upseerit sanoivat, että siellä oli Napoleon tai Murat.\nKaikki katsoivat ahnaasti ratsasparveen. Pierre katsoi myöskin sinne\nkoettaen arvata, ken noista tuskin näkyvistä miehistä oli Napoleon.\nJonkun ajan kuluttua ratsumiehet laskeutuivat kummulta ja katosivat\nnäkyvistä.\n\nBennigsen alkoi selittää eräälle hänen luoksensa tulleelle kenraalille\nmeidän joukkojemme asemaa. Kuunnellessaan Bennigsenin selitystä koetti\nPierre jännittää kaiken huomiokykynsä saadakseen käsityksen tulevan\ntaistelun oikeasta laidasta, mutta katkeruudekseen hän tunsi, ettei\nhänen kykynsä siihen riittänyt. Hän ei käsittänyt rahtuakaan. Bennigsen\ntaukosi puhumasta ja huomattuaan selitystä kuuntelevan Pierren, sanoi\nhän tälle äkkiä:\n\n-- Tämä ei luullakseni huvita teitä ollenkaan?\n\n-- Päinvastoin, hyvinkin paljon! -- vastasi Pierre jonkun verran\ntotuudesta poiketen.\n\nFlescheiltä he poikkesivat vielä enemmän vasemmalle pitkin tietä, joka\npoimuili tiheässä, matalassa koivumetsässä. Keskellä metsää tulla\ntupsahti heidän eteensä valkeakäpäläinen ruskea jänis, joka suuren\nhevosjoukon töminästä ällistyi niin kovasti, että pitkän aikaa puikki\ntietä myöten heidän edellään herättäen yleistä huomiota ja rattoisuutta\nja vasta sitte, kun monissa äänin kiljaistiin jänölle, oikasi se\ntiepuoleen ja katosi tiheikköön. Kulettuaan metsässä pari virstaa he\ntulivat aukealle, jolla Tutshkovin joukko-osasto seisoi, jonka\ntehtävänä oli vasemman siiven puolustaminen.\n\nTäällä vasemman siiven äärimmäisellä kärellä puhui Bennigsen paljon ja\ninnostuneesti ja teki, kuten Pierrestä näytti, erään sotatieteellisesti\nhyvin tärkeän muutoksen. Tutshkovin joukkojen aseman edessä oli ylänne.\nTälle ylänteelle ei oltu sijotettu sotaväkeä. Bennigsen moitiskeli tätä\nvirhettä aika lailla ja sanoi, että oli mieletöntä jättää seutua\nhallitseva kumpu miehittämättä ja sijottaa väki sen sijaan kummun taa.\nMuutamat kenraalit lausuivat saman mielipiteen. Eräs kenraali varsinkin\npuhui erityisen sotilaallisen kiihkeästi, että väki on asetettu siihen\nmelkein kuin teurastettavaksi. Bennigsen käski omassa nimessään\nsiirtämään sotajoukot ylänteelle.\n\nTämä toimenpide vasemmalla siivellä saattoi Pierren entistä enemmän\nepäilemään kykyään käsittää sota-asioita. Kuunnellessaan Bennigseniä ja\nkenraaleja, jotka eivät olleet hyväksyneet joukkojen asemaa ylänteen\ntakana käsitti Pierre heidät täydellisesti ja yhtyi heidän\nmielipiteeseensä. Vaan juuri tämän tähden hän ei jaksanut käsittää,\nmiten se, joka oli määrännyt joukot mäen taa, oli voinut tehdä niin\nsilmiinpistävän ja törkeän erehdyksen.\n\nPierre ei tiennyt, ettei tätä osastoa ollut määrätty siihen\npuolustamaan asemaa, kuten Bennigsen luuli, vaan se oli määrätty\nsuojaisaan paikkaan väijyksiin eli toisin sanoen pistetty piiloon,\njotta se hetken tullen yhtäkkiä syöksähtäisi vihollisen kimppuun.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nRuhtinas Andrei loikoi tämän elok. 25 p:n kirkkaana iltana pää käden\nnojassa eräässä Knjaskovon kylän säretyssä ladossa, joka oli hänen\nrykmenttinsä aseman toisessa päässä. Hän katseli luhistuneen seinän\nraosta pitkin aitaviertä kasvavan, kolmenkymmenen vuotisten koivujen\nriviä, joiden alimmat oksat olivat karsitut, viljavainiolle, jolla\nnäkyi hajonneita kauralyhteitä ja viidakkoon, josta tupruili nuotioiden\n-- sotamiesten keittiöiden -- savua.\n\nNiin ahtaalta, kaikille vieraalta ja raskaalta kuin ruhtinas Andreista\ntuntuikin hänen elämänsä, tunsi ruhtinas Andrei tällä hetkellä samoin\nkuin seitsemän vuotta sitte ennen Austerlitzin taistelua itsensä\nlevottomaksi ja ärtyneeksi.\n\nHän oli saanut kaikki tarpeelliset käskyt huomista taistelua varten ja\noli jakanut ne joukolleen. Nyt ei hänellä enää ollut mitään tehtävää.\nMutta ajatukset, kaikista tavallisimmat, selvät ja siksi kaameat\najatukset eivät jättäneet häntä rauhaan. Hän tiesi, että huominen\ntaistelu on oleva kammottavin kaikista niistä taisteluista, joihin hän\noli osaa ottanut ja kuoleman mahdollisuus kuvastui elävästi, melkein\nvarmasti, välittömästi ja pelottavasti hänen mieleensä, kuvastui\nriippumattomana elämän huolista ja nostamatta ajatuksia siitä, minkä\nvaikutuksen se tekee muihin, kuvastui yksistään hänen oman itsensä,\noman olentonsa suhteen. Ja tämän kuvittelun korkeimmillaan ollessa\nvälähti äkkiä kaikki se, joka ennen oli häntä rasittanut ja hänen\naatoksiaan askaroittanut, hyytävän kylmään, häikäisevään valoon, jossa\nei ollut varjoja, ei taustaa, ei ääriviivojen erotusta. Koko elämä\nkuvastui hänelle taikalyhtynä, jonka lasin läpi hän oli kauan jo\nkeinotekoisen valon avulla katsellut. Nyt hän äkkiä näki lasitta ja\nkirkkaassa päivänvalossa nuo kömpelötekoiset kuvat. \"Niin, niin, siinä\nne ovat nuo valhekuvat, jotka minua ovat innostaneet, ihastuttaneet ja\nruhjoneet\", puheli hän itselleen selaillen mielikuvituksessaan elämänsä\ntaikalyhdyn tärkeimpiä kuvia ja katsellen niitä tuossa hyytävässä,\nvalkeassa valaistuksessa -- kuoleman kirkkaan ajatuksen valossa. \"Siinä\nne ovat nuo kömpelötekoiset kuvat, jotka ovat näyttäneet kumman\nihanilta ja salaperäisiltä. Maine, yhteinen hyvä, rakkaus naiseen,\nisänmaahan, miten suurilta näyttivätkään mulle nuo kuvat ja miten syvä\najatus niihin olikaan kätketty! Ja kaikki kuvastuu nyt arkiaikaisena,\nkelmeänä ja kömpelönä sen aamun hyytävässä valkeassa valossa, jonka\ntunnen itselleni sarastavan\". Varsinkin kolmeen hänen elämänsä\nsuurimpaan suruun kiintyivät hänen ajatuksensa. Ne olivat lempi, isän\nkuolema ja ranskalaisten hyökkäys, jonka jaloissa oli puolet Venäjää.\n-- \"Lempi!... Tuo neito, joka minusta tuntui henkivän salaperäisten\nvoimien valtavuutta! Rakastinhan häntä, rakensin hänen kanssaan\nrunollisia lemmen ja onnen suunnitelmia. Oi, suloinen poika!\" virkkoi\nhän ääneen vihaisesti. \"Minä uskoin jonkinlaiseen ihanteelliseen\nrakkauteen, jonka piti säilyttää minulle hänen uskollisuutensa\nkokonaisen vuoden, sillä aikaa kun olin poissa. Kuin satujen hennon\nkyyhkysen piti hänen riutua eron ikävässä. Vaan kaikki on tapahtunut\npaljoa tavallisemmin... Miten hirveän tavallista, inhottavaa!\"\n\n\"Isä puuhaili Lisijagorissa ja luuli, että paikka, maa, ilma ja musikat\nolivat hänen omiaan. Vaan tuli Napoleon ja tietämättä hänen\nolemassaolostaan potkaisi hänet kuin lastun tieltään ja rappiolle\njoutui isän Lisijagori ja koko hänen elämänsä. Mutta ruhtinatar Maria\nsanoi, että se oli koettelemus, joka oli ylhäältä lähetetty. Mitä\nhyötyä on koettelemuksesta, kun isää ei enää ole eikä tule olemaan? Ei\nkoskaan tule häntä olemaan! Ei ole häntä enää. Ketä varten siis\nkoettelemus? -- Isänmaa, Moskovan tuho! Ja huomenna minut surmaa -- ei\nsuinkaan ranskalainen, vaan joku oma mies, kuten eilenkin eräs sotamies\nampui aivan korvan juuressa. Ja ranskalaiset tulevat, tarttuvat minun\npäähäni ja jalkoihini ja viskaavat minut kuoppaan, jotten jäisi\nhaisemaan heidän nenänsä alle; ja uusia elämän muotoja muodostuu, jotka\novat yhtä tavallisia muillekin enkä minä tule niistä tietämään eikä\nminua tule enää olemaan.\"\n\nHän tähysti koivuihin, joiden kellanvihreät lehvät ja valkeat varret\nvälkkyivät auringon säteissä. \"Kuolla... Että minut tapettaisiin ...\nhuomenna... Ettei minua enää olisi... Että kaikki muu jäisi, vaan minua\nei enää olisi.\" Hänen mielessään väikkyi elävästi kuva siitä, ettei hän\nenää olisi elävien joukossa. Ja välkkyvät koivut, joista lankesi\nvarjoja, villavat pilvet, nuotiotulten savut -- kaikki hänen\nympärillään muuttui hänestä muuksi ja näytti kammottavalta ja\nuhkaavalta. Kylmät väreet karsivat selkäpiitä. Hän kavahti rutosti\npystyyn, läksi ladosta ja alkoi kävellä.\n\nLadon takaa kuului ääniä.\n\n-- Ken siellä? -- huudahti ruhtinas Andrei.\n\nPunanenäinen kapteeni Timohin, Dolohovin entinen komppanianpäällikkö,\nmutta nyt, kun upseereista oli puute, pataljoonanpäällikkö, astui\narasti latoon. Hänen jälestään tuli rykmentin adjutantti ja\nrahastonhoitaja.\n\nRuhtinas Andrei nousi nopeasti ylös, kuunteli kaikki mitä upseereilla\noli virka-asioissa sanottavaa, antoi näille vielä muutamia käskyjä ja\naikoi laskea heidät menemään, kun ladon takaa kuului tuttu, supattava\nääni.\n\n-- _Que diable_![103] -- sanoi jotain vasten kompastuneen miehen ääni.\n\nKun ruhtinas Andrei vilkasi ulos, huomasi hän lähenevän Pierren, joka\noli kompastunut erääseen riukuun, josta oli vähällä kaatua. Ruhtinas\nAndreista ei yleensä ollut hauskaa tavata oman maailmansa ihmisiä ja\nvarsinkaan Pierreä, joka herätti hänessä eloon niiden raskaiden hetkien\nkaikki muistot, jotka hän oli elänyt viime kerralla Moskovassa\nkäydessään.\n\n-- Soo, katsoppas sitä! -- sanoi hän. -- Mikä sen tänne toi? Sepä\nodottamatonta!\n\nNäin sanoessaan oli hänen silmissään ja kasvoillaan kylmääkin ankarampi\npiirre -- niissä kuvastui vihamielisyys, jonka Pierre heti huomasi.\nTämä oli ollut ladolle tullessaan mitä reippaimmalla tuulella, vaan\nhavaittuaan ruhtinas Andrein kasvojen ilmeen, tunsi hän joutuvansa\nhämilleen.\n\n-- Olen saapunut ... tuota ... nähkääs ... tulin noin ilman aikojaan,\nkun huvitti, -- sanoi Pierre, joka oli sanan \"huvitti\" lausunut sinä\npäivänä moneen monituiseen kertaan. -- Teki mieli nähdä taistelu.\n\n-- Vai niin, mutta mitäs vapaamuurariveljet sanovat sodasta? Miten se\non vältettävissä? -- virkkoi ruhtinas Andrei ivallisesti. -- Mitä\nMoskovaan kuuluu? Mitenkä sukulaiseni jaksavat? Ovatko jo saapuneet\nMoskovaan? -- kyseli ruhtinas Andrei totisena.\n\n-- Ovat saapuneet. Julia Drubetskaja sanoi heidän saapuneen. Kävin\nheillä, mutta en tavannut. Olivat matkustaneet maalle.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nUpseerit aikoivat hyvästellä, mutta ruhtinas Andrei, aivan kuin häntä\nei olisi haluttanut jäädä kahden kesken ystävänsä kanssa, pyysi heitä\njäämään ja istumaan ja juomaan teetä. Tuotiin jakkaroita ja teetä.\nUpseerit katselivat hieman ihmetellen Pierren paksua, kookasta vartaloa\nja kuuntelivat Moskovan kuulumisia ja kertomusta meidän joukkojemme\nsijotuksesta, joka hänen oli onnistunut nähdä. Ruhtinas Andrei oli\nääneti ja hänen kasvonsa olivat niin tylyn näköiset, että Pierre puheli\nenimmäkseen hyväntahtoiselle pataljoonan päällikölle Timohinille.\n\n-- Oletko sinä sitte päässyt perille koko asemasta? -- keskeytti hänet\nruhtinas Andrei.\n\n-- Olen, mitenkä niin? -- kysyi Pierre. -- Kun en ole sotilas, en voi\nsanoa ymmärtäneeni täydellisesti, mutta joka tapauksessa olen saanut\nkäsityksen yleisestä asemasta.\n\n-- _Eh bien vous êtes plus avancé que qui cela soit_,[104] -- sanoi\nruhtinas Andrei.\n\n-- Mitä? -- virkkoi Pierre hämillään katsoen ruhtinas Andreihin\nsilmälasien yli. -- Mitä te arvelette Kutusovin nimityksestä? -- kysyi\nhän.\n\n-- Olin hänen nimityksestään hyvin mielissäni, siinä kaikki, mitä\ntiedän, -- vastasi ruhtinas Andrei...\n\n-- Sanokaapas, mikä on teidän mielipiteenne Barclay de Tollysta?\nMoskovassa puhuttiin hänestä senkin seitsemät jutut. Miten te häntä\narvostelette?\n\n-- Kysy noilta, -- sanoi ruhtinas Andrei osottaen upseereihin.\n\nPierre käänsi kunnioittavan kysyvästi hymyillen silmänsä Timohiniin.\n\n-- Maailma on nähnyt, herra kreivi, miten hänen armonsa on menetellyt,\n-- virkkoi Timohin arasti ja myötäänsä vilkuen rykmenttinsä\npäällikköön.\n\n-- Mitenkä niin? -- kysyi Pierre.\n\n-- No, esimerkiksi polttopuun ja rehun suhteen. Sventsianista saakka\nperäytyessä ei saanut koskea edes puunvarpua, ei heinänkortta eikä\nmitään. Mutta meidän peräytyessämme jäi tietysti kaikki _hänelle_, eikö\nniin herra ruhtinas? -- sanoi hän ruhtinaalleen. -- Uskallappas vain\nkoskea! Meidän rykmentistämme joutui kaksi upseeria oikeuteen\nsemmoisista teoista. Ja kun kerran hänen armonsa on minkä tehnyt, pysyy\nse semmoisena.\n\n-- Miksi hän on antanut kiellon?\n\nTimohin katseli neuvottomana ympärilleen käsittämättä, mitä vastata\ntähän kysymykseen. Pierre teki saman kysymyksen ruhtinas Andreille.\n\n-- Siksi, ettei joutuisi häviöön maa, jonka olemme jättäneet vihollisen\nkäsiin, -- vastasi ruhtinas Andrei purevan ivallisesti. -- Onhan se\nselvä asia, ettei saa sallia hävittää maata eikä totuttaa joukkoja\nsotarosvouteen. Smolenskissa osasi hän aivan oikeaan sanoessaan, että\nranskalaiset saattavat saartaa meidät ja että heillä on enemmän väkeä.\nMutta hän ei kyennyt käsittämään sitä, -- huudahti ruhtinas Andrei\näkkiä aivan kuin vahingossa päässeellä kimeällä äänellä, -- että me\ntappelimme siellä ensi kerran Venäjänmaan puolesta, että sotajoukoissa\nvallitsi semmoinen henki, jommoista minä en ole milloinkaan nähnyt,\nettä me löimme kaksi päivää yhtäperää takasin ranskalaisten\nrynnistykset ja että tämä menestys kohotti meidän voimamme\nkymmenkertaisesti. Hän käski peräytymään ja kaikki ponnistukset ja\nvahingot menivät turhiin. Hän ei ajatellut petosta, hän koetti tehdä\nkaikki parhaansa mukaan, hän oli joka kohdan harkinnut perinpohjin.\nMutta siitäpä syystä hän ei olekaan kelvollinen. Hän ei ole nyt\nkelvollinen varsinkaan siitä syystä, että hän harkitsee kaikki liian\nperusteellisesti ja täsmällisesti, kuten jokainen saksalainen tekee.\nMitenkä sen parhaiten selittäisinkään... Ajatellaan, että isälläsi on\nsaksalainen lakeija ja erinomainen lakeija onkin, joka tyydyttää kaikki\nhänen tarpeensa paremmin kuin sinä. Mutta jos isäsi on kääntynyt\nkuolinvuoteelle, niin ajat sinä lakeijan pois ja alat tottumattomin,\nkömpelöin käsinesi hoitaa isääsi ja sinä saat hänet rauhottumaan paljoa\nparemmin, kuin taitava, mutta vieras lakeija. Samoin on käynyt Barclay\nde Tollynkin. Niin kauan kuin Venäjä oli terve, kykeni sitä palvelemaan\nvieras ja mainio ministeri olikin, mutta niin pian kuin se joutui\nvaaraan, tarvittiin oman kansan mies. Ja teidän klubissanne keksittiin\nettä hän on petturi! Sillä, että häntä on herjattu petturiksi, saadaan\nvain aikaan, että kun pärjääjät häpeävät väärää syytöstään, he tekevät\nhänet petturista yhtäkkiä sankariksi tai neroksi, joka on vieläkin\nvääremmin. Hän on rehellinen ja hyvin täsmällinen saksalainen...\n\n-- Hän kuuluu olevan taitava sotapäällikkö, -- sanoi Pierre.\n\n-- En käsitä, mitä tarkotetaan taitavalla sotapäälliköllä, -- virkkoi\nruhtinas Andrei ivallisesti.\n\n-- Taitava sotapäällikkö, -- sanoi Pierre, -- on se, joka arvaa kaikki\nsattumat ... joka oivaltaa vihollisen aikeet.\n\n-- Se on mahdotonta, -- sanoi ruhtinas Andrei aivan kuin ammoin\npäätetystä asiasta.\n\nPierre loi häneen kummastelevan katseen.\n\n-- Mutta sanotaanhan, -- virkkoi hän, -- että sota on shakkipelin\nkaltaista.\n\n-- Niin, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- mutta kuitenkin on se pieni\nerotus olemassa, että shakkipelissä voi jokaista siirtoa miettiä niin\nkauan kuin mieli tekee, että siinä on riippumaton siirrosta sekä vielä\nsekin on eroa, että ratsu tekee aina enemmän kuin sotamies ja kaksi\nsotamiestä enemmän kuin yksi, vaan sodassa sattuu toisinaan pataljoona\nolemaan voimakkaampi divisioonaa ja toisinaan heikompi komppaniaa.\nSotaväen suhteellista voimaa ei kukaan kykene arvaamaan. Usko minua, --\nsanoi hän, -- että jos sodassa jokin seikka riippuisi esikuntien\nmääräyksistä, niin siellä minä olisin ja määräyksiä antaisin, sen\nsijaan että minulla nyt on kunnia palvella täällä rykmentissä, näiden\nherrojen kanssa ja luulla, että huomispäivän kohtalo riippuu tosiaankin\nmeistä eikä heistä... Menestys ei ole milloinkaan riippunut eikä tule\nriippumaan asemasta eikä aseista eikä edes lukumäärästäkään; kaikista\nvähemmin kuitenkin asemasta.\n\n-- No, mistä sitte?\n\n-- Siitä tunteesta, joka vallitsee minussa, joka vallitsee hänessä, --\nhän viittasi kädellään Timohiniin, -- jokaisessa sotamiehessä.\n\nRuhtinas Andrei katsahti Timohiniin, joka pelästyneenä ja ällistyneenä\noli katsonut päällikköönsä. Vastoin äskeistä jäykkää äänettömyyttään\nnäytti ruhtinas Andrei nyt kiihtyneeltä. Hän ei nähtävästi voinut\npidättyä lausumasta ajatuksia, joita yhtäkkiä oli noussut hänen\nmieleensä.\n\n-- Taistelun voittaa se, joka on lujasti päättänyt voittaa sen. Miksi\nme jouduimme tappiolle Austerlitzissa? Meidän mieshukkamme oli\njokseenkin yhtä suuri kuin ranskalaistenkin, mutta me sanoimme\nitsellemme liian aikaiseen, että olimme menettäneet taistelun ja me\nmenetimmekin. Ja sen me sanoimme siitä syystä, ettemme silloin\ntapelleet minkään erityisen asian puolesta, vaan mieli teki päästä\ntaistelutantereelta niin pian kuin mahdollista. \"Tappio tuli --\npakoon!\" ja me pakenimme. Jos olisimme iltaan asti olleet sanomatta\ntätä, niin ken tietää, miten olisi käynyt. Mutta huomenna ei sanota\ntätä. Sinä sanot: meidän asemamme vasen siipi on heikko, oikea siipi on\nliian hajallaan, -- jatkoi hän, -- se on puhdasta lorua eikä merkitse\nkerrassaan mitään. Mikä odottaa meitä huomenna? Sata miljoonaa mitä\nerilaisinta sattumaa, jotka saavat silmänräpäyksessä ratkaisunsa siitä,\npakenevatko he tai me, tapetaanko se ja se tai joku muu. Vaan se, mitä\nnyt juuri puuhaillaan on sulaa leikintekoa. Seikka on näet se, etteivät\nne, joiden kanssa sinä olit katselemassa asemaa, millään tavalla voi\nedistää asiain yleistä kulkua, vaan häiritsevät sitä. Heidän mielessään\non vain omia pikku harrastuksia.\n\n-- Tämmöisenä hetkenä? -- kysäsi Pierre moittivasti.\n\n-- _Tämmöisenä hetkenä_, toisti ruhtinas Andrei, -- heille on tämä vain\nsemmoinen hetki, jona voi ajaa omia etujaan, saada jokunen risti tai\nnauhapahanen rintaan. Minusta on huomispäivä tämmöinen: satatuhantinen\nVenäjän ja satatuhantinen Ranskan armeija iskevät vastakkain ja\ntosiasia on se, että 200 tuhatta miestä tappelee ja kumpi tuimemmin\nottelee ja vähemmin itseään säälii, se voittaa. Ja minä sanon sinulle,\nettä oli miten oli, sotkivatpa ylimmät johtajat miten tahansa, huomenna\non voitto oleva meidän. Huomenna on voitto oleva meidän, vaikka mikä\nolisi!\n\n-- Se on totta, herra ruhtinas, totinen tosi, -- virkkoi Timohin. --\nMiksi säälisimme itseämme nyt? Minun pataljoonani miehet, tiedättekö,\neivät ruvenneet juomaan viinaa: ei sovi tänä päivänä, sanoivat.\n\nKaikki olivat hetken aikaa vaiti. Upseerit nousivat. Ruhtinas Andrei\nmeni heidän kanssaan ulos ja antoi viimeiset käskyt adjutantille. Kun\nupseerit olivat lähteneet, astui Pierre lähemmä ruhtinas Andreita ja\noli juuri ryhtymäisillään puheluun, kun ladon takaa tieltä alkoi kuulua\nkolmen hevosen kavioiden töminää, ja kun ruhtinas Andrei katsahti sinne\npäin, näki hän Wolzogenin ja Klausewitsin, joita seurasi kasakka. He\najoivat läheltä ja jatkoivat keskusteluaan, josta Pierre ja ruhtinas\nAndrei tahtomattaankin kuulivat seuraavat lauseet:\n\n-- _Der Krieg muss im Raum verlegt werden. Der Ansicht kann ich nicht\ngenug Preis geben_,[105] -- sanoi yksi.\n\n-- _O ja_, -- sanoi toinen, -- _der Zweck ist nur den Feind zu\nschwachen, so kann man gewiss nicht den Verlust der Privat-Personen in\nAchtung nehmen_.[106]\n\n-- _O ja_,[107] -- vahvisti ensimäinen.\n\n-- Niin, _im Raum verlegen_,[108] matki ruhtinas Andrei vihaisesti\nnenäänsä pihistäen, kun ratsastajat olivat päässeet ohi, -- _lm\nRaum'iinhan_[109] jäi isäni, poikani ja sisareni Lisijagoriin. Vaan se\nei häntä liikuta. Siitä sen nyt näet, mitä sulle sanoin, -- nuo herrat\nsaksalaiset eivät voita huomenna, vaan tekevät pillojaan, niin paljon\nkuin ehtivät, sillä hänen saksalainen päänsä on täynnä vain mietteitä,\njotka eivät ole edes mädänneen munan arvoisia, vaan sydämessä ei ole\nsitä, joka erityisesti tarvitaan huomenna, -- sitä, jota on\nTimohinissa. He ovat jättäneet _hänelle_ koko Europan ja tulleet meitä\nopettamaan -- aika opettajia! -- virkkoi hän taas kimeällä äänellä.\n\n-- Te siis luulette, että huominen taistelu voitetaan? -- kysyi Pierre.\n\n-- Kyllä, kyllä, -- sanoi ruhtinas Andrei hajamielisesti. -- Ainoa,\njota minä en tekisi, jos minulla olisi valta, -- jatkoi hän, -- olisi\nse, etten ottaisi vankia. Mitä on vankien ottaminen? Se on\nritarillisuutta. Ranskalaiset ovat tuhonneet kotini ja menevät\ntuhoamaan Moskovaa, ovat loukanneet ja loukkaavat minua joka sekunti.\nHe ovat minun vihollisiani, he ovat jok'ikinen rikollisia minun\nkäsitykseni mukaan. Samoin ajattelee myöskin Timohin ja koko armeija.\nNe on rangaistava kuolemalla. Jos he kerran ovat vihollisiani, eivät he\nvoi ystäviksi tulla, olkootpa sanoneet Tilsitissä mitä tahansa.\n\n-- Niin, niin, -- virkkoi Pierre välkkyvin silmin ruhtinas Andreihin\nkatsoen, -- olen aivan yhtä mieltä teidän kanssanne!\n\nSe kysymys, joka oli Moschaiskin mäeltä saakka ja koko tämän päivän\najatteluttanut Pierreä, selveni nyt hänelle kokonaisuudessaan ja\ntäydellisesti ratkaistuna. Nyt hän käsitti sodan ja tulevan taistelun\najatuksen ja tarkotuksen. Kaikki se, minkä hän oli tänään nähnyt,\nkaikki merkitsevät ja ankarat kasvojen piirteet, joita hän oli\nvilaukselta nähnyt, kuvastuivat hänestä nyt uudessa valossa. Hän\nkäsitti sen salassa hehkuvan (_latente_), kuten fysikassa sanotaan,\nisänmaanrakkauden lämmön, joka piili kaikissa niissä henkilöissä, jotka\nhän oli nähnyt ja joka selitti hänelle sen, miksi kaikki nämä ihmiset\ntyynesti ja aivan kevytmielisesti valmistautuivat kuolemaan.\n\n-- Älköön otettako vankeja, jatkoi ruhtinas Andrei.\n\n-- Yksistään jo sekin seikka muuttaisi koko sodan ja lieventäisi sen\njulmuutta. Tähän asti me olemme vain näytelleet sotaa ja se on ollut\ninhottavaa; olemme olleet jalomielisiä j.n.e. Semmoinen jalomielisyys\nja tunteellisuus on samallaista kuin sen naisen jalomielisyys ja\nhellätunteisuus, joka alkaa voida pahoin, kun näkee teurastettavan\nvasikkaa: hän on niin helläluontoinen, ettei siedä nähdä verta, mutta\nkuitenkin syö hyvällä ruokahalulla saman vasikan lihaa paistina. Meillä\npuhutaan sodan oikeuksista, ritarillisuudesta, parlamenttarismista,\nonnettomien säästämisestä y.m. Lorua alusta loppuun. Minä näin v. 1805\nritarillisuutta ja parlamentarismia: meitä petettiin ja me petimme.\nRyöstetään toisten kotia, levitetään väärää rahaa ja mikä kurjinta --\ntapetaan lapseni ja isäni ja sittenkin puhutaan sodan säännöistä ja\njalomielisyydestä vihollista kohtaan. Älköön otettako vankeja, vaan\nsurmattakoon ja mentäköön kohti surmaa! Ken on päässyt tässä niin\npitkälle kuin minä, samoja tuskia tuntien...\n\nRuhtinas Andrei, joka ajatteli, että hänestä oli yhdentekevää, joutuuko\nMoskova viholliselle tai ei samoin kuin Smolenski, pysähtyi äkkiä\nsuonenvedosta, joka odottamatta tapasi häntä kurkusta. Hän käveli\njonkun aikaa ääneti edestakaisin, vaan hänen silmissään oli kuumeen\ntapainen kiilto ja huulet värisivät kun hän jatkoi:\n\n-- Ellei sodassa oltaisi jalomielisiä, niin me menisimme varmaan\nkuolemaan vain silloin, kun todella ansaitsee mennä, kuten nyt. Silloin\nei olisi sotaa siitä, että Pavel Ivanitsh on loukannut Mihail\nIvanitshia. Silloin ei olisi joukkojen pontevuus semmoinen, kuin se nyt\non. Silloin ei olisi ainoakaan westfalilainen eikä hesseniläinen, joita\nNapoleon kulettaa, lähtenyt hänen jälestään Venäjälle emmekä mekään\nolisi käyneet Itävaltaa ja Preussia myöten tappelemassa itsekään\ntietämättä miksi. Sota ei ole ystävällisyyttä, vaan maailman kurjin\nasia. Ja se täytyy käsittää eikä näytellä sotaa. Tämä julma\nvälttämättömyys on tyyten ja ankarasti punnittava. Valhe on\nehdottomasti hyljättävä, ja sodan on oltava kuin sodan eikä\nleikkikalun. Muuten on sota joutilasten ja kevytmielisten ihmisten\nmielihuvittelua. Sotilassääty on -- kunniakkain.\n\n-- Mutta mitä on sota, mitä tarvitaan sodan menestymiseen, mitkä ovat\nsotilassäädyn tavat? Sodan tarkotus on murha; sodan ase on vakoilu,\npetos ja yllytys siihen, asukkaiden tuhoaminen ja ryöstäminen tai\nrosvous armeijan ruokkimiseksi, -- petos ja valhe, joita sanotaan\nsotaviekkaudeksi; sotilassäädyn tavat ovat vapauden puute s.o.\nsotakuri, joutilaisuus, sivistymättömyys, julmuus, irstaisuus,\njuoppous. Ja kaikesta tästä huolimatta on tämä sääty korkein sääty,\njota kaikki kunnioittavat. Kaikki hallitsijat, paitsi Kiinan, pitävät\nsotilaspukua ja sille joka on enimmän tappanut ihmisiä, annetaan suurin\npalkinto.\n\n-- Kymmenet tuhannet ihmiset hyökkäävät, kuten huomennakin murhamiehinä\ntoistensa kimppuun, hakkaavat hengettömiksi ja vaivaisiksi toisiaan,\nvaan sitte pidetään kiitosmessu siitä, että on peitottu paljo väkeä\n(jonka lukumäärää vielä lisätään) ja hurrataan voitolle siinä luulossa,\nettä kuta enemmän on ihmisiä surmattu, sen suurempi ansio se on. Mutta\nJumala näkee heidät ja kuuntelee heitä! -- huudahti ruhtinas Andrei\nkimeällä, vinkuvalla äänellä. -- Voi totisesti, raskaaksi on käynyt\nelämäni viime aikoina! Huomaan, että olen alkanut käsittää liian\npaljon. Ei sovi ihmisen syödä hyvän ja pahan tiedon puusta... Vaan sama\nse, ei tämä kauan kestä! -- lisäsi hän.\n\n-- Sinähän jo nukut, sietää jo minunkin; mene Gorkiin, -- sanoi\nruhtinas Andrei yhtäkkiä.\n\n-- En suinkaan! -- vastasi Pierre säikähtyneen osaaottavin silmin\nruhtinas Andreihin katsoen.\n\n-- Mene, mene: ennen taistelua täytyy saada hyvät unet, -- toisti\nruhtinas Andrei.\n\nHän astui nopeasti Pierren eteen, syleili ja suuteli häntä.\n\n-- Hyvästi, ala mennä, -- huudahti hän. -- Tavataanko vai ei... -- ja\nhän käännähti äkkiä ja meni latoon.\n\nOli jo pimeä, joten Pierre ei voinut päättää, oliko ruhtinas Andrein\nkasvojen sävy vihainen vai lempeä.\n\nPierre seisoi hetken aikaa ääneti paikallaan ja mietti, mennäkö hänen\njälestään vai lähteäkö kotiin. \"Ei, hän ei kaipaa!\" päätti Pierre\nitsekseen. \"Ja minä tunnen, että tämä on meidän viimeinen\nkohtauksemme.\" Hän huokasi raskaasti ja läksi takasin Gorkiin.\n\nLatoon tultuaan heittäytyi ruhtinas Andrei pitkälleen matolle, mutta ei\nsaanut unta.\n\nHän sulki silmänsä. Mielikuvat vaihtuivat lakkaamatta. Erästä näistä\nhän katseli kauan ja riemumielin. Elävästi muistui hänen mieleensä eräs\nilta Pietarissa. Natasha kertoi hänelle vilkkain, innostunein kasvoin,\nmiten hän viime kesänä oli sienimatkalla eksynyt suureen metsään. Hän\nkuvaili hajanaisesti sekä metsää että tunteitaan ja keskusteluaan\nmetsävartijan kanssa, jonka hän oli tavannut ja tuon tuostakin\nkeskeytti kertomustaan sanoen: ei, en voi, kerroin väärin, ei, te ette\nymmärrä, vaikka ruhtinas Andrei rauhotteli häntä sanoen ymmärtävänsä ja\ntosiaan hän ymmärsikin kaikki, mitä Natasha tahtoi sanoa. Natasha oli\ntyytymätön sanoihinsa, sillä hän tunsi, ettei hän saanut esiin sitä\nhehkuvan runollista tunnetta, jota hän oli sinä päivänä tuntenut ja\njonka hän halusi paljastaa niin että se olisi näkynyt. \"Se oli niin\nmainion herttainen se ukko ja metsässä oli pimeää ... ja niin lempeät\nolivat hänen ... eih, en, en osaa kertoa\", puheli hän tuon tuostakin\npunastuen ja aalloten. Ruhtinas Andrei hymyili nyt yhtä sydämmellisesti\nkuin silloinkin hänen silmiinsä katsoessaan. \"Minä ymmärsin häntä\",\najatteli ruhtinas Andrei. \"Enkä ainoastaan ymmärtänyt, vaan tuota\nhehkuvaa voimaa, tuota sydämen avomielisyyttä, hänen sieluaan juuri,\njota ruumis tuntui aivan kuin kahlivan, hänen sieluaan juuri minä\nrakastin hänessä ... niin valtavasti ja onnellisesti sitä rakastin\"...\nVaan samassa hän muisti sen, mihin hänen rakkautensa oli päättynyt.\n_Hän_ ei kaivannut mitään semmoista. _Hän_ ei nähnyt mitään semmoista\neikä ymmärtänyt. Hän näki hänessä vain sievän ja _nuortean_ tytön,\njohon hän ei katsonut ansaitsevan yhdistää kohtaloaan. Entä minä?... Ja\nvielä nytkin on hän elossa ja iloinen.\n\nRuhtinas Andrei kavahti pystyyn aivan kuin häntä olisi pistetty\npoltinraudalla ja läksi taas kävelemään ladon eteen.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\n25 p:nä elokuuta, Borodinon taistelun aattona, saapui Ranskan keisarin\nhovin prefekti m-r de Beausset Parisista ja eversti Fabrier Madridista\nkeisari Napoleonin luo Valujevaan, jossa tämä majaili.\n\nHovipukuun pukeuduttuaan käski m-r Beausset kantaa edellään keisarille\ntuomaansa lahjaa ja astui Napoleonin teltin ensimäiseen osastoon, jossa\nhän Napoleonin adjutanttien ympäröimänä ja puhellen näiden kanssa\nryhtyi avaamaan laatikkoa.\n\nFabrier ei mennyt telttiin, vaan jäi sen ovelle keskustelemaan tuttujen\nkenraalien kanssa.\n\nKeisari Napoleon ei ollut vielä näyttäytynyt makuuhuoneestaan, jossa\nhän päätti pukeutumistaan. Hän käänteli ähkien ja puhkien milloin\npaksua selkäänsä milloin ihrottunutta rintaansa harjan alla, jolla\nkamaripalvelija hieroskeli hänen ruumistaan. Toinen kamaripalvelija,\njoka piteli hyppysissään pientä pulloa, räiskytteli keisarin\nhohkoiselle ruumiille odekolonia kasvonilmein, joka kertoi, että vain\nhän kykeni tietämään, paljoko ja mihin paikkoihin oli odekolonia\nräiskytettävä. Napoleonin lyhyt tukka oli märkä ja sotkuksissa otsalla.\nMutta hänen kasvonsa, vaikka olivatkin pöhöiset ja keltaiset,\nilmaisivat ruumiillista tyytyväisyyttä. \"_Allez ferme, allez\ntoujours_\"[110] hoki hän hierovalle kamaripalvelijalle kääntelehtäen ja\npuhkuen. Adjutantti, joka oli tullut makuuhuoneeseen ilmottamaan\nkeisarille, paljoko eilisessä tappelussa oli otettu vankia ja joka jo\noli sanottavansa sanonut, seisoi ovenpielessä odottaen lupaa poistua.\nNapoleon katsahti kasvojaan rypistäen kulmiensa alta adjutanttiin.\n\n-- _Point de prisonniers_, -- toisti hän adjutantin sanat. -- _Ils se\nfont démolir. Tant pis pour l'armée russe_, -- sanoi hän. -- _Allez\ntoujour, allez ferme_,[111] -- hoki hän lihavia harteitaan\nkyömistellen.\n\n-- _C'est bien! Faites entrer m-r de Beausset ainsi que Fabrier_,[112]\n-- sanoi hän päätään nyökäyttäen adjutantille.\n\n-- _Oui, Sire_,[113] ja adjutantti katosi ovesta. Kaksi\nkamaripalvelijaa puki hänen majesteettinsa nopeasti, joka\nsinisessä kaartinunivormussa läksi samassa lujin, nopein askelin\nvastaanottopuolelleen.\n\nBeausset oli tällä välin koettanut jouduttaa keisarinnalta tuomaansa\nlahjaa kahdelle tuolille juuri siihen kohtaan, mistä keisari tulisi\nnäkyviin. Mutta keisari oli pukeutunut niin tavattoman nopeasti ja\nsamassa tuli makuuhuoneesta, ettei hän ehtinyt saada lahjaa oikein\nnäkyviin.\n\nNapoleon huomasi heti, mitä he tekivät ja arvasi, etteivät he vielä\nolleet valmiit. Hän ei kuitenkaan tahtonut riistää heiltä iloa saada\nvalmistaa hänelle yllätys. Hän ei sen tähden ollut näkevinään herra\nBeaussetia, vaan kutsui luokseen Fabrierin. Napoleon kuunteli ankaran\nnäköisenä ja ääneti, kun Pabrier kertoi hänen urhoollisista ja\nuskollisista joukoistaan, jotka olivat taistelleet Salamankan luona\ntoisessa päässä Europaa ja joita oli elähyttänyt yksi ainoa ajatus --\nolla keisarinsa veroinen ansiokkuudessa, sekä kouristanut yksi ainoa\npelko -- joutua hänen epäsuosioonsa. Napoleon teki pisteliäitä\nhuomautuksia Fabrierin kertoessa aivan kuin hän ei olisi voinut\notaksuakaan, että asia olisi voinut käydä muuten hänen poissa\nollessaan.\n\n-- Minun täytyy saada korvaus Moskovassa, -- sanoi Napoleon. -- _A\ntantôt_,[114] -- lisäsi hän ja kutsui luokseen de Beaussetin, joka\ntällä välin oli jo saanut kuntoon salaisuutensa, asetettuaan jotain\ntuolille ja peitettyään sen verholla.\n\nDe Beausset teki niin syvän ranskalaisen hovikumarruksen, että\nsemmoisella kumarruksella osasivat tervehtää vain Bourbonien vanhat\npalvelijat ja lähestyi keisaria kirje kädessä.\n\nNapoleon puhutteli häntä hyvin mielissään ja nipisti korvasta.\n\n-- Erittäin hauskaa, että jouduitte. No, mitä Parisi sanoo? -- kysyi\nhän äkkiä muuttaen ankarat kasvonsa mitä leppeimmiksi.\n\n-- _Sire, tout Paris regrette votre absence_,[115] -- vastasi de\nBeausset, kuten pitikin.\n\nMutta vaikka Napoleon tiesi, että de Beaussetin piti sanoa näin tai\njotain sen tapaista, vaikka hän selkeinä hetkinään tiesikin, ettei se\nollut totta, oli hänestä mieleistä kuulla nuo sanat de Beaussetilta.\nHän suvaitsi nipistää de Beaussetia korvasta uudestaan.\n\n-- _Je suis fâché de vous avoir fait faire tant de chemin_,[116] --\nsanoi hän.\n\n-- _Sire. Je ne m'attendais pas à moins qu' à vous trouver aux portes\nde Moscou_,[117] -- sanoi Beausset.\n\nNapoleon hymähti ja hajamielisesti nostaen päätään katsahti oikealle.\nAdjutantti toi hiipivin askelin kultaisen nuuskarasian. Napoleon otti\nsen.\n\n-- Niin, tulittepa hyvään aikaan, -- sanoi hän nostaen avonaisen\nnuuskarasian nenänsä alle, -- tehän pidätte matkustamisesta ja kolmen\npäivän kuluttua saatte nähdä Moskovan. Ette varmaankaan odottaneet\nnäkevänne aasialaista pääkaupunkia. Tulette tekemään hauskan matkan.\n\nBeausset kumarsi kiitollisuuden osotukseksi tästä huomiosta (jota hän\nei ollut ennen nähnyt) hänen matkustushaluaan kohtaan.\n\n-- Aa! Mitä tuo on? -- kysyi Napoleon huomattuaan, että kaikki\nhoviherrat katselivat tuoliin, jolle oli peitetty jotain.\n\nBeausset otti selkäänsä kääntämättä ja hovimiehen taidokkuudella kaksi\naskelta puolikäännöksessä taakse ja samassa tempasi verhon sekä\nvirkkoi:\n\n-- Lahja Teidän Majesteetillenne keisarinnalta.\n\nVerhon alta paljastui Gerardin heleillä väreillä maalaama muotokuva\npojasta, joka oli syntynyt Napoleonista ja Itävallan keisarin\ntyttärestä ja jota kaikki sanoivat jostain syystä Rooman keisariksi.\n\nErittäin kaunis kiharapäinen poika, jolla oli samallainen katse kuin\nsikstinolaisen madonnan Kristuksella, oli kuvattu bilboquet-peliä\nleikkiväksi. Pallo esitti maapalloa ja keppi toisessa kädessä kuvasi\nvaltikkaa.\n\nVaikkei ihan selvästi käsittänyt, mitä taiteilija oli nimenomaan\ntahtonut sanoa kuvatessaan n.k. Rooman keisarin lävistäväksi kepillään\nmaapallon, näytti allegoria Napoleonista samoin kuin niistäkin, jotka\nolivat nähneet kuvan Parisissa, selvältä ja se miellytti häntä\nsuuresti.\n\n-- _Roi de Rome_,[118] -- sanoi hän juhlallisella kädenliikkeellä\nmuotokuvaan viitaten. -- _Admirable_![119]\n\nItalialaisille ominaisella taidolla muuttaa mielivaltaisesti kasvojensa\nilme tekeytyi hänkin miettivän lempeäksi ja meni kuvan luo. Hän tunsi,\nettä se, mitä hän nyt sanoo ja tekee on -- historiaa. Ja hänestä\ntuntui, että parhain, minkä hän nyt voi tehdä, on se, että hän kaikessa\nmajesteetillisuudessaan, jonka johdosta hänen poikansa pallopelissä\nkäytti pallona maapalloa, osottaa tuon majesteetillisuutensa\nvastakohtana vaatimatonta isällistä hellyyttä. Hänen silmänsä\nhimmenivät, hän liikahti, vilkasi erääseen tuoliin (tuoli lennähti\nhänen alleen) ja istuutui sille muotokuvan eteen. Vain viittaus kädellä\nja kaikki poistuivat saapuvilta jättäen yksikseen ja tunteidensa\nvaltaan -- suuren miehen.\n\nIstuttuaan jonkun aikaa ja koeteltuaan itsekään tietämättä miksi\nmuotokuvan korkeapintaisia kasvoja hän nousi ylös ja kutsui taas de\nBeaussetin ja päivystäjän. Hän käski viemään muotokuvan teltin\nedustalle, että vanhalla, teltin ympärillä seisovalla kaartilla myöskin\nolisi onni nähdä Rooman keisari ja heidän jumaloimansa hallitsijan\npoika ja perillinen.\n\nHänen odotuksensa mukaisesti kuuluikin sillä aikaa, kun hän söi\naamiaista herra Beaussetin kanssa, jolle hän oli suonut tämän kunnian,\nteltin ulkopuolelta riemastuneita huutoja vanhan kaartin upseeri- ja\nsotamiesjoukoista, jotka olivat rientäneet kuvaa katsomaan.\n\n-- _Vive l'Empereur! Vive le Roi de Rome! Vive l'Empereur!_[120] --\nhuudettiin riemastuneina.\n\nAamiaisen jälkeen saneli Napoleon de Beaussetin läsnäollessa käskynsä\narmeijalle.\n\n-- _Courte et énergique_![121] -- virkkoi Napoleon, kun hän oli\nkorjauksitta, yhdellä kertaa lukenut kirjotetun julistuksen. Käskyssä\nsanottiin:\n\n\"Sotilaat! Nyt alamme taistelun, jota olette kiihkeästi odottaneet.\nVoitto riippuu teistä. Se on teille välttämätön; se tuottaa teille\nkaikki mitä tarvitsette, mukavat asunnot ja pikaisen paluun takaisin\nisänmaahan. Toimikaa niin, kuin toimitte Austerlitzissa, Friedlandissa,\nVitebskissa ja Smolenskissa. Saakoot jälkipolvet ylpeinä muistella\nteidän urotöitänne tänä päivänä. Saakoot he sanoa jokaisesta teistä:\nhän oli suuressa tappelussa lähellä Moskovaa!\"\n\n-- _De la Moskova_! -- toisti Napoleon ja käskettyään herra Beaussetin,\njoka piti matkustamisesta, mukaansa ajoretkelle hän astui teltistään\nsatuloitujen ratsujen luo.\n\n-- _Votre Majesté a trop bonté_,[122] -- virkkoi Beausset keisarin\nkutsuun lähteä mukaan: hänen mielensä teki nukkumaan eikä hän\ntoisekseen osannut eikä uskaltanut ratsastaa.\n\nMutta Napoleon nyökäytti päätään matkailijalle ja Beaussetin täytyi\nlähteä. Napoleonin tullessa ulos teltistä kaikuivat kaartilaisten\nhuudot hänen poikansa muotokuvan ympärillä entistä voimakkaampina.\nNapoleon rypisteli kasvojaan.\n\n-- Ottakaa pois tuo, -- sanoi hän juhlallisen majesteetillisesti\nmuotokuvaan viitaten. -- Hän on liian nuori näkemään taistotannerta.\n\nSulettuaan silmänsä ja painettuaan päänsä kumaraan huokasi Beausset\nsyvään tahtoen tällä liikkeellä osottaa miten syvästi hän osasi\nkäsittää ja arvostella keisarin sanat.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nElokuun 25 p:n vietti Napoleon, kuten hänen historioitsijansa kertovat,\nkokonaan hevosen selässä seutua tarkastaen, suunnitelmia punniten,\njoita hänen marsalkkansa hänelle esittivät ja itsekohtaisesti antaen\nkäskyjä kenraaleilleen.\n\nVenäläisten joukkojen aseman alkuperäinen linja pitkin Kolotshan\njokivartta murrettiin ja osa tätä linjaa, nimittäin venäläisten vasen\nsiipi siirrettiin taapäin Shevardinon redutin vallottamisen tähden\nedellisenä päivänä. Tämä osa linjaa ei ollut lujitettu eikä sitä enää\nsuojannut joki, niin että sen edessä oli kaikista avoimin ja tasaisin\ntanner. Jokaiselle sotilas- ja myöskin siviilihenkilölle oli\npäivänselvää, että ranskalaiset kävisivät juuri tämän linjan kimppuun.\nNäytti siltä, ettei siihen tarvinnut paljoa vaivata ajatuksiaan, ei\ntarvittu Napoleonin eikä hänen marsalkkojensa suurta huolekkuutta eikä\npuuhailua eikä vähimmässäkään määrässä sitä erityistä korkeaa kykyä,\njota sanotaan nerokkuudeksi ja josta niin mielellään Napoleonia\nkehutaan. Mutta historioitsijat, jotka jälestäpäin ovat kuvanneet tämän\ntapauksen ja ne miehet, jotka silloin Napoleonia ympäröivät,\najattelivat toisin samoin kuin hän itsekin.\n\nNapoleon ratsasti pitkin kenttää syvämietteisesti harkiten\npalkkasuhteita, nyökytteli itsekseen päätään milloin hyväksyvästi,\nmilloin epäluuloisesti ja ympärillään oleville kenraaleille\nilmaisematta sitä syvämietteistä ajatuskulkua, joka johti hänen\npäätöksiään, hän lausui näille vain lopulliset johtopäätöksensä\nkäskyjen muodossa. Kun Davoust, jota nimitettiin Eckmühlin herttuaksi,\noli esittänyt, että venäläisten vasen siipi pitäisi saartaa,\nsanoi Napoleon, ettei sitä tarvinnut tehdä. Kenraali Compansin\nehdotukseen (hänen oli määrä tehdä rynnäkkö fleschien kimppuun) saada\nmarssittaa divisioonansa metsän kautta Napoleon sitävastoin ilmaisi\nsuostumuksensa, vaikka niinkutsuttu Elchingenin herttua eli Ney uskalsi\nhuomauttaa, että marssi metsän kautta on vaarallista ja voi hajottaa\ndivisioonan järjestyksen.\n\nTarkastettuaan Shevardinon redutin vastapäätä olevaa seutua mietiskeli\nNapoleon jonkun aikaa ääneti ja osotti paikkoja, joihin piti rakentaa\nhuomiseksi kaksi patteria toimimaan venäläisten varustuksia vastaan ja\nmyöskin niitä paikkoja, joihin patterien rinnalle piti kenttätykistön\nasettua.\n\nAnnettuaan nämä y.m. määräykset palasi Napoleon kortteeriinsa, jossa\nhänen sanelunsa mukaan kirjotettiin taistelukäsky.\n\nTämä käsky, josta ranskalaiset historioitsijat puhuvat erityisen\ninnostuneina ja muut historioitsijat syvällä kunnioituksella, oli\nseuraava:\n\n    Aamun sarastaessa kaksi patteria, jotka yöllä ovat rakennetut\n    tasangolle, jonka on miehittänyt Eckmühlin prinssi, avaavat tulen\n    kahta vastapäätä olevaa vihollispatteria vastaan.\n\n    Samaan aikaan 1:sen armeijaosaston tykistön päällikkö, kenraali\n    Pernetti siirtyy Compansin divisioonan 30 tykin ja Dessaixin ja\n    Friantin divisioonien kaikkien haupitsien kera eteenpäin, alkaa\n    tulen ja lennättää kranaattisateen päin vihollisen patteria, jota\n    vastaan toimii:\n\n        24 kaartin tykistön tykkiä,\n        30 Compansin divisioonan tykkiä, ja\n         8 Friantin ja Dessaixin divisioonien tykkiä.\n           Yhteensä 62 tykkiä.\n\n    3:nnen armeijaosaston päällikkö, kenraali Fouché asettaa\n    kaikki 3:nen ja 8:nen armeijaosaston haupitsit, yhteensä 16,\n    patterin siiville, joka on määrätty pommittamaan vasemman puolen\n    varustuksia, joten sitä vastaan tulee yhteensä 40 tykkiä.\n\n    Kenraali Sorbierin täytyy olla valmis heti ensi käskyn saatuaan\n    jouduttamaan kaartin tykistön kaikki haupitsit jompaakumpaa\n    varustusta vastaan.\n\n    Tykistön pommittaessa marssii ruhtinas Poniatovski kylään ja\n    metsään ja saartaa vihollisen aseman.\n\n    Kenraali Compans marssii metsän kautta ja vallottaa ensimäiset\n    varustukset.\n\n    Kun täten on ryhdytty taisteluun, tullaan vihollisen liikkeiden\n    mukaisesti antamaan uusia käskyjä.\n\n    Vasemmalla siivellä alkaa pommitus heti, kun on saatu kuulla\n    pommituksen alkaneen oikealla siivellä. Morandin divisioonan ja\n    varakuninkaan divisioonien tarkk'ampujat alkavat kiivaan tulen\n    huomattuaan ryntäyksen alkaneen oikealla siivellä.\n\n    Varakuningas miehittää kylän ja menee kolmen siltansa yli pysyen\n    samassa linjassa Morandin ja Gerardin divisioonien kanssa, jotka\n    hänen johdollaan marssivat reduttia kohti ja tulevat samaan\n    linjaan armeijan muiden joukkojen kanssa.\n\n    Kaikki tämä täytyy panna täytäntöön järjestyksessä (_le tout se\n    fera avec ordre et méthode_) säilyttämällä, mikäli mahdollista,\n    joukkoja reservissä.\n\n    Keisarillisessa leirissä lähellä Moschaiskia, 6 p:nä syyskuuta\n    vuonna 1812.\n\nTämä taistelujärjestys, joka on hyvin epäselvästi ja sotkuisasti\nkirjotettu, jos ilman uskonnollista sokeutta Napoleonin nerollisuutta\nkohtaan sallitaan kosketella hänen määräyksiään, sisälsi neljä kohtaa\n-- neljä määräystä. Ei ainoakaan näistä määräyksistä tullut eikä\nvoinutkaan tulla täytetyksi.\n\nTaistelujärjestyksessä sanotaan ensiksikin, _että Napoleonin\nvalitsemalle paikalle pystytetyt patterit, joiden kanssa Pernettin ja\nFouohén tykistön oli jouduttava samaan linjaan, yhteensä 102 tykkiä,\nalkaisivat tulen ja lennättäisivät luotisateen venäläisten fleschiä ja\nreduttia vastaan_. Tätä ei voitu tehdä, koska Napoleonin määräämistä\npaikoista luodit eivät kantaneet venäläisten kaivoksille, joten nuo 102\ntykkiä ampuivat tyhjään siihen saakka, kun lähin päällikkö siirrätti ne\nvastoin Napoleonin määräystä lähemmä.\n\nToinen määräys oli se, _että Poniatovski, marssien kylän kimppuun\nmetsäin kautta, saartaisi venäläisten vasemman siiven_. Tätä ei voitu\ntehdä eikä tehtykään siitä syystä, että Poniatovski marssiessaan kylää\nkohti metsään tapasi siellä Tutshkovin, joka sulki häneltä tien, joten\nhän ei voinut saartaa eikä saartanutkaan venäläisten asemaa.\n\nKolmas määräys: _kenraali Compans marssii metsään vallatakseen\nensimäiset varustukset_. Compansin divisioona ei vallannut ensimäisiä\nvarustuksia, vaan se lyötiin takasin, sillä metsän läpi tultuaan sen\ntäytyi järjestää rivinsä kartessitulessa, josta Napoleon ei tiennyt.\n\nNeljäs: _varakuningas valtaa kylän (Borodinon) ja marssii kolmen\nsiltansa yli pysyen samassa linjassa Morandin ja Friantin divisioonien\nkanssa (joista ei sanota mihin ja milloin heidän piti marssia), jotka\nhänen johdollaan liikkuvat reduttia kohti ja tulevat samaan linjaan\nmuiden joukkojen kanssa_.\n\nVaikeata on saada selvää tästä sekavasta aikakaudesta, mutta mikäli voi\npäättää niistä yrityksistä, jotka varakuningas teki koettaessaan\ntäyttää saamansa käskyt, oli hänen marssittava Borodinon kautta\nvasemmittain reduttia vastaan, Morandin ja Friantin divisioonien oli\ntaas lähdettävä samaan aikaan liikkeelle keskustasta.\n\nTämä, kuten muutkaan taistelujärjestyksen kohdat, ei tullut eikä\nvoinutkaan tulla täytäntöön. Borodinon ohi päästyään lyötiin\nvarakuningas takasin Kolotshan rannalla, jota etemmä hän ei päässyt.\nMorandin ja Friandin divisioonat taas eivät vallottaneet reduttia, vaan\ntyönnettiin nekin takasin ja taistelun lopussa otti redutin haltuunsa\nratsuväki (luultavasti aivan odottamaton ja kuulumatonkin yllätys\nNapoleonille). Siis ei yksikään taistelujärjestyksen määräyksistä\ntullut eikä voinutkaan tulla täytetyksi. Mutta taistelujärjestyksessä\nsanotaan, _että kun näin on ryhdytty taisteluun, tullaan antamaan\nvihollisen liikkeen mukaisia määräyksiä_, josta syystä voisi näyttää,\nettä Napoleon olisi taistelun kestäessä antanut kaikki tarpeelliset\nkäskyt. Mutta näin ei tapahtunut eikä voinutkaan tapahtua, -- koska\nNapoleon oleskeli koko taistelun ajan niin kaukana siitä, että (kuten\nsittemmin on näyttäytynytkin) hän ei voinut tietää taistelun kulkua\neikä siis ainoakaan hänen määräyksistään tullut täytetyksi taistelun\nkestäessä.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nUseat historioitsijat sanovat, etteivät ranskalaiset voittaneet\nBorodinon taistelua siitä syystä, että Napoleonilla oli ollut nuha ja\njollei hänellä olisi ollut nuhaa, niin olisivat hänen määräyksensä sekä\nennen taistelua että sen jälkeen olleet vieläkin nerokkaammat ja niin\nolisi tuho perinyt Venäjän, _et la face du monde eut été changée_.[123]\nNiistä historioitsijoista, jotka vakuuttavat, että Venäjän valtakunta\nmuodostui yhden miehen -- Pietari Suuren tahdosta, että Ranska vaihtui\ntasavallasta keisarikunnaksi ja Ranskan armeija marssi Venäjälle yhden\nmiehen -- Napoleonin tahdosta, on semmoinen päättely, että Venäjä pysyi\nmahtavana sen vuoksi, että Napoleonilla oli elok. 26 p:nä kova nuha,\nehdottoman johdonmukainen.\n\nJos Napoleonin tahdosta riippui ryhtyä tai olla ryhtymättä Borodinon\ntaisteluun ja hänen tahdostaan riippui antaa se tai se määräys, niin on\nilmeistä, että nuha, joka vaikutti hänen tahtonsa ilmaukseen, on\nsaattanut olla syynä Venäjän pelastumiseen ja että siis se\nkamaripalvelija, joka ei muistanut antaa Napoleonille elok. 24 p:nä\nvedenpitäviä saappaita, on ollut Venäjän pelastaja. Tällä\najatuspohjalla on johtopäätös epäilemätön; se on yhtä epäilemätön, kuin\nsekin johtopäätös, jonka Voltaire teki piloillaan (itsekään tietämättä,\nmistä hän laski pilaa) sanoessaan, että Bartolomeuksen yö aiheutui\nKaarle IX vatsataudista. Mutta niistä, jotka eivät myönnä, että Venäjä\nmuodostui yhden miehen -- Pietari I tahdosta ja että Ranskan\nkeisarikunta syntyi ja sota Venäjää vastaan alkoi yhden miehen --\nNapoleonin tahdosta, on tämmöinen päättely ei ainoastaan väärä ja\njärjetön, vaan myöskin vastoin koko ihmiskunnan olemusta. Kysymykseen\nsiitä, mikä muodostaa historiallisten tapahtumain vaikuttimen, esiintyy\ntoinen vastaus, ja tämä vastaus on se, että maailmantapausten kulku on\nylhäisestä ennaltamääräyksestä ja riippuu niiden ihmisten vapaan tahdon\nkaikkien ilmausten yhdynnästä, jotka ovat osallisia noihin tapauksiin\nja että Napoleonien vaikutus niiden tapausten kulkuun on vain\nnäennäistä ja kuviteltua.\n\nNiin kummalliselta kuin ensi katseelta tuntuukin otaksuma siitä, että\nBartolomeuksen yö, jonka toimeenpanoon Kaarle IX antoi käskyn, ei\ntapahtunut hänen tahdostaan, vaan että hänestä vaan tuntui, että hän\noli käskenyt tehdä niin; ja että Borodinon verilöyly, joka nieli 80\ntuhatta uhria, ei tapahtunut Napoleonin tahdosta (vaikka hän antoikin\nkäskyjä taistelun alkamisesta ja sen kestäessä), vaan että hänestä vain\ntuntui, että hän oli käskenyt tehdä niin; niin kummalta kuin tuntuukin\ntämmöinen otaksuma, -- käskee kuitenkin ihmisarvo, joka sanoo, että\nvaikka kukaan meistä ei olekaan suurempi, niin ei missään tapauksessa\nmyöskään pienempi ihminen kuin mikä Napoleon tahansa, sentään\nmyöntämään kysymyksen tämmöisen ratkaisun oikeaksi. Ja monilukuiset\nhistorialliset tutkimukset vahvistavat tämän otaksuman aivan\nriittävästi.\n\nBorodinon taistelussa ei Napoleon ampunut yhtään laukausta kehenkään\neikä surmannut ainoatakaan miestä. Kaiken tämän tekivät sotamiehet. Hän\nsiis ei tappanut ihmisiä.\n\nRanskan armeijan sotamiehet eivät menneet Borodinon taisteluun\nsurmaamaan lähimäisiään Napoleonin käskystä, vaan omasta halustaan.\nKoko armeija -- ranskalaiset, italialaiset, saksalaiset ja puolalaiset,\n-- tunsivat sen armeijan edessä, joka sulki heiltä tien Moskovaan, että\n_le vin est tiré et qu'il faut le boire_.[124] Jos Napoleon olisi nyt\nkieltänyt heitä tappelemasta venäläisten kanssa, olisivat he surmanneet\nhänet itsensä ja menneet tappelemaan venäläisten kanssa, sillä se oli\nheille välttämätöntä.\n\nKun he kuuntelivat Napoleonin käskyä, jossa heidän haavojensa kuoleman\npalkaksi luvattiin jälkipolvien tunnustus siitä, että hekin olivat\nolleet Moskovan suuressa taistelussa, huusivat he: \"_vive l'Empereur_!\"\nsamoin kuin he huusivat: \"_vive l'Empereur_!\" nähdessään pojan\nmuotokuvan, jossa tämä lävisti maapallon pelikepakolla ja samoin kuin\nhe olisivat huutaneet: \"_vive l'Empereur_!\" minkä tyhmyyden johdosta\ntahansa. Heillä ei ollut muuta valinnan varaa eikä tekemistä kuin\nhuutaa: \"_vive l'Empereur_!\" ja mennä tappelemaan saadakseen voittajien\nravinnon ja levon Moskovassa. He eivät siis surmanneet Napoleonin\nkäskystä itsensä kaltaisia.\n\nEikä Napoleon myöskään ohjannut taistelun kulkua, sillä hänen\ntaistelujärjestyksestään ei tullut ainoakaan kohta toteutetuksi ja\ntaistelun aikana hän ei tiennyt, mitä hänen etupuolellaan tapahtui. Ei\nsiis sekään, miten joukot surmasivat toisiaan, tapahtunut hänen\ntahdostaan, vaan hänestä riippumatta niiden tuhansien ihmisten omasta\ntahdosta, jotka yhteisesti ottivat osaa taisteluun. Napoleonista _vain\ntuntui_ siltä, että kaikki tapahtui hänen tahdostaan. Senpä vuoksi\nkysymyksellä siitä, oliko Napoleonilla nuha vai ei, ei ole historiaan\nnähden sen suurempaa merkitystä kuin kysymyksellä minkä alhaisarvoisen\nsotamiehen nuhasta tahansa.\n\nNapoleonin nuhalla elok. 26 p:nä ei ollut sitä suuremmalla syyllä\nmerkitystä, koska kirjailijoiden todistukset siitä, että muka\nNapoleonin nuha oli syynä hänen taistelusuunnitelmaansa (joka ei ollut\nlaadittu niin hyvin kuin edelliset) ja käskyihinsä taistelun aikana,\njotka eivät olleet niin hyviä kuin ennen, -- ovat aivan\nepäoikeutettuja.\n\nYlempänä jäljennetty taistelusuunnitelma ei suinkaan ollut huonompi,\nvaan koko joukon parempi niitä edellisiä suunnitelmia, joiden\nperusteella ei oltu voitettu taisteluja. Luullut määräykset taistelun\naikana eivät myöskään olleet entisiä huonompia, vaan aivan samallaisia\nkuin muulloinkin. Mutta suunnitelma ja määräykset näyttävät vain\nhuonommilta edellisiä siitä syystä, että Borodinon taistelu oli\nensimäinen, jota Napoleon ei voittanut. Kaikki mainioimmat ja\nsyvämietteisimmätkin suunnitelmat ja määräykset näyttävät hyvin\nhuonoilta ja jokainen sotaoppinut arvostelee niitä merkitsevin kasvoin,\nsilloin kun taistelua ei ole voitettu niiden mukaisesti; ja kaikista\nkehnoimmat suunnitelmat ja määräykset näyttävät oivallisilta ja vakavat\ntutkijat todistelevat kokonaisissa teoksissa kehnojen käskyjen\nansioita, silloin kun niiden perusteella on voitettu taistelu.\n\nWeihrotherin laatima Austerlitzin taistelun suunnitelma oli\ntäydellisyyden esimerkki tämänlaatuisista tekeleistä, mutta sitäkin\nmoitittiin, moitittiin sen täydellisyyden ja liian suuren\nseikkaperäisyyden tähden.\n\nNapoleon täytti Borodinon taistelussa vallanedustajan tehtävänsä yhtä\nhyvin, jopa paremminkin kuin muissa taisteluissa. Hän ei millään\ntavalla vahingoittanut taistelun kulkua. Hän yhtyi järkeviin\nmielipiteisiin, ei sotkenut, ei puhunut vastoin omia sanojaan, ei\npelännyt eikä paennut taistelutantereelta, vaan tahdillisena ja\nkokeneena sotilaana täytti tyynesti ja arvokkaasti näennäisen\npäällikkyydenpitäjän tehtävät.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nPalattuaan huolestuneena toiselta retkeltään asemaa tarkastamasta sanoi\nNapoleon:\n\n-- Shakkinappulat on pantu paikoilleen, huomenna alkaa peli.\n\nHän käski tuomaan itselleen totia, kutsui luokseen Beaussetin ja alkoi\ntämän kanssa keskustella Parisista ja muutamista muutoksista, jotka hän\naikoi toimeenpanna keisarinnan hovimenosääntöön, ihmetyttäen prefektiä\nmuistavuudellaan hovielämän pienistäkin yksityisseikoista.\n\nHän kyseli ja puheli kaikenmoisista pikkuasioista, laski leikkiä\nBeaussetin matkustushalusta ja loruili niin huolettomasti, kuin jokin\nkuuluisa, varma ja taitonsa tunteva leikkaaja, sillä aikaa kun hän\nkäärii hihojaan ja pukeutuu valkeaan esiliinaansa ja sairasta sidotaan\npenkkiin. \"Asia on kokonaan minun käsissäni ja päässäni selvänä\npienimpiäkin seikkoja myöten. Kun on ryhdyttävä toimeen, teen minä sen\nparhaimmin kuin kukaan muu, nyt voin laskea leikkiä; ja kuta enemmän\nlasken leikkiä ja olen tyyni, sitä enemmän täytyy teidän luottaa\nminuun, olla levollinen ja ihmetellä neroani.\"\n\nJuotuaan toisen totilasinsa läksi Napoleon lepäämään voimistuakseen\nvakavaan tehtävään, joka, kuten hänestä tuntui, hänen oli huomenna\nsuoritettava.\n\nHän oli vaipunut ajattelemaan huomispäivän tehtäväänsä siinä määrin,\nettei saanut unta, ja vaikka hänen nuhansa oli iltakosteuden\nvaikutuksesta pahentunut, meni hän kaikuvasti nenäänsä niistäen kolmen\naikaan yöllä telttinsä suureen osastoon. Hän kysyi, eivätkö venäläiset\nolleet peräytyneet. Hänelle vastattiin, että vihollisen tulet vilkkuvat\nyhä entisillä paikoilla. Hän nyökäytti päätään hyväksyvästi.\n\nPäivystävä upseeri tuli telttiin. -- _Eh bien, Rapp, croyez vous, que\nnous ferons de bonnes affaires aujourd'hui_?[125] -- kysyi hän\nadjutantilta.\n\n-- _Sans aucun doute, Sire_[126] -- vastasi Rapp.\n\nNapoleon katsahti häneen.\n\n-- _Vous rappelez-vous, Sire, ce que vous m'avez fait l'honneur de dire\nà Smolensk_, -- sanoi Rapp _le vin est tiré, il faut le boire_.[127]\n\nNapoleon muuttui synkän näköiseksi ja istui kauan ääneti pää\nkäsivarassa.\n\n-- _Cette pauvre armée_, -- virkkoi hän äkkiä, -- _elle a bien diminué\ndepuis Smolensk. La fortune est une franche courtisane, Rapp; je le\ndisais toujours, et je commence à l'éprouver. Mais la garde, Rapp, la\ngarde est intacte_?[128] sanoi hän kysyvästi.\n\n-- _Oui, Sire_,[129] vastasi Rapp.\n\nNapoleon otti pastillerin, pisti sen suuhunsa ja katsoi kelloa. Häntä\nei nukuttanut, ja aamuun oli vielä kotvan odottamista eikä ajan kuluksi\nvoinut enää antaa määräyksiäkään, koska ne kaikki olivat jo annetut ja\nniitä pantiin parhaillaan täytäntöön.\n\n-- _A-t-on distribué les biscuits et le riz aux régiments de la\ngarde_?[130] -- kysyi Napoleon ankarasti.\n\n-- _Oui, Sire_.[131]\n\n-- _Mais le riz_?[132]\n\nRapp vastasi, että hän oli ilmottanut hallitsijan määräykset riisin\njakamisesta. Mutta Napoleon puisti päätään tyytymättömänä aivan kuin\nuskomatta, että hänen määräyksensä olivat toimitetut. Palvelija toi\ntotia, Napoleon käski tarjoamaan toisen lasin Rappille ja mitään\nvirkkamatta hän alkoi tyhjentää toista lasia pitkin kulauksin.\n\n-- Minulla ei ole maku- eikä hajuaistia, -- sanoi hän lasia haistellen.\n-- Tuskastuttaa jo tämä nuha. Ne tyrkyttävät lääketiedettään. Mikä\nlääketiede se on, kun eivät osaa nuhaa parantaa! Corvisart antoi\nminulle näitä pastilleria, mutta niistä ei ole mitään apua. Minkä ne\nvoivat parantaa? Parantaminen on mahdotonta. _Notre corps est une\nmachine à vivre. Il est organisé pour cela, c'est sa nature; laissez-y\nla vie à son aise, qu'elle s'y défende elle même: elle fera plus que si\nvous la paralysiez en l'encombrant de remèdes. Notre corps est comme\nune montre parfaite que doit aller un certain temps; l'horloger n'a pas\nla faculté de l'ouvrir, il ne peut la manier qu'a tâtons et les yeux\nbandés... Notre corps est une machine à vivre, voilà tout_.[133]\n\nJa aivan kuin jouduttuaan määritelmien, _définitions_, alalle, joista\nhän piti, lausui hän yht'äkkiä uuden määritelmän.\n\n-- Tiedättekö, Rapp, mitä on sotataito? -- kysyi hän. -- Se on taito\nolla määrättynä hetkenä voimakkaampi vihollista. _Voilà tout_.\n\nRapp ei vastannut mitään.\n\n-- _Demain nous allons avoir affaire à Koutouzoff_![134] sanoi\nNapoleon. -- Saadaanpa nähdä. Muistakaa, että hän komensi Braunaussa\narmeijaa eikä kertaakaan kolmessa viikossa noussut hevosen selkään\nmennäkseen tarkastamaan varustuksia. Saadaanpa nähdä!\n\nHän katsoi kelloa. Se oli vasta neljä. Häntä ei nukuttanut, toti oli\nlopussa eikä vieläkään ollut mitään tekemistä. Hän nousi ylös, käveli\nedestakaisin, otti päälleen lämpimän nutun ja lakin ja läksi ulos\nteltistä. Yö oli pimeä ja kostea; tuskin huomattavaa kosteutta\nlaskeutui ylhäältä. Ranskan kaartin nuotiot eivät palaneet kirkkaina ja\nkaukaa savun läpi kiilui venäläisten tulet. Kaikkialla oli hiljaista,\nkuului selvään liikettä ja kopinaa ranskalaisten joukkojen keskuudesta,\njotka olivat lähdössä asemilleen.\n\nNapoleon kulki vähän aikaa teltin edustalla, katseli tulia, kuunteli\nkopinaa ja tultuaan erään pitkän, karvalakkisen kaartilaisen kohdalle,\njoka seisoi vahtina hänen telttinsä luona ja joka keisarin ilmestyessä\nojentui suoraksi kuin musta patsas, pysähtyi hän tämän eteen.\n\n-- Mistä vuodesta palveluksessa? -- kysyi hän sillä totutulla, ankaran\nja suopean sekaisella sotilaallisella karskeudella, jolla hän aina\npuhutteli sotamiehiään.\n\nSotamies vastasi.\n\n-- _Ah! Un des vieux!_[135]\n\n-- Onko rykmentti saanut riisiä?\n\n-- On, Teidän Majesteettinne.\n\nNapoleon nyökäytti päätään ja poistui hänen luotaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello puoli kuuden aikaan ratsasti Napoleon Shevardinon kylään päin.\n\nAlkoi sarastaa, taivas seestyi, vain yksi pilvi komotti idässä.\n\nHylättyjen nuotioiden tulet leimahtelivat viimeisillään aamun kalpeassa\nvalossa.\n\nOikealla pamahti jykeä yksinäinen tykin laukaus, kumisi hyvän aikaa,\nvaan sitte kuoli hiljaisuuteen. Kului muuan minuutti. Kajahti toinen ja\nkolmas laukaus. Ilma alkoi vavista. Neljäs ja viides pamahti lähellä,\njuhlallisesti ja tuli jostain oikealta.\n\nEnsimäisten laukausten kumina ei ehtinyt vaijeta, kun kuului uusia ja\nyhä uusia toinen toiseensa yhtyen ja toisiaan säestäen.\n\nNapoleon oli saapunut seurueineen Shevardinon redutille ja laskeutui\nhevoseltaan. Leikki oli alkanut.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nPalattuaan ruhtinas Andrein luota Gorkiin käski Pierre\nratsupalvelijansa valmistamaan hevoset ja herättämään hänet aikaseen\naamulla. Sitte hän laskeutui vuoteeseen, jonka Boris oli valmistanut\nhänelle nurkkaan väliverhon taa ja nukahti.\n\nKun Pierre heräsi seuraavana aamuna, ei tuvassa enää ollut ketään.\nPienien ikkunojen lasit helisivät. Ratsupalvelija seisoi vuoteen\nvieressä häntä nykimässä.\n\n-- Herra kreivi, herra kreivi, herra kreivi... -- jankkasi\nratsupalvelija Pierreen katsomatta nähtävästi kadotettuaan toivonsa\nsaada hänet hereille ja lujasti harteista nykien.\n\n-- Mitä? Joko? -- virkkoi Pierre herättyään.\n\n-- Suvaitkaa kuulla ammuntaa, -- sanoi ratsupalvelija, entinen\nsotamies, -- kaikki herrat ovat jo lähteneet, itse hänen armonsakin\najoi aikoja sitte sivu.\n\nPierre pukeutui nopeasti ja kiiruhti ulos. Ilma oli selkeä, raikas,\ntäynnä kasteen tuoksua ja iloa. Aurinko, joka juuri oli kurkistautunut\nnäkyviin pilven takaa, pursusi pilven taittamia säteitään vastapäätä\nolevan kadun kattojen yli tielle, jonka pölyä kaste kattoi, talojen\nseinille ja ikkunoihin sekä Pierren hevosiin, jotka seisoivat tuvan\nvierustalla. Pihalta kuului tykkien jyske tavattoman kumealta. Katua\nkiisi eräs adjutantti kasakka jälessä.\n\n-- Joutukaa, kreivi, joutukaa! -- huusi adjutantti.\n\nKäskettyään tuomaan hevoset jälestään läksi Pierre katua pitkin\nkummulle, josta hän oli eilen katsellut taistelukenttää. Kummulla oli\njoukko sotilashenkilöltä, kuului esikunta-upseerien ranskankielistä\npuhelua ja näkyi Kutusovin harmaa pää valkeine, punaraitaisine\nlakkineen, sekä harmaa niska, joka upposi harteisiin. Kutusof katseli\nnäköputkella eteensä maantielle.\n\nNoustuaan rappuja myöten kummulle katsahti Pierre eteensä ja lumoutui\nihastuksesta suuremmoisen näköalan avautuessa silmälle. Se oli sama\nnäköala, jota hän eilen oli ihaillut samalta kummulta. Mutta nyt oli\nkoko seutu täynnä sotaväkeä ja ruudinsavua ja helakan auringon viistot\nsäteet, jotka paistoivat vasemmittain Pierren takaa, loivat siihen\nkullan ja vaalavan punasen hohdetta ja tummia pitkiä varjoja. Etäiset\nmetsät, jotka kehystivät näköalan äärtä ja olivat kuin jostain\nkallisarvoisesta kellanvihreästä kivestä silvottuja, siinsivät\naaltoavana viivana taivaanrannalla. Niiden lomitse lipui Valujevan\ntakana suuri Smolenskin maantie, joka kiehui sotaväkeä. Lähempänä\nkuulsi kullankarvaisia peltoja ja viidakoita. Kaikkialla -- etualalla,\nvasemmalla ja oikealla -- näkyi sotaväkeä. Kaikki tuntui eloisalta,\nmajesteetilliselta ja odottamattomalta. Eniten ihmetytti Pierreä\nkuitenkin taistelutantereen näky, Borodino ja Kolotsha-joen kummallakin\npuolen olevat notkot.\n\nKolotshan yllä, Borodinossa ja tämän kummallakin puolen, varsinkin\nvasemmalla siinä kohden, jossa suoperärantainen Voina laskee\nKolotshaan, seisoi sitä sumua, joka sulaa, hälvenee ja kuultaa\nkirkkaassa auringon nousussa ja luo lumoavat värit ja piirteet\nkaikkeen, mikä näkyy sen läpi. Sumuun yhtyi ruudinsavua ja tätä sumua\nja savua halkoivat aamuvalojen välkkyvät salamat kiitäen milloin veden\npintoja, milloin kasteessa, milloin pitkin pistimiä, joita tuhansittain\nliikkui rannoilla ja Borodinossa. Sumun läpi siinsi valkea kirkko,\nsiellä täällä Borodinon kylän kattoja tai sankkoja sotamiesjoukkoja,\nvihreitä laatikkoja ja tykkiä. Ja kaikki, minkä silmä näki, liikkui tai\nainakin näytti liikkuvan, sillä sumu ja savu hiipi koko seudun yli.\nKuten Borodinon seudun alavuuksilla, joita verhosi sumu, samoin siitä\nulompana, ylempänä ja varsinkin vasemmalla tupsahteli pitkin koko\nlinjaa metsien kätköistä, pelloilta, notkoista ja kumpujen harjoilta\nmilloin yksityisiä, milloin parvittain, toisinaan tiheään ja aivan kuin\nihan ilman mitään alkua ja itsestään tykkien savuhattaroita, jotka\nensin pulleina paisuivat, sitte kasvoivat ja laajenivat ja tuprusivat\nja viimein sulivat yhteen pilviksi.\n\nRuudinsavu ja tykkien pauke loivat näköalan varsinaisen komeuden, niin\nkummalta kuin se tuntuukin.\n\n_Puh!_ -- pamahti äkkiä, pyöreä, kiinteä savupilvi jossa väreili\npunasinerviä, harmaita ja maidon valkeita värejä ja _pumm!_ -- pamahti\ntuokioisen kuluttua saman savupilven keskestä.\n\nPuh, puh! -- hulmahti kaksi pilveä, jotka kiistasivat keskenään ja\nhajosivat toisiinsa ja pumm, pumm! -- vahvistivat pamahdukset sen,\nminkä silmät olivat nähneet. Pierre katseli ensimäistä savukierrettä,\njoka häipyi hänen silmistään pyöreänä, tiiviinä pallona, vaan samassa\nilmestyi sen sijaan useita savupalloja, jotka alkoivat loitota pilvinä.\n\"Puh, (hetken perästä) puh, puh!\" -- pelmahti vielä kolme, neljä\nsavukierrettä ja jokaiseen kajahti yhtä pitkän väliajan perästä\njuhlallinen, jykevä ja uskollinen \"pum ... pum, pum!\" Väleensä tuntui,\nettä savukierteet kiisivät, väleensä taas, että ne pysyivät paikallaan,\njolloin metsät, niityt ja välkkyvät pistimet kulkivat niiden ohi.\nVasemman puoleisilta niityiltä ja pensastoista kimpuili noita paksuja\nsavukierteitä, joita seurasi jykeviä kumahduksia, vaan lähempää\nnotkoista ja metsiköistä sinkoili kiväärien pieniä, hajallisia\nsavuhattaroita, joista myöskin kuului pamahduksia. \"Erra-ta-ta-taa!\" --\nräiskyivät kiväärit tiheään, mutta säännöttömästi ja heikosti tykkien\nlaukauksiin verraten.\n\nPierren teki mieli päästä sinne, mistä noita savuja näkyi ja missä\npistimet välkkyivät, mistä kuului eloa, liikettä ja kaikui pamahduksien\ntulva. Hän katsahti Kutusoviin ja tämän seurueeseen verratakseen\nmielialaansa muiden tunteisiin. Kaikki katsoivat samoin kuin hänkin ja,\nkuten hänestä näytti, samallaisin tuntein eteensä taistotantereelle.\nKaikkien kasvoilla hohti se kätkössä hehkuva tunteen lämpö (_chaleur\nlatente_), jonka Pierre oli eilen huomannut ja josta hän oli päässyt\ntäyteen selvyyteen keskustelunsa jälkeen ruhtinas Andrein kanssa.\n\n-- Lähde, veikkonen, lähde, Kristus kanssasi, -- virkkoi Kutusof\nsilmiään taistelutantereesta heittämättä eräälle kenraalille, joka\nseisoi hänen vieressään.\n\nKäskyn saatuaan kenraali läksi ja kulki Pierren ohi.\n\n-- Ylimenopaikalle! -- vastasi kenraali kylmästi ja karskisti erään\nesikunta-upseerin kysymykseen, minne hän oli lähdössä.\n\n\"Minä, minä myös,\" ajatteli Pierre ja läksi samanne päin kuin\nkenraalikin.\n\nKenraali riensi hevosen selkään, jonka muuan kasakka toi hänelle.\nPierre meni ratsupalvelijansa luo, joka piteli hänen hevosiaan.\nKysyttyään mikä hevosista oli tasaisin, hän nousi sen selkään, tarttui\nkiinni harjaan, pinnisti kantapäänsä hevosen kylkiä vasten, että\njalkaterät suipottivat ulospäin ja tuntien, että hänen silmälasinsa\nolivat tipahtamaisillaan ja ettei hän kykene irrottamaan käsiään\nharjasta ja ohjista, hän ratsasti kenraalin perästä herättäen hymyä\nesikunta-upseereissa, jotka kummulta katsoivat hänen menoaan.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nKenraali, jonka jälestä Pierre ratsasti, laskeutui alas kummulta ja\nkääntyi rutosti vasemmalle, jonka johdosta Pierre kadotti hänet\nnäkyvistään ja joutui jalkajoukkojen riveihin, jotka marssivat hänen\nedessään. Hän yritteli päästä miesjoukon keskestä milloin eteenpäin,\nmilloin vasemmalle, milloin oikealle. Mutta sotamiehiä oli kaikkialla\nja kaikkien kasvoilla oli yhtä huolestunut piirre jostain\nnäkymättömästä, mutta kaikesta päättäen hyvin tärkeästä asiasta. Kaikki\nsilmäilivät yhtä tyytymättömän kysyvästi tuohon valkolakkiseen mieheen,\njoka oli yhtäkkiä hevosineen ilmestynyt tungeksimaan heidän keskeensä.\n\n-- Ei saa ajaa keskellä pataljoonaa! -- huusi hänelle eräs joukosta.\n\nEräs toinen tyrkkäsi hänen hevostaan pyssynperällä, jonka johdosta\nPierre kyykistyi satulankaarta vasten ja tuskin kyeten hillitsemään\ntyrkkäyksestä reutoilevaa hevostaan ratsasti joukon edelle, missä oli\nväljää.\n\nHänen edessään oli silta, jolla oli ampuvia sotamiehiä. Pierre ratsasti\nnäiden luo. Hän oli saapunut tietämättään Kolotshan yli menevälle\nsillalle, joka oli Gorkin ja Borodinon välisellä tiellä ja jota vastaan\ntaistelun ensi vaiheen aikana (Borodinon vallotettuaan) ranskalaiset\nnyt ryntäilivät. Pierre näki, että hänen edessään oli silta ja että\nsillan kummallakin puolen ja sillä niityllä, jota hän ei eilen ollut\nnähnyt savun tähden, sotamiehet toimiskelivat jotain heinäkasoissa.\nMutta vaikka ammunta kaikui lakkaamatta juuri tältä paikalta, ei hänen\npäähänsä pälkähtänyt, että tässä juuri oli taistelutanner. Hän ei\nkuullut luotien vinkunaa, kun ne kaikilta puolin huristivat hänen\npäänsä päällitse, ei nähnyt vihollista, joka oli joen toisella puolen\neikä hyvään aikaan huomannut kaatuneita eikä haavottuneita, vaikka\nuseita kaatui hänen lähellään. Hän katseli hymyilevin kasvoin\nympärilleen.\n\n-- Mitä se tuo ajelee täällä rintaman edessä? -- huusi taas joku\nhänelle.\n\n-- Aja oikealle, vasemmalle... -- huudettiin hänelle.\n\nPierre ratsasti oikealle ja kohtasi aivan odottamattaan tutun upseerin,\njoka oli kenraali Rajevskin adjutantti. Tämä loi vihaisen katseen\nPierreen ja oli nähtävästi hänkin kiljasemassa jotain Pierrelle, jonka\nhän samassa kuitenkin tunsi ja sen sijaan nyökäytti hänelle päätään.\n\n-- Mikä teidät on tuonut tänne? -- kysäsi hän ja alkoi ratsastaa\npoispäin.\n\nPierre, joka tunsi, ettei hän ollut oikeilla paikoilla ja ettei hänellä\nollut mitään tekemistä, pelkäsi taas häiritsevänsä jotakuta, josta\nsyystä hän ratsasti adjutantin perästä.\n\n-- Tännekö, kuinka niin? Saanko olla mukananne? -- kysyi hän.\n\n-- Odottakaa hetkinen, -- vastasi adjutantti, joka samassa kiisi erään\nniityllä seisovan paksun everstin luo, sanoi tälle jotain ja palasi\nsitte takasin Pierren luo.\n\n-- Miksi te olette tulleet tänne, kreivi? -- kysyi hän hymyillen\nPierreitä. -- Uteliaisuudestako?\n\n-- Niin, niin, -- vastasi Pierre.\n\nSamassa kiersi adjutantti hevostaan syrjään ja ratsasti etemmä.\n\n-- Täällä ei Luojan kiitos ole mitään hätää -- sanoi adjutantti, --\nvaan Bagrationilla käy vasemmalla siivellä tuima ryske.\n\n-- Niinkö? -- virkkoi Pierre. -- Missä päin?\n\n-- Lähtekää kanssani kummulle. Sieltä näemme. Meidän patterissamme\nmenee vielä mukiin, -- sanoi adjutantti.\n\n-- Lähdetään vain, -- vastasi Pierre ympärilleen katsellen ja etsien\nsilmillään ratsupalvelijaansa.\n\nNyt vasta näki Pierre ensi kerran haavottuneita, joista osa kompuroi\njalan, osaa kannettiin paareilla. Samalla niityllä, jossa oli lemuavia\nheinärukoja ja jolla hän oli eilen ajanut, virui eräs sotamies pää\npahasti retkallaan, liikkumattomana ja päähine syrjään singahtaneena.\n\n-- Miksi tuota ei ole korjattu? -- alkoi Pierre, mutta huomattuaan\nadjutantin vilkasevan samannepäin ankaran näköisenä ei Pierre sanonut\najatustaan loppuun.\n\nKun Pierre ei löytänyt ratsupalvelijaansa, läksi hän yksin adjutantin\nkanssa ratsastamaan alavaa niittyä pitkin Rajevskin kukkulalle. Pierren\nhevonen jäi vähäväliä jälelle adjutantista.\n\n-- Te, kreivi, ette varmaankaan ole tottuneet ratsastamaan? -- virkkoi\nadjutantti.\n\n-- Meneehän tämä kyllä mukiin, mutta hevonen näkyy jostain syystä\nhypähtelevän, -- sanoi Pierre ihmetellen.\n\n-- Hoo!... Sehän on haavottunut, -- virkkoi adjutantti, -- oikea\netujalka polven yläpuolelta. Luoti varmaankin on katkaissut.\nOnnittelen, kreivi _le baptême du feu_.[136]\n\nRatsastettuaan savussa kuudennen armeijaosaston halki tykistön jälestä,\njoka oli siirretty etualalle ja joka ammuskeli kiivaasti, tulivat he\nerääseen metsikköön. Metsikössä oli viileää, hiljaista ja syksyn haju.\nPierre ja adjutantti laskeutuivat hevosiltaan ja nousivat jalkasin\nmäelle.\n\n-- Onko kenraali täällä? -- kysyi adjutantti päästyään kummun juurelle.\n\n-- Oli äskenikään, vaan läksi tuonne, -- vastattiin hänelle oikealle\nosottaen.\n\nAdjutantti katsahti Pierreen aivan kuin ymmällä, mihin nyt veisi hänet.\n\n-- Älkää olko millännekään, -- sanoi Pierre. -- Jos saa, niin nousen\nkummulle.\n\n-- Menkää vain, sieltä näkee kaikki eikä ole kovin vaarallistakaan.\nMinä tulen sitte teitä hakemaan.\n\nPierre läksi patterille, vaan adjutantti ratsasti edelleen. Sen koommin\nhe eivät toisiaan nähneet ja vasta kauan jälkeenpäin sai Pierre kuulla,\nettä sama adjutantti oli sinä päivänä menettänyt kätensä.\n\nKumpu, jolle Pierre nousi, oli se kuuluisa (jälestäpäin sai se\nvenäläisten kesken tunnetun kumpupatterin eli Rajevskin patterin nimen,\nvaan ranskalaisten kesken nimet _la grande redoute, la fatale redoute,\nla redoute centre_)[137] paikka, jonka juurella kaatui kymmeniä tuhansia\nmiehiä ja jota ranskalaiset pitivät aseman tärkeimpänä kohtana.\n\nTämän redutin muodosti jättiläishautakumpu, jonka kolmelle rinteelle\noli kaivettu valliojia. Valliojiin oli sijotettu kymmenen tykkiä,\njoista ammuttiin. Hautakummun molemmilla puolin oli samassa linjassa\nniinikään tykkejä, joista ammuttiin lakkaamatta. Vähän matkan päässä\ntykkien takana seisoi jalkaväkeä. Hautakummulle noustessaan ei Pierre\nvoinut ollenkaan aavistaa, että tämä vähäpätöisillä valliojilla\nvarustettu paikka, jolle oli asetettu ja jolta ampui muutamia tykkiä,\noli taistelun tärkein paikka.\n\nPierrestä tuntui päinvastoin, että tämä paikka (juuri sen tähden, että\nhän oli siinä) oli taistelukentän vähäpätöisimpiä paikkoja.\n\nKummulle päästyään istahti Pierre patteria ympäröivän valliojan päähän\nja itsetiedottoman iloisesti hymyillen alkoi katsella, mitä hänen\nympärillään tapahtui. Toisinaan Pierre nousi ylös ja sama hymy\nkasvoilla käveli edestakasin patterilla koettaen olla häiritsemättä\nsotamiehiä, jotka latasivat ja vierittivät tykkiä ja jotka lakkaamatta\njuoksivat hänen ohitsensa laukkuja ja kuulia kantaen. Patterin tykeistä\nammuttiin myötäänsä, pauke oli huumaavaa ja ruudin savu kietoi\nvaippaansa koko lähiseudun.\n\nSen raskaan mielialan sijasta, joka vallitsi jalkaväen varajoukkojen\nsotamiesten keskuudessa, tuntui täällä patterilla, missä pieni joukko\nsotaväkeä hääriskeli työssään ja oli erotettu muista valliojan kautta,\nolevan vallalla eheä ja kaikille yhteinen toverillinen virkeys.\n\nPierren kömpelön vartalon ja valkean lakin ilmestyminen vaikutti alussa\nvastenmielisesti sotamiehiin. Kulkiessaan hänen ohitsensa mulkoilivat\nnämä oudostellen ja hieman pelätenkin hänen vartaloansa. Vanhin\ntykistöupseeri, pitkä, korkeakoipinen ja rokonrikkoma mies oli\nmenevinään katsomaan laitimaista tykkiä, mutta tulikin Pierren luo ja\nkatseli häntä kummastellen.\n\nEräs nuori, pyöreäkasvoinen upseerin naskali, joka oli vielä ihan lapsi\nja nähtävästi vast'ikään koulusta päässyt ja joka hoiti erittäin\nhuolellisesti kahta hänen huostaansa uskottua tykkiä, sanoi Pierrelle\nlujasti:\n\n-- Herra, sallikaa käskeä teitä pois tieltä, täällä ei saa olla.\n\nSotamiehet pudistelivat paheksuvasti päätään, kun he katsoivat\nPierreen. Mutta kun kaikki vähitellen tulivat huomaamaan, ettei tuo\nvalkotakkinen mies ollenkaan tehnyt mitään pahaa, vaan päinvastoin joko\nistuskeli hiljaa vallin korvalla tai arasti hymyillen ja kohteliaasti\ntehden tietä sotamiehille käveli pitkin patteria kuulien vinkuessa yhtä\nlevollisena kuin jossain kaupungin puistossa, alkoi vastahakoinen\nkarsaus muuttua häntä kohtaan suopeaksi ja leikilliseksi kohteluksi,\nsamanlaiseksi jota sotamiehet osottavat elukoitaan: koiria,\nkukkoja, pukkeja ja yleensä niitä elukoita kohtaan, joita tapaa\nsotaväkiosastojen mukana. Sotamiehet ottivat Pierren ajatuksissaan\ntuotapikaa toveripiirinsä jäseneksi ja antoivat hänelle oman nimen. He\nsanoivat häntä \"meidän bariniksi\" ja laskivat hänestä hyväntahtoista\npilaa keskuudessaan.\n\nEräs tykinluoti suhahti parin askeleen päähän Pierrestä ja ryöpytti\nmultaa ympäriinsä. Multaa vaatteistaan pudistellen katsoi Pierre\nhymyillen ympärilleen.\n\n-- Eikö teitä, barin, tosiaankaan pelota? -- sanoi hänelle eräs\npunanaamainen, harteva sotamies valkeita terveitä hampaitaan\nvälkytellen.\n\n-- Pelottaakos sinua? -- kysyi Pierre.\n\n-- Kylläpä tietenkin! -- vastasi sotamies. -- Ei se armoa anna eikä\nsäästä. Kun rouhasee, niin suolet pellolle. Pakostakin pelkää, --\nlisäsi hän nauraen.\n\nMuutamia sotamiehiä pysähtyi Pierren eteen iloisin, suopein kasvoin. He\neivät näyttäneet aavistaneen, että hän puhelisi, kuten muutkin ja tämä\nhuomio sai heidät suuresti ilostumaan.\n\n-- Me teemme vain sotamiehen käskettyä työtä, vaan ihme on, että\nbarinkin... Sepä vasta on barin!\n\n-- Paikoillenne! -- kiljasi nuori upseeri Pierren ympärille\nkokoontuneille sotamiehille.\n\nTämä nuori upseeri oli nähtävästi ensi tai toista kertaa\nvirkatoimessaan ja senvuoksi puhutteli hän sekä sotamiehiä että\npäälliköitään erityisen täsmällisesti ja muodollisen tarkasti.\n\nTykkien jyske ja kiväärien räiske yltyi yltymistään kautta koko kentän,\nmutta varsinkin vasemmalla Bagrationin fleschien puolella. Savun\ntähden ei siltä paikalta, jossa Pierre oli, nähnyt melkein mitään.\nSitäpaitsi sen piirin toiminnan tarkastaminen, jonka keskuudessa\nPierre oli ja joka oli muista erillään, vei koko hänen huomiokykynsä.\nHänen ensimäinen itsetiedottoman reipas innostuksensa, jonka\ntaistelutantereen näky ja äänet olivat synnyttäneet, oli nyt muuttunut\nvarsinkin niityllä viruneen yksinäisen sotamiehen näkemisestä toiseksi.\nVallin rinteellä istuessaan oli hän tehnyt huomioita ympärillään\nliikkuvien henkilöiden kasvonpiirteiden johdosta.\n\nKymmenettä käydessä kannettiin patterilta parisenkymmentä miestä. Kaksi\ntykkiä oli särkynyt ja yhä tiheämmin oli patteriin alkanut osua\ntykinluotia ja vingahdella kiväärinkuulia. Mutta patterin väki ei\nnäyttänyt sitä huomaavankaan. Kaikilta puolin kuului iloista\npuheensorinaa ja sukkeluuksia.\n\n-- Nyt se tulee! -- huusi eräs sotamies kranaatille, joka vonkuen\nläheni patteria.\n\n-- Yli menee! Jalkaväkeen! -- lisäsi hohottaen toinen huomatessaan,\nettä kranaatti lensi yli ja putosi varaväen riveihin.\n\n-- Tunnetko ennestään? -- nauroi kolmas eräälle musikalle, joka\nkyykistyi lentävän tykinluodin alla.\n\nMuutamia sotamiehiä kokoutui vallin luo katselemaan, mitä alhaalla\ntapahtui.\n\n-- Ketjunkin ovat jo poistaneet, näetkö. Takasin ovat menneet, --\npuhelivat he vallin yli osottaen.\n\n-- Pitäkää huoli omasta asiastanne, -- kiljasi heille eräs vanha\nali-upseeri. -- Jos ovat poistuneet, niin on takana tekemistä.\n\nSamassa tarttui ali-upseeri erään sotamiehen olkapäähän ja tyrkkäsi\nhäntä polvellaan. Kuului naurun hohotusta.\n\n-- Viidettä tykkiä siirtämään! -- huudettiin.\n\n-- Yht'aikaa, miehissä, hei! -- kuului reippaita huudahduksia tykkiä\nvierittävien joukosta.\n\n-- Ai, meidän barinilta oli vähällä sipaista lakin! -- nauroi Pierrelle\npunanaamainen veitikka hampaitaan näyttäen. -- Senkin härhättäjä, --\nlisäsi hän nuhtelevasti, kun tykinluoti samassa iski pyörään ja\nsotamiehen jalkaan.\n\n-- No, repolaiset! -- nauroi toinen nostokkaille, jotka arkaillen\ntulivat patterille haavotettuja hakemaan.\n\n-- Onkos puuro paksua? Vai niin, varikset, vai jo jäykistää! --\nhuudettiin nostokkaille, jotka käpelehtivät sotamiehen vieressä, jolta\nluoti oli reväissyt jalan.\n\n-- No, ukkoset utalat, -- irvistettiin musikoille. -- Ei näytä olevan\nmielityötä!\n\nPierre huomasi, että jokaisen osuneen tykinluodin ja jokaisen\nhaavottuneen tai kaatuneen miehen perästä sotamiesten reippaus\nkasvamistaan kasvoi.\n\nOli kuin jokaisen sotamiehen kasvoilta olisi leimahdellut kuin\nlähenevästä ukkospilvestä toinen toistaan kirkkaampia ja tihenemistään\ntiheneviä salassa syttyvän tulen salamoita.\n\nPierre ei katsonut eteensä taistelutantereelle eikä häntä haluttanut\ntietääkään, mitä siellä tapahtui: hän oli kokonaan kiintynyt\ntarkastamaan tuota sotamiesten parissa syttymistään syttyvää tulta,\njoka alkoi (hän tunsi sen) leimahdella myöskin hänen rinnassaan.\n\nKello kymmenen aikaan vetäytyi takasin jalkaväki, joka oli ollut\npensaikossa ja Kamenka-joen varsilla. Patterilta näki, miten he\njuoksivat sen sivu kantaen kivääreillään haavottuneita. Eräs kenraali\nsaapui seurueineen kummulle ja puhuteltuaan hetken aikaa everstiä sekä\nvihaisesti katsahdettuaan Pierreä laskeutui takasin alas. Hän oli\nkäskenyt patterin takana seisovan jalkaväen varaväen laskeutumaan\npitkälleen, jotteivät olisi liiaksi luotien ylettyvissä. Heti tämän\njälkeen kuului jalkaväen riveistä oikealta puolen patteria rummun\npärrytystä ja komennushuutoja ja patterilta näkyi, miten jalkaväen\nrivit liikahtivat eteenpäin.\n\nPierre katseli vallin yli. Yhdet kasvot pistivät erityisesti hänen\nsilmiinsä. Se oli nuori, kalpeakasvoinen upseeri. Hän kulki takaperin\nmiekka maata kohden ojennettuna ja levottomasti ympärilleen katsellen.\n\nJalkaväen rivit peittyivät savuun, josta kuului niiden pitkäveteistä\nhuutoa ja tiheää kiväärinammuntaa. Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi\nsieltä joukko haavottuneita ja paaria. Patteriin alkoi yhä tiheämmin\ntuiskuta tykinluotia. Muutamia sotamiehiä virui haavoissaan. Tykkien\nympärillä häärivät sotamiehet entistään toimeliaampina ja virkeämpinä.\nEi kukaan välittänyt enää Pierrestä. Parisen kertaa oli hänelle\närjäisty vihaisesti, että hän oli tiellä. Vanhin upseeri kulki synkin\nkasvoin, pitkin ja nopein askelin tykiltä toiselle. Sotamiehet antoivat\npatruunia, käännähtelivät, latasivat ja tekivät tehtävänsä jännitetyn\nkeikarimaisesti. He hypiskelivät kulkiessaan kuin vivut olisivat heitä\nviskoneet.\n\nUkkospilvi oli lähennyt ja kirkkaana paloi kaikkien kasvoilla se tuli,\njonka syttymistä Pierre oli silmällä pitänyt. Hän seisoi vanhimman\nupseerin rinnalla. Nuori upseeri lennähti käsi kulmalla vanhimman luo.\n\n-- Saan ilmoittaa kunnioittaen, herra eversti, että vain kahdeksan\npanosta on jälellä, käskettekö jatkamaan tulta? -- sanoi hän.\n\n-- Kartessi! -- kiljasi vanhin upseeri hänelle vastaamatta ja vallin\nyli tähystäen.\n\nSamassa tapahtui jotain. Nuori upseeri voihkasi ja pyörähti istualleen\nmaahan kuin lennosta ammuttu lintu. Kaikki kääntyi Pierren silmissä\nkummalliseksi, epäselväksi ja synkäksi.\n\nTykinluotia tuiskusi taukoamatta, iski rintavarustukseen, sotamiehiin\nja tykkeihin. Pierre, joka ei ollut tähän asti kuullut näitä ääniä,\nkuuli nyt ainoastaan niitä. Patterin oikealla puolella juoksi\nsotamiehiä hurraten taaksepäin, kuten Pierrestä tuntui, eikä eteenpäin.\n\nTykinluoti iski vallin laitaan, jonka edessä Pierre seisoi, tuiskutti\nmultaa ja hänen silmissään vilahti musta pallo. Nostokkaat, jotka\naikoivat nousta patterille, juoksivat takasin.\n\n-- Joka tykkiin kartessia! -- huusi upseeri.\n\nAli-upseeri riensi vanhimman upseerin luo ja supatti peloissaan (kuten\npalvelija ilmottaa päivällispöydässä isännälle, ettei vaadittua viiniä\nenää ole), ettei panoksia enää ollut.\n\n-- Rosvot, mitä tekevät! -- ärjäsi upseeri Pierreen päin kääntyen.\n\nVanhimman upseerin kasvot olivat punaiset ja hikiset ja hänen ankarat\nsilmänsä säihkyivät.\n\n-- Juokse varaväkeen, tuo laatikoita! -- kiljasi hän vihaisesti Pierreä\nsilmäillen sotamiehelleen.\n\n-- Minä lähden, -- sanoi Pierre.\n\nMitään vastaamatta läksi upseeri pitkin askelin toiselle suunnalle.\n\n-- Älkää ampuko... Odottakaa! -- huusi hän. Sotamies, jota oli käsketty\nkäydä hakemassa laatikoita, törmäsi Pierreä vasten.\n\n-- Ah, barin, ei täällä ole sinun paikkasi, -- virkkoi hän ja juoksi\nalas.\n\nPierre läksi juoksemaan sotamiehen perästä kiertäen paikan, jossa nuori\nupseeri istui.\n\nYksi, toinen, kolmas tykinluoti lensi hänen ylitsensä, iski eteen,\nsivuille, taakse. Pierre saapui alas. \"Mihin olen menossa?\" muisti hän\näkkiä vihreiden laatikkojen luo päästyään. Hän pysähtyi epäröiden\nmiettimään, jatkaako matkaa vai palata takasin. Yht'äkkiä heitti kauhea\nsysäys hänet selkäperin maahan. Samassa silmänräpäyksessä valaisi hänet\nsuuri tulenleimahdus ja yhtäperää kuului hirveä, korvia särkevä\nräjähdys, räiskettä ja vinkunaa.\n\nToinnuttuaan huomasi Pierre istuvansa maassa käsivaroin selkänojassa.\nLaatikko, jonka luona hän oli seissut, oli kadonnut. Kärventyneellä\nnurmella virui hujanhajan vain vihreitä, mustuneita laudankappaleita ja\nriepuja ja eräs hevonen nelisti hänen luotaan riipattavin\naisankappalein, vaan toinen virui, kuten Pierrekin, maassa ja korisi\npitkään ja vihlovasti.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nKauhusta mielettömänä kavahti Pierre jaloilleen ja riensi takasin\npatterille kuin ainoaan turvapaikkaan niiltä lukemattomilta kauhuilta,\njotka häntä ympäröivät.\n\nValliojaan mennessään huomasi Pierre, ettei patterista kuulunut\nammuntaa, mutta että siellä oli joitain salamyhkäisiä ihmisiä. Pierre\nei ehtinyt käsittää, keitä ne olivat ja mitä tekivät. Hän näki\nvanhimman everstin viruvan vallilla selin häneen aivan kuin\ntarkastellen jotain alhaalta, näki erään sotamiehen, joka riuhtoen\nitseään irti miesten käsistä, huusi: \"veljet!\" ja näki vielä jotain\nmuuta kummallista.\n\nHän ei vielä ehtinyt päästä perille siitä, että eversti oli saanut\nsurmansa, että sotamies, joka huusi: \"veljet!\" oli joutunut vangiksi ja\nettä hänen nähtensä oli eräs toinen sotamies lävistetty pistimellä\nselästä. Tuskin oli hän hypähtänyt vallihautaan, kun muuan laiha,\nkeltainen mies, jolla oli naama hiessä ja sininen univormu päällä,\njuoksi miekka kädessä häntä kohti jotain huutaen. Koska kumpikaan ei\nnähnyt toistaan vastakkain törmätessään, nosti Pierre vaistomaisesti\nkätensä puolustukseen ja tarttui samalla toisella kädellään miehen (se\noli ranskalainen upseeri) olkapäähän ja toisella hänen kurkkuunsa.\nUpseerilta putosi miekka kädestä ja hän tarttui Pierren niskaan.\n\nMuutaman sekunnin he katsoivat säikähtynein silmin toistensa outoja\nkasvoja eikä kumpikaan tiennyt, mitä he tekivät tai mitä tehdä. \"Minäkö\nolen joutunut vangiksi vai hänkö on minun vankini?\" ajatteli kumpikin.\nMutta ranskalainen upseeri näytti taipuvan uskomaan, että vangiksi oli\njoutunut hän itse, sillä Pierren vankka käsi, jota kauhu terästi,\nkouristi yhä lujemmin ja lujemmin hänen kurkkuaan. Ranskalainen oli\njuuri sanomaisillaan jotain, kun samassa vingahti kamalasti aivan\nheidän päittensä kohdalla tykinluoti ja Pierrestä tuntui, että\nranskalaiselta upseerilta katkasi pään: niin nopeasti painoi Pierre sen\nalas.\n\nPierre myöskin taivutti päätään ja irrotti kätensä. Joutamatta enää\najattelemaan, kumpi oli toisensa vanki, juoksi ranskalainen takasin\npatterille, vaan Pierre läksi rientämään alas rinnettä kompastellen\nkuolleisiin ja haavottuneisiin, jotka tuntuivat tarttuvan hänen\njalkoihinsa. Mutta hän ei ehtinyt alas, kun häntä vastaan juoksi\nsankkoja venäläisparvia, jotka kaatuen ja kompastellen ja iloisesti\nhuutaen riensivät patterille. (Tämä hyökkäys oli se, jonka Jermolof\nluki ansiokseen, koska, kuten hän sanoi, vain hänen urhokkuutensa ja\nonnistumisensa kautta voitiin suorittaa tämä urotyö ja tämä oli myöskin\nse hyökkäys, jossa hän oli muka kylvänyt kummulla Yrjön ristejä, joita\nhänellä oli ollut taskussa).\n\nRanskalaiset, jotka olivat vallanneet patterin, päätyivät pakoon.\nMeidän joukkomme ajoivat hurraa-huudoin ranskalaiset niin kauaksi\npatterin taa, että oli vaikea saada heidät pysähtymään.\n\nPattereilta kuletettiin vankeja, joiden joukossa oli myöskin eräs\nhaavottunut ranskalainen kenraali, jonka ympärillä kulki upseereja.\nHaavottuneiden joukot, joissa oli sekä Pierren tuttuja että\ntuntemattomia, venäläisiä ja ranskalaisia, kulkivat ja ryömivät\nkärsimysten murjomin kasvoin patterilta; joitakuita kannettiin\npaareilla. Pierre nousi kummulle, jossa hän viipyi toista tuntia, mutta\nsiitä toveripiiristä, joka oli ottanut hänet jäsenekseen, hän ei\ntavannut enää ketään. Paljon oli kuolleita, joita hän ei tuntenut. Ani\nharvoja vain hän tunsi. Nuori upseeri istua kyyhötti ennallaan vallin\nlaidalla verilätäkössä. Punanaamainen sotamies liikahteli vielä vähän,\nmutta siitä huolimatta häntä ei oltu korjattu. Pierre juoksi alas.\n\n\"Ei, nyt ne hylkäävät tämän; nyt ne kauhistuvat sitä mitä ovat\ntehneet!\" ajatteli Pierre päämäärättä suunnaten kulkunsa\ntaistelutantereelta poistuvien paariryhmien perästä.\n\nMutta aurinko, jonka eteen oli noussut paksu savu, oli korkealla ja\netupuolella, varsinkin vasemmalla Semenovskin kohdalla kiehui jotain\nsavun seassa ja taiston ryske, pauhu ja kanuunain jymy kiihtyi\nvimmatuksi kuin ihminen, joka menehtymäisillään huutaa viimeisin\nvoiminsa.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nBorodinon taistelun pääottelu tapahtui 1,000 sylen alalla Borodinon ja\nBagrationin fleschien välillä. (Tämän alan ulkopuolella teki\nvenäläisten puolelta Uvarovin ratsujoukko valehyökkäyksen keskipäivän\nseudussa, jotapaitsi Utitsa-joen takana oli Poniatovski otellut\nTutshkovin kanssa; mutta nämä olivat yksityisiä ja heikkoja toimia\nsiihen verraten, mitä keskellä taistelutannerta tapahtui). Borodinon ja\nfleschien välisellä kentällä metsän edustalla, avonaisella, kummaltakin\npuolen näkyvällä alalla tapahtui taistelun päänäytös mitä\nyksinkertaisimmalla ja tavallisimmalla tavalla.\n\nTaistelu alkoi pommituksella kummaltakin puolen useista sadoista\ntykeistä.\n\nKun sitte savu oli peittänyt koko kentän, läksi savussa liikkeelle\n(ranskalaisten puolelta) oikealta Dessaixin ja Compansin divisioonat\nfleschiä kohti ja vasemmalta varakuninkaan rykmentit Borodinoa kohti.\n\nShevardinon redutilta, jossa Napoleon oli, oli flescheille virstan\nmatka, vaan Borodinoon kolmatta virstaa suorassa linjassa ja tämän\ntähden ei Napoleon voinut nähdä, mitä siellä tapahtui, varsinkin kun\nsavu ja sumu peitti koko seudun. Dessaixin divisioonan sotamiehiä,\njotka marssivat fleschiä kohti, näkyi vain siihen saakka, kun he\nlaskeutuivat notkoon, joka heidät erotti flescheistä. Mutta niin pian\nkun he olivat painuneet notkoon, tuprusi tykkien ja kiväärien savu\nflescheiltä niin sakeana, että se peitti notkon toisella puolen\nnousevan rinteen kokonaan. Savun seasta vilahteli jotain mustaa,\nluultavasti sotaväkeä ja toisinaan välkkyi pistimiä. Mutta liikkuivatko\nne vai eivät, olivatko ne ranskalaisia vai venäläisiä, sitä ei voinut\nerottaa Shevardinon redutilta.\n\nAurinko nousi kirkkaana ja sen viisto valo lankesi suoraan Napoleonin\nkasvoihin, joka kädellään silmiä verhoten katseli flescheille. Kun\nsavupilvet vetäytyivät fleschien eteen, näytti vuoroin, että joukot\nliikkuivat, vuoroin, että savu liikkui. Toisinaan kuului laukausten\nlomista joukkojen huutoa, mutta ei voinut tietää, mitä ne siellä\ntekivät.\n\nNapoleon seisoi kummulla ja katseli kaukoputkella, jonka pieneen kehään\nnäkyi savua ja sotaväkeä, milloin ranskalaista, milloin venäläistä;\nmutta millä paikoin oli se, mitä hän oli nähnyt, hän ei voinut päättää\nlaskettuaan kaukoputken silmältään ja katsoessaan paljain silmin.\n\nHän laskeutui kummulta ja alkoi kävellä edestakaisin sen edessä.\n\nSilloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan ammuntaa ja katselemaan\ntaistelukentälle.\n\nEi ainoastaan siltä paikalta kummun juurelta, jossa Napoleon oli, ei\nainoastaan kummulta, jolla nyt seisoi muutamia hänen kenraaleistaan, --\nvaan ei edes itse flescheiltäkään, joilla nyt kuhisi sekä yht'aikaa\nettä vuorotellen joko venäläisiä tai ranskalaisia, kaatuneita,\nhaavottuneita ja eläviä, pelon ja mielettömän raivon huumaamina, voinut\nsaada selvää, mitä tässä paikassa tapahtui. Kului monia tuntia, tykit\njyskyivät, kiväärit paukkuivat taukoamatta, milloin ilmestyi paikalle\nainoastaan venäläisiä, milloin yksistään ranskalaisia, milloin\njalkaväkeä, milloin ratsujoukkoja, ilmestyivät, kaatuivat, uupuivat,\nhyökkäsivät vastakkain eivätkä tienneet mitä tehdä toisilleen, huusivat\nja peräytyivät takasin.\n\nTaistelukentältä nelisti myötäänsä Napoleonin luo hänen lähettämiään\nadjutanttia ja hänen marsalkkojensa ordonanssia ilmottamaan taistelun\nkulusta; mutta kaikki viestit olivat vääriä. Ja ne olivat vääriä siksi,\nettä taistelun tuoksinassa on mahdoton sanoa, mitä minäkin hetkenä\ntapahtuu, siksi, etteivät monetkaan adjutantit käyneet varsinaisella\ntaistelupaikalla, vaan ilmottivat asiat sen mukaan, kuin he olivat\nniistä kuulleet muilta ja vielä siksikin, että adjutanttien ajaessa\ntuota parin kolmen virstan taipaletta, joka erotti heidät Napoleonista,\nehtivät asiat muuttua ja heidän tuomansa sanomat eivät siis olleet\noikeita. Niinpä kiidätti eräs adjutantti varakuninkaalta semmoisen\nsanoman, että Borodino on vallotettu ja että Kolotshan silta on\nranskalaisten käsissä. Adjutantti kysyi Napoleonilta, käskeekö hän\njoukkojen marssia toiselle rannalle. Napoleon käski järjestämään rivit\nsillä puolen ja odottamaan. Mutta ei ainoastaan sinä hetkenä, jolloin\nNapoleon antoi tämän käskyn, vaan jo adjutantin lähtiessä Borodinosta\nolivat venäläiset vallottaneet sillan takasin ja polttaneet sen juuri\nsamassa kahakassa, johon Pierre oli ottanut osaa aivan taistelun\nalussa.\n\nFlescheiltä nelisti eräs adjutantti kalpein, säikähtynein kasvoin ja\nilmotti Napoleonille, että ryntäys on mennyt myttyyn ja että Compans on\nhaavottunut ja Davoust saanut surmansa; mutta sillä välin kun\nadjutantille kerrottiin, että ranskalaisten rynnäkkö muserrettiin,\noli eräs toinen joukko-osasto vallottanut fleschit, jota paitsi\nDavoust oli elossa ja saanut vain lievän ruhjevamman. Tämmöisten\nvälttämättömyydestä johtuneiden väärien ilmotusten perusteella antoi\nNapoleon käskyjään, jotka joko oli pantu täytäntöön ilman ja ennen\nhäntä tahi joita oli mahdoton täyttää, joten ne eivät siis tulleet\ntäytäntöön.\n\nMarsalkat ja kenraalit, jotka olivat jonkunverran lähempänä\ntaistelutannerta, mutta jotka, kuten Napoleonkaan, eivät ottaneet osaa\nitse taisteluun, vaan silloin tällöin pistäytyivät tulen ja luotien\nkeskeen, jakoivat määräyksiään niitä Napoleonilta kyselemättä ja\nantoivat käskyjä siitä, mihin oli ammuttava ja mistä, minne oli\nkiidettävä ratsuväen ja minne riennettävä jalkamiesten. Mutta heidänkin\nkäskynsä, samoin kuin Napoleonin käskyt, tulivat hyvin vähässä määrin\nja harvoin täytäntöön pannuiksi. Enimmäkseen tapahtui aivan päinvastoin\nkuin oli käsketty. Sotamiehet, joiden oli käsketty marssia eteenpäin,\npakenivat suinpäin takasin, kun joutuivat kartessituleen. Sotamiehet,\njoiden oli käsketty pysyä paikoillaan, hyökkäsivät toisinaan yhtäkkiä\neteenpäin, kun sattuivat näkemään edessään venäläisiä ja ratsuväki\nhyöksähti käskyttä pakenevien venäläisten kintereille. Niinpä nelisti\nkaksi ratsurykmenttiä Semenovskin notkon poikki eräälle mäelle, jolle\npäästyään he hetipaikalla käänsivät ratsunsa ympäri ja läksivät minkä\nkaviosta kerkesi samaa tietä takasin. Samaan tapaan liikkuivat\njalkaväkiosastotkin, jotka toisinaan ryntäsivät ihan toiselle taholle\nkuin oli komennettu. Kaikki semmoiset käskyt, mihin ja milloin oli\nsiirrettävä tykkejä, milloin lähetettävä jalkaväkeä ampumaan, milloin\nratsuväkeä ruhjomaan venäläistä jalkaväkeä, antoivat osastojen lähimmät\npäälliköt itse tiedustelematta edes Neyn, Davoustin tai Muratin\nmielipidettä, Napoleonista puhumattakaan. He eivät pelänneet\nrangaistusta annettujen käskyjen laiminlyömisestä eivätkä\nomavaltaisista käskyistään, sillä taistelussa on kysymyksessä oma\nhenki, joka on ihmiselle kaikista kallein; ja toisinaan tuntuu siltä,\nettä pelastus riippuu juoksemisesta takasin, toisinaan taas\nryntäyksestä eteenpäin ja taistelun kuumimmassa tuoksinassa temmeltävät\njoukot menettelivät kunkin hetken vaatimusten mukaisesti. Liikkeet\neteen- ja taaksepäin eivät itse asiassa kuitenkaan helpottaneet enemmän\nkuin muuttaneetkaan joukkojen asemaa. Hyökkäykset ja törmäykset toinen\ntoisensa kimppuun eivät tuottaneet heille melkein mitään vahinkoa, vaan\nvahinko, surma ja haavat koituivat luodeista, joita satamalla satoi\nkautta koko sen alan, jolla joukot ajelehtivat. Niin pian kuin nämä\njoukot pääsivät sen piirin ulkopuolelle, jossa luotia satoi,\njärjestivät takana olevat päälliköt hetipaikalla heidän rivinsä\nuudestaan, palauttivat kurin ja uudessa järjestyksessä ja kurissa\nlähettivät ne takasin tuleen, jossa nämä (kuoleman pelosta) taas\nunohtivat järjestyksen ja ajelehtivat aivan kuin tavallisen väkijoukon\nsatunnaisten mielialojen mukaan.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nNapoleonin kenraalit -- Davoust, Ney ja Murat -- jotka oleksivat\nlähellä tulen piiriä, vieläpä toisinaan pistäytyivät tulessakin,\njohtivat useita kertoja tuleen suunnattomien joukkojensa ryhdikkäät\nrivit. Mutta päinvastoin kuin mitä kaikissa entisissä taisteluissa\njärkähtämättömästi oli tapahtunut, palasivatkin nuo ryhdikkäät rivit\nodotetun sanoman asemasta vihollisen paosta _sieltä_ hajanaisin,\nsäikähtynein laumoin takasin. Kenraalit järjestivät heidät uudelleen,\nmutta väki hupeni hupenemistaan. Puolen päivän aikaan lähetti Murat\nadjutanttinsa pyytämään Napoleonilta lisäväkeä.\n\nNapoleon istui kummun juurella ja joi totia, kun Muratin adjutantti\nnelisti hänen luokseen ja vakuutti, että venäläiset muserretaan, jos\nhänen majesteettinsa antaa vielä yhden divisioonan.\n\n-- Apuväkeäkö? -- sanoi Napoleon ankaran ihmettelevänä, aivan kuin ei\nolisi käsittänyt adjutantin sanoja ja katsoen kauniiseen, poikamaisen\nnuoreen adjutanttiin, jolla oli pitkä, musta kiehkuratukka (samanlainen\nkuin Muratillakin).\n\n\"Apuväkeä!\" ajatteli Napoleon. \"Mihin ihmeeseen he pyytävät apuväkeä,\nkun heidän käsissään on puolet armeijaa, joka on marssitettu\nvenäläisten heikkoa, varustamatonta siipeä vastaan!\"\n\n-- _Dites au roi de Naples_, -- sanoi Napoleon ankarasti, -- _qu'il\nn'est pas midi et que je ne vois pas encore clair sur mon échiquier.\nAllez_.[138]\n\nKaunis, poikamainen nuori adjutantti, joka piti koko ajan kättään\nkulmalla, huokasi raskaasti ja ratsasti takasin teurastuspaikalle.\n\nNapoleon nousi, kutsui luokseen Caulaincourtin ja Berthierin ja rupesi\npuhelemaan näiden kanssa asioista, jotka eivät koskeneet taistelua.\n\nKeskellä keskustelua, joka alkoi kiinnittää Napoleonin mieltä,\nkääntyivät Berthierin silmät erääseen kenraaliin, joka hikisellä\nratsulla nelisti seurueineen kumpua kohti. Tulija oli Belliard.\nLaskeuduttuaan ratsunsa selästä tuli hän nopein askelin keisarin luo ja\nalkoi kovalla, rohkealla äänellä todistaa, miten välttämättömiä\napujoukot olivat. Hän vannoi kunniansa kautta, että venäläiset ovat\ntuhon omia, jos keisari antaa vielä divisioonan.\n\nNapoleon nytkäytti olkapäitään ja mitään vastaamatta jatkoi kävelyään.\nBelliard rupesi kovaäänisesti ja vilkkaasti keskustelemaan seurueen\nkenraalien kanssa jotka keräytyivät hänen ympärilleen.\n\n-- Te olette liian tulinen, Belliard, -- sanoi Napoleon mennen taas\nkenraalin luo. -- Helppo on erehtyä taistelun tuoksinassa. Menkää\ntakasin ja katsokaa miten asiat ovat ja tulkaa sitte uudelleen tänne.\n\nBelliard ei ollut vielä ehtinyt kadota näkyvistä, kun toiselta taholta\nkiisi uusi lähetti taistelutantereelta.\n\n-- _Eh bien qu'est ce qu'il y a_?[139] -- sanoi Napoleon äänellä, josta\nkuulosti lakkaamattomasta häiritsemisestä johtunut äreys.\n\n-- _Sire, le Prince_...[140] -- alkoi adjutantti.\n\n-- Pyytää apuväkeä? -- virkkoi Napoleon vihaisesti viitaten kädellään.\n\nAdjutantti kumarsi myöntävästi ja alkoi esittää asiaansa, mutta keisari\nkääntyi selin, otti pari askelta, pysähtyi, kääntyi takasin ja kutsui\nBerthierin.\n\n-- Täytyy antaa varaväkeä! -- sanoi hän hieman käsiään heilauttaen. --\nKenet sinne lähettäisi, mitä arvelette? -- kysyi hän Berthieriltä,\ntuolta _vison que j'ai fait aigle_,[141] kuten hän Berthieriä sittemmin\nkutsui.\n\n-- Hallitsija lähettäköön Clapareden divisioonan, -- sanoi Berthier,\njoka muisti ulkoa kaikki divisioonat, rykmentit ja pataljoonat.\n\nNapoleon nyökäytti myöntävästi päätään.\n\nAdjutantti ratsasti Clapareden divisioonaan. Muutamien minuuttien\nkuluttua läksi nuori kaarti liikkeelle paikaltaan erään kummun takaa,\nmissä se oli ollut. Napoleon katsoi ääneti samaan suuntaan.\n\n-- Ei, -- sanoi hän äkkiä Berthierille, -- en voi lähettää Claparedeä.\nLähettäkää Friantin divisioona.\n\nVaikkei ollut mitään etua siitä, että Clapareden asemasta\nlähetettäisiin Friantin divisioona, vaan Clapareden käännyttämisestä\ntakasin ja Friantin lähettämisestä hänen asemastaan koituisi sen sijaan\nsilminnähtävästi turhaa ajan viivytystä, täytettiin tämä käsky\nkuitenkin täsmällisesti. Napoleon ei huomannut, että hän näytteli\njoukkojensa suhteen samallaista osaa kuin lääkäri, joka lääkkeillään\nvain ehkäisee parantumista, -- osaa, jonka hän käsitti juurta jaksain\nja jota hän osasi oikein arvostella.\n\nFriantin divisioona katosi taistelun savuun samoin kuin muutkin.\nAdjutantteja saapui myötäänsä mikä miltäkin taholta ja kaikki puhuivat\naivan kuin keskinäisestä sopimuksesta samasta asiasta. Kaikki pyysivät\napuväkeä ja kaikki kertoivat, että venäläiset pysyvät paikoillaan ja\nsyytävät _un feu d'enfer_,[142] joka saa hupenemaan ranskalaisten\njoukot.\n\nNapoleon istui ajatuksissaan kenttätuolilla.\n\nAamusta asti nälissään ollut m-r de Beausset, joka piti\nmatkustelemisesta, tuli keisarin luo ja rohkeni kunnioittavasti esittää\nhänen majesteetilleen, että syötäisiin aamiaista.\n\n-- Toivon, että jo nyt voin onnitella teidän majesteettianne voiton\njohdosta, -- sanoi hän.\n\nMitään vastaamatta pudisti Napoleon päätään kieltävästi. Otaksuen, että\npäänpudistus koski voittoa eikä aamiaista, uskalsi m-r de Beausset\nhuomauttaa leikillisen kunnioittavasti, ettei maailmassa voi olla\nsemmoisia syitä, jotka voisivat estää syömästä aamiaista, kun sen voi\ntehdä.\n\n-- _Allez vous_[143] -- sanoi Napoleon äkkiä synkästi ja kääntyi\npoispäin.\n\nSäälin, katumuksen ja riemun autuaallinen hymy säteili herra Beaussetin\nkasvoilla, kun hän hiipivin askelin poistui muiden kenraalien pariin.\n\nNapoleonia vaivasi raskas tunne, joka oli samallainen kuin se, jota\naina tuntee onnellinen pelaaja, joka silmittömästi on syytänyt\nrahojaan, aina voittanut, vaan yhtäkkiä juuri silloin, kun hän on\ntarkoin laskenut kaikki pelin satunnaiset mahdollisuudet, tuntee, että\nkuta perinpohjaisemmin hän on punninnut sen kulun, sitä varmempi on\nhänen tappionsa.\n\nSotaväki oli sama, kenraalit samat, samat olivat varustukset, sama oli\nsuunnitelma, sama myöskin _proclamation courte et énergique_; hän itse\noli entinen ja sen hän tiesi; hän tiesi lisäksi, että hän nyt oli\npaljoa kokeneempi ja taitavampi kuin ennen; vihollinenkin oli sama kuin\nAusterlitzissa ja Friedlandissa, -- mutta ankara kädenviittaus kuoli\nsalaperäisen raukeasti.\n\nKaikki entiset temput, jotka ennen olivat tavallisesti menestyneet:\npatterien sijoitus yhteen kohtaan, varajoukkojen ryntäys rintaman\nmurtamiseksi ja ratsuväen _des hommes de fer_[144] ryntäys, -- kaikkia\nnäitä temppuja oli jo koeteltu, mutta voittoa ei vain kuulunut, vaan\nsen sijaan tuli toinen toisensa perästä tuomaan viestejä kaatuneista\nja haavottuneista kenraaleista, apuväen välttämättömyydestä,\nmahdottomuudesta lannistaa venäläisiä ja sotajoukkojen hajoamistilasta.\n\nEnnen oli parin kolmen käskyn, parin kolmen lauseen perästä kiitänyt\nmarsalkkoja ja adjutantteja riemuitsevin kasvoin onnittelemaan ja\nilmottamaan saaduista voitonmerkeistä: vangeista, joita oli\narmeija-osastoittain, _des faissceaux de drapeaux et d'aigles\nennemis_,[145] tykeistä, kuormastoista -- ja Murat oli pyytänyt vain\nlupaa laskea ratsuväki kokoamaan kuormastoja. Niin oli tapahtunut\nLodin, Maréngon, Arcolen, Jenan, Austerlitzin, Wagramin ynnä muissa,\nynnä muissa taisteluissa. Nyt oli jokin kumma käynyt hänen joukoilleen.\n\nVaikka saapui tieto fleschien vallottamisesta, huomasi Napoleon, ettei\ntämä ollut sitä, ei lähipitäenkään sitä, mitä aina ennen oli tapahtunut\nhänen taisteluissaan. Hän huomasi, että sama tunne, joka vaivasi häntä\nitseään, vaivasi myöskin kaikkia häntä ympäröiviä henkilöitä, jotka\nolivat kokeneita taistelun johtajia. Kaikki kasvot olivat surullisia,\nkaikkien silmät karttoivat toisiaan. Beausset oli ainoa, joka ei\npystynyt käsittämään sitä, mikä parhaillaan oli tekeillä. Napoleon taas\ntiesi hyvästi pitkästä sotakokemuksestaan, mitä merkitsivät 8 tuntia\nkestäneet suuret pommitukset, jotka eivät olleet tuottaneet ryntääjille\nvoittoa. Hän tiesi että se oli melkein samaa kuin menetetty taistelu ja\nettä pieninkin sattuma voisi nyt -- jolloin oli tultu taistelun\nhäälyvimmälle kohdalle -- voisi tuhota hänet ja hänen sotajoukkonsa.\n\nKun hän vaelsi ajatuksissaan tämän kummallisen Venäjän sotaretken\nkaikkien kohtien läpi, jossa ei oltu voitettu ainoatakaan taistelua,\njossa kahteen kuukauteen ei oltu anastettu lippuja, ei tykkejä eikä\nvankeja armeija-osastoittain, kun hän katsoi itseään ympäröivien\nhenkilöiden umpimielisiin, surullisiin kasvoihin ja kuunteli\ntiedonantoja siitä, että venäläiset yhä pitävät puoliaan, -- valtasi\nhänet hirveä tunne, tunne semmoinen, joka toisinaan valtaa ihmisen\nunennäöissä ja hänen päänsä nousi täyteen ajatuksia satunnaisista\nmahdollisuuksista, jotka voivat syöstä hänet tuhoon. Venäläiset voivat\nhyökätä hänen vasemman siipensä kimppuun; voivat murtaa hänen\nkeskustansa; harhaluoti voi surmata hänet itsensä. Kaikki tämä oli\nmahdollista. Entisissä taisteluissaan hän oli punninnut vain\nmenestymisen satunnaisia mahdollisuuksia, nyt sitä vastoin tulvi hänen\nmieleensä lukemattomien onnettomien mahdollisuuksien sarjoja ja hän\nodotti niitä kaikkia. Niin, nyt tuntui kuin unessa, jolloin ihminen\nnäkee ilkiön käyvän kimppuunsa ja hän on iskevinään tuota vihollistaan\nniin väkevästi, että sen täytyy sortua hänen iskustaan, vaan tunteekin\nsamassa, että hänen kätensä painuu voimattomana ja kepeänä kuin riepu\nja varman kuoleman kauhu valtaa silloin onnettoman ihmisen.\n\nSe tieto, että venäläiset ovat käyneet Ranskan armeijan vasemman siiven\nkimppuun, herätti Napoleonissa tämän kauhun. Hän istui ääneti kummun\njuurella kenttätuolillaan pää painuksissa ja kyynärpäät polvia vasten.\nBerthier tuli hänen luokseen ja esitti tehtäväksi retken pitkin\nrintamaa, jotta omin silmin nähtäisiin, millä kannalla asiat olivat.\n\n-- Mitä? Mitä te sanotte? -- virkkoi Napoleon. -- Käskekää tuomaan\nminulle hevonen.\n\nHän nousi satulaan ja läksi Semenovskojeen. Kautta koko sen alan, jolla\nNapoleon liikkui, näkyi verkkaan haihtuvan ruudinsavun seasta sekä\nyksittäin että läjittäin verilätäköissä viruvia miehiä ja hevosia. Näin\nkauheata jälkeä ja näin suurta kaatuneiden paljoutta niin pienellä\nalalla ei Napoleon ollut vielä koskaan nähnyt eikä myöskään yksikään\nhänen kenraaleistaan. Tykkien jyminä, joka oli taukoamatta soinut\nkokonaista 10 tuntia ja tyyten lyönyt lamaan kuulohermot, loi näylle\nerityisen vaikuttavuuden leiman (kuten musiikki liikkumattomia\nkuvaryhmiä näytettäissä). Napoleon saapui Semenovskojen kunnaalle ja\nnäki savun läpi sankkoja sotamiesrivejä, joiden univormujen värit\nolivat outoja hänen silmälleen. Ne olivat venäläisiä.\n\nVenäläiset seisoivat tihein rivein Semenovskojen takana ja heidän\ntykkinsä mylvivät herkeämättä ja tupruttivat savua pitkin rintamaa.\nTaistelua ei enää ollut. Jatkui vain surmaamista, joka ei voinut viedä\nmihinkään tulokseen venäläisiä enemmän kuin ranskalaisiakaan. Napoleon\npysäytti hevosensa ja vaipui taas mietteisiinsä, joista hänet herätti\nBerthier; hän ei voinut pysähdyttää liikettä, joka kiehui hänen\nedessään ja ympärillään ja jota pidettiin hänen johtamanaan ja hänestä\nriippuvana ja tämä liike tuntui hänestä ensi kertaa onnistumattomuuden\ntähden tarpeettomalta ja kauhealta.\n\nEräs kenraali ratsasti Napoleonin luo ja uskalsi ehdottaa, että hän\nkäskisi johtaa taisteluun vanhan kaartin. Ney ja Berthier, jotka\nseisoivat Napoleonin vieressä, vaihtoivat keskenään katseita ja\nhymyilivät halveksuvasti kenraalin mielettömälle ehdotukselle.\n\nNapoleon laski päänsä alas ja oli kauan aikaa vaiti.\n\n-- _A huit cent lieux de France je ne ferai pas démolir ma garde_![146]\n-- sanoi hän, käänsi hevosensa ympäri ja läksi takasin Shevardinoon.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nKutusof istui harmaa pää kumarassa ja raskas ruumis kyyhällään matolla\npeitetyllä penkillä, sillä samalla paikalla, jossa Pierre oli hänet\nnähnyt aamulla. Hän ei antanut minkäänlaisia määräyksiä, vaan\nainoastaan joko suostui tai oli suostumatta siihen, mitä hänelle\nesitettiin.\n\n\"Niin, niin, tehkää se\", vastaili hän minkä minkinlaisiin ehdotuksiin.\n\"Niin, niin, ratsastappas, veikkonen, katsomaan\", sanoi hän milloin\nyhdelle milloin toiselle seuralaisistaan; tahi: \"ei, ei tarvitse,\nparempi on odottaa\", puheli hän. Hän kuunteli tuodut tiedot ja antoi\nkäskyjä silloin, kun hänen alaisensa niitä vaativat; mutta tietoja\nkuunnellessaan ei hän näyttänyt kiinnittävän huomiota niiden sanojen\nsisällykseen, joita hänelle lausuttiin, vaan jokin muu tiedontuojien\nkasvojen ilmeessä ja puheen sävyssä kiinnitti hänen mieltään. Hän tiesi\npitkällisestä sotakokemuksesta ja käsitti vanhana miehenä, että yhden\nhenkilön on mahdoton johtaa satoja tuhansia henkensä edestä\nkamppailevia miehiä ja tiesi niinikään, että taistelun kohtaloa eivät\nratkaise ylipäällikön määräykset, ei paikka, jossa sotaväki on, ei\ntykkien eikä surmansa saaneiden lukumäärä, vaan se saavuttamaton voima,\njota sanotaan sotaväen hengeksi ja hän piti silmällä tätä voimaa ja\njohti sitä, mikäli se oli hänen vallassaan.\n\nKutusovin yleisenä kasvojen ilmeenä oli tarkkaava levollinen huomio ja\njännitys, joka tuskin kykeni voittamaan raukean ja vanhan ruumiin\nväsymystä.\n\nKello 11 aikaan aamulla hänelle tuotiin tieto, että ranskalaiset oli\nkarkotettu vallottamiltaan flescheiltä, mutta että ruhtinas Bagration\noli haavottunut. Kutusof ähkäsi ja pudisteli päätään.\n\n-- Ratsasta ruhtinas Pjotr Ivanovitshin luo ja tiedustele tarkkaan,\nmiten asiat ovat, -- sanoi hän eräälle adjutanteistaan, jonka jälkeen\nhän virkkoi takanaan seisovalle Württembergin prinssille:\n\n-- Eikö Teidän Korkeutenne haluaisi ottaa vastaan 2:sen armeijan\njohtoa?\n\nKohta prinssin lähdettyä, vieläpä niinkin kohta, ettei hän ollut voinut\nehtiä Semenovskojeen, palasi prinssin adjutantti tuomaan sanan hänen\narmolleen, että prinssi pyytää väkeä.\n\nHetken aikaa kasvojaan rypisteltyään lähetti Kutusof Dohturoville\nkäskyn ottaa käsiinsä 2:sen armeijan päällikkyys, vaan pyysi prinssin,\njota ilman, kuten hän sanoi, hän ei voi tulla toimeen, saapumaan\ntakasin luokseen. Kun tuotiin sanoma Muratin vangitsemisesta ja\nesikunta-upseerit onnittelivat Kutusovia, hymähti hän.\n\n-- Odottakaa, hyvät herrat, -- sanoi hän. -- Taistelu on voitettu eikä\nMuratin vangitsemisessa ole mitään tavatonta. Mutta parasta on säästää\niloa.\n\nHän käski kuitenkin adjutantin viemään tämän tiedon joukoille.\n\nKun Shtsherbinin vasemmalta siiveltä kiidätti ilmottamaan, että\nranskalaiset olivat miehittäneet fleschit ja Semenovskojen, nousi\nKutusof, joka taistelutantereelta kuuluvista äänistä ja Shtsherbininin\nkasvoista arvasi, että tiedot olivat huonot, aivan kuin jalkojaan\noikomaan ja otettuaan Shtsherbininiä kainalosta vei hänet syrjään.\n\n-- Ratsastappas, veikkonen, -- sanoi hän Jermoloville, -- katsomaan,\nvoisiko siellä jotain tehdä.\n\nKutusof oli Gorkissa, venäläisten joukkojen aseman keskuksessa.\nNapoleonin hyökkäykset meidän vasenta siipeämme vastaan torjuttiin\nuseaan kertaan. Keskustassa eivät ranskalaiset päässeet Borodinoa\netemmä. Vasemman siiven puolella oli Uvarovin ratsuväki pakottanut\nranskalaiset pakoon.\n\nKolmatta käydessä päättyivät ranskalaisten hyökkäykset. Kaikkien niiden\nkasvoilla, jotka saapuivat taistelutantereelta ja niidenkin, jotka\nseisoivat Kutusovin ympärillä, huomasi hän mitä äärimmäisimmän\njännityksen leiman. Kutusof oli odottamattoman tyytyväinen päivän\nmenestykseen. Moneen kertaan painui hänen päänsä niin syvään alas, että\nse oli retkahtamaisillaan, sillä hän torkahteli. Hänelle tuotiin\npäivällinen.\n\nSivusadjutantti Wolzogen, sama mies, joka ruhtinas Andrein ohi\nratsastaessaan oli puhunut, että sota pitää _im Raum verlegen_ ja jota\nBagration kovasti vihasi, saapui päivällistä syödessä Kutusovin luo.\nWolzogen oli tullut tuomaan Barclayn tiedonantoa vasemman siiven\ntapahtumista. Kun järkevä Barclay de Tolly oli nähnyt, että\nhaavottuneet laumoittain pakenivat taistelusta ja että armeijan\nselkäpuoli oli hajallaan, oli hän kaikki näkökohdat perinpohjin\npunnittuaan tehnyt sen johtopäätöksen, että taistelu oli menetetty,\njosta hän lähetti suosikkinsa viemään sanoman ylipäällikölle.\n\nKutusof oli parhaillaan hyvin vaivaloisesti järsimässä paistettua kanaa\nja katsahti ilostunein, sirhallaan vetäytynein silmin Wolzogeniin.\n\nWolzogen astui Kutusovin luo huolettomasti jalkojaan heilutellen,\nhuulet halveksuvassa hymynkierteessä ja hieman lakinlippuaan kädellään\nkoskien.\n\nWolzogen kohteli hänen armoaan jonkunverran teeskennellyn\nvälinpitämättömästi, jonka piti osottaa, että hän korkeasti\nsivistyneenä sotilaana suo venäläisille etuoikeuden pitää epäjumalanaan\ntuota vanhaa, hyödytöntä ukkoa, vaan että hän itse hyvin tietää,\nminkälaisen miehen kanssa hän on tekemisissä. _Der alte Herr_ (joksi\nsaksalaiset sanoivat Kutusovia keskuudessaan) _macht sich ganz\nbequem_[147] ajatteli Wolzogen ja tuikeasti vilkaistuaan Kutusovin\nedessä oleviin lautasiin alkoi tehdä vanhalle herralle selkoa vasemman\nsiiven asemasta, kuten Barclay oli käskenyt ja kuten hän itse oli sen\nnähnyt ja käsittänyt.\n\n-- Meidän asemamme kaikki kohdat ovat vihollisen käsissä emmekä niitä\nvoi vallottaa takasin, kun ei ole väkeä; miehistö pakenee eikä sitä saa\nmitenkään pysähtymään, -- esitti hän.\n\nKutusof lakkasi järsimästä ja ihmeissään, aivan kuin käsittämättä, mitä\nhänelle puhuttiin, alkoi tuijottaa Wolzogeniin. Huomattuaan vanhan\nherran kuohahtavan sanoi Wolzogen hymyillen:\n\n-- En katsonut itselläni olevan oikeutta salata teidän armoltanne sitä,\nmitä olen nähnyt. Joukot ovat aivan hajallaan...\n\n-- Te nähneet? Te nähneet? -- kiljasi Kutusof kulmiaan rypistellen\nja kavahtaen rutosti pystyyn sekä astuen aivan Wolzogenin eteen. --\nKuinka ... kuinka te uskallatte! ... -- huusi hän tikahtumaisillaan ja\nvapisevilla käsillään uhkaavia liikkeitä tehden. -- Kuinka te, hyvä\nherra, uskallatte puhua tätä _minulle_? Te ette tiedä mitään. Sanokaa\nminulta kenraali Barclaylle, että hänen tietonsa ovat väärät ja että\nminä, ylipäällikkö, tiedän taistelun kulun tällä hetkellä paremmin kuin\nhän.\n\nWolzogen halusi väittää jotain vastaan, mutta Kutusof keskeytti hänet.\n\n-- Vihollinen on torjuttu vasemmalla ja kärsinyt tappion oikealla\nsiivellä. Jos te, hyvä herra, olette nähneet huonosti, niin älkää\nruvetko puhumaan semmoista, jota ette tiedä ettekä tunne. Suvaitkaa\npalata kenraali Barclayn luo ja ilmottaa hänelle huomisen varalta, että\nminun ehdoton aikomukseni on ryhtyä hyökkäämään, -- sanoi Kutusof\nvakavasti.\n\nKaikki olivat ääneti, kuului ainoastaan hengästyneen vanhan kenraalin\nraskasta huohotusta.\n\n-- Kaikkialla on vihollinen syösty takasin, josta minä kiitän Jumalaa\nja urhoollista sotajoukkoamme. Vihollinen on voitettu ja huomenna me\najamme sen pyhästä Venäjänmaasta tiehensä, -- sanoi Kutusof silmiään\nristien ja alkoi äkkiä vesissä silmin itkeä nyyhkyttää.\n\nOlkapäitään kohautettuaan ja suutaan murtaen poistui Wolzogen ääneti\nsyrjään ja ihmetellen _über diese Eigenommenheit des alten\nHerren_.[148]\n\n-- Tuossa se on se minun sankarini, -- sanoi Kutusof lihavalle,\nkauniille mustatukkaiselle kenraalille, joka nyt saapui kummulle.\n\nTulija oli Rajevski, joka oli viettänyt koko päivän Borodinon kentän\npääasemalla.\n\nRajevski ilmotti, että joukot pysyvät horjumattomina paikoillaan ja\netteivät ranskalaiset uskalla enää tehdä hyökkäyksiä.\n\nKuunneltuaan, mitä Rajevskilla oli sanomista, sanoi Kutusof ranskaksi:\n\n-- _Vous ne pensez donc pas comme les autres que nous sommes obligés de\nnous retirer_?[149]\n\n-- _Au contrair, votre altesse, dans les affaires indécises c'est\ntoujours le plus opiniâtre qui reste victorieux_, -- vastasi Rajevski,\n-- _et mon opinion_...[150]\n\n-- Kaisarof! -- huudahti Kutusof adjutantilleen. -- Käy istumaan ja\nkirjota päiväkäsky huomispäiväksi. Ja sinä, -- sanoi hän toiselle, --\nlähde rintamaan, ja ilmota, että huomenna me ryhdymme hyökkäämään.\n\nSillä välin kun keskustelua jatkui Rajevskin kanssa ja päiväkäskyä\nsaneltiin, ehti Wolzogen palata Barclayn luota. Hän ilmoitti että\nBarclay de Tolly haluaisi saada kirjallisen vahvistuksen sotamarsalkan\nantamaan päiväkäskyyn.\n\nJa jonkin hämärän, salaperäisen siteen vaikutuksesta, jota sanotaan\narmeijan hengeksi ja joka muodostaa sodan tärkeimmän hermon, kiisivät\nKutusovin sanat ja päiväkäsky huomisesta taistelusta yht'aikaa armeijan\nkaikkiin sopukkoihin.\n\nEivät suinkaan itse sanat eikä päiväkäsky kulkeutuneet tuon siteen\nviimeisten rivien kuuluviin. Ne puheet, jotka kulkivat suusta suuhun\narmeijan eri osissa, eivät olleet vähääkään Kutusovin lausumien sanojen\nkaltaisia, mutta hänen sanojensa merkitys levisi kaikkialle, sillä se,\nminkä Kutusof oli sanonut, ei johtunut konstikkaista mietelmistä, vaan\ntunteesta, joka vallitsi ylipäällikön rinnassa yhtä lämpimänä kuin\nkaikkien muidenkin venäläisten rinnassa.\n\nJa kun väki sai kuulla, että huomenna me puolestamme käymme vihollisen\nkimppuun ja kun se sai armeijan korkeimmista piireistä vahvistuksen\nsiihen, mitä se tahtoi uskoa, tyyntyivät ja reipastuivat uupuneiden,\nhorjuvien miesten mielet.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nRuhtinas Andrein rykmentti oli varaväkenä, joka melkein klo 1 asti oli\ntoimettomana seisonut Semenovskojen takana ankarassa tykkitulessa.\nKahta käydessä siirrettiin rykmentti, joka oli menettänyt kolmatta\nsataa miestä, eteenpäin tallotulle kaurapellolle, sille Semenovskojen\nja kumpupatterin väliselle alalle, jolla tänä päivänä oli tuhottu\ntuhansia ihmisiä ja jolle kahta käydessä suunnattiin kiihkeän\nkeskitetty tuli muutamista sadoista vihollisen tykeistä.\n\nTältä paikaltaan poistumatta ja ainoatakaan laukausta ampumatta menetti\nrykmentti täällä vielä kolmannen osan miehistöstään. Etupuolelta ja\nvarsinkin oikealta kuului sakean savun seasta tykkien mylvähdyksiä ja\nsavun salaperäisistä uumenista singahteli myötäänsä vihaisesti\nsähiseviä luotia ja veltosti vinkuvia kranaattia. Toisinaan kului\nneljänneksen tuntia, jolloin kaikki luodit ja kranaatit huristivat yli\naivan kuin suoden hetkisen levähdysaikaa, mutta toisinaan yhden ainoan\nminuutin kuluessa ruhjoutui riveistä useita miehiä, joten kaatuneiden\nkorjaamista ja haavottuneiden kantamista kesti lakkaamatta.\n\nJokaisen uuden iskun perästä jäi niille, jotka eivät vielä olleet\nsaaneet surmaansa, yhä vähemmän ja vähemmän hengissäpysymisen toivoa.\nRykmentti seisoi pataljoonakolonnittain, kukin 300 askeleen päässä\ntoisestaan, mutta siitä huolimatta vallitsi miehissä yksi ja yhteinen\nmieliala. Kaikki rykmentin miehet olivat yhtä vaiteliaita ja synkkiä.\nHarvoin kuului riveistä puhetta, ja jos sitä milloin kuului, vaimeni se\nheti, kun kuului luodin isku ja huuto: paarit! Suurimman osan aikaa\nistui rykmentin miehistö päällikköjen käskystä maassa. Ken otti lakin\npäästään, oikoi huolellisesti sen poimuja ja laittoi ne takasin\npaikoilleen; ken möyhensi kuivaa savea kämmeniensä välissä ja kiillotti\nsillä pistintään; ken venytteli remeliään ja siirsi tiukemmalle\nkannikkeen solkea; ken korjaili ja oikoi kurtistuneita jalkariepujaan,\nriisui jalkineensa ja veti ne takasin jalkaansa. Jotkut rakensivat\npikkutaloja multakokkareista tai punoivat palmikkoja olensängistä.\nKaikki näyttivät tyyten vaipuneilta näihin askareihinsa. Kun\nmiehiä kaatui ja haavottui, kun paarijonot liikkuivat, kun meikäläisiä\nosastoja palasi taistelusta ja kun savun seasta häämötti suuria\nvihollisparvia, ei kukaan pannut näihin seikkoihin minkäänlaista\nhuomiota. Kun taas tykistöä ja ratsuväkeä ajoi esiin ja näkyi\nmeidän marssivia jalkajoukkoja, kuului kaikilta puolin hyväksyviä\nhuomautuksia. Mutta kaikista suurin huomio kiintyi aivan\nsyrjäseikkoihin, joilla ei ollut mitään tekemistä taistelun kanssa. Oli\nkuin noiden henkisesti nääntyneiden miesten huomiokyky olisi levännyt\nnäissä tavallisissa elämän pikku tapahtumissa. Muuan tykistöpatteri\najoi rykmentin rintaman editse. Eräältä tykkilaatikkoa vetävältä\nhevoselta oli vetohihna jäänyt jalkojen väliin. \"Hoi, katsokaa\nhevosta!... Korjatkaa! Kaatuu... Ah, eivät näe!\" ... huudettiin\nyht'aikaa kaikkialta rykmentin riveistä. Toisen kerran herätti yleistä\nhuomiota pieni, pahanpäiväinen, ruskea koira, joka häntä pökössä juosta\nhaipatti rivien ohitse, päästi yht'äkkiä surkean ujelluksen\nsäikähtyneenä lähelle iskeneestä tykinluodista ja livisti sitten häntä\nkoipien välissä syrjään. Ympäri rykmenttiä kuului honotusta, vinkumista\nja koiran ujelluksen matkimista. Mutta tämmöistä huvittelua kesti vain\nmuutaman minuutin. Miehistö oli jo ollut yhdeksättä tuntia syömättä ja\ntoimettomana kuoleman kauhu lakkaamatta silmien edessä ja kalpeat,\nsynkät kasvot kalpenivat ja synkistyivät entisestään.\n\nRuhtinas Andrei oli yhtä synkkä ja kalpea kuin kaikki muutkin rykmentin\nmiehet. Hän käveli edestakasin niityllä kaurapellon vieressä, kulki\npellon laidasta toiseen pää kumarassa ja kädet ristissä selän takana.\nHänellä ei ollut mitään tekemistä eikä komentamista. Kaikki tapahtui\nitsestään. Kaatuneita raahattiin rintaman taa, haavottuneita kannettiin\nkorjuuseen, rivit hupenivat. Jos miehiä pistäytyi jonnekin riveistä,\npalasivat he kohta nopeasti takasin. Alussa ruhtinas Andrei, joka piti\nvelvollisuutenaan herättää miehissään miehuutta omalla esimerkillään,\nkulki rivien keskessä, mutta sitte hän huomasi, ettei hän voinut\nopettaa heitä mihinkään eikä millään. Kaikki hänen sielunvoimansa\nsamoin kuin jokaisen sotamiehenkin olivat tiedottomasti kohdistuneet\nsiihen, ettei vain olisi tarvinnut kiintyä katsomaan sen aseman\nkauhuja, jossa he olivat. Hän kulki niityllä jalkojaan vedellen,\nheinänsänkeä penkoen ja katsellen pölyä, jota oli laskeutunut hänen\nsaappailleen. Toisinaan hän liikkui pitkin askelin ja koetteli osua\nniittomiesten jättämiin jälkiin, toisinaan hän askeleitaan lukien\nlaski, montako kertaa hänen oli kulettava niityn laidasta toiseen,\njotta matkaa tulisi yksi virsta, toisinaan pysähtyi katsoa murjottamaan\nojavarsilla kasvavaa koiruohoa, riipi kukintoja, rouhensi kukat\nkämmenissään ja veti sieramiinsa niiden väkevää tuoksuavaa lemua.\nAjatusten eilisestä työstä ei ollut jäänyt mitään jälelle. Hän ei\najatellut mitään. Kuunteli vain väsynein korvin yhä noita samoja ääniä,\njoista selvään erotti luotien lennon laukausten jyminästä, katseli\nkyllästymiseen asti tuttuja 1:sen pataljoonan miesten kasvoja ja\nodotteli. \"Tuossa taas ... taas meille!\" ajatteli hän pysähtyen\nkuuntelemaan vinkunaa, jonka synnytti jokin savun ummesta lähenevä\nesine. \"Yksi, kaksi! Vielä! Osui\"... Hän pysähtyi ja tarkasti rivejä.\n\"Ei, yli lensi. Mutta tuo sattui\". Vaan taas painautui hän kävelemään\nja koetti ottaa pitkiä askeleita, jotta olisi 16 askeleella päässyt\nniityn laitaan. Vinkuna ja isku! Viiden askeleen päässä hänestä\nryöppysi kuiva multa, johon vilahti tykinluoti. Väkisinkin värisytti\nhäntä. Hän katsahti taasen riveihin. Luultavasti vei usean; suuri\nmiesjoukko keräytyi 2:sen pataljoonan luo.\n\n-- Herra adjutantti, -- huudahti hän, -- käskekää, etteivät kokoutuisi\nryhmiin.\n\nTäytettyään käskyn tuli adjutantti ruhtinas Andrein luo. Toiselta\npuolen ajoi pataljoonan komentaja.\n\n\"Väistykää!\" kaikui erään sotamiehen hätäinen huudahdus ja aivan kuin\nmaahan laskeutuva lintu, jonka siivet suhisevat vinhasta räpytyksestä\nhumahti kranaatti kahden askeleen päähän ruhtinas Andreista pataljoonan\nkomentajan hevosen viereen. Kysymättä, sopiko vai eikö sopinut osottaa\nkauhua, hirnahti hevonen ensimäisenä, teutaroi tuokioisen paikallaan,\njotta majuri oli vähällä pudota satulasta ja laukkasi sitte syrjään.\nHevosen kauhu tarttui miehiin.\n\n-- Pitkällenne! -- kiljasi adjutantti, joka heittäytyi maahan.\n\nRuhtinas Andrei seisoi epäröiden paikallaan. Kranaatti savusi ja pyöri\nkuin hyrrä hänen ja pilkallaan olevan adjutantin välillä pellon ja\nniityn rajalla koiruohoryhelmän vieressä.\n\n\"Jokohan on surmani?\" -- ajatteli ruhtinas Andrei silmäillen aivan\nuusin, kateellisin katsein nurmea, koiruohoa ja savukierrettä, joka\nkiemurteli pyörivästä mustasta pallosta. \"En voi, en tahdo kuolla,\nrakastan elämää, rakastan tuota nurmea, maata, ilmaa...\" Näin\najatellessaan välähti myöskin hänen mieleensä, että häneen katsottiin.\n\n-- Ettekö häpeä, herra upseeri! -- sanoi hän adjutantille. -- Mikä...\n\nHän ei ehtinyt etemmä. Yht'äkkiä kuului räjähdys ja aivan kuin\nsärkyneen astian sirpaleiden suhinaa, tulvahti ruudin tukehduttava\nkatku, ruhtinas Andrei retkahti syrjään ja kaatui kädet pystyssä\nvatsalleen.\n\nMuutamia upseeria lennähti hänen luokseen. Vatsan oikealla puolen oli\nnurmelle valunut suuri veriläiskä.\n\nPaikalle kutsutut nostokkaat pysähtyivät paareineen upseerien taa.\nRuhtinas Andrei virui vatsallaan ja kasvot nurmea vasten painuneina\nhengitti raskaasti ja nyyhkyttäen.\n\n-- Mitä te siellä töllistelette, käykää tänne.\n\nMusikat tulivat ja tarttuivat ruhtinas Andrein jalkoihin ja olkapäihin,\nmutta kun hän voihki surkeasti, laskivat musikat hänet takasin maahan.\n\n-- Käykää kiinni ja pankaa paareille, sama se! -- huusi jonkun ääni.\n\nToisen kerran tartuttiin hänen harteisiinsa ja nostettiin paareille.\n\n-- Ah, Jumalani, Jumalani! Mitä tämä on... Vatsaan! Loppu tuli!\nJumalani! -- kuului ääniä upseerien kesken.\n\n-- Karvan etäisyydeltä hurahti korvan juuresta! -- kertoi adjutantti.\n\nMusikat asettivat paarit olkapäilleen ja läksivät nopeasti paarustamaan\nsidonta-asemalle tallomaansa polkua myöten.\n\n-- Käykää tahdissa... Pölkkypäät! -- kiljasi eräs upseeri ja pysähdytti\nharteista musikat, jotka astuivat epätasaisessa tahdissa ja siten\nhytkyttivät paareja.\n\n-- Astu jalkaan siellä, Hvedor, kuulitko, Hvedor, -- hoppusi etumainen\nmusikka.\n\n-- Nyt käypi hyvin, -- virkkoi takimainen mies iloisesti, kun tapasi\ntahdin.\n\n-- Teidän jaloutenne ... herra ruhtinas? -- sanoi vapisevin äänin\nTimohin, joka juoksi paarien luo ja kurkisti niihin.\n\nRuhtinas Andrei avasi silmänsä ja katsahti paarien pohjalta, jonka\nsyvyyteen hänen päänsä oli painunut, puhuvaan mieheen ja ummisti\nuudelleen luomensa.\n\nNostokkaat kantoivat ruhtinas Andrein metsän laitaan, jossa oli\nkuormarattaita ja sitoma-asema. Sitoma-asemana oli kolme koivikon\nlaitaan pystytettyä telttiä, joiden liepeet oli kääritty ylös.\nKoivikossa oli kuormarattaita ja hevosia. Hevoset söivät kauroja päihin\npujotetuista pusseista ja varpusparvia lensi tuontuostakin nokkimaan\nvarisseita jyviä. Korppia lensi verta vainuten koivusta koivuun.\nTelttien ympärillä, alun kolmatta desjatinaa lavealla alalla virui,\nistui ja seisoi verisiä miehiä kaikenkarvaisissa puvuissa.\nHaavottuneiden ympärillä seisoi apein, tarkkaavaisin kasvoin joukottain\nkantajasotamiehiä, joita järjestystä valvovat upseerit turhaan saivat\nhätistellä pois tältä paikalta. Upseereja tottelematta seisoivat\nsotamiehet paikoillaan paareihinsa nojaten ja katsoa tuijottivat\nedessään tapahtuviin toimiin aivan kuin tahtoen päästä käsittämään näyn\nvakavaa merkitystä. Telteistä kuului milloin kovaäänistä, hurjaa\nvoihketta, milloin surkeaa valitusta. Silloin tällöin juoksi telteistä\njoku haavuri hakemaan vettä ja näyttämään, keitä oli kannettava sisään.\nTelttien luona vuoroaan odottavat haavottuneet korisivat, voihkivat,\nitkivät, parkuivat, kiroilivat ja pyysivät viinaa. Jotkut hourivat.\nRuhtinas Andrei, joka oli rykmentin päällikkö, kannettiin sidottujen ja\nhaavottuneiden yli erään teltin eteen, johon kantajat pysähtyivät\nkäskyä odottamaan. Hän avasi silmänsä eikä hyvään aikaan kyennyt\nkäsittämään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Niitty, koiruoho, pelto,\nmusta, pyörivä pallo ja hänen tulinen rakkaudenpuuskansa elämään\nmuistui hänen mieleensä. Kahden askeleen päässä hänestä seisoi oksaa\nvasten nojaten pää siteissä eräs pitkä, kaunis, mustatukkainen\nali-upseeri, joka puheli kovalla äänellä ja veti kaikkien huomion\npuoleensa. Hän oli saanut kiväärinluodeista haavan päähänsä ja\njalkaansa. Hänen ympärilleen oli keräytynyt joukko haavottuneita ja\nkantajia, jotka ahneesti kuuntelivat hänen pakinaansa.\n\n-- Kun me se sieltä kyörättiin, niin kaikki heitteli yltään, oikein\nitse kuningas otettiin, -- hoilasi sotamies mustat tulistuneet silmät\nsäihkyen ja ympärilleen katsellen. -- Tulla vaan juuri siinä nipukassa\nreservit, niin ei veikkonen velikulta olisi miehestä jäänyt\nselkäruotoakaan, ihan se on totta...\n\nRuhtinas Andrei katsoi kertojaan samoin kuin muutkin kuuntelijat\nvälkkyvin silmin ja hän tunsi tyydytystä. \"Mutta eikö nyt ole kaikki\nsamantekevää?\" ajatteli hän. \"Miksi minusta tuntui niin ikävältä erota\nelämästä? Tässä elämässä on ollut jotain, jota en ole ymmärtänyt ja\njota en ymmärrä.\"\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nEräs lääkäri tuli teltistä yltä alta veressä esiliina edessä ja\nverettynein pienin käsin, joista toisessa oli peukalon ja pikkusormen\nvälissä sikari, ettei se olisi likaantunut verestä. Lääkäri kohotti\npäätään ja alkoi katsella ympärilleen haavottuneiden yli. Häntä\nnähtävästi halutti hieman levähtää. Jonkun aikaa käänneltyään päätään\noikealle ja vasemmalle hän huokasi ja laski katseensa alas.\n\n-- Heti, heti, sanoi hän haavurille, joka huomautti ruhtinas Andreista,\nja käski kantamaan hänet telttiin.\n\nOdottelevien haavottuneiden joukossa alkoi kuulua nurinaa.\n\n-- Ei näy toisessakaan maailmassa olevan sijaa muille kuin herroille,\n-- virkkoi eräs.\n\nRuhtinas Andrei kannettiin sisään ja asetettiin äsken vapautuneelle\npöydälle, jolta haavuri huuhteli jotain pois. Ruhtinas Andrei ei\nkyennyt saamaan selvää teltassa vallitsevista yksityiskohdista. Surkeat\nvoihkeet joka puolelta, kova kipu lanteissa, vatsassa ja selässä\nhajottivat hänen ajatuksiaan. Kaikki, minkä hän ympärillään näki,\nsulautui kuvaksi alastomasta, veren tahraamasta ihmisruumiista, joka\ntuntui täyttävän koko matalan teltin, kuten muutama viikko sitte eräänä\nelokuun kuumana päivänä tuo sama ruumis täytti Smolenskin tien varrella\nolevan lammikon. Niin, se oli sama ruumis, sama _chair à canon_, jonka\nnäkeminen jo silloinkin aivan kuin enteenä nykyisestä kuvasta oli\nherättänyt hänessä kauhua. Teltissä oli kolme pöytää. Kahdella pöydällä\noli muita ja kolmannelle pantiin ruhtinas Andrei. Kun hänet heitettiin\nhetken ajaksi yksikseen, tuli hän tahtomattaankin katsoneeksi, mitä\ntoisilla pöydillä tehtiin. Lähimmällä pöydällä istui eräs tatari, joka\npöydän viereen heitetystä univormusta päättäen oli nähtävästi kasakka.\nLääkäri, jolla oli silmälasit nenällä, leikkasi jotain hänen ruskeasta\njäntereisestä selästään.\n\n-- Öh, öh, öh! ... -- pääsi tatarilta röhkiviä ääniä, vaan äkkiä\nkiskasi hän jäntevät, mustat, nysänenäiset kasvonsa pystyyn, kiristi\nvalkeita hampaitaan ja alkoi rimpuilla, heittelehtää ja parkua vihlovan\nkimeällä, pitkäveteisellä äänellä. Toisella pöydällä, jonka ympärillä\ntungeksi paljon väkeä, lepäsi selällään kookas, lihava mies pää\nretkallaan taapäin (kihara tukka, sen väri ja pään muoto tuntuivat\nruhtinas Andreista omituisen tutuilta). Muutamia haavureita oli\npainautunut miehen rinnan yli pitelemään häntä kiinni. Valkea, kookas,\nlihava jalka hytkähteli tiheään ja lakkaamatta liikkui kuumeen\ntapaisesti värähdellen. Mies parkui katkonaisesti ja oli toisinaan\ntikahtumaisillaan. Kaksi lääkäriä -- toinen oli kalpea ja vapisi --\nteki jotain miehen toiselle jalalle, joka oli punainen. Sidottuaan\ntatarin, jonka ylle heitettiin sinelli, tuli lääkäri, jolla oli\nsilmälasit nenällä, käsiään hieroskellen ruhtinas Andrein luo.\n\nHän katsahti ruhtinas Andrein kasvoihin ja käännähti nopeasti.\n\n-- Riisukaa! Mitä te siinä seisotte? -- kiljasi hän vihaisesti\nhaavureille.\n\nAikuisin, kaukainen lapsuus muistui ruhtinas Andrein mieleen, kun\nhaavuri joutuisasti aukoi puvun nappia ja riisui vaatteita hänen\npäältään. Lääkäri kumartui aivan lähelle haavaa, tunnusteli sitä ja\nhuokasi raskaasti. Sitte hän antoi merkin jollekin. Ankara kipu\nvatsassa vei ruhtinas Andrein tainnuksiin. Kun hän heräsi tuntoihinsa,\nolivat lonkkaluun särkyneet sirpaleet poistetut, liharäismät leikatut\nja haava sidottu. Hänen kasvoilleen pirskotettiin vettä. Samassa kun\nruhtinas Andrei aukasi silmänsä, kumartui lääkäri hänen ylitsensä,\nsuuteli ääneti hänen huuliaan ja poistui nopeasti.\n\nKärsimiensä tuskien jälestä valtasi ruhtinas Andrein niin suuri onnen\ntunne, ettei hän ollut moista pitkiin aikoihin kokenut. Kaikki hänen\nelämänsä suloisimmat, onnellisimmat hetket ja varsinkin varhaisin\nlapsuus, jolloin hänet oli riisuttu ja pantu pikku vuoteeseen, jolloin\nlapsenhoitajatar oli tuuditellut häntä unen utuisille maille\nkehtolaulua hyräillen, jolloin hän pää pehmoiseen tyynyyn painuneena\noli tuntenut itsensä onnelliseksi pelkästään elämän tuntemisesta, --\nkajastuivat hänen mieleensä suorastaan nykyisyytenä eikä vain\nentisyytenä. Sen haavottuneen ääressä, jonka pään piirteet tuntuivat\nruhtinas Andreista tutuilta, hääri lääkäreitä. Haavottunutta\nkohenneltiin ja tyynnyteltiin.\n\n-- Näyttäkää minulle... Oo-oo! o-oooo! -- kuului hänen nyyhkytyksien\nkeskeyttämä, säikähtynyt ja tuskan murtama valituksensa.\n\nTätä valitusta kuullessaan teki ruhtinas Andrein mieli itkeä. Johtuiko\nse siitä, että hänen elämänsä oli sammumaisillaan maineetta; siitäkö,\nettä hänen oli ikävä erota elämästä; noista koskaan palaamattomista\nlapsuuden hehkeistä muistoistako; siitäkö, että häntä kärsimys kalvoi,\nettä muut kärsivät ja tuo mies hänen vieressään niin surkeasti valitti,\n-- sitä hän ei tiennyt, mutta itkeä teki mieli, itkeä lapsen viattomin,\nmelkeinpä iloisin kyynelin.\n\nHaavotetulle näytettiin hänen leikattu jalkansa saappaassa, joka oli\nyltä alta hyytyneessä veressä.\n\n-- O! Oo-oo! -- purskahti hän ulvomaan kuin nainen.\n\nLääkäri, joka oli seisonut haavottuneen edessä niin, ettei haavottuneen\nkasvoja näkynyt, poistui.\n\n-- Jumalani! Mitä tämä on? Miksi on hän täällä? -- sanoi ruhtinas\nAndrei itselleen.\n\nOnnettomassa, valittavassa, hervonneessa miehessä, jolta vast'ikään oli\nleikattu jalka, hän tunsi Anatol Kuraginin. Anatolia pidettiin ylhäällä\nkäsivaroin ja hänelle tarjottiin vettä lasista, jonka reunaa hän ei\ntavannut vapisevilla, pöhöttyneillä huulillaan. Anatol itkeä nyyhkytti\nraskaasti. \"Hän, hän se on; hän, tuo mies on sidottu minuun jollakin\nläheisesti ja rakkaasti\", ajatteli ruhtinas Andrei käsittämättä vielä\noikein selvästi, mikä hänen mielessään pyöri. \"Mikä tuon miehen sitoo\nminun lapsuuteeni, elämääni?\" kysyi hän itseltään vastausta löytämättä.\nJa yhtäkkiä välkähti ruhtinas Andrein mieleen uusi, aavistamaton kuva\npuhtaasta lapsuuden lempimaailmasta. Hänen mieleensä muistui Natasha\nsemmoisena, kuin hän oli nähnyt hänet ensi kerran tanssiaisissa\nv. 1810, hentokaulaisena, hentokätisenä, riemuun purskahtavin,\npelästynein, onnellisin kasvoin ja lempi ja hellyys häneen heräsi\nruhtinas Andrein sydämessä hehkuvampana ja voimakkaampana kuin koskaan\nennen. Nyt muisti hän sen siteen, joka liitti hänet tuohon mieheen,\njoka turvonneet silmät tulvillaan kyyneleitä katsoi häneen samein\nkatsein. Ruhtinas Andrei muisti kaikki ja syvä sääli ja rakkaus\nihmiseen täytti hänen onnellisen sydämensä.\n\nRuhtinas Andrei ei jaksanut enää hillitä itseään, hän valahti hellään,\nlempeään itkuun ihmisten tähden, itsensä tähden ja heidän ja itsensä\nerehdysten tähden.\n\n\"Sääli, rakkaus veljiin, jotka rakastavat; rakkaus niihin, jotka meitä\nvihaavat, rakkaus vihamiehiin; niin, se rakkaus, jota Jumala maan\npäällä saarnasi, jota minulle ruhtinatar Maria opetti ja jota minä en\nymmärtänyt, -- senhän tähden minun oli ikävä elämää, se juuri on se,\njoka olisi osani, jos olisin elossa. Mutta nyt on myöhäistä. Minä\ntiedän sen!\"\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nTaistelutantereen kauhea näky kaatuneineen ja haavottuneineen ja tämän\nlisäksi pään raskaus ja tiedot kahdenkymmenen kenraalin kuolemasta ja\nhaavottumisesta sekä oman, ennen aina lujan kätensä heikkouden\ntunteminen tekivät odottamattoman vaikutuksen Napoleoniin, josta\ntavallisesti oli ollut mieleistä katsella kaatuneita ja haavottuneita,\nkoska hän siten näki ja tunsi sisäisen voimansa (kuten hän ajatteli).\nTänä päivänä oli taistelutantereen kauhea näky lamannut tuon hänen\nhenkisen voimansa, jossa hän luuli olevan ansionsa ja suuruutensa. Hän\npoistui kiireenkaupalla taistelutantereelta ja palasi Shevardinon\nkummun luo. Hän istui kenttätuolillaan kellankelmeänä, pöhöisenä,\nraskasmielisenä, silmät sameina, nenä punaisena ja ääni käheänä,\nkuunteli tahtomattaankin ammunnan jyskettä eikä nostanut katsettaan\nmaasta. Kouristavan tuskallisin ajatuksin hän odotti sen leikin loppua,\njohon hän piti itseään osallisena, mutta jota hän ei kyennyt\npysähdyttämään. Omakohtainen inhimillinen tunne voitti hetkiseksi sen\nkeinotekoisen elämän harhakuvan, jota hän niin kauan aikaa oli\npalvellut. Hän kuvitteli omaksi syykseen niitä kärsimyksiä ja sitä\nkuoleman viljaa, jotka hän oli taistelutantereella nähnyt. Pään ja\nrinnan raskaus muistuttivat hänelle hänen omien kärsimystensä ja\nkuolemansa mahdollisuutta. Hän ei tänä hetkenä halunnut itselleen ei\nMoskovaa, ei voittoa eikä mainetta (mitä mainetta hän enää\ntarvitsikaan!). Ainoa, jota hän nyt toivoi, oli lepo, rauha ja vapaus.\nMutta kun hän oli Semenovskojen ylänteellä, tuli tykistön päällikkö\nesittämään hänelle, että tälle ylänteelle asetettaisiin muutamia\npattereita, jotta tuli Knjaskovon luona tungeksivia venäläisiä joukkoja\nvastaan saataisiin tehokkaammaksi. Napoleon suostui esitykseen ja käski\ntuomaan itselleen tiedon, minkä vaikutuksen patterit saavat aikaan.\n\nAdjutantti tuli sanomaan, että keisarin käskyn mukaisesti on 200 tykkiä\nsuunnattu venäläisiä vastaan, mutta että venäläiset kestävät yhä\nentiseen tapaansa.\n\n-- Meidän tulemme raastaa heitä rivittäin, vaan he pysyvät paikoillaan,\n-- sanoi adjutantti.\n\n-- _Ils en veulent encore_![151] -- sanoi Napoleon käheällä äänellä.\n\n-- _Sire_?[152] -- toisti adjutantti, joka ei ollut kuullut selvään\nkeisarin sanoja.\n\n-- _Ils en veulent encore_, -- sähisi Napoleon vihaisin kasvoin\nkäheällä äänellä, -- _donnez leur-en_.[153]\n\nJa ilman hänen käskyään tapahtui, mitä hän ei ollut tahtonut ja hän\nsekaantui asiaan ainoastaan siitä syystä, että hän luuli, että häneltä\nodotettiin käskyä. Hän siirtyi taas entiseen keinotekoiseen maailmaansa\nja ryhtyi taas (kuten se hevonen, joka astuu konelaitoksen pyörivässä\nhäkkipyörässä ja luulottelee tekevänsä jotain itseään varten) nöyrästi\nesittämään sitä julmaa surullista ja raskasta, epäinhimillistä osaa,\njoka hänelle oli ennalta määrätty.\n\nEikä ainoastaan täksi ainoaksi hetkeksi eikä päiväksi ollut pimennyt\ntuon miehen järki ja omatunto, jota painoi tapahtuman ankara taakka\nraskaimmin kuin ketään muuta taistelun osallisista, vaan hän ei osannut\nmilloinkaan elämänsä viimeiseen hetkeen saakka käsittää ei hyvää ei\nkaunista, ei totuutta, eikä tekojensa merkitystä, jotka olivat liiankin\nkaukana hyvästä ja totuudesta ja liian kaukana kaikesta inhimillisestä,\njotta hän olisi kyennyt käsittämään niiden merkityksen. Kun hän ei\nvoinut irtautua teoistaan, joita puoli maailmaa ylisti, niin täytyi\nhänen silloin irtautua totuudesta, hyvyydestä ja kaikesta\ninhimillisestä.\n\nHän ei lukenut yksistään tänä ainoana päivänä ratsastaessaan\ntaistelukentällä, jota peitti kuolleiden ja silpoutuneiden suuret\nparvet (hänen tahdostaan, kuten hän luuli) ja näihin katsoessaan,\nkuinka monta venäläistä oli kutakin ranskalaista kohti eikä itseään\npettäen ainoastaan nyt löytänyt syitä siihen iloon, että kutakin\nranskalaista kohti oli viisi venäläistä kaatunutta ja haavottunutta.\nHän ei kirjottanut vain tänä ainoana päivänä kirjeessään Parisiin, että\n\"_le champ de bataille a été superbe_\",[154] koska sillä virui 50\ntuhatta ruumista, vaan myöskin P. Helenan saarella, erakon yksinäisessä\nhiljaisuudessa, jossa hän oli sanonut aikovansa omistaa joutoaikansa\nsuurten asiain esittämiseen, hän kirjotti:\n\n    La guerre de Russie a dû être la plus populaire des temps modernes:\n    c'était celle du bon sens et des vrais intérêts, celle du repos\n    et de la sécurité de tous; elle était purement pacifique et\n    conservatrice.\n\n    C'était pour la grande cause, la fin des hasards et le commencement\n    de la sécurité. Un nouvel horizon, de nouveaux travaux allaient se\n    dérouler, tout plein du bien être et de la prospérité de tous. Le\n    système européen se trouvait fondé; il n'était plus question que de\n    l'organiser.\n\n    Satisfait sur ces grands points et tranquille partout, j'aurais\n    eu aussi mon _congrès_ et ma _sainte-alliance_. Ce sont des idées\n    qu'on m'a volées. Dans cette réunion de grands souverains, nous\n    eussions traités de nos intérêts en famille et compté de clerc à\n    maître avec les peuples.\n\n    L'Europe n'eût bientôt fait de la sorte véritablement qu'un même\n    euple, et chacun, en voyageant partout, se fût trouvé toujours dans\n    la patrie commune. J'eus demandé toutes les rivières navigables\n    pour tous, la communauté des mers, et que les grandes armées\n    permanantes fussent réduites désormais à la seule garde des\n    souverains.\n\n    De retour en France, au sein de la patrie, grande, forte,\n    magnifique, tranquille, glorieuse, j'eusse proclamé ses limites\n    immuables; toute guerre, future purement _défensive_; tout\n    agrandissement nouveau _antinational_. J'eusse associé mon fils à\n    l'empire; ma _dictature_ eut fini, et son régne constitutionel eut\n    commencé...\n\n    Paris eut été la capitale du monde, et les français l'envie des\n    nations!...\n\n    Mes loisirs ensuite et mes vieux jours eussent été consacrés, en\n    compagnie de l'impératrice et durant l'apprentissage royal de\n    mon fils, à visiter lentement et en vrai couple campagnard, avec\n    nos propres chevaux, tous les recoins de l'Empire, recevant les\n    plaintes, redressant les torts, semant de toutes parts et partout\n    les monuments et les bienfaits.[155]\n\nHän, jonka kaitselmus oli määrännyt kansojen pyövelin synkkään\norjanosaan, uskotteli itselleen, että hänen tekojensa päämäärä oli\nkansojen paras ja että hän voi johtaa miljoonien kohtaloa ja\nvaltamahdin avulla tehdä hyviä töitä!\n\n    Des 400,000 hommes qui passèrent la Vistule, -- kirjotti hän\n    edelleen Venäjän sodasta, -- la moitié était autrichiens,\n    prussiens, saxons, polonais, bavarois, würtembergeois,\n    mecklembergeois, espagnols, italiens, napolitains. L'armée\n    impériale, proprement dite, était pour un tiers composée de\n    hollandais, belges, habitants des bords du Rhin, piémoniais,\n    suisses, genevois, toscans, romains, habitans de la 32-e division\n    militaire, Brème, Hambourg, etc; elle comptait à peine 140,000\n    hommes parlant français. L'expédition de Russie coûta mains de\n    50,000 hommes à la France actuelle; l'armée russe dans la retraite\n    de Vilna à Moscou, dans les différentes batailles, a perdu quatre\n    fois plus que l'armée française; l'incendie de Moscou a coûté la\n    vie à 100,000 russes, morts de froid et de misère dans les bois;\n    enfin, dans sa marche de Moscou à l'Oder, l'armée russe fut aussi\n    atteinte par l'intempérie de la saison; elle ne comptait à son\n    arrivée à Vilna que 50,000 hommes, et à Kalisch moins de\n    18,000.[156]\n\nHän kuvitteli itselleen, että Venäjän sota oli syttynyt hänen\ntahdostaan, mutta tapahtuman kauheus ei häntä hämmästyttänyt. Hän otti\nniskoilleen tapauksen kaiken vastuunalaisuuden ja hänen pimitetty\njärkensä keksi hänen puolustuksekseen sen, että satojen tuhansien\ntuhoutuneiden ihmisten joukossa oli ranskalaisia vähemmän kuin\nhesseniläisiä ja böhmiläisiä.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nMuutamia kymmeniä tuhansia ihmisiä virui kuolleina eri asennoissa ja\nunivormuissa niillä niityillä ja pelloilla, jotka kuuluivat\nDavidoveille ja kruunun talonpojille, niillä niityillä ja pelloilla,\njoilta satoja vuosia olivat Borodinon, Gorkin, Shevardinon ja\nSemenovskojen kylien talonpojat yht'aikaa korjanneet kasvun ja joilla\nhe olivat käyttäneet karjaansa. Sitomapaikoissa oli hurme kastanut\nnurmen ja maan desjatinan laveudelta. Suuret haavottuneiden ja\nhaavottumattomien joukot, joita oli mitä erilaisimmista osastoista,\nvaelsi vaalein kasvoin yhdeltä puolen takasin -- Moschaiskiin ja\ntoiselta puolen takasin -- Valujevaan. Toisia joukkoja, nälkäisiä ja\nnääntyneitä marssi päällikköjen tieten eteenpäin. Kolmannet olivat\npaikoillaan ja jatkoivat ampumista.\n\nTaistelutannerta, joka äsken oli ollut vaihtelevan kaunis pistimien\nvälkkyessä ja savuhattaroiden noustessa aamuisen auringon valossa,\npeitti nyt kauttaaltaan kosteuden ja sauhun synkkä pimeys ja ilmassa\noli outo salpietarihapon ja veren löyhkä. Taivas vetäytyi pilveen ja\nhieno sade vihmoi vedellään kaatuneet, haavottuneet, säikähtyneet ja\nnääntyneet ja epäilevät ihmiset. Oli kuin olisi se sanonut: \"riittää,\nriittää, inehmot, Lakatkaa... Heretkää ja nähkää, mitä te teette!\"\n\nRavinnon ja levon puutteesta nääntyneiden kummankin puolen joukkojen\nmieliin alkoi tunkeutua samallainen epäily siitä, pitääkö heidän yhä\njatkaa toistensa tuhoamista ja kaikkien kasvoilla kajasti\nhorjuvaisuutta ja jokaisen sydämeen nousi samallainen kysymys; \"miksi\nja ketä varten minun täytyy surmata ja tulla surmatuksi? Surmatkaa\nkeitä tahdotte ja tehkää mitä tahdotte, mutta minä en enää tahdo!\" Tämä\najatus oli illansuussa vallannut kaikki yhtä voimakkaasti. Minä hetkenä\nhyvänsä olisi joka ainoa mies voinut kauhistua siitä, mitä he tekivät,\nhylätä kaikki ja paeta umpimähkään mihin sattui.\n\nMutta vaikka joukot tunsivatkin taistelun loppupuolella tekonsa\nkauheuden ja vaikka heistä olisikin ollut ilo lakata verityöstään,\njohti heitä kuitenkin jokin käsittämätön, salaperäinen voima ja\nruudinsavusta nokisina, veren tahrimina ja hikisinä liikkuivat\ntykkimiehet, joita oli elossa vain yksi kolmea kohti, väsymyksestä\nkompastellen ja läähättäen ja jatkoivat luotien kantamista, lataamista,\ntähtäämistä ja laukaisemista. Ja luodit lensivät kummaltakin puolen\nyhtä nopeasti ja tuhoisasti ja murskasivat ihmisruumiita ja\njatkumistaan jatkui se kauhea työ, joka ei tapahdu ihmisten tahdosta,\nvaan Hänen tahdostaan, joka johtaa ihmisiä ja maailmoita.\n\nJos joku olisi nähnyt Venäjän armeijan hajallisen selkäpuolen, niin\nolisi hän sanonut, että ranskalaisten tarvitseisi tehdä vain yksi ainoa\nlievä ponnistus ja Venäjän armeija olisi tuhon oma. Ja jos taas joku\nolisi nähnyt ranskalaisten selkäpuolen, olisi hän sanonut, että\nvenäläisten tarvitseisi tehdä vain yksi ainoa lievä ponnistus ja\nranskalaiset olisivat olleet tuhon omat. Mutta eivät ranskalaiset\nenemmän kuin venäläisetkään ryhtyneet tuohon ponnistukseen ja taistelun\nleimut saivat vähitellen vaipua sammuksiin.\n\nVenäläiset eivät ryhtyneet tuohon ponnistukseen siksi, etteivät he\nolleet hyökkäävänä puolena. Taistelun alussa olivat he vain seisoneet\nMoskovan tiellä ja sulkeneet sen ja taistelun lopussa seisoivat he\ntuolla tiellä samalla tavalla kuin taistelun alussakin. Mutta vaikka\nvenäläisten tarkotuksena olisi ollutkin lyödä ranskalaiset asemistaan,\neivät he voineet ryhtyä tuohon viimeiseen yritykseen, sillä kaikki\nvenäläisten joukot olivat pirstoina, ei ollut ainoatakaan\njoukko-osastoa, joka ei olisi kärsinyt taistelusta. Venäläiset olivat\npaikoillaan pysyen menettäneet puolet armeijastaan.\n\nRanskalaisten sitä vastoin, joiden mielissä 15 vuoden voittojen muistot\nolivat elävinä, jotka luottivat Napoleonin voittamattomuuteen, jotka\ntiesivät, että he olivat vallottaneet osan taistelutannerta, että he\nolivat menettäneet vain yhden neljänneksen väestään ja että heillä\nvielä oli 20-tuhantinen koskematon kaarti, olisivat hyvin helposti\nvoineet tehdä tuon ponnistuksen. Ranskalaisten, jotka olivat hyökänneet\nVenäjän armeijan kimppuun tarkotuksessa karkottaa se asemistaan, olisi\npitänyt tehdä tuo ponnistus, sillä niin kauan kuin venäläiset sulkivat\ntien Moskovaan samaan tapaan kuin taistelun alussakin, eivät\nranskalaiset olleet saavuttaneet tarkotustaan ja kaikki heidän\nyrityksensä ja vaurionsa olivat siten menneet aivan hukkaan. Mutta\nsittenkin jäi ranskalaisilta tekemättä tuo ponnistus. Muutamat\nhistorioitsijat sanovat, että Napoleonin olisi tarvinnut vain\nmarssittaa liikkeelle koskematon vanha kaartinsa ja hän olisi voittanut\ntaistelun. Puhe siitä, miten olisi käynyt, jos Napoleon olisi laskenut\ntaisteluun kaartinsa, on samaa kuin puhe siitä, että mitenkähän kävisi,\njos syksyllä tulisi kevät. Se ei voinut tapahtua. Ei Napoleon ollut\nantamatta kaartiaan siitä syystä, ettei hän sitä tahtonut, vaan sitä ei\nvoinut tehdä. Kaikki Ranskan armeijan kenraalit, upseerit ja sotamiehet\ntiesivät, ettei sitä voinut tehdä, koska joukkojen masentunut mieliala\nei sitä sallinut.\n\nEi Napoleon ollut ainoa, jonka oli vallannut unennäön omainen tunne\nsiitä, että käden valtava viittaus sammuu voimattomana, vaan kaikki\nkenraalit, kaikki taisteluun osaa ottaneet ja osaa ottamattomat Ranskan\narmeijan sotamiehet oli vallannut entisten taistelujen kokemusten\njälkeen (joissa kymmenen kertaa pienemmillä ponnistuksilla oli\nvihollinen saatu pakenemaan) samallainen kauhuntunne vihollisen tähden,\njoka pysyi paikallaan taistelun lopussa yhtä uhkaavana kuin sen\nalussakin, vaikka olikin menettänyt puolet voimistaan. Ranskan\nhyökkäävän armeijan siveellinen voima oli hiutunut loppuun. Venäläiset\nsaivat voiton Borodinon taistelussa, mutta ei semmoista voittoa, jonka\nsuuruus arvostellaan anastettujen seipäiden nenissä riipattavien\nvaatekaistaleiden mukaan, joita sanotaan lipuiksi ja sen maa-alan\nmukaan, jolla joukot ovat tai ovat olleet, vaan he saivat siveellisen\nvoiton, voiton semmoisen, joka saa vastustajan uskomaan vihollisen\nsiveelliseen etevämmyyteen ja omaan heikkouteen. Ranskalaisten\nhyökkäysretki oli saanut kuin vimmoissaan kiitävä peto kuolinhaavan\nruumiiseensa ja se tunsi tuhonsa tulevan. Mutta se ei voinut pysähtyä,\nsamoin kuin ei voinut taipua kaksi vertaa heikompi Venäjän armeija.\nSysäyksen saatuaan voi Ranskan armeija vyöryä Moskovaan saakka, mutta\nsiellä oli se sortuva venäläisten joukkojen jouduttamatta sen\nperikatoa, sillä Borodinon taistelussa saamastaan kuolinhaavasta alkoi\nsen veri juosta kuiviin. Borodinon taistelun suoranaisena seurauksena\noli Napoleonin aiheeton pako Moskovasta, paluu takasin vanhaa\nSmolenskin tietä, 500-tuhantisen armeijan perikato ja napoleonilaisen\nRanskan loppu, jota vastaan henkisesti väkevämpi vihollinen oli ensi\nkerran Borodinossa kätensä kohottanut.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nIhmisjärki ei käsitä liikkeen absoluuttista jatkuvaisuutta. Ihminen\npystyy käsittämään minkä liikkeen lait tahansa vasta silloin, kun hän\ntarkastelee tuon liikkeen mielivaltaisesti otettuja osia. Mutta samalla\njohtuu jatkuvan liikkeen mielivaltaisesta jaottelusta keskeytyviin\nosiin enimmät inhimilliset erehdyksetkin.\n\nYleisesti tunnettu on se muinaisten sofistien väite, ettei Akilles\nkoskaan saavuta edellään liikkuvaa kilpikonnaa vaikka Akilles kulkee\nkymmenen kertaa nopeammin kuin kilpikonna, sillä niin pian kun Akilles\non kulkenut sen matkan, joka erottaa hänet kilpikonnasta, pääsee\nkilpikonna hänen edellään kymmenennen osan eteenpäin tuosta matkasta;\nkun Akilles on kulkenut tämän kymmenennen osan, on kilpikonna kulkenut\nsilloin sadannen osan j.n.e. loppumattomiin. Tämän väitteen ratkaisu\ntuntui silloin mahdottomalta. Ratkaisun mahdottomuus (ettei Akilles\nkoskaan tapaa kilpikonnaa) johtui yksinkertaisesti siitä, että\nmielivaltaisesti pidettiin kiinni liikkeen keskeytyvistä osista, sen\nsijaan että sekä Akilleen että kilpikonnan liike tapahtui jatkuvasti.\n\nOttamalla lukuun liikkeen pienentymistään pienentyviä osia, me vain\nlähenemme kysymyksen ratkaisua, mutta emme koskaan saa sitä loppuun.\nVasta kun otamme äärettömän pienen suureen ja siitä nousevan sarjan\nkymmenesosaan saakka ja sitten otamme tämän geometrisen sarjan summan,\nme saavutamme kysymyksen ratkaisun. Uusi matematiikan haara, joka on\ntavottanut taidon käytellä äärettömän pieniä suureita, antaa nyt\nmuissakin paljoa vaikeammissa liikkeen kysymyksissä vastauksen\nsemmoisiin kysymyksiin, jotka ovat tuntuneet ratkaisemattomilta.\n\nTämä uusi, vanhoille viisaille tuntematon matematiikan haara, liikkeen\nkysymyksiä tarkastellessaan ja olettamalla äärettömän pieniä suureita\ns.o. semmoisia, joiden kautta liikkeen tärkein ehto (absoluuttinen\njatkuvaisuus) palautuu, korjaa juuri tämän avulla sen välttämättömän\nvirheen, jota ihmisjärki ei voi olla tekemättä, silloin kun se jatkuvan\nliikkeen asemasta tarkastelee liikkeen yksityisiä osia.\n\nHistoriallisen liikkeen lakien etsinnässä tapahtuu aivan samoin.\n\nIhmiskunnan liike, joka johtuu ihmisten mielivaltaisuuksien\nloppumattomasta sarjasta, tapahtuu jatkuvasti.\n\nTämän liikkeen lakien saavuttaminen on historian tarkotus ja päämäärä.\nMutta sitä varten, että saavutettaisiin jatkuvan liikkeen lait,\nihmisten kaikkien mielivaltaisuuksien summat, olettaa ihmisjärki\nmielivaltaisia, keskeytyviä osia. Historian ensimäinen temppu on siinä,\nettä se ottamalla mielivaltaisen sarjan jatkuvia tapauksia, tarkastaa\nsitä erikseen muista, vaikka ei millään tapauksella ole eikä voi olla\nalkua, koska yksi tapaus jatkuvasti johtuu toisesta. Toinen temppu on\nsiinä, että se tarkastaa yhden ainoan ihmisen, hallitsijan,\nsotapäällikön toimia ihmisten omavaltaisuuksien summana, vaikka\ninhimillisten omavaltaisuuksien summa ei koskaan ilmaannu yhden\nhistoriallisen henkilön toiminnassa.\n\nHistoriatiede ottaa aina tarkastettavakseen pienenemistään pieneneviä\nosia ja pyrkii tätä tietä lähestymään totuutta. Mutta niin pieniä kuin\nhistorian ottamat osat ovatkin, tunnemme me kuitenkin, että toisestaan\nerotetun osan otaksuminen, jonkun ilmiön osan _alun_ otaksuminen ja\notaksuminen siitä, että kaikkien ihmisten mielivaltaisuudet ilmenevät\nyhden historiallisen henkilön toimissa ja teoissa, on itsessään väärä.\n\nJokainen historian johtopäätös hajoaa, ilman että arvostelun tarvitsee\nvähintäkään ponnistella, kuin tuhka tuuleen eikä jätä mitään jälkeensä\nainoastaan siitä syystä, että arvostelu valitsee tarkastuksensa\nesineeksi suurimman tai pienimmän keskeytyvän osan; siihen sillä on\naina oikeus, koska otettu historiallinen osa on aina mielivaltainen.\n\nVain otaksumalla tarkastelun esineeksi äärettömän pieniä osia --\nhistorian differentsialin s.o. ihmisten samanlaiset viehtymykset --\nsekä saavuttamalla taidon integneerata (ottaa noiden äärettömän pienten\nsummat), me voimme toivoa saavuttavamme historian lait.\n\n       *       *       *       *       *\n\n19:nen vuosisadan viisitoista ensimäistä vuotta Europassa edustaa\nmiljoonien ihmisten suunnatonta liikettä. Ihmiset jättävät\njokapäiväiset askareensa, tulvivat yhdestä Europan osasta toiseen,\nryöstävät, surmaavat toisiaan, vuoroin riemussa hekumoivat, vuoroin\nepätoivossa tuskailevat. Elämän kulku muuttuu muutamaksi vuodeksi aivan\nkokonaan, se esiintyy valtavana liikkeenä, joka alussa vyöryy paisuen,\nvaan sitte heikkenemistään heikkenee. Mikä oli tämän liikkeen syynä eli\nminkä lakien mukaan se tapahtui? kysyy ihmisjärki.\n\nVastatessaan tähän kysymykseen esittävät historioitsijat meille\nmuutaman kymmenkunnan ihmisen jossain Parisin kaupungin palatsissa\npitämiä puheita ja suorittamia tekoja mainiten näitä puheita ja tekoja\nsanalla vallankumous. Sitte he kuvailevat tarkkaan Napoleonin ja\njoidenkuiden hänen vastustajiensa ja suosijoidensa elämäkerran,\nkertovat, miten joku näistä henkilöistä vaikutti toiseen henkilöön ja\nsanovat: siitä se alkoi tämä liike ja siinä ne ovat sen lait.\n\nMutta ihmisjärki kieltäytyy sekä uskomasta tämmöiseen selitykseen, että\nsanoo suoraan, että tämä selitystapa on väärä, sillä tällä tavalla\nselittäessä pidetään heikointa ilmiötä vahvimman aiheena. Ihmisten\nmielivaltaisuuksien summa on luonut sekä vallankumouksen että\nNapoleonin ja ainoastaan näiden mielivaltaisuuksien summa myöskin kesti\nja hävitti kummankin.\n\n\"Mutta onhan joka kerran, kun on tapahtunut vallotuksia, ollut myöskin\nvallottajia; joka kerran kun on tapahtunut valtakunnallisia\nmullistuksia, on ollut myöskin suuria henkilöitä\", sanoo historia.\nTotta kyllä on joka kerran, kun on ilmestynyt vallottajia, ollut\nmyöskin sotia, vastaa ihmisjärki; mutta se ei todista, että vallottajat\nolisivat olleet sodan syynä ja että sodan lait olisi voitu löytää yhden\nhenkilön mieskohtaisessa toiminnassa. Joka kerran, kun minä kelloani\nkatson ja näen, että viisari on kääntynyt 10 kohdalle, kuulen minä,\nettä naapurikirkossa alkaa jumalanpalvelus; mutta siitä, että\njoka kerran kun viisari osottaa kellon olevan 10 silloin, kun\njumalanpalvelus alkaa, minulla ei ole oikeutta päättää, että viisarin\nasema on syynä kellojen liikuntaan.\n\nJoka kerran, kun minä näen höyryveturin liikkeen, kuulen minä\nvihellyksen äänen, näen venttiilin aukenevan ja pyörien liikkeen; mutta\ntästä ei minulla ole oikeutta päättää, että vihellys ja pyörien liike\novat syynä veturin liikkeeseen.\n\nTalonpojat sanovat, että kevätmyöhällä puhaltaa kylmä tuuli, sillä\ntammen silmikot aukenevat ja joka kevät puhaltaa tosiaankin kylmä tuuli\ntammen silmikkojen avautumisaikaan. Mutta vaikka syy kylmän tuulen\npuhaltamiseen tammen silmikoimisen aikana ei olekaan minulle tuttu, en\nminä sittenkään voi olla talonpoikien kanssa yhtä mieltä siitä, että\nsyynä kylmään tuuleen on tammen silmikkojen aukeneminen, ja siitä\nsyystä, että tuulen voima on silmikon vaikutuksen ulkopuolella. Minä\nnäen vain semmoisten syiden ilmenevän samaan aikaan, joita elämässä\ntapaa aina ja kaikkialla ja huomaan, että tarkastinpa minä kellon\nviisaria, veturin venttiiliä ja pyöriä ja tammen silmikkoja kuinka\nkauan ja miten tarkkaan tahansa, en minä saa jumalanpalveluksen,\nveturin liikkeen enkä kevättuulen syytä selville. Sitä varten on minun\nkokonaan muutettava huomioni kanta ja oppia tuntemaan höyryn, kellon ja\ntuulen liikkeen lait. Samoin täytyy tehdä myöskin historian. Kokeita\ntähän suuntaan onkin jo tehty.\n\nHistorian lakien oppimista varten meidän täytyy kokonaan muuttaa\nhuomion esine, jättää hallitsijat, ministerit ja kenraalit rauhaan ja\noppia tuntemaan ne yhdenlaatuiset, äärettömän pienet ainekset, jotka\njoukkoja ohjaavat. Ei kukaan voi sanoa, miten syvään historian lakien\nkäsitykseen ihmisen on suotu tällä tavoin päästä; mutta se on selvää,\nettä tällä tiellä piilee vain historiallisten lakien saavuttamisen\nmahdollisuus ja ettei ihmisjärki ole tällä tiellä uhrannut vielä edes\nyhtä miljoonasosaa niistä ponnistuksista, joita historioitsijat ovat\nuhranneet kuvatessaan kaikenkarvaisia hallitsijoita, sotapäällikköjä ja\nministereitä ja esittäessään mielipiteitään näiden teoista ja toimista.\n\n\n\n\nII.\n\n\nEuropan kahdentoista kansan voimat karkasivat Venäjänmaahan. Venäjän\nsotajoukot ja väestö peräytyivät taistelua karttaen Smolenskiin ja\nSmolenskista Borodinoon. Ranskan sotajoukot sitä vastoin vyöryvät\nkiihkeyden yhä kasvavalla voimalla Moskovaa, retkensä päämäärää kohti.\nNäiden kiihkeyden voima kasvaa sitä mukaa kuin päämäärä lähenee,\nputoavan kappaleen kasvavan nopeuden tavoin, kuta lähemmä se maanpintaa\ntulee. Takana on tuhansien virstojen taipale nälkäistä, vainomielistä\nmaata, edessä vain muutama kymmenkunta virstaa, jotka erottavat heidät\npäämäärästään. Tämän tuntee jokainen Napoleonin armeijan sotamies ja\nvainoretki hyökyy eteenpäin itsestään, ainoastaan kiihkeyden voiman\npakosta.\n\nVenäläisten sotaväessä alkaa peräytymisen edetessä yhä voimakkaammin\nleimuta vihankulo vihollista vastaan ja peräytyessä se sakoo ja kasvaa.\nBorodinossa tapahtuu yhteentörmäys. Ei kumpikaan armeija hajoa, mutta\ntaistelun päätyttyä peräytyy Venäjän armeija yhtä välttämättömästi kuin\npallo, jonka toista, kiivaammin kieri valoa vastaan törmättyään täytyy\nponnahtaa takasin; ja yhtä välttämättömästi (vaikkakin menetettyään\ntörmäyksessä kaiken voimansa) vyöryy vainoretken vauhtiin päässyt pallo\nvielä jonkun matkaa eteenpäin.\n\nVenäläiset peräytyivät 120 virstaa Moskovan taakse, ranskalaiset\nsaapuvat Moskovaan ja pysähtyvät sinne. Viiteen viikkoon tämän jälkeen\nei tapahdu ainoatakaan taistelua. Ranskalaiset eivät liiku mihinkään.\nKuolinhaavansa saaneen ja verta vuotavan pedon tavoin, joka nuolee\nhaavojaan, viipyvät he viisi viikkoa Moskovassa mitään yrittämättä,\nkunnes yhtäkkiä ja ilman mitään uutta syytä karkaavat takasin:\nsyöksyvät Kalugan tielle (ja voitettuaan, sillä he jäivät\nMalo-Jaroslavetsin taistelutantereen herroiksi) he rientävät\nainoaankaan vakavampaan taisteluun antautumatta yhä kiivaampaa vauhtia\ntakasin Smolenskiin, Smolenskin taa, Vilnan ja Beresinan taa ja etemmä.\n\nElokuun 26 p:n iltana oli Kutusof ja koko Venäjän armeija vakuutettu\nsiitä, että Borodinon taistelu oli voitettu. Ainakin kirjotti Kutusof\nsillä tavoin hallitsijalle. Kutusof käski valmistautumaan uuteen\ntaisteluun lyödäkseen vihollisen lopullisesti, mutta ei siitä syystä,\nettä hän olisi halunnut ketään pettää, vaan siitä syystä, että hän\ntiesi vihollisen olevan voitetun, kuten sen tiesi jokainen taisteluun\nosaa ottanut.\n\nMutta samana iltana ja seuraavana aamuna alkoi saapua sanomia toisensa\nperästä kuulumattomista vaurioista, puolen armeijan tuhosta ja uusi\ntaistelu näytti ruumiillisesti mahdottomalta.\n\nTaisteluun _ei voitu_ ryhtyä, kun kaikki tiedot eivät vielä olleet\nkäsissä, haavottuneet eivät olleet korjatut, ampumavarat eivät olleet\ntäydennetyt, kaatuneiden lukumäärää ei oltu laskettu, uusia päälliköitä\nei oltu määrätty surmansa saaneiden sijaan eikä miehistö ollut saanut\nriittävää ravintoa eikä lepoa. Mutta samalla Ranskan armeija vyöryy jo\nseuraavana aamuna heti taistelun jälkeen aivan kuin itsestään Venäjän\njoukkoja vastaan. Kutusof oli aikonut hyökätä seuraavana päivänä ja\nkoko armeija halusi sitä. Mutta hyökkäyksen tekemiseen ei riitä\nyksistään halu, siihen täytyy olla myöskin mahdollisuutta ja tätä\nmahdollisuutta puuttui. Ei voitu olla peräytymättä toista ja kolmatta\nerää ja viimein 1 p. syyskuuta, kun armeija läheni Moskovaa, vaati\nasioiden pakko armeijan väistymään Moskovan taa, vaikka jokaisessa\njoukkojen rivissä oli vastustushalu kasvanut korkeimmilleen. Ja armeija\nperäytyi vielä yhden ja viimeisen erän ja luovutti Moskovan\nviholliselle.\n\nNiiden ihmisten mieleen, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että\nsotapäälliköt laativat sotien ja taistelujen suunnitelmat samalla\ntavoin kuin kuka hyvänsä meistä työhuoneessaan kartan ääressä\nistuessaan mietiskelee sitä, miten ja miten hän järjestäisi sen tai sen\ntaistelun kulun, nousee kysymyksiä: miksei Kutusof peräytyessään\nmenetellyt niin ja niin, miksei hän asettunut asemaan ennen Filiä,\nmiksei hän peräytynyt suorastaan Kalugan tielle jätettyään Moskovan\nj.n.e. Ne ihmiset, jotka näin ovat tottuneet ajattelemaan, unohtavat\ntai eivät tienne niitä välttämättömiä ehtoja, joiden vallitessa\njokaisen sotapäällikön toiminta aina tapahtuu. Sotapäällikön toiminta\nei ole vähimmässäkään määrässä semmoista, joksi me sen kuvittelemme\nmukavasti huoneessamme istuessamme ja tutkiessamme kartalta jotain\ntaistelua, johon kummallekin puolen on ottanut osaa tunnettu määrä\nväkeä ja joka on tapahtunut tunnetussa paikassa sekä alkaessamme\nmietteemme jostain tunnetusta hetkestä. Ylipäällikkö ei ole milloinkaan\njonkun tapahtuman _alussa_ semmoisissa oloissa, joiden kannalta me aina\ntapausta tarkastelemme. Ylipäällikkö on aina keskellä tapauksen\nliikkuvaa sarjaa ja lisäksi sillä tavoin, ettei hänellä ole\nmilloinkaan, ei ainoanakaan hetkenä tilaisuutta kaikin puolin harkita\ntekeillään olevan tapauksen koko merkitystä. Tapaus valautuu\nhuomaamatta, tuokio tuokiolta merkitykseensä ja jokaisena tapauksen\njohdonmukaisena, keskeymättömänä valautumisen hetkenä on ylipäällikkö\nmitä kiehuvimman juonien, huolien, riippuvaisuuden, valtamahdin,\nsuunnitelmien, neuvojen, uhkauksien ja petosten myllerryksen keskellä\n-- hänen on aina pakko vastata lukemattoman moniin ja aina semmoisiin\nkysymyksiin, jotka aina ovat toistensa suoria vastakohtia.\n\nOppineet sotatieteilijät puhuvat meille mitä vakavimmin, että Kutusovin\nolisi pitänyt aikoja ennen Filiä marssittaa joukkonsa Kalugan tielle\nja että joku muka olisi tehnytkin tämmöisen ehdotuksen. Mutta\nylipäällikölle esitetään varsinkin vaarallisina hetkinä kymmeniä\nsuunnitelmia yht'aikaa, joista jokainen, niin tarkasti kuin ne ovatkin\nlaaditut strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan, on toisensa\nvastakohta. Ylipäällikön asiana näyttäisi siis olevan vain valita joku\nnäistä suunnitelmista. Mutta tätäkään hän ei voi tehdä. Tapaukset ja\naika eivät odota. Otaksutaan, että hänelle tehdään ehdotus marssia 28\np:nä Kalugan tielle, mutta samaan aikaan kiitää Miloradovitshin\nadjutantti kysymään häneltä, onko hetipaikalla ryhdyttävä otteluun\nranskalaisten kanssa tai peräydyttävä. Hänen on annettava määräys heti,\nsamassa silmänräpäyksessä. Mutta peräytymiskäsky ehkäisee meidät\nkääntymästä Kalugan tielle. Heti adjutantin mentyä kysyy intendentti,\nmihin ruokavarat ovat kuletettavat ja sairaaloiden päällikkö, mihin\nhaavottuneet on saatettava, vaan kuriiri tuo Pietarista hallitsijan\nkirjeen, joka ei salli jättää Moskovaa vihollisen käsiin. Ylipäällikön\nkilpailija, se, joka kaivaa hänelle kuoppaa (semmoisia on aina ja\nuseita) esittää uuden suunnitelman, joka on niin suora Kalugan tielle\nmarssimisen ehdotuksen vastakohta, kuin olla saattaa. Ylipäällikön\nvoimat kaipaavat lepoa ja vahvistumista. Joku kunnianarvoisa kenraali,\njoka ei ole saanut merkkiä rintaansa, tulee valittelemaan tätä seikkaa.\nAsukkaat rukoilevat suojaa. Seutua tarkastamaan lähetetty upseeri palaa\nmatkaltaan ja kertoo aivan päinvastaista kuin häntä ennen samalla\nasialla ollut upseeri. Vakooja, vanki ja tiedusteluretkellä käynyt\nkenraali kuvailee kukin eri tavalla vihollisarmeijan asemaa. Ne\nihmiset, jotka eivät ole tottuneet käsittämään näitä jokaisen\nylipäällikön toiminnan välttämättömiä ehtoja tai unohtaa ne esittävät\nmeille esimerkiksi joukkojen aseman Filissä ja ajattelevat, että\nylipäällikkö olisi voinut 1 p:nä syyskuuta aivan vapaasti ratkaista\nkysymyksen siitä, oliko Moskova luovutettava tai oliko sitä\npuolustettava, vaikkei tätä kysymystä Venäjän armeijan asemaan nähden\n5 virstan päässä Moskovasta voinut olla olemassakaan. Milloinka sitte\nratkaistiin tämä kysymys? Se ratkaistiin sekä Drissan että Smolenskin\nluona, vaan kaikista tuntuvimmin 24 p:nä elokuuta Shevardinon ja 26\np:nä Borodinon taistelussa ja joka päivä ja joka hetki peräytymisen\nkestäessä Borodinosta Filiin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKun Jermolof, jonka Kutusof oli lähettänyt tarkastamaan asemaa, sanoi\nsotamarsalkalle, ettei Moskovan luona voitu tapella aseman nykyisellä\nkannalla ollessa ja että oli peräydyttävä, loi Kutusof häneen\näänettömän katseen.\n\n-- Annahan kätesi, -- sanoi hän ja käännettyään käden niin, että hän\nlöysi sen valtimon, hän lisäsi: -- et ole terve, veikkonen. Ajattele\nmitä puhut.\n\nKutusof ei jaksanut vielä käsittää, että oli mahdollista peräytyä\nMoskovan taa taistelutta.\n\nPoklonnajan mäellä, kuuden virstan päässä Dorogomilovin tulliportista\nnousi Kutusof ajopeleistään ja istuutui penkille tiepuoleen. Tavattoman\nsuuri joukko kenraaleja kokoutui hänen ympärilleen. Kreivi Rostoptshin,\njoka oli saapunut Moskovasta, yhtyi joukkoon. Tämä loistava seurue\njakautui useiksi ryhmiksi, joista kukin keskusteli aseman eduista ja\npuutteista, armeijan tilasta, tulevista suunnitelmista, Moskovan\ntilasta ja yleensä sotaa koskevista kysymyksistä. Kaikki tunsivat, että\nvaikkei heitä oltu kutsuttukaan ja vaikkei kokous kantanutkaan\nerityistä nimeä, oli se kuitenkin sotaneuvottelu. Keskustelut kulkivat\nyleisten kysymysten aloilla. Jos joku kertoikin mieskohtaisia uutisia\ntai kyseli niitä, niin tehtiin tämä supattamalla ja samassa siirryttiin\ntaas yleisiin kysymyksiin. Ei kuulunut sukkeluuksia, ei näkynyt naurua\neikä edes hymyäkään seurueen keskuudesta. Kaikki näyttivät koettamalla\nkoettavan pysyä aseman tärkeimpien kysymysten tasalla. Ja kukin ryhmä\nkoetti keskustellessaan pysytellä ylipäällikön lähettyvillä (jonka\npenkki muodosti ryhmien keskustan) ja puhua niin, että hän olisi\nkuullut heidän keskustelunsa. Ylipäällikkö kuunteli ja tokasi toisinaan\nkeskustelun väliin kysymyksiä, mutta itse hän ei puuttunut puheisiin\neikä lausunut mitään mielipiteitä. Kuunneltuaan hetkisen jonkun ryhmän\npakinaa, käännähteli hän enimmäkseen selin puhujiin pettyneen\nnäköisenä, aivan kuin ei olisi ollenkaan puhuttu siitä, jota hän olisi\nhalunnut tietää. Yhdet puhuivat äsken valitusta asemasta ja\narvostelivat jonkun verran sitäkin, mutta parhaasta päästä niiden\nkykyä, jotka sen olivat valinneet. Toiset koettivat todistaa, että\nvirhe oli tehty jo aikoja ennen ja että taisteluun olisi pitänyt ryhtyä\nmuutama päivä sitte. Kolmannet puhuivat Salamankan taistelusta, josta\näsken tullut ranskalainen Crosar, joka oli espanjalaisessa puvussa, oli\nkertonut. (Tämä ranskalainen oli erään saksalaisen prinssin kanssa,\njotka kumpikin palvelivat Venäjän armeijassa, selittänyt Saragossan\npiiritystä otaksuen, että Moskovaakin voisi puolustaa samalla\ntavalla). Neljännessä ryhmässä puheli Rostoptshin, että hän on\nMoskovan puolustusväen kanssa valmis uhraamaan henkensä kaupungin\nmuurien edustalla, mutta ettei hän voi olla pahoittelematta sitä\ntietämättömyyttä, johon hänet oli jätetty ja että jos hän olisi saanut\ntiedon asioista ennemmin, niin olisi nyt toisin... Viidennet esittivät\nsyviä strateegisia mietteitään ja puhuivat siitä suunnasta, jolle\narmeijan on käännyttävä. Kuudennet puhuivat aivan joutavanpäiväistä\npötyä. Kutusovin kasvot vetäytyivät entistään huolestuneemmiksi ja\nmurheellisemmiksi. Kaikkien keskusteluista huomasi hän sen, ettei\nMoskovan puolustamiseen ollut _minkäänlaista ruumiillista\nmahdollisuutta_ näiden sanojen täydellisessä merkityksessä eli toisin\nsanoen: mahdottomuus oli niin suuri, että jos joku mieletön\nylipäällikkö olisi antanut taistelukäskyn, niin olisi syntynyt vain\nsekamelskaa, vaan tappelusta ei olisi tullut mitään. Siitä ei olisi\ntullut mitään siksi, että kaikki ylimmät päälliköt, jotka tunsivat\naseman mahdottomuuden, keskusteluissaankin harkitsivat vain sitä, mitä\ntapahtuu tämän aseman epäilemättömän jättämisen jälkeen. Mitenkä\nolisivat päälliköt voineet johtaa joukkonsa taisteluun, jota he pitivät\nmahdottomana? Muutamat päälliköt, jopa sotamiehetkin (jotka myöskin\nharkitsevat asioita) tunnustivat myöskin aseman mahdottomaksi eivätkä\nvoineet siitä syystä lähteä tappelemaan varmassa voiton toivossa. Jos\nBennigsen vaatikin tämän aseman puolustamista ja muut sitä moittivat,\nniin ei kysymyksellä ollut merkitystä itsessään, vaan oli sillä\nmerkityksensä ainoastaan riidan ja juonien aiheena. Tämän käsitti\nKutusof.\n\nBennigsen, joka oli aseman valinnut, vaati korkealentoisen venäläisen\nisänmaanrakkautensa nimessä (jota Kutusof ei voinut kuunnella kasvojaan\nvääristelemättä), että Moskovaa on puolustettava. Kutusovista oli\nBennigsenin tarkotus selvä kuin päivä: jos puolustus ei onnistuisi,\nvyöryttäisi hän syyn Kutusovin niskoille, joka taistelutta on\nkulettanut joukot Varpusvuorille saakka;[157] jos taas se onnistuisi\n-- lukisi hän sen omaksi ansiokseen, ja jos Kutusof kieltäytyisi,\npesisi hän kätensä rikoksesta, että Moskova on hylätty. Mutta vanhan\nylipäällikön ajatuksia ei nyt askaroittanut tämä juonittelukysymys.\nEräs kammottava ajatus vaivasi häntä ja siihen kysymykseen hän ei ollut\nkuullut vastausta keneltäkään. Hän ajatteli ainoastaan seuraavaa\nkysymystä: \"minäkö todellakin olen päästänyt Napoleonin Moskovaan\nsaakka ja milloinka olen sen tehnyt? Milloinka se on tapahtunut?\nEilenkö, kun lähetin Platoville peräytymiskäskyn -- vaiko toissa\niltana, jolloin hieman aikaa levähdin ja käskin Bennigsenin sillä aikaa\npitämään huolta asioista? Vai ehkä ennemminkin?... Mutta milloin,\nmilloin on tapahtunut tämä kauhea asia? Moskova täytyy jättää.\nSotajoukkojen täytyy peräytyä ja se käsky täytyy antaa.\"\n\nTämän kauhean käskyn antaminen tuntui hänestä samalta kuin kieltäytyä\narmeijan komentamisesta. Eikä siinä kyllin, että hän rakasti valtaa ja\noli tottunut siihen (kunnianosotus ruhtinas Prosorovskille, jonka luona\nhän oli palvellut Turkissa, kiusasi häntä), vaan hän oli lisäksi\nvakuutettu siitä, että hänen oli sallittu suorittaa Venäjän pelastus ja\njuuri sen vuoksi oli hänet valittu ylipäälliköksikin kansan tahdosta,\nvaikkakin vastoin hallitsijan tahtoa. Hän oli ollut vakuutettu siitä,\nettä yksistään hän kykeni näissä tukalissa oloissa pysymään armeijan\netunenässä ja että yksistään hän oli koko maailmassa se mies, joka\nvapisematta voi pitää voittamatonta Napoleonia vastustajanaan. Ja hän\nkauhistui ajatellessaan käskyä, joka hänen oli annettava. Mutta nyt\ntäytyi tehdä jokin päätös, täytyi lopettaa hänen ympärillään kuhisevat\nkeskustelut, jotka jo alkoivat muuttua liian vapaiksi.\n\nHän kutsui luokseen vanhimmat kenraalit.\n\n-- _Ma tête, fut elle bonne ou mauvaise, n'a qu'à s'aider d'elle\nmême_,[158] -- sanoi hän penkiltä nousten ja läksi Filiin, jossa hänen\najopelinsä olivat.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMusikka Andrei Savostjanovin tilavaan, siistiin pirttiin kokoutui kello\n2 aikaan neuvosto. Suuren perheen musikat, akat ja lapset tungeskelivat\neteisen takana olevalla tupapuolella. Suureen pirttiin oli jäänyt vain\nAndrein vanhin pojantytär, 6-vuotias Malasha, joka oli uunilla ja jolle\nhänen armonsa oli antanut sokerimurun. Malasha katseli arasti ja\niloisesti kenraalien kasvoja ja tähtiä, kun nämä yksi toisensa perästä\nastuivat pirttiin ja asettuivat istumaan pirtinperälle korkeille\npenkeille pyhäinkuvien alle. Itse äijävaari, joksi Malasha mielessään\nristi Kutusovin, istui muista erikseen pimeässä nurkassa uunin\nkupeella. Hän istua kyyhötti painuksissaan avattavassa nojatuolissa,\nähki ja hoki myötäänsä sekä korjaili takkinsa kaulusta, joka tuntui yhä\nkuristavan hänen kaulaansa, vaikka se olikin laskettu levälleen. Kukin\ntulijoista astui sotamarsalkan luo; muutamia hän kätteli, muutamille\nnyökäytti päätään. Adjutantti Kaisarof aikoi siirtää syrjään Kutusovin\nvastapäätä olevan ikkunan verhon, mutta kun Kutusof viittasi äkäisesti\nkädellään, oivalsi Kaisarof, ettei Kutusof halunnut näyttää kasvojaan.\n\nJykevän kuusipöydän ympärille, jolla oli karttoja, suunnitelmia,\nlyijykyniä ja papereita, kokoutui niin paljon väkeä, että palvelijoiden\ntäytyi tuoda yksi penkki lisäksi, jonka he asettivat pöydän viereen.\nTälle penkille istuutuivat äsken tulleet Jermolof, Kaisarof ja Toll.\nAivan pyhäinkuvien alla istui ensimäisellä sijalla Yrjön risti kaulassa\nBarclay de Tolly, sairaloisen kalpein kasvoin ja kaljuun päälakeen\nsulautuvin korkein otsin. Jo toista päivää oli häntä vaivannut kuume ja\nnytkin kolotti ja puistatti häntä aika tavalla. Hänen rinnallaan istui\nUvarof, joka puheli ja selitti Barclaylle jotain hiljaisella äänellä\n(kuten kaikki puhelivat) ja vilkkaasti käsillään viittoen. Pieni,\npyöreä Dohturof kuunteli silmäluomet pystyssä ja kädet rinnalla\nristissä. Toisella puolen istui Ostermann-Tolstoi rohkeapiirteinen,\nleveä pää välkkyvine silmineen käsivarassa ja näytti vaipuneen\najatuksiinsa. Rajevski oli kärsimättömästi, tapansa mukaisella\nliikkeellä röyheltänyt mustan tukkansa ohimojen kohdalta ja katseli\nvuoroin Kutusoviin, vuoroin oveen. Konovnitsinin lujille, kauniille ja\nsuopeille kasvoille levisi lempeä, veikeä hymy. Hänen katseensa kohtasi\nMalashan katseen ja hän teki silmillään tytölle merkkiä, jotka saivat\ntämän hymyilemään.\n\nKaikki odottivat Bennigseniä, joka parhaillaan lopetteli maukasta\npäivällistään, koska hänen muka piti lähteä uudestaan tarkastamaan\nasemaa. Häntä odotettiin kello neljästä kuuteen, jona aikana ei\nryhdytty neuvottelemaan, vaan rupateltiin hiljaisella äänellä muista\nasioista.\n\nVasta kun Bennigsen astui pirttiin, nousi Kutusof pimeästä nurkastaan\nja siirtyi lähemmä pöytää, mutta vain sen verran, etteivät pöydälle\ntuodut kynttelit päässeet valaisemaan hänen kasvojaan.\n\nBennigsen avasi kokouksen kysymyksellä: \"onko Venäjän pyhä, ikivanha\nkaupunki jätettävä taistelutta vai onko sitä puolustettava?\" Seurasi\npitkä ja yleinen äänettömyys. Kaikkien kasvot vetäytyivät vakaviksi ja\näänettömyydestä kuului vain Kutusovin äkäistä puhkamista ja rykimisen\nähkyä. Kaikkien silmät katsoivat häneen. Malasha katsoi myöskin\näijävaariin. Hän oli kaikista lähinnä Kutusovia ja näki, miten tämän\nkasvot vääristyivät aivan kuin itkua tekevän. Mutta tätä ei kestänyt\nkauvan.\n\n-- _Venäjän pyhä, ikivanha pääkaupunki_! -- virkkoi hän äkkiä\nvihaisesti toistaen Bennigsenin sanat ja täten viitaten niiden\nvalheelliseen sointuun. Sallikaa minun sanoa teille, herra kreivi,\nettei tuommoisella kysymyksellä ole mitään merkitystä venäläiselle.\n(Hänen raskas ruumiinsa retkahti etunojaan). Semmoista kysymystä ei voi\ntehdä eikä semmoisessa kysymyksessä ole järkeä. Se kysymys, jota\npohtimaan minä olen kutsunut kokoon nämä herrat, on sotakysymys. Ja se\non tämä: \"Venäjän pelastus armeijassa. Onko edullisempi ryhtymättä\ntaisteluun panna alttiiksi armeijan ja Moskovan perikato, kuin jättää\nMoskova taistelutta?\" Tästä kysymyksestä tahdon kuulla mielipiteenne.\n(Hän heittäytyi taapäin tuolin selkämää vasten).\n\nVäittely alkoi, mutta Bennigsen ei vielä pitänyt peliä menetettynä.\nVastustamatta Barclayn ja muiden mielipidettä, että oli mahdotonta\nryhtyä puolustustaisteluun Filissä, esitti Bennigsen innostuneena\nrakkaudesta venäläiseen isänmaahan ja Moskovaan, että osa sotajoukkoja\nolisi yön aikana marssitettava oikealta siiveltä vasemmalle ja\nhyökättävä seuraavana päivänä ranskalaisten oikean siiven kimppuun.\nMielipiteet kävivät eri suuntiin, hänen ajatustaan sekä vastustettiin\nettä puolustettiin. Jermolof, Dohturof ja Rajevski olivat samaa mieltä\nkuin Bennigsen. Liekö näitä kenraaleja johtanut tunne, joka heitä\npakotti uhraamaan verta ennen pääkaupungin jättämistä vai muut\nyksityiset ajatukset, mutta he eivät näyttäneet käsittävän, ettei tämä\nneuvottelu kyennyt muuttamaan asioiden välttämätöntä kulkua ja että\nMoskova jo oli jätetty. Muut kenraalit käsittivät tämän ja jättämällä\nsyrjään Moskovaa koskevan kysymyksen he puhelivatkin vain siitä\nsuunnasta, johon sotajoukkojen peräytymisen oli kallistuttava. Malasha,\njoka hellittämättä oli koko ajan katsellut, mitä hänen edessään\ntapahtui, käsitti neuvottelun tarkotuksen toisella tavalla. Hänestä\ntuntui, että asia koski vain \"äijävaarin\" ja \"pitkäliepeisen\" (kuten\nhän ajatuksissaan nimitti Bennigseniä) välistä yksityistä taistelua.\nHän näki miten nämä äkäilivät toisilleen puhuessaan, vaan sydämessään\nhän piti äijävaarin puolta. Keskellä keskustelua hän huomasi, että\näijävaari heitti Bennigseniin nopean, viekkaan katseen ja kohta tämän\njälkeen huomasi hän suureksi ilokseen, että äijävaari sanottuaan jotain\npitkäliepeiselle sai tämän nolostumaan. Bennigsen sävähti äkkiä\npunaiseksi ja äkeissään nousi kävelemään. Sanat, jotka olivat tehneet\ntämmöisen vaikutuksen Bennigseniin, olivat Kutusovin tyynesti ja\nhiljaisella äänellä lausuma mielipide Bennigsenin ehdotuksen\nedullisuudesta ja epäedullisuudesta: sotajoukkojen siirtämisestä yön\naikana oikealta siiveltä vasemmalle hyökkäystä varten ranskalaisten\noikean siiven kimppuun.\n\n-- Minä, hyvät herrat, -- sanoi Kutusof, -- en voi hyväksyä kreivin\nsuunnitelmaa. Joukkojen siirtäminen lähellä vihollista on aina\nvaarallista ja sotahistoria vahvistaa tämän ajatuksen. Niinpä\nesimerkiksi... (Kutusof näytti vaipuvan ajatuksiinsa esimerkkiä\netsiäkseen ja katsoi Bennigseniin valoisin, lapsellisin katsein.) No\nvaikkapa esimerkiksi Friedlandin taistelu, jonka luulen kreivin hyvin\nmuistavan, oli ... ei onnistunut täydellisesti yksistään siitä syystä,\nettä meidän joukkojemme järjestystä muutettiin liian lähellä\nvihollista...\n\nSeurasi hetken vaiti-olo, joka kuitenkin tuntui kaikista pitkältä.\n\nVäittely alkoi uudestaan, mutta tuon tuostakin syntyi äänettömyyttä ja\ntuntui kuin ei olisi enää ollut mistä puhua.\n\nErään tällaisen äänettömyyden aikana huokasi Kutusof raskaasti aivan\nkuin aikoen ruveta puhumaan. Kaikki katsoivat häneen.\n\n-- _Eh bien, Messieurs! Je vois que c'est moi qui payerai les pois\ncassés_,[159] -- sanoi hän ja verkkaan tuolilta noustuaan astui pöydän\nääreen. -- Hyvät herrat, olen kuullut teidän ajatuksenne. Vaikka jotkut\neivät ole samaa mieltä kuin minä, niin (hän pysähtyi) minä sen vallan\nnojalla, jonka olen saanut keisariltani ja isänmaaltani -- käsken\nperäytymään.\n\nHeti tämän jälkeen alkoivat kenraalit hajaantua yhtä juhlallisen ääneti\nja varovasti kuin tavallisesti poistutaan hautajaisista.\n\nMuutamat kenraaleista sanoivat vielä jotain ylipäällikölle hiljaisella\näänellä ja aivan toisessa äänilajissa kuin he olivat puhuneet\nneuvottelussa.\n\nMalasha, jota jo oli kotvan odotettu iltaselle, laskeutui uunilta\nvarovasti ja varpaillaan uunin reunuksista pidellen takaperin alas,\nsekä pujottautui kenraalien välitse ovesta ulos.\n\nKun kenraalit olivat lähteneet, istui Kutusof kauan aikaa pöytää vasten\nrynkämäisillään ja aina vaan ajatteli entistä kauheaa kysymystä:\n\"milloin tosiaan ratkaistiin se seikka, että Moskova nyt on jätetty?\nMilloin tapahtui se, mikä kysymyksen ratkaisi ja kuka on siihen\nsyyssä?\"\n\n-- Tätä, tätä en odottanut, -- sanoi hän adjutantti Schneiderille, joka\nmyöhään yöllä tuli hänen luokseen, -- tätä en odottanut! Tätä en\nosannut uskoa!\n\n-- Teidän on käytävä levolle, teidän armonne, -- sanoi Schneider.\n\n-- Eihän toki! Kyllä ne saavat järsiä hevosen lihaa, kuten\nturkkilaiset, -- kivahti Kutusof kättä pöytään lyöden, -- kyllä\ntulevat, kunhan vain...\n\n\n\n\nV.\n\n\nSamaan aikaan oli Rostoptshinilla tekemistä paljoa tärkeämmästä\ntapauksesta kuin armeijan peräytyminen taistelutta oli, nimittäin\nMoskovan jättämisestä ja polttamisesta, mutta Rostoptshin, joka meille\nesiintyy tämän tapauksen johtajana, toimi päinvastoin kuin Kutusof\naivan toisella tavalla.\n\nTämä tapaus -- Moskovan jättäminen ja polttaminen -- oli yhtä\nvälttämätön kuin sotajoukkojen peräytyminen taistelutta Moskovan taa\nBorodinon taistelun jälkeen.\n\nJokainen venäläinen olisi voinut sanoa -- ei suinkaan minkään\njärkipäätelmän perusteella -- vaan sen tunteen perusteella, joka meissä\non ja joka meidän isissämme oli, jo edeltäpäin, sen mitä oli\ntapahtunut.\n\nSmolenskista alkaen tapahtui kaikissa Venäjänmaan kaupungeissa ja\nkylissä ilman Rostoptshinia ja hänen lehtisiään aivan samoin kuin\nMoskovassakin. Kansa odotti vihollista huolettomana, ei kapinoinut, ei\nmetelöinyt eikä silponut ketään kappaleiksi, vaan tyynesti odotti\nkohtaloaan tuntien kykenevänsä vaikeimman ajan kohdatessa tekemään sen,\nmikä tehtävä oli. Ja niin pian kun vihollinen alkoi lähetä, pakenivat\nkansan varakkaimmat ainekset ja hylkäsivät omaisuutensa; köyhimmät\njäivät paikoilleen ja polttivat ja tuhosivat sen, mitä käsillä oli.\n\nTietoisuus siitä, että näin tulee olemaan ja aina tulee näin olemaan,\non asunut ja asuu venäläisten mielissä. Ja tämä tietoisuus sekä sen\nlisäksi vielä aavistus Moskovan vallottamisesta asui v. 1812 Moskovan\nvenäläisessä yleisössä. Ne, jotka alkoivat muuttaa Moskovasta jo\nheinäkuussa ja elokuun alussa, osottivat, että he odottivat tätä. Ne,\njotka muuttivat niine hyvyyksineen, minkä he voivat mukaansa ottaa,\nvaan jättivät talonsa ja puolet omaisuuttaan paikoilleen, tekivät tämän\nsen salassa hehkuvan (_latent_) isänmaallisuuden voimasta, joka ei\npukeudu korupuheisiin eikä ilmene lasten surmaamisessa isänmaan\npelastuksen tähden y.m. luonnottomissa teoissa, vaan joka esiintyy\nhuomaamattomasti, aivan tavallisesti, elimellisesti ja sen vuoksi aina\ntuottaa mitä voimakkaimmat tulokset.\n\n\"Häpeä on väistää vaaraa; vain pelkurit pakenevat Moskovasta\",\nsanottiin näille. Rostoptshin terotti lehtisissään heidän mieliinsä,\nettä Moskovasta muuttaminen on häpeällistä. Vaikka ihmisistä oli häpeä\nsaada pelkurin nimi ja häpeä oli lähteä, muuttivat he kuitenkin\ntietäessään, että sen piti olla sillä tavoin. Miksi he muuttivat? Ei\nvoi otaksua, että Rostoptshin oli pelotellut heitä niillä julmuuksilla,\njoita Napoleon harjotti vallottamissaan maissa. Muuttohommat alkoivat\nja ensimäisinä muuttivat rikkaat, sivistyneet ihmiset, jotka kyllä\ntiesivät että Wien ja Berliini jäivät eheiksi ja että Napoleonin\nvallotettua nämä kaupungin asukkaat kuitenkin viettivät aikaansa\nhauskasti tenhoavien ranskalaisten parissa, joista silloin\nsanomattomasti pitivät venäläiset miehet ja varsinkin naiset.\n\nIhmiset muuttivat Moskovasta siksi, ettei venäläisiä varten voinut olla\nkysymystä siitä, hyväkö vai huono tulisi olla Moskovassa ranskalaisten\nhallituksen alaisena. Ranskalaisten hallituksen alaiseksi ei voinut\njäädä, sillä se olisi ollut kaikista pahinta. Ihmiset muuttivat jo\nennen Borodinoakin, mutta paljoa kiihkeämmin Borodinon jälkeen;\nmuuttivat huolimatta kehotuksista nousta puolustamaan kaupunkia,\nhuolimatta Moskovan ylipäällikön ilmotuksista, että hän aikoo Iverskin\nJumalan Äidin kuva etunenässä rynnätä tappelemaan, huolimatta\nilmapalloista, joiden piti tuhota vihollinen ja huolimatta kaikesta\nsiitä hölynpölystä, jota Rostoptshin kirjotti lehtisiinsä. Ihmiset\ntiesivät, että sotajoukon on tapeltava ja että jos se ei voi tapella,\nniin oli turha viedä naiset ja palvelijat Moskovan muurien ulkopuolelle\nNapoleonia vastaan, vaan että on muutettava kaupungista, niin raskaalta\nkuin tuntuikin jättää omaisuutensa tuhon omaksi. Ihmiset olivat\nmuuttaneet ajattelematta tuon suuren rikkaan pääkaupungin mahtavaa\nmerkitystä, jonka asukkaat olivat hylänneet ja nähtävästi polttaneetkin\n(autioiden asuntojen polttaminen ja hävittäminen ei ole Venäjän kansan\nluonteen mukaista). Ihmiset muuttivat kukin itseään varten, mutta\nsamalla yksistään siitä syystä, että he olivat muuttaneet, tapahtui\njuuri se mahtava tapaus, joka on kaikkina aikoina oleva Venäjän kansan\nmainehikkain. Se rouva, joka neekeripoikineen ja narreineen matkusti\nMoskovasta Saratovin kylään hämärä tunne mielessä siitä, ettei hän\nilkeä jäädä Bonaparten palvelijaksi ja peloissaan siitä, ettei hänen\nmatkaansa vain keskeytettäisi kreivi Rostoptshinin käskystä, avusti\nosaltaan yksinkertaisesti ja vilpittömästi sen suuren tehtävän\ntoteutumista, joka pelasti Venäjän. Kreivi Rostoptshin taas, joka\nmilloin häpäisi niitä, jotka muuttivat, milloin kuletutti heitä\nvirastoihin, milloin jakoi mihinkään kelpaamattomia aseita päihtyneelle\nrahvaalle, milloin pystytteli jumalankuvia, milloin kielsi\nkuletuttamasta pyhäinjäännöksiä ja pyhäinkuvia, milloin anasti kaikki\nMoskovassa olevat kuormarattaat, milloin siirrätteli 136 hevosella\nLeppichin rakenteillaan olevaa ilmapalloa, milloin antoi vihjauksia\nsiitä, että hän poltattaa Moskovan, milloin kertoi, miten hän oli\npolttanut talonsa ja kirjottanut ranskalaisille julistuksia, joissa hän\noli juhlallisesti nuhdellut näitä siitä, että he olivat hävittäneet\nhänen orpokotinsa, milloin otti vastaan Moskovan polttajan maineen,\nmilloin taas kieltäytyi siitä, milloin käski ottamaan kiinni kaikki\nurkkijat ja tuomaan ne luokseen, milloin karkotti Moskovasta kaikki\nranskalaiset, milloin jätti kaupunkiin rouva Auber-Chalmén, joka oli\nMoskovan ranskalaisen väestön keskustana, vaan toiselta puolen käski\nmelkein aivan syyttä vangita ja karkottaa maanpakoon vanhan,\nkunnianarvoisen postitirehtööri Kljutsharevin, milloin kokosi kansaa\nTrigorille ranskalaisia vastustamaan, milloin taas, päästäkseen irti\ntuosta kansasta, antoi sen surmattavaksi jonkun henkilön, vaan itse\npakeni näkemästä näytelmää, milloin puheli, ettei hän jaksanut kärsiä\nMoskovan onnettomuutta, milloin kirjoitti albumeihin ranskalaisia\nrunoja osanotostaan Moskovan kohtaloon,[160], -- tämä samainen mies ei\nymmärtänyt tekeillään olevan tapahtuman merkitystä, vaan tahtoi\nainoastaan itse tehdä jotain, hämmästyttää ihmisiä, tehdä jotain\nisänmaallisen sankarillista ja hän riehui kuin telmivä poika Moskovan\njättämisen ja polttamisen mahtavan ja välttämättömän tapauksen tähden\nkoettaen voimattomalla kädellään milloin kiihottaa, milloin ehkäistä\nvuolaana vyöryvää kansan tulvaa, joka nieli hänetkin aaltoihinsa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nHelena, joka oli palannut hovin kanssa Vilnasta Pietariin, joutui\ntäällä pulmalliseen asemaan.\n\nPietarissa nautti Helena ylhäisen, eräässä valtion korkeimmista\nviroista olevan henkilön erityistä suosiota. Vilnassa taas hän oli\ntutustunut erääseen nuoreen ulkomaalaiseen prinssiin. Hänen saapuessaan\nPietariin oli täällä sekä prinssi että ylimys, ja kun kumpikin näistä\nesitti oikeutensa, esiintyi Helenalle tehtävä, jommoista ei vielä\nkoskaan ollut esiintynyt hänen elämässään: säilyttää läheiset välinsä\nkumpaankin ja samalla kumpaakaan loukkaamatta.\n\nSe, mikä jostakusta muusta naisesta olisi tuntunut työläältä ja\nmahdottomaltakin, ei ajatteluttanut hetkeäkään kreivitär Besuhovia,\njoka nähtävästi syystä kyllä nautti mitä älykkäimmän naisen mainetta.\nJos hän olisi ruvennut peittämään menettelyään ja viekkaudella\nselviytymään hankalasta asemasta, niin olisi hän tällä tavoin pilannut\nasiansa ja tunnustanut itsensä syylliseksi. Mutta kuten todellisen\nsuuri ihminen, joka voi kaikki minkä vain tahtoo, asettautui Helenakin\nheti totuuden kehään, johon hän uskoi vilpittömästi, vaan pani kaikki\nmuut syyllisen asemaan,\n\nJo ensi kerralla, kun nuori ulkomaalainen henkilö uskalsi moittia\nhäntä, sanoi hän ylpeästi nostaen pystyyn kauniin päänsä ja kääntyen\npuoleksi kupeittain ulkomaalaiseen:\n\n-- _Voilà l'égoisme et la cruauté des hommes! Je ne m'attendais pas à\nautre chose. La femme se sacrifie pour vous, elle souffre, et voilà sa\nrécompense. Quel droit avez-vous, Monseigneur, de me demander compte de\nmes amitié's de mes affections? C'est un homme qui a été plus qu'un\npère pour moi_.[161]\n\nUlkomaalainen aikoi sanoa jotain, mutta Helena keskeytti hänet.\n\n-- _Eh bien, oui_, -- sanoi hän, -- _peut-être qu'il a pour moi\nd'autres sentiments que ceux d'un père, mais ce n'est pas une raison\npour que je lui ferme ma porte. Je ne suis pas un homme pour être\ningrate. Sachez, Monseigneur, pour tout ce qui a rapport à mes\nsentiments intimes, je ne rends compte qu'à Dieu et à ma\ncondense_,[162] -- lopetti hän koskettaen kädellään korkealle\naaltoilevaa, kaunista rintaansa ja taivasta kohti katsoen.\n\n-- _Mais écoutez moi, au nom de Dieu_.[163]\n\n-- _Epousez moi, et je serai votre esclave_.[164]\n\n-- _Mais c'est impossible_.[165]\n\n-- _Vous ne daignez pas descendre jusqu'à moi vous_[166] -- sanoi\nHelena ja purskahti itkuun.\n\nUlkomaalainen rupesi häntä lohduttelemaan. Helena puheli itkunsa seasta\n(aivan kuin unohtaen itsensä), ettei mikään voinut häntä estää\nmenemästä avioliittoon, että on olemassa muitakin esimerkkiä (tällöin\noli esimerkkiä vielä vähän, Mutta Helena mainitsi Napoleonin ja muita\nkorkeita henkilöitä), ettei hän vielä koskaan ole ollut miehensä vaimo\nja että hänestä oli vain tehty uhri.\n\n-- Mutta laki, uskonto... -- virkkoi ulkomaalainen, joka jo alkoi\nantautua.\n\n-- Laki, uskonto... Mitä varten ne olisivat keksityt, elleivät ne voisi\ntehdä sitä! -- sanoi Helena.\n\nArvon ulkomaalaista ihmetytti se, ettei näin yksinkertainen ajatus\nollut pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän kääntyi sen vuoksi kysymään\nneuvoa jesuiittain yhdistyksen pyhiltä veljiltä, joiden kanssa hän oli\nläheisissä suhteissa.\n\nMuutaman päivän kuluttua tämän jälkeen esitettiin Helenalle eräässä\njuhlassa, jonka hän piti huvilassaan Kamenni Ostrovissa, vanha,\nlumihapsinen, säihkyvän mustasilmäinen ja tenhoava _m:r de Jobert, un\njésuite à robe courte_,[167] joka ilotulituksen valossa ja musiikin\nsoidessa puheli Helenalle kauan aikaa puutarhassa rakkaudesta Jumalaan,\nKristukseen, Jumalan Äidin sydämeen ja siitä ilosta, jonka ainoa oikea\nkatolinen kirkko antaa sekä tässä että tulevassa elämässä. Helena oli\nliikutettu ja muutaman kerran nousi hänen ja m:r Jobertin silmiin\nkyyneleitä ja äänet värisivät. Tanssi, johon eräs kavalieri tuli\nkutsumaan Helenaa, keskeytti hänen keskustelunsa tulevan _directeur de\nconscience'nsä_[168] kanssa. Mutta seuraavana päivänä saapui m:r Jobert\nillalla yksinään Helenan luo ja tästä pitäen alkoivat hänen käyntinsä\ntihenemistään tihetä.\n\nEräänä päivänä vei hän Helenan katoliseen temppeliin, jossa Helena\npolvistui erään alttarin eteen, jonka luo hänet oli johdettu. Vanha,\ntenhoava ranskalainen laski kätensä hänen päänsä päälle ja Helenasta,\nkuten hän jälestäpäin kertoi, oli kuin raikkaan tuulen henkäys olisi\nhäntä koskettanut ja tunkeutunut hänen sieluunsa. Hänelle selitettiin,\nettä se oli _la grace_.[169]\n\nSitte saatettiin hänen luokseen apotti _à robe longue_,[170] joka\nripitti hänet ja antoi hänelle synnin päästön. Seuraavana päivänä\nhänelle tuotiin rasia, jossa oli Herran ehtoollinen ja joka jätettiin\nhänen kotiinsa nautitsemista varten. Muutamien päivien kuluttua sai\nHelena tietää mielihyväkseen, että hän nyt oli astunut oikean katolisen\nkirkon yhteyteen ja että näinä päivinä itse paavi saa tiedon asiasta ja\nlähettää jonkunlaisen paperin.\n\nKaikki, mikä tällä välin oli tapahtunut hänen ympärillään ja hänelle\nitselleen, kaikki se huomio jonka häneen olivat kohdistaneet monet\nviisaat henkilöt ja joka oli pukeutunut erittäin hienoon, imartelevaan\nmuotoon ja se kyyhkyn valkea puhtaus, jossa hän nyt oli (kaiken tämän\naikaa hän oli pitänyt valkeita pukuja, jotka olivat koristetut\nvalkeilla nauhoilla), -- kaikki tämä oli tuottanut hänelle sulaa\nmielihyvää. Mutta tämä mielihyvä ei estänyt häntä heittämästä\nhetkeksikään silmistään tarkotusperäänsä. Ja kuten aina tapahtuu, että\ntyhmä ihminen viekastelemisessa pettää viisaampansa, älysi Helenakin,\nettä hänen imartelemisensa ja puuhat hänen tähtensä tarkottivat\netupäässä sitä, että kun hän oli saatu käännetyksi katolilaisuuteen,\nhäneltä saisi helposti rahoja jesuiittain laitoksille (josta hänelle\nhienosittain huomautettiinkin). Mutta ennen kuin hän antoi rahoja,\nvaati hän, että hänen edestään toimitettaisiin valmiiksi kaikki ne\nmonet menot, jotka hänet vapauttaisivat miehestään. Hänen käsityksensä\nmukaan oli uskonnon merkitys ainoastaan siinä, että inhimillisiä haluja\ntyydyttäessä tuli noudattaa yleistä sopivaisuutta. Keskustellessaan\nkerran rippi-isänsä kanssa vaati hän tältä jyrkästi vastausta siitä,\nmissä määrin hänen avioliittonsa sitoo häntä.\n\nHe istuivat salissa ikkunan ääressä. Oli iltahämärä. Ikkunasta tulvi\nsisään kukkien tuoksu. Helena oli valkeassa puvussa, joka rinnan ja\nhartioitten seudulta oli niin ohut, että ihon haalea hehku hohti läpi.\nHyvästi syötetty apotti, jonka pöhöinen leuka oli sileäksi ajeltu, suu\nmiellyttävä ja luja ja valkeat kädet nöyrässä asennossa polvilla, istui\naivan lähellä Helenaa ja suu hienossa hymyn väreessä sekä tyynin,\nihastunein katsein silmäillen silloin tällöin Helenan kasvoja selvitti\najatuksiaan kysymyksessä olevasta asiasta. Helena katsoi levottomasti\nhymyillen apotin kiehkuraiseen tukkaan, täyteläisiin poskiin ja odotti\njoka hetki uutta käännettä keskusteluun. Mutta vaikka apotti näyttikin\nnauttivan puhetoverinsa kauneudesta, oli hän syventynyt ajettavaansa\nasiaan.\n\nOmantunnon johtajan ajatuskulku oli tämmöinen. Tuntematta sen asian\nmerkitystä, johon olette ryhtyneet, olette te antaneet lupauksen\navio-uskollisuudesta miehelle, joka astuttuaan avioliittoon ja\nuskomatta avioliiton uskonnolliseen merkitykseen, on tehnyt pyhyyden\nherjauksen. Tällä avioliitolla ei ole ollut sitä kaksinaista\nmerkitystä, joka sillä pitäisi olla. Mutta siitä huolimatta on teidän\nlupauksenne sitonut teitä. Te olette luopunut hänestä. Mitä olette\ntällä tehneet? _Péché véniel_ vaiko _péché mortel_?[171] -- _Péché\nvéniel_, sillä te olette ilman pahaa aijetta tehneet tekonne. Jos te\nnyt lasten saamisen toivossa menisitte uuteen avioliittoon, niin\nvoitaisiin teidän syntinne antaa anteeksi. Mutta kysymys ratkeaa taas\nkahtia: ensimäinen...\n\n-- Mutta minä luulen, -- virkkoi Helena yhtäkkiä ikävystyneenä ja\nhurmaavasti hymyillen, -- että minä astuttuani oikean uskonnon\nyhteyteen en voi enää olla sidottu siihen, johon minua väärä uskonto on\nvelvoittanut. _Directeur de comciense_ hämmästyi aika tavalla tästä\njohtopäätöksestä, jonka Helena oli tehnyt Kolumbuksen munan\nhelppoudella. Apottia ihastutti hänen oppilaansa odottamattoman\nnopean edistyksen näyte, mutta toisekseen ei hän voinut luopua\ntodistuskappaleittensa sarjasta, jonka hän työllä ja vaivalla oli\nrakentanut.\n\n-- _Entendons nous, comtesse_,[172] -- sanoi hän hymyillen ja ryhtyi\nkumoamaan rippilapsensa väitteitä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHelena käsitti, että asia oli aivan yksinkertainen ja helppo\npapilliseltakin kannalta katsoen, mutta että hänen ohjaajansa\nrakensivat vaikeuksia vain siksi, kun he pelkäsivät, millä silmin\nmaalliset viranomaiset katsovat tätä asiaa.\n\nTämän tähden päätti Helena ryhtyä valmistamaan asiaa seurapiireissä.\nHän kietoi ylimysvanhuksen mustasukkaisuuden pauloihin ja sanoi tälle\nsamoin kuin ensimäisellekin kosijalle, s.o. asetti asian sille\nkannalle, että ainoa keino saavuttaa omistusoikeus häneen oli\nnaimiskauppa. Vanha arvon ylimys oli ensi hetkenä tästä ehdotuksesta\nmennä naimisiin elävän aviomiehen rinnalta ensi alussa yhtä hämmästynyt\nkuin ensimäinenkin, nuori henkilö, mutta Helenan horjumaton vakuutus\nsiitä, että asia oli yhtä yksinkertainen ja luonnollinen kuin\nneitoihmisenkin miehelään meno, vaikutti häneenkin. Jos Helenasta\nolisi huomannut vaikka kuinkakin vähiä epäröimisen, häpeän tai\nsalaperäisyyden merkkiä, niin olisi hänen asiansa auttamattomasti\njoutunut tappiolle. Mutta puhumattakaan näistä merkeistä hän\npäinvastoin kerroskeli lapsellisen avomielisesti läheisille ystävilleen\n(näinä oli koko Pietari), että häntä on kosinut sekä prinssi että\nylimys, että hän rakastaa kumpaakin ja pelkää saavansa kummankin\nloukkautumaan.\n\nJa kautta koko Pietarin kiisi salaman nopeudella huhu, joka ei suinkaan\nkulettanut tietoa siitä, että Helena haluaa erota miehestään (jos\ntämmöinen huhu olisi levinnyt, olisivat useat nousseet moista laitonta\naijetta vastustamaan), vaan suorastaan siitä, että onneton, kaunis\nHelena on kahdella päällä siitä, kummanko kanssa hän noista kahdesta\nmenisi naimisiin. Nyt ei enää ollut kysymys siitä, missä määrin tämä\noli mahdollista, vaan ainoastaan siitä, kumpi kauppa olisi edullisempi\nja mitä mieltä hovi on jutusta. Mutta olipa muutamia paatuneitakin\nihmisiä, jotka eivät osanneet pysyä kysymyksen korkeuden tasalla ja\njotka näkivät tässä aikeessa avioliiton pyhyyden häväistystä. Näitä ei\nkuitenkaan ollut paljon ja he pysyivät tavallisesti vaiti, enimmät sitä\nvastoin puhelivat onnesta, joka oli kohdannut Helenaa ja siitä, kumpi\nvaali oli parempi. Siitä, oliko hyvin tai pahoin mennä naimisiin elävän\nmiehen leskenä, ei puhuttu, sillä tämän kysymyksen olivat nähtävästi\nratkaisseet minua ja teitä (niin puhuttiin) viisaammat ihmiset, ja jos\nsiis epäilisi kysymyksen oikeaa ratkaisua, olisi osottanut tyhmyytensä\nja osaamattomuutensa käyttäytyä suuren maailman vaatimusten mukaisesti.\n\nAinoastaan Maria Dmitrijevna Ahrasimova, joka tänä kesänä oli saapunut\nPietariin yhtä poikaansa katsomaan, rohkeni sanoa suoraan ajatuksensa\nvastoin yleistä mielipidettä. Tavattuaan Helenan kerran tanssiaisissa\npysähdytti Maria Dmitrijevna hänet keskellä salia ja kaikkien ollessa\näänettöminä sanoi hän römeällä äänellään: \"teillä on näkyy ruvettu\nmenemään naimisiin elävän miehen leskenä. Sinä taidat ehkä luulla\nkeksineesi jotain uutta? Myöhästynyt olet, veikkonen. Aikoja sitte se\non keksitty. Kaikissa ... sillä tavalla tehdään\". Näin sanottuaan meni\nMaria Dmitrijevna uhkaavan kädenliikkeen tehtyään, leveitä hihojaan\nkohennellen ja ankarasti ympärilleen silmäillen salin läpi.\n\nVaikka Maria Dmitrijevnaa pelättiinkin, pidettiin häntä Pietarissa\nnarrina ja sen vuoksi huomattiin hänen sanomistaan sanoista ainoastaan\neräs karkea sana, jota sitte kuiskuteltiin korvasta korvaan siinä\nmielessä, että tuossa sanassa oli kaiken sanotun kärki.\n\nRuhtinas Vasili, joka viime aikoina oli tavallista tiheämmin ruvennut\nunohtamaan sen, mitä hän oli puhunut ja joka satoja kertoja toisti yhtä\nja samaa, mistä oli puhunut, puheli joka kerran kun hänen onnistui\ntavata tytärtään:\n\n-- _Hélène, j'ai un mot à vous dire_, -- puheli hän tyttärelleen vieden\nhänet syrjään ja tempoen kädestä istumaan. -- _J'ai eu vent de certains\nprojets relatifs à ... Vous avez. Eh bien, ma chère enfant, vous savez\ntant souffert... Mais, chère enfant ... ne consultez que votre coeur.\nC'est tout ce que je vous dis_.[173]\n\nJa tuntien aina samaa mielenliikutusta painoi hän poskeaan tyttärensä\nposkea vastaan ja poistui.\n\nBilibin, joka ei ollut menettänyt erittäin älykkään miehen mainettaan\nja joka oli ollut Helenan vilpitön ystävä, yksi niitä miesystäviä,\njoita aina on loistavilla naisilla ja jotka eivät koskaan voi päästä\nnäyttelemään rakastuneen osaa, ilmaisi kerran _petit comitéssa_[174]\nystävälleen Helenalle mielipiteensä tästä jutusta.\n\n-- _Ecoultets, Bilibene_ (Helena mainitsi semmoisia ystäviä kuin\nBilibin oli aina sukunimeltä), -- sanoi hän ja kosketti Bilibinin\nhännystakin hihaa valkealla kädellään, jonka sormet olivat täynnä\nsormuksia. -- _Dites moi comme vous diriez a une soeur, que dois-je\nfaire? Lequel des deux_?[175]\n\nBilibin kurtisti kulmakarvansa otsanahkan yläpuolelta ryppyihin ja\nvaipui hymyhuulin ajatuksiinsa.\n\n-- _Vous ne me prenez pas en_ aavistamatta, _vous savez_, -- sanoi hän.\n-- _Comme véritable ami j'ai pensé et repensé à votre affaire. Voyez\nvous. Si vous épousez le prince_ (se oli nuori mies), -- hän käänsi\nsormensa koukkuun, -- _vous perdez pour toujours la chance d'épouser\nl'autre, et puis vous mécontentez la Cour. (Comme vous savez, il y a\nune espèce de parenté). Mais si vous épousez le vieux comte, vous\nfaites le bonheur de ses derniers jours, et puis comme veuve du\ngrande ... le prince ne fait plus de mésaillance en vous épousant_[176]\n-- ja Bilibin suoristi otsanahkansa.\n\n-- _Voilà un véritable ami!_ -- sanoi Helena sädehtien ja vielä kerran\nkoski kädellään Bilibinin hihaan. -- _Mais c'est que j'aime l'un et\nl'autre, je ne voudrais pas leur faire de chagrin. Je donnerais ma vie\npour leur bonheur à tous deux_[177] -- sanoi Helena.\n\nBilibin kohotti olkapäitään osottaen sillä, että semmoisesta pulmasta\nei hänkään kykene päästämään.\n\n\"_Une maîtresse-femme! Voilà ce qui s'appelle poser carrément la\nquestion. Elle voudrait épouser tous les trois à la fois_\",[178] --\najatteli Bilibin.\n\n-- Mutta sanokaa, mitä teidän miehenne ajattelee tästä asiasta? --\nsanoi hän maineensa lujuuden tähden pelkäämättä joutuvansa naurun\nalaiseksi näin naiivin kysymyksen johdosta. -- Suostuuko hän?\n\n-- _Ah! Il m'aime, tant_! -- sanoi Helena, josta jostain syystä tuntui,\nettä Pierre myöskin rakasti häntä. -- _Il fera tout pour moi_.[179]\n\nBilibin laski taas otsansa ryppyihin painostaakseen niillä valmiina\nolevaa vastausta.\n\n-- _Même le divorce_[180] -- sanoi hän.\n\nHelena naurahti.\n\nYksi niitä ihmisiä, jotka uskalsivat epäillä aiotun avioliiton\nlaillisuutta, oli Helenan äiti, ruhtinatar Kuragina. Häntä vaivasi\nalituisesti kade tytärtään kohtaan ja nyt, kun kateen esineenä oli\nruhtinattaren sydäntä lähinnä oleva henkilö, ei hän saanut rauhaa tältä\najatukselta. Hän neuvotteli venäläisen papin kanssa, missä määrin ero\nja avioliittoon meno miehen eläessä oli mahdollista ja pappi sanoi\nhänelle, että se on mahdotonta ja huomauttipa ruhtinattaren suureksi\niloksi raamatun sanoja, joissa suorastaan kielletään menemästä\navioliittoon miehen eläessä.\n\nNäillä todistuskappaleilla varustettuna, jotka ruhtinattaresta\ntuntuivat kumoamattomilta, hän läksi tyttärensä luokse varhain eräänä\naamuna, jotta olisi tavannut tämän yksinään kotona.\n\nKuunneltuaan äitinsä vastaväitteitä hymähti Helena lempeän\npilkallisesti.\n\n-- Mutta onhan ilmeisesti sanottu: ken nai eronneen vaimon... -- sanoi\nvanha kreivitär.\n\n-- _Ah, maman, ne dites pas de bêtises. Vous ne comprenez rien. Dans ma\nposition j'ai des devoirs_,[181] -- sanoi Helena muuttaen puheen\nranskankieleksi venäjästä, jolla kielellä puhuessa hänestä aina tuntui\npiilevän jotain hämäryyttä hänen asiassaan.\n\n-- Mutta, ystäväni...\n\n-- _Ah, maman, comment est-ce que vous ne comprenez pas que le Saint\nPère qui a le droit de donner des dispenses_...[182]\n\nTällöin saapui Helenan luona asuva seuranainen ilmoittamaan hänelle,\nettä hänen korkeutensa on salissa ja haluaa nähdä häntä...\n\n-- _Non, dites lui que je ne veux pas le voir, que je suis furieuse\ncontre lui parce qu'il ma manqué parole_.[183]\n\n-- _Comtesse, à tout péché miséricorde_,[184] -- sanoi nuori,\nvaaleaverinen, pitkäkasvoinen ja pitkänenäinen mies, joka nyt astui\nsisään.\n\nVanha ruhtinatar nousi kunnioittavasti pystyyn ja istuutui samassa\npaikoilleen. Nuori mies ei kiinnittänyt häneen huomiota. Vanha\nruhtinatar nyökäytti tyttärelleen päätään ja poistui ovea kohti.\n\n\"Ei, hän on oikeassa\", ajatteli vanha ruhtinatar jonka kaikki\nmielipiteet olivat hajonneet kuin tuhka tuuleen hänen korkeutensa tulon\njohdosta. \"Hän on oikeassa mutta mitenkä me emme oivaltaneet sitä\nnuoruutemme palaamattomina päivinä? Sehän olisi ollut niin\nyksinkertaista\", ajatteli vanha ruhtinatar vaunuihinsa noustessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuun alussa selveni Helenan asia täydellisesti ja hän kirjotti\nmiehelleen, jota hän kovasti rakasti, kuten hän luuli, kirjeen, jossa\nhän ilmotti tälle aikomuksestaan mennä naimisiin N.N:n kanssa ja siitä,\nettä hän on astunut ainoan oikean kirkon yhteyteen ja että hän pyytää\nmiestään toimittamaan kaikki ne avioeroa varten välttämättömät\nmuodollisuudet, jotka tämän kirjeen tuoja hänelle tarkemmin selvittää.\n\n\"_Sur ce je prie Dieu, mon ami, de vous avoir sous Sa sainte et\npuissante garde. Votre amie Hélène_\".[185]\n\nTämä kirje tuotiin Pierren asuntoon hänen ollessaan Borodinon kentällä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nBorodinon taistelun lopulla riensi Pierre toista kertaa pois Rajevskin\npatterilta ja suuntasi sotamiesparvien kanssa kulkunsa laaksoa pitkin\nKnjaskovoon päin, saapui sitomapaikalle, mutta huomattuaan täällä verta\nja kuultuaan huutoa ja voihketta jouduttautui hän edelleen sotamiesten\nseassa.\n\nAinoa, mitä Pierre toivoi kaikesta sielustaan, oli se, että hän pääsisi\nmitä pikemmin irtautumaan niistä kauheista mielikuvista, jotka häneen\ntänäpäivänä olivat syöpyneet, palautua tavallisiin elämänoloihin ja\nnukahtaa rauhallisesti huoneessa omalle vuoteelleen. Hän tunsi, että\nhän vasta tavallisissa elämänoloissa kykenee käsittämään omaa itseään\nja kaikkea sitä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Mutta näitä elämän\ntavallisia oloja ei ollut.\n\nVaikka sen tien seudulla, jota hän kulki, eivät vinkuneet luodit, niin\nkaamotti kuitenkin kaikilta puolin sama, mitä taistelutantereellakin\noli ollut. Samat kärsivät, nääntyneet ja toisinaan kummallisen\nvälinpitämättömät kasvot, samaa verta, samat sotamiesten sinellit, sama\nammunnan pauhu, joka yhä vieläkin nosti kauhua mieleen, vaikka se\nkuuluikin kaukaa. Sitä paitsi oli ilma tukahduttavan kuuma ja pölyinen.\n\nKulettuaan kolmisen virstaa Moschaiskin maantietä istahti Pierre\ntiepuoleen.\n\nIllan varjot valahtivat maille ja tykkien jyske oli laannut. Pierre\nlaskeutui käsivaraan pitkälleen, virui siinä asennossa kauan aikaa ja\nkatseli pimeydessä ohitsensa vaeltavia varjoja. Hänestä tuntui\nmyötäänsä, että häntä kohti oli tulossa räikeästi vinkuva pommi. Hän\nvavahteli ja kohottautui tuon tuostakin katsomaan. Hän ei muistanut,\nkuinka kauan hän tässä oli virunut. Keskellä yötä tuli kolme\nsotamiestä, jotka asettautuivat hänen viereensä ja alkoivat tehdä tulta\nrisuista.\n\nTulta tehdessään vilkuivat sotamiehet Pierreen, asettivat sitten\nkattilan tulelle, rouhensivat siihen korppuja ja panivat sekaan rasvaa.\nRasvaisen keitoksen mehes lemu sulautui savun hajuun. Pierre\nkohottautui ja huokasi. Sotamiehet, joita oli kolme, söivät Pierrestä\nvälittämättä ja pakisivat keskenään.\n\n-- Keitä sinä olet? -- kysyi äkkiä eräs sotamiehistä Pierreltä\ntarkottaen nähtävästi kysymyksellään samaa, mitä Pierrekin ajatteli,\nnimittäin: jos tahdot syödä, niin saat, mutta sano, oletko rehellinen\nmies.\n\n-- Minä? Minäkö? ... -- kysyi Pierre, joka tunsi, että hänen oli\nvälttämätöntä alentua mikäli mahdollista yhteiskunnallisesta\nasemastaan, jotta olisi voinut lähentyä sotamiehiä ja jotta nämä\nolisivat voineet häntä ymmärtää. -- Minä olen oikeastaan nostoväen\nupseeri, mutta minun joukkoni ei ole täällä. Tulin taisteluun ja nyt\nolen kadottanut mieheni.\n\n-- Vai sillä tavalla! -- sanoi eräs sotamiehistä.\n\nToinen sotamies pyöritti päätään.\n\n-- Ka, ala syödä ressua, jos mielesi tekee! -- sanoi ensimäinen ja\nojensi Pierrelle lusikan, jonka hän ensiksi nuoli.\n\nPierre siirtyi tulen ääreen ja alkoi syödä ressua, joka hänestä tuntui\nkaikista maukkaimmalle niistä ruuista, joita hän milloinkaan oli\nsyönyt. Sillä aikaa kun hän ahneesti kattilan yli kyyristyneenä hamusi\nlusikan täyteisiä ja pisteli lusikallisen toisensa jälkeen, katselivat\nsotamiehet ääneti hänen kasvojaan, joita tulen leimut valaisivat.\n\n-- Mihin sinä olet menossa? Sano pois? -- kysyi taas eräs sotamies.\n\n-- Moschaiskiin.\n\n-- Taidat olla herra.\n\n-- Niin olen.\n\n-- Mikäs on nimesi?\n\n-- Pjotr Kirillovitsh.\n\n-- No, Pjotr Kirillovitsh, aletaanpas lähteä, me saatamme sinua.\n\nSotamiehet läksivät Pierren kanssa säkkipimeässä Moschaiskia kohti.\n\nKukot lauloivat jo, kun he saapuivat Moschaiskiin ja alkoivat nousta\nkaupungin jyrkkää rinnettä. Sotamiesten kanssa kulkiessaan oli Pierre\nkokonaan unhottanut, että hänen majapaikkansa oli rinteen alla ja että\nhän jo oli kulkenut sen ohi eikä hän tätä olisi muuten muistanutkaan,\nsillä hän oli niin sekaisin, ellei häntä vastaan puolitiessä mäkeä\nolisi osunut hänen ratsupalvelijansa, joka oli etsiskellyt häntä ympäri\nkaupunkia ja joka nyt palasi takasin majapaikkaan. Ratsupalvelija tunsi\nPierren tämän lakista, joka häämötti pimeydessä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoi hän, -- olemme olleet täydellisessä\nepätoivossa. Miksi te jalkasin? Mihinkä te sinne, tänne päin olkaa\nhyvä.\n\n-- Aivan niin, -- sanoi Pierre.\n\nSotamiehet pysähtyivät.\n\n-- Taisitpa tavata omasi? -- sanoi yksi heistä. -- Noh, hyvästi nyt\nPjotr Kirillovitsh, vai miten se oli?\n\n-- Hyvästi Pjortr Kirillovitsh! -- virkkoivat toisetkin.\n\n-- Hyvästi, hyvästi! -- sanoi Pierre ja läksi menemään\nratsupalvelijansa kanssa majapaikkaan.\n\n\"Pitäisi niille jotakin antaa\", ajatteli Pierre ja tarttui taskuunsa.\n\"Ei, ei tarvitse\", sanoi hänelle jokin ääni.\n\nMajapaikan huoneissa ei ollut yhtään tilaa, kaikki huoneet olivat\ntäpösen täynnä. Pierre meni pihalle, nousi ajopeleihinsä, painautui\npitkälleen ja peittäytyi umpipäihin.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nTuskin oli Pierre laskenut päänsä tyynylle, kun hän alkoi vaipua uneen.\nMutta äkkiä kuului melkein yhtä selvästi kuin todellisuudessakin\nammunnan pauketta, kuului voihketta, huutoja, luotien iskuja maahan,\nhaisi vereltä ja ruudilta ja kauhun ja kuolemanpelon tunne valtasi\nhänet. Hän aukasi säikähtyneenä silmänsä ja kurkotti päätään sinellin\nalta. Pihalla oli kaikki aivan hiljaista. Portilla käveli ainoastaan\njokin upseerin palvelija joka puheli piharengin kanssa ja läiskytteli\njaloillaan liassa. Pierren pään kohdalla lautakatoksen mustassa\nkorkeudessa rupesivat kyyhkyset rapisemaan sen liikkeen johdosta, jonka\nhän oli saanut aikaan kuuntelemaan kohotessaan. Kautta koko pihan oli\nlevinnyt rauhallinen ja tänä hetkenä Pierrestä suloinen ja voimakas\npihan, heinän, lannan ja tervan haju. Kahden mustan katoksen lomasta\nsiinsi kuulakka tähtikirjainen taivas.\n\n\"Jumalan kiitos, ettei sitä enää ole\", ajatteli Pierre vetäen taas\npäänsä umpeen. \"Oi miten kauhea on pelko ja miten häpeällisesti olen\nantautunut sen valtaan! Vaan he ... _he_ ovat kaiken aikaa pysyneet\nlujina ja levollisina loppuun asti\" ... ajatteli hän.\n\n_Heillä_ tarkotti Pierre sotamiehiä, niitä, jotka olivat olleet\npatterilla ja myöskin niitä, jotka olivat häntä syöttäneet ja niitäkin,\njotka olivat rukoilleet pyhäin kuvain edessä... _He_ -- nuo kummalliset\nja tähän saakka hänelle tuntemattomat, _he_ -- erosivat hänen\najatuksissaan selvästi ja räikeästi kaikista muista ihmisistä.\n\n\"Olla sotamiehenä, yksinkertaisena sotamiehenä\", ajatteli Pierre uneen\nvaipuessaan. \"Antautua tuohon yhteiseen elämään koko olennoltaan ja\nsyöpyä siihen, mikä heidät tekee semmoisiksi. Mutta mitenkä saisi\nriistetyksi itsestään pois kaiken tämän liian ja pirullisen ja sisäisen\nihmisen ikeen kuristuksen? Oli aika, jolloin olisin voinut sen tehdä.\nMinä voin karata isäni luota, minkä mieleni teki. Minut olisi voitu\nlähettää sotamieheksi kaksintaistelun jälkeen Dolohovin kanssa\". Ja\nPierren ajatuksiin välähti päivälliset klubissa, joilla hän esitti\nDolohoville taisteluvaatimuksensa ja hyväntekijä Torschkissa. Ja\nPierren mielikuvitus näkee nyt juhlallisen kokouksen. Tämä kokous\ntapahtuu englantilaisessa klubissa. Jokin tuttu henkilö, läheinen ja\nrakas, istuu pöydän päässä. Sehän on hän! Se on hyväntekijä. \"Mutta\neikö hän ole kuollut?\" ajatteli Pierre. \"Kuollut on, mutta en tiennyt,\nettä hän on elossa. Ja miten minun on sääli, että hän kuoli ja miten\nolen iloinen, että hän taas elää! Yhdellä puolen pöytää istui Anatol,\nDolohof, Nesvitski, Denisof ja muita samallaisia (näiden ihmisten\nluokka oli Pierren mielessä unissa yhtä selvä kuin niidenkin ihmisten\nluokka, joita hän sanoi _heiksi_), ja nämä miehet, Anatol, Dolohof ja\nmuut pitivät kovaa ääntä ja lauloivat, mutta heidän huutonsa eivät\nkyenneet tukahduttamaan hyväntekijän ääntä, joka väsymättä puhui ja\nhänen äänensä kaiku oli yhtä merkitsevä ja laantumaton kuin\ntaistelutantereen jylinä, mutta se oli lempeä ja lohduttava. Pierre ei\nkäsittänyt, mitä hyväntekijä puhui, mutta hän tiesi (ajatusten sarja\noli yhtä selvä unessakin), että hyväntekijä puhui hyvyydestä ja\nmahdollisuudesta olla sitä, mitä olivat _he_. Ja kaikilta puolin\nympäröivät _he_, vaatimattomine, suopeine ja lujine kasvoineen\nhyväntekijää. Mutta vaikka he olivatkin hyviä, eivät he katsoneet\nPierreen eivätkä tunteneet häntä. Pierren teki mieli kiinnittää\nitseensä heidän huomionsa ja sanoa heille jotain. Hän nousi hieman\nkoholleen, mutta samassa hetkessä kylmenivät hänen jalkansa ja\npaljastuivat. Häntä rupesi hävettämään ja hän peitti kädellään jalkansa\njoilta todellakin oli sinelli valahtanut syrjään. Sinelliä korjatessaan\naukaisi Pierre tuokioksi silmänsä ja hän näki entisen katoksen pylväät\nja pihan, mutta nyt olivat nämä kaikki sinisen hämärät ja vaaleat ja\nniissä välkkyi kasteen tai kuuran kimmellys.\n\n\"Sarastaa\", ajatteli Pierre. \"Ei, ei se ole sitäkään. Minun täytyy\nkuunnella loppuun ja käsittää hyväntekijän sanat\". Hän painautui\ntakaisin sinellin alle, mutta nyt oli kokous ja hyväntekijä poissa.\nJälellä oli ainoastaan ajatuksia, selvin sanoin ilmaistuja ajatuksia,\njoita jokin oli lausunut tai joita hän itse oli miettinyt.\n\nMuistellessaan näitä ajatuksia oli Pierre vakuutettu siitä, että vaikka\nne olivat syntyneetkin kuluneen päivän vaikutuksista, joku sittenkin\noli ne hänelle lausunut. Hänestä tuntui, ettei hän valveilla ollessaan\nollut koskaan kyennyt ajattelemaan ja lausumaan ajatuksiaan sillä\ntavoin.\n\n\"Kaikista vaikein asia on alistaa ihmisen vapaus Jumalan lakien alle\",\npuhui ääni. \"Yksinkertaisuus on nöyryyttä Jumalan edessä; Häntä pakoon\nei pääse. Ja _he_ ovat yksinkertaisia. _He_ eivät puhu, vaan toimivat.\nSanottu sana on hopeata, mutta sanomaton kultaa. Ihminen ei voi hallita\nmitään, niin kauan kun hän pelkää kuolemaa. Vaan ken ei sitä pelkää,\nhänen on kaikki. Ellei olisi kärsimyksiä, ei ihminen tuntisi rajojaan\neikä tuntisi omaa itseään. Kaikista vaikeinta, (jatkoi Pierre\najatustaan unissaan tai kuuli edelleen) on se, että osaisi yhdistää\nsielussaan kaiken merkityksen. Yhdistääkö kaikki?\" sanoi Pierre\nitselleen. \"Ei, ei yhdistää... Ajatuksia ei voi yhdistää, vaan kaikki\nnämä ajatukset täytyy _paljastaa_ se, se juuri pitää tehdä! Niin, _ne\ntäytyy paljastaa_!\" -- toisti Pierre itselleen sisäisesti riemuiten ja\ntuntien, että nimenomaan ja ainoastaan näillä sanoilla voidaan ilmaista\nse, mitä hän tahtoo ilmaista ja ratkaistaan häntä runteleva kysymys.\n\n-- Niin, ne pitää paljastaa, ne pitää paljastaa.\n\n-- Pitää valjastaa, on jo aika valjastaa, teidän ylhäisyytenne! Teidän\nylhäisyytenne, -- toisti jokin ääni -- pitää valjastaa, on jo aika\nvaljastaa...\n\nÄäni oli ratsupalvelijan, joka oli tullut herättämään Pierreä. Aurinko\nlietsoi suoraan vasten Pierren kasvoja. Hän katsahti likaiselle\nmajatalon pihalle, jonka keskellä sotamiehet juottivat kaivosta laihoja\nhevosiaan ja jolta alkoi lähteä kuormia liikkeelle. Inhon tuntein\nkääntyi Pierre poispäin ja sulettuaan silmänsä heittäytyi taas\npitkälleen ajopeleihin. \"Ei, en tahdo tuota, en tahdo tuota nähdä enkä\nymmärtää, tahdon ymmärtää ainoastaan sitä, mikä minulle unessa\nnäyttäytyi. Tuokioinen vielä! -- ja minä olisin käsittänyt kaikki. Mitä\nminun pitää tehdä? Paljastaa, mutta mitenkä paljastaa kaikki?\" Ja\nPierre tunsi kauhistuneena, että sen merkitys, mitä hän oli nähnyt ja\najatellut unissaan, oli sortunut raunioiksi.\n\nRatsupalvelija, kuski ja piharenki kertoivat Pierrelle, että eräs\nupseeri oli tullut tuomaan sanaa, että ranskalaiset olivat alkaneet\nmarssia Moschaiskia kohti ja että meikäläiset peräytyivät. Pierre\nlaskeutui alas ja käskettyään valjastamaan hevoset ja ajamaan perästään\nhän läksi jalkasin kaupungin halki. Sotaväki läksi asemiltaan ja jätti\npaikoilleen noin 10 tuhatta haavotettua. Näitä haavotettuja näkyi\npihoissa, talojen ikkunoissa ja tungeksi kaduilla. Niiden rattaiden\nluona kaduilla, joilla piti kulettaa haavottuneita, huudettiin,\nkiroiltiin ja lyötiin toisiaan. Kun Pierren ajopelit jonkun ajan\nkuluttua olivat tavottaneet hänet, luovutti hän niissä sijan eräälle\ntutulle haavottuneelle kenraalille ja matkusti yhdessä tämän kanssa\nMoskovaan saakka. Matkalla sai Pierre tietää lankonsa ja ruhtinas\nAndrein kuoleman.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKolmantenakymmenentenä päivänä saapui Pierre takaisin Moskovaan.\nLähellä kaupungin porttia hän tapasi kreivi Rostoptshinin adjutantin.\n\n-- Me olemme etsineet teitä kaikkialta, -- sanoi adjutantti. -- Kreivi\ntahtoo välttämättömästi nähdä teitä. Hän pyytää teitä saapumaan\nviipymättä luokseen erään hyvin tärkeän asian tähden...\n\nKotiinsa ajamatta läksi Pierre ylipäällikön luo.\n\nKreivi Rostoptshin oli vasta tänä aamuna saapunut kaupunkiin\nSokolnikissa olevasta huvilastaan. Kreivin talon eteinen ja\nvastaanottohuone olivat täynnä virkamiehiä, jotka olivat tulleet sinne\njoko hänen vaatimuksestaan tai saamaan määräyksiä. Vasiltshikof ja\nPlatof olivat jo käyneet kreivin puheilla ja selittäneet hänelle, että\nMoskovaa oli mahdoton puolustaa, joten kaupunki täytyi luovuttaa.\nVaikka näitä tietoja salattiinkin kaupungin asukkailta, tiesivät\nkuitenkin virkamiehet ja eri hallitusten päälliköt, että Moskova joutuu\nvihollisen käsiin samoin kuin sen tiesi myöskin kreivi Rostoptshin. Ja\nkaikki nämä saapuivat nyt puhdistaakseen itsensä vastuunalaisuudesta\nylipäällikön luo kyselemään, mitenkä heidän oli meneteltävä heidän\nhoitoonsa uskottujen virastojen kanssa.\n\nJuuri silloin kun Pierre astui vastaanottohuoneeseen, tuli kuriiri,\njoka oli saapunut armeijasta, kreivin huoneesta.\n\nKuriiri viittasi vain kädellään niihin kysymyksiin, joita hänelle\ntehtiin ja meni salin läpi.\n\nVastaanottohuoneessa odotellessaan katseli Pierre väsynein silmin niitä\nerilaisia vanhoja ja nuoria sotilas- ja siviilivirkamiehiä, joita huone\noli täynnä. Kaikki näyttivät tyytymättömiltä ja levottomilta. Pierre\nmeni erään virkamiesryhmän luo, josta hän tunsi yhden. Tervehdittyään\nPierreä jatkoi hän keskusteluaan muiden kanssa.\n\n-- Mikä ihme siitä syntyisi, jos lähettäisi ja sitten taas palauttaisi?\nVaan tässä asemassa on aivan mahdoton vastata mistään.\n\n-- Mutta hänhän kirjottaa tässä... -- puheli toinen näyttäen painettua\npaperia, joka oli hänen kädessään.\n\n-- Se on toinen asia. Se on tarpeellista kansalle, -- sanoi ensimäinen.\n\n-- Mikä se? -- kysyi Pierre.\n\n-- Tämä uusi lehti.\n\nPierre otti sen käteensä ja alkoi lukea:\n\n\"Voidakseen pikemmin yhtyä niihin sotajoukkoihin, jotka ovat tulossa\nhänen luokseen on hänen ruhtinaallinen armonsa siirtynyt Mocshaiskiin\nja asettunut lujaan paikkaan, jossa vihollinen ei äkkipäätä\nkarkaa hänen kimppuunsa. Hänelle on täältä lähetetty 48 tykkiä\nampumatarpeineen ja hänen armonsa sanoo, että hän puolustaa Moskovaa\nviimeiseen veripisaraan saakka ja on valmis tappelemaan vaikka\nkaduillakin. Älkää te veljet välittäkö siitä, että virastot ovat\nlopettaneet työnsä: asiat on pantava vain korjuuseen, vaan\nvainolaisesta me suoriudumme omine oikeuksinemme. Jos mikäli näkyy,\ntarvitsen minä reipasta väkeä niin kaupunkilaisia kuin maalaisiakin.\nParia päivää ennen annan minä sitten ääneni kuulua, vaan kun nyt ei\ntarvitse, niin pidän suuni kiinni. Hyvä on ottaa kirveitä\neikä keihäätkään ole pahemmaksi, vaan kaikista parhaita ovat\nkolmihaarukkaiset hangot, sillä ranskalainen ei ole ruislyhdettä\nraskaampi. Huomenna puolenpäivän jälkeen minä vietän Iverskin\nJumalanäidin kuvan Jekaterinan hospitaalin haavottuneille. Siellä\nsiunataan vesi, josta he paranevat nopeasti. Ja nyt minä olen terve:\nminun silmäni olivat kipeät, mutta nyt näen kummallakin.\"\n\n-- Minullepa ovat sanoneet sotilashenkilöt, -- sanoi Pierre, -- ettei\nkaupungissa voi mitenkään taistella ja että asema...\n\n-- Niin niin, siitähän me juuri puhummekin, -- sanoi ensimäinen\nvirkamies.\n\n-- Mutta mitäs tämä merkitsee: minun silmäni oli kipeä, vaan nyt minä\nnäen kummallakin, -- kysyi Pierre.\n\n-- Kreivin silmässä oli näärännäppy, -- sanoi adjutantti hymyillen, ja\nhän oli kovin huolestunut, kun minä sanoin hänelle, että kansaa kävi\nkyselemässä, mikä häntä vaivasi. Mitäs teille kuuluu, kreivi? -- kysyi\näkkiä adjutantti Pierreitä. -- Me olemme kuulleet, että teillä on\nperhehuolia, että muka kreivitär, teidän puolisonne...\n\n-- Minä en ole kuullut mitään, -- vastasi Pierre välinpitämättömästi.\n-- Oletteko te kuulleet jotain?\n\n-- Enpä juuri, sillä usein nähkääs lörpötellään joutavia. Puhun vain\nmitä olen kuullut.\n\n-- Mitä te olette kuulleet?\n\n-- Kerrotaan, -- jatkoi adjutantti entiseen tapaan hymyillen, -- että\nkreivitär, teidän puolisonne, on lähdössä ulkomaille. Loruja\nluultavasti...\n\n-- Mahdollista, sanoi Pierre hajamielisesti ympärilleen katsellen. --\nKukas tuo on? -- kysyi hän osottaen erästä lyhytkasvuista, vanhaa\nmiestä, jolla oli puhdas sininen pusero, lumivalkoinen parta,\nsamallaiset kulmakarvat ja verevät kasvot.\n\n-- Tuoko? Se on eräs kauppias eli oikeammin ravintolanpitäjä\nVereshtshagin. Olette kai kuulleet sen julistusjutun.\n\n-- Ahaa, vai tuo se on Vereshtshagin! -- sanoi Pierre ja loi vanhan\nkauppiaan lujiin ja tyyniin kasvoihin tarkastavan katseen, jolla hän\netsi niistä petturin piirteitä.\n\n-- Ei tuo kuitenkaan ole hän itse. Tämä on sen isä, joka kirjotti\njulistuksen, -- sanoi adjutantti. -- Hän, se nuori mies, istuu kuopassa\neikä taida miehen hyvin käydä.\n\nEräs tähtirintainen vanhus ja muuan saksalainen virkamies, jolla oli\nristi kaulassa, lähestyi keskustelijoita.\n\n-- Se on nähkääs sotkuinen juttu, -- kertoi adjutantti. -- Julistus\nilmestyi noin kaksi kuukautta sitte. Asiasta ilmotettiin kreiville. Hän\nkäski panna toimeen tutkimuksen. Ja Gavrila Ivanitsh tutkikin. Julistus\noli käynyt täsmälleen kuudessakymmenessäkolmessa kädessä. Saavutaan\nyhden luo ja kysytään: keneltä olette sen saaneet? Siltä ja siltä. Hän\nmenee tämän luo: keltäs te olette saaneet? j.n.e. Tultiinpa viimein\nVereshtshaginiin saakka, se on semmoinen tuhmansekainen kauppamies,\nmutta mainio mies muuten, -- sanoi adjutantti hymyillen. -- Kysytään\nhäneltä: \"keneltä sinä olet sen saanut?\" On huomattava, että me\ntiesimme keneltä hän oli julistuksen saanut. Keltäs muulta kuin\npostitirehtööriltä. Mutta nähtävästi olivat he pitäneet asiasta\npuhetta. Hän sanoo: \"en keltään, itse sen sepitin\". Uhkailtiin ja\npyydettiin, mutta siihen se vain jäi: itse oli sepittänyt. Ja\nsemmoisena kerrottiin asia kreiville. Kreivi kutsutti hänet luokseen.\n\"Keneltä sinä olet saanut julistuksen?\" -- Itse sepitin. -- Mutta\ntunnettehan te kreivin! -- huomautti adjutantti ylpeästi ja iloisesti\nhymyillen. -- Suuttui silmittömästi eikä kummakaan, sillä osottihan se\nsuurta julkeutta ja hävyttömyyttä!\n\n-- Ahaa! Kreivi olisi tahtonut, että hän olisi ilmottanut\nKljutsharevin, kyllä ymmärrän! -- sanoi Pierre.\n\n-- Ei ollenkaan tahtonut, -- sanoi adjutantti säikähtyneenä. --\nKljutsharevilla oli jo muutenkin syntiä niskoillaan, joiden tähden\nhänet karkoitettiinkin. Seikka oli nyt vain semmoinen, että kreivi oli\nhyvin suutuksissaan. \"Mitenkä sinä sen sepitit?\" kysyi kreivi. Otti\nsitte pöydältä hampurilaisen sanomalehden. \"Tässä se on! Sinä et ole\nsepittänyt, vaan kääntänyt ja kääntänyt nurinkurin, sillä ethän sinä,\nhölmö, osaa ranskaakaan.\"\n\nVaan mitenkäs kävi? \"Ei\", vastasi hän, \"en ole lukenut minkäänlaisia\nlehtiä, olen sen sepittänyt\". -- \"No jos niin on, niin olet sinä\npetturi ja minä annan sinut oikeuden käsiin ja sinut hirtetään. Sano,\nkeltä olet sen saanut?\" -- \"En ole nähnyt minkäänlaisia lehtiä, olen\nsen sepittänyt.\" Ja siihen se asia päättyi. Kreivi kutsui luokseen\nisän, ja tämä väitti omiaan. Sitte vedettiin hänet oikeuteen ja\ntuomittiin muistaakseni pakkotyöhön. Nyt on isä tullut puhumaan hänen\npuolestaan. Semmoinen pojanheittiö! Mokoma kauppiaan pojannulikka,\nkeikari ja villitsijä. Oli kuunnellut jossain luentoja ja siitä jo\nnousi päähän ajatus, että nyt sitä jo on pirusta irti. Semmoinen\nlurjus! Hänen isällään on Kamennajan sillan luona ravintola ja\nravintolassa oli Jumalan Kaikkivaltiaan suuri kuva esitettynä valtikka\nyhdessä ja valtakunnanomena toisessa kädessä. Poika otti tämän kuvan\nmuutamaksi päiväksi kotiinsa ja tiedättekö, mitä hän teki. Oli tavannut\njonkun maalariheittiön...\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPierre kutsuttiin kesken tätä uutta keskustelua ylipäällikön luo.\n\nPierre astui kreivi Rostoptshinin kabinettiin. Kreivi hieroi kädellään\notsaansa ja silmiään äreän näköisenä, silloin kun Pierre astui sisään.\n\n-- Ahaa, tervetuloa, suuri sotilas, -- sanoi Rostoptshin Pierrelle. --\nOn kuultu teidän _prouesses_.[186] Mutta siitä ei nyt ole kysymys. _Mon\ncher, entre nous_,[187] oletteko te vapaamuurari? -- kysyi Rostoptshin\nankaralla äänellä, aivan kuin siinä olisi ollut jotain pahaa, mutta\njonka hän kuitenkin aikoi antaa anteeksi. Pierre oli vaiti. -- _Mon\ncher, je suis bien informé_,[188] mutta minä tiedän myöskin, että on\nolemassa kahdenlaisia vapaamuuraria ja toivon, ettette te kuulu niihin,\njotka ihmiskunnan pelastuksen varjossa tahtovat tuhota Venäjän.\n\n-- Olen kyllä vapaamuurari, -- vastasi Pierre.\n\n-- Kas niin, rakkaani. Teille ei luullakseni ole tietymätöntä, että\nherrat Speranski ja Magnitski ovat lähetetyt sinne, minne heidät on\npitänytkin lähettää. Samoin on käynyt herra Kljutsharevinkin, samoin\nmonen muun, jotka Salomonin temppelin rakentamisen varjossa ovat\nkoettaneet tuhota isänmaansa temppelin. Te osaatte käsittää, että\nsiihen on ollut syynsä ja etten minä olisi mitenkään voinut karkottaa\npostitirehtööriä, ellei hän olisi ollut vaarallinen mies. Nyt olen minä\nsaanut tietää, että te lähetitte hänelle omat vaununne kaupungista\nlähtemistä varten ja että te olette ottaneet häneltä säilytettäväksenne\npapereita. Minä rakastan teitä enkä tahdo teille pahaa, vaan kun te\nolette kahta vertaa minua nuorempi, niin neuvon minä teitä isänä\nlopettamaan kaikki yhteytenne semmoisten ihmisten kanssa ja poistumaan\nkaupungista niin pian kuin suinkin mahdollista.\n\n-- Mutta mitä pahaa, kreivi, on Kljutsharev tehnyt? -- kysyi Pierre.\n\n-- Se on minun asiani eikä teidän ja teillä ei ole oikeutta ruveta\ntutkimaan minua, -- kiljasi Rostoptshin.\n\n-- Jos häntä syytetään siitä, että hän on levittänyt Napoleonin\njulistuksia, niin eihän sitä ole vielä näytetty toteen, -- sanoi Pierre\n(Rostoptshiniin katsomatta), -- ja Vereshtshagin...\n\n-- _Nous y voilà_![189] -- kiljasi Rostoptshin entistä ankarammalla\näänellä ja keskeyttäen Pierren sanat. -- Vereshtshagin on petturi ja\nkavaltaja, joka saa ansaitun rangaistuksensa, -- lisäsi Rostoptshin\nniin vimmastuneena kuin se ihminen, jonka mieleen muistuu syvä\nloukkaus.\n\n-- Mutta minä en ole kutsunut teitä tänne arvostelemaan minun toimiani,\nvaan antaakseni teille neuvon tai määräyksen, jos semmoista tahdotte.\nPyydän teitä lopettamaan yhteytenne semmoisten herrojen kanssa kuin\nKlutsharevin ja lähtemään kaupungista. Kyllä minä osaan ajaa pahan\nsisun jokaisesta, olipa hän kuka tahansa. -- Vaan luultavasti\nsäpsähtäen samassa siitä, että oli tainnut ärjyä Besuhoville, joka ei\nvielä ollut syypää mihinkään, lisäsi hän ystävällisesti tarttuen\nPierren käsipuoleen: -- _Nous sommes à la veille d'un désastre\npublique, et je n'ai pas le temps de dire des gentillesses à tous ceux\nqui ont affaire à moi_.[190] Pää menee toisinaan ihan sekaisin! _Eh\nbien, mon cher, qu'est ce que vous faites, vous, personellement_?[191]\n\n-- _Mais rien_,[192] -- vastasi Pierre, yhä vain silmiään nostamatta ja\nmuuttamatta miettivien kasvojensa sävyä.\n\nKreivi rypisteli naamaansa.\n\n-- _Un conseil d'ami, mon cher. Décampez et au plutôt, c'est tout ce\nque je vous dis. A bon entendeur salut_![193] Hyvästi rakkaani.\nKuulkaahan, -- huudahti hän hänen jälkeensä, -- onko totta, että\nkreivitär on joutunut _des saints pères de la Société de Jésus_\nkynsiin?[194]\n\nPierre ei vastannut mitään, vaan läksi Rostoptshinin luota niin äreänä\nja äkäisenä, ettei häntä vielä koskaan oltu nähty semmoisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi jo hämärtää, kun hän saapui kotiin. Noin kahdeksan erilaista\nhenkilöä kävi hänen luonaan tänä iltana: komitean sihteeri, hänen\npataljoonansa eversti, taloudenhoitaja ja minkä ketäkin. Kaikilla oli\nPierrelle asioita, jotka hänen piti ratkaista. Pierre ei käsittänyt\nmitään, asiat eivät kiinnittäneet hänen mieltään ja kaikkiin\nkysymyksiin vastasi hän vain sillä tavalla, että olisi päässyt\nkysyjistä rauhaan. Kun hän vihdoin jäi yksikseen, avasi hän vaimonsa\nkirjeen ja luki sen.\n\n\"He -- sotamiehet patterilla, ruhtinas Andrei surmattu ... vanhus...\nYksinkertaisuus on nöyryyttä Jumalan edessä. Täytyy kärsiä... Kaiken\nmerkitys... Täytyy liittää yhteen ja paljastaa... Vaimo menee\nnaimisiin... Täytyy unohtaa ja ymmärtää...\" Hän meni vuoteensa ääreen,\nviskautui sille riisuutumatta ja nukkui heti.\n\nKun hän heräsi seuraavan päivän aamulla, tuli palvelija ilmottamaan,\nettä kreivi Rostoptshinilta oli käynyt poliisivirkamies varta vasten\ntiedustelemassa, oliko kreivi Besuhof matkustanut tai aikoiko hän\nmatkustaa.\n\nKymmenkunta henkilöä, joilla oli asiaa Pierrelle, odotti häntä\nvierashuoneessa. Pierre pukeutui joutuisasti, vaan sen sijaan, että\nolisi mennyt niiden luo, jotka häntä odottivat, poistuikin hän talosta\ntakaoven kautta.\n\nTästä pitäen Moskovan hävityksen loppuun saakka ei kukaan Besuhovin\nkotiväestä nähnyt enää Pierreä eikä tiennyt, missä hän oli, vaikka\nhäntä uutterasti haeskeltiin.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nRostovilaiset viipyivät kaupungissa syyskuun 1 päivään saakka eli sen\npäivän aattoon asti, jolloin vihollinen marssi Moskovaan.\n\nSiitä saakka, kun Petja oli astunut Obolenskin kasakkarykmenttiin ja\nmatkustanut Bjelaja Tserkoviin, jossa tätä rykmenttiä muodostettiin,\noli kreivitär ollut kauhun vallassa. Ajatus siitä, että hänen molemmat\npoikansa olivat sodassa, että kumpikin oli poistunut hänen siipiensä\nsuojasta, että tänään tai huomenna jompikumpi heistä tai molemmat\nyhdessä saattavat saada surmansa, kuten erään hänen tuttavansa kolme\npoikaa, syöpyi ensi kerran tänä kesänä hänen päähänsä kiduttavan\nselvästi. Hän koetti saada Nikolain palaamaan luokseen, aikoi itse\nmatkustaa Petjan luo ja hankkia tälle jonkun toimen Pietarista, mutta\nkaikki näytti mahdottomalta. Petja ei voinut palata muutoin kuin\nrykmenttinsä kanssa tai siirtymällä johonkuhun toiseen, toimivaan\nrykmenttiin. Nikolai oli jossain armeijan mukana ja viimeisen kirjeensä\njälkeen, jossa hän seikkaperäisesti oli kuvaillut kohtaustaan\nruhtinatar Marian kanssa, ei hän ollut antanut itsestään minkäänlaisia\ntietoja. Kreivitär ei saanut öisin unta ja jos hän toisinaan\nnukahtikin, kummittelivat hänelle unessa surmatut pojat. Monien\nneuvottelujen ja keskustelujen jälkeen keksi kreivi lopultakin keinon\nkreivinnan tyynnyttämiseksi. Hän siirsi Petjan Obolenskin rykmentistä\nBesuhovin rykmenttiin, jota muodostettiin lähellä Moskovaa. Vaikka\nPetja pysyi edelleenkin sotapalveluksessa, sai ruhtinatar tästä\nsiirrosta lohdutusta, sillä hän näki edes yhden poikansa vielä olevan\näidin silmän ylettyvissä ja hän toivoi voivansa järjestää Petjan asiat\nniin, ettei hän enää laskisi tätä luotaan, vaan toimittaisi hänet aina\nsemmoisiin palveluspaikkoihin, joissa ollen hän ei mitenkään joutuisi\ntaisteluun. Niin kauvan kuin Nikolai oli vaarojen pyörteissä, tuntui\nkreivittärestä (ja hän katuikin tätä), että hän rakastaa vanhinta\npoikaansa enemmän kuin muita lapsiaan. Mutta kun nuorin, vallaton\npoika, joka ei ollut oppinut paljo mitään, joka oli särkenyt kaikki\ntalossa ja oli kaikki kyllästyttänyt, jonka poskia oli kaunistanut\nraikas puna ja tuskin näkyvä untuvainen karva, oli joutunut noiden\nsuurten, kauheiden, julmien miesten joukkoon, jotka siellä _jostain\nsyystä_ taistelivat ja löysivät siitä jotain iloa, silloin tuntui\näidistä, että hän rakasti kaikista enin juuri häntä ja kaikista enin\nkuin ketään muuta lapsistaan. Kuta lähemmä joutui se aika, jolloin\nodotetun Petjan piti palata Moskovaan, sitä suuremmaksi yltyi\nkreivittären levottomuus. Hänestä tuntui nyt, ettei hän koskaan saavuta\ntätä onnea. Ei ainoastaan Sonjan, vaan myöskin rakkaan Natashan, jopa\nmiehenkin läsnäolo vaivasi kreivitärtä. \"Mitä tekemistä minulla on\nheidän kanssaan, minä en tarvitse ketään muita kuin Petjan\". ajatteli\nhän.\n\nElokuun lopulla olivat Rostovilaiset saaneet toisen kirjeen Nikolailta.\nHän kirjotti Voroneshin läänistä, jonne hänet oli lähetetty hakemaan\nhevosia. Tämä kirje ei kuitenkaan tyynnyttänyt kreivitärtä. Sillä\nvaikka hän tiesikin, että yksi hänen pojistaan oli vaaran ulkopuolella,\nhätäili hän sitä enemmän Petjan tähden.\n\nVaikka jo elokuun 20 p:stä saakka melkein kaikki Rostovien tuttavat\nolivat poistuneet Moskovasta, vaikka kaikki koettivat saada kreivitärtä\nlähtemään niin pian kuin mahdollista, ei hän tahtonut kuulla puhuttavan\nlähdöstä mitään, niin kauan kun hänen aarteensa ja jumaloimansa Petja\noli tulematta. Petja saapuikin 28 p:nä. Sairaloisen kiihkeä hellyys,\njolla äiti otti vastaan poikansa, ei miellyttänyt 16-vuotiasta\nupseeria. Vaikka äiti salasi häneltä aikeensa olla häntä enää\nlaskematta siipiensä suojasta, oivalsi Petja äitinsä aikeet ja\nvaistomaisesti peläten, että hän pahottaisi äitinsä mielen ja että hän\nnäyttäisi akkamaiselta (näin hän ajatteli itse mielessään) hän\nkäyttäytyi äitiään kohtaan kylmästi, koetti karttaa häntä ja Moskovassa\nolonsa aikana pysytteli ainoastaan Natashan seurassa, jota kohtaan hän\naina tunsi erityistä, melkein rakastuneenomaista, veljellistä\nhellyyttä.\n\nKreivin tavallisen huolettomuuden tähden ei elokuun 28 p:nä ollut juuri\nmitään valmista lähtöä varten ja Rjasanin ja Moskovan kylistä odotetut\nkuormahevoset, joilla talon kaikki omaisuus oli kuletettava pois,\nsaapuivat vasta 30 p:nä.\n\nElokuun 20 p:stä elokuun 30 p:vään vallitsi Moskovassa ankara touhu ja\nliike. Dorogomilovskin portin kautta tuotiin joka päivä kaupunkiin\ntuhansittain Borodinon taistelussa haavottuneita sotamiehiä, joita\nsijotettiin ympäri kaupunkia ja tuhannet kuormat poistuivat samaan\naikaan asukkaineen ja omaisuuksineen muiden porttien kautta\nkaupungista. Rostoptshinin lehtisistä huolimatta kerrottiin kaupungilla\nmitä ristiriitaisimpia ja kummallisimpia uutisia, jotka saattoivat olla\nmyöskin johtuneita juuri noista lehtisistä. Yksi kertoi, että oli\nkielletty kenenkään lähtemästä kaupungista, toinen taas tiesi\npäinvastoin, että kaikista kirkoista oli korjattu pyhäinkuvat ja että\nkaikki asukkaat lähetetään kaupungista väkipakolla. Joku kertoi, että\nBorodinon taistelun jälkeen oli tapahtunut uusi taistelu, jossa oli\ntuhottu ranskalaiset, joku taas puhui päinvastoin, että koko Venäjän\narmeija oli muserrettu. Joku kertoi, että Moskovan nostoväki marssi\npapisto etunenässä Trigorille. Ken taas kertoi salavihkaa, että oli\nsaatu kiinni pettureita, että musikat kapinoivat ja rosvosivat niitä,\njotka lähtevät kaupungista j.n.e., j.n.e. Näin kyllä puhuttiin, mutta\ntodellisuudessa tunsivat kuitenkin sekä ne, jotka poistuivat\nkaupungista kuin myöskin ne, jotka jäivät paikoilleen (huolimatta siitä\nettei vielä oltu pidetty neuvottelua Filissä, jossa piti päätettämän\nMoskovan jättäminen), vaikkeivät he ilmaisseetkaan ajatuksiaan, että\nMoskova ehdottomasti luovutetaan ja että on mahdollisimman pian\njouduttava pois kaupungista ja pelastettava omaisuus. Tunnettiin, että\nkaiken täytyi yhtäkkiä repeytyä ja muuttua, mutta syyskuun 1 päivään\nsaakka ei vielä ollut mitään muuttunut. Samoin kuin pahantekijä, jota\nviedään telotettavaksi, tietää että hänen tuhonsa tulee tuossa\ntuokiossa, mutta hän yhä vain silmäilee ympärilleen ja korjailee\npäässään huonosti olevaa lakkia, samoin Moskovakin tahtomattaan jatkoi\ntavallista elämäänsä, vaikka se kyllä tiesi, että kohta oli lyövä se\nhävityksen hetki, jolloinka katkeavat kaikki ne sovinnaiset elämän\nmuodot, joissa oli totuttu elämään.\n\nNiiden kolmen päivän kuluessa, joiden jälkeen Moskova joutui\nvihollisen valtaan, toimiskeltiin Rostovien perheessä kaikenmoisissa\njokapäiväisissä askareissa. Perheen pää kreivi Ilja Andreitsh liikkui\nmyötäänsä kaupungilla kuulemassa kaikkialla kulkevia huhuja, vaan\nkotona antoi hän ylimalkaisia, pintapuolisia ja hätäisiä määräyksiä\nmatkavalmistuksista.\n\nKreivitär piti silmällä tavaroiden kokoonpanemista, oli tyytymätön\nkaikkiin ja kulki Petjan kintereillä, joka myötäänsä karttoi hänen\nseuraansa ja jonka tähden hän oli mustasukkainen Natashalle, jonka\nkanssa Petja vietti kaiken aikansa. Sonja yksinään piti huolta asioiden\nkäytännöllisestä puolesta, tavaroiden korjaamisesta. Sonja oli ollut\nviime aikoina tavattoman surumielinen ja vähäpuheinen. Nikolain kirje,\njossa tämä oli puhunut ruhtinatar Mariasta, aiheutti kreivittären\nhyvillä mielin puhumaan Sonjan kuullen siitä, että kreivitär piti\nruhtinatar Marian ja Nikolain kohtausta Jumalan sallimuksena.\n\n-- Minä en koskaan ollut iloinen silloin, -- sanoi kreivitär, -- kun\nBolkonski oli Natashan sulhanen, vaan aina olen minä toivonut ja\naavistanutkin sitä, että Nikolai menee naimisiin ruhtinattaren kanssa.\nJa miten hyvin se olisikin!\n\nSonja tunsi, että tämä oli totta, että Rostovien asioiden parantamisen\nainoana mahdollisuutena oli avioliitto rikkaan kanssa ja että\nruhtinattaren kanssa tulisi hyvä naimiskauppa. Mutta tämä oli hänestä\nhyvin katkeraa. Surustaan huolimatta tai mahdollisesti juuri surunsa\ntähden otti hän suorittaakseen tavaroiden korjaamisen ja kokoonpanon\nvaikean tehtävän ja niin hän puuhaili aamusta iltaan. Kreivi ja\nkreivitär puhuttelivat häntä vain silloin, kun heillä oli jotain\nkäskemistä. Petja ja Natasha eivät ollenkaan auttaneet vanhempiaan,\nvaan enimmäkseen olivat kotoväen tiellä ja häiritsivät muita. Melkein\npäivät pääksytysten kuului talossa heidän juoksuaan, huutojaan ja\naiheetonta nauruaan. He eivät nauraneet eivätkä iloinneet ollenkaan sen\ntähden, että heillä olisi ollut jotain syytä nauruun, mutta heidän\nmielensä oli täynnä iloa ja riemua ja sen tähden oli kaikki, mikä vain\nsattui tapahtumaan, heistä naurun ja ilon aihetta. Petjan mieli oli\niloinen siitä, että hän, joka oli lähtenyt kotoaan poikana, oli\npalannut takaisin (kuten kaikki hänelle sanoivat) uljaana miehenä. Hän\noli iloinen siitä, että oli päässyt Bjelaja Tserkovista, josta ei olisi\nkohtakaan päässyt taisteluun ja tullut Moskovaan, jossa muutaman päivän\nkuluttua ruvetaan tappelemaan, vaan etupäässä oli hän iloinen sen\ntähden, että Natasha, jonka mielialat olivat aina vaikuttaneet häneen,\noli iloinen. Natashan ilo johtui taas siitä, että hän oli liian kauan\nollut surun kahleissa ja ettei nyt mikään muistuttanut hänelle hänen\nsurunsa syytä ja että hän oli terve. Sen lisäksi oli hän iloinen siksi,\nettä oli olemassa henkilö, joka häntä ihaili (muiden ihailu oli sitä\npyörien voidetta, joka oli välttämätöntä sen vuoksi, että hänen\nkoneensa olisi voinut liikkua aivan vapaasti) ja Petja ihaili häntä.\nPääasiassa olivat he iloisia sentähden, että sota oli saapunut lähelle\nMoskovaa, että kaupungin porttien luona ruvetaan taistelemaan, että\njaetaan aseita, että kaikki pakenevat ja matkustavat jonnekin ja että\nyleensä tapahtuu jotain tavatonta, joka synnyttää iloa ihmisessä ja\nvarsinkin nuoressa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nLauantaina elokuun 30 p:nä näytti kaikki olevan Rostovien talossa\nmullin mallin. Kaikki ovet olivat seposelällään, kaikki huonekalut\nkannetut ulos tai siirretty toisiin paikkoihin, peilit ja kuvat otettu\npois seiniltä. Huoneessa oli kirstuja, heinäkasoja, käärepaperia ja\nnuoraa. Musikkoja ja talonpalvelijoita, jotka kantoivat tavaroita,\nliikkui raskain askelin parkettilattioilla. Piha oli tungokseen asti\ntäynnä musikkojen kärryjä, joista muutamat olivat kukkuroillaan\ntavaroita ja nuoritetut, muutamat vielä tyhjiä.\n\nSuuren palvelijajoukon ja kuormamiesten ääniä kaikui sekasin sekä\npihalla että talon sisässä. Kreivi oli aamulla lähtenyt jonnekin.\nKreivitär, jonka päätä oli ruvennut kivistämään humusta ja melusta,\nlepäsi uudessa divaanihuoneessa etikkakääre otsalla. Petja ei ollut\nkotona (hän oli mennyt erään toverinsa luokse, jonka kanssa hän aikoi\nsiirtyä nostoväestä toimivaan armeijaan). Sonja oli salissa ja piti\nsilmällä kristalli- ja porsliini-esineiden pakkausta. Natasha istui\nhäviön vallassa olevan huoneensa lattialla sikin sokin heitettyjen\nvaatteiden, nauhojen ja huivien keskellä ja hievahtamatta lattiaan\nkatsoen piti käsissään vanhaa juhlapukuaan, sitä samaa (nyt jo muodista\nvanhentunutta) pukua, jossa hän ensi kerran oli ollut tanssiaisissa\nPietarissa.\n\nNatashaa hävetti, kun hän ei tehnyt mitään talossa, vaikka kaikki muut\npuuhailivat ja sen tähden oli hän useita kertoja aamusta saakka\nkoettanut ryhtyä johonkuhun työhön. Mutta työ ei ollut hänen sisäisten\najatustensa mukaista. Hän ei voinut eikä osannut tehdä mitään, vaikka\nmiten olisi ponnistellut ajatuksiaan ja voimiaan. Hän seisoi jonkun\naikaa Sonjan vieressä, kun porsliini-esineitä pantiin laatikkoihin ja\naikoi auttaa, mutta samassa luopui aikeestaan ja meni omaan\nhuoneeseensa laittamaan omia tavaroitaan. Alussa oli häntä ilahuttanut\nse, että hän oli jakanut vaatteensa ja nauhansa sisäköille, mutta\nmyöhemmin, kun muut vaatteet kuitenkin täytyi korjata talteen, tuntui\ntämä hänestä ikävältä.\n\n\"Dunjasha, korjaa, veikkonen, sinä minun tavaroitani! Korjaatko?\" Ja\nkun Dunjasha mielellään lupautui tekemään kaikki, istuutui Natasha\nlattialle, otti käsiinsä vanhan juhlapukunsa ja vaipui ajattelemaan,\nmutta hänen ajatuksensa eivät ollenkaan liikkuneet niissä asioissa,\njoiden nyt olisi luullut askaroittaneen hänen mieltään. Natasha heräsi\najatuksistaan siitä, että viereisestä palvelijattarien huoneesta alkoi\nkuulua tyttöjen ääniä ja näiden nopeita askelia huoneesta ulos. Natasha\nnousi ylös ja katsoi ulos. Kadulle oli seisahtunut tavattoman pitkä\nhaavoittuneiden jono.\n\nTyttöjä, lakeijoita, taloudenhoitajatar, lapsenhoitaja, kokkia, kuskia,\nratsupalvelijoita y.m. seisoi portilla ja katseli haavottuneita.\n\nNatasha heitti päähänsä valkean nenäliinan ja pidellen sen kulmia\nkäsillään kiinni läksi kadulle.\n\nEntinen taloudenhoitajatar, vanha Mavra Kusminitshna läksi portilla\nseisovasta väkijoukosta eräiden kärryjen luo, joihin oli pystytetty\nniinimatoista kyhätty kuomu ja rupesi puhumaan kärryissä viruvan\nnuoren, kalpean upseerin kanssa. Natasha siirtyi muutaman askeleen\neteenpäin, pysähtyi arasti ja yhä pidellen kiinni nenäliinastaan rupesi\nkuuntelemaan mitä taloudenhoitajatar puhui.\n\n-- Vai niin, vai ei teillä siis Moskovassa ole enää ketään? -- puheli\nMavra Kusminitshna. -- Teidän olisi parhainta päästä johonkuhun\nasuntoon ... vaikka esimerkiksi meille. Herrasväki on lähdössä pois.\n\n-- En tiedä, jos annetaan lupa -- sanoi upseeri heikolla äänellä. --\nTuolla on päällikkö... -- ja hän viittasi erästä paksua majuria kohti,\njoka palasi takasin katua myöten kuormarattaiden ohi.\n\nNatasha kurkisti säikähtynein silmin haavottuneen upseerin kasvoihin ja\nmeni heti paikalla majurin luo.\n\n-- Saavatko haavottuneet jäädä meidän taloomme? -- kysyi hän.\n\nMajuri nosti hymyillen kätensä kulmalleen.\n\n-- Ketä te tahdotte, neitiseni? -- kysyi hän silmät sirhallaan ja\nhymyillen.\n\nNatasha toisti tyynesti kysymyksensä ja hänen kasvonsa ja koko\nkäytöksensä siitä huolimatta, että hän yhä piti nenäliinan kulmista\nkiinni, olivat niin vakavat, että majuri lakkasi hymyilemästä ja hetken\nmietittyään aivan kuin kysyäkseen itseltään, missä määrin se olisi\nollut mahdollista, hän vastasi hänelle myöntävästi.\n\n-- Tietysti, miksikäs ei, -- sanoi hän.\n\nNatasha nyökäytti hieman päätään ja meni nopein askelin Mavra\nKusminitshnan luo, joka seisoi upseerin yli kumartuneena ja\nsurkuttelevan osaaottavasti keskusteli hänen kanssaan.\n\n-- Saavat, sanoi hän, saavat! -- virkkoi Natasha supattavalla äänellä.\n\nHaavottuneen upseerin kärryt käännettiin Rostovien pihaan ja\nkymmenittäin muita alkoi kaupungin asukkaiden kutsusta kääntyä mikä\nmihinkin pihaan ja pysähtyä Povarskajan kadun talojen käytävien eteen.\nNatashasta näytti olevan mieleen tämä elämän tavallisen kulun\nulkopuolella oleva puuhailu uusien ihmisten kanssa. Hän koetti yhdessä\nMavra Kusminitshnan kanssa käännyttää omaan pihaansa mahdollisimman\nuseita haavottuneita.\n\n-- Isälle täytyy kuitenkin ilmoittaa tästä, -- sanoi Mavra\nKusminitshna.\n\n-- Ei sillä ole mitään väliä! Me voimme yhdeksi päiväksi siirtyä\nvierashuoneeseen. Koko meidän puolemme voi luovuttaa heille.\n\n-- Kyllä te nyt, hyvä neiti, menette liian pitkälle! Vaikkapa vain\nsyrjärakennukseen, kylmälle puolelle tai lapsenhoitajan puolelle\naikoisi, pitäisi sekin kysyä.\n\n-- Saanhan minä kysyä!\n\nNatasha riensi sisään ja astui varpaisillaan divaanihuoneen raollaan\nolevalle ovelle, jonka takaa lemusi etikan ja hokmannin tippojen haju.\n\n-- Nukutteko te, äiti?\n\n-- Vai unta tässä saisi! -- virkkoi torkuksistaan heräävä kreivitär.\n\n-- Äiti kulta, -- sanoi Natasha laskeutuen polvilleen äitinsä eteen ja\nasettaen kasvonsa lähelle äitinsä kasvoja. -- Antakaa anteeksi, en tee\nkoskaan enää sillä tavoin, minä herätin teidät. Minut lähetti Mavra\nKusminitshna. Tuonne ulos ovat tuoneet haavottuneita upseereja.\nSuostutteko te? Heillä ei ole mihinkä päänsä kallistaisivat ja minä\ntiedän, että te suostutte, -- puheli hän nopeasti yhteen hengenvetoon.\n\n-- Mitä upseeria? Keitä on tuotu? En käsitä mitään, -- sanoi kreivitär.\n\nNatasha naurahti, kreivitär hymähti myöskin raukeasti.\n\n-- Arvasinhan, että te suostutte... Minä menen siis sanomaan heille.\n\nSuudeltuaan äitiään Natasha nousi ylös ja läksi. Salissa hän tapasi\nisänsä, joka äsken oli palannut kaupungilta ja tuonut sieltä huonoja\nuutisia.\n\n-- Kylläpä on viivytty! -- virkkoi kreivi harmissaan. -- Klubikin on jo\nkiinni ja poliisi lähtee kaupungista.\n\n-- Sanotteko te isä mitään siitä, että minä olen kutsunut haavottuneita\nmeidän taloomme? -- sanoi hänelle Natasha.\n\n-- Tulkoot vaan minun puolestani, -- vastasi kreivi hajamielisesti. --\nNyt ei ole siitä kysymys, vaan minä pyydän, ettei joutaviin asioihin\naikaa hukattaisi, vaan autettaisiin tavaroiden kokoonpanoa ja lähtöä,\nlähtöä, lähtöä huomenna...\n\nJa kreivi antoi saman määräyksen palvelijoillekin. Päivällistä syödessä\nkertoi Petja, joka oli palannut hänkin kaupungilta, omia uutisiaan.\n\nHän kertoi, että kansaa oli ollut ottamassa aseita Kremlistä, että\nvaikka Rostoptshinin lehdessä oli ollut sanottuna, että hän antaa\näänensä kuulua kahta päivää ennen, on varmaankin jo annettu määräys\nsiitä, että kaikki menisivät huomenna Trigorille aseet kädessä ja että\nsiellä syntyy suuri taistelu.\n\nArasti ja kauhun tuntein katseli kreivitär poikansa iloisia,\npunehtuneita kasvoja, sillaikaa kun tämä kertoi kuulumisia. Hän tiesi,\nettä jos hän sanallakaan mainitsee siitä, ettei Petja menisi tuohon\ntaisteluun (hän tiesi, että Petja ilomielin odotti tulevaa taistelua),\nniin alkaisi silloin Petja puhua jotain miehistä, kunniasta, isänmaasta\n-- yleensä jotain järjetöntä, miesmäistä ja itsepäistä, jota vastaan ei\nkäynyt väittäminen ja siten olisi asia pilaantunut. Ja sen vuoksi hän\ntoivoen voivansa järjestää asian niin, että olisi päästy lähtemään\nennen taistelua ja ottaa Petja mukaan puolustajana ja suojelijana, ei\nvirkkanut Petjalle mitään, vaan kutsui päivällisen jälkeen kreivin\nluokseen ja rukoili tältä kyynelsilmin, että hän veisi hänen\nkaupungista niin väleen kuin mahdollista, vaikkapa jo ensi yönä.\nKreivitär, joka tähän asti oli osottanut täydellistä pelottomuutta,\npuhui nyt naisellisen rakkauden luonnollisella viekkaudella, että hän\nkuolee kauhusta, jollei lähdetä jo tänä yönä. Nyt hän ei teeskennellyt,\nvaan pelkäsi kaikkea.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nM-me Schoss, joka oli käymässä tyttärensä luona, lisäsi kreivittären\npelkoa entisestään kertomalla, mitä hän oli nähnyt Mjasnitskajan\nkadulla viinakaupan edustalla. Kun hän oli ollut kotiinsa menossa, ei\nhän ollut voinut kulkea katua humalaisen kansanjoukon tähden, joka\ntukkesi tien ja räyhäsi konttorin edustalla. Hänen oli täytynyt ottaa\najuri, jolla oli täytynyt kiertää kotiinsa toista tietä. Ajuri oli\nkertonut hänelle, että kansa oli särkenyt viinakaupassa tynnyreitä ja\nettä niin oli käsketty.\n\nPäivällisen jälkeen ryhtyi Rostovien kotiväki innostuneesti ja\njoutuisasti panemaan kokoon tavaroita ja valmistautumaan lähtöön. Vanha\nkreivi, joka hänkin oli äkkiä ryhtynyt käsiksi töihin, kulki koko\niltapäivän lakkaamatta pihalta sisään ja päinvastoin järjettömästi\nhuutaen kiirehtiville ihmisille ja täten heitä yhä kiirehtäen. Petja\npuuhaili pihalla. Sonja ei tiennyt, mitä tehdä, koska kreivi antoi\naivan ristiriitaisia määräyksiä, josta syystä hän oli joutunut aivan\nymmälle. Huutaen, riidellen ja meluten juoksi miehiä pitkin pihaa ja\nhuoneita. Natasha oli ominaisella tulisuudellaan hänkin ryhtynyt äkkiä\ntoimimaan. Alussa pidettiin hänen sekaantumistaan tavaroiden\nkokoonpanemiseen lapsenleikkinä.\n\nHänen luultiin ainoastaan kujeilevan eikä häntä tahdottu totella, mutta\nhän vaati itsepäisesti ja kiihkeästi täyttämään hänen käskynsä, äkäili\nja olipa vähällä pillahtamaisillaan itkuun, kun häntä ei toteltu.\nViimein pääsi hän niin pitkälle, että häneen uskottiin. Hänen\nensimäinen urotyönsä, joka maksoi hänelle suunnattomia voimain\nponnistuksia ja tuotti hänelle valta-aseman, oli mattojen\nkokoonpaneminen. Kun Natasha ryhtyi tähän työhön, oli salissa kaksi\navointa laatikkoa, toinen melkein reunojaan myöten täynnä\nporsliiniastioita, toinen mattoja. Sitäpaitsi oli porsliiniastioita\njoukottain pöydillä ja aitasta tuotiin yhä uusia. Piti alkaa uusi,\nkolmas laatikko, jota noutamaan läksikin miehiä.\n\n-- Sonja, maltahan, kyllä me saamme nämä näinkin sopimaan, -- sanoi\nNatasha.\n\n-- Mahdotonta, neiti, jo sitä on yritetty, -- sanoi puhvetinhoitaja.\n\n-- Saattepahan nähdä, eivätkö sovi.\n\nJa Natasha rupesi aika vauhtia purkamaan laatikosta paperiin käärittyjä\nlautasia ja teevatia.\n\n-- Teevadit pitää panna tänne, mattojen väliin, -- puheli Natasha.\n\n-- Mattojakin tulee hyvässä lykyssä vielä kolme laatikollista, -- sanoi\npuhvetinhoitaja.\n\n-- Olehan vain hätäilemättä. -- Ja Natasha rupesi nopeaan ja taitavasti\nlajittelemaan. -- Näitä ei tarvita, -- sanoi hän kijeviläisistä\nlautasista. -- Nämä taas otetaan ja pannaan mattojen väliin, -- sanoi\nhän saksilaisista lautasista.\n\n-- Jätä, veikkonen, sikseen, kyllä me tässä teemme, -- sanoi Sonja\nnuhtelevasti.\n\n-- Ohhoh, sitä neitiä... -- virkkoi vouti.\n\nMutta Natasha ei hellittänyt, hän purki kaikki esineet ja alkoi\nnopeasti järjestää niitä uudestaan laatikkoihin päättäen, ettei huonoja\nkotimattoja eikä liikoja astioita tarvitse ollenkaan ottaa mukaan. Kun\nkaikki oli saatu puretuksi, alettiin latominen uudestaan. Ja kun\nmelkein kaikki halpa-arvoiset esineet oli poistettu, saatiin todellakin\nkaikki, mikä oli arvokasta, sopimaan kahteen laatikkoon. Mattolaatikon\nkansi ei ottanut mitenkään mennäkseen kiinni. Jonkun verran olisi kyllä\nesineitä voitu ottaa pois, mutta Natasha ei antanut perää. Hän siirteli\nja sovitteli esineitä uudestaan ja pani puhvetinhoitajan ja Petjan,\njonka hän oli saanut innostumaan tavaroiden kokoonpanemiseen, painamaan\nkantta kiinni ja ponnisteli itsekin kaikin voiminsa.\n\n-- Anna jo olla, Natasha, -- virkkoi Sonja. -- Näen kyllä että olet\noikeassa, mutta ota tuo päällimäinen pois.\n\n-- En ota, -- hihkasi Natasha hoitaen toisella kädellään hikisille\nkasvoilleen valahtaneita hiuksiaan ja toisella painellen mattoja. --\nPainele, Petja! Vasiljitsh, painelkaa! -- huusi hän.\n\nMattoja painettiin miehissä ja niin painui kansi kiinni. Natasha\npaukutteli käsiään, kirkui ilosta ja kyyneleitä pulpahti hänen\nsilmistään. Mutta tätä kesti vain tuokioisen aikaa. Heti ryhtyi hän\ntoisiin toimiin ja nyt luotettiin häneen täydellisesti eikä kreivikään\nenään äkäillyt, kun hänelle ilmotettiin, että Natalija Iljinitshna oli\nperuuttanut hänen määräyksensä. Miehiä kävi vähäväliä kysymässä\nNatashalta, saiko sen ja sen kuorman nuorittaa tai oliko niissä\nkylliksi tavaroita. Natashan puuhien avulla edistyttiin aika vauhtia:\ntarpeettomat esineet hylättiin ja kärryihin kuormitettiin niin tiukkaan\nkuin vain voitiin kaikista arvokkainta.\n\nMutta niin paljo kuin kaiken väen voimalla aherrettiinkin, ei\nkuitenkaan oltu saatu läheskään kaikkea kuntoon, vaikka oli jo myöhä yö\nkäsissä. Kreivitär oli jo nukkumassa ja kreivikin läksi levolle\nsiirrettyään lähdön aamuun.\n\nSonja ja Natasha nukkuivat riisuutumatta divaanihuoneessa.\n\nTänä yönä kuletettiin vielä yhtä haavottunutta pitkin Povarskajan katua\nja Mavra Kusminitshna, joka seisoi portilla, käännytti haavottuneen\nRostovilaisten pihaan. Tämä haavottunut oli Mavra Kusminitshnan\nmielestä hyvin suuri herra. Häntä kuletettiin hyvin kepeissä\najopeleissä, joiden kuomujen esirippu oli laskettu alas. Kuskilaudalla\nistui ohjasmiehen vieressä vanha kunnianarvoisa kamaripalvelija. Takana\najoi kuormarattailla lääkäri ja kaksi sotamiestä.\n\n-- Olkaa hyvä ja tulkaa meille. Herrasväki on lähdössä pois, koko talo\non tyhjä, -- sanoi eukko vanhalle kamaripalvelijalle.\n\n-- Pitänee tulla, -- vastasi kamaripalvelija raskaasti huoahtaen, --\nkun ei tässä muutenkaan tiedä mihin viedä! Onhan meillä Moskovassa oma\ntalokin, mutta se on kaukana ja ihan kylmillään.\n\n-- Olkaa hyvä, tulkaa vain meille, meidän herrasväellä on kaikkea\nkyllälti, olkaa hyvä, -- puheli Mavra Kusminitshna. -- Onkos hän\nhyvinkin kipeä? -- lisäsi hän.\n\nKamaripalvelija viittasi kädellään.\n\n-- Emme tiedä mihin viedä! Tohtorilta on kysyttävä.\n\nKamaripalvelija laskeutui kuskilaudalta ja meni kuormarattaiden luo.\n\n-- Mennään vain, -- sanoi tohtori.\n\nKamaripalvelija poikkesi sitte kuormavaunujen luo, kurkisti sisään,\npudisti päätään ja käski kuskin kääntämään pihaan, jonka jälkeen hän\npysähtyi Mavra Kusminitshnan luo.\n\n-- Herra Jesus Kristus! -- virkkoi viimemainittu. Hän ehdotti, että\nhaavottunut vietäisiin herrastaloon.\n\n-- Herrasväki ei ole siitä milläänkään... -- lisäsi hän.\n\nMutta kun täytyi karttaa nousua rappuja myöten ylös, saatettiin\nhaavottunut sivurakennukseen ja asetettiin m-me Schossin entiseen\nhuoneeseen. Haavottunut upseeri oli ruhtinas Andrei Bolkonski.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nValkeni Moskovan viimeinen päivä. Oli kirkas, eloisa syysilma. Päivä\noli sunnuntai. Samoin kuin muinakin sunnuntaina kutsuivat nytkin\nkaikkien temppelien kellot aamujumalanpalvelukseen. Näytti, ettei\nkukaan vielä voinut aavistaa, mikä Moskovaa odotti.\n\nAinoastaan kaksi yleisen aseman viisaria osotti sitä tilaa, jossa\nMoskova oli: rahvas eli köyhien luokka ja tavaroiden hinnat. Tehtaiden\ntyöväkeä, palvelusväkeä ja musikkoja läksi tänä päivänä varhain aamulla\nTrigorille valtavan suurin laumoin, joissa näkyi virkamiehiä,\nseminaarinoppilaita ja aatelismiehiä. Kun joukko oli siellä jonkun\naikaa odotellut eikä Rostoptshinia kuulunut tulevaksi ja kun oli tultu\nsiihen johtopäätökseen, että Moskova luovutetaan, vyöryi väkijoukko\nympäri Moskovaa ja hajaantui kapakkoihin ja ravintoloihin. Tämän päivän\nhinnatkin osottivat, millä kannalla asiat olivat. Aseiden, kullan,\nkärryjen ja hevosten hinnat nousivat nousemistaan, vaan muiden\ntavaroiden hinnat alenivat aimo vauhtia, niin että keskellä päivää\ntapahtui, että kalliita tavaroita, kuten verkaa, kuletettiin puolesta\nhinnasta, vaan musikan hevosesta maksettiin viisinsadoin ruplin.\nHuonekaluja, peiliä ja pronssitavaroita annettiin ilmaiseksi.\n\nRostovilaisten säntillisessä ja vanhassa talossa osottautui entisten\nelämänehtojen käänne hyvin heikosti. Palvelusväessä oli tapahtunut\nvain se muutos, että yöllä oli kadonnut kolme henkeä suuresta\nrahvaantuvasta, mutta mitään ei oltu varastettu. Ja hintoihin nähden\noli huomattavissa vain se, että 30 hevoskuntaa, jotka olivat saapuneet\nmaakylistä, muodosti niin suuren rikkauden, että monet sitä kadehtivat\nja tarjosivat niistä Rostovilaisille suunnattomia rahasummia. Vaan ei\nsiinä kyllä, että kuormahevosista tarjottiin suunnattomia rahoja, vaan\neilisestä illasta ja syyskuun 1 p:n aamusta pitäen oli Rostovilaisten\npihassa sitäpaitsi käynyt haavottuneiden upseerien y.m. vartavasten\nlähetettyjä palvelijoita ja laahautuipa itse haavottuneita upseeriakin,\nsekä Rostovilaisilla että naapuritalossa olevia, rukoilemaan\nRostovilaisten palvelusväkeä, että he puuhaisivat heille hevosia,\njoilla pääsisivät lähtemään Moskovasta. Vaikka vouti, jonka puoleen\nnäillä pyynnöillä käännyttiin, säälikin haavottuneita, kieltäytyi hän\nkuitenkin jyrkästi niihin suostumasta sanoen, ettei hän uskalla\nilmottaa asiaa kreiville. Niin surkealta kuin tuntuikin jättää\nhaavottuneet upseerit, oli kuitenkin päivänselvää, että jos olisi\nsuostunut yhden pyyntöön, olisi pitänyt suostua toisenkin ja kaikkien\npyyntöön, jopa luovuttaa lopulta omatkin ajoneuvot. Kolmellakymmenellä\nhevosella ei olisi voitu pelastaa kaikkia haavottuneita ja eihän\nyleisessä hädässä voinut olla pitämättä huolta itsestään ja omasta\nperheestään. Näin ajatteli vouti herransa puolesta.\n\nKun kreivi Ilja Andreitsh heräsi syyskuun 1 p:n aamulla, poistui hän\nmakuuhuoneestaan varovasti, jottei olisi herättänyt vasta aamuyöstä\nnukkunutta kreivitärtä ja meni sinipunervassa, silkkisessä\naamunutussaan ulkorapuille. Kuormat seisoivat pihalla valmiina lähtöön.\nRappujen edessä odottivat matkavaunut. Vouti seisoi lähellä rappuja ja\nkeskusteli erään vanhan upseerinpalvelijan ja nuoren, kalpean upseerin\nkanssa, joka kantoi kättään siteissä. Kun vouti huomasi kreivin, teki\nhän upseerille ja vanhukselle merkitsevän ja ankaran kädenliikkeen,\njolla hän viittasi näitä poistumaan.\n\n-- No onko kaikki jo valmista, Vasiljitsh? -- kysyi kreivi kaljua\npäätään hieroskellen ja suopeasti katsoen upseeriin ja vanhukseen,\njoille hän nyökäytti päätään. (Kreivi piti uusista henkilöistä.)\n\n-- Vaikka paikalla pantaisiin valjaisiin, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Sepä mainiota! Kunhan kreivitär herää, niin sitte Jumalan nimeen\nmatkalle. Entäs te? -- virkkoi hän upseerille. -- Oletteko minun\ntalossani?\n\nUpseeri astui lähemmä. Hänen kalpeille kasvoilleen lennähti äkkiä heleä\npuna.\n\n-- Kreivi, olkaa armollinen, sallikaa minun ... Jumalan nimessä ...\nsijottua jollekulle kuormistanne. Minulla ei ole mitään mukanani ...\nkunhan pääsen vaikka kuormassa, yhdentekevää...\n\nUpseeri ei ehtinyt sanottavaansa loppuun, kun vanha upseerinpalvelija\nteki kreiville samallaisen kysymyksen herransa puolesta.\n\n-- Kyllä, kyllä! -- virkkoi kreivi nopeasti. -- Hyvin mielelläni.\nVasiljitsh, koeta järjestää jotenkin, tyhjennä pari kuormaa ja katso,\nettä ... tuota ... jos mitä tarvitsee... -- sanoi kreivi epämääräisesti\njotain käskien.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä vahvisti upseerin lämmin kiitollisuuden\nosotus sen, mitä kreivi oli käskenyt. Kun kreivi katsahti ympärilleen,\nnäki hän pihalla, portilla ja sivurakennuksen ikkunassa haavottuneita\nja upseerinpalvelijoita. Kaikki katsoivat kreiviin ja alkoivat lähetä\nportaita.\n\n-- Suvaitkaa, teidän ylhäisyytenne, lähteä kuvahuoneeseen. Mitä\nsuvaitsette käskeä kuvien suhteen? -- sanoi vouti.\n\nJa kreivi meni sisään yhdessä hänen kanssaan uudistaen määräyksensä\nsiitä, ettei olisi annettava kieltoa niille upseereille, jotka pyytävät\npäästä mukaan.\n\n-- Voihan sitä jotain puolentaa, -- lisäsi hän hiljaisella\nsalaperäisellä äänellä aivan kuin peläten, että joku kuulisi hänen\nsanansa.\n\nKello 9 heräsi kreivitär ja Matrjona Timofejevna, hänen entinen\nsisäkkönsä, joka palveli kreivittärellä santarmipäällikön tapaisena\nhenkilönä, tuli ilmottamaan kreivittärelle, että Maria Karlovna on\nhyvin loukkaantunut ja että neidin kesäpukuja ei saa jättää tänne.\nKreivittären kyselyjen johdosta, miksi m-me Schoss oli loukkaantunut,\nkävi ilmi, että hänen kirstunsa oli otettu pois kuormasta ja että\nkaikkia kuormia puretaan, kun muka haalitaan mukaan haavottuneita,\njotka kreivi oli yksinkertaisuudessaan käskenyt ottaa mukaan. Kreivitär\nkäski kutsumaan luokseen miehensä.\n\n-- Mitäs se semmoinen on, ystäväni? Minä kuulin, että tavaroita taas\npuretaan.\n\n-- Niin ... tuota _ma chère_[195] minä aijoin sanoa sinulle vain,\nettä ... _ma chére_ kreivittäreni ... minun luonani kävi eräs upseeri,\npyytävät antamaan muutamia kuormarattaita haavottuneille. Onhan se\nkaikki yhtä etua ja ajattelehan, minkälaista olisi heidän jäädä\ntänne!... Ovathan he meidän huostassamme, itse olemme heidät kutsuneet,\nsiellä on upseeria ... tiedätkö, että minä ... tuota ... _ma chère_,\nettä ... tuota ... _ma chère_, lähtekööt mukaan ... eihän tässä ole\nmitään kiirettä.\n\nKreivi sanoi tämän arasti, kuten hänen tapansa oli puhua aina silloin,\nkun oli puhe rahoista. Kreivitär taas oli tottunut tähän äänilajiin,\njoka aina ennusti jotain semmoista asiaa, josta koitui häviötä\nlapsille, kuten esimerkiksi jonkun tauluhuoneen tai kasvihuoneen\nrakentaminen ja kotiteatterin tai kotiorkesterin järjestäminen, mutta\nhän oli myöskin aina tottunut panemaan sitä vastaan, mitä tuo äänen\nsävy ilmaisi sekä piti sen myöskin velvollisuutenaan.\n\nHän otti entisen nöyrän, surkean muodon ja sanoi miehelleen:\n\n-- Kuulehan, kreivi, sinä olet vienyt asiat niin pitkälle, ettei\ntalolla enään ole mitään arvoa ja nyt tahdot tuhota kaiken meidän\n_lastemme_ -- omaisuuden. Olethan itse puhunut, että talossa on\nhyvyyttä 100 tuhannen edestä. Minä, ystäväni, en suostu en vaikka mikä\nolisi. Tee kuten tahdot! Haavottuneilla on hallituksensa, sen he\ntietävät. Etkö muista, että Lopuhinit tuolta vastapäätä muuttivat jo\ntoissa päivänä kaikkineen päivineen. Sillä tavalla oikeat ihmiset\ntekevät. Me vain olemme pöllöjä. Sääli toki lapsia, ellet minua sääli.\n\nKreivi alkoi viittoa käsillään ja läksi huoneesta mitään virkkamatta.\n\n-- Isä, mistä on kysymys? -- sanoi hänelle Natasha, joka oli hänen\njälestään tullut äidin huoneeseen.\n\n-- Ei mistään! Mitä se sinuun kuuluu! -- sanoi kreivi äkäisesti.\n\n-- Onpas, minä kuulin, -- sanoi Natasha. -- Miksi äiti ei tahdo?\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu? -- kiljasi kreivi.\n\nNatasha siirtyi ikkunan ääreen ja vaipui ajatuksiinsa.\n\n-- Kuulkaahan isä, Berg tuli meille, -- sanoi hän katsoessaan ulos.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nBerg, Rostovilaisten vävy, oli jo päässyt everstiksi ja saanut\nVladimirin ja Annan ritarimerkit sekä oli nyt entisessä, rauhallisessa\nja hauskassa toisen armeijakunnan esikunnan päällikön ensimäisen\nosaston apulaisen virassa.\n\nHän oli saapunut syyskuun 1 p:nä armeijasta Moskovaan.\n\nHänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä Moskovassa, mutta kun hän\noli huomannut, että kaikki pyrkivät armeijasta Moskovaan ja hommailivat\ntäällä jotain, katsoi hänkin tarpeelliseksi pyytää lomaa koti- ja\nperheasioiden tähden.\n\nBerg ajoi appensa talon eteen siistillä ajopeleillään, joita veti pari\nlihavia harmaita hevosia, jotka olivat aivan samanlaiset kuin eräällä\nruhtinaalla. Hän silmäili tarkkaan pihalla olevia kuormia ja rappuja\nnoustessaan otti taskustaan puhtaan nenäliinan ja sitoi sen solmuun.\n\nEteisestä hiipi Berg nopein askelin vierashuoneeseen, syleili kreiviä,\nsuuteli Natashan ja Sonjan kättä ja kysyi hätäisesti äidin\nterveydentilaa.\n\n-- Terveys ei nyt ole kysymyksessä. Kerro vain, mitä armeijaan kuuluu.\nPeräytyvätkö joukot vai syttyykö taistelu?\n\n-- Iankaikkinen Jumala yksistään voi ratkaista isänmaan kohtalon, isä\nkulta. Armeija hehkuu sankarihenkeä ja nyt ovat johtajat kokoutuneet\nneuvotteluun. Tietämätöntä on, miten käy. Mutta minä sanon teille\nyleensä, isä kulta, ettei sitä sankarillista intoa, sitä Venäjänmaan\naito muinaista miehuutta, jota sotaväki näytti ja osotti 26 p:n\ntaistelussa, riitä mitkään sanat kuvaamaan... Minä sanon teille, isä\nkulta (hän löi rintoihinsa, kuten eräs kenraali kertoessaan hänen\nkuullensa oli tehnyt, vaikka liian myöhään, sillä rintoihin olisi\npitänyt lyödä mainitessa sanoja: \"Venäjänmaan sotajoukot\"), minä sanon\nteille suoraan, ettei meidän, päällikköjen, suinkaan tarvinnut ajaa\nsotamiehiä tai jotain semmoista, vaan meillä oli päinvastoin täysi työ\nhillitessämme noita, noita ... niin, miehuullisia ja muinaisia\nsankaritöitä, -- lisäsi hän hätäisesti. -- Kenraali Barclay de Tolly,\nsanon minä, pani henkensä alttiiksi ollessaan kaikkialla joukkojen\netunenässä. Meidän osastomme asetettiin mäen rinteelle.\n\nJa tämän jälkeen kertoi Berg kaikki, mitä hän muisti kuulemistaan\nerilaisista jutuista tuolta ajalta. Natasha katsoi silmiään\nhellittämättä Bergiin ja aivan kuin etsien hänen kasvoiltaan jonkun\nkysymyksen ratkaisua. Natashan katse kiusotti Bergiä.\n\n-- Semmoista sankariutta yleensä, jota Venäjänmaan soturit osottivat,\nei voi kuvailla eikä kyllin riittävästi ylistää! -- sanoi Berg\nNatashaan vilkaisten ja aivan kuin haluten saada hänet hyvälle\ntuulelle, hymyili hän vastaukseksi Natashan tuijottavaan katseeseen...\n-- \"Venäjä ei ole Moskovassa, vaan sen poikien sydämissä!\" Eikö niin,\nisä kulta? -- sanoi Berg.\n\nNyt saapui divaanihuoneesta kreivitär väsyneen ja tyytymättömän\nnäköisenä. Berg hypähti nopeasti vastaan, suuteli kreivittären kättä,\ntiedusteli hänen vointiaan ja pään nyökytyksellä ilmaisten osanottonsa\nhän jäi seisomaan kreivittären viereen.\n\n-- Niin, äitiseni, minä sanon teille totisesti, että raskas ja\nmurheellinen on nyt aika jokaiselle venäläiselle. Mutta miksi olla näin\nlevottomia ja hätäillä? Kyllä te vielä ehditte matkustaa...\n\n-- Minusta on aivan käsittämätöntä, mitä miehet tekevät, -- sanoi\nkreivitär miehelleen, -- sillä minulle sanottiin vastikään, ettei vielä\nole mitään valmista. Täytyyhän edes jonkun komentaa ja käskeä. Tästä ei\ntule loppua milloinkaan!\n\nKreivi aikoi jotain sanoa, mutta näytti hillitsevän itsensä. Hän nousi\ntuoliltaan ja alkoi mennä ovelle.\n\nSamassa otti Berg taskustaan nenäliinan aivan kuin niistämistä varten,\nmutta huomattuaan sen olevan solmussa hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa\nmurheellisesti ja merkitsevästi päätään nyökyttäen.\n\n-- Minun olisi teille, isä kulta, tehtävä suuri pyyntö, -- sanoi hän.\n\n-- Hm?... -- virkkoi kreivi pysähtyen.\n\n-- Minä ajoin juurikään Jusupovin talon ohi, -- sanoi Berg naurahtaen.\n-- Talon hoitaja, tuttu mies, lennähti ulos ja kysyi: \"ettekö ostaisi\njotain?\" Minä menin sisään, muuten noin vain uteliaisuudesta, ja siellä\noli aika soma toalettikaappi. Tehän tiedätte miten Verushka on sitä\nhalunnut ja miten paljo me aina olemme siitä kiistelleet. (Bergin puhe\nmuuttui hänen huomaamattaan iloiseksi ajatellessa kodin mukavuutta, kun\nhän alkoi puhua toalettikaapista.) Ja mikä erinomainen kalu... Se on\nnähkääs aukeneva ja varustettu englantilaisella vehkeellä. Ja\nVerotshkan on jo kauan aikaa tehnyt mieli. Haluaisin valmistaa hänelle\nyllätyksen. Näin tuolla teidän pihallanne kokonaisen liudan musikkoja.\nAntakaa minulle yksi, olkaa hyvä, minä maksan hänelle runsaasti ja...\n\nKreivi rypisteli naamaansa ja alkoi rykiä.\n\n-- Kysykää kreivittäreltä, minä en osaa sanoa mitään.\n\n-- Jos se häiritsee, niin ei millään muotoa tarvitse, sanoi Berg. --\nMinä olisin vain Verushkan tähden niin mielelläni tahtonut.\n\n-- Ah, laputtakaa kaikki hiiteen, hiiteen, hiiteen ja vielä kerran\nhiiteen! ... -- ärjäsi vanha kreivi. -- Pääni menee sekasin.\n\nJa hän läksi huoneesta. Kreivitär rupesi itkemään.\n\n-- Niin, niin, äiti kulta, raskaat, hyvin raskaat ovat nyt ajat! --\nsanoi Berg.\n\nNatasha läksi isänsä jälestä ja aivan kuin työläästi koettaen jotain\nmiettiä aikoi ensin mennä hänen luokseen, mutta juoksikin sitte alas.\n\nUlkoportailla seisoi Petja, joka asesti niitä miehiä, jotka olivat\nlähdössä Moskovasta. Kuormat seisoivat pihalla yhä ennallaan. Kaksi\nnäistä oli purettu ja toiseen kapusi upseeri palvelijansa auttamana.\n\n-- Tiedätkö, mistä? -- kysyi Petja Natashalta.\n\nNatasha arvasi, että Petja tarkotti sitä, mistä isä ja äiti olivat\nriitautuneet. Natasha ei vastannut mitään.\n\n-- Siitä, että isä aikoi antaa kaikki rattaat haavottuneille, sanoi\nPetja. -- Sen sanoi minulle Vasiljitsh. Minun mielestäni...\n\n-- Minun mielestäni, -- sanoi Natasha äkkiä melkein huutamalla ja\nkääntäen vihaiset kasvonsa Petjaan, -- minun mielestäni se on niin\nhävytöntä, niin inhottavaa, niin ... ettei osaa sanoakaan. Olemmeko me\nmitään saksalaisia?...\n\nHänen kurkkunsa värisi suonenvedontapaisesti ja peläten hukkaavansa\nilman edestä vihansa vimman hän käännähti äkkiä ja juoksi päättävästi\nrappuja ylös.\n\nBerg istui kreivittären vieressä ja tyynnytteli häntä\nsukulaisenomaisella kunnioituksella. Kreivi käveli piippu kädessä\npitkin huonetta, kun Natasha katkeran vihan vääristämin kasvoin\nhyöksähti huoneeseen kuin vihurin puuska ja meni nopein askelin äitinsä\neteen.\n\n-- Se on hävytöntä! Se on inhottavaa! -- huusi hän... Mahdotonta, että\nte olisitte käskeneet.\n\nBerg ja kreivitär katsoivat häneen ymmällä ja hämmästyneinä. Kreivi\npysähtyi ikkunan eteen kuuntelemaan.\n\n-- Äiti, sitä ei saa tehdä. Katsokaa, mitä pihalla on! -- huudahti hän.\n-- He jäävät tänne!...\n\n-- Mikä sinun on? Kutka he? Mitä sinä tahdot?\n\n-- Haavottuneet! Se ei saa tapahtua, äiti, sehän olisi julmaa... Ei,\nrakas äiti kulta, ei se ole sitä, antakaa anteeksi, hyvä äiti kulta...\nMitä hyvää, äiti kulta, on meille siitä, mitä me viemme mukanamme,\nkatsokaahan vain, mitä pihalla on... Äiti kulta!... Se on\nmahdotonta!...\n\nKreivi seisoi ikkunan edessä ja kasvojaan kääntämättä kuunteli Natashan\nsanoja. Äkkiä rupesi hänen nenänsä tuhisemaan ja hän käänsi kasvonsa\nikkunaan päin.\n\nKreivitär katsahti tyttäreensä, huomasi, että tämän kasvoille oli\nnoussut häpeän puna äidin tähden, näki hänen mielenliikutuksensa,\nkäsitti, miksi hänen miehensä ei nyt katsonut häneen ja hän vilkasi\nhämmennyksissään ympärilleen.\n\n-- No, tehkää sitte, kuten tahdotte! Enhän minä estä ketään! -- sanoi\nhän antautumatta kuitenkaan heti paikalla.\n\n-- Äiti kulta, rakas äiti, antakaa anteeksi!...\n\nMutta kreivitär työnsi tyttärensä luotaan ja meni kreivin luo.\n\n-- _Mon cher_, toimita sinä, niin kuin pitää... Enhän minä oikeastaan\nymmärrä, -- sanoi hän luoden katseensa maahan syyllisen tavoin.\n\n-- Munat ... kanaa opettavat... -- virkkoi ruhtinas onnen kyynelten\nkimaltaessa hänen silmissään ja syleili puolisoaan, joka tyytyväisenä\npeitti häpeästä punehtuneet kasvonsa miehensä rintaa vasten.\n\n-- Isä, äiti! Saako mennä käskemään? Saako? ... -- kyseli Natasha. --\nOtammehan me kuitenkin mukaamme kaiken tarpeellisimman ... -- lisäsi\nNatasha.\n\nKreivi nyökäytti hänelle päätään myöntävästi ja Natasha karkasi yhtä\nnopeasti kuin ennen hippasilla ollessa salin kautta eteiseen ja\nrappusia alas pihalle.\n\nMiehet keräytyivät Natashan ympärille eivätkä voineet pitää totena\nhänen antamaa omituista käskyä, ennen kuin itse kreivi tuli puolisonsa\npuolesta vahvistamaan sen määräyksen, että kaikki kuormarattaat oli\nluovutettava haavotetuille ja kirstut vietävä aittoihin. Kun miehet\nolivat päässeet tolkulle asian oikeasta laidasta, alkoivat he ilomielin\nja suurella touhulla täyttää uutta käskyä. Palvelijoista ei tämä nyt\ntuntunut ollenkaan kummalliselta, vaan ihan luonnolliselta; aivan\nsamoin kuin neljännestunti tätä ennen ei kenestäkään ollut tuntunut\nkummalliselta, että haavottuneet hylättiin, mutta tavarat otettiin,\nvaan tuntui aivan luonnolliselta.\n\nKoko kotiväki ryhtyi nyt innostuneena sijottamaan haavottuneita\nkärryihin aivan kuin korvaukseksi siitä, etteivät ennen olleet tehneet\ntätä. Haavottuneet hoippuivat huoneistaan ja riemua ilmaisevin kalpein\nkasvoin keräytyivät kärryjen ympärille. Myöskin naapuritaloihin levisi\nhuhu tästä ja Rostovilaisten pihaan alkoi saapua haavottuneita\nmuistakin taloista. Useat haavottuneet pyysivät, ettei tavaroita olisi\npurettu, vaan että heitä olisi sijotettu kuormien päälle. Mutta kun\nkerran oli ryhdytty tavaroita purkamaan, ei tätä työtä enää voitu\nkeskeyttää. Samantekevää oli, jätettiinkö kaikki tai puolet. Pitkin\npihaa oli hajallaan kirstuja, joissa oli astioita, pronssitavaroita,\nkuvia ja peiliä, joita viime yönä oli huolellisesti pantu kokoon ja yhä\ntutkittu, oliko mahdollista saada sijaa sille ja sille laatikoissa ja\nlaatikoille kärryissä.\n\n-- Neljä miestä sopii vielä, -- sanoi talonhoitaja, -- minä annan omat\nkärryni, mitenkäs niitä muuten? -- Antakaa minun pukukärryni, --\nvirkkoi kreivitär. -- Dunjasha tulee minun kanssani vaunuihin.\n\nKreivittären pukukärryt ja taloudenhoitajan ajopelit luovutettiin\nmyöskin ja lähetettiin hakemaan haavottuneita kahdesta talosta. Sekä\ntalonväki että palvelijat olivat iloisen pirteitä. Natasha oli niin\njuhlallisen ja onnellisen reippaalla mielellä, ettei hän ollut moista\ntuntenut kotvaan aikaan.\n\n-- Mihinkäs tämä sidotaan? -- kyselivät miehet sovitellessaan erästä\nkirstua vaunujen takapuolella olevalle kapealle jalkalaudalle. --\nPitäisi jättää edes yhdet kärryt.\n\n-- Mitäs siinä on? -- kysyi Natasha.\n\n-- Kreivin kirjoja.\n\n-- Antakaa niiden jäädä, Vasiljitsh kyllä korjaa ne. Niitä ei tarvita.\n\nAvovaunut olivat täynnä väkeä; nousi kysymys siitä, missä Pjotr Iljitsh\nsaisi sijansa.\n\n-- Hän käy kuskilaudalle. Käythän sinä kuskilaudalle, Petja? -- huusi\nNatasha. Sonja puuhaili myöskin lakkaamatta, mutta hänen puuhiensa\ntarkotus oli toinen kuin Natashan. Hän korjaili niitä esineitä, jotka\noli määrä jättää, kirjotti niistä luettelon kreivittären käskystä ja\nkoetti ottaa mukaan niin paljon kuin mahdollista.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKahta käydessä päivällä seisoivat neljät Rostovilaisten vaunut rappujen\nedessä valmiina lähtemään. Haavottuneiden kuormat alkoivat liikkua\npihasta yksi toisensa jälkeen.\n\nKun ne ajopelit, joissa kuletettiin ruhtinas Andreita, kulkivat\nrappujen editse, kiintyi niihin Sonjan huomio, joka järjesteli erään\ntytön kanssa istuinpaikkaa kreivittärelle tämän tavattoman tilavissa ja\nkorkeissa vaunuissa, jotka seisoivat lähellä rappuja.\n\n-- Kenenkäs ajopelit nuo ovat? -- kysyi Sonja vaunun ikkunasta\nkurkistaen.\n\n-- Ettekös te ole tienneet, neiti? -- vastasi sisäkkö. -- Ruhtinas on\nhaavottunut, hän oli yötä meillä ja lähtee nyt meidän kanssamme.\n\n-- Mikä ruhtinas? Mikä hänen nimensä on?\n\n-- Se samainen meidän entinen sulhasemme. Ruhtinas Bolkonski! --\nvastasi sisäkkö huoaten. -- Kuolemankielissä kuuluu olevan.\n\nSonja hypähti vaunuista ja juoksi kreivittären luo. Kreivitär, joka jo\noli matkatamineissa, hattu päässä ja saali ympärillä, käveli väsyneenä\nvierashuoneessa odottaen muuta kotiväkiä, jotta olisi hetkinen istuttu\nsulettujen ovien takana ja rukoiltu ennen lähtöä. Natasha ei ollut\nhuoneessa.\n\n-- _Maman_, -- sanoi Sonja, -- ruhtinas Andrei on täällä, -- hän on\nhaavottunut ja kuolemankielissä. Hän matkustaa meidän kanssamme.\n\nRuhtinatar säikähtyi, hänen silmänsä lensivät selälleen ja tarttuen\nSonjan käteen hän vilkasi ympärilleen.\n\n-- Natasha? -- virkkoi hän.\n\nSekä Sonjalle että kreivittärelle merkitsi tämä tieto ensi hetkenä\naivan samaa. He tunsivat Natashansa ja kauhu siitä, miten hänen\nkäy, kun hän saa kuulla tämän tiedon, haihdutti heistä kaiken\nmyötätuntoisuuden sitä miestä kohtaan, jota he kumpikin rakastivat.\n\n-- Natasha ei vielä tiedä, mutta ruhtinas matkustaa meidän kanssamme,\n-- sanoi Sonja.\n\n-- Kuolemankielissä, sanot?\n\nSonja nyökäytti päätään.\n\nKreivitär syleili Sonjaa ja heltyi itkemään.\n\n\"Herran tiet ovat tuntemattomat!\" ajatteli hän tuntiessaan, että\nkaikessa mikä nyt tapahtui, alkoi näkyä ihmisten silmiltä tähän asti\nkätketty Kaikkivaltiaan käsi.\n\n-- No, äiti, nyt on kaikki valmista. Mikä teidän on? -- kysyi Natasha,\njoka samassa riensi sisään eloisin kasvoin.\n\n-- Ei mikään, -- vastasi kreivitär. -- Jos on valmista, niin lähdetään.\n\nJa kreivitär painoi päänsä käsipussiaan kohti peittääkseen levottomat\nkasvonsa. Sonja syleili ja suuteli Natashaa.\n\nNatasha katsahti häneen kysyvästi.\n\n-- Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?\n\n-- Ei mitään ... ei...\n\n-- Jotain hyvin pahaako minulle? Mitä? -- uteli herkkäuskoinen Natasha.\n\nSonja huokasi eikä vastannut mitään. Kreivi, Petja, m-me Schoss, Mavra\nKusminitshna ja Vasiljitsh tulivat vierashuoneeseen, ja kun ovet oli\nsulettu, painautuivat kaikki istumaan. Ääneti ja toisiinsa katsomatta\nistuttiin muutama sekunti.\n\nEnsimäisenä nousi sitte ylös kreivi, joka äänekkäästi huoahdettuaan\nalkoi ristiä silmiään jumalankuvaan päin. Kaikki tekivät samoin. Sitte\nkreivi rupesi syleilemään Mavra Kusminitshnaa ja Vasiljitshia, jotka\njäivät Moskovaan ja sillä aikaa kun nämä tavottelivat hänen kättään ja\nsuutelivat häntä olkapäähän, taputteli hän heitä kepeästi selkään ja\npuheli joitain epäselviä, lempeän lohduttavia sanoja. Kreivitär oli\nmennyt pyhäinkuvahuoneeseen, josta Sonja tapasi hänet polvillaan sinne\ntänne seinälle hajalleen jääneiden jumalankuvien edessä. (Sukumuistojen\ntähden oli kaikista kalleimmat pyhäinkuvat otettu mukaan.) Rapuilla ja\npihalla hyvästelivät jälellejääviä matkaan lähtevät, joilla oli aseina\nPetjan antamia tikaria ja miekkoja ja joiden housunlahkeet olivat\nsaapasvarsien sisässä ja kaikki muuten tiukasti remeleillä ja vöillä\nvyötetyt.\n\nNytkin, kuten tavallisesti aina matkalle lähtiessä, oli paljon\nunohdettu ja huonosti sijotettu ajopeleihin. Kaksi palvelijaa sai\npitkän aikaa seista vaunujen avoimen oven ja istuinten kummallakin\npuolen valmiina auttamaan kreivitärtä istuimelle ja samaan aikaan\njuoksi tyttöjä tyynyjä ja nyyttiä kulettaen edestakaisin talon ja\nvaunujen ja muiden ajopelien väliä.\n\n-- Ikänään eivät ne muista mitään! -- puheli kreivitär. -- Tiedäthän\nsinä, etten minä voi näin istua.\n\nJa Dunjasha lennähti hammasta purren ja mitään vastaamatta sekä\nkasvoilla vihainen ilme vaunuihin istuinpaikkaa korjailemaan.\n\n-- Kyllä ne ovat väkeä! -- virkkoi kreivi päätään pyörittäen.\n\nVanha kuski Jefim, ainoa mies, jonka kanssa kreivitär uskalsi\nmatkustaa, ei edes viitsinyt kääntyä katsomaan korkealta\nkuskilaudaltaan, mitä hänen takanaan tapahtui. Hän tiesi\nkolmekymmen-vuotisesta kokemuksestaan, ettei hänelle vielä kohtakaan\nsanota: \"Jumalan nimeen!\" ja että kun näin sanotaan, pysähdytetään\nhänet kahteen kertaan, lähetetään hakemaan unohtuneita esineitä ja\ntämän jälkeen pysähdytetään vielä kerta, jolloin kreivitär kurkistautuu\nvaunujen ikkunasta ja pyytää häntä taivaan nimessä ajamaan varovasti\nalamäessä. Hän tiesi tämän ja sentähden hän odotti kärsivällisemmin\nkuin hänen hevosensa (varsinkin kuin vasen ruskea hevonen Sokol, joka\nkuopi maata ja järsi kuolaimiaan), mitä tuleman piti. Vihdoinkin olivat\nkaikki päässeet paikoilleen; vaunujen astuimet pantiin kokoon ja\nkiepautettiin vaunujen sisään, ovi loksahti kiinni, lähetettiin\nhakemaan erästä unohtunutta rasiaa ja kreivitär kurkistautui ikkunasta\nsanomaan sanottavansa. Silloin otti Jefim lakin hätäilemättä päästään\nja rupesi siunaamaan itseään silmiään ristien. Eturatsastaja ja kaikki\nmuutkin tekivät samoin. \"Jumalan nimeen!\" sanoi Jefim painettuaan lakin\npäähään. \"Antakaa mennä!\" Eturatsastaja läksi liikkeelle. Oikea\naisahevonen painaltui länkiinsä, karskahtivat korkeat linjaalit ja\nhytkähti vaunukoppa. Lakeija hyppäsi kuskilaudalle vaunujen liikkeellä\nollessa. Pihasta epätasaiselle kadulle noustessa keikahtivat vaunut\nkovasti, samoin keikahtivat myöskin muut ajopelit ja matkue alkoi solua\nkaturinnettä ylös. Kaikissa ajopeleissä olijat ristivät silmiään\nvastapäätä olevalle kirkolle. Moskovaan jäävät palvelijat saattoivat\nheitä molemmin puolin ajopelejä.\n\nHarvoin oli Natasha niin riemukkaan tunteen vallassa kuin nyt\nistuessaan vaunuissa kreivittären rinnalla ja silmäillessään hänen\nohitsensa verkkaan haipuvia hätääntyneen ja jälelle jäävän Moskovan\nseiniä. Tuon tuostakin kurkisti hän päätään vaunujen ikkunasta\nkatsellakseen edessä ja takana kulkevaa haavottuneiden jonoa. Melkein\nkaikista etumaisimpana näkyi ruhtinas Andrein kuomuvaunut. Hän ei\ntiennyt, ken niissä oli ja joka kerran kun hän koetti arvata oman\nkuormajononsa paikan, etsi hän katseillaan noita vaunuja. Hän tiesi,\nettä ne olivat kaikista etumaisimmat. Kudrinon luona yhtyi toisiinsa\nNikitskajalta, Presnjalta ja Podnovinskilta tulevia samanlaisia\nkuormajonoja kuin Rostovilaistenkin ja Sadovajan kadulta tulvivat\nvaunut ja kuormat jo kahdessa rivissä. Suharevan tornin ohi ajaessa\nhuudahti Natasha, joka uteliain ja nopein silmin tarkasteli ajavaa ja\njalan kulkevaa yleisöä, yhtäkkiä iloisesti ja hämmästyksissään:\n\n-- Hyvänen aika! Äiti, Sonja, katsokaa, tuolla on hän!\n\n-- Kuka, kuka?\n\n-- Katsokaahan, se on jumaliste Besuhof! -- virkkoi Natasha työntäen\nyläruumiinsa ulos vaunun ikkunasta ja katsoen erästä kookasta, paksua\nmiestä, joka oli kuskin kauhtanassa ja käynnistä ja ryhdistä päättäen\nvalepuvussa oleva herrasmies ja joka rinnan erään kelmeän, parrattoman\nukon kanssa, joka oli puettu pörhökarvaiseen sinelliin, oli juuri\nastumassa Suharevan tornin holvin alle.\n\n-- Jumaliste se on Besuhof ... kauhtana päällä ja joku vanha poika\nmukanaan. Jumaliste, -- puheli Natasha, -- katsokaa, katsokaa!\n\n-- Ei toki, ei se ole hän. Mahdotonta tyhmyyttä!\n\n-- Äiti, -- huusi Natasha, -- minä panen vaikka pääni pölkylle siitä,\nettä se on hän. Sen saatte uskoa. Seisata, seisata! -- huusi hän\nkuskille.\n\nMutta kuski ei voinut pysähdyttää, sillä Meshtshanskajalta yhtyi nyt\nkulkueeseen uusia kuormia ja vaunuja ja Rostovilaisille huudettiin,\netteivät he pysähtyisi eivätkä pidättäisi muita.\n\nKaikki Rostovilaiset huomasivat nyt todellakin, vaikka jo oltiin paljoa\nkauempana, Pierren tai ainakin tavattomassa määrin hänen näköisensä\nhenkilön, joka oli kuskin kauhtanassa ja kulki kadulla pää\nkumarruksissa ja vakavin kasvoin pienen, parrattoman ukonrähjänän\nrinnalla, joka näytti lakeijalta. Ukko huomasi kasvot, jotka\nkurkistelivat häneen vaunuista ja kunnioittavasti koskettaen Pierren\nkyynärpäätä hän sanoi tälle jotain ja osotti vaunuihin päin. Pierre ei\nvoinut pitkään aikaan käsittää, mitä ukko oli sanonut, sillä niin\nsyviin mietteisiin vaipuneelta hän näytti. Kun hän viimein oli päässyt\nukosta perille ja katsahtanut ukon osottamalle suunnalle, tunsi hän\nNatashan ja samassa tuokiossa, ensimäisen tunteensa valtaan antautuen,\nhän läksi nopein askelin menemään vaunuja kohti. Mutta kun hän oli\nkulkenut kymmenkunta askelta, näytti hän jotain muistavan, josta syystä\nhän pysähtyi.\n\nVaunujen ikkunasta kurkistavilla Natashan kasvoilla väikkyi kujeileva\nhymy.\n\n-- Pjotr Kirilitsh, tulkaa vain! Me tunsimme teidät! Ihmeellistä! --\nhuusi Natasha ojentaen hänelle kättään. -- Mitä te tuolla tavoin? Mitä\nte tarkotatte?\n\nPierre tarttui ojennettuun käteen ja kulkiessaan (vaunut liikkuivat\npysähtymättä) suuteli sitä kömpelösti.\n\n-- Mikä teidän on, kreivi? -- kysyi kreivitär ihmettelevin ja\nsurkuttelevin äänin.\n\n-- Mikäkö ja miksi -- sitä älkää kysykö minulta, -- sanoi Pierre\nvilkaisten Natashaan, jonka säteilevän riemukkaasta katseesta (hän\ntunsi sen Natashaan katsomatta) tuoksahti häneen neidon suloa.\n\n-- Aijotteko te jäädä Moskovaan?\n\nPierre oli hetkisen vaiti.\n\n-- Moskovaan? -- sanoi hän sitte kysyvästi. -- Niin, Moskovaan.\nHyvästi.\n\n-- Oi, jos minä olisin mies, jäisin minäkin ihan varmaan teidän\nkanssanne. Oi, miten mainiota se olisi! -- sanoi Natasha. -- Äiti,\nannatteko te minun jäädä?\n\nPierre katsahti hajamielisesti Natashaan ja aikoi sanoa jotain, mutta\nkreivitär keskeytti hänet.\n\n-- Olemme kuulleet, että te olette olleet taisteluissa.\n\n-- Niin, olen ollut, -- vastasi Pierre. -- Huomenna on myöskin\ntaistelu... -- lisäsi hän ja aikoi jatkaa, mutta Natasha keskeytti\nhänet.\n\n-- Mikä teidän oikeastaan on, kreivi? Te ette ole entisen kaltainen...\n\n-- Ah, älkää kyselkö, älkää kyselkö; minä en tiedä itse mitään.\nHuomenna... Ei, ei! Hyvästi, hyvästi, -- virkkoi hän, -- hirmuinen\naika!\n\nHän jättäytyi vaunuista ja poikkesi jalkakäytävälle.\n\nNatasha kurkisti vielä kauvan aikaa ikkunasta säteilevän lempeä, joskin\nhieman ivallinen ja riemukas hymy Pierreen suunnattuna.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSiitä pitäen, kun Pierre oli kadonnut kotoaan, asusti hän jo toista\npäivää Basdejef-vainajan autiossa huoneustossa. Tämä oli tapahtunut\nseuraavalla tavalla.\n\nHerättyään seuraavana päivänä sen jälkeen, kun hän oli palannut\nMoskovaan ja käynyt kreivi Rostoptshinin luona, ei hän pitkään aikaan\nkyennyt käsittämään, missä hän oli ja mitä ihmiset häneltä tahtoivat.\nKun hänelle ilmotettiin niiden henkilöiden nimien joukosta, jotka häntä\nodottivat vastaanottohuoneessa, että häntä haluaa tavata eräs\nranskalainen, joka oli tuonut hänelle kirjeen kreivitär Helena\nVasiljevnalta, joutui hän yhtäkkiä sen hämmennyksen ja toivottomuuden\ntunteen valtaan, jonka kahleisiin hän oli taipuvainen vaipumaan. Hänen\nmieleensä nousi yhtäkkiä, että nyt on kaikki lopussa, kaikki sekasin,\nkaikki sortunut raunioiksi, ettei ole väärää eikä vanhurskasta, ettei\ntulevaisuudelta ole mitään odotettavissa ja että tästä asemasta ei ole\nolemassa minkäänlaista pääsyä. Luonnottomasti hymyillen ja jotain\nmutisten hän istuutui toisinaan sohvalle ja lyyhistyi siihen avuttomaan\nasentoon; toisinaan hän nousi kävelemään, meni oven luo ja tirkisti sen\nraosta vastaanottohuoneeseen, vuoroin taas käsillään viittoen palasi\ntakasin ja ryhtyi lukemaan. Taloudenhoitaja tuli ilmottamaan\nPierrelle toista kertaa, että ranskalainen, joka oli tuonut kirjeen\nkreivittäreltä, halusi kaikenmokomin saada puhutella häntä edes hetken\najan ja että J.A. Basdejevin leskeltä oli käyty pyytämässä, että hänen\nkirjansa otettaisiin talteen, koska rouva Basdejeva itse oli\nmatkustanut maalle.\n\n-- Ahaa, vai niin, heti paikalla, odotahan ... ei sentään! Ei, ei, mene\nsanomaan, että minä tulen heti, -- sanoi Pierre taloudenhoitajalle.\n\nMutta niin pian kun taloudenhoitaja oli poistunut, otti Pierre\nlakkinsa, joka oli pöydällä ja poistui kabinetista takaoven kautta.\nKäytävissä ei ollut ketään. Pierre kulki koko käytävän läpi\nulkorapuille asti ja kasvojaan rypistellen ja kummallakin kädellään\notsaansa hieroen hän laskeutui rappujen ensimäiselle lavalle asti.\nLakeija seisoi paraatiovella. Lavalta, jolle Pierre oli laskeutunut,\nveivät toiset raput takapuoliselle ulko-ovelle. Pierre läksi näitä\nmyöten ja tuli pihalle. Häntä ei nähnyt kukaan. Mutta niin pian kun hän\noli päässyt portille, huomasivat kadulla olevat kuskit, jotka istuivat\nportin vieressä seisovien vaunujen kuskilaudoilla ja piharenki kreivin,\njolle he paljastivat päänsä. Kun Pierre tunsi, että häneen\nkohdistettiin katseita, menetteli hän kuin kamelikurki, joka piilottaa\npäänsä pensaaseen, ettei sitä nähtäisi; hän painoi päänsä kumarruksiin\nja nopein askelin läksi menemään pitkin katua.\n\nKaikista niistä tehtävistä, jotka Pierren piti toimittaa tänä aamuna,\ntuntui hänestä kaikista tärkeimmältä Josef Aleksejevitshin kirjojen ja\npaperien selvittely.\n\nHän otti ensimäisen vastaantulevan ajurin ja käski tämän ajamaan\nPatriarshien Prudille, jossa Basdejevin lesken talo oli.\n\nMyötäänsä silmäillen kaupungista muuttavien kuormia, joita liikkui\nkaikilla tahoilla hänen ympärillään ja kohennellen paksua ruumistaan,\njottei olisi luikahtanut vaappuvien, vanhojen kärryjen istuimelta,\nrupesi Pierre puhelemaan ajurin kanssa tuntien samanlaista iloa kuin\nkoulusta karannut poika.\n\nAjuri pakisi hänelle, että tänään jaetaan Kremlistä aseita ja että\nhuomenna ajetaan kaikki kansa Trigorin tulliportin taa ja että siellä\nsyntyy suuri taistelu.\n\nSaavuttuaan Patriashien Prudille etsi Pierre Basdejevin talon, jossa\nhän ei ollut käynyt pitkään aikaan. Hän pysähtyi portin eteen. Gerasim,\nsama kelmeä parraton ukko, jonka Pierre oli nähnyt viisi vuotta sitte\nTorschkissa Josef Aleksejevitshin parissa, saapui avaamaan hänen\nkoputuksestaan.\n\n-- Onko herrasväki kotona? -- kysyi Pierre.\n\n-- Nykyisten olojen tähden matkustivat Sofia Danilovna lapsineen maalle\nTorschkiin, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Minä tulen kuitenkin sisään, minun on järjestettävä kirjoja, --\nsanoi Pierre.\n\n-- Olkaa hyvä, tulkaa vaan; vainajan veli -- taivaan autuus hänelle --\nMakar Aleksejevitsh ovat jääneet tänne, vaan kuten suvaitsette tietää,\non heillä se heikkoutensa, -- sanoi vanha palvelija.\n\nMakar Aleksejevitsh, kuten Pierre tiesi, oli vähämielinen ja rappiolle\nitsensä juonut Josef Aleksejevitshin veli.\n\n-- Niin, niin, kyllä tiedän. Mennään, mennään... -- sanoi Pierre ja\nastui taloon.\n\nKookas, kaljupäinen vanha mies, jolla oli pitkä viitta päällä ja jonka\nnenä oli punainen sekä kalossit paljaissa jaloissa, seisoi eteisessä;\nhuomattuaan Pierren murisi hän jotain partaansa ja meni käytävään.\n\n-- Suurijärkinen mies olivat, vaan nyt, kuten suvaitsette nähdä, on\nheikkous vallannut, -- sanoi Gerasim. -- Haluatteko kabinettiin?\n(Pierre nyökäytti päätään.) Siitä pitäen kun kabinetti pantiin\nsinettiin, on se ollut sillänsä. Sofia Danilovna käskivät, että jos\nteiltä tullaan, saa antaa kirjoja.\n\nPierre astui siihen samaan synkkään kabinettiin, jossa hän hyväntekijän\neläessä oli Käynyt levottomin, vapisevin mielin. Tämä kabinetti, joka\nnyt oli paksussa pölyssä ja johon ei oltu kajottu Josef Aleksejevitshin\nkuoleman jälkeen, oli entistään kolkompi. Gerasim aukasi yhden\nikkunaluukun ja hiipi varpaisillaan pois huoneesta. Pierre kulki\nkabinetin ympäri, meni sitte kaapin luo, jossa oli käsikirjotuksia ja\notti sieltä muutamia papereita, jotka aikoinaan olivat olleet\nveljeskunnan tärkeimpiä pyhyyksiä. Nämä olivat alkuperäisiä\nskotlantilaisia asiakirjoja, joihin hyväntekijä oli liittänyt\nhuomautuksia ja selityksiä. Hän istuutui tomuttuneen kirjotuspöydän\nääreen ja pani eteensä käsikirjotukset, joita hän vuoroin selaili,\nvuoroin sulki ja siirrettyään ne viimein loitomma luotaan hän laski\npäänsä käsivaraan ja vaipui ajatuksiin. Gerasim vilkasi muutaman kerran\nvarovasti kabinettiin ja näki, että Pierre istui aina samassa\nasennossa. Oli kulunut kolmatta tuntia. Gerasim uskalsi viimein kopista\novessa herättääkseen Pierren huomion. Pierre ei sitä kuitenkaan\nkuullut.\n\n-- Suvaitsetteko laskea ajurin menemään?\n\n-- Totta tosiaan! -- sanoi Pierre heräten ja nopeasti nousten. --\nKuulehan, -- sanoi hän tarttuen Gerasimin nutun nappiin ja loistavin,\nkostein, riemastunein silmin katsoen ukkoon alasittain, -- kuulehan,\ntiedätkö, että huomenna tulee taistelu?\n\n-- Niin on kerrottu, -- vastasi Gerasim.\n\n-- Minä pyydän sinua, ettet kerro kellekään, ken olen ja että teet,\nmitä minä käsken...\n\n-- Ymmärrän, -- sanoi Gerasim. -- Haluatteko syödä.\n\n-- En, mutta minä tarvitsen muuta. Minä tarvitsen talonpojan puvun ja\npistoolin, -- sanoi Pierre yht'äkkiä punastuen.\n\n-- Ymmärrän, -- vastasi Gerasim hetkisen mietittyään.\n\nPierre vietti koko loppupäivän yksinään hyväntekijän kabinetissa\nlevottomasti kävellen nurkasta nurkkaan, kuten Gerasim kuuli, ja\nitsekseen jotain puhellen sekä vietti yönsä kabinettiin laitetulla\nvuoteella.\n\nGerasim, joka pitkänä palveluskautenaan oli saanut nähdä monia\nkummallisia asioita, ei ollenkaan ihmetellyt Pierren muuttoa, vaan\nnäytti olevan tyytyväinen siitä, että hänellä oli ketä palvella. Samana\niltana ja vähääkään akkiloimatta sitä, mitä Pierre talonpojan puvulla\nteki, hankki hän tälle kauhtanan ja takin ja lupasi seuraavana päivänä\nhommata vaaditun pistoolin. Makar Aleksejevitsh tuli kalossit läiskyen\nsamana iltana kaksi kertaa kabinetin ovelle kurkistamaan sen raosta\nPierreen tutkivin katsein. Mutta niin pian kuin Pierre kääntyi häneen,\nrupesi hän kääriskelemään viittaansa häpeissään ja vihaisena ja poistui\nnopeasti. Sillä matkalla, jolloin Pierre Gerasimin hankkimassa ja\nsuurentamassa kuskin viitassa oli tämän kanssa menossa ostamaan\npistoolia Suharevin tornin luota, oli Pierre tavannut Rostovilaiset.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nYöllä 1 p:nä syyskuuta ilmotettiin Kutusovin käsky, että venäläisten\njoukkojen oli peräydyttävä Moskovan läpi Rjasanin tielle.\n\nEnsimäiset joukot läksivät liikkeelle yöllä. Nämä joukot, jotka\nmarssivat öiseen aikaan, eivät pitäneet kiirettä, vaan liikkuivat\nhitaasti ja säännöllisesti; mutta ne, jotka läksivät liikkeelle aamun\nsarastaessa, huomasivat edessään Dorogomilovin siltaa lähestyessään\ntoisella puolella jokea suunnattomia sotaväkilaumoja, jotka sulloivat\ntoisiaan ja ehättivät kiiruimman kaupalla sillan yli sekä nousivat\ntoista rantaa ylös ja ahtautuivat eteenpäin katujen täydeltä ja\ntakanaan näkivät he samallaisen laumojen tungoksen, joka sekin\nsurvoutui etumaisten kintereillä. Aiheeton hätä ja häly oli vallannut\njoukot. Laumat hyökyivät siltaa kohti, sillalle, kahlauspaikkoihin ja\nveneisiin. Kutusof oli käskenyt viedä itsensä syrjäkatujen kautta\ntoiselle puolelle Moskovaa. Kello 10 seudussa aamulla syyskuun 2 p:nä\noli Dorogomilovin etukaupungissa jälellä ainoastaan jälkijoukkoja.\nArmeija oli jo toisella puolen Moskovaa ja sen takana.\n\nSamaan aikaan, kello 10 aamulla syyskuun 2 p:nä, seisoi Napoleon\nsotajoukkojensa keskellä Poklonnajan kukkulalla ja mittaili katseillaan\nedessään olevaa näkyä. Elokuun 26 p:stä alkaen syyskuun 2 p:vään saakka\neli toisin sanoen Borodinon taistelusta vihollisen tulemiseen saakka\nMoskovaan oli kaikkina tämän levottoman ja muistorikkaan viikon päivinä\nvallinnut se tavaton ja ihmisiä aina ihmetyttävä syksyinen sää, jolloin\nalhainen aurinko lämmittää kuumemmin kuin keväällä, jolloin kaikki\nvälkkyy puhtaassa ilmassa niin voimakkaasti, että silmiä häikäsee,\njolloin rinta terästyy ja raitistuu syksyn tuoksuavaa henkeä\nhengittäessään, jolloin yötkin vielä ovat lämpimät ja jolloin näiden\ntummien, lämpimien öiden kultaisia tähtiä sataa taivaalla lakkaamatta.\n\nSyyskuun 2 p:nä kello 10 aikaan aamulla oli tämmöinen sää.\n\nAamun säteilevä kauneus oli hurmaava. Valtavan suurena avautui Moskova\nPoklannajan kukkulalta jokineen, puistoineen ja temppeleineen ja oli\nkuin olisi se taivaan tähtien tavoin väikkyen elänyt omaa elämätään\nkupooleineen auringon säteissä.\n\nKun Napoleon näki tämän kummallisen kaupungin oudon rakennustavan\nomituiset muodot, valtasi hänet se kateelliseen ja levottomaan\nuteliaisuuteen kallistuva tunne, jota ihmiset kokevat nähdessään\nsemmoisen ventovieraan elämän muotoja, joka ei ole heistä tiennyt\nmitään. Tuo kaupunki eli nähtävästi täysin voiminsa omaa elämäänsä.\nNiistä epämääräisistä tuntomerkeistä, joiden perusteella jo pitkänkin\nmatkan päästä erehtymättä erottaa elävän ruumiin kuolleesta, näki\nNapoleonkin Poklonnajan kukkulalta väräjävää elämää kaupungissa ja hän\naivan kuin tunsi tuon suuren kauniin ruumiin hengitystä.\n\nJokainen venäläinen tuntee Moskovaa katsoessaan, että se on hänen\näitinsä; jokaisen ulkomaalaisen, joka sitä katsoo eikä tiedä sen\näidillistä merkitystä, täytyy tuntea tuon kaupungin naisellinen luonne\nja Napoleon tunsi sen.\n\n-- _Cette ville asiatique aux innombrables églises, Moscou la sainte.\nLa voilà donc enfin, cette fameuse ville! Il était temps_,[196] --\nsanoi Napoleon ja laskeuduttuaan hevosen selästä käski levittämään\neteensä tuon _Moscoun_ kartan ja kutsui luokseen tulkki Lelorme\nd'Idevillen. \"_Une ville occupée par l'ennemi ressemble à une fille qui\na perdu son honneur_\",[197] -- ajatteli hän (kuten hän oli sanonutkin\nsen Tutshkoville Smolenskissa). Ja tältä näkökannalta hän katseli\nedessään lepäävää idän kaunotarta, jommoista hän ei vielä ollut nähnyt.\nHänestä tuntui itsestäänkin kummalliselta, että vihdoinkin oli\ntoteutunut hänen ammoinen ja hänestä mahdottomalta tuntunut toivonsa.\nVälkkyvässä aamuvalossa hän silmäili vuoroin kaupunkia, vuoroin\nkarttaa, josta hän tarkasteli kaupungin erityiskohtia ja sen\nvaltaamisen varmuus värisytti ja kauhisti häntä.\n\n\"Mutta olisiko muuten voinut ollakaan?\" ajatteli hän. \"Tuossa\nse on tuo pääkaupunki jalkojeni juuressa ja odottaa kohtaloaan. Missä\non nyt Aleksanteri ja mitä hän ajattelee? Kummallinen, kaunis,\nmajesteetillinen kaupunki! Ja kummallinen ja majesteetillinen tämä\nhetki! Missä valossa esiinnynkään minä heille!\" ajatteli hän\nsotajoukoistaan. \"Tuossa se nyt on palkinto kaikille noille\nvähäuskoisille\", ajatteli hän silmäillessään läheneviä, lähenneitä ja\nriveihin järjestyviä sotajoukkojaan. Yksi ainoa sana vain, yksi ainoa\nkäteni viittaus ja tuo _des Czars_[198] ikivanha pääkaupunki on tuhon\noma. _Mais ma clémence est toujours promte à descendere sur les\nvaincus_.[199] Minun täytyy olla jalomielinen ja tosi suuri... Mutta\nei, se ei ole totta, että olen Moskovassa (johtui yhtäkkiä hänen\nmieleensä).\n\nMutta tuossahan se kuitenkin lepää jalkojeni juuressa leikkien ja\nväristen kultaisine kupooleineen ja ristineen auringonsäteissä. Minä\nsäästän sitä. Raakalaisuuden ja itsevaltiuden ikivanhoille\nmuistopatsaille minä kirjotan oikeuden ja laupeuden suuria sanoja ...\nAleksanteri käsittää juuri tämän kaikesta kipeimmin ja minä tunnen\nhänet. (Napoleonista tuntui, että kaiken sen tärkein merkitys, mitä oli\ntapahtunut, oli hänen ja Aleksanterin välisessä mieskohtaisessa\ntaistelussa). Kremlin kukkuloilta -- niin tuo Kreml -- minä julistan\nheille oikeuden lait, minä näytän heille totisen sivistyksen\nmerkityksen ja minä pakotan bojarien sukupolvet rakkaudella\nmuistelemaan vallottajansa nimeä. Minä sanon lähetystölle, etten ole\ntahtonut enkä tahdo sotaa, että olen käynyt sotaa ainoastaan heidän\nhovinsa väärää politiikkaa vastaan, että minä rakastan ja kunnioitan\nAleksanteria ja että minä suostun Moskovassa semmoisiin rauhanehtoihin,\njotka ovat kyllin arvokkaat sekä minulle että minun kansoilleni. Minä\nen tahdo käyttää sodan onnea kunnioitetun hallitsijan alentamiseksi.\n\"Bojarit\", sanon minä heille, \"minä en halua sotaa, vaan haluan rauhaa\nja siunausta kaikille alamaisilleni. Tiedänhän muuten, että heidän\nläsnäolonsa tulee minua innostamaan ja minä puhun heille nyt niinkuin\naina ennenkin olen puhunut selvästi, juhlallisesti ja suuremmoisesti.\nMutta onko totta että minä olen Moskovassa? On, tuossahan se on!\"\n\n-- _Qu'on m'amène les boyards_,[200] -- sanoi hän seurueelleen.\n\nEräs kenraali, jota seurasi loistava seurue, nelisti heti paikalla\nhakemaan bojareja.\n\nKului kaksi tuntia. Napoleon söi aamiaisen ja seisoi taas samalla\npaikalla Poklonnajan kukkulalla lähetystöä odotellen. Hänen puheensa\nbojareille selveni täydellisesti hänen ajatuksissaan. Tämä puhe uhkui\narvokkuutta ja sitä suuruutta, jota Napoleon ymmärsi.\n\nSe jalomielisyyden sävy, jolla Napoleon aikoi toimia Moskovassa,\ninnosti häntä itseäänkin. Hän määräsi mielikuvituksessaan _réunion dans\nle palais de Czars_[201] päivät, joina venäläisten ylimysten oli\nsaavuttava Ranskan keisarin ylimysten pariin. Hän määräsi ajatuksissaan\nsemmoisen kuvernöörin, joka osaisi taivuttaa kansan puolelleen.\nSaatuaan tietää, että Moskovassa oli paljon hyväntekeväisyyslaitoksia,\nhän päätti mielikuvituksessaan, että kaikki nämä laitokset tulevat\nsaamaan runsaan osansa hänen armonosotuksistaan. Hän ajatteli, että\nsamoin kuin Afrikassa oli pitänyt istua arabialaisviitassa moskeijassa,\ntäytyi nyt Moskovassa olla armollinen, kuten tsaarit. Ja liikuttaakseen\nvenäläisten sydämet pohjaa myöten päätti hän, kuten jokainen\nranskalainen, joka ei voi kuvitella mitään hellää mainitsematta _ma\nchère, ma tendre, ma pauvre mère_,[202] että hän käskee kirjottamaan\nkaikkiin näihin laitoksiin suurilla kirjaimilla: \"_Etablissiment\ndédié a ma chère Mère_\".[203] Tahi aivan yksinkertaisesti: \"_Maison\nde ma Mère_\",[204] päätti hän itsekseen. \"Mutta olenko todellakin\nMoskovassa? Onhan se tuossa edessäni, vaan missä viipyy näin kauvan\nkaupunginlähetystö?\" -- ajatteli hän.\n\nTällä välin tapahtui keisarin seurueen takimmaisten miesten kesken\nhiljaisella äänellä levoton neuvottelu. Lähetystöä hakemaan lähetetty\nseurue palasi ja toi sen sanoman, että Moskova on tyhjä ja että kaikki\novat sieltä poistuneet. Neuvottelevien kenraalien ja marsalkkojen\nkasvot olivat kalpeat ja hätääntyneet. Heitä ei pelottanut se, että\nasukkaat olivat lähteneet kaupungista pois (niin tärkeältä kuin tämä\ntapaus tuntuikin), vaan heitä pelotti se, miten olisi tästä ilmotettava\nkeisarille, ettei hänen majesteettiaan saatettaisi siihen hirmuiseen\nasemaan, jota ranskaksi sanotaan _ridicule_,[205] miten ilmotettaisi\nhänelle, että hän on turhan tähden odottanut bojareja näin kauan ja\nettä kaupungissa kyllä on juopunutta väkeä, vaan ei ketään muita. He\npitivät puhetta siitä, että oli keinolla millä hyvänsä saatava kokoon\nedes jonkunlainen lähetystö. Jotkut vastustivat tätä mielipidettä ja\nvakuuttelivat, että varovasti ja viisaasti valmistamalla keisaria\nhänelle oli kuitenkin ilmotettava totuus kokonaisuudessaan.\n\n-- _Il faudra le lui dire tout de même_...[206] -- puhelivat seurueen\nherrat. -- _Mais messieurs_...\n\nAsema oli sitäkin pulmallisempi, kun keisari mietiskellen jalomielisiä\nsuunnitelmiaan kärsivällisesti käveli edestakaisin kartan edessä ja\nsilloin tällöin katseli käsiensä alta Moskovaan vievää tietä iloisesti\nja ylpeästi hymyillen.\n\n-- _Mais c'est impossible_,[207] -- sanoivat seurueen jäsenet\nolkapäitään kohotellen uskaltamatta lausua tuota heidän mielessään\npyörivää kauhistavaa sanaa _le ridicule_...\n\nMutta tällä välin antoi keisari, joka oli väsynyt turhasta odotuksesta\nja vainusi näyttelijän vaistolla, että tuo majesteetillinen hetki venyi\nliian pitkäksi, sekä alkoi menettää majesteetillisuuttaan, merkin\nkädellään. Yhdestä tykistä pamahti merkkilaukaus ja useilta eri\ntahoilta Moskovaa saartavat joukot liikahtivat Moskovaa kohti Tverin,\nKalugan ja Dorogomilovin tulliporteille päin. Yhä kiihkeämmin ja\nkiihkeämmin, toinen toisensa sivu jouduttaen ja juoksujalassa marssivat\njoukot pölypilviin peittyen ja inahtavien yhteishuutojen ilmoja\nviiltäessä.\n\nSotajoukkojen liikkeistä innostuneena ratsasti Napoleon näiden mukana\nDorogomilovin portille saakka, mutta täällä hän taas pysähtyi,\nlaskeutui hevosen selästä ja käveli kauan aikaa edestakaisin\nKamer-Kollegin vallien luona lähetystöä odotellen.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nTällä välin oli Moskova tyhjentynyt. Kaupungissa oli vielä väkeä, sinne\noli kyllä jäänyt vielä viideskymmenesosa kaikista entisistä asukkaista,\nmutta sittenkin se oli tyhjä kuin kuolemaansa tekevä, emottomaksi\njäänyt mehiläispesä.\n\nEmottomaksi jääneessä pesässä ei ole enään elämää, vaikka se\npintapuolisesti katsoen tuntuukin yhtä elävältä kuin muutkin.\n\nYhtä iloisina kaartelevat mehiläiset puolipäiväauringon kuumassa\npaahteessa emottoman pesän kuin muiden elollistenkin pesien ympärillä;\nyhtä metiseltä tuntuu senkin haju etempää ja samalla tavoin lentävät\nsiitäkin mehiläiset ulos. Mutta ei tarvitse muuta kuin että hieman\ntarkastaa tämmöistä pesää, niin näkee, että elämä on sen jo jättänyt.\nSen mehiläiset eivät lentele samalla tavoin kuin elävien pesien\nelokkaat, sen tuoksu on toinen ja mehiläishoitaja kuulee aivan toisia\nääniä. Mehiläishoitajan koputukseen sairaan pesän seinään kuuluu\nhänelle entisen, silmänräpäyksellisen yhteisvastauksen ja\nkymmenientuhansien mehiläisten surinan sijasta, jotka uhkaavasti\ntakaruumistaan koukistavat ja joiden siipien navakka lyönti synnyttää\ntuon elämää uhkuvan hurinan, hajanaista surahtelemista, joka onttona\nkuuluu kylmän pesän eri sokkeloista. Pesän suulla ei enää tuoksua,\nkuten ennen, meden ja myrkyn väkevä, lemuava haju, eikä pesästä tulvi\ntäyteläisyyden lämpö, vaan meden tuoksuun sekaantuu tyhjyyden ja mädän\näitelä haju. Pesän suulla ei näy enää kuoleman uhalla puolustukseen\nvalmistautuvia, takaruumistaan pystyyn kohottelevia ja hälytystä\ntoitottavia vartijoita. Pois on kadonnut se tasainen ja leppeä ääni ja\ntyön aherruksen tyyni hyrinä, josta kuulostaa kuin kiehunnan sorinaa,\nvaan sen sijaan kuuluu epäjärjestyksen hajanaista, eripuraista melua.\nPesään ja siitä ulos lentää arasti ja viekkaasti mustia, pitkulaisia,\nmeden tahraamia rosvomehiläisiä, jotka eivät pistä, vaan luikkivat\nvaaraa pakoon. Ennen lenti pesään mehiläisiä ainoastaan täysin taakoin\nja poistui siitä tyhjillään, nyt ne lentävät siitä taakat mukanaan.\nMehiläishoitaja avaa ala-aukon ja kurkistaa pesän alimaiseen osaan.\nEnnen riippui alinta pohjaa myöten mustia, kutojan uuraassa työssä\nahertavia täysmehuisia mehiläisiä, jotka pitivät toinen toistaan\njaloista kiinni ja lakkaamatta työtouhusta kuhisten vanuttivat vahaa,\nmutta nyt maleksii unisia, kuivettuneita mehiläisiä hajamielisinä\npitkin pesän pohjaa ja seinämiä. Pesän pohjalla viruu vahan varisteita,\nmehiläisten tyhjennyksiä, puolikuolleita, jalkojaan tuskin\nliikuttelevia ja kokonaan kuolleita, korjaamattomia mehiläisiä.\n\nMehiläishoitaja avaa pesän yläaukon ja tarkastaa pesän pääpuolta.\nKennojen kaikki välykset kiinteinä riveinä täyttävien mehiläisten\nasemasta hän näkee kyllä taidokkaasti tehtyjen kennojen lokerot, mutta\nei enää siinä neitseellisessä muodossa, jossa ne olivat ennen. Kaikki\non hunningolla ja ryvetetty. Mustat rosvomehiläiset kuukkivat nopeasti\nja varkain välyksissä; pesän omat elokkaat, jotka ovat näivettyneet,\nlyhyet, veltot ja aivan kuin vanhettuneet, matavat verkkaan ketään\nhäiritsemättä, mitään tahtomatta ja elämän tajun kadottaneina.\nKuhnurit, paarmat ja perhoset ropsahtelevat lentäessään aivan\ntyhjänpäiten pesän seiniä vasten. Silloin tällöin kuuluu eri tahoilta\npoikas- ja mesikennojen välistä vihaista pörinää. Pari mehiläistä on\njossain vanhan tavan ja muistin mukaan pesän siivousaskareissa ja\nkoettaa yli voimiensa huolellisesti raahata pois kuollutta mehiläistä\ntahi paarmaa itsekään tietämättä, mitä varten oikeastaan he niin\ntekevät. Jossain toisessa nurkassa pitää toinen mehiläisparvi raukeaa\ntappelun nahinaa tahi puhdistelee itseään tahi ruokkii toinen toistaan\nitsekään tietämättä, tekevätkö he sitä vihoissaan vai ystävinä.\nKolmannessa kohdassa myllertää useita mehiläisiä yksissä tuumin,\nhyökkää jonkun uhrin kimppuun ja lyö ja kuristaa sitä. Ja hervonnut tai\nhenkensä heittänyt mehiläinen putoaa ylhäältä kepeästi ja verkkaan kuin\nhöyhen ruumisläjään. Mehiläishoitaja kääntää auki kaksi keskimäistä\nvahakerrosta nähdäkseen pesän sisään. Entisten tuhansien mehiläisten\nasemasta, jotka kylki kylessä istuivat yhtenäisenä mustana kihermänä ja\nuskollisesti noudattivat yhteisen kodin korkeita salaisuuksia,\nhän näkee nyt satoja unteloisia, puolikuolleita ja nukkuneita\nmehiläishaamuja. Ne on melkein kaikki kalma pannut niiden itsensä siitä\ntietämättä siinä heidän pyhätössä kyyhöttäessään, jota he ovat\nvaalineet, vaan jota ei nyt enää ole. Niistä löyhkää mädän ja kuoleman\nhaju. Vain muutamat niistä liikuttelevat itseään, nousevat, lentävät\nraukeasti ja istuutuvat vihollisen kädelle eivätkä jaksa kuolla sitä\npistäessään, -- muut, kuolleet, karisevat kepeästi alas kuin kalan\nsuomut. Mehiläishoitaja sulkee pesän, merkitsee pöntön liidulla ja\njonkun ajan kuluttua särkee ja polttaa sen.\n\nNäin tyhjä oli Moskova, kun Napoleon väsyneenä, levottomana ja synkkänä\nkäveli edestakaisin Kamer-Kollegin vallin edessä ja odotteli edes\nulkonaista, mutta hänen mielestään kuitenkin välttämätöntä\nsopivaisuuden noudattamisen ilmaisua, nimittäin lähetystöä.\n\nSiellä täällä eri kolkilla Moskovaa liikuskeli vain tajuttomia ihmisiä\nentisissä askareissaan, mutta he eivät käsittäneet, mitä he tekivät.\n\nKun Napoleonille oli tarpeellisen varovasti ilmotettu että Moskova oli\ntyhjä, katsahti hän vihaisesti ilmottajaan ja käännyttyään poispäin\njatkoi kävelemistään äänettömänä.\n\n-- Ajopelit. -- käski hän.\n\nHän nousi vaunuihin päivystävän adjutantin kanssa ja ajoi\netukaupunkiin. \"_Moscou déserte! Quel événement invraisemblable_\"[208]\n-- puheli hän itsekseen.\n\nHän ei ajanut kaupunkiin, vaan pysähtyi erääseen majapaikkaan\nDorogomilovin etukaupunkiin.\n\n_Le coup de théâtre avait raté_.[209]\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nVenäjän joukot olivat marssineet Moskovan läpi kello kahdesta yöllä\nkahteen päivällä ja olivat vieneet kintereillään viimeisetkin\nkaupungista muuttavat asukkaat ja haavotetut.\n\nSuurin tungos sotaväen marssiessa tapahtui Kamennin, Moskvoretskin ja\nJauskin silloilla.\n\nSamaan aikaan kun sotajoukot hajaantuneina kahden puolen Kremliä\njoutuivat seisahduksiin Moskvoretskin ja Kamennin silloilla, kääntyi\nsuuri joukko sotamiehiä pysähdystä ja ahdinkoa hyväkseen käyttäen\ntakasin silloilta ja varastautui kaikessa hiljaisuudessa Vasili\nBlaschennin kirkon ohi ja Borovidskin porttien kautta takasin Punaisen\ntorin mäelle, jossa he aavistivat saavansa siepata vierasta omaisuutta.\nKauppahallien kaikissa käytävissä ja risteyksissä tungeksi yhtä paljon\nväkeä kuin halvan tavaran ostopaikoilla. Mutta ei kuulunut\nhallikauppiaiden teeskennellyn imartelevia, houkuttelevia ääniä, ei\nollut kantajakaupustelijoita eikä ostavien naisten kirjavaa paljoutta,\n-- näkyi ainoastaan kiväärittömien sotamiesten pukuja ja sinelliä, kun\nhe äänettöminä tulivat kannalmuksineen halleista ja tyhjin käsin\nmenivät niihin. Kauppiaat kuleksivat kuin mielipuolet sotamiesten\njoukossa, avasivat ja sulkivat puotejaan ja kuljettivat sotamiesten\nkanssa jonnekin tavaroitaan. Torilla kauppahallien edustalla seisoi\nrummuttajia, jotka rummuttivat sotamiehiä kokoon. Mutta rumpujen\npärrytys ei saanut rosvoavia sotamiehiä kiiruhtamaan, kuten ennen,\nrumpujen luo, vaan päin vastoin pani heidät loittonemaan niiden\nluota. Sotamiesten joukossa liikuskeli puodeissa ja käytävillä\nharmaaviittaisia ja paljaspäisiä miehiä. Kaksi upseeria, joista toinen\nsinellittä istui laihan tummanharmaan hevosen selässä ja toinen oli\nsinelli päällä jalkasin, seisoi Iljinkan kulmassa keskenään\nkeskustellen. Eräs kolmas upseeri ratsasti heidän luokseen.\n\n-- Kenraali on käskenyt ajamaan kaikki pois keinolla millä hyvänsä.\nMitä ihmettä tämä on! Puolet miehistä on tipotiessään.\n\n-- Mihinkä sinä?... Mihin te?... -- kiljasi hän kolmelle\njalkasotamiehelle, jotka kivääreittä ja sinelliensä helmuksia kantaen\npujahtivat hänen ohitsensa halleihin. -- Seis, lurjukset!\n\n-- Siitä sen nyt näette, -- vastasi toinen upseeri. -- Ei niitä saa\nkokoon. Tässä täytyy joutua, etteivät viimeisetkin karkaisi.\n\n-- Mihinkä sitä pääsee, kun kaikki ovat seisahtuneet sillalle eivätkä\npääse hievahtamaankaan. Vai olisikohan asettaa ketju, etteivät\nviimeiset pääsisi karkaamaan?\n\n-- Menkää tuonne! Ajakaa pois ne sieltä! -- kiljasi vanhempi upseeri.\n\nRatsastava upseeri laskeutui hevosen selästä, huusi luokseen\nrummuttajan ja meni hänen kanssaan hallikäytävään. Muutamia sotamiehiä\nläksi juoksemaan yhdessä ryhmässä. Eräs kauppias, jolla oli punaisia\nnäppylöitä kasvoissa nenän ympärillä, tuli upseerin luokse kylläisillä\nkasvoilla tuikea ilme ja nopeasti ja keikarimaisesti käsillään\nviittoen.\n\n-- Herra upseeri, -- sanoi hän, -- olkaa armollinen ja suojelkaa meitä.\nMe joudumme ihan puille paljaille tämmöisessä elämässä. Meilläkin on\nomat etumme. Ei tässä jaksa enää mikään sietää. Kaikki rosvoavat! Olkaa\narmollinen! Panisitte edes vahdit vartioimaan...\n\nMuutamia kauppiaita tungeksi upseerin ympärillä.\n\n-- Hee, mitäs joutavasta jaarittelemaan, -- sanoi yksi näistä, joka oli\nlaiha ja ankarakasvoinen, -- ottakoot, mitä mieli tekee! -- Ja hän teki\nkädellään voimakkaan liikkeen ja kääntyi upseeriin kylin.\n\n-- Hätäkös sinun, Ivan Sidoritsh, on puhua, -- virkkoi vihaisesti\nensimäinen kauppias. -- Olkaa armollinen ja tulkaa, herra upseeri.\n\n-- Ei maksa vaivaa! -- kiljasi laiha kauppias. -- Minulla on tuolla\nkolmessa huoneessa tavaraa 100 tuhannen edestä. Mikä ne kaikki saa\nkorjuuseen, kun sotaväki on mennyt. Työläs on potkia tutkainta vastaan.\n\n-- Olkaa hyvä ja tulkaa, herra upseeri, -- jatkoi ensimäinen kauppias\nkumarrellen.\n\nUpseeri oli kahdenvaiheella ja hänen kasvoillaan kuvastui\npäättämättömyyden ilme.\n\n-- Ei se ole minun asiani! -- ärjäsi hän äkkiä ja läksi nopein askelin\nmenemään pitkin hallin käytävää.\n\nEräästä avonaisesta puodista kuului lyöntejä ja kiroilemista, silloin\nkun upseeri läheni sitä ja ovesta kimmahti ulos eräs potkaistu mies,\njolla oli lyhyt, harmaa kauhtana ja pää sileäksi ajeltu.\n\nTämä mies juosta kipelsi kyynisillään kauppiaiden ja upseerien ohi.\nUpseeri hyökkäsi sotamiesten kimppuun, jotka olivat puodissa. Mutta kun\njuuri tällöin kuului suuren väkijoukon kauheaa huutoa Moskvoretskin\nsillalta, riensi upseeri puodista torille.\n\n-- Mikä nyt on? Mitä on tapahtunut? -- kyseli hän, mutta hänen\ntoverinsa nelisti jo huutoja kohti Vasili Blaschennin ohi.\n\nUpseeri nousi hevosensa selkään ja läksi ajamaan toverinsa jälestä. Kun\nhän oli saapunut sillan luo, näki hän kaksi tykkiä, jotka oli\nirroitettu laveteista, jalkaväkeä, joka marssi siltaa myöten, muutamia\nkumoonkaadettuja kärryjä, muutamia hätääntyneitä kasvoja ja nauravia\nsotamiehiä. Tykkien vieressä seisoi eräs kuorma, jonka eteen oli\nvaljastettu kaksi hevosta. Kuorman takana rimpuili neljä vinttikoiraa\nketjuissa. Kuorma oli tavattoman korkea ja sen ylimmällä kohdalla istui\njalat ylöspäin käännetyn lastentuolin vieressä eräs akka, joka kirkui\nvihlovasti minkä kurkusta pääsi. Toverit kertoivat upseerille, että\nväkijoukon ja akan huuto olivat syntyneet siitä, että kun kenraali\nJermolof oli saapunut väkijoukon luo ja saanut tietää, että sotamiehiä\nkuleksi puotia ryöstämässä ja kaupungin asukkaat ovat tukenneet sillan,\noli hän käskenyt tuomaan tykit esille ja uhkaamaan, että niillä\nruvetaan ampumaan sillalle. Kuormiaan kaataen ja toinen toistaan\nsulloen sekä kauheasti ulvoen puhdisti väkijoukko sillan ja siten\npääsivät sotajoukot marssimaan edelleen.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nItse kaupungissa oli tällä välin tyhjää ja autiota. Kaduilla ei näkynyt\npaljo ketään. Kaikki portit ja puodit olivat kiinni, siellä täällä\nkapakkojen luona kuului vain yksityisiä huutoja tai päihtyneiden\nlaulua. Kaduilla ei ajanut ketään ja harvoin kuului jalkamiestenkään\naskeleita. Povarskajalla oli aivan hiljaista ja autiota. Rostovien\nsuuressa pihassa virui heinän tähteitä ja hevosen lantaa eikä näkynyt\nainoatakaan ihmistä. Ne kaksi henkeä, jotka olivat kaikkine\nhyvyyksineen jääneet Rostovilaisten taloon, olivat suuressa\nvierashuoneessa. Nämä olivat piharenki Ignat ja kasakkapoika Mishka,\nVasiljitshin tyttären poika, joka oli jäänyt ukon kanssa Moskovaan.\nMishka oli avannut pianon, jota hän rimputteli yhdellä sormella.\nPiharenki seisoi itseään röyhistellen ja leveästi hymyillen suuren\npeilin edessä.\n\n-- Tämä vasta lystiä on! Vai mitä, setä Ignat! -- puheli poika ja alkoi\nsamassa iskeä näppäimiä kaksin käsin.\n\n-- Katsoppas poikaa! -- vastasi Ignat ihmetellen ja ihaillen, miten\nhänen naamansa peilissä vetäytyi yhä leveämpään hymyyn.\n\n-- Hävyttömät! Senkin hävyttömät! -- kuului heidän takanaan Mavra\nKusminitshnan ääni, joka oli hiljaa hiipinyt sisään. -- Mokomakin\npallinaama siinä irvistelee ikeniään. Vai tänne tulit! Siellä on vielä\nkaikki korjaamatta ja Vasiljitsh on tukahtumaisillaan työstä. Ala\nlaputtaa.\n\nVyötään kohennellen ja lakaten hymyilemästä sekä nöyrästi luoden\nkatseensa maahan läksi Ignat huoneesta.\n\n-- Täti kulta, minä vaan hiljakseen, -- sanoi poika.\n\n-- Kyllä minä sinulle näytän hiljakseen, vallaton nulikka! -- ärjäsi\nMavra Kusminitshna hätyyttäen poikaa kädellään. -- Mene panemaan ukolle\nteekeittiö tulelle.\n\nMavra Kusminitshna hotasi hieman pölyä pianolta, sulki sen kiinni,\nläksi raskaasti huokaisten huoneesta ja pani oven lukkoon.\n\nPihalle tultuaan rupesi Mavra Kusminitshna miettimään, mihinkä hän nyt\nläksisi, teetäkö juomaan Vasiljitshin luo piharakennukseen tai\naittarakennukseen korjaamaan sitä, mitä vielä ei oltu korjattu.\n\nHiljaiselta kadulta kuului nopeita askelia. Askeleet pysähtyivät portin\neteen. Säppi alkoi kolista kädessä, joka koetti sitä avata.\n\nMavra Kusminitshna meni portille.\n\n-- Ketä te tahdotte?\n\n-- Kreiviä, kreivi Ilja Andreitsh Rostovia.\n\n-- Kukas te olette?\n\n-- Minä olen upseeri. Minä tahtoisin häntä tavata, -- virkkoi\nvenäläinen miellyttävä herrasääni.\n\nMavra Kusminitshna avasi portin, jolloin pihaan astui noin 18-vuotinen,\npyöreäkasvoinen upseeri, joka muodoltaan oli Rostovilaisten näköinen.\n\n-- Jo ovat menneet, veikkoseni. Eilen illalla suvaitsivat lähteä, --\nsanoi Mavra Kushminitshna lempeästi.\n\nNuori upseeri, joka näytti olevan kahden vaiheilla, tullako sisään vai\nei, napsautti kielellään.\n\n-- Miten harmillista! -- virkkoi hän. -- Kun olisin eilen illalla...\nAh, miten ikävää...\n\nMavra Kusminitshna tarkasteli tällä välin tarkkaavasti ja\nmyötätuntoisesti nuoren upseerin Rostovilaisten sukua muistuttavia\nkasvonpiirteitä, repaleista sinelliä ja risaisia kenkiä.\n\n-- Mitäs te olisitte kreivillä tehneet? -- kysyi hän.\n\n-- Kyllä olisi ollut tekemistä! -- virkkoi upseeri kovin pahoillaan ja\ntarttui porttipieleen aikeessa lähteä.\n\nHän kuitenkin pysähtyi epäröiden.\n\n-- Minä, -- sanoi hän äkkiä, -- olen nähkääs kreivin sukulainen ja hän\noli aina hyvä minua kohtaan. Kun minä nähkääs (suopeasti ja iloisesti\nhymyillen hän katsahti sinelliinsä ja jalkineihinsa) olen joutunut\nrepaleiseksi eikä ole yhtään rahaa, sen vuoksi ajattelin tulla\npyytämään kreiviltä...\n\nMavra Kusminitshna ei antanut hänen puhua suutaan puhtaaksi.\n\n-- Eikö teillä olisi aikaa odottaa hetkinen, vähän aikaa vaan, -- sanoi\nhän.\n\nJa heti kun upseeri laski kätensä irti portinpielestä, kääntyi Mavra\nKusminitshna menemään nopein kepittävin askelin takapihalle\nrakennustaan kohti.\n\nSillä aikaa kun Mavra Kusminitshna oli käymässä rakennuksessaan, käveli\nupseeri pihalla edestakasin pää painuksissa silmäillen rikkinäisiä\njalkineitaan ja suu hienossa hymynkierteessä. \"Miten ikävää, etten\ntavannut setä-ukkoa. Mainion hyvä eukko! Mihinkä se menikään?\nMitenkähän saisin tietää, mitä katuja myöten tapaisin suorimmittain sen\nrykmentin, jonka nyt on marssittava Rogoschkajaan?\" ajatteli tällä\nvälin nuori upseeri. Samassa tuli Mavra Kusminitshna näkyviin kulman\ntakaa säikähtynein, mutta samalla päättävin kasvoin ja kantaen\nkäsissään myttyyn käärittyä kirjavaa huivia. Jo muutaman askeleen\npäässä upseerista hän avasi huivin, otti siitä valkean 25 ruplan\nsetelin ja ojensi sen nopeasti upseerille.\n\n-- Jos heidän armonsa olisivat kotona, ei olisi ollut mitään hätää,\nolisivathan he toki antaneet sukulaisen kaupalla, vaan ehkä tämäkin ...\nnyt...\n\nMavra Kusminitshna hämmentyi. Mutta upseeri ei kieltäytynyt ottamasta,\nvaan tarttui ojennettuun seteliin ja kiitti Mavra Kusminitshnaa.\n\n-- Kun he olisivat olleet kotona, kreivi itse, -- puheli Mavra\nKusminitshna anteeksi pyytävän äänellä. -- Kristus olkoon teidän\nkanssanne, lapsi kulta. Herra teitä varjelkoon, -- jatkoi Mavra\nKusminitsbna kumarrellen ja upseeria saattaen.\n\nAivan kuin itselleen nauraen, hymyillen ja päätään heilutellen läksi\nupseeri juoksemaan melkein täyttä laukkaa tyhjiä katuja pitkin Jauskin\nsillalle päin tavottaakseen rykmenttinsä.\n\nVaan Mavra Kusminitshna seisoi vielä kauvan aikaa vesissä silmin\nsuletun portin takana päätään miettivästi nyökytellen ja tuntien, miten\nhänet yht'äkkiä oli vallannut äidillinen hellyys ja sääli tuntematonta\nupseeria kohtaan.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nEräästä keskeneräisestä Varvarkan varrella olevasta talosta, jonka\nalakerrassa oli kapakka, kuului humalaisten huutoa ja loilotusta.\nPienessä, likaisessa huoneessa istui penkeillä pöytien ääressä\nkymmenkunta tehtaantyömiestä. Kaikki olivat päihdyksissä ja lauloivat\nnaamat hiessä, silmät sameina ja suut seposelällään jotain laulua.\nKukin veteli omaa säveltään raskaasti ja väkisin eikä ollenkaan\nnähtävästi siitä syystä, että heitä halutti laulaa, vaan ainoastaan\nsiksi, että osottaisivat olevansa päissään ja että he olivat vapaalla\njalalla. Eräs näistä, kookas valkeaverinen, reima nuori mies, jolla oli\nsininen pusero päällä, seisoi heidän vieressään. Hänen kasvonsa ohuine,\nsuorine nenineen olisivat olleet kauniit, elleivät niiden ilmettä olisi\nhäirinneet hoikat, vastakkain pinnistetyt ja lakkaamatta liikkuvat\nhuulet sekä sameat, synkät ja liikkumattomat silmät. Hän seisoi niiden\nvieressä, jotka lauloivat, ja nähtävästi jotain ajatellen hän heilutti\njuhlallisesti ja tempovasti näiden päiden yllä kyynärpäähän asti\npaljasta valkeaa kättään, jonka likaisia sormia hän koetti\nluonnottomasti hajottaa eri suuntiin. Hänen puseronsa hiha huljui\nlakkaamatta edestakasin. Vaan vasemmalla kädellään kohenteli hän sitä\nmyötäänsä huolellisesti, aivan kuin olisi ollut jotain erityisen\nmerkillistä ja tärkeää siinä, että tuon valkean, jänteväsuonisen ja\nheiluvan käden piti ehdottomasti olla paljaan. Keskellä laulua kuului\neteisestä ja ulkoportailta huutoa, tappelua ja iskuja. Pitkä mies\nviittasi kädellään.\n\n-- Stop! -- huudahti hän käskevästi. -- Tappelu, pojat! -- lisäsi hän\nja hihaansa yhä kohennellen läksi portaille.\n\nTehtaantyömiehet läksivät hänen jälestään. Nämä, jotka olivat juoneet\nkapakassa koko aamun pitkän miehen johdolla, olivat tuoneet\nkapakoitsijalle tehtaasta nahkoja ja näistä oli heille annettu viinaa.\nKun läheisten pajojen sepät olivat kuulleet kapakasta hoilausta ja he\nluulivat, että kapakka oli ryöstetty, tahtoivat he väkipakolla\ntunkeutua kapakkaan. Portailla syntyi tappelu.\n\nKapakoitsija tappeli kynnyksellä erään sepän kanssa ja juuri silloin,\nkun tehtaan työmiehet tulivat kapakasta ulos, riistäytyi seppä irti\nkapakoitsijan kynsistä ja kaatui kasvoilleen kiviselle tantereelle.\n\nToinen seppä koetti rynnistää ovesta sisään puskien rinnoillaan\nkapakoitsijaa.\n\nPitkä mies löi paljaalla kädellään ovessa teutaroivaa seppää kasvoihin\nja kiljasi vimmatusti:\n\n-- Pojat, meikäläisiä lyödään!\n\nSeppä nousi taas jaloilleen ja pyyhkien verta ruhjoutuneilta\nkasvoiltaan hän ulisi itku kurkussa:\n\n-- Tappoivat! Tappoivat... Hyvät ihmiset, jo tappoivat!...\n\n-- Taivasten tekijä, miehen ovat lyöneet kuoliaaksi! -- voivotteli eräs\nnaapuriportista kadulle tullut akka.\n\nVereytyneen sepän ympärille keräytyi väkeä.\n\n-- Etkö ole saanut kyllääsi ihmisten rosvoamisesta, -- kuului joukosta\neräs ääni kapakoitsijalle. -- Miksi sinä miehen tapoit? Rosvo!\n\nPitkä mies seisoi rapuilla ja katseli samein silmin vuoroin\nkapakoitsijaan vuoroin seppiin ja näytti miettivän, kehenkä hän\nryhtyisi käsiksi.\n\n-- Murhuri! -- karjasi hän yhtäkkiä kapakoitsijalle. -- Pankaa nuoriin,\npojat! --\n\n-- Vai niin, vai nuoriin tämä mies pantaisiin! -- kiljasi kapakoitsija\nriistäytyen irti hänen kimppuunsa hyökkäävien käsistä, tempasi hatun\npäästään ja viskasi sen maahan.\n\nTämä temppu näytti tekevän jonkinlaisen salaperäisen uhkaavan\nvaikutuksen, josta syystä tehtaantyömiehet peräytyivät kapakoitsijan\nkintereiltä ja jäivät epäröiden seisomaan.\n\n-- Kyllä minä järjestyksen ja komennon tunnen.\n\n-- Minä menen järjestyksenvalvojan luo. Luuletteko etten uskalla mennä?\nEi täällä nykyisin saa rosvojen tavoin elää! -- ärjyi kapakoitsija\nottaen lakin maasta.\n\n-- Mennään vaan, vai niin! Mennään vaan ... vai niin! -- toistivat\ntoinen toisensa jälkeen kapakoitsija ja pitkä mies ja kumpikin läksi\nyhdessä menemään katua myöten.\n\nVereytynyt seppä kulki heidän rinnallaan. Tehtaantyömiehet ja muuta\nväkeä läksi puhellen ja huutaen näiden jälestä.\n\nMoroseikan kulmassa, erään suuren talon edessä, jonka ikkunat olivat\nluukuilla suletut ja jonka seinässä oli suutarinkyltti, seisoi\nparisenkymmentä kalpeakasvoista, laihaa, nääntynyttä suutaria pitkät\nviitat ja riekaleiset puserot päällä.\n\n-- Kyllä on osannut viedä kansan kurjuuteen! -- puheli eräs laiha\nkisälli, jolla oli harva parta ja kulmakarvat rypyssä. -- Meidän\nvertamme on vaan imenyt eikä mitään muuta. Hän on meitä kuletellut ja\nkuletellut koko viikon. Vaan nyt on vienyt viimeiseen nipukkaan ja itse\non matkustanut tiehensä.\n\nKun kisälli näki väkeä ja vereytyneen miehen, vaikeni hän ja kaikki\nsuutarit liittyivät uteliaina kadulla kulkevaan väkijoukkoon.\n\n-- Mihinkä ne ovat menossa?\n\n-- Mihinkäkö, oikeutta etsimään tietysti.\n\n-- No, eikö meidän väkemme tosiaankaan pitänyt puoltaan.\n\n-- Kuinkas muuten! Etkös näe, mitä väki puhuu.\n\nKuului kysymyksiä ja vastauksia. Kapakoitsija käytti hyväkseen\nväkijoukon yhä enenevää kasvamista, jättäytyi muista jälelle ja palasi\ntakasin kapakkaansa.\n\nPitkä mies, joka ei huomannut vihollisensa kapakoitsijan katoamista,\nheilutteli paljasta kättään ja oli yhä äänessä, jolla hän kiinnitti\nitseensä kaikkien huomion. Tämän tähden tunkeutuikin kansaa etupäässä\nhänen ympärilleen, koska luultiin, että häneltä saadaan vastaus\nkaikkien mielissä palaviin kysymyksiin.\n\n-- Näyttäköön, mikä on järjestys ja mikä on laki, sitä vartenhan\nvirkamiehet on asetettu. Vai puhunko minä väärin, oikeauskoiset! --\npuheli pitkä mies hienosittain hymyillen. -- Hän luulee, ettei muka ole\nvirkamiehiä? Ohoo, vai tultaisiko toimeen ilman niitä! Kyllä ne muuten\nosaisivat rosvota ja ryöstää.\n\n-- Mitä joutavista lörpöttelemään! -- kuului väkijoukosta. -- Ihanko\nMoskova tosiaankin jätetään puille paljaille? Sinulle on vain joutavia\nhölytty, vaan sinä olet uskonut. Vähäkö meillä on sotaväkeä.\nKuulkaahan, mitä tuolla sanotaan, -- puheltiin pitkää miestä osottaen.\n\nKitai-gorodin muurin luona ympäröi eräs toinen väkijoukko muutamaa\npörhöisessä sinellissä olevaa miestä, jolla oli kädessä paperi.\n\n-- Julistus! Julistusta luetaan! Julistusta luetaan! -- kuului\nväkijoukosta ja kaikki tulvivat lukijan luo.\n\nPörhöisessä sinellissä oleva mies luki 31 p:nä elokuuta julaistua\nlehtistä. Kun kansa piiritti häntä kaikilta puolin, näytti hän\njoutuneen hämilleen, mutta kun pitkä mies, joka oli tunkeutunut hänen\nluokseen, vaati häntä lukemaan, alkoi hän hieman värisevin äänin lukea\nlehtistä uudestaan.\n\n\"Minä lähden huomenna aikaiseen hänen ruhtinaallisen armonsa luo\", luki\nhän (Armollisuutensa! -- toisti pitkä mies juhlallisesti suutaan\nmurtaen ja kulmiaan rypistellen), \"keskustellakseni ja toimiakseni hänen\nkanssaan ja auttaakseni sotajoukkoja tuhoamaan vihollista. Ruvetkaamme\nmekin heistä sisua\"... jatkoi lukija ja pysähtyi... (Kuulitteko? --\nhuusi pitkä mies ylpeän voitokkaana. -- Nyt se selvä saadaan.)\n\"nujertamaan ja noita vieraita hiidenkattilaan toimittamaan. Minä\npalaan takaisin puolipäiväksi ja sitte käymme käsiksi toimeen.\nToimitaan, häisketään ja viholliset väistetään.\"\n\nViimeiset sanat luki lukija täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Pitkä\nmies laski surullisesti päänsä kumarruksiin. Näkyi, ettei kukaan ollut\nymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja. Varsinkin sanat: \"Minä tulen\nhuomenna puolipäiväksi\" näyttivät suututtavan sekä lukijaa että\nkuulijoita. Väkijoukon käsitys oli korkealentoista, vaan nuo sanat\nolivat liian mauttomia ja tarpeettoman selviä. Ne olivat aivan\nsamanlaisia, kuin kuka hyvänsä heistä olisi osannut sanoa ja sen vuoksi\nei niiden olisi pitänyt olla julistuksessa, joka oli lähtenyt\nkorkeimman vallan käsistä.\n\nKaikki olivat velton äänettömiä. Pitkä mies liikutteli huuliaan ja\nmuutteli jalkojaan.\n\n-- Jos olisi kysyä tuolta?... Se onkin hän itse!... Kysytään pois!...\nMitenkäs tässä muuten... Kyllä hän sanoo... -- kuului äkkiä väkijoukon\ntakimmaisista riveistä ja kaikkien katseet kääntyivät toria myöten\najavaan poliisimestariin, jota saattoi kaksi rakuunaa.\n\nKun poliisimestari, joka tänä aamuna oli kreivin käskystä ajellut\npoltattamassa lotjia ja joka tämän tehtävän tähden oli saanut suuren\nsumman rahoja, jotka nyt olivat hänen taskussaan, näki väkijoukon\nalkavan tulvia häntä kohti, käski hän kuskin pysähdyttämään hevoset.\n\n-- Mitäs väkeä tämä on? -- huusi hän miehille, jotka hajallaan ja\narasti lähenivät hänen ajopeliään.\n\n-- Mitä väkeä tämä on, kysyn minä? -- toisti poliisimestari, kun\nhänelle ei vastattu.\n\n-- He, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi pörhöisessä sinellissä oleva\nmies, -- he, teidän ylhäisyytenne haluavat hänen ylhäisyytensä kreivin\njulistuksen johdosta uhrata henkensä isänmaalle. Mistään metelistä ei\nole kysymystä, kuten hänen ylhäisyytensä kreivin käsky kuuluu...\n\n-- Kreivi ei ole matkustanut pois, hän on täällä ja antaa teidän\nhuolenpidostanne erityisen määräyksen, -- sanoi poliisimestari. -- Anna\nmennä! -- sanoi hän kuskille.\n\nVäkijoukko tunkeutui niiden luokse, jotka olivat kuulleet, mitä\npoliisimestari oli sanonut ja suuntasi katseensa poistuviin\najopeleihin.\n\nPoliisimestari vilkasi tällä välin säikähtyneenä taakseen ja sanoi\njotain kuskilleen, jolloin hevoset alkoivat juosta nopeammin.\n\n-- Petosta! Lähdetään hänen perästään! -- huusi pitkä mies. -- Älkää\nlaskeko käsistä, pojat! Tehköön selvän! Ottakaa kiinni! -- kuului\nkiivaita huutoja ja väkijoukko läksi juoksujalassa poliisimestarin\nperästä.\n\nKovaäänisesti hälisten seurasi kansa poliisimestarin jälkiä Lubjankaa\nkohti.\n\n-- Herrat ja kauppiaat ovat lähteneet tipotiehensä ja sen tähden hukka\nperii meidät. Olemmeko me mitään koiria, vai mitä! -- alkoi kuulua yhä\ntiheämmin väkijoukosta.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nIllalla syyskuun 1 p:nä palasi kreivi Rostoptshin Kutusovin puheilta\nMoskovaan suutuksissaan ja loukkaantuneena siitä ettei häntä oltu\nkutsuttu sotaneuvotteluun, ettei Kutusov ollut pannut mitään arvoa\nhänen esitykseensä ottaa osaa pääkaupungin puolustamiseen, ja\nihmeissään siitä nyt vasta havaitsemastaan leirissä vallitsevasta\nkatsantokannasta, jonka perusteella pääkaupungin rauhallisuutta ja sen\nisänmaallista mielialaa koskeva kysymys ei osottautunut ainoastaan\ntoisarvoiseksi, vaan myöskin kerrassaan tarpeettomaksi ja mitättömäksi.\nIltasen syötyään laskeutui kreivi riisuutumatta levolle, josta hänet\nkello yhden aikaan yöllä herätti kuriiri, joka toi hänelle kirjeen\nKutusovilta. Kirjeessä sanottiin, että koska sotajoukot peräytyvät\nRjasanin tielle Moskovan taakse, niin eikö kreivi suvaitseitsi lähettää\npoliisivirkamiehiä saattamaan sotajoukkoja kaupungin läpi. Tämä tieto\nei ollut uutuus Rostoptshinille. Kreivi Rostoptshin nimittäin tiesi ei\nainoastaan eilisestä keskustelustaan Kutusovin kanssa Poklonnajan\nkukkulalla, vaan myöskin jo Borodinon taistelusta saakka, josta pitäen\nkaikki Moskovaan saapuneet kenraalit olivat puhuneet yhteen ääneen,\nettä taisteluun on mahdoton antautua, ja kun kreivin luvalla joka yö jo\nkuletettiin pois kruunun omaisuutta ja puolet kaupungin asukkaista\nolivat matkustaneet pois, että Moskova jätetään viholliselle, mutta\ntästä huolimatta tämä tieto, joka oli tullut yksinkertaisen kirjeen\nmuodossa, joka sisälsi Kutusovin käskyn ja jonka hän sai yöllä\njuurikään uneen vaivuttuaan, hämmästytti ja ärsytti kreiviä.\n\nKun kreivi Rostoptshin jälestäpäin selitti toimintaansa tänä aikana,\nmainitsi hän useaan kertaan muistiinpanoissaan, että hänellä oli\nsilloin kaksi tärkeätä tarkotusperää: _De maintenir la tranquillité à\nMoscou et d'en faire partir les habitants_.[210] Jos otaksumme tämän\nkahtalaisen tarkotusperän oikeaksi, niin osottautuu Rostoptshinin\ntoiminta moitteettomana. Miksi ei viety pois Moskovasta pyhiä esineitä,\ntykkiä, patruunia, ruutia ja viljavarastoja; miksi petettiin tuhansia\nasukkaita sillä, ettei Moskovaa jätetä ja miksi joudutettiin heidän\nperikatoaan? -- Siksi, että olisi valvottu pääkaupungin rauhallisuutta,\nvastaa kreivi Rostoptshinin selitys. Miksi kuletettiin virastoista\nsuunnattomat joukot tarpeettomia papereita, Leppichin ilmapallo ynnä\nmuita esineitä? -- Siksi, että olisi jätetty kaupunki tyhjäksi, vastaa\nkreivi Rostoptshinin selitys. Tarvitsee vain otaksua, että jokin uhkasi\nkansan rauhaa, ja silloin on jokainen toimi oikea ja hyväksyttävä...\nKaikki hirmuvallan kauhut ovat perustuneet ainoastaan huolenpitoon\nväestön rauhasta.\n\nMihinkä perustautui kreivi Rostoptshinin pelko väestön rauhasta\nMoskovassa 1812? Mitä syitä oli otaksua, että kaupungissa ruvettaisiin\nmetelöimään? Kaupungin asukkaat matkustivat pois, ja peräytyvä sotaväki\ntäytti Moskovan. Mitä syytä oli otaksua, että kansa olisi tämän tähden\nnoussut kapinaan?\n\nVihollisen edentyessä ei tapahtunut Moskovassa eikä myöskään missään\nkoko Venäjällä mitään kapinan tapaista. 1 ja 2 p:nä syyskuuta oli\nMoskovassa alun toistakymmentätuhatta asukasta, vaan mitään muuta sen\nkummempaa ei tapahtunut, kuin että väkeä keräytyi ylipäällikön pihalle,\njonne hän itse oli sen saanut tulemaan. On selvää, että vielä vähemmin\noli odotettava levottomuutta kansan kesken, jos Borodinon taistelun\njälkeen, jolloin Moskovan jättäminen viholliselle kävi selväksi tai\nainakin hyvin luultavaksi, Rostoptshin olisi silloin ryhtynyt\nkulettamaan kaupungista pois kaikki pyhät esineet, ruudin, kaikki\nmuutkin ampumatarpeet ja rahat ja suoraan selittänyt kansalle, että\nkaupunki jätetään viholliselle eikä ruvennut kiihdyttämään asukkaita\naseiden jakamisella ja julistuksillaan.\n\nRostoptshin, joka oli tulinen ja kuumaverinen mies ja joka aina oli\nliikkunut ylhäisimmissä hallituspiireissä, ei käsittänyt vähän vähää\nsitä väestöä, jota hän aikoi hallita, vaikkakin hänen tunteensa olivat\nisänmaallisia. Aina siitä pitäen kun vihollinen oli marssinut\nSmolenskiin, kuvitteli Rostoptshin mielessään olevansa kansan\ntunteiden, \"Venäjän sydämen\" johtaja. Hänestä ei tuntunut ainoastaan\n(kuten jokaisesta hallitusmiehestä tuntuu), että hän hallitsi Moskovan\nasukkaiden ulkonaisia toimia, vaan hänestä tuntui, että hän hallitsi\nheidän mielialaansakin julistuksiensa ja lehtistensä kautta, jotka\nolivat kirjotetut sillä hulttiomaisella kielellä, jota kansa\nkeskuudessaan halveksi ja jota se ei ymmärrä silloin, kun se kuulee\nsitä ylhäältä päin. Kansan tunteiden johtajan ylevä tehtävä miellytti\nRostoptshinia siinä määrin ja tähän tehtäväänsä hän oli uppoutunut niin\ntyyten, että kun tuli pakko jättää Moskova ilman minkäänlaisia\nsankaritöitä, yllätti tämä hänet aivan aavistamatta ja hän kadotti\nyhtäkkiä jalkojensa alta sen maaperän, jolla hän oli seisonut ja hän\njoutui tosiaankin niin ymmälle, ettei tiennyt mitä tehdä. Vaikka hän\ntiesikin, että Moskova jätetään, uskoi hän koko sielullaan viimeiseen\nhetkeen saakka, ettei näin tule tapahtumaan ja sen vuoksi ei hän tehnyt\ntässä tarkotuksessa mitään. Asukkaat matkustivat pois vastoin hänen\ntahtoaan. Kun virastot muuttivat kaupungista pois, tapahtui tämä\nainoastaan virkamiesten vaatimuksesta, johon kreivi vastenmielisesti\nsuostui. Hän itse oli sitä vastoin kokonaan kiintynyt siihen tehtävään,\njonka hän oli suoritettavakseen luonut. Kuten usein on sellaisten\nihmisten laita, joilla on tulinen mielikuvitus, tiesi hänkin jo aikoja\nsitten, että Moskova jätetään, mutta hän tiesi tämän ainoastaan\njärkensä avulla, vaan koko hänen sielunsa vastusti uskomista tähän\nseikkaan, kun hänen mielikuvituksensa ei voinut mitenkään tottua tuohon\nuuteen asemaan. Hänen huolellinen ja ponteva toimintansa (missä määrin\nse oli hyödyllistä ja vaikutti kansaan, on eri asia), oli kokonaan\nsuunnattu ainoastaan siihen, että hän olisi saanut heräämään kansassa\nsaman tunteen, joka hänessä itsessäänkin eli, nimittäin isänmaallisen\nvihan ranskalaisia kohtaan ja luottamuksen itseensä.\n\nMutta kun tapaus avautui oikeaan, historialliseen muotoonsa, kun\nosottautui riittämättömäksi ilmaista viha ranskalaisia kohtaan\nainoastaan sanoilla, kun ei voinut ilmaista tätä vihaa edes taistelun\nmuodossa, kun itseluottamus osottautui hyödyttömäksi yksistään Moskovaa\nkoskevaan kysymykseen nähden, kun koko väestö aivan kuin yhtenä miehenä\nhylkäsi omaisuutensa ja virtasi pois Moskovasta osottaen tällä teollaan\nkansallisen tunteensa koko voiman, -- silloin osottautui Rostoptshinin\nvalitsema tehtävä yhtäkkiä tyhjäksi ja järjettömäksi. Hän tunsi\nyhtäkkiä joutuneensa yksinäiseksi, heikoksi ja surkuteltavaksi, jolla\nei ollut maaperää jalkojensa alla. Kun Rostoptshin unesta herättyään\nsai Kutusovin kylmän ja käskevän kirjeen, tunsi hän itsensä sitäkin\närtyneemmäksi, kuta enemmän hän tunsi itsensä syylliseksi. Moskovaan\noli jäänyt kaikki se, mikä oli annettu hänen tehtäväkseen saattaa\nkaupungista pois. Mutta kaiken kulettaminen pois oli mahdotonta.\n\n\"Kuka on tähän syyssä? Ken on jouduttanut asiat näin pitkälle?\"\najatteli hän. \"Tietystikään en minä. Minulla oli kaikki valmiina, minä\npitelin Moskovaa kovissa kourissa! Ja näin pitkälle ovat he saattaneet\nasiat! Roistot, kavaltajat!\" ajatteli hän määrittelemättä tarkemmin,\nkeitä nuo roistot ja kavaltajat olivat, mutta tuntien pakkoa vihata\nnoita epämääräisiä kavaltajia, jotka olivat syypäät siihen\nvalheelliseen ja raukkamaiseen asemaan, johon hän nyt oli joutunut.\n\nKoko yön antoi Rostoptshin määräyksiä, joita Moskovan kaikilta kulmilta\noli tultu häneltä saamaan. Hänen läheisensä henkilöt eivät olleet\nkoskaan nähneet häntä näin synkeänä ja ärtyisenä.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, sukutilojen departementista on mies täällä,\ntirehtööriltä on tultu hakemaan käskyä... Konsistoriosta, senaatista,\nyliopistosta, kasvatuslaitoksesta; sijainen on lähettänyt sanan ja\ntiedustelee... Minkä määräyksen annatte palokunnalle? Vankilasta on\ntultu... Keltaisesta talosta\"... ilmotettiin koko yö lakkaamatta\nkreiville.\n\nKaikkiin näihin kysymyksiin antoi kreivi lyhyitä ja vihaisia\nvastauksia, jotka osottivat, etteivät hänen määräyksensä ole enää\ntarpeen ja että koko hänen huolellisesti valmistama asiansa on nyt\njonkun tähden kokonaan turmeltunut ja että tämä joku tulee kantamaan\nedesvastuun siitä, mitä nyt tulee tapahtumaan.\n\n-- Sano sille pöllöpäälle, -- vastasi hän sukutilojen departementin\ntiedusteluun, -- että hän jäisi istua kököttämään ja vartioimaan\npapereitaan. Mitä lempoa sinä kysyt palokunnasta? Onhan niillä hevoset,\nmatkustakoot Vladimiriin, ei kai niitä ranskalaisille jätetä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, hullujenhuoneesta on tullut tarkastaja, mitä\nkäskette hänelle sanoa? --\n\n-- Mitäkö käsken? Menkööt kaikki tiehensä eikä mitään muuta... Hullut\novat laskettavat kaupunkiin. Kun kerran hullut komentavat meidän\narmeijoitamme, niin on kai Jumala niin käskenyt.\n\nKysymykseen vangeista, jotka istuivat kellareissa ärjäsi kreivi\ntarkastajalle äkäisesti:\n\n-- Pitäisikö sinulle antaa kaksi pataljoonaa olematonta saattoväkeä.\nIrti joka mies!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, siellä on valtiollisiakin: Mjeshkof,\nVereshtshagin.\n\n-- Vereshtshagin! Eikö sitä vielä ole hirtetty? -- kiljasi Rostoptshin.\n-- Hänet on tuotava minun luokseni.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nKello 9 aikaan aamulla, jolloin sotaväki jo oli marssinut kaupungin\nläpi, ei kukaan tullut enään kysymään kreiviltä määräyksiä. Kaikki,\njotka vain voivat matkustaa, läksivät omin päinsä ja ne, jotka jäivät\nkaupunkiin päättivät muilta kyselemättä, mitä heidän oli tekeminen.\nKreivi käski valjastamaan hevoset lähteäkseen Sokolnikiin. Hän istui\nsynkkänä, kellankalpeana ja ääneti käsivarret ristissä kabinetissaan.\n\nJokaisesta hallitusmiehestä tuntuu rauhallisena myrskyistä vapaana\naikana, että hänen hallituksensa alainen asujamisto liikkuu ainoastaan\nhänen ponnistustensa avulla ja tässä oman välttämättömyytensä\ntietoisuudessa tuntee jokainen hallitusmies parhaimman palkinnon\nvaivoistaan ja ponnistuksistaan. On selvää, että jokaisesta peräsimessä\nolevasta hallitusmiehestä tuntuu niin kauvan kun historian meri päilyy\ntyynenä ja kun hän omasta vuotavasta veneestään käsin nojautuu\nsauvoimilleen kansan haahteen ja itsekin liikkuu, että se haaksi, jonka\nturvin hän kulkee liikkuu juuri hänen ponnistuksiensa avulla. Mutta\ntulla vain myrskyn, nousta ulapan kuohumaan ja lähteä itsensä haahden\nliikkeelle, silloin on erehtyminen mahdotonta. Haaksi liikkuu jykevää,\nriippumatonta kulkuaan, sauvoin ei ylety liikkeelle lähteneeseen\nhaahteen ja ohjaaja muuttuu käskijän asemasta, voiman lähteestä\nmitättömäksi, hyödyttömäksi ja voimattomaksi ihmiseksi.\n\nRostoptshin tunsi tämän ja se juuri kuohutti hänen vihaansa.\n\nPoliisimestari, jonka väkijoukko oli pysähdyttänyt, saapui yhtaikaa\nadjutantin kanssa, joka tuli sanomaan, että hevoset olivat valjaissa,\nkreivin luo. Molemmat olivat kalpeat ja kun poliisimestari oli\nilmottanut täyttäneensä saamansa tehtävän, kertoi hän, että kreivin\npihalla oli suunnaton väkijoukko, joka halusi nähdä kreiviä.\n\nSanaakaan vastaamatta nousi Rostoptshin ylös, meni nopein askelin\nupeaan, valoisaan vierashuoneeseensa, astui balkonin oven eteen,\ntarttui kahvaan, mutta laski siitä kuitenkin kätensä irti ja meni\nikkunan ääreen, josta koko väkijoukko näkyi paremmin. Pitkä mies seisoi\neturiveissä ja ankarin kasvoin kädellään huitoen puheli jotain.\nVeristynyt seppä seisoi hänen vieressään synkin kasvoin. Vaikka ikkunat\nolivat kiinni, kuului ulkoa äänten hälinää.\n\n-- Ovatko vaunut valmiit? -- kysyi Rostoptshin poistuen ikkunan\näärestä.\n\n-- Ovat, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi adjutantti.\n\nRostoptshin meni uudestaan balkonin oven eteen.\n\n-- Mitä ne oikeastaan tahtovat? -- kysyi hän poliisimestarilta.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, he sanoivat kokoutuneensa mennäkseen\nranskalaisia vastaan teidän käskystänne ja huusivat jotain petoksesta.\nVäkijoukko on vimmoissaan, teidän ylhäisyytenne. Hädin tuskin pääsin\nminä niiden käsistä. Teidän ylhäisyytenne, minä uskallan odottaa...\n\n-- Kyllä minä tiedän ilman teitäkin, mitä on tehtävä, -- kiljasi\nRostoptshin vihaisesti.\n\nHän seisoi balkonin ovella ja katsoi väkijoukkoon. \"Tämän ne ovat siis\ntehneet Venäjälle! Tämän ne ovat siis tehneet minulle!\" ajatteli\nRostoptshin tuntiessaan, miten hänen sisässään alkoi kuohua hillitön\nvihanvimma jotakuta kohtaan, jonka syyksi olisi voinut vyöryttää kaiken\nsen, mikä oli tapahtunut. _La voilà la populace, la lie du peuple_,\najatteli hän väkijoukkoon katsoessaan: \"_la plèbe qu'ils ont soulevée\npar leur sottise. Ils leur faut une victime_\",[211] tuli hänen\nmieleensä, kun hän katsoi kädellään huitovaa pitkää miestä. Ja tämä\njohtui hänen mieleensä juuri sen tähden, että hän itse tarvitsi tuota\nuhria, tarvitsi itse esinettä, johon kohdistaisi kuohuvan vihansa.\n\n-- Ovatko vaunut valmiit? -- kysyi hän uudestaan.\n\n-- Ovat, teidän ylhäisyytenne. Mitä suvaitsette käskeä Vereshtshaginin\nsuhteen? Hän odottaa rappujen edessä, -- virkkoi adjutantti.\n\n-- Aa! -- kiljasi Rostoptshin aivan kuin hätkähtäen jostain\nodottamattomasta muistosta.\n\nSamassa aukasi hän yht'äkkiä balkonin oven ja astui päättävin askelin\nbalkonille. Hälinä taukosi samassa, päät paljastuivat ja kaikkien\nsilmät suuntautuivat kreiviin.\n\n-- Terve, pojat! -- sanoi kreivi nopeasti ja kovalla äänellä. --\nKiitos, että tulitte. Tulen heti teidän luoksenne, mutta kaikista ensin\ntäytyy meidän selviytyä ilkiöstä. Meidän täytyy rangaista ilkiö, jonka\ntähden Moskova on joutunut perikatoon. Odottakaa minua!\n\nPaiskattuaan oven lujasti kiinni palasi kreivi yhtä nopeasti\nhuoneisiin.\n\nKautta koko joukon alkoi kuulua mielihyvän hyväksyvää puhetta. \"Käski\nselviytymään ilkiöstä! Ja sinä sanot, että se muka on ranskalainen ...\nkyllä se sinulle järjestyksen näyttää!\" puhelivat ihmiset aivan kuin\nmoitiskellen toinen toisensa vähäuskoisuutta.\n\nMuutaman minuutin kuluttua ilmestyi yht'äkkiä paraadiovesta upseeri,\njoka antoi jonkun määräyksen, josta rakunat ojentuivat rintamaan.\nVäkijoukko siirtyi balkonin luota uteliaana käytävän eteen. Rostoptshin\nilmestyi nyt paraadiovesta vihaisen nopein askelin ja loi ympärilleen\nhätäisen katseen aivan kuin etsien jotakuta silmillään.\n\n-- Missä hän on? -- kysyi kreivi.\n\nJa samassa hetkessä, kun hän sanoi tämän, näki hän talon kulman takaa\nkahden rakunan välissä tulevan nuoren miehen, jolla oli pitkä hoikka\nkaula ja metsittyneestä päästä hiukset puoleksi kerityt. Tämä nuori\nmies oli puettu siniverkaseen kuluneeseen revonnahka-puoliturkkiin,\njoka aikoinaan oli ollut keikarimaisen korea, ja likasiin, karheasta\nhamppukankaasta tehtyihin vanginhousuihin, joiden lahkeet olivat\npuhdistamattomien, läntistyneiden ja ohkasten saappaiden varsissa.\nHoikissa, hintelissä jaloissa riippuivat raskaat raudat, jotka\nrasittivat nuoren miehen epäröiviä askeleita.\n\n-- Aa! -- sanoi Rostoptshin nopeasti siirtäen katseensa nuoresta\nmiehestä, joka oli ketunnahka-puoliturkissa, ja osottaen ulkorappujen\nalinta porrasta hän lisäsi: -- pankaa hänet tuohon!\n\nNuori mies astui raskaasti raudat jaloissa kolisten osotetulle\nportaalle, pyöräytti kaksi kertaa pitkää kaulaansa pidellen kiinni\nsormillaan turkin puristavasta kauluksesta, huokasi syvään ja liitti\nnöyrästi valkeat kätensä yhteen vatsansa eteen.\n\nNiiden muutamien tuokioiden ajan, jolloin nuori mies asettautui\nportaalle, vallitsi äänettömyys. Ainoastaan takimmaisimmissa riveissä,\njoissa ihmiset olivat litistyneet toinen toisiaan vasten, kuului\nähkintää, voihketta, tölmäyksiä ja muuttelehtavien jalkojen töminää.\n\nOdotellessaan, kunnes nuori mies oli asettunut osotetulle paikalle,\nhieroi Rostoptshin kulmiaan rypistellen kädellään otsaansa.\n\n-- Pojat! -- sanoi Rostoptshin metallin kirkkaalla äänellä. -- Tämä\nmies, Vereshtshagin, on se sama heittiö, jonka tähden Moskova on\njoutunut perikatoon.\n\nNuori mies seisoi nöyrässä asennossa kädet ranteiden kohdalta ristissä\nvatsan edessä ja hieman kumarruksissa. Hänen kuihtuneet ja\nmuodottomaksi käyneet kasvonsa, joilla kuvastui toivoton ilme, olivat\nmaahan luodut. Kuultuaan kreivin ensimäiset sanat hän nosti verkkaan\npäätään ja katsoi altapäin kreiviin aivan kuin jotain sanomaisillaan\ntai ainakin kohdatakseen kreivin katseen. Mutta Rostoptshin ei\nkatsonut häneen. Nuoren miehen hoikassa, pitkässä kaulassa paisui\nkorvantaussuoni mustanpuhuvaksi ja hänen kasvonsa äkkiä punastuivat.\nKaikkien silmät tähtäsivät häntä. Hän katsahti väkijoukkoon ja aivan\nkuin elpynein toivein niistä ilmeistä, jotka hän havaitsi ihmisten\nkasvoilla, hän hymähti aran surullisesti ja laskettuaan päänsä taas\nkumarruksiin korjasi hieman asentoaan portaalla.\n\n-- Hän on pettänyt tsaarinsa ja isänmaansa, hän on antautunut\nBonaparten palvelukseen, hän yksinään kaikista venäläisistä on\nhäväissyt venäläisten nimen ja hänen tähtensä joutuu Moskova\nperikatoon, -- puhui Rostoptshin tasaisella, terävällä äänellä; mutta\nsamassa hän katsahti yht'äkkiä nopeasti alas Vereshtshaginiin, joka yhä\nedelleen seisoi entisessä nöyrässä asennossa. Ja oli kuin olisi tämä\nkatse reväissyt hänet kappaleiksi ja hän sanoi nostaen kätensä\nkorkealle pystyyn melkein kiljuen:\n\n-- Oma tuomionne hänelle langettakaa ja itse pankaa se täytäntöön! Minä\nannan hänet teille!\n\nKansa vaikeni ja tunkeutui yhä tiukempaan toinen toistaan puristaen.\nPidättää toinen toistaan, hengittää saastuneessa väenkuumuudessa\nvoimatta liikuttaa itseään ja odottaa jotain tietymätöntä,\nkäsittämätöntä ja kauheaa kävi sietämättömäksi. Etumaisissa riveissä\nseisovat ihmiset, jotka olivat nähneet ja kuulleet kaikki, mitä oli\ntapahtunut heidän edessään, pidättelivät silmät säikähdyksestä\nselällään ja ammossa suin kaikin voiminsa takimmaisten pinnistystä.\n\n-- Lyökää häntä!... Periköön tuho petturin älköönkä häväiskö\nvenäläisten nimeä! -- karjui Rostoptshin. -- Hakatkaa! Minä käsken!\n\nVäkijoukko, joka ei ollut kuullut Rostoptshinin sanoja, vaan ainoastaan\nhänen äänensä vihaisen kaijun, voihkasi ja siirrähti lähemmä, mutta\npysähtyi samassa.\n\n-- Kreivi! ... -- kuului tuokioisen äänettömyyden keskeltä\nVereshtshaginin arka ja samalla teatterimainen ääni. -- Kreivi, Jumala\nyksinään tuolla ylhäällä ... -- sanoi Vereshtshagin päätään nostaen,\nvaan samassa tulvahti hänen hoikan kaulansa paksu suoni verta\npullolleen ja puna karkasi hänen kasvoiltaan yhtä nopeasti kuin se oli\nniille sävähtänytkin.\n\nHän ei sanonut loppuun sitä, mitä oli aikonut.\n\n-- Hakatkaa häntä! Minä käsken! ... -- kiljasi Rostoptshin yht'äkkiä\nkalveten samoin kuin Vereshtshagin.\n\n-- Miekat esiin! -- huudahti upseeri rakunoille ja paljasti samassa\nmiekan huotrastaan.\n\nKautta koko väkijoukon vyöryi nyt uusi ja entistä väkevämpi aalto, joka\netumaisiin riveihin saakka päästyään viskasi etumaisimpina seisovat\nesiin ja työnsi ne aivan portaiden eteen. Pitkä mies seisoi kivettynein\nkasvoin ja pystyyn nostettu käsi pysähtyneenä Vereshtshaginin vieressä.\n\n-- Hakatkaa, -- virkkoi upseeri melkein kuiskaten rakunoille.\n\nJa samassa iski eräs sotamiehistä vihasta vääristynein kasvoin\nVereshtshaginia tylsällä säilällään päähän.\n\n-- Aa! -- kiljasi lyhyesti ja ihmettelevästi Vereshtshagin ja katsahti\nsäikähtyneenä ympärilleen aivan kuin käsittämättä, miksi hänelle näin\ntehtiin. Samallainen ihmettelyn ja kauhistuksen voihkaus kuului myöskin\nväkijoukosta.\n\n-- Voi, Herra Jumala! -- kuului jonkun surullinen huudahdus.\n\nMutta heti sen jälkeen, kun Vereshtshaginilta oli ryöstäytynyt\nkummastuksen huudahdus, pääsi häneltä kivun vihlova vaikerrus ja se\njoudutti hänen tuhoansa. Ne ihmistunteiden äärimmilleen jännittyneet\nrajat, jotka tähän asti olivat hillinneet väkijoukkoa, ratkesivat nyt\nsilmänräpäyksessä valloilleen. Rikokseen oli ryhdytty, se täytyi\nvälttämättömästi myöskin päättää. Surkea moitteen vaikerrus hukkui\nväkijoukon hurjaan ja raivoisaan kiljuntaan. Viimeisen seitsemännen\nlaineen lailla, joka särkee aluksen, humahti takimmaisimmista riveistä\ntämä viimeinen raivoava aalto, ryöpsähti etumaisten riveihin, mursi ne\nja nieli kaikki. Rakuna, joka oli iskenyt, aikoi iskeä uudestaan.\nVereshtshagin kirkasi kauhusta, nosti kätensä suojaksi ja viskautui\nväkijoukkoon. Pitkä mies, jota vasten hän oli tölmähtänyt, kouristi\nkätensä Vereshtshaginin hoikkaan kaulaan ja hurjasti kiljasten kaatui\nyhdessä tämän kanssa heidän kimppuunsa ryöpsähtäneen kiljuvan\nkansanjoukon jalkoihin.\n\nToiset löivät ja raastoivat Vereshtshaginia, toiset pitkää miestä. Ja\ntungoksesta puristuneiden ja niiden parku, jotka koettivat pelastaa\npitkää miestä, kiihdytti vain kansan raivoa. Pitkään aikaan eivät\nrakunat kyenneet vapauttamaan vertavuotavaa ja henki heitoksi piestyä\ntehtaalaista. Ja pitkän aikaa kului kaikesta siitä raivoisasta touhusta\nhuolimatta, jolla väkijoukko koetti päättää alkamansa työn, mutta\nsittenkään eivät ne, jotka pieksivät, kuristivat ja raastoivat\nVereshtshaginia, voineet saada häntä hengiltä, sillä väkijoukko puristi\nheitä kaikilta puolin ja kiehui yhtenä ryöppynä sekaisin heidän\nkanssaan antamatta siten mahdollisuutta viimeistää enemmän kuin\nhylätäkään uhria.\n\n-- Kirveellä lyökää!... Joko on hengiltä?... Kavaltaja, Kristuksen\nmyyjä!... Elää ... vielä on elossa... Rosvolle rosvon palkka.\nKirveellä, kirveellä... Vieläkö on elossa?\n\nVasta kun uhri lakkasi taistelemasta ja hänen parkunsa muuttui\ntasaiseksi, pitkäveteiseksi korinaksi, alkoi väkijoukko hätäisesti\nryhmittyä katselemaan maassa viruvaa veristä ruumista. Kukin tuli luo,\nkatseli tehtyä työtä ja kauhistuneena, nuhtelevasti ja ihmeissään\nsulloutui takaisin.\n\n-- Voi, Herra Jumala! Niin on kansa kuin peto, ei ole hengestä väliä!\n-- kuului väkijoukosta. -- Ja nuori näkyy olevan mies ... kauppiaitako\nlienee. Ei ole leikkimistä kansan kanssa!... Sanovat, ettei se olekaan\nse... Se se on... Voi, Herra Jumala!... Toisen ovat tappaneet! Vähissä\nhengin kuuluu olevan... Voi kansaa ... ei pelkää pahoja töitä... --\npuhelivat nyt samat ihmiset katsellessaan sairaalloisen surkuttelevin\nkasvoin kuollutta ruumista, jonka kasvot olivat sinistyneet, veren ja\nlian tahrimat ja pitkä, hoikka kaula katkaistu.\n\nValpas poliisivirkamies, jonka mielestä oli sopimatonta, että ruumis\nvirui hänen ylhäisyytensä pihalla, käski rakunojen laahata ruumiin\nkadulle. Kaksi rakunaa tarttui ruhjottuihin jalkoihin ja alkoi laahata\nruumista. Verinen, lian tahrima, hengetön pää retkotti pitkässä\nkaulassa maata kyntäen. Kansa kaikkosi loitomma ruumiin lähettyviltä.\n\nSilloin kun Vereshtshagin kaatui ja väkijoukko raivoisasti ulvoen\nkiehui ja riehui hänen yllään, kalpeni Rostoptshin, vaan sen sijaan,\nettä hänen olisi pitänyt mennä takaportille, jossa hänen hevosensa\nodottivat, läksikin hän pää painuksissa ja itsekään tietämättä mihin ja\nmiksi, nopein askelin käytävään, joka vei alakerroksen huoneisiin.\nKreivin kasvot olivat kalpeat ja hän ei voinut saada asettumaan\nvapisevaa alaleukaansa, jota värisytti kuin vilutaudissa.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, tänne ... mihin suvaitsette?... Tänne olkaa\nhyvä, -- virkkoi hänen takanaan vapiseva, pelästynyt ääni.\n\nKreivi Rostoptshin ei kyennyt vastaamaan ja tottelevasti kääntyen hän\nläksi astumaan sinne päin, minne häntä oli neuvottu. Takaportilla\nseisoivat vaunut. Ulvovan kansanjoukon etäinen humu kuului tännekin.\nKreivi Rostoptshin nousi nopeasti vaunuihin ja käski ajamaan\nulkopuolelle kaupunkia olevaan taloonsa Sokolnikiin.\n\nKun kreivi oli päässyt Mjasnitskajalle eikä väkijoukon huutoja enää\nkuulunut, alkoi häntä kaduttaa. Hänestä oli nyt vastenmielistä\nmuistella sitä levottomuutta ja pelkoa, jota hän oli osottanut\nalamaistensa edessä. \"_La populace est terrible, elle est hideuse_\",\najatteli hän ranskaksi. \"_Ils sont comme les loups qu'on ne peut\napaiser qu'avec de la chair_\".[212] -- \"Kreivi! Jumala yksin tuolla\nylhäällä!\" muistuivat äkkiä hänen mieleensä Vereshtshaginin sanat ja\nkylmän vastenmielinen tunne väreili pitkin kreivi Rostoptshinin\nselkäpiitä. Mutta tämä tunne kesti tuokioisen ja kreivi Rostoptshin\nhymähti halveksivasti itselleen. \"_J'avais d'autres devoirs_\", ajatteli\nhän. \"_Il fallait apaiser le peuple. Bien d'autres victimes ant péri et\npérrisent pour le bien publique_\";[213] ja hän rupesi ajattelemaan\nyleisiä velvollisuuksia, joita hänellä oli perhettään ja (hänen\nhuostaansa uskottua) pääkaupunkia kohtaan, sekä myöskin itseään, mutta\nei Fedor Vasiljevitsh Rostoptshinina (hän luuli, että Fedor\nVasiljevitsh Rostoptshin uhraa itsensä _bien publiquen_ tähden), vaan\nylipäällikkönä, vallan edustajana ja tsaarin valtuutettuna. \"Jos minä\nolisin ainoastaan Fedor Vasiljevitsh, _ma ligne de conduite aurait été\ntout autrement tracée_,[214] mutta minun on täytynyt säilyttää sekä\nylipäällikön henki että arvo.\" Kepeästi hytkyen vaunujen pehmeällä\nistuimella ja kuulematta enää kansan hurjia huutoja tyyntyi Rostoptshin\nruumiillisesti ja, kuten aina tapahtuu, järki väärensi hänelle yhtaikaa\nruumiillisen tyyntymisen tapahtuessa myöskin henkisen tyyntymisen syyt.\nAjatus, joka tyynnytti Rostoptshinin, ei ollut uusi. Siitä pitäen, kun\nmaailma on ollut olemassa ja ihmiset ovat surmanneet toisiaan, ei\nyksikään ihminen ole koskaan tehnyt rikosta itsensä kaltaista vastaan\ntyydyttämättä itseään tuolla samaisella ajatuksella. Tämä ajatus on _le\nbien publique_,[215] muiden ihmisten otaksuttu hyvä.\n\nIhminen, joka ei ole ollut intohimon vallassa, ei koskaan tunne tätä\nhyvää, mutta se, joka on tehnyt rikoksen, tietää aina varmasti, mitä\ntämä hyvä on. Ja Rostoptshin tiesi sen nyt.\n\nHän ei ainoastaan ollut ajatuksissaan soimaamatta itseään teosta, jonka\nhän oli tehnyt, mutta hän päinvastoin löysi itsetyytyväisyyden syitä\nsiinä, että hän oli niin onnistuneesti osannut käyttää hyväkseen tuota\n_à propos_[216] -- rangaista rikoksellinen ja samalla tyynnyttää\nväkijoukko.\n\n\"Vereshtshaginin oli oikeus tuominnut kuolemanrangaistukseen,\" ajatteli\nRostoptshin (vaikka senaatti oli tuominnut ainoastaan pakkotyöhön).\n\"Hän oli ilmiantaja ja kavaltaja, minä en voinut jättää häntä\nrankaisematta ja siten _je faisais d'une pierre deux coups_:[217] minä\ntoimitin mielten rauhottamisen tähden kansalle uhrin ja surmautin\npahantekijän.\"\n\nKun kreivi oli saapunut maataloonsa ja ryhtynyt kotiaskareihin, tyyntyi\nhän täydellisesti.\n\nPuolen tunnin kuluttua ajoi kreivi nopeilla hevosilla pitkin Sokolnikin\nkenttää ollenkaan muistelematta sitä, mitä oli tapahtunut ja ajatellen\nja mietiskellen vain sitä, mitä tulee tapahtumaan. Hän oli nyt menossa\nJauskin sillalle, jonka luona hänelle oli sanottu Kutusovin olevan.\n\nKreivi Rostoptshin valmisteli ajatuksissaan niitä vihaisia ja purevia\nmoitteita, jotka hän lausuisi Kutusoville viime mainitun petoksen\ntähden. Hän antaisi tuon vanhan hoviketun tuntea, että edesvastuu\nkaikista niistä onnettomuuksista, jotka saattavat seurata pääkaupungin\njättämisestä ja Venäjän perikadosta (kuten Rostoptshin ajatteli),\nkohtaa yksistään hänen järjen jättämää vanhaa päätään. Punniskellen\ntällä tavoin mietteissään, mitä hän Kutusoville sanoisi, kääntelihe\nRostoptshin vihaisesti vaunuissa ja katseli tuikeasti ympärilleen.\n\nSokolnikin kenttä oli autio. Ainoastaan sen laidassa vaivaishuoneen ja\nkeltaisen talon luona näkyi ihmisiä valkeissa puvuissa seisoskelevan\nryhmittäin ja muutamia yksinäisiä, jotka olivat samallaisen näköisiä,\nkulkevan pitkin kenttää jotain huutaen ja käsillään viittoen.\n\nYksi näistä juoksi suoraapäätä kreivi Rostoptshinin ajopeliä kohti.\nSekä kreivi Rostoptshin että kaikki hänen mukanaan olijat, kuski ja\nrakunat, katsoivat kauhun ja uteliaisuuden sekavin tuntein noita\nirtipäästetyitä mielisairaita ja varsinkin sitä, joka juoksi heitä\nkohti.\n\nHouru mies juoksi aika vauhtia pitkät laihat jalat hytkyen ja leveä\nviitta päällä liehuen, juoksi katsettaan Rostoptshinista hellittämättä,\nhuutaen jotain käheällä äänellään ja viittoen käsillään, että\nRostoptshin pysähtyisi. Hourumielisen synkän juhlalliset kasvot, joita\nparta epätasaisina töyhtöinä peitti, olivat laihat ja keltaiset.\nHänen mustat, viirukkaat silmäteränsä vilkkuivat levottomasti\nsaframinkeltaisilla valkuaisilla.\n\n-- Seis! Pysähdy! Kuuletko? -- huuteli hän vihlovasti ja sitte taas\nalkoi puhella jotain hengästyneenä nuhtelevin äänin ja kädenliikkein.\n\nHän pääsi vaunujen kohdalle ja juoksi niiden rinnalla.\n\n-- Kolmasti surmattiin minut, kolmasti nousin ylös kuolleista. Ne\nviskasivat minua kivillä, ristiinnaulitsivat minut... Minä nousen ylös\nkuolleista ... nousen ... nousen... Minun ruumiini ovat raadelleet.\nTaivaan valtakunta sortuu... Kolmasti minä sen hajotan ja kolmasti\nrakennan! -- huusi hän yhä kiihtyvämmän kirkuvalla äänellä.\n\nKreivi Rostoptshin kalpeni yhtäkkiä samoin kuin hän oli kalvennut\nsilloinkin, kun kansajoukko oli ruvennut raastamaan Vereshtshaginia.\nHän käännähti poispäin hourumielisestä.\n\n-- A ... anna mennä joutuimmin! -- kiljasi hän kuskille väräjävin\näänin.\n\nVaunut alkoivat kiitää tulista vauhtia, mutta kauvan kuuli vielä kreivi\nRostoptshin takanaan haipuvaa, mieletöntä, sydäntä vihlovaa huutoa,\nvaan silmiensä edessä hän näki ainoastaan kummastelevan säikähtyneet\nturkkipukuisen petturin veriset kasvot.\n\nNiin äskeinen kuin tämä muisto olikin, tunsi Rostoptshin kuitenkin nyt,\nettä se oli syöpynyt häneen syvälle sydänveriin asti. Hän tunsi nyt\nselvästi, ettei tämän muiston verinen jälki koskaan enää liety umpeen,\nvaan että kuta kauemmin hän elää, sitä vihaisemmin ja raastavammin\ntulee tämä kaamea muisto elämään hänen sydämessään hänen\nkuolinhetkeensä saakka. Hän luuli kuulevansa omien sanojensa kaiun:\n\"hakatkaa häntä, te vastaatte päällänne minulle!\" -- \"Miksi minä sanoin\nnuo sanat? Sanoin ne vahingossa. Olisin voinut olla sanomattakin\nniitä\", ajatteli hän, \"silloin ei olisi _mitään_ tapahtunut\". Hän näki\nsäikähtyneet, mutta sitte yhtäkkiä julmistuneet rakunan kasvot, joka\noli iskenyt miekallaan ja sen äänettömän, aran ja moittivan katseen,\njonka revonnahkaturkkinen poika oli häneen luonut... \"Mutta enhän\ntehnyt sitä itseni tähden. Minun täytyi menetellä niin. _La plèbe, le\ntraître ... le bien publique_\",[218] ajatteli hän. Jauskin sillan luona\nyhä vain tungeskeli sotaväkeä. Oli kuuma. Kutusof istui nyrpeänä ja\nvelttona penkillä sillan korvalla ja sonki palmikkonsa nenällä hiekkaa,\nkun vaunut rymisten ajoivat hänen eteensä. Kenraalin puvussa ja\ntöyhtöhattu päässä oleva mies astui vilhuvin, puoleksi säikähtynein\nsilmin Kutusovin eteen ja alkoi puhella hänelle jotakin ranskan\nkielellä. Se oli kreivi Rostoptshin. Hän kertoi Kutusoville tulleensa\ntänne sen tähden, ettei Moskovaa eikä pääkaupunkia enää ollut olemassa,\nvaan ainoastaan armeija.\n\n-- Olisi ollut aivan toisin, ellei teidän armonne olisi sanonut\nminulle, ettette te jätä Moskovaa taistelematta vielä kertaa: mitään\ntämmöistä ei olisi tapahtunut! -- sanoi hän.\n\nKutusof katsoi Rostoptshiniin aivan kuin ymmärtämättä hänelle\nlausuttujen sanojen merkitystä ja koetti koettamalla lukea sitä\nmerkillistä ilmettä, joka tuona hetkenä väikkyi hänen kanssaan\npuhelevan miehen kasvoilla. Rostoptshin tuli hämilleen ja vaikeni.\nKutusof nyökytti hieman päätään ja laskematta tutkivaa katsettaan\nRostoptshinin kasvoilta hän virkkoi hiljaa:\n\n-- Niin minä en jätä Moskovaa taistelutta.\n\nAjatteliko Kutusof jotain aivan muuta näitä sanoja sanoessaan tahi\noliko hän tietäessään niiden tyhjänpäiväisyyden sanonut ne suotta,\nkreivi Rostoptshin ei kuitenkaan vastannut niihin mitään, vaan poistui\nnopeasti Kutusovin luota. Ja kummallista! Moskovan ylipäällikkö, ylpeä\nkreivi Rostoptshin, otti käteensä nagaikan, meni sillalle ja alkoi\nhuutaen hajottaa tungeskelevia kuormia.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nNeljättä käydessä iltapäivällä marssivat Muratin joukot Moskovaan.\nEnsimäisenä ratsasti osasto württembergiläisiä husaria, näiden takana\nratsasti suuren seurueen keskellä itse Neapelin kuningas.\n\nArbatin keskikohdalla, lähellä Nikola Javlennin kirkkoa pysähtyi Murat\nodottelemaan etujoukolta tietoa siitä, miten oli kaupungin linnan \"_le\nKremlin'in_\" laita.\n\nMuratin ympärille keräytyi pieni joukko väkeä Moskovaan jääneitä\nkaupungin asukkaita. Kaikki katsoivat arastellen ja hölmistyneinä\nkummallista, höyhenillä ja kullalla kirjailtua pitkähiuksista\npäällikköä.\n\n-- Tuoko se nyt on se heidän tsaarinsa? Pulska mies! -- kuului\nhiljaista puhelua.\n\nTulkki ajoi väkijoukon luo.\n\n-- Ottakaa lakit päästä... -- puhelivat ihmiset toinen toiselleen.\n\nTulkki kääntyi erääseen vanhaan piharenkiin ja kysyi, oliko vielä\npitkältä Kremliin. Piharenki tarkkasi hölmistyksissään hänelle outoa\npuolalaista puhuntatapaa, ja kun hän ei omaksunut tulkin sanojen kaikua\nvenäläiseksi puheeksi, ei hän ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin, vaan\nhiihätti toisten selkien taa piiloon.\n\nMurat ratsasti tulkin luo ja käski kysymään, missä Venäjän joukot\nolivat. Eräs venäläisistä ymmärsi, mitä häneltä kysyttiin ja useat\nalkoivat yhtäkkiä vastailla tulkille yhteen ääneen. Etujoukko-osastosta\nsaapui ranskalainen upseeri, joka ilmotti Muratille, että linnan portit\nolivat teljetyt ja että siellä luultavasti oli väijytys.\n\n-- Vai niin, -- virkkoi Murat ja käännyttyään erääseen seurueensa\nherraan hän käski ottamaan neljä kepeää tykkiä ja ampumaan niillä\nportteja.\n\nOsa tykistöä erosi kolonnasta, joka seurasi Muratia ja läksi kiitämään\nnopeaa vauhtia pitkin Arbatia. Laskeuduttuaan Vosdvischenkan päähän\npysähtyi tykkijoukko ja asettui torille rintamaan. Muutamia\nranskalaisia upseeria komensi järjestämään tykit jonkun matkan päähän\ntoisistaan, jonka jälkeen he rupesivat tarkastamaan Kremliä\nkaukoputkella.\n\nKremlistä alkoi kuulua kellojen soittoa iltamessuun ja tämä sai\nranskalaiset kuohuksiin. He luulivat, että kellojen soitto kutsui\naseisiin. Muutamia jalkasotamiehiä juoksi Kutavjevskin portille. Portti\noli teljetty hirsillä ja lautasuojuksilla. Kaksi kiväärin laukausta\npamahti portin takaa, heti kun vain ranskalainen upseeri miehineen\nalkoi lähestyä niitä. Tykkien luona seisova kenraali huusi upseereille\nmuutamia komentosanoja ja upseeri kiiruhti sotamiehineen takasin.\n\nPortin takaa kuului vielä kolme laukausta. Yksi laukauksista osui\nranskalaisen sotamiehen jalkaan, jolloin lautasuojuksien takaa kuului\nmuutamia omituisia huudahduksia. Ranskalaisen kenraalin, upseerien ja\nsotamiesten kasvojen äskeinen iloisen levollinen sävy muuttui yht'aikaa\naivan kuin komennosta tuikeaksi ja päättäväksi piirteeksi, joka ilmaisi\nheidän olevan valmiit taisteluun ja kärsimyksiin. Marsalkasta asti\nviimeiseen sotamieheen saakka tuntui kaikista heistä, ettei tämä paikka\nollutkaan Vosdvischenka, Mohovaja, Kutavja tai Troitskin portit, vaan\nettä se oli uuden, luultavasti verisen taistelutantereen uusi paikka.\nJa kaikki valmistautuivat tähän taisteluun. Portin takaa kuuluvat\nhuudot olivat vaijenneet. Tykit asetettiin ampumakuntoon. Tykkimiehet\npuhalsivat karaistuneihin sytyttimiin. Upseeri komensi: _feu_![219] ja\nsamassa kaikui kaksi vinkuvaa ääntä. Kartessin luodit roiskivat portin\nkiviä, hirsiä ja lautasuojuksia vastaan ja kaksi savupilveä alkoi\nhuppelehtia torin yllä.\n\nMuutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen, kun pitkin kivistä Kremliä\nkiirineen kaijun kumina oli vaijennut, kuului kummallisia ääniä\nranskalaisten päiden päällä. Suunnattoman suuri naakkaparvi ryöpsähti\nlentoon muureilta ja alkoi rääkkyen ja suhisevin siivin kaarrella\nilmassa. Näiden äänien seasta kajahti yksinäinen ihmishuuto\nporttiholvista ja savun seasta pisti näkyviin mies, joka oli hatutta\npäin ja kauhtana päällä. Hänellä oli kivääri, jolla hän tähtäsi\nranskalaisiin. \"_Feu_!\" toisti tykki-upseeri ja samassa pamahti\nyht'aikaa yksi kiväärin- ja kaksi tykinlaukausta. Savu salpasi taas\nportin näkymättömiin.\n\nLautasuojusten takaa ei enää näkynyt mitään liikettä ja ranskalaisia\nupseeria läksi jalkaväkeä mukanaan portille. Porttiholvissa virui kolme\nhaavottunutta ja neljä surmautunutta miestä. Kaksi miestä, joilla oli\nkauhtanat päällä, pakeni kyyrysillään muurien vierustaa pitkin\nSnamenkalle päin.\n\n-- _Enlevez-moi ça_,[220] -- sanoi upseeri osottaen hirsiä ja ruumiita\nja ranskalaiset viimeistettyään haavottuneet heittivät ruumiit alas\nnotkoon.\n\nKeitä nämä miehet olivat, sitä ei kukaan tiedä. \"_Enlevez-moi ça_,\"\nsanottiin vain heistä, jonka jälkeen heidät viskattiin syrjään ja\nmyöhemmin peitettiin sen verran mullalla, etteivät olisi löyhkäneet.\nAinoastaan Thiers on omistanut heidän muistolleen muutamia kauniita\nsanoja: \"_Ces misérables avaient envahi la citadelle sacrée, s'étaient\nemparés des fusils de l'arsenal et tiraient (ces misérables) sur les\nfrançais. On en sabra quelques uns et on purgea le Kremlin de leur\nprésence_\".[221]\n\nMuratille ilmotettiin, että tie on puhdistettu. Ranskalaiset marssivat\nportista sisään ja alkoivat asettua leiriin Senaatin torille.\nSotamiehet viskoivat senaatin ikkunoista torille tuoleja ja tekivät\nnuotioita. Toiset osastot marssivat Kremlin läpi ja sijottuivat\nMaroseikalle, Lubjankalle ja Pokrovkalle. Kolmannet sijottuivat\nVosdvischenkalle, Snamenkalle, Nikolskajalle ja Tverskajalle. Kun\nranskalaiset eivät missään tavanneet isäntäväkeä, eivät he asettuneet\nMoskovaan kuten asetutaan asumaan kaupungin kortteereihin, vaan\nasettuivat kaupunkiin muodostettuun leiriin.\n\nVaikka ranskalaiset olivatkin riekaleissa, nälkäisiä, nääntyneitä ja\nhuvenneet puoleksi entisestä lukumäärästään, marssivat he kuitenkin\nMoskovaan hyvässä järjestyksessä. Jos kohta armeija oli uupunut ja\nnääntynyt, oli se vielä sittenkin taistelukuntoinen ja uhkaava. Mutta\nse oli armeijaa vain siihen hetkeen asti, kunnes sen väki ei ollut\nhajaantunut asuntoihin. Niin pian kun rykmenttien väki alkoi kuleksia\nrikkaiden autioissa taloissa, silloin hävisi armeija ainiaaksi ja sen\nsijaan muodostui jotain asukkaiden ja sotamiesten välimuodon väkeä,\njota sanotaan sotarosvoiksi. Kun tämä sama väki viiden viikon kuluttua\nläksi pois Moskovasta, ei se enää muodostanut sotajoukkoa. Se oli vain\nlauma sotarosvoja, joista jokainen kuletti mukanaan kannalmuksen tai\nkuorman tavaroita, jotka hänestä tuntuivat arvokkailta ja\ntarpeellisilta. Ei ainoankaan sotamiehen päämääränä Moskovasta\nlähtiessä ollut, kuten ennen, vallottaminen, vaan saadun ja anastetun\nkäsissä pysytteleminen. Sen apinan tavoin, joka työnsi kätensä\nahdaskaulaiseen ruukkuun ja otettuaan kourallisen pähkinöitä ei avannut\nnyrkkiään, jottei olisi menettänyt saalistaan sekä siten joutui\nperikatoon, oli ranskalaistenkin Moskovasta lähtiessään nähtävästi\njouduttava perikatoon siitä syystä, että he kulettivat mukanaan\nryöstettyä tavaraa, jota heidän oli yhtä mahdoton hylätä, kuin apinan\noli mahdotonta avata pähkinöitä täynnä olevaa nyrkkiään. Kymmenen\nminuuttia sen jälkeen, kun kukin ranskalainen rykmentti oli asettunut\njohonkuhun kaupungin kortteliin, ei jäänyt jälelle ainoatakaan\nsotamiestä eikä upseeria. Talojen ikkunoissa vilkkui sinellipukuista\nväkeä, joka nauraen ja ylpeillen herrasteli huoneesta toiseen;\nviinikellareissa ja kellarikerroksissa isännöi samallaista väkeä\nruokavarojen kimpussa; pihoissa kulki samallaista väkeä aukomassa ja\nsärkemässä aittojen ja tallien ovia; keittiöissä viritettiin tulia,\nkäärityin hihoin alustettiin taikinoita, paistettiin ja keitettiin,\npeloteltiin, nauratettiin ja hyväiltiin naisia ja lapsia ja tätä väkeä\noli kaikkialla niin puodeissa kuin asunnoissakin; mutta sotajoukkoa ei\nenää ollut.\n\nSamana päivänä antoivat ranskalaiset päälliköt käskyn toisensa jälkeen,\nettä sotaväkeä kiellettäisiin hajaantumasta ympäri kaupunkia, että\nankarasti ehkäistäisiin sotarosvous ja asukkaiden väkivaltainen kohtelu\nja että jo tänä iltana toimitettaisiin yleinen nimien huuto. Mutta\neivät minkäänlaiset toimenpiteet tehonneet ja se väki, joka ennen oli\nmuodostanut sotajoukon, ajelehti pitkin rikasta ja mukavuuksia ja\nvarastoja täynnä olevaa autiota kaupunkia. Samoin kuin nälkäinen\nsusilauma yhtenä röykkönä vaeltaa pitkin lakeata ketoa, mutta niin pian\nkuin se on osunut uhkuville laitumille, hajaantuu se vastustamattomalla\nvoimalla eri tahoille, hajaantui myöskin ranskalainen sotajoukko yhtä\nvastustamattomasti pitkin rikasta kaupunkia. Asukkaita ei Moskovassa\nollut ja sotamiehet imeytyivät siihen kuin vesi hiekkaan ja hillittömin\nlaumoin valahtivat kaikkiin suuntiin Kremlistä, jonne he olivat ensin\nsaapuneet. Kun ratsumiehet ajoivat jonkun kauppiaan taloon, joka oli\nhylätty kaikkine hyvyyksineen ja jossa oli pilttuita ei ainoastaan\nheidän omille hevosilleen vaan muillekin liikenemään, kulkivat he\nkuitenkin viereiseen taloon ja valtasivat sen, koska se näytti heistä\nparemmalta, monet valtasivat useampia taloja yht'aikaa, kirjottivat\nseiniin liidulla, ken ne oli ottanut ja riitelivät jopa tappelivatkin\ntoisten osastojen kanssa. Useat sotamiehet eivät malttaneet asettua\npaikoilleen, vaan juoksivat kaduille tarkastamaan kaupunkia ja\nkuultuaan, että kaupunkiin oli kaikki jätetty jälelle, riensivät he\nsinne, mistä olisi voinut kaapata ilmaiseksi arvokasta tavaraa.\nPäälliköt kulkivat hillitsemässä sotamiehiä, mutta itsekin innostuivat\ntahtomattaan samoihin tekoihin. Karjetni Rjadin myymälöihin oli jäänyt\najopelejä ja niissä tungeskeli kenraaleja kuka minkinlaista ajopeliä\nvaliten. Kaupunkiin jääneet asukkaat kutsuivat vieraikseen päälliköitä\ntoivoen täten pääsevänsä turvaan ryöstöiltä. Rikkautta oli niin\nmäärättömän paljon, ettei sillä näkynyt olevan loppua. Kaikkialla sen\npaikan ympärillä, jonka jokin ranskalainen osasto oli vallannut, oli\nkosolta tuntemattomia ja valtaamattomia paikkoja, joissa kuten\nranskalaisista tuntui, oli vielä enemmän rikkautta. Samoin kuin vesi ja\nkuiva maa häviää siitä syystä, että sille kaadetaan vettä, hävisi\nmyöskin sotajoukko siitä syystä, että se oli nälkäisenä tullut\näveriääseen ja autioon kaupunkiin ja hävisi myöskin äveriäs kaupunki.\nSen sijaan tuli saastaa, tuli tulipaloja ja sotarosvoutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRanskalaiset sanoivat syyksi Moskovan paloon _au patriotisme\nféroce de Rostopchine_;[222] venäläiset puolestaan ranskalaisten\nvääräuskoisuutta. Mutta semmoisia syitä, joiden perusteella Moskovan\npalo olisi luettava yhden tai useamman henkilön viaksi, ei oikeastaan\nollut eikä voinut ollakaan. Moskova paloi siitä syystä, että se oli\njoutunut semmoiseen olotilaan, jonka vallitessa jokaisen puisen\nkaupungin täytyi palaa siitä huolimatta, onko kaupungissa 130 huonoa\npaloruiskua tahi ei. Moskovan täytyi palaa siitä syystä, että\nasukkaat olivat sieltä matkustaneet pois, sen täytyi palaa yhtä\nvälttämättömästi, kuin täytyy palaa höylälastuläjän, johon useiden\npäivien kuluessa sinkoilee kipunoita. Semmoinen puinen kaupunki, jossa\nihmisten asuessa omissa kodeissaan ja poliisin valvoessa järjestystä on\ntulipaloja melkein joka päivä, ei voinut olla syttymättä palamaan\nsilloin, kun kaupungissa ei ollut omia asukkaitaan, vaan asusti\nsotaväkeä, joka poltteli piippua, joka viritti nuotioita Senaatin\ntorille senaatin tuoleista ja keitti itselleen ruokaa kaksi kertaa\npäivässä. Jos esimerkiksi rauhan aikana sotaväkeä asettuu maakylien\ntaloihin, niin heti enentyy sillä paikkakunnalla tulipalojen määrä.\nEikö sitä suuremmalla syyllä suurene tulipalojen mahdollisuus autiossa\nja puisessa kaupungissa, johon on asettunut ventovierasta sotaväkeä? Ei\n_le patriotisme féroce de Rostopchine_ eikä ranskalaisten\nvääräuskoisuus ole tässä vähääkään syypäät. Moskova syttyi palamaan\npiipuista, keittiöistä, nuotioista ja vihollisten sotamiesten\nhuolimattomuudesta, jotka eivät olleet omissa kodeissaan. Jos olisikin\ntapahtunut murhapolttoja (mikä muuten on hyvin epäiltävää, sillä\ntahalliseen sytyttämiseen ei kellään ollut mitään syytä, koska se olisi\ntuottanut suuria vastuksia ja ollut vaarallista), ei murhapolttoja\nkuitenkaan voi pitää minään syynä, koska ilman niitäkin olisi\ntapahtunut samoin.\n\nNiin mieleistä kuin ranskalaisista olikin syyttää Rostoptshinin\npetomaisuutta ja venäläisistä syyttää itse kaiken pahan juurta\nBonapartea tahi sitte pistää sankarillinen sytytinsoihtu oman kansansa\nkäteen, täytyy kuitenkin huomata, ettei tällaista välitöntä tulipalon\nsyytä voinut olla olemassa sillä Moskovan täytyi palaa samoin kuin\ntäytyy palaa jokaisen kylän, tehtaan ja jokaisen talon, josta asukkaat\novat poistuneet ja johon ventovierasta väkeä lasketaan isännöimään ja\nkeittämään itselleen puuroa. Moskovan sytyttivät asukkaat, siitä ei ole\nkiistelemistä, mutta eivät ne asukkaat, jotka olivat jääneet\nkaupunkiin, vaan ne, jotka olivat muuttaneet pois. Moskova, jonka\nvihollinen oli miehittänyt, ei jäänyt Berlinin, Wienin eikä muiden\nkaupunkien tavoin eheäksi ainoastaan siitä syystä, etteivät sen\nasukkaat tarjonneet ranskalaisille leipää ja suolaa eikä avaimia, vaan\nmuuttivat kaupungista pois.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nKun ranskalaiset hajaantuivat syyskuun 2 p:nä eri taholle Moskovaa\njoutuivat he siihen kortteliin, jossa nyt asui Pierre, vasta illan\nsuussa.\n\nYksinäisyydessä ja kummallisesti vietettyjen kahden päivän jälkeen oli\nPierre joutumaisillaan melkein mielenvikaiseksi. Hänet oli kokonaan\nkahlinut eräs eroamaton ajatus. Hän ei tiennyt itsekään, miten ja\nmilloin tämä ajatus oli hänet vallannut, mutta nyt se oli kytkenyt\nhänet niin voimakkaasti valtaansa, ettei hän ymmärtänyt kerrassaan\nmitään menneisyydestä eikä ymmärtänyt mitään nykyisyydestä. Kaikki mitä\nhän näki ja kuuli, kulki hänen editseen kuin unessa.\n\nPierre oli poistunut kotoaan ainoastaan sen tähden, että olisi päässyt\nirti hänen ympärilleen punoutuneen elämän vaatimusten vyyhdistä, jota\nhän silloisessa mielentilassa ei ollut kyennyt selvittämään. Hän oli\nmennyt Josef Aleksejevitshin asuntoon muka selvittelemään vainajan\nkirjoja ja papereita, mutta oikeana syynä oli kuitenkin se, että hän\nhalusi tyynnytystä elämän huolista ja Josef Aleksejevitshin muiston\nkera punoutui hänen mieleensä ikuisten, rauhallisten ja ylhäisten\najatusten maailma, jotka olivat aivan vastaisia sille levottomalle\nsekavuudelle, johon hän tunsi itsensä vaipuvan. Hän etsi hiljaista\nturvapaikkaa ja tämän hän todella löysikin Josef Aleksejevitshin\nkabinetissa. Kun hän istui haudanhiljaisessa kabinetissa käsivaraan\nnojaten vainajan pölyisen kirjotuspöydän ääressä, alkoi hänen mieleensä\ntyynesti ja vaikuttavasti nousta äskeisten päivien ja varsinkin\nBorodinon taistelun muistoja sekä myöskin muistoja oman mitättömyytensä\nja valheellisuutensa kalvavasta tunteesta verrattuna niiden ihmisten\ntotuuteen, yksinkertaisuuteen ja voimaan, jotka olivat painuneet hänen\nsieluunsa nimellä: _he_. Kun Gerasim oli herättänyt hänet mietteistä,\ntuli Pierren mieleen ajatus, että hän ottaa osaa Moskovan aijottuun --\nkuten hän sen tiesi -- kansanpuolustukseen. Tässä tarkotuksessa oli hän\nheti paikalla pyytänyt Gerasimia hankkimaan itselleen viitan ja\npistoolin ja ilmottanut Gerasimille aikomuksensa jäädä Josef\nAleksejevitshin taloon salanimellä. Mutta yksinäisyydessä ja\njoutilaisuudessa ensimäistä päivää viettäessään (Pierre oli moneen\nkertaan koettanut terottaa huomiotaan vapaamuurarien käsikirjotuksiin,\nmutta siitä ei tullut mitään) kuvastui useita kertoja hämärästi hänen\nmieleensä entuudestaan tuttu ajatus hänen nimensä kabalistisesta\nmerkityksestä Bonaparten nimen yhteydessä; mutta tämä ajatus, että\nhänen, _l'Russe Besuhof_, oli ennalta määrätty panna raja _pedon_\nvallalle, nousi hänen mieleensä myöskin ainoastaan yhtenä niistä\nhaaveista, jotka aiheettomasti ja jälkeä jättämättä väikkyivät\nmielikuvituksissa.\n\nKun Pierre viitan ostettuaan (tarkotuksessa ainoastaan ottaa osaa\nMoskovan kansanpuolustukseen) oli tavannut Rostovilaiset ja Natasha oli\nsanonut hänelle: \"jäättekö kaupunkiin? Oo, miten mainiota!\" oli hänen\npäähänsä välkähtänyt ajatus, että hänen todellakin olisi hyvä jäädä\nMoskovaan, vaikka se vallotettaisiinkin ja täyttää se, mikä hänelle oli\nennalta määrätty.\n\nSeuraavana päivänä kävi Pierre Trigorin tulliportin ulkopuolella\nmielessä ainoastaan ajatus siitä, ettei säästäisi itseään eikä missään\nkohden jäisi jälelle _heistä_. Mutta kun hän oli palannut takasin ja\ntullut vakuutetuksi siitä, ettei Moskovaa ryhdytäkään puolustamaan,\ntunsi hän yht'äkkiä, että se mikä ennen oli esiintynyt ainoastaan\nmahdollisuutena, oli nyt muuttunut välttämättömyydeksi ja pakoksi.\nHänen täytyi salata nimensä ja jäädä Moskovaan, kohdata Napoleon ja\nsurmata tämä joko oman perikatonsa uhalla tahi tehdäkseen lopun koko\nEuropan onnettomuudesta, joka Pierren mielestä oli johtunut yksistään\nNapoleonista.\n\nPierre tiesi yksityiskohtiaan myöten erään saksalaisen ylioppilaan\ntoimeenpaneman murhayrityksen Bonapartea vastaan Wienissä 1809 ja tiesi\nmyöskin, että ylioppilas oli ammuttu. Mutta se vaara, jonka alaiseksi\nPierre pani henkensä aikeensa toteuttamiseksi, kiihdytti häntä entistä\nenemmän.\n\nKaksi yhtä voimakasta tunnetta ajoi Pierreä vastustamattomalla voimalla\nhänen aikeensa toteuttamista kohti. Toinen oli uhrin tarpeellisuuden ja\nyleisen onnettomuuden tuntemisesta johtuvan kärsimyksen tunne, se sama\ntunne, jonka tähden hän 25 p:nä elokuuta oli lähtenyt Moschaiskiin ja\ntunkeutunut keskelle kuuminta taistelua, jonka tähden hän nyt oli\nkarussa kotoaan ja elämän ylellisyydestä ja mukavuuksista välittämättä\nnukkui vaatteet päällä kovalla sohvalla sekä söi samaa ruokaa Gerasimin\nkera. Toinen oli hämärä, aito venäläinen halveksumisen tunne kaikkea\nsovinnaista, keinotekoista ja inhimillistä sekä kaikkea sitä kohtaan,\njota suurin osa ihmisiä pitää korkeimpana onnena maailmassa. Ensi\nkerran oli Pierre kokenut tätä kummallista, kiehtovaa tunnetta aatelin\nkokouksessa, kun hän yhtäkkiä tunsi, että rikkaus ja valta ja voima ja\nelämä ja kaikki se, jota ihmiset suurella hopulla kokoavat ja\nsäästävät, että jos kaikki se on minkään arvoista, niin on se vain sen\nnautinnon vuoksi, jolla kaikki nuo voi hylätä.\n\nTämä oli samallainen tunne kuin sekin, jonka tähden tarjokassotamies\njuo viimeisen kopekkansa ja päihtynyt särkee ikkunoita ja peiliä ilman\nminkäänlaista nähtävää syytä ja tietäen, että se vaatii hänen viimeiset\nrahansa; se tunne, jonka tähden ihminen tehdessään (pahassa\ntarkotuksessa) mielettömiä tekoja, aivan kuin koettelee oman valtansa\nja voimansa kantavuutta.\n\nAina siitä päivästä saakka, jolloin Pierre ensi kerran oli kokenut tätä\ntunnetta aatelin kokouksessa, oli hän alituisesti ollut sen vaikutuksen\nalaisena, mutta nyt vasta löysi hän sille täydellisen tyydytyksen. Sitä\npaitsi kannatti tänä hetkenä Pierren aikeita ja esti häntä irtautumasta\nnäistä se, minkä hän jo oli niiden toteuttamiseksi tehnyt. Karkaaminen\nkotoa, kauhtana, pistooli, hänen ilmotuksensa Rostovilaisille, että hän\njää Moskovaan -- kaikki tämä olisi sekä kadottanut merkityksensä että\nollut halpamaista ja naurettavaa (josta Pierre oli hyvin arka), jos hän\nkaiken tämän jälkeen olisi lähtenyt Moskovasta samoin kuin muutkin.\n\nPierren ruumiillinen vointi, kuten tavallista, oli henkisen voinnin\nkaltainen. Outo ja karkea ruoka, viina, jota hän näinä päivinä joi,\nsikarien ja viinien puute, likaiset, muuttamattomat alusvaatteet, kaksi\npuoleksi unetonta yötä, jotka hän oli viettänyt lyhyellä sohvalla,\nkaikki tämä oli pitänyt Pierreä semmoisessa ärtymyksen tilassa, joka\noli lähellä mielisairautta.\n\nKello kävi jo kahta päivällä. Ranskalaiset olivat lopullisesti\nmarssineet Moskovaan. Pierre tiesi tämän, mutta hän ei ryhtynyt vielä\ntoimimaan, vaan ajatteli ainoastaan aijettaan, jota hän punnitsi\npienimpiä yksityiskohtia myöten. Haaveillessan näitä asioita ei Pierren\nmieleen noussut elävää kuvaa itse murha-iskun toimituksesta eikä\nNapoleonin kuolemasta, vaan sen sijaan kuvitteli hän surullisella\nnautinnolla ja tavattoman selvästi omaa perikatoaan ja omaa\nsankarillista miehuuttaan.\n\n\"Niin, minun on yksin kaikkien puolesta voitettava tahi sorruttava!\"\najatteli hän. \"Niin, minä lähden ... ja sitte yht'äkkiä... Olisikohan\npistoolilla vai tikarilla?... Saman tekevä muuten. En minä sinua\nrankaise, vaan kaitselmuksen käsi ... minä sanon (mietti Pierre sanoja,\njotka hän lausuisi Napoleonia murhatessaan). -- Ottakaa vain ja\nteloittakaa minut\", puheli Pierre itselleen kasvoilla surullinen, mutta\nluja ilme ja pää kumarruksissa.\n\nSamaan aikaan kun Pierre keskellä lattiaa seisoessaan mietiskeli tällä\ntavoin, aukeni kabinetin ovi ja sen kynnykselle ilmestyi ennen aina\naran Makar Aleksejevitshin muoto, joka nyt oli kerrassaan muuttunut.\n\nHänen viittansa oli levällään. Kasvot olivat punaiset ja muodottomat.\nHän oli nähtävästi päihdyksissä. Huomattuaan Pierren hän alussa joutui\nhämilleen. Mutta nähtyään, että Pierrenkin kasvoilla oli hämmästyksen\nleima hän heti reipastui ja astui hoippuvin askelin keskelle huonetta.\n\n-- Ne ovat peloissaan, -- sanoi hän käheällä, luottavalla äänellä. --\nUskokaa pois, minä en antaudu, uskokaa pois ... eikö niin herra?\n\nHän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, mutta huomattuaan samassa pöydällä\nolevan pistoolin tempasi hän sen yhtäkkiä nopeasti käteensä ja juoksi\nkäytävään.\n\nGerasim ja piharenki, jotka olivat tulleet Makar Aleksejevitshin\njälestä, pysähdyttivät hänet eteisessä ja ryhtyivät ottamaan häneltä\npois pistoolia. Pierre meni eteiseen ja katseli säälin ja inhon tuntein\ntuota mielipuolta ukkoa. Makar Aleksejevitsh koetti kasvot\nponnistuksista vääristyneinä pitää pistoolia kädessään ja huusi\nkäheällä äänellä nähtävästi kuvitellen mielessään jotain juhlallista.\n\n-- Aseisiin! Pistin taisteluun! Älä luule, et sitä saa! -- sähisi hän.\n\n-- Heittäkää jo, olkaa hyvä, heittäkää. Jättäkää tosiaankin! No, barin,\nriittää jo ... -- puheli Gerasim koetellessaan kääntää Makar\nAleksejevitshia kyynärpäistä ovea hohti.\n\n-- Kuka sinä olet? Bonaparte! ... -- kirkui Makar Aleksejevitsh.\n\n-- Älkää viitsikö enää, hyvä herra. Lähdetään huoneeseen lepäämään.\nAntakaa pistooli minulle.\n\n-- Pois, halpa orja! Älä koske! Mikäs tämä on? -- kirkui Makar\nAleksejevitsh pistoolia heilutellen. -- Pistintaisteluun!\n\n-- Käy kiinni, -- kuiskasi Gerasim piharengille.\n\nNyt tarttuivat miehet Makar Aleksejevitshin käsiin ja laahasivat hänet\novelle.\n\nEteinen täyttyi käsirysyn ruskavista äänistä ja tikahtumaisillaan\nolevan juopuneen äänen uikutuksista.\n\nYhtäkkiä kaikui uusi, vihlova naisen ääni ulkoportailta ja kyökkipiika\nlennähti eteiseen.\n\n-- Nyt ne tulivat! Taivaan Herra siunatkoon!... Jumaliste ne ovat\nniitä. Neljä miestä, hevosväkeä! ... -- haipatti hän.\n\nGerasim ja piharenki laskivat käsistään Makar Aleksejevitshin ja\nkäytävästä, josta äänet olivat nyt vaienneet, kuului selvästi muutamien\nnyrkkien kolkutusta ulko-oveen.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nPierre, joka oli päättänyt, ettei hän ennen aikeensa toteuttamista\nilmaiseisi säätyään eikä ranskankielen taitoaan, seisoi puoliavoimen\noven kynnyksellä aikoen heti paikalla piilottautua, kun ranskalaiset\nsaapuisivat sisään. Mutta kun ranskalaiset olivat astuneet sisään, ei\nPierre poistunutkaan ovelta, sillä voittamaton uteliaisuus pidätti\nhäntä.\n\nRanskalaisia oli kaksi. Toinen oli upseeri, pitkä, muhkea ja kaunis\nmies, toinen oli nähtävästi sotamies tahi upseerin palvelija, pieni,\nlaiha ja auringon paahtama mies, jonka posket olivat painuneet kuopille\nja kasvoilla oli tylsä ilme. Upseeri, joka käveli kepin turvin ja\nontui, kulki edellä. Muutamia askeleita astuttuaan pysähtyi upseeri\naivan kuin päätettyään mielessään, että tämä asunto oli hyvä, kääntyi\novensuussa seisoviin sotamiehiin ja huusi näille kovalla päällikön\näänellä, että he ajaisivat hevoset pihaan. Sitte nosti upseeri komealla\nliikkeellä kyynärpäänsä ylös, kohenteli viiksiään ja kosketti kädellään\nlakkinsa laitaa.\n\n-- _Bonjour, la compagnie_![223] -- virkkoi hän iloisesti ja katseli\nhymyillen ympärilleen.\n\nKukaan ei vastannut mitään.\n\n-- _Vous êtes le bourgeois_?[224] -- kysyi upseeri Gerasimilta.\n\nGerasim katsoi upseeriin pelästyneenä ja kysyvästi.\n\n-- _Quartire, quartire, logement_, -- sanoi upseeri katsoen pieneen\nmieheen kiireestä kantapäähän asti ja suopeasti hymyillen. -- _Les\nfrançais sont de bons enfants. Que diable! Voyons! Ne nous fâchons pas,\nmon vieux_,[225] -- lisäsi hän nujuuttaen harteista pelästynyttä ja\näänetöntä Gerasimia.\n\n-- _A ça! Dites donc, on ne parle donc pas français dans cette\nboutique_,[226] -- sanoi hän ympärilleen katsellen ja huomattuaan\nPierren. Pierre poistui ovelta.\n\nUpseeri kääntyi taas puhuttelemaan Gerasimia. Hän vaati, että Gerasim\nnäyttäisi hänelle talon huoneet.\n\n-- Barin ei ole ... ei ymmärrä ... minä teidän ... -- puheli Gerasim\nkoettaen tehdä sanansa käsitettävämmäksi siten, että hän lausui ne\nväärin.\n\nRanskalainen upseeri levitteli naurussasuin käsiään Gerasimin nenän\nalla tahtoen tällä tavoin osottaa, ettei hänkään ymmärtänyt häntä ja\nläksi sitten ontuen ovelle, jonka luona Pierre seisoi. Pierre aikoi\npoistua piilottautuakseen upseerilta, mutta samassa hän näki keittiön\novesta ilmestyvän Makar Aleksejevitshin, jolla oli pistooli kädessä.\nMakar Aleksejevitsh katsahti ranskalaiseen upseeriin mielipuolen\nkavalin katsein, nosti pistoolin ja tähtäsi. -- Pistintaisteluun! ...\n-- kiljasi päihtynyt ja painoi pistoolin liipasinta. Ranskalainen\nupseeri kääntyi huutoon päin ja samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi\nPierre käsiksi päihtyneeseen. Samassa hetkessä kun Pierre tarttui\npistooliin, ehti Makar Aleksejevitshin sormi vetäistä liipasimesta,\njolloin kuului huumaava laukaus ja ruudinsavu peitti kaikki.\nRanskalainen kalpeni ja pakeni nopeasti takasin ovelle.\n\nRiistettyään päihtyneen kädestä pistoolin ja heitettyään sen lattialle\nkiiruhti Pierre upseerin luo ja unohdettuaan päätöksensä olla\nilmaisematta ranskankielen taitoaan puhutteli hän upseeria ranskaksi.\n\n-- _Vous n'êtes pas blessé_?[227] -- kysyi hän.\n\n-- _Je crois que non_, -- vastasi upseeri itseään kopeloiden. -- _Mais\nje l'ai manqué belle cette fois-ci_, -- lisäsi hän osottaen seinään,\njosta oli lohennut rappausta. _Quelle est cet homme_?[228] -- kysyi\nupseeri luoden Pierreen tuiman katseen.\n\n-- _Ah, je suis vraiment au désespoir de ce qui vient d'arriver_,\nvirkkoi Pierre nopeasti ja kokonaan unohtaen osansa. -- _C'est un fou,\nun malheureux qui ne savait pas ce qu'il faisait_.[229]\n\nUpseeri astui Makar Aleksejevitshin luo ja tarttui hänen kaulukseensa.\n\nMakar Aleksejevitsh heilui seinää vasten turvautuen huulet riipuksissa\naivan kuin torkkuvalla.\n\n-- _Brigand, tu me la payeras_! -- sanoi ranskalainen laskien kätensä\nirti. -- _Nous autres nous sommes cléments après la victoire, mais nous\nne pardonnons pas aux traîtres_,[230] -- lisäsi hän synkän juhlallisin\nkasvoin ja komein pontevin kädenliikkein.\n\nPierre suostutteli yhä vieläkin ranskankielellä upseeria olemaan\nrankaisematta päihtynyttä, mieletöntä miestä. Upseeri kuunteli ääneti\neikä muuttanut muotoaan, ennenkuin vähän ajan päästä, jolloin hän\nhymyillen kääntyi Pierreen. Hän katsoi muutaman tuokioisen viime\nmainittuun. Hänen kauniille kasvoilleen nousi traagillisen lempeä\npiirre ja hän ojensi kätensä.\n\n-- _Vous m'avez sauvé la vie! Vous êtes français_,[231] sanoi upseeri.\n\nRanskalaisesta oli tämä johtopäätös kaiken epäilyksen ulkopuolella.\nSuuren työn voi tehdä ainoastaan ranskalainen ja hänen, _m-r Ramballïn\ncapitaine du 13-me léger_ -- hengen pelastaminen, oli epäilemättä mitä\nsuurin teko.\n\nMutta niin epäilemätön kuin olikin tuo johtopäätös ja sille perustuva\nupseerin vakaumus, katsoi Pierre tarpeelliseksi riistää häneltä tämän\nvakaumuksen.\n\n-- _Je suis Russe_,[232] -- virkkoi Pierre nopeasti.\n\n-- _Ti-ti-ti, à d'autres_, -- virkkoi ranskalainen pyöritellen sormeaan\nnenänsä edessä ja hymyillen. -- _Tout à l'heure vous allez me corter\nça_, -- lisäsi hän. -- _Charmé de rencontrer un compatriote. Eh bien!\nQu'allons nous faire de ce homme_?[233] -- kysyi hän Pierreitä tällä\nkertaa puhutellen häntä aivan kuin veljeään.\n\nVaikka Pierre ei olisi ollutkaan ranskalainen, mutta kun hän oli saanut\nmaailman korkeimman nimityksen, ei hän voinut luopua siitä enää\nmitenkään, puhui ranskalaisen upseerin kasvojen ilme ja äänen sävy.\nViimeisen kysymyksen johdosta selitti Pierre vielä kerran, kuka oli\nMakar Aleksejevitsh, selitti, että tuo päihtynyt, mieletön mies oli\nhetkistä ennen heidän tuloaan salaa siepannut ladatun pistoolin, jota\nhäneltä ei oltu ehditty ottaa pois sekä pyysi lopuksi jättämään\npäihtyneen teon rankaisematta.\n\nRanskalainen upseeri pullisti rintansa ja teki kädellään kuninkaallisen\nliikkeen.\n\n-- _Vous m'avez sauvé la vie! Vous êtes français. Vous me demandez ca\ngrâce? Je vous l'accorde. Qu'on emmène cet homme_,[234] -- sanoi\nranskalainen upseeri nopeasti ja pontevasti tartuttuaan Pierren\nkainaloon, jonka hän henkensä pelastamisen tähden oli ylentänyt\nranskalaiseksi, hän läksi kävelemään tämän kanssa huoneisiin.\n\nKun pihalla olevat sotamiehet olivat kuulleet laukauksen, tulivat he\neteiseen ja kysyivät, mitä oli tapahtunut sanoen olevansa valmiit\nrankaisemaan syyllisiä. Mutta upseeri pysähdytti heidät ankarasti.\n\n-- _On vous demandera quand on aura besoin de vous_,[235] -- sanoi hän.\n\nSotamiehet poistuivat. Upseerin palvelija, joka tällä välin oli ehtinyt\nkäydä keittiössä, tuli upseerin luo.\n\n-- _Capitaine, ils ont de la soupe et du gigot de mouton dans la\ncuisine_, -- ilmotti hän. -- _Faut-il vous l'apporter_?[236]\n\n-- _Oui, et le vin_,[237] käski kapteeni.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nKun ranskalainen upseeri ja Pierre olivat astuneet huoneisiin, piti\nPierre velvollisuutenaan uudestaan todistaa kapteenille, ettei hän\nollut ranskalainen ja hän aikoikin jo poistua, mutta ranskalainen\nupseeri ei tahtonut kuulla tästä puhuttavankaan. Hän oli niin\ntavattoman kohtelias, rakastettava, hyväntahtoinen ja vilpittömän\nkiitollinen henkensä pelastamisesta, ettei Pierrellä ollut sydäntä\nvastustaa häntä, vaan kävi istumaan hänen kanssaan saliin, ensimäiseen\nhuoneeseen, johon he olivat tulleet. Vastaukseksi Pierren vakuutuksiin,\nettei hän ollut ranskalainen, kohotteli kapteeni ainoastaan olkapäitään\nnähtävästi jaksamatta käsittää, miten oli mahdollista kieltäytyä\nottamasta vastaan niin mairittelevaa nimitystä sekä sanoi, että jos\nPierre välttämättömästi tahtoi olla venäläinen, niin olkoon niin, mutta\nettä hän tästä huolimatta kuitenkin on elämänijäkseen kiitollisuuden\nvelassa henkensä pelastamisesta.\n\nJos tällä ranskalaisella olisi ollut jonkunkaan verran kykyä käsittää\nmuiden tunteita ja jos hän olisi arvaillut, mitä Pierre tunsi nyt,\nolisi Pierre varmaankin poistunut hänen luotaan, mutta tämän miehen\nvilkas välinpitämättömyys kaikesta, mikä ei ollut häntä itseään, voitti\nPierren.\n\n-- _Français ou prince russe incognito_,[238] -- sanoi ranskalainen\nupseeri katsahdettuaan Pierren hienoihin, vaikkakin likaisiin\nalusvaatteisiin ja jalokivisormukseen. -- _Je vous dois la vie et je\nvous offre mon amitié. Un français noublie jamais ni une insulte, ni un\nservice. Je vous offre mon amitié. Je ne vous dis que ça_.[239]\n\nRanskalaisen upseerin äänen kaiussa, kasvojen ilmeissä ja käden\nliikkeissä oli niin paljon hyväsydämisyyttä ja kiitollisuutta\n(ranskalaisen kannalta ajateltuna), että Pierre vaistomaisesti vastaten\nhymyllä ranskalaisen hymyyn tarttui tämän ojentamaan käteen.\n\n-- _Capitaine Ramball du 13-me léger, décoré pour l'affaire du\nsept_,[240] -- esitti hän itsensä itsekylläisesti ja hillittömästi\nhymyillen, joka veti hänen huulensa viiksien alta ryppyyn. -- _Voudrez\nvous bien me dire à présent, à qui j'ai l'honneur de parler aussi\nagréablement au lieu de rester à l'ambulance avec la balle de ce fou\ndans le corps_.[241]\n\nPierre vastasi, ettei hän voi sanoa nimeään, punastui samassa ja\nkoettaen keksiä väärää nimeä oli ryhtymäisillään selittämään niitä\nsyitä, joiden tähden hän ei voi nimeään sanoa, mutta ranskalainen\nkeskeytti hänet nopeasti.\n\n-- _De grâce_, -- sanoi hän. -- _Je comprends vos raisons, vous êtes\nofficier ... supérieur, peut-être. Vous avez porté les armes contre\nnous. -- Ce n'est pas mon affaire. Je vous dois la vie. Cela me suffit.\nJe suis tout à vous. Vous êtes gentilhomme_ -- lisäsi hän kysyvän\nomaisesti. (Pierre kumarsi päätään). -- _Votre nom de baptême, s'il\nvous plait? Je ne demande pas davantage. M-r Pierre, dites vous ...\nParfait. C'est tout ce que je désire savoir_.[242]\n\nKun pöydälle oli tuotu lammaspaistia, munaliikutusta, teekeittiö,\nviinaa ja venäläisen kellarin viiniä, jota ranskalaiset olivat tuoneet\nmukanaan, pyysi Ramball Pierreä ottamaan osaa ateriaan ja alkoi itse\nsamassa syödä ahneesti ja nopeasti, kuten terve ja nälkäinen ihminen\nainakin, vikkelästi pureskellen voimakkailla hampaillaan, myötäänsä\nmaiskutellen suutaan ja tuon tuostakin virkkaen: _exellent, exquis_?\nHänen kasvonsa punehtuivat ja alkoivat hiestyä. Kun Pierre oli\nnälkäinen, ryhtyi hänkin mielellään einehtimään. Morelle, upseerin\npalvelija, toi kastrullin, jossa oli lämmintä vettä ja pani siihen\npullon punaviiniä. Sitä paitsi hän toi pullon kaljaa, jonka hän oli\nottanut keittiöstä koetteeksi. Ranskalaiset tunsivat jo tämän juoman ja\nse oli saanut nimenkin. He nimittivät kaljaa _limonade de cochon_\n(sikalimonaati) ja Morelle kiitteli tätä _limonade de cochonia_, jonka\nhän oli löytänyt keittiöstä. Mutta kun kapteenilla oli viiniä, jota oli\nsaatu Moskovan läpi marssiessa, luovutti hän kaljan Morellelle ja\ntarttui itse bordeauxilaiseen. Hän kääri pullon kaulaa myöten\nsalvettiin ja kaasi itselleen ja Pierrelle viiniä. Sammutettu nälkä ja\nviini vilkastuttivat kapteenia entistä enemmän ja hetkeksikään\nherkeämättä hän puheli koko aterian ajan.\n\n-- _Oui, mon cher M-r Pierre, je vous dois une fière chandelle de\nm'avoir sauvé ... de cet enragé ... J'en ai assez, voyez-vous, de\nballes dans le corps. En voilà une_ (hän osotti kylkeensä) _à Wagram et\nde deux à Smolensk_, -- hän osotti arpea poskessaan. -- _Et cette\njambe, comme vous voyez qui ne veut pas marcher. C'est à la grande\nbataille du 7 à la Moskova que j'ai reçu ça. Sacré Dieu, c'était beau!\nIl fallait voir ça c'était un déluge de feu. Vous nous avez taillé une\nrude besogne; vous en vanter, nom d'un petit bon homme. Et, ma parole,\nmalgré la toux, que j'y ai gagné, je serais prêt à recommencer. Je\nplains ceux qui n'ont pas vu ça_.[243]\n\n-- _J'y ai été_,[244] sanoi Pierre.\n\n-- _Bah, vraiment. Eh bien, tant mieux_, -- virkkoi ranskalainen. --\n_Vous êtes de fiers ennemis, tout de même. La grande redoute a été\ntenace, nom d'une pipe. Et vous nous l'avez fait crânement payer. J'y\nsuis allé trois fois, tel que vous me voyez. Trois fois nous étions sur\nles canons et trois fois on nous a culbuté et comme des capucins de\ncartes. Oh! s'était beau, m-r Pierre. Vos grenadiers ont été superbes,\ntonnerre de Dieu. Je les ai vu six fois de suite serrer les rangs et\nmarcher comme à une revue. Les beaux hommes! Notre roi de Naples qui\ns'y cannait a crié: bravo!_ -- _Ah! ah! soldat comme nous autres!_ --\nsanoi hän nauraen tuokioisen vaiettuaan. -- _Tant mieux, tant mieux\nm-r Pierre. Terribles en bataille ... galants_ ... (hän iski silmää\nnaurussa suin) _avec les belles, voilà les français, m-r Pierre,\nn'est-ce pas_.[245]\n\nKapteeni oli niin viattoman ja sydämmellisen iloinen ja kokonainen ja\nitseensä tyytyväinen, että Pierrekin oli vähällä iskeä silmää\nmielihyvissään häneen katsoessaan. Sana _galant_ oli luultavasti\njohtanut kapteenin mieleen ajatuksen Moskovan asemasta.\n\n-- _A propos, dites donc, est-ce vrai que toutes les femmes ont quitté\nMoscou? Une drôle d'idée! Qu'avaient-elles à craindre_?[246]\n\n-- _Est-ce que les dames françaises ne quitteraient pas Paris, si les\nrusses y entraient_?[247] -- sanoi Pierre.\n\n-- _Ah, ah, ah!_ ... -- purskahti ranskalainen väkevään, tuliseen\nnauruun ja ravisti Pierreä olkapäistä. -- _Ah! elle est forte\ncelle-la_, -- virkkoi hän. -- _Paris... Mais Paris, Paris_...[248]\n\n-- _Paris la capitale du monde_...[249] -- sanoi Pierre päättäen\nranskalaisen sanat.\n\nKapteeni katsahti Pierreen. Hänellä oli tapana keskellä keskustelua\npysähtyä ja katsoa terävästi nauravilla, pehmeillä silmillään.\n\n-- _Eh bien, si vous ne m'aviez pas dit que vous êtes russe, j'aurai\nparié que vous êtes parisien. Vous avez ce je ne sais quoi ce_.[250] --\nja sanottuaan nämä imartelevat sanat hän katsahti taasen äänettömästi\nPierreen.\n\n-- _J'ai été à Paris, j'y ai passé des années_,[251] -- sanoi Pierre.\n\n-- _Oh ça se voit bien. Paris! ... Un homme qui ne connait pas Paris,\nest un sauvage. Un parisien, ça se sent à deux lieux. Paris s'est\nTalma, la Duschénois, Potier, la Sorbonne, les boulevards_, -- ja\nhuomattuaan, että johtopäätös oli edellistä heikompi, hän lisäsi\nnopeasti: -- _il n'y a qu'un Paris au monde. Vous avez été à Paris et\nvous êtes resté russe. Eh bien, je ne vous en estime pas moins_.[252]\n\nViinin vaikutuksesta, ja niiden päivien jälkeen, jotka Pierre oli\nviettänyt yksinäisyydessä synkkien ajatustensa parissa, tunsi hän nyt\ntahtomattaankin mielihyvää keskustellessaan tämän iloisen ja\nsydämmellisen ranskalaisen kanssa. -- _Pour en revenir à vos dames, on\nles dit bien belles. Quelle fichue idée d'aller s'enterrer dans les\nsteppes, quand l'armée française est à Moscou. Quelle chance elles ont\nmanqué celles-là. Vos moujiks c'est autre chose, mais vous autres, gens\ncivilisés, vous devriez nous connaître mieux que ça. Nous avons pris\nVienne, Berlin, Madrid, Naple, Borne, Varsovie, toutes les capitales du\nmonde... On nous craint, mais on nous aime. Nous sommes bons à\nconnaître. Et puis l'Empereur_...[253] -- alkoi hän, mutta Pierre\nkeskeytti hänet.\n\n-- _L'Empereur?_ -- toisti Pierre ja hänen kasvoilleen nousi surullinen\nhämmästyksen ilme. -- _Est-ce que l'Empereur_...[254]\n\n-- _L'Empereur! C'est la générosité, la clémense, la justice, l'ordre,\nle génie, voilà l'Empereur! C'est moi Ramball qui vous le dit... Tel\nque vous me voyez, j'étais son ennemi il y a encore huit ans. Mon père\na été comte émigré... Mais il m'a vaincu, cet homme. Il m'a empoigné.\nJe n'ai pas pu résister au spectacle de grandeur et de gloire dont il\ncouvrait la France. Quand j'ai compris ce qu'il voulait, quand j'ai vu\nqu'il nous faisait une litière de lauriers, voyez vous, je me suis dit:\nvoilà un souverain, et je me suis donné à lui. Eh voilà! Oh, oui, mon\ncher, s'est le plus grand homme des siècles passés et à venir_.[255]\n\n-- _Est-il à Moscou_?[256] -- virkkoi Pierre äimistyen ja rikollisin\nkasvoin.\n\nRanskalainen katsahti Pierren rikollisiin kasvoihin ja naurahti.\n\n-- _Non, il fera son entrée demain_,[257] -- sanoi hän ja jatkoi\npuhettaan.\n\nHeidän puheensa keskeytyi muutamista portilta kuuluvista huudoista ja\nMorelen tulosta, joka tuli sanomaan kapteenille, että ulkona oli\nwürttembergiläisiä husareja, jotka aikoivat sijottaa hevosensa samaan\npihaan, jossa kapteenin hevoset olivat. Väärinkäsitys oli syntynyt\npääasiallisesti siitä syystä, etteivät husarit olleet ymmärtäneet, mitä\nheille oli sanottu.\n\nKapteeni käski kutsumaan luokseen vanhemman ali-upseerin, jolta hän\nkysyi ankaralla äänellä, mihin rykmenttiin hän kuului, kuka oli heidän\npäällikkönsä ja millä oikeudella hän uskaltaa tulla kortteeriin, johon\njo muut ovat asettuneet. Kahteen ensimäiseen kysymykseen mainitsi\nsaksalainen, joka ymmärsi huonosti ranskaa, rykmenttinsä ja\npäällikkönsä, mutta viimeiseen kysymykseen jota hän ei ollut\nymmärtänyt, vastasi hän solkaten muutamia ranskalaisia sanoja\nsaksaansa, että hän on rykmentin majotusmestari ja että päällikkö on\nkäskenyt häntä ottamaan kaikki talot järjestään. Pierre, joka osasi\nsaksaa, tulkitsi kapteenille mitä saksalainen puhui ja kertoi kapteenin\nvastauksen saksan kielellä württembergiläiselle husarille. Kun\nsaksalainen oli saanut selvän, mitä hänelle oli sanottu, poistui hän ja\nvei hevoset mukanaan. Kapteeni meni ulkoportaille ja jakoi kovalla\näänellä joitakin käskyjä.\n\nKun hän palasi huoneeseen istui Pierre samalla paikalla, jossa hän\nennen oli istunut pää kumarruksissa käsivarassa. Hänen kasvonsa olivat\nkärsivän näköiset ja todellakin hän kärsi tänä hetkenä. Kun kapteeni\noli poistunut ulos ja Pierre jäänyt yksikseen, palasi hän yhtäkkiä\njärkiinsä ja se asema, jossa hän äsken oli ollut, virkosi taas selvänä\nhänen mieleensä. Ei se, että Moskova oli vallotettu eikä sekään, että\nnuo onnelliset voittajat isännöivät kaupungissa ja esiintyivät hänen\nsuojelijanaan, rasittaneet häntä tänä hetkenä, niin raskaalta kuin\nnämäkin seikat hänestä tuntuivat, mutta hänelle tuotti tuskaa hänen\noman heikkoutensa tunteminen. Muutama viinilasi ja keskustelu tuon\nsydämellisen kapteenin kanssa olivat haihduttaneet Pierrestä sen\nkärjistyneen synkän mielentilan, jossa Pierre oli ollut nämä viime\npäivät ja joka oli välttämätöntä hänen aikeensa toteuttamista varten.\nPistooli, tikari ja kauhtana olivat valmiit, Napoleonin tulo tapahtuu\nhuomenna. Yhä edelleenkin piti Pierre hyödyllisenä ja kunniakkaana\nsurmata suurin pahantekijä, mutta hän tunsi, ettei hän nyt sitä tee.\nMiksi? Sitä hän ei tiennyt, mutta hänestä vain tuntui siltä, ettei\nhänestä ole aikeensa toteuttajaksi. Hän taisteli heikkouden tunnettaan\nvastaan, mutta tunsi samalla hämärästi, ettei hän sitä voi poistaa ja\nettä hänen entiset synkät ajatuksensa kostosta, surmasta ja itsensä\nuhraamisesta olivat haihtuneet ensimäisen ihmisen kosketuksesta kuin\ntuhka tuuleen.\n\nKapteeni astui huoneeseen viheltäen jotain säveltä. Ranskalaisen\nloruileminen, joka äsken oli huvittanut Pierreä, tuntui hänestä nyt\nvastenmieliseltä. Sekä ranskalaisen vihellyksen sävel että hänen\nkäyntinsä ja ne liikkeet, joilla hän kierteli viiksiään, tuntuivat nyt\nPierrestä loukkaavilta. \"Minä lähden heti paikalla pois enkä sano enää\nsanaakaan\", ajatteli Pierre. Mutta vaikka hän ajattelikin näin, istui\nhän kuitenkin ennallaan samalla paikalla. Jokin kummallinen heikkouden\ntunne esti häntä nousemasta paikaltaan. Hän kyllä tahtoi nousta, mutta\nei voinut tehdä sitä eikä lähteä pois.\n\nKapteeni sitä vastoin näytti hyvin iloiselta. Hän kulki kaksi kertaa\nhuoneen päästä toiseen. Hänen silmänsä välkkyivät ja viikset hieman\nliikahtelivat, aivan kuin hän olisi itsekseen hymyillyt jollekulle\nhupaiselle päähänpistolle.\n\n-- _Charmant_, -- sanoi kapteeni äkkiä, -- _le colonel de ces\nwürttembergeois! C'est un allemand; mais, brave garçon s'il en fut.\nMais allemand_. (Hän istuutui vastapäätä Pierreä.) _A propos, vous\nsavez donc l'allemand, vous_?[258]\n\nPierre katsahti häneen ääneti.\n\n-- _Comment dites vous asile en allemand_?[259]\n\n-- _Asile?_ -- toisti Pierre. -- _Asile en allemand --\nUnterkunft_,[260]\n\n-- _Comment dites-vous_?[261] -- kysyi kapteeni uudestaan nopeasti ja\nepäilevästi.\n\n-- _Unterkunft_, -- toisti Pierre.\n\n-- _Onterkoff_, -- virkkoi kapteeni ja katsoi muutaman tuokion Pierreen\nnauravin silmin. -- _Les allemands sont de fiéres bêtes. N'est-ce pas,\nm-r Pierre_?[262] -- päätti hän.\n\n-- _Eh bien, encore une bouteille de ce bordeau moscovite, n'est-ce\npas? Morel, va nous chauffer encore une petite bouteille, Morel_![263]\n-- huudahti kapteeni iloisesti.\n\nMorel toi kyntteliä ja pullon viiniä. Kun kapteeni katsoi Pierreen\ntulen valossa, näytti häntä hämmästyttävän puhetoverinsa omituinen\nkasvojen ilme. Ramball astui vilpittömästi surkutellen ja osaaottavan\nilme kasvoilla Pierren luo ja kumartui hänen ylitsensä.\n\n-- _Eh bien, nous sommes tristes?_ -- sanoi hän koskettaen Pierreä\nkädestä. -- _Vous airai-je fait de la peine? Non, vrai, avez vous\nquelque chose contre moi_? -- kyseli hän. -- _Peut être rapport à la\nsituasion_?[264]\n\nPierre ei vastannut mitään, vaan katsoi pehmeästi ranskalaisen silmiin.\nRanskalaisen osanotto tuntui Pierrestä hyvältä.\n\n-- _Parole d'honneur, sans parler de ce que je vous dois, j'ai de\nl'amitié pour vous, Puis-je faire quelque chose pour vous? Disposez de\nmoi. C'est à la vie et à la mort. C'est la main sur le coeur que je\nvous le dis_[265] -- sanoi hän rintoihinsa lyöden.\n\n-- _Merci_,[266] -- sanoi Pierre.\n\nKapteeni katsahti terävästi Pierreen ja samalla tavoin kuin hän oli\nkatsonut silloin, kun hän oli saanut tietää, mikä oli saksaksi\nturvapaikka ja hänen kasvonsa alkoivat yhtäkkiä säteillä.\n\n-- _Ah! dans ce cas je bois à notre amitié_![267] -- huudahti hän\niloisesti ja kaatoi kaksi lasia viiniä.\n\nPierre otti täytetyn lasin ja joi sen, Ramball joi toisen, puristi\nvielä kerran Pierren kättä ja painautui pöytää vasten miettivän\nsurumieliseen asentoon.\n\n-- _Qui, mon cher ami, voilà les caprices de la fortune_, -- alkoi hän\npuhua. -- _Qui m'aurait dit que je serai soldat et capitaine de dragons\nau service de Bonaparte, comme nous l'appellions jadis. Et cependant me\nvoilà à Moscou avec lui. Il faut vous dire, mon cher_, -- jatkoi hän\nsemmoisen henkilön surullisella ja tasaisella äänellä, joka aikoo\nruveta kertomaan pitkää tarinaa, -- _que notre nom est l'un des plus\nanciens de la France_.[268]\n\nJa kapteeni kertoi Pierrelle ranskalaisen kevyellä lapsellisella\navomielisyydellä esi-isistään, lapsuudestaan, poikavuosistaan ja\nmiehistymisestään sekä kaikki sukulaisuus-, omaisuus- ja\nperhesuhteensa. \"_Ma pauvre mère_\" näytteli tietysti tärkeää osaa hänen\nkertomuksessaan.\n\n-- _Mais tout ça ce n'est que la mise en scène de la vie, le fond s'est\nl'amour! L'amour! Nest-ce pas, m-r Pierre?_ -- sanoi hän vilkastuen. --\n_Encore un verre_.[269]\n\nPierre joi taas ja täytti lasinsa kolmannen kerran.\n\n-- _Oh! Les femmes, les femmes_![270] -- huudahti kapteeni ja katsoen\nPierreen vetristynein silmin hän alkoi puhua rakkaudesta ja\nrakkausseikkailuistaan.\n\nNäitä oli hyvin paljon, siitä ei ollut epäilemistäkään, kun katsoi\nupseerin tyytyväisiin ja kauneisiin kasvoihin ja näki sen juhlallisen\neloisuuden, jolla hän puheli naisista. Siitä huolimatta, että kaikilla\nRamballen rakkausjutuilla oli se likaisuuden luonne, jossa ranskalaiset\nnäkevät rakkauden ehdotonta suloa ja runollisuutta, kerroskeli kapteeni\njuttunsa niin vilpittömän vakuuttavasti kuin yksistään hän olisi\ntuntenut ja kokenut rakkauden kaikki suloiset nautinnot ja hän\nkuvaili naisia niin houkuttelevasti, että Pierre kuunteli häntä\nmielenkiintoisesti.\n\nOli silminnähtävää, että _l'amour_, josta ranskalainen niin kovasti\npiti, ei ollut sitä alhaista eikä yksinkertaista lajia rakkautta, jota\nPierre oli kerran tuntenut puolisoaan kohtaan eikä sitä hänen itsensä\npingoittamaa romanttista rakkautta, jota hän tunsi Natashaa kohtaan\n(kumpaakin näitä lajia rakkautta halveksi Ramball yhtä paljon) -- toinen\noli _l'amour des charretiers_, toinen _l'amour des nigauds_[271] Se\n_l'amour_, jota ranskalainen ihaili, oli pääasiallisesti suhteiden\nluonnottomuudessa naiseen ja mielettömyyksien moninaisuudessa, jotka\nantoivat aistille sen suurimman sulouden.\n\nNiinpä kertoi kapteeni liikuttavan tarinan rakkaudestaan erääseen\nhurmaavaan 35 vuotiseen markiisittareen ja samalla kertaa ihanaan,\nviattomaan 17 vuotiseen lapseen, hurmaavan markiisittaren tyttäreen.\nÄidin ja tyttären jalomielisyyden taistelu, joka oli päättynyt siten,\nettä äiti uhraten itsensä oli esittänyt tyttärensä puolisoksi\nrakastajalleen, läikytti vielä nytkin kapteenin mieltä, vaikka se\nolikin enää vain kaukainen muisto. Sitte hän kertoi erään toisen\ntapauksen, jossa aviomies oli näytellyt rakastajan osaa, vaan hän\n(rakastaja) aviomiehen osaa ja muutamia hassunkurisia tapauksia\n_souvenirs d'Allemagnesta_, jossa _asile_ merkitsee _Unterkunft_ ja\njossa _les maris mangent de la choux croûte_ ja jossa _les jeunes\nfilles sont trop blondes_.[272]\n\nViimeinen Puolassa tapahtunut seikkailu, joka vielä oli tuoreena\nkapteenin muistossa ja jonka hän kertoi vilkkain kädenliikkein ja\nhehkuvan punehtunein kasvoin, oli se, että hän oli pelastanut erään\npuolalaisen hengen (yleensä ilmenivät kapteenin kertomuksissa\nhengenpelastamiskohtaukset tiheään). Tämä puolalainen oli uskonut hänen\nhaltuunsa hurmaavan puolisonsa (_parisienne de coeur_)[273] samaan\naikaan, kuin hän itse oli astunut ranskalaisten palvelukseen. Kapteeni\noli onnellinen, hurmaava puolatar tahtoi karata hänen kanssaan. Mutta\njalomielisyyden tunne pakotti kapteenin palauttamaan vaimon tämän\nmiehelle, jolloin hän oli sanonut viimemainitulle: _je vous ai sauvé la\nvie et je sauvé votre honneur_![274] Kun kapteeni toisti nämä sanat,\npyyhki hän silmiään ja puisti itseään aivan kuin karkottaen itsestään\nheikkouden, joka hänet oli vallannut tätä liikuttavaa tapausta\nmuistaessaan.\n\nKuten usein tapahtuu myöhäisenä illan hetkenä ja viinin vaikutuksesta,\ntarkkasi Pierre nytkin kuunnellessaan kapteenin kertomuksia kaikkea\nsitä, mitä kapteeni puheli, ymmärsi kaikki ja samalla kertaa piti\nsilmällä monia omiakin muistojaan, jotka yhtäkkiä jostain syystä\nvalveutuivat hänen mielessään. Kun hän kuunteli näitä rakkauden\ntarinoita, muistui hänen mieleensä aivan odottamatta hänen oma\nrakkautensa Natashaa kohtaan ja selaillen mielikuvituksessaan tämän\nrakkauden kuvia vertaili hän niitä ajatuksissaan Ramballen\nkertomuksiin. Seuratessaan kertomusta velvollisuuden taistelusta\nrakkauden kanssa näki Pierre edessään pienimmätkin yksityiskohdat\nviimeisestä kohtauksestaan Suharevin tornin luona rakkautensa esineen\nkanssa. Silloin tämä kohtaus ei ollut tehnyt häneen minkäänlaista\nvaikutusta. Hän ei ollut edes kertaakaan muistellut sitä, mutta nyt\nhänestä tuntui, että tässä kohtauksessa oli ollut jotain hyvin\nmerkillistä ja runollista.\n\n\"Pjotr Kirilitsh, tulkaa tänne, minä tunsin teidät\", -- kuuli Pierre\nnyt Natashan lausumat sanat, näki edessään hänen silmänsä, hymyn,\nmatkapäähineen, jonka alta oli välähtänyt näkyviin hiuskierre ... ja\njotain liikuttavaa ja ihanaa kuvastui hänen mieleensä kaikesta tästä.\n\nLopetettuaan kertomuksensa hurmaavasta puolattaresta kysyi kapteeni\nPierreltä, oliko hän koskaan tuntenut moista uhrautumisen tunnetta\nrakkauden tähden ja kateutta aviomiestä kohtaan.\n\nTämä kysymys herätti Pierren ajatuksien maailmasta, hän nosti päänsä ja\ntunsi, että hänen välttämättä oli lausuttava julki hänen mieltään\naskaroittaneet ajatukset. Hän sanoi, että hän oli koko elämänsä\nrakastanut ja vieläkin rakastaa yhtä ainoata naista ja ettei tämä\nnainen koskaan voi tulla hänen omakseen.\n\n-- _Tiens_![275] -- sanoi kapteeni.\n\nSitten selitti Pierre, että hän oli rakastanut tätä naista\naikuisimmasta nuoruudestaan pitäen, mutta hän ei ollut uskaltanut\najatella häntä, koska nainen oli ollut liian nuori ja hän itse oli\nollut laiton lapsi, jolla ei vielä ollut mitään nimeä. Sittemmin, kun\nhän jo oli saanut nimen ja rikkautta, ei hän ollut uskaltanut ajatella\ntuota naista siitä syystä, että hän oli rakastanut häntä liian paljon\nja asettanut hänet liian korkealle kaiken muun maailman yläpuolelle ja\ntällä tavoin sanomattoman paljon korkeammalle itseään.\n\nTultuaan tähän kohtaan kertomustaan kysäsi Pierre kapteenilta,\nymmärsikö hän tätä.\n\nKapteeni teki kädenliikkeen, joka ilmaisi, että jollei hän\nkäsittänytkään, niin pyysi hän kuitenkin jatkamaan.\n\n-- _L'amour platonique, les noages_...[276] -- mutisi hän.\n\nPierren kieli laukesi nyt kahleistaan -- liekö se tapahtunut viinin\nvaikutuksesta tahi avomielisyyden tunteen tarpeesta tahi sitte\najatuksesta, ettei tuo mies tunne eikä tule tuntemaan ainoatakaan hänen\nkertomuksensa toimivista henkilöistä tahi sitte kaikki nämä yhteensä.\nJa hän kertoi sammaltavin kielin ja kiiluvin silmin jonnekin kauvas\nkatsoen koko elämäntarinansa: naimiskauppansa, Natashan lemmentarinan\nhänen parhaaseen ystäväänsä, Natashan petoksen ja kaikki omat\nvaatimattomat suhteensa viimemainittuun. Ramballen kysymysten johdosta\nhän kertoi senkin, mitä hän alussa oli salannut -- asemansa ylhäisessä\nmaailmassa, jopa ilmaisi kapteenille nimensäkin.\n\nPierren kertomuksesta hämmästytti kapteenia kaikista eniten se, että\nPierre oli hyvin rikas, että hänellä oli Moskovassa kaksi palatsia ja\nettä hän oli hyljännyt kaiken hyvyytensä eikä ollut matkustanut\nMoskovasta pois, vaan jäänyt kaupunkiin salaten nimensä ja arvonsa.\n\nVasta myöhään yöllä läksivät he yhdessä ulos kadulle. Yö oli lämmin ja\nvaloisa. Vasemmalla puolen taloa kuumotti ensimäisen Moskovassa\nalkaneen tulipalon kajastus Petrovkajalta. Oikealla puolen oli\nkorkealla nuoren kuun sirppi ja kuun vastapäisellä puolella riippui se\nvaloisa pyrstötähti, joka liittyi Pierren sydämessä yhteen hänen\nrakkautensa kanssa. Portilla seisoi Gerasim, kyökkipiika ja kaksi\nranskalaista. Kuului näiden naurua ja keskustelua kielellä, jota he\neivät ymmärtäneet. He katsoivat kaupungista kumottavaa kajastusta.\n\nSuuren kaupungin etäisessä osassa olevassa tulipalossa ei ollut mitään\npelottavaa.\n\nKatsoessaan korkealle tähtiä kiiluvalle taivaalle kuuhun, pyrstötähteen\nja kajastukseen valtasi Pierren riemukas tunne. \"Oi, miten hyvin on\nkaikki, mitä muuta enää tarvitsee?\" ajatteli hän. Vaan äkkiä, kun hän\nmuisti aikeensa, meni hänen päänsä sekasin, hän sai pahoinvoinnin\nkohtauksen, niin että hänen oli nojauduttava aitaa vasten, jottei olisi\nkaatunut.\n\nJättämättä hyvästejä uudelle ystävälleen poistui Pierre hoippuvin\naskelin portilta, palasi takasin huoneeseensa, laskeutui sohvalle ja\nnukkui heti.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nSyyskuun 2 p:nä alkaneen ensimäisen tulipalon kajastusta katselivat\nkaupungista pakenevat asukkaat ja keräyvät sotajoukot eri tahoilta ja\nerilaisin tuntein.\n\nRostovilaisten matkue oli pysähtynyt täksi yöksi Mitishtshiin\nkahdenkymmenen virstan päähän Moskovasta. He olivat lähteneet syyskuun\n1 p:nä matkalle niin myöhään, tie oli ollut niin täynnä kuormia ja\nsotaväkeä ja niin paljon oli unohdettu kaikenmoisia esineitä, joita\nhakemaan oli täytynyt lähettää miehiä, että sinä yönä oli päätetty\npysähtyä viiden virstan päähän Moskovasta. Seuraavana aamuna oli\nherätty myöhään ja taasen oli ollut niin paljon esteitä, että oli\npäästy ainoastaan Bolshaja Mitishtshiin saakka. Kello 10 illalla\nsijottuivat Rostovien herrasväki ja kaikki heidän mukanaan matkustavat\nhaavottuneet mikä minnekin suuren kylän taloihin ja mökkeihin. Kun\nRostovilaisten palvelijat ja kuskit sekä haavottuneiden upseerien\nsotamiespalvelijat olivat saaneet herrasväkensä korjuuseen, syöneet\niltasensa ja illastaneet hevosensa, keräytyivät he kuistille.\n\nNaapurimökissä virui Rajevskin haavottunut adjutantti musertunein\nrantein ja kauhea tuska, jota se tuotti hänelle, sai hänet surkeasti\nyhtä mittaa voihkimaan ja nämä voihkeet kaikuivat kaameina yön\nsyksyisessä pimeydessä. Ensimäisen yön oli tämä adjutantti viettänyt\nsamassa talossa, jossa Rostovilaiset olivat olleet. Kreivitär oli\nsanonut, ettei hän ollut voinut sulkea silmiään haavottuneen voihkeelta\nja Mitishtshissa oli kreivitär mennyt kaikista huonoimpaan mökkiin\nainoastaan siitä syystä, että olisi päässyt erilleen tuosta\nhaavottuneesta.\n\nEräs miehistä näki yön pimeydestä portin edessä seisovien vaunujen\nkorkean ryhmän takaa toisen heikon tulipalon kajastuksen. Yksi kajastus\noli jo kauan aikaa ollut näkyvissä ja kaikki tiesivät, että siellä\npaloi Malaja Mitishtshi, jonka Mamonovin kasakat olivat sytyttäneet.\n\n-- Mutta tuohan on toinen tulipalo, -- virkkoi upseerin palvelija.\n\nKaikki rupesivat katsomaan kajastukseen päin\n\n-- Vastahan kerrottiin, että Mamonovin kasakat olivat sytyttäneet\nMalaja Mitishtshin.\n\n-- Senkö? Ei, ei se tuo ole Mitishtshissä, tuo on etempänä.\n\n-- Katsokaapas, niin näyttää kuin olisi Moskovassa.\n\nKaksi miestä laskeutui kuistilta, meni vaunujen taa ja istuutui sen\nastinlaudalle.\n\n-- Tuo on vasempana, Mitishtshi on tuollapäin ja kajastus näyttää\nolevan aivan toisella taholla.\n\nMuutamia miehiä yhtyi edellisiin.\n\n-- Hoo, miten hulmuilee, -- virkkoi eräs, -- se on Moskovan\ntulipalosta. Näyttää olevan joko Sushtshevskajalla tahi Rogoschkajalla.\n\nKukaan ei vastannut tähän huomautukseen. Hyvän aikaa katselivat kaikki\nääneti uuden tulipalon kaukana loimuavia leimuja.\n\nVanha ukko kreivin kamaripalvelija (joksi häntä sanottiin), Damla\nTerentjitsh, tuli miesten luo ja huusi Mishkaa.\n\n-- Mitä sinä täällä hölmäilet, mullikka!... Jos kreivi sattuu jotain\ntarvitsemaan, ei ole ketä käskee. Mene korjaamaan vaatteita.\n\n-- Minä vaan tulin hakemaan vettä, -- sanoi Mishka.\n\n-- Mitäs te, Danila Terentjitsh luulette, eikös se tuo näytä niinkuin\nMoskovasta? -- kysyi eräs lakeija.\n\nDanila Terentjitsh ei vastannut mitään ja kaikki muutkin olivat taas\nkauan aikaa ääneti. Kajastuksen loimu leveni ja hulmusi yhä\nkorkeammalle.\n\n-- Jumala armahtakoon!... Tuulee ja semmoinen kuivuus ... -- kuului\ntaas ääni.\n\n-- Huu, miten ryöhyilee. Herra Jumala! Naakkojakin näkyy. Jumala meitä\nsyntisiä armahtakoon.\n\n-- Totta ne sen sammuttavat.\n\n-- Kukas sen sammuttaisi? -- kuului Danila Terentjitshin ääni, joka\ntähän saakka oli ollut vaiti. (Hänen äänensä oli tyyni ja\npitkäveteinen.) -- Moskovassa on kuin onkin, hyvät veljet, -- sanoi\nhän, -- se valkea äitimme se on ... -- hänen äänensä katkesi ja hän\nalkoi yhtäkkiä itkeä nyyhkyttää.\n\nJa oli kuin kaikki olisivat odottaneet ainoastaan tätä käsittääkseen\nsen merkityksen, joka tuolla kumottavalla kajastuksella oli heihin\nnähden. Kuului huokauksia, rukousten sanoja ja vanhan kreivin\nkamaripalvelijan itkunnyyhkytystä.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nKamaripalvelija meni kreivin luo ja ilmotti tälle, että Moskova palaa.\nKreivi pani päälleen viitan ja meni ulos katsomaan. Yhdessä hänen\nkanssaan meni ulos myöskin Sonja, joka ei ollut riisuutunut ja m-me\nSchoss, Natasha ja kreivitär jäivät kahden kesken huoneeseen. (Petja ei\nenää ollut perheessä, hän oli mennyt rykmenttinsä mukana, joka oli\nlähtenyt Troitsiin.)\n\nKreivitär rupesi itkemään, kun hän sai kuulla sanoman Moskovan palosta.\nNatasha istui kalpeana ja tuijottavin katsein penkillä pyhäinkuvien\nalla (samalla paikalla, jonne hän oli istuutunut tänne tultua), ei\nkiinnittänyt minkäänlaista huomiota isän sanoihin. Hän kuunteli\nadjutantin lakkaamatonta voihkinaa, joka kuului kolmen talon takaa.\n\n-- Oi kauheata! -- sanoi Sonja, joka palasi pihalta kohmettuneena ja\nsäikähtyneenä. -- Minä luulen, että koko Moskova on tulessa, kajastus\non kammottava! Natasha, katsohan, nyt näkyy jo tästä ikkunastakin, --\nsanoi hän sisarelle haluten häntä nähtävästi jollain tavoin saada\nvirkoamaan.\n\nMutta Natasha katsahti häneen aivan kuin ymmärtämättä sitä, mitä\nhäneltä kysyttiin ja alkoi taas tuijottaa uunin kylkeen. Natasha oli\nollut tässä kivettyneessä mielentilassa aamusta asti, siitä samasta\nhetkestä asti, jolloin Sonja kreivittären ihmeeksi ja suureksi harmiksi\noli jostain aivan käsittämättömästä syystä katsonut tarpeelliseksi\nilmottaa Natashalle, että ruhtinas Andrei oli haavottunut ja että hän\noli heidän matkueessaan. Kreivitär suuttui Sonjaan niin ankarasti,\nettei hän ollut melkein milloinkaan suuttunut niin kovasti. Sonja oli\nitkenyt ja pyytänyt anteeksi ja ikään kuin nyt koettaen parantaa pahaa\ntyötään puuhaili hän lakkaamatta sisarensa ympärillä.\n\n-- Katsoppas Natasha, miten hirmuisesti palaa, -- sanoi Sonja.\n\n-- Mikä palaa? -- kysyi Sonja. -- Ah, niin Moskova.\n\nJa aivan kuin ollakseen loukkaamatta Sonjaa kieltäytymällä katsomasta\nkäänsi hän päätään ikkunaan päin ja katsoi niin, ettei hän voinut nähdä\nmitään sekä kääntyi sitte taas istumaan entiseen asentoonsa.\n\n-- Sinähän et nähnyt mitään.\n\n-- Kyllä minä näin -- vastasi Natasha äänellä, josta kuulosti harras\npyyntö jättää hänet rauhaan.\n\nSekä kreivitär että Sonja käsittivät hyvästi, ettei Moskova eikä\nMoskovan palo eikä mikään muukaan voinut merkitä mitään Natashalle.\n\nKreivi meni takaisin väliverhon taakse ja kävi nukkumaan. Kreivitär\ntuli Natashan luo, kosketti kämmenensä selällä hänen päätään, kuten\nhänen oli tapana tehdä silloin, kun hänen tyttärensä oli sairas,\nkosketti sitten huulillaan hänen otsaansa aivan kuin tunnustellakseen,\noliko Natashassa kuumetta ja lopuksi suuteli häntä.\n\n-- Oletko sinä kylmettynyt? Sinähän vapiset. Kävisit nukkumaan, --\nsanoi kreivitär.\n\n-- Nukkumaan? -- Hyvä on, minä käyn. Minä käyn heti nukkumaan, --\nvastasi Natasha.\n\nSiitä saakka, kun Natashalle oli tänä aamuna kerrottu, että kreivi\nAndrei oli vaarallisesti haavottunut ja matkusti heidän mukanaan, oli\nhän vain ensi hetkinä kysellyt myötäänsä: mihin, miten ja\nvaarallisestiko hän oli haavottunut sekä saisiko hän nähdä\nhaavottunutta. Mutta sen jälkeen kun hänelle oli sanottu, ettei hän\nsaanut nähdä ruhtinas Andreita, että tämä oli vaarallisesti\nhaavottunut, mutta että hänen henkensä ei ollenkaan ollut vaarassa,\nlakkasi hän nähtävästi siitä syystä, ettei hän uskonut, mitä hänelle\noli sanottu, ja että hän tuli vakuutetuksi siitä, että kysyipä hän mitä\ntahansa, hänelle vastattaisiin aina samalla tavalla, kokonaan\nkyselemästä ja puhumasta mitään. Koko matkan oli Natasha istunut silmät\nsuurina, jotka kreivitär niin hyvin tunsi ja joiden ilmettä hän kovasti\npelkäsi, hievahtamatta vaunujen nurkassa ja samalla tavalla istui hän\nnytkin penkillä, jolle oli istuutunut. Kreivitär tiesi varmasti, että\nNatasha oli saanut päähänsä jonkun ajatuksen ja että hän nyt jotain\npäätti tahi ehkä oli jo päättänytkin, mutta mitä tämä oli, sitä ei\nkreivitär tiennyt ja se vaivasi ja pelotti häntä.\n\n-- Riisuudu, Natasha, kultaseni. Käy minun vuoteelleni (ainoastaan\nkreivittärelle oli tehty vuode sänkyyn, m-me Schossin ja kummankin\nneidin oli nukuttava lattialla heinillä).\n\n-- Ei, äiti, minä paneudun tähän lattialle, -- sanoi Natasha\nvihaisesti, meni ikkunan luo ja avasi sen.\n\nAdjutantin voihkeet kuuluivat avoimesta ikkunasta entistä selvemmin.\nNatasha työnsi päänsä yön kosteaan ilmaan ja kreivitär näki, miten\nhänen tyttärensä hento kaula vapisi itkun nyyhkytyksistä ja tärisi\nikkunanpuitetta vastaan. Natasha tiesi ettei voihkija ollut ruhtinas\nAndrei. Hän tiesi että ruhtinas Andrei oli samassa joukkueessa kuin\nhekin toisessa tuvassa eteisen toisella puolella. Mutta sydäntä särkevä\nlakkaamaton valitus oli pusertanut hänen sydämmestään itkun. Kreivitär\nja Sonja katsahtivat toisiinsa.\n\n-- Käy nukkumaan, kultaseni, käy nukkumaan, rakkaani, -- sanoi\nkreivitär kepeästi kädellään koskettaen Natashaa olkapäähän. -- Käy\ntosiaankin nukkumaan.\n\n-- Ah, niin... Minä käyn heti, heti paikalla, -- sanoi Natasha ruveten\nnopeasti riisuutumaan ja repimään auki hameittensa siteitä.\n\nSaatuaan puvun riisutuksi ja pantuaan päälleen yöröijyn istuutui hän\njalat koukussa allaan lattialle valmistetulle vuoteelle, heitti olkansa\nyli etupuolelle lyhyen, hoikan palmikkonsa ja alkoi järjestää sitä\nuudelleen. Hoikat, pitkät ja tottuneet sormet liikkuivat nopeasti ja\ntaitavasti suortuvissa, punoivat ja sitoivat palmikon. Natashan pää\nliikkui totuttuun tapaan vuoroin puolelle vuoroin toiselle, mutta\nkuumeenomaisesti suurentuneet silmät katsoivat liikkumattomina suoraan\neteenpäin. Kun hän oli saanut itsensä yöasuun, laskeutui hän hiljaa\nheinien päälle levitetylle hurstille vuoteen laitaan lähelle ovea.\n\n-- Natasha, käy sinä keskeen, -- sanoi Sonja.\n\n-- Minä käyn tähän, -- vastasi Natasha. -- Käykää nyt nukkumaan, --\nlisäsi hän äreästi. Hän painoi kasvonsa syvälle päänaluseen.\n\nKreivitär, m-me Schoss ja Sonja riisuutuivat nopeasti ja laskeutuivat\nvuoteelle. Pieni lamppu jäi vaan valvomaan. Ulkona kuumotti kahden\nvirstan päässä oleva Malaja Mitishthin palo, väkijoukon öisten huutojen\nhumua tulvi kylän kadulta ja kapakasta, jota Mamonovin kasakat olivat\nhävittämässä, ja lakkaamatta kuului adjutantin surkea voihke.\n\nPitkän aikaa tarkkasi Natasha hänen korviinsa sekä ulkoa että mökin\nsisästä kuuluvia ääniä, mutta hän virui hievahtamatta vuoteellaan. Hän\nkuuli ensin äidin rukouksen ja huokaukset, sängyn narinaa äidin\nkäännellessä, m-me Schossin vanhastaan tuttua vinkuvaa kuorsausta ja\nSonjan hiljaista hengitystä. Sitte kreivitär äännähti Natashalle.\nNatasha ei vastannut.\n\n-- Taitaa jo nukkua, äiti, -- vastasi Sonja hiljaa.\n\nHetkisen kuluttua äännähti kreivitär uudelleen, mutta nyt ei enään\nkukaan vastannut.\n\nKohta tämän jälkeen kuuli Natasha, että äiti hengitti tasaisesti.\nNatasha ei liikahtanut vieläkään, vaikka hänen pientä paljasta\njalkaansa, joka oli valahtanut peitteen alta ulos, paleli paljaalla\nlattialla.\n\nSeinänraosta soinnahti sirkan ääni aivan kuin kaikki voittaneen\nvoitonlauluna. Kaukaa kuului kukon kiekumista, johon toinen läheltä\nvastasi. Kapakan äänet olivat vaijenneet; adjutantin voihke kuului vain\nennallaan. Natasha nosti itseään.\n\n-- Sonja, nukutko sinä? Äiti! -- kuiskasi hän.\n\nKukaan ei vastannut. Natasha nousi ylös hitaasti ja varovasti, siunasi\nitsensä ristinmerkillä ja laski varovasti kapean, notkean ja paljaan\njalkapohjansa likaiselle, kylmälle lattialle. Palkit narahtivat. Sitte\nhän juoksi muutamin nopein askelin kuin kissanpoika ovelle ja tarttui\nsen kylmään kahvaan.\n\nHänestä tuntui, että jokin jyskää tasaisesti kolhien mökin kaikkiin\nseiniin: kolhinta oli hänen pelosta tyrmistymäisillään olevan sydämensä\njyskytystä.\n\nHän aukasi oven, astui kynnyksen yli ja laski jalkansa eteisen\nkostealle, kylmälle maaperälle. Koleus virkisti häntä. Hän kopeloi\npaljaalla jalallaan eteisessä nukkuvaa miestä, harppasi tämän yli ja\navasi sen tuvan oven, jossa ruhtinas Andrei oli. Tuvassa oli pimeä.\nPeränurkassa sängyn vieressä, jolla jotakin virui, oli penkillä\npaksulle karrelle palanut talikyntteli.\n\nJo aamulla, jolloin Natashalle oli ilmotettu ruhtinas Andrein läsnäolo,\noli hän päättänyt, että hänen täytyy saada nähdä hänet. Hän ei tiennyt,\nmiksi näkemisen täytyi tapahtua, mutta kun hän tiesi samalla, että\nnäkeminen tulee olemaan tuskallinen, tuli hän yhä vakuutetummaksi\nsiitä, että se oli välttämätöntä.\n\nKoko päivän hän oli elänyt pelkästään siinä toivossa, että hän\nyöllä saa nähdä ruhtinas Andrein. Mutta kun tämä hetki oli nyt tullut,\nvaltasi hänet kauhu siitä, mitä hän nyt näkee. Miten rujoksi hän on\ntullut? Mitä hänestä on jälellä? Onko hän samallainen kuin tuo\nlakkaamatta voihkava adjutantti? On, semmoinen on hänkin. Hän oli\nNatashan mielikuvituksessa tuon kaamean voihkeen perikuva. Kun Natasha\nnäki nurkassa epäselvän möhkäleen ja luuli ruhtinas Andrein peitteen\nalla koholla olevia polvia hänen harteikseen, kuvastui hänen mieleensä\njokin hirmuinen ruumis ja hän pysähtyi kauhistuneena. Mutta valtava\nvoima veti häntä eteenpäin. Hän otti varovasti yhden askeleen, sitte\ntoisen ja tuli näin keskelle pienen tuvan lattiaa. Penkillä\npyhäinkuvien alla virui toinen mies (se oli Timohin) ja lattialla\nmakasi vielä kaksi muuta (nämä olivat lääkäri ja kamaripalvelija).\n\nKamaripalvelija kohotti itseään ja kuiskasi jotain. Timohin, jonka\nhaavottunutta jalkaa kovasti pakotti, oli valveilla ja katseli silmät\nihmeestä suurina äkkiä ilmestynyttä tyttöä, jonka verhona oli paita,\nyöröijy ja yömyssy. Kamaripalvelijan uninen ja säikähtynyt kysymys:\n\"mitä te tahdotte?\" saivat vain Natashan nopeammin lähestymään sitä,\nmikä nurkassa virui. Niin kammottavan vähän kuin tuo ruumis olikin\nihmisen kaltainen, täytyi hänen kuitenkin saada nähdä se. Hän astui\nkamaripalvelijan ohi. Kynttelin karsi katkesi ja hän näki selvästi\nkädet peitteen päällä lepäävän ruhtinas Andrein semmoisena, kuin hän\noli aina muulloinkin hänet nähnyt.\n\nRuhtinas Andrei oli samallainen kuin aina ennenkin, mutta hänen\nkasvojensa tulehtunut väri, sädehtivät silmät, jotka riemukkaina\nkatsoivat Natashaan ja varsinkin hänen lapsen-hento kaulansa, joka oli\npaljastunut näkyviin käärityn paidankauluksen alta, loivat hänelle\nerityisen viattoman, lapsellisen muodon, jommoista Natasha ei ollut\nvielä milloinkaan hänessä nähnyt. Hän astui ruhtinas Andrein luo ja\nnopein, notkein, nuortein liikkein laskeutui polvilleen.\n\nRuhtinas Andrei hymyili ja ojensi Natashalle kätensä.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nSeitsemän päivää oli kulunut siitä asti, kun ruhtinas Andrei oli\nvironnut tajuihinsa Borodinon taistelukentän sitoma-asemalla. Koko sen\najan hän oli ollut melkein yhtämittaisessa horrostilassa.\nVahingoittuneiden suolien kuumeinen ja tulehtunut tila oli niin\narveluttava, että lääkäri, joka seurasi haavottunutta, sanoi niiden\nvievän ruhtinas Andrein hautaan. Mutta seitsemäntenä päivänä söi sairas\nmielellään palan leipää teen kanssa ja lääkäri huomasi, että yleinen\nkuume väheni. Aamupuoleen heräsi ruhtinas Andrei tuntoihinsa.\nEnsimäisenä yönä Moskovasta lähdettyä oli ollut verrattain lämmin sää,\njosta syystä ruhtinas Andrei jätettiin yksin vaunuihin, mutta\nMitishtshissä oli hän vaatinut, että hänet oli vietävä huoneeseen ja\nettä hänelle annettaisiin teetä. Kipu, jonka mökkiin kantaminen\nhaavottuneelle tuotti, sai hänet äänekkäästi voihkamaan ja vei hänet\nuudestaan tainnoksiin. Kun hänet sitte oli asetettu kenttäsänkyyn,\nvirui hän pitkän aikaa silmät kiinni ja yhtään liikkumatta. Sitte hän\navasi silmänsä ja virkkoi heikolla äänellä: \"entäs tee?\" Tämä\npikkutarpeiden muistaminen hämmästytti lääkäriä. Lääkäri koetti suonta\nja huomasi mielipahakseen, että se oli entistä parempi. Mielipahakseen\nhuomasi lääkäri tämän siksi, että hän oli kokemuksesta vakuutettu\nsiitä, ettei ruhtinas Andrei voinut jäädä eloon ja että jollei hän\nkuole nyt, niin kuolee hän vielä suuremmissa tuskissa jonkun ajan\nkuluttua. Ruhtinas Andrein mukana kuletettiin häneen Moskovassa\nyhtynyttä Timohinia, joka oli hänen rykmenttinsä eversti ja jolla oli\npunainen nenännypykkä. Timohin oli saanut haavan jalkaansa samassa\nBorodinon taistelussa. Heidän mukanaan matkusti lääkäri, ruhtinaan\nkamaripalvelija, kuski sekä kaksi sotamiespalvelijaa.\n\nRuhtinas Andreille annettiin teetä. Hän joi ahneesti ja katsoi\nkuumeisilla silmillään vastapäätä olevaan oveen ikäänkuin koettaen\njotain ymmärtää ja muistella.\n\n-- En huoli enää. Onko Timohin siinä? -- kysyi hän.\n\nTimohin hiihättäytyi penkkiä myöten hänen luokseen.\n\n-- Tässä olen, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Mitenkä haava jaksaa?\n\n-- Minunko? Siinähän tuo menee. Entäs te?\n\nRuhtinas Andrei vaipui taas ajatuksiin aivan kuin jotain muistellen.\n\n-- Voisikohan saada kirjan? -- kysyi hän.\n\n-- Minkä kirjan?\n\n-- Raamatun. Minulla itselläni ei ole.\n\nLääkäri lupasi sen hommata ja rupesi kyselemään ruhtinaalta, miten hän\njaksoi. Ruhtinas Andrei vastaili kaikkiin lääkärin kysymyksiin\nväkinäisesti, mutta järkevästi ja sanoi sitte, että hänen alleen\npitäisi panna pehmeä alus, sillä muuten oli epämukava ja pakotti\nkovasti. Lääkäri ja kamaripalvelija nostivat sinellin, joka oli hänen\nverhonaan ja naamaansa vääristellen mädänneen lihan katkottavasta\nlöyhkästä he rupesivat tarkastamaan tuota kauheaa paikkaa. Lääkäri\nnäytti olevan jostain syystä tyytymätön, korjasi jotain uudelleen ja\nkäänsi sairasta niin, että tämä taas rupesi voihkamaan, meni\nkääntämisen tuottamasta tuskasta taas tainnoksiin ja rupesi hourimaan.\nHän puhui yhtämittaa siitä, että hänelle tuotaisiin joutuin se kirja ja\npantaisiin sinne hänen alleen.\n\n-- Ja mitä se teille maksaa! -- puheli hän. -- Minulla itselläni ei\nsitä ole, käykää hakemassa, olkaa hyvä. Pankaa se hetkiseksi alle, --\npuheli hän surkealla äänellä.\n\nLääkäri meni eteiseen pesemään käsiään.\n\n-- Se oli tosiaankin hävytöntä, -- virkkoi lääkäri kamaripalvelijalle.\n-- Minuutin verran olisi enää vienyt, kun olisi saanut tarkastetuksi\nlopulleen. Tuska on niin suuri, että minä ihmettelen, miten hän jaksaa\nkärsiä.\n\n-- Taisimmehan me alusen panna, Herra Jesus Kristus, -- virkkoi\nkamaripalvelija.\n\nEnsi kerran oli ruhtinas Andrei käsittänyt, missä hän oli ja miten\nhänen oli käynyt ja muisti olevansa haavottunut sinä hetkenä, kun\nvaunut olivat pysähtyneet Mitishtshissä ja kun hän oli pyytänyt päästä\ntupaan. Mutta mentyään taas sekasin kivusta, virkosi hän muistiinsa\ntoisen kerran silloin, kun hän joi teetä. Tällöinkin kuvastui hänen\nmieleensä kaikkea sitä muistellessa, mitä hänelle oli tapahtunut,\nkaikista elävämmin se hetki sitoma-asemalla, jolloin vihatun miehen\nkärsimyksiä nähdessä hänen mieleensä oli noussut niitä ajatuksia, jotka\nlupasivat hänelle uuden onnen. Nämä samat ajatukset valtasivat nytkin\nhänen sielunsa, vaikkakin hämärinä ja sekavina. Hän muisti, että\nhänellä nyt oli uusi onni ja että tällä onnella oli jotain yhteistä\nraamatun kanssa. Sen vuoksi oli hän tätä kirjaa pyytänytkin. Mutta\nhuono asento, joka hänen haavalleen oli annettu ja uusi kääntäminen\nveivät hänet taas sekasin, ja kolmannen kerran hän heräsi eloon vasta\nkeskellä yön hiljaisuutta. Kaikki nukkuivat hänen ympärillään. Sirkka\nvisersi toisessa tuvassa. Kylätiellä joku lauloi ja huusi. Russakoita\nkuhisi pöydällä, pyhäinkuvilla ja seinillä. Iso kärpänen härhätti hänen\npäänpohjissaan ja lenteli kynttelin ympärillä, joka oli palanut\npaksulle karrelle ja joka oli hänen vieressään.\n\nHänen sielunsa ei ollut säännöllisessä tilassa. Terve ihminen\najattelee, tuntee ja muistaa tavallisesti yht'aikaa lukemattoman joukon\nesineitä ja hänellä on myöskin valta ja voima valita määrätty sarja\najatuksia tai ilmiöitä sekä kiinnittää tähän yhteen sarjaan koko\nhuomionsa. Terve ihminen voi syvimpienkin mietteiden hetkenä irtautua\nniistä sanoakseen jonkun kohteliaan sanan huoneeseen tulleelle\nhenkilölle ja sen jälkeen uudestaan palata ajatuksiinsa. Ruhtinas\nAndrein sielu ei tässä suhteessa ollut säännöllisessä tilassa. Hänen\nsielunsa kaikki voimat olivat toimeliaammat ja selvemmät kuin koskaan\nmuulloin, mutta ne toimivat hänen tahdostaan riippumatta. Hänen\nmieleensä tulvi yht'aikaa mitä erilaisimpia ajatuksia ja mielikuvia.\nToisinaan alkoivat hänen ajatuksensa työskennellä niin voimakkaasti,\nselvästi ja syvästi, etteivät ne koskaan ennen olleet kyenneet\ntoimimaan sillä tavoin terveessä tilassa, mutta yhtäkkiä katkesivat ne\nkeskellä työskentelyään ja niiden sijaan tuli jokin aivan odottamaton\nmielikuva, vaan entiseen ajatukseen palata ei ollut voimia.\n\n\"Niin, minulle avautui uusi onni, jota ihmiseltä ei voi riistää pois\",\najatteli hän viruessaan hämärässä, hiljaisessa tuvassa ja katsoen\neteensä kuumeisen suurilla liikkumattomilla silmillä. \"Semmoinen onni,\njoka ei riipu aineellisesta hyvyydestä eikä aineellisista ulkonaisista\nvaikutuksista ihmiseen, ainoastaan sielun onni, rakkauden onni!\nKäsittää voi sen kuka ihminen tahansa, mutta tajuta ja määrätä on sen\nvoinut vain Jumala. Mutta miten on Jumala määrännyt tämän lain? Miksi\npoika?...\"\n\nJa yhtäkkiä katkesi näiden ajatusten kulku ja ruhtinas Andrei\nkuuli (tietämättä tapahtuiko se houreessa vai todellisuudessa) jonkin\nhiljaa kuiskivan äänen, joka herkeämättä toisti määräperäisesti:\n\"i-piti-piti-piti\" ja sitte, \"i-ti-ti\" ja uudelleen \"i-piti-piti-piti\"\nja \"i-ti-ti\". Samalla kertaa tämän kuiskivan soiton tahdin mukaisesti\ntunsi ruhtinas Andrei, että hänen kasvojensa yllä, aivan niiden\nkeskikohdalla kasvoi jokin kummallinen ilmarakennus hienoista\nneulasista tai puikoista. Hän tunsi (vaikka se olikin hänestä\nrasittavaa), että hänen täytyi huolellisesti pysytellä tasapainoa,\nettei tuo ilmarakennus romahtaisi alas. Mutta se romahti kuitenkin,\nvaan alkoi taas uudestaan hitaasti kasvaa kuiskivan soiton tahdissa.\n\"Nousee, nousee, kasvaa ja yhä nousee!\" puhui ruhtinas Andrei\nitsekseen. Kuunnellessaan kuiskivia ääniä ja tuntiessaan tuon nousevan\nja kasvavan puikkorakennuksen olemisen näki ruhtinas Andrei silloin\ntällöin vilaukselta myöskin kynttelin punaisen valon ja kuuli\nrussakkojen kuhinaa ja kärpäsen surinaa, joka hyppi hänen päänalustaan\nja kasvojaan vasten. Joka kerran kun kärpänen koski hänen kasvoihinsa,\ntuotti se hänelle polttavaa tunnetta. Mutta samassa ihmetytti häntä\nmyöskin se, että vaikka kärpänen pyöri ihan sillä alalla, jossa hänen\nkasvoilleen kohonnut ilmarakennus oli, ei se sitä kuitenkaan särkenyt.\nSitä paitsi oli olemassa vielä yksi tärkeä seikka. Se oli jokin valkea\noven suussa, sfinksipatsas ja tämä rasitti häntä myöskin.\n\n\"Mutta se on ehkä minun pöydällä oleva paitani\", ajatteli ruhtinas\nAndrei, \"ja nuo ovat minun jalkani ja tuo on ovi; mutta miksi kaikki\nnousee ja liikkuu 'i-piti-piti-piti i-ti-ti-i-piti-piti-piti'...\nRiittää jo, anna olla, herkeä\", sanoi ruhtinas Andrei jollekin\nvaivaloisesti. Vaan sitte taas alkoi ajatus ja tunne yht'äkkiä juosta\ntavattoman selvästi ja voimakkaasti.\n\n\"Niin, rakkaus (ajatteli hän taas aivan selvästi), mutta ei se rakkaus,\njoka rakastaa jonkin tähden, jotain varten tahi jostain syystä, vaan se\nrakkaus, jota minä tunsin ensi kerran silloin kuin minä kuoleman\nkielissä ollessani näin viholliseni ja sittenkin rupesin häntä\nrakastamaan. Minä tunsin sitä rakkauden tunnetta, joka on itseään\nsielun oleellisuutta ja jota varten ei tarvita esinettä. Minä tunnen\nnytkin tuota autuasta tunnetta. -- Rakastaa lähimmäisiään, rakastaa\nvihollisiaan. Rakastaa kaikkea -- rakastaa Jumalaa kaikissa ilmiöissä.\nKallista ihmistä voi rakastaa inhimillisellä rakkaudella, vaan\nvihollistaan voi rakastaa ainoastaan jumalallisella rakkaudella. Ja\njuuri tämän tähden minä tunsin suurta iloa, kun tunsin rakastavani sitä\nmiestä. Miten hänen lienee nyt? Liekö elossa...\n\n\"Inhimillisellä rakkaudella rakastaessa voi rakkaudesta siirtyä vihaan,\nmutta jumalallinen rakkaus ei voi muuttua. Ei mikään, ei kuolema, ei\nmikään voi sitä murtaa. Se on sielun oleellisuus. Vaan miten useita\nihmisiä minä olen vihannut elämässäni. Enkä ketään kaikista heistä ole\nrakastanut enkä vihannut niin kovasti kuin sitä naista.\" Ja samassa\nkuvastui hänen mieleensä Natasha, mutta toisenlaisena kuin hän ennen\noli hänelle kuvastunut: pelkkänä sulona ja iloisena itselleen. Ensi\nkerran kuvastui ruhtinas Andreille Natashan sielu. Ja hän käsitti\nNatashan tunteet, käsitti hänen kärsimyksensä, häpeänsä ja\nkatumuksensa. Nyt vasta ruhtinas Andrei ensi kerran käsitti\nkieltäytymisensä koko hirmuisuuden ja näki heidän väliensä\nrikkoutumisen koko kaameudessaan. \"Jos minä saisin vielä edes yhden\nainoan kerran nähdä häntä. Ja kerran vain hänen silmiinsä katsoen saada\nsanoa\"...\n\n\"I-piti-piti-piti i-ti-ti i-piti-piti\" -- puks! rapsahti kärpänen... Ja\nhänen huomionsa siirtyi yht'äkkiä toiseen todellisuuden ja houreen\nmaailmaan, jossa tapahtui jotain merkillistä. Tässä maailmassa yhä vain\nkaikki liikkui ennallaan, rakennus oli hajoamatta ja kasvoi ja nousi,\nkyntteli paloi ennallaan punaisine valokehineen ja sama paita-sfinksi\nlepäsi oven suussa. Mutta kaiken tämän ohella jokin narahti, tuoksahti\nraikas ilman tuntu ja uusi valkea, seisova sfinksi ilmestyi ovelle. Ja\ntämän sfinksin päässä olivat sen saman Natashan kalpeat kasvot ja\nsädehtivät silmät, jota hän äskenikään oli ajatellut.\n\n\"Oo, miten raskas on tämä haihtumaton houre\", ajatteli ruhtinas Andrei\nkoettaen karkottaa nuo kasvot pois mielikuvituksestaan. Mutta kasvot\nseisoivat hänen edessään todellisuuden voimassa ja ne lähenivät häntä.\nRuhtinas Andrei halusi palata puhtaan ajatuksen taannoiseen maailmaan,\nvaan hän ei voinut, sillä houre veti häntä omaan maailmaansa. Hiljainen\nkuiskiva ääni jatkoi tahdikasta piipitystään, häntä ahdisti ja painoi,\njokin kasvoi ja kummalliset kasvot seisoivat hänen edessään. Ruhtinas\nAndrei kokosi kaikki voimansa noustakseen hereille. Hän liikahti, mutta\nsamassa alkoi hänen korvissaan soida, silmänsä sameni ja hän kadotti\ntajunsa, kuten veteen viskautunut. Kun hän heräsi, seisoi Natasha\npolvillaan hänen edessään, se sama elävä Natasha, jota hän oli halunnut\nrakastaa enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa sillä uudella\npuhtaalla, jumalallisella rakkaudella, joka nyt oli hänelle avautunut.\nHän ymmärsi, että siinä oli elävä, todellinen Natasha ja hän ei\nihmetellyt, vaan riemuitsi hiljaa. Natasha oli polvillaan ja\nsäikähtyneenä, mutta samalla jähmettyneenä (hän ei voinut liikahtaa)\nkatsoi häneen kyyneleitä pidättäen. Natashan kasvot olivat kalpeat ja\nliikkumattomat. Ainoastaan niiden alaosassa värisi jotain.\n\nRuhtinas Andrei huokasi helpotukesta, hymyili ja ojensi kätensä.\n\n-- Tekö? -- sanoi hän. -- Miten onnellista!\n\nNatasha siirtyi polvillaan nopein, mutta varovin liikkein hänen\nviereensä ja tartuttuaan varovasti ruhtinas Andrein käteen hän kumarsi\nkasvonsa sen yli ja rupesi sitä suutelemaan huulten tuskin koskiessa\nkäteen.\n\n-- Antakaa anteeksi! -- sanoi Natasha kuiskaten, nosti päänsä ja loi\nkatseen ruhtinas Andreihin. -- Antakaa minulle anteeksi!\n\n-- Minä rakastan teitä, -- virkkoi ruhtinas Andrei.\n\n-- Antakaa anteeksi...\n\n-- Mitä anteeksi? -- kysyi ruhtinas Andrei.\n\n-- Antakaa minulle anteeksi se, mitä minä olen teh ... nyt, -- virkkoi\nNatasha tuskin kuultavasti kuiskaten katkonaisella äänellä ja rupesi\nentistä tiheämmin suutelemaan ruhtinas Andrein kättä huulten tuskin\nsiihen koskiessa.\n\n-- Minä rakastan sinua enemmän ja paremmin kuin ennen, -- sanoi\nruhtinas Andrei ja kohotti kädellään Natashan kasvoja niin, että hän\nolisi nähnyt hänen silmänsä.\n\nNämä silmät, joissa kimmelsi onnen kyyneleitä, katsoivat ruhtinas\nAndreihin arasti, säälivästi ja riemukkaan rakkaasti. Natashan kalpeat\nja laihat kasvot pöhöttyneine huulineen olivat enemmän kuin rumat, ne\nolivat kammottavat. Mutta näitä kasvoja ei ruhtinas Andrei nähnyt, hän\nnäki sädehtivät silmät, jotka olivat ihanat. Heidän takanaan kuului\npuhelua.\n\nPjotr, kamaripalvelija, joka nyt oli täydellisesti herännyt unesta,\nherätti lääkäriä. Timohin, joka ei ollut saanut unta jalan\npakotukselta, oli jo alusta saakka nähnyt kaikki, mitä oli tapahtunut\nja huolellisesti peitellen hurstilla pukematonta ruumistaan hän oli\nääneti kyyhöttänyt penkillä.\n\n-- Mitäs tämä on? -- kysyi lääkäri makuusijaltaan nousten. -- Suvaitkaa\npoistua, neiti.\n\nSamaan aikaan alkoi jyskyttää oveen tyttö, jonka tytärtään haikaileva\nkreivitär oli lähettänyt.\n\nNatasha läksi tuvasta kuin kesken untaan herätetty unessakävijä ja\npalattuaan toiseen tupaan hän kaatui itkien vuoteelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä päivästä pitäen koko seuraavan Rostovilaisten matkustuksen ajan\npysyi Natasha kaikissa levähdys- ja yöpaikoissa luopumattomana\nhaavottuneen Bolkonskin luona ja lääkärin täytyi tunnustaa, ettei hän\nollut odottanut neidolta moista lujuutta ja taitoa haavottuneen\nhoitamisessa.\n\nNiin kauhealta kuin kreivittärestä tuntuikin ajatus, että ruhtinas\nAndrei voi kuolla (joka oli hyvin luultavaa lääkärin mielestä) matkalla\nhänen tyttärensä käsiin, ei hän kuitenkaan voinut vastustaa Natashaa.\nVaikka haavottuneen ruhtinas Andrein ja Natashan välille muodostuneen\nlähestymisen tähden johtuikin mieleen, että ruhtinas Andrein\nparannuttua sulhasen ja morsiamen entinen suhde saattoi uudistua, ei\nkukaan kuitenkaan puhunut tästä ja kaikista vähimmin Natasha ja\nruhtinas Andrei, sillä ratkaisematon, häälyvä kysymys ei ainoastaan\nBolkonskin, vaan myöskin koko Venäjän elämästä tai kuolemasta karkotti\npois kaikki muut arvelut.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nPierre heräsi syyskuun 3 p:nä myöhään. Hänen päätään kivisti. Puku,\njossa hän oli nukkunut riisuutumatta, rasitti hänen ruumistaan. Ja\nhänen sydäntään ahdisti sekava tunne jostain häpeällisestä, jonka hän\neilen oli tehnyt. Tämä häpeällinen teko oli hänen eilinen keskustelunsa\nkapteeni Ramballen kanssa.\n\nKello osotti 11, mutta ulkona näytti olevan hyvin sumuista. Pierre\nnousi ylös, hieroi silmiään ja nähtyään pistoolin, jonka Gerasim oli\npannut takasin pöydälle, muisti Pierre, missä hän oli ja mitä hänen oli\ntehtävä, juuri tänä päivänä.\n\n\"Enköhän jo ole myöhästynyt?\" ajatteli Pierre. \"Tuskin, _hänen_ tulonsa\nMoskovaan ei varmaankaan tapahdu ennen kello 12.\"\n\nMutta Pierre ei malttanut jatkaa miettimistään siitä, mikä häntä\nodotti, vaan jouduttautui lähtöön.\n\nKohenneltuaan pukuaan otti Pierre pistoolin käteensä ja aikoi lähteä.\nVaan silloin johtui hänen mieleensä ensi kerran ajatus, miten hän\nkantaisi ulkona asettaan, ei kai suinkaan kädessä. Ja hankalaa oli\npiilottaa kookas pistooli leveän kauhtanankin alle. Sitä ei voinut\npistää vyön alle eikä kainaloonkaan, niin ettei sitä olisi huomannut.\nKaiken lisäksi oli pistooli lataamaton eikä Pierre joutanut sitä enää\nlataamaan. \"Samahan se on tikarikin\", sanoi Pierre itselleen, vaikka\nhän oli usean kerran aikomuksensa täytäntöönpanoa miettiessään\npäätellyt mielessään, että ylioppilaan pahin erehdys 1809 oli ollut\nsiinä, että hän oli yrittänyt murhata Napoleonin tikarilla. Mutta\nikäänkuin Pierren päätarkotuksena ei olisi ollutkaan täyttää aijottu\nteko, vaan näyttää itselleen, ettei hän peräydy aikomuksestaan, vaan\ntekee kaikki sen toteuttamiseksi, tempasi hän nopeasti Suharevin tornin\nluota yht'aikaa pistoolin kanssa otetun tylsän, loville lohkeutuneen\ntikarin, joka oli viheriässä tupessa ja pisti sen liivinsä poveen.\n\nVyötettyään kauhtanan kiinni ja vedettyään hatun syvälle silmilleen\nläksi Pierre menemään pitkin käytävää niin varovasti, ettei kapteeni\nolisi kuullut ja astui ulos kadulle.\n\nSe tulipalo, jota hän eilen illalla oli katsellut aivan\nvälinpitämättömästi, oli yöllä yltynyt paljoa suuremmaksi. Moskova\npaloi jo useista paikoin. Tulen vallassa olivat Karetni Rjad,\nMoskova-joen takainen kaupunginosa, Gostinny Dvor, Povarskaja, lotjat\nMoskova-joessa ja halkovarastot Dorogomilovin sillan luona.\n\nPierren tie vei poikkikatuja myöten Povarskajalle ja sieltä Arbatille\nNikola Javlennin kirkolle, jonka luona hän oli jo aikoja sitte valinnut\nmielikuvituksissaan sen paikan, jossa hänen tekonsa piti tapahtua.\nUseimpien talojen portit ja ikkunaluukut olivat kiinni. Kadut olivat\nautiot. Ilmassa haisi käry ja savu. Silloin tällöin tuli vastaan\nlevottoman ja aran näköisiä venäläisiä sekä ranskalaisia, joiden\nulkoasu ei ollut ollenkaan kaupunkilaisen vaan leirissä olevan\nnäköinen. Kummatkin katsoivat Pierreä oudoin silmäyksin. Venäläisten\nhuomiota herätti paitsi Pierren kookkuus ja paksuus ja omituisen synkän\nmiettivä ja kärsivä kasvojen ilme sekä koko hänen asunsa, myöskin se,\netteivät he ymmärtäneet, mihin säätyyn tuo mies oikeastaan kuului.\nRanskalaiset taas silmäilivät Pierreä oudostellen varsinkin siitä\nsyystä, että Pierre päinvastoin kuin muut venäläiset, jotka tarkastivat\nranskalaisia joko peloissaan tai uteliaina, ei piitannut heistä mitään.\nErään talon portilla pysähdytti Pierren kolme ranskalaista, jotka\nsolkkasivat jotain heitä ymmärtämättömille venäläisille ja kysyivät\nhäneltä, eikö hän osaisi ranskaa.\n\nPierre pudisti kieltävästi päätään ja jatkoi kulkuaan. Eräällä kadulla\nhuusi häntä pysähtymään viheriän laatikon luona seisova vahtisotamies,\nmutta Pierre tajusi vasta toisesta ankarasta huudosta ja kiväärin\nkolinasta, kun vahtisotamies otti sen käteensä, että hänen oli\nkierrettävä toista puolta katua. Pierre ei nähnyt eikä kuullut mitään,\nmitä hänen ympärillään tapahtui. Hän kuletti kiiruimman kaupalla ja\nkauhun tuntein aikomustaan mielessään jonain pelottavan raskaana ja\nhänelle ventovieraana ja pelkäsi, ettei se vain haihtuisi hänestä,\njosta eilinen päivä oli varottavana esimerkkinä. Mutta Pierren ei oltu\nsuotu viedä mielialaansa eheänä siihen paikkaan saakka, jonne hän oli\nmenossa. Vaikka hänen matkaansa ei olisikaan estänyt mikään ulkonainen\nseikka, ei hänen aikomuksensa voinut tulla toteutetuksi yksistään siitä\nsyystä, että Napoleon oli jo neljä tuntia sitte kulkenut Dorogomilovin\netukaupungista Arbatin kautta Kremliin ja istui nyt parhaillaan\näärettömän synkkänä Kremlin palatsin keisarillisessa kabinetissa antaen\nseikkaperäisiä ja täsmällisiä käskyjä niistä toimenpiteistä, joihin oli\nviipymättä ryhdyttävä tulipalojen sammuttamiseksi, sotarosvouden\nehkäisemiseksi ja väestön rauhottamiseksi. Mutta tätä ei Pierre\ntiennyt. Asiaansa umpipäihin uponneena hän kärsi ankaraa ahdistusta,\nkuten ihminen, joka itsepäisesti on ryhtynyt semmoiseen tekoon, jonka\nmahdottomuus ei ole sen vaikeudessa, vaan sen laadun luonnottomuudessa\ntekijän omaan luonteeseen nähden. Häntä ahdisti kammo siitä, että hän\nraukeaa ratkaisevana hetkenä ja kadottaa sen tähden kunnioituksen\nitseensä.\n\nVaikkei Pierre nähnyt eikä kuullut mitään, mitä hänen ympärillään\ntapahtui, kulki hän kuitenkin vaistomaisesti oikeaa suuntaa eikä\nerehtynyt kaduilta, jotka hänet veivät Povarskajalle.\n\nMikäli Pierre pääsi lähemmä Povarskajaa, tulvi savua häntä vastaan yhä\nenemmän. Tuntui jo palon lämmittävää hehkua. Siellä täällä roihusi\ntulenkielekkeitä näkyviin katonharjojen takaa. Kansaakin näkyi kaduilla\njo enemmän ja se oli entistä levottomampaa. Mutta vaikka Pierre\ntunsikin, että jotain tavatonta tapahtui hänen ympärillään, ei hän\nkuitenkaan oivaltanut, että hän läheni tulipaloa. Kun Pierre kulki\nerästä rakentamattoman paikan poikki vievää polkua, jota paikkaa\nrajotti yhdeltä puolen Povarskaja ja toiselta ruhtinas Grusinskin talon\npuistot, kaikui yhtäkkiä hänen korviinsa aivan hänen vierestään naisen\nhaikea itku. Pierre pysähtyi aivan kuin unesta heräten ja nosti päänsä.\n\nKulottuneelle, pölyiselle nurmelle vähän matkaa tiestä oli kaadettu\nläjään talouskaluja: patjoja, teekeittiö, pyhäinkuvia ja kirstuja.\nMaassa kirstujen vieressä istui keski-ikäinen, laiha nainen, jonka\npitkät etuhampaat pistivät huulien ulkopuolelle ja joka oli puettu\nmustaan pukuun ja myssyyn. Nainen itki tikahtuakseen ruumistaan\nheilutellen ja jotain hoputen. Kaksi tyttöä, 10-12 vuoden ikäisiä,\njoilla oli lyhyet, likaiset mekot ja nutut päällä, katsoivat äitiinsä\nkalpein, säikähtynein kasvoin. Nuorin lapsi, 7 vuoden korvilla oleva\npoika, jonka pukuna oli puseropahanen ja vierailta saatu luonnottoman\niso kartuusi, itki hoitajamummon sylissä. Paljasjalkainen, likainen\npalvelustyttö istui kirstulla, oli purkanut vaalavan hiuspalmikkonsa ja\nnyhti nyt kärventyneitä suortuvia tuontuostakin niitä haistellen.\nVaimon mies, pieni kumaraselkäinen kötys, joka oli pikkuvirkamiehen\nunivormussa ja jolla oli kiekeroinen poskiparta sekä sileät, suoraan\npäähän painetun kartuusin alta näkyvät ohimot, siirteli liikkumattomin\nkasvoin kirstuja, jotka olivat pinotut päällekkäin ja kiskoi niiden\nalta joitain vaatekappaleita.\n\nNainen heittäytyi melkein viskautumalla Pierren jalkoihin, kun hän\nhuomasi hänet.\n\n-- Rakkaat ihmiset, oikeauskoiset kristityt, pelastakaa, auttakaa,\nrakas ystävä!... Auttakaa, auttakaa, -- puheli hän itkunsa seasta. --\nTyttö!... Lapseni!... Nuorimman tyttöni jättivät!... Paloi poloinen!\nOi, voivoi! Sitäkö varten sinua hell... Oi, voi-voi!\n\n-- Heitä jo, Marja Nikolajevna, -- virkkoi mies hiljaisella äänellä\nvaimolleen ja nähtävästi vain siksi, että olisi näyttänyt\nsyyttömyytensä vieraan henkilön läsnäollessa. -- Tytön on luultavasti\nsisar pelastanut, ei suinkaan se muualla ole! -- lisäsi hän.\n\n-- Pölkky, julmuri! -- kirkasi nainen vihaisesti ja lakkasi samassa\nitkemästä. -- Sinulla ei ole sydäntä, omaa lastasi et sääli. Joku muu\nolisi tulestakin ottanut. Mutta sinä olet pölkky, vaan et ihminen etkä\nisä. Te olette jalomielinen mies, -- kääntyi nainen nyyhkyttäen\nPierreen, -- naapurissa syttyi palamaan ja sieltä hyökäsi tulen meille.\nPalvelustyttö alkoi huutaa: palaa! Hätä käteen ja tavaroita hamuamaan.\nMutta niine hyvinemme hypättiin, mitä päällä oli... Tuossa on, mitä\nsaatiin... Pyhiä esineitä ja myötäjäispatja, muu kaikki on mennyttä\nkalua. Missä lapset on -- Kotitshkaa ei olekaan! Ooo! Oo! Herra\nJumala!... -- ja hän purskahti taas itkuun. -- Kultainen pienokaiseni!\nPalanut, palanut!\n\n-- Mihin, mihin hän jäi? -- kysyi Pierre.\n\nPierren kasvojen elpyvästä ilmeestä päätti nainen, että tämä mies voi\nhäntä auttaa.\n\n-- Batjushka! Isä! -- parkui nainen Pierren jalkoja syleillen. --\nHyväntekijäni, rauhoita edes sydämeni... Aniska, lurjus, mene\nsaattamaan, -- huusi hän palvelustytölle suu vihasta ammollaan, jolloin\nhänen pitkät hampaansa pistivät entistä enemmän näkyviin.\n\n-- Saata, saata, minä ... minä ... teen, -- virkkoi Pierre\nhätääntyneellä äänellä.\n\nLikainen palvelustyttö nousi kirstujen luota, kääri palmikkonsa ja\nhuokaistuaan läksi astumaan polkua, jolloin hänen tylsät, paljaat\njalkansa vilkuivat hameiden alta. Oli kuin olisi Pierre yht'äkkiä\nherännyt raskaasta horroksesta. Hän kohotti päänsä pystymmä, hänen\nsilmiinsä syttyi elämän hehku ja läksi nopein askelin tytön jälestä,\nastui tämän ohi ja tuli Povarskajalle. Katu oli kokonaan mustan savun\nvallassa. Tulenkielekkeitä roihuili siellä täällä savun seassa. Suuri\nväkijoukko tungeskeli palon luona. Keskellä katua seisoi ranskalainen\nkenraali ja puhui jotain hänen ympärillään oleville. Pierre, jonka\njälestä laahusti tyttö, aikoi mennä sille paikalle, jossa kenraali\nseisoi, mutta ranskalaiset sotamiehet estivät hänet.\n\n-- _On ne passe pas_,[277] -- huusi hänelle eräs.\n\n-- Tänne, setä, -- huudahti tyttö, -- mennään täältä Nikulinin kautta.\n\nPierre kääntyi takasin ja läksi vähäväliä hypähdellen tytön jälestä.\nTyttö juoksi kadun poikki, kääntyi vasemmalle toiselle kadulle ja\npäästyään kolmen talon ohi kääntyi oikealle ja meni eräästä portista\nsisään.\n\n-- Se on täällä, -- sanoi tyttö.\n\nJa juostuaan pihan yli avasi hän lauta-aidassa olevan pikku portin,\npysähtyi ja näytti Pierrelle pientä puurakennusta, joka roihusi\nilmiliekissä. Toinen puoli rakennusta oli luhistunut, toinen vielä\npaloi ja liekit pursuivat kirkkaina ikkuna-aukoista ja katosta.\n\nKun Pierre pääsi portille, humahti häntä vastaan kuuma ja hänen oli\npakko pysähtyä.\n\n-- Mikä, mikä teidän talonne on? -- kysyi hän.\n\n-- Oi-joi-joi! -- alkoi tyttö parkua ja osotti rakennusta. -- Tuo\ntuossa se oli meidän kortteerimme. Paloit, poloinen pesämme. Katitshka,\nneitiseni ainoiseni, voi-voi-voi! -- parkui Aniska, joka tulipalon\nnähdessään tunsi tarvitsevansa ilmaista omatkin tunteensa.\n\nPierre koetti työntäytyä lähemmä rakennusta, mutta paahde oli niin\nkova, että hänen täytyi kiertää rakennus, jolloin hän joutui erään\nsuuren talon luo, josta paloi vasta katon toinen puoli ja jonka luona\nkiehui joukko ranskalaisia. Alussa ei Pierre ymmärtänyt, mitä nuo\nranskalaiset oikeastaan tekivät, jotka näyttivät jotain kanneksivan,\nmutta huomattuaan edessään erään sotamiehen hosuvan tylsällä säilällään\nmuuatta musikkaa, jolta hän kiskoi revonnahkaturkkia, käsitti Pierre\nhämärästi, että tässä oltiin ryöstämässä, mutta hän ei joutanut\nviipymään tässä ajatuksessa.\n\nRomahtelevien seinien ja kattojen ryminä ja roiske, liekkien kohina ja\nräiske, kansan vilkkaat huudot, myllertävien mustien savupilvien näky,\njotka väleensä sakenivat sydensynkiksi, väleensä ohenivat vaaleammiksi\nja joissa välähteli säkenien räiskyviä sarjoja sekä paikoin hulmuavia,\npunaisen hohtavia roihukierteitä, paikoin kullanvälkkyviä, seiniä\nnuolevia tulikielekkeitä ynnä ankaran kuuman ja savun tuntu ja\nreippaiden liikkeiden näkeminen -- kaikki tämä teki Pierreen\ntulipalojen tavallisen kiihottavan vaikutuksen. Ja tämä vaikutus tuntui\nPierressä sitäkin voimakkaammalta, kun hän tulipalon nähdessään\nyhtäkkiä tunsi vapautuneeksi ahdistavista ajatuksistaan. Hän tunsi\nitsensä nuoreksi, iloiseksi, sukkelaksi ja päättäväksi. Hän juoksi\nrakennuksen ympäri ja aikoi juosta sille puolen sitä, joka vielä oli\npystyssä, kun aivan hänen päänsä kohdalla kuului useiden äänien huutoa\nja samassa jonkin hänen viereensä pudonneen raskaan esineen rusketta ja\nhelinää.\n\nPierre katsahti ylös ja näki rakennuksen ikkunoissa ranskalaisia, jotka\nolivat heittäneet alas piirongin laatikon, joka oli täynnä jonkinlaisia\nmetalli-esineitä. Toiset ranskalaiset sotamiehet, jotka seisoivat\nmaassa, menivät laatikon luo.\n\n-- _Eh bien, qu'est ce qu'il veut celui-là_?[278] -- ärjäsi eräs\nranskalainen Pierrelle.\n\n-- _Un enfant dans cette maison. N'avez vous pas vu un enfant_?[279] --\nkysyi Pierre.\n\n-- _Tiens, qu'est ce qu'il chante celui-là? Va te promener_,[280]\nkuului ääniä ja eräs sotamiehistä, joka nähtävästi pelkäsi, että Pierre\nsieppaisi heiltä hopea- ja pronssiesineitä, joita oli laatikossa, astui\nuhkaavasti Pierren eteen.\n\n-- _Un enfant_? -- huusi ylhäältä eräs sotamies. -- _J'ai entendu\npiailler quelque chose an jardin. Peut-être c'est son moutard, au bon\nhomme. Faut être humain, voyez vous_...[281]\n\n-- _Où est-il? Où est-il_?[282] -- kyseli Pierre.\n\n-- _Par ici! Par ici_![283] -- huusi hänelle ranskalainen ikkunasta ja\nosotti rakennuksen takana olevaan puutarhaan päin. -- _Attendez, je\nvais des cendre_.[284]\n\nHetkisen kuluttua hyppäsi alakerroksen ikkunasta mustasilmäinen\nranskalainen, jolla oli omituinen läiskä poskessa ja ainoastaan paita\npäällä, kosketti Pierren olkapäähän ja juoksi tämän kanssa puutarhaan.\n\n-- _Dépêchez vous, vous autres_, -- huudahti ranskalainen tovereilleen,\n-- _commence à faire chaud_.[285]\n\nPäästyään rakennuksen taa hiekotetulle käytävälle tempasi ranskalainen\nPierreä kädestä ja osotti erästä penkkiä. Penkin alla lepäsi 3-vuotinen\ntyttönen vaaleanpunaisessa mekossa.\n\n-- _Voila votre moutard. Ah, une petite, tant mieux_, -- sanoi\nranskalainen. -- _A revoir, mon gros. Faut être humain. Nous sommes\ntous mortels, voyez-vous_,[286] ja läiskäposkinen ranskalainen juoksi\ntakasin toverinsa luo.\n\nIlosta melkein läkähtyen juoksi Pierre tyttösen luo ja aikoi ottaa\nlapsen syliinsä. Mutta kun tyttönen, joka oli riisitautinen, äitinsä\nmuotoinen ja epämiellyttävän näköinen, huomasi oudon miehen, läksi hän\nitkussa suin juoksemaan karkuun. Pierre otti kuitenkin tyttösen kiinni\nja nosti syliinsä. Lapsi kirkui haikean vihaisesti, rupesi kätösillään\nrepimään itsestään irti Pierren käsiä ja sylkeä valuvalla suullaan\npureksimaan niitä. Pierren valtasi kauhun ja inhon tunne, aivan\nsamallainen kuin se, jota hän tunsi pieniin elukkoihin koskiessaan.\nMutta Pierre pakotti itsensä pitämään lasta sylissään ja hän riensi sen\nkanssa suuren rakennuksen luo. Mutta samaa tietä oli mahdoton päästä\ntakasin. Kun Aniska-tyttökään ei enää ollut näkyvissä, riensi Pierre\nsäälin ja inhon tuntein rutistaen sekä painaen mahdollisimman hellästi\nrintaansa vasten surkeasti ruikuttavaa, märkää lasta, puutarhan kautta\netsimään toista tietä.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nKun Pierre pihoja ja kujia kierrettyään oli päässyt takasin Grusinskin\npuutarhan luo Povarskajan kulmaan, ei hän ensi hetkenä tuntenut sitä\npaikkaa, josta hän oli lähtenyt lasta hakemaan, sillä se oli\nkasaantunut niin täyteen kansaa ja tulipalosta pelastettuja tavaroita.\nPaitsi venäläisiä perheitä tavaroineen oli täällä myöskin muutamia\nerilaisissa pukimissa olevia ranskalaisia sotamiehiä. Pierre ei\nkiinnittänyt näihin mitään huomiota. Hän jouduttautui etsimään\nvirkamiehen perhettä antaakseen lapsen äidille ja mennäkseen uudelleen\npelastamaan muita. Pierrestä tuntui, että hänellä oli jotain vielä\npaljon ja kiireellistä tekemistä. Kuumuudesta ja juoksusta lämmittyään\ntunsi Pierre tänä hetkenä suonissaan entistä voimakkaammin sitä\nnuoruutta, virkeyttä ja päättäväisyyttä, joka hänet oli vallannut\nsilloin, kun hän oli lähtenyt lasta pelastamaan. Tyttönen oli nyt\ntyyntynyt ja pidellen kätösillään kiinni Pierren kauluksesta hän\nkatseli ympärilleen kuin villi elukan poikanen. Pierre katsahti silloin\ntällöin tyttöään eikä voinut olla hieman hymyilemättä. Hänestä tuntui,\nettä hän näki jotain liikuttavan viatonta lapsen pelokkaissa,\nsairaalloisissa kasvoissa.\n\nKun Pierre saapui taannoiselle paikalle, ei siellä ollut virkamiestä\neikä tämän vaimoa. Pierre tunkeutui nopein askelin väkijoukkoon ja\ntarkasteli ihmisten kasvoja. Tällöin hän tuli huomanneeksi grusialaisen\ntahi armenialaisen perheen, jonka muodosti kaunismuotoinen, hyvin vanha\nmies, jolla oli itämaalaiset kasvot, päällä lyhyt umpinuttu ja uudet\nsaappaat, sekä samantyyppinen vanha eukko ja nuori nainen. Tämä aivan\nnuori nainen näytti Pierrestä idän kauneuden täydellisyydeltä jyrkän\nkaartuvine mustine kulmakarvoineen ja hämmästyttävän hennonpunaisine\nihanine kasvoineen, joilla ei ollut mitään ilmettä. Hujanhajan\nheitettyjen tavaraläjien ja väkijoukon seassa hän näytti muhkeassa\nsilkkipuvussaan ja heleän sinisessä huivissaan, joka peitti hänen\npäänsä, hennolta ansarikukalta, joka on heitetty hangelle. Hän istui\nnyyttien päällä eukon takana ja katsoi liikkumattoman suurine, tummine\nsilmineen, joita kattoivat pitkät ripset, maahan. Hän näytti tuntevan\nkauneutensa ja oli senvuoksi peloissaan. Nämä kasvot hämmästyttivät\nPierreä siinä määrin, että hän kiireestään huolimatta kääntyi aidan\nviertä kulkiessaan muutamia kertoja katsomaan kaunotarta. Kun Pierre ei\nlöytänyt niitä, joita hän etsi, pysähtyi hän ja rupesi silmäilemään\nympärilleen.\n\nPierre ja lapsi hänen sylissään pistivät nyt entistä enemmän silmiin ja\nhänen ympärilleen kerääntyi muutamia venäläisiä miehiä ja naisia.\n\n-- Oletko kadottanut jonkun, rakas ihminen? -- Itse taidatte olla\njalosukuisia vai mitä? Kenenkäs se tuo lapsi on? -- kyseltiin häneltä.\n\nPierre vastasi, että lapsi on erään mustapukuisen naisen, joka oli\nistunut tässä kohden sekä kysyi, eikö kuka tuntisi naista ja mihin hän\non poistunut.\n\n-- Ne taitavat olla Anferovit, -- sanoi eräs vanha djakon\nkesakkonaamaiselle akalle. -- Herra armahtakoon, Herra armahtakoon, --\nlisäsi hän ominaisella bassoäänellään.\n\n-- Eihän ne Anferovia ole, -- sanoi akka. -- Anferovit läksivät jo\naamulla. Lapsi on joko Marja Nikolajevnan tahi Ivanovien.\n\n-- Hän sanoo sitä naiseksi, vaan Marja Nikolajevna on rouva, -- virkkoi\neräs herraspalvelija.\n\n-- Ettekös te tunne, hänellä on pitkät hampaat, laiha... -- sanoi\nPierre.\n\n-- Sitte se onkin Merja Nikolajevna. Ne läksivät puutarhaan, kun nuo\nsudet tähän viskasi, -- sanoi akka ranskalaisiin sotamiehiin viitaten.\n\n-- Oo, Herra armahtakoon, -- tokasi taas djakon.\n\n-- Menkää te sinne, ne ovat siellä. Hän se on se sama. Yhä itki ja\ntuskaili, -- sanoi taas akka. -- Hän se on. Tuonne noin.\n\nMutta Pierre ei kuunnellut akkaa. Hän oli muutaman tuokioisen aikaa\nkatsonut silmiään hellittämättä siihen, mitä muutaman askeleen päässä\nhänestä tapahtui. Hän katseli armenialaista perhettä ja kahta\nranskalaista sotamiestä, jotka olivat tulleet armenialaisten luo.\nToinen sotamiehistä, pieni, liukaselkeinen mies oli sinisessä\nsinellissä, joka oli vyötetty nuoralla. Päässä oli korkea patalakki,\njalat olivat paljaat. Toinen, joka erityisesti herätti Pierren\nhuomiota, oli pitkä, kumaraharteinen, valkoverinen ja laiha mies,\nliikkeiltään hidas ja kasvoilla tylsä ilme. Tämä sotamies oli\npörhökarvaisessa viitassa, sinisissä housuissa ja jalassa suuret\nkenkärajot. Pieni ranskalainen, joka oli sinisessä sinellissä ja\npaljain jaloin, sanoi heti jotain armenilaisten luo mentyään ja tarttui\nukon jalkoihin, jolloin viimemainittu heti rupesi riisumaan\nsaappaitaan. Toinen pysähtyi kaunottaren viereen ja katsoi tähän\nääneti, liikkumatta, kädet housuntaskuissa.\n\n-- Ota, ota lapsi, -- virkkoi Pierre tyttöstä ojentaen ja käskevästi ja\nnopeasti kääntyen akkaan. -- Anna sinä hänet heille! -- lisäsi hän\nmelkein ärjäsemällä akalle, laski lapsen maahan ja kääntyi taas\nkatsomaan ranskalaisia ja armenialaista perhettä.\n\nUkko istui nyt jo paljain jaloin. Pieni ranskalainen sotamies oli\nkiskonut saappaat ukon jalasta ja läiskytteli niitä vastakkain. Ukko\npuheli jotain itku kurkussa, mutta Pierre kuuli sitä vain ohimennen.\nKoko hänen huomionsa oli kiintynyt pitkään ranskalaiseen, joka nyt\nvetelästi heiluen läheni nuorta naista, otti kädet taskustaan ja\ntarttui kaunottaren kaulaan.\n\nArmenialainen kaunotar istui vain entisessä liikkumattomassa\nasennossaan pitkät silmäripset painuksissa eikä näyttänyt ollenkaan\nnäkevän eikä tuntevan, mitä sotamies hänelle teki.\n\nSillä aikaa kun Pierre otti ne muutamat askeleet, jotka erottivat hänet\nranskalaisista sotamiehistä, ehti pitkä ranskalainen sotarosvo riistää\nnuoren naisen kaulassa olevan helminauhan, jolloin nainen tarttui\nkaulaansa ja kirkasi vihlovalla äänellä.\n\n-- _Laissez cette femme_![287] -- sähisi Pierre vimmastuneena, tarttui\npitkän ranskalaisen olkapäihin ja heitti tämän syrjään.\n\nSotamies kaatui, nousi ylös ja juoksi tiehensä. Mutta hänen toverinsa,\nheitettyään saappaat käsistään, paljasti miekkansa ja astui uhkaavasti\nPierren eteen...\n\n-- _Voyons, pas de bêtises_.[288] -- karjasi hän.\n\nPierre oli joutunut semmoiseen vimman huumaukseen, jossa hän ei\nmuistanut mitään ja jossa hänen voimansa kasvoivat kymmenkertaisiksi.\nHän hyökkäsi käsiksi paljasjalkaiseen ranskalaiseen ja ennenkuin tämä\nehti ojentaa asettaan, löi Pierre hänet nurin ja alkoi peltoa\nnyrkeillään. Väkijoukosta kuului hyväksymishuutoja, vaan samassa\npuhalsi kulman takaa ranskalainen ulanipatrulli. Ulanit laskivat\njuoksujalkaa Pierren ja ranskalaisen luo ja piirittivät nämä. Mitä\ntämän jälkeen tapahtui, siitä ei Pierre muistanut mitään. Hän muisti\nvain hämärästi, että hän oli jotain lyönyt, että häntä oli lyöty ja\nvihdoin tunsi hän kätensä olevan sidotut ja ranskalaisten seisovan\nhänen ympärillään ja tarkastavan hänen vaatteitaan.\n\n-- _Il a un poignard, liutenant_,[289] -- olivat ensimäiset sanat,\njotka Pierre tajusi.\n\n-- _Ah, un arme!_ -- virkkoi upseeri ja kääntyen paljasjalkaiseen\nsotamieheen lisäsi: -- _c'est bon, vous direz, tous cela au conseil de\nguerre_. -- Sitte hän sanoi Pierrelle: -- _parlez-vous français,\nvous_?[290]\n\nPierre katseli ympärilleen veristynein silmin eikä vastannut. Hänen\nkasvonsa mahtoivat näyttää erityisen pelottavilta, koska upseeri sanoi\njotain kuiskaten, jonka jälkeen vielä neljä ulania erosi patrullista ja\nasettui Pierren kummallekin puolelle.\n\n-- _Parlez-vous français?_ -- toisti upseeri Pierrelle pysytellen\nloitolla hänestä. -- _Faites venir l'interprète_.[291]\n\nVäkijoukon takaa tuli pieni miehennaskali venäläisessä siviilipuvussa.\nPuheesta ja tamineista päättäen tunsi Pierre tämän ranskalaiseksi\nmuutamasta moskovalaisesta myymälästä.\n\n-- _Il n'a pas l'air d'un homme du peuple_,[292] -- sanoi tulkki\nmittaillen Pierreä silmillään.\n\n-- _Oh, oh! Ça m'a bien l'air d'un des incendiaires_, -- virkkoi\nupseeri. -- _Demandez l'ui ce quil est_?[293] -- lisäsi hän.\n\n-- Kuka olet? -- kysyi tulkki. -- Sinun pitää vastata päälliköille, --\nsanoi hän.\n\n-- _Je ne vous dirai pas qui je suis. Je suis votre prisonnier.\nEmmenez-moi_![294] -- sanoi Pierre yht'äkkiä ranskan kielellä.\n\n-- _Ah, ah_! -- virkkoi upseeri kasvojaan rypistellen. --\n_Marchons_![295]\n\nUlanien ympärille keräytyi väkeä. Lähinnä Pierreä seisoi\nkesakkonaamainen akka tytön kanssa. Kun joukkue läksi liikkeelle,\ntyöntäytyi hän edelle.\n\n-- Mihinkä sinua nyt viedään, veikkoseni? -- sanoi akka. -- Mihinkäs\nminä sen lapsen panen, jos se ei ole heidän?\n\n-- _Qu'est ce qu'elle veut cette femme_?[296] -- kysyi upseeri.\n\nPierre oli kuin päihdyksissä. Tämä huumaus vielä yltyi siitä, kun hän\nnäki pelastamansa lapsen.\n\n-- _Ce qu'elle dit?_ -- kysyi Pierre. -- _Elle m'apporte ma fille que\nje viens de sauver des flammes_, -- sanoi hän. -- _Adieu_![297] -- ja\ntietämättä itsekään, miten häneltä pääsi tämä valhe hän läksi lujin,\njuhlallisin askelin marssimaan ranskalaisten välissä.\n\nTämä ranskalainen patrulli oli yksi niitä, joita Dureaunelen\nmääräyksestä oli lähetetty ympäri Moskovaa ehkäisemään sotarosvousta ja\nvarsinkin ottamaan kiinni murhapolttajia, jotka korkeimpien\nranskalaisten päälliköiden kesken sinä päivänä syntyneen yleisen\nmielipiteen mukaan olivat syypäät tulipaloihin.\n\nMuutamia katuja kierrettyään otti patrulli vielä kiinni viisi\nepäilyttävää venäläistä, -- erään kauppamiehen, kaksi seminaarin\noppilasta, musikan ja herraspalvelijan sekä näitä paitsi muutamia\nsotarosvoja. Mutta kaikista epäilyttävistä epäilyttävimmältä näytti\nkuitenkin Pierre. Kun kaikki kiinniotetut oli tuotu Subovin vallin\nluona olevaan yöpaikkaan, erääseen suureen taloon, johon oli\nmuodostettu päävahti, sijotettiin Pierre ankarasti vartioituna muista\nerilleen.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Herra veljeni, minä suostun palauttamaan herttuakunnan takasin\nOldenburgin herttualle.\n\n[2] Vuodattaa tai ei vuodattaa kansojensa verta.\n\n[3] Herra veljeni.\n\n[4] Kasakoita.\n\n[5] Pyhä kaupunki Moskova.\n\n[6] Eläköön keisari!\n\n[7] Nyt pääsemme me sotaan! Oo, kunhan hän itse ryhtyy toimeen, kyllä\nsilloin asiat sujuu. Jumal'aut! Tuolla hän on! Eläköön keisari!\nTäälläkös ne ovatkin ne Aasian arot. Kyllä on inhottava maa! Näkemään\nasti, Beauché, minä hankin sinulle Moskovan kauneimman palatsin.\nNäkemään asti! Onnea matkalle... Oletko nähnyt keisarin? Eläköön\nkeisari! Jos minusta, Gerard, tekevät Indian kuvernöörin, niin panen\nminä sinut ministeriksi Kashemiriin, se on selvä juttu... Eläköön\nkeisari! Hurraa, hurraa, hurraa! Pakenevat, lemmon kasakat. Eläköön\nkeisari! Tuolla hän on! Näetkö? Minä näin hänet kahteen kertaan, aivan\nkuin sinut siinä. Pieni korpraali ... näin, kun hän antoi ristin\neräälle ukolle. Eläköön keisari!\n\n[8] Kenet tahtoo tuhota -- siltä riistää järjen.\n\n[9] Herra veljeni! Eilen sain tietää, että huolimatta siitä\nsuoruudesta, jolla olen noudattanut velvollisuuksiani Teidän\nKeisarillista Majesteettianne kohtaan, ovat Teidän joukkonne menneet\nVenäjän rajojen yli, ja vasta nyt olen saanut Pietarista nootin, jossa\nkreivi Lauriston ilmottaa minulle tämän hyökkäyksen johdosta, että\nTeidän Majesteettinne pitää itseään vihamielisessä suhteessa minuun\nsiitä saakka, kun ruhtinas Kurakin vaati valtakirjansa. Ne syyt, joilla\nBassanon herttua perusteli kieltonsa antaa valtakirjat, eivät\nmilloinkaan voisi pakottaa minua otaksumaan, että minun lähettilääni\nmenettely on antanut aihetta hyökkäykseen. Ja todellakaan ei hän ollut\nsaanut siihen määräystä, kuten hän itse on ilmottanut. Niin pian kuin\nolin saanut tästä tietää, ilmaisin hetimmiten tyytymättömyyteni\nruhtinas Kurakinille käskien häntä entiseen tapaan täyttämään hänelle\nannetut tehtävät. Jos Teidän Majesteettinne ei halua vuodattaa meidän\nalamaistemme verta tämmöisen väärinkäsityksen tähden ja jos Te\nsuostutte poistamaan joukkonne Venäjän alueilta, niin jätän huomioon\nottamatta kaiken sen, mikä on tapahtunut ja sopimus käy meidän\nvälillämme mahdolliseksi. Päinvastaisessa tapauksessa olen minä\npakotettu torjumaan hyökkäyksen, jota minä puolestani en ole millään\naiheuttanut. Vielä on Teidän Majesteetillanne mahdollisuus pelastaa\nihmiskunta uuden sodan tuholta.\n\nPysyn j.n.e.\n\n(Alkuperäisen on allekirjottanut) Aleksanteri.\n\n[10] Neapelin kuningas.\n\n[11] Eläköön kuningas!\n\n[12] Nuo onnettomat eivät tiedä, että huomenna jätän heidät!\n\n[13] Olen teistä tehnyt kuninkaan, että hallitseisitte minun, vaan ei\noman mielenne mukaan.\n\n[14] Erittäin hauskaa tutustua teihin, kenraali.\n\n[15] No, kenraali, taitaa olla sota hankkeissa.\n\n[16] Teidän Majesteettinne, minun Herra Keisarini ei halua sotaa, kuten\nTeidän Majesteettinne suvaitsee nähdä.\n\n[17] Herra Balashevia.\n\n[18] Kuninkuus velvoittaa.\n\n[19] Ah, hyvä kenraali, minä toivon kaikesta sydämestäni, että keisarit\nsopisivat asian keskenään ja että sota, jota ei ole alettu minun\ntahdostani, päättyisi mitä pikemmin.\n\n[20] En pidätä teitä kauempaa, kenraali; toivon menestystä\ntehtävällenne.\n\n[21] Antakaa se minulle, lähetän sen keisarille.\n\n[22] Teidän Majesteettinne! Keisari, herrani...\n\n[23] Vasemman pohkeeni väriseminen on minulla suuri merkki.\n\n[24] Kaikesta tästä olisi hän saanut kiittää minun ystävyyttäni. Oo,\nmiten mainio olisi hallituskausi ollut!\n\n[25] Miten mainio olisi voinut olla Aleksanterin hallituskausi!\n\n[26] Hallitsijan on oltava armeijassa vain siinä tapauksessa, että hän\non sotapäällikkö.\n\n[27] Kunniasanan, että minulla on Veikselin tällä puolen 530 tuhatta\nmiestä.\n\n[28] Miten mainio hallitus voisi teidän hallitsijallanne sentään olla!\n\n[29] En pidätä teitä enää, kenraali, te saatte kirjeeni keisarille.\n\n[30] Pyhä Moskova.\n\n[31] Kuten kaikki tiet vievät Roomaan, vievät kaikki tiet myöskin\nMoskovaan.\n\n[32] Saada keisarilta nykäisy korvasta.\n\n[33] Miksi te ette puhu mitään, keisari Aleksanterin ihailija ja\nhovimies?\n\n[34] Hyvästi, Andrei! Muista, että onnettomuudet ovat Jumalalta ja\netteivät ihmiset koskaan ole syyssä.\n\n[35] Päävaikuttaja.\n\n[36] Pöllöpää ... koko juttu menee nurin ... kyllä siitä jotain sotkua\nsyntyy...\n\n[37] Sitä sotaa oli kai käyty taktiikan kaikkien sääntöjen mukaisesti.\n\n[38] Johan minä sanoin, että koko juttu menee päin hiiteen.\n\n[39] Mitä tulee siihen mieheen, joka neuvoi, että leiri on varustettava\nDrissan rannalle, on hänen suhteensa minun mielestäni ajateltavissa\nvain kaksi mahdollisuutta, joko keltaiseen rakennukseen tai hirteen.\n\n[40] Tuon italialaisen herran -- kerrassaan mainio.\n\n[41] Myöskin hyvä.\n\n[42] Lapsen leikkiä.\n\n[43] Eikö niin, teidän ylhäisyytenne?\n\n[44] Tietysti, mitä selittämistä siinä vielä on?\n\n[45] Antaudun!\n\n[46] Keisari Napoleon.\n\n[47] Neljäkymmentä kaksi.\n\n[48] Keisari Aleksanteri? Venäjän kansa?\n\n[49] Venäläinen Besuhof.\n\n[50] Rakkaani.\n\n[51] En tottavieköön tiedä, mihin olen sen pistänyt.\n\n[52] Ranskan kielen puhuminen kadulla käy vaaralliseksi.\n\n[53] Minun hyvin kunnioitettava vastaväittäjäni.\n\n[54] Jota minulla ei ole kunnia tuntea.\n\n[55] Tykin ruoka.\n\n[56] Isäni.\n\n[57] Havaintoja.\n\n[58] Tykin ruoka.\n\n[59] Hyvän ystävättärensä.\n\n[60] Tyttärensä diplomaattisessa salongissa.\n\n[61] Hyvin ansiokas mies.\n\n[62] Ja hän jää puille paljaille.\n\n[63] Tiedättekö suuren uutisen: ruhtinas Kutusof on sotamarsalkka.\n\n[64] Lopultakin oikea mies.\n\n[65] Mutta häntähän sanotaan sokeaksi, ruhtinas.\n\n[66] Olkaa toki, kyllä hän näkee riittävästi.\n\n[67] Tarkotetaan erästä La Fontainen kevytaiheista kertomusta. Suom.\nmuist.\n\n[68] Kerrotaan hänen punastuneen kuin neidon, jolle luetaan Jocondea ja\nsanoneen hänelle: hallitsija ja isänmaa palkitsevat teitä tällä\nkunnialla.\n\n[69] Ehkä sydän ei ottanutkaan osaa.\n\n[70] Tiedättekö, mitä hän sanoi keisarille?\n\n[71] Tunnen hänet aikoja sitte.\n\n[72] Moskova, tämän suuren keisarikunnan aasialainen pääkaupunki,\nAleksanterin kansojen pyhä kaupunki, Moskova lukemattomine kirkkoineen,\njotka ovat ulkomuodoltaan kiinalaisten pagodien näköisiä.\n\n[73] No?\n\n[74] Platovin kasakka.\n\n[75] Hyvin terävä ja lörppö.\n\n[76] Kasakka, joka ei tiennyt, minkälaisessa seurassa hän oli, koska\nNapoleonin vaatimattomuudessa ei ollut mitään sellaista, josta\nitämainen käsitys olisi havainnut hallitsijan läsnäolon, puheli\ntavattoman tuttavallisesti sota-asioista.\n\n[77] Jos taistelu tapahtuu ennen kolmea päivää, voittavat ranskalaiset,\njos taas myöhemmin, niin Jumala ties, miten sen käy.\n\n[78] Nuori kasakka pakotti mahtavan puhetoverinsa hymähtämään.\n\n[79] Tuo Donin lapsi.\n\n[80] Heti kun Napoleonin tulkki oli ilmaissut sen kasakalle, ei\nkasakka, joka aivan kuin tyrmistyi, sanonut sanaakaan, vaan kulki\nedelleen laskematta silmiään kailottajasta, jonka nimi oli saapunut\nhänen korviinsa Idän arojen halki. Hänen puheliaisuutensa hävisi\nyht'äkkiä ja sen sijaan syntyi hänessä riemastuksen naivi, vaitelias\ntunne. Napoleon palkitsi häntä antamalla hänelle vapauden kuin\nlinnulle, joka palautetaan kotipelloilleen.\n\n[81] Kotipelloilleen palautettu lintu.\n\n[82] Isäni.\n\n[83] Kaikki tulee aikanaan sille, joka osaa odottaa.\n\n[84] Eivät kuule sillä korvallaan ja siinä se paha piileekin!\n\n[85] Kun ei ole varma asiastaan, ystäväni, silloin täytyy pidättyä.\n\n[86] Semmoisia runoja, jotka ovat sovitetut valmeihin rytmeihin ja\nsepitetyt enimmäkseen lukijan huvittamiseksi. Tämmöisten runojen\nsepittämistä käytettiin myöskin seurapelinä. Suom. muist.\n\n[87] Sulkeutukaa itseenne, sulkeutukaa lotjaan ja pitäkää varanne,\nettei tämä lotja muuttuisi teille Charonin lautaksi.\n\n[88] Hassunkurinen.\n\n[89] Pisteliäs.\n\n[90] Ritarini.\n\n[91] Köyhä ylimys.\n\n[92] Tunteehan sen jutun koko Moskova. Ihmettelen teitä kautta\nkunniani.\n\n[93] Minkä jutun tuntee koko Moskova?\n\n[94] Tuo rakastettava Vera.\n\n[95] Ei, rouva.\n\n[96] Ken pyytää anteeksi, se syyttää itseään.\n\n[97] Hieman rakastunut tuohon nuoreen mieheen.\n\n[98] Serkkuni.\n\n[99] \"Niin pian kuin Leppich on joutunut valmiiksi, muodostakaa\nmiehistö hänen venettään varten luotettavista ja ymmärtäväisistä\nmiehistä ja lähettäkää kuriiri kenraali Kutusoville ilmottamaan\nasiasta. Minä olen jo lähettänyt hänelle tiedon. Olkaa hyvä ja painakaa\nLeppichin mieleen, että hän ottaisi tarkoin huomioonsa sen paikan,\njohon hän ensi kerran laskeutuu, ettei vain erehtyisi eikä joutuisi\nvihollisen käsiin. On välttämätöntä, että hän sovittaisi liikkeensä\nylipäällikön liikkeiden mukaan.\"\n\n[100] Minä kestitän teitä leirillä.\n\n[101] Meidän kesken.\n\n[102] Erään laisia vallituksia.\n\n[103] Piru vieköön!\n\n[104] Vai niin, te siis tiedätte enemmän kuin kukaan muu.\n\n[105] Sota täytyy rajottaa alueeseen. Sitä käsityskantaa en voi kiittää\nkylliksi.\n\n[106] Tietysti, sillä tarkotuksenahan on vain vihollisen heikontaminen\nja sen vuoksi ei tietystikään saata ottaa huomioon yksityishenkilöiden\nhukkaa.\n\n[107] Tietysti.\n\n[108] Rajottaa alueeseen.\n\n[109] Alueeseen.\n\n[110] Anna käydä lujemmin, anna käydä vain.\n\n[111] Ei ole vankia. He pakottavat meidät tuhoamaan itsensä. 8en\npahempi Venäjän armeijalle. -- Anna vain käydä lujemmin.\n\n[112] Hyvä on! Laskekaa herra de Beausset sisään ja Fabrier myös.\n\n[113] Ymmärrän, Teidän Majesteettinne.\n\n[114] Näkemään asti.\n\n[115] Teidän Majesteettinne, koko Parisi suree poissaoloanne.\n\n[116] Surkuttelen, että pakotin teidät tekemään niin pitkän matkan.\n\n[117] Odotin tapaavani teidät ainakin Moskovan porttien luona.\n\n[118] Rooman kuningas.\n\n[119] Mainiota.\n\n[120] Eläköön keisari! Eläköön Rooman ruhtinas! Eläköön keisari!\n\n[121] Lyhyesti ja pontevasti,\n\n[122] Teidän Majesteettinne on liian hyvä.\n\n[123] Ja maailma olisi muuttunut muodoltaan.\n\n[124] Viini on avattu, se täytyy juoda.\n\n[125] No, Rapp, mitä luulette, käykö asiamme hyvin?\n\n[126] Epäilemättä, Teidän Majesteettinne.\n\n[127] Muistakaa, Teidän Majesteettinne, mitä suvaitsitte sanoa minulle\nSmolenskissa: viini on avattu, se täytyy juoda.\n\n[128] Tuo poloinen armeija! Se on kovasti huvennut matkalla\nSmolenskista. Kohtalo on kuin irstas nainen, Rapp. Olen aina sanonut\nsen ja nytkin tuntuu minusta siltä. Mutta kaarti, Rapp, kaartihan on\neheä?\n\n[129] On, Teidän Majesteettinne.\n\n[130] Onko kaartin rykmenteille jaettu korppuja ja riisiä?\n\n[131] On, Teidän Majesteettinne.\n\n[132] Entä riisiä.\n\n[133] Meidän ruumiimme on elämän kone. Se on rakennettu sitä varten ja\nsiinä on sen luonto; antakaa olla sen elämän rauhassa, puolustakoon se\nitse itseään, se saa aikaan enemmän kuin te sulloessanne sen täyteen\nlääkkeitä. Ruumiimme on kellon kaltainen, jonka täytyy käydä määrätty\naikansa, kelloseppä ei voi sitä avata, vaan voi hoitaa sitä ainoastaan\nkäsimielin ja sidotuin silmin. Niin, ruumiimme on elämän kone eikä\nmitään muuta.\n\n[134] Huomenna saamme tekemistä Kutusovista.\n\n[135] Vai niin! ikämiehiä siis!\n\n[136] Tulikasteen johdosta.\n\n[137] Suuri redutti, tuhoisa redutti, keskusredutti.\n\n[138] Sanokaa Neapelin kuninkaalle, ettei vielä ole puolipäivä ja etten\nminä vielä näe selvästi shakkilautaani. Menkää...\n\n[139] No, mitä asiaa teillä on?\n\n[140] Teidän Majesteettinne, Prinssi...\n\n[141] Hanhenpojalta, josta minä olen tehnyt kotkan.\n\n[142] Hornan tulta.\n\n[143] Menkää siitä...\n\n[144] Rautaisten miesten.\n\n[145] Vihollisen kotkista ja sotalipuista, joita oli tukuttain.\n\n[146] 3,500 virstan päässä Ranskasta minä en anna tuhota kaartiani.\n\n[147] Vanha herra järjestää elämänsä mukavasti.\n\n[148] Vanhan herran itsepäisyyttä.\n\n[149] Te siis ette luule, kuten muut, että meidän on peräydyttävä?\n\n[150] Päinvastoin, teidän armonne, silloin kun asia on häälyvällä\nkannalla, jää se, joka lujimmin pysyy paikallaan, aina voittajaksi ja\nminun mielipiteeni...\n\n[151] Vai vielä tahtovat!\n\n[152] Teidän Majesteettinne?\n\n[153] Vai vielä tahtovat! Antakaa niille!\n\n[154] Taistelutanner oli suuremmoinen.\n\n[155] \"Venäjän sodan olisi pitänyt olla uusimpien aikojen mitä\nsuotuisimman; se oli terveen järjen ja todellisten etujen sota, sota\nkaikkien rauhan ja turvallisuuden puolesta; se oli puhtaasti\nrauhanaatteinen ja konservatiivinen.\n\n\"Se oli suuren tarkotusperän, satunnaisuuksien lopettamisen ja rauhan\nvakiinnuttamisen sota. Uudet näköalat, uudet työalat olisivat auenneet\nja ne olisivat olleet täynnä kaikkien hyvinvointia ja hyviä töitä.\nEuropalainen systeemi oli perustettu, kysymyksessä olisi ollut vain sen\njärjestäminen.\n\n\"Tyydytettynä näistä suurista kysymyksistä ja aina tyyneenä olisi\nminullakin ollut oma _kongressini_ ja oma _pyhä liittoni_. Nämä ovat\najatuksia, jotka minulta on varastettu. Tuossa suuressa hallitsijain\nkokouksessa me olisimme pohtineet harrastuksiamme kuin perheen kesken\nja kansojemme kanssa olisimme suoriutuneet kuin kirjuri isäntänsä\nkanssa.\n\n\"Täten olisi Europa todellakin kohta muodostanut yhden ja saman kansan\nja jokainen matkustaja, liikkuipa hän missä tahansa, olisi aina ollut\nyhteisessä isänmaassa.\n\n\"Minä olisin vaatinut, että kaikki joet olisivat olleet kaikkien\npurjehdittavissa, että meri olisi ollut yhteinen, että vakinaiset,\nsuuret armeijat olisi supistettu aina hallitsijoiden kaarteihin asti.\n\n\"Ranskaan palattuani, tuohon suureen, voimakkaaseen, mahtavaan,\nrauhalliseen ja mainehikkaaseen isänmaahan, olisin julistanut sen rajat\nmuuttumattomiksi; jokaisen tulevan sodan _puolustussodaksi_, jokaisen\nuuden aluelaajennuksen kansallisvastaiseksi; minä olisin liittänyt\npoikani keisarikuntaan; minun _diktaturini_ olisi päättynyt ja hänen\nperustuslaillinen hallituskautensa olisi alkanut...\n\n\"Parisi olisi ollut maailman pääkaupunki ja ranskalaiset kaikkien\nkansojen kateuden esineenä!...\n\n\"Joutoaikani ja viimeiset päiväni olisin sitte omistanut keisarinnan\navulla ja poikani kuninkaallisen kasvatuksen aikana sitä varten, että\nvähitellen olisin kulkenut oikeana talonpoikaismatkueena omilla\nhevosillani valtakuntani kaikki kolkat, kuunnellut valituksia,\npoistanut vääryyksiä, kylvänyt kaikille tahoille ja joka paikkaan\nrakennuksia ja hyviä töitä.\"\n\n[156] \"400,000 miehestä, jotka marssivat Veikselin yli, oli puolet\nitävaltalaisia, preussilaisia, saksilaisia, puolalaisia, böhmiläisiä,\nwürttembergiläisiä, mecklenburgilaisia, espanjalaisia, italialaisia ja\nneapelilaisia. Keisarillinen kaarti oli oikeastaan muodostettu\nkolmanneksi osaksi hollantilaisista, belgialaisista, Rheinin rantojen\nasukkaista, piemontilaisista, sveitsiläisistä, geneveläisistä,\ntoskanalaisista, roomalaisista, 32:nen sotadivisionan, Bremenin,\nHamburgin y.m. asukkaista. Tuskin oli siinä 140,000 ranskaa puhuvaa\nmiestä.\n\n\"Venäjän retki maksoi Ranskalle oikeastaan alle 50,000 miehen. Venäjän\narmeija kadotti eri taisteluissa Vilnasta Moskovaan peräytyessään neljä\nkertaa enemmän kuin Ranskan armeija. Moskovan palo vei hengen 100,000\nvenäläiseltä, jotka metsiin paenneina kuolivat nälkään, viluun ja\nkurjuuteen. Lopuksi kärsi Venäjän armeija marssiessaan Moskovasta\nOderille vuodenajan ankaruudesta. Vilnaan päästyään oli siinä\nainoastaan 50,000 miestä, vaan Kalischissa ei ollut enää 18,000.\"\n\n[157] Moskovan viereinen paikka. Suom. muist.\n\n[158] Olipa pääni hyvä tai huono, mutta muuhun kuin siihen ei ole\nluottamista.\n\n[159] Minun siis hyvät herrat on maksettava säretyt astiat.\n\n[160] _Je suis ne Tartare. Je voulus être Romain. Les Français\nm'appelèrent barbare. Les Russes Georges Dandin_. Eli olen syntynyt\ntatarina. Olen tahtonut olla roomalaisena. Ranskalaiset ovat sanoneet\nminua raakalaiseksi. Venäläiset Georges Dandiniksi.\n\n[161] Kas semmoista on miesten itsekkyys ja sydämettömyys! Sitä juuri\nolen odottanutkin. Nainen uhraa teille itsensä; hän kärsii ja tämmöisen\npalkan hän saa. Teidän Korkeutenne, mikä oikeus teillä on vaatia\nminulta tiliä rakkaussuhteistani ja ystävällisistä tunteistani? Hän on\nmies, joka on minulle ollut enemmän kuin isä.\n\n[162] No, olkoon menneeksi, ehkä hänen tunteensa minua kohtaan eivät\nole ihan isällisiä, mutta eihän minun ole sen tähden sulettava häneltä\nkotiani. Minä en ole mies, jotta kostaisin kiittämättömyydellä.\nTietäköön Teidän Korkeutenne, että sydämeni tunteista minä teen tilin\nainoastaan Jumalalle ja omalletunnolleni.\n\n[163] Kuulkaa minua, Jumalan tähden.\n\n[164] Naikaa minut ja minä olen oleva teidän orjanne.\n\n[165] Se on mahdotonta.\n\n[166] Teidän arvonne ei anna alentua minun kanssani avioliittoon, te...\n\n[167] Lyhytliepeinen jesuiitta.\n\n[168] Omantunnon johtaja.\n\n[169] Armon vuodatus.\n\n[170] Pitkäliepeinen.\n\n[171] Anteeksiannettava synti vaiko kuoleman synti.\n\n[172] Ymmärtäkäämme toisiamme, kreivitär.\n\n[173] Helena, minun täytyy sanoa sinulle jotain. Minä olen saanut\nkuulla eräistä suhteista, jotka ... niin, tiedäthän itsekin. No niin,\nrakas lapseni, sinä tiedät, että sinun isäsi sydän iloitsee siitä, että\nsinä... Olet saanut kärsiä paljon... Mutta rakas lapseni... Tee, kuten\nsinua käskee sydämesi. Siinä koko minun neuvoni.\n\n[174] Suljetussa seurassa.\n\n[175] Kuulkaahan Bilibin, sanokaa minulle niin kuin sanoisitte\nsisarellenne, mitä minun on tehtävä? Kumpiko kahdesta?\n\n[176] Tiedättekö, ettette te yllätä minua aavistamatta. Vilpittömänä\nystävänänne olen kauan aikaa punninnut teidän asiaanne. Se on nähkääs\nsiten, että jos te menette prinssille, niin silloin te ensin menetätte\nainiaaksi mahdollisuuden päästä sen toisen puolisoksi ja lisäksi\ntulee hovikin tyytymättömäksi (tiedättehän, että kysymyksessä on\nsukulaisuussekotus). Jos te taas menette vanhalle kreiville, niin te\nluotte onnelliseksi hänen elämänsä ehtoon ja sitte te ylimyksen\nleskenä ... prinssi ei suinkaan saa alhaisempaansa teidät naidessaan.\n\n[177] Sepä totinen ystävä! Mutta minähän rakastan kumpaakin enkä\ntahtoisi pahottaa kummankaan mieltä. Kummankin onnen tähden minä olen\nvalmis uhraamaan henkeni.\n\n[178] Oivallinen on nainen! Kas se se osaa kääntää asiat. Sitä se on\nkun panee kysymyksen ylösalasin. Hän tahtoisi olla kaikkien kolmen\npuoliso yht'aikaa.\n\n[179] Ah! Hän rakastaa minua kovasti! Minun tähteni hän on valmis\nkaikkeen.\n\n[180] Vaikka avioeroon.\n\n[181] Ah, äiti hyvä, älkää puhuko tyhmyyksiä. Te ette ymmärrä mitään.\nMinun asemassani on velvollisuuksia.\n\n[182] Ah, äiti hyvä, ettekö nyt käsitä, että Pyhä Isä, jolla on\npäästövalta...\n\n[183] Ei, sanokaa hänelle, etten halua häntä nähdä, hän on suututtanut\nminut sillä, ettei ole pitänyt sanaansa.\n\n[184] Kreivitär, jokaisella synnillä on anteeksiantamuksensa.\n\n[185] \"Rukoilen Jumalaa, että te, ystäväni, olisitte Hänen pyhän ja\nvoimallisen varjeluksensa alla. Teidän ystävänne Helena.\"\n\n[186] Uljuudestanne.\n\n[187] Rakkaani, meidän kesken.\n\n[188] Kakkaani, minä tiedän kaikki.\n\n[189] Sepä se!\n\n[190] Me olemme yleisen perikadon partaalla eikä minulla ole aikaa olla\nystävällinen kaikille joilla on minulle asiaa.\n\n[191] Kas niin, ystäväni, mitäs te nyt puuhailette, te omasta\nkohdastanne?\n\n[192] En mitään.\n\n[193] Annan teille rakkaani, ystävällisen neuvon. Laittautukaa täältä\npois niin pian kuin mahdollista, sen minä teille sanon. Autuas se, joka\nosaa totella!\n\n[194] Jesuksen seuran pyhien isien kynsiin.\n\n[195] Rakkaani.\n\n[196] Tuossa se nyt on viimeinkin se kuulu aasialainen kaupunki\nlukemattomine kirkkoineen, pyhä Moskova.\n\n[197] Vihollisen valtaama kaupunki on neitseytensä kadottaneen neidon\nkaltainen.\n\n[198] Tsaarin.\n\n[199] Mutta minun lempeyteni on aina valmis palvelemaan voitetuita.\n\n[200] Tuotakoon bojarit luokseni.\n\n[201] Kokoontumispäivät tsaarien palatsiin.\n\n[202] Rakas, hellä äiti parkani.\n\n[203] Laitos, omistettu rakkaalle äidilleni.\n\n[204] Äitini talo.\n\n[205] Naurettavaksi.\n\n[206] Ja kuitenkin täytyy hänelle sanoa koko totuus.\n\n[207] Se on mahdotonta.\n\n[208] Moskova on tyhjä! Mikä uskomaton tapaus!\n\n[209] Ei onnistunut teatterikepponen.\n\n[210] Valvoa rauhallisuutta Moskovassa ja saattaa asukkaat pois\nkaupungista.\n\n[211] Tuossa se nyt on se rahvasjoukko, kansan pohjakerrosten lieju,\nroskaväki, jonka he ovat tyhmyydellään nostaneet pinnalle! Se tarvitsee\nuhria.\n\n[212] Rahvasjoukko on kammottava ja inhottava. Ne ovat kuin susia,\njoita ei voi tyydyttää muulla kuin lihalla.\n\n[213] Minulla oli muita velvollisuuksia. Täytyi tyydyttää kansa. Paljon\non sortunut ja sortuu muita uhreja yhteisen edun tähden.\n\n[214] Elämäni tie olisi ollut kokonaan toisin viitotettu.\n\n[215] Yhteinen hyvä.\n\n[216] Sopivaa tilaisuutta.\n\n[217] Yhdellä iskulla löin kaksi kärpästä.\n\n[218] Roskaväki, pelkuri ... yhteinen hyvä.\n\n[219] Ammu!\n\n[220] Korjatkaa nuo.\n\n[221] Nuo onnettomat olivat vallanneet linnotuksen, anastaneet\nasepajasta kiväärejä ja ampuivat ranskalaisia. Muutamia heistä\ntapettiin miekoilla ja Kremli puhdistettiin heistä.\n\n[222] Rostoptshinin hurjaa isänmaanrakkautta.\n\n[223] Hyvää päivää, herrat!\n\n[224] Oletteko te isäntiä?\n\n[225] Asuntoa, asuntoa. -- Ranskalaiset ovat kunnon poikia. Saakeli\nsoikoon! Ei ruveta riitasille, ukkoseni.\n\n[226] Mitä? Eikö tässä talossa kukaan osaa ranskaa?\n\n[227] Oletteko haavottunut?\n\n[228] En luule olevani. Suoriuduinpa onnellisesti tällä kertaa. Kuka on\ntuo mies?\n\n[229] Ah, olen tosiaankin aivan epätoivoissani tapahtuman johdosta. Hän\non onneton mielipuoli, joka ei ole tiennyt, mitä on tehnyt.\n\n[230] Heittiö, tämän sinä vielä saat maksaa. Meidän mies on lempeä\nvoiton jälkeen, mutta kavaltajille emme anna anteeksi.\n\n[231] Te pelastitte minun henkeni. Te olette ranskalainen.\n\n[232] Olen venäläinen.\n\n[233] Kohta te saatte kertoa minulle koko jutun. Erittäin hauskaa on\ntavata maamiehiään. Mitä me teemme tuolle miehelle?\n\n[234] Te olette pelastaneet henkeni. Te olette ranskalainen.\nTahdotteko, että annan hänelle anteeksi. Minä annan hänelle anteeksi.\nViekää pois tuo mies.\n\n[235] Kun tulee tarvis, kutsutaan teitä.\n\n[236] Kapteeni, heidän keittiössään on soppaa ja lampaanpaistia.\nKäskettekö tuoda?\n\n[237] Kyllä, ja viiniä.\n\n[238] Ranskalainen tai venäläinen ruhtinas inkognito.\n\n[239] Olen teille kiitollinen hengestäni ja minä tarjoan teille\nystävyyttäni. Ranskalainen ei koskaan unohda loukkausta enemmän kuin\nhyväätyötäkään. Ehdotan teille ystävyyttäni. Siinä kaikki, mitä voin\nteille sanoa.\n\n[240] Kapteeni Ramball, 13:sta kepeästä rykmentistä, kunnialegionan\nritari 7 p:n taistelusta.\n\n[241] Tahdotteko nyt olla hyvä ja sanoa minulle, kenen kanssa minulla\non kunnia keskustella näin miellyttävästi, sen sijaan että olisin\njoutunut sitoma-asemalle tuon hourun miehen luoti ruumiissani.\n\n[242] Riittää. Ymmärrän teidän syynne, olette upseeri ...\nesikunta-upseeri ehkä. Olette kantaneet aseita meitä vastaan. -- Se ei\nole minun asiani. Olen teille kiitollinen hengestäni. Siinä kyllin.\nOlen kokonaan teidän palvelijanne. Oletteko aatelismies? Olkaa hyvä ja\nsanokaa ristimänimenne, muuta en kysy mitään. Herra Pierre, sanoitte...\nMainiota. Siinä kaikki, joka minulle on tarpeen.\n\n[2543] Niin, rakas herra Pierre minun täytyy sytyttää hyvä kyntteli\nsiitä, että te pelastitte minut tuolta huimalta mieheltä. Minulle,\nnähkääs, riittävät ne luodit, jotka jo ovat ruumiissani. Yhden sain\nWagramissa ja toisen Smolenskissa. Ja tämä jalka, kuten näette, ei\ntahdo liikkua. Se on minulla muistona suuresta taistelusta lähellä\nMoskovaa 7 p:nä. Lempo vieköön, se oli mainiota! Olisi kannattanut\nnähdä, kokonainen tulenpaisumus. Saatte ylvästellä siitä, että olette\nantaneet meille aimo tehtävän, jumaliste toden totta! Vilustuksesta\nhuolimatta, jonka siellä sain, olisin, kautta kunniani, valmis alkamaan\nkaikki uudestaan. Säälin niitä, jotka eivät olleet sitä näkemässä.\n\n[244] Minä olin siellä.\n\n[245] Soo, todellakin! Sitä parempi. Te olette reippaita vihollisia\nkuitenkin. Hyvin piti puoliaan iso redutti, vannon kautta piippuni. Ja\nkalliisti panitte te meidät maksamaan. Minä olin siellä kolme kertaa,\nse on yhtä varma kuin sekin, että te nyt näette minut. Kolme kertaa\nolimme tykkien kimpussa, kolme kertaa syöstiin meidät takasin kuin\nmitkäkin paperisotamiehet. Se oli kaunista, herra Pierre. Teidän\ngrenadierinne olivat mainioita, jumaliste. Näin, miten heidän rivinsä\nkuusi kertaa sulkeutuivat ja miten he esiintyivät aivan kuin\nparaadissa. Erinomaista väkeä! Meidän Neapelin kuninkaamme, joka teki\ntehtävänsä kuin mies, huusi heille: bravo! Ha, ha! Sillä tavoin sitä!\n-- Sitä parempi, sitä parempi, herra Pierre. Pelottavia taisteluissa,\nkohteliaita naisten seurassa, semmoisia ovat ranskalaiset, herra\nPierre. Eikö totta?\n\n[246] Mutta kuulkaa, sanokaapas, onko totta, että kaikki naiset ovat\nmatkustaneet pois Moskovasta. On omituista, mitä he olisivat pelänneet?\n\n[247] Eivätkös ranskalaiset naiset olisi paenneet Parisista, jos\nvenäläiset olisivat tulleet sinne?\n\n[248] Sepä vasta puhetta! Parisi... Parisi...\n\n[249] Parisi on maailman pääkaupunki.\n\n[250] Jollette te olisi sanoneet minulle, että olette venäläinen,\nolisin lyönyt vetoa, että olette parisilainen. Teissä on jotain, tuo...\n\n[251] Olen ollut Parisissa, olen viettänyt siellä vuosikausia.\n\n[252] Oo, senhän näkeekin hyvästi. Parisi!... Se ihminen, joka ei tunne\nParisia, on pakana. Parisilaisen tuntee kahden penikulman päästä.\nParisi -- sen Talma, Duschévois, Potier, Sorbonne, bulevardit. Koko\nmaailmassa on olemassa yksistään ja ainoastaan Parisi. Te olette olleet\nParisissa ja pysyneet venäläisenä. Olkoon, siitä en minä teitä\nkunnioita vähemmän.\n\n[253] Mutta palatkaamme teidän naisiinne, kerrotaan, että ne ovat hyvin\nkauniita. Mikä tyhmä ajatus lähteä hautautumaan aroille, kun Ranskan\narmeija on Moskovassa! He ovat laiminlyöneet mainion tilaisuuden.\nTeidän musikkanne kyllä tunnetaan, mutta teidän -- sivistyneiden\nihmisten -- olisi pitänyt tuntea meidät paremmin. Me olemme ottaneet\nWienin, Berlinin, Madridin, Neapelin, Rooman ja Varsovan, kaikki\nmaailman pääkaupungit. Meitä pelätään, mutta myös rakastetaan. Ei\nhaittaisi tuntea meitä lähemmin. Ja sitte keisari...\n\n[254] Keisariko?...\n\n[255] Keisari? Hän on jalomielisyys, lempeys, oikeus, järjestys, nero\n-- sitä on keisari! Tämän sanon minä, Ramball, teille. Vakuutan teille,\nettä olin kahdeksan vuotta sitte hänen vihollisensa. Mutta hän voitti\nminut, tuo mies. Hän sai minut valtaansa. Minä en voinut kestää\nnähdessäni sitä suuruutta ja mainetta, johon hän oli nostanut\nRanskanmaan. Kun minä ymmärsin, mitä hän aikoi ja kun minä näin, että\nhän valmistaa meille laakeri-istuimen, sanoin minä itselleni: kas se on\nhallitsija ja minä antauduin hänelle. Semmoista se oli! Oo, rakas\nystäväni, hän on sekä menneiden että tulevien vuosisatojen suurin mies.\n\n[256] Onko hän Moskovassa.\n\n[257] Ei, hänen tulonsa tapahtuu huomenna.\n\n[258] Noiden württembergiläisten eversti on mainio mies. Hän on\nsaksalainen, mutta siitä huolimatta reima mies. Vaan on saksalainen. Te\nsiis osaatte saksaa?\n\n[259] Mitä on saksaksi turvapaikka?\n\n[260] Turvapaikkako? Turvapaikka on saksaksi -- Unterkunft.\n\n[261] Mitenkä te sanoitte?\n\n[262] Saksalaiset ovat aika tolvanoita. Eikö totta, herra Pierre?\n\n[263] Vielä pullo tuota moskovalaista bordoota, vai kuinka? Morel,\nmeneppäs lämmittämään meille vielä pullollinen Morel!\n\n[264] Mitä kummia, me olemme surullisia? Eiköhän teillä tosiaankin\ntaida olla jotain minua vastaan? Tai ehkä teidän surunne johtuu\nasioiden tilasta?\n\n[265] Kautta kunniani, puhumattakaan siitä, että olen teille\nkiitollinen, minä tunnen myöskin ystävyyttä teitä kohtaan. Enkö voisi\njollain tavoin osottaa teille palvelustani? Vallottakaa minun\nmielialani. Olkoon kysymyksessä elämä tai kuolema. Minä sanon teille\ntämän käsi sydämellä.\n\n[266] Kiitos.\n\n[267] Ah, siinä tapauksessa juon teidän terveydeksenne.\n\n[268] Niin, ystäväni, oikukkaat ovat kohtalon polut. Kuka olisi voinut\nsanoa minulle, että minusta tulee Bonaparten sotamies ja\nrakunakapteeni, kuten me häntä ennen mainitsimme. Mutta olenhan nyt\nMoskovassa hänen kanssaan. -- Täytyy sanoa teille, ystäväni, että\nmeidän nimemme on Ranskan vanhimpia.\n\n[269] Kaikki tämä on ollut vain elämän puitteita, sen sisällyksenä on\nollut rakkaus. Rakkaus! Eikö niin, herra Pierre? Vielä lasi.\n\n[270] Oo, ne naiset, ne naiset!\n\n[271] Burleski-rakkautta, toinen tyhmien.\n\n[272] Muistelmia Saksasta, jossa miehet syövät kaalisoppaa ja jossa\nnuoret tytöt ovat liian vaaleaverisiä.\n\n[273] Parisitar sielultaan.\n\n[274] Minä pelastin teidän henkenne ja pelastin teidän kunnianne.\n\n[275] Sepä merkillistä!\n\n[276] Platoonista rakkautta, utupilviä...\n\n[277] Tästä ei kuleta.\n\n[278] Mitä se tuo tuossa tahtoo?\n\n[279] Lapsi on tässä rakennuksessa. Ettekö ole nähneet lasta?\n\n[280] Mitä se tuo tuossa höpisee, mene tiehesi.\n\n[281] Lapsiko? Minä kuulin, että jokin kitisi puutarhassa. Miespaha\nluultavasti etsii poikaansa. Täytyy olla inhimillinen.\n\n[282] Missä hän on? Missä hän on?\n\n[283] Tuolla, tuolla!\n\n[284] Odottakaa, minä tulen heti alas.\n\n[285] Hoi pojat, kiiruhtakaa, kuuma tulee.\n\n[286] Tässä on poikanne. Aa, tyttöhän se onkin, sen parempi. --\nNäkemään; asti. Täytyyhän olla inhimillinen. Olemmehan kaikki\nkuolevaisia.\n\n[287] Antakaa sen naisen olla!\n\n[288] Pysykää järjissänne!\n\n[289] Hänellä on tikari, luutnantti.\n\n[290] Soo, ase! -- Kas niin, kertokaa kaikki tämä sotaneuvottelussa. --\nPuhutteko te ranskaa?\n\n[291] Tuokaa tulkki.\n\n[292] Hän ei ole rahvaanmiehen näköinen.\n\n[293] Ohoo! Hän on suorastaan murhapolttajan näköinen. Kysykää, kuka\nhän on.\n\n[294] En sano teille, ken olen. Olen teidän vankinne. Viekää minut.\n\n[295] Lähdetään.\n\n[296] Mitä se tuo nainen tahtoo?\n\n[297] Mitä hän puhuu? Hän tuo minulle tyttäreni, jonka vast'ikään\npelastin liekeistä. Hyvästi!\n\n\n\n"]