[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fARvVgissdH36tVtLmGW-YuOIzJ4_8FuzYs730Xpuy8g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},74,"Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma","Kivi, Aleksis",1834,1872,"74-kivi-aleksis-olviretki-schleusingenissa-leo-ja-liina-alma","74__Kivi_Aleksis__Olviretki_Schleusingenissä;_Leo_ja_Liina;_Alma",null,"naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1916,26983,163040,false,12824,[23],"Finnish drama",[25,26],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma\" by Aleksis Kivi is a play written in the summer and fall of 1866. Originally titled \"Bavaria's Beer Trip,\" this comedy follows an 8,000-strong Bavarian military unit engaged in wild drinking, woven together with Timoteus's attempts to court the servant girl Mariana. Though now considered an essential part of Kivi's work, the play faced rejection during his lifetime and wasn't published until 1916, over forty years after his death. (This is an automatically generated summary.)",[],344,"Kiven kolmen näytelmän kokoelma. Nimiteos on baijerilaisten sotilaiden oluthuuruisiin seikkailuihin sijoittuva komedia, kun taas Leo ja Liina kuvaa rautatieasemalle sijoittuvaa rakkautta. Mukana on myös katkelmalliseksi jäänyt draama Alma.","Aleksis Kiven 'Olviretki Schleusingenissä'; 'Leo ja Liina'; 'Alma' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 74. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","OLVIRETKI SCHLEUSINGENISSÄ; LEO JA LIINA; ALMA\n\nKirj.\n\nAleksis Kivi\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1916.\n\n\n\n\n\n\nOLVIRETKI SCHLEUSINGENISSÄ\n\nNäytelmällinen osotelma neljässä osassa\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nPATRIK, kapteeni.\nTOMMI.\nANTON.\nARISTARKUS.\nTIMOTEUS.\nTITUS.\nMAKS.\nFUCHS.\n1:N, 2:N, 3:S.\nMESTARI BONIFACIUS.\nFAUSTUS.\nGILBERT.\nMIKKEL, fäntrikki.\n1:N, 2:N.\nMAURA, kapakka-eukko.\nMARIANA, palvelijansa.\nMUORI KUNIGUNDA.\nSotamiehiä ja naisia.\nSotamiehiä.\nKapteenia.\nBayerilaisia.\nPreussiläisiä.\n\nTapaus: Schleusingenissä Saksanmaalla, kesällä 1866.\n\n\n\n\nEnsimmäinen Osa.\n\n\n(Avoin paikka Schleusingenissä: oikealla olvitoikka, Maura istuen sen\ntakana; vasemmalla huone, eräs sotamieskortteeri; samalla puolella\nperempänä rahi, jossa Timoteus istuu vartijana kivääri kädessä ja\nolvituoppi vieressä; perillä ja oikealla puolella on toinen rahi, jossa\nvartijana istuu Titus kiväärinensä ja olvituoppinensa. Jokaiset, sekä\nsotamiehet että kapteeni, ovat tavattoman lihavia miehiä kovin\npunertavilla nenillä.)\n\nTIMOTEUS. Maura, mun frouvani!\n\nMAURA. Jaha, mun sankarini vieraasta maasta, mikä on toivonne?\n\nTIMOTEUS. Että nukkuis toverini tuolla.\n\nMAURA. Miksi toivotte niin?\n\nTIMOTEUS. Hm!\n\nMAURA. (Erikseen) Haa! minä jotain aavistan. No, miksi tempoellen\nsykähtelet taas, mun kurja leskisydämmeni? Aina levoton, aina juonikas\nja kapinallinen! Mutta vaiti nyt, mää luulen, että toivon saari\nsiintää.\n\nTIMOTEUS. Tuhannen peeveliä, ettei hän nuku!\n\nMAURA. Se nukkuminen tulis hänelle kalliiksi. Ai, ai! miksi tahtoisitte\nkoota tuhon myrskyjä toverinne kiirehelle?\n\nTIMOTEUS. Tosi, ettei sotavartija saa nukkua, mutta ensimmäisen\nnukahduksen vahti-ajallamme, joka kestää kaksi tuntia, saamme anteeksi,\nniin on kapteenin määräys, vaihka onkin hän kiivas mies. Siis hänelle\ntuossa ei paljon harmia pienestä unesta mutta muille kenties iloa ja\nonnee.\n\nMAURA. (Eriks.) Kymmenen vasten yhtä, hän lemmestä kanssani keskustella\ntahtoo. (Korkeest) Jaa, hän valvoo eikä ole voimassanne häntä nukuttaa.\n\nTIMOTEUS. Mutta teidän voimassanne.\n\nMAURA. Miten, uljas sankarini?\n\nTIMOTEUS. Sen tuoppi oltta matkaansaattaa. Hän on jo huikeassa\nvauhdissa.\n\nTITUS. (Eriks.) Mitä haastelee hän tuolla eukon kanssa? Jonkun sanan\nkuulen, mutta yhtään en järjestyksessä. (Korkeest) Mitä livertelet\nsiellä?\n\nTIMOTEUS. Vaiti, me saamme oltta, joka ei juuri vahingoita; sillä pitkä\non vartijan aika.\n\nTITUS. Totisesti.\n\nTIMOTEUS. Hän on hyvä muori.\n\nTITUS. Verraton.\n\nMAURA. Jaa, te mukulat siinä. Kyllä minä teidän annan. Sanosinpa\njotain, mutta olkoon nyt silläänsä. (Menee ja täyttää Tiituksen tuopin\nolvella)\n\nTITUS. Se vasta muori on.\n\nTIMOTEUS. Niitä ensimmäisiä.\n\nMAURA. Juo nyt ja istu kiltisti rahillas. (Täyttää myös Timoteuksen\ntuopin) Sinäkö myös, kanalja siinä.\n\nTIMOTEUS. Muori kuin kultanen heinäsuova! Hih!\n\nMAURA. Juo nyt ja ole vait, sanon minä. (Menee istumaan toikkansa\ntaakse)\n\nTIMOTEUS. (Laulaa)\n\n    \"Wenn das die Preussen vüsten,\n    Das sie morgen sterben müsten.\"\n    Hurraa!\n\nMAURA. (Eriks.) Hän nukuttaa toveriansa, joka jo näyttää kovin\nuniseksi. (Mariana tulee Mauran huoneesta) Sinäkö siinä taas sinkoillen\nmun tielläni ja hyvän tilaisuuden käsistäni saattaen pois? Mutta kyllä\nsun tiedän siirtää tästä. (Korkeest) Mitä siinä pyhiittävää? Tuopit\novat puhtaita kyllä. Mene tiehees, lunttu. Sinua en tarvitse\nvenyttelemässä täss' toikan nokalla. Mene tiehees, sanon minä; mene\nsepältä hiivaa perään. Paikalla, sinä lunttu!\n\nMARIANA. (Eriks.) Sun rutto nielköön, ämmä. (Menee)\n\nMAURA. (Ottaa salmikirjan ja lukee, huiskutellen itseänsä) Hoh hoo!\n\nTIMOTEUS. Ja jumalinen myös.\n\nMAURA. Hoh hoo, tätä mailmaa! (Aina lukien)\n\nTIMOTEUS. (Eriks.) Ah sinä noita-ämmä musta niinkuin saunan raunio ja\nkiukkuinen kuin ampiain! Ja hän on rakastunut minuun, sen tiedän\nvarmaan. Ha haa, ennen naskalisäkin kanssa morsiusvuoteeseen kuin\nsyleilemään tätä peikkojen patrunessaa. Mutta tahdonpa kanssas\nleikitellä ja leikitessä voida niinkuin Otaheitissä sekä ruuan että\njuoman puolesta. Niin; tyhmäpä on muotoni, mutta kas kuin löytyy toki,\nkeltään luulematta, joku mitta vikkelyyttä täällä, luun ja nahaan\nvälissä. (Laulaa)\n\n    \"Wenn das die Preussen vüsten,\n    Das sie morgen sterben müsten.\"\n\n(Titus on nukkunut)\n\nMAURA. No kas, toivos on nyt täyttynyt. Hän makaa makeasti. Mitä tahdot\nlapsikurjalle?\n\nTIMOTEUS. Mitä meitistä oikein luulette, muori?\n\nMAURA. Olettepa hyviä vihollisija.\n\nTIMOTEUS. Mutta minusta erittäin?\n\nMAURA. Paras viholliseni.\n\nTIMOTEUS. Teidän ystävänne. Onneton se, joka uskaltaa päällenne vaan\nkatsoa karsasti! Hänen manaan heti veriseen taisteloon.\n\nMAURA. (Eriks.) Ihanat sanat! Mun aavistuksein visseydeksi muuttuu.\n\nTIMOTEUS. Mä tahdon teille kertoa erään tarinan.\n\nMAURA. Mä tahdon kernaasti kuultella.\n\nTIMOTEUS. Kävit kerran sotaa vastaan toinentoistaan kaksi heimolaista\nvaltakuntaa. Rynkäsipä äkisti vihollinen lauma viholliseen kaupunkiin\nja otti siinä itsellensä majan. Kaupungissa oli eräs pulski muori ja\nmajailipa luonansa myös eräs pulski sotamies, ja rupesitpa viimein\nnämät kaksi keskenänsä vaihettelemaan armahimpia silmäniskuja. Mutta\nkiiti taas joukko pois kuin leimaus ja katos kaupunkilaisilta\ntietämättömiin, mutta kas, koska vihdoin jällen rauha hengitti, niin,\npeijakas vie! astuipa eräänä koreana iltana sen pulskin muorin\nhuoneeseen se pulski sotapussikka. Noo, kuinka kävi sitten? kysyy nyt\nfrouva. Kuinka kävi? He ovat nyt samaa lihaa ja verta, ja sankari on\nilonen ravintolan isäntä ja muori vielä ilosempa emäntä.\n\nMAURA. Kas noita vaan.\n\nTIMOTEUS. Se on tarina vaan. Mutta tarina, eikö se todeksi muuttua\ntaida, muori kultasein?\n\nMAURA. (Erikseen) No nyt hän on tehnyt lempensä ilmoituksen.\n\nTIMOTEUS. Tarina, eikö se todeksi muuttua taida?\n\nMAURA. O jaa, o jaa.\n\nTIMOTEUS. (Eriks.) No nyt minä olen saanut: jaa. Toki, enpä ole mitään\nluvannut, sentähdenpä taidan rauhallisella omatunnolla nauttia hänen\nhyvyyttänsä ja viimein kiepasta tieheeni.\n\nMAURA. (Eriks.) Toki, enpä ole mitään luvannut, sentähdenpä taidan\nhänen jättää taas, jos onni, ennen tämän liiton vahvistusta, saattais\nhelmahaani sulhasen vielä uhkeamman häntä; sillä nyt on miehiä kurjan\nympärillä kuin sääkseä. -- Mutta ylistetty olkoon tämä päivä! (Korkeest)\nMiksi tämä äänettömyys? Miksi muutuimme äkisti niin miettiviksi? Hei! --\nOltta, sankarini. (Menee ja täyttää Timoteuksen tuopin)\n\nTIMOTEUS. Miljuunit kiitokset. -- Tämä päivä on riemupäivä Timoteukselle.\n\nMAURA. Hi hi! Miksi niin, mun poikani? Miksi niin, mun sotasankarini?\n\nTIMOTEUS. Hm!\n\nMAURA. (Istuu toikan taakse ja ottaa kirjansa) Mutta muistelkaamme aina\nloppuamme, rukoillen viisautta ja sydämmen puhtautta. Hoh ho! (Lukee\nhuiskutellen itseänsä)\n\nTIMOTEUS. Ja jumalinen myös. Ihana asia. Aina muistan emoni sanat:\n\"poika, katso, että nainen, jonka aviokses kerran valitset, on Herraa\npelkäävä, siinä löydät ankkurikarin, joka myrskyssä kestää.\"\n\nMAURA. (Eriks.) Oo! tarvitseeko mun enään epäillä?\n\nTIMOTEUS. Niin sanoi armas emoni; ja, taivas, suo mulle tänkaltain\nvaimo!\n\nMAURA. Hy hyh! (Lukee)\n\nTIMOTEUS. (Eriks.) Mutta Mariana tulee. Piki-rakas tyttöön, piki-rakas\ntyttörääsyyn olen, ja jos en erehdy, niin eipä ole hänenkän\nsydännippunsa kaukana minusta. Jos vaan saisin tilaisuuden muutaman\nsanan vaihetukseen hänen kanssaan tuon toverini maatessa. (Mariana\ntulee, panee kädestään toikalle erään potellin)\n\nMARIANA. Tässä, emäntä, hiivanne.\n\nMAURA. Käy sisään askareihis.\n\nTIMOTEUS. Mutta, frouvani: puoli mittaa oltta vielä. Sen saattakoon\ntänne tuo tyttölunttu.\n\nMAURA. Onko sinulla korvia, flikka? (Mariana vie oltta Timoteukselle)\n\nTIMOTEUS. (Kuiskavalla äänellä Marianalle) Pari sanaa kanssas,\nkaunoseni, niinkauvan kuin tuo kumppanini makaa. Mutta millä keinolla\nsiirrettäisi tästä hetkeksi tuo ämmä?\n\nMARIANA. Tahdon koettaa. (Eriks.) Hyvä! Näinpä Maalarin-Hannen\nmatkustavan maalle. Siis taidan sepittää pienen valheen, pelkäämättä\nheti joutuvani kiin. (Korkeest) Tietkäät, emäntä, mä taidan kertoa\nuusia.\n\nMAURA. Jaa, mene sinä kertomuksines. -- Noo, mitä tiedät sitten?\n\nMARIANA. Minä kerron mitä kertoi mulle Hanne, jonka kohtasin\nlähteissänsä maalle. Mutta enpä tiedä, jos haasteli hän totta; hän oli\nniinkuin vähän päissään.\n\nMAURA. Sinä kiusan henki, mitä tiesi hän kertoa?\n\nMARIANA. Että vanha täti on tullut kotia Rothenburgista monilla\ntuhansilla uutisilla kuningaista, ruhtinoista, prinsseistä ja verisistä\ntappeloista.\n\nMAURA. (Panee korvamyssyn päähänsä) Istu tässä ja pidä tarkka räkninki\nolven menekistä. Istu tässä; ja oletpa onneton jos hetkeksikin poistut\ntoikan äärestä. (Menee)\n\nTIMOTEUS. Kas sitä kanaljaa tyttöä.\n\nMARIANA. Minä tunnen eukkoni. Verrattoman utelias, niinkuin\npiikansakin. Jaa, mitä on sinulla sanottavaa?\n\nTIMOTEUS. Onpa jotain. Haa! oikeestaan ja vauhdilla tahdon rynkätä\nesiin kuin kävis tieni vasten kanuunan kitaa. -- Mariana, minä pidän\nsinusta.\n\nMARIANA. Kiitoksia vaan.\n\nTIMOTEUS. Minä pidän sinusta paljon.\n\nMARIANA. Kiitoksia paljon.\n\nTIMOTEUS. No no, ole kiltti lapsi.\n\nMARIANA. Jaa, kiltit lapsethan kiittää.\n\nTIMOTEUS. Minä kurja tarhapöllö olen rakastunut sinuun auttamattomasti.\nSentähden teen nyt tämän kysymyksen, kaikkein kysymysten kysymyksen:\nRakastatko sinä minua?\n\nMARIANA. Ja minä teen tämän kysymyksen: Olenko minä silmissäsi\nnaarastarhapöllö?\n\nTIMOTEUS. Sä olet kyhkynen, lupauksen lintu.\n\nMARIANA. Siis tahdot kurjan kyhkysen lentämään tarhapöllön kitaan,\ntämän petolinnun ruuaksi?\n\nTIMOTEUS. Tosi; sillä niin sua rakastan, että olsin valmis syömään\nsinun, pistämään kupuuni kuin voissa paistetun poimullisen\nsianmakkaran. Mariana, Mariana, mun sydämmeni loiskii, kimoilee ja\nsärkee kuin likistelis sitä pienet perkeleet, mutta sinä taidat sen\nauttaa.\n\nMARIANA. En taida ulos-ajaa perkeleitä.\n\nTIMOTEUS. Sen taidat ja yhdellä ainoalla sanalla.\n\nMARIANA. Mikä on tämä sana?\n\nTIMOTEUS. Se on: jaa. Sano: pidätkö minusta?\n\nMARIANA. Yhdellä ehdolla.\n\nTIMOTEUS. Ja tämä ehto? Sano, ja minä käyn vaihka vasten pöyreätä\nkarhua pieni puukko kädessä, jos niin vaadit. Sano, mikä on ehtos?\n\nMARIANA. Että otat minun vaimokses.\n\nTIMOTEUS. Kirkas tuli ja jyrinä! sehän on tarkoitukseni, sehän kultanen\nmeininkini. Katsos tässä. (Suutelee häntä) Katsos. Mutta minäkö\nsuutella uskallan? Minä! Sitä en olis uskonut. Mutta siinä, missä\nklasit ja olvituopit kalisee, siinä paukahtelee myös suudelmat.\n\nMARIANA. Ja siinä on myös rakkautta.\n\nTIMOTEUS. No no, piikaseni; mikä ennen on kytenyt sydämmen pohjassa,\nleimahtaa sillon voimalliseksi tuleksi.\n\nMARIANA. Sinisiksi liekeiksi.\n\nTIMOTEUS. Juuri niin; sillä sininen on rakkauden karva. -- Rakkaan miehen\nsaat, hyvän miehen. Elä katso hänen ulkomuotoonsa, joka, ohimennessä\nsanottu, on vähän niinkuin härkämäinen, vaan katso sydämmeensä, se on\nhyvä. -- Tahdotko seurata minua Bayeriin, Marja, minun punertava\nmansikkamarjani? Tahdotko seurata sotamiestä?\n\nMARIANA. Moni tyttö ennen minua on ollut yhtä hullu ja iskenyt kouransa\nsotamiehen patruunataskuun.\n\nTIMOTEUS. Oivallista! Uljas tyttö, kelpo tyttö; mutta emäntäs, luulen,\nei juuri kohtele sinua ansiotas mukaan.\n\nMARIANA. Saakeli ottakoon sen tattari-ämmän! Hän ei suo minulle hyvää\nsanaa, ja kaikki hänen häijyn kissansa rikkomat astiat on minun\npalkkani saanut kärsiä.\n\nTIMOTEUS. Ole suruton; minä imen häneltä kaikki takaisin kasvojen\nkanssa. -- Käy nyt taasen toikkas taakse. Täytyy herättää tuon makaavan\naasin. (Kovalla äänellä Titukselle) Titus! Hei! Karauul!\n\nTITUS. (Heräyy maristen) Mitä tahdot?\n\nTIMOTEUS. Huomaa, että olet maannut.\n\nTITUS. Tämä on ensimmäinen kerta, ja sen saan anteeksi.\n\nTIMOTEUS. Yksi kerta vielä, poikani, ja maksanpa lainan takasin: yhtä\narmottomasti pitää kersantin saarnaman sinulle kuin äsken hän jyritteli\nminun korviini.\n\nTITUS. Tuoppi oltta, tyttö, unen karkottajaksi!\n\nMARIANA. Tuossa tulee emäntäni.\n\nTIMOTEUS. Katso tukkas, se korea ja tumpurainen, Mariana piikasein.\n(Maura tulee vihaisena)\n\nMAURA. Sinä naasikka, pidätkö mun narrina, sinä ilkeä harakka, pidätkö\nmun narrina?\n\nMARIANA. Hyvä frouva, minä olen viaton; sanoin vaan mitä Maalarin-Hanne\nsanoi.\n\nMAURA. Minä sun maalaan keltaseksi ja siniseksi.\n\nTIMOTEUS. Hiljaa, naiset, hiljaa, koreat naiset!\n\nMAURA. Elä ihmettele, Timoteus, että täytyy mun näin usein riidellä\nkansaansa; sillä tiedä, hänen vertaistansa hävyttömyydessä ei löydy\nmaan piirin päällä. Jumala siunakkoon! on minulla ennen ollut piikoja,\nmutta ei vielä tuommosta. Jaa-ah, sen sanon minä: onneton täällä se,\njonka täytyy pitää palvelusväkeä, onneton se!\n\nMARIANA. Ja tuhannen kertaa onneton se, jonka palvella täytyy.\n\nMAURA. Kitas kiinni! Sinulla ei ole tässä vapaa sanavalta.\n\nTIMOTEUS. Armahimmat flikat, vähempä ääni! Minä rukoilen. (Tommi,\nAnton, Aristarkus ja muita sotamiehiä olvituopit käsissä tulee\nhuoneesta vasemmalla) Tässä tulee teidän ystäviänne. Vähempä ääni.\n\nTOMMI. Bir!\n\nANTON. Bir, eukko!\n\nARISTARKUS. Bir, eukko, bir!\n\nMAURA. Kaada heille oltta. (Tuopit täytetään)\n\nTOMMI. Onko muori äkeä? (Taputtaa Mauraa)\n\nMAURA. Suo mun olla rauhassa; minä pyydän.\n\nTOMMI. No no; onhan se se iloinen frouva Maura.\n\nMAURA. Nyt en ole iloinen.\n\nTOMMI. Hyi! Elä rumenna sun ihanata muotoas tuonkaltaisilla rypyillä.\n\nMAURA. Mitämä sitten tässä, villittyjen kanssa? Kun ma sanonki.\n\nANTON. Villittyjen? Mekö?\n\nARISTARKUS. Me olemme kuninkaan miehiä ja teidän herrojanne. Yksi\nviittaus kapteenilta, ja kaupunginne on tulinen meri.\n\nTOMMI. Hiljaa, Aristarkus!\n\nMAURA. Mitä on minulla teitä vastaan? Mutta tuo vuorivuohi tuossa. --\nMinä taidan haljeta!\n\nTOMMI. Tyttökö? Hyvä flikka vaihka vähän vallaton; mutta veri virtaa\nhänen povessansa kuin nuoren jalopeuran povessa. Hän tarvitsee miestä,\nniinkuin pieni frouvammekin. (Ottaa Mauraa leuvan alta) Jaa jaa, eikö\ntosi? No hymykäät nyt vähän. Kas niin.\n\nMAURA. Mene mene!\n\nTOMMI. Niin; kirkas päivänpaiste taas. Ottakaamme tuoppimme, veljet, ja\nlaulakaamme, että maa ja taivas huiskuu.\n\nMAURA. (Lukee huiskutellen itseänsä) Hoh hoo! Jumala armahtakoon tätä\nmailmaa! (Timoteus nukkuu rahille)\n\nTOMMI. \"Wenn das\", sankarveljeni. (Sotamiehet laulaa)\n\n    \"Wenn das die Preussen vüsten,\n    Das sie morgen sterben müsten.\n          Hurra!\n    Wenn das die Preussen vüsten,\n    Das sie morgen sterben müsten.\"\n          Hurra! Hurra!\n\nTITUS. Herää sinä siellä, joka makaat.\n\nTOMMI. Makaat! Ken makaa meistä? Etkö näe, että juomme kiltisti oltta?\n\nARISTARKUS. Ja uljastamme itseämme vihaisella laululla. -- Sinä onneton\nPreussiläinen!\n\nTOMMI. Huikea elämä!\n\nARISTARKUS. Sinä onneton Preussiläinen!\n\nTITUS. Teitä ja teidän käytöstänne en moitikkaan, mutta tuota\nkiusankappaletta, joka istuu ja makaa tuolla rahilla. Hän on jo\nkolmannen kerran nukkunut tällä vahti-ajalla.\n\nANTON. Ai ai, kolmannen kerran!\n\nMAURA. (Erikseen) Timoteus parka! Taivas suojelkoon hänen selkäänsä!\n\nMARIANA. Ja te ette herätä häntä.\n\nMAURA. Jaa, miksi ette sitä tee, te hänen kumppaninsa?\n\nANTON. Ylös, Timoteus.\n\nARISTARKUS. Ylös, ja elä istu siinä kuin huhkain ladonkatolla.\n\nTOMMI. Ylös ja ole iloinen; sillä kauvan elää iloinen mieli.\n\nARISTARKUS. Herätä kantoa ennen.\n\nTITUS. Olenpa hänen tähtensä kiipaleissa. Ankaran määräyksen on\nkapteenimme tehnyt, ja kuuluu se näin. Ensimmäinen nukkuminen\nannettakoon anteeksi, toista seuratkoon kersantin nuhteet, mutta jos se\nkolmannen kerran tapahtuu, niin tulkoon raportti hänelle, nimittäin\nkapteenille. Ensimmäisen kerran on hän nukkunut, sen sai hän anteeksi,\ntoisen kerran on hän nukkunut, ja äsken juuri läksi tästä kersanttimme\nhirmuisella kirouksella, pauhulla ja jyryllä; mutta nyt on mies\nnukkunut kolmannen kerran.\n\nTOMMI. Ja nyt pitää sataman, sataman rakeita jyrinän perään.\n\nTITUS. Ei auta, vaan kapteenille tieto. (Huutaen) Kapteeni! Herra\nkapteeni! Saata sana esiin, seuraava vahtimies siellä.\n\nÄÄNI. (Ulkona) Herra kapteeni!\n\nMAURA. (Eriks.) Voi Timoteusta!\n\nANTON. (Ravistaen Timoteusta) Nouse nyt ylös, muuton pähkinäkeppi\npaukkuu. Nouse, hyvä toveri, nouse.\n\nARISTARKUS. Elä marise, vaan avaa sun sonnisilmäs.\n\nTOMMI. Ylös, ja eteenpäin mars, Berliniin mars! Siellä juomme ja\nmakaamme, ja saammepa vielä tusinan muhkeita Preussin tyttöjä miestä\npäälle. Ylös, Timoteus.\n\nANTON. Kuuletko, sinä riivattu?\n\nARISTARKUS. Kapteeni tulee.\n\nANTON. Hyvä, Timoteus, hyvä!\n\nMAURA. (Eriks.) Voi sinä onneton lapsi!\n\nMARIANA. (Eriks.) Kuinka käynee kanssansa nyt?\n\nANTON. Hän tulee, ja onpa ukolla kiiru.\n\nTOMMI. Hän kaapasee kuin Lunkentus, hän lentää nääveliensä siivillä,\njoiden vinkuna kuuluu aina tänne asti.\n\nARISTARKUS. Ja ympyrjäiset, suuret klasisilmänsä säteilee ja loistaa\nkuin aurinko taivaalla.\n\nTOMMI. Ja nenänsä hohtaa kuin kekäle helvetissä.\n\nANTON. No no, hän on kapteenimme.\n\nARISTARKUS. Kapteeni kuin mies vaan.\n\nTOMMI. Hyvä kapteeni, hyvä! (Patrik tulee oikealta. Titus kyldrää\nistuessansa rahilla. Patrik vastaa häntä, pannen kaksi sormea\nsilmäkulmallensa)\n\nSOTAMIEHET. Eläköön kapteenimme, eläköön hän!\n\nANTON. Eläköön hän kauvan, kauvan!\n\nTOMMI. Valaisten mailmaa!\n\nARISTARKUS. Hän eläköön tuomiopäivään asti!\n\nTOMMI. Ja sitten taivaassa ijankaikkisesti!\n\nKAIKKI. Hurraa!\n\nPATRIK. Kiitoksia, pussikat, kiitoksia. Mutta mikä on kysymyksenä?\n\nANTON. Pieni ihmisellinen heikkous, pieni komme, jonka toivomme herra\nkapteenin antavan anteiksi.\n\nPATRIK. Mutta asia?\n\nTITUS. (Aina kyldräten) Kun hän makaa tuolla.\n\nPATRIK. Ken makaa, ken?\n\nTITUS. Hä Timoteus tuolla rahilla, vahtia pitäessä.\n\nPATRIK. Haa! Kuinka monta kertaa on hän nukkunut?\n\nTITUS. Kolme.\n\nPATRIK. Haa! Saiko kersanttimme tiedon hänen nukuttuansa toisen kerran?\n\nTITUS. Hetki sitten läksi hän tästä pärmänttäämästä.\n\nPATRIK. Kuinka monta tuoppia on hän tyhjentänyt tällä vahti-ajallansa?\n\nTITUS. Viisi.\n\nPATRIK. Viisi! Koska oli hän tyhjentänyt kolmannen, saatoitko raportin\nkersantille? Sano totuus, ja kauhistu jos valehtelet.\n\nTITUS. Anteeksi, herra kapteeni, sitä en tehnyt.\n\nPATRIK. Miksi et, miksi et, sinä härkäpää? Kuinka kuuluu tuima\nmääräykseni, ei ainoastaan nukkumisesta, mutta myöskin olven\nnauttimisesta vahdissa? Kuinka kuuluu se olvesta?\n\nTITUS. \"Yhden tuopin oltta tyhjentäköön vahtimies vahti-ajallansa, jos\nkaksi hän tyhjentää, se annettakoon hänelle anteeksi, kolmas saattakoon\nnuhteita kersantilta, mutta jos hän neljännen kumoo, raportteerattakoon\nasia kapteenille.\"\n\nPATRIK. Niin, \"raportteerattakoon asia kapteenille\". Tämä on sääntöni.\nJa \"lipparia\", se tahtoo sanoo, oltta ja viinaa sekaisin, ei ollenkaan\nole lupa nauttia. Mutta jos ei tarkka katsantoni erehdy, niin viittaapa\nsun silmäs vähän sitä kohden.\n\nTITUS. Ei, herra kapteeni, ei!\n\nPATRIK. Sano, etkö ole pistänyt vaksiis vähän lipparia?\n\nTITUS. Ei, ei!\n\nPATRIK. Sopiihan sitä tutkistella. (Kumartaa itsensä alas asettaen\nnenänsä lähelle Tituksen suuta). Puhalla raikkaasti. (Titus puhaltaa,\nmutta kovin heikeesti ja pitkään) Puhalla tuimemmin, sinä puukuva! --\n(Lyö jalkaansa) Tuimasti, hohauttaen! muuton laukee nyrkkini sun\nkiireelles kuin rautamoukari. (Titus puhaltaa kolmannen kerran mutta\ntuskin tuimemmin ensimmäistä) Lipparista en käy vannomaan, mutta oltta,\noltta sangen paljon, jaa, totisesti sangen paljon. Tunnusta kuinka\nmonta tuoppia.\n\nTITUS. Kolme!\n\nPATRIK. Haa!\n\nTITUS. Anteeksi korkea kapteeni; sillä asia on sitä laatua, että\nrasittaa minua itsepintainen köhä, niinkuin, sen pahempi, se nyt kuulla\ntaittaan.\n\nPATRIK. Miksi saatat itselles köhää, sinä kirottu mies? Miksi pinnaat\noltta kylmänä naamaas? Miksi et lämmitä sitä? kysyn minä. Haa! kyllä\nsun opetan. Miksi et lämmitä olttas? (Kääntyy Timoteusta kohden.) Ja\nsinä (Ravistaa Timoteusta) Nouse ylös, lapseni. (Vetää miekkansa) Haa!\njos ei uni olis pyhä, niin, sankarkunniani nimessä! sun heti\nlähettäisin Karonin venoseen.\n\nTOMMI. Sepä olis, kantaa kehtoon lapsen torkkuvan.\n\nPATRIK. Mitä sanot?\n\nTOMMI. Sen hän olis ansainnut. Sotavartija nukkua!\n\nPATRIK. Niin. Sotavartija nukkua! (Ravistelee Timoteusta) Nouse ylös,\nlapseni. Sotavartija nukkua! Mutta nyt sun pitää saaman aika\nrapsauksen.\n\nMAURA. (Eriks.) Voi, mun sydämmeni musertuu!\n\nPATRIK. Viipymättä nyt saattakaat tänne Mestari Bonifacius. (Yksi\nsotamiehistä menee)\n\nMAURA. (Eriks.) Jumal'avita! mitä jaksan nyt tahdon pyristellä vastaan.\n\nANTON. Kenties on tässä vielä anteeksantamuksen sijaa, herra\nkapteenimme.\n\nPATRIK. Ei yhtään, pussikkani. Tällä retkellä olen anteiksi antanut jo\nkolme kertaa Timoteukselle; ensi kerta Nürnbergissä, toinen ja kolmas\nkerta Bambergissa; Titusta olen armahtanut kaksi reisua; ensin\nErlangenissä ja sitten Bambergissa, mutta nyt pitää heidän molempaen\nsaada aika kropsun. (Ravistelee Timoteusta) Nouse ylös, lapseni. Haa,\nsotavartija nukkua! Ylös, ylös! Mun saatat muuton vimmaan, mun saatat\nvielä upottamaan kirkkaan miekkani oman maamieheni vereen. Heräy! No\npilvien leimaus, mun sappeni jo kiehuu!\n\nTOMMI. Tuoppi oltta herättäköön hänen.\n\nPATRIK. Mitä sanot?\n\nTOMMI. Valaus tuoppi oltta miehen kiireelle hänen kyllä herättää.\n\nPATRIK. He heh! Vikkelä aije; mutta olkaamme toki pilkkaamatta\njumalanlahjaa. Vettä käyttäkäämme olven sijassa, puhdasta vettä. -- Muori\nsiellä toikan takana, tuoppi vettä tänne. (Eräs sotamiehistä valaa\ntuopillisen vettä Timoteuksen päähän, joka herää pahalla marinalla,\nnousee ylös pyristellen itseänsä. Patrik nauraa sydämmellisesti ja\nkauvan pidellen vatsaansa) Jaa, sinä junkkari. (Timoteus kyldrää,\nPatrik vastaa häntä, pannen kaksi sormea silmänsä juurelle) Niin niin,\nmutta kivääri pois ja rahi esiin. (Rahi vedetään esiin)\n\nMAURA. Armollinen, korkea herra!\n\nPATRIK. Ole rauhassa, eukko, ole rauhassa. (Mestari Bonifacius,\npunapartanen ja punatukkanen mies puettuna punasiin housuin,\nsamankarvaseen hännystakkiin ja hattuun, joka on tavattoman korkea ja\nsokeritopin kaavanen, tulee vitsakippu kainalossa)\n\nMAURA. Herra minun jumalani!\n\nPATRIK. Kas tässä tulee mies, joka sankarlaumani pitää Herran\nnuhteessa. -- Onko sinulla hyviä vitsoja?\n\nBONIFACIUS. Ihan tuoreita Thyringenin metsästä.\n\nPATRIK. Hyvä! Nyt tulet niitä käyttämään kuin mies; sillä tässä ei ole\nleikki käsissä.\n\nBONIFACIUS. Missä on minun poikani?\n\nPATRIK. Ota takki päältäs, Timoteus, ja kumarru tänne. Sinä ensin,\nTitus sitten.\n\nTIMOTEUS. Armoo, kapteeni, armoo!\n\nPATRIK. Ei, lapseni, ei.\n\nMAURA. (Ryhtyen kapteeniin) Armollinen, korkeasti ylistettävä herra,\nteitä rukoilen heidän puolestansa.\n\nMARIANA. Hyvä kapteeni!\n\nMAURA. Kunnioitettava herra!\n\nPATRIK. No noo, muoriseni, nyt ei auta. Heidän täytyy saada; ei auta.\n\nMAURA. (Kovalla äänellä) Ei, ei! Minä rukoilen. Tänne kaikki naiset\nnaapureista! Tulkaat, tulkaat! (Mariana poistuu kiireesti)\n\nPATRIK. He heh! Turha puuha, pikku frouvani. -- Käykäämme käsiin,\nBonifacius.\n\nBONIFACIUS. Takki pois ja taivu alas rahille, mies.\n\nMAURA. Kapteeni kulta, kulta kapteeni!\n\nPATRIK. Oikea mutta kova mies.\n\nBONIFACIUS. Pois, muori! -- Alas rahille, mies.\n\nMAURA. Ah ei ei! (Hallitsee Timoteusta) Armahtakaat häntä ja\nkumppaniansa tuolla. (Mariana ja seurassansa joukko naisia tulee ja\nyhtyvät rukoukseen, mikä torjuvilla koikkauksilla pidellen kiinni\nTimoteuksesta, mikä tarttuen Patrikin liepeisiin. Kova ääni ja meteli)\n\n1:N ÄÄNI. Anteeksi heille, anteeksi!\n\n2:N ÄÄNI. Heitä armahtakaat, niin armahtaa teitä Jumala.\n\n3:N ÄÄNI. Elkäät tuomitkaat, ettei viimein teitä tuomittaisi.\n\nPATRIK. Kas kas.\n\nTITUS. (Erittäin naisille) Tämä on hyvä asia, että rukoilette. Jaa,\njaa; rukoilkaat vahvasti vaan.\n\nMAURA. Korea herra!\n\n1:N ÄÄNI. Ihana herra!\n\n2:N ÄÄNI. Makea herra!\n\nTITUS. Kas niin; rukoilkaat vahvasti vaan. Tämä on hyvä asia.\n\n3:S ÄÄNI. Armon he saa, korkeasti kunnioitettava sankari? Jaa jaa, he\narmon saa!\n\nPATRIK. (Erikseen) Ha haa! Onpa tämä hetki mulle ihastuksen hetki.\nKynnet pystyssä mun ympärilläni seisoo naisten kirjava lauma mua\nhartaasti rukoillen kuin jyskyttäjää Olympin kiireellä. Nyt olen ukko,\nukko itse. Tuhannen taaleria tästä hetkestä!\n\nMAURA. Minkä tuomion kuulemme suloisilta huuliltanne?\n\n1:N ÄÄNI. Oi, se olkoon laupias ja rakkautta täys!\n\nPATRIK. Käykäät nyt siivosti kukin kotianne sekä eukot että tytöt. Mua\nette järkäytä. Asia on tärkeä ja aika ankara, sodan-aika vielä\nkaupanpäälle. Ei auta, ei, vaan saakoot he nyt oivallisen saunan. --\nDerschi, mestari Bonifacius!\n\nBONIFACIUS. Pois tieltä, hameet!\n\nMARIANA. Pois itse, sinä tulipunanen saatana!\n\nBONIFACIUS. Tyttö! (Taputtaa kädellään vitsanippua)\n\nMAURA. Käy kutsumaan muori Kunigundaa. (Mariana menee, tempasten\nmennessänsä Bonifaciuksen kainalosta vitsakipun, jonka kanssa hän\njuoksee pois. Bonifacius kiitää julmistuneena hänen perässänsä; Mariana\nviskasee vitsat teaterin perille ja katoo, Bonifacius, kippu\nkainalossa, tulee takaisin hirmuisella muodolla)\n\nPATRIK. Kas sitä nenäkästä tyttöä. Hai djai!\n\nBONIFACIUS. Saakoot ämmät ensin, herra kapteeni. Olkoon se käskynne, ja\nkohta pitää pläikymän. He ovat vankejamme; antakaat pläikyä.\n\nPATRIK. Pois se! Sankarin tulee suojella tätä heikkoa astiaa, vaan ei\nsitä särkeä. Jumal' avita! mä vannon, joka hiuskarvanki heiltä\nvääristää, hän kaatuu, puree ruohoa kuin nauta.\n\n2:N ÄÄNI. Sinä sankarten sankari.\n\n2:N ÄÄNI. Sinä korkea sielu!\n\n3:S ÄÄNI. Tuhannen kertaa korkeampi vielä, jos hän rukouksemme kuulee\nnyt.\n\nTITUS. Niin; rukoilkaat väsymättä meidän edestämme.\n\nPATRIK. Ei, armaat sisaret. Te ette käsitä sitä vastausta, joka painaa\nsotaherran hartioilla, painaa sillon semmenkin, koska pyrskien\njuoksevat Areksen hurjat varsat, koska kanuuna jyrisee, tuima miekka\nmässää ja veri vuorilta koskena virtaa, tehden alas laaksoon\npurpuraisen järven. Naiset. Huu!\n\nPATRIK. Jaa, kristisisaret, kohta punertavat Germanian tantereet kuin\niltaruskosta hehkuva taivas. Kuolo väijyy meitä kuni kissa kurjaa\nhiirtä, tahi kuni jänistä kirkassilmänen ilves. Tällä hetkellä\nseisomme, toisella kaadumme miekkaen kilinään. Ja koska viimein taasen\npasuunan pauhussa ylösnousemme, sillonpa mun astua täytyy näiden\npussikkojeni kanssa sen ankaran tuomarin eteen, näin sanooden: tässä\nolen minä ja se komppani, jonka minulle annoit. Ja voi minua, jos minun\nkauttani heidän kallis verensä hukkaan menetettiin! Sillon kohta käyvät\ntuomion enkelit, kuin mustat iilimadot, mun kämmenpäistäni imemään\ntakaisin kaiken tämän veren. Niin niin! -- Ja vähässä paljon seisoo.\nPieni erehdys, pieni laimiinlyöminen mailman kumota taitaa. Kerran,\nkoska se suuri Caesar kävi Galliassa sotaa, tapahtui eräänä pimeänä\nyönä, että koko Gallialaisten sotajoukko lähestyi hänen leiriänsä salaa\nhiipistellen; mutta kas, eipä torkkunut sillon romalainen vahti, ei,\nvaan nostipa heti hirmuisen rähinän, ja vilauksessa seisoi jalo Julius\nvalmiina vastustukseen, ja, pahoin kuranssattuina, pakenit pian\ntakaisin vaskimiekkaset miehet. Mutta _posito_, että vartija sillon olis\nmaannut, niinkuin Timoteus äsken tuossa rahilla, niin olispa kenties\nnyt ihan toisenlainen mailman historja. Posito, että äsken, Timoteuksen\nmaatessa, Preussiläinen äkisti olisi karannut päällemme. Haa! ken menee\ntakaukseen, ettei tästä hetkestä Europan kartta muodostuisi perin\ntoisin? Niinpä taitaa pienimmästä kipenästä nousta hirvein tulipalo.\nSentähden tahdon nyt teille kaikille varoitukseksi asettaa tähän\neteenne muistuttavan esimerkin. -- Timoteus, nyt takki koreasti päältäs\nja taivu tänne rahille. Ole närisemättä, sinä itsepintaisin kaikista\nmiehistäni. Alas rahille! (Muori Kunigunda, lihava, paksu eukko\nsuurilla ympyrjäisillä silmäklaseilla ja ryhevä korvamyssy päässä,\ntulee ja Mariana)\n\nMAURA. Muori Kunigunda, tehkäät parastanne, tehkäät parastanne,\nkultamuori. Tämän miehen ainoa rikos on, että hän pikkaraisen vaan\nnukahti kuin kukko orrella.\n\nKUNIGUNDA. (Lankee polvillensa Patrikin eteen, pitellen hänen\nsääriänsä) Korkea, laupias herra, teitä rukoilen tässä polvillani\narmahtamaan näitä kahta kurjaa, heikkoa ihmislasta!\n\nPATRIK. Nouskaa ylös, kunnioitettava mummo; minä häpeen; nouskaat ylös.\n\nKUNIGUNDA. En nouse, tässä viivyn, vaihka sankarmiekkanne mun maahan\nnaulitsis. Tässä viivyn siksi kuin suustanne kuulen sen suloisimman\nsanan tässä murheen-laaksossa, sanan, joka jumalten istuimilta kotosin\non, sanan, joka langeneelle ihmissukukunnalle uuden, ijankaikkisen\ntoivon toi, ja tämä sana on armo.\n\nPATRIK. (Lyöden kädellään vasten otsaansa) Ah!\n\nKUNIGUNDA. Minä varron, ystäväni vartovat, korkeuden sinertävä vahvuus\nvartoo, vartoo hengittämättä.\n\nPATRIK. No niin: olkoon armo! Nouskaat ylös, korkeamielinen mummo. He\nheh! (Suutelee Kunigundaa) He heh! Tällä suudelmalla vahvistan\nlupaukseni. Kas niin. -- Me olemme vihollisijanne; mutta taidatteko\nsanoa, taidatteko sanoa, että käytämme itseämme teitä kohtaan kuin\nviholliset? Hi hi hi!\n\nKUNIGUNDA. Taivas, vuorita kerran hänen kiireensä kunnian loistavalla\nkruunulla! (Menee. Eukot pyhkiilevät silmiänsä)\n\nMAURA. Elä kauvan, elä onnellisna, sä armas sielu!\n\n1:N ÄÄNI. Makea sankar!\n\n2:N ÄÄNI. Nimes maine pian ympär mailmaa vieköön!\n\nPATRIK. No no no; menkäät nyt vaan, menkäät nyt vaan.\n\n3:S ÄÄNI. Sä kunnian helmalapsi, rakkauden sydämmellinen sulhanen!\n\nPATRIK. He heh! Menkäät nyt, menkäät nyt.\n\nTITUS. (Naisille, jotka katsovat sinnen tännen) Suur kiitost, eukot;\nsuur kiitost, paljon kiitoksia. (Kumartelee syvään)\n\nPATRIK. Ota kivääris, Timoteus, istu sijalles ja paranna itses, samoin\nsinä, Titus; sillä muistakaat, jos tästälähin vielä kerran saman\nkompeen teette, ei löydy teille armoni valosta kaukaisinta piirtoakaan,\nvaan vihani mustat ukkospilvet teidät käärii kierroksiinsa, nielee\nteidät. Sentähden ottakaat vaari.\n\nTITUS. Kyll' kyll'.\n\nPATRIK. Te toiset myös, ottakaat vaari.\n\nSOTAMIEHET. Kyllä me sen teemme.\n\nPATRIK. Niin, ja kuulkaat lupaukseni. Jos kerran vielä olven henki mun\nleiriin jotain selkkausta saattaa, niin kuluessa kahdentoist pitkän\ntunnin ei tulkoon huulillenne tämän nesteen pisarata. Se olkoon\ntuomionne. -- Mutta toivonpa teiltä kaikin tavoin oikeitten urosten\nkäytöstä, niin toivon ja olen taas täydessä sovinnossa kanssanne, mun\ntoverini ja veljeni sodan verisellä kentällä, ja mielin nyt tyhjentää\nseurassanne iloisen maljan, tyhjentää sen pohjaan asti. (Tuopit\ntäytetään)\n\nANTON. Herra kapteeni piti eilen oivallisen puheen.\n\nTOMMI. Vaiti vaiti!\n\nPATRIK. (Seisten olvituoppi kädessä, ja samoin sotamiehet) Jaa,\nviritetty onpi sodan tuli, sankarjoukko kuni lohikärme ylös pohjaan\nkiemartelee, tahi matelee kuin iiliskotti harjasmetsä seljässä,\nharjasmetsä kirkkaista painetiista. Berlin, Berlin, sä jalo kaupunki,\nmun ennustukseni kuule. \"Uhrilammas vavisten seisoo seppel päässä ja\nuhraaja tulee.\" Niin ennustan ja kuulen korkuudesta. Kostottaren\nhuudon: \"tule tule!\" Ja hän tulee. Ylös ylös kylmään Hyperboreaan\ntiemme kulkee, ja edellämme kiitää kipenöitsevissä vaunuissansa\nhirmuinen Ares, tykkijyskeen ja trumpupärinän rakastaja.\n\nSOTAMIEHET. Eläköön Ares, eläköön Ares! Hurraa! (Heiluttavat hattujansa\nilmassa ja Bonifacius vitsakippuansa)\n\nPATRIK. Liehuvilla hiuksilla kiitää villityillä katsannoilla hänen\nrinnallansa Eris ja Enyo, ja hänen varsojansa ohjaa Doimos se kauhea ja\nFobos toista kauheampa vielä.\n\nSOTAMIEHET. Eläköön Fobos, eläköön Fobos, eläköön hän! Hurraa!\n\nPATRIK. Hepä liehtarimme ovat pohjaan korkeaan ja jäiseen; ja\nvietettyämme ankaran helavalkean siellä puolyön valtakunnassa, me taas\ntakasin loikerramme isiemme maahan kruutipoltetuilla poskilla, ja\nsankararvet otsissamme ja rinnoissamme. Eläköön isäinmaa ja sen\nuroslauma! Heidän kunnioiksensa nyt tyhjennän tämän maljan. (Juovat\ntuoppinsa pohjaan)\n\nSOTAMIEHET. Hurraa, hurraa, hurraa! (Laulu; Patrik lyö tahtia kädellään\nlaululle)\n\n    \"Wenn das die Preussen vüsten,\n    Das sie morgen sterben müsten.\n          Hurra, hurra!\n    Wenn das die Preussen vüsten,\n    Das sie morgen sterben müsten.\"\n          Hurra!\n\n(Sotamiehet kantavat pois Patrikin kovalla hurrauksella, Bonifacius,\nheilutellen vitsakippuansa, seuraa heitä.)\n\nMAURA. Mikä meno, mikä huuto! Hirmuinen on sodan meteli. Oo, oo!\n\nTITUS. Huomaa, Timoteus, Bonifacius saa heiltä kyydin takasin.\n\nTIMOTEUS. Oikein hänelle! Mitä tekee hän siinä, missä kunnia kaikuu?\nMielinpä näyttää hänelle pitkän nenän; siihen on nyt kaksin kerroin\nsyy.\n\nTITUS. Elä, veljeni, vaan kiittäkäämme, että asia sammui näin.\n\nTIMOTEUS. Hän tulee. Sinä punapartanen Goljati! -- Sano, toverini, mikä\non sun sydämmes salainen toivotus tuota miestä kohtaan?\n\nTITUS. Antaa hänen olla. Hän toimittaa virkaansa.\n\nMARIANA. Hänen virkansa. Hänelle tahtoisin antaa uuniluudasta, jaa,\nteenpä hänelle jonkun keposen.\n\nMAURA. Lapsi lapsi, mitä haastelet! Muista muista, että on hän\nJumalalta pantu jäsen valtakunnassa, kuritukseksi syntisille ihmisille.\n(Bonifacius tulee)\n\nBONIFACIUS. (Eriks.) Tässä pataljoonissa ei kohdella minua ansiotani\nmukaan. Eikä siis tullut nytkään saunoitusta. Peeveli! useinpa tässä\nkyllä uhkaillaan, mutta harvoin paukkuu, ja siitäpä tuskittelee paksu\nsydämmein, vimmastelee, jaa, kasvaa, sen tunnen. Mutta nyt olkoon\npäätetty: koska kaikki on sodan melske, niin tästä pois, pois toiseen\npataljooniin, jossa enemmin ruoskia kulutetaan. Sillä ihanata, käydä\nkohisevassa metsässä ja leikellä suoria pähkinäkeppiä koreaan kippuun\nja sitten, sitten niitä vinkutella! Mutta tässä, peeveli vieköön! tässä\nsaavat he rauhassa kuivata lipeekaloiksi. Tämä ei käy laatuun,\nBonifacius. Pois toiseen pataljooniin, jossa sielus usein pääsee\nuiskentelemaan oikeaan elementtiinsä: ilma, jossa vitsa kiljuu. Jaa,\ntässä minua ei kohdella ansiotani mukaan, minua, joka pidätän matkan\npäässä alammaisen veitsen kuninkaan kurkusta. Haa! ilman minua ei\nvoittoa sodassa, ilman minua mailma niinkuin vaska uisakkaa löis,\nvikuroitsis kuin hurjapäinen orhi. Mutta kiittämättömyys, niin kuin\ntiettään, on täällä oikean ansion palkka. -- Käy komeroos, Bonifacius,\nkäy komeroos katselemaan ihanata pähkinäkippuas, ja sydämmes\nlohdutukseksi nielköön kitas korttelin pirunpihka-viinaa. (Menee)\n\n\n\n\nToinen Osa\n\n\n(Sama paikka kuin ensimmäisessä näytöksessä, ja sama kappaleen loppuun\nasti. Timoteus ja Titus istuvat vielä vahteina, Maura toikan takana\nlukien ja Mariana kutoen sukkaa.)\n\nTIMOTEUS. Ja ette anna meille oltta, ryhevä muori?\n\nMAURA. Ei ennen vahtituntinne päättymistä, ee-eh!\n\nTIMOTEUS. Muorimme on kova, Titus.\n\nTITUS. Koetetaan kärsiä, kumppanini. Eihän päivä niin pitkä, ettei yö\nperässä.\n\nTIMOTEUS. Pitkä on päivä olla eroitettuna sydämmensä parhaasta\nystävästä.\n\nMAURA. Olvi sydämmes paras ystävä! No minun Jumalani, minun Jumalani!\n\nTIMOTEUS. Paitsi yksi toinen, jonka kätkenyt olen sydämmeni\nsisimmäiseen karsinaan.\n\nMAURA JA MARIANA. (Molemmat erikseen) Se on minä!\n\nTIMOTEUS. No, muori, päästäkäät vähän suljetusta kultahelmeilevästä\npatamasta.\n\nMAURA. Ee-eh!\n\nTIMOTEUS. Haastel hänelle parhaaksemme, Mariana.\n\nMARIANA. Sen tahdon tehdä.\n\nTIMOTEUS. No, kuinka sanot?\n\nMARIANA. Mun frouvani, heille elkäät antakaat tippaakaan; uskokaat\nminua, se on heidän parhaaksensa.\n\nMAURA. Haasteleepa tuokin kerran viisaasti.\n\nTIMOTEUS. Te kaksi olette niinkuin vähän ystäviä nyt; mutta, ah Herra!\nkuinka kauvan?\n\nMARIANA. Herran avulla aina (hiljemmällä äänellä Timoteukselle) iltaan\nasti, koska ämmä leipoo.\n\nTIMOTEUS. Jos ei perkele tule väliin.\n\nMAURA. (Huokaen) Hoh hoo! (Katsahtaa korkuuteen)\n\nMARIANA. Perkeleitä ei ole tässä.\n\nTIMOTEUS. Ei krouvitoikalla?\n\nMARIANA. Tämä on saarnastuoli, täältä puhalletaan he huokauksilla pois.\n\nMAURA. Katso etten puhalla sinua helvettiin, sinä nenäkäs penikka.\n\nMARIANA. No hyvä frouva, miksi haukkuu hän huonettamme?\n\nTIMOTEUS. Todistanpa tehneeni pahoin. Olkaat kipenöitsemättä hänen\npäällensä, muorinen, hän antoi minulle vähän nuuskakammarin katolle, ja\nansiosta.\n\nTITUS. Ole sinä vait, Timo, minä rukoilen. Elä sekau muiden asioisiin,\nminä rukoilen.\n\nMAURA. Minä tunnen hänen, minä: koreaksi värjätty kärme myrkyllisellä\nkielellä, yksi vekama syntiä täys, ja suurin jumalansanan pilkkaaja.\nMutta ah, sinä lunttu! kylläs kuultelisit vielä lukua ja sanaa.\n\nMARIANA. (Erikseen) Marrittele marrittele; se ohitse virtaa\nsamentamatta nuoren immen raikasta mieltä. Kohta olen sinusta vapaa,\njaa kohta.\n\nMAURA. Kuultelisitpa vielä hartaastikin vaihka seinän takana\npaukahtelevassa talvipakkasessa. Mutta ota siitä, koska tanssii\nympärilläs perkeleitten lauma kuin laulava sääksiparvi.\n\nTIMOTEUS. Tässä tulee heitä kuin sääkseä vaan.\n\nTITUS. Tässä tulee Max ja Fuchs.\n\nTIMOTEUS. Ja heidän seurassansa koko joukko pieniä ukkoja, niinkuin he\nkutsuvat ne muilta näkymättömät herrat. -- Missä ovat pojat olleet, koska\nen ole nähnyt heitä kahtena vuorokautena?\n\nTITUS. Lasareetissä. Sinä tiedät, he ovat juoneet yhdessä kolme\nkuukautta näkemättä yhtä ainoaa selvyyden päivää.\n\nMAURA. Voi hirmut, voi hirmut!\n\nTIMOTEUS. Välskärimme on aprikoinnut, että olvi, jonka ukot tällä\najalla ovat ryypiskelleet partaansa, tekis pienen järven, jonka\npinnalla he molemmat vähäisellä venosella taitaisit itseänsä huvitella\ntointumiseksensa, rekolligerata itseänsä, näetkös.\n\nTITUS. Ei siis ihme, että he nyt pitävät itsensä kenraaleina ja\nkillistelevät ympärillensä, löylytellen pikku-tonttuja ja peikkoja.\n\nTIMOTEUS. Myös pitävät he itsensä veljinä vaihka eri äiteistä mutta\nsamasta isästä, ja toki, yksi heistä hautasi isänsä vuosi sitten ja\ntoinen jätti pappansa vetelemään pikilankaa. -- Kas kuinka rakkaasti he\ntaluttavat toinentoistansa, ja tännenpä pyrkivät.\n\nMAURA. Oltta kohden. Oltta heille! En pisaratakaan anna.\n\nTITUS. Vähän täytyy heidän saada; sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen,\nniin on välskärimme sanonut.\n\nMAURA. Uskaltaisinko heille antaa?\n\nTITUS. Ilman pelkoa; mutta saakoot kohtuudella.\n\nMAURA. Siis vastakaat jos pahempata seuraa. -- Voi heidän muotojansa!\n\nTIMOTEUS. Kuin frouva Mauran simpulat tuolla torilla honkasella\ntoikalla, niin hiivaa ja ilmaa täys.\n\nMARIANA. Ja pieni nenä kuin punertaa kuin poltettu manteli\nsokerileipojan pöydällä.\n\nTIMOTEUS. Hm!\n\nTITUS. No no, ei nenästä puhuta mitään. -- Mutta tuossa kumppanimme.\n(Max ja Fuchs, paljain päin, taluttaen toinen toistansa ja tuijotellen\neteensä, tulevat)\n\nFUCHS. Hänellä oli vaan yksi silmä.\n\nMAX. Ja senkin olisin häneltä ampunut pois ilman sinun hätäilemistäs.\n\nFUCHS. Parasta hänestä päästä niin kiireesti kuin taisimme; ja pois hän\nkiiti kuin tuulispää, jättäen jälkeensä kovan tulikivi-sauvun.\n\nMAX. Haa! vieläpä karvastelee kurkkuni. Tuoppi oltta, eukko.\n\nFUCHS. Tuoppi oltta, arvoisa mummo.\n\nMAURA. Hoh hoo, kurjaa ihmislasta sentään! Kaada heille vähän. Juokaat\nnyt lääkitykseksenne, mutta kohtuullisesti.\n\nMAX. Tietty asia. Kenraalein tulee aina käyskellä hyvillä esimerkeillä\nväkensä edellä, liionki mitä kuuluu juomiseen.\n\nMAURA. So so soo! Niinkö on laitanne, kurjat lapset? Voi raukkoja\nteitä! Ja teitäkin on kerran hellä äiti huiskutellut käsivarrellansa ja\npaljastanut teille povensa.\n\nMARIANA. Ja sanonut: tule, pieni enkelini, tule, kultapalloni, saamaan\nmammalta \"eijaa\".\n\nTIMOTEUS. (Eriks.) Ah, sinä lunttu! Teethän mun hulluksi päästäni.\n\nMAX. Meillä on itsellä lapsia. Minulla on yksi kohta. Kuinka monta\ntaasen sinulla, veli kenraali?\n\nFUCHS. Kyllä minulla on, Jumalan kiitos, kolme.\n\nMAX. Poikia vai tyttöjä?\n\nFUCHS. Kolme poikaa.\n\nMax. Kolme kenraalin-poikaa. -- Tule istumaan tänne viereeni, sinulta\nkysyn jotain syvimmässä salaisuudessa. (Istuvat laattialle\nolvituoppinensa) Nyt kieles totta sanelkoon. Miten tuomitset sen asian,\nettä saatoit he meidät kenraalein arvoon ja rankiin?\n\nFUCHS. Paha merkki.\n\nMAX. Kas niin; mitä olen minä aatellut?\n\nFUCHS. Paha merkki. Jotain on heillä nahaassa, jotain hirveätä\nsepitellään meitä kohtaan, siitä olen varmaa; ja ukko itse, se\nkaviojalkanen ruhtinas, on heidän kanssansa samassa juonessa. -- Ah\nkuinka kuiskutteli hän mua korvaan menneenä yönä! Arvaas mitä sanoi\nsaakeli? \"Nyt ei ole sulla muuta tietä tästä puristimesta kuin\npäistikkaan syöstä itses Werran laineisiin\", niin sanoi hän.\n\nMAX. Ahaa!\n\nFUCHS. Niin, toverini. Eikä ilman, ettei hän mua saata vähän kamaliin\nluuloin. En miestä ole murhannut, en ryövännyt, enkä höyhentänyt\npataljoonin kassa-arkkua, mutta tuntonipa huutaa toki toisin, mua\ntehden murheenlaakson suurimmaksi syntiseksi, jaa, suuremmaksi\nKukkaro-Juutasta ja Paapelin porttoa, ehkei frouvani tarvitse minua\nmoittia yhdestä ainoasta luvattomasta suudelmastakaan. Mutta mitä olen\nminä tehnyt, suulla tai käsillä tai jaloilla? Miksi halaa kaikki mailma\nmeitä kynsiä, niellä kitaansa kuin nälkänen haukka?\n\nMAX. He tahtovat kurjaa henkeämme, mutta sitä ei heille pistetä juuri\nilmatteeksi; vaan kilpi käsivarrella, miekka kädessä seiskäämme\nkannallamme yksimielisesti, selkä vasten selkää.\n\nFUCHS. Niin seiskäämme. Yksimielisyys antaa voimaa. -- Juodaan nyt.\n(Juovat. Sotamiehet tulevat takaisin)\n\nTOMMI. Bir!\n\nANTON. Bir!\n\nARISTARKUS. Bir! (Jokainen ottaa tuoppinsa) Haa! hiki virtaa joka\nhuokuimesta.\n\nANTON. Sepä taakka oli. Jumala siunakkoon! Taakka verraton.\n\nARISTARKUS. Mies painoi kuin seittemän viikkoa syötetty\nseittemänvuotinen karju.\n\nTOMMI. Ja niin hän sylissämme röhisi.\n\nANTON. Jumala siunakkoon käsivarsiani! (Max ja Fuchs kuiskuttelevat\nvilkkaasti keskenänsä, sillon tällön ryypiskellen)\n\nARISTARKUS. Ukko nukkui kohta makeaan uneen kuin saunasta tullut lapsi.\n\nTOMMI. Kuin hautaan kannettu vanhus makeasti nukkuu hienon santapeiton\nalle, ja me, hänen kantajansa, nukumme pian yhtä makeasti. Kas nytpä on\ntuoppi oltta niinkuin \"terve, rabbi\"!\n\nFUCHS. Hi hi hi! Olisko asia niin? Nyt ehkä erehdyt, veli kenraali.\n\nMAX. (Purten hammasta) Hm, hm!\n\nARISTARKUS. Kuka siellä marisee?\n\nANTON. Ne uskolliset toverit Max ja Fuchs, luulen minä.\n\nARISTARKUS. Se onneton härkäpari. Katsos noita kahta tuossa, Tommi.\nMitä sanot heistä?\n\nTOMMI. Kaksi Jumalan kuvaa, jaa totisesti, jos he Atamista ovat\nkotoisin.\n\nFUCHS. Jaa, me olemme kaksi yhdenkuvaista veljeä; kuin kaksi kaakkua,\nniin yksimuotoset veljekset, vaihka eri äitien kohduista mutta samasta\nisästä; juuri kuin kaksi kaakkua.\n\nTOMMI. Kaksi kaakkua samasta viljasta mutta eri uuneissa paistetut.\nMutta kuinka ovat he pääsneet ulos?\n\nANTON. Käykäät nyt koreasti hospitaaliin takaisin, muuton annamme\nteille luudasta, te viimeiset vaivaset, te ryysyt.\n\nTOMMI. Mutta antaa toki ryysyen tuultua.\n\nANTON. Tuultua, pinnaen oltta naamaansa?\n\nTOMMI. Raikas ilma ja raikas olvi on paras lääkäri.\n\nANTON. Tämä ei käy päisin, mummo, teillä ei ole lupa heille antaa\nhoureensa kannatteeksi. Me kiellämme.\n\nMAURA. Pidä kitas, sinä roisto. Heille annan välskärin luvalla.\n\nANTON. Välskärin luvalla?\n\nTITUS. Vähän täytyy heidän saada; sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen,\nniin on välskärimme sanonut.\n\nTOMMI. Samoin lausun minä, lausun lakkaamatta. Lopetus tapahtukoon\nankaran pitkällisesti, jos siitä pikaista hyötyä varromme.\nEnsimmäisellä parannuksen päivällä kymmenen tuoppia, sitten päivä\npäivältä yksi luvusta pois kunnes on jäljellä viisi, johon määrään\npysäyt ja jossa seisot aina haudan partahalle. Toki olkoon laki toinen\npäivinä koska vieraas kunnioittaa sun huonettas tahi koska kiivaasti\nteet työtä tahi koska musta murhe tahi liekehtivä ilo sua kohtavat tahi\njos muuton päiväs tuntuu ikäväksi, sillon, senkaltaisilla päivillä,\nolkoon laki toinen, sillon taasen virtakoon kihisevä neste. -- Ja nuo\nveljekset tuossa eivät joisi oltta koska tohtoori on käskenyt! Haa!\nkoska taidamme paremmalla omatunnolla oltta kitaamme kulauttaa?\n\nANTON. Juokaat sitten mutta nätisti ja määrällä ja koettakaas käydä\nkaakertelemaan ulos kaupunkiin. Saatattepa pian pataljoonimme pahaan\nhuutoon, (Max ja Fuchs juovat)\n\nTOMMI. Oikein! Istukaat siinä ja ryypiskelkäät koreasti, olkaat iloiset\nja karkoittakaat murhe meren syvyyteen. Iloinen mieli elää kauvan, jaa,\nkauvan elää iloinen mieli. Se on Tommin päästin täällä. Eläköön ilo ja\neläköön vahtova olvi! Kosk ystäväs sä kadotat, juo oltta, kosk tyttös\nsun pettää, juo oltta, kosk sodan jumala sun taistelotanterelta pieksee\nverisellä päällä, juo oltta kuin ennen Olvi-Göran se suuri, ukko\nHerrassa lepäävä nyt. Yhdestä suusta, toverit, laulakaamme olven\nkunniaa. Heleijaa! yhdestä suusta. (Sotamiehet, paitsi Max ja Fuchs,\nlaulavat)\n\n    Terve, ruskee ohranneste,\n    Terve, jumal' kultasuu!\n    Sua ain tahdon kunnioittaa\n    Kumartuen tomuhuun,\n        Sulle annan\n        Sydämmeni,\n        Sulle kannan\n        Kiitosuhrit\n    Mä temppelissäs kontien.\n    Oi olvi ijankaikkinen!\n    Valvoissani, maatessani\n    Muistan voimaas kuohuvaa.\n\n    Terve, ruskee ohranneste,\n    Terve, voima kuohuva!\n    Kaikki menköön suren suuhun,\n    Kuin vaan olvi olla saa.\n        Mitä huolin\n        Vaihka iskis\n        Taivaan nuoli\n        Mailman halki\n    Ja polttais palleroisen maan,\n    Kuin mä ja olvi ollaan vaan?\n    Terve, ruskee ohranneste,\n    Terve, voima kuohuva!\n\nFUCHS. (Katselee olvituoppiinsa ja huutaa kovalla äänellä) Kivääriin!\nTuolla on koko komppani Preussiläisiä! Karauul! Koko komppani! (Kova\nmeno. Sotamiehet tuijottelee vastoin toinentoistansa)\n\nTIMOTEUS. Kivääriin! Pataljooni Preussiläisiä karkaa päälle!\n\nARISTARKUS. Missä ovat he?\n\nTITUS. Kivääriin! Preussiläinen tulee, viidessä pataljoonissa!\n\n3:S VAHTIMIES. (Ulkona) Kivääriin! Preussiläinen tulee! Kymmenen\npataljoonia!\n\nFUCHS. Koko komppani tanssivia Preussiläisiä.\n\nMAX. Missä, mun rakas veljeni, missä?\n\nFUCHS. Tuolla olvituopissa. Kas kas! Hii! Taivas varjelkoon!\n\nMAX. Pane kansi kiin. Pian pian! (Ottaa Fuchsilta tuopin ja painaa\nkannen lujasti kiinni) Kas noin, nyt ei enään yhtään hätää. Pitää aina\nkohta lyömän kannen kiin niin pian kuin jotain senlaista huomaa. Tässä\non suuri valtakunnan petos tekeillä.\n\nTOMMI. Missä?\n\nANTON. Olkaat meitä peläättämättä turhaan.\n\nARISTARKUS. Missä hiiessä on teidän Preussiläisenne?\n\nFUCHS. Täällä olvituopissa.\n\nMAX. Tosi, mutta kansi on lujasti kiinni, ja he ovat kovin pieniä.\n\nFUCHS. Ja niin konstillisia.\n\nARISTARKUS. Halkasenko pääkollos, mies?\n\nTOMMI. Tunke hän olvituoppiin pää edellä pienten pirujen ruuaksi.\n\nARISTARKUS. Kuul, alarmi käy. Te kirotut kappaleet!\n\nANTON. Elä elä koske häneen, hän on sairas.\n\nARISTARKUS. Sairas, joka kuolee paikalla. (Nostaa nyrkkinsä, Anton\npidättää häntä)\n\nANTON. Hiljaa! Kapteeni tulee.\n\nARISTARKUS. Exelent!\n\nTOMMI. Kontraraportti, kontraraportti! Kaikki hyvin. Anna käydä, mies.\n\nTIMOTEUS. Kaikki hyvin!\n\nTITUS. Kaikki hyvin!\n\n3:S VAHTIMIES. (Ulkona) Kaikki hyvin!\n\nARISTARKUS. Hän tulee, äkeä ja unenpöyreä kuin keväänen karhu.\n\nTOMMI. Minä näen ainoastaan lähenevän pilvipatsaan. Vihansa ukkospilvi,\njoka niin olentonsa on vuorittanut.\n\nANTON. Makeimmasta unestansa olemme nyt herättäneet kapteenimme.\n(Patrik tulee, vahtimiehet kyldrää, ja hän vastaa heille pikaisesti)\n\nPATRIK. Surma ja kuolema! Mikä saattoi tämän hälinän? (Vetää miekkansa)\nHaa, totuus esiin, jos hengenne on teille rakas! (Antonille) Sano\npaikalla, sinä onneton!\n\nANTON. Herra, viaton olen minä.\n\nFUCHS. Kapakkamuori on keittänyt tämän sopan. Jos hän vielä voi pitää\narvossa muutaman hetken armonajasta, niin ei suinkaan hän kiellä\nvetämästä samaa nuottaa Preussiläisten kanssa.\n\nMAURA. Oih hoih hoih!\n\nPATRIK. Todista sun päätökses, onneton.\n\nANTON. Herrani, he ovat kovin...\n\nPATRIK. Kitas kiin kitas kiin! Yksi väläys ja mailma pyörii mustana\nteidän ympär. Nyt olen kuin kruutitynnöri; hiisku vielä sananen ja\ntästä pilkusta te kohta kimmahdatte sata syltää pois. (Huutaa kovin)\nKimmahdatte tosin ja suutelette povea syntisen maan, meidän kaikkein,\nijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen kukoistavan äitimme povea. Haa,\nmun sieluni silmä mustenee, aatukseni harhailee ja pyörtyy! Kitas\nkiinni vaan. (Huutaa)\n\nTOMMI. (Eriks.) Suutella kukoistavaa povea; eipä juuri huonoin\n_affair_.\n\nPATRIK. Te kaksi siinä, nouskaat ylös. (Nousevat) Ja sinä, Fuchs,\ntodista sanas.\n\nFUCHS. Tietkäät, että olvituoppini tuossa on täys, ihan pisipinneillään\npieniä Preussin katettia. Tässä on valtapetos kysymyksenä.\n\nMAX. Tosi, mutta minä, tietkäät se, kämäytin kannen kiin. Iloitkaamme!\nsillä surman suu on tukettu, suljettu on sen kiukkuisen traakin kita.\nIloitkaamme!\n\nPATRIK. Te viheliäiset.\n\nMAX. Mitä sanotaan?\n\nPATRIK. Te viheliäiset te viheliäiset, sanon minä; sillä nytpä näen\nkuinka laitanne on.\n\nANTON. Korkea herra, he ovat vähän niinkuin sairaita ja erinomaisessa\nhoureessa näkevät he alati ympärillänsä jotain pientä kansaa,\nlintukotolaisia.\n\nFUCHS. He ovat semmosia pikkuruhtinoita, jotka tahtovat meitä nyljetä\nja sitten viskata nahaan saunanorrelle kuivaamaan.\n\nPATRIK. Vai niin, vai saunanorrelle kuivaamaan. Voi viheliäiset\nitseänne! Ja te, te toiset heidät sallitte tässä istua ja niellä\nkuohuvaa oltta, edistäen taudin juonia ja laskein kiveä kiven niskaan\nsyntitaakkahansa, ja heitä kenties vielä yllytätte kiirehtimään\nolentonsa perikatoon. Haa, te onnettomat! kuinka uskallatte?\n\nANTON. Herra, tehkäät hyvin ja kuulkaat mitä sanoo vahtimies tuolla.\n\nPATRIK. Tahdonpa kuulla. Sano pian.\n\nTITUS. Vähän täytyy heidän saada; sillä jyrkkä lopetus on vaarallinen;\nniin on välskärimme sanonut.\n\nPATRIK. Ryypiskelkööt sitten paranteeksensa hospitaalissa ja\nolkoot käyskelemättä ulkona kaduilla ja toreilla saattaen alarmia\npääkortteeriin. -- Menkät nyt siivosti kotia.\n\nFUCHS. Se kenties on parasta, ehkä velvollisuutemme toki sanoo toista.\n\nPATRIK. Mikä velvollisuutenne, te lurifaksit, mikä velvollisuutenne?\n\nMAX. Te ette siis tiedä, että me olemme ylennetyt kenraaleiksi?\n\nPATRIK. No voi minun päiviäni! Hi hi hi hi! \"Että me olemme ylennetyt\nkenraaleiksi\"! Hi hi hi!\n\nMAX. Lakkaamatta tulee kenraalin ympärkiertoilla kuin kotka, vakoen\njoukkonsa tilaa ja käytöstä.\n\nFUCHS. Lakkaamatta lakkaamatta.\n\nPATRIK. Te kurjat!\n\nFUCHS. Totisesti; sillä vaikea on virkamme harjoitus.\n\nMAX. Tulkoon virka-ero. Tästä korkeasta arvosta me tahdomme astua alas,\npyhkäisten jalkaamme; sillä tässä alla lepää joku musta koira\nhaudattuna. Haa! jos tietäisin kenen konsti tämä, että meitä,\nmielessänsä kavaluus ja surmamme, nostettiin tähän korkuuteen, niin\nJumal' avita! hänen lähettäisin heti sinnen missä pippuri kasvaa.\n\nTOMMI. Lähetä sitten pippurimaahan tuo ministeri von Birheim.\n\nPATRIK. He heh!\n\nMAX. Onko se hän?\n\nTOMMI. Totisesti.\n\nMAX. Sinä tiedät sen?\n\nTOMMI. Varmaasta lähteestä.\n\nMAX. Häntä en tunnekkaan.\n\nFUCHS. En tunne minä häntä.\n\nMAX. Mitä hyvää vartoo hän meiltä?\n\nTOMMI. Että kätkette hänen sydämmihinne, ylistätte hänen kunniaansa\n\"kurkuill', trumpuill', symbaleill'\", mutta mitä hän viimein teitä\nkohtaan tarkoittaa, se olkoon nyt minulta sanomatta.\n\nFUCHS. Pahinta peljätkäämme.\n\nMAX. Kuinka tulee meidän nyt itseämme käyttää häntä kohtaan?\n\nTOMMI. Jyrkästi katsoa hän ylön, ei olla hänestä tietävänään, unohtaa\nhän perin, ja hän pian tekee teistä taasen simppelit sotamiehet.\n\nPATRIK. (Tommille) Ah sinä kanalja! Oletpa minun pussikkani, koira\nvieköön, sinä olet minun pussikkani! -- Olvipa miehen tekee aika\nhanheksi, mutta monelta taasen, sen olen huomannut, ei voi se sielun\nsilmää himmentää, ei, vaan kuni päinvastoin kirkastaisi sen. Ja niin on\nlaita Tommi-pussikkani kanssa. Totisesti!\n\nTOMMI. Mutta mitä tuumailet niin hartaasti, Max?\n\nMAX. Seuraisimmeko sun neuvoas tuota herra Birheimiä kohtaan?\n\nTOMMI. Tehkäät niin.\n\nPATRIK. Juuri niin, ja käykäät nyt koreasti kotia.\n\nMAX. Yksi rongi vielä, yksi ympärkäynti jokaiseen kortteeriin.\n\nPATRIK. Höh!\n\nFUCHS. Se tehkäämme. Astukaamme hevosen rattaisiin.\n\nMax. Vaunuisiin, vaunuisiin. Hei! Vaunut esiin jyryllä ja tärinällä!\n\nFUCHS. Ja vinkukoon Pikku-Hermannin piiska; sillä aika on tärkeä ja\nankara.\n\nPATRIK. Kotia! sanon minä. Mars!\n\nMAX. Silentium, kapteeni Aakusti Patrik, silentium, sanon minä!\n\nPATRIK. Sinä kirottu mies, kopeiletko?\n\nANTON. Tule nyt siivosti kanssani. So soo!\n\nMAX. Elä ryhdy minuun; sillä nytpä olen voimakas, jaa kaksinkerroin.\n\nTOMMI. Voimakas kuin kaksinkertainen olvi. Mutta mene nyt ja kiitä\nettes saanut saparalles.\n\nPATRIK. Pois vilauksessa! (Huutaa)\n\nMAX. Tuommoinen Aakusti.\n\nFUCHS. Ole moittimatta sitä kapteenia. Hänen tunnen minä. Hän ei ole\nmikään kämäleuka, ei mikään nurkkajulli eikä mikään likahousu, sanalla\nsanoen, ei mikään lammasnahkapeitturi.\n\nPATRIK. Minä sinun peittoon. (Tukistaa Fuchsia)\n\nMAURA. Oi hirmuinen elämä!\n\nMAX. Olkaat häntä tukistamatta, herra Aakusti Patrik.\n\nPATRIK. Yksi sana vielä, Max, ja miekkani tukitsee sun kitas\nijankaikkisesti.\n\nMAX. Olkaat häntä tukistamatta.\n\nPATRIK. Haa!\n\nFUCHS. Anna hänen tukistaa; hän syököön sen tukan, sen valkean tukan.\n(Patrik käyskelee perillä edestakaisin vinhasti ja välillä lyöden\njalkaansa)\n\nANTON. Käykäät pois, mun rakkaat veljeni, minä rukoilen.\n\nMAX. Sinusta olen aina pitänyt, sinusta ja Pikku-Hermannista. Olis\nminulla tyttäriä, niin teidät kohta valitsisin vävykseni.\n\nFUCHS. Olis minulla kaksi kaunista tytärtä! Saata vaunumme tänne,\nAnton.\n\nANTON. Ei, veljeni, ei.\n\nFUCHS. Sinä sydämmeni veli. Ah! olis minulla talo ja kaksi kaunista\ntytärtä.\n\nANTON. Ei auttais sittenkään.\n\nTOMMI. Ei vaihka lupaisit hänelle puolen taloas ja vanhimman tyttäres\nvaimoksensa, kuin kuningas itäisellä maalla.\n\nFUCHS. Ei kuningas, ei; kenraalikin piisaa, ja siinäkin on liiaksi.\nHaa, ne kavaltavat vintiöt! Kohta tekemään meitä näin suuriksi ukoiksi!\n\nTOMMI. Ja tee kohta tekemään pieniä-ukkoja, te hunsvotit! Mutta pois\nnyt, muuton usutamme päällenne kaikki teidän pienet perkeleenne.\n\nMAX. Katso itses, mies. Me olemme paastoneet kaksi vuorokautta, ja nyt\novat enkelit meidät piirittäneet kuin sulttaanin henkivartijat. Tässä\nseisomme kuin kaksi tulista muuria. Ken uskaltaa meitä lähestyä?\n\nFUCHS. Ei kenkään ei kenkään. Ja mitä kuuluu siihen pieneen kansaan,\nniin ovatpa meidät jo jättäneet; sen teit he tällä ijankaikkisella\nhetkellä.\n\nMAX. Minä tiedän jotain. Suotko sanasen kuiskaavani korvaas, veli\nTommi. (Erittäin Tommille) Katso, he meiltä kiepasit teille. Ho hoo,\nmies, he jo parveilevat sun ympärilläs kuin pääskösliuta ympäri haukan.\nNo peijakas! jopa yksi heistä on ottanut kortteerinsa punertavalle\nnenälleskin.\n\nTOMMI. (Erittäin Maxille) Ihanata! Pääskönen on hauska korteerimies, ja\nvedänpä tästälähin sieraimiini puhdasta terveyden ilmaa keskellä\nhöyryvää krouvii. Ihana asia!\n\nPATRIK. Mitä kuiskasi mies? Mitä tietää hän? Tarkan sotaherran tulee\nkaikkiaalta kiehtoa tietoja, ja narrit ja hullut ovat usein\nilmoittaneet tärkeimmät salaisuudet. Mitä tiesi hän kertoa?\n\nTOMMI. Nyt en kernaasti tahtois...\n\nPATRIK. Et tahtois? Sano paikalla.\n\nTOMMI. (Eriks.) Jaa, mielinpä nyt ravita sun ämmäkkään uteliaisuutes.\n(Ääneensä) Koko pikku-ukkoin liuta, niin lausui hän, on nyt ympäröinyt\nherra kapteenin, ja yhden heistä sanoo hän jo rusottelevan itseänsä\nteidän nenällännekin. Pyydän anteeksi; sillä niinpä kertoi Max.\nNokkaviisas historja. Jaa, nyt sano, että valehtelen, toverini,\npuhuttuani ulos polttavan totuuden.\n\nMAX. Kas kas tätä ihmissukua!\n\nPATRIK. Jumalan tähden! saattakaat he silmistäni pois, muuton heidät\ntempasen kappaleiksi kuin kiukkuinen sonnikoira. Jumalan tähden, sanon\nminä.\n\nANTON. Nyt pojat, eteenpäin! Muuton vankkaa.\n\nFUCHS. Mennään, Max, mennään.\n\nMAX. Kyllä me menemme, kyllä kyllä.\n\nFUCHS. Mennään yhdessä.\n\nMAX. Yhdessä, käsi kädessä! (Menevät; Anton seuraa heitä)\n\nPATRIK. (Toikan ääressä tyhjennettyänsä oltta) (Erikseen) Riivatut! Ei\nsaada heiltä unen rauhaa; ja täyttää sydämmeni näin. (Ääneensä) Enemmin\noltta, muija. (Erikseen, ja tyhjennettyänsä vielä yhden tuopin)\nRiivatut! (Jättää äkisti tuopin ja kääntyy kiivaasti sotamiehiä kohden)\n(Ääneensä) Muistakaat lupaukseni, te kirotut, muistakaat: jos kerran\nvielä olvi leirissäni häiriön saattaa, niin kuluessa kahdentoist\ntunnin, jaa puolen vuorokauden aikana ei kenkään teistä maistakoon tätä\njuomaa, jos hän selkäänsä tahtoo armahtaa. Sen lupauksen tein, ja\ntiedänpä nyt seistä sanassani. (Hiljainen myrinä sotamiesten joukossa)\nEi yhtään morinaa! Kahtenatoista tuntina, tästä vilauksesta luettu, ei\nnielköön kurkkunne luskallistakaan oltta. Se on sanottu.\n\nARISTARKUS. Olkoot toki armollinen, kapteenimme.\n\nPATRIK. Kaksitoista tuntia! -- Tässä näitte, noissa kahdessa, surkeimmat\nseuraukset olven ylenpalttisesta nautinnosta. Mutta tydytänpä tämän\nohranesteen tulvan minä, ja tahdon teitä totuttaa kaipauksen ja\nitsekiellon herrauteen, joka sankareita kasvattaa. Jaa, niinkuin ennen\nMoses santakorvessa valmisteli kansaansa valloittajaksi luvatun maan,\nniinpä sepittelin minä teitä kunnian-sankareiksi Berlinin kaupungissa.\n-- Nyt alkaen, tuomitsen mä teidän kaksitoista tuntia neitseelliseen\npuhtauteen, ja se, joka tämän määräykseni rikkoo, se rikkoo selkänsä.\n(Hän tulee päihinsä) Ja kovin erehdytte, jos luulette mua taitavanne\npettää. Haa! enpä tarvitse yhtään todistajan silmää, mun katsantoni\nhuomaa kohta mitä tavaraa veressänne kiehuu, se katsanto, jonka säde\nläpitunkee ohkasemman laudanki. Ettekö usko sitä?\n\nTOMMI. Sen vahvasti uskomme, ja kohtapa hurraten saamme nähdä kuinka\nPreussiläinen kaatuu lävistettynä katsantonne sädemiekalta.\n\nPATRIK. Ai ai! Noh, olkoon menneeksi. -- \"Kuinka Preussiläinen kaatuu\".\nSinä kanalja pojaksi! No noh, olkoon menneeksi tämä kerta vielä. -- Mutta\nminä teidät lääkitsen.\n\nTOMMI. (Erikseen) Koska sitten käy sairas parantajana jos ei nyt?\n\nPATRIK. Muistakaat tuomioni. Ja te, muori! (Paukuttaa kiivaasti\nmiekkaansa toikalla) Jos yhden ainoan pisaran heille valotatte, niin\ntoikkanne ja mökkinne kukistan ylösalas.\n\nMAURA. Jumala siunakkoon minua! Kernaastihan tottelen teitä, kernaasti,\nherrani. Heidän ei pidä saaman niin paljon kuin minun syntiseen\nsilmääni.\n\nPATRIK. Ei tuon vertaa. (Osoittaa sormellaan miekkansa kärkeen)\n\nMAURA. Ei ei, herra kapteeni.\n\nPATRIK. Jaa-ah, se muistakaat. -- Huomenaamulla me murramme matkalle ylös\nSchleusinkiä kohden. Kaikki täytyy olla kuin masiina. -- Aristarkus, tule\ntänne. (Aristarkus lähenee häntä) Eilen illalla annoin minä\nhelmikukkaroni leipojan piijalle. Noo, se on oma asiani. Mutta sinä\nsatuit näkemään. Noo, siitä en suurtakaan huoli. Mutta sinä satuit\nnäkemään. (Kiristää Aristarkusta kurkusta) Jumala sinua armahtakoon,\njos tästä asiasta sanaakaan hiiskut vanhimmalle sisarelleni, joka,\nniinkuin tiedät, on minun emännöitsijäni.\n\nARISTARKUS. Hellittäkäät! Herra! (Erikseen) Onko mies mieletön?\n\nPATRIK. Helmikukkaron annoin piijalle, mutta sanotaan, että se hukkui\nveriselle tappotanterelle.\n\nARISTARKUS. Se tapahtui jo kaksi viikkoa sitten Nürnbergissä.\n\nPATRIK. Häh! Nürnbergissä? Missä ollaan nyt sitten?\n\nARISTARKUS. Tuli ja leimaus! Schleusingenissä!\n\nPATRIK. (Tuijottelee hetken ympärillensä) Mene nyt, ja -- äänettä,\näänettä! (Aristarkus siirtyy hänestä) Niin; kaksitoista tuntia, pojat.\nEi auta. -- Nyt lähen teistä, ja jos vielä kolmannen kerran olvi tässä\njonkun tempun tekee, niin ei tippaakaan ennenkuin ensimmäisessä\ntappelossa voitamme; sillon juodaan kuin miehet; mutta jos tappelossa\nalle käytte ja kiepasette häpeälliseen käpälämäkeen, niin ravistakaat\nsitten kättä olven kanssa ijankaikkisiksi jäähyväisiks'. Ei pidä sen\nkastaman kieltänne niinkauvan kuin minä elän ja olen päällysmiehenne.\nEi, vaan haastelettepa kerran keskenänne entisestä olvesta kuin\nMammut-eläimestä. (Käy poispäin, hoipertellen vähän, mutta kääntyy\näkisti takaisin) Te uupistentit! luuletteko, että tämä on mikään\nolviretki? Ei suinkaan, vaan onpa kohta verta aina haaroja myöten.\n\nTOMMI. Verta, että viisisyltänen hirsi keveästi kääntyä taitaa.\n\nPATRIK. Mitä sanot?\n\nTOMMI. Verta, että mastohirsi siinä taitaa leiskua kuin pieni kiiski\nvaltameressä.\n\nPATRIK. Niin. Siis varustelkaat itseänne miehen innolla tähän suureen\nkamppaukseen, kuin mies nyt kestäkäät tämä rangaistuksenne, ja\ntietkäät, etten vihasta rangaise, vaan olenpa taasen teille yhtä\nsuosiollinen kuin ennenkin. Heh! minä olen kuin hellä äiti, joka\nlastansa tahtoisi suutella yhtaikaa koska hän sitä vitsalla pieksee.\n-- Adjö! (Poistuu, vahtimiehet kyldrää, Patrik vastaa)\n\nTOMMI. (Eriks.) \"Aijöö, sano ämmä.\" (Ääneensä) Mutta eläköön\nkapteenimme! Hurraa!\n\nSOTAMIEHET. Hurraa, hurraa!\n\nPATRIK. Jaa, kaksitoista tuntia. Ei auta. (Katoo)\n\nMAURA. Nyt kaikki astiat ja kannut tupaan, Mariana, ja olven-ostajat\nkaupungista käykööt sisään. (Menee huoneeseensa. Mariana kantelee\nsisään olviastioita)\n\nARISTARKUS. Kakstoista tuntia, Tommi, kakstoista tuntia!\n\nTOMMI. Oi ijankaikkisuus!\n\nARISTARKUS. Tulimmaista tuhatta! Kapinan nostan, kaupungin hajotan!\n\nTOMMI. Ei, vaan tukeuta kapina sun ruumiissas, tai toisin sanoen,\nleikkaa pois se jäsen, joka sinua pahentaa, se tahtoo sanoa, leikkaa\npois sun kurkkus, joka huutaa oltta, sanalla sanoen -- nyt ei muuta kuin\nmieheltä kurkku poikki! Ja siinäpä _summa summarum_ (Anton tulee) Me\nolemme tuomitut, Anton.\n\nARISTARKUS. Kahdeksitoist tunniksi.\n\nANTON. Sen olen jo kuullut; mutta mennään maata ja koetetaan nukkua. --\nKas kas, sitä kapteenia!\n\nARISTARKUS. Istu ja pala!\n\nTOMMI. Aukene, musta maa!\n\nANTON. Olkaat ärjymättä, veljeni, ja tulkaat maata. Kova on tuomiomme,\ntotisesti, mutta koetetaan nukkua. (Kaikki menevät huoneeseen\nvasemmalla)\n\n\n\n\nKolmas Osa\n\n\n(Tommi, Anton, Aristarkus, Titus ja muita sotamiehiä istuu seinien\nnojalla viheliäisinä haamuina tuijotellen eteensä. 1:n ja 2:n sotamies\nistuvat vahteina.)\n\nARISTARKUS. Sano, vartija, mitä kello on.\n\n1:N SOTAMIES. Neljä lyönyt.\n\nARISTARKUS. Kuinka kauvan olemme hengittäneet tätä tyhjyyttä?\n\n1:N SOTAMIES. Seittemän tuntia.\n\nARISTARKUS. Viisi on siis jäljellä. Hyvä! Haa! Hyvä!\n\nANTON. Viisi tuntia! Minä näännyn, kuolen!\n\nTITUS. En minä juuri kuole vielä, mutta kovin kipeä olen ja kohta\nperässäs tulen.\n\nARISTARKUS. Sano hänelle: terve tuloo!\n\nTITUS. Mitä pahaa olisin minä hänelle tehnyt, että sois hän minun\nkuolevan?\n\nARISTARKUS. Kerran maattuani haudassa, huolinpa vähän kuinka jaksavat\nystäväni ja viholliseni elämässä, jota itse en enään saa nauttia.\nVaihka kierittelisit heitä hirmumyrskyt sekamelskaksi, sopaksi vallan,\nniin kaikkea tätä katselisin kylmällä silmällä kuin karhu\ntalvikonnostansa.\n\nTITUS. Mikä hirmuinen itsekkäisyys, mikä ääretön omahyöty! Muistelenpa\nmitä aina lausui minulle Koulumestari-setäni. \"Mun itseni kanssa\nkäyköön miten käy, mä sankarina tahdon henkeni heittää ja sieluni\npaetkoon vaihka korpiin synkeisiin, kuin vaan oikeus ja hyvyys täällä\nviimein voiton saa.\" Niin sanoi setä.\n\nARISTARKUS. Siis sanoi hän näin: \"istukoon sieluni vaihka helvetin\ntulessa kaiken ijankaikkisuuden yön ja paistukoon, kuin vaan viimein\ntäällä  maapallon päällä oikeus ja hyvyys voiton saa. Ihanata!\" Niinpä\nsiis hänen meininkinsä.\n\nTITUS. Elä tee pilkkaa helvetistä.\n\nARISTARKUS. Ja perkeleistä. Haa! mitä sanot? Pitääkö meidän heitä\nkunnioittaman, sinä anttikristus? Pitääkö heitä kunniassa pidettämän?\n\nTITUS. Sitä en sano.\n\nARISTARKUS. Elä sano mitään, vaan ole vaiti kuin hiiri, halkasenpa\nmuuton tuon puupölkyn.\n\nTITUS. Minkä puupölkyn?\n\nARISTARKUS. Sen, jonka sinä kutsut pääkses. Nyt olen kuin suola\nkuumassa uunissa, minä räiskyn ja kipenöitsen. Haa! Oltta oltta! Mitä\nolis Saksalainen ilman oltta! Mitä olis koko Saksanmaa ilman oltta! Mun\npuhdas, viaton vereni kuivaa, haihtuu ilmaan kuin kirkas aamukaste\nauringon hohteessa. (Viskelee vihaisesti jalkojansa) Tommi, lausu\njotain, sinä tiedät yhtä ja toista; sillä onpa sinua kohtanut se onni,\njoka ei lankee osaksi kaikille köyhien lapsille. Sinua on, näetkös,\näitis piesnyt kouluun muutaman kerran aamusilta, ja olitpa oikein\nniinkuin vähän puolvillanen herra ennenkuin puit itses harmaaseen,\ntäysvillaseen sinelliin. Juttele meille mailmanhistorjasta jotain\noikein sopivaa, esimerkiksi kuinka Hannibalin sankarit elelit\nSyrakuusassa, tai jotain tämänkaltaista. Tommi, Tommi!\n\nTOMMI. Anna minun olla, minä en jaksa hyvin.\n\nARISTARKUS. Enkä minä myös. Huvita minua, veljeni, huvita mun kipeätä\nsydäntäni. Tommi!\n\nTOMMI. Miksi et suo minulle rauhaa!\n\nTITUS. Mitä hän huoli toisen vammoista?\n\nARISTARKUS. Suus kiin, \"Titus tienvieressä\". -- Tommi, \"ilonen mieli elää\nkauvan\".\n\nTOMMI. Kaikki menköön hiiteen!\n\nARISTARKUS. Tunsinpa kerran erään miehen, jonka mielilause, elämän\npäästin oli tämä, \"ilonen mieli elää kauvan, kauvan elää ilonen mieli\".\n\nTOMMI. Kuinka kauvan meidän sitten pitää elämän täällä?\n\nARISTARKUS. Oi, Tommi! pianpa sä peräyt istumaan epäilyksen tylsyyteen.\nMutta koe toki kerran vielä jännittää sun luontos ja elä istu siinä\nvääränä kuin suutari.\n\nTOMMI. Kuin Jerusalmin suutari, niin huokaen kuoleman perään.\n\nARISTARKUS. Vaan viisi tuntia on jälellä.\n\nTOMMI. Oi piina! Minä en kestä tätä. Ilma, jota hengitän, on vimmatun\nohkanen ja hieno, ja mauton kuin vesi. Ja niin on koko elämä.\n\nANTON. Minä taasen tuskin taidan hengittää. Olennossani tunnen niinkuin\njotain varjommaista, kuin väikkyis ympärilläni ihmeellinen sumukierros.\n\nTITUS. Niin minunkin.\n\nTOMMI. Siis istutte korkuuden pilvissä kuin Jumala.\n\nANTON. Nykyinen hetki on kuin äskönen hetki ja päinvastoin.\n\nTITUS. Niin minunki.\n\nTOMMI. Ja viisi tuntia on kuin viisi vuotta ja päinvastoin. Tuhannen\nvuotta on kuin yksi vuosi, ja, päinvastoin, yksi vuosi on kuin tuhannen\nvuotta. Niinpä aika Jumalanki edessä. Peijakas! kuin kaksi Jumalaa\npilvistön sumukerroksessa.\n\nARISTARKUS. Kaipaus ja itsekielto, suuret ovat ihmetyös! Nämät kaksi\nkumppania olet sä nostanut korkealle, että tuskin silmämme heitä\nerottaa. O ihme!\n\nTITUS. Jos toki voisit olla äänettä, sinä omahyötynen ja ylpeä kukko.\n\nARISTARKUS. Ei mallannut juuri, ei ollut oikea saksan vitsi.\n\nTOMMI. Tuskin tuskin. -- Kukko omahyötynen? Väärä soimaus. Katsele häntä\nkanaparven seassa tarhassa, katsele jaloa ja korkeamielistä käytöstänsä\nkansaansa kohtaan. Hän näkee onkimadon, ei hän sitä nauti itse, vaan\nkutsuu lapsensa saalinjakoon, jota ukko komjast katsahtelee. Kaikkia\nhän rakastaa, kaikkia hän suosii, niin sitä vilkasta, täyshöyhenistä\nkanaa, kuin sitä, jonka siivet rippuu; eikä hän ketään hylkää. Hän on\nkuin Isä-Jumal itse. Suo anteeksi, taivas! tämä kuva on kovin alhanen\nja halpa, mutta todempaa en löydä sun isällisyytes huolelle. Ja\nniinkuin meidän isämme meitä suojelee perkeleen juonista, niin suojelee\nmyös kukko laumaansa ahneen kotkan kynsistä.\n\nARISTARKUS. Katso, Titus, nyt seison minä itse samassa korkuudessa kuin\nte. Kiitoksia, ettäs teit mun kukoksi, se teki mun Seus Jupiteriksi.\nKukko ja Jupiter, se vertaus lyö naulaa kantaan. -- Terve, itsekielto ja\nselvyys! te korotatte meitä pyörryttäviin tienoisiin. Ihanata! Skool!\n\"Skool, sille asialle\", tahdoin minä sanoa; mutta löytyykö koiran\nkoijussa leipää? (Timoteus tulee Mauran huoneesta) Mitä se Timoteus\nsiellä muorin luonna käyskelee niin ahkeraan?\n\nTOMMI. Luultavasti peseskelee hän muijan olviastijoita.\n\nARISTARKUS. Tai peseskelee kurkkuunsa olviastiassa.\n\nTIMOTEUS. (Eriks.) Et ihanampaa elämätä taida aatella tämän tähtisen\ntaivaan alla kuin nuorenmiehen elämä rikkaassa huoneessa, jossa sekä\nemäntä että piika sua rakastavat kuin hullut. Siinäpä on sinulle kaikki\nyltäkyllin, siinä paistetaan sinulle kilpaa vehnä-plättyjä, emäntä\npäivällä, piika yöllä, emännän nukkuessa, ja siinä lainehtii olvi. Ja\nsiitäpä se suuri eroitus minun ja noiden välillä tuolla seinän\njuurella. Minä jaksan niinkuin Turkin keisari, he niinkuin ne kurjat,\nriutuvat haamut, joista ei huoli Jumala eikä piru. Kuin nyt vaan\ntaitasin itseäni oikein teeskennellä. (Tekee itsensä kovin\nviheliäiseksi lähestyessänsä toisia) (Ääneensä) Aih, aih! Mikä on tämä\nmailma? Autio erämaa, jossa toivo alati eteemme kangastelee, kirkkaita\nvirtoja, vihantoja niittuja ja vuoria kultasii, mutta harvoin harvoin\nkohtaamme pienen kosteikon, jossa janomme hetkeksi sammuttaa taidamme.\nSitten kahnailemme taasen eteenpäin toivon ja epäilyksen välissä. Mitä\ntäällä? Tule tule, sinä kurittu viikatemies! Tässä on sinulle valmis\nniitto. -- Mitä teette te tässä?\n\nTOMMI. Me filosoferaamme; sillä me olemme Saksalaisia. Me harkitsemme\ntätä mailmaa ja sitä ihmeteltävää, järestyksellistä rakentoa, joka\nkutsutaan elämäksi.\n\nTIMOTEUS. Kuinka jaksatte, minkaltaisiksi löydätte itsenne niissä\naatuksissa?\n\nTOMMI. Jumaliksi. Peijakas kuinka se nostattaa, ruoskia tuota\nkapinoitsevaa Vanhaa-Evaa.\n\nTIMOTEUS. Vanhaa-Atamia, tahdoit sinä sanoa?\n\nTOMMI. Vanhaa-Evaa, sanon minä, häntä, joka meitä nyt viettelee ja\nkiusaa nauttimaan kielttyä hedelmää. Mutta häntä peittoa, se korottaa.\nSeittemiin tuntia vasta olemme kaivanneet oltta, mutta enemmin kuin\nseittemän penikulmaa olemme jo ehtineet maan pinnasta ylös, joka näkyy\nallamme kuin maanmittarikartta.\n\nTIMOTEUS. Istuttepa mielestäni nyt alempana kuin ennen.\n\nTOMMI. Tomu suutelee tomua, mutta henki pyöriskelee rinkitanssissa\nsineydessä tuolla. Oi herraus! Nytpä näen miksi filosoofit ovat niin\ntaipuvat köyhyyteen ja puutokseen, ryysyin ja räpäleisiin, likaan ja\nsyöpäläisiin, miksi he suovat miekan alati käyskelevän läpi heidän\nsydämmensä, jaa, että revittäis tuhanneksi kappaleeksi. Nyt sen näen\nkoettuani jotain samanlaista kuin muinoiset profeettaat ja viisaat. Oi\nherraus!\n\nTIMOTEUS. Kilvoitellut olen minäkin, mutta toki ehtimättä niin kauvas\nvielä. Nytpä tunnen asian olevan kuin sanotaan, sanotaanpa, että\nylivoittaa itsensä, on täällä kamalin ja suurin voitto. Tämä on totuus.\n\nTOMMI. Mutta muotos ei juur näytä kuin olsit olentellut syvässä\nkaipauksessa. Katsokaat, veljet, hän punertaa ja hohtaa kuin täyskuu\nkesällä.\n\nTIMOTEUS. Taisteloni kova ponnistus näin soittaa kaiken vereni päähän.\n\nTOMMI. Pelkäänpä sun nostellees aivan raskasta olvikannua, Timo, ja\nsiitä kenties nämät punertavat posket.\n\nARISTARKUS. Tarvitseeko epäillä sitä. Timoteus, katso selkäs.\n\nTIMOTEUS. Selkäni? Se on jo kyllä murrettu puutaakoista ja\nvessaaveista, joita olen kannellut tuolle noita-ämmälle.\n\nARISTARKUS. Ken käskee herran käydä palvelijansa palvelijaksi? Emmekö\nole herroja tässä, me?\n\nTIMOTEUS. Mun noitusi hän muuton tähän seisomaan suolapatsaaksi, koska\nte toiset käytte leikkaamaan kunnian laakeria. Ei ole juuri hyvä lyödä\nleikkiä pirun-äitin kanssa, mahdatte tietää. (3:s sotamies tulee) Mutta\ntuossa tulee mies, joka taitaa jotain kertoa, sen näen.\n\nTOMMI. Tulee niinkuin enkeli armon sanomalla tuomituille sieluille\ntänne. Mutta mies, oletko uskaltanut käydä yli linjan, siirtyä tästä\nkauemmas kuin kaksikymmentä syltää?\n\n3:S SOTAMIES. Ihan selvyytemme mailman rajalla seisoin, katsellen\nkuinka eletään juopuneitten maassa.\n\nTOMMI. No, kuinka siellä kiiriskellään?\n\n3:S SOTAMIES. Olvilekkeriä sieltä kiiritetään tänne.\n\nTOMMI. Olvilekkeriä!\n\nARISTARKUS. Mitä sanot?\n\n3:S SOTAMIES. Tulkaat katsomaan. (Kaikki nousevat ylös ja katsahtavat\nsitä kohden, jonne 3:s sotamies osottaa)\n\nARISTARKUS. Lekkeri helmeilevää oltta! Totisesti!\n\nANTON. Päätäni pyörryttää.\n\nTITUS. Sydäntäni hiukasee.\n\nTOMMI. Kuinka ovat he käsittäneet tämän?\n\n3:S SOTAMIES. Kuulkaat, mä tahdon kertoa. He ovat miehiä toisesta\nkomppanista, lekkerin he ryöväsit kellarista, joka näkyy matkanpäässä\ntuolla, nyt he sitä kiirittävät tästä ihan ohitsemme tuonne\nkortteeriinsa, he onnelliset, ja tuhannen kertaa. Kuohuvaa oltta on\nlekkeri täys, minä tiedän sen.\n\nARISTARKUS. Kiusaus lähestyy, kiusaus verraton.\n\nTOMMI. Vähempi voima turvaa suurempaan, samanlainen etsii samanlaista;\nrautavuori lähestyy manjettia ja neula käy levottomaksi, mun veressäni\non jotain heimoutta tuon lekkerin sisällyksen kanssa, ja siitäpä\nsydämmeni nyt ammahtelee.\n\nTITUS. Jos se pieni tynnöri olis meillä.\n\nTOMMI. Se taitaa vielä olla meillä; sillä koska ryöväri ryöväriltä\nryövää, sitä Jumalakin nauraa.\n\nARISTARKUS. Sen otamme heiltä, tempasemme kuin suret pallosen porsaan.\n\nANTON. Minä protesteeraan.\n\nTIMOTEUS. Minä samoin.\n\nARISTARKUS. Minä myönnyn.\n\nTOMMI. Minä samoin.\n\nANTON. Onko teillä järkeä? Hullut ja villityt! Mitä sanot, Titus?\n\nTITUS. En päin enkä vastoin, sanonpa vaan: jos se pieni tynnöri olis\nmeillä.\n\nANTON. Pidä nyt leukas siitä tynnöristä, kiiritpä muuton itse pienenä\ntynnörinä tuolla mullassa. Sinä sammakko!\n\nTITUS. Koetetaanpas! Luuletko minun paljaaksi mamman-pojaksi,\nelätettynä rieskalla ja simpuloilla. (Käy Antonia kohden)\n\nANTON. Pysy pois minusta, minä en tahdo tapella.\n\nTITUS. Koetetaanpas!\n\nANTON. Minä en tahdo tapella.\n\nTOMMI. Hiljaa, pojat! Nyt kaikki keskinäinen riita pois; sillä kohta\ntarvitsemme yhdistettyjä voimia. Ja sitten -- sillä kylmä tuuli käy --\nmajaamme iloinen pystyvalkea, jonka ympärillä tyhjennämme lekkerin.\n\nARISTARKUS. Sanotpa jotain.\n\nTOMMI. Ottakaamme vastaan iloinen hetki, koska se tarjona on.\n\nTIMOTEUS. Mutta sitten, sitten?\n\nTOMMI. Sitten tulkoon Bonifaciuksen vuoro. Mitä huolimme? (Titus lyö\nnyrkillänsä Anttonia niskaan)\n\nTITUS. Koetetaanpas!\n\nANTON. Kas riivattua. Ole nyt siivosti. Minä en millään muotoa tahdo\ntappelusta.\n\nTOMMI. Saakeliko astuu Titukseen, mieheen, joka ennen tuskin rupesi\nmatoakaan vastaan? (Nauraa vilkkaasti) Ja Anton seisoo silmät pystyssä,\ntunteeksensa Titusta. Jaa jaa, Anton, jos oikein yhteen iskisitte, niin\narvaas kenen polvet luulisin leikissä notkistuvan? Respekt, Titukselle!\nsanon minä. (Nauraa)\n\nTITUS. Minä lyön hänen kuoliaaksi juuri paikalla.\n\nTOMMI. Mutta onhan Titus niinkuin järkevää miestä.\n\nTITUS. Niin minä teen koska kerran vihastun.\n\nARISTARKUS. Nyt vihastun myös minä. Alalleen, Titus!\n\n1:N SOTAMIES. Alalleen kuninkaan nimessä!\n\n2:N SOTAMIES. (Täräyttäen kivääriinsä maahan) Alalleen\nkorkeakortteerissa! Kuninkaan nimessä, alalleen!\n\nTITUS. Tulkoon lekkeri saaliiksemme, pojat, vaihka olis meillä tuhannen\nselkää tarjottavana Bonifaciukselle.\n\nTOMMI. Kohta on se tässä. Olkaam valmiit!\n\nTIMOTEUS. Tässä melakassa tahdon olla osaton ja pakenen sisään, koska\nvannoa en tahdo toverieni päälle. (Menee Mauran huoneeseen)\n\nANTON. Viaton olen minä.\n\nTOMMI. Juo kuitenkin oltta kanssamme. -- He tulevat. Olkaam valmiit.\nEnsin toki vähän välipuhetta, mutta jos ei hyötyä siitä, niin\nväkivalta.\n\n1:N SOTAMIES. Taidammeko antaa tapahtua mitä tapahtuu, me, joiden tulee\nsuojella yleistä rauhaa?\n\nTOMMI. Mitä tapahtuman pitää tapahtuu, eikä auta siinä ihmislapsen\nvastaanponnistus. Istukaat rauhassa vaan, niin olette viattomat kuin\nlampaat. Ja tietkäät, ettemme teitäkään jätä osattomiksi. (Muutama\nsotamies tulee, kiiritellen olvilekkeriä) Seis, kuninkaan nimessä,\nseis!\n\nTITUS. Vartokaat vähän sen lekkerin kanssa.\n\nARISTARKUS. Seis, muuton leimahtaa, paukahtaa ja kiljahtaa!\n\n4:S SOTAMIES. Mitä tahdotte?\n\nTOMMI. Vähän vuorotella kanssanne. Ettehän jaksa kauvemmas. Jum avita!\nte ette jaksa.\n\nARISTARKUS. Olvilekkeri tänne!\n\n4:S SOTAMIES. Mistä syystä?\n\nTOMMI. Me luulemme, että se on hyvää oltta.\n\n4:S SOTAMIES. Hyvää oltta. Onkon tämä syy?\n\nTOMMI. Hyvä syy.\n\n4:S SOTAMIES. Totisesti on se hyvää oltta ja sentähden pidämme sen.\n\nARISTARKUS. Sentähden otamme sen.\n\n5:S SOTAMIES. Sitä emme usko.\n\nTOMMI. Te epä-uskoset, ette usko ennen kuin lyömme teitä sokeudella\nkuin ennen Damaskuussa.\n\nTITUS. Antakaat nyt olvi hyvällä tänne. Tekö vaan yksin joisitte? Vai\nniin! Kyllä sitten käskis. -- Herrajesta! me olemme niin kauvan\noljentelleet tässä sydämmen hivennyksessä. -- Jaa, kyllä teidän täytyy\nantaa se meille. Luuletteko meitä pääskösen poikasiksi, tuomitut\nistumaan tässä pesässämme ilman yhtään juoma-ainetta? Kyllä sitten\nkäskis.\n\nARISTARKUS. Lekkeri tänne!\n\n4:S SOTAMIES. Te hävyttömät, millä oikeudella?\n\nARISTARKUS. Sillä vanhimmalla oikeudella, voiman oikeudella. Sepä nyt\nvallitsee Saksanmaassa. -- Millä oikeudella? Millä olette sen itse\nkäsittäneet? Luuletteko, ettemme taida ryövätä yhtä hyvin kuin te?\n\nTITUS. Kyllä teidän täytyy antaa se meille.\n\n4:S SOTAMIES. Se on kunniallinen sotasaalimme, jota emme mieli jakaa\nmuiden kanssa.\n\nTOMMI. Jakaus ei tule kysymykseen, tynnörin otamme tykkänään.\n\n5:S SOTAMIES. Sä rietas vintiö, pois tieltä! Me tahdomme retkeillä\neteenpäin.\n\nARISTARKUS. Heleijaa, pojat! (Tappelus lekkerin ympärillä)\n\nANTON. Nähkäät, minä käteni pesen ja olen viaton tähän kahakaan.\n\n4:S SOTAMIES. Hengemme olven edestä!\n\n5:S SOTAMIES. Joka veripisara!\n\nTITUS. Kyllä sitten käskis. (Lekkeri ryövätään toisen komppanin\nmiehiltä; Tommi ja 3:s sotamies käyvät kiirittämään sitä kortteeriinsa\nkohden, Aristarkus, Titus ja muita sotamiehiä tappelevat, torjuen\nlekkeriä)\n\nTOMMI. Varjelkaat trossi varjelkaat trossi! Olkaat te hevosväki ja\nsuojelkaat retrettimme.\n\nANTON. Menen sisään koettamaan kääntää kaikki parhaaksi vielä. (Menee\nhuoneeseen vasemmalla, jättäen oven auki)\n\nTOMMI. Sankarteos ihmeteltävä, mestarillinen retretti! (Lekkeri\nkannetaan kortteerihuoneesen, kaikki käyvät sisään ja ovi lukitaan;\ntoisen komppanin miehet jäävät seisomaan ulkopuolelle)\n\n4:S SOTAMIES. Haa! minä tunnen kuinka silmäni kurtistuvat ja käyvät\nviherjiksi.\n\n5:S SOTAMIES. Tämä päästäköön irti perkeleet.\n\n4:S SOTAMIES. Sydämmeni tahtoo haljeta kuin tuliluoti. (Sisältä kuuluu\nlaulu, hurraus ja ilometeli) Kuules riemupauhuansa.\n\n5:S SOTAMIES. Nyt tunnen mikä autuus kostossa. Emmekö kostais?\n\n4:S SOTAMIES. Ytimeen asti.\n\n5:S SOTAMIES. Että itse luonto itkee ja huokaa kuin kurja äiti, koska\nveli veljeänsä veristää.\n\n4:S SOTAMIES. Temmasta käsistämme saalin, jonka kunnialla viholliselta\nryöväsimme vihollismaassa!\n\n5:S SOTAMIES. He ovat virittäneet ilovalkean majaansa ja istuvat nyt\nympär kultasen liekin, horien kitaansa kuohuvaa juomaa.\n\n4:S SOTAMIES. Jos toki pääsisimme sisään häiritsemään kestiänsä vähän.\n(Tempoilee ovea, kierrellen avainta edestakaisin)\n\n1:N SOTAMIES. Ole kiertelemättä sitä avainta; ovi on kernas solaumaan,\nkäymään takalukkoon.\n\n5:S SOTAMIES. Kiertel sitä kiukkusemmin, veljeni.\n\n4:S SOTAMIES. Vaiti, nyt on se tehty. Nähkööt edes vähän kiusaa,\nennenkuin sieltä ulospääseevät.\n\n5:S SOTAMIES. Ja missä oltta juodaan, siinä ovetkin paukahtelee. Hyvä!\n(Ilolaulu sisällä)\n\n4:S SOTAMIES. Mutta nyt -- no tuhannen saakelii! -- nyt keksin keinon heitä\nkostaaksemme.\n\n5:S SOTAMIES. Sano.\n\n4:S SOTAMIES. Ho hoo! Ovi lukkoon, torvi tukkoon ja juomaleiriin sauvu\nvirtakoon!\n\n5:S SOTAMIES. Kiitos, veli kultanen! Minä riennän katolle tukkemaan\ntorven. Tuollapa eräs vanha niinimatto, niinkuin käsketty. (Menee)\n\n4:S SOTAMIES. Takalukossa niinkuin pitääkin; mutta visseyden tähden\ntämä tynkö vielä vasten ovea; samoin myös Muori Mauran ovelle, ja\nvartokoo hetken ennenkuin ehti heille apu. (Asettavat raskaan tukin\nsekä ovelle vasemmalla että Mauran ovelle)\n\nTOMMI. (Huoneessa) Hyvää oltta.\n\nARISTARKUS. (Huoneessa) Peijakkaan hyvää!\n\nTOMMI. Skool! Eläköön kuningas!\n\nKAIKKI. (Huoneessa) Hurraa!\n\nTOMMI. Skool, te siellä oven takana, skool, koko mailma!\n\nKAIKKI. Hurraa! (Laulu)\n\n4:S SOTAMIES. Hyvin tehty! Tämän pitää heitä puristaman vähän, ja\nnahkansa pitää heidän jättämän, ennenkuin runsaat ruumiinsa ovat\nlikistetyt ulos tästä pienestä akkunasta. (5:s sotamies tulee)\n\n5:S SOTAMIES. Sauvutorvi on tukettu kuin viinapannu, ja kohta pitää\nsieltä kuuluman toisenlainen musiiki.\n\n4:S SOTAMIES. Kaikki hyvin! (1:selle ja 2:selle sotamiehelle) Ja te,\njos käytte askeltakaan heitä auttamaan, niin vartokaat sitä pahinta\nmeiltä.\n\n5:S SOTAMIES. Ensimmäisen luotimme ensimmäisessä tappelossa\nPreussiläisten kanssa lahjoitamme teille, olkaat varmaat siitä.\n\n4:S SOTAMIES. Ja toiseksi, muistakaat, että vahtimies on sidottuna\nvahtipaikkaansa ankarimman rangaistuksen kautta. (Yskimistä kuuluu\nhuoneesta) Minä luulen, että sauvu rupee vaikuttamaan ketun poikasiin.\n\nTOMMI. (Huoneessa) Pelti auki!\n\nTITUS. Onhan se auki, niinkuin näette.\n\nARISTARKUS. Helvetistäkö se sauvu tulee?\n\nTITUS. Sitä en totisesti ymmärrä. (Kova yskiminen. He lyövät ovelle)\n\nARISTARKUS. Ulos täältä!\n\nTITUS. Me olemme teljetyt. Laskekaat meitä ulos, me tukahdumme sauvuun.\n\n4:S SOTAMIES. Juokaat oltta vaan.\n\n5:S SOTAMIES. Se on hyvää oltta.\n\n4:S SOTAMIES. Peijakkaan hyvää.\n\nTITUS. Mitä te sanotte?\n\n4:S SOTAMIES. Eläköön kuningas!\n\nANTON. Mutta me kuolemme. (Kova huuto ja yskiminen)\n\nTITUS. Herra varjel meitä!\n\n4:S SOTAMIES. Juokaat oltta juokaat oltta ja laulakaat ja olkaat ilosia\npoikia.\n\nTOMMI. He ovat tukkeneet sauvutorven katolla, nyt ymmärrän. Peijakkaan\nkeponen!\n\nARISTARKUS. Haa! Kuulkaat siellä: niin totta kuin vaimosta syntyneet\nolette, ette kostamatta pääse. Kuuletteko sanani?\n\n4:S SOTAMIES. Sen kuulemme ja ymmärrämme yskäs myös.\n\nARISTARKUS. Hyvä!\n\n4:S SOTAMIES. Ja te nupisette vielä! Tässä seisomme me ihan kuivin\nsuin, siellä istutte te ilovalkean ympärillä parrat vahdossa; te\nOnnettaren rintalapset.\n\n5:S SOTAMIES. Ai ai!\n\nARISTARKUS. Hyvä! (Maura lyö ovellensa, pitäen kovaa ääntä)\n\n5:S SOTAMIES. Jo muijakin huomaitsee jotain.\n\n4:S SOTAMIES. Nyt lähtekäämme. -- Jääkäät hyvästi, kamraatit, voikaat\nhyvin ja juokaat oltta, se maistuu hyvälle saunassa. (4:s, 5:s ja muut\nsotamiehet menee)\n\nMAURA. Mikä meteli siellä? Miksi on oveni tiljetty? Taivas siunakkoon\nminua! Auttakaat, auttakaat!\n\nANTON. Auttakaat meitä myös, ovi murtakaat ulkoolta, emmepä voi sitä\ntäältä.\n\nTITUS. Tulkaat nyt pian.\n\nARISTARKUS. Tämä on helvetillistä. Akkuna säpäleiksi ja siitä ulos!\n\nANTON. Siitä emme mahdu.\n\nTITUS. Mahdotonta!\n\nARISTARKUS. Ulos ulos! Valkea on irti!\n\nANTON. Palaa jo vähäsen!\n\nTITUS. Jaa, vähäsen. (Maura huutaa kovin)\n\n1:N SOTAMIES. Sinä kuulit?\n\n2:N SOTAMIES. Meidän kenties täytyy raportteerata.\n\nANTON. Hätäkello soimaan, valkea on irti!\n\n1:N SOTAMIES. Valkea on irti! -- Anna käydä.\n\n2:N SOTAMIES. Valkea on irti!\n\nÄÄNI. (Ulkona) Valkea on irti. (Timoteus, työnästen auki Mauran oven\ntuimalla vauhdilla, tulee ja jälessänsä Maura ja Mariana. Aina kova\nmeno ja yskiminen vasemmalla. Timoteus lykkää tynkön ovelta)\n\nTIMOTEUS. No tulkaat sitten ulos pesästänne, mesiäiset.\n\nMAURA. Valkea irti, valkea on irti leipomushuoneessani! Tänne ruiskut\nja vettä!\n\nTIMOTEUS. Olkaat toki kirkumatta, muori; enpä luule vaaraa juuri\nsuureksi. -- Tulkaat ulos sieltä.\n\nTITUS. Ovi on takalukossa ja pitää murrettaman ulkoolta. Me emme jaksa.\n\nANTON. Pian pian!\n\nTIMOTEUS. Ha ha haa! Mitä voin minä?\n\nMAURA. Kiirehtikäät tänne sieltä raheilta te.\n\n1:N SOTAMIES. Emme uskalla.\n\nMAURA. Mitä! Koska tuli riehuu ja ihmisten henget on vaarassa.\n\n2:N SOTAMIES. Me olemme sen jo raportteeranneet.\n\n1:N SOTAMIES. Vahtimies ei saa jättää vahtikoppiansa ennenkuin on se\ntulelta sytytetty; niin seisoo sota-arttikkelin järkähtämättömässä\nsäännössä.\n\nMAURA. Mutta eihän ole teillä yhtään koppia, vaan istuttehan raheilla.\n\n2:N SOTAMIES. Siis saamme vartoa kunnes rahimme rupeaa palamaan.\n\n1:N SOTAMIES. Totta!\n\nMARIANA. Te olvipurkit, joiden killisilmistä ei paista enemmin aatoksen\nvaloa kuin härään silmistä.\n\n2:N SOTAMIES. Häh?\n\nMARIANA. Häh, hah, mitä, pata-kuningas siinä, sinä olvitynnöri!\n\n1:N SOTAMIES. Elä sinä... (Huoneesta vasemmalla kuuluu aina kovempa\nyskiminen ja myrinä. Hätäkello soi)\n\nARISTARKUS. Akkuna ulos! (Särkee akkunan, tunkee ulos päänsä, yskien)\n\nANTON. (Huoneessa) Riennä riennä, Aristarkus, että pääsemme perässäs\n\nARISTARKUS. Kuin mahtusin tästä ometan-aukosta.\n\nANTON. Auta häntä, Timoteus.\n\nTIMOTEUS. Kuin jaksasin tässä pelon vavistuksessa. (Erikseen) Lystiä!\nKestäköön kauvan tätä!\n\nANTON. Auttakaat häntä, hyvät naiset.\n\nMAURA. Tänne, Mariana. (Maura ja Mariana rupevat kiskomaan Aristarkusta\nakkunasta ulos) Voi onnettomat! Kuka on tämän tehnyt?\n\nARISTARKUS. Vetäkäät päälle ja elkä kyselkäät. (Patrik, kovin\npäissänsä, tulee paljastettu miekka kädessä. Vahtimiehet kyldrää, hän\nvastaa pikasesti)\n\nPATRIK. Vai näin! (Lyö Aristarkusta, jonka jalat vielä on sisällä\nhuoneessa, lappealla miekalla muutaman kerran reiteen)\n\nMAURA. Kapteeni kulta! (Aristarkus vedetään ulos, Anton tunkee itseänsä\nakkunasta ulos)\n\nANTON. Vetäkäät minua nyt koreasti. (Naiset kiskovat häntä)\n\nPATRIK. Onko valkea irti?\n\nANTON. Ei hätää sentähden, vaihka hädän tuskissa niin luulimme.\n\nPATRIK. Hätäkello seisköön!\n\nMAURA. Voih voih! Kuka on tämän tehnyt?\n\nANTON. Hä toisen komppanin miehet; tukkesivat sauvutorven katolla ja\npanit oven takalukkoon.\n\nPATRIK. Ettekö saa häntä sieltä ulos?\n\nANTON. Kärsimystä, kunnioitettava kapteeni; kyllä minä täältä\nvähitellen tulen.\n\nPATRIK. Vai näin te tahtositte elää, tansmestarit! Kyllä sitten\nkelpais. Me olemme Saksalaisia, koko mailman silmät on nyt teroitetut\nmeitä kohtaan, jotka olemme Europan... (Lyö miekallansa Anttonia\nreiteen)\n\nMAURA. Armahtakaat häntä, herra!\n\nPATRIK. Jotka olemme Europan sivistyneimpä kansa. Tiedättekö siitä, te\nsiat? (Anton vedetään ulos)\n\nTITUS. (Pistää päänsä ikkunasta ulos) Nyt minä tulen.\n\nTIMOTEUS. (Eriks.) \"Nyt tulen minä, minun Jumalani.\" (Kiertelee avainta\nkuin tahtoisi hän avata ovea) (Ääneensä) Se noiduttu lukko! (Naiset\nkiskovat Titusta ulos)\n\nPATRIK. Te rahjut! käsittäkäät olevamme sitä kansaa, joka mailmalle toi\ntietojen valon, joka filosofian tulisoiton nosti korkuuteen, joka\ntutkisteli ja selitteli ihmissuvulle himpeän entisyyden kalliit\nhengenaarteet, sitä kansaa, jonka kieli kaikkialla maa-pallon kamaralla\nkaikuu, idässä, lännessä, pohjassa ja meress'. Tiedättekö, roistot,\nettä olemme ihan tätä kansaa? -- Ja te nyt saattaisitte saksalaiset\nhäpeään? Patrikin komppani? Pois se! Ennen peittoon teidän maan\nmateleviksi. (Hakkaa miekallaan Titusta vinhasti reiteen) Kas näin minä\nteille annan, näin näin, kas näin!\n\nTITUS. Herra kapteeni!\n\nMAURA. Armoo armoo armoo!\n\nPATRIK. Kyllä sitten kelpais. (Titus vedetään ulos. Tommi, 3:s sotamies\nja pari muuta työnäsevät oven auki kovalla vauhdilla, Timoteus\nkiirahtaa selällensä, ja rynkäävät ulos yskien. Hätäkello on vaijenut,\nmuutamia kaupungin asujamista kokounut teaterin perille)\n\nMAURA JA MARIANA. (Yhtaikaa) Timoteus! (Tarttuvat Timoteukseen)\n\nMAURA. Oletko loukkaunut?\n\nMARIANA. Rintas, luulen, sai kovan tärräyksen.\n\nTIMOTEUS. Rinta ja selkä. (Pitelee rintaansa ja selkäänsä)\n\nPATRIK. Jumalan kuolema! Tämä päivä olkoon teille kauhistuksen päivä,\narmo poistukoon Uranuksen kaukaisuuteen ja välähtelköön rangaistuksen\nmiekka! Jumalan kuolema! Kuinka sai asia alkunsa? (1:selle\nsotamiehelle) Kerro minulle lapsukaisen vilpittömyydellä.\n\n1:N SOTAMIES. Tuolta kiirittivät olvitynnöriä muutama toisen komppanin\nmiehistä. \"Antakaat se tynnöri meille\", sanoit meidän miehet, \"emme\nanna\", vastasit toiset, \"jassoo, te ette anna\", sanoit taas meidän\nmiehet, ja sitten nousi tuima tappelus ja käskähmä...\n\nPATRIK. Kuinka kävi tynnörin kanssa?\n\n1:N SOTAMIES. Meidän miehet otit sen heiltä ja kannoit sen tuonne\ntupaan. Toisetpa sitten vihoissansa tukkesit sauvutorven ja panit\nsuuren tynkön ovelle, ja siitäpä vasta rähinä nousi.\n\nANTON. Mutta mitäs minä tein?\n\n1:N SOTAMIES. Kielsit kumppanias tästä juonesta, pesit kätes ennakolta\nja menit koreasti sisään.\n\nANTON. Niin.\n\nPATRIK. Kenen neuvosta tapahtui tämä? Kuka oli siinä niinkuin\njohdattaja, päämies?\n\n1:N SOTAMIES. Tommi ja Aristarkus, jaa totisesti; jos valehtelen, niin\nniskani poikki.\n\nPATRIK. Onko tosi, Tommi?\n\nTOMMI. Tosi, herra kapteeni!\n\nPATRIK. Onko tosi, Aristarkus?\n\nARISTARKUS. Ei sanaakaan valetta!\n\nPATRIK. Haa! -- Ja sinä Tommi, niin nuori vielä, jonka nenä tuskin on\nehtinyt punertumaan, jaa, sinä! Pidinpä sinusta paljon, mutta nyt olet\nrepinnyt alas kaikki, kaikki. -- Oi te pedot! Mutta nytpä tästä jotain\nnousee. -- Riviin, pojat, koreasti riviin, lapsiset. (Asettaa heitä\nseisomaan riviin) Tämä ei ole vielä mitään, vedenpä vielä henkeäni.\nOletteko huomainnut pienen lapsen käytöstä koska se itsensä oikein\ntodenperään loukkaa, koska se esimerkiksi kiirahtaa portaan\nylimmäiseltä pykälältä alas tanterelle? Ensteen kuulet kolinan, sitten\non äänettömyys kauvan kauvan, mutta paraseepa se viimein, että luulisit\nmailman repeevän. Niin minunkin sydämmeni tila nyt, vasta olen\nkellahtanut alas, makaan vielä tanterella ja ankara kipu mojoo\näänetönnä povessani, mutta kohta remahtaa. (Käyskelee hetken\näänettä ja vinhasti edestakaisin, lyöden välillä tuimasti jalkaansa)\nKas niin, tässä seiskäät ja hävetkäät kaiken kansan edessä. Käykäät\ntänne sekä nuoret että vanhat katsomaan tämänkaltaisia miehiä. Tulkaat,\ntulkaat! (Taluttaa esiin erään pojan kansan joukosta sotamiesten eteen)\nTänne, poikaiseni, ja hävetköön sinunkin edessäs. Sano heille jotain\npelkäämättä; sillä seisotpa minun siipieni suojassa. Sano heille pari\nsanaa, poika.\n\nPOIKA. Tuommoisia miehiä; käykäät te sotaan sammakkoja vastaan.\n\nPATRIK. He heh!\n\nPOIKA. Mikä loistava koristus-kivi on tuo yläpuolella teidän naamaanne?\nVoi te kiiltomadot, voi sinä heinäsirkka-parvi eteläisiltä mailta, joka\nmässäät meidän kedoilla.\n\nPATRIK. No noh!\n\nPOIKA. Te sotamiehiä? Heittäkäät nyt kiväärinne nurkkaan ja käykäät\nsaunaan lapsen-synnyttäjän kanssa; ei, vaan saunan taakse, sillä onpa\nmuotonne kuin syymäkivi siellä, jonka päälle tuskin iljen sylkeä.\n\nPATRIK. (Katsahtaen tarkasti poikaa kohden) Kyllä vähempäkin sentähden\npiisais.\n\nTITUS. Syymäkivi? Minussa ei ole ollut syymää sitten piennä lapsena.\nPidä suus kiin vaan, poika.\n\nPOIKA. Tuommoisia miehiä! Mutta tässäkin käy toteen vanha sananlasku:\n\"Millainen ampuja, sellainen koiransa.\" (Juoksee kiivaasti pois, Patrik\nmuutaman askeleen hänen jälessänsä)\n\nPATRIK. Sinä riivattu! Kyllä sinun opetan vielä. (Kääntyen kansan\npuoleen) Kenen poika se oli?\n\nERÄS ÄÄNI JOUKOSTA. On se raukka erään köyhän lesken ainoa vekama,\ntekee tuskin muuta kuin koiranjuonia ja pelailee knappeja kaduilla;\nvahinko pojasta, suuri vahinko, ettei jaksa äiti parka häntä kouluttaa;\nsillä se on niin viisasta lasta.\n\nPATRIK. Vai \"viisasta lasta\", vai niin. -- Menkäät hiiteen tästä! Mitä on\nteillä tässä kurkisteltavaa? Pois, roistokansa! (Ajaa pois heidät)\n\"Viisasta lasta\"! (Mauralle) Tuoppi oltta tänne, ja pian!\n\nMAURA. (Marianalle) Astu vähän pikemmin, sinä laiskiainen. (Mariana\nmenee sisään)\n\nPATRIK. (Eriks.) Se kirottu nallikka! (Ääneensä) Kiireesti, eukko,\nkiireesti! (Huutaen) Sa saa!\n\nMAURA. Kohta, armollisin herra! (Mariana tuo oltta, Patrik juo)\n\nPATRIK. (Erikseen ja keskeyttäen äkisti juomistansa) Riivatut!\n(Tyhjentää tuopin ja kääntyy kiivaasti sotamiehiä kohden) Mitä pitää\nminun tekemän teille? Sanokaat, mitä pitää minun tekemän? Jaa, mitä\nteen? Tommi, astu esiin. (Tommi lähenee häntä, Patrik pitelee hänen\nknappiansa) Sano nyt, poikani, mitä pitää minun teille tekemän? Mitä\nmitä, sinä junkkari? Sanoppas; äänestä, mä mielin kuulla.\n\nTOMMI. Koska suotte minulle luvan äänestykseen, niin tahdonpa sanoa\nsydämmeni aatoksen. Minun mielestäni olis meille yleinen armo paras.\n\nPATRIK. Vai armo! Ha haa! Vai armo, vai armo! Hm! Vai armo! Käske ennen\nHelionin loimon astumaan istuimeltansa alas. Vai armoa! -- Käy nyt riviis\ntaas, poikaiseni, ja kuulkaat kaikki mitä lausun. Kakstoista tuntia\nteidät tuomitsin olven kaipoon, mutta rikoittepa tämän tuomion, ja\nkaikki myllersi taas olven perkel ylös alas. Sääntöni rikoitte, ehkä\ntiesitte millä uhkasin teitä siitä. Siis kuulkaat nyt miten uhkaus käy\ntodeksi. Tästälähin ei kasteen helmen verta teille oltta, ennen kuin\nveressä ja voittajina palaamme ensimmäisestä tappelosta. Mutta jos\nteitä sillon miellyttäis näyttää selkätaulunne voittavalle\nviholliselle, niin totisesti ette näe koskaan enään olven vahtoo. Se on\nsanottu.\n\nANTON. Hirmuinen tuomio!\n\nTOMMI. Verraton!\n\nPATRIK. Ja siinä ei kaikki vielä. Tiedättepä mun ei millonkaan\njakelevan miehilleni pryyliä koska lähellä on synkeä yö, vaan pidätänpä\naina kättäni seuraavaan aamuun. Tällä hetkellä siis pelastutte siitä,\nmutta mitä tapahtuu huomenna koitteessa ihanan päivän, sitä takaamaan\nen käy, mutta visseyden tähden parkitkaat selkänne. Aavistanpa jotain.\nVarmaan en ole vielä päättänyt, mutta minä pelkään.\n\nTOMMI. Minä uskallan sanoa: nyt on kapteenimme liian ankara.\n\nPATRIK. Vait, sinä kirottu kappale! Kaikki äänettä kuin muuri! Haa! jos\ntietäsitte kuinka sydämmeni kiertyy ja vääntyy, kuinka se kiiriskelee,\ntemmeltää ja teiskaa, juuri kuin koska katselemme kirkkaassa\nvesilammikossa pientä pussia eläviä kissanpoikasia täys; se kierii ja\nse vierii, se liikkuu ja se kiikkuu, semmenkin jos on pussissa liian\nvähän kivipainoa. Haa! oletteko nähnyt tätä leikkiä, te saatanat?\n(Ravistaa Anttonia kauluksesta) Oletko nähnyt? Te kiusan henget, te\nsaatatte mun riiviöön, etten enään huomaa mitä teen ja lausun.\n(Ravistaa Aristarkusta kauluksesta) Oletko nähnyt tätä leikkiä, sinä\npeikko? Oletko nähnyt tätä? (Ravistaa Tommia) Oletko nähnyt tätä? Sano\nsano, sinä onneton.\n\nTOMMI. Olen olen, ja vielä hullumpaakin, herra kapteeni, jaa monin\nkerroin hullumpaa, niinkuin koska aukenee pussin-suu ja poikaset ryömii\nrannoille. Silloinpa täydet käsissäs; sä hätäilet ja keikahtelet,\nkeikahtelet etkä tiedä mihen ensin käännyt. (Patrik astuu muutaman\naskeleen takaperin hoipertellen ja katsoen vissisti Tommia kohden)\n\nPATRIK. (Eriks.) Jassoo! (Ääneensä) Tule tännen, Tommi. (Tommi lähenee\nhäntä) Kukas minä olen?\n\nTOMMI. Kuninkaan kapteeni ja sankari. (Eriks.) Olinpa liian rohkea.\n\nPATRIK. Kukas sinä olet?\n\nTOMMI. Herra kapteenin mies. Käskekäät minua tuleen, minä menen; se on\nvelvollisuuteni.\n\nPATRIK. Mutta katsos, jos mielit käydä liian pitkälle sukkeluuksines,\nniin voinpa minäkin sanoa jotain puolestani. Tiedätkös mitä taidan\ntehdä?\n\nTOMMI. Taidattepa asettaa minun alas maahan suoraksi kuin ranka ja\nkäskeä Bonifaciuksen löylyttämään oikein sakramenskatusti.\n\nPATRIK. Jaa-ah, sen minä taidan. Käy nyt riviis taas ja kiitä onneas,\npäästyäsi näin. (Erikseen ja käyskellen edestakaisin hoipertellen)\n\"Koska pussin-suu aukenee\"... Hmm! \"Poikaset rannoilla ryömii.\" Hajdja!\n(Ääneensä) Saattakaat paikalla Mestari Bonifacius tänne. Nyt ei auta.\n\nTOMMI. Herra! tässä näette viheliäisen vikkelöitsijän, oikein saksan\nvizailijan, joka taasen hävetä saa. Niinpä käy. -- Jo vuosia sitten tein\nmä päätöksen, poisheittää kaikki kokkapuheet, mutta enpä mieletön\nseisnyt siinä, ja sentähden seison nyt tässä syllän pitkällä nenällä.\nSillä se, joka täällä itseänsä edes johonkin määrin viisaasti käyttää\ntahtoo, se olkoon aina mykkä, karmea ja kylmä kuin rautvuori, mutta voi\nsitä, joka lyö itsensä vizsailemaan, se olkoon varmaa kerran joutuvansa\nnarriksi kuin Tommi nyt. Me luisahdamme niin pian yli rajan; sillä\nkiitos kiihoittaa omaa-rakkautta, joka taasen pimittää järjen\nkirkkaan loimon kuin musta sauvu päivän valon; mies rynkää esiin\nitsetyytyväisyydestä liekehtivällä katsannolla tietämättä ennenkuin on\nnarrilakki päässänsä aina korvia myöden, kuin Tommin nyt, joka on perin\nlyöty, ja lyötyä miestä ette enään lyödä mahda, herra. (Eriks.) Jos ei\ntämä saarna ole pelastanut selkääni, niin tahdon muuttua koiraksi.\n\nPATRIK. (Eriks.) Jos ei tämä liikuta sydäntäni, niin tahdon muuttua\nkoiraksi. (Ääneensä) Jaa, Tommi, niinpä käy. Toki, näenpä, että kytee\nvielä povessas pieni kipenä johonki parempaan. Ja muista, ettes laske\nsitä sammumaan, minä rukoilen sinua: elä laske sitä sammumaan.\n\nTOMMI. No noh.\n\nPATRIK. Seis rauhassa rivissäs, seis rauhassa. (Torven ääni kuuluu)\nMitä merkitsee tämä torven töräys?\n\nÄÄNIÄ. (Ulkona) Preussiläinen tulee, Preussiläinen tulee!\n\nPATRIK. Siinä on hän. Nyt katsokaatpas kuinka käytte vastaan tätä\nvierasta näin humalaisina ja silmissänne sauvun pusertamat kyyneleet.\nOi synti ja häpeä! (6:s sotamies tulee kiireesti)\n\n6:S SOTAMIES. Sana överstiltä. Hän käskee teitä kohta käymään esiin,\nrakentaen oikean flygelin; sillä alas vuorelta, sen taidatte nähdä, jo\nastuu Preussiläinen, ja mentyää muutaman minuutin, seisomme tulessa.\nKerkeä on aika.\n\nPATRIK. (Eriks.) Nyt tahdon olla lakoninen, sillä vastaukseni kohta\nluetaan sanomissa ympär mailmaa. -- (Ääneensä) _Venio_. Tämä on ylevää\nroomalaiskieltä ja tahtoo sanoa niin paljon kuin, minä mielin tulla.\nTämä vastaus vie överstilles: venio. (Sotamies menee) (Patrik eriks.)\nTämä vastaus on kerran löytyvä mailmanhistorjassa ja useinkin saattava\nruoskan monen nuorukaisen kämmenelle. (Ulkona soivat torvet ja trumput\nja sekavia ääniä kuuluu) Niin lähestyy nyt kunnia ja kuoleman päivä\nkuin päivä tuomion jyryllä ja pauhinalla. Nyt uljas mieli, ja kaikki\nolkaat valmiit: jäntevässä kourassa tulta ja kuolemaa oksentava traaki\nkirkkaalla teräskielellänsä; polvi jäykkä niinkuin kivipylväs, käsi\ntukeva ja silmä kirkas, rinnassa sydän ja sydämmessä Jumalan-poika, ja\nsitten eteenpäin kuin hirmumyrsky, joka mereltä rynkää ylös, laineet\nkohinalla korkeuteen nostaa ja murtaa satavuotiset männyt vuorten\nharjanteilla! Uljas mieli, pojat, ja kaikki viha pois, käydessämme\nBellonan häihin! Oi sinä Aristarkus-poikani! (Suutelee Aristarkusta) Ja\nTommi minun pikku-varikseni! (Suutelee Tommia) -- ja Titus sitten!\n(Suutelee Titusta) Jumala auta meitä! Ja minun armas Antonini myös!\n(Suutelee Antonia) Niin niin! teitä kaikkia nyt mielisin syleillä ja\nsuutella, mutta aika on hirveän tärkki. Sotatorvi soikoon, ja nyt\neteenpäin mars! Jumala auta meitä! Jessus! (Menevät, Patrik edellä,\nheilutellen miekkaa ilmassa ja hoipertellen sinnen tännen, sotamiehet\nhänen jälessänsä yksi ja toinen heistä myös hoipertellen.\nKomantohuudot, torvet ja trumput kuuluvat kaikkialta)\n\n\n\n\nNeljäs Osa\n\n\n(Oikealta kuuluu sotajyry: Maura istuu toikan takana, avattu kirja\nhelmassa, kädet ristissä ja silmät teroitettuna korkeuteen; Mariana\nseisoo samalla sivulla, mutta perempänä, katsahtaen sinne, josta kuuluu\ntaistelon meteli.)\n\n\nMAURA. Oi! mille näyttää taistelon tienoo nyt, Mariana tyttösein?\n\nMARIANA. Valkeita sauvupilviä pyörii lakkaamatta ylös laaksosta tuolla\nvuorien välissä ja sillon tällön kirmasee yksinäinen ratsastaja salavan\nvauhdilla yli lakeuden tuossa.\n\nMAURA. Oi kauheuksia, joita vielä silmäni näkemän pitää ja korvani\nkuuleman! -- Kuinka onpi nyt, pieni Mariana?\n\nMARIANA. Siinä, jossa ensteen ilmaui sauvu, se nyt haihtuu pois, mutta\nkappale siitä se taasen monin kerroin sakeampana pyörähtää ylös ja\njyrinä niinkuin lähenis. Mutta nytpä näen yhdet vankkurit tätäkohden\nkulkevan ja vankkureissa istuu miehiä rippuvilla päillä ja kelmeillä\nkasvoilla.\n\nMAURA. Kaiketi haavoitettuja sankareita sodan kiihkellyksest'.\n\nMARIANA. Nyt seisahtavat, ja alas astuu eräs mies, joka ontuen rupeaa\nkäyskelemään tänne, mutta toisialle pyöriilee vaunut.\n\nMAURA. Ken ollee tämä mies? Ehkä Timoteus. Riennä häntä vastaan; minä\nistun tässä rukoillen ja kääntämättä kasvojani kohden hirmuista sotaa.\n(Mariana menee) Taivas, suo voitto oman maamme sotajoukolle, mutta\npelasta toki Timoteuksen henki! (Max ja Fuchs, paljainpäin ja taluttaen\ntoinentoistansa, tulevat vasemmalta)\n\nFUCHS. Mennään yhdessä.\n\nMAX. Yhdessä, veljeni, yhdessä!\n\nFUCHS. Nytpä ei olis terveellistä vaeltella yksin, sillä onpa heitä\ntaas ympärillämme oikein sakealta. Mutta liikkukaamme aina yhdessä.\n\nMAX. Yhdessä, käsi kädessä vaihka surenkuoppaan.\n\nFUCHS. Menneenä yönä uneksuin surenkuopasta, jonka olin virittänyt, ja\nkoska kävin sitä katsomaan, niin oli se ulvovia susia täys, jaa, olipa\nharja päällä vielä. Mitä merkitsi se muuta kuin tätä hirveätä sotaa?\n\nMAX. Kuules, mikä meteli ja ryske.\n\nFUCHS. Kuka olis luullut Berlinin niin pian tuhaksi menneen?\n\nMAX. Se paloi kuin rohdintutti, ja onpa tuskin enään kiveä kiven päällä\nsiitä suuresta kaupungista. Mutta kuinka istumme tässä nyt ja missä\nistumme? Olimmehan äsken juuri tulisessa taistelossa keskellä sauvuvia\nraunioita. (Päivä hämärtyy)\n\nFUCHS. Haa! Peittäkäät meitä, tunturit ja vuoret!\n\nMAX. Miksi toivot niin?\n\nFUCHS. Oi! me olemme jo toispuolella hautaa hämäryyden maassa.\nKeihästihän meidät molemmat yhtaikaa eräs partanen kranatööri siinä\nkadun ristissä.\n\nMAX. Kaiketi olin sillon puoleksi jo kuollut haavoistani, koska en\nmuista tätä. Siis käyskelemme, kurjat, nyt varjoina varjojen maassa!\n\nFUCHS. Oo, oo! Mutta mikä on tämä seutu oikeammiten?\n\nMAX. Ei rautahaarut eikä kanget helise vielä.\n\nFUCHS. Eikä palmutkaan käsissämme liehu.\n\nMAX. Me jossain keskisijassa istumme, vartoen tuomioomme.\n\nFUCHS. Oo, oo! Tuonen synkeässä maassa! Millainen on mieles, veli?\n\nMAX. Ei koskaan povessamme lannistukoon miehuuden into, vaihka kulkis\ntiemme kirottujen alhoon, vaan purren hammasta vastaanottakaamme mitä\ntuleman pitää. (Puree hammasta) Hmm!\n\nFUCHS. Oi onneton! kopeiletko tässä vielä? Ylvästeletkö, hirmu mies?\nKen voi kätkeä povessansa kipenääkän miehuuden jäntevyyttä, koska pitää\nhänen ainiaksi muuttaman asumaan syvyyteen tulisen meren? Ken voi sitä?\nEi kenkään maassa eikä taivaassa.\n\nMAX. Mutta toivo ei ole kaikki vielä.\n\nFUCHS. Olkoon niin!\n\nMAX. En kärmettäkään, vaihka olis se mua sadat kerrat pistänyt, en\nvihamiestäni suurimpaa mä syöksis tähän maasuuniin, niin miksi sitten\nhän tuolla pilvien päällä, jolla tiedän olevan sydämmen paljon paremman\nkuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en koskaan ole häntä\npistänyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseänipä enemmitten pistellyt\nolen? Sen on hän tekemättä, niin uskon ja vakavana varron mitä\nannetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painuu alas)\n\nFUCHS. Olkoon niin! Niin tahdon uskoa ja vakavana varron mitä annetaan,\nja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painaa päänsä alas Maxin viereen)\n\nMAURA. (Erikseen) Te raukat miehet, kuinka sairas mielenne nyt\nkiitelee! Ihmislapset! yksi teistä verta vuodattaen täällä taistelee,\ntoinen vehkeilee luulokuviensa kanssa, ja aina ja kaikkialla on murhe,\nsota ja surkeus. Oo! (Preussiläinen kansalaulu kuuluu oikealta)\n\nFUCHS. (Nostamatta päätänsä ylös) Enkelit laulaa.\n\nMAX. Ja perkeleet kiljuu. (Mariana ja Timoteus tulevat käsi kädessä,\njälkimmäinen ontuu)\n\nMAURA. Timoteus! Siis elät vielä!\n\nTIMOTEUS. Vaihka yksijalkasena kuin savikukko.\n\nMAURA. Onko se pahoin haavoitettu?\n\nTIMOTEUS. Ei juuri hätää; vähän nyrjäynyt vaan, mutta pakoittipa mun\nkuitenkin jättämään kamppaustantereen.\n\nMAURA. Joka nyt hirmuisesti riehuu.\n\nTIMOTEUS. On siellä kuumaa; ja nytpä olvi kurkulleni kuin vaimo\nmiehelle niin luotu sen toisen tarpeeksi.\n\nMAURA. Se on kieltty, Timoteus, se on kieltty, ja sentähden en uskalla.\n\nTIMOTEUS. Mitä nyt? Olemmehan tapelleet kuin jalopeurat; olenhan\npuhkaisnut auki kolme preussiläistä mahaa kuin kolme säkkipilliä vaan,\nsen olen tehnyt, ja eivätpä toverinikaan ole juuri häväisneet itsiänsä,\ntotisesti ei. Aristarkus kiljuu, raivoo ja tappelee, vaihka tuntuupa\nkuin tahtoisi hän tällä leiskunalla, huudolla ja käsivarsien\nväsymättömällä viskelemisellä niinkuin estellä näkymästä jotain pientä\noravata, joka hyppelee hänen housuissansa, mutta tappeleepa hän toki\nkuin mies; Tommi on kuin kiiski, vikkelä, ja pistelee että tuntuu,\nTitus, äänetön ja huulet nipistetyt myttyyn, kulkee esiin eikä\njärkähdä, ja Anton hän huokailee ja lyö.\n\nMARIANA. Hyvin tunnet kumppanies luonnon.\n\nTIMOTEUS. Etkö luule mun haastelevan totta? Sen kuulet kohta, kuulet,\nettä olemme itsemme käyttäneet kuin miehet. (Juo) Mutta vastahakoinen\non tänäpänä onni meitä kohtaan, ja luultakseni käymme tässä kahakassa\ntappiolle, niin näytti taistelon muoto, koska sen jätin, ja\narvattavasti joutuu Timoteus Preussiläisten vangiksi; sillä tuskinpa\ntaidan paeta nyt. Mutta iloinen olen sentähden, että henkeni pelastui;\nsillä minä olen yksinkertainen ja tyhmä sotamies enkä taida itseäni\nteeskennellä. Jos olisin upseeri, niin eipä tämä juuri mallaisi, vaan\ntäytyis minun antaa huulen rippua ja silmän tuijotella murheellisesti\neteeni, vaihka sydän povessa salaisesti laulaa: \"sull' kiitos\", että\npääsin kuin madammi Bergströmska. (Sotahälinä lähenee) He lähestyvät.\nNiin niin! Niinpä käy kuin ennustin. Meidän joukko pakenee ja\nPreussiläinen vainoo.\n\nMAURA. Taivaan Herra! He rynkäävät ihan tätä kohden! (Timoteus ja\nMariana kuiskailevat keskenänsä)\n\nTIMOTEUS. Olkaat ilman pelkoa, muori, ilman yhtään pelkoa, armas\nmuorisein. He kulkevat rauhallisesti ohi; minä takaan sen. (Patrik,\nilman hattua ja miekka kädessä, juoksee yli teaterin oikealta\nvasemmalle ja hänen jälessänsä Aristarkus, Tommi, Anton, Titus ja muita\nsotamiehiä. Timoteus, ontuen, lähtee myös kirmasemaan samaa tietä,\nhäntä seuraa Mariana halliten hänen patruuna-taskustansa. Maura juoksee\nmuutaman askeleen heidän perässänsä huutaen kovin, mutta samassa\namputaan muutama kiväärinampaus oikealta vasemmalle, ja Maura kaatuu\nkiljahtaen; Kasper, Gilbert ja preussiläisiä sotamiehiä tulee. Max ja\nFuchs kuorsavat maassa)\n\nKASPER. Pojat, nyt ottaa teidät peijakas, jos olette ampuneet tämän\nvanhan vaimon.\n\nGILBERT. En usko sitä, vaan luulen, että kaatoi hänen pelko vaan ei\nluoti.\n\nKASPER. (Ottaa Mauraa kädestä) Ylös, eukkoseni!\n\nMAURA. Minä olen amputtu, kuollut, ijankaikkisesti kuollut!\n\nKASPER. Te olette eheä ja terve, sanon minä. Ylös ja olkaat iloinen;\nsillä voitto on meidän. (1:n preussiläinen sotamies tulee)\n\n1:N SOTAMIES. Herra kapteeni, minä saatan sanomata kenraalilta.\n\nKASPER. Mikä on hänen tahtonsa?\n\n1:N SOTAMIES. Että kortteeraatte tähän joukkonne ja jätätte pakenevaen\nvainoomisen, sen toimen määrää hän arierkardillemme.\n\nKASPER. Hyvä! Ja jos ei ole sulia muuta sanottavaa, niin käänny ympäri\ntaas, ja ne miehistäni, jotka seuravat nyt vihollista kantapäissä,\npalatkoot takaisin jälleen, koska toiset on heidät ehtineet. (1:n\nsotamies menee) Hyvä on levätä kamppauksen vaivoista, mutta eipä toki\nollut tämä päivä kovin raskas eikä verinen.\n\nGILBERT. Se oli mun ensimmäinen päiväni kunnian kedolla, ja, totta\nsanoen, tämän taistelon alku mun vereni saattoi niinkuin vähän\nkuumeelliseen juoksuun, mutta tasoittupa se pian taas, ja nyt lopetan\ntämän päivän kuumeella toista laijia, voittohorrouden kuumeen hohteella\nsen lopetan. Oi kuinka kernaasti nyt tyttöäni syleillä tahtoisin!\n\nKASPER. Hiiteen tämä taistelo! -- Oltta, muori! (Juo)\n\nGILBERT. Siinä pamahteli toki ja luorit vinkuit.\n\nKASPER. Olipa se kahakka! Vihollisemme killistelit päällemme kuin\nkeitetyt kravut, niin he katselit meitä läpitse juopumuksen sumun ja\nkaasun ja levitit ympärillensä karvaan tikuran ja sauvuhaisun, kuin\nolisit he käynneet ulos suomen-saunoista. Mutta olisit he tyhjentäneet\nmuutaman kannun vähemmin vahtovaa oltta, niin luulenpa, ettemme seisois\ntässä juuri näin eheillä nahoilla; sillä, jos toki totuuden tunnustan,\nniin eipä ollut nytkän tämä leikki juuri lasten leikki, vaikka he\nhumalassaan kaakertelit kuin karilla nahkahanhien lauma. Jaa, olipa se\nlystillinen kuolemanleikki. Sentähden olkaamme lystillisiä ja\njuokaamme, me myös, mutta kohtuudella. Juokaat, pojat! Te tappelitte\nuljaasti tänäpän. Mitä sanotte?\n\nSOTAMIEHET. Eläköön Preussi!\n\nKASPER. No niin! Juokaat nyt, mutta onneton se, jonka näen käyskelevän\nkylkimyyryä! Juokaat, juokaat! (Sotamiehet ottavat kukin tuoppinsa,\nasettavat itsensä taaemmaksi joukkoon ja haastelevat iloisesti\nkeskenänsä) Minä luulen, eukko, että olvi on virtanut kaupungissanne\noikein koskena.\n\nMAURA. Oi hyvä herra! uskokaat minua, senkaltaista olven molskinaa ei\nole mailma kuullut vielä. Mikä meteli ja pauhu, mikä puheen mölinä ja\nkiroileminen yöt ja päivät! Jaa-ah, minä sanon sen ja panen sen luoksi;\nei semmoista melakkaa ole vielä kuullut tämä syntinen mailma. Jumala\nsiunakkoon!\n\nKASPER. Oi Saksanmaa, mikä etkö olis sä ilman tätä kuohuvata juomaa!\n\nGILBERT. Mikä etkö olis sä ilman kaikkija synnin himoja!\n\nKASPER. Vaiti, luutnanttini, vaiti, poika!\n\nGILBERT. Anteeksi, että voiton päivänä vilaukseksi unohdin suhteeni\nteitä kohtaan, mutta se ei tapahdu enään, vaan tahdonpa seistä\nvaiheellanne vaiti ja oikeena kuin kynttylä.\n\nKASPER. Jos sen sä teet, niin katso etten niistä sua vähän nääveliistä.\nKuin kynttylä? Nyt hiiteen kaikki teeskellys ja turha kunnioitus ja\nvallitkoon ilon siivitetty henki, niin kauvan kuin terästykki mykkänä\nammottaa. Nyt vapaus ja riemu! Ja anna minun perustella; sillä olenhan\nkäynnyt ulos tietoviisauden ankarasta linnoituksesta ja seison kuin\nmies Hegel-pataljoonin vasemmassa flyygelissä. Eikö sano muotoni niin?\nKas tätä tukkaa kiemuraista, tätä jäistä, kankeata katsantoa, näitä\nunipussia silmieni alla, näitä kalveita ja vähän niinkuin kohistuneita\nposkia; ja viikseistäpä sitten alkaa sotamies. Enkö ole sekä\nkirjallinen että sotaisa? Kaksi omaisuutta, joiden yhdistys on naiselle\nihastus suurin.\n\nGILBERT. Mutta eivätpä ole vielä kaikki jäljet jokapäiväisestä\nihmisestä la'astu pois. Niinpä esimerkiksi luulen huomaavani jotain\nprosallista lämpymyyttä katsannossa ja huulilla kovan taipumuksen\nnauruun.\n\nKASPER. Ne jäljet kyllä pian peitetään tuiskuilmoilta korkuudesta. --\nMutta mihen lopetin filosofemini, tai kuinka alotin sen? Saksanmaa,\nmikä etkö sä olis ilman vahtovaa juomaa, joka nyt sun tahtoo upottaa!\nMutta enpä ihmettele, ettäs mielit naukkiilla ja viettää aikas humalan\nhumussa. Sä olet suurin nero kaikkein kansojen joukossa tämän Telluksen\npovella, mutta voi! sä olet rikkirevitty nero muserretulla sydämmellä,\nja sentähdenpä pyllistelet kannua niin ahkerasti. Oi! sä kohtuisena\nhengen aikeista käyt, ja siitä tuskas, siitä runsaat rohtoryypit. Mutta\nole lohdutettu, kaikki on nyt koetukses aika, lyönyt on pääsinpäiväs\nhetki. Täältäpä me, kuin pohjoisesta raikas liehaus, nyt sua\nparantamaan tullaan ja teemme sinusta oikean Saksan. Ole rauhassa, me\nsun lääkitsemme, puhallamme sieraimiis uuden hengen ja riemuitseepa\nkerran viel saksojen maa. Ja tämän päälle tahdon tyhjentää kannun\noltta. -- Kallistakas tuonne tuoppiin, muorisein.\n\nGILBERT. Ja tällä tavallapa, kannu kädessä, parantajana toimiilette.\nLystillistä!\n\nKASPER. Juuri niin, sinä veitikka; sillä pahallapa paha parannetaan.\n(Juo) Mutta muori siellä toikan takana, miksi istutte niin\nmurheellisna, huiskutellen itseänne ja vuodattaen kyyneleitä? Näinkö\nvietätte voiton päivää?\n\nMAURA. Taidanko minä tätä kutsua voiton päiväksi? En suinkaan, vaan\nmurheen ja tappion päivä on se minulle kurjalle.\n\nKASPER. Miksi niin?\n\nMAURA. Tahtoopa sydämmeni lentää kappaleiksi. Koska pakenit tästä\nBayerilaiset, seurasihan heitä karkurina piikani myös, se noiduttu\nnaasikka.\n\nKASPER. Oh, pieni asia! Niin tapahtuu aina ja joka paikassa missä\nsotilasjoukko majailee, ja jos ei juuri niin, murtuupa kuitenkin yksi\nja toinen sydän ikävyydestä harmaatakkien perään. -- Tyttö meni, te\notatte itsellenne toisen, asia on autettu sillä.\n\nMAURA. Ei ei! Kuulkaat, tahdonpa ilmoittaa kaikki, kaikki kaikki,\nmuuton mun tukeuttaa ikuinen kiusa ja vimma. Kuulkaat. Mies, jota\nlunttu seurasi, oli mulle antanut ihanimmat lupaukset, joihin luotin\nminä mieletön ja jakelin hänelle yhtäkin parhaastani, mutta koska hetki\ntuli, kaapasi hän tieheensä ja vei mun tyttöni vielä. Timoteus on\npeikon nimi, sotamies kapteeni Patrikin komppanissa. Oi! jos saisitte\nhänen kynsiinne, niin paistinvartaassa häntä korventakaat kuin\nhöyhennettyä pyytä ja samoin porttoansa myös; kolme tynnöriä oltta\nannan mennä palkinnoksi tämän työn.\n\nGILBERT. Sepä eukko, se!\n\nKASPER. (Eriks.) Peijakas ämmäksi. (Ääneensä) Te olette leski,\nmuoriseni?\n\nMAURA. Leski turvaton, jota kaikki sekä tutisevat vanhat että pienet\nlapset ilman pelkoa hammastaa; sillä eihän ole mulla oikeuteni\npuolustajaa.\n\nKASPER. Sen tahtoisitte itsellenne?\n\nMAURA. Olinpa hempeä ja pidin tästä miehestä, joka mun petti nyt.\n\nKASPER. Minä tiedän komppanissani erään uljaan uroon, joka eilen teki\nkummallisen lupauksen. Sanokaat, muori, ettekö taitaisi pitää vielä\ntoisesta miehestä.\n\nMAURA. Hm.\n\nKASPER. Jaa, mitä sanotte?\n\nMAURA. Siihen vastakoon sydämmeni koska silmäni on tämän toisen nähnyt.\n\nKASPER. Saattakaat Faustus tänne. (Eräs sotamiehistä menee. Max\nkuorsahtaa) Ken makaa niin makeasti ihan sodan jaloissa tässä?\n\nGILBERT. Onpa meillä tässä kaksi vankia.\n\nKASPER. Ja makavat kuorsaen! Kuinka ymmärrän tämän?\n\nMAURA. Oi! kaksi onnetonta siinä makaa, kaksi sotamiestä Max ja Fuchs,\njotka kuluessa kolmen kuun eivät ole nähneet yhtä ainoata selvyyden\nhetkeä; mutta nyt on järki sanonut liittonsa ylös ja paennut heidän\naivonsa kammareista, ja nytpä he alati näkevät ympärillänsä ainoastaan\npetosta ja kavaluutta ja pieniä olentoja, jotka väsymättä vaivaa heitä.\nÄsken, koska painoit he itsensä tuohon alas ja kuulit kaukaalta sodan\njyskeen, niin luulitpa he Berlinin kaupungin jo seisovan tulessa ja\nsauvussa, ja että he itse olit kaatuneet sen rynnäkössä ja oljentelit\nnyt kuolleitten hämäräisessä maassa haudan toisella puolella. Oo oo!\nNiinpä he uskoit, onnettomat, ja siinä uskossa lyyhistit itsensä vasten\nmaata kuin kaksi kurjaa jäniksenpoikasta itsensä lyyhistää ruohistoon\nkuultuansa korvesta haukan äänen.\n\nKASPER. Ha ha ha! No siinäpä kaksi kummallista veitikkaa.\n\nGILBERT. Luulenpa keksiväni heitä kohtaan sukkelan juonen, herra.\n\nKASPER. Hyvä. Mikä on tämä? Mutta vartokaamme, tuossa tulee mies.\n(Faustus tulee)\n\nFAUSTUS. Mitä tahtoo herra kapteeni?\n\nKASPER. Sano minulle kuinka kuuluu se lupaus, jonka eilen teit?\n\nFAUSTUS. Näin, herra: koska ehdin Schleusingenin kaupungin, niin otanpa\naviosiipakseni ensimmäisen naisen, joka vaan mielii kanssani nahista,\nsen teen vaihka olis hän se viimeinen hurnakka. Niin lupasin, ja siinä\nseison.\n\nKASPER. En tiedä syytä tähän päätöksees, mutta yhtäkaikki kuin sen vaan\ntäytät. -- Mitä tykkäätte tästä miehestä, frouvani?\n\nMAURA. Hoo, uljas muoto, mutta näin vilauksessa en taida päättää\nmitään.\n\nFAUSTUS. Vilauksessa on se tehtävä, jaa äkisti kuin leimaus. Ei yhtään\nylöslykkäystä, muori, vaan jos ei käy kauppa tässä, niin kiepoonpa\nkohta toisille markkinoille kuin luoti.\n\nMAURA. (Eriks.) Ui! kuinka hirmuinen ja kiivas mies! Mutta miehukas\nkuin Herkkules. Haa! mitä teen?\n\nKASPER. Tämä arveluttaa teitä kovin.\n\nMAURA. Ah!\n\nFAUSTUS. Kerran kysyn vielä: otatko minua, eukko?\n\nMAURA. Astukaamme edes sisään vähän keskustelemaan. Kunnioitettava\nherra kapteeni, tehkäät niin hyvin ja tulkaat todistajaksemme ja\nvälimieheksemme tässä asiassa.\n\nKASPER. Frouvani, minä vaan esitän teille pojan käymättä toki\npuhemieheksi, hyvin tietäen vanhastaan kuinka huonon onnen siinä annan.\nMutta sinä ja sinä, menkäät heidän kanssansa välipuheesen. (Maura,\nFaustus ja kaksi sotamiestä menevät sisään) Niin, eukkoni, saatpa nyt\nmiehen, joka voi masentaa moninkerroin kiukkuisemman ämmän kuin sinä,\nhänpä sinusta pianki tekee hiljasen hiiren, siivon karitsan, vaihka\nolisit nyt itse saatana ja hänen emonsa.\n\nGILBERT. Tässä saamme kenties pian juoda pestiäisiä.\n\nKASPER. Niinpä näyttää. Mutta, poikani, mitä on mielessäs tekeillä\nnoita kohtaan tuolla?\n\nGILBERT. Suotteko mun hetki olla johtajana, ja te toiset tässä vähän\noleskella ahtööreinä?\n\nKASPER. Olkoon menneeksi, kuin vaan vikkelästi tehtäväs teet. -- Mutta\nvaloa tänne, yö käy pimeäksi.\n\nGILBERT. Ei, herra; tämä pimeys kuuluu asiaan; sillä nyt seisomme\nvarjoen hämäräisessä mailmassa, Kimmeerien murheellisessa maassa.\nMiellyttääkö teitä, herra, asettaa itsenne seisomaan tähän? (Osoittaa\nvasemmalle sivulle Maxista ja Fuchsista)\n\nKASPER. (Tekee niin) Tässä seison.\n\nGILBERT. (2:lle ja 3:lle sotamiehelle) Te seiskäät tässä. (Asettavat\nitsensä makaavien pääpuolelle) Te toiset seiskäät tässä alakuloisina\nympärillä; minä asetan itseni tähän heidän oikealle sivullensa, ja\njohtaja itse pelaa teidän kanssanne. -- Nyt huomakaat: koska sanon,\nsoikoon vaskitorvi kummeasti kuin tuomiopasuuna; he heräävät samassa\nmailmassa, jossa he nukkuissansa luulit itsensä varjoina käyskelevän,\nKimmeerien synkeässä maassa; he heräävät, näkevät ympärillänsä meidät,\njotka taas olemme varjoja niiden kurjien Preussiläisten, joille he itse\nannoit katkeran kuolon rynnäkönsä Berlinin portilla. Me moitimme heitä\ntästä, haastelemme entisestä elämästä maan päällä ja nykyisestä täällä,\nlähellä monen suuren miehen varjoo. Herra kapteeni ja minä olemme\npuheen kannattajat, te kaksi siinä sanotte sanan ainoastaan sillon\ntällön, koska sopii, koska katsahdan puoleenne, mutta kavahtakaamme\npuhumasta itsemme säkkiin ja sillä kurilla hävittämästä koko ilveemme.\n\nKASPER. Pannaanpa siis nyt kokeeksi kunkin aatoksen vilkkaus. No päin\ntuuleen sitten, ja auta minua, improvisationin henki!\n\nGILBERT. Nyt möräköön torves. Kummeasti, kovin kummeasti. (Toinen\nsotamies puhaltaa vaskitorvea, Max ja Fuchs herää, nostavat vitkon\npäänsä maasta ja jäävät istumaan, tuijotellen ympärillensä)\n\nFUCHS. Hoh hoo!\n\nMAX. Ketä olette te?\n\nGILBERT. Huu huu! Etkö minua tunne enään? Minä olen sen miehen varjo,\njonka armottomasti keihästit kuoliaaksi lähellä porttia Berlinin\nkaupungin. Tähän paikkaan syöksit sinä sisään painettis, ja haava tällä\nkohdalla on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit aseeni kaatuessa.\n\n2:N SOTAMIES. Hii haa huu, oi yötä pitkää täällä! Etkö minua tunne,\nsinä Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi\nkadulla lähellä nahkuri Köhlerin taloa, siinä minun tapoit, teit\nleskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja\nisättömäksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!\n\nFUCHS. Paras ystäväni, minun täytyi tehdä niinkuin kapteeni käski.\n\n3:S SOTAMIES. Voi sinua voi! Tunnetko minua, mies? Minä olen sen miehen\nvarjo, jonka pään sinä halkasit Berlinin palossa lähellä kasarmia,\njossa riehuit vinkuvat liekit. Voi sinä kirotun miehen kirottu varjo\ntäällä hämärän alhossa, voi!\n\nKASPER. Aih, iuh, valedikavauvau! Ei kahlekoiran talvinen yö ole niin\nsurkea kuin kuolleen miehen varjon elämä täällä. Tunnetko minua?\nOlenhan sen sankarin sielu, jonka niskan sinä katkaisit kuin nauriilta\nnaatin. Etpä minua armahtanut, vaihka polvillani edessäs rukoilin, näin\nsanooden: säästä henkeni, jätänpä muuton tänne suojattoman tytön, jolla\non seittemän minun siittämääni poikaa, hänen tahdon ottaa lailliseksi\nvaimokseni, koska sodasta takaisin palaan. Niin rukoilin minä, mutta\netpä armahtanut sinä, vaan iskit minua tähän, ja isku siihen paikkaan\non kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit kaatues aseet, ja niinkuin\nunelma poisväikkyi pakeneva sielu. Tässä seison nyt helistellen\nhampaitani, ja sinun kauttas, vertajanoova villi. Oi! kiitä ettäs olet\nnyt tyhjä sumukuva; jos olisit vielä lihaa ja luuta, niin sydämmes nyt\npovestasi kohta temmaisin, niin totta kuin olen kunniallisen sankarin\nsielu.\n\nFUCHS. Resuun, veli kulta, resuun! Oi oi! me olemme jo kyllä\nkiipaleissa. Pieniä kiusanhenkiä, kuin vihainen ampiaisparvi, tässä\nkihelöitsee ympärillämme ehtimiseen ehtimiseen.\n\nMAX. He eivät suo meille rauhaa enemmin täällä kuin teit sen siellä.\n\nFUCHS. He ovat semmoisia pieniä-ruhtinoita, kovin nälkäsiä; jos tahdon\nviedä luskallisen soppaa suuhuni, he kohta siitä sieppaavat osansa, ja\njos en antais, imisitpä minusta veren kuin kirput ja hyttyset. Niin on\nlaitamme. Sentähden katsahtakaat nyt vähän armeljaammin päällemme. Minä\ntapoin sinun, sinä olsit muuton tappanut minun, niinkuin yksi teidän\nmiehistä viimein tekikin. Ja tässä istumme nyt, tapettuina kaikki.\nMitäs tehdään, veljeni?\n\nKASPER. Jaa, tässä ollaan, kaukana heimostamme ja armaista ystävistä.\nOi minun entinen elämäni!\n\nGILBERT. Mikä ollee tuo tähti lounaassa tuolla, jota kohden sieluni\nkatsanto niin kernaasti kiitää?\n\nKASPER. Se on Maa, veljeni, se on se kurja maamme.\n\nGILBERT. Mutta se on pyrstötähti tulisella hännällä.\n\nKASPER. Oi! maamme se on ja Berlinin ankara palo, joka kestää vielä,\nsille antaa tämän tulisen hännän.\n\nGILBERT. Oi kärsimykseni ja iloeni armas mailma! Kuinka kaukana\nmahdamme sinusta olla?\n\nKASPER. Kymmenen miljuunia kymmenen tuhatta kymmenen sataa\nkymmenkymment ja kymmenen pääskösen päivänlentämää, niin kuiskasi\nminulle eräs henki-ääni.\n\nGILBERT. Onpa se kappale matkaa.\n\nFUCHS. Kauhistava matka.\n\nMAX. Haa!\n\nFUCHS. Kuinka monta penikulmaa tehneen tämä? Mitä sanoo henki-ääni?\n\nKASPER. Vaiti! -- Mutta hän ei sano mitään nyt. Sen tahdon toki\nyhteenlaskea vahvistettuani varjoruumiini ruualla ja juomalla.\n\nFUCHS. Saammeko täällä kuitenkin jotain ravintoa?\n\nMAX. Mitä sorttia täällä murheen ja ikävyyden maassa?\n\nKASPER. Huhkaimen haukotuksia purtavaksi ja merituulta olveksi päälle.\n\nMAX. Haa!\n\nFUCHS. Onko tämä ruokaa ja juomaa!\n\nGILBERT. Aina varjoille, ystäväni.\n\nFUCHS. Mutta voi! missä ollaan toki? Sanokaatte, hyvät miehet; sillä\nsydämmeni käy kovin murheelliseksi. Missä ollaan? Portillako tuomittuen\nkaupungin tai taivaan-linnan esikartanossa? Sanokaat!\n\nKASPER. Vai taivaan-linnan esikartanossa! Ettäs uskallat niin\narvellakkaan. Taivaan-linnan? Mistä syystä? Sinäkö siellä siitä, ettäs\nolet ammentanut kitaas oltta niinkuin valaskala, ja minäkö siellä\nsiitä, että naisia halaillut olen väsymättä kuin Turkkilainen? Voi\nveikkosein, kuinka taidat näin aatella?\n\nFUCHS. Me olemme siis...\n\nGILBERT. Keskellä leukoja sen suuren traakin; se kohta meidät nielee\nmahaansa, täys laava-virtaa, joka kuumuudesta rymisee.\n\nMAX. Kauhistunpa.\n\nFUCHS. Minä kauhistun ja vapisen.\n\nKASPER. Tyyntykäät toki vähän, kuultuanne totuuden. Olemmepa siinä\nkeskipaikassa, onnellisten ja kirottuen välillä, yhtä kaukana heistä\nmolemmista. Tässä täytyy meidän oljentella kunnes tuomiomme aikojen\nlopussa ylitsemme langetetaan. Tässä seisomme seurassa monen muun,\nseurassa monen mahtavanki miehen.\n\nGILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella. -- Ken on tuo jalo haamu,\njoka seisoo mäen rinteellä tuolla?\n\nKASPER. Aleksander Magnus Macedoniasta. Katsos, mikä yhtaikaa\npeloittava ja ihastuttava sankarvoima vieläkin hänen olennostansa\nvirtaa ulos.\n\nGILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella. -- Ken on tuo haamu, joka\nseisoo tuolla Okeanoksen virran partaalla? Kaksi siipeä hänen\nrautalakistansa korkealle kohoo, yksi kummallakin sivulla.\n\nKASPER. Se on Romin kauhistus, Punian ylevä sankari. Katso hänen\nolentonsa vakavaa miehuutta, joka vertaistansa ei löydä uroen joukossa.\nSiinä hän liikkumatta seisoo katsahtaen vapaalla silmällä öiseen,\nkuohuvaan kaukaisuuteen. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.\n\nGILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella. Ken on tuolla tuo\nkolmas haamu, joka kääntää kasvonsa puoleemme nyt? Minä vapisen hänen\nkatsantonsa edessä.\n\nKASPER. Jumalan vitsa, Hungarian ruhtinas, se lyhyt, palleroinen mies,\nhän, muodon viivoilla niin pienoisilla; mutta niin ei kesä-aurinkoinen\nsäteile, niin peloittavasti ei kivääri leimahda vasten kuolemaan\ntuomitun rintaa, niin voimallisesti ei iske jyristäjän nuoli kuin\nkatsanto tämän miehen, joka seisoo siinä, huulilla katkera hymy.\n\nGILBERT. Jaa, se on hän, mies, jonka väkevä povi on kuumempa kuin Etnan\nkohtu. -- Mutta vieläpä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo\nkunnianarvoinen haamu pitkällä parralla ja silmällä niin liepeällä,\nhän, joka seisoo alla tuon suuren ja synkeän tammen?\n\nKASPER. Se suuri Kaarle, Saksojen masentaja, seisoo siinä, vyöllä\nankara miekka. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.\n\nGILBERT. Kerranpa vielä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo haamu\nkummulla tuolla, kuin kari, niin liikkumaton? Mutta hänen tunnen nyt.\n\nKASPER. Etkö tuntis häntä, kolmen mailman-osan sankaria, Corsican\npoikaa. Siinä käsivarret ristissä rinnoilla hän seisoo kylmä ja\näänetön, syvissä mietteissä hän seisoo kuin tahtoisi hän käsittää\nelämän arvelon. Jaa, siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy. -- Niinpä\ntäällä varjoja oljentelee lukematon paljous. Katso tuonne, ja näetpä\nheitä loppumattomassa linjassa seisovan tuolla valtavirran autiolla\nrannalla. Niinpä vietetään pitkä yö täällä yöseen synkeässä,\nihmeellisessä maassa.\n\nGILBERT. Ihmeelliseksi ihmeelliseksi kyllä taidan kutsua tämän maan.\nEihän kasva tanner täällä ruohoa ja kukkaisia, ei, vaan nahkasiipan\nkarvoja jalkani tallaa kuin astelisin plyyssimatolla.\n\nKASPER. Ja puitten murheellisesti rippuvat lehdet täällä eivät ole\ntavallisia lehtiä.\n\nGILBERT. Ei, vaan yösiikon sulkia ja höyheniä, ja itse puu on\nkamoittava peikko ja kuin kamoittavat peikot täällä kalliot ja vuoret\npäällämme longottaa. Huu! tuolla näen pimeän luolan, joka ahneesti\nammottaa tänne.\n\nKASPER. Tartaruksen ovi, josta tie käy alas onnettomien asuntoihin. Sä\nkuulet kuinka se humisee ja kiljuu.\n\nGILBERT. Kuin myrskyssä musta aukio hirmuisen tynnörin kyljessä. -- Mutta\nminkä maan, kaukaisuudessa sinertävän, näkee silmäni tuolla vuorten\ntutkaimilla? Siellä kuni vallitsisi aamu lempeä ja ikuinen, niin\nsäteilevä ja niin ruusuhymyvä. Oi! tämä näky mun sydämmessäni herättää\nriutumuksen ihmeellisen ja halun kerran päästä sinne. Mikä on tämä maa?\n\nKASPER. Siellähän on maa, jonne kaikki ovat aikeissa, mutta harvatpa\nsen ehtii toki. Sä kaunis maa!\n\nGILBERT. Jos kaiken tämän ennen varmaan tiennyt olsin, niin toisinpa\nolisi elämäni muodostunut. Oi! jos lievitettäis mulle vielä elon\nlangasta muutama vaaksa, niin kuinka tekisin? Kohta kaiken hekuman ja\nturhuuden karkoittaisin kauvas, pienen majan itselleni rakentaisin\nsalokunnahalle viheriäiseen männistöön, jossa käyvät raikkaat tuulet,\nja siellä paastoen ja rukoillen mä aikani viettäisin, puettuna\nlumivalkeaan liinakauhtanaan ja vyöllä itsekiellon anturanahkanen vyö,\nja krassiruoho ja kirkas vesi ainoa nautintoni olis. Niinpä, huolimatta\npetollisesta mailmasta, elelisin siellä, vakaana aina ja totisena kuin\ntuomiokirkko; eipä sillon suuni naurahtais.\n\nKASPER. Niinpä elelisin vaipumatta naisen helmaan, joka maanpäällä\nhelmasyntini oli.\n\n3:S SOTAMIES. Niinpä elelisin, enkä valehtelis ja vielä vähemmin\nvarastaisin.\n\n2:N SOTAMIES. Niinpä elelisin ja jos kurkkuuni pisaranki oltta\nkallistaisin, niin kohtapa tyhjentäisin kannun palavaa pikiä, itseäni\nrangaisten.\n\nMAX. Kuinka olen minä elänyt? Haa! Vetänyt kitaani oltta kuin\npuutiainen verta. Haa!\n\nFUCHS. Voi minua! kuinka olen elänyt? Miljuunia antaisin jos vuoden\nelostani takaisin saisin. Velkakirjat, kalut kappaleet ja kaikki\nnuttuni aina viimeiseen siekaleeseen, kaikki antaisin mennä, kaikki.\nOo, oo!\n\nMAX. Minä janoon. (Kasper ottaa toikalta kaksi olvituoppia)\n\nFUCHS. Tippa vettä janomme sammutteeksi, kallihimmat ystävät!\n\nKASPER. (Antaa heille kummallekin tuopin käteen) Tässä! Nyt\nsammuttakaat janonne niiden sankarten verellä, jotka te surmasitte\nBerlinin kaduilla. Juokaat!\n\nMAX. Haa!\n\nFUCHS. Olkaat armelijaat!\n\nKASPER. Juokaat! Onpa tässä lähellä kuoppa syllän syvä, syllän leveä ja\npitkä ja täynnä verta, jonka olette ulosvuodattaneet meistä ja muista\nmeidän onnettomista veljistämme. Juokaat!\n\nMAX. Ah!\n\nFUCHS. Voi meitä!\n\nGILBERT. Juokaat! muuton teidät paikalla viskasemme tuonne syvyyden\npimeään kitaan.\n\nKASPER. Tahdotteko juoda!\n\nFUCHS. Me juomme, hyvät ystävät, me juomme. Oo, oo! (Vievät molemmat\ntuopit huulillensa)\n\nMAX JA FUCHS. (Yhtaikaa ja vetäen suunsa suureen ilveeseen) Das ist\nBier! (Toiset nauraa. Faustus ja Maura, taluttaen toinentoistaan\nkäsivarresta, tulevat, ja seuraa heitä ne kaksi sotamiestä, lamput\nkäsissä)\n\nKASPER. Toivotamme onnea morsiuskunnalle.\n\nFAUSTUS. Kihlatut olemme.\n\nKASPER. Faustus, sun tiedän mieheksi, joka ei siirry sanastansa vaihka\nrepeisi allansa maa.\n\nFAUSTUS. Antakaat mulle morsian, nuori ja kaunis kuin seraaffi ja monin\nkerroin rakkaampi kuin henkeni kultakipenä, ja jospa hänen lupaisin\nräjäyttää ilmaan tynnörillä kruutia, kuin sihisevän raketin, sen\ntekisin heti, tulenleimauksella hänen kyydittäisin pilvistöön ylös.\n(Maura vetää itsensä äkisti hänestä irsi)\n\nMAURA. Uu! Sinä kauhea mies!\n\nFAUSTUS. Peräytkö? -- Yhden kerran kysyn vielä ja sitten tästä niinkuin\nvuoripässi. Peräytkö?\n\nMAURA. (Ryhtyy taasen Faustukseen) Katso sinun palvelijas.\n\nKASPER. Kas niin, sopii hyvin. Onni teille, kauvallinen onni!\n\nSOTAMIEHET. Hurraa!\n\nMAURA. Uskallanpa käskeä teitä kaikkia tyhjentämään kihlausmaljamme\ntänä-ehtoona tässä.\n\nKASPER. Siihen, frouvani, emme varro toista käskyänne. (Muutama\nPreussin sotamiehistä tulee taluttaen Timoteusta ja Marianaa vankeina)\nKetä tuodaan tässä?\n\nMAURA. Hoo! (Käy Timoteusta ja Marianaa vastaan, niiaten syvään heidän\neteensä) Nöyrin palvelijanne! No terve tuloa, terve tuloa! Ha ha haa!\nKaikin nöyrin palvelijanne!\n\nKASPER. Hiljaa, muoriseni! He ovat voitettuja vihollisia ja tulee siis\nheitä katsella säälin silmällä, muistaen, että pyörä pian taitaa\nkääntyä ympär.\n\n4:S SOTAMIES. Nämät kaksi otimme vangeiksi, herra kapteeni; ja\ntuntuvatpa he kovin rakkaiksi.\n\nTIMOTEUS. Hän on minun morsiamen...\n\nMAURA. Ah sinä!\n\nTIMOTEUS. Se on hän. Minä olen invalid, siis voimaton sekä pakoon että\ntaisteloon ja sentähden olen nyt vanginne. Mitä tahdotte? Minun surmata\nja katkaista rakkautemme siteet? Se tehkäät, jos teitä miellyttää.\n\nKASPER. Miksi tekisimme sen? Preussin lähetys on nyt, ei hajottaa vaan\nkokoa ja yhteenliittää, vaihka täytyykin sen tässä toimessansa tehdä\nsyviä leikkauksia ja pistoksii; mutta kaikki on hyvin jos loppu on\nhyvin. -- Sano, tyttö, onko tämä mies sun sulhases?\n\nMARIANA. Sitä en häpee tunnustaa.\n\nMAURA. Sinä mailmanlintu!\n\nKASPER. Frouvani, vihanne sammuttakaat ja tytykäät onneenne. Saittehan\nmiehen, jalon kuin salon partanen kuusi; sama onni suokaat tälle\ntytölle myös. Ja sen teette, minä tiedän sen, vaihka mielenne nyt\nkipenöitsee hieman. -- No, käsi kädessä nyt seiskäät molemmat\nkihlausparit. Soma on lemmen toimi keskellä sodan ryminää; ihanata,\nkatsella sireenilehtoa ja kukkastarhaa kolkossa linnassa, jonka\nmuureilta kanuunat irvistelee; siinä sekä taistelo että sovinto. Oi\nettä veljet toinentoistaan raatelevat! Mutta sovintoon he käyvät kerran\nvielä, sovintoon niin rakkaaseen kuin nyt tämä Preussin impi ja tämä\nuljas poika Bayerista. Pois riita ja vaino Germanian velisarjasta!\n(Maxille ja Fuchsille) Te kaksi sankaria siinä, tunnetteko jo maailman\nympärillänne?\n\nMAX. Minun täytyy itkeä.\n\nFUCHS. Samoin minun.\n\nKASPER. Miksi niin?\n\nFUCHS. Olemmehan vielä elävien joukossa, vaihka äsken jo luulimme\nitsemme varjoina nääntyvän kuolon maassa.\n\nKASPER. Olkaat lohdutetut. Kaikki on kohta hyvin taas; ja sen\ntuumakansan, ne pienet-ruhtinat me teistä siirrämme kauvas kuin\npohjoinen myrsky jyvistä akanat sinkoilee. Kaikki on kohta hyvin, koska\npäällämme lepää sovinnon ja rauhan taivas ja Germanian tähti kirkkaana\nloistaa taas.\n\nMAX. Mua kuolon valtakunnan kamottava muoto on herättänyt unestani ja\nkaikki käsitän nyt. Oi mennettä elämääni! Nyt se kauvas poistukoon!\nMinä häpeen. (Peittää kasvonsa)\n\nFUCHS. Se poistukoon kauvas, kauvas! Minä häpeen. (Peittää kasvonsa, ja\nistuvat niin loppuun asti)\n\nGILBERT. Olenpa kuullut, että niinkuin peloitus saattaa viisaan\nhulluksi, niin taitaa se myös tehdä viisaaksi hullun. Sen näemme nyt.\n\nKASPER. Hyötyä siis matkaansaattoi ilveemme. -- Jaa, kaikki hyvin! No,\nemäntämme, mielimmepä kaikki nyt tyhjentää onneksenne maljan.\n\nMAURA. Kaikki kaikki! (Oltta annetaan ympär. Maura täyttää myös\nMarianalle ja itsellensä pikarillisen oltta)\n\nKASPER. Juokamme! Ja soikoon vaskitorvet kihlausjuhlan kunnioiksi!\n(Juovat torvien pauhinassa.)\n\n\n\n\n\n\nLEO JA LIINA\n\nNäytelmä yhdessä näytökessä\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nLIINA, kartanon-omistaja.\nLEO, kasvate kartanossa.\nANTON, Liinan eno, vanha jääkärimestari.\nANNA, kartanon emännöitsijä.\nELIAS, palvelija kartanossa.\n\n(Tapaus on Suomessa lähellä Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä.)\n\n\n\n(Tuuhea puisto, tuolla täällä viheriäinen rahi kummallakin puolella,\nrahien takana tuuheita kuusia, perillä peltoja ja vuoria. Liina, Anna\nja Leo tulevat vasemmalta.)\n\n\nLIINA. Leo, ennustakoon tämä korea aamu sinulle onnellista matkaa!\n\nLEO. Minä kiitän teitä! Ja eihän milloinkaan mene muistostani tämä\naamu, jona astelin kotoni pihoilla viimeisen kerran. Kohta olen teistä\nkaukana ja kaukana synnyinmaasta.\n\nLIINA. Mutta metsähaltiamme viipyy, tuo arvokas enoni.\n\nLEO. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielä hänen kättänsä, koska heitän\nnämät metsät ja vuoret; siellähän ennen, veljinä kamppaellen, ajelimme\nTapiolan karjaa.\n\nLIINA. Oi, hän tulee kyllä, mutta kaiketi vasta lähtöhetkelläs. Sillä\ntämänkaltaisissa kohtauksissa ei ole hän koskaan paljouden tekijä.\nPitkät ja kyyneleiset jäähyväiset eivät juuri miellytä häntä. Ja\nsiinähän soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.)\n\nLEO. (Erikseen) Sinä korskea nainen, ole huoleton. Minä en väsytä sinua\nlähtövirsillä, en kyyneleillä, vaan katsahdan aina yhtä kylmästi\npuolees kuin sinäkin tänne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani\nikuisesti liekehtivä tuli! -- Pois kauas tästä! Tule, aava valtameri, ja\nviileytä sydämmeni kuume! Ole unohdukseni virta!\n\nLIINA. Mutta katso, hän seisoo kuin uneksuva. Leo!\n\nLEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein tähtäilin sen kiireeltä\nalas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi,\nmielisinpä sieltä kerran vielä katsahtaa ympärille. Mutta aikani on\nlyhyt.\n\nLIINA. Ehdithän kyllä siihen käyntiin. Kaikkihan on jo varustettu\nvalmiiksi matkalles. Riennä vaan!\n\nLEO. Minä riennän! (Menee oikealle.)\n\nLIINA. Onpa hän vihdoin kuin hieman levoton. Mutta näyttääpä kuitenkin,\nettä mielii hän meistä pois.\n\nANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimäisen kerran. Mutta enhän ihmettele.\n\nLIINA. Et ihmettele?\n\nANNA. Jotain kuiskataan.\n\nLIINA. Mitä kuiskataan?\n\nANNA. Tuossa kirjeessä, kirjeessä Leolle hänen sedältänsä Amerikasta,\nlöytyi eräs korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha\nha!\n\nLIINA. Hoo!\n\nANNA. Setä kasvatti vauvan ja viimein päätti hänen -- ah! -- kultakanaseksi\nLeollensa.\n\nLIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; hän juuri voi lemmistyä\nkuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistä! Melkein uskon, mitä\nkerroit.\n\nANNA. Niin; ja tämähän kuva nyt tähtenä lännessä viittaa nuorta\nsankariansa luokseen.\n\nLIINA. Ehkä tuhatkihara nainen on anastanut hänen katalan sydämmensä,\njoka nyt liekehtii pääsön himosta. No, hän menköön ja saavuttakoon\nonnensa.\n\nANNA. Ah, parhaan onnensa on hän nauttinut juuri tässä teidän kätenne\nalla! -- Hän lähtee meistä ja jää ehkä iäksi. No, hän jääköön; mutta\nainahan kolkompaan yksinäisyyteen me itse jäämme tänne, kurjat.\n\nLIINA. Tottumus tasoittaa kaikki.\n\nANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta hälinä ja\nmeno, siinähän elämä ja ilo. -- Tehkäät häitä, fröökinäni!\n\nLIINA. Häitä! Minä?\n\nANNA. Niin pyydän vaan häitten tähden, häitten tähden, ah niiden\nhyörinän ja pyörinän tähden! (Nauraen) Tehkäät häitä!\n\nLIINA. Pieni voitto yhden päivän liehunnasta, oi sinä hälläkkä!\n\nANNA. Laskekaa vielä lisäksi kaikki vartomuksen ja muiston armaat\npäivät. -- Mutta sallitteko pientä kysymystä?\n\nLIINA. Minä sallin.\n\nANNA. Onko vänrikkimme, tuo öljyviiksinen, tuo kilisevä, helisevä\nherra, nöyrästi kumartanut teille?\n\nLIINA. Hänen taipuva selkänsä kumartuu usein.\n\nANNA. Salskea sankari pyysi teidän sydäntänne, mutta sai kiellon.\n\nLIINA. Miksi kantelee hän koulusta ja omalle niskallensa, narri?\n\nANNA. Ehkä vimmoissansa parhaille ystävilleen.\n\nLIINA. Lasin ääressä kosteasilmäisenä narrina. -- Mutta enintään pidinkin\nhänen kumarruksensa leikkinä vaan.\n\nANNA. Ei! hän teki vakuuden kysymyksen. Minä tiedän sen.\n\nLIINA. Ja sai siis oikean vastauksen.\n\nANNA. Ja niin äveriäs mies.\n\nLIINA. Minun käteni ja sydämmeni! Mikä rohkea hävyttömyys!\n\nANNA. Vänrikiltä?\n\nLIINA. Kaikilta!\n\nANNA. No Jumalani! (Nauraen) Siis mielisitte kumota meiltä ihanimman\ntavan ja asetuksen. Voi teitä! Sen tahtoisitteko täällä tytön työksi?\n\nLIINA. Pois, hupsu! Minun työkseni? (Polkien jalkaansa) Pois!\n\nANNA. Mutta minä muistelen --\n\nLIINA. Mitä muistelet?\n\nANNA. Elämän ankaraa lakia!\n\nLIINA. Mitä huolin siitä? -- Nämät miehet, jaa, kas nämät! Minä lahjoitan\nheille jalon hylkäykseni.\n\nANNA. Samasta syystä siis sai myös tuo mustatukkainen maisterimme\nteiltä kiellon?\n\nLIINA. Mikä hulluus! Katso, eräs teikari astuu eteeni, eräs maisteri\ntäynnä itserakkautta, eräs vänrikki täynnä peilirakkautta; ja minäkö\nnyt, niinkuin hän pyytäen vaatii, hänelle heittäisin alttiiksi kaikki,\nelämäni, onneni, minä iäisyyden tytär? Minäkö hänen tavarakseen? Mikä\njulkeus! Sydämmeni paisuu!\n\nANNA. No kuinka sitten lähtis matkaan kelpo uros, joka, ansaiten\nsydämmemme, on teihin äärettömästi rakastunut?\n\nLIINA. Hän olkoon vaiti kuin hauta ja vähimmin kaikista huokailkoon\nhän, hikoilkoon hän, kurja mies. Jota enemmin lemmistynyt, sitä\nvähemmin antakoon hän tuskansa ilmi. Kaikki hän kätkeköön ja silloin\nehkä syttyisi sydämmeni myös, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitä\naattelen ja puhun minä mieletön, hullu tyttö! Minäkö lemmistyisin\nnoihin miehiin, minä? Vale!\n\nANNA. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin joutuisimme viimein?\nSiipoiksi Kyöpeliin!\n\nLIINA. Mitä huolin siitä? -- Mene! Murkinan hetki on lähellä.\n\nANNA. Minä riennän, fröökinäni, minä juoksen! (Poistuu vasemmalle.)\n\nLIINA. (Yksin) Menköön hän etsimään onneansa; niin toivon, ja toivon\nkuitenkin toisin. Kasvattajanko huolta ja kaipausta? Puhkeisiko eroon\nrakkaus murheenkukkaseksi nyt jäähyväisten pahteisessa ilmassa? Toki,\nhänessä vaan aina ja levotonna aatokseni väikkyy, ehkä näyttääkin\ntoista katsantoni komea rauha. Hän ei ansaitse helleyttä, jota lapsikas\nsieluni hengittää häntä kohtaan; kylmä on hänen sydämmensä. Ja mikä tuo\nkunnioituksen naamari hänen kasvoillansa? Ah, tynsän teeskelyksen muoto\nvelvollisuuden vaatimuksesta vaan! Mene, kiittämätön poika; riennä,\nriennä meistä kauas mulatti-neitojesi karkeloihin uusien maailmain\naurinkojen alle. -- Niin riehuu, telmää povessani tuonne tänne taistelo\nkuin maan järistessä merenrannan kuuma laine. Oi, en ymmärrä! Jos\nystävältä kysyisin, miksi sydämmeni riehuu levotonna, niin hän kenties\nhaastelis immen lemmestä. Hullutusta! Immen lempi? Mene jo, aatos\nnurja, mieletön ja halpa, mene kauas, kätke itses vuorten alle! Ja hän\n... hän poistukoon minusta kauas, kiusaamasta sieluani. (Katsoo\noikealle.) Tuolla kallion kiireellä hän seisoo, hoikka nuorukainen, ja\nhänen hiuksensa uiskentelevat aamun kultaisella pilvellä. (Katoo\nväikkyen pois oikealle. -- Anton tulee vasemmalta)\n\nANTON. (Yksin) Hän matkustaa meistä pois, hän muuttaa perin maapallomme\nselkäkilvelle, asumaan ikänsä meidän antipodinamme, kurja. Kiusallinen\nkohtalo! Sonnipäiset könit täällä samoilkoot ympäri, vaan älkööt\ntuollaiset kainot lapset. Minunhan esimerkiksi, minun, jolla on sydän\nkuin karhunpenikka, olisi pitänyt maailmoja marssiman ja keihäitä\nmurskaileman täällä. Mutta Leoni lähetän vallan vastakynsin ulos\nhurjille retkille. Tunnenpa hänen ja pidän hänestä kuin omasta\npojastani. Mistä saan enään metsätoverin niin hauskan, tarkkamielisen\nja urhean kuin hän? Kirottu kohtalo, mi saattaa kaksi uhkeaa ystävää\ntäällä seisomaan antura vasten anturaa! Väärin tehty, jyrkästi väärin.\n-- Mutta asialla on toki painonsa. Mikä perusta on pojalla tässä?\nAinoastaan tuo kurja hyvä sydämmensä, joka ei koskaan ollutkaan täällä\nrikkauden kone, vaan pikemmin päinvastoin köyhyyden. Ja mitä perisi hän\nviimein minulta, metsähuhkaimelta? Muutaman ruosteisen tuliputken,\nviisi tappelevaa koirasmetsoa ja yhden naaraksen. Aika perintö, ha ha\nha! -- Ei! pakene kauas tyhjästä, Leo, ja ota vastaan maa-äitimme povesta\nhedelmällinen viilu. (Elias tulee vasemmalta.)\n\nELIAS. Herra!\n\nANTON. Mitä tahdot, mies? Mitä käyskelet ja kyräilet sinä, itsepäinen\noinas?\n\nELIAS. Eihän ihme, että vähän käyn ja kyräilenkin tällä hetkellä.\nHerra, oletteko jo kuullut tulivaunujen ensimäistä vihellystä?\n\nANTON. Hiiteen kaikki vaunut ja heidän pillisuorat tiensä! Minä en\nkärsi heitä.\n\nELIAS. En juuri minäkään tänään. Ah, viehän rautainen tie meidän\nkalliin ystävämme kauas pois! -- Herra, teitä on jo varrottu täällä\nkovin.\n\nANTON. Askartelin metsokukkojeni kanssa.\n\nELIAS. Kas se! Kuinka jaksavat he nyt?\n\nANTON. Hmmh? Heitä on viisi kappaletta.\n\nELIAS. Kas se! Paljaita kukkoja?\n\nANTON. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi, yksi vaan. Hänpä antaa\nvauhtia leikkiin.\n\nELIAS. Niin, niin!\n\nANTON. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat.\n\nELIAS. Kas se!\n\nANTON. Kauhistuisitpa nähdessäs. -- Miksi varrotaan minua tässä?\n\nELIAS. Mitä! Tiedättehän nuoren Leon tänäpänä lähtevän iäksi\nAmerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan setänsä turhan maatilan\nperilliseksi.\n\nANTON. Huomaa: pieni, mutta oma turve! Millä naamalla näkyy hän\nlähtevän?\n\nELIAS. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juuri miellytä. -- Hänellä on\npiljetti höyrylaivaan, joka lähtee tänä iltana Helsingistä Englantiin,\nsiitä Amerikkaan; ja hetken päästä siirtyy meistä tuo hyvä ja korea\nLeomme, poistuu käärittynä savuun. Katoo pihoiltamme oiva nuorukainen,\njoka joutui meille kerran piennä orpona, mutta kohosi tässä pian\nkoreaksi pojaksi. Kuitenkin, nyt hän poistuu; ja sureehan sydämmemme\ntuosta, herra.\n\nANTON. Mitä sanoo Liina?\n\nELIAS. Aina jalo ja tyyni. Ja kuitenkin piti hän Leostamme ennen oikein\narmastelevan hoidon. Mutta ellen eksy, niin on emäntä hieman kuni\nkylmentynyt häneen näinä viimeisinä aikoina. Miksi? Tuota en ymmärrä.\nMutta minähän toista toivoin. Heistä olis pitänyt tuleman oivallinen\npari.\n\nANTON. Mitä sanot?\n\nELIAS. Eikö olis tuo käynyt päisin?\n\nANTON. Sinä kölli, onhan poika hänen kasvatteensa.\n\nELIAS. Sitä enemmin heillä syytä kuherrukseen. Tosin on nyt tyttö\nhieman aikavampi, mutta se ei mitään meriteeraa. Kahdeksan ja\nkaksikymmentä on hän, vaikka viittaakin muoto huikean matkan nuoruuteen\nalas. Mutta poika pilttari on juuri näinä päivinä täysi-ikäinen mies.\nKuinka nuo vuodet kuluu! Kymmenvuotiaana nallikkana tuli hän taloon ja,\nmuistanhan vielä, seisahti pieni piikkinen elotuvan ovinurkkaan,\npahanen. Mutta eipä hän siinä kauan seisonut; tulihan rouva itse ja\notti hänestä kyllä äidillisen huolen. Toki, vuosi oli tuskin mennyt, ja\nhaudassa lepäsi leskirouva, Leon kelpo elatus-äiti. Mutta kuinka kävi\nkuitenkin? Mutta kas, kuinka kävi! Astuihan silloin tytär nummeroon, ja\nkasvatti ja koulutti pojasta miehen.\n\nANTON. Niin teki hän. Ja naisko hän nyt koulupoikansa, hän,\nkorskeudessa verraton?\n\nELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin kelvollinen pari.\n\nANTON. Haa! tämä nainen kantaa päätänsä korkealla, katsahtaen\ntämänaikaisiin miehiin kuin apinoihin. Ja hänkö täällä kantamaan vaimon\ntaakkoja? Ja löytyisikö hänen ylpeässä povessansa edes kipenääkään\nkohden poika-tellukkoja täällä?\n\nELIAS. Ei yhtään, mutta poika itse on kovissa kiipaleissa tuon pöyhkeän\nprinsessan tähden.\n\nANTON. Mitä, mitä jaarittelet sinä?\n\nELIAS. Tapausta, jonka todistavat omat silmäni.\n\nANTON. Häh? Sinä tiedät jo siis retkiäkin. No sanoppas, mitä olet\nnähnyt, ja sano pian, sillä huomaas tätä sauvaa, poika.\n\nELIAS. Juuri teillepä sen sanon, vaan en kellenkään toiselle.\nKatsokaat, laita on niin, että minäkin krokailen vähän kirjoittaa.\n\nANTON. Haarulla? Höh!\n\nELIAS. Hanhenkynällä.\n\nANTON. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis täyteen, höhöh!\n\nELIAS. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tarvitaan.\n\nANTON. Hyvä, hyvä, mutta tule asiaan!\n\nELIAS. Tulen kohta. Mutta kiitos olkoon pojalle siitäkin, että\nkirjoittaa osaan.\n\nANTON. Tule asiaan, sanon minä!\n\nELIAS. Nytpä tuon sen esiin, ja kuulkaat. Tuolla istui hän kerran, Leo\nnimittäin, lystihuoneen portailla, kirja kädessä ja lyijyspännä, minun\nkaivellessani noin hiljakseen peltomurulla siinä läsnä. Mutta nyt hän\nkatosi, jätti kirjat, paperit ja kynät portahille, tomppeli. Sieltähän\nnyt viskasi tuulonen melkein syliini erään paperilapun, jonka\nviipymättä saatoin paikkaansa takaisin. Mutta pidellessäni sitä,\nkurkkasin, kurkkasin häneen noin pikaisesti vaan. Ja mitä näin minä? No\npeijakas! nimi \"Liina, Liina, Liina\" seisoi siinä monet kymmenet\nkerrat, ja koukistelipa jok'ainoan \"Liinan\" ympärillä joko armahin\nkukkasseppele tai tuommoinen korea piikkikiehkura. Niin, sen näin; ja\nmitä tuosta aattelette?\n\nANTON. (Erikseen) Rupeanpa jotain aattelemaan. (Ääneensä) Pojan\nvelvollisuus on kunnioittaa äitiänsä.\n\nELIAS. Tässä on jotain enemmin tekeillä. Huomasinhan paperilla vielä\nvärsyjäkin, joissa mielestäni valitti onneton rakkaus. -- Mutta pian tuli\nhän taas, poltti peijakas paperin ja muutti vielä karrenkin tuhaksi.\nNiin, tämän olen nähnyt.\n\nANTON. Nähnyt mätäkuun houreessa! Mutta äänettä asioista, jotka eivät\nkoske sinuun, ja mene toimiis!\n\nELIAS. Olin juuri aikeissa lähtemään.\n\nANTON. Ja kerran vielä muistutan: pidä kieles hammasrivin takana noista\nhulluista luuloistas.\n\nELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin oivallinen pari.\n\nANTON. Pois! (Uhaten sauvallansa.)\n\nELIAS. Poishan minun täytyy, saattamaan esiin kartanon vaunut. (Menee\nvasemmalle.)\n\nANTON. (Yksin) Suuri konna se mies, kiusallinen kuin paholainen. Mutta\nkyllä hänen masennan vielä. -- Lähestyyhän tuolta Leoni; ja nyt, koska\nmuistelen tuon jukuripään kertomuksia, niin arvelen, että Lempo on\nriivannut sinun, poika. Mutta jos niin on laita, niin hyvin olet\nkätkenyt kaikki, koska ei kotka-silmäni ole vainunnut vaaraa. Mutta nyt\nminä huomaan, että juuri niin täällä katsahtaa suloisesti, onnettomasti\nrakastava mies. Mutta ettäs halaat nyt täältä pois? Vai tämäkö juuri\nsinun karkoittaa vieraille maille? Kiirehditkö, armas Leo, hakemaan\nunohduksen lääkettä haavoillesi? Poika, tämä saattaa mieleni\nlevottomaksi ja haavoittaa minunkin karvaista, pörröistä sydäntäni!\n(Leo tulee oikealta.) Jumalan rauha, Leo! Sinä matkustat pois.\n\nLEO. Auringot ja tähdet, kuinka joutuu aika!\n\nANTON. Kohta seitsemän. Mutta millä sydämmellä siirryt?\n\nLEO. Tahdon ja en tahdo, kiirehdin ja viivyttelen, oi!\n\nANTON. Tahdot ja et tahdo heittää tuota kultaista leiloasi. Hahaa! mitä\nkatsot minua? Luuletko, ett'en tiedä, mihin huokaukses lentää?\n\nLEO. Oi sanokaat!\n\nANTON. Hämeenlinnaan!\n\nLEO. (Erikseen) Hän vainuu siis vääriä jälkiä. Hyvä!\n\nANTON. Tiedänpä oikein!\n\nLEO. Niinköhän?\n\nANTON. Sinä huokaat.\n\nLEO. Ja tämä on kehno työ. Mutta heitetään pois nuo huokaukset,\nheitetään ne pois _tetrao urogallus_'ten nimessä! Kuinka jaksavat he?\n\nANTON. Metsotko?\n\nLEO. Metsot, metsot, jöröt linnut, tulipunaiset kaaret silmien ympäri!\n(Erikseen ja paimen kädellään otsaansa) Oi, oi!\n\nANTON. Hehee! Viisi tetrao urogallus'ta! Urogallus, urogallus! Uhkea,\nverraton _nomen_ tuolle kanalintujen taajalle taatalle. Urogallus! Ja\nhe tappelevat kuin sankarit. -- Mutta miksi luikersit nyt metsoisiin?\nKurja poika, parastashan koetat unohtaakses kaunoistasi.\n\nLEO. Mutta en taida.\n\nANTON. Sillä hän on korea, pulski, marjaposkinen heiskale. Ja hänen\nnimensä...? (Muistelevalla muodolla)\n\nLEO. Oi sanokaat tuntemattoman kaunoiseni nimi!\n\nANTON. Se on juuri kieleni kärjellä. Mutta istukoon hän siinä; minulla\non samalla kielellä vielä toinen kysymys sinulle. Leo, vastaa minulle\ntotuudella jaa tai ei, koska heitän sinulle kysymyksen, jonka\ntähtäimessä hää-ilta loistaa. Lupaatko sinä?\n\nLEO. Minä lupaan pyhästi. Kysykäät.\n\nANTON. Mutta kysyttyäni, älä seiso mykkänä edessäni, vaan anna mun\nkuulla sanoista toinen.\n\nLEO. Kysykäät. Minä jo tiedän, mitä vastaan.\n\nANTON. Lemmitkö hieman tuota meidän ylpeää impeä, kuin nuorukainen\nimpeä lempii?\n\nLEO. Ketä?\n\nANTON. Liinaa. (Hetki äänettömyyttä.) Jaa vai ei?\n\nLEO. Mihin unohditte marjaposken kaupungissa?\n\nANTON. Hoo, hän oli vaan se punainen marjaharkki, jolla viettelin\nnuoren terrikukkoni koreasti paulaan, ha ha ha! Mutta mitä vastaat?\n\nLEO. Mitä kysytte?\n\nANTON. Mitä kuulen suustas, jaa vai ei?\n\nLEO. Minä lemmin ja kunnioitan jaloa kasvatusäitiäni. Ja hyvin, jos\nkohtalo, mun kerran tultuani uuteen kotoon, antais mulle vaimoksi juuri\nhänen vertaisensa askareissa ja toimissa; ulkomuotoon paljonkaan en\nkatsois. Ah! johan uneksun minä monestakin siellä, kreoli-neidoista,\nmulatti- ja mestiisi-immistä, joilla on hohtavat värit ja koristeet. Ja\nsiellä, oi siellä olkoon ensimäinen askeleeni naida näistä lännen\nruusuista yksi, mi leipäni leipoo ja lakaisee mun laattiani. Tetrao\nurogallus, sehän olkoon ensimäiseni!\n\nANTON. Mikä kanalja! Ha ha ha! -- Noo, minä tiedän, että löytyy sinussa,\nvaikkas kuleksitkin usein tuolla ylhäällä sinisalvoksissa, usein\npeevelissä tuolla iltaruskos \"tulisissa tauloissa\", -- niin tiedän, että\nlöytyy sinussa jotain peijakasta, jotain, kuinka ma sanoisin,\nsakramenskattua, ja sentähden pidän sinusta. Sillä ilman näitä lahjoja\nolisit kyynelherkkä, imelähuulinen fröökinä. Niin juuri! -- Mutta täyteen\ntoteen taas, mun poikani. Minä tahdon sinulta vastauksen kunnias\nnimessä.\n\nLEO. Senhän jo annoin. Mutta mikä tuulen kierros on tuonut teille\ntällaisia arveloja? Hän on mun kasvattajani vakaa!\n\nANTON. Voi myös olla kultaseskin.\n\nLEO. Mikä on hän vielä? Hoo, vaakunoita, kilpiä, keihäitä ja\nmiekkojahan kiiltää ja kalisee hänen polviluvussansa. Mutta mikä olen\nminä?\n\nANTON. Hiiteen kaikki miekat, kilvet ja vaakunat! Tosin on hän korskea,\nei sietäis hän suinkaan miesivaltaa, ja miehen, taipuvan naisen\ntohvelin alle, hylkäis hän perin. Sentähden ei ole toivoa hänestä\nkellään uroolla, vaan ylpeästi katsahtelee hän Kyöpeliin. -- Mutta nyt\njokin vaikutus sinusta tai sisällinen aave minussa tahtoo mulle\nkuiskata sydämmesi tuskasta, tuskasta tämän naisen tähden. Kas, minä\nmyös olen ollut nuori ja mielin nyt puhua pienen hiukan koristettakin,\nvakaassa hengessä. Kaukarannalla, kaukana toivottomasta kullastamme,\nsalattu lempi yhdeltä meistä sammuu vähitellen unennäkönä rinnastamme;\nmutta toisessa se taasen muuttuu sielun synkeäksi paloksi ja usein\nhänen elämänsä turmelee tai kuolettaa. Tässä, Leo, ehkä olet sinä tuo\ntoinen mies. Mutta huomaa asia. Ennen eroamme aukaise minulle povesi\ntäällä, ja keveämmin kannat lempes murhe-taakan siellä, tietäen, että\non sinulla kuitenkin yksi painon-jakaja. -- Enhän, Leo, kummastelisi\nsydämmes ahdinkoa. Sillä tämä nainen, vaikka ylpeä ja kiivas, on jo\nennenkin lumonnut monen miehen mielen. Hän on ylevä, väikkyy vapaana\nkorkeudessa.\n\nLEO. Heti poistun hänestä iäksi; ja hyvin kaikki. Eikä ole kuitenkaan\nnyt kaikki hyvin!\n\nANTON. Näenpä sun vimmas. Mutta päästä jo osa tuskastasi tänne, ystäväs\nsyliin. Ja täällä (lyö vasten rintaansa), sinä tiedät sen, lepää\nkalliin salaisuutes kuin haudattuna valtameren syliin, jonka ylitse\npurjehdit lännen manterelle. -- Noo, sano, poika, sisimmäinen aatokses\ntuosta meidän emännästä. Leo. Paljon hyvää on hän osoittanut minulle ja\nsiitä kiitän häntä, toivoen hänelle kaiken elomme onnen ja ilon.\n\nANTON. (Polkien jalkaansa) Poika, miksi juonittelet? Kohta eroomme; ja\nJumal' avita, eihän kaukana, ett'ei hurja silmäni puserra vettä!\nHetkessähän lähdet.\n\nLEO. Hetkessä lähden, heittäen Edenini ihanan yrttitarhan, jossa kerran\nnäin autuuteni. Olinhan onnellinen, mutta juuri onneni lähteestä\nkumpuili tuhoni ylös. Voi kielletty hedelmä, johon on kielletty\nkatsomastakin! Mutta minä tein sen ja ihastuen katsahdin häneen,\nonneton, ja tämä oli syntini, jonka rangaistus nyt mun kauas\nkarkoittaa. Ja minä riennän, lähden hänestä ainiaaksi -- ja tänä päivänä!\nIhmeellinen päivä, jona silmäni on kadottava sieluni valon, päivä\ntumma, murheinen ja armas toki, juhlapäivä pilvinen! Oi! vietänpä\nsydämmeni kuolinjuhlaa, ankaran vallitsijani kolkossa temppelissä\nseisoen seppelöittynä uhrina sen alttarilla. Mä kerran katsahdan ylös,\nmutta hänen silmiensä taivahista kylmä leimaus iskee alas minuun. Mutta\nkirkas, heijaisevan kirkas toki tuo leimaus! Katso -- välkkeen peittyessä\ntaas, väikkyy hämärtynynnä pylvässali. Haa! nyt taivaan valkeus ja\nPandemoniumin yö käyvät kiertoellen ympäri mun sielussani kuin ennen\nlangetessaan enkelin. Hyvästi! Avaruuteen tyhjään poistun, eikä kiillä\nsiellä yksikään toivon tähti.\n\nANTON. Siinä helähti jänne, jota kohden tähtäsin, ja minä surkuttelen\nmielesi mullerrusta. Haa! voihan tämä, Herran tieten, kumota uroon\nkaiken olennon, ellei rynnistele hän, rynnistele ja miehukkaasti unohda\nkaikkia.\n\nLEO. Mitä tehdä sitten? Kuitata kaikki viikatemiehen kanssa, tai\nupottaa vimma \"lohduttavaan maljaan\"...?\n\nANTON. Ei niin, ei niin! Oi kuule, Leo...\n\nLEO. Maan ja taivaan nimessä, älköön kuultako Leosta niin! Kamppailkoon\nhän vieläkin elomme onnen tähden; mutta ilman elon kalliinta lahjaa\nmenköön hän hautaansa.\n\nANTON. No, noo, mun poikani, elon tie on vaihteleva.\n\nLEO. Mutta minun tästälähin samankarvainen aina, samankarvainen!\n\nANTON. Kuinka hyvänsä, mutta minä tunnen sinun ja näen nytkin sinun\nkelpo mieheksi. Ja tästä kiitän sinua, Leoni, ravistaen kättäs kuin oma\nisäs. (Ravistaa häntä kädestä.)\n\nLEO. Mutta oi kuolema!\n\nANTON. Miksi kuolema kuitenkin?\n\nLEO. Muistellessani vimman kohtaa.\n\nANTON. Mitä?\n\nLEO. Oi, hiipisi nyt pieninkin kuiskaus asiasta hänen, hänen korvaansa\n-- haa!\n\nANTON. No mitä?\n\nLEO. Minä murhaisin itseni!\n\nANTON. Vaiti, Leo! Ja täällä on salaisuutes tallessa, sen tiedät. Mutta\nkuinkahan olet itse kätkenyt salaisen liekkis neitos huomiosta,\nveitikka?\n\nLEO. Keltä? -- Mitä tiedän minä? -- Keltä neidolta?\n\nANTON. Liinalta.\n\nLEO. Iske alas, sinä taivaan nuoli, ja polta jo maapallomme karreksi,\nett'ei enään kauemmin täällä luetella hulluuksia hulluin ihmislasten!\nKaikki olkoon tuhka ja tomu!\n\nANTON. _Silentium!_\n\nLEO. Kätkenyt häneltä sydämmeni salaista liekkiä! No keitä sitten?\nMutta kas, jota kiivaammin se leimui, sitä kylmemmäksi muuttui vakaa\nmuotoni, katseeni melkein jäätyi kohden kaunista, ankaraa naista.\n\nANTON. Sinä olet kamppaillut kuin mies.\n\nLEO. Katkeran kamppauksen. Huomatkaa: yhä kylmettää mun tultani\ntammikylmäksi vastaan toisen piinaavaa kylmyyttä!\n\nANTON. Sinä katala!\n\nLEO. Valituksenne pois! Soisinko ma toiseksi, kuin on? Hänessähän näki\nrakastava silmäni hengen niin korkean ja puhtaan kuin tämän vahvuuden\nlae, koska se on kirkas; ja minähän nyt ylevämmin kuin ennen, vaikka\nusein riutuenkin, katsahtelen maailmaa. -- Mutta nyt ei enään sanaakaan\nasiasta, ei sanaakaan, te mun vanha, kunnioitettava ystäväni.\n\nANTON. Oikein! Ei sanaakaan! -- Sinä matkustat meistä kauas ja kauanhan\nkaipaan sinua. Mutta lausunpa kuitenkin uljaasti: matkusta, poika,\nmatkusta ja tartu tuumailematta onnen tarjottuun kouraan.\n(Höyryvaunujen vihellys kuuluu.) Siinä on juhtamme!\n\nLEO. Joka temmaa mun hänestä, oi hänestä, ja kohoaa taasen mun sieluni\nmyrsky!\n\nANTON. Seiso kannallas kuin mies, puristaen reippaasti hänen kättänsä\njäähyväisiksi. Tuollahan näen hänen, tuolla keinumäellä, ja menenpä\nsaattamaan häntä koruisille hyvästille, poika. Mutta riennä sinä kerta\nvielä ylös kamariis, ja katso, että kaikki on rakennettu matkaan,\nniinkuin pitää. (Menee oikealle.)\n\nLEO. Mutta te, te rientäkäät myös! (Poistuu kiivaasti ja levottomalla\nmuodolla vasemmalle perille. -- Liina tulee oikealta periltä.)\n\nLIINA. (Yksin) Jo kuulin kileän äänen, mi ainiaaks' huusi meiltä Leon\nkauas. Oi eron hetki, sinä kalveakasvoinen, jota lähemmäs joudut, sitä\nvallattomammaksi nousee povessani levottomuus. Se kiihtyy, kasvaa\nmyrskyksi, ja mi ennen siellä tummasti paloi, se nyt puhalletaan\nriehuvaan leimuun. Ja miksi? Oi näinkö toivoton lempi tuskittelee\nuniensa tyhjässä valtakunnassa ja hyljättynä janoissansa huohottaa,\nkurja! Kiukkuinen kohtalo, miksi mykkä lempeni, kuin salaisesti\nkoittava aamu, kohden häntä aina kätköstänsä hymyilee, kohden häntä,\nkylmää, kiittämätöntä, koska moni toinen, kaunis kuin Adonis, katsoo\npuoleheni turhaan säteilevällä silmällänsä? -- Mutta miksi ymmärrän\nsydämmeni väärin ja kuvailen hulluuksia, minä mieletön? Oi, hempeän\nelatus-äidinhän murhetta on tämä, koska ennen pieni kasvatteensa äkisti\nsiirtyy hänestä pois, ja siitähän syntyi vimma. -- (Mietiskelee hetken\näänetönnä, ottaen jalon, ylevän muodon.) Ja vaikkapa toisialtakin\nkuohuisi kaikki, mitä huolisin siitä, mitä heikon sydämmeni kapinasta,\nniin kauan kuin seisovat vielä valtiaina povessani järki ja tahto? Ja\nmitä tahtoisin nuorukaiselta? Älköön nuorukaisen lemmen huokauksia\nliehtoko tänne, ellei mieli hän virittää mun oikeutettua vihaani. Ei,\nvaan kiitollisuuden viattomasti loistavalla katseella kohdelkoon hän\nminua; ja asettuispa tämä ärjy. (Anton tulee oikealta, mutta\nhuomattuaan Liinan, jää seisomaan, jotenkin metsän peitossa.)\n\nANTON. (Erikseen) Ahaa, siinähän seisot! Mutta mikä muoto! Yht'aikaa\nylpeän nais-sankarin ja pilvissä surevan seraafin.\n\nLIINA. Mutta kuin kaksi tähteä etäällä kylmässä pohjassa, ovat mulle\nsilmäs, ja äänes kuin talven tuulen ääni.\n\nANTON. (Erikseen) Sinä haastelet kuusille, piikaseni! -- Mutta enemmin.\n\nLIINA. Niin olkoon, Leo. Kylmänä tuulena tahdon minäkin vielä juuri\neronhetkenäkin hengittää sinua vastaan ja poistaa kaikki vienot\ntunteet.\n\nANTON. (Erikseen) Enemmin! Minä kuultelen kuin pitkäkorvainen jänis.\n\nLIINA. Ota helmahas, ota helmahas, oi aamun taivas, tämä lempeni\nhuokaus, jonka viimeisen kerran henkään hänen tähtensä rinnastani ulos!\n(Huoaten) Oi Leo, Leo, miksi heität armaan kotos ja hänen, joka aina\nsinua suojeli kukoistukses aikana täällä, aina tähän päivään asti?\nUseinpa hän äidin liepeällä kädellä viskasi kirkkahalta lapsiotsaltasi\nhimmentävän hiuksen pois, ja asetteli, ojenteli olkapäilläsi tuota\nvalkeaa kaulustasi! Hmm, miksi muistelen noita, minä itse lapsekas\ntyttö? Mutta mitä huolin? Sillä paljon tein minä, paljon; tein kaikki,\ntein kaikki, mitä äidin helleys voi! Tein tuhannet kerrat ja sain\nsinulta palkinnoksi, Leo, tämän tuonentoukan, joka polttaa mun\nsydäntäni; se mun sydäntäni polttaa, oi laupias taivas! -- Mutta\nkaikesta, vaikka halkeisi poveni, ällös, Leo, saako tietoa kipenänkään\nvertaa. Vaan johan avaruuden sylihin mä puhalsinkin ulos hohteeni ja\nsijahan astukoon viileys ja rauha; ja voimallisesti tahdon katsahtaa\ntaas, käydessäni jouduttamaan hänen lähtöänsä. (Poistuu kiivaasti\nvasemmalle. Anton astuu esiin.)\n\nANTON. (Yksin) Onko ukkosen vasama iskenyt alas mun päähäni? Tai onko\nnoidannuoli, sinkoellen sinne tänne, hurmannut pilan piian mielen? Ei,\nvaan rakkauden nuoli on tehnyt tässä työnsä, hahaa! Hän lempii sinua,\npoika, ja sinä lemmit häntä! Hyvä! Mutta ken olis sitä uskonut sinusta,\nhälläkkä? Seisoithan edessäni, mitä koskee täällä miehiin, kuin\npyörryttävä taivaanvuori, -- ja nyt riutuu sydämmesi tuon köyhän\nnuorukaisen tähden, palaa tuskan tulessa! Mutta kuitenkin tiedän\nsinussa löytyvän ylpeätä lujuutta, joka ei juuri leikin lannistu, koska\nse kerran on määrätty seisomaan. Ja sen tiedän, ettäs nytkin antaisit\nlaskea ainiaaksi tämän aurinkos, näyttämättä silmän-iskullakaan sen\nkalleutta sydämmelles'. Sen tekisit, ellei nyt tuo metsän partainen\nuros astuis eteesi armollisena kohtalonas, haa! Ensiksihän nyt\nseisautan pojan lähdön ja panen takavarikkoon hänen matkasäkkinsä, joka\ntulee tuossa. (Elias tulee vasemmalta, kantaen matkasäkkiä.) Mihin\nsäkkiä?\n\nELIAS. Tuostahan lystihuoneesta tien vierestä astutaan vaunuihin, jotka\ntulevat kujan kautta. Matti, peeveli, tappeli itsensä kyytiin! No, no!\n\nANTON. Jääköön säkki tähän.\n\nELIAS. Kannan sen lystihuoneesen käskyn mukaan. Ehkä pannaan sinne\nvielä jokin kylänkaakku. Mitä minä tiedän?\n\nANTON. Laske se paikalla maahan, muutoin paukahtaa sakarasauva!\n\nELIAS. Kannan sen lystihuoneesen.\n\nANTON. Elias!\n\nELIAS. Minun täytyy, ei auta.\n\nANTON. (Korkealla äänellä) Pyydänpä koreasti: laske se maahan! Minä\nvastaan sen edestä. (Kovin vihaisena) Heitä se säkki, se nahkasäkki,\nhaa!\n\nELIAS. Olkoon sitten niin korealle rukoukselle; kun ma sanonkin. Tuohon\nhänen heitän. Mutta mitähän sille teette, mitä vaankin? Pistätte mar\nsinne jonkin salalahjan muistoksi, hähhäh!\n\nANTON. Sinä musta peikko!\n\nELIAS. Minäkö?\n\nANTON. Sinä killisilmä pakana!\n\nELIAS. Minäkö?\n\nANTON. Rukoilla sinua! Mutta ellei toimeni tällä hetkellä vaatisi\nminulta tasaista humöriä, niin paikalla sinun vetäisin alas tuohon\nnahkasäkille ja kurikoitsisin tuon kirotun selkäs simpulaksi! Niin minä\nsinun plakaisin!\n\nELIAS. Kun antaisin.\n\nANTON. Sinä sonnipää!\n\nELIAS. Kun antaisin.\n\nANTON. Sinä härkäpää!\n\nELIAS. Kun antaisin ... plakata.\n\nANTON. Käy tiehes! Sano Leolle ja emännälles, että varron heitä\njäähyväisille tässä, juuri tässä. Mene!\n\nELIAS. Minä teen sen. (Menee vasemmalle.)\n\nANTON. (Yksin) Verraton konna, verraton konna! Saattoipa hän silmäni\nmustenemaan. -- Mutta voihan köntti olla vaiti kuin muuri. Peijakas!\nhänpä juuri parahin mies kätkemään asian, joka paikalla on tekevä\nihmeitä. Saihan se kyteä vuosia rauhassa heidän povessaan, kyteä\nkypsäksi äänettömyyden mujussa ja lemahtaa nyt ylös selkeään ilmaan,\nkoska hetki on tullut. Haa, ilmaisitpa sen parhaiksi juuri, Elias! --\nTuoltahan tulevat nuo kaksi nuorta. Ahaa! onpa tytön poski hieman\nvaalennut; jaa, jaa, Liina, tahdon uskoa, ett'ei se olekkaan juuri\nkeveätä. Mutta Leo? Hoo, hän astelee kuin mies, kuin sellainen mies,\njoka tuskittelee tuhon meitä lähetessä, mutta koska on se tullut,\nsylkee häntä vasten partaa. -- Tulkaat, te kaksi; minä tahdon tehdä\nteidät yhdeksi; ja tunnenpa jo ihanan esima'un toimestani; ja\nrieppaasti se tapahtukoon. Mutta kuinkahan käyttäis tämän tempun jokin\ntoinen, kuinka teikari, kuinka pastoorillinen mies? Ah, kuin ämmä, kuin\nämmä! Mutta Anton? Suoraan ja pyrstöt pystyssä kuin ahvena! (Leo ja\nLiina tulevat vasemmalta periltä.)\n\nLIINA. Tuossahan eno!\n\nANTON. Vartoen teitä. No nythän tulitte, ja minä tervehdin teitä: niin,\nole tervehditty, sinä sorea pari!\n\nLIINA. (Erikseen) Kiusallinen taas.\n\nANTON. Oivallista!\n\nLIINA. Eno, miksi näin sopimaton, tyhmä ilve juuri jäähyväishetkellä?\n\nANTON. Ah, anteeksi! Minä luulin tuon toisen henkilön vänrikiksi.\n\nLIINA. Tahdotteko seurata poikaa rautatielle?\n\nANTON. Ketä poikaa?\n\nLIINA. Leoa.\n\nANTON. Tuota kurjaa lastas, jonka saatat nyt tyköäsi maankulkeuteen\npois?\n\nLIINA. Tahdotteko seurata häntä?\n\nANTON. No no, ilman vihastumista! Minä seuraan häntä kuin sureva isä. --\nKas niin, lapsemme, ota hyvästi hellästä mammastas, halaten häntä\nkoruisesti. Täyttäkäät pian tämä viimeinen velvollisuutenne; sillä\naikaa joutuu. Rientäkäät! Minä käyn syrjään. (Poistuu heistä hieman\ntaemmas, käyskelee vinhasti edes takaisin, hieroen käsiänsä.)\n\nLIINA. Hyvästi, Leo! Muista aina Luojaas, pidä hänen käskynsä ja hän\nsiunaa sinun päiväs.\n\nLEO. Minä kiitän teitä, kiitän kaikesta, kaikesta, ja toivon teille\nikuisen onnen ja rauhan! Oi, enemmin en jaksa nyt lausua, mitä\nkiitollinen sydämmeni kuiskaa!\n\nLIINA. Olkoon jo kylliksi. Kas tässä mun käteni. (Leo suutelee kättä.)\nJää hyvästi, ja elämäsi matkalla ole aina mies! Hyvästi!\n\nLEO. Ikuisesti hyvästi, ylistettävä nainen! (Lähtee kiivaasti poispäin,\nlausuen Antonille) Tulkaat!\n\nANTON. Varro, mies! (Vetää häntä takaisin kohden Liinaa.)\n\nLEO. Mitä aiotte?\n\nANTON. Älä rynnistele vastaan. (Halliten Leoa ryhtyy hän myös Liinaan\nja vetää häntä kohden Leoa.) Poika lempii tyttöä ja tyttö lempii\npoikaa, hei!\n\nLIINA. (Tempoilee) Siivosti, eno!\n\nLEO. (Tempoilee) Hellittäkäät!\n\nANTON. Ystäväni, turhaan pyristelette vastaan, sillä nyt on itse\n\"metsän halliparta\" naittajanne.\n\nLEO. Te mieletön!\n\nLIINA. Te hullu! Päästäkäät minua!\n\nANTON. Hahaa, kuinka temmoilevatkin nuo Amorin kiiskit hänen\nnuotassansa; sillä poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa.\n\nLIINA. Suuri Jumala, mitä on tämä! Eno, eno!\n\nLEO. Ovatko metsän peikot hänen panneet raivoon?\n\nLIINA. Minun saattaa hän hulluksi! (Kovalla äänellä) Eno!\n\nANTON. Käsi käteen vaan!\n\nLIINA. Pois! (Lyö hatun hänen päästään ja Anton hellittää äkisti\nmolemmat. Hetki äänettömyyttä; he tuijottelevat toinen toiseensa, Liina\npainaen kättä vasten sydäntänsä ja huohottaen kovin.)\n\nANTON. (Ottaen ylös hattunsa) Kaunista kyllä, lyödä hattua päästäni.\nMitä aattelen sinusta? Voinhan tuskin uskoa sinua sisareni Maijan\ntyttäreksi, itse hyvyyden ja laupeuden lapseksi; mutta tämä on heitto\nisältä, heitto isältä, näen minä. (Erikseen ja riemuiten) Minä\nonnistun, onnistunpa! Ah, tämä mursi hänen korskeutensa rautapaidan!\n(Ääneensä) Iskeä hattu päästäni! Ja juuri armaan lemmittynsä edessä!\nLeo, huomaa se merkki.\n\nLIINA. Mitä hävytöntä ilvettä on tämä?\n\nANTON. Se oli vähän rakkauden pöllytystä.\n\nLEO. (Antonille) Kirous! Te olette minun pettänyt, ilkeästi pettänyt!\n\nANTON. Jumal' avita, minä kuulin ja näin! Hän tunnusti juuri tässä\ntaivaan korkeudelle rakkautensa sinuun, mutta hän sen manasi\nrinnastansa ulos tuulien haltuun, tuomiten sinun kylmyyttäs; sillä\nkylmyyden naamarin alla te kätkitte yhä suloisen helteenne molemmat.\nMutta niin hän manasi, ja minä, seisoen tuolla sireenipensaalla, minä\nilahduin kovin, tietäen sinunkin tuskas, ja kävin mielestäni\nviattomaan, onnelliseen petokseen; mutta erehdyinpä onnestas huomaten,\nmikä epeli hän on: se epeli, josta päästen on paras. Lyödä hattuni alas\nmaahan! Näithän sinä?\n\nLEO. Mitä näin, mitä kuulin minä? Oi hämmensihän tämä teidän raaka,\nhullu leikkinne meidän näkömme, kaiken meidän mielemme!\n\nANTON. Mitä? Sinä puolustat häntä vielä ja ehkä lemmitkin häntä vielä\ntuikeammin? Ha ha ha! Ei yhtään närkkiä miestä siinä, ei yhtään. Ja\nminä kun luulin tuon salaisen pihinän jo rykäyneen tuhkaan ja pöllyyn.\n(Erikseen) Mutta nythän otti se, tiedän minä, oikein pyörryttävän\nvauhdin. (Ääneensä) Toki temppu on tehty ja nyt heitän teidät\nkatselemaan silmuksia ja nokittelemaan. Hyvästi, poika! Matti\nlöylyttäköön sinun höyrytarhaan. (Erikseen) Mutta piankin tullessani\ntakaisin taas, enköhän näe tässä hieman lauhkeampaa leikkiä? Hmmh!\n(Menee vasemmalle perille. Äänettömyyttä. Leo ja Liina seisovat\nhämmästyneinä, tuskallisina.)\n\nLEO. (Erikseen) Tule, kuolema ja pimeys!\n\nLIINA. (Erikseen) Ah, missä olen? Mikä myrskyn vihainen kierros toi\nminun tänne?\n\nLEO. (Erikseen) Ukko, oletko sä pettäjä vai houriiko jo vanha aivos?\nLausuithan tuosta naisesta mahdottomuuden asian, mahdottomuuden.\n\nLIINA. (Kiivaudella) Te herjät, mitä pilkkaa, mitä hävytöntä ilvettä,\nteidän molempain mua kohtaan kutomaa? Oi sinä kiittämätön villi, joka\njuuri eron hetkellä kumoat ylös-alaisin kaikki, kuin tahtoisit täältä\nmyötäsi matkalle kirouksen painon sen siunaukseni sijaan, jonka jo\nsinulle annoin, sinulle, hurja henki!\n\nLEO. Jalo neiti, kuulkaat sana, vilpitön tunnustus. Mun täytyy se\ntehdä, seisoisinpa muutoin teidän muistossanne kummallisena peikkona,\njos niin te uskoisitte minusta, kuin lausuitte; ja aatokseni tästä\nteidän uskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taakka. Ja mitä nyt\nteille tunnustan, sen sai hän, arvoisa enonne, äsken ulos mun surevasta\nsydämmestäni, ja salaisuutena sen annoin hänelle; mutta ah! sen ehdon\nunohti hän. En tiedä muusta. Minä vannon. Mutta kaikki tahdon\ntunnustaa.\n\nLIINA. (Erikseen) Mitä mielii hän tunnustaa? (Istuu penkille.)\n\nLEO. Oi, tämä hurja kohtaus, jolla hän oli jo meitä villitä, on,\nkummakseni kyllä, poistanut kaiken entisen kainouteni ja pukenut\nolentoni teräkseen tässä teidän edessänne. Ja viskaisen ulos povestani\ntulen, kuin pahteensa ukkospilvi; hän kerran leimahtaa, jylisee ja\nhuojennettuna näin jatkaa tiensä pois maailmojen ääriin. Niin minäkin\nnyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevä impi, minä lemmin teitä, lemmin\nnuorukaisen puhtaalla, mutta voimallisella hohteella. Minä kiroon\nsuloisen-katkeraa mielialaani; mutta sydämmeni ei huoli huulteni\ntuomiosta, vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan! Tämän\nsalaisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani hän ystävällisellä\nvikkelyydellä sen vietteli mun suustani ulos ja minun petti. Siis\ntietäkää: kaun olen teitä lempinyt ja lemmin vielä; mutta, ihanin\nneito, älkää vihastuko; nythän lähden teistä iäksi pois. Minä lemmin;\nja mitä taidan tehdä? (Äänettömyys.)\n\nLIINA. (Nousee kiivaasti ylös.) Mitä taidat, sen huomaan nyt. Sinä\nuskallat tehdä tämän tunnustuksen!\n\nLEO. Siihen saattoi minun herra Anton, korkea impi. -- Mutta sanoohan\ntoki tarina, että kerran laakson kaino kukkanen täällä lemmistyi\nkorkeuden tähteen.\n\nLIINA. Haa, mitä korkeutta tarkoitan minä? Muista, että olen sinun\nkasvattanut.\n\nLEO. Mutta ettehän...\n\nLIINA. Vaiti! -- Ja muistele vielä vuosia välillämme ja anna iälle\nkunniansa.\n\nLEO. Oi te armas! Siitähän käy lempeni aina juhlaisessa,\nhämärän-kauniissa puvussa, koska pelko ja kunnioitus on sen\nkaksois-sisar.\n\nLIINA. (Hetken äänetönnä.) Mitä haastelet sinä? Pois!\n\nLEO. Kohta poistun. (Erikseen) Oi kuinka kaunis hän on tässä\nvihassansa!\n\nLIINA. (Erikseen) Mun otsallani mi kuumeen hohde!\n\nLEO. (Erikseen) Mun mieleni eksyy!\n\nLIINA. (Kuin havaten) No'o, sinä viivyt vielä?\n\nLEO. Mihin on siis mentäväni? Mutta ah, nyt muistelen, kuin olisi mun\nhetken päästä lähdettävä.\n\nLIINA. Ja viivyt kuitenkin.\n\nLEO. Vartoen teidän silmästänne liepeämpää eron katsantoa.\n\nLIINA. Silmässähän sydämmen aatos.\n\nLEO. Oi kylmä lähtölause! (Höyryvaunujen vihellys.) Jo varoittaa minua\ntoinen vihellys. (Lähtee käymään.)\n\nLIINA. Kuule vielä kolmas.\n\nLEO. Mahdotonta! Silloin en ehtisi enään!\n\nLIINA. Kuule sitten vielä yksi sananen.\n\nLEO. Sanokaa.\n\nLIINA. Me eroomme siis?\n\nLEO. Iankaikkiseksi!\n\nLIINA. No hyvästi iankaikkiseksi, armas Leo!\n\nLEO. Ah! tästä kiitän teitä iankaikkisesti ja niin poistun sydämmen\nriemulla. Hyvästi, soma nainen, sinä taivaallinen Liina! (Rientää\npoispäin.)\n\nLIINA. (Huutaen häntä) Viivy hetki vielä! (Kiljahtavalla äänellä) Oi\nviivy, Leo, viivy!\n\nLEO. Ei! mun täytyy rientää, kohta lähtevät vaunut.\n\nLIINA. Ne lähtekööt, vierikööt vaikka Onnelan satamaan, mutta sinua en\nmilloinkaan päästä! Taivaan nimessä, minä lemmin sinua! (Peittää\nkasvonsa ja katoo kiiruusti vasemmalle.)\n\nLEO. (Yksin) Ah! minkä äänen kuulin, mihin katosi enkelihaamu? Tule,\nilo ja riemu; sillä muuttihan tämä hetki leimahtaen pimeän, tyhjän\naavikon ympärilläni, muutti sen aamun kultaiseksi lehdoksi! Oi hetki,\nmi, juuri tullessa kuoleman yön, äkkiin temmasi peloittavan enkelin\nhuulilta tuomiotorven pois ja lausui: \"olkoon vaikeus uusi!\" Niin\nlausui autuuteni hetki ja valkeuteni astui ylös ihanaksi päiväkseni,\neilen uneksuen houri minä, kurja. Vimman aatos! -- Mutta enhän koskaan\nunissani epäillyt untani tyhjäksi kuvaksi; mutta nyt pelkään, ett'en\npettyis, ja tiedän siis nähneeni oikean onneni kuvan, ja itse kuva on\ntämä onni, jonka taasen silmäni näkee, tuolla, tuolla puettuna hameesen\nkuin yösen huntu, ja kiharansa liehuvat alla valkean paimenhatun. Niin\nhän väikkyy tuolla jalona, keveänä haamuna ja, sireenikukkanen kädessä,\nnyt hän kääntyy ympäri ja palajaa. (Rientäen kohden Liinaa, joka tulee\nesiin) Oi, Liina, Liina!\n\nLIINA. Alallas, Leo, alallas ja hiljaa! Älä askeltakaan likene minua\nnyt, vaan seiso ja kuultele järjen sanaa.\n\nLEO. (Erikseen) Nyt tahtoo hän luonnistaa asian.\n\nLIINA. (Nyppii yhä kukkasta nostamatta ylös silmiänsä.) Hm! Kauan olen\ntutkistellut, kysellyt itseltäni sydämmeni tunteita kohden sinua.\nOvatko he unohtaneet kasvinlapseni ja saattaneet poveni sun tähtesi\ntuimempaan tuleen? Mitä tiedän minä? Ja mitä tiedän, kuinka loisin nyt\nkatsantoni sinuun? Kuinka? Morsiamenako? Sinuun? Hohoo! Ja mitä\nmorsiuskruunulla minä, kruunulla ja seppeleellä mun kulmillani? No me\nkatsomme toinen toiseemme tyyneydellä aina kuin ennenkin; ja samoin\nolkoon tässä myös asuntos ja toimes ajan tuonnemmas. Ja muista:\nsanaakaan ei kihlauksesta ja vielä vähemmin häistä. Häistä! Hm, siinäpä\nsaamme vartoa, luulen minä. Ja ensin kaikista muista: olkoon kaukana\nmeidän vaiheiltamme nuo kiemailukset, silmän-iskut ja syleilykset, se\nmuista.\n\nLEO. Ken voi estää minua, ken minua vastustaa?\n\nLIINA. Pois! Mitä tahdot?\n\nLEO. Syleillä sinua tahdon! (Syleilee häntä.)\n\nLIINA. (Temmoilee, kääntäen hänen kasvonsa.) Me onnettomat, mitä olemme\ntehneet! Minä kuolen häiriöstä, häpeästä, menen upottamaan itseni alas\npyörteen syvyyteen tuolla, minä lapsi katala!\n\nLEO. Upotat itses!\n\nLIINA. Sinun helmas syvyyteen. (Kääntyen äkkiin hänen puoleensa ja\npainaen otsansa vasten hänen rintaansa.)\n\nLEO. Ah! syleilenkö morsiamenani komeata Liinaa? Onko tämä hänen ihana\npäänsä, joka autuaasti painaa mun poveani? -- Elämämme on Elysium! -- Oi\nLiina!\n\nLIINA. (Nostamatta päätänsä) Mitä tahdot?\n\nLEO. Tahdot! Mitä tahdon enään, koska taivastani syleilen? (Liina\nvetäytyy vähitellen pois hänen rinnoiltansa, peittäen silmänsä.) Pois\ntämä hämminki ja raukeus kasvoiltas, ja tule, tässä on meille istuin.\n(Istuvat penkille oikealla.)\n\nLIINA. Tässähän levätkäämme, armahin Leoni, heittäen kaualliset,\nsalatut tuskamme pois! Ooh!\n\nLEO. Tässä levätkäämme kuusiston tummassa yössä.\n\nLIINA. Oi, vielähän äsken katselin minä levotonna luontoa.\n\nLEO. Mutta nyt, nyt olkaat tervehdityt, te partaiset, kohisevat kuuset;\nsillä nyt on meillä rauha teidän kanssanne!\n\nLIINA. Ja ole tervehditty, sinä kirkas aamu! Nyt on meillä kanssasi\nrauha.\n\nLEO. Ja sinä vahvuuden pilvetön kumo, aina tyyni ja valtias!\n\nLIINA. Tyyni, valtias ja puhdas kuin Jumalan aatos itse. Ah mun\nystäväni! minä hengitän vapaasti; sillä pudotinhan valtikkani alas ja\nrauhan tein minä, rauhan, rauhan, rauhan! Voi, tuskallinen, kuluttava\nuhka oli mun valtani, oli aina taistelo sydämmeni portailla. Mutta nyt\npois tuo sotaisa muoto; pois myrskyn jännitys mun elämäni laivan\npurjeesta. Miksi en valitsisi oikeaa satamaani?\n\nLEO. (Vetää häntä povellensa.) Ja tässähän oikea satamas.\n\nLIINA. Haa! Oletko varma siitä?\n\nLEO. Sun satamas, sun temppelis, ja sinä olet mun epäjumalani.\n\nLIINA. Ja \"sinä\" sä sanoit, \"sinä\", ah voi!\n\nLEO. Niin sanoin, emmehän teitittele jumalaamme.\n\nLIINA. Mutta ah, ei korkeuden väljyydessä, vaan tomuisen maamme\npahteessa häpee ja hohtaa sun jumalattares tässä. (Kääntäen kasvonsa\nLeosta) Minä mieletön, mitä olen minä tehnyt, mitä olen tehnyt?\n\nLEO. Ihanaisin Liina!\n\nLIINA. Vaiti, poika, vaiti!\n\nLEO. Sinä ihanaisin taivaan alla!\n\nLIINA. Minä narri!\n\nLEO. Kaukana, Uranon piirissä, on sinusta kehno narri.\n\nLIINA. Narri, narri, narri, narri ja hullu!\n\nLEO. Jalo ja viisas!\n\nLIINA. Narrien narri!\n\nLEO. Ja minä olen sinun uljas sulhases.\n\nLIINA. Vaiti sinä! Mikä olit sinä silmissäni äsken? Poika, poika vaan!\nJa miksi mä kutsuisin sinua nyt? Sulhasekseni? Oi kohtalo, mikä\nnöyrytys, mikä nöyrytys! (Katsahtaen tarkasti Leoon) Sulhaseni sinä?\nSinä? Hahaa! (Kätkien kasvonsa Leon rinnoille.)\n\nLEO. Kätkehän itses, lintuseni, koska lähestyy jääkärimme, itse\njääkärimestarimme, ja vihaisena, vihaisena!\n\nLIINA. (Kohottaen päätänsä ja katsoen vasemmalle) Ja jääkäriä seuraa\nkorven karhu, tuo meidän arvoisa Elias. (Naurahtaa.) Ah, kaksin, kolmin\nkerroinhan vuotaa nyt päällemme autuutemme sarvi!\n\nLEO. Mutta voi minua kurjaa poikaa, nyt punehdun kovin; istua tässä\nrinnallas heidän lähetessään! Minä riennän heitä vastaan. (Aikoen\nmennä, mutta Liina estää hänen.)\n\nLIINA. (Kiivaudella) Istu paikallas! Mitä huolimme? Tässä istumme kuin\nruhtinaspari kunniassaan; sillä ansaitseehan arvon lemmenliitto. -- Mutta\nkas tuota metsäkyöpeliä, Leo! (Anton tulee.)\n\nLEO. Hirveänä lähestyy hän, kulmakarvat painettuina oikein äkeästi\nalas.\n\nLIINA. Ja mikä pörrötetty parta sitten, jonka peitossa kuitenkin hänen\nhuulosensa myhäilevät niin makeasti, niin makeasti.\n\nANTON. (Eliaalle) Kas tuossa! Ota säkki selkääs ja saata se vaunuihin\nja siitä tuonne höyryvään kartanoon sekä säkki että mies. Pian! (Elias,\nsäkkineen, lähtee oikealle perille.)\n\nLIINA. Ei, Elias! vaan kotia takaisin, kotia takaisin saatettakoon\nsäkki! (Elias kääntyy vasemmalle.)\n\nANTON. (Vasta havaitsevanaan Liinan ja Leon) Mitä! Jäähyväistenkö\nhalailuksessa vielä? (Eliaalle, paukuttaen sauvallansa maahan) Mihin\nkömpit, sinä tonttu? Höyrytaloon pussit ja passit, muutoin kallos\nhalkee nyt paikalla! (Elias lähtee taasen käymään oikealle.)\n\nLIINA. Ei, vaan takaisin kultaiseen kotihin -- oi taivaan riemu! -- se\nsaatettakoon takaisin taas.\n\nELIAS. (Viskaisee säkin vihaisesti maahan.) Menköön peeveliin koko\nsäkki! Luuletteko, hyvä herrasväkeni, tässä karhua tanssittavanne?\n\nANTON. (Leolle ja Liinalle) Mitä hulluutta!\n\nLIINA. Pois jo teeskelys ja ilve. (Lähenee häntä nöyrällä muodolla.)\nSille perustalle, jonka te itse juuri äsken laskitte meille etehemme,\ntahdomme nyt rakentaa. Sentähden siunatkaa liittomme ja unohtakaa, oi\nunohtakaa se kiivauteni työ, jonka osoitin teitä kohtaan tässä\nvimmoissani, minä vallaton! Ah, vimmoissanihan tein sen, armas enoni!\n\nANTON. Niin, niin, sinä hattara, löithän päästäni hatun ja annoit\nminulle melkein laillisen puustin.\n\nLIINA. (Lankee polvillensa.) Antakaa se anteeksi, anteeksi!\n\nLEO. (Polvillaan myös) Minä liityn samaan rukoukseen. Anteeksi, ja\nsuokaa meille siunauksenne!\n\nELIAS. (Erikseen) Hmmh! Mitä riivattuja?\n\nANTON. Ylös, lapset, ylös! Muutoin vuotavat mun silmäni vesihelmet ja\njuuri teidän tähtenne. (Nostaa heidät ylös ja syleilee.) No iskekäät,\niskekäät päänne yhteen ja olkaat onnelliset!\n\nELIAS. (Ääneensä) Mitä?\n\nANTON. Onnelliset aina!\n\nLIINA. Teitä, eno, onnestamme kiitämme!\n\nLEO. Teitähän kiitämme!\n\nANTON. Eliasta myös. Totisesti! Ja sentähden nyt hurraa, Elias, hurraa!\n\nELIAS. No hurratkaamme sitten, hurratkaamme huikeasti huutaen: hurraa!\n(Kuuluu vihellystä ja tavallinen kolina ja huohotus höyryvaunujen\nlähteissä.) Ja mene, mene tiehes, sinä musta sonni! Jäljellähän seisoo\nmies ja omanamme aina. Ah, hän unohti, poikanen, koreasti lähtöhetken,\nsyleillessään meidän nuorta emäntäämme. No siihen hurratkaamme,\nhurratkaamme! Hih! (Viskelee lakkiansa ilmaan.)\n\n[1867]\n\n\n\n\n\n\nALMA\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nELINA.\nALMA, hänen tyttärensä.\nMAURA.\nKASPER, Alman isoisä.\nCONON.\n\n\n\nAvara sali vanhanaikasilla huonekaluilla; ovi perillä ja kummallakin\nsivulla. Vasemman oven kynnyksellä seisoo Elina, katsahdellen kohden\navonaista ovea perillä, josta Alma, käsi otsalla ja kovin aattelevana,\nastuu sisään.\n\n\nELINA. (Erikseen) Tuossa astelee hän, toki toisialla\nHänen aatoksensa haaveksien käyvät.\n(Ääneensä) Alma, missä loukos olet aikaellut\nTämän ehtopäivän seurastani kaukan?\n\nALMA. Tuolla partahalla polveilevan virran\nOlen illan kuluessa viipynyt.\n\nELINA. Onpa tosin kaunis tämä ilta.\n\nALMA. Kirkkahaana kiirii aurinkoinen länteen.\n\nELINA. Kirkkahaana mieles kuitenkan ei paista.\nMiks noin synkeästi katsahtelee silmäs?\n\nALMA. (Kohottaen rintaansa ja ottaen päällensä uljaamman muodon)\nKatsantomme usein hetkes vaihettelee;\nMutta raittiina ja vapaana mä seison:\nSointuenpa veri suonissani virtaa\nKuni lehdistössä tämän illan tuuli.\n\nELINA. Kuitenkin: oi, oletko sä onnellinen?\n\nALMA. Äitini, mä olen onnellinen.\n\nELINA. Toki tarkoin katsoo aina äitin silmä;\nErhety ei nytkän, vaihk' noin korskeasti\nYhä kohottelet poveasi kurjaa,\nNiinpä koetellet siellä peittää tulta,\nTulta synkeätä, sydämmesi polttoo.\nTurhaan. Minä kaikki huomaan. -- Tyttäreni,\nEiko ole ollut, eiko ole aina\nHimonani, onnes luoda, katsahdella\nOlennossas immen puhtahimpaa kuvaa?\nHimo taivaallinen! Soma, armas toimi,\nTulithan sä elämäni aatteheeksi,\nTuoden uutta elaketta sielulleni\nMurheen päiväl, kuolon niittäessä tässä.\nMut nyt onni kova ehkä toisin tahtoo,\nPyhän pyrkimisein tyhjäks tehdä tahtoo.\n\nALMA. Minä tiedän sydämmenne murheen syyn.\n\nELINA. Sinun sydämmesi ikävöitsemys,\nSalasuudes olentoas polttava.\n\nALMA. Olkaat rauhas, äiti! Voinpa tämän liekin\nViimein sammuttaa, sen tiedän, puhallanpa\nHänen aina meren syvyyteheen alas,\nVaikka sallinkin viel hänen aikaella\nTuolla muiston tummal, riutuvalla niemel.\n\nELINA. Kuinka lapsekkaasti lausut! Miksi enään\nViivytellä? Mutta sinun sielus pohjaan\nTurmijokses juurtunut on miehen kuva,\nJoka lempeäsi palkitse ei koskaan.\n\nALMA. Olkoon niin, ja mahdottomuus välillämme\nOlkoon mahdottomuutta viel korkeampa,\nKuitenkan ei tämä pimittäköön\nNäkömerkkiäni tuolla, jota kohden\nAina viittasitte, tarkotusta pyhää,\nJoka sydämmeni rautapaitaan pukee\nKamppailemaan täällä. Minä melkein huudan:\nTulkaat vastukset ja myrskyt tuikeammat\nMenneitä, ja minä tahdon teille näyttää,\nKasvattajani, minkaltahinen he'elmä,\nMikä tuote teidän kädestänne olen.\nEnkohan ma toivois niin? Ja tämän toivon\nLähde ylpeys ei ole. Niinpä toivon,\nKoska taasen puhtauden jalo aate\nJumalallinen mua korkeuteen nostaa.\n\nELINA. Ole ilman huolta, tyttö; sillä tiedä:\nMissä täällä voima, siinä aina myöskin\nLöytyy lähellä sen koetuksen-kivi.\nOnpa meille kylliks kovan onnen päivii\nVoimiemme koetteeksi. Toki luotan\nSielus vahvuuteheen aina. Pois siis varjo,\nIkävyyden iltavarjo silmästäs.\n\nALMA. Oi mun äitiin! sehän murheen mulle saattaa,\nKoska onnetonta veljeäni muistan.\nKaksi vuotta, kaksi pitkää on jo mennyt\nLaivan lähtiessä kotimaamme rannalt,\nMutta vielä viipyvät niin hän kuin laiva\nIlman sanomata lintusenkan pienen.\n\nELINA. Siinä taasen ilosinta aavistan,\nEnnustanpa, että kohta on hän meidän.\n\nALMA. Suokoon taivas teidän ennustavan totta! --\nMutta nythän muistan hurskaan sairaan tuolla\nMatalassa majassansa, vaimon vanhan.\nKuinka ollee hänen laitans?\n\nELINA.                      Kohta on hän\nTuonen vieras. Hänen luonnans kävin,\nOttain hänest kyynelhaikeet jäähyväiset.\n\nALMA. Oi! miks viivyn minä näkemästä vielä\nElon aurinkoa hänen silmissänsä?\n\nELINA. Sentähden jo riennä häntä katsomaan\nEnnen päivän laskuu.\n\n       *       *       *       *       *\n[Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.]\n\n[ALMA.] Taivaallinen kuva! Tuossa hänen näen,\nSelvemmästi kuni millonkana ennen,\nTuossa, tuossa ihan kuvattuna ilmaan,\nLempeyttä täys; ja niin hän katoo taasen.\nKilian, sun kauneuttas ihmettelen!\n\nELINA. (Eriks.) Mitä! Miksi seisot tirkistellen tuossa?\nMiksi haparoitsee sormes huivin niemis?\n\n[Käsikirjoituksesta leikattu pois puoli lehteä.] -- tä otsaa painaa?\n\n       *       *       *       *       *\n [Käsikirjoituksesta leikattu pois lehti.]\n\n[MAURA.] Sielun kevät, ja niin taivaan voiman kautta\nTiellä hurskasten me vaelsimme. --\nMutta kohta meistä yksi lopettaavi\nElinkautensa ja heittää tomun kahleet,\nSamoin kohta minäkin ja samoin kerran\nSinä myös, sä vaimoist ylevin. Mut kauvas\nOlkoon toki kuolonkellos kolkahdukseen,\nNähköön silmäs vielä monta armast aikaa,\nLiekehtien lemmen ihanissa töissä;\nMutta koska viimein kutsutaan sua täältä\nPalkintoas saamaan, sillon paistavimmas\nKorkeudes loistakoon sun istuimesi!\n\nELINA. Vaimo, mitä haastelet sä palkinnosta\nEnään suuremmast kuin onpi mulle onni\nTämä, jota kuulen teidän majastanne?\n\nMAURA. Korkeimmalla kerran hymyköön sun sielus,\nKaupungissa kunnian! -- Mut jää nyt hyväst!\nKuoleva mua odottaa, ja rientää täytyy.\n\nELINA. Hyvästi! ja muista, koska taasen tulet,\nTule kertomahaan kuinka läksi täältä\nOnnellisna matkamies.\n\nMAURA.                Mä pian tulen.\n\n(Poistuvat, Maura perä-oven kautta, Elina vasemmalle. --\nKasper ja Conon tulevat periltä)\n\nKASPER. Haa! mä tuskin tahdon uskoo mitä kerrot.\nLeonard on tullut?\n\nCONON. Hän on huoneessani,\nIlonen ja raitis, sama kuni ennen,\nMutta ilosempa toki hetkel tällä.\n\nKASPER. Sen mä luulen, sen mä luulen, Leonard,\nPäästyäsi monest kiljuvasta myrskyst\nYli monen ammottavan kuolon kidan.\nHaa, sä poika! Mille tuntui mailman kierros? --\nConon, Conon, urhee sotaveljeni!\nSinun lähetti hän edellensä tänne\nMeitä laittelemaan mahtaviksi käymään\nVastaan tuota ilon ankarata puuskaa;\nMutta sinä tiedät, ettei olla täällä\nJuuri vesikelloja, sen tiedät sinä.\nMiks et tuonut häntä kanssas? Mieltäin polttaa! (Huutaa vasemmalle)\nMutta kuulkas tänne, naiset!\n\nCONON. (Hilliten häntä) Malta hieman!\nOlkoon asja vielä salattuna hetken\nNaisiltasi.\n\nKASPERr.    Miksi?\n\nCONON. Kuule mitä sanon.\nKohta on hän tässä, uljas nuorukainen\nMereltä, ja Kilian häll' kumppanina\nMut he eivät tule ennen kuni palaan\nTäältä taasen heitä vastaan sanomalla\nKuinka luonnistui tääl eräs toinen asja.\nJos se onnistui, niin ilosina tullaan,\nTullaan niinkuin voittoriemuitsijaa kolme;\nMutta jos tääl toimeni käy kumoon, sillon\nKaksi vaan me tullaan, Leonard ja minä;\nMurheisena siirtyy meistä Kilian.\n\nKASPER. Mitä sommaelet, miesi? Rynkää esiin,\nEsiin oikapäätä sotilasten taval!\n\nCONON. Kuulkoot sitten korvas mielusasti. Huomaa:\nKilian, mun vainaan ystäväni poika,\nOiva miesi, puhtahimmal mainiolla...\n\nKASPER. Kyhkynen! niin puhdas, äänetön ja kaino,\nIlman yhtään miehen karmeata roimaa\nNaamalla ja leukaperil; niinpä on hän,\nMutta niin hän olkoon; imehdinpä häntä,\nHänen tyyneyttänsä ja vakuuttansa,\nKuulet sinä. Mutta mitä tahdot hänest?\n\nCONON. Hän sun Almaas lempii. -- Miksi hämmästyt?\n\nKASPER. Alma jalona kuin aurinkoinen loistaa!\nSano: kenpä uskaltaisi yritellä\nTemmasemaan huoneestani taivaan-loimoo? --\nToki yksi uskaltakoon sankartyöhön,\nYksi ainokainen vaan maan pallerolla.\nTerve, sinä oivallinen Kilian!\n\nCONON. Sinä myönnyt siis?\n\nKASPER.                   Ahaa, vai niin, sä poika!\nMutta mitä sanoo hän, tuo peijakas,\nJoka ryöstäis meiltä hyvän enkelimme?\n\nCONON. Kovinpa hän lempii; mutta saattaa asja\nOmilt huuliltansa kaunokaisen korviin,\nSemä mahdotonta. Tänäpänä toki\nLoimahtelee villi päättävyyden tuli\nMiehen poves, ja nyt kitkeä hän tahtoo\nSyämmens tuon epätiedon hämärästä.\nMutta mahdotonta hänen itse käydä\nTässä toimintoon. Sentähden tulen minä.\n\nKASPER. Ja nyt tulkoon loppu epätiedollensa.\nAstutaanpas! Joko sitten kourissamme\nKantaa tahi katkee nuoren miehen toivo.\nAstutaanpas likan luoksi.\n\nCONON.                    Varro toki.\nViipykäämme vielä kysymyksinemme\nNeidolta, ja ensin tutkistele äiti,\nJoka hänen parhain tuntee. Antakoon hän\nMeille tiedoksi, -- jos itse hän sen tietää --\nOlisko jo ihanaisen lempilapsens\nSydän himostunut täällä toiseen mieheen.\n\nKASPER. Himostunut toiseen mieheen? Kirkas tuli!\nPitääkö siis hänen sydämmensä käymän\nVäkivalloin meistä pois ja vierauman?\nHe mun kalleutein veisit? Kilianko\nHäntä kiemailisi hänen sydämmensä\nHempuna ja kateheena valtijaana?\nMene hiiteen maalinkeines, töhertäjä!\n\nCONON. Mitä hulluttelet, sinä ukko?\n\nKASPER. Vaiti sinä! -- Mutta kas jos häntä lemmit,\nTyttäreni, ja hän tehdä voi sun onnes,\nNiin ei mailman aarteet käykööt siinä tielles.\nOta hän sun kullaksesi, jalo miesi,\nMutta maalaa tuohon seinään yksi kuva,\nKesä-illan kukkasniitulle sä maalaa\nEräs impi aatoksissaan, jonka muoto,\nJuhlallinen, kunnioitustamme vaatii,\nMutta jonka silmän lempee riutumus\nLausuu, että viimein toki perintömme\nOnpi ilon ilta rauhan satamassa.\nMaalaa tämä, mutta samaan tauluun kohta\nImmen taivallinen kasvattaja maalaa,\nVaimo, kasvot kirkkaan kelmeyden loistees.\nTarkasti ja vakavasti katsahtaa hän,\nKuitenk' huomaa ihanilla huulillansa\nMyhäilys tuo salanen ja laupeas\nJa tuo kasvohilla puhdas gloria.\nHaa, mun veljein! katso tuossa mikä taulu\nVerraton, ha haa! Mut ettes naura mulle?\n\nCONON. Enpä juuri vaihka viehkeileekin mieles\nKuni hiljan rakastuneen nuorukaisen.\n\nKASPER. Nuori olen uudestaan. Nuo kaksi tähtee,\nTähtee kultahista täällä naisten joukos\nOvat kirkastaneet vanhuuteni päivät.\nOnnellinen sinä, joka immen lemmen\nSaavutat ja elos valkeudeks viet!\nMutta ken on miesi? Lieko Kilian?\nJumal' avita! sen soisin ennen kaikist.\nToki tulkoonpa jo siitä vissi tieto;\nVarro hieman, äitin luoksi tahdon käydä. --\nTotta kaiketi myös hälle ilmi-annan\nHeti yksin tein tuon sanomasi armaan,\nEttä meri meille takasin taas antoi\nLeonardin ilosen?\n\nCONON. Tee se, mutta kätke asja neitoselta\nVielä hetki tuonnemmaksi.\n\nKASPER.                   Niinkuin tahdot.\nMutta iloitseepa sanomasta äiti;\nOnhan sydämmensä lemmen-aarniosta\nVirtanut myös poikaiselle täällä runsin,\nVaihkei piehtaroinnut nalliainen koskaan\nHänen helmalapsenansa. Pentuksipa\nIsäns emoselle hellälle hän joutui\nKoska Tuoni ensimmäisen miniäni\nÄiti-poven paadutti, ja kaksi pientä\nKuikuttelit, kantajaansa kaivatessa.\nMutta ilmestyipä sillon äiti toinen\nHeille armastelijaksi, äiti vieras,\nJonka moista päivän tähti ei viel nähnyt.\nNiin, mun toverini. -- Mutta riemu nousee\nHuoneesemme tänä iltan! Varro hetki,\nKäynpä hieman tirkistämään Kilianis\nEsi-ajan kurkistimeen. (Menee vasemmalle)\n\nCONON. (Yksin) Kilian,\nOnni suosiva nyt tehköön parastansa;\nSillä tietystihän nostais jyrkkä kielto\nNeitoselta, temmellystä poveheesi.\nEnkä tuota ihmettelis. Kuitenkin,\nMitä luontoasi tunnen, luulen minä,\nEttes olekkan tuo viheljäinen narri,\nJoka, halveksien elämämme lahjaa,\nKohta viskaseevi yli partaan kaikki\nYhden naisen tähden, eikä huomaa\nKuinka löyhä, kuinka yhä petollinen\nOnpi onni, joka himoistamme syntyy,\nImettäjät monen tuhon. Mutta katso:\nViisaan tyyneydel aina täyttää velvons\nPäivät täällä, siinä onni ainoa. (Kasper tulee, nauraen, hieroen käsiänsä)\n\nKASPER. Ha ha ha, sä Conon, peeveli on irki!\n\nCONON. Sano.\n\nKASPER.      Peeveli on irti, sanon minä!\n\nCONON. Mitä päätän tämänkaltasesta lauseest?\n\nKASPER. Mitä tahdot. Mutta riennä, Elinani! --\nÄlä, veljein, toki ylvästele liion.\nMikä konsti, mikä kunnia on siinä,\nKäydä esiin valmiiksi tallotulla tiellä? (Elina tulee)\nMutta sano hälle vasten partaa, vaimo!\n\nELINA. Conon, iloitsenpa kovin sanomasta,\nEttä saapunut on uljas Leonard;\nSiitä kiitän sinua ja annan sulle\nVasta-lahjaksi nyt lupauksen sanan,\nSanan, joka vielä ihanemmin kaikuu\nKilianin korvas. Tiedä, Conon:\nTämän miehen kuva kaunis on jo ammon\nNuoren immen sydämmessä kapinoinnut,\nKuluttaen hohteheena synkeänä;\nSillä eihän Kilianin ulkohaamu,\nEihän sana huuliltans, ei silmän isku\nOle tähänasti juuri osoittanut\nPovessansa lemmen armotonta valtaa.\n\nCONON. Niin on miehen mieli; kovin suljettuna\nMuilta. Mutta että vallitsevat siellä\nHyvät henget, sehän sydämmeni ijäks\nOnpi häneen kahlehtinut.\n\nKASPER.                  Oiva miesi!\n\nCONON. Hänen ulkohaamuns? Mutta katsoisitte\nTällä hetkellä nyt hänen sisustaansa,\nSiellä huomaisitte myrskyn. Levotonna\nAstelee nyt poika vartoessaan täältä\nTuomioonsa. Mutta onnen tuomion\nKohta kuulee hän, ja mailmans kirkastuu.\n\nKASPER. Onnen myyri on hän. Taivas, mikä tyttö!\nEnkeli maan päällä, Herran enkeli,\nSanon mä, ja vannon: joka toisin sanoo,\nHänpä tulee tekemisiin minun kanssain. --\nMutta mitä? Seraaffi on rakastellut\nPoikanallia! Haijaj! Ja iso-isäs\nArvoisa ei ole saanut tuosta\nVallattomuudestasi tiedon-tipparaa!\n\nELINA. Tuota ällös ihmettelkö. Vaivoin vallan\nSaipa tästä äitinsäkin tiedon. Vihdoin\nKoska moni karkulainen huokaus,\nMonen yöseen valvominen tuskaa täys,\nEnin toki katsantonsa synkee liekki\nMulle kantelivat kuinka hänen mielens\nYmpärviehkeili, ja sillon häntä päädyin\nKysymyksilläni ahdistelemahaan,\nRukouksillani, mutta kauvan turhaan.\nKerran toki povelleni kallistui hän,\nTyttö, uiskennellen kyyneleitten virras,\nJa nyt korvahaani salasuuden kuiskas.\n\nKASPER. Sinä lemmenkukka iltakasteen alla,\nMissä viivyt kuulemasta onnes arpaa?\n\nELINA. Majasessa tuolla ahon liepehellä\nLuona vaimon, käypä Tuonelaan, hän viipyy;\nHetken päästä, tiedän, takaisin hän joutuu.\n\nKASPER. Annas hänen tulla, annas hänen kuulla\nUutisemme valtaset, ja emmekohan\nNäe tässä kilttii kiikahdusta hieman?\nVoisitkohan, likka, ensileimahtaissa\nSeistä, vaipumatta tämän onnes alle?\n\nELINA. Hänkö olisi niin heikko? Mitä voisin\nKerskata mä enään? Toki uskon toista,\nEhkä pahemminkin sanomamme kaikuis,\nVaihka hänen korvahaansa viskaisimme\nSanat, että ainoo veljens Leonard\nKäy luurankana nyt meren kolkos helmas\nHirmukasten joukos, että Kilian\nOnpi kihlaunut komeahaan neitoon\nKartanossa komeassa tuolla.\n\nKASPER. Kamalia sanomia!\n\nELINA.                   Mutta vielä:\nEttä iso-isäns, likan silmäterä,\nLupauksen täyttääksensä, pyhän valan,\nLähtee keral kumppaninsa Conon'in\nTaistelemaan Kreikalaisten sankarina\nVastoin Turkkilaista rumaa, joka taasen --\nKuni kertoisimme -- vihasena karkaa,\nVertajanoovana kohden Hellaksen maata.\n\nKASPER. Perin armottomat, hirveen kovat sanat!\n\nELINA. Ne hän toki ensin huuliltamme kuulkoon.\n\nKASPER. Rohkeutes tunnen. Mutta kuitenkin,\nTuotako me uskaltaisim?\n\nELINA.                  Niinpä teemme.\nEnsin nämät murheelliset kertoelmat,\nJotka hältä syämmen rakkahimmat riistää,\nKuulkoon hän, mut samas hetkes kaikki riemu\nTakasin taas virtakoon, ja kalliimpana\nKuni ennen. Sulhasena lähestyköön\nKilian kuin toivon saari, ennen nähty\nAinoastaan äärettömäs kaukaisuudes.\nNiinpä hänen ensin tässä piiritämme\nKuolon koljol sumul, mutta pian taasen\nSumun synkeen poistamme, ja Alma\nSeisoo onnellisimpana lemmittynä.\nSiinä vimman pimeys ja taivaan valo,\nSiinä korkeus ja syvyys yhteenkarkaa.\n\nKASPER. Mahdotonta, Elinani, mahdotonta!\n\nCONON. Vaimo, vaarallinen leikki, vaarallinen.\n\nELINA. Siinä olkoon hälle koetuksen myrsky;\nSenpä kaltahista hän nyt melkein tahtois,\nNiin hän, tulisesti innostuen, lausui\nHetki sitten. Nyt hän ottakoon sen vastaan.\n\nKASPER. Mitä! Voiko Alman sydämmestä käydä\nToivotus niin mieletön ja julkea?\n\nELINA. Ei; vaan sielun korkeassa ihastukses\nLensi tämä lause hänen huuliltansa.\n\nKASPER. Mutta huomaa: ellei hän nyt voisi kantaa\nTuota koetuksen myrskyy?\n\nConon.                   Huomaa tämä.\n\nKASPER. Vaan me hänen sydämmensä musertaisim?\n\nELINA. Ilman huolta! Minä tunnen hänen sydämmensä.\nNytkö vaipuisi hän alas, tullessansa\nKammiosta hurskaan, joka tällä hetkel\nTäältä lähtee perimähään kruunuansa?\nHänkö vaipuis alas, vaihka pyörteliskin\nTuhon tuulispäät nyt hänen ympärillään?\nEi; vaan ilo vakaa, korkea ja tyyni\nHänessä nyt vallitsee, ja kantaa voi hän\nKovan onnen painon maahan kaatumatta,\nKaatumatta alle verrattoman riemun.\nYlivoitettuna taasen tämä myrsky\nLahjoittavi hänen sielullensa mahdin,\nKorottehen ankaran, ja ihastuen\nMuistelee hän aina lemmen leikkilöitä.\nVielä elon syksysiltä vainioilta,\nKoska uneksuen takasin hän katsoo\nSamotulle tielle kohden entisyyttä,\nAina tämä ihanainen ilta\nHymyvänä helavalkeana loistaa\nHälle muiston riutuvasta kesä-yöstä.\nOi mi hetki toki! Kuvailkaatte\nEtehenne juhlallista näytelmää:\nVilaukseksi vaan peittää hänen murhe,\nMutta halki mustan, uhkailevan pilven\nLiepeästi leimahtaen aukaseevi\nIlon taivas kultahelottavan helmans\nHelinäl, ja impi seisoo morsianna.\n\nKASPER. Verratonta, verratonta vallan! Ah!\nIske tulta, kiiriköhöön maa ja taivas,\nJalonahan seisoo aina Alma, kaunis,\nKuni pyhäin kuva tulen välkkynässä!\nOlkoon menneeksi ja tulkoon tuosta melske.\nConon, Conon!\n\nELINA.        Cononille ilmestyköön\nAlma hänen ylevyytens ankarimmas\nPukimessa, Alma, Kilianin onni.\n\nCONON. Teiltä parhain tunnettu on immen luonto;\nRakentakaat leikki, mä en estää tahdo.\n\nKASPER. Oiva leikki, koska lempi takoo juonii\nLemmen korotteeksi ilon iltana,\nLeikki jumalten, \"Divina comedia\"!\n\nELINA. Hänen näen minä. Tuolta lähestyy hän\nPitkin pellonpientaretta astellen.\n\nKASPER. Olkam valmiit. Elinani, kuinka määräät\nMeidän kohtamme täs leikkinäytelmässä?\n\nELINA. Minä tiedoks hälle annan haaksirikon,\nJossa meri kohtuuns Leonardin temmas;\nTe, mun appeni, te hälle ilmoitatte\nSotaretkenne pois etäisille maille,\nJonne, ennen nousuu kolmen auringon,\nOn jo teidän lähdettävä.\n\nKASPER.                  Hyvä hyvä!\nSitten Conon tuossa. Huomaa, poika, läksys.\n\nELINA. Conon luokseen meitä kutsuu viettämähään\nLähtöjuhlaa, viettämähään samoin retkin\nKilianin kihlausta.\n\nCONON.              Tiedän siis nyt\nKohtani, ja miten voin sen tahdon täyttää.\n\nKASPER. Siinähän on meillä ensimmäinen näytös,\nTulee sitten toinen riemun remunalla;\nJa nyt myöskin tämän juoni-asemasta\nSuoppas ahtööreilles pieni viittaus.\n\nELINA. Samas järjestykses toimintomme juoskoon:\nMinä veljens hälle kuolemasta annan,\nTepä sodan hirveästä pauhinasta\nOman itsenne taas ilosena tuotte\nHälle päiviensä huviks, mutta Conon\nHältä armahaasti kysyy jos hän tahtois\nTulla kauniin Kilianin avioksi;\nSitten nouskoon tämä ilovalkeamme\nVallatonna korkeuteen pilvien.\n\nKASPER. Perin oivallista! Kaikki liittyy lukkoon\nIlman yhtään räminätä koneissamme.\nMutta jymiseehän porras! Olkam valmiit\nTuikeahaan ilveesen. Nyt koetellaan\nKeinol koval, myrskyl vallan kiivahalla\nNuoren tyttäreni ryhtiä. No noo,\nOnhan suonissasi ukko Kasperin verta. (Alma tulee)\n\nELINA. Almani, sun katsantosi meille lausuu,\nEttäs kuvauksen korkeen nähnyt olet.\n\nALMA. Minkä ihanuuden täällä nähdä saamme\nHänen kasvoillansa, joka autuaana kuolee,\nKoska sielu, itseänsä peilaellen\nValkeuden lähteen paistees hymysuin,\nOdottavi kelmeältä enkeliltä\nSuutelmaa, mi kovan solmun helläst päästää!\nMinkä pyhän rauhan, minkä viisauden\nKorkean, kuin kirkastuisit elämämme\nHimmeydet kaikki, sinä sillon näet\nHänen otsallansa! Näet kuni koitteen,\nKoitteen heljän ijankaikkisuuden päiväst.\nNiinpä vaimo kuolon kaunoisena\nLepäsi mun edessäni, tyyven tyyven!\n\nELINA. Ja nyt on hän elämänsä päättänyt?\n\nALMA. Vielä ei; vaan hänen hengittämään heitin\nKoska hänest läksin, läksin käskystänsä;\nSillä äkisti hän katsoi puoleheeni,\nLausui kuni ennustaen: \"hyvästi,\nHyvästi nyt, armas neito! Jätä huone\nKuolevan ja kohden kotoasi riennä,\nJossa hetki ankara sua odottaavi\",\nNiin hän lausui ihanasti myhäellen.\n\nELINA. Ja sä tulit. Mutta katsahtihan tarkoin\nVaimo pian sammuvalla silmällänsä.\n\nALMA. Mitä on siis teillä tiedokseni antaa?\nTosiaankin tärkeätä, huomaan minä.\nToki murheen pimeyttä enemmin\nKuni iloa mä muodoistanne varron.\n\nELINA. Muistele siis näkyäsi taivaallista\nJa nyt seiso lujana, mun tyttäreni,\nKoska kuulet syvän murheen sanoman. --\nLeonard jo heittänyt on päivän valon\nAiniaaksi; meren povessa hän lepää\nPeittämänä sammalhienon kääreen,\nUnohtaen kaikki.\n\nKASPER. (Eriks.) Sydäntäni louhii;\nMutta en sua tahdo pettää, Elinain.\n\nALMA. Kuollut olet siis, mun veljein, saanut hautas\nMeren syvyyteheen kauhistavaan, kylmään.\nKorkeuden Herra, ole armollinen\nHänen sielullensa! Mitä tiesi hän,\nNuoruutensa hourees aina ilon lapsi?\nKauvan häntä murehdin ja itken, itken!\nLeonard, oi Leonard, mun veljeni kurja!\n\nELINA. Onnellinen on hän, ota lohdutusta.\n\nALMA. Oikeutensa myös ottaa kuolon murhe!\n\nKASPER. Lapsein, kuule vielä toinen murheen sana,\nJoka, tiedän minä, lisää taakkas painoo;\nMutta olkoonpa nyt ilmoitettu kaikki. --\nSinä tiedät meidät, Cononin ja minun,\nVannoneeksi kerran nuorna pyhän valan.\nKatso, nyt on tullut meille vissi tieto,\nEttä villi, partaposki Turkkilainen\nMaata Hellaksen taas tahtoo valtahaansa\nTemmata, ja niin on käsissämme hetki,\nJona lupauksemme on täytettävä,\nVala: käydä puolustamaan Kreikalaista.\nSiis aloo! Me ylihuomenna jo mennään.\n\nALMA. Armas iso-isäni, te, harmaapäinen\nKahden vihollisen valtakunnan ryskees\nMurhatanterella! Mitä aattelette?\n\nKASPER. Että pyhä lupaus on täytettävä.\nMahdotonta Kasperin on toisin tehdä,\nMahdotonta! Älä vaivaa itsees turhaan.\n\nALMA. Mikä vimman vihuri! Oi Leonard!\nSinä kuollut olet, isäni mun heittää;\nHaaksi vanhettunut, heikko, mi jo kauvan\nLepäs tyynees satamassa, odotellen\nLoppuansa hiljaista, nyt rynkää ulos,\nRynkää hurjapäisnä mailman kaikkein tuulten\nValtahaan, ja vaipuu ensimmäises myrskys.\nOi! mä nauttisinko enään yöseen unta\nTahi päivän iloo, aina muistellessain\nTeidän kiharia hopeehohtavia\nVainon verisellä pellol? Sydän kätkee!\nConon, teihin minä vetoon. Aatelkaatte!\n\nCONON. Neitonen, mun aatoksein ja askeleeni\nKasperia seuraavat nyt samaa tietä;\nSe on kunniamme vaade; ei siis tilaa\nTinkimiseen, vaan on edessämme retki.\nMutta juhla komja toki vietettäköön\nEnnen lähtöämme Suomesta. Ja meillä,\nMinun huoneessani tapahtukoon tämä.\nYstäväni, huomenna siis tulkaat kaikki\nVieraiksemme. Teitä Kilian myös käskee;\nSillä eihän ole ainoastaan juhla\nVakaa lähtöjuhla, vaan myös riemun päivä,\nKoska kaksi onnellista nuorta lempens\nKihlauksen sinetillä vahvistavat.\nNiinpä Kilian teit iloitsemaan käskee\nKanssansa ja kauniin lemmittynsä kanssa.\n\nELINA. Conon, mitä kuulen?\n\nCONON.                     Nuorten kihlausta.\n\nKASPER. (Eriks.) Haa! miks lumivalkeaksi käy sun poskes,\nLikkasein?\n\nALMA. Hän kihlaa itsens; kehen sitten?\n\nCONON. Tämä olkoon salaisuus viel huomiseksi.\n\nALMA. Mutta kehen kihlauu hän?\n\nCONON.                         Minä pyydän,\nOlkoon tämä kätkös juhlahetkeen asti.\n\nALMA. Olkoon niin. Mut tietkäät, teidän sanomanne\nKaikuu korvissani kuolon tuomiona\nSielulleni.\n\nKASPER. Tyttäreni, mitä sanot?\n\nALMA. Totuudenpa sanon.\n\nCONON.                  Suokaat mulle anteeks,\nJos mä saatoin syämmellenne jonkun iskun.\n\nALMA. Uskotteko, että rakastan mä häntä?\n\nCONON. Enpä toki.\n\nALMA.             Uskottepa väärin, väärin!\n\nCONON. Enhän usko, että häntä rakastatte.\n\nALMA. Erhetytte. Minä häntä rakastan.\n\nKASPER. Alma, Alma, sinä saatat meidän kaikkein\nSilmät vaipumahaan alas.\n\nALMA. Kätkisinko tämän, ja niin teeskennellen,\nKehnomielisesti valehdellen tässä\nTeidän edessänne, vierittäisin tuskan,\nKatkerimman kaikist, Leonardin kuoloon,\nIso-isäin poistumiseen surman kitaan,\nTuskan, jonka lähde toisialla kuohuu?\nEi! vaan hetkes ulosliehtoa mun täytyy\nSydämmeni ahdistuksen. -- Kilian!\nUnohtaa sun tahdon, ja niin kaiken riemun\nTäällä elämämme kannikalla kaidal! --\nMiehet, uskottepa, että olen hullu\nTeille avatessain sydämmeni näin.\nMutta näiden kierrostuulten kiljuessa!\n\nKASPER. Minä seison ihan kierrostuulen keskel.\n\nALMA. (Eriks.) Tahtoisinpa itseäni tyyventää.\n\nKASPER. Tyttäreni, nosta pääsi korkealle!\n\nALMA. Miehet, uskotteko, että olen hullu?\n\nELINA. Ei; he kyllä käsittävät toivottoman\nLemmen hurjat, huohottavat karkelot.\n\nALMA. Käsittäkööt he ja tietäkööt he kaikki,\nKaikki myös he salakoot, ja nähkööt tässä\nKuinka heitän pois nyt turhan toivon,\nToivon päiviemme onni-autuudesta.\nMikä on se? Virvatuli elon suolla,\nHoukutellen meitä petolliseen pyyntiin.\nTuonne tänne sinkoilee se, tuonne tänne\nSitä vainoten me turhaan ajelemme,\nKunnes hetteen musta loka meidät nielee. --\nRakenna siis ikikalliolle\nToivos linna, jota myrskyt eivät kaada,\nMutta perintönäs ikuisena seisoo\nVartoen sua morsianna. Rakenna!\nKoska sulle etu kallis tämä suotiin,\nKoska saimme toki osan ankarimman.\nKatso: kennen onni ihmislapsen voittaa,\nKennen miekkoisen? Hän taistelkoon tääl hetken,\nRistiin rastiin leimahtelkoon jyrinällä\nHänen ympärillään kamppauksen tiellä;\nSillä -- huomaa huomaa! -- iltaväsyneenä\nVaipua hän saapi Isän armaan helmaan. --\nMiksi vaikertelsin? Tiedä: vielä kantaa\nMulle elon päiväkin tääl kohdussansa\nVoittoo monta vaihka kadot suuret tein.\nTuossahan mun emoseni armas vielä\nAina omanani, omanani aina\nEtäisihin aikoin! Oi mi onni, onni! (Halailee häntä)\n\nELINA. En sua koskaan heitä, kaunis tyttärein.\n\nALMA. En sua koskaan heitä, kallis kallis äiti!\nYhdessä me suremme ja iloitsemme,\nYhdessä me elämämme kiirastamme\nPyhäin kaltaseksi alla rauhan viirin.\nJa niin viimein, koska tyyni ilta onpi,\nKuolon enkel' kolkuttakoon ovellemme,\nMeitä kutsuen, ja seuraammepa häntä\nHymyhuulin, kuni vaimo hurskas tuolla,\nValkeuteen ihmeelliseen käärittyinä.\n\nKASPER. Oi mun Elinain, jo käännä lehti, käännä!\n\nELINA. Minä teen sen, sillä sydämmeni tahtoo\nKauvas pois jo heittää teeskellyksen peiton. --\nTyttäreni, anna anteeks tämä ilve;\nYksi aate lemmen helleydest oil se,\nYksi aate, joka ilon kirkasteeksi\nMurheen teki, läpikäytäväksi laaksoks\nPyhän vuoren kiirehelle päivän loistoon.\nOilpa syy viel tärkeämpi kiihotteena\nLeikkiin: koetella tämän myrskyn kautta\nMiltä voimas näyttivät; ja niinpä toivos,\nJoinkin rohkean, nyt saavuttanut olet.\nKuitenkin viel karkaa päälles myrsky toinen,\nToki lentäenpä uljaal vinkunalla\nToivon kulta-kyhkysparvena se rientää,\nMutta ehkä tuimempana ensimmäistä;\nSillä ääretön on kimmeltävä parvi.\n\nALMA. Mitä, äiti? -- Kuinka ymmärtäisin tämän?\nPian! Päästäkäät mua tästä häiriöstä!\n\nELINA. Mitä äsken tuhona me kertoilimme,\nTämä kaikki myötäkäymiseksi muuttuu,\nKoska totuus leikitsevän valheen siirtää.\nKuule siis ja usko mitä ilmoitamme:\nLeonard viel elää; kohta hänen näet,\nTulleheena lainehitten karkeloista.\n\nKASPER. Kaikkialla rauha mailman tantereilla;\nTurkki makaa kuorsaten ja Hellas nousee.\n\nCONON. Minä rakkauden lähettiläs olen,\nMinä vanha; mutta kaino on tuo nuori.\nAuta, Amor, huuliltani tämä sana:\nIhanaista Almaa lempii Kilian.\n\nALMA. Hurjat miehet, hurjat vaimot! mitä juonta,\nMitä mieletöntä narritusta teiltä,\nArmottomat, kohtaan Almaa katalaa?\n\nELINA. Totuus kaikki!\n\nKASPER.               Totuus kirkas!\n\nALMA. Pyörtyvänä vuoren jyrkällä mä seison,\nJa mun joko nielee hirvittävä hauta,\nTahi ottavat mua helmaans enkelit!\nLaupeutta, ystäväni, laupeutta!\n\nELINA. Sinä todeks pelkäät uskoo mitä kuulit,\nEikä ihme, koskenahan onnes vuotaa.\nToki mietiskele, ja sä huomat kohta,\nEttä autuutes on vissi. Eihän taida\nYstävyyden pilaleikki murheel päättää\nMitä ilolla hän alkoi, mahdotonta;\nVaan päinvastoin varjost valkeuteen käy hän,\nEikä ystäväänsä haavotuksi heitä.\nÄlä aattele niin hirveätä meistä!\nSillä jos nyt valheeks muuttaisimme tämän\nMitä ihaninta sulle lupasimme,\nPyöveleitäs oltas me, ei ystäviäs.\nAlma, usko mitä ilmoitamme!\n\nALMA. Jumal'! mitä uskoisin ja aattelisin?\n\nELINA. Mitä sulle sanomme ja vakuutamme.\n\nALMA. Mitä mulle sanotte ja vakuutatte?\nSankaat, sankaat sanomanne uudestaan!\n\nELINA. Mereltä on Leonard, sun veljes, tullut.\n\nKASPER. Rauhassahan rakentelee Kreikalainen\nNäkemättä haamettakan Turkin parrast.\n\nALMA. Mitä lausui Conon? Sanan, joka tuntui\nKaiken taivaan kohtuhuunsa sulkenneeks!\n\nCONON. Kilian nyt Alman kullaksensa tahtoo.\n\nALMA. Mitä tahdon minä?\n\nCONON.                  Lupauksen sai hän\nVarhain kyllä, onnellinen Kilian.\n\nALMA. Mikä päivä tämä? Oi! mun ympärilläin\nMikä hämärän ja valkeuden valhe!\nNytpä: millon taasen silmä kauvas kantaa\nHalki avaruuden äärettömän helman,\nJossa kultapallot hymiseväs pauhus\nYmpärsinkoilevat, ylistäen luojaans;\nMutta katso: taasenpa nyt hämäräinen\nPyhä peittää mun, ja vaipua sen kohtuun\nTahtoisin mä uneksumaan ainiaaksi\nIjankaikkisuuden autuasta unta. --\nMutta pois jo kauvas tämä houre\nVallaton ja jalosti nyt iloitkamme,\nSillä ankarahan toki tämä hetki.\nYstävät, nyt iloitkamme, iloitkamme!\n\nKASPER. Iloitkamme kaikki ilon iltana!\n\nALMA. Armahin mun isäni, mun äitini! (Ottaa heitä molempia kädestä)\n\nELINA. Alma, sinua mä kiitän.\n\nKASPER.                       Seppel tänne!\nSeppel koristeeksi hänen kulmillensa!\nAlma, sydämmeni ihastus ja aarre,\nKalliona seisoit koetuksen myrskys.\n\nELINA. Alma, kaikki palkinnut on tämä ilta\nNähdyt vaivani; jos niitä nähnyt olen\nTähtes sinun, joka sieväst ylenit.\n\nKASPER. Niin hän kasvoi, hyöstyi, tässä hän nyt seisoo\nEdessämme valmihiina miehelään.\nConon, eikö ole tässä emännäksi\nUroollesi? Mitä! Sinä seisot tuossa\nKuni vanha, tietoviisas tarhapöllö\nAatoksissas, miesi.\n\nCONON.              Tiedä, tämä hetki\nIhanasti hengittää mun sieluhuuni. --\nKorkeaksi katson Kilianin onnen.\n\nKASPER. Siis jo saata huoneesemme sankaris,\nSekä ylkä että meren uljas peikko.\n\nCONON. Käynpä täyttämiseen tämän illan riemun.\n\nKASPER. Riennä, että lyömme kerran naulaa kantaan!\n\nCONON. Minä menen. (Menee)\n\nKASPER.            Riennä!\n\nALMA. Toki viipykäätte!\n\nKASPER. Miksi viipyisi hän enään poikinensa,\nMiksi, likkaseni? (Ottaa häntä kädestä)\n\nALMA. (Laskien toisen kätensä Elinan olalle) Oi mun äitini,\nAnna mulle jalo tyyneytes, anna!\n\nKASPER. Ole rauhas, tyttö, näiden kahden tynkön\nNojalla kuin kahden vuoren.\n\nALMA.                       Ei! He tulkoot.\nMinä jalona ja uneksuen seison.\n\n(1869-70).\n\n\n\n"]