[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6JMPIE_gtGQyW1CygCUdUljmD5UU_1QADBZMydHqGx8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},740,"Sota ja rauha IV","Tolstoi, Leo",1828,1910,"740-tolstoi-leo-sota-ja-rauha-iv","740__Tolstoi_Leo__Sota_ja_rauha_IV","Historiallinen romaani","romaani",[],[15,16],"klassikot","venalainen","fi",1869,1908,90511,579015,false,45298,[25,26,27,28,29],"Aristocracy (Social class) -- Russia -- Fiction","Historical fiction","Napoleonic Wars, 1800-1815 -- Campaigns -- Russia -- Fiction","Russia -- History -- Alexander I, 1801-1825 -- Fiction","War stories",[31,32,33,34],"Classics of Literature","Historical Novels","Novels","Russian Literature","\"Sota ja rauha IV\" by graf Leo Tolstoy is a literary work published in 1869. Set during the Napoleonic Wars, this epic follows five interlocking narratives of Russian aristocratic families as they navigate the French invasion of Russia and its aftermath. Tolstoy blends fictional storytelling with philosophical discussions about war, power, and history. Drawing from primary sources and personal military experience, he creates a sweeping panorama that challenged conventional fiction, offering both intimate character portraits and grand historical commentary on Napoleon's impact on Tsarist society. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Seppänen, Rob. A.",371,"Laaja historiallinen romaani kuvaa Venäjän aristokratian elämää ja kohtaloita Napoleonin sotien pyörteissä 1800-luvun alussa. Teos seuraa useiden sukujen vaiheita Pietarin salongeista Borodinon taistelukentille yhdistäen yksilölliset kokemukset suuriin historiallisiin tapahtumiin.","Leo Tolstoin 'Sota ja rauha IV' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 740.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SOTA JA RAUHA IV\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nSuomensi Rob. A. Seppänen\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1908.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nPietarin korkeimmissa piireissä kävi tähän aikaan monimutkainen\ntaistelu Rumjantsevin, ranskalaisten, Maria Feodorovnan, tsesarevitshin\nja muidenkin puolueiden välillä kiivaimmin kuin koskaan ennen ja\ntavallisuuden mukaan kaikui tässä taistelussa ylinnä hovikuhnurien\nhurina. Mutta Pietarin levollinen ja ylellinen elämä, jota\nhuolestuttivat ainoastaan elämän näköhäiriöt ja harhakuvat, kulki\nentistä menoaan. Kun elämä kulki tätä menoaan, täytyi ponnistelemalla\nponnistella voidakseen tuntea ja käsittää sitä vaaraa ja tukalaa\nasemaa, jossa Venäjän kansa nyt oli. Entisekseen kyläiltiin,\nentisekseen pidettiin tanssiaisia, ranskalainen teatteri oli ennallaan,\nentiset olivat hovien harrastukset ja ennallaan virkamiesten pyyteet ja\njuonet. Ainoastaan kaikista korkeimmista piireistä koetettiin\nhuomauttaa muille nykyisen aseman vaikeutta. Hienosittain kerrottiin,\nkuinka vastakkaisesti menetteli kumpikin keisarinna näin raskaiden\nolojen vallitessa. Keisarinna Maria Peodorovna, joka oli huolissaan\nhänen alaistensa armeliaisuus- ja kasvatuslaitosten hyvinvoinnista,\nkäski muuttamaan kaikki instituutit Kasaniin ja näiden laitosten kaikki\nesineet olivat jo laitetut valmiiksi lähettämistä varten. Keisarinna\nElisabet suvaitsi taas vastata hänelle ominaisen venäläisen\nisänmaanrakkauden tunteen elähyttämänä kysymykseen, mitä määräyksiä hän\nsuvaitsisi antaa, ettei hän voi hallituslaitoksiin nähden antaa\nminkäänlaisia määräyksiä, koska se on hallitsijan asia. Siitä taas,\nmikä suorastaan riippui hänestä itsestään, hän suvaitsi sanoa vain sen\nverran, että hän matkustaa Pietarista viimeisenä.\n\nElokuun 26 p:nä, samana päivänä, jolloin oli Borodinon taistelu,\npidettiin Anna Pavlovnalla iltama, jonka loistokohtana oli oleva\npiispan kirjeen lukeminen, joka kirje oli kirjotettu silloin, kun\nhallitsijalle lähetettiin pyhän Sergein kuva. Tätä kirjettä pidettiin\nisänmaallisen hengellisen kaunopuheisuuden näytteenä. Sen oli lukeva\nitse ruhtinas Vasili, joka oli tunnettu lukutaidostaan. (Hänhän luki\nkeisarinnan luona.) Lukutaitona pidettiin sitä, että osasi kovalla,\nlaulavalla äänellä, vuoroin vihlovan haikeasti ujeltaen, vuoroin\nhennosti valittaen juoksuttaa sanoja virtanaan vähääkään välittämättä\nniiden merkityksestä, niin että väleensä osui ujellus, väleensä taas\nvalitus aivan sattumalta milloin millekin sanalle. Tällä lukemisella\nsamoin kuin yleensä kaikilla Anna Pavlovnan iltamilla oli valtiollinen\nmerkitys. Iltamaan piti tulla muutamia korkea-arvoisia henkilöjä, joita\noli häväistävä heidän käyntinsä tähden ranskalaisessa teatterissa, vaan\ntoiselta puolen oli heissä herätettävä vireille isänmaallinen mieliala.\nVäkeä oli jo saapunut melkoisen kosolta, mutta kun Anna Pavlovna ei\nvielä nähnyt salissa kaikkia niitä, joita tarvittiin, ei hän vielä\nryhtynyt luettamaan kirjettä, vaan kuletti keskustelua yleisissä\nasioissa.\n\nPäivän uutisena Pietarissa oli tänään kreivitär Besuhovan sairaus.\nKreivitär oli muutamia päiviä takaperin äkkiä sairastunut, ei ollut\nvoinut käydä muutamissa kokouksissa, joiden kaunistus hän oli ja hän\nkuului kieltäytyneen ottamasta ketään vastaan sekä oli niiden\nkuuluisien pietarilaisten lääkärien asemasta, jotka tavallisesti olivat\nhäntä hoitaneet, antautunut jonkun italialaisen lääkärin hoidettavaksi,\njoka koetti parantaa häntä jollain uudella ja oudolla tavalla.\n\nKaikki tiesivät varsin hyvin, että hurmaavan kreivittären sairaus\njohtui sopimattomuudesta mennä naimisiin yht'aikaa kahden miehen kanssa\nja että italialaisen hoito tarkotti tuon sopimattomuuden poistamista,\nmutta Anna Pavlovnan läsnäollessa ei kukaan uskaltanut edes\najatellakaan tätä, vaan näytti siltä, niin kuin ei kukaan olisi tiennyt\nasiasta mitään.\n\n-- _On dit que la pauvre comtesse est très mal. Le médecin dit que\nc'est l'angine pectorale_.\n\n-- _L'Angine! Oh, c'est une maladie terrible!_\n\n-- _On dit que les rivaux se sont reconciliés grâce à\nl'angine_...[1]\n\nSanaa _angine_ toistettiin hyvin mielellään.\n\n-- _Le vieuz comte est touchant à ce qu'on dit. Il a pleuré comme un\nenfant, quand le médecin lui a dit que le cas était dangerex_.\n\n-- _Oh, ce serait une perte terrible. C'est une femme ravissante_.\n\n-- _Vous parlez de la pauvre comtesse_, -- sanoi Anna Pavlovnna\ntullen lähemmäksi. -- _J'ai envoyé savoir de ses nouvelles. On m'a\ndit qu'elle allait un peu mieux. Oh, sans doute, c'est la plus\ncharmante femme du monde_, -- sanoi Anna Pavlovna hymyillen omalle\ninnostukselleen. -- _Nous appartenons à des camps différents, mais\ncela ne m'empêche pas de l'estimer, comme elle le mérite. Elle est bien\nmalheureuse_,[2] -- lisäsi Anna Pavlovna.\n\nEräs varomaton nuori herra, joka luuli, että Anna Pavlovna näillä\nsanoillaan kohotti hieman kreivittären sairauden salaisuutta verhoavaa\nesirippua, lausui ihmettelynsä siitä, ettei oltu kutsuttu tunnettuja\nlääkärejä, vaan kreivitärtä hoiti puoskari, joka voi antaa vaarallisia\nlääkkeitä.\n\n-- _Vos informations peuvent être meilleures que les miennes_, --\nsanoa tokasi Anna Pavlovna yht'äkkiä kärkevästi kokemattomalle\nnuorukaiselle. -- - _Mais je sais de bonne source quece médecin est\nun homme, très savant et très habile. C'est le médecin intime de la\nreine d'Espagne_.[3]\n\nMasennettuaan täten nuorukaisen kääntyi Anna Pavlovna Bilibiniin,\njoka eräässä toisessa ryhmässä otsa rypyssä, mutta nähtävästi\naikoen suoristaa rypyt kertoakseen erään tärkeän asian, puhui\nitävaltalaisista.\n\n-- _Je trouve que c'est charmant_.[4] -- puhui hän eräästä\ndiplomaattisesta asiapaperista, jonka mukana oli Wieniin lähetetty ne\nitävaltalaiset sotaliput, jotka oli vallannut Wittgenstein, _le hèros\nde Pétropol_[5] (joksi häntä sanottiin Pietarissa).\n\n-- Kuinka, kuinka se oli? -- kysyi Anna Pavlovna Bilibiniltä saaden\nsyntymään hiljaisuuden tuon tärkeän asian kuulemiseksi, jonka hän jo\ntiesi.\n\nJa Bilibin toisti seuraavat sanat diplomaattisesta kirjeestä, jonka hän\noli sepittänyt:\n\n-- _L'Empereur renvoie les drapeaux autrichiens_, -- sanoi\nBilibin, -- _drapeaux amis et égarés qu'il a trouves hors de la\nroute_,[6] -- lopetti Bilibin laskien otsansa rypyistä.\n\n-- _Charmant, charmant_![7] -- virkkoi ruhtinas Vasili.\n\n-- _C'est la route de Varsovie peut-être_,[8] -- lisäsi ruhtinas\nHippolyt yht'äkkiä kovalla äänellä.\n\nKaikki katsahtivat häneen käsittämättä, mitä hän oli sanoillaan\ntarkottanut. Ruhtinas Hippolyt myöskin silmäili ympärilleen eloisin\nihmetyksen katsein. Hänkään samoin kuin muut ei käsittänyt, mitä hänen\nsanomansa sanat tarkottivat. Diplomaattisen virka-uransa aikana hän oli\nhuomannut monesti, että tällä tavoin äkkiarvaamatta lausutut sanat\nolivat tuntuneet terävältä sukkeluudelta ja hän sanoi nyt nuo\nensimäisinä kielelle tulleet sanat ilman muuta kaiken varalta. \"Saattaa\nolla, että ne tekevät hyvän vaikutuksen\", ajatteli hän, \"vaan jos eivät\ntee, osaavat he kyllä auttaa asian\". Ja juuri silloin, kun painostava\näänettömyys oli parhaiksi päässyt syntymään, saapuikin se liian vähän\nisänmaataan rakastava henkilö, jota Anna Pavlovna oli odottanut\nkäännyttämistä varten. Anna Pavlovna pyysi hymyillen ja sormeaan\nheristäen Hippolytille ruhtinas Vasilia pöydän ääreen, ojensi tälle\nkaksi kyntteliä ja käsikirjotuksen ja pyysi alkamaan. Kaikki vaipui\näänettömyyteen.\n\n-- \"Kaikkeinarmollisin Keisari!\" -- alkoi ruhtinas Vasili juhlallisen\nankarasti ja loi katseen yleisöön ikään kuin kysyen, oliko kellään\nmitään sitä vastaan. Mutta kukaan ei virkkanut mitään. --\n\"Ikimuistoinen Moskovan pääkaupunki, Uusi Jerusalem, ottaa vastaan\n_oman_ Kristuksensa\", -- singahutti hän yht'äkkiä voimakkaasti\nsanan _oman_, -- \"niin kuin äiti, joka sulkee syliinsä rakastetut\npoikansa ja nähdessään halki syntyvän pimeän sinun valtakuntasi\nkirkkaan loisteen se laulaa riemuiten; Hosianna, siunattu olkoon hän,\njoka tulee!\"\n\nNämä viimeiset sanat veti ruhtinas Vasili surkealla äänellä.\n\nBilibin tarkasteli huolellisesti kynsiään ja monet näyttivät arkailevan\nja aivan kuin kysyvän, mitä pahaa he olivat tehneet. Anna Pavlovna\nlausui jo supattamalla edelleen, kuten vanha mummo, joka höpisee\nrippirukousta: \"Levittäköön julkea ja röyhkeä Goliat...\" -- supatti\nhän.\n\nRuhtinas Vasili jatkoi:\n\n\"Levittäköön julkea ja röyhkeä Goliat Ranskanmaan ääriltä Venäjän\nrajoille kuolemankauhujaan; nöyrä usko, tuo Venäjän Davidin linko,\nmusertaa äkkinäisesti hänen verenhimoisen korskeutensa pään. Tämä pyhän\nSergein kuva, hänen, jonka harrastukset muinoin isänmaan hyvää\ntarkottivat, annetaan Teidän Keisarilliselle Majesteetillenne. Valitan\nkipeätä suruani, että heikkenevät voimani eivät salli minun päästä\nnauttimaan Teidän rakkaiden kasvojenne näkemisestä. Hartaat rukoukseni\nkohti korkeuksia kohotan, jotta Kaikkivaltias ylentäisi vanhurskaiden\njoukon ja armossansa täyttäisi Teidän Majesteettinne aivoitukset.\"\n\n-- _Quelle force. Quel style_![9] -- kuului kehumista lukijalle ja\nsepittäjälle.\n\nAnna Pavlovnan vieraat innostuivat tästä puheesta niin, että he\npuhelivat vielä kauan aikaa isänmaan kohtalosta ja lausuivat kuka\nminkinlaisia mielipiteitä taistelusta, jonka näinä päivinä olisi\npitänyt tapahtua.\n\n-- _Vous verrez_,[10] -- sanoi Anna Pavlovna, -- että huomenna,\nhallitsijan syntymäpäivänä, me saamme tiedon. Minä olen hyvä\naavistamaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nAnna Pavlovnan aavistus kävikin toteen. Seuraavana päivänä pidettiin\nhovissa hallitsijan syntymäpäivän johdosta messu, josta ruhtinas\nVolkonski kutsuttiin kesken pois hakemaan ruhtinas Kutusovilta\nsaapunutta kirjettä. Se oli Kutusovin tiedonanto, jonka hän oli\nkirjottanut taistelupäivänä Tatarinovasta. Kutusof ilmotti, etteivät\nvenäläiset olleet peräytyneet askeltakaan, että ranskalaisten mieshukka\noli paljoa suurempi kuin meidän ja että hän kirjottaa tiedonantoaan\nkaikessa kiireessä saamatta vielä käsiinsä viimeisiä tietoja. Kirje toi\nsiis tiedon voitosta. Ja kirkosta poistumatta kannettiin samassa\nLuojalle kiitos Hänen avustaan ja voitosta.\n\nAnna Pavlovnan aavistus oli käynyt toteen ja kaupungissa vallitsi koko\naamupuolen pyhäinen juhlatunnelma. Kaikki pitivät voittoa saatuna ja\nmuutamat puhuivat jo Napoleonin vangitsemisestakin, hänen\nsyöksemisestään vallasta ja uuden hallitsijan valitsemisesta Ranskalle.\n\nKaukana varsinaisesta työstä ja keskellä hovin elämäntapoja on\ntapausten hyvin vaikea heijastua kaikessa täydellisyydessään ja\nvoimassaan. Yleiset tapaukset väkisinkin ryhmittyvät jonkun yksityisen\ntapahtuman ympärille. Niinpä nytkin, hovipiirien suurin ilo kohdistui\nyhtä paljon siihen, että me olimme voittaneet kuin siihenkin, että\ntieto voitosta oli saapunut nimenomaan hallitsijan syntymäpäivänä.\nKutusovin tiedonannossa mainittiin myöskin venäläisten uhreista, joista\noli mainittu Tutshkof, Bagration ja Kutaisof. Tapauksen surullinenkin\npuoli ryhmittyi väkisinkin täällä Pietarin piireissä yhden tapahtuman,\nKutaisovin kuoleman ympärille. Hän oli ollut kaikkien tuttu, hallitsija\noli häntä rakastanut ja hän oli ollut nuori ja miellyttävä. Tänä\npäivänä tervehtivät kaikki toisiaan sanoilla:\n\n-- Miten ihmeellistä! Keskellä messua. Ja mikä vahinko Kutaisovin\nkuolema! Ah, kuinka ikävää!\n\n-- Enkös sitä jo sanonut Kutusovista? -- puheli nyt ruhtinas Vasili\nylpeänä kuin profeetta. -- Sanoinhan minä aina, että yksistään hän\nkykenee voittamaan Napoleonin.\n\nMutta seuraavana päivänä ei armeijasta saapunut tietoja ja yleinen\nääni muuttui huolestuneeksi. Hovilaisista oli tuskallista sen\ntietämättömyyden tähden, jossa hallitsija häilyi.\n\n\"Ei ole kadehdittava hallitsijan asema!\" puhelivat hovilaiset, jotka\neivät nyt enää ylistelleet Kutusovia, kuten toissa päivänä, vaan\nmoittivat häntä siitä, että hän oli syypää hallitsijan levottomuuteen.\nRuhtinas Vasili ei tänä päivänä enää kehunut suosikkiaan Kutusovia,\nvaan pysyi vaiti, kun puhe kääntyi ylipäällikköön. Sitä paitsi näytti\nillan suussa ikään kuin kaikki kohdistuneen vaivuttamaan Pietarin\nasukkaat hätään ja huoleen: saapui vielä uusi kauhea tieto. Kreivitär\nHelena Besuhova kuoli äkkiä tuohon hirveään tautiin, jota oli\nmielellään mainittu. Suurissa seuroissa puhuttiin julkisesti, että\nkreivitär Besuhova oli kuollut _angine pectorale'n_[11] ankaran\npuuskan vaikutuksesta, mutta läheisissä ystäväpiireissä kerrottiin\ntarkkaan, miten _le médecin intime de la Reine d'Espagne_[12] oli\nmäärännyt Helenalle erästä lääkettä nautittavaksi pienin erin, jotta se\nolisi tehnyt määrätyn vaikutuksen. Mutta kun Helena kärsiessään siitä,\nettä vanha kreivi oli hänelle luulevainen ja siitä, että hänen\nmiehensä, jolle hän oli usein kirjottanut (tuo onneton, leväperäinen\nPierre), ei vastannut hänelle, ottikin hän yht'äkkiä suuren annoksen\nlääkettä ja ehti kuolla suurissa tuskissa ennen kuin ehdittiin antaa\napua. Kerrottiin, että ruhtinas Vasili ja vanha kreivi olivat\nvetämäisillään italialaisen edesvastuuseen, mutta italialainen näytti\nsemmoisia onnettomalta vainajalta saamiaan papereita, että hänet heti\njätettiin rauhaan.\n\nYleinen keskustelu kohdistui kolmeen surulliseen tapaukseen:\nhallitsijan epätietoiseen olotilaan, Kutaisovin kaatumiseen ja Helenan\nkuolemaan.\n\nKolmantena päivänä Kutusovin tiedonannon saapumisen jälkeen tuli\nPietariin eräs tilanomistaja Moskovasta ja ympäri kaupunkia levisi\nsanoma Moskovan luovuttamisesta ranskalaisille. Se oli kauheaa!\nMinkälainen oli hallitsijan asema! Kutusof oli kavaltaja ja ruhtinas\nVasili puhui tyttärensä kuoleman johdosta tehtyjen _visites de\ncondoléance'n_[13] aikana ennen ylistämästään Kutusovista (oli\nanteeksiannettavaa unohtaa surun tähden se, mitä hän oli ennen\npuhunut), ettei sokealta ja turmeltuneelta ukolta voinut odottaakaan\nmitään muuta.\n\n-- Minua ihmetyttää vain se, miten semmoisen miehen käsiin voitiinkaan\nuskoa Venäjän kohtalo.\n\nKun tiedonanto ei vielä ollut virallinen, voitiin sitä toistaiseksi\nepäillä, mutta seuraavana päivänä saapui kreivi Rostoptshinilta\nseuraava tieto:\n\n\"Ruhtinas Kutusovin adjutantti toi minulle kirjeen, jossa ruhtinas\nvaatii minulta poliisi-upseereja saattamaan armeijaa Rjasanin tielle.\nHän sanoo jättävänsä Moskovan suru sydämessä. Hallitsija! Kutusovin\nmenettely ratkaisee pääkaupungin ja Teidän keisarikuntanne kohtalon.\nVenäjä vavahtaa, kun se saa kuulla, että se kaupunki on luovutettu,\njohon on keskitetty Venäjän suuruus ja jossa lepää Teidän esi-isienne\ntomu. Minä seuraan armeijaa. Olen kuletuttanut kaikki pois kaupungista\nenkä enää muuta voi kuin surra isänmaani kohtaloa.\"\n\nSaatuaan tämän tiedon lähetti hallitsija ruhtinas Volkonskia myöten\nKutusoville seuraavan reskriptin:\n\n\"Ruhtinas Mihail Hilarianovitsh! Elokuun 29 p:stä saakka en ole saanut\nmitään tietoja. Moskovan ylipäälliköltä olen kuitenkin saanut\nJaroslavlin kautta sen surullisen sanoman syyskuun 1 p:ltä, että te\nolette päättäneet armeijoinenne jättää Moskovan. Voitte kuvitella\nmielessänne sitä vaikutusta, jonka tämä sanoma on minuun tehnyt ja\nteidän äänettömyytenne ihmetyttää minua vielä enemmän. Minä lähetän\ntämän mukana kenraaliadjutantin, ruhtinas Volkonskin ottamaan teiltä\nselon armeijan asemasta ja niistä syistä, jotka teidät ovat saaneet\ntekemään tämän erittäin surullisen päätöksenne.\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nYhdeksän päivää Moskovan luovuttamisen jälkeen saapui Pietariin\nKutusovin lähetti, joka toi virallisen tiedon Moskovan luovuttamisesta.\nTämä lähetti oli ranskalainen Michaud, joka ei osannut venäjää, mutta\n_quoique étranger, russe de coeur et d'âme_,[14] kuten hän itse\nsanoi itsestään.\n\nHallitsija otti heti vastaan lähetin kabinetissaan Kamenniostrovin\nsaarella olevassa palatsissa. Vaikka Michaud ei ollut kertaakaan nähnyt\nMoskovaa ennen sotaa eikä osannut venäjää, tunsi hän itsensä ylen\nliikutetuksi astuessaan _notre très gracieux souverain'in_[15]\neteen (kuten hän kirjotti) mukanaan tieto Moskovan palosta, _dont les\nflammes éclairaient sa route_.[16]\n\nVaikka Michaudin haikean surun lähteenä olisi pitänyt olla jonkun muun\nseikan kuin sen, josta venäläisten suru kumpusi, olivat hänen kasvonsa\nkuitenkin niin murheelliset, kun hänet oli saatettu hallitsijan\nkabinettiin, että hallitsija heti kysyi häneltä:\n\n-- _M'apportez-vous de tristes nouvelles, colonel_?[17]\n\n-- _Bien tristes, sire_, -- vastasi Michaud ja loi huoaten\nkatseensa maahan, -- _l'abandon de Moscou_.[18]\n\n-- _Aurait on livré mon ancienne capitale sans se battre_,[19] --\nvirkkoi nopeasti hallitsija yht'äkkiä sävähtäen.\n\nMichaud kertoi kunnioittavasti sen, minkä Kutusof oli hänen käskenyt\nkertoa ja nimenomaan sen, että Moskovan luona oli ollut mahdoton\ntapella ja että kun ei ollut muuta valinnanvaraa kuin menettää joko\narmeija ja Moskova tahi yksistään Moskova, oli sotamarsalkan täytynyt\nvalita viime mainittu.\n\nHallitsija kuunteli ääneti Michaudiin katsomatta.\n\n-- _L'ennemi est-il entre en ville?_[20] -- kysyi hän.\n\n-- _Oui, sire, et elle est en cendres d l'heure qu'il est. Je l'ai\nlaissée toute en flammes_,[21] -- sanoi Michaud päättävästi, mutta\nvilkaistuaan hallitsijaan hän samassa kauhistui sitä, mitä oli sanonut.\n\nHallitsijan hengitys muuttui tiheäksi ja raskaaksi, hänen\nalahuulensa rupesi vapisemaan ja kauniisiin sinisiin silmiin kohahti\nsilmänräpäyksessä kyynelten kosteus.\n\nMutta tätä kesti vain hetken ajan. Yht'äkkiä hallitsija synkistyi aivan\nkuin moittien itseään heikkoudesta ja nostettuaan päänsä pystyyn hän\nsanoi lujalla äänellä Michaudille:\n\n-- _Je vois, colonel, par tout ce qui nous arrive, que la Providence\nexige de grands sacrifices de nous... Je suis prêt à me soumettre à\ntoutes Ses volontés; mais dites moi, Michaud, comment avez-vous l'aissé\nl'armee, en voyant ainsi, sans coup férir, abandonner mon ancienne\ncapitale? N'avez-vous pas aperçu du découragement_?...[22]\n\nHuomatessaan _tres gracieux souverain'insa_ tyyntyvän tyyntyi\nMichaudkin, mutta hallitsijan suoraan, asian ydintä koskevaan\nkysymykseen, joka vaati myöskin suoraa vastausta, hän ei vielä ehtinyt\nvalmistaa vastausta.\n\n-- _Sire, me permettrez-vous de vous parler franchement en loyal\nmilitaire_?[23] -- sanoi hän aikaa voittaakseen.\n\n-- _Colonel, je l'exige toujours_, -- sanoi hallitsija.\n-- _Ne me cachez rien, je veux savoir absolument ce qu'il en\nest_.[24]\n\n-- _Sire!_ -- virkkoi nyt Michaud hieno, tuskin huomattava hymy\nhuulilla, ehdittyään valmistaa vastauksensa kepeän ja kunnioittavan\n_jeu de mots'in_[25] muotoon.\n\n-- _Sire! J'ai laissé toute l'armée de puis les chefs jusqu'au\ndernier soldat, sans exception, dans une crainte épouvantable,\neffrayante_...[26]\n\n-- _Comment ça?_ -- keskeytti hallitsija ankaran näköisenä. --\n_Mes russes se laisseront-ils abattre par le malheur!...\nJamais_![27]\n\nTätä juuri oli Michaud odottanutkin alkaakseen sanaleikkinsä.\n\n-- _Sire_, -- sanoi hän kunnioittavan eloisa sävy sanoissa, --\n_ils craignent seulement que Votre Majesté par bonté de coeur ne se\nlaisse persuader de faire la paix. Ils brûlent de combattre_, --\npuhui Venäjän kansan valtuutettu, -- _et de prouver à Votre Majesté\nparle sacrifice de leur vie, combien ils lui sont devoués_...[28]\n\n-- _Ah_! -- sanoi hallitsija lyöden Michaudia olkapäähän\ntyyntyneenä ja silmissä lempeä katse. -- _Vous me tranquillisez,\ncolonel_.[29]\n\nHallitsija laski päänsä kumaraan ja oli vähä aikaa ääneti.\n\n-- _Eh bien, retournez à l'armée_, -- sanoi hän suoristautuen koko\npituuteensa ja lempein, majesteetillisin liikkein kääntyen Michaudiin\npäin, -- _et dites à nos braves, dites à tous mes bons sujets partout\noú vous passerez, que quand je n'aurai plus aucun soldat, je me\nmettrai, moi même, à la têtê de ma chère noblesse, de mes bons paysans\net j'userai ainsi jusqu'à la dernière ressource de mon empire. Il m'en\noffre encore plus que mes ennemis ne pensent_, -- puhui hallitsija\ninnostumistaan innostuen. -- _Mais si jamais il fut écrit dans les\ndecrets de la Divine Providence_, -- sanoi hän nostaen kauniit,\nlempeät ja innostusta hehkuvat silmänsä taivasta kohti, -- _que ma\ndinastie dût cesser de régner sur le trône de mes ancêtres, alors,\naprès avoir épuisé tous les moyens qui sont en mon pouvoir, je me\nlaisserai croître la barbe jusqu'ici_ (hallitsija osotti kädellään\npuoleen rintaansa), _et j'irai manger des pommes de terre avec le\ndernier de mes paysans plutôt, que de signer la honte de ma patrie et\nde ma chère nation, dout je sais apprécier les sacrifices_...[30]\n\nSanottuaan nämä sanat kiihtyneellä äänellä käännähti hallitsija\nyht'äkkiä selin ikään kuin tahtoen salata Michaudilta silmiinsä\nnousseet kyyneleet ja meni kabinettinsa takaosaan. Seisottuaan siellä\nmuutaman tuokion palasi hän pitkin askelin takasin Michaudin luo ja\npuristi voimakkain liikkein tämän kättä vähän kyynärpään alapuolelta.\nHallitsijan kauniit, sävyisät kasvot punastuivat tulipunaisiksi ja\nhänen silmissään liekehti lujuuden ja vihan hehku.\n\n-- _Colonel Michaud, n'oubliez pas ce que je vous dis ici; peut-être\nqu'un jour, nous le rappellerons avec plaisir.... Napoléon ou moi_,\n-- sanoi hallitsija rintaansa koskettaen. -- _Nous ne pouvons plus\nrégner ensemble. J'ai appris à le connaître, il ne me trompera\nplus_...[31]\n\nHallitsija vaikeni synkein kasvoin. Kuultuaan nämä sanat ja nähtyään\nhallitsijan silmissä lujan päättäväisyyden ilmeen tunsi Michaud\n_guoique étranger, mais russe de coeur et d'âme_[32] itsensä tänä\njuhlallisena hetkenä _entousiasme par tout ce qu'il venait\nd'entendre_[33] (kuten hän jälestäpäin sanoi) ja hän lausui ilmi\nsekä omat että Venäjän kansan tunteet, jonka valtuutettuna hän piti\nitseään, seuraavin sanoin:\n\n-- _Sire!_ -- sanoi hän. -- _Votre Majesté signe dans ce moment\nla gloire de la nation et le salut de l'Europe_.[34]\n\nPäätään kumartaen laski hallitsija Michaudin menemään.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSilloin kun puolet Venäjää oli vihollisen vallassa ja Moskovan asukkaat\npakenivat kaukaisiin lääneihin ja nostoväkijoukkoja nousi toinen\ntoisensa perästä puolustamaan isänmaata, kuvastuu väkisinkin meidän\nmieleemme, jotka emme tuona aikana eläneet, semmoinen ajatus, että\nkaikki venäläiset, niin suuret kuin pienetkin, panivat alttiiksi\nkaikkensa, koettivat uhrata itsensä, pelastaa isänmaansa tai surra sen\nonnettomuutta. Kaikki sen ajan kertomukset ja kuvaukset puhuvat\nainoastaan venäläisten uhrautuvaisuudesta, isänmaanrakkaudesta,\nepätoivosta, tuskasta ja sankariudesta. Todellisuudessa ei asianlaita\nkuitenkaan ollut näin. Meistä asia tuntuu siltä vain siksi, että me\nnäemme entisyydestä -- yksistään sen ajan yleisen historiallisen\nharrastuksen, mutta emme näe kaikkia niitä yksityisiä, inhimillisiä\nharrastuksia, joita ihmisissä oli. Mutta nuo nykyisyyden\nyksityiskohtaiset harrastukset ovat todellisuudessa yleisiä\nharrastuksia niin paljon merkitsevämmät, ettei niiden tähden koskaan\ntunneta (eikä se ole ollenkaan edes huomattavissakaan) yleistä\nharrastusta. Suuri osa sen ajan ihmisiä ei kiinnittänyt huomiota\nasioiden yleiseen kulkuun, vaan heitä johtivat pelkästään nykyisyyden\nomakohtaiset harrastukset. Mutta juuri nämä ihmiset olivat sen ajan\nhyödyllisimpiä vaikuttajia.\n\nNe taas, jotka koettivat päästä käsittämään asioiden yleistä kulkua ja\nuhrautuvaisuudellaan ja sankariudellaan tahtoivat ottaa osaa tuohon\nkulkuun, olivat yhteiskunnan hyödyttömimpiä olijoita. He näkivät kaikki\nnurinkurisena ja kaikki se, minkä he tekivät yleistä asiaa auttaakseen,\nosottautui olevan hyödytöntä hölynpölyä, kuten Pierren ja Mamonovin\nrykmentit, jotka rosvosivat venäläisiä kyliä, vanu, jota rouvat\nnyhtivät, mutta joka ei milloinkaan joutunut haavotetuille j.n.e.\nNiidenkin puheista, jotka alinomaa viisastellakseen ja tunteitaan\nilmaistakseen pitivät ääntä Venäjän silloisesta asemasta, kuulosti\nväkisinkin teeskentelyn ja valheen tai hyödyttömän ihmisten moittimisen\nja vihan kaiku, ihmisten, joita syytettiin semmoisesta, johon ei kukaan\nvoinut olla syyllinen. Tiedonpuun hedelmän syömisen kielto paistaa\nkaikista selvimpänä historiallisissa tapahtumissa. Ainoastaan\nitsetiedoton työ kantaa hedelmän, vaan se ihminen, joka esittää jotain\nosaa historiallisessa tapahtumassa, ei koskaan ymmärrä sen merkitystä.\nJos hän koettaa sitä ymmärtää, saa hän hämmästyksekseen nähdä, että se\non hyödytöntä.\n\nSen merkitys, mikä tällöin Venäjällä tapahtui, pysyi sitä\nnäkymättömämpänä, kuta läheisemmin ihminen otti siihen osaa. Pietarissa\nja Moskovasta kaukana olevissa lääneissä murehtivat naiset ja nostoväen\npukimissa olevat miehet Venäjän ja pääkaupungin kohtaloa ja puhuivat\nuhrautuvaisuudesta y.m. Mutta armeijassa, joka peräytyi Moskovan taa,\ntuskin ollenkaan puhuttiin ja ajateltiin Moskovasta eikä kukaan sen\npaloa katsoessaan vannonut kostoa ranskalaisille, vaan sen sijaan\najateltiin ensin kolmannespalkan saamista, seuraavaa levähdyspaikkaa,\nkaupustelija-Maijoja y.m.s.\n\nNikolai Rostof otti ilman minkäänlaista uhrautuvaisuuden tarkotusta\nläheistä ja pitkällistä osaa isänmaan puolustukseen vain sattumalta,\nkoska sota oli yllättänyt hänet palvelusaikanaan ja sen vuoksi hän ei\nollenkaan ajatellut epätoivoisesti eikä synkästi järkeillen sitä, mitä\nsilloin Venäjällä tapahtui. Jos häneltä olisi kysytty, mitä hän\najattelee Venäjän silloisesta asemasta, olisi hän vastannut, ettei\nhänellä ole mitään ajattelemista, sillä sitä varten on olemassa Kutusof\nynnä muut, vaan että hän oli kuullut olevan muodosteillaan uusia\nrykmenttiä, että siis tullaan tappelemaan vielä kauan aikaa ja että\nnykyisten olojen vallitessa ei ele ollenkaan mikään ihme, että hän\nparin vuoden kuluttua saa komennettavakseen rykmentin.\n\nKun hän tällä tavoin ajatteli asioita, otti hän vastaan sen tiedon,\nettä hänet oli komennettu Voroneschiin ostamaan hevosia divisioonan\ntarpeiksi, ollenkaan surkeilematta sitä, ettei hän saakaan ottaa osaa\nviimeiseen taisteluun, päinvastoin hän oli tästä sanomattoman\nhyvillään, jota hän ei suinkaan salannut ja jonka hänen toverinsa\nymmärsivät aivan hyvin.\n\nMuutamia päiviä ennen Borodinon taistelua sai Rostof rahat ja paperit\nkäteensä ja lähetettyään husareja matkalle edeltäpäin hän läksi\nVoroneschiin kyytihevosilla.\n\nAinoastaan se, joka on ollut muutamia kuukausia yhtä päätä sota- ja\ntaisteluelämän ilmapiirissä, voi käsittää sen nautinnon, jota Nikolai\nRostof nyt tunsi, kun hän oli menossa pois siitä piiristä, joka oli\nollut sotaväen, muonanhankinnan, muonakuormien ja sairaaloiden alueena.\nKun hän sai nähdä kyliä, joissa ei ollut sotamiehiä, kuormarattaita\neikä leirin läheisyyden likaisia jälkiä, vaan musikkoja ja akkoja,\nherraskartanoita, laitumia karjalaumoineen ja kievareita nukkuneine\nisäntineen, valtasi hänet semmoinen ilo, kuin olisi hän nähnyt kaiken\ntämän vasta ensi kerran. Erityisen kauan ihmetyttivät ja ilostuttivat\nhäntä nuo nuoret, terveet naiset, joiden kintereillä ei ollut\nkiekailemassa kymmeniä upseereja, nuo naiset, jotka olivat ylenmäärin\niloisia ja hyvillään siitä, että matkustava upseeri laski leikkiä\nheidän kanssaan.\n\nNikolai saapui yöllä Voroneschiin erääseen ravintolaan mitä\niloisimmalla tuulella, tilasi kaikkea sitä, jota hän ei ollut saanut\narmeijassa pitkiin aikoihin ja seuraavana päivänä hän läksi mitä\nsiloisimmin ajelluin leuvoin ja kauan sitte unohduksissa ollut\nparaati-univormu päällä esittämään itseään viranomaisille.\n\nNostoväen päällikkö oli siviilikenraali, vanha mies, joka näytti\npitävän sotilasammattiaan ja -arvoaan pelkkänä huvina. Hän otti\nNikolain vastaan äkäsesti (luullen, että se oli sotilaallista) ja\nmerkitsevästi ja hän teki Nikolaille kysymyksiä aivan kuin hänellä\nolisi ollut siihen oikeus ja aivan kuin arvostellen asian yleistä menoa\nhyväksyi muutamia Nikolain vastauksia, vaan muutamia ei. Nikolai oli\nniin iloisella päällä, että tämä tuotti hänelle suurta huvia.\n\nNostoväen päälliköltä Nikolai meni kuvernöörin luo. Kuvernööri oli\npieni, ketterä miehen napelo, erittäin suopea ja vaatimaton. Hän neuvoi\nNikolaille ne siitoslaitokset, joista hän saisi hevosia, suositteli\nerästä kaupungissa olevaa hevoskauppiasta ja erästä 20 virstan päässä\nasuvaa suurtilallista, joilla oli parhaat saatavissa olevat hevoset,\njonka ohella hän lupasi kaikin tavoin auttaa Nikolaita.\n\n-- Te olette kreivi Ilja Andrejevitshin poika? Minun vaimoni oli\näitinne hyvä ystävä. Meillä käydään torstaisin, tänään on torstai,\nolkaa hyvä tulkaa luokseni kursailematta, -- sanoi kuvernööri\njättäessään Nikolaille hyvästejä.\n\nKuvernööriltä tultuaan otti Nikolai heti kyytihevoset, käski mukaansa\nvääpelin ja ajoi 20 virstan päähän suurtilallisen siitoslaitokselle.\nVoroneschissa ollessaan tuntui Nikolaista kaikki iloiselta ja kepeältä\nja kaikki sujui ja syntyi häneltä mainiosti, kuten on tavallista\nsilloin, kun ihminen itse on hyvällä mielellä.\n\nSuurtilallinen, jonka luo Nikolai saapui, oli vanha, naimaton ratsuväen\nupseeri, hevostuntija, metsästäjä, mattohuoneen, satavuotisen\nmausteviinan, vanhan unkarilaisen viinin ja mainioiden hevosten\nomistaja.\n\nNikolai teki kaupat pitkittä puheitta ja osti 6 tuhannella 17 oritta\nvälillä pannen (kuten hän sanoi) hevosten oston kauniiksi päätökseksi.\nSyötyään päivällisen ja juotuaan hieman liijemmältä oivaa unkarilaista\nsuuteli Rostof hartaasti isäntää, jonka kanssa hän jo oli tullut\nsinuksi ja läksi mitä iloisimmalla mielellä kurjaa tietä myöten\njouduttautumaan takasin myötäänsä hoputen kyytimiestä kiiruhtamaan,\njotta olisi ehtinyt kuvernöörin kutsuihin.\n\nMuutettuaan toisen puvun, höystettyään itseään hajuvedellä ja\nvaleltuaan päätään kylmällä vedellä läksi Nikolai hieman myöhään\nkuvernöörille, mutta sanat \"_vaut mieut tard que jamais_\"[35]\nvalmiina huulilla.\n\nKuvernöörillä eivät olleet tänä iltana tanssiaiset eikä oltu sanottu,\nettä siellä tanssittaisiin, mutta kaikki tiesivät, että Katarina\nPetrovna tulee soittamaan klavikordilla valsseja ja ekoseeseja ja että\ntanssitaankin ja tässä luulossa saapuivat kaikki kuvernöörille\njuhla-asussa.\n\nMaaseudun seuraelämä oli 1812 aivan samallaista kuin muulloinkin, sillä\nerotuksella vain, että kaupunki oli vilkastunut useiden rikkaiden\nperheiden muuttamisen johdosta Moskovasta ja että elämässä samoin kuin\nkaikessa muussakin, mitä silloin tapahtui Venäjällä, oli havaittavissa\njonkullaista huoletonta, leveää uhkeutta -- viis' siitä, kävi miten\nkävi -- sekä myöskin siinä, että se tympeä keskustelu, jonka esineenä\nehdottomasti oli sää ja yhteiset tuttavat, koski nyt Moskovaa, armeijaa\nja Napoleonia.\n\nSeura, joka kokoontui kuvernöörin luo, oli Voroneschin parhainta väkeä.\n\nNaisia oli hyvin paljon, joukossa oli muutamia Nikolain moskovalaisia\ntuttuja. Mutta vieraiden kesken ei ollut ainoatakaan semmoista miestä,\njoka olisi kyennyt kilpailemaan Yrjön ritarin, hevosenostaja-husarin ja\nsamalla hyväsydämisen ja sirokäytöksisen kreivi Rostovin rinnalla.\nMiehisiä vieraita oli eräs vangiksi joutunut italialainen Ranskan\narmeijan upseeri ja Nikolai tunsi, että tämän vangin läsnäolo korottaa\nentistä enemmän hänen, venäläisen sankarin, merkitystä. Italialainen\noli kuin mikäkin voitonmerkki. Nikolai tunsi tämän ja hänestä näytti,\nettä kaikki muutkin ajattelivat italialaisesta samalla lailla ja\nNikolai osotti tuota upseeria kohtaan suopeata huomaavaisuuttaan\narvokkaalla ja hillityllä tavalla.\n\nNiin pian kuin Nikolai oli saapunut kuvernöörille husari-univormussaan\nlevittäen ympärilleen hajuvesien ja viinin lemua ja lausunut itse\nmuille ja kuullut muiden sanovan hänelle moneen kertaan: _vaut mieux\ntard que jamais_, keräännyttiin hänen ympärilleen. Kaikkien katseet\nkohdistuivat häneen ja hän tunsi heti paikalla, että hän oli joutunut\nsemmoiseen yleisen suosikin asemaan, joka läänin asukkaiden puolelta\noli odotettavissakin hänen suhteensa, joka aina muulloinkin tuntui\nhivelevältä, mutta joka nyt pitkän ajan jälkeen tuotti hänelle\nerityistä mielihyvän huumausta. Hän ei ollut ainoastaan majapaikkojen,\npysähdysasemien ja suurtilallisen mattohuoneen palvelijattarien\ninnostelevan huomion esineenä, vaan täällä kuvernöörinkin kutsuissa oli\nehtymättömän suuri joukko nuoria, viehättäviä rouvia ja suloisia\nneitoja, jotka kärsimättömästi odottivat vain sitä hetkeä, jolloin\nNikolai olisi kääntynyt heitä puhuttelemaan. Rouvat ja neidot\nkiemailivat hänen kanssaan ja ukkoset alkoivat jo ensi päivänä touhuta\nsaadakseen tuon uljaan, vallattoman husarin naitetuksi ja talttumaan.\nNäiden viimeisten joukossa oli myöskin itse kuvernöörin puoliso, joka\nkohteli Rostovia kuin läheistä sukulaistaan ja sanoi häntä\n_Nicolas'iksi_ ja \"sinuksi\". Katarina Petrovna alkoi todellakin\nsoittaa valsseja ja ekoseeseja, jolloin ruvettiin tanssimaan. Tanssin\naikana hurmasi Nikolai entistä enemmän taitavuudellaan koko läänin\nseuran. Hän ihmetytti kaikkia erityisen rennolla tanssitavallaan ja hän\nihmetteli itsekin tanssitapaansa tänä iltana. Hän ei ollut koskaan\nennen tanssinut Moskovassa sillä tavalla ja siellä hän olisi pitänyt\nsopimattomana ja _mauvais genre_[36] moista liian vapaata\ntanssitapaa. Vaan täällä hän tunsi tarvitsevansa ihmetyttää heidät\nkaikki jollain tavattomalla, jollain semmoisella, jota noiden muiden\ntäytyi pitää tavallisena pääkaupungissa, mutta joka ei vielä ollut\ntiettyä täällä maaseudulla.\n\nKoko illan kohdistui Nikolain suurin huomio erään läänin virkamiehen\nrouvaan, sinisilmäiseen, uhkeaan, viehättävään naiseen. Rostof ei\neronnut juuri hetkeksikään tästä rouvasta, koska hänellä, samoin kuin\nyleensä ilomielisyyden sytyttämillä nuorilla miehillä oli se naivi\nkäsitys, että muiden ihmisten vaimot ovat luodut heitä varten. Hän\npuheli ystävällisesti, mutta samalla hieno kapinahanke mielessä itse\naviomiehen kanssa, miten mainiosti he, Nikolai ja tuon aviomiehen\nvaimo, sopivat keskenään, joskaan tämä seikka ei tullut Nikolain ja\naviomiehen sanoissa ilmi, sillä he olivat vain muuten tuntevinaan ja\ntietävinään sen. Aviomiehellä ei kuitenkaan näyttänyt olevan Nikolain\nkäsitystä ja sen vuoksi hän koetti puhella Nikolaille synkästi. Mutta\nNikolain sydämellinen naivisuus oli niin rajaton, että aviomies\ntahtomattaankin antautui toisinaan Nikolain ilomielisyyden valtaan.\nVaan lopulla iltaa, sikäli kuin rouvan kasvot helakoituivat yhä\npunasemmiksi ja muuttuivat eloisemmiksi, painuivat hänen miehensä\nkasvot entistä murheellisemmiksi ja vakavammiksi, ikään kuin\nkumpasellakin olisi ollut yksi yhteinen määrä iloisuutta, joka väheni\naviomiehessä samassa suhteessa kuin se lisääntyi hänen rouvassaan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNikolai istui lakkaamatta leikkivä hymy huulilla nojatuolissa hieman\nkumarassa ja nojautuneena aivan lähelle vaaleatukkaista rouvaa, jolle\nhän puhui hämäräperäisiä imartelusanoja.\n\nHän muutteli veikeästi tiukoissa ratsuhousuissa olevien jalkojensa\nasentoa, hänestä levisi hajuvesien lemu ja ihaillen sekä vieressä\nistuvaa rouvaa että itseään ja jalkojensa kauniita muotoja hän puheli\nrouvalle, että hän tahtoo ryöstää täältä Voroneschista erään naisen.\n\n-- Minkälaisen?\n\n-- Ihanan, jumalallisen. Hänen silmänsä ovat (Nikolai katsahti\npuhetoveriinsa) siniset, suu korallia, hänen hohtava valkeutensa ...\n(hän katsoi harteisiin) ryhti Dianan...\n\nAviomies tuli heidän luokseen ja kysyi äreästi vaimoltaan, mistä hän\npuhuu.\n\n-- Aa! Nikita Ivanitsh, -- sanoi Nikolai ja nousi kohteliaasti\nseisomaan.\n\nJa aivan kuin tahtoen, että Nikita Ivanitsh ottaisi osaa hänen\nleikinlaskuunsa, alkoi hän kertoa tällekin aikomuksestaan ryöstää erään\nvaaleatukkaisen naisen.\n\nAviomies hymyili kolkosti, hänen rouvansa iloisesti. Hyväntahtoinen\nkuvernöörin rouva tuli heidän luokseen moittivin kasvoin.\n\n-- Anna Ignatjeva haluaa nähdä sinua, _Nicolas_, -- sanoi\nkuvernöörin rouva lausuen sanat \"Anna Ignatjeva\" semmoisella äänellä,\nettä Rostoville selveni samassa hetkessä, että Anna Ignatjeva on hyvin\ntärkeä henkilö.\n\n-- Mennään, _Nicolas_. Lupasithan sinä nimittää itseäsi siten?\n\n-- Tietysti, _ma tante_. Kuka hän on?\n\n-- Anna Ignatjeva Malvintseva. Hän on kuullut sinusta\nsisarentyttäreltään, että sinä olit pelastanut viime mainitun...\nArvaappas!\n\n-- Vähäkös minä olen niitä pelastanut! -- vastasi Nikolai.\n\n-- Hänen sisarentyttärensä, ruhtinatar Bolkonskajan. Hän on täällä\nVoroneschissa tätineen. Kas, miten punastui! Joko tosiaankin?...\n\n-- Ei sinne päinkään, olkaa jo, _ma tante_.\n\n-- No, hyvä on, hyvä on... Soo, vai semmoinen sinä olet!\n\nKuvernöörin rouva vei Nikolain erään pitkän ja hyvin turpean vanhan\nnaisen luo, jonka päässä oli vaaleansininen poimumyssy ja joka\nvast'ikään oli lopettanut korttipelinsä kaupungin kaikista tärkeimpien\nhenkilöiden kanssa. Hän oli Malvintseva, ruhtinatar Marian täti äidin\npuolelta, rikas, lapseton leski ja aina asunut Voroneschissa. Hän\nseisoi maksaen suoritusta pelistä, kun Rostof tuli hänen luokseen.\nMalvintseva siristi tuikeasti ja arvokkaasti silmiään, katsahti\nRostoviin ja jatkoi torailuaan eräälle kenraalille, joka oli häneltä\nvoittanut pelissä. -- Olen erittäin iloinen, rakkaani, -- sanoi Anna\nIgnatjeva ja ojensi Nikolaille kätensä. -- Pyydän käymään luonani.\n\nAnna Ignatjeva puheli vähän aikaa ruhtinatar Mariasta ja tämän\nisävainaasta, josta Malvintseva ei nähtävästi ollut pitänyt ja kyseli\nsitte, mitä Nikolai tiesi ruhtinas Andreista, joka myöskään ei\nnäyttänyt olevan hänen suosiossaan. Sitte laski mahtipontinen vanha\nleski Nikolain menemään uudistaen pyyntönsä tulla käymään hänen\nluonaan.\n\nNikolai lupasi tulla ja punastui taas, kun hän jätti hyvästit\nMalvintsevalle. Ruhtinatar Mariasta mainitessa tunsi Rostof jostain\nkäsittämättömästä syystä kummallista arkuutta, jopa pelkoakin.\n\nMalvintsevan puheilta palatessaan Rostof aikoi mennä uudelleen\ntanssimaan, mutta pieni kuvernöörin rouva laski pullean lihavan kätensä\nNikolain käsivarrelle ja sanottuaan, että hänellä on jotain puhumista\nNikolaille, hän vei tämän divaanihuoneeseen, josta muut hetipaikalla\npoistuivat, jotteivät olisi häirinneet kuvernöörin rouvaa.\n\n-- Kuulehan, _mon cher_, -- sanoi kuvernöörin rouva vakava ilme\npienillä, suopeilla kasvoilla, -- sinun pitäisi tehdä se kauppa.\nTahdotko, että minä toimitan sinut naimisiin?\n\n-- Kenen kanssa, _ma tante_? -- kysyi Nikolai.\n\n-- Ruhtinattaren, Katarina Petrovna sanoo, että se on Lilly, mutta\nminusta se ei ole hän, vaan ruhtinatar. Tahdotko? Olen varma siitä,\nettä sinun _maman_ tulee kiittämään. Tosiaankin, mikä mainio\ntyttö! Eikä hän ole ollenkaan ruma.\n\n-- Ei ollenkaan, -- virkkoi Nikolai aivan kuin pahastuen. -- Minä,\n_ma tante_, en sotamiehenä pyri mihinkään tuppautumaan enkä tahdo\nmistään kieltäytyäkään, -- sanoi Rostof ennen kuin oli ehtinyt punnita\nsanojaan.\n\n-- Muista siis: tämä ei ole leikin asia!\n\n-- Leikin asia!\n\n-- Niin, niin, -- virkkoi kuvernöörin rouva aivan kuin itsekseen\npuhellen. -- Kuulehan, _mon cher, entre autre. Vous êtes trop assidu\nauprès de l'autre, la blonde_.[37] Hänen miehensä on ihan\nsurkeissaan...\n\n-- Eikös mitä, me olemme ystäviä, -- sanoi Nikolai sydämensä\nyksinkertaisuudessa, sillä hän ei osannut ajatellakaan, että hänestä\nniin hauska ajanvietto olisi voinut tuottaa kenellekään ikävyyttä.\n\n\"Minkä tyhmyyden lausuin kuitenkin kuvernöörin rouvalle!\" muistui\nillallispöydässä yht'äkkiä Nikolain mieleen. \"Hän näytti tosiaan\nryhtyvän naittamaan, vaan entä Sonja?\"... Kun hän sitte jätti hyvästiä\nkuvernöörin rouvalle ja tämä hymyillen sanoi hänelle vielä kerran:\n\"pidä siis mielessäsi\", vei hän kuvernöörin rouvan syrjään.\n\n-- Kuulkaahan, totta puhuen, _ma tante_...\n\n-- Mitä, mitä, ystäväni? Mennään tuonne istumaan.\n\nNikolai tunsi yht'äkkiä halua ja tarvetta kertoa kaikki sydämensä\najatukset (semmoiset, joita hän ei olisi kertonut äidilleen,\nsisarelleen eikä ystävilleen) tälle melkein ventovieraalle naiselle.\nKun Nikolai sittemmin muisteli aivan itsestään syntyneen ja\nselittämättömän avomielisyytensä äkkinäistä puuskaa, josta hänelle\nkuitenkin koitui vakavat seuraukset, tuntui siltä (kuten ihmisistä aina\ntuntuu), että hän oli tullut tehneeksi tyhmyyden, vaan hänen\navomielisyytensä puuskasta yhdessä monien muiden pikku tapausten kanssa\naiheutui sekä hänelle että koko hänen kodilleen tavattoman suuret\nseuraukset.\n\n-- Niin, _ma tante. Maman_ on jo kauan aikaa aikonut naittaa\nminut, mutta minua kammottaa jo ajatuskin naida rahojen nähden.\n\n-- Oo, tietysti, ymmärrän, -- virkkoi kuvernöörin rouva.\n\n-- Mutta kysymys ruhtinatar Bolkonskajasta muuttaa asian. Ensiksi hän\ntotta puhuen miellyttää minua suuresti, hän on minun mieleni mukainen\nja sen jälkeen kun minä tapasin hänet hädänalaisessa asemassa ja niin\nkummallisesti, olen toisekseen usein tullut ajattelemaan, että se on\nkohtalon johtoa. Huomatkaa erityisesti, että _maman_ on jo kauan\najatellut asiaa, mutta ennen sitä en tullut häntä tavanneeksi, miten\nlie aina niin ollutkin, ettemme sattuneet tapaamaan toisiamme. Ja\nsiihen aikaan, kun minun sisareni Natasha oli hänen veljensä morsian,\nminä en olisi voinutkaan ajatella menemistä naimisiin hänen kanssaan.\nPitipä tapahtua, että minä tapasin hänet juuri silloin, kun Natashan\nhäät olivat purkautuneet ja sen lisäksi... Mutta kuulkaahan... En ole\npuhunut tästä kenellekään enkä puhu. Ainoastaan teille.\n\nKuvernöörin rouva puristi kiitollisesti hänen kyynärpäätään.\n\n-- Tehän tunnette Sofin, serkkuni? Minä rakastan häntä ja olen luvannut\nnaida hänet, jonka teenkin... Tästä te näette, ettei siitä toisesta voi\nolla puhettakaan, -- puheli Nikolai hajanaisesti ja punastuneena.\n\n-- _Mon cher, mon cher_, kuinka sinä arvostelet asioita? Eihän\nSofilla ole mitään ja olethan itse kertonut, että isäsi asiat ovat\nhyvin huonot. Entä sinun _maman_? Se veisi häneltä hengen ja\nminkälainen tulisi toisekseen olemaan Sofin elämä, jos hän on\nkiukkuinen tyttö. Äiti tuskissaan, asiat hunningolla... Ei, _mon\ncher_, sinun ja Sofin täytyy ymmärtää, mistä on kysymys.\n\nNikolai oli vaiti. Hän kuunteli mielellään näitä johtopäätöksiä.\n\n-- Mutta, _ma tante_, siitä ei sittenkään tule mitään, -- sanoi\nNikolai huoaten ja hetken vaiti oltuaan. -- Tokko ruhtinatar tulisikaan\nminulle ja onhan hänellä nyt taas suru. Mahdotonta ajatellakaan!\n\n-- No, luuletko sinä, että minä jo heti sinut naitan? _Il ya manière\net manière_,[38] -- sanoi kuvernöörin rouva.\n\n-- Mikä naittaja te olette, _ma tante_, -- sanoi _Nicolas_\nsuudellen hänen pulleaa kättään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKun ruhtinatar Maria kohtauksensa jälkeen Rostovin kanssa oli saapunut\nMoskovaan, tapasi hän täällä veljenpoikansa ja tämän kotiopettajan sekä\nruhtinas Andreilta saapuneen kirjeen, jossa heitä kehotettiin\nmatkustamaan Voroneschiin täti Malvintsevan luo. Matkahuolet,\nlevottomuus veljen tähden, elämän järjestäminen uudessa kodissa, uudet\nihmiset, veljenpojan kasvatus -- kaikki tämä oli tukahduttanut\nruhtinatar Marian sydämestä sen kiusauksen keltaisen tunteen, joka\nhäntä oli vaivannut isän sairauden aikana ja hänen kuolemansa jälkeen,\nmutta varsinkin Rostovin kohtaamisesta asti. Hän oli murheellinen. Isän\nkuoleman tuottama isku, jonka vaikutus oli hänen sydämessään yhtynyt\nVenäjän onnettomaan kohtaloon, kirveli häntä nyt kuukauden kuluttua\nsiitä pitäen ja rauhalliseen elämään päästyään entistä kovemmin. Hän\noli levoton, sillä ajatus niistä vaaroista, jotka uhkasivat hänen\nveljeään, ainoaa elossa olevaa läheistään, kidutti häntä lakkaamatta.\nHän oli huolissaan veljenpoikansa kasvatuksesta, sillä hän tunsi\nitsensä kykenemättömäksi häntä hoitamaan. Mutta hänen sydämensä\nsyvyydessä asui sopusointu hänen oman itsensä kanssa, sopusointu, joka\noli syntynyt siitä tietoisuudesta, että hän oli tukahduttanut itsestään\nRostovin ilmestymisen johdosta alkamaisillaan olleet omakohtaiset\nhaaveet ja toiveet.\n\nKun kuvernöörin rouva saapui seuraavana päivänä pitojen jälkeen\nMalvintsevalle ja keskusteltuaan tämän kanssa aikeistaan\n(huomauttamalla kuitenkin, että vaikka nykyisissä oloissa ei voida\najatellakaan muodollista kosimista, voi nuoret kuitenkin saattaa\ntutustumaan toisiinsa) sekä saatuaan tädiltä myöntymyksen, rupesi hän\nruhtinatar Marian kuullen puhumaan Rostovista, ylisteli tätä ja kertoi,\nmiten Rostof oli punastunut ruhtinatarta mainittaessa. Ruhtinatar Maria\nei tästä ilostunut, vaan hänet valtasi tuskallinen tunne, sillä pois\nkatosi nyt hänen sisäinen sopusointunsa, jonka sijaan nousi haluja,\nepäilyjä, soimausta ja toivoja.\n\nNiinä kahtena päivänä, jotka kuluivat tämän sanoman jälkeen Rostovin\nkäyntiin saakka, ei ruhtinatar Maria voinut lakata ajattelemasta, miten\nhänen olisi käyttäydyttävä Rostovin suhteen. Vuoroin hän päätteli,\nettei hän menisi ollenkaan vierashuoneeseen, kun Rostof saapuu tädille\nja että hänen on syvän surunsa tähden sopimatonta ottaa vastaan\nvieraita; vuoroin taas ajatteli, että se olisi rumaa kaiken sen\njälkeen, mitä Rostof oli hänen hyväkseen tehnyt; vuoroin nousi hänen\nmieleensä, että hänen tädillään ja kuvernöörin rouvalla on joitain\naikeita häntä ja Rostovia kohtaan (heidän katseensa ja sanansa\nnäyttivät toisinaan vahvistavan tätä otaksumaa); vuoroin hän sanoi\nitselleen, että hän vain syntisyydessään oli voinut luulla heistä sitä,\nsillä täytyihän heidän muistaa, että hänen asemassaan, kun hän ei vielä\nollut poistanut suruhuntuakaan, olisi julkinen kosiminen ollut loukkaus\nsekä häntä että hänen isänsä muistoa kohtaan. Otaksuessaan, että hän\nmenisi tervehtimään Rostovia, ruhtinatar Maria mietti niitä sanoja,\njoita Rostof sanoisi hänelle ja joita hän sanoisi Rostoville ja väliin\ntuntuivat nämä sanat hänestä ansaitsemattoman kylmiltä, väliin tuntui\nniillä olevan liian suuri merkitys. Vaan kaikista eniten hän pelkäsi\nhämilleen joutumistaan Rostovin läsnäollessa, joka, kuten hänestä\ntuntui, tulisi tapahtumaan ja antamaan hänet ilmi, niin pian kuin hän\nnäkee Rostovin.\n\nMutta kun lakeija puolipäivä-jumalanpalveluksen jälkeen ilmotti\nvierashuoneessa, että kreivi Rostof oli tullut, ei ruhtinatar\njoutunutkaan hämilleen, hieno puna nousi vain hänen poskilleen ja\nsilmiin syttyi uusi, säteilevä valo.\n\n-- Oletteko hänet tavanneet, täti? -- sanoi ruhtinatar Maria\nlevollisella äänellä ja itsekään tietämättä, kuinka hän voi olla\nsisällisesti niin levollinen ja luonnollinen.\n\nKun Rostof astui huoneeseen, laski ruhtinatar päänsä tuokioksi\nkumarruksiin aivan kuin antaen vieraalle aikaa tervehtiä tätiä, vaan\nsitte, juuri silloin kun Nikolai kääntyi häneen, hän nosti päänsä ja\nloistavin silmin tervehti Nikolain katsetta. Hän kohosi hieman\ntuoliltaan erittäin arvokkain, suloa täynnä olevin liikkein ja\niloisesti hymyillen, ojensi Rostoville hienon, hennon kätensä ja rupesi\npuhumaan äänellä, jossa ensi kerran soi uusia, naisellisia,\nrinnansyvyisiä säveliä. M-lle Bourienne, joka oli vierashuoneessa,\nkatsoi käsittämättömän ihmeissään ruhtinatar Mariaan. Hän, tuo mitä\ntaitavin kiemailija, ei olisi itsekään osannut paremmin näytellä\nosaansa, kohdatessaan miehen, jota tuli miellyttää.\n\n\"Ehkä häntä pukee musta vai liekö hän todellakin tullut kauniimmaksi\nminun huomaamattani. Mutta varsinkin tuo arvokkuus ja sulo!\" ajatteli\nm-lle Bourienne.\n\nJos ruhtinatar Maria olisi tänä hetkenä kyennyt ajattelemaan, olisi hän\nitse ihmetellyt paljoa enemmän kuin m-lle Bourienne sitä muutosta, joka\nhänessä oli tapahtunut. Siitä hetkestä pitäen, kun ruhtinatar Maria\nnäki tuon hellän ja rakkaan henkilön, valtasi hänet jokin uusi elämän\nvoima, joka hänet pakotti vastoin tahtoakin puhumaan ja toimimaan.\nRuhtinatar Marian kasvot kirkastuivat äkkiä samassa hetkessä, kun\nRostof oli astunut sisään. Samoin kuin moniväriseksi kirjaillun lyhdyn\nseinämiin, silloin kun sen sisään sytytetään tuli, kuvastuu yht'äkkiä\nhämmästyttävän kauniina se taidokas työ, joka ennen näytti tummalta ja\nsisällöttömältä, samoin kirkastuivat nyt ruhtinatar Mariankin kasvot.\nEnsi kerran kumpusi nyt kokonaisuudessaan näkyviin se puhdas, henkinen,\nsisäinen työ, jossa hän tähän saakka oli elänyt. Koko hänen sisäinen,\nitseensä tyytymätön työnsä, hänen kärsimyksensä, pyrkimyksensä hyvään,\nnöyryytensä, rakkautensa ja uhrautuvaisuutensa -- kaikki tämä sädehti\nnyt noissa valoisissa silmissä, hennossa hymyilyssä ja kaihoisten\nkasvojen jokaisessa juonteessa.\n\nRostof huomasi kaiken tämän yhtä selvästi kuin olisi hän tuntenut\nruhtinatar Marian koko elämän. Rostof tunsi, että olento, joka nyt oli\ntuossa hänen edessään, oli aivan toisellainen ja parempi kuin kukaan\nniistä, joita hän tähän saakka oli tavannut ja varsinkin parempi kuin\nhän itse. Keskustelu oli aivan tavallista ja merkityksetöntä. He\npuhelivat sodasta ja, kuten muutkin, tahtomattaan liijoitellen suruaan\ntästä tapahtumasta; puhuttiin myöskin viimeisestä kohtauksesta, jolloin\nNikolai koetti siirtää keskustelun muuhun aiheeseen; puhuttiin\nhyväntahtoisesta kuvernöörin rouvasta, Nikolain omaisista ja ruhtinatar\nMariasta.\n\nRuhtinatar Maria ei puhunut veljestään, vaan siirsi keskustelun toiseen\naineeseen heti, kun hänen tätinsä alkoi puhua Andreista. Näkyi, että\nruhtinatar Maria voi puhella Venäjän onnettomuudesta teeskennellysti,\nmutta hänen veljensä oli liian lähellä hänen sydäntään ja sen vuoksi\nhän ei tahtonut eikä voinut keskustella pintapuolisesti veljestään.\nNikolai huomasi tämän, samoin kuin hän terävän huomiokyvyn avulla, joka\nyleensä ei ollut hänelle ominaista, havaitsi kaikki ruhtinatar Marian\nluonteen vivahdukset, jotka vain vahvistivat hänen vakaumustaan siitä,\nettä ruhtinatar oli erikoinen ja tavaton olento. Nikolai oli aivan\nsamoin kuin ruhtinatar Mariakin punastunut ja joutunut hämilleen, kun\nhänelle oli kerrottu ruhtinattaresta, mutta ruhtinattaren läsnäollessa\nhän esiintyi aivan vapaasti eikä puhunut ollenkaan sitä, mitä hän oli\nvalmistanut, vaan sitä, mitä mikin tuokio ja aina oikeaan osuen toi\nhänen mieleensä.\n\nLyhyen käyntinsä aikana pyörähti Nikolai, kuten muulloinkin siellä,\nmissä sattui olemaan lapsia, hetken äänettömyyden syntyessä ruhtinas\nAndrein pienen pojan luo, hyväili häntä ja kysyi, tahtoisiko hän tulla\nhusariksi. Hän otti pojan syliinsä, rupesi häntä iloisesti pyörittämään\nja katsahti ruhtinatar Mariaan. Ja ihastunut, onnellinen ja arka katse\nseurasi rakastetun henkilön sylissä olevaa poikaa, jota hän rakasti.\nNikolai huomasi tämänkin katseen ja aivan kuin käsittäen sen\nmerkityksen hän punastui mielihyvästä ja rupesi suutelemaan poikaa\nsydämellisen iloisesti.\n\nRuhtinatar Maria ei liikkunut missään surunsa tähden eikä Nikolai\npitänyt sopivana käydä heillä. Kuvernöörin rouva jatkoi kuitenkin\nnaittopuuhiaan ja kerrottuaan Nikolaille kaikki ne mairittelevat\nsanat, jotka ruhtinatar Maria oli viime mainitusta lausunut sekä\npäinvastoin, hän lopulta vaati, että Rostof tunnustaisi tunteensa\nruhtinatar Marialle. Tätä tunnustusta varten hän toimitti nuorille\nkohtaamistilaisuuden piispan luona ennen päiväjumalanpalvelusta.\n\nVaikka Rostof sanoi kuvernöörin rouvalle, ettei hän tule tekemään\nminkäänlaista tunnustusta ruhtinatar Marialle, lupasi hän kuitenkin\ntulla.\n\nSamoin kuin Rostof ei ollut Tilsitissä antanut itsensä epäillä, oliko\nhyvä se, jonka kaikki olivat hyväksi tunnustaneet, aivan samoin hän\nnytkin lyhyen, mutta vilpittömän taistelun jälkeen, jossa kamppaili\nkeskenään yritys järjestää elämä järjen vaatimusten mukaisesti ja nöyrä\nolosuhteisiin alistuminen, valitsi viime mainitun ja uskoi itsensä sen\nvoiman vietäväksi, joka häntä (hän tunsi sen) vastustamattomasti\njonnekin houkutteli. Hän tiesi, että tunteiden ilmaiseminen ruhtinatar\nMarialle Sonjalle annetun lupauksen jälkeen olisi ollut halpamaista ja\nhän tiesi, ettei hän koskaan menettelisi halpamaisesti. Mutta hän tiesi\nmyöskin (eikä siinä kyllin, että hän tiesi, vaan hän tunsi sydämensä\nsyvyydessä), että jos hän nyt antautuu olosuhteiden ja niiden ihmisten\nvaltaan, jotka häntä johtivat, ei hän suinkaan tekisi mitään pahaa,\nvaan päin vastoin jotain hyvin tärkeää, niin tärkeää, ettei hän moista\nollut vielä koskaan elämässään tehnyt.\n\nVaikka Nikolain elämäntapa ulkonaisesti jäikin entiselleen kohtauksen\njälkeen Marian kanssa, kadottivat kuitenkin kaikki entiset huvitukset\nhänen mielestään viehätyksensä ja hän ajatteli usein ruhtinatar Mariaa.\nMutta hän ei ajatellut kertaakaan ruhtinatarta siten, kuin hän\npoikkeuksetta oli tottunut ajattelemaan kaikkia niitä neitoja, joita\nhän oli kohdannut maailmassa eikä myöskään siten, kuin hän oli kauan ja\njoskus ennen riemukkaasti ajatellut Sonjaa. Hän oli ajatellut kaikkia\nneitoja samoin kuin melkein jokainen muukin rehellinen nuorimies\ntulevana vaimonaan, sovitellut näihin mielikuvituksissaan avioelämän\nkaikkia oloja -- valkoista aamuviittaa, vaimoa teekeittiön ääressä,\nvaimon vaunuja, pieniä palleroisia, _maman'ia ja papa'a_, näiden\nsuhteita hänen vaimoonsa j.n.e., j.n.e., ja nämä tulevaisuuden kuvat\nolivat tuottaneet hänelle nautintoa. Mutta kun hän ajatteli ruhtinatar\nMariaa, jolle häntä naitettiin, ei hän voinut kertaakaan kuvitella\nmitään tulevasta avioelämästä. Kun hän toisinaan koetti, tuli kaikki\nkömpelöä ja väärin. Ja hänen itsensä tuli vain outo olla.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPelottava tieto Borodinon taistelusta, meidän mieshukastamme kaatuneina\nja haavottuneina ja vielä pelottavampi tieto Moskovan menettämisestä\nsaapui Voroneschiin syyskuun puolivälissä. Ruhtinatar Maria, joka oli\nvasta sanomalehdistä saanut tietää veljensä haavasta ja jolla ei ollut\nveljestään minkäänlaisia varmoja tietoja, oli aikeessa lähteä etsimään\nruhtinas Andreita, kuten Nikolai kuuli (itse hän ei ollut nähnyt\nruhtinatarta).\n\nKun sanoma Borodinon taistelusta ja Moskovan jättämisestä viholliselle\nsaapui Rostovin tietoon, ei hän tuntenut epätoivoa, vihaa eikä koston\nhalua eikä mitään muutakaan semmoista, mutta hänestä alkoi olo\nVoroneschissa tuntua yht'äkkiä ikävältä ja kiusalliselta, sekä jostain\nsyystä hävettävältä ja vastenmieliseltä. Kaikki keskustelut, joita hän\nkuuli, tuntuivat hänestä teeskennellyiltä, hän ei tiennyt, mitä\najatella tästä kaikesta ja tunsi, että vasta rykmentissään hänelle\nselvenee kaikki uudestaan. Hän koetti jouduttaa loppuun hevosten\nostamista ja usein tulistui hän suotta syyttä palvelijalleen ja\nvääpelilleen.\n\nMuutamia päiviä ennen Rostovin lähtöä kaupungista pidettiin kirkossa\nkiitosmessu Venäjän sotajoukkojen saavuttaman voiton johdosta ja\nNikolai läksi kirkkoon. Hän asettui seisomaan kuvernöörin taa ja pysyi\nsotilaan arvokkuudella kirkossa koko palveluksen ajan mietiskellen mitä\nerilaatuisimpia asioita. Messun päätyttyä kutsui kuvernöörin rouva\nhänet luokseen.\n\n-- Oletko nähnyt ruhtinatarta? -- kysyi kuvernöörin rouva viitaten\npäällään kuorolavan takana seisovaan mustapukuiseen naiseen.\n\nNikolai tunsi heti paikalla ruhtinatar Marian, mutta ei niin paljon\nhatun alta kuultavasta kasvojen ääriviivasta kuin siitä varovaisuuden,\npelon ja sääliväisyyden tunteesta, joka heti valtasi Nikolain.\nRuhtinatar Maria näytti olevan ajatuksiinsa syventyneenä ja teki\nviimeisiä ristinmerkkejä ennen kirkosta-lähtöään.\n\nNikolai katsoi ihmetellen ruhtinattaren kasvoja. Ne olivat samat\nkasvot, jotka hän oli nähnyt ennenkin ja entinen hienon, sisäisen,\nhenkisen työn sävy lepäsi niillä, mutta entisen lisäksi paloi nyt\nniillä aivan toinen valo. Murheen, rukouksen ja toivon liikuttava ilme\noli niillä. Kuten ennenkin oli tapahtunut Nikolaille ruhtinattaren\nläsnä ollessa, ei hän nytkään odottanut kuvernöörin rouvan lupaa saada\nmennä ruhtinattaren luo eikä myöskään kysynyt itseltään, oliko sopivaa\nvai sopimatonta puhutella ruhtinatarta täällä kirkossa, vaan hän meni\ntämän luo ja sanoi kuulleensa hänen surustaan, josta hän lausuu\nsydämellisen valituksensa. Tuskin oli ruhtinatar kuullut Nikolain\näänen, kun hänen kasvoilleen yht'äkkiä lennähti kirkas hohde, joka\nvalaisi yht'aikaa sekä hänen murhettaan että iloaan.\n\n-- Minä tahdoin sanoa teille, ruhtinatar, vain yhden asian, -- virkkoi\nRostof, -- ja se on se, että jos ruhtinas Andrei ei olisi enää elossa,\nniin olisi hänestä rykmentin komentajana ollut ilmotus sanomalehdissä.\n\nRuhtinatar katsoi Nikolaihin käsittämättä tämän sanoja, mutta iloiten\nNikolain kasvoilla kuvastuvasta osanoton ilmeestä.\n\n-- Ja minä tiedän koko joukon esimerkkejä siitä, että sirpaleen\n(sanomalehdissä oli sanottu kranaatin) tuottama haava on joko heti\nkuolettava tahi päin vastoin hyvin lievä, -- sanoi Nikolai. --\nToivokaamme parhainta ja minä olen vakuutettu...\n\nRuhtinatar Maria keskeytti hänet. -- Oi, se olisi niin kau... -- alkoi\nhän, mutta pääsemättä liikutuksen tähden loppuun painoi hän viehättävin\nliikkein (kuten aina Nikolain läsnäollessa) päänsä kumarruksiin, loi\nNikolaihin kiitollisen katseen ja läksi menemään tätinsä jälestä.\n\nTänä iltana ei Nikolai mennyt kyläilemään mihinkään, vaan jäi kotiin\nselvittämään viimeisiä tilejä hevoskauppiaiden kanssa. Kun hän sai\nasiat suoriksi, oli jo liian myöhäistä lähteä mihinkään, mutta\ntoisekseen liian aikaista käydä nukkumaan ja Nikolai käveli kauan aikaa\nyksinään edestakasin huoneessa mietiskellen elämäänsä, seikka, joka\nhänelle oli harvinaista.\n\nRuhtinatar Maria oli tehnyt häneen miellyttävän vaikutuksen Smolenskin\ntakana. Se, että Nikolai oli tavannut hänet silloin poikkeavissa\nolosuhteissa ja se, että Nikolain äiti oli yhteen aikaan huomauttanut\nhänelle ruhtinattaresta rikkaana morsiamena, saivat aikaan sen,\nettä hän kiinnitti ruhtinattareen erityistä huomiota. Hänen\nkäyntinsä aikana Voroneschissa ei tämä vaikutus tuntunut ainoastaan\nmiellyttävältä, vaan myöskin voimakkaalta. Nikolaihin teki syvän\nvaikutuksen se eriskummallinen, henkinen kauneus, jonka hän nyt huomasi\nruhtinattaressa. Mutta vaikka hän nyt oli lähdössä pois, ei hänen\nmieleensä tullut ikävän tunnetta siitä, että Voroneschista lähtiessään\nhän kadottaa mahdollisuuden nähdä ruhtinatarta. Vaan äskeinen\nruhtinatar Marian tapaaminen kirkossa (Nikolai tunsi sen) oli syöpynyt\nhänen sydämeensä syvemmälle kuin hän oli aavistanutkaan ja syvemmälle\nkuin hän oli toivonut rauhansa tähden. Nuo kalpeat, hienot,\nmurheelliset kasvot, tuo sädehtivä katse, nuo hiljaiset, suloisen\narvokkaat liikkeet ja varsinkin tuo syvä ja hento murhe, joka kuvastui\nruhtinattaren kaikissa piirteissä, häiritsi Nikolain rauhaa ja vaati\nhänen osanottoaan. Rostof ei voinut sietää miehissä korkeimman henkisen\nelämän ilmausta (siksi hän ei pitänyt ruhtinas Andreista), vaan hän\nsanoi sitä filosofiaksi, haaveiluksi; mutta ruhtinatar Mariassa ja\nvarsinkin tuossa murheessa, joka paljasti tuon Nikolaille vieraan\nhenkisen maailman kaikessa syvyydessään, hän tunsi vastustamatonta\nviehätystä.\n\n\"Ihana tyttö mahtaa hän olla! Aivan varmaan enkeli!\" puheli Nikolai\nitsekseen. \"Miksi en ole vapaa, miksi minulla oli kiire Sonjan kanssa?\"\nJa hänen mieleensä nousi itsestään vertaus kahden seikan välillä:\ntoisessa niiden henkisten lahjojen köyhyys ja toisessa rikkaus, joita\nei ollut Nikolailla ja joita hän sen tähden piti niin suuressa arvossa.\nHän koetti kuvitella itselleen, mitenkähän olisi, jos hän olisi vapaa.\nMiten hän kosisi ruhtinatarta ja miten tämä tulisi hänen vaimokseen?\nMahdotonta, hän ei voinut kuvitella sitä itselleen. Hänen tuli niin\nouto olo, ettei hänen ajatuksiinsa noussut ainoatakaan selvää kuvaa.\nSonjasta oli hän jo ammoin sitte luonut itselleen tulevaisuuden kuvan\nja se oli yksinkertainen ja selvä juuri siitä syystä, että kaikki oli\nkeksittyä ja että hän tiesi kaikki mitä Sonjassa oli. Mutta ruhtinatar\nMariaan nähden oli mahdotonta kuvitella itselleen tulevaa elämää, koska\nNikolai ei ymmärtänyt ruhtinatarta, vaan ainoastaan rakasti.\n\nHaaveissa Sonjasta oli jotain iloista ja kepeätä, mutta ruhtinatar\nMariasta ajatteleminen oli aina vaikeata ja hieman pelottavaa.\n\n\"Kuinka hän rukoilikaan!\" muisteli Nikolai. \"Näkyi, että koko hänen\nsielunsa oli uponnut rukoukseen. Niin, se oli sitä rukousta, joka\nsiirtää vuoret ja minä olen varma siitä, että hänen rukouksensa tulee\nkuulluksi. Miksi minä en rukoile sitä, jota minä tarvitsen?\" muistui\nhänen mieleensä. \"Mitä minä tarvitsen? Vapautta, eroa Sonjasta. Hän\npuhui totta\", muisteli hän kuvernöörin rouvan sanoja, \"jos menen\nnaimisiin hänen kanssaan, ei siitä tule mitään muuta kuin\nonnettomuutta. Sekasotku, _maman'in_ suru ... asiat ... sekasotku,\nkauhea sekasotku! Enkä minä häntä rakastakaan. En ainakaan rakasta niin\nkuin pitäisi. Jumalani, johda minut pois tästä kauheasta umpikujasta!\"\nalkoi hän yht'äkkiä rukoilla. \"Niin, rukous siirtää vuoren, mutta\ntäytyy uskoa eikä rukoilla niin kuin ne rukoilimme Natashan kanssa\nlapsina, että lumi olisi muuttunut sokeriksi ja juoksimme pihalle\nkoettelemaan, oliko lumi muuttunut sokeriksi. Ei, enhän minä nyt\nrukoilekaan turhuuksia\", sanoi hän pannen piipun nurkkaan ja asettuen\nkädet ristissä jumalankuvan eteen. Ja ruhtinatar Marian muisto ihanana\nmielessä alkoi hän rukoilla tavalla, jolla hän ei ollut pitkiin\naikoihin rukoillut. Kyyneleitä oli noussut hänen silmiinsä ja\nkurkkuunsa, kun oveen ilmestyi Lavrushka joitain papereja kädessä.\n\n-- Pöllö! Mitä sinä tunkeudut, kun ei sinua ole käsketty! -- sanoi\nNikolai nopeasti muuttaen asentoaan.\n\n-- Kuvernööriltä tuli kureeli, -- sanoi Lavrushka unisella äänellä, --\ntässä on teille kirje.\n\n-- Hyvä on, kiitos, mene!\n\nNikolai otti kaksi kirjettä. Toinen oli äidiltä, toinen Sonjalta. Hän\ntunsi ne käsialasta ja avasi ensiksi Sonjan kirjeen. Hän ei ollut\nehtinyt lukea montakaan riviä, kun hänen kasvonsa kalpenivat ja hänen\nsilmänsä lennähtivät säikähtyneesti ja iloisesti selälleen.\n\n-- Eih, se ei ole mahdollista! -- virkkoi hän ääneen.\n\nVoimatta istua paikoillaan rupesi Nikolai kirje kädessä ja sitä lukien\nkävelemään pitkin huonetta. Hän silmäili sitä ensin hätäkäteen, luki\nsitte läpi kerran ja toisenkin ja jäi hartioitaan kohottaen, käsiään\nlevittäen seisomaan keskelle huonetta suu auki ja silmät selällään. Se,\njota hän äsken ikään oli varmassa uskossa rukoillut, että Jumala\nkuulisi hänen rukouksensa, oli nyt täyttynyt. Mutta Nikolai hämmästyi\ntästä niin, kuin se olisi ollut jotain tavatonta ja niin kuin hän ei\nolisi koskaan semmoista odottanutkaan ja ikäänkuin juuri se, että asia\noli näin nopeasti käynyt toteen, olisi todistanut sitä, ettei tämä\nolisi tapahtunutkaan Jumalan tahdosta, kuten hän oli rukoillut, vaan\npelkän sattuman kautta.\n\nSe Rostovista aukasemattomalta tuntunut solmu, joka sitoi hänen\nvapautensa, aukesi tämän odottamattoman (kuten Nikolaista tuntui) ja\naivan itsestään saapuneen Sonjan kirjeen kautta. Sonja kirjotti, että\nviime aikojen surulliset tapahtumat, melkein koko Rostovvilaisten\nomaisuuden kadottaminen Moskovassa ja kreivittären usein lausuma\ntoivomus siitä, että Nikolai naisi ruhtinatar Bolkonskajan sekä myöskin\nNikolain äänettömyys ja kylmyys viime aikoina -- kaikki tämä oli\npakottanut Sonjan luopumaan lupauksestaan ja antamaan Nikolaille täyden\nvapauden.\n\n\"Minun on ollut liian raskasta ajatella, että voisin olla syynä sen\nperheen suruun ja eripuraisuuteen, joka on ollut minun hyväntekijäni\",\nkirjotti Sonja, \"ja minun rakkauteni ainoana tarkotuksena on niiden\nonni, joita minä rakastan. Sen tähden rukoilen teitä, _Nicolas_,\npitämään itseänne vapaana ja tietämään, että olipa miten oli, ei kukaan\nvoi teitä rakastaa voimakkaammin kuin teidän Sonjanne.\"\n\nKumpikin kirje oli Troitsasta. Toinen kirje oli kreivittäreltä. Tässä\nkirjeessä kuvailtiin viimeisiä päiviä Moskovassa, lähtöä, tulipaloa ja\nkoko omaisuuden tuhoa. Muun muassa kirjotti kreivitär kirjeessään, että\nruhtinas Andrei kulki haavotettuna heidän mukanaan. Ruhtinaan tila oli\nhyvin vaarallinen, mutta nyt sanoo lääkäri, että toiveet ovat\nlisääntyneet. Sonja ja Natasha ovat hänen hoitajattariaan.\n\nSeuraavana päivänä läksi Nikolai tämä kirje mukanaan ruhtinatar Marian\nluo. Ei Nikolai eikä ruhtinatar Maria voinut sanoa sanaakaan siitä,\nmitä oikeastaan merkitsivät sanat: \"Natasha hoitaa häntä\"; mutta tämän\nkirjeen kautta pääsi Nikolai yht'äkkiä niin lähelle ruhtinatarta, että\nhän joutui sen kautta melkein sukulaisuussuhteisiin.\n\nSeuraavana päivänä saattoi Rostof ruhtinatar Marian matkalle\nJaroslavliin ja muutamien päivien kuluttua hän matkusti takasin\nrykmenttiinsä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSonjan kirje, joka toteutti Nikolain rukouksen, oli kirjotettu\nTroitsasta. Se oli johtunut seuraavasta syystä. Vanha ruhtinatar oli\nyhä enemmän ja enemmän ruvennut ajattelemaan Nikolain naittamista\nrikkaalle morsiamelle ja hän tiesi, että pääesteenä siihen oli Sonja.\nJa Sonjan elämä oli viime aikoina, varsinkin Nikolain kirjeen jälkeen,\njossa tämä oli kertonut kohtauksestaan ruhtinatar Marian kanssa, käynyt\nentistäänkin raskaammaksi kreivittären kodissa. Kreivitär käytti\nhyväkseen jokaista tilaisuutta lausuakseen Sonjalle loukkaavia ja\nsydämettömiä vihjauksia.\n\nMutta muutamia päiviä ennen Moskovasta lähtöä kutsui kreivitär hyvin\nliikutettuna ja hädissään kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, luokseen\nSonjan ja sen sijaan, että hän olisi tätä soimannut tai esittänyt\nvaatimuksia, hän rukoili Sonjaa kyyneleet silmissä uhraamaan itsensä ja\nmaksamaan siten kaiken sen, joka oli hänen edestään tehty sekä\nrikkomaan välinsä Nikolain kanssa.\n\n-- Minä en saa rauhaa ennen, kuin sinä annat minulle sen lupauksen.\n\nSonja purskahti vihlovaan itkuun ja vastasi itkun hyrskeen seasta, että\nhän tekee kaikki, että hän on valmis kaikkeen, mutta ei antanut suoraa\nvastausta eikä hän sydämessään voinut suostua siihen, mitä häneltä\nvaadittiin. Olihan uhrauduttava sen perheen onnen tähden, joka oli\nhäntä elättänyt ja kasvattanut. Uhrautuminen toisten onnen tähden\nolikin Sonjan tapa. Hänen asemansa talossa oli semmoinen, että hän voi\nosottaa avujaan yksistään uhrautuvaisuuden kautta ja hän tottui\nuhrautumaan ja rakasti uhrautumista. Mutta ennen oli hän ilomielin\ntuntenut kaikissa uhrautumistoimissaan, että hän uhrautumisellaan\nkohottaa arvoaan sekä omissa että muiden silmissä ja tulee entistään\narvollisemmaksi ansaitsemaan _Nicolas'in_, jota hän rakasti\nkaikista enimmän maailmassa. Mutta nyt oli hänen uhrinsa oleva\nsiinä, että hänen piti kieltäytyä kaikesta, joka muodosti palkan\nuhrautumisesta ja koko elämän sisällyksen. Ensi kerran elämässään hän\ntunsi nyt katkeruutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat olleet hänen\nhyväntekijöitään sitä varten, että olisivat voineet häntä sitä\nkirvelevämmin kiduttaa; hän tunsi kateutta Natashaa kohtaan, joka ei\nollut koskaan kokenut mitään tämmöistä, jonka ei ollut koskaan\ntarvinnut uhrautua, vaan joka oli pannut muut uhrautumaan itsensä\nedestä ja jota kuitenkin kaikki rakastivat. Ja ensi kerran tunsi\nnyt Sonja, kuinka hänen hiljaisesta, puhtaasta rakkaudestaan\n_Nicolas'iin_ alkoi yht'äkkiä kasvaa intohimoinen tunne, joka oli\nsekä sovinnaisten sääntöjen että hyveiden ja uskonnon yläpuolella.\nTämän tunteen vaikutuksesta karttoi Sonja, jonka riippuvainen elämä oli\nitsestään opettanut salamieliseksi ja joka yleisin, epämääräisin sanoin\nantoi vastauksensa kreivittärelle, joutumasta tämän kanssa keskusteluun\nja hän päätti odottaa kohtausta Nikolain kanssa, jolloin hän ei\nvapauttaisikaan Nikolaita, vaan päinvastoin sitoisi hänet ainaiseksi\nitseensä.\n\nAnkara touhu ja pelko Rostovilaisten viimeisinä olinpäivinä Moskovassa\ntukahduttivat Sonjaa rasittavat synkät ajatukset. Hän oli iloinen\nlöytäessään huojennusta näistä ajatuksista käytännöllisessä\ntoiminnassa. Mutta kun hän sai tietää ruhtinas Andrein olosta heidän\ntalossaan, niin huolimatta kaikesta siitä vilpittömästä säälistä, jota\nhän tunsi ruhtinasta ja Natashaa kohtaan, valtasi hänet kuitenkin\niloinen ja taika-uskoinen tunne siitä, ettei Jumala tahdokaan hänen\neroaan _Nicolas'ista_. Hän tiesi, että Natasha rakasti ainoastaan\nruhtinas Andreita eikä lakannut häntä rakastamasta. Hän tiesi, että kun\nhe näin kauheiden tapauksien kautta olivat joutuneet yhteen,\nmieltyisivät he uudestaan toisiinsa ja ettei Nikolain olisi tulevan\nsukulaisuuden tähden mahdollista mennä avioliittoon ruhtinatar Marian\nkanssa. Viime päivien kauheista tapahtumista huolimatta riemastutti\nSonjaa matkustuksen ensi päivinä tämä tunne ja tietoisuus siitä, että\nkaitselmus oli käynyt käsiksi hänen yksityisiin asioihinsa.\n\nRostovilaisten ensimäinen päivälevähdys matkalla tapahtui Troitskin\nluostarissa.\n\nLuostarin ravintolassa varustettiin Rostovilaisille kolme suurta\nhuonetta, joista yhteen sijoitettiin ruhtinas Andrei. Haavotetun tila\noli tänään paljoa parempi. Natasha istui hänen luonaan. Viereisessä\nhuoneessa istui kreivi ja kreivitär arvokkaasti keskustellen luostarin\nesimiehen kanssa, joka oli tullut katsomaan vanhoja tuttujaan ja\ntallettajiaan. Sonja istui myöskin täällä ja häntä vaivasi uteliaisuus\nsaada tietää, mistä ruhtinas Andrei ja Natasha puhelivat. Hän kuunteli\noven takana heidän ääntensä kaikua. Ruhtinas Andrein huoneen ovi\navautui. Siellä tuli Natasha hulmuavin kasvoin ja huomaamatta häntä\nvastaan kohonnutta ja oikean käden leveästä hihasta kiinni pitävää\nmunkkia hän meni Sonjan luo ja tarttui tämän käteen.\n\n-- Natasha, mikä sinun on? Tule tänne, -- sanoi kreivitär.\n\nNatasha astui esimiehen siunattavaksi, joka kehotti anomaan apua\nJumalalta ja Hänen pyhiltään.\n\nHeti esimiehen poistuttua tarttui Natasha ystävättärensä käteen ja meni\nhänen kanssaan erääseen tyhjään huoneeseen.\n\n-- Niinhän Sonja! Jäähän hän eloon! -- sanoi Natasha. -- Sonja, olen\nsanomattoman onnellinen ja onneton! Sonja, rakkaani, -- kaikki on\nennallaan. Kunhan hän vain jäisi eloon. Hän ei voi, sillä, sillä ...\nettä... -- ja Natasha purskahti itkuun.\n\n-- Niinkö? Minä tiesin sen! Jumalan kiitos, -- virkkoi Sonja. -- Hän\njää eloon!\n\nSonjan sydäntä kouristi yhtä kovasti kuin Natashankin niin hyvin tämän\npelko ja tuska kuin hänen omat, sydämen salassa piilevät ajatuksensa.\nItkien suuteli ja lohdutteli hän Natashaa. \"Kunhan hän vain jäisi\neloon!\" ajatteli hän. Itkettyään. puheltuaan ja kuivattuaan silmänsä\nmeni kumpikin ruhtinas Andrein huoneen ovelle. Natasha avasi varovasti\noven ja kurkisti huoneeseen. Sonja seisoi hänen vieressään kynnyksellä.\n\nRuhtinas Andrei lepäsi korkeassa asennossa kolmen tyynyn varassa. Hänen\nkalpeat kasvonsa olivat rauhalliset, silmät kiinni ja näkyi, että hän\nhengitti tasaisesti.\n\n-- Ah, Natasha! -- sanoi yht'äkkiä Sonja melkein kirkasemalla,\npuristautui kiinni serkkunsa käteen ja peräytyi ovelta.\n\n-- Mitä, mitä? -- kysyi Natasha.\n\n-- Se on sitä, sitä... -- virkkoi Sonja kalpein kasvoin ja väräjävin\nhuulin.\n\nNatasha sulki hiljaa oven kiinni ja poistui Sonjan kanssa ikkunan luo\nymmärtämättä, mitä Sonja puhui.\n\n-- Muistatko, -- sanoi Sonja pelokkain ja juhlallisin kasvoin, --\nmuistatko, kun minä katsoin sinun puolestasi peiliin... Otradnajassa,\njouluna... Muistatko, mitä silloin näin?\n\n-- Niin, niin, -- virkkoi Natasha, jonka silmät suurenivat levälleen,\nkun hän samassa muisti Sonjan silloin sanoneen jotain ruhtinas\nAndreista, jonka hän oli nähnyt pitkällään.\n\n-- Muistatko? -- jatkoi Sonja. -- Minä näin silloin ja kerroin kaikille\nja sinullekin ja Dunjashalle. Minä näin, että hän lepäsi vuoteella, --\npuheli Sonja säestäen jokaista yksityiskohtaa käden liikkeellä\nsormi pystyssä, -- ja että hän sulki silmänsä ja oli peitetty\nvaaleanpunaisella verholla ja pani kätensä ristiin, -- puheli Sonja,\njoka sitä mukaa, kuin hän kuvaili näkemiään yksityiskohtia, tuli\nvakuutetuksi siitä, että hän _oli nähnyt_ nuo samat asiat\nsilloinkin.\n\nSilloin ei hän ollut nähnyt mitään, vaan oli vain kertonut nähneensä\nsitä, mikä oli pistänyt hänen päähänsä; mutta se, mitä hän silloin oli\nkeksinyt, kuvastui hänelle yhtä todellisena kuin mikä muu muisto\nhyvänsä. Sen, mitä hän silloin oli sanonut, että muka ruhtinas Andrei\noli katsahtanut häneen, hymähtänyt ja ollut peitetty jollain\npunaisella, hän sekä ymmärsi että oli varmasti vakuutettu siitä, että\nhän jo silloin oli sanonut ja nähnyt, että ruhtinas Andrei oli ollut\npeitetty vaaleanpunaisella, nimenomaan vaaleanpunaisella verholla ja\nettä ruhtinaan silmät olivat olleet kiinni.\n\n-- Aivan niin, vaaleanpunaisella, -- sanoi Natasha, joka myöskin näytti\nmuistavan, että silloin oli puhuttu vaaleanpunaisesta ja siinä juuri\nhuomasi piilevän ennustuksen outouden ja salaperäisyyden.\n\n-- Mutta mitä se merkitsee? -- kysyi Natasha miettivästi.\n\n-- Ah, en tiedä, kaikki on niin outoa, -- vastasi Sonja kouristaen\npäätään.\n\nMuutaman hetken kuluttua soitti ruhtinas Andrei ja Natasha meni hänen\nluokseen. Vaan Sonja, jonka rintaa poltti semmoinen tuska ja ahdistus,\njota hän oli harvoin kokenut, jäi ikkunan ääreen miettimään tapahtuman\nkummallisuutta.\n\nSamana päivänä oli tilaisuus lähettää kirjeitä armeijaan ja kreivitär\nkirjotti kirjeen pojalleen.\n\n-- Sonja, -- sanoi kreivitär nostaen päänsä kirjeestä Sonjan mennessä\nhänen ohitsensa. -- Sonja, etkö sinä kirjottaisi Nikolaille? -- sanoi\nkreivitär hiljaisella, vavahtavalla äänellä.\n\nSiitä katseesta, joka kuulsi kreivittären väsyneistä, lasien läpi\nkatsovista silmistä, ymmärsi Sonja kaiken sen, mitä kreivitär noilla\nsanoillaan tarkotti. Tuossa katseessa kajasti rukoilua ja pelkoa\nkieltäymisestä ja häpeää siitä, että piti pyytää ja uhmaa\nleppymättömästä vihasta, jos Sonja kieltäytyisi.\n\nSonja astui kreivittären luo, laskeutui polvilleen ja suuteli hänen\nkättään.\n\n-- Minä kirjotan, _maman_, -- vastasi Sonja.\n\nSonja oli heltynyt, liikutettu ja kuohuksissa kaikesta siitä, mitä\ntänään oli tapahtunut ja varsinkin siitä ennustuksen salaperäisestä\ntoteutumisesta, jonka hän äsken oli nähnyt. Nyt, kun hän tiesi, että\nNatashan ja ruhtinas Andrein välien uudistumisen tähden Nikolai ei\nvoinut enää mennä naimisiin ruhtinatar Marian kanssa, otti hän\nriemumielin vastaan sen uhrautuvaisuuden palautuvan mielialan, jota hän\nrakasti ja jossa oli tottunut elämään. Ja kyynelsilmin ja iloisena\njalon työn tekemisestä kirjotti hän moneen kertaan keskeytyen\nkyyneltulvan tähden, joka sumensi hänen sametinpehmeitä mustia\nsilmiään, sen liikuttavan kirjeen, jonka saaminen oli niin kovasti\nhämmästyttänyt Nikolaita.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPäävahdissa, jonne Pierre oli tuotu, kohtelivat upseeri ja sotamiehet,\njotka olivat hänet ottaneet huostaansa, häntä vihamielisesti, mutta\nsamalla myöskin kunnioittavasti. Sitä paitsi tuntui heidän\nkäytöksessään häntä kohtaan epätietoisuutta siitä, kuka hän oikeastaan\non (ehkä hyvinkin tärkeä henkilö) sekä myöskin vihaa heidän äskeisen\nkamppailunsa tähden hänen kanssaan.\n\nMutta kun seuraavana aamuna tapahtui vahdin muutto, tuntui Pierrestä,\nettei hänen merkityksensä uudelle vahtikunnalle -- upseerille ja\nsotamiehille -- ollut enää sama kuin niille, jotka hänet olivat\nvanginneet. Ja tuossa rotevassa, paksussa, musikan kauhtanassa olevassa\nmiehessä eivät seuraavan päivän vahtimiehet tosiaankaan enää nähneet\nsitä ripeää miestä, joka oli vimmatusti tapellut sotarosvon ja\nsotamiesten kanssa ja joka oli lausunut juhlalliset sanat lapsen\npelastamisesta, vaan he näkivät ainoastaan 17:nen niistä joistain\nsyistä vartioitavista venäläisistä, jotka olivat vangitut ylimmän\npäällystön käskystä. Ja jos Pierressä näkyikin jotain erityistä, niin\noli se vain hänen peloton ja miettivän vakava muotonsa sekä ranskan\nkieli, jota hän puhui ranskalaisten mielestä hämmästyttävän hyvin.\nTästä huolimatta siirrettiin Pierre samana päivänä yhteen muiden\nepäilyttävien vangittujen kanssa, koska sen erityisen huoneen, jossa\nhäntä pidettiin, tarvitsi upseeri.\n\nKaikki Pierren vankitoverit olivat alhaisimman rahvaan miehiä. Ja kun\nhe saivat tietää Pierren olevan herran, vieroivat he häntä sitäkin\nenemmän, kun hän puhui ranskaa. Suruisin mielin kuuli Pierre, miten\nhäntä pilkattiin.\n\nSeuraavan päivän iltana sai Pierre tietää, että kaikki hänen\nvankitoverinsa (ja luultavasti hänetkin) tuomitaan murhapoltosta.\nKolmantena päivänä vietiin Pierre muiden kera erääseen taloon, jossa\nistui muuan valkeaviiksinen ranskalainen kenraali, kaksi everstiä ynnä\nmuita upseereja nauhat käsivarsissa. Pierrelle samoin kuin muillekin\ntehtiin sillä inhimillisten heikkouksien muka yläpuolella olevalla\ntäsmällisyydellä ja määräperäisyydellä, jolla tavallisesti puhutellaan\nsyytettyjä, kysymyksiä siitä, kuka hän on, missä on ollut, missä\ntarkotuksessa j.n.e.\n\nNämä kysymykset jättivät kokonaan syrjään varsinaisen elämän oleellisen\npuolen ja riistivät mahdollisuuden saada tuo oleellisuus ilmi samoin\nkuin yleensä kaikki oikeuksissa tehtävät kysymykset ja niiden\ntarkotuksena oli pelkästään semmoisen viemärin asettaminen, jota myöten\ntuomarien mielestä piti tuomittavan vastausten juosta ja johtaa hänet\ntoivotuille perille eli toisin sanoen syytteeseen. Niin pian kuin\nPierre alkoi puhua jotain semmoista, joka ei vastannut syytteen\ntarkotusta, otettiin heti viemäri esille ja silloin oli vedellä valta\njuosta minne mieli teki. Sitä paitsi tunsi Pierre samaa, jota syytetty\naina tuntee kaikissa oikeuksissa: tietämättömyyttä siitä, miksi hänelle\ntehtiin kaikki nuo kysymykset. Hänestä tuntui, että viemärisadinta\nkäytettiin vain suopeudesta tahi kohteliaisuudesta. Hän tiesi, että hän\noli noiden ihmisten vallassa, että ainoastaan valta oli tuonut hänet\ntänne, että ainoastaan valta oli heille antanut oikeuden vaatia\nvastauksia kysymyksiin ja että tämän istunnon ainoana tarkotuksena oli\nhänen syyttämisensä. Ja koska siis oli olemassa valta ja syyttämisen\nhalu, niin ei olisi tarvinnut kysymysten sadinta eikä oikeutta. Oli\npäivän selvää, että kaikkien kysymysten piti johtaa syyllisyyteen.\nKysymykseen, mitä hän teki silloin, kun hänet vangittiin, vastasi\nPierre traagilliseen vivahtavasti, että hän \"vei vanhemmille lasta,\n_qu'il avait sauvé des flammes_\".[39] -- Miksi hän tappeli\nsotarosvon kanssa? Pierre vastasi, että hän \"puolusti naista, että\nloukatun naisen puolustaminen on jokaisen ihmisen velvollisuus,\nettä\" ... hänet keskeytettiin: se ei ollut asian mukaista. Mitä varten\nhän oli palavan talon pihalla, jossa todistajat olivat hänet nähneet?\nHän vastasi, että \"oli menossa katsomaan, mitä Moskovassa tapahtui\".\nHänet keskeytettiin taas, koska häneltä ei tahdottu tietää, mihin hän\noli menossa, vaan mitä varten hän oli ollut tulipalon luona. Kuka hän\non? -- toistettiin hänelle ensimäinen kysymys, johon hän oli sanonut\nettei hän tahdo vastata. Hän vastasi uudestaan, ettei hän voi sitä\nsanoa.\n\n-- Muistakaa, ettei se ole hyvä. Ei ensinkään hyvä, -- sanoi hänelle\nankarasti valkeaviiksinen, punakasvoinen kenraali.\n\nNeljäntenä päivänä alkoivat tulipalot Subovan vallilla.\n\nPierre vietiin kolmentoista muun kera erään Krimin Brodin luona olevan\nkauppiaan talon vaunuvajaan. Katuja kulkiessa oli Pierre läkähtyä\nsavuun, joka näytti peittävän koko kaupungin. Tulipaloja roihuili\nkaikilla tahoilla. Pierre ei tällöin käsittänyt palavan Moskovan\nmerkitystä ja hän katsoi tulipaloihin kauhun tuntein.\n\nKrimin Brodin luona olevan talon vaunuvajassa sai Pierre olla vielä\nneljä päivää ja ranskalaisten sotamiesten puheista näinä päivinä sai\nhän tietää, että kaikki täällä olevat vangit odottivat päivä päivältä\nmarsalkan päätöstä. Pierre ei kuitenkaan saanut tietää sotamiehiltä,\nminkä marsalkan. Sotamiehistä oli marsalkka nähtävästi ylin ja jonkun\nverran salaperäinen vallan edustaja.\n\nNämä ensimäiset päivät syyskuun 8 päivään saakka, jolloin vangit\nvietiin uuteen kuulusteluun, olivat Pierrelle sanomattoman raskaat.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSyyskuun 8 p:nä saapui vankien luo vajaan hyvin ylhäinen upseeri,\npäättäen ainakin siitä kunnioituksesta, jota vahdit hänelle osottivat.\nTämä upseeri, joka luultavasti oli esikunta-upseereja, toimitti\nluettelo kädessä kaikkien venäläisten nimihuudon, mainiten Pierreä\n_celui qui n'avoue pas son nom_,[40] Upseeri loi kaikkiin\nvankeihin välinpitämättömän, velton katseen ja käski vahti-upseerin\ntoimittamaan kaikki vangit siisteihin pukuihin ja ruokottuun asuun\nennen marsalkan luo viemistä. Tunnin kuluttua saapui komppania\nsotaväkeä ja Pierre vietiin kolmentoista muun kanssa Djevitshin\nkentälle. Sää oli kirkas, aurinko paistoi sateen jälkeen ja ilma oli\nharvinaisen puhdas. Savu ei laskeutunut alas, kuten sinä päivänä,\njolloin Pierre oli viety Subovan vallin päävahdista, vaan se kohoili\npatsaina puhtaassa ilmassa. Tulipalojen liekkejä ei näkynyt missään,\nmutta joka puolelta tupruili savupatsaita ja koko Moskova ja kaikki,\nniin pitkälle kuin Pierren katse kantoi, oli yhtä paloa. Kaikkialla\nnäkyi autioita paikkoja törröttävine uunineen ja savupiippuineen,\nsiellä täällä mustiksi palaneita kivitalojen seiniä. Pierre koetti\ntarkastaa palaneita paikkoja, mutta hän ei tuntenut tuttuja kaupungin\nkorttelia. Paikotellen näkyi palolta säästyneitä kirkkoja. Eheä Kreml\nkuumotti kaukaa valkeana tornihuippuineen, joista korkeinna kohosi\nIivana Suuren torni. Lähellä kimalteli iloisesti Novodjevitshin\nluostarin kupukatto ja sieltä kuului erityisen voimakkaana\ntemppelikellojen soitto. Tämä soitto muistutti Pierrelle, että nyt oli\nsunnuntai ja Jumalanäidin syntymäjuhla. Mutta ei näyttänyt olevan\nketään, joka olisi juhlaa viettänyt, sillä kaikkialla oli vain\ntulipalon tuhon jätteitä ja venäläistä väestöä näkyi vain harvaseltaan\njoku repaleinen, säikähtynyt kaupunkilainen, joka puikki ranskalaisia\nnähdessään piiloon.\n\nVenäläinen pesuus näytti olevan hävitetty ja tuhottu ja tämän\nvenäläisen elämän järjestyksen hävittämisen jälkeen tunsi Pierre\nitsetiedottomasti, että tuhotun pesuuden sijaan oli muodostunut aivan\ntoinen, mutta luja ranskalainen järjestys. Hän tunsi sen noiden\nsuorissa riveissä reippaasti ja iloisesti kulkevien sotamiesten\nulkomuodosta, jotka saattoivat häntä ja hänen rikostoverejaan ja hän\ntunsi sen erään tärkeännäköisen ranskalaisen virkamiehen ulkomuodosta,\nkun tämä ajoi häntä vastaan parivaljakolla, jonka ohjissa oli sotamies.\nHän tunsi sen rykmentin soittokunnan reippaista sävelistä, joita tulvi\nkentän vasemmalta laidalta ja erityisen selvästi tunsi ja käsitti hän\nsen siitä listasta, josta ranskalainen upseeri oli aamulla huutanut\nvankien nimet. Pierren olivat ottaneet kiinni yksistään sotamiehet ja\nkulettaneet paikasta toiseen kymmenien muiden kanssa, joten he olisivat\nvoineet hänet unohtaa ja sekottaa toisiin. Mutta näin ei tapahtunut,\nsillä ne vastaukset, jotka hän oli antanut kuulustelussa, palasivat\nhänen mieleensä hänen nimellään: _celui qui n'avoue pas son\nnom_.[41] Ja tällä nimellä, joka kammotti Pierreä, kuletettiin\nhäntä jonnekin siinä saattajien kasvoilla kuvastuvassa varmassa\nvakuutuksessa, että niin hyvin kaikki muut vangit kuin hänkin olivat\njuuri ne samat, joita tarvittiin ja että heitä kuletettiin juuri sinne,\nmissä heitä tarvittiin. Pierre tunsi itsensä mitättömäksi lastuksi,\njoka oli joutunut hänelle tuntemattoman, mutta säännöllisesti toimivan\nkoneen pyörien väliin.\n\nPierre vietiin muiden rikollisten kanssa Djevitshin kentän laitaan\nlähelle luostaria suuren talon eteen, jota ympäröi laaja puutarha. Se\noli ruhtinas Shtsherbatovin talo, jossa Pierre oli ennen käynyt monta\nkertaa isännän luona ja jossa nyt, kuten hän kuuli sotamiesten\npuheista, majaili marsalkka, Eckmühlin herttua.\n\nHeidät tuotiin portaiden eteen ja ruvettiin yksitellen saattamaan\nsisään. Pierre saatettiin kuudentena. Hänet vietiin lasigallerian ja\nkahden eteisen kautta, jotka olivat hänelle tuttuja, pitkään, matalaan\nkabinettiin, jonka ovella seisoi adjutantti.\n\nDavoust istui huoneen päässä pöydän yli kumartuneena ja lasit silmillä.\nPierre astui aivan hänen luokseen. Davoust istui katsettaan nostamatta\nedessään olevasta paperista, jota hän näytti tutkivan. Silmät paperiin\nedelleenkin luotuina hän kysyi hiljaa: _qui êtes vous_?[42]\n\nPierre pysyi vaiti siitä syystä, ettei hän kyennyt lausumaan sanaakaan.\nDavoust ei ollut Pierrelle pelkästään ranskalainen kenraali, vaan\nmyöskin julmuudestaan tunnettu mies. Katsoessaan Davoustin kylmiin\nkasvoihin, kun tämä aivan kuin ankara opettaja, näytti suostuvan\npysymään jonkun aikaa kärsivällisenä ja odottamaan vastausta, tunsi\nPierre, että jokainen viivytyksen tuokio voi maksaa hänelle hengen;\nmutta hän ei tiennyt, mitä sanoa. Sitä, mitä hän oli sanonut\nensimäisessä kuulustelussa, hän ei enää uskaltanut sanoa ja säätynsä ja\nasemansa ilmaiseminen oli vaarallista ja häpeällistä. Pierre oli vaiti.\nMutta ennen kuin hän oli ehtinyt mitään ajatella, kohotti Davoust vähän\npäätään, siirsi silmälasit otsalle, siristi silmiään ja loi Pierreen\ntuijottavan katseen.\n\n-- Minä tunnen tämän miehen, -- sanoi Davoust tyynellä, kylmällä\näänellä nähtävästi tarkotuksessa saada Pierre pelästymään.\n\nKylmät väreet, jotka äsken olivat juosseet pitkin Pierren selkäpiitä,\ntarttuivat hänen päähänsä kuin pihdit.\n\n-- _Mon général, vous ne pouvez pas me connaître, je ne vous ai\njamais vu_...[43]\n\n-- _C'est un espion russe_,[44] -- keskeytti hänet Davoust sanoen\nnämä sanat eräälle toiselle kenraalille, joka oli huoneessa ja jota\nPierre ei ollut huomannut.\n\nJa Davoust kääntyi poispäin. Äkkinäisen väräjävä kaiku sanoissa alkoi\nPierre yht'äkkiä:\n\n-- _Non, Monseigneur_, -- sanoi hän yht'äkkiä muistaen, että\nDavoust oli herttua. -- _Non, Monseigneur, vous n'avez pas pu me\nconnaître. Je suis un officier militionnaire et je n'ai pas quitté\nMoscou_.[45]\n\n-- _Votre nom_? -- toisti Davoust.\n\n-- _Besouhof_.[46]\n\n-- _Qu'est ce qui me prouvera que vous ne mentez pas_?[47]\n\n-- _Monseigneur_![48] -- huudahti Pierre rukoilevalla, mutta ei\nloukkautuneella äänellä.\n\nDavoust nosti silmänsä ja katsahti terävästi Pierreen. He katsoivat\ntoisiinsa muutaman tuokioisen ja tämä katse pelasti Pierren. Se kulki\nsota- ja oikeusseikkojen yläpuolella ja se synnytti näiden kahden\nihmisen välille inhimillisen suhteen. He tunsivat kumpikin hämärästi\ntänä yhtenä hetkenä lukemattoman paljon asioita ja he käsittivät, että\nhe kumpikin ovat ihmislapsia ja veljiä. Ensi katsahduksessa oli Pierre\nDavoustista, joka oli nostanut ainoastaan päänsä paperista, jossa\nihmisten asioita ja elämää merkittiin numeroilla, ainoastaan\nyksityisseikka ja Davoust olisi voinut ammuttaa hänet ilman omantunnon\nvaivoja, mutta nyt hän näki Pierressä ihmisen ja hän mietti hetkisen.\n\n-- _Comment me prouverez-vous la verité de ce que vous me\ndites_?[49] -- kysyi Davoust kylmästi.\n\nPierren mieleen muistui Ramball ja hän mainitsi rykmentin, sukunimen ja\nkadun, jolla Ramball asui.\n\n-- _Vous n'êtes pas ce que vous dites_,[50] -- sanoi Davoust taas.\n\nPierre ryhtyi vapisevan katkonaisella äänellä esittämään todistuksia\nkertomuksensa todenperäisyydestä.\n\nMutta tällöin tuli sisään adjutantti ja ilmotti jotain Davoustille.\n\nDavoust kirkastui yht'äkkiä adjutantin tuomasta tiedosta ja rupesi\npanemaan kiinni nuttunsa nappia. Hän näytti kokonaan unohtaneen\nPierren.\n\nKun adjutantti muistutti hänelle vangista, kiepautti hän nyrpeästi\npäätään Pierreen päin ja käski viemään hänet pois. Mutta mihin hänet\noli vietävä, sitä Pierre ei tiennyt, takasin vankeuteenko vaiko\nvalmistetulle mestauspaikalle, jota toverit olivat Djevitshin kenttää\nkulkiessa hänelle näyttäneet.\n\nPierre käänsi päätään ja näki, että adjutantti kysyi jotain uudelleen.\n\n-- _Oui, sans doute_![51] -- sanoi Davoust, mutta mitä \"niin\",\nsitä ei Pierre tietänyt.\n\nPierre ei muistanut, miten, kuinka kauvan ja mihin hän kulki.\nVaipuneena täydellisen tajuttomuuden ja tylsyyden tilaan ja näkemättä\nmitään ympärillään hän liikutteli jalkojaan yhdessä muiden kanssa niin\nkauvan, kunnes kaikki pysähtyivät, jolloin hänkin pysähtyi. Yksi ainoa\najatus oli kaiken tämän aikaa riipattanut Pierren päässä ja tämä ajatus\noli: kuka, kuka tosiaankin oli tuominnut hänet mestattavaksi?\nNe eivät olleet ne ihmiset, jotka olivat kuulustelleet häntä\ntutkijalautakunnassa, sillä niistä ei ollut yksikään tahtonut eikä\nnähtävästi voinut sitä tehdä. Se ei ollut Davoust, joka oli niin\ninhimillisesti häneen katsonut. Yksi hetki vielä ja Davoust olisi\nymmärtänyt, että he tekevät pahasti, mutta tuon hetken ehkäsi tulemasta\nhuoneesen saapunut adjutantti. Tämä adjutantti taasen ei nähtävästi\nollut pyytänyt mitään pahaa, mutta hän olisi voinut olla tulemattakin.\nKuka, kuka tosiaankin surmasi, tappoi ja riisti hänen, Pierren, elämää\nkaikkine muistoineen, pyrkimyksineen, toivoineen, ajatuksineen? Kuka\nteki sitä? Ja Pierre tunsi, ettei se ollut kukaan.\n\nSe oli järjestys, olosuhteiden muodostus.\n\nEräänlainen järjestys surmasi häntä, Pierreä, riisti hänen elämäänsä,\njopa kaikkea: tuhosi häntä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nShtsherbatovin talolta vietiin vangitut suoraan pitkin Djevitshin\nkenttää Djevitshin luostarin vasemmalta puolen pellolle, jolla seisoi\npatsas. Patsaan taakse oli kaivettu suuri hauta, jonka reunoilla oli\ntuoretta multaa ja haudan ja patsaan luona seisoi puoli-ympyrässä suuri\njoukko kansaa. Joukossa oli vähäinen lukumäärä venäläisiä, vaan suurin\nosa oli joutilaita Napoleonin sotilaita: saksalaisia, italialaisia ja\nranskalaisia kaiken karvaisissa puvuissa. Patsaan oikealla ja\nvasemmalla puolella seisoi rintamassa olevin rivein ranskalaista\nsotaväkeä sinisissä puvuissa punaisine olkalappuineen, puolikengät\njalassa ja kiiverit päässä.\n\nRikolliset saatettiin seisomaan luettelon mukaiseen järjestykseen\n(Pierre seisoi kuudentena) ja vietiin patsaan luo. Yht'äkkiä alkoi\nkuulua kahdelta puolen rummunpärrytystä ja Pierrestä tuntui, että tuo\npärinä ikään kuin repäsi kappaleen hänen sydämestään. Hän kadotti\najatus- ja harkintakykynsä. Hän voi ainoastaan nähdä ja kuulla. Hänellä\noli ainoastaan yksi toivo -- toivo, että se kauhea, minkä piti\ntapahtua, tapahtuisi mitä pikemmin. Pierre katseli tovereihinsa ja\ntarkasteli heitä.\n\nKaksi näistä oli entisiä vankia, joiden päät olivat sileäksi kerityt.\nToinen oli kookas ja laiha, toinen mustanpuhuva, pörhöinen, jäntterä ja\nlitteänenäinen. Kolmas oli herrasväen palvelija, noin 45 vuoden\nikäinen, jonka tukka oli harmaanvoipa ja ruumis täyteläinen ja\nhyvin ruokittu. Neljäs oli hyvin kaunis musikka, parta haalea\nja tuuhea ja silmät sysimustat. Viides oli kelmeä, hintelä, noin\nkahdeksantoista-vuotinen tehtaalainen kauhtana päällä.\n\nPierre kuuli, että ranskalaiset neuvottelivat siitä, mitenkä olisi\nammuttava, yksittäin vaiko kaksittain. \"Kaksittain\", vastasi kylmän\nlevollisesti vanhin upseeri. Sotamiesten riveissä tapahtui siirtoliike\nja huomasi, että kaikki jouduttautuivat, mutta he eivät jouduttautuneet\nsillä tavoin, kuin jouduttaudutaan toimittamaan kaikille ymmärrettävää\ntekoa, vaan sillä tavoin, kuin jouduttaudutaan suorittamaan\nvälttämätöntä, mutta vastenmielistä ja käsittämätöntä tekoa.\n\nEräs ranskalainen virkamies astui rikollisten rivien oikeaan päähän ja\nluki venäjäksi ja ranskaksi tuomion.\n\nSitte meni kaksi paria ranskalaisia rikollisten luo ja otti upseerin\nosotuksen mukaan kaksi rivin päässä seisovaa entistä vankia. Vangit\nastuivat patsaan juurelle, pysähtyivät siihen ja sillä aikaa kun\ntuotiin säkkejä, he katsoivat ympärilleen niin kuin katsoo isketty\neläin lähenevää metsästäjää. Toinen risti myötäänsä silmiään, toinen\nkaahnutteli selkäänsä ja toinen teki huulillaan naurua tarkottavan\nliikkeen. Sotamiehet ryhtyivät nopein käsin sitomaan heidän silmiään,\npukemaan säkkejä ja kytkemään patsaaseen.\n\nKaksitoista tarkk'ampujaa marssi kiväärit olalla säännöllisin, lujin\naskelin esiin rivien takaa ja pysähtyi kahdeksan askeleen päähän\npatsaasta. Pierre kääntyi poispäin, jottei olisi nähnyt, mitä oli\ntapahtuva. Yht'äkkiä kuului rätinää ja ryskettä, joka kuulosti\nPierrestä räikeämmältä kuin jylisevinkin ukkosen jyminä ja hän kääntyi\nkatsomaan. Savua pöllysi ja ranskalaisia puuhaili jotain tehden haudan\nreunalla kalpein kasvoin ja vapisevin käsin. Tuotiin kaksi muuta.\nNämäkin kaksi katselivat samoin, samallaisin silmin, turhaan ja ääneti\npelkillä silmillään turvaa pyytäen ja nähtävästi käsittämättä ja\nuskomatta, mitä oli tuleva. He eivät voineet uskoa, sillä ainoastaan he\ntiesivät sen, mitä heidän elämänsä oli heille ja siksi he eivät\nkäsittäneet eivätkä uskoneet, että se voitaisiin heiltä riistää.\n\nPierre ei tahtonut katsoa ja hän kääntyi taas poispäin; mutta taasen\nkumahti hänen korvissaan ikään kuin hirveä räjähdys ja samassa hän\nhuomasi savua, jonkun verta ja kalpeakasvoisia hätääntyneitä\nranskalaisia, jotka taasen hääriskelivät patsaan luona vapisevin käsin\ntoinen toistaan tyrkkien. Raskaasti hengittäen katseli Pierre\nympärilleen aivan kuin kysyen: mitä tämä on? Sama kysymys oli kaikissa\nniissäkin katseissa, jotka kohtasivat Pierren katseen.\n\nKaikkien venäläisten, ranskalaisten sotamiesten ja upseerien, kaikkien,\nkaikkien kasvoilta luki Pierre saman pelon, kauhun ja taistelun ilmeen,\njoka oli hänenkin sydämessään. \"Kuka todellakin tekee tätä? He kaikki\nkärsivät samoin kuin minäkin. Kuka? Kuka?\" välähti tuokion ajan Pierren\nmielessä.\n\n\"_Tirailleurs du 86-me, en avant_!\"[52] huusi joku. Vietiin\nviides, joka seisoi Pierren vieressä -- yksinään. Pierre ei käsittänyt,\nettä hän oli pelastettu ja että hänet samoin kuin muutkin jälelle\njääneet oli tuotu tänne olemaan vain läsnä telotuksessa. Kasvamistaan\nkasvavalla kauhulla ja tuntematta iloa ja tyyntymystä hän katseli sitä,\nmitä tapahtui. Viides oli kauhtanassa oleva tehtaalainen. Samassa kun\ntehtaalaiseen tartuttiin kiinni, hypähti hän kauhuissaan syrjään ja\ntarttui Pierreen. (Pierre vavahti ja riistäytyi irti.) Tehtaalainen ei\npystynyt olemaan jaloillaan. Häntä kiskottiin kainaloista ja hän kirkui\njotain. Kun hänet oli saatu patsaan juureen, vaikeni hän äkkiä. Hän\nnäytti yht'äkkiä aivan kuin käsittäneen jotain. Käsittikö hän, että\nkirkuminen oli turhaa tahi että oli mahdotonta, että ihmiset\nsurmaisivat hänet, mutta hän kuitenkin asettui patsasta vasten odottaen\nkytkemistä yhdessä muiden kanssa ja vilkui ympärilleen kiiluvin silmin\nkuin haavotettu eläin. Pierre ei nyt enää voinut kääntyä poispäin eikä\nsulkea silmiään. Hänen samoin kuin koko väkijoukonkin uteliaisuus ja\nkiihtymys oli viidettä surmatessa yltynyt äärimmilleen. Tämä viides\nnäytti tyyneltä, kuten muutkin: hän kohenteli kiinni kauhtanaansa ja\nkaahnutteli toisella paljaalla jalalla toista.\n\nKun ruvettiin sitomaan hänen silmiään, korjasi hän itse solmua\nniskassa, kun se häntä puristi, ja kun hänet sitte painettiin kiinni\nveriseen patsaaseen, kallistui hän itse selkänojoon, mutta kun hänen\noli siinä asennossa hankala olla, kohensi hän itseään, veti jalkansa\nlähemmä ja ojentautui levollisesti patsasta vasten. Pierre katsoi\nhäneen koko ajan laskematta silmistään pienintäkään liikettä.\n\nTaisi kuulua komennus, komennuksen jälkeen taisi kuulua kahdeksan\nkiväärin pamahdus. Mutta niin tarkkaan kuin Pierre jälestäpäin\nkoettelikin muistella, ei hän ollut kuullut pienintäkään pamahduksen\nääntä. Hän oli vain nähnyt, että tehtaalainen oli jostain syystä\nretkahtanut nuorissa, että verta oli näkynyt kahdessa kohden ja että\nnuorat olivat höllenneet retkahtaneen ruumiin painosta, jolloin\ntehtaalainen luonnottomasti nipottavin päin ja jalat väärässä oli\nvaipunut kyyhälleen. Pierre juoksi patsaalle. Häntä ei pidättänyt\nkukaan. Tehtaalaisen ympärillä hääriskeli säikähtyneitä, kalpeita\nihmisiä. Eräällä vanhalla, viiksekkäällä ranskalaisella tärisi\nalahuuli, kun hän irrotti nuoria. Ruumis lyyhistyi. Sotamiehet\nraahasivat ruumiin kömpelön hätäisesti patsaan taa ja rupesivat\nvierittämään sitä kuoppaan.\n\nKaikki näyttivät varmasti käsittävän, että ne olivat olleet semmoisia\npahantekijöitä, joiden rikosten jäljet piti peittää kiiruimman\nkaupalla.\n\nPierre vilkasi kuoppaan ja huomasi, että tehtaalainen virui siellä\npolvet ylöspäin lähellä päätä ja toinen olkapää toista korkeammalla. Ja\ntuo olkapää nousi ja laski tasaisesti nytkähdellen. Mutta suuria\nlapiollisia multaa tuiskusi koko ruumiin päälle. Eräs sotamies kivahti\nPierrelle äkäisesti ja tuskallisesti, että hän poistuisi. Mutta Pierre\nei ymmärtänyt sotamiestä, vaan jäi seisomaan patsaan luo eikä kukaan\najanut häntä pois.\n\nKun hauta oli luotu umpeen, kuului komennus. Pierre vietiin takasin\npaikalleen ja ranskalainen sotaväki, joka seisoi kahtena rintamana\npatsaan kummallakin puolella, teki puolikäännöksen ja alkoi marssia\ntahdissa patsaan ohi. Kaksikymmentäneljä tarkk'ampujaa, jotka olivat\nseisoneet piirin keskessä, läksi panoksista tyhjentynein kiväärein\njuoksujalassa liittymään paikoilleen riveihin, silloin kun komppaniat\nmarssivat heidän ohitsensa.\n\nPierre katseli nyt tajuttomin silmin noita tarkk'ampujia, jotka\nkaksittain juoksivat piiristä. Kaikki muut paitsi yksi liittyivät\nkomppanioihinsa. Eräs nuori sotamies, jonka kasvot olivat kalman\nkalpeat ja jonka kiiveri oli kallistunut takaraivolle, seisoi kivääri\nriipuksissa vastapäätä hautaa samalla paikalla, josta hän oli ampunut.\nHän hoippui kuin juopunut ottaen vuoroin askeleen eteenpäin, vuoroin\ntaapäin kannattaakseen kaatuvaa ruumistaan. Eräs vanha sotamies,\nali-upseeri, juoksi rivistä, tarttui hänen olkapäähänsä ja veti hänet\nkomppaniaan. Venäläinen ja ranskalainen väkijoukko alkoi hajaantua.\nKaikki kulkivat ääneti, päät painuksissa.\n\n-- _Ça leur apprendra à incendier_,[53] -- sanoi joku\nranskalaisista.\n\nPierre katsahti sanojaan ja huomasi, että se oli eräs sotamies, joka\ntahtoi jollain tyynnyttää itseään siitä, mitä oli tehty, mutta ei\nvoinut. Puhumatta loppuun ajatustaan hän viittasi kädellään ja meni\nmatkoihinsa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMestauksen jälkeen erotettiin Pierre muista syytetyistä ja hänet\njätettiin yksinään erääseen pieneen, hävitettyyn ja ryvetettyyn\nkirkkoon.\n\nIllan suussa tuli kirkkoon vahtialiupseeri kaksi sotamiestä mukanaan ja\nilmotti Pierrelle, että hänet on armahdettu ja että hänet nyt viedään\nsotavankien parakkeihin. Hänet tuotiin hiiltyneistä hirsistä, laudoista\nja lankuista rakennetuille kojuille ja vietiin yhden tämmöisen sisään.\nParikymmentä erikarvaista miestä tuli pimeässä hänen ympärilleen.\nPierre silmäili heitä käsittämättä, keitä he olivat, mitä he täällä\ntekivät ja mitä he tahtoivat hänestä. Hän kuuli sanoja, joita hänelle\npuhuttiin, mutta hän ei tehnyt niistä mitään johtopäätöksiä eikä\nsovelluttanut niitä mihinkään, sillä hän ei käsittänyt niiden\nmerkitystä. Hän kyllä vastaili niihin kysymyksiin, joita hänelle\ntehtiin, mutta ei tajunnut, kuka häntä kuunteli ja miten hänen\nvastauksensa käsitettiin. Hän katsoi kasvoihin ja vartaloihin, mutta\nkaikki näyttivät hänestä yhtä hämäriltä.\n\nSiitä pitäen, kun Pierre oli nähnyt hirveän surmaamisen, jonka olivat\ntoimittaneet semmoiset ihmiset, jotka eivät olleet tahtoneet sitä\ntehdä, tuntui kuin olisi hänen sielustaan reväisty se ponsi, jonka\nvarassa kaikki oli pysynyt pystyssä ja kuvastunut elävänä, ja kaikki\noli nyt sortunut sisällyksettömäksi soraläjäksi. Vaikkei Pierre\nselvittänyt itselleen syitä, tuhoutui kuitenkin hänen uskonsa sekä\nmaailman hyvään järjestykseen että ihmisten ja hänen omaantuntoonsa\nkuin myöskin Jumalaan. Tämmöisessä sieluntilassa oli Pierre ollut\nennenkin, mutta se ei ollut koskaan ollut niin voimakas kuin nyt. Kun\nPierre ennen oli joutunut tähän epäilyksen tilaan, olivat hänen\nepäilynsä johtuneet hänen omasta syystään. Silloin oli Pierre sydämensä\nsyvyydessä tuntenut, että tuosta epätoivon tilasta ja epäilyistä oli\npelastus löydettävissä omasta itsestään. Mutta nyt hän tunsi, ettei hän\nollut syynä siihen, että maailma oli romahtanut raunioiksi hänen\nsilmissään ja että jälellä oli ainoastaan muodottomia soraläjiä. Hän\ntunsi, että palaaminen uskoon elämän mahdollisuuteen -- ei ollut hänen\nvallassaan.\n\nHänen ympärillään seisoi pimeässä ihmisiä, jokin hänessä luultavasti\nkiinnitti heidän huomiotaan. Hänelle kerrottiin jotain, kyseltiin\njotain, sitte hänet vietiin jonnekin ja lopulta hän joutui parakin\nnurkkaan eräiden ihmisten pariin, jotka naureskelivat ja puhelivat\nkeskenään.\n\n\"Silloin, veljet ... se sama prinssi, joka\" ... kuului jonkun ääni\nparakin vastapäisestä nurkasta sana \"joka\" erityisesti korostettuna.\n\nPierre istui ääneti ja liikkumattomana olilla seinän vieressä vuoroin\naukoen, vuoroin sulkien silmiään. Mutta joka kerran kun hän sulki\nsilmänsä, näki hän edessään tehtaalaisen kammottavat kasvot, jotka\navomielisyydessään olivat erityisen kammottavat sekä myöskin\ntahtomattaan murhaajiksi joutuneiden kasvot, jotka levottomuutensa\ntähden olivat vieläkin kammottavammat. Ja hän aukoi taasen silmiään ja\nkatsoi tajuttomasti ympärilleen pimeässä.\n\nHänen rinnallaan istui kyyryssä eräs pieni mies, jonka läsnäolon Pierre\nhuomasi ensiksi siitä hien väkevästä hajusta, joka miehestä löyhki joka\nkerran kun hän liikahti. Tuo mies askaroitsi jotain pimeässä\njaloillaan, ja vaikkei Pierre nähnytkään hänen kasvojaan, tunsi hän\nkuitenkin, että mies myötäänsä kurkisteli häneen. Pierre tähysteli\npimeään ja käsitti, että mies riisui jalkineitaan ja se tapa, jolla hän\ntätä teki, herätti Pierren huomiota. Kerittyään auki paulat, joilla\ntoinen jalka oli sidottu, hän kääri ne huolellisesti kokoon ja tarttui\nsamassa käsiksi toiseen jalkaansa vähä väliä Pierreen katsoen. Sillä\naikaa kuin toinen käsi ripusti paulaa, ryhtyi toinen käsi purkamaan\nauki toista jalkaa. Riisuttuaan täten jalkineensa huolellisesti\npyörein, riuskoin ja viipymättä toisiaan seuraavin liikkein ripusti\nmies ne kepakkojen päihin, jotka olivat isketyt maahan, otti veitsen,\nkatkasi jotain, painoi veitsen kiinni, työnsi sen päänalusen alle ja\nkäytyään mukavammin istumaan tarttui molemmin käsin koukussa olevien\npolviensa ympäri ja rupesi katsomaan suoraan Pierreen. Pierrestä tuntui\nolevan jotain miellyttävää, tyynnyttävää ja pyöreää tuon häneen\nhellittämättä katsovan miehen riuskoissa liikkeissä, hänen\njärjestetyssä nurkkapesässään, jopa hajussaankin.\n\n-- Paljon olette tainneet nähdä puutetta, barin? -- sanoi yht'äkkiä\npieni mies.\n\nMiehen soivassa äänessä kuulosti niin pehmeää lämpöä ja avomielisyyttä,\nettä Pierre aikoi vastata, mutta hänen leukansa alkoi vapista\nja hän tunsi puhkeavansa kyyneliin. Antamatta Pierren näyttää\nmielenliikutustaan jatkoi pieni mies samassa tuokiossa puheluaan\nsamalla miellyttävällä äänellään.\n\n-- Oh, älä sure, kotkanpoika, -- sanoi hän sillä hentoa lempeyttä\nhehkuvalla äänellä, jolla puhuvat vanhat venäläiset eukot. -- Älä sure,\nveikkonen: ken hetken kestää, se iän elää! Vai mitä, rakkaani! Ja\neikähän täällä, Luojan kiitos, hätä häilyttele. On sekä hyviä että\nhuonoja ihmisiä täälläkin, -- puheli hän ja puhuessaan hän laskeutui\nnotkein liikkein polvilleen, nousi pystyyn ja vähän ryiskeltyään läksi\njonnekin.\n\n-- Hehee, vekkuli, tulitpas! -- kuuli Pierre lautakojun päästä saman\nlempeän äänen. -- Muistipas tulla, vekkuli! No, no, soo!\n\nJa työntäen luotaan koiran rahjusta, joka hyppi häntä vastaan, palasi\nsotamies takasin paikalleen ja istuutui. Hänen käsissään oli jotain\nriepuun käärittynä.\n\n-- Kas tässä, syökääpäs, barin, -- sanoi hän palaten taas entiseen\nkunnioittavaan puhetapaan ja aukoen kääröään, josta hän antoi Pierrelle\nmuutamia paistettuja perunoita. -- Päivälliseksi oli keittoa. Maan\nmainioita perunoita.\n\nPierre ei ollut syönyt koko päivänä ja perunan haju tuntui hänestä\nsanomattoman hyvältä. Hän kiitti sotamiestä ja rupesi syömään.\n\n-- Maltahan, ei se noin, -- sanoi sotamies naurahtaen ja otti yhden\nperunan. -- Näin sitä pitää.\n\nHän otti taas kääntöpääveitsen, halkasi perunan kämmenellään kahtia,\nsirotti suolaa päälle ja tarjosi Pierrelle.\n\n-- Maan mainioita perunoita, -- toisti hän. -- Syöppäs nyt.\n\nPierrestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan syönyt maukkaampaa\nruokaa.\n\n-- Ei, minusta on kaikki samantekevää, -- sanoi Pierre, -- mutta miksi\nhe ampuivat ne onnettomat!... Viimeinen oli parinkymmenen iässä.\n\n-- Tss -- tss ... -- virkkoi pieni mies. -- Älkää pahaa, älkää ... --\nlisäsi hän nopeasti ja aivan kuin sanat olisivat aina olleet valmiina\nhänen suussaan ja sieltä vahingossa lennähtäneet hän jatkoi: --\nMitenkäs te, barin, tulitte näin jääneeksi Moskovaan?\n\n-- En luullut, että niin sukkelaan tulisivat. Jäin vahingossa, --\nvastasi Pierre.\n\n-- Mitenkä ne sinut ottivat, kotkanpoika, kotoasiko?\n\n-- Ei, olin katsomassa tulipaloa, siinä ottivat ja luulivat\nmurhapolttajaksi.\n\n-- Mikä on tuomiota, se on vääryyttä, -- tokasi pieni mies.\n\n-- Oletkos sinä kauan ollut täällä? -- kysyi Pierre viimeistä perunaa\npureskellen.\n\n-- Minäkö? Viime sunnuntaina ottivat Moskovasta hospitaalista.\n\n-- Kukas sinä olet, sotamieskö?\n\n-- Apsheronin rykmentin sotamiehiä. Kuumeessa olin, kuolemankielissä.\nEikä meille virkattu halaistua sanaa. Kahteenkymmeneen mieheen virui\nmeitä siellä. Eikä arvattu eikä aavistettu.\n\n-- Onkos sinun täällä ikävä? -- kysyi Pierre.\n\n-- On ihan kyllälti, kotkanpoikaseni. Minun nimeni on Platon,\nliikanimeltä Karatajef, -- lisäsi hän nähtävästi helpottaakseen Pierren\npuhuttelua. -- Poikasena kutsuttiin palvelukseen. Eikö sitte olisi\nikävä, kotkanpoikaseni! Moskova on kaupunkien äiti. Eikö etoisi ikävä\nsitä katsellessa! Mato kaalia kalvaa, mutta itse ennen sitä sortuu,\nniin puhuivat vanhan kansan ihmiset.\n\n-- Miten, miten sinä sanoit? -- kysyi Pierre.\n\n-- Minäkö? -- kysyi Karatajef. -- Minä sanon: ei omalla voimalla, vaan\nJumalan hoimalla, -- sanoi hän luullen toistavansa sen, mitä äsken oli\nsanonut ja jatkoi samassa:\n\n-- Onhan teillä, barin, oma perutalonne? Ja koti on? Siis täydellinen\nliesi! Ja emäntä on? Ovatkos vanhusvanhemmat elossa? -- kyseli hän.\n\nVaikkei Pierre nähnyt pimeän tähden, tunsi hän kuitenkin, että\nsotamiehen huulet vetäytyivät pidätettyyn pehmeään hymynkierteeseen\nnäitä kysymyksiä tehdessä. Hänen mieltään nähtävästi pahotti se, ettei\nPierrellä ollut vanhempia, varsinkaan äitiä.\n\n-- Vaimossa neuvon vara, anopissa avun alku, vaan ehtoisin oma emonen!\n-- sanoi sotamies. -- No entä lapsia, onkos niitä? -- jatkoi hän\nkyselyään.\n\nPierren kieltävä vastaus pahotti nähtävästi taaskin hänen mieltään ja\nhän kiiruhti lisäämään:\n\n-- Mitäs se, nuoret ihmiset, saattaahan Jumala vielä antaa. Kunhan vain\nsovussa elettäisi...\n\n-- Nyt ei ole mistään väliä, -- sanoi Pierre tahtomattaan.\n\n-- Soo, oletpa sinä miekkoinen miehiäsi, -- väitti Platon. -- Ei\nrutolta eikä tyrmältä mihinkään pääse.\n\nSotamies kohensihe parempaan asentoon ja rykäsi muutaman kerran\nnähtävästi valmistautuen pitkään jutteluun.\n\n-- Niin, ystävä hyvä, asuin vielä kotona, -- alkoi hän. -- Kontumme oli\nsuuri, maata paljon, hyvä oli musikkojen elo eikä meidän talostamme\nmitään puuttunut. Seitsemän muun kanssa kulki isäukko niittämässä.\nHyvästi elettiin, oikein kristityitä oltiin. Mutta silloin...\n\nJa Platon Karatajef kertoi pitkän tarinan siitä, miten hän oli mennyt\nvieraan metsästä puita hakemaan, joutunut vahdin käsiin, saanut\nselkäänsä, tuomittu ja lähetetty sotamieheksi.\n\n-- Niin, kotkanpoikaseni, -- jatkoi hän hymyn muuntamalla äänellä, --\npaha tuli, luultiin, vaan parhaaksi se kääntyikin. Veljen olisi ollut\nlähtö, ellen minä olisi tekosta tehnyt. Vaan nuorimmalla veljellä oli\nviisi lasta, minulta ei jäänyt kuin vaimo. Oli tyttö, mutta sen korjasi\nLuoja jo ennen sotamiehyyttäni. Tulin katsomaan kotiväkeä. Näen, että\nentistä ehommin elävät. Talo on hyvyyttä täynnä, naisväki kotosalla,\nkaksi veljeä työansioilla. Nuorin, Mihaila, oli kotona. Sanoo siinä\nisäukko: \"minusta, sanoo, ovat kaikki lapset yhdenlaisia: purasipa mitä\nsormea tahansa, kaikkiin yhtä kovasti koskee. Ja jollei silloin olisi\nPlatonia viety, olisi Mihailan ollut meno.\" Käski kaikki meidät\nluokseen -- uskotko -- ja jumalankuvan eteen asetti. \"Mihaila\", sanoo,\n\"tule tänne, kumarra hänen jalkoihinsa ja sinä, eukko, kumarra myöskin\nja tekin lapset, kumartakaa. Ymmärrättekö?\" sanoo. Niin, ystäväni hyvä.\nKohtalo ei jätä uhriaan. Vaan me hoppuamme alituisesti, mikä on hyvin\nja mikä ei. Meidän onnemme, ystäväni, on kuin vesi nuotassa: kun sitä\nvetää, pullistuu se, vaan kun maalle saa, on se typötyhjä.\n\nJa Platon siirrähti toiseen paikkaan olillaan. Oltuaan hetken aikaa\nvaiti nousi Platon seisoalleen.\n\n-- Taitaa tässä jo nukuttaakin, -- sanoi hän nopeasti ja alkoi ristiä\nsilmiään lausuen:\n\n-- Herra Jeesus Kristus, Nikola marttyyri, Frola ja Lavra! Herra Jeesus\nKristus, Nikola marttyyri, Frola ja Lavra! Herra Jeesus Kristus,\narmahda ja vapahda meitä! -- päätti hän rukouksensa, kumarsi maahan\nasti, nousi, huokasi ja kyykistyi polvilleen. -- Kas niin. Kaada, hyvä\nIsä, kivenä, nostata nokkelana, -- sanoi hän, venähti pitkälleen ja\nveti sinellin korvilleen.\n\n-- Minkä rukouksen sinä luitkaan? -- kysyi Pierre.\n\n-- Häh? -- virkkoi Platon (hän oli juuri nukahtamaisillaan). -- Mitäkö\nluin? Rukoilin Jumalaa. Etkös sinä rukoile?\n\n-- Kyllä, rukoilen minäkin, -- vastasi Pierre. -- Mutta mitä sinä\npuhuit Frolasta ja Lavrasta.\n\n-- Kuinkas muuten? -- vastasi nopeasti Platon. -- Nyt on hevosjuhla,\ntäytyy muistaa elukoitakin. Katsos veitikkaa, käppyrään pyörähti.\nLämpenitkö, koirankuontolainen, -- sanoi hän kopeloiden koiraa, joka\noli hänen jaloissaan ja käännyttyään toiselle kylelleen hän nukkui\nheti.\n\nUlkoa kuului jostain kaukaa itkua ja huutoa ja lautakojun seinänraoista\nvilkkui tulta, mutta kojussa oli hiljaista ja pimeää. Pierre ei saanut\nunta pitkään aikaan ja hän virui pimeässä paikallaan silmät auki\nkuunnellen vieressään makaavan Platonin säännöllistä kuorsausta ja\ntuntien, että äsken sortunut maailma alkoi nyt valveutua hänen\nsielussaan entistään kauniimpana ja jonkunlaisten uusien, vahvojen\nperusteiden varassa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSiinä lautakojussa, johon Pierre oli tuotu ja jossa hän oli neljä\nviikkoa, oli 23 vangittua sotamiestä, kolme upseeria ja kaksi\nvirkamiestä.\n\nKaikki nämä kuvastuivat sittemmin Pierren mielessä hyvin hämärästi,\nmutta Platon Karatajef painui ainaiseksi Pierren sydämeen mitä\nvoimakkaimpana ja kalleimpana muistona ja esikuvana kaikesta\nvenäläisestä, hyvästä ja pyöreästä. Kun Pierre seuraavana päivänä aamun\nsarastaessa näki naapurinsa, toteutui ensimäinen vaikutelma jostain\npyöreästä täydellisesti: koko Platonin vartalo, joka oli kiedottu\nnuoralla vyötettyyn ranskalaiseen sinelliin, lakkiin ja niinivirsuihin,\noli pyöreä. Pää oli aivan pyöreä, selkä, rinta, hartiat, jopa kädetkin,\njotka riippuivat semmoisessa asennossa, kuin olisivat ne tahtoneet aina\njotain syleillä, olivat pyöreät; miellyttävä hymy ja suuret, ruskeat,\npehmeät silmät olivat pyöreät.\n\nPlaton Karatajef oli varmaankin kuudennellakymmenennellä päättäen hänen\nkertomuksistaan niistä sotaretkistä, joihin hän oli pitkänä\npalvelusaikanaan ottanut osaa. Hän ei tiennyt itse eikä voinut\nmitenkään määritellä, mitenkä vanha hän oli. Mutta hänen häikäisevän\nvalkeat ja lujat hampaansa, jotka välkkyivät kahtena kaarena hänen\nsuustaan, silloin kun hän nauroi (jota hän teki usein), olivat kaikki\nhyvät ja eheät; hänen parrassaan ja tukassaan ei ollut ainoatakaan\nharmaata karvaa ja koko hänen ruumiinsa oli notkeuden ja varsinkin\nlujuuden ja kestävyyden kuva.\n\nHänen kasvoillaan oli viattomuuden ja nuoruuden leima, vaikka niillä\nolikin hienoja pyöreitä ryppyjä, hänen äänensä oli miellyttävä ja\nsointuva. Mutta hänen puhetapansa merkillisimpänä ominaisuutena oli\nvälittömyys ja sisällökkyys. Näytti siltä, ettei hän koskaan ajatellut\nsitä, mitä hän puhui tai mistä puhuisi ja tästä juuri johtui\nsanomattoman voimakas vakuuttavuus hänen äänentapaamisensa nopeudessa\nja varmuudessa.\n\nHänen ruumiilliset voimansa ja joustavuutensa olivat vankeuden ensi\naikana semmoiset, ettei hän näyttänyt ollenkaan tietävän, mitä on\nväsymys ja sairaus. Joka ilta nukkumaan käydessään hän sanoi: \"Kaada,\nhyvä Isä, kivenä, nostata nopsana\" ja aamusin ylösnoustessaan hän sanoi\njoka kerran samalla tavalla harteitaan kohauttaen: \"kun nuukahti, niin\nnukahti, kun heräsi, niin heräsi\". Ja hänen ei tosiaankaan tarvinnut\nmuuta kuin kallistua pitkälleen, kun hän samassa makasi kuin kivi ja\nhänen tarvitsi vain puistaltaa itseään, kun hän samassa tuokioistakaan\nkuhnailematta ryhtyi johonkuhun askareeseen aivan kuin lapset, jotka\nherättyään käyvät käsiksi leluihin. Hän teki kaikkea, mutta ei mitään\nerittäin hyvin eikä taas huonostikaan. Hän paistoi, keitti, ompeli,\nhöyläsi ja paikkasi kenkiä. Hän oli myötäänsä toimessa ja vain öillä\nhän uskalsi ruveta tarinoimaan, jota hän rakasti, ja laulamaan. Hän ei\nlaulanut lauluja vartonaisten laulajien tavoin, jotka tietävät, että\nheitä kuunnellaan, vaan hän lauloi niinkuin laulavat linnut nähtävästi\nsiitä syystä, että hänen oli yhtä pakollista päästää noita säveliä kuin\non pakollista oikoa jäseniään tai jalotella. Ja hänen säveleensä soivat\naina hienoina, hellinä, kaihomielisinä, melkein naisellisina, vaan\nhänen kasvonsa olivat laulaessa aina vakavat.\n\nVankeuteen jouduttuaan ja parrotuttuaan oli hän nähtävästi ravistanut\nitsestään pois kaiken vieraan tartunnaisen ja sotamiesmäisen ja\npalannut tahtomattaan rahvaan miehen elintapaan.\n\n-- Kun sotamies on lomalla, valuu paita housuista,[54] -- oli hänen\ntapansa sanoa.\n\nHän kertoi vastenmielisesti sotamiesajastaan, ei kuitenkaan valitellut\nsitä ja usein mainitsi hän, ettei häntä oltu kertaakaan piesty koko\npalvelusaikanaan. Kun hän kertoi, kertoi hän enimmäkseen vanhoja ja\nnähtävästi rakkaita muistoja talonpoikaiselämästä. Ne sananlaskut,\njoita hänen puheessaan vilisi, eivät olleet semmoisia ruokottomia ja\npöyhkeitä sananlaskuja, joita sotamiehet useimmiten laskevat, vaan ne\nolivat niitä kansan puheenparsia, jotka yksinään otettuina tuntuvat\nmitättömiltä, mutta jotka ajallaan lausuttuina saavat syvän viisauden\nmerkityksen.\n\nUsein hän puhui aivan päinvastoin kuin mitä hän oli puhunut ennen,\nmutta kumpikin oli oikein. Hän rakasti puhelemista, puhui hyvin ja\nkaunisti puhettaan hyväilysanoilla ja sananparsilla, joita hän, kuten\nPierrestä tuntui, näytti itse sepittäneen; mutta hänen kertomustensa\nsuurin viehätysvoima oli siinä, että hänen haastelussaan saivat mitä\njokapäiväisimmät tapaukset ja joskus juuri ne samat, joita Pierre oli\nhuomaamattaan nähnyt elämässään, juhlallisen kauneuden luonteen. Hän\nrakasti kuunnella satuja, joita (aina samoja) eräs sotamies kertoi,\nmutta kaikista eniten hän rakasti kuunnella kerrottavan varsinaisesta\nelämästä. Näitä kertomuksia kuunnellessaan hän hymyili iloisesti,\ntokasi väliin sanoja ja teki kysymyksiä, joiden tarkotuksena oli\nselventää hänelle kauneuden kuva siitä, mitä hänelle kerrottiin.\nMieltymystä, ystävyyttä, rakkautta, semmoisina kuin Pierre ne käsitti,\nei Karatajevilla ollut ollenkaan, vaan hän rakasti ja eli rakkaudessa\nkaiken sen kanssa, minkä elo hänen eteensä loi ja varsinkin ihmisen\nkanssa, -- ei minkään määrätyn ihmisen kanssa, vaan yleensä niiden\nihmisten kanssa, jotka olivat hänen silmiensä edessä. Hän rakasti\npiskiään, rakasti tovereitaan ja ranskalaisia ja rakasti Pierreä, joka\noli hänen naapurinsa; Pierre tunsi kuitenkin, ettei Karatajevista,\nvaikka tämä osottikin häntä kohtaan hyväilevää hellämielisyyttä (jolla\nhän tahtomattaan tuli tyydyttäneeksi Pierren henkistä puolta), olisi\ntuntunut vähääkään ikävältä erota hänestä. Ja Pierre alkoi tuntea\nsamallaista tunnetta Karatajevia kohtaan.\n\nPlaton Karatajef oli kaikkien muiden vankien mielestä kaikista\ntavallisin sotamies; häntä nimitettiin kotkanpojaksi tai Platoshkaksi,\nhänestä tehtiin hyväntahtoista pilaa ja häntä juoksutettiin asioilla.\nMutta Pierren mieleen painui hän ainaiseksi semmoisena, kuin hän\noli hänet nähnyt ensi yönä, saavuttamattomana, pyöreänä ja\nyksinkertaisuuden ja totuuden hengen hahmottuneena olentona.\n\nPlaton Karatajef ei osannut ulkomuistilta muuta kuin rukouksensa. Kun\nhän piti puheitaan, ei hän näyttänyt niitä alkaessaan ollenkaan\ntietävän, miten hän ne lopettaa.\n\nKun Pierre toisinaan hämmästyi Platonin ajatusten syvyyttä ja pyysi\nhänen sanomaan jotain uudestaan, ei Platon voinut muistaa, mitä hän oli\nhetkistä ennen sanonut, samoin kuin hän ei voinut mitenkään selittää\nPierrelle sanoin lempilauluaan. Siinä oli \"kotikoivuni kallis\" ja \"apea\non aikan',\" mutta sanoin selittäen ei syntynyt mitään sisällystä. Hän ei\nkäsittänyt eikä kyennytkään käsittämään kokonaisuudesta erikseen\npoimittujen sanojen merkitystä. Hänen jokainen sanansa ja tekonsa oli\nhänelle tuntemattoman toiminnan ilmestymismuoto ja tämä toiminta oli\nhänen elämänsä. Mutta hänen elämällään semmoisena, kuin hän sen itse\nymmärsi, ei ollut mitään merkitystä erikseen olevana elämänä. Sillä oli\nmerkityksensä ja sisältönsä vain osana kokonaisuudesta, jonka hän joka\nhetki tunsi. Hänen sanansa ja tekonsa virtasivat hänestä yhtä\ntasaisesti, välttämättömästi ja välittömästi kuin tuoksu erittyy\nkukasta. Hän ei voinut käsittää erikseen otetun toimen tai sanan arvoa\neikä merkitystä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKun ruhtinatar Maria oli saanut tietää Nikolailta, että hänen veljensä\non Rostovilaisten kanssa Jaroslavlissa, ryhtyi häh tädin estelyistä\nvälittämättä heti hankkiutumaan matkalle aikoen viedä mukanaan veljensä\npojankin. Koituisiko tästä suuria vaikeuksia vaiko ei, olisiko se\nmahdollista vaiko mahdotonta, sitä hän ei kysellyt eikä tahtonut\ntietää, sillä hänen velvollisuutensa oli sekä itse olla ehkä\nkuolemaisillaan olevan veljensä saapuvilla että myöskin tehdä kaikkensa\nvoidakseen viedä isälle lapsen ja hän ryhtyi matkavalmistuksiin. Sen\nseikan, ettei ruhtinas Andrei antanut hauelle mitään tietoja itsestään,\nselitti ruhtinatar Maria joko siten, että hänen veljensä oli liian\nheikko kyetäkseen kirjottamaan tai siten, että hän piti pitkää matkaa\nsisarelleen ja pojalleen liian vaikeana ja vaarallisena.\n\nRuhtinatar Maria joutui muutamassa päivässä matkakuntoon. Hänen\najoneuvoinaan oli kookkaat ruhtinaalliset umpivaunut, joilla hän\noli tullut Voroneschiin, puoleksi katetut pienet rattaat ja\nkuormavankkurit. Hänen mukanaan matkusti m-lle Bourienne, Nikolushka\nopettajineen, vanha hoitajamummo, kolme palvelustyttöä, Tihon, nuori\nlakeija ja ratsaspalvelija, jonka täti antoi hänen mukaansa. Kun oli\nsula mahdottomuus ajatella matkustaa Moskovan kautta tavallista tietä,\ntäytyi ruhtinatar Marian turvautua pitkään kiertotiehen Lipetskin,\nRjasanin, Vladimirin ja Shujan kautta ja tämä tie oli kyytihevosten\nhankalan saannin tähden hyvin vaivaloinen ja Rjasanin luona, jossa\n(kuten kerrottiin) liikuskeli ranskalaisia, vaarallinenkin.\n\nM-lle Bourienne, Dessalles ja ruhtinatar Marian palvelijat\nihmettelivät vaivaloisen matkan kestäessä hänen mielenlujuuttaan ja\ntoimeliaisuuttaan. Hän kävi nukkumaan kaikkia muita myöhemmin, heräsi\nmuita aikasemmin eivätkä mitkään vaikeudet saaneet häntä neuvottomaksi.\nHänen toimeliaisuutensa ja pontevuutensa avulla, joka innosti hänen\nseuralaisiaankin, saapuivat he toisen viikon lopulla Jaroslavliin.\n\nRuhtinatar Maria oli viime päivinä Voroneschissa ollessaan tuntenut\nelämänsä valoisinta onnea. Hänen rakkautensa Rostoviin ei enää\nrasittanut eikä häirinnyt häntä. Tämä rakkaus oli täyttänyt koko hänen\nsielunsa, valautunut erottamattomaksi osaksi hänestä itsestään eikä hän\nenää taistellut sitä vastaan. Ruhtinatar Maria oli viime aikoina tullut\nvakuutetuksi siitä, että hän oli rakastettu ja rakasti, vaikkei hän\nkertaakaan puhunut tästä itselleen selvästi suorin sanoin. Hän oli\ntullut tähän vakuutukseen kohdatessaan viime kerran Nikolain, joka oli\ntullut sanomaan hänelle, että hänen veljensä oli Rostovilaisten mukana.\nNikolai ei ollut vihjannut sanallakaan, että nyt (jos ruhtinas Andrei\nparanisi) voisivat ruhtinas Andrein ja Natashan entiset välit uudistua,\nmutta ruhtinatar Maria huomasi Nikolain kasvoista, että tämä ajatteli\nasiaa ja tiesi sen. Tästä huolimatta ei Nikolain suhde, nuo arat,\nhellät lemmensiteet ruhtinattareen, suinkaan muuttunut, vaan Nikolai\nnäytti päinvastoin olevan iloinen siitä, että sukulaisuus hänen ja\nruhtinatar Marian välillä salli hänen nyt entistä vapaammin ilmaista\nruhtinattarelle ystävyytensä ja rakkautensa, kuten ruhtinatar Maria\ntoisinaan ajatteli. Ruhtinatar Maria tiesi, että hänen rakkautensa oli\nensimäinen ja viimeinen hänen elämässään, hän tunsi olevansa rakastettu\nja hän oli tämän tähden onnellinen ja tyyni.\n\nTämä hänen onnensa ei kuitenkaan estänyt häntä tuntemasta syvää surua\nveljensä kohtalon tähden, vaan hänen sielunsa rauhallisuus antoi\nhänelle entistä suuremman mahdollisuuden antautua täydellisesti veljeen\nkohdistuneen tunteen valtaan. Tämä tunne oli ensi hetkinä Voroneschista\nlähdettyä niin voimakas, että ne, jotka häntä saattoivat matkalle,\nolivat vakuutettuja hänen kärsimysten runtelemiin ja epätoivoisiin\nkasvoihinsa katsoessaan, että hän aivan varmaan sairastuu matkalla,\nmutta juuri matkan vaivat ja huolet, joihin ruhtinatar Maria niin\npontevasti otti osaa, pelastivat hänet toistaiseksi murtavasta\nmurheesta ja loivat häneen kestävyyttä.\n\nRuhtinatar Maria ajatteli, kuten yleensä on tavallista matkalla,\nainoastaan matkustamista ja unohti kokonaan matkan tarkotuksen. Mutta\nkun oli saavuttu lähelle Jaroslavlia, jolloin taas kuvastui mieleen se,\nmikä häntä saattoi odottaa jo samana iltana eikä vain muutaman päivän\nperästä, yltyi hänen levottomuutensa äärimmilleen.\n\nKun ratsaspalvelija, joka oli ennakolta lähetetty Jaroslavliin ottamaan\nselkoa, missä Rostovilaiset majailivat ja missä tilassa oli ruhtinas\nAndrei, tapasi kaupungista palatessaan tulliportista kaupunkiin ajavat\nsuuret umpivaunut, kauhistui hän nähdessään ruhtinattaren kalman\nkalpeat kasvot, jotka kurkistivat häntä vastaan vaunujen ikkunasta.\n\n-- Olen saanut tietää kaikki, teidän armonne. Rostovilaiset majailevat\ntorin laidassa kauppias Bronnikovin talossa. Se ei ole kaukana, aivan\nVolgan penkereellä, -- sanoi ratsaspalvelija.\n\nRuhtinatar Maria katsoi hätääntyneen kysyvästi hänen kasvoihinsa\nkäsittämättä, miksi hän ei vastannut mitään tärkeimpään kysymykseen:\nmiten oli veljen laita? M-lle Bourienne teki tämän kysymyksen\nruhtinattaren puolesta.\n\n-- Miten on ruhtinaan laita? -- kysyi hän.\n\n-- Heidän armonsa on samassa talossa kuin hekin.\n\n-- Hän on siis elossa, -- ajatteli ruhtinatar ja kysyi hiljaa: -- miten\nhänen tilansa on?\n\n-- Sanoivat olevan yhä entisellään.\n\nRuhtinatar ei ruvennut kyselemään, mitä merkitsi \"yhä entisellään\" ja\nvilahdukselta, huomaamatta katsahdettuaan seitsenvuotiseen\nNikolushkaan, joka istui vastapäätä häntä ja oli iloissaan kaupungin\nnäkemisestä, hän laski päänsä kumarruksiin eikä nostanut sitä ylös,\nennen kuin raskaat vaunut ryskyen, täristen ja vaappuen pysähtyivät\njonnekin. Astinlauta lensi rymisten auki.\n\nVaunujen ovet avautuivat. Vasemmalla oli vettä, suuri joki, oikealla\ntalon kuisti. Kuistilla oli miehiä, palvelijattaria ja eräs\npunaposkinen tyttö, jolla oli musta, pitkä palmikko ja joka hymyili\nvastenmielisen teeskennellysti, kuten ruhtinatar Mariasta tuntui. (Se\noli Sonja.) Ruhtinatar kiiruhti rapuille, teeskennellysti hymyillyt\ntyttö sanoi: \"tänne, tänne!\" ja ruhtinatar joutui eteiseen vanhan\nnaishenkilön eteen, jolla oli itämaiset kasvot ja joka syvästi\nliikutetuin ilmein astui nopeasti häntä vastaan. Se oli vanha\nkreivitär. Hän syleili ruhtinatar Mariaa ja rupesi häntä suutelemaan.\n\n-- _Mon enfant!_ -- virkkoi hän, -- _je vous aime et vous\nconnais depuis longtemps_.[55]\n\nSuuresta mielenliikutuksestaan huolimatta arvasi ruhtinatar Maria, että\nsanoja oli kreivitär ja että tälle piti jotain virkkaa. Hän lausui\ntajuamattaan joitain kohteliaita ranskalaisia sanoja samaan tapaan kuin\nnekin, jotka hänelle oli lausuttu ja kysyi:\n\n-- Kuinka hän voi?\n\n-- Lääkäri sanoo, ettei ole vaaraa, -- vastasi kreivitär, mutta näin\nsanoessaan nosti hän huoaten silmänsä ylös ja tuossa liikkeessä\nkuvastui ilme, joka soti hänen sanojaan vastaan.\n\n-- Missä hän on? Saako häntä nähdä, saako? -- kysyi ruhtinatar.\n\n-- Heti paikalla, ruhtinatar, heti paikalla, ystäväni. Tämäkö on hänen\npoikansa? -- sanoi kreivitär kääntyen Nikolushkaan, joka juuri tuli\nsisään Dessallesin kanssa. -- Kyllä me sovimme kaikki, talo on suuri.\nOi, kuinka suloinen poika!\n\nKreivitär vei ruhtinattaren vierashuoneeseen. Sonja keskusteli m-lle\nBouriennen kanssa. Kreivitär hyväili poikaa. Vanha kreivi tuli\nhuoneeseen ja tervehti ruhtinatarta. Vanha kreivi oli tavattomasti\nmuuttunut siitä pitäen, kun ruhtinatar oli nähnyt hänet viime kerran.\nSilloin oli kreivi ollut reipas, iloinen ja itseensä luottava ukko. Nyt\nhän näytti säälittävältä, menneeltä mieheltä. Ruhtinattaren kanssa\npuhellessaan hän silmäili myötäänsä ympärilleen ikään kuin kysyen\nkaikilta, puhuiko hän niin kuin piti. Moskovan ja hänen tilansa\nhävityksen jälkeen oli hän suistuneena tavallisesta uomastaan\nnähtävästi kadottanut käsityksen oman itsensä merkityksestä ja tunsi,\nettä hän jo oli liikaa maailmassa.\n\nVaikka ruhtinatar ei ajatellut muuta kuin saada mitä pikemmin nähdä\nveljensä ja vaikka häntä harmitti se, että tänä hänen yhden ainoan\najatuksensa hetkenä häntä pidätetään ja teeskennellysti kehutaan hänen\nveljensä poikaa, huomasi hän kuitenkin kaikki, mitä hänen ympärillään\ntapahtui ja hän tunsi pakkoa alistua hetkellisesti siihen uuteen\njärjestykseen, jonka pariin hän oli joutunut. Hän tiesi, että kaikki\ntämä oli välttämätöntä ja se tuntui hänestä raskaalta, mutta hän ei\npahastunut siitä heille.\n\n-- Tässä on minun sisareni tytär, -- sanoi kreivi Sonjaa esitellessään,\n-- ettekö tunne häntä, ruhtinatar?\n\nRuhtinatar kääntyi Sonjaan ja koettaen tukahduttaa tuota tyttöä kohtaan\nsydämessään nousseen vihamielisen tunteen hän suuteli Sonjaa. Mutta\nhänen tuli raskas olla sen tähden, että kaikkien häntä ympäröivien\nmieliala oli sanomattoman kaukana siitä, mitä oli hänen sydämellään.\n\n-- Missä hän on? -- kysyi hän vielä kerran kaikkiin kääntyen.\n\n-- Hän on alhaalla, Natasha on hänen kanssaan, -- vastasi Sonja\npunastuen. -- Meni tiedustelemaan. Te kai olette väsyksissä,\nruhtinatar?\n\nRuhtinattaren silmiin nousi katkeria kyyneliä. Hän kääntyi poispäin ja\naikoi taas kysyä kreivittäreltä, mitä kautta hän pääsisi veljensä luo,\nmutta samassa kuului ovelta kepeitä, jouduttautuvia ja ikään kuin\niloisia askelia. Ruhtinatar katsahti taakseen ja näki Natashan, joka\nehätti sisään melkein juoksujalassa, sen Natashan, joka, silloin kun\nhän oli nähnyt hänet kauvan aikaa sitte Moskovassa, ei ollut häntä\nollenkaan miellyttänyt.\n\nMutta tuskin oli ruhtinatar ehtinyt luoda hätäisen katsauksen tämän\nNatashan kasvoihin, kun hän käsitti, että tuo oli hänen surunsa\nvilpitön sisar ja sen vuoksi hänen ystävänsä. Hän lennähti Natashaa\nvastaan, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkemään hänen\nolkapäälleen.\n\nNiin pian kuin Natasha, joka oli istunut ruhtinas Andrein päänpohjissa,\noli saanut kuulla ruhtinatar Marian tulosta, oli hän poistunut hiljaa\nruhtinaan huoneesta nopein ja, kuten ruhtinatar Mariasta tuntui, ikään\nkuin iloisin askelin ja rientänyt ruhtinattaren luo.\n\nKun Natasha lennähti huoneeseen, oli hänen läikkyvillä kasvoillaan yksi\nainoa ilmaus ja se oli rakkauden, rajattoman rakkauden ilmaus\nruhtinaaseen, ruhtinattareen, kaikkeen siihen, joka oli lähellä\nrakastettua henkilöä, säälin ilmaus, ilmaus saada kärsiä toisten\npuolesta ja palavan halun ilmaus saada uhrata itsensä kokonaan heidän\nauttamisekseen. Näkyi, ettei tänä hetkenä ollut Natashan sydämessä\nainoatakaan ajatusta itsestään eikä omista suhteistaan ruhtinaaseen.\n\nHerkkäsieluinen ruhtinatar Maria oivalsi kaiken tämän ensi katseella\nNatashan kasvoihin ja hivelevän tuskan tuntein hän vaipui itkemään\nNatashan olkapäälle.\n\n-- Mennään, mennään hänen luokseen, Maria, -- virkkoi Natasha vieden\nruhtinattaren toiseen huoneeseen.\n\nRuhtinatar Maria nosti kasvonsa, kuivasi silmänsä ja kääntyi Natashaan.\nHän tunsi, että hän saa kaikesta täydellisen selvän Natashalta.\n\n-- Mitä ... -- alkoi ruhtinatar kysyä, mutta vaikeni samassa.\n\nHänestä tuntui, ettei sanoin voi kysyä eikä vastata. Natashan silmät ja\nkasvot osasivat puhua kaikki selvemmin ja syvemmin.\n\nNatasha katsoi ruhtinattareen, mutta hän näytti kammovan ja epäilevän\nsanoako vai ei kaikkea sitä, minkä hän tiesi. Hänestä oli tuntuvinaan,\nettei noille välkkyville silmille, joiden katse tunki hänen sisimpään\nsydämeensä, voinut olla sanomatta koko, koko totuutta semmoisena,\nkuin hän oli sen nähnyt. Natashan huuli vavahti yht'äkkiä, hänen\nsuupieliinsä muodostui rumia poimuja ja itkuun purskahtaen hän peitti\nkasvot käsiinsä.\n\nRuhtinatar Maria ymmärsi kaikki.\n\nHänessä oli kuitenkin jälellä toivoa ja hän kysyi sanoin, joihin hän ei\nuskonut:\n\n-- Miten on hänen haavansa? Kuinka hän yleensä voi?\n\n-- Te, te ... saatte nähdä sen, -- voi Natasha ainoastaan sanoa.\n\nHe istuivat jonkun aikaa alhaalla ruhtinaan kamarin vieressä\nlakatakseen itkemästä ja mennäkseen hänen huoneeseensa levollisin\nkasvoin.\n\n-- Miten on tauti kulkenut? Kauanko hän on ollut huonompi? Milloin\n_se_ tapahtui? -- kyseli ruhtinatar Maria.\n\nNatasha kertoi, että ensi alussa oli hänen tilansa vaarallinen kuumeen\nja tuskien tähden, mutta Troitsassa olivat ne lakanneet, jonka jälkeen\nlääkäri oli pelännyt vain kylmän vihoja. Mutta tämäkin vaara\nvältettiin. Kun oli saavuttu Jaroslavliin, oli haava ruvennut märkimään\n(Natasha tiesi kaikki, mikä koski märkimistä j.n.e.) ja lääkäri oli\nsanonut, että märkiminen saattaa edistyä säännöllisesti. Sitte oli\ntullut horkka, vaan lääkäri oli sanonut, ettei horkka ollut juuri\nvaarallista.\n\n-- Mutta kaksi päivää sitte, -- jatkoi Natasha, -- tapahtui yht'äkkiä\n_se_... (Hän hillitsi pyrkivän itkun.) -- En tiedä miksi, mutta\nsaatte nähdä, minkälaiseksi hän on muuttunut.\n\n-- Onko hän heikontunut, laihtunut? ... -- kyseli ruhtinatar.\n\n-- Ei, ei se ole sitä, vaan pahempaa. Saatte nähdä. Ah, Maria, hän on\nliian hyvä, hän ei voi, ei voi jäädä eloon, sillä...\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKun Natasha totuttuun tapaansa aukasi ruhtinaan huoneen oven laskien\nedellään ruhtinattaren, tunsi ruhtinatar Maria kurkussaan valmiita\nkyyneleitä. Niin paljon kuin hän olikin valmistautunut ja koettanut\nrauhottua, tiesi hän kuitenkin, ettei hän kykenisi kyyneleittä\nkohtaamaan veljeään.\n\nRuhtinatar Maria käsitti, mitä Natasha oli tarkottanut sanoilla: _se\ntapahtui hänelle kaksi päivää sitte_. Hän käsitti, että se merkitsi\nsitä, että ruhtinas oli äkkiä heltynyt ja että heltyminen ja liikutus\nolivat kuoleman enteitä. Jo ovea kohti mennessään näki ruhtinatar\nmielikuvituksissaan sen Andrjushan kasvojen ilmeen, jonka hän oli\noppinut tuntemaan lapsuuden päivinä, tuon hennon, lempeän,\nliikutuksesta heltyneen ilmeen, joka oli ollut harvinaista ruhtinaalla\nja joka siksi oli aina syvästi vaikuttanut ruhtinattareen. Hän tiesi,\nettä veli haastaisi hänelle hiljaisia, lempeitä sanoja, samallaisia,\njoita isä oli hänelle puhunut kuolemansa edellä ja ettei hän jaksaisi\npidättyä, vaan vaipuisi vuolaaseen itkuun veljen viereen. Mutta\nennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua ja hän astui huoneeseen.\nKyyneleet nousivat hänen kurkussaan yhä ylemmä ja ylemmä sillä aikaa,\nkun hän likinäköisillä silmillään alkoi yhä selvemmin ja selvemmin\nerottaa ruhtinaan muotoa ja etsi hänen piirteitään ja tuossapa hän\nnäkikin ruhtinaan kasvot ja tapasi hänen katseensa.\n\nRuhtinas Andrei lepäsi sohvalla tyynyjen välissä oravannahkaviitta\npäällä. Hän oli laiha ja kalpea. Toisessa kuihtuneessa, läpikuultavan\nvalkoisessa kädessä oli liina, toisella hän haparoi viiksiään hiljaa\nsormiaan liikutellen. Hänen silmänsä katsoivat tulijoihin.\n\nNähtyään veljensä kasvot ja kohdattuaan hänen katseensa hiljensi\nruhtinatar Maria yht'äkkiä askeleittensa nopeutta ja tunsi, että\nkyyneleet yht'äkkiä kuivuivat ja pyrkivä itku ehtyi. Havaittuaan\nruhtinaan kasvojen ilmeen ja katseen hätääntyi ruhtinatar äkkiä ja\nhänet valtasi syyllisyyden tunne.\n\n\"Mihin minä olen syypää?\" kysyi hän itseltään. \"Siihen, että elät ja\najattelet elävää, vaan minä!\" ... vastasi ruhtinaan kylmä, ankara\nkatse.\n\nRuhtinaan syvässä katseessa, joka ei heijastanut hänestä ulos, vaan oli\npainunut häneen itseensä, oli melkein vihamielisyyttä, kun hän hitaasti\nkäänsi silmänsä sisareensa ja Natashaan.\n\nHän suuteli sisartaan käsi kädessä heidän tapansa mukaisesti.\n\n-- Terve, Maria, miten olet päässyt tänne? -- sanoi ruhtinas yhtä\ntasaisella ja vieraalla äänellä kuin hänen katseensakin oli.\n\nJos hän olisi ujeltanut surkeasti parkumalla, niin ei parku olisi\nkammottanut ruhtinatar Mariaa niin kovasti kuin tuon äänen kaiku.\n\n-- Ja Nikolushkankin toitte? -- sanoi ruhtinas yhtä tasaisesti ja\nverkkaan ja huomattavasti ponnistaen muistiaan.\n\n-- Miten on nyt sinun terveytesi? -- kysyi ruhtinatar Maria ihmetellen\nitsekin kysymystään.\n\n-- Sitä, ystäväni, on tiedusteltava lääkäriltä, -- virkkoi ruhtinas,\nnäytti taasen tekevän ponnistuksen ollakseen ystävällinen ja sanoi\npelkällä suullaan (näkyi, ettei hän ollenkaan ajatellut, mitä puhui):\n\n-- _Merci, chère ami, d'être venue_.[56]\n\nRuhtinatar Maria puristi hänen kättään. Ruhtinas rypisti hieman\nkasvojaan käden puristuksesta. Hän oli vaiti eikä ruhtinatarkaan\ntiennyt, mitä sanoa. Ruhtinatar Maria käsitti, mitä veljelle oli\ntapahtunut kaksi päivää sitte. Ruhtinaan sanoissa, äänen sävyssä ja\nvarsinkin tuossa katseessa, kylmässä, melkein vihamielisessä katseessa,\ntuntui olevan elävälle ihmiselle kammottavaa vieraantumista kaikesta\nmaallisesta. Ruhtinas näytti vaikeasti käsittävän kaikkea sitä, mikä\noli elollista, mutta samalla tuntui, ettei hän tajunnut elollista\nsiksi, että häneltä puuttui voimia tajuamaan, vaan siksi, että hän\ntajusi jotain muuta, semmoista, jota eivät elävät tajunneet eivätkä\nvoineetkaan tajuta ja joka oli kokonaan vaivuttanut hänet valtaansa.\n\n-- Miten kummallisesti kohtalo johti meidät yhteen! -- sanoi ruhtinas\nkeskeyttäen äänettömyyden ja osottaen Natashaan. -- Hän hoitaa minua\nherkeämättä.\n\nVaikka ruhtinatar Maria kuunteli, ei hän ymmärtänyt, mitä ruhtinas\npuhui. Hän, tuo herkkä, hentomielinen ruhtinas Andrei, kuinka voi hän\npuhua noin sen kuullen, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä! Jos hän\ntahtoisi elää, ei hän olisi sanonut noita sanoja näin kylmän\nloukkaavasti. Jollei hän tietäisi kuolevansa, miksi hänen ei olisi\nsääli häntä, miten hän voi sanoa noin hänen kuullensa? Tämän saattoi\nselittää vain yhdellä tavalla, siten, että ruhtinaasta oli samantekevää\nja samantekevää siksi, että jotain muuta ja paljoa tärkeämpää oli\nauennut ruhtinaalle.\n\nKeskustelu oli kylmää, hajanaista ja katkesi vähäväliä.\n\n-- Maria matkusti Rjasanin kautta, -- sanoi Natasha.\n\nRuhtinas Andrei ei huomannut, että Natasha sanoi hänen sisartaan\nMariaksi, vaan Natasha, joka ruhtinaan kuullen mainitsi ruhtinatarta\nsillä nimellä, huomasi itse sen ensi kerran.\n\n-- Mitä sitte? -- virkkoi ruhtinas Andrei.\n\n-- Hänelle oli kerrottu, että koko Moskova on palanut, ihan tyyten,\nettä muka...\n\nNatasha pysähtyi, puhuminen ei käynyt laatuun. Ruhtinas näytti\nponnistelevan kuunnellakseen, mutta ei sittenkään kyennyt.\n\n-- Palanut kuuluu olevan, -- virkkoi ruhtinas. -- Se on hyvin ikävää,\n-- ja hän rupesi katsomaan eteensä hajamielisesti viiksiään\nkohennellen.\n\n-- Sinä olet, Maria, tavannut kreivi Nikolain? -- sanoi ruhtinas Andrei\nyht'äkkiä nähtävästi tehdäkseen hänen mielikseen. -- Hän kirjotti\ntänne, että sinä olet häntä kovasti miellyttänyt, -- jatkoi hän\nsuoraan, tyynesti ja nähtävästi jaksamatta käsittää kaikkea sitä\nkätkettyä merkitystä, joka hänen sanoillaan oli eläville ihmisille. --\nJos sinäkin mieltyisit häneen, olisi erittäin hyvä ... että te\nmenisitte naimisiin, -- lisäsi hän hieman nopeammin aivan kuin iloiten\nsanoista, joita hän oli kauan etsinyt ja viimein löytänyt.\n\nRuhtinatar Maria kuuli hänen sanansa, mutta ne eivät merkinneet hänelle\nmitään muuta, kuin että ne todistivat, miten pelottavan kaukana oli nyt\nruhtinas kaikesta elollisesta.\n\n-- Mitäs minusta! -- sanoi ruhtinatar Maria tyynesti ja katsahti\nNatashaan.\n\nNatasha, joka tunsi ruhtinattaren katseen kohdistuvan häneen, ei\nkatsonut ruhtinattareen. Taas vaikenivat kaikki.\n\n-- André, tahdot ... -- virkkoi ruhtinatar Maria yht'äkkiä vavahtavalla\näänellä, -- tahdotko sinä nähdä Nikolushkaa? Hän on koko ajan\nmuistellut sinua!\n\nRuhtinas Andrei hymähti ensi kerran tuskin huomattavasti, mutta\nruhtinatar Maria, joka hyvin tunsi veljensä kasvot, käsitti kauhun\ntuntein, ettei hymy noussut ilosta eikä hellyydestä poikaan, vaan\nhiljaisen, kepeän ivan tähden siitä, että ruhtinatar Maria koetti\nviimeistä keinoa palauttaakseen veljensä tajuntaan.\n\n-- Olen hyvin iloinen Nikolushkan tulosta. Onko hän terve?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ruhtinas Andrein luo tuotiin Nikolushka, joka peloissaan katsoi\nisäänsä, mutta ei itkenyt, suuteli ruhtinas Andrei häntä eikä näyttänyt\ntietävän, mitä sanoisi hänelle.\n\nSillä aikaa kun Nikolushkaa vietiin pois, meni ruhtinatar Maria vielä\nkerran veljensä ääreen, suuteli häntä ja voimatta enää hillitä itseään\nrupesi itkemään.\n\nRuhtinas Andrei loi häneen tuijottavan katseen.\n\n-- Nikolushkan tähdenkö sinä? -- kysyi hän.\n\nRuhtinatar Maria kumarsi itkien päätään myöntävästi.\n\n-- Maria, tiedätkö, että raam... -- mutta ruhtinas Andrei vaikeni\nsamassa.\n\n-- Mitä sanot?\n\n-- En mitään. Ei pidä itkeä täällä, -- sanoi ruhtinas Andrei entisen\nkylmästi sisareensa katsoen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ruhtinatar Maria rupesi itkemään, käsitti ruhtinas Andrei hänen\nitkevän sitä, että Nikolushka jää isättömäksi. Ruhtinas Andrei teki\nkovan ponnistuksen koettaen palautua takasin elämään ja hän asettui\nheidän näkökannalleen.\n\n\"Se mahtaa tuntua heistä ikävältä!\" ajatteli hän. \"Vaan miten\nluonnollista se on!\"\n\n\"Taivaan linnut eivät kylvä eivätkä kokoo riiheen, mutta teidän\nIsänne ruokkii heitä\", sanoi hän itselleen ja aikoi sanoa samaa\nruhtinattarellekin; \"mutta ei, he ymmärtävät sen omalla tavallaan, he\neivät ymmärrä oikein! He eivät kykene käsittämään sitä, että kaikki nuo\ntunteet, jotka ovat heistä rakkaat, kaikki nämä meidän ajatuksemme,\njotka tuntuvat meistä arvokkailta, että ne ovat -- _tarpeettomia_.\nMe emme voi ymmärtää toisiamme!\" ja hän vaikeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuhtinas Andrein pieni poika oli seitsemän vuotias. Hän osasi tuskin\nlukea -- vaan hän ei vielä tiennyt mitään. Hän sai nähdä paljon tämän\npäivän jälkeen tietoja ja kokemusta hankkiessaan, mutta vaikka hän\nolisi jo tällöin omannut kaiken jälestäpäin saavuttamansa\nelämänkokemuksen, ei hän sittenkään olisi voinut käsittää selvemmin ja\nsyvemmin sen kohtauksen koko merkitystä, jonka hän näki tapahtuvan\nisänsä, ruhtinatar Marian ja Natashan välillä, kuin hän sen nyt\nkäsitti. Hän käsitti kaikki, poistui huoneesta itkemättä, meni ääneti\nNatashan luo, joka tuli hänen jälestään, katsahti ujosti Natashaan\nmiettivillä, ihanilla silmillään. Hänen koholla oleva punainen\nylähuulensa värähti, hän painoi päänsä Natashaan ja hyrähti itkuun.\n\nTästä päivästä pitäen hän karttoi Dessallesta, karttoi hänelle\nhyväilyjä osottavaa kreivitärtä ja istuskeli joko yksinään tahi arasti\nlähenteli ruhtinatar Mariaa ja Natashaa, johon hän näytti mieltyneen\nenemmän kuin tätiinsä ja kainosti ja hiljaa liehakoi heidän\nympärillään.\n\nKun ruhtinatar Maria tuli veljensä luota, käsitti hän kaiken sen, mitä\nNatashan kasvot olivat hänelle puhuneet. Hän ei enää puhellut Natashan\nkanssa toiveista veljensä eloon jäämisestä. Hän istui vuoroon Natashan\nkanssa sairaan sohvan vieressä eikä enää itkenyt, vaan rukoili\nlakkaamatta kääntyen sielussaan sen Ikuisen Käsittämättömän puoleen,\njonka läsnäolo niin tuntuvalla tavalla kattoi kuolevaa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nRuhtinas Andrei ei ainoastaan tiennyt kuolevansa, vaan hän myöskin\ntunsi, että hän jo tekee loppuaan, että hän on jo puolittain kuollut.\nHän tunsi vieraantumista kaikesta maallisesta ja olemisen riemukasta,\nkummallista kepeyttä. Hätäilemättä ja tuskailematta hän odotti sitä,\njoka oli häntä kohtaava. Se pelottava, ikuinen, tietymätön ja\nkaukainen, jonka läsnäolemista hän oli alituisesti tuntenut koko\nelämänsä iän, oli nyt hänestä läheistä, ja sen olemisen kumman kepeyden\ntähden, jota hän nyt tunsi, oli se hänestä melkein käsitettävää ja\ntuntuvaa. -- -- --\n\nEnnen hän oli pelännyt loppua. Hän oli kaksi kertaa kokenut tuota\nkammottavan tuskallista kuolemanpelon tunnetta, vaan nyt ei hän enää\nsitä ymmärtänyt.\n\nEnsi kerran oli tuo tunne vallannut hänet silloin, kun kranaatti oli\npyörien sähissyt hänen edessään ja hän oli katsellut sänkeä, pensaita,\ntaivasta ja tiesi, että hänen edessään oli kuolema. Kun hän oli\ntointunut saamansa haavan jälkeen ja hänen sydämessään oli tuokiossa,\nikään kuin vapautuneena elämän jäytävästä, häntä kahlivasta ikeestä,\npuhjennut tuo ikuisen, vapaan, tästä elämästä riippumattoman rakkauden\nkukka, ei hän ollut enää pelännyt kuolemaa eikä ajatellut sitä.\n\nKuta enemmän hän oli noina tuskan ja houreen yksinäisinä tunteina,\njotka hän oli viettänyt haavottumisensa jälkeen, syventynyt\najatuksissaan uuteen, hänelle auenneen ikuisen rakkauden alkuun, sitä\nkauemma hän tietämättään loittoni maisesta elämästä. Kaikkea, kaikkia\nrakastaa, herkeämättä uhrautua rakkauden tähden -- se merkitsi olla\nrakastamatta ketään, merkitsi olla elämättä tätä maista elämää. Ja kuta\nvakuutetummaksi hän oli tullut tuon uuden rakkauden alusta, sitä\nenemmän hän oli irtautunut elämästä ja sitä täydellisemmin oli hävinnyt\nse raja, joka (ilman rakkautta) erottaa elämän kuolemasta. Kun hän\nnoina ensi aikoina oli muistellut, että hänen piti kuoleman, oli hän\nsanonut itselleen: mitäs sille, sen parempi.\n\nMutta sen yön jälkeen Mitishtshissä, jolloin hänen houriessaan hänen\neteensä oli ilmestynyt se henkilö, jota hän oli halavoinut, ja kun hän\noli painanut tämän käden huuliaan vasten ja heltynyt hiljaisiin ilon\nkyyneleihin, oli rakkaus yhteen naiseen huomaamatta hiipinyt hänen\nsydämeensä ja taas sitonut hänet elämään. Ja riemukkaita, levottomia\najatuksia oli alkanut nousta hänen mieleensä. Muistellessaan sitä\nhetkeä sidonta-asemalla, jolloin hän oli nähnyt Kuraginin, ei hän nyt\nenää voinut palata entisiin tunteisiinsa. Häntä vaivasi kysymys, oliko\nKuragin elossa. Mutta hän ei uskaltanut kysyä sitä.\n\nRuhtinas Andrein sairaus kulki fyysillistä kulkuaan, mutta se, jota\nNatasha oli tarkottanut sanoilla: _se tapahtui hänelle_, oli\ntapahtunut ruhtinaalle kaksi päivää ennen ruhtinatar Marian tuloa. Se\noli ollut se viimeinen, sielun kamppailu elämän ja kuoleman välillä,\njossa kuolema oli vienyt voiton. Se oli odottamaton käsitys siitä, että\nhän vielä piti elämää arvossa, elämää, joka hänelle oli esiintynyt\nrakkaudessa Natashaan ja viimeinen, voitettu kammon puuska\ntietymättömästä.\n\nSe tapahtui illalla. Hän oli, kuten tavallista päivällisen jälkeen,\nlievässä kuumetilassa ja hänen ajatuksensa olivat erinomaisen selvät.\nSonja istui pöydän vieressä. Ruhtinas Andrei oli horroksissa. Yht'äkkiä\nvaltasi hänet onnen tunne.\n\n-- Aa, hän tuli! -- ajatteli hän.\n\nJa Sonjan paikalla istui tosiaankin kuulumattomin askelin huoneeseen\nhiipinyt Natasha.\n\nSiitä asti kun Natasha oli alkanut hoitaa ruhtinas Andreita, oli tämä\naina tuntenut tuota ruumiillista tunnetta Nataahan läsnäolosta. Natasha\nistui nojatuolissa syrjin ruhtinaaseen varjoten hänet kynttelin valolta\nja kutoi sukkaa. (Hän oli oppinut kutomaan sukkaa siitä pitäen, kun\nruhtinas Andrei oli kerran sanonut hänelle, ettei kukaan osaa niin\nhyvin hoitaa sairaita kuin vanhat lapsenhoitajat, jotka kutovat sukkaa\nja että sukan kutomisessa on jotain tyynnyttävää.) Nataahan hoikat\nsormet liikuttelivat nopeasti silloin tällöin vastakkain kilahtelevia\npuikkoja ja hänen kumarassa olevien kasvojensa ääriviiva näkyi selvästi\nruhtinaalle. Natasha liikahti, kerä oli vierähtänyt hänen polviltaan.\nHän vavahti, katsahti ruhtinaaseen ja varjoten kädellään kyntteliä\nkumartui varovin, notkein ja varmoin liikkein, nosti kerän ja istuutui\nentiseen asentoonsa.\n\nRuhtinas katsoi häneen liikkumatta ja näki, että Natasha tarvitsi\nliikkeensä jälkeen huoata rinnan täydeltä, mutta Natasha ei uskaltanut\nsitä tehdä, vaan henkäsi usean kerran varovasti.\n\nTroitskin luostarissa he olivat puhelleet entisyydestä ja ruhtinas\nAndrei oli sanonut Natashalle, että jos hän olisi terve, kiittäisi hän\nelämän ikänsä Jumalaa haavastaan, joka taas oli saattanut hänet\nNatashan pariin. Mutta sen jälkeen eivät he koskaan olleet puhuneet\ntulevaisuudesta.\n\n\"Olisiko se voinut tapahtua vai ei?\" ajatteli ruhtinas\n\nAndrei katsoessaan nyt Natashaan ja kuunnellessaan puikkojen vienoa,\nteräksistä kilinää. \"Senkö tähden vain kohtalo niin kummallisesti johti\nmeidät yhteen, että kuolisin?... Senkö tähden vain minulle kirkastui\nelämän onni, että eläisin valheessa? Rakastan häntä yli kaiken\nmaailmassa. Mutta mitä mahdan sille, että rakastan häntä?\" sanoi hän ja\nrupesi yht'äkkiä tahtomattaan voihkimaan tottumuksesta, jonka hän oli\nsaanut kärsimystensä aikana. Kun Natasha kuuli tämän, pani hän pois\nsukan, kumartui katsomaan ruhtinaaseen ja huomattuaan, kuinka tämän\nsilmät välkkyivät, hän siirtyi kevein askelin ruhtinaan luo ja\nkumartui.\n\n-- Ettekö nuku?\n\n-- En, olen katsonut teihin kauan. Tunsin, kun tulitte huoneeseen. Ei\nkukaan muu kuin te anna minulle sitä suloista rauhaa ... sitä\nvalkeutta... Ihan tekee mieli itkeä ilosta.\n\nNatasha siirtyi lähemmä ruhtinasta ja hänen kasvoillaan loisti riemukas\nilo.\n\n-- Natasha, minä rakastan teitä liian paljon. Enemmän kuin mitään muuta\nmaailmassa.\n\n-- Entä minä? -- Natasha käännähti tuokioksi poispäin. -- Miksi liian\npaljon? -- kysyi hän.\n\n-- Miksikö liian paljon?... No, mitä te luulette, miltä tuntuu teidän\nsydämessänne, sisimmässä sydämessänne, jäänkö minä eloon? Miltä teistä\nnäyttää?\n\n-- Uskon varmasti, uskon varmasti! -- sanoi Natasha melkein huudahtaen\nja tarttui hänen molempiin käsiinsä intohimoisin liikkein.\n\nRuhtinas oli hetken vaiti.\n\n-- Kuinka hyvä se olisi! -- Ja hän tarttui Natashan käteen ja suuteli\nsitä.\n\nNatasha oli onnellinen ja liikutettu. Vaan samassa hän muisti, että\nnäin ei saanut olla ja että ruhtinas tarvitsi lepoa.\n\n-- Te ette ole nukkunut, -- sanoi Natasha tukehduttaen ilonsa. --\nKoettakaa nukkua ... tehkää se.\n\nRuhtinas puristi Natashan kättä ja laski sen irti ja Natasha siirtyi\ntakasin kynttelin luo ja istuutui entiseen asentoonsa. Kaksi kertaa hän\nkäännähti katsomaan ruhtinasta, jonka silmistä päilyi häneen välkkyvä\nkatse. Natasha pani kudokselleen määrätyn rajan ja päätti, ettei hän\nkäänny katsomaan, ennenkun saa kudotuksi siihen saakka.\n\nKohta tämän jälkeen sulkikin ruhtinas Andrei silmänsä ja nukahti. Hän\nei nukkunut kauan ja heräsi yht'äkkiä levottomaan tunteeseen ruumis\nkylmässä hiessä. Uneen vaipuessaan hän ajatteli yhä samaa, jota hän oli\najatellut koko muunkin ajan -- elämää ja kuolemaa. Kuolemaa kuitenkin\nenemmän. Hän tunsi olevansa lähempänä sitä.\n\n\"Rakkaus? Mitä on rakkaus?\" ajatteli hän. \"Rakkaus häiritsee kuolemaa.\nRakkaus on elämää. Kaikki, kaikki, minkä minä ymmärrän, minä ymmärrän\nvain siksi, että rakastan. Kaikki on sidottu yksistään sillä. Rakkaus\non Jumala ja kuolla merkitsee minulle, rakkauden hiukkaselle,\npalaamista yhteiseen, ikuiseen alkulähteeseen.\" Nämä ajatukset\ntuntuivat hänestä lohduttavilta. Mutta ne olivat vain ajatuksia. Jotain\npuuttui niistä, niissä oli jotain yksipuolisen omakohtaista,\nabstraktista, eikä ollut todellisuuden pohjaa. Ja niissä oli myöskin\nlevottomuutta ja hämäryyttä. Hän nukahti.\n\nHän näki unta, että hän lepäsi samassa huoneessa, jossa hän\ntodellisuudessa lepäsi ja ettei hän ole haavottunut, vaan terve. Paljo\nerilaisia ihmisiä, vähäpätöisiä ja välinpitämättömiä, ilmestyi ruhtinas\nAndrein luo. Hän puhelee näiden kanssa, kiistelee jostain joutavasta.\nIhmiset ovat lähdössä jonnekin. Ruhtinas Andrei muistaa hämärästi, että\nkoko touhu on joutavanpäiväistä ja että hänellä on muita paljoa\ntärkeämpiä huolia, mutta hän jatkaa keskusteluaan heidän kanssaan\nihmetyttäen heitä joillain tyhjillä, sukkelilla sanoilla. Vähitellen ja\nhuomaamatta alkavat kaikki ihmiset hajota ja kaikki vaihtuu\nkysymykseksi oven sulkemisesta. Hän nousee ja lähtee ovelle laskeakseen\nsäpin ja sulkeakseen oven. _Kaikki_ riippuu siitä, ehtiikö hän\nsulkea oven vai ei. Hän menee, koettaa jouduttautua, jalat eivät liiku\nja hän tietää, ettei hän ehdi sulkea ovea, mutta sittenkin jännittää\nhän tuskallisesti kaikki voimansa. Ja ahdistava pelko valtaa hänet. Ja\ntämä pelko on kuoleman pelko, sillä oven takana odottaa _se_.\nMutta hänen rimpuillessaan voimattoman kömpelösti ovea kohti,\nse jokin kammottava puskee ovea vasten rynnistääkseen sisään. Jokin\nyli-inhimillinen -- kuolema -- rynnistää ovesta sisään, mutta se täytyy\nehkäistä. Hän tarttuu oveen, jännittää viimeiset voimansa -- sulkeminen\non jo myöhäistä -- edes pitääkseen vastaan, mutta hänen voimansa ovat\nheikot ja kömpelöt ja sen kammottavan rynnistyksestä ovi avautuu ja\npainautuu takasin kiinni.\n\nVielä kerran se puski sieltä. Viimeiset, yliluonnolliset ponnistukset\nraukeavat turhiin ja oven kumpikin puoli avautuu äänettömästi. _Se_ tuli\nsisään ja se on _kuolema_. Ja ruhtinas Andrei kuoli.\n\nMutta samassa tuokiossa, kun hän kuoli, muisti hän nukkuvansa ja\nsamassa hetkessä, kun hän kuoli, hän ponnistelihe ja heräsi.\n\n\"Niin, se oli kuolema. Minä kuolin ja minä heräsin. Niin, kuolema --\nherääminen\", kirkastui yht'äkkiä hänen sielussaan ja se verho, joka\ntähän saakka oli kätkenyt häneltä tietymättömän, nousi nyt hänen\nsielunsa silmien edestä. Hän tunsi kuni vapautusta ennen häntä\nkytkeneestä voimasta ja sitä kummallista kepeyttä, joka ei enää häntä\njättänyt.\n\nKun hän herättyään kylmän hikisenä liikahti sohvalla, tuli Natasha\nhänen luokseen ja kysyi, mikä hänen oli. Ruhtinas ei vastannut, vaan\nmitään ymmärtämättä loi Natashaan oudon katseen.\n\nTämä oli se, joka hänelle oli tapahtunut kaksi päivää ennen ruhtinatar\nMarian tuloa. Samana päivänä, kuten lääkäri sanoi, sai myöskin jäytävä\nkuume pahan käänteen, mutta Natasha ei välittänyt mitään siitä, mitä\nlääkäri oli sanonut, sillä hän näki nuo pelottavat sielulliset oireet,\njoiden laatua hän ei enää epäillyt.\n\nTästä päivästä alkoi unesta heräämisen yhteydessä ruhtinas Andrein\nherääminen elämästä. Ja elämän pituuteen nähden ei se tuntunut hänestä\nsen pitemmältä, kuin unesta herääminen unennäön pituuteen nähden.\n\nEi ollut mitään kammottavaa eikä räikeää tässä suhteellisesti\npitkäveteisessä heräämisessä.\n\nViimeiset päivät ja hetket vierivät luonnollista, tavallista menoaan.\nRuhtinatar Maria ja Natasha, jotka eivät poistuneet hänen luotaan,\ntunsivat tämän. He eivät itkeneet eivätkä vavisseet ja viimeisen ajan,\nkuten he sen itsekin tunsivat, eivät he enää vaalineet ruhtinasta\n(häntä ei enää ollut, hän oli heiltä lähtenyt), vaan hänen rakkainta\nmuistoaan, hänen ruumistaan. Kummankin tunteet olivat niin voimakkaat,\nettei heihin vaikuttanut kuoleman ulkonainen, pelottava puoli eivätkä\nhe pitäneet tarpeellisena kiihdyttää suruaan. He eivät itkeneet hänen\nluonaan eivätkä hänen luotaan poissa ollessaan eivätkä kertaakaan\npuhelleetkaan hänestä keskenään. He tunsivat, etteivät he kykenisi\nilmaisemaan sanoin sitä, minkä he ymmärsivät.\n\nKumpikin heistä näki, miten ruhtinas Andrei hitaasti ja tyynesti vaipui\nheistä yhä syvemmälle ja syvemmälle jonnekin kauas ja kumpikin tiesi,\nettä sen piti niin olla ja että se oli hyvin.\n\nRuhtinas Andrei sai ripin ja ehtoollisen, kaikki tulivat häntä\nhyvästelemään. Kun hänen luokseen tuotiin hänen poikansa, kosketti hän\ntätä huulillaan ja kääntyi selin, mutta ei siksi, että hänestä olisi\ntuntunut raskaalta ja ikävältä (ruhtinatar Maria ja Natasha käsittivät\nsen), vaan ainoastaan siksi, että ruhtinas luuli olevan siinä kaikki,\nmitä häneltä vaadittiin. Mutta kun ruhtinaalle sanottiin, että hän\nsiunaisi poikaansa, hän täytti tämän pyynnön ja katsahti aivan kuin\nkysyäkseen, olisiko vielä jotain tehtävä. Kun ruumis, josta henki teki\nlähtöään, vavahteli viimeisiä kertojaan, olivat ruhtinatar Maria ja\nNatasha saapuvilla.\n\n-- Loppunut?! -- sanoi ruhtinatar Maria sen jälkeen, kun ruumis\nkylmeten oli liikkumattomana levännyt muutamia hetkiä hänen edessään.\nNatasha astui ruumiin ääreen, katsahti kuolleisiin silmiin ja\njouduttautui niitä sulkemaan. Hän sulki ne, mutta ei suudellut niitä,\nvaan kumartui sen yli, joka oli rakkain muisto vainajasta.\n\n\"Mihin hän meni? Missä hän on nyt?\"...\n\nKun pesty ja puettu ruumis lepäsi arkussa pöydällä, tulivat kaikki\nhyvästelemään ja kaikki itkivät.\n\nNikolushka itki tuskallisesta tietämättömyydestä, joka vihloi hänen\nsydäntään. Kreivitär ja Sonja itkivät säälistä Natashaa kohtaan ja\nsiksi, ettei ruhtinasta enää ollut. Vanha kreivi itki siksi, että\nhänenkin, kuten hän tunsi, oli kohta otettava sama kauhea askel.\n\nNatasha ja ruhtinatar Maria myöskin itkivät nyt, mutta he eivät\nitkeneet oman surunsa tähden; he itkivät siitä hartaasta liikutuksesta,\njoka oli vallannut heidän sielunsa nähdessään kuoleman yksinkertaisen\nja juhlallisen salaisuuden.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nIhmisjärki ei kykene käsittämään ilmiöiden syiden kokonaisuutta. Syiden\netsimisen tarve on kuitenkin kätketty ihmisen henkeen. Ja ihmisjärki,\njoka ei ole päässyt tunkeutumaan ilmiöiden ehtojen lukemattomaan\nmoninaisuuteen ja ongelmiin, joista kukin erikseen voi esiintyä syynä,\ntarttuu ensimäiseen, kaikista tajuttavimpaan kuvastukseen ja sanoo:\ntämä on syy. Historiallisissa tapauksissa (joissa havainnon esineenä\novat ihmisten teot) esiintyy alkuperäisimpänä kuvastuksena jumalien\ntahto, sitte niiden ihmisten tahto, joilla on huomatuin historiallinen\nasema eli historiallisten sankarien tahto. Mutta ei tarvitse muuta kuin\nsyventyä kunkin historiallisen tapahtuman oleellisuuteen s.o. koko sen\nihmispaljouden toimintaan, joka on ollut osallisena tapahtumaan, niin\nhuomataan, ettei historiallisen sankarin tahto suinkaan johda joukkojen\ntoimintaa, vaan on se itse aina johdon alainen. Tuntuisi siis\nsamantekevältä, käsittipä historiallisen tapauksen merkityksen puolin\ntai toisin. Mutta sen ihmisen, joka sanoo lännen kansojen hyökänneen\nitään siksi, että Napoleon niin tahtoi ja sen ihmisen välillä, joka\nsanoo sen tapahtuneen siksi, että sen täytyi tapahtua, on olemassa sama\nero, kuin oli olemassa niiden ihmisten välillä, jotka vakuuttivat, että\nmaa pysyy kiinteästi paikallaan ja taivaankappaleet liikkuvat sen\nympärillä, ja niiden, jotka sanoivat, etteivät he tiedä, mikä maata\nkannattaa, mutta tietävät sen, että on olemassa lakeja, jotka ohjaavat\nsekä maan että muiden taivaankappalten liikettä. Historiallisen\ntapahtuman syitä -- ei ole eikä voi ollakaan muita kuin kaikkien syiden\nyksi ainoa syy. Mutta on olemassa lakeja, jotka ohjaavat tapauksia,\nnämä lait ovat osaksi tuntemattomia, osaksi semmoisia, joita me\ntunnustelemme. Näiden lakien keksiminen käy mahdolliseksi vasta\nsilloin, kun me tyyten luovumme etsimästä syitä yhden ihmisen tahdosta,\naivan samoin kuin taivaankappaleiden liikkeen lakien keksiminen kävi\nmahdolliseksi vasta silloin, kun ihmiset luopuivat pitämästä maata\nkiinteänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHistorioitsijat pitävät 1812 sodan tärkeimpänä tapahtumana Borodinon\ntaistelun, Moskovan luovuttamisen ja polttamisen jälkeen Venäjän\narmeijan liikettä Rjasanin tieltä Kalugan tielle ja Tarutinon leiriin\neli niin kutsuttua siipimarssia Krasnaja Pahran taakse. Historioitsijat\npitävät tätä nerokasta urotyötä eri henkilöiden ansiona ja kiistelevät\nsiitä, kenelle siitä oikeastaan on kunnia tuleva. Ulkomaisetkin,\njopa ranskalaisetkin historioitsijat tunnustavat venäläisten\nsotapäällikköjen nerokkuuden puhuessaan tuosta siipimarssista. Mutta\nmiksi sotakirjailijat ja heidän kanssaan kaikki muutkin ovat sitä\nmieltä, että tuo siipimarssi on jonkun semmoisen henkilön erittäin\nsyväaatteinen keksintö, joka pelasti Venäjän ja joudutti Napoleonin\nperikadon, sitä on hyvin vaikea käsittää. Ensiksikin on vaikea\nkäsittää, missä on tuon liikkeen nerokkuus ja syväaatteisuus, sillä\narvatakseen, että armeijan mukavin paikka (silloin kun sen kimppuun ei\nhyökätä) on siellä, missä on runsaimmin muonavaroja, ei tarvitse\nsuuresti pinnistää järkeään. Ja jokainen, jopa kolmetoistavuotinen\npojan nulikkakin voi vaivatta huomata, että 1812 oli armeijan parhain\npaikka Moskovan luovuttamisen jälkeen Kalugan tiellä. Näin on siis\nmahdoton käsittää, minkälaisten järkipäätelmien avulla historioitsijat\npääsevät niin pitkälle, että he näkevät jotain syväaatteista tuossa\nliikkeessä. Toisekseen on vieläkin vaikeampi käsittää, missä nimenomaan\non historioitsijain mielestä tuon liikkeen pelastava voima venäläisiin\nja tuhoava voima ranskalaisiin nähden, sillä liike muunlaisten\nedeltävien, samanaikuisten ja jälestä johtuneiden asianhaarojen\nsattuessa olisi voinut olla tuhoksi venäläiselle ja pelastukseksi\nranskalaiselle armeijalle. Jos Venäjän armeijan asema alkoi parantua\nsiitä pitäen, kun tuo liike tapahtui, ei siitä mitenkään seuraa, että\nmainittu liike olisi ollut sen syynä.\n\nSiipimarssi ei olisi suinkaan voinut tuottaa mitään hyötyä Venäjän\narmeijalle, vaan olisi päinvastoin voinut tuhota sen, ellei samalla\nolisi ollut vaikuttamassa muita samanaikaisia seikkoja. Miten olisi\nollut, ellei Moskova olisi palanut? Ellei Murat olisi kadottanut\nnäkyvistään venäläisiä? Ellei Napoleon olisi ollut toimeton? Jos\nVenäjän armeija olisi Bennigsenin ja Barclayn neuvon mukaan antautunut\ntaisteluun Krasnaja Pahrassa? Miten olisi ollut, jos ranskalaiset\nolisivat hyökänneet venäläisten kimppuun, silloin kun he marssivat\nPahran tuollapuolen? Miten olisi ollut, jos Napoleon olisi myöhemmin\nTarutinoa lähestyessään käynyt venäläisten kimppuun vaikkapa vain\nkymmenennellä osalla siitä voimasta, jolla hän ahdisti Smolenskia?\nMiten olisi ollut, jos ranskalaiset olisivat lähteneet marssimaan\nPietariin?... Kaikkiin näihin otaksumiin nähden olisi siipimarssin\npelastava voima voinut muuttua tuhoavaksi voimaksi.\n\nKolmanneksi on kaikista käsittämättömintä se, että semmoiset ihmiset,\njotka tutkivat historiaa, aivan tahallaan eivät tahdo nähdä sitä, ettei\nsiipimarssia voi lukea minkään yhden henkilön ansioksi, ettei kukaan\nollut sitä ennakolta aavistanut, että tuo liike samoin kuin\nperäytyminen Filistä ei esiintynyt silloisessa nykyisyydessä\nkenellekään kertaakaan kokonaisuudessaan, vaan se pujottautui esiin\naskel askeleelta, tapaus tapaukselta ja tuokio tuokiolta mitä\nerilaisimpien seikkojen määräämättömästä paljoudesta ja vasta silloin\nesiintyi se kaikessa kokonaisuudessaan, kun se oli tapahtunut ja\nsiirtyi menneisyyteen. Filissä pidetyssä neuvottelussa oli venäläisillä\npäälliköillä vallitsevana ajatuksena itsestään järkeen käypä\nperäytyminen suoraan suuntaan taaksepäin eli pitkin Nishegorodin tietä.\nTätä todistaa se seikka, että enimmät äänet neuvottelussa annettiin\njuuri tähän suuntaan, mutta varsinkin se keskustelu, joka neuvottelun\njälkeen tapahtui ylipäällikön ja muonituksen hoitajan Lanskoin välillä.\nLanskoi ilmotti ylipäällikölle, että ruokavaroja on armeijaa varten\nhankittu etupäässä Oka-joen varsilla Tulan ja Kalugan lääneissä ja että\njos peräydytään Nishni Novgorodiin päin, eristää muonavarastot\narmeijasta suuri Oka-joki, jonka yli on alkutalvesta mahdoton\npäästä. Tämä oli ensimäinen pakottava syy luopua aikasemmin mitä\nluonnollisimmalta tuntuneesta suorasta suunnasta Nishni Novgorodiin.\nArmeija pysyttelihe enemmän eteläkättä kulkien Rjasanin tietä ja\nloittonematta muonavarastoista. Sittemmin sai ranskalaisten\ntoimettomuus, jotka olivat kadottaneet venäläiset näkyvistäänkin, huoli\nTulan tehtaan suojelemisesta ja varsinkin etu siitä, että yhä päästiin\nlähemmä muonavarastoja, armeijan painumaan yhä etelämmäksi Tulan\ntielle. Marssitettuaan armeijan epätoivoisina Pahran selkäpuolelle\nTulan tielle aikoivat venäläiset sotapäälliköt pysähtyä Podolskin\nluona, jolloin ei vielä ajateltukaan Tarutinon varustuksia. Mutta\nlukemattomat eri seikat, venäläiset silmistään kadottaneiden\nranskalaisten ilmestyminen uudestaan näkösälle, tästä aiheutuneet\ntaistelusuunnitelmat ja varsinkin muonavarojen runsaus Kalugassa saivat\narmeijan vieläkin painumaan entistä etelämmäksi ja siirtymään\nravintoväyliensä keskukseen, Tulan tieltä Kalugan tielle ja edelleen\nTarutinoon. Samoin kuin ei voida vastata kysymykseen, milloin\nnimenomaan Moskova luovutettiin, ei myöskään voida vastata siihenkään,\nmilloin ja kuka päätti siirtymisen Tarutinoon. Vasta sitte kun\nsotajoukot jo olivat saapuneet Tarutinoon lukemattomien erilaisten\nvoimien vaikutuksesta, alkoivat ihmiset uskotella itselleen, että se\noli ollut heidän aikomuksensa ja että he olivat tienneet sen jo aikoja\nsitte.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKuuluisa siipimarssi oli vain siinä, että Venäjän armeija,\nperäytyessään yhä suoraan taaksepäin hyökkäysliikkeiden vastapäisessä\nsuunnassa, poikkesi ranskalaisten hyökkäysliikkeiden päätyttyä alkujaan\nmäärätystä suorasta suunnasta, ja kun armeija ei nähnyt takaa-ajajia\nkintereillään, kallistui se luonnollisesti sinne päin, jonne sitä veti\nmuonavarojen runsaus.\n\nJos ajattelemme, ettei Venäjän armeijan etunenässä olisi ollut\nnerokkaita sotapäällikköjä, vaan että armeija olisi ollut ilman\npäällikköjä, niin ei tämäkään armeija olisi voinut tehdä mitään muuta\nkuin paluuliikkeen Moskovaa kohti tekemällä kaaren siltä puolen, jolla\noli runsaammin elatusvaroja ja seudut rikkaammat.\n\nSiirtyminen Nishni Novgorodin tieltä Rjasanin, Tulan ja Kalugan teille\noli niin luonnollinen, että Venäjän armeijan sissijoukot kiiruhtivat\nsinnepäin jo etukäteen ja että Pietarista käsin vaadittiin Kutusovia\nsiirtämään armeijansa samaan suuntaan. Tarutinossa oli Kutusof melkein\nsaada nuhteet hallitsijalta siitä, että hän oli johtanut armeijan\nRjasanin tielle ja hänelle neuvottiin samaa asemaa Kalugan luona, jossa\nhän jo oli silloin, kun hän sai hallitsijan kirjeen.\n\nVenäjän armeijan pallo, joka sotaretken ja Borodinon taistelun aikana\nsaamastaan sysäyksestä oli lähtenyt kierimään tuon sysäyksen suuntaan,\njoutui nyt, kun sysäyksen voima oli kadonnut eikä se saanut uusia\nsysäyksiä, siihen asemaan, joka oli sille luonnollinen.\n\nKutusovin ansio ei ollut missään nerokkaassa strateegisessa liikkeessä,\nkuten on sanottu, vaan siinä, että hän yksistään käsitti tapahtuneen\ntapauksen merkityksen. Hän yksin käsitti jo silloin Ranskan armeijan\ntoimettomuuden merkityksen; hän yksin vakuutti edelleenkin, että\nBorodinon taistelu oli voitto; hän yksin, jonka ylipäällikkönä olisi\npitänyt ryhtyä hyökkäysliikkeisiin, hän yksin käytti kaikki voimansa\nestääkseen Venäjän armeijaa joutumasta hyödyttömiin taisteluihin.\n\nBorodinon taistelussa ruhjoutunut peto virui jossain siellä, jonne sen\noli hylännyt paennut metsästäjä, mutta oliko se elossa ja voimakas tahi\nlymysikö se vain piilossa, sitä ei metsästäjä tiennyt. Yht'äkkiä alkoi\nkuulua tuon pedon voihkintaa.\n\nRanskan armeijan haavotetun pedon voihkinta ja sen perikadon paljastaja\noli Lauristonin lähettäminen Kutusovin leiriin pyytämään rauhaa.\n\nSiinä varmassa vakuutuksessaan, ettei se ole hyvin, mikä on hyvin, vaan\nse, mikä pisti hänen päähänsä, kirjotti Napoleon Kutusoville ensimäiset\npäähän pistäneet ja kaikkea järkeä vailla olevat sanat.\n\n_Monsieur le prince Koutouzov_\", kirjotti hän, \"_j'envoie près\nde vous un de mes aides de camps généraux pour vous entretenir de\nplusieurs objets intéressants. Je désire que votre Altesse ajoute foi à\nce qu'il lui dira, surtout lorsqu'il exprimera les sentiments d'estime\net de particulière consideration que j'ai depuis longtemps pour sa\npersonne. Cette lettre n'étant à autre fin, je prie Dieu, Monsieur le\nprince Koutouzov, qu'il vous ait en Sa sainte et digne garde_.\n\n_Moscou, le 30 Octobre, 1812. Signe_:\n\n_Napoleon_.[57]\n\n-- _Je serais maudit par la postéritée si l'on me regardait comme le\npremier moteur d'un accommodement quelconque. Tel est l'esprit actuel\nde ma nation_,[58] -- vastasi Kutusof ja käytti edelleenkin kaikki\nvoimansa pidättääkseen joukkonsa hyökkäyksestä.\n\nSinä kuukauden aikana, jolloin ranskalaiset joukot ryöstivät Moskovaa\nja venäläiset joukot lepäilivät alallaan Tarutinossa, tapahtui muutos\nkummankin armeijan voimasuhteissa (kuntoisuudessa ja lukumäärässä),\njonka johdosta voimien etevämmyys osottautui olevan venäläisten\npuolella. Vaikka Ranskan armeijan asema ja miesluku olivat\ntuntemattomat venäläisille, niin heti suhteiden muututtua ilmeni\nlukemattomissa seikoissa tarve ryhtyä hyökkäämään. Näinä seikkoina oli\nLauristonin lähettäminen, elatusvarojen runsaus Tarutinossa, kaikkialta\nsaapuvat sanomat ranskalaisten toimettomuudesta ja kurittomuudesta,\nvenäläisten rykmenttien täydentäminen rekryyteillä, suotuisa sää,\nvenäläisten sotamiesten pitkällinen lepo, sotajoukoissa levon tähden\ntavallisesti syntyvä palava halu päästä käsiksi siihen, jota varten\nkaikki ovat kutsutut koolle, uteliaisuus näkemään, mitä askaroitiin\nRanskan armeijassa, joka oli ollut kotvan poissa näkyvistä, se rohkeus,\njolla venäläiset etuvartijat kuukkivat lähellä Tarutinoa olevien\nranskalaisten kintereillä, musikkojen ja sissien saavuttamat\npikkuvoitot ranskalaisista, näiden synnyttämä kateus, kostontunne, joka\nkirveli jokaisen sydäntä, niin kauvan kuin ranskalaiset olivat\nMoskovassa sekä (etupäässä) se hämärä, mutta jokaisen miehen povessa\nherännyt käsitys, että voimasuhteet olivat nyt muuttuneet ja että\netevämmyys oli omalla puolella. Kun voimien oleellinen suhde näin oli\nmuuttunut, kävi hyökkäyksen tarve tuntuvaksi. Ja yhtä varmasti kuin\nkellossa alkavat lyödä ja soittaa vasarat, niin pian kuin viisari on\npäässyt kierroksensa päähän, alkoi heti paikalla kuulua voimien\noleellista muutosta vastaavalla tavalla entistä kiihkeämpää vasaroiden\nliikettä, sähinää ja soittoa korkeimmissa piireissä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVenäjän armeijaa johti Kutusof, hänen esikuntansa ja hallitsija\nPietarista käsin. Pietarissa oli ennen sanoman saapumista Moskovan\nluovuttamisesta laadittu yksityiskohtainen suunnitelma koko sotaa\nvarten ja lähetetty Kutusoville noudattamista varten. Vaikka tämä\nsuunnitelma olikin sommiteltu edellyttämällä, että Moskova vielä oli\nvenäläisten käsissä, hyväksyi esikunta sen kuitenkin ja otti\ntäytettäväkseen. Kutusof kirjotti ainoastaan, että pitkämatkaiset\nsivuryntäykset vihollisen kimppuun ottavat aina työläästi\ntoteutuakseen. Mutta satunnaisten vaikeuksien voittamista varten\nlähetettiin armeijaan uusia evästyksiä ja henkilöitä, joiden tehtävänä\noli valvoa hänen toimiaan ja ilmottaa niistä.\n\nSitäpaitsi muodostettiin nyt Venäjän armeijan esikunta kokonaan\nuudestaan. Kaatuneen Bagrationin ja loukkautuneen, syrjään vetäytyneen\nBarclayn sijaan pantiin uudet miehet. Erittäin vakavaa mietiskelemisen\naihetta antoi se seikka, oliko edullisempi panna A B:n sijaan ja B D:n\nsijaan vai päinvastoin D A:n sijaan j.n.e., ikään kuin tästä olisi\nvoinut olla seurauksena muutakin kuin mielihyvää A:lle ja B:lle.\n\nSen johdosta, että Kutusof ja hänen esikuntapäällikkönsä Bennigsen\nolivat vihamielisellä kannalla toisilleen, että leirissä oli\nhallitsijan asiamiehiä ja että oli tapahtunut henkilösiirtoja, sukeutui\nkäymään tavallista sotkuisampi puoluepeli: A kaivoi kuoppaa B:lle, D\nC:lle j.n.e. kaikissa mahdollisissa muutoksissa ja siirroissa. Kaikkien\nnäiden juonien esineenä oli enimmäkseen se sotatoimi, jota kaikki nuo\nmiehet tahtoivat johtaa, mutta sotatoimi kulki edelleen heistä\nriippumatta juuri niin, kuin sen pitikin kulkea, toisin sanoen se ei\nkoskaan sattunut yhteen sen kanssa, mitä ihmisten mieliin oli johtunut,\nvaan se sai vauhtia niiden seikkojen oleellisuudesta, jotka vallitsivat\narmeijan riveissä. Kaikki toisiaan vastaan risteilevät ja toisiinsa\nsotkeutuvat mielijohteet heijastivat korkeimmissa piireissä ainoastaan\nsitä, mitä olisi pitänyt tapahtua.\n\n\"Ruhtinas Mihail Ilarionovitsh!\" kirjotti hallitsija 2 p:nä lokakuuta\nkirjeessään, jonka ruhtinas sai Tarutinon taistelun jälkeen. \"Syyskuun\n2 p:stä asti on Moskova vihollisen käsissä. Teidän viimeiset\nraporttinne ovat 20 p:ltä ja koko tämän ajan kuluessa ei ole ryhdytty\nminkäänlaisiin toimiin vihollista vastaan eikä vanhan pääkaupungin\nvapauttamista varten, päinvastoin olette te viimeisistä raporteistanne\npäättäen peräytynyt taaksepäin. Serpuhof on jo joutunut vihollisjoukon\nvaltaan ja Tula, jossa on mainio ja armeijalle ylen välttämätön tehdas,\non vaarassa. Wintzingerodelta saapuneista raporteista minä näin, että\nvihollisen 10,000 miehen suuruinen armeijakunta marssii Pietaria kohti.\nToinen muutaman tuhannen suuruinen etenee Dmitrovia kohti. Kolmas on\nalkanut marssia Vladimirin tietä. Neljäs, verrattain suuri, on Rusan ja\nMoschaiskin välillä. Napoleon itse oli vielä 25 p:nä Moskovassa. Kun\nnyt kaikista näistä tiedoista päättäen vihollinen oli palotellut\nvoimansa osastoiksi ja kun Napoleon itse oli vielä Moskovassa\nkaartineen, niin onko mahdollista, että teitä vastassa olevat\nvihollisen voimat olivat niin suuret, että te ette voinut ryhtyä\nhyökkäystoimiin? Päinvastoin voidaan hyvin todennäköisesti otaksua,\nettä hän ajaa teitä takaa osastoilla tahi pahimmassa tapauksessa\narmeijakunnalla, joka on paljoa heikompi teille uskottua armeijaa.\nTuntuisi siltä, että te käyttäen hyväksenne näitä seikkoja voisitte\nhyödyllisesti tehdä rynnäkön teitä heikomman vihollisen kimppuun ja\ntuhota sen tahi ainakin pakottamalla vihollisen peräytymään säilyttää\nmeidän käsissämme melkoisen osan niistä lääneistä, jotka nyt ovat\nvihollisten vallassa ja näin muodoin pelastaa Tulan ja muut Meidän\nsisäkaupunkimme vaaraan joutumasta. Jos vihollinen saa lähetetyksi\nvauraan armeijakunnan Pietaria kohti uhkaamaan tätä pääkaupunkia, johon\nei ole voinut jäädä paljoa sotaväkeä, niin on teidän siitä vastattava,\nsillä pontevasti ja vireästi toimien on teillä sen armeijan kautta,\njoka on teille uskottu, käsissänne kaikki keinot estääksenne tämän\nuuden onnettomuuden. Muistakaa, että te olette vielä vastuunvelassa\nloukkautuneelle isänmaalle Moskovan menettämisestä. Te olette saanut\nkokea, että Minä olen altis teitä palkitsemaan. Tämä alttius ei Minussa\nole heikkenevä, mutta Minulla ja Venäjällä on oikeus odottaa teidän\npuoleltanne kaikkea sitä intoa, lujuutta ja menestystä, josta teidän\njärkenne, teidän sotilaalliset lahjanne ja niiden sotajoukkojen\nurhoollisuus, jotka ovat teidän johdossanne, ovat hyvänä takeena\".\n\nMutta juuri silloin, kun tämä kirje, joka todisti, että voimien\noleellisesta suhteesta oli tietoa Pietarissakin, oli matkalla, ei\nKutusof enää ollut voinutkaan pidättää komentamaansa armeijaa\nhyökkäyksestä, vaan taistelu oli taisteltu.\n\nKasakka Shapovalof oli 2 p:nä lokakuuta vartioratsastuksella ollessaan\nampunut jäniksen ja sitä vähän haavottanut. Haavottunutta jänistä takaa\najaessaan oli Shapovalof painunut syvälle metsään ja kohdannut Muratin\narmeijan vasemman siiven, joka ei ollut ryhtynyt minkäänlaisiin\nvarokeinoihin. Kasakka kertoi sitten nauraen tovereilleen, miten hän\noli vähältä joutua ranskalaisten kynsiin. Kun vänrikki sai kuulla tämän\njutun, ilmotti hän sen päällikölle.\n\nKasakka kutsuttiin kyseltäväksi. Kasakkapäälliköt halusivat käyttää\nhyväkseen tätä tapausta anastaakseen hevosia, mutta eräs päällikkö,\njoka oli tuttu armeijan korkeimpien henkilöiden kanssa, kertoi asian\neräälle esikuntakenraalille. Viime aikoina oli asema armeijan\nesikunnassa ollut erittäin kärjistynyt. Jermolof oli muutamia päiviä\ntätä ennen käynyt Bennigsenin luona rukoilemassa tätä käyttämään kaiken\nvaikutusvaltansa ylipäällikköön, että olisi ryhdytty hyökkäykseen.\n\n-- Ellen minä tuntisi teitä, ajattelisin minä, että te ette tahdo sitä,\nmitä te pyydätte. Minun ei tarvitse muuta kuin esittää jokin asia, kun\nhänen armonsa aivan varmaan tekee päinvastoin.\n\nKasakkojen sanoma, jonka asiaa tutkimaan lähetetyt tiedustelijat\nvahvistivat, todisti tapauksen kypsyneen lopullisesti. Jännittynyt\nkieli laukesi, kello alkoi sähistä ja vasarat lyödä. Luulotellusta\nvallastaan, ymmärryksestään, kokemuksestaan ja ihmistuntemuksestaan\nhuolimatta ei Kutusof, kun hän otti huomioon Bennigsenin tiedonannon,\nBennigsenin, joka omavaraisesti oli lähettänyt hallitsijalle kirjeen,\nkaikkien kenraalien lausuman yhden ja saman toivomuksen, oman\notaksumansa, hallitsijan toivomuksen ja kasakkojen sanoman, enää\nvoinutkaan ehkäistä välttämätöntä liikettä, vaan antoi käskyn siihen,\njota hän piti hyödyttömänä ja vahingollisena, -- antoi siunauksen\nsille, mitä oli tapahtunut.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nBennigsenin tiedonanto ja kasakkojen sanoma ranskalaisten avonaisesta\nvasemmasta siivestä olivat vain viimeisiä merkkejä siitä, että oli\nvälttämätöntä antaa hyökkäyskäsky ja hyökkäys määrättiin 5 p:ksi\nlokakuuta.\n\n4 p:n aamulla allekirjotti Kutusof suunnitelman. Toll luki sen\nJermoloville ja kehotti tätä ryhtymään lähempiin toimiin.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, mutta minä en nyt jouda, -- sanoi Jermolof ja\nläksi pirtistä.\n\nSuunnitelma, jonka Toll oli laatinut oli sangen hyvä. Siihen oli\nkirjotettu samoin kuin Austerlitzinkin suunnitelmaan, vaikka ei saksan\nkielellä:\n\n_Die erste Colonne marschiert_ sinne ja sinne, _die zweite\nColonne marschiert_[59] sinne ja sinne j.n.e. Kaikki nämä kolonnat\nsaapuivat paperilla määrättyyn aikaan oikeille perille ja saivat voiton\nvihollisesta. Kaikki oli mainiosti ajateltu, kuten yleensä kaikissa\nsuunnitelmissa, mutta tämänkään, kuten yleensä muidenkaan suunnitelmien\nmukaan, ei ainoakaan kolonna saapunut oikeaan aikaan oikeille perille.\n\nKun suunnitelmaa oli valmistettu riittävän useita kappaleita,\nkutsuttiin upseeri, joka lähetettiin viemään papereita Jermoloville\ntäytäntöön panoa varten. Nuori kavaljeerikaartin upseeri, Kutusovin\nordonanssi, läksi ylpeänä saamansa tehtävän tärkeydestä Jermolovin\nasuntoon.\n\n-- Matkustivat pois, -- vastasi Jermolovin sotamiespalvelija.\n\nKavaljeerikaartin upseeri läksi erään kenraalin luo, jolla Jermolof\nusein kävi.\n\n-- Ei ole kenraalikaan kotona.\n\nKavaljeerikaartin upseeri nousi ratsun selkään ja ajoi toisen luo.\n\n-- Eivät ole kotona.\n\n\"Kunhan ei tämä viivytys koituisi minun vastattavakseni! Harmillista!\"\najatteli upseeri. Hän kiersi koko leirin. Ken sanoi nähdyn, että\nJermolof oli ajanut jonnekin muiden kenraalien kanssa, ken taas sanoi,\nettä hän on varmaankin kotona. Upseeri haeskeli päivällistä syömättä\nkello 6 asti iltaa. Jermolovia ei löytynyt mistään eikä kukaan tiennyt\nmissä hän oli. Upseeri haukkasi hätäkäteen einettä erään toverinsa\nluona ja ajoi uudestaan etuvartiastoon Miloradovitshin luo.\nMiloradovitsh ei myöskään ollut kotona, vaan täällä sanottiin\nupseerille, että Miloradovitsh oli kenraali Kikinin kemuissa ja että\nJermolof saattoi myöskin olla siellä?\n\n-- Missäs ne ovat?\n\n-- Tuolla, Jetshkinossa, -- vastasi kasakka-upseeri osottaen etäistä\nherraskartanoa kohti.\n\n-- Tuollako, ketjun takana!\n\n-- Kaksi meidän rykmenttiä lähetettiin ketjuun. Siellä pidetään parasta\npäätä semmoisia kemuja, että varjelkoon! Kaksi soittokuntaa puhaltaa,\nkolme mieskuoroa laulaa.\n\nUpseeri läksi ketjuun Jetshkinoon. Jo pitkän matkan päähän kartanosta\nkuuli hän sotamiesten tanssilaulun voimakkaita, iloisia säveliä.\n\nHän erotti erään tutun laulun sanoja, joita vihellys ja soitin säesti\nja jotka toisinaan sotkeutuivat heliseviin huutoihin. Upseeri sekä\nilostui noista äänistä että myöskin pelästyi sen tähden, että hän saa\nkantaa syyn siitä, että oli niin kauan ollut saattamatta perille\ntärkeää käskyä. Kello kävi yhdeksättä. Hän laskeutui satulasta alas ja\nnousi suuren, eheänä säilyneen ja ranskalaisten ja venäläisten välillä\nolevan herraskartanon ulkoportaille. Tarjoiluhuoneessa ja eteisessä\nkihisi lakeijoja, jotka kantoivat viinejä ja ruokia. Ikkunojen alla\nseisoivat laulajat. Upseeri vietiin ovelle ja hän näki yhdellä\nsilmäyksellä kaikki armeijan korkeimmat kenraalit, joiden joukossa\nmyöskin silmiinpistävän, kookasvartaloisen Jermolovin. Kaikki kenraalit\nolivat auvotuin nutuin, eloisin, punaisin kasvoin ja nauraa hohottivat\npuoliympyrässä seisoen. Keskellä salia lasketteli eräs kaunismuotoinen,\nlyhytkasvuinen kenraali punehtunein kasvoin ja reipasta vauhtia\ntrepakkaa.[60]\n\n-- Ha-ha-haa! Kas sillä tavalla Nikolai Ivanovitsh! Ha-ha-haa!\n\nUpseerista tuntui, että hän tullessaan tänä hetkenä tärkeä käsky\nmukanaan joutuu kaksinkerroin syylliseksi ja siksi hän päätti odottaa,\nMutta eräs kenraali huomasi hänet ja kysyttyään, mikä hänellä oli\nasiana, ilmotti sen Jermoloville. Jermolof astui nyrpein kasvoin\nupseerin luo ja kuunneltuaan asian otti upseerilta paperin mitään\nvirkkamatta.\n\n-- Sinä kai luulet, että hän poistui odottamattomasta syystä? -- sanoi\nsamana iltana kavaljeerikaartin upseerille eräs hänen toverinsa\nJermolovista. -- Ei sinne päinkään, muu oli mielessä. Vyöryttämään\nsyytä Konovnitsinin niskoille. Saat nähdä, mikä metakka huomenna\nsyntyy!\n\n\n\n\nV.\n\n\nRaihnas Kutusof oli käskenyt herättää itsensä aikaisin seuraavana\naamuna, hän toimitti rukouksensa, pukeutui ja vastenmielinen tunne\nmielessä siitä, että hänen on johdettava taistelua, jota hän ei\nhyväksynyt, hän nousi ajopeleihin ja läksi ajamaan Letashovkasta, joka\noli 5 virstan päässä Tarutinon takana, sille paikalle, jonne\nhyökkäävien kolonnien oli määrä kokoutua. Matkalla Kutusof vuoroin\ntorkahti, vuoroin heräsi ja kuunteli, kuuluiko oikealta ammuntaa, oliko\ntaistelu jo alkanut. Mutta kaikki oli vielä hiljaa. Vain kostean ja\nsumean syyspäivän aamu alkoi sarastaa. Lähellä Tarutinoa huomasi\nKutusof ratsumiehiä, jotka taluttivat juottopaikalle hevosia sen tien\npoikki, jota hän ajoi. Kutusof tähysti miehiin, pysähdytti ajoneuvonsa\nja kysyi, mistä rykmentistä miehet olivat. Ratsumiehet olivat sen\nkolonnan väkeä, jonka olisi jo aikoja sitte pitänyt olla kaukana\nedessäpäin väjyspaikassa. \"Erehdys luultavasti\", arveli vanha\nylipäällikkö. Mutta ajettuaan edemmä hän näki jalkaväkirykmenttejä,\njoiden kiväärit olivat ristikoilla, sotamiehet puuroa syömässä ja\nhalkoja kantamassa housusillaan. Kutsuttiin upseeri. Tämä ilmotti,\nettei mitään käskyä oltu annettu lähtöön.\n\n\"Eikö ol...\" alkoi Kutusof, mutta vaikeni samassa ja käski kutsumaan\nluokseen vanhimman upseerin. Laskeuduttuaan ajopeleistä alkoi hän\nkulkea edestakasin pää painuksissa, raskaasti hengittäen ja ääneti\nodotellen. Kun vaadittu upseeri, yleisesikunnassa palveleva Eichen\nsaapui paikalle, lensi Kutusof mustanpunaiseksi, mutta ei siksi, että\ntämä upseeri oli vikapää erehdykseen, vaan siksi, että hänen vihansa\npääsi pursumaan kyllin arvokkaaseen esineeseen. Ja vavisten,\nläkähtymäisillään huohotuksesta ja joutuneena siihen raivon tilaan,\njohon hän saattoi joutua silloin, kun hän kieriskeli maassa vihansa\npuuskan vallassa, syyti nyt vanha mies kaiken sappensa Eichenille,\nhuitoi uhkaavasti käsiään, huusi ja haukkui ruokottomin sanoin. Eräs\ntoinen saapusalle sattunut upseeri, kapteeni Brosin, sai saman löylyn.\n\n-- Ja vielä toinen kanalja siinä! Hirteen! Roistot! -- kirkui Kutusof\nkähisevällä äänellä käsiään huitoen ja hoippuen.\n\nHän tunsi ruumiillista kipua. Hän, ylipäällikkö, armollinen ruhtinas,\njolla kaikki vakuuttavat olevan sellaisen vallan, ettei moista ole\nvielä koskaan eikä kellään ollut Venäjällä, hän on saatettu tähän\nasemaan -- naurunalaiseksi koko armeijan silmien edessä. \"Turhaan minä\nniin kovasti hoppusin rukoilemaan tämän päivän edestä, turhaan valvoin\nyön ja mietin miettimästä päästyäni!\" ajatteli hän itsestään.\n\"Silloinkaan kun vielä olin upseerin nulikka, ei kukaan olisi tohtinut\ntehdä minusta tämmöistä pilaa... Vaan nyt!\" Hän tunsi ruumiillista\npakotusta, niin kuin olisi häntä ruumiillisesti rangaistu ja hänen\ntäytyi ilmaista se vihaisin, tuskallisin huudoin. Mutta kohta uupuivat\nhänen voimansa ja tuntien puhuneensa liian paljon karkeita sanoja hän\nnousi ympärilleen katsellen ajopeleihin ja läksi mitään virkkamatta\najamaan takasin.\n\nVirtanaan vyörynyt viha oli juossut kuiviin ja Kutusof kuunteli\nveltosti silmiään räpyttäen Bennigsenin, Konovnitsinin ja Tollin\n(Jermolof pysyi poissa Kutusovin näkösältä seuraavaan päivään saakka)\npuolustelulta, väitteitä ja vakuutuksia siitä, että sama liike\ntehtäisiin seuraavana päivänä. Ja Kutusovin täytyi taas suostua.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSeuraavana päivänä kokoutuivat sotajoukot illansuussa määräpaikkoihin\nja yöllä läksivät liikkeelle. Oli syysyö, taivasta peitti mustansiniset\npilvet, mutta sadetta ei kuulunut. Maa oli kostea, mutta lokaa ei ollut\nja joukot kulkivat äänettä. Toisinaan kuului vain heikkoa kolinaa\ntykistöstä. Oli kielletty puhelemasta kovaäänisesti, polttamasta\npiippua, iskemästä tulta; hevosia estettiin hirnumasta. Yrityksen\nsalaperäisyys enensi sen jännittävyyttä. Miehet marssivat iloisesti.\nMuutamat kolonnat pysähtyivät, asettivat pyssynsä ristikoille ja\npainautuivat koleaan maahan luullen saapuneensa sinne, minne pitikin.\nMuutamat (enimmät) kolonnat marssivat koko yön, mutta eivät nähtävästi\ntulleet sinne, minne olisi pitänyt.\n\nKreivi Orlof-Denisof yksistään joutui kasakkoineen (kaikkia muita\nmitättömin osasto) oikeille perille määräpaikkaansa ja oikeaan aikaan.\nTämä osasto pysähtyi Stromilovon kylästä Dmitrovskojeen vievälle\npolulle aivan metsän rinteeseen.\n\nNukahtanut kreivi Orlof herätettiin vähää ennen aamunnousua. Oli saatu\nkiinni ranskalaisten leiristä paennut karkulainen. Tämä oli\nPoniatowskin armeijaosaston puolalaisia ali-upseereja. Ali-upseeri\nselitti puolan kielellä karanneensa siksi, ettei häntä oltu palkittu\npalveluksestaan, että hänen olisi pitänyt jo ammoin sitte päästä\nupseeriksi ja että hän on kaikista urhoollisin ja sen vuoksi oli hän\nkääntänyt heille selkänsä ja tahtoo nyt kostaa heille. Hän kertoi, että\nMurat viettää yötään virstan päässä venäläisistä ja että jos hänelle\nannettaisiin sata miestä mukaan, kaappaisi hän hänet elävänä. Kreivi\nOrlof-Denisof neuvotteli toveriensa kanssa. Ehdotus tuntui niin\nhoukuttelevalta, ettei tehnyt mieli sitä hylätä. Kaikki tarjoutuivat\nlähtemään, kaikki kehottivat yrittämään. Pitkän kiistelyn ja\naprikoimisen jälkeen päätti kenraalimajuri Grekof lähteä kahden\nkasakkarykmentin kera puolalainen ali-upseeri oppaana.\n\n-- Pane nyt mieleesi, -- sanoi kreivi Orlof-Denisof ali-upseerille\nlähdettäessä, -- jos olet valehdellut, hirtätän minä sinut kuin koiran,\nvaan jos olet puhunut totta, saat sata tukaattia.\n\nRohkeamuotoinen ali-upseeri ei vastannut mitään näihin sanoihin, nousi\nratsulle ja läksi nopeasti matkakuntoon joutuneen Grekovin kanssa. He\npeittyivät metsän umpeen. Kreivi Orlof tuli metsästä Grekovia\nsaattamasta olkapäitään hytristellen pilkottavan aamun koleudesta ja\nlevottomana yrityksestä, jonka hän oli pannut toimeen omalla\nvastuullaan. Hän rupesi tähystämään vihollisen leiriä, joka nyt\nhäämötti petollisena alkaneen aamun ja kekäleille palaneiden nuotioiden\nvalossa. Oikealta kreivi Orlof-Denisovista, avoimen rinteen puolelta,\nolisi pitänyt näkyä venäläisiä kolonnia. Kreivi Orlof tähysteli sinne,\nmutta vaikka niiden olisi pitänyt näkyä pitkänkin matkan päästä, ei\nniitä kuitenkaan näkynyt. Ranskalaisten leirissä, kuten kreivi\nOrlof-Denisovista näytti ja varsinkin hänen hyvin teräväsilmäinen\nadjutanttinsa kertoi, alettiin liikkua.\n\n-- Ah, taitaa olla myöhäistä, -- sanoi kreivi Orlof jonkun aikaa\nleiriin katsottuaan.\n\nSamoin kuin usein tapahtuu sen jälkeen, kun henkilöä, johon olemme\nluottaneet, ei enää olekaan silmien edessä, tuntui nytkin hänestä\nyht'äkkiä päivänselvältä, että tuo ali-upseeri oli petturi, että hän\noli valehdellut ja että hän pilaa koko hyökkäyssuunnitelman viemällä\nkaksi rykmenttiä herraties mihin. Voiko tuommoisen sotaväen paljouden\nkeskestä siepata ylipäällikön!\n\n-- Se lurjus on tosiaankin valehdellut, -- sanoi kreivi.\n\n-- Saahan ne käännyttää, -- huomautti eräs seurueen jäsen, jota, samoin\nkuin kreivi Orlof-Denisoviakin, epäilytti koko homma, kun hän katseli\nleiriä.\n\n-- Mitä? Kuinka tosiaankin luulette? Vai antaako mennä? Vai eikö?\n\n-- Käskettekö käännyttämään takasin?\n\n-- Takasin, takasin! -- sanoi kreivi Orlof yht'äkkiä päättävästi\nkelloaan katsoen. -- Myöhäistä, on aivan valoisaa.\n\nJa adjutantti karahutti metsään Grekovin jälille. Kun Grekof oli\npalannut takasin, päätti kreivi Orlof-Denisof suutuksissaan sekä tästä\nperuutetusta yrityksestä että jalkaväkikolonnien turhasta odotuksesta\nkuin myöskin vihollisen läheisyydestä (kaikki hänen osastonsa miehet\ntunsivat samaa) tehdä hyökkäyksen.\n\nHän komensi supattamalla: \"satulaan!\" Miehet järjestyivät, ristivät\nsilmänsä... \"Jumalan nimeen!\"\n\n\"Hurraaa!\" raikui kautta koko metsän ja sotnia toisensa jälkeen kiisi\nkasakoita puron poikki leiriä kohti iloisesti ja huimaa vauhtia kuin\npussin suusta pursuen pienet heittokeihäät eteenpäin ojossa.\n\nEnsimäisen, kasakat nähneen ranskalaisen hätähuuto vain ja kaikki,\njotka leirissä olivat, hylkäsivät tykkinsä, pyssynsä ja hevosensa ja\nläksivät juoksemaan pukemattomina ja unenpöpperössä kuka minnekin\nosasi.\n\nJos kasakat olisivat ryhtyneet ajamaan ranskalaisia takaa eivätkä olisi\nvälittäneet siitä, mitä heidän takanaan ja ympärillään oli, olisivat he\nsaaneet sekä Muratin että koko leirin kaikkineen päivineen. Päälliköt\ntahtoivatkin sitä. Mutta kasakoita oli mahdoton saada liikkeelle, niin\npian kun he olivat päässeet käsiksi saaliseen ja sotavankeihin.\nKomennuksia ei kuunnellut kukaan. Saaliiksi joutui 1,500 vankia, 38\ntykkiä, sotalippuja ja sitä paitsi hevosia, satuloita, peitteitä ja\nminkä mitäkin esineitä, jotka viime mainitut olivat kasakoista eniten\nmieleen. Kaikki saalis täytyi korjata talteen, vangit olivat pidettävä\nkurissa, tykit ottaa mukaan, jakaa saalis, riidellä ja huutaa, jopa\ntapellakin keskenään. Kaikkea tätä tekivät kasakat.\n\nKun ranskalaisia ei ajettu takaa, tointuivat he hämmästyksestään,\njärjestyivät joukkoihin ja rupesivat ampumaan. Orlof-Denisof odotteli\nyhä vain kolonnia eikä lähtenyt etemmä.\n\nMutta suunnitelman mukaan: _die erste Colonne marschiert_ j.n.e.\nmyöhästyneiden kolonnien jalkajoukot, joita Bennigsen komensi ja Toll\njohti, marssivat marssimistaan, ja, kuten tavallista, saapuivat\njonnekin, mutta ei sinne, mihin niiden oli käsky saapua. Kuten aina on\ntavallista, rupesi väki, joka oli alkanut marssin reippain mielin,\npysähtelemään, kuului tyytymättömiä ääniä, tiedettiin oltavan\nhämmennyksissä ja katseltiin jonnekin taapäin. Ohi kiitävät adjutantit\nja kenraalit huusivat, tiuskivat, riitelivät keskenään, sanoivat, että\nollaan aivan väärällä suunnalla ja myöhästytty, jotakuta haukuttiin\nj.n.e. ja viimeiseltä viittasivat kaikki kädellään ja jatkoivat kulkua\nvain siksi, että olisi jonnekin menty. -- \"Kai tästä jonnekin\njoudutaan!\" -- Ja lopulta jouduttiinkin, mutta ei oikeille perille,\njotkut tulivat sinnekin, mutta myöhästyivät niin paljon, ettei siitä\nollut enää mitään hyötyä, tulivat vain ammuttaviksi. Toll, joka tässä\ntappelussa esitti samaa osaa kuin Weirother Austerlitzin taistelussa,\nratsasti minkä ehti paikasta toiseen ja huomasi kaikki olevan joka\npaikassa nurinkurin. Niinpä hän tupsahti Bagovutin[61] osastoon\nmetsässä, kun jo oli selkeä päivä, vaikka tämän osaston olisi jo aikoja\nsitte pitänyt olla siellä, missä Orlof-Denisof oli. Kiihdyksissään ja\nharmissaan vahingosta ja ajatellen, että jonkun täytyi olla siihen\nsyypäänä, ratsasti Toll osaston päällikön luo ja rupesi tätä\nnuhtelemaan sanoen, että moisesta olisi ammuttava. Bagovut, vanha\nsota-urho ja tyyni kenraali, joka hänkin oli saanut kyllänsä\nseisahduksista, sekasotkusta ja ristiriitaisuudesta, raivostui kaikkien\nihmeeksi aivan vastoin luonnettaan ja antoi aika läksytyksen Tollille.\n\n-- Minä en tahdo kuulla kenenkään opetuksia, vaan kuolla osaan minä\nsotamiesteni kanssa yhtä hyvin kuin joku muukin, -- sanoi hän ja läksi\nyksi divisioona mukanaan eteenpäin.\n\nPäästyään tasangolle ranskalaisten tulen ylettyviin marssitti\nurhoollinen Bagovut ollenkaan aikailematta, oliko hyödyllistä ryhtyä\ntaisteluun vai ei, yhdenkin divisioonansa suoraan päin ranskalaisia.\nVaara, luodit, kranaatit olivat juuri sitä, mitä hän kaipasi\nvihapäissään ollessaan. Eräs ensimäisistä luodeista surmasi hänet,\nseuraavat luodit surmasivat monia sotamiehiä. Mutta hänen divisioonansa\nviipyi vielä jonkun aikaa hyödyttä luotisateessa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nToisen kolonnan olisi pitänyt tällävälin rynnätä ranskalaisten kimppuun\nrintaman puolelta, mutta tämän kolonnan mukana oli Kutusof. Hän tiesi\nhyvin, ettei tästä vastoin hänen tahtoaan aletusta taistelusta syntyisi\nmitään muuta kuin sekasotku ja hän pidättikin ne joukot, jotka olivat\nhänen vallassaan. Hän ei liikahtanutkaan.\n\nKutusof ajoi ääneti pienellä harmaalla hevosellaan ja vastaili veltosti\nehdotuksiin hyökkäyksestä.\n\n-- Teidän kielellänne pyörii lakkaamatta hyökkäys, mutta ette näe, että\nme emme osaa tehdä vaikeita liikkeitä, -- sanoi hän Miloradovitshille,\njoka pyrki rynnäkköön.\n\n-- Kun ette aamulla kyenneet ottamaan Muratia elävänä ja saapumaan\noikeissa ajoin perille, ei nytkään ole mitään tekemistä, -- vastasi hän\neräälle toiselle.\n\nKun Kutusoville ilmotettiin, että ranskalaisten selkäpuolella, jossa\nkasakkojen tiedonantojen mukaan ei ollut ennen ollut ketään, oli nyt\nkaksi pataljoonaa puolalaisia, katsoi hän karsaasti taakseen\nJermoloviin (tämä ei ollut puhellut hänen kanssaan eilisestä saakka).\n\n-- Siinä se on, pyydetään hyökkäystä, esitetään kaikenmoisia\nehdotuksia, vaan kun asia on saatu hieman alulle, ei ole mitään\nvalmista ja juonesta perille päässyt vihollinen ryhtyy asianmukaisiin\ntoimiin.\n\nJermolof siristi silmiään ja hymähti hieman nämä sanat kuultuaan. Hän\noivalsi, ettei raju-ilma enää häntä yllätä ja että Kutusof rajottuu\ntuohon vihjaukseen.\n\n-- Hän laskee leikkiä minun kustannuksellani, -- sanoi Jermolof hiljaa\nvieressään seisovalle Rajevskille nykäisten tätä polvellaan.\n\nKohta tämän jälkeen meni Jermolof Kutusovin luo ja ilmotti\nkunnioittavasti:\n\n-- Aika ei ole vielä ohi, teidän armonne, vihollinen ei ole poistunut,\njos käskette hyökkäämään. Tahi muuten ei saa kaarti nähdä savuakaan.\n\nKutusof ei vastannut mitään, vaan kun hänelle ilmotettiin, että Muratin\njoukot peräytyvät, antoi hän hyökkäyskäskyn. Mutta joka sadannella\naskeleella hän käski pysähtyä kolmeksi neljännesosatunniksi.\n\nKoko taistelu päätyi vain siihen, mitä Orlof-Denisovin kasakat olivat\ntehneet, muut joukot menettivät vain turhanpäiten muutamia satoja\nmiehiä.\n\nTämän taistelun johdosta sai Kutusof hohtokivimerkin, Bennigsen\nniinikään hohtokiviä ja satatuhatta ruplaa, muut saivat arvonsa mukaan\nmyöskin paljon mieleistään ja taistelun jälkeen tapahtui vielä uusia\nmuutoksia esikunnassa.\n\n\"Sillä tavalla sitä _meillä aina_ tehdään, kaikki nurinkurin!\"\npuhelivat venäläiset upseerit ja kenraalit Tarutinon taistelun jälkeen,\naivan samoin kuin nytkin puhutaan, antaen siten tietää, että joku\npaksupää on menetellyt nurinkurisesti, jotavastoin he eivät tekisi\nniin. Mutta ne ihmiset, jotka näin puhuvat, eivät joko tunne asiaa,\njosta he puhuvat, tahi tahallaan pettävät itseään. Ei mikään taistelu,\nolipa se Tarutinon, Borodinon, Austerlitzin tai mikä tahansa, tapahdu\nniin, kuin sen suunnittelijat ovat sen aikoneet tapahtuvaksi. Se on\noleellinen ehto.\n\nToisistaan riippumattomien voimien lukematon paljous (sillä ei ihminen\ntoimi missään sen riippumattomammin kuin taistelussa, jossa on kysymys\nhänen elämästään ja kuolemastaan) vaikuttaa taistelun kulun\nsuuntautumiseen ja tämä suuntautuminen ei voi koskaan olla ennakolta\ntiedossa eikä se koskaan satu yhteen jonkun yhden voiman suuntautumisen\nkanssa.\n\nJos useat samaan aikaan ja eri tavalla suunnatut voimat vaikuttavat\njohonkuhun kappaleeseen, niin tämän kappaleen liikkeen suuntautuminen\nei koskaan satu yhteen ainoankaan vaikuttavan voiman kanssa, vaan se\ntulee aina olemaan keskimäinen ja lyhin suunta, -- se, jota\nmekaniikassa ilmaistaan voimien parallelogrammin diagonaalilla.\n\nJos me näemme historioitsijoiden, varsinkin ranskalaisten,\nkertomuksissa, että heidän sotansa ja taistelunsa tapahtuvat ennalta\nmäärätyn suunnitelman mukaan, niin on ainoa johtopäätös, jonka me\nvoimme tehdä tästä, se, että nuo kertomukset eivät ole oikeita.\n\nTarutinon taistelu ei nähtävästi saavuttanut sitä tarkotusta, jota Toll\ntavotteli: johtaa järjestyksessä suunnitelman mukaan sotajoukot\ntaisteluun; eikä sitäkään, joka kreivi Orlovilla oli mielessä: siepata\nMurat vangiksi; tahi tarkotusta tuhota koko ranskalaisjoukko, kuten\nBennigsen ja muutkin saattoivat ajatella; tahi jonkun semmoisen\nupseerin tarkotusta, joka halusi päästä taisteluun voidakseen\nkunnostautua; tahi jonkun kasakan tarkotusta, jonka mieli teki suurta\nsaalista j.n.e. Mutta jos tarkotuksena tosiaankin oli se, mikä todella\ntapahtui ja se, mikä silloin oli kaikkien venäläisten yhteisenä toivona\n(karkottaa ranskalaiset Venäjältä ja tuhota heidän armeijansa), niin\nkäy päivän selväksi, että Tarutinon taistelu, juuri sen sekavuuden\nvuoksi, oli semmoinen taistelu, joka tänä sodan kautena oli tarpeen. On\nvaikea ja mahdoton keksiä tälle taistelulle sen otollisempaa\npäättymistä kuin sillä oli. Äärettömän vähällä ponnistuksella, mitä\nsuurimman sekasotkun vallitessa ja tavattoman mitättömällä mieshukalla\npäästiin kaikista parhaimpiin tuloksiin koko sodan kestäessä,\nperäytyminen saatiin kääntymään hyökkäykseksi, ranskalaisten heikkous\nsaatiin paljastetuksi ja annettiin se sysäys, jota Napoleonin armeija\nodottikin alkaakseen pakonsa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNapoleon saapuu Moskovaan saavutettuaan loistavan voiton _de la\nMoskova_; voittoa ei käy epäileminen, koska taistelukenttä jäi\nranskalaisten käsiin. Venäläiset peräytyvät ja luovuttavat\npääkaupungin. Moskova, joka on täynnä muonavaroja, aseita,\nampumatarpeita ja äärettömiä rikkauksia, on Napoleonin käsissä. Venäjän\narmeija, ranskalaista kahta vertaa heikompi, ei yritä kuukauden\nkuluessa hyökätä kertaakaan. Napoleonin asema on mitä loistavin.\nSiihen, että kaksi vertaa vahvempana olisi syösty Venäjän armeijan\njäännösten kimppuun ja muserrettu ne, siihen, että olisi pakotettu\nedulliseen rauhaan tai jos tämä olisi hylätty, tehty uhkaava liike\nPietariin päin, siihen, että vaikkapa tämä ei olisi onnistunutkaan,\nolisi vetäydytty Smolenskiin tai Vilnaan tai jääty Moskovaan, siihen,\nettä sanalla sanoen olisi pysytetty se loistava asema, jossa Ranskan\narmeija siihen aikaan oli, ei kai olisi tarvittu erityistä nerokkuutta.\nSiihen olisi riittänyt äärettömän yksinkertainen ja helppo juttu: ei\nolisi pitänyt päästää sotaväkeä käsiksi rosvouteen, olisi pitänyt\nvalmistaa talvipukuja, joita olisi saatu Moskovasta koko armeijalle ja\noikealla tavalla koota Moskovassa olevat muonavarat, joita olisi\nriittänyt koko armeijalle kappaleen yli puolen vuoden (ranskalaisten\nhistorioitsijoiden kertomusten mukaan). Mutta Napoleon, nerojen nero,\njolla oli valta hallita armeijaa, kuten historioitsijat vakuuttavat,\njätti kaiken tämän tekemättä.\n\nHän ei ainoastaan jättänyt kaikkea tätä tekemättä, vaan myöskin käytti\nkaiken valtansa valitakseen kaikista tarjona olevista toimintatavoista\nsen, joka oli kaikista tyhmin ja tuhoisin. Kaikesta siitä, mitä\nNapoleon olisi voinut tehdä, nimittäin talvehtia Moskovassa, marssia\nPietariin, marssia Nishni-Novgorodiin, lähteä takasin pohjosemmittain\ntai etelämmittäin (sitä tietä, jota sittemmin läksi Kutusof), niin,\nkoettelipa ajatella mitä tahansa, -- mitään sen tyhmempää ja\ntuhoisampaa kuin Napoleonin toimet olivat: jäädä Moskovaan lokakuuhun\nsaakka ja antaa sotaväen rosvota kaupunkia, sitte epäröiden jättää\nvaruspaikka, lähteä Moskovasta, lähestyä Kutusovia, olla alkamatta\ntaistelua, mennä oikealle, saapua Mali Jaroslavetsiin vieläkään\nkoettamatta raivata itselleen tietä, olla menemättä sitä tietä, jota\nKutusof meni, vaan marssia takasin Moschaiskiin autiota Smolenskin\ntietä, -- mitään tämän tyhmempää ja tuhoisampaa ei voi ajatella, kuten\nsitte seurauksista näkyikin. Näinköhän taitavimmatkaan strateegit --\notaksumalla, että Napoleonin tarkotus oli tuhota armeijansa --\nkykenevät keksimään jonkun muun toimintasarjan, joka olisi yhtä\nvarmasti ja kokonaan riippumatta kaikesta siitä, mitä Venäjän armeija\ntekikään, tuhonnut niin tyyten Ranskan armeijan kuin se, mitä Napoleon\nteki!\n\nNerokas Napoleon teki sen. Mutta jos sanotaan, että Napoleon syöksi\narmeijansa perikatoon siksi, että hän sitä tahtoi tahi siksi, että hän\noli hyvin tyhmä, olisi se yhtä väärin kuin jos sanottaisiin, että\nNapoleon vei joukkonsa Moskovaan siksi, että hän sitä tahtoi ja siksi,\nettä hän oli ylen järkevä ja nerokas.\n\nKummassakin tapauksessa sattui hänen mieskohtainen toimintansa, joka ei\nollut sen voimakkaampi kuin minkä sotamiehen mieskohtainen toiminta\ntahansa, vain yhteen niiden lakien kanssa, joiden perusteella ilmiö\ntoteutui. Historioitsijat esittivät meille aivan väärin (vain siksi,\netteivät seuraukset osota oikeaksi Napoleonin toimia), että Napoleonin\nvoimat heikkenivät Moskovassa. Hänhän käytti aivan samoin kuin ennenkin\nja myöhemminkin, 1813, kaiken älynsä ja voimansa voidakseen tehdä\nitselleen ja armeijalleen parhainta mitä tehdä voi. Napoleonin toiminta\ntänä aikana on ainakin yhtä ihmeteltävä kuin Egyptissä, Italiassa,\nItävallassa ja Preussissa. Me emme varmaan tiedä sitä, missä määrin\nNapoleonin nerokkuus oli todellista Egyptissä, jossa 40 vuosisataa\nkatseli hänen suuruuttaan, sillä kaikki hänen siellä suorittamat\nsankarityönsä ovat meille kertoneet yksistään ranskalaiset. Me emme voi\narvostella varmasti hänen nerollisuuttaan Itävallassa eikä Preussissa,\nkoska meidän on ammennettava tietomme hänen toimistaan siellä\nranskalaisista ja saksalaisista lähteistä. Vaan armeijakuntien\nkäsittämätön antautuminen vangiksi taisteluitta ja linnotusten\nluovuttaminen piirityksettä pakottaa varmaankin saksalaiset\ntunnustamaan Napoleonin nerollisuuden sen sodan ainoana selityksenä,\njota käytiin Saksassa. Mutta meillä, Luojan kiitos, ei ole syytä\ntunnustaa hänen nerollisuuttaan häpeämme peitteeksi. Me puolestamme\nolemme saaneet kalliisti maksaa oikeudestamme katsoa asiaa suoraan ja\nvapaasti emmekä me tästä oikeudestamme luovu.\n\nNapoleonin toiminta Moskovassa on yhtä ihmeellistä ja nerokasta kuin\nkaikkialla muuallakin. Käskyn toisensa jälkeen ja suunnitelman toisensa\njälkeen antaa hän siitä pitäen kun hän Moskovaan tuli siihen saakka,\nkun hän sieltä läksi. Ei asukkaiden eikä lähetystöjen puute eikä\nMoskovan palokaan häiritse häntä. Hän ei unohda armeijansa parasta, ei\nvihollisen toimia, ei Venäjän kansojen onnea, ei Pariisin asioiden\nhoitoa eikä diplomaattisia tuumiaan tulevan rauhan ehdoista.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSota-asioissa antaa hän heti Moskovaan tultuaan ankaran määräyksen\nkenraali Sebastianille Venäjän armeijan liikkeiden silmälläpidosta,\nlähettää joukkoja eri suunnille ja käskee Muratin etsimään Kutusovia.\nSitte hän antaa huolellisia määräyksiä Kremlin linnottamisesta ja sitte\ntekee suuremmoisen suunnitelman vastaisesta sotaretkestä kautta koko\nVenäjänmaan.\n\nDiplomaattisessa suhteessa kutsuttaa Napoleon luokseen ryöstetyn ja\nrepalaisen kapteeni Jakovlevin, joka ei ollut kyennyt pääsemään pois\nMoskovasta, selittää tälle juurtajaksain koko politiikkansa ja\njalomielisyytensä ja kirjotettuaan keisari Aleksanterille kirjeen,\njossa hän pitää velvollisuutenaan ilmottaa ystävälleen ja veljelleen,\nettä Rostoptshin on menetellyt Moskovassa huonosti, hän lähettää\nJakovlevin Pietariin. Selitettyään yhtä juurtajaksain aikomuksensa ja\njalomielisyytensä Tutolminille lähettää hän tämänkin vanhuksen\nPietariin keskustelemaan. Lainopillisessa suhteessa käskettiin heti\ntulipalojen jälkeen etsimään syylliset ja mestaamaan nämä. Ja\npahantekijä Rostoptshin rangaistiin siten, että hänen talonsa\nkäskettiin polttaa.\n\nHallinnollisessa suhteessa lahjotettiin Moskovalle perustuslait.\nPerustettiin kaupungin hallitus ja julaistiin seuraava tiedonanto:\n\n\"Moskovan asukkaat!\n\n\"Teidän onnettomuutenne ovat kovat, mutta Hänen Majesteettinsa Keisari\nja Kuningas tahtoo ehkäistä niiden tulvan. Kauheat esimerkit ovat\nteille opettaneet, millä tavoin hän rankaisee tottelemattomuuden ja\nrikoksen. On ryhdytty ankariin keinoihin, jotta saataisiin lakkaamaan\nepäjärjestys ja palaamaan yleinen turvallisuus. Isällinen hallinto,\njoka on valittu teidän omasta keskuudestanne, tulee muodostamaan teidän\nkaupungin hallituksenne eli valtuuskunnan. Se tulee huolehtimaan teidän\npuolestanne, teidän tarpeidenne ja parhaanne puolesta. Sen jäsenet\ntunnetaan punaisesta nauhasta, jota he tulevat kantamaan olan yli ja\nkaupunginpäällä tulee sen lisäksi olemaan valkoinen vyö. Vaan silloin\nkun he eivät ole virantoimituksessa, tulee heillä olemaan ainoastaan\npunainen nauha vasemmassa käsivarressa.\n\n\"Kaupungin poliisi on järjestetty entiseen tapaan ja sen toiminnan\nkautta on jo päässyt voimaan parempi järjestys. Hallitus on asettanut\nkaksi pääkomisariota eli poliisimestaria ja 20 komisariota eli\nkaupunginosa-pristavia, jotka ovat määrätyt kaikkiin kaupunginosiin. Te\ntunnette heidät valkoisesta nauhasta, jota he tulevat kantamaan\nvasemmassa käsivarressa. Muutamia eri uskontokuntien kirkkoja on avattu\nja niissä toimitetaan jumalanpalvelusta kenenkään häiritsemättä. Teidän\nkanssaveljiänne palaa joka päivä asuntoihinsa ja on annettu käskyjä,\nettä he niissä löytäisivät sitä apua ja suojaa, joka onnettomuuksien\njälkeen on tarpeen. Nämä ovat ne keinot, joita hallitus on käyttänyt\npalauttaakseen järjestyksen ja huojentaakseen teidän kohtaloanne. Vaan\njotta tämä saavutettaisiin, on tarpeen, että te liittyisitte\nahkeroitsemaan yhdessä hallituksen kanssa, että unohtaisitte, jos\nmahdollista, teidän onnettomuutenne, jotka ovat teitä kohdanneet,\nantautuisitte toivomaan parempia päiviä, olisitte varmat siitä, että\narmoton ja häpeällinen kuolema odottaa niitä, jotka rohkenevat nostaa\nkätensä teitä ja teidän jälelle jäänyttä omaisuuttanne vastaan ja\nlopuksi, että te ette epäilisi, että sitä tullaan suojelemaan, -- sillä\nsemmoinen on hallitsijoista suurimman ja oikeamielisimmän tahto.\nSotamiehet ja asukkaat, mitä kansakuntaa lienettekään! Palauttakaa\nkeskinäinen luottamus, tuo valtakunnan onnen lähde, eläkää veljinä,\nantakaa keskinäistä apua ja suojelusta toisillenne, liittykää yhteen,\njotta voisitte tyhjäksi tehdä niiden aivotukset, jotka pahaa pyytävät,\ntotelkaa siviili- ja sotilasviranomaisia ja kohta teidän kyyneleenne\nlakkaavat vuotamasta.\"\n\nSotaväen muonitukseen nähden käski Napoleon kaikkien sotajoukkojen\nkäydä vuoronperään Moskovvassa _à la maraude_[62] hankkimassa\nitselleen muonaa, niin että armeija olisi siten turvattu vastaisuuden\nvaralta.\n\nUskonnollisessa suhteessa käski Napoleon _ramener les popes_[63]\nja uudistamaan jumalanpalveluksen kirkoissa.\n\nKaupankäynnin ja ruokavarojen hankkimisen tähden armeijalle\npystytettiin kaikkialle seuraava:\n\nJulistus.\n\n\"Te, Moskovan rauhalliset asukkaat, käsityöläiset ja työtä tekevä\nkansa, jotka onnettomuudet ovat kaupungista karkottaneet ja te,\nhajaantuneet maanviljelijät, joita aiheeton pelko pidättää työhön\nryhtymästä pelloillanne, kuulkaa! Rauhallisuus palautuu tähän\npääkaupunkiin ja järjestys pääsee siellä voimaan. Teidän toverinne\npalaavat piilopaikoistaan nähdessään, että heitä kunnioitetaan.\nKaikkinainen väkivalta heitä ja heidän omaisuuttaan vastaan rangaistaan\nviipymättä. H.M. Keisari ja Kuningas suojelee heitä eikä hän pidä\nteistä vihollisinaan ketään muita kuin niitä, jotka ovat kovakorvaisia\nhänen käskyilleen. Hän tahtoo tehdä lopun teidän kärsimyksistänne ja\nkääntää teidät takasin teidän koteihinne ja perheisiinne. Vastatkaa\nsiis puolestanne hänen hyvää tarkottaviin aikomuksiinsa ja tulkaa\nmeidän luoksemme vähääkään arkailematta. Asukkaat! Palatkaa\nluottamuksella teidän asuntoihinne, kohta te tulette löytämään ne\nkeinot, joille te tarpeenne tyydytätte! Käsityöläiset ja uutterat\nammattilaiset! Tulkaa takasin teidän töittenne ääreen, sillä kodit,\npuodit ja suojelevat vartiostot teitä odottavat ja työstänne olette te\nsaavat ansionmukaisen palkan! Ja lopuksi te talonpojat, tulkaa pois\nniistä metsistä, joihin te kauhuissanne olette piilottuneet, palatkaa\nmitään pelkäämättä mökkeihinne siinä varmassa vakuutuksessa, että te\nsaatte suojaa. Varastoja on perustettu kaupunkiin ja niihin voivat\ntalonpojat tuoda liiat säästönsä ja viljelyskasvinsa. Hallitus on\nryhtynyt seuraaviin toimiin turvatakseen heille vapaan myynnin: 1).\nTästä päivästä alkaen voivat talonpojat, maanviljelijät ja Moskovan\nympäristön asukkaat mitään vaaraa pelkäämättä kulettaa kaupunkiin\ntuotteitaan, olivatpa ne mitä laatua tahansa, kahteen viljakauppaan,\njotka ovat Mohovajalla ja Ohotnirjadissa. 2). Näitä tuotteita ostetaan\nheiltä sillä hinnalla, jonka ostaja ja myyjä keskenään sopivat, vaan\njos myyjä ei saisi vaatimaansa kohtuullista hintaa, niin on myyjällä\nvalta viedä tavaransa takasin kyläänsä eikä kukaan saa häntä siitä\nmillään tavalla estää. 3). Joka sunnuntai ja keskiviikko ovat määrätyt\nkunkin viikon suuriksi kaupan tekopäiviksi ja sen vuoksi asetetaan\ntiistaisin ja lauantaisin riittävä määrä sotaväkeä kaikille suurille\nteille niin etäälle kaupungista, kuin maalta saapuvien kuormien\nsuojeleminen vaatii. 4). Samoja varokeinoja käytetään, ettei\ntalonpoikia, heidän kuormiaan ja hevosiaan paluumatkallakaan kohtaisi\nmikään este. 5). Kohta pannaan toimeen myöskin tavalliset\nhankintahuutokaupat. Kaupungin ja maaseudun asukkaat, mitä kansakuntaa\nlienettekään! Teitä kehotetaan täyttämään H.M. Keisarin ja Kuninkaan\nisänmaalliset aikomukset ja edistämään yhdessä hänen kanssaan yleistä\nhyvinvointia. Kantakaa hänen jalkojensa juureen kunnioituksenne ja\nluottamuksenne älkääkä vitkailko liittymästä meihin!\"\n\nSotaväen ja kansan mielialan kohottamisen tähden pidettiin lakkaamatta\ntarkastuksia ja jaettiin palkintoja. Keisari ratsasteli usein ympäri\nkaupungin katuja rauhottamassa väestöä ja vaikka valtakunnan asiat\nvaativat paljo huolta ja aikaa, kävi hän teattereissa, joita oli\nperustettu hänen käskystään.\n\nHyväntekeväisyyttä edistääkseen teki Napoleon, tuo uljain kruunattu\npää, myöskin kaikki, mitä hän tehdä voi. Armeliaisuuslaitokset hän\nkäski varustaa kirjotuksella: \"_Maison de ma mère\"_, jolla teolla\nhän yhdisti toisiinsa lapsen hellät tunteet ja hallitsijan\nmajesteetilliset hyveet. Hän kävi kasvatuslaitoksessa ja annettuaan\npelastamiensa orpojen suudella valkeita käsiään hän keskusteli\narmollisesti Tutolminin kanssa. Sitte käski hän, kuten Thiers\nkaunopuheisesti kertoo, jakaa sotaväelleen palkan Venäjän väärässä\nrahassa, jota hän itse oli teettänyt. \"_Relevant l'emploi de ces\nmoyens par un acte digne de lui et de l'armée française, il fit\ndistribuer des secours aux incendiés. Mais les vivres étant trop\nprécieux pour être donnés a des etrangers, la plupart ennemis, Napoléon\naima mieux leur fournir de l'argent à fin qu'ils se fournissent au\ndehors, et il leur fit distribuer des roubles papiers_.\"[64]\n\nArmeijan kurinpidollisessa suhteessa annettiin myötäänsä ankaria\nrangaistuskäskyjä palvelusvelvollisuuksien laiminlyömisestä ja\nrosvouden ehkäisemisestä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMutta, kummallista kyllä, ei ainoakaan näistä käskyistä, toimenpiteistä\neikä suunnitelmista, jotka eivät olleet huonompia kuin muutkaan\ntämmöisissä tapauksissa annettavat käskyt, pystynyt itse asian ytimeen,\nvaan ne kieppuivat oman onnensa nojassa ja tarkotuksetta kuin kellon\nkoneistosta irrotetut viisarit, jotka eivät koske rattaisiin.\n\nSodankäynnin suhteen ei sitä nerokasta sotasuunnitelmaa, josta Thiers\nsanoo: \"_que son génie n'avait jamais rien imaginé de plus profond,\nde plus habile et de plus admirabile_\"[65] ja jonka johdosta Thiers\nväittäessään hra Fainia vastaan todistaa, ettei tuota nerokasta\nsuunnitelmaa oltu laadittu 4, vaan 15 p:nä lokakuuta, pantu koskaan\ntäytäntöön eikä voitukaan panna, sillä se ei ollut missään läheisessä\nyhteydessä todellisuuteen. Kremlin linnottaminen, jota varten olisi\npitänyt hajottaa _la Mosquée_ (Napoleon oli antanut tämän nimen\nVasili Blashennin kirkolle), osottautui hyödyttömäksi. Miinojen\nlaskeminen Kremlin alle tarkotti vain sitä, että Moskovasta lähtiessä\nolisi pantu täytäntöön keisarin tahto räjähdyttää Kreml eli toisin\nsanoen särkeä lattia siitä syystä, että lapsi on loukkautunut sitä\nvasten kuoliaaksi. Venäjän armeijan takaa-ajaminen, joka kovasti\nhuoletti Napoleonia, oli muuttunut kuulumattomaksi kummaksi.\nRanskalaiset sotapäälliköt olivat kadottaneet 60-tuhantisen Venäjän\narmeijan ja tämä 60-tuhantinen armeija onnistui Muratin löytää kuin\nnuppineula vain taidokkuutensa ja ehkäpä myöskin nerokkuutensa avulla,\nkuten Thiers sanoo.\n\nDiplomaattisessa suhteessa osottautuivat he todistukset, jotka Napoleon\noli antanut omasta jalomielisyydestään ja oikeamielisyydestään sekä\nTutolminille että Jakovleville, jota huoletti varsinkin sinellien ja\nkuormarattaiden hankinta, aivan hyödyttömiksi, sillä Aleksanteri ei\nottanut vastaan näitä lähettiläitä eikä vastannut heidän asiaansa.\n\nLainkäytöllisessä suhteessa paloi luultujen murhapolttajien telotuksen\njälkeen toinenkin puoli Moskovaa.\n\nHallinnollisessa suhteessa ei kaupungin hallituksen perustaminen\nehkäissyt rosvoutta, vaan se hyödytti ainoastaan niitä henkilöitä,\njotka olivat sen jäseninä ja niitä, jotka järjestystä pitävinään\nryöstivät Moskovaa tahi suojelivat omaa hyvyyttään joutumasta rosvojen\nkäsiin.\n\nUskonnollisessa suhteessa ei se keino, joka Egyptissä saatiin ylen\nhelposti aikaan moskeijassa käymällä, tuottanut täällä minkäänlaisia\ntuloksia. Ne pari kolme pappia, jotka Moskovasta löydettiin, yrittivät\nnoudattaa Napoleonin tahtoa, mutta toista näistä iski eräs ranskalainen\nsotamies vasten kasvoja keskellä jumalanpalvelusta ja toisesta ilmotti\nmuuan ranskalainen virkamies: \"_Le prêtre, que j'avais décauvert et\ninvité à recommencer à dire la messe, a nettoyé et fermé l'église.\nCette nuit on est venu de nouveau enfoncer les portes, casser les\ncadenas, dchirer les livres et commettre d'autres desordres_\".[66]\n\nKaupankäynnin suhteen ei uutterille käsityöläisille ja kaikille\ntalonpojille annettuun julistukseen kuulunut minkäänlaista vastausta.\nUutteria käsityöläisiä ei ollut ja talonpojat ottivat kiinni ne\nkomisariot, jotka olivat loitonneet liian kauas tuota julistusta\nkuuluttamaan ja surmasivat heidät.\n\nKansan ja sotaväen huvittaminen teattereilla ei myöskään onnistunut.\nKremliin ja Posnjakovin taloon laitetut teatterit sulettiin ennen\npitkää siitä syystä, että näyttelijöiden ja näyttelijättärien omaisuus\nryöstettiin.\n\nHyväntekeväisyydestäkään ei koitunut toivottuja tuloksia. Moskova\nvilisi täynnä vääriä ja oikeita paperirahoja, mutta niillä ei ollut\narvoa. Saalista kokoavat ranskalaiset halusivat vain kultaa. Mutta ei\nainoastaan väärä paperiraha, jota Napoleon armollisesti jakeli\nonnettomille, ollut arvotonta, vaan hopeakin, jota annettiin kullan\nsijasta, kulki huokeammasta varsinaista arvoaan.\n\nParhaimpana todistuksena korkeimpien määräysten tehottomuudesta oli\ntähän aikaan kuitenkin se seikka, että rosvous ja kurittomuus jatkuivat\njatkumistaan Napoleonin ehkäisykeinoista huolimatta.\n\nArmeijan upseerit lähettivät tämmöisiä tiedonantoja: \"Ryöstöt jatkuvat\nkaupungissa siitä huolimatta, että ne on käsketty ehkäistä. Järjestystä\nei vielä ole saatu syntymään eikä ole nähty ainoatakaan semmoista\nkauppiasta, joka harjottaisi kauppaa laillisella tavalla. Ainoastaan\nkuleksivat kaupustelijat pitävät kaupan tavaraa, joka sekin on\nvarastettua.\"\n\n\"_La partie de mon arrondissement continue à être en proie au pillage\ndes soldats du 3 corps, qui, non contets d'arracher aux malheureux\nréfugiés dans des souterrains le peu qui leur reste, ont même la\nférocité de les blesser à coups de sabre, comme j'en ai vu plusieurs\nexemples_\".[67]\n\n\"_Rien de nouveau outre que les soldats se permettent de voler et de\npiller, le 9 octobre_\".[68]\n\n\"_Le vol et le pillage continuent. Il y a une bande de voleurs dans\nnotre district qu'il faudra faire arrêter par de fortes gardes. Le 11\noctobre_\".[69]\n\n\"Keisari on äärettömän tyytymätön siitä, että vaikka on ankarasti\nkäsketty ehkäistä rosvous, nähdään kaartilaisia sotarosvoja vähäväliä\npalaavan joukottain Kremliin. -- Vanhassa kaartissa pääsi kurittomuus\nja rosvous eilen, viime yönä ja tänään suurempaan vauhtiin, kuin\nkoskaan ennen. Suru sydämessä näkee keisari, että valioväki, joka on\nmäärätty olemaan hänen henkivartionaan ja jonka pitäisi olla\nesimerkkinä kuuliaisuudessa muille, on vaipunut semmoiseen\ntottelemattomuuteen, että särkee armeijalle varattuja kellareita ja\nmakasiineja. Jotkut ovat joutuneet niin pitkälle, etteivät ole\ntotelleet vahtisotamiehiä eivätkä -upseereja, vaan haukkuneet ja\nlyöneet heitä.\"\n\n\"_Le grand maréchal du palais se plaint vivement_,\" kirjotti\nkuvernööri, \"_que malgré les défenses réiterées, les soldats\ncontinuent à faire leurs besoins dans toutes les cours et même jusque\nsous les fenêtres de l'Empereur_\".[70]\n\nIrralleen lasketun karjan tavoin, joka sotkee jalkoihinsa sen ravinnon,\njoka voisi pelastaa sen nälkäkuolemasta, hajosi ja sortui armeija päivä\npäivältä liian kauan Moskovassa viipyessään. Mutta liikkeelle se ei\nlähtenyt.\n\nSe lähti pakoon vasta sitte, kun sen yht'äkkiä valtasi äkillinen kauhu,\njoka aiheutui kuormastojen valtaamisesta Smolenskin tiellä ja Tarutinon\ntaistelusta. Tämä samainen Tarutinon taistelusta tullut sanoma, jonka\nNapoleon aavistamatta sai sotaväentarkastuksessa, synnytti hänessä\nhalun rangaista venäläisiä, kuten Thiers sanoo, ja hän antoi käskyn\nlähtöön, jota koko armeija vaati.\n\nMoskovasta lähtiessään otti armeijan väki mukaansa kaikki, mitä oli\nrosvottu. Napoleonkin otti mukaansa oman _trésor'insa_. Kun hän\nnäki sen kuormaston, joka oli armeijan taakkana, kauhistui hän (kuten\nThiers sanoo). Mutta sotakokemuksensa perusteella ei hän käskenyt\npoltattamaan kaikkia liikoja kuormia, kuten hän oli antanut tehdä erään\nmarsalkan kuormille Moskovaan saapuessa. Hän katseli kärryjä ja\nvaunuja, joissa sotamiehet ajoivat ja sanoi, että on hyvin hyvä, että\nnoita ajoneuvoja saadaan käyttää muonavarojen, sairaiden ja\nhaavottuneiden kuletukseen.\n\nKoko armeijan asema oli samallainen kuin semmoisen eläimen asema, joka\ntuntee tuhonsa hetken, mutta ei tiedä mitä tehdä. Napoleonin ja hänen\nsotajoukkojensa taitavien liikkeiden ja tarkotusperän tutkiminen\nMoskovaan saapumisesta pitäen sotajoukkojen perikatoon saakka on samaa\nkuin kuolettavasti haavottuneen eläimen kuoleman edellisten hyppyjen ja\nvavahdusten merkityksen tutkiminen. Kun haavotettu eläin kuulee\nkahinaa, syöksyy se hyvin usein suoraan metsästäjän pyssyä kohti,\nhyppää edestakasin ja siten itse jouduttaa loppunsa. Samoin teki\nNapoleonkin jouduttuaan koko armeijansa puserruksen alaiseksi.\nTarutinon taistelu oli se kahina, joka pelästytti eläimen ja tämä\nsyöksyi suoraa päätä pyssyä kohti, juoksi metsästäjän luo, pyörähti\ntaas takasin ja vihdoin, niin kuin eläin tavallisesti, läksi juoksemaan\ntakasin kaikista sopimattominta ja vaarallisinta tietä, mutta vanhaa,\ntuttua jälkeä.\n\nNapoleon, joka meistä näyttää kaiken tämän liikkeen johtajalta, (samoin\nkuin villeistä muinoin näytti se veistos, joka oli asetettu laivan\nkeulan kärkeen, laivaa ohjaavalta voimalta), oli koko tämän toimintansa\najan sen lapsen kaltainen, joka ajaa vaunussa ja pitäen kiinni vaunun\nsisässä riippuvista nauhoista kuvittelee ohjaavansa hevosia.\n\n\n\n\nXI.\n\n\n6 p:nä lokakuuta astui Pierre aikaiseen aamulla ulos lautakojusta,\nmutta kääntyi kohta takasin ja jäi oven luo leikittelemään pitkän,\nmatala- ja vääräjalkaisen, punasinervän värisen koiran rehvanan kanssa,\njoka pyöriskeli hänen jaloissaan. Tämä koira asusti heidän\nlautakojussaan, nukkui Karatajevin kanssa, mutta kävi toisinaan jossain\nkaupungilla, josta aina palasi takasin. Koiralla ei nähtävästi ollut\nkoskaan ollut omistajaa eikä se nytkään ollut kenenkään oma eikä sillä\nollut mitään nimeä. Ranskalaiset nimittivät sitä Azoriksi,\nsadunkertoja-sotamies sanoi sitä Femgalkaksi, Karatajef ja muut\nSieriksi ja Visliksi. Koiraa ei näyttänyt ollenkaan huolestuttavan sen\nisännättömyys, nimettömyys eikä roduttomuus, ei edes värin\nepämääräisyyskään. Hännän höyväläinen pökötti jäykkänä ja kaarevana\npystyssä, väärät jalat olivat niin ravakat, että koira usein aivan kuin\nhalveksuen kaikkien neljän jalan käyttämistä nosti koreasti toisen\ntakajalkansa ylös ja vilisti kolmella käpälällä aika taitavasti ja\nnopeaan. Koira osasi hauskutella itseään vaikka millä. Milloin\npiehtaroi se ilosta vikisten selällään, milloin paistatti päivää\nmiettivän ja merkitsevän näköisenä, milloin taas temmelsi lastun tai\nolenkorren kanssa ilakoiden.\n\nPierren pukimina oli nyt likainen paidan riekale, joka oli ainoa\njäännös hänen entisestä puvustaan, sotilaan housut, jotka olivat\nKaratajevin neuvosta sidotut lämpimän pitimiksi nilkkojen kohdalta\nnuoralla kiinni, kauhtana ja musikan lakki. Pierre oli ruumiillisesti\npaljon muuttunut entisestään. Hän ei näyttänyt enää paksulta, mutta\nsiitä huolimatta oli hänen ruumiinsa säilyttänyt suvun perinnölliset\nominaisuudet, kookkuuden ja voimakkuuden. Kasvojen alaosa oli kokonaan\nparrottunut ja viiksettynyt, pitkäksi kasvanut, sotkuinen tukka, joka\nkuhisi täitä, oli lakin pidosta painunut laskoksille. Silmien ilme oli\nluja, tyyni ja virkeän päättävä, semmoinen, jommoinen se ei ollut\nkoskaan hänellä ennen ollut. Hänen entinen vetelyytensä, joka oli\npaistanut silmistäkin, oli nyt muuttunut pontevaksi, toimintaan ja\nvastustukseen valmiiksi terhakkuudeksi. Hänen jalkansa olivat paljaat.\n\nPierre katseli vuoroin kedolle, jolla tänä aamuna liikkui eri suuntiin\nkuormia ja ratsastajia, vuoroin kauas joen taa, vuoroin koiraa, joka\närhenteli puraistakseen häntä oikein tosissaan, vuoroin paljaita\njalkojaan, joita hän mielihyvissään asetteli erilaisiin asentoihin\nharistellen suuria, likaisia ukkovarpaitaan. Ja joka kerran, kun hän\nkatsoi paljaisiin jalkateriinsä, väreili hänen kasvoillaan virkeä\nitsetyytyväisyyden hymy. Noiden paljaiden jalkojen näkeminen nosti\nhänen mieleensä muistoja kaikesta siitä, mitä hän oli saanut nähdä ja\nkokea ja oppia äskeisenä aikana ja nämä muistot olivat hänestä\nmieleiset.\n\nSää oli jo monta päivää ollut tyyni ja sees, vain aamuisin oli käynyt\nheikkoja halloja. Oli niin sanottu takakesä.\n\nAuringon paisteessa oli lämmintä ja tämä lämmin, jota raikastutti\nilmassa vielä henkivä aamuhallan virkeä viileys, tuntui erityisen\nihanalta.\n\nKaikilla sekä etäisillä että läheisillä esineillä hohti se häikäisevä\nkristallikimmellys, jota tavataan vain tähän aikaan syksystä. Kaukana\nnäkyivät Varpusvuorien kukkulat vanhoine kirkkoineen ja suurine\nvalkoisine taloineen. Alastomat puut, hiekka, kivet, talojen katot,\nkirkon vihreä tornihuippu ja kaukaisen talon nurkat, kaikki näkyi\nluonnottoman selvästi kuulakassa ilmassa pienimpiä piirteitä myöten.\nVähän matkan päässä näkyi puoleksi palanut, raunioitunut, tuttu\nherrastalo, jossa asusti ranskalaisia, ja pitkin talon aitauksen viertä\nkasvoi sireenipensaita, jotka vielä olivat tummanvehreässä vaipassa.\nTämä raunioitunut, ryvettynyt talokin, joka rumalla säällä näytti\nvastenmielisen rujolta, tuntui nyt kirkkaassa, liikkumattomassa\nhohteessa tyynnyttävän kauniilta.\n\nEräs ranskalainen korpraali tuli kotoisen kelteisillään patalakki\npäässä ja piipun nysä hampaissa lautakojun takaa ja ystävällisesti\nsilmää iskien astui Pierren luo. -- _Quel soleil, hein? Monsieur\nKiril_ (kaikki ranskalaiset puhuttelivat Pierreä tällä nimellä).\n_On dirait le printemps_.[71]\n\nJa korpraali nojautui ovea vasten ja tarjosi Pierrelle piippua, vaikka\nPierre oli aina kieltäytynyt ottamasta, kun hän sitä oli tarjonnut.\n\n-- _Si l'on marchait par un temps comme celui-la_...[72] -- alkoi\nkorpraali.\n\nPierre rupesi häneltä kyselemään, kuuluuko mitään armeijan lähdöstä ja\nkorpraali kertoi, että melkein kaikki sotajoukot ovat lähdössä ja että\ntänään pitäisi annettaman määräys vankien kohtalosta. Siinä\nlautakojussa, jossa Pierre oli, oli eräs Sokolof-niminen sotamies\nkuoleman kielissä ja Pierre sanoi korpraalille, että pitäisi pitää\nhuolta sotamiehestä. Korpraali vastasi, ettei Pierren tarvitse\nollenkaan olla hätäissään, että sitä varten on olemassa liikkuva ja\npysyväinen sairaala ja että sairaiden suhteen annetaan erityinen\nmääräys ja että yleensä kaikesta, mitä suinkin saattaa tapahtua, ovat\npäällysviranomaiset pitäneet varansa.\n\n-- _Et puis, m-r Kiril, vous n'avet qu'a dire un mot au capitaine,\nvous avez. Oh, c'est un ... qui n'oublie jamais rien. Dites au\ncapitaine quand il fera sa tournée, il fera tout pour vous_...[73]\n\nKapteeni, josta korpraali puhui, oli hyvin usein ja pitkään käynyt\ntarinoimassa Pierren kanssa ja oli osottanut kaikin puolin suopeutta\nhäntä kohtaan.\n\n-- _Vois-tu, St. Thomas, qu'il me disait l'autre jour: Kiril c'est un\nhomme qui a de l'instruciion, qui parle français; c'est un seigneur\nrusse, qui a eu des malheurs, mais c'est un homme. Et il s'y entend\nle... S'il demande quelque chose, qu'il me dise, il ny a pas de refus.\nQuand on a fait ses études, voyez vous, on aime l'instruction et les\ngens comme il faut. C'est pour vous que je dis cela, m-r Kiril. Dans\nl'affaire de l'autre jour si ce n'était grâce à vous, ça aurait fini\nmal_.[74]\n\nRupateltuaan vielä hetken aikaa läksi korpraali pois. (Juttu, josta\nkorpraali mainitsi, koski venäläisten vankien ja ranskalaisten välillä\näskettäin tapahtunutta tappelua, jossa Pierren onnistui rauhottaa\ntoverinsa.) Muutamia vankia oli ollut kuuntelemassa Pierren ja\nkorpraalin keskustelua ja he rupesivat heti utelemaan, mitä korpraali\noli sanonut. Sillä aikaa, kun Pierre kertoi tovereilleen, että\nkorpraali oli puhunut lähdöstä, tuli kojun ovelle laiha, kelmeä ja\nrepaleinen ranskalainen sotamies. Nostettuaan nopeasti ja arasti\nsormensa otsalle tervehdykseksi kysyi hän Pierreltä, tässäkö kojussa\noli _Platoche_, jolle hän oli antanut neulottavaksi paidan.\n\nViikon verran takaperin olivat ranskalaiset saaneet jalkinetarpeita ja\npalttinaa, jotka he olivat jakaneet vangituille sotamiehille saappaiden\nja paitojen tekemistä varten.\n\n-- Valmis on, valmis on, poikaseni! -- sanoi Karatajef, joka tuli\nkojusta huolellisesti kokoonkääritty paita kädessä.\n\nLämpimän sään ja työskentelemisen mukavuuden tähden ei Karatajevilla\nollut muuta päällä kuin housut ja mustaksi likautunut, rikkinäinen\npaita. Hän oli sitonut päänsä ympäri niinisäikeen tukan pitimiksi,\nkuten käsityöläisten on tapa tehdä ja hänen pyöreät kasvonsa näyttivät\nentistä pyöreämmiltä ja miellyttävimmiltä.\n\n-- Lupa työn hupa. Kun se kerran oli sanottu perjantaiksi, niin se\nsiksi joutuikin, -- puheli Platon hymyillen ja paitaa aukoen.\n\nRanskalainen vilkasi ympärilleen pelokkaasti ja aivan kuin voitettuaan\npelkonsa riisui nopeasti univormunsa ja pani paidan päälleen. Univormun\nalla ei ranskalaisella ollut paitaa, vaan hänen paljaalla, keltaisella,\nlaihalla ruumiillaan oli pitkät, rasvan tahrimat, kukikkaat\nsilkkiliivit. Ranskalainen nähtävästi pelkäsi, että vangit, jotka\nkatsoivat häneen, rupeaisivat nauramaan, josta syystä hän pujotti\nnopeasti päänsä paitaan. Ei kukaan vangeista virkkanut sanaakaan.\n\n-- Näetkös, ihan paras, -- sanoi Platon paitaa oikoen.\n\n-- Minkäs sille mahtaa, poikaseni, kun ei ole verstaa eikä kuvallisia\nompelukojeita ja aseetta ei saa täitäkään tapetuksi, sanotaan, --\npuheli Platon pyöreästi hymyillen ja itsekin työstään iloiten.\n\n-- _C'est bien, c'est bien, merci; mais vous devez avoir de la toile\nde reste_,[75] -- sanoi ranskalainen.\n\n-- Se sopii vielä paremmin, kun panet sen ihoa vasten, -- virkkoi\nKaratajef yhä iloiten tuotteestaan. -- Saitpa hyvän ja mieleisen\npaidan...\n\n-- _Merci, merci, mon vieux, le reste_... -- toisti ranskalainen\nhymyssä suin, kaivoi taskustaan paperirahan ja antoi sen Karatajeville.\n-- _Mais le reste_...[76]\n\nPierre näki, ettei Platon ollut ymmärtävinään, mitä ranskalainen sanoi,\nvaan katsoi heihin eikä ollut asiasta tietävinäänkään. Karatajef kiitti\nrahasta ja ihasteli yhä työtään. Mutta ranskalainen vaati tähteitä\ntakasin ja pyysi Pierreä sanomaan venäjäksi, mitä hän tahtoi.\n\n-- Mitä hän tähteillä tekee? -- ihmetteli Karatajef. -- Me saisimme\nniistä oivalliset jalkarievut. Ka, ottakoon Jumalansa nimeen.\n\nJa samassa otti Karatajef, jonka muoto yht'äkkiä muuttui\nmurheelliseksi, poveltaan käärön tilkkuja, jotka hän ojensi\nranskalaiselle häneen katsomatta. \"Hohhoijaa!\" huokasi Karatajef ja\npoistui kojuun. Ranskalainen katsoi tuokioisen kääröä, vaipui\nmiettimään, vilkasi kysyvästi Pierreen, jonka katse tuntui ikään kuin\nsanovan hänelle jotain.\n\n-- _Platoche, dites donc, Platoche_, -- huudahti ranskalainen\npiipittävällä äänellä yht'äkkiä punastuen. -- _Gardez pour\nvous_,[77] -- lisäsi hän ojentaen takasin tilkut, kääntyi ja läksi.\n\n-- Siitä sen nyt näki, -- sanoi Karatajef päätään nyökyttäen. -- Vaikka\neivät kuulu olevan kristittyjä, on niillä sydän kuitenkin. Ilmankos\nvanhat ennenaikaan sanoivat: aulis on hikinen käsi, kuiva kahta\nkankeampi. Itselläänkään ei ole paljo päällä, mutta pois antoi.\n\nKaratajef oli hetken aikaa vaiti suu miettivässä hymyssä.\n\n-- Jalkarievut tulee näistä, veliseni, oivalliset, -- sanoi hän ja meni\nkojuun.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nNeljä viikkoa oli kulunut siitä, kun Pierre oli joutunut vangiksi.\nVaikka ranskalaiset olivat halunneet siirtää hänet upseerien osastoon,\njäi hän kuitenkin siihen latoon, jossa hän oli ollut ensi päivästä\nsaakka.\n\nPierre näki hävitetyssä ja poltetussa Moskovassa melkein niin suurta\npuutetta, kuin ihminen voi sietää, mutta vankan ruumiinrakennuksensa ja\nterveytensä avulla, jonka arvoa hän ei ennen ollut käsittänyt ja\nvarsinkin sen johdosta, että puutteet hiipivät niin huomaamatta, ettei\nvoinut sanoa, milloin ne alkoivat, kesti hän sekä helposti että myöskin\niloisesti kuormansa. Ja juuri tällöin tavotti hän sen tyyneyden ja\ntyytyväisyyden itseensä, jota hän ennen oli turhaan haparoinut. Kauan\noli hän elämänsä päivinä etsinyt eri tahoilta tätä tyyntymystä,\nsopusointua oman itsensä kanssa, sitä, joka häntä oli suuresti\nhämmästyttänyt sotamiehissä Borodinon taistelussa. Hän oli etsinyt sitä\nihmisrakkaudesta, vapaamurariudesta, suuren maailman huvituksista,\nviinistä, uhrautuvaisuuden sankaritöistä, romanttisesta rakkaudesta\nNatashaan ja hän oli etsinyt sitä ajattelemisen kautta, mutta kaikki\netsiskelyt ja yritykset olivat hänet pettäneet. Vaan nyt oli hän saanut\ntuon rauhan itsensäkään tietämättä kuoleman kauhujen kautta, puutteiden\nkautta ja sen kautta, mitä hän oli oppinut ymmärtämään Karatajevissa.\n\nNe kammottavat hetket, jotka hän oli elänyt telotuksen aikana, olivat\nikään kuin puhaltaneet ainiaaksi pois hänen mielestään ja muistostaan\nne levottomat ajatukset ja tunteet, jotka ennen olivat hänestä\ntuntuneet tärkeiltä. Hänen mieleensä ei noussut edes kertaakaan\najatella Venäjän kohtaloa, sotaa, politiikkaa eikä Napoleonia. Hänestä\noli selvää, etteivät ne ollenkaan koskeneet häntä, ettei ollut hänen\nasiansa pitää niistä huolta ja ettei hän siksi voinut punnita noita\nasioita. \"Kaukana kesä Venäjästä\", muisteli hän Karatajevin sanoja ja\nnäillä sanoilla oli kummallisen tyynnyttävä voima. Hänestä tuntui nyt\nkäsittämättömältä, jopa naurettavaltakin hänen aikomuksensa surmata\nNapoleon ja hänen laskelmansa kabalistisesta luvusta ja ilmestyskirjan\npedosta. Hänen vihansa puolisoonsa ja pelko siitä, ettei hänen nimeään\nhäväistäisi, tuntuivat hänestä nyt joutavilta, jopa hassuiltakin. Mitä\ntekemistä hänellä oli sen kanssa, että tuo nainen vietti siellä jossain\nsemmoista elämää, joka häntä huvitti? Mitä tekemistä oli kellään ja\nvarsinkaan hänellä sen kanssa, saadaanko tietää vaiko ei, että heidän\nvankinsa nimi oli kreivi Besuhof?\n\nNyt muisteli hän usein keskusteluaan ruhtinas Andrein kanssa ja hän oli\naivan samaa mieltä kuin tämäkin, mutta hän käsitti hieman toisin\nruhtinas Andrein ajatukset. Ruhtinas Andrei oli ajatellut ja puhunut,\nettä onni on ainoastaan kielteinen, mutta hän oli puhunut tästä\nkatkeruuteen ja ivaan vivahtavasti, ikään kuin hän näin puhuessaan\nolisi lausunut toisen ajatuksen -- siitä, että kaikki meihin kätketyt\npyrkimykset positiiviseen onneen ovat meihin kätketyt vain siksi, että\nne meitä jäytäisivät eivätkä antaisi mitään tyydytystä. Mutta Pierre\ntunnusti onnen oikeuden ilman mitään takaperoista ajatusta. Kärsimysten\nolemattomuus, tarpeiden tyydytys ja tästä aiheutuva toiminnan, s.o.\nelämäntavan vapaa valinta olivat nyt Pierrestä ihmisen epäilemätön ja\nkorkein onni. Vasta nyt täällä osasi Pierre ensi kerran täydellisesti\narvostella syömisen nautintoa, kun oli nälkä, juomisen, kun janotti,\nnukkumisen, kun nukutti, lämpimän, kun vilutti, keskustelun ihmisten\nkanssa, kun teki mieli keskustella ja kuulla ihmisääntä. Tarpeiden\ntyydyttäminen -- hyvä ruoka, puhtaus, vapaus -- tuntui nyt Pierrestä,\nkun häneltä nyt puuttui kaikkea tätä, täydelliseltä onnelta ja toimien\nvalinta s.o. elämä tuntui hänestä nyt, kun tuo valinta oli aivan\nrajotettu, niin helpolta asialta, että hän unohti, että elämän\nmukavuuksien yltäkylläisyys hävittää kokonaan tarpeiden tyydyttämisen\nonnen, vaan että toimien valinnan suurempi vapaus, se vapaus, jonka\nhänelle oli elämässä antanut sivistys, rikkaus ja ylhäinen asema, tekee\ntoimien valinnan mahdottoman vaikeaksi ja hävittää toiminnan tarpeen ja\nmahdollisuuden.\n\nKaikki Pierren aatokset olivat suuntautuneet siihen hetkeen, jolloin\nhän pääsee vapaaksi. Mutta jälestäpäin ajatteli ja puhui hän\nriemumielin koko elämänsä iän tästä vankeuskuukaudesta, niistä\npalaamattomista, voimakkaista, suloisista tunteista ja varsinkin siitä\ntäydellisestä sielun rauhasta ja täydellisestä sisäisestä vapaudesta,\njoita hän oli tuntenut ainoastaan tänä aikana.\n\nKun hän ensi päivänä aikaiseen herättyään astui päivän pilkottaessa\nulos lautakojusta ja näki ensin Novodjevitshin luostarin tummat tornit\nja ristit, näki tomuisen ruohon välkkyvän huuraisessa aamukasteessa,\nnäki Varpusvuorien kukkulat ja joen yllä kiemurtelevan, sinipunervaan\netäisyyden hämyyn haipuvan metsäisen rannan, kun hän tunsi raikkaan\nilman hyväilyä ja kuuli kedon yli Moskovasta lentävien naakkojen ääniä\nja kun sitte yht'äkkiä idän taivaalta hulmahti aamuvalot ja pilvien\ntakaa sukelsi esiin auringon laita ja tornit, ristit, huurre, etäisyys\nja joki ja kaikki alkoi välkkyä hehkeässä valossa, tunsi Pierre uutta,\nennen aavistamatonta elämän iloa ja väkevyyttä.\n\nJa tämä tunne ei luopunut hänestä kertaakaan vankeuden aikana, vaan se\npäinvastoin kasvoi hänessä sikäli, kuin hänen asemansa vaikeudet\nsuurenivat.\n\nTätä tunnetta, valmiina olemista kaikkeen ja henkistä terhakkuutta,\nkannusti Pierressä vielä enemmän se korkea käsitys, joka kohta hänen\ntulonsa jälkeen lautakojuun muodostui hänestä hänen tovereissaan. Hänen\nkielitaitonsa, se kunnioitus, jolla ranskalaiset upseerit häntä\nkohtelivat, hänen vaatimattomuutensa, hän, joka antoi kaikki, mitä\nhäneltä vain pyydettiin (hän sai upseereille tulevat 3 ruplaa\nviikossa), hänen voimansa, jota hän näytteli sotamiehille painamalla\nrautanauloja kojun seinään, hänen lempeä ystävällisyytensä kaikkia\ntovereitaan kohtaan, hänen tovereista käsittämätön kykynsä voida istua\nliikahtamatta ja mitään tekemättä ajatella -- kaikki tämä oli hänen\ntovereistaan jonkunverran salaperäistä ja teki hänet tavallista\nkorkeammaksi olennoksi. Ne samat ominaisuudet, jotka olivat olleet\nPierrestä siinä maailmassa, jossa hän ennen oli elänyt, jollei juuri\nvahingollisia, niin ainakin kiusallisia, nimittäin hänen voimansa,\nelämän mukavuuksien halveksiminen, hajamielisyys ja vaatimattomuus,\nnostivat hänet nyt täällä näiden ihmisten parissa melkein sankarin\nasemaan. Ja Pierre tunsi, että tämä käsitys velvotti häntä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nLokakuun 6:nen ja 7:nen päivän välisenä yönä alkoivat ranskalaisten\nlähtöliikkeet. Keittiöitä ja lautakojuja särettiin, tavaroita ladottiin\nkuormiin, sotaväkeä ja kuormastoja läksi liikkeelle.\n\nKello seitsemän aikaan aamulla seisoi vankien saattojoukko\nkenttäpuvussa, kiiverit päässä, kiväärit olalla, reput ja suuria säkkiä\nselässä lautakojujen edessä valmiina lähtöön ja vilkasta ranskalaista\npuheentouhua, jota kirosanat säestivät, hurisi pitkin koko rintamaa.\n\nLautakojussa olivat kaikki valmiina, miehet olivat pukeutuneet, vöillä\nvyöttäytyneet, jalkineissa ja odottivat vain käskyä astua ulos. Sairas\nsotamies Sokolof, kalpea, laiha ja siniset renkaat silmien ympärillä,\nistui yksinään pukemattomana paikallaan, katseli laihuudesta\npullistunein kysyvin silmin tovereihin, jotka eivät välittäneet hänestä\nmitään, ja voihkaili hiljaa ja määräperäisesti. Hänen voihkimisensa\njohtui enemmän pelosta ja surusta jäädä yksikseen oman onnensa nojaan,\nkuin kivusta (hän sairasti punatautia).\n\nPierre, jolla oli jalassa Karatajevin tekemät puolikengät, jotka tämä\noli hänelle valmistanut erään ranskalaisen tuomasta tsibikistä[78]\nkengänpohjien paikkaamista varten, ja vyönä nuoran pätkä, meni sairaan\nluo ja laskeutui kyykylleen hänen eteensä.\n\n-- Älä ole milläsikään, Sokolof, eihän ne kokonaan lähde! Niillä on\ntäällä sairaala. Sinun voi vielä käydä paremmin kuin meidän, -- sanoi\nPierre.\n\n-- Hyvä Jumala! Kuolema tulee! Hyvä Jumala! -- voihki sotamies\näänekkäämmin.\n\n-- Minä lähden niiltä vielä kysymään, -- sanoi Pierre, nousi ylös ja\nläksi menemään ovea kohti.\n\nHänen lähetessään ovea tuli ulkoapäin ovea kohti se korpraali kahden\nsotamiehen kanssa, joka oli eilen tarjonnut hänelle piippua. Sekä\nkorpraali että sotamiehet olivat kenttäpuvussa, rensselit selässä,\nkiiverit päässä ja leukahihnat alaslasketut, josta heidän kasvonsa\nolivat muuttuneet melkein tuntemattomiksi.\n\nKorpraali tuli panemaan ovea kiinni päällikön käskystä. Ennen kuin\nvangit laskettiin ulos, olivat ne luettavat.\n\n-- _Caporal, que fera-t-on du malade_?...[79] -- alkoi Pierre.\n\nMutta samassa kun hän oli tämän sanonut, joutui hän kahden vaiheille,\noliko korpraali hänen tuttunsa vai joku muu tuntematon, sillä niin\noudon näköinen oli nyt korpraali. Sitä paitsi kuului samassa hetkessä,\nkun Pierre oli tämän sanonut, kahdelta haaralta rummunpärrytystä.\nKorpraali rypisti kasvojaan Pierren sanojen johdosta, murahti jonkun\nkirosanan ja paiskasi oven kiinni. Lautakoju tuli puoli pimeäksi.\nKahdelta taholta kuului räikeää rummunpärrytystä, joka saattoi\nkuulumattomaksi sairaan voihkinnan.\n\n\"Siinä se nyt on!... Taas se!\" sanoi Pierre itselleen ja kylmät väreet\njuoksivat pitkin hänen selkäänsä. Korpraalin muuttuneissa kasvoissa,\nhänen äänensä sävyssä ja rumpujen kiihottavassa, korvia huumaavassa\nräminässä tunsi Pierre sitä salaperäistä, tylyä voimaa, joka pani\nihmiset vastoin tahtoaan surmaamaan itsensä kaltaisia, sitä voimaa,\njonka työtä hän oli nähnyt telotuksen aikana. Pelätä, koettaa karttaa\ntuota voimaa ja kääntyä pyytämään ja kehottamaan niitä ihmisiä, jotka\nolivat sen aseena, oli hyödytöntä. Sen Pierre nyt tiesi. Piti odottaa\nkärsivällisesti. Pierre ei mennyt enää sairaan luo eikä katsahtanutkaan\nhäneen, vaan jäi ääneti ja synkkänä seisomaan oven viereen.\n\nKun lautakojun ovet avattiin ja vangit sulloutuivat ulos kuin\nlammaslauma toisiaan tuuppien, tunkeutui Pierre muiden edelle ja meni\nsen kapteenin luo, joka korpraalin sanoista päättäen oli valmis\ntekemään vaikka mitä Pierren tähden. Kapteeni oli myöskin kenttäpuvussa\nja hänenkin kylmistä kasvoistaan näkyi sama \"se\", jonka Pierre oli\ntuntenut korpraalin sanoissa ja rumpujen räminässä.\n\n-- _Filez, filez_,[80] -- komenteli kapteeni tuikein kasvoin\nkatsoen ohitsensa lappautuviin vankeihin.\n\nPierre tiesi, että hänen yrityksensä raukeaisi turhaan, mutta hän astui\nkuitenkin kapteenin luo.\n\n-- _Eh bien, qu'est ce qu'il y a_?[81] -- virkkoi kapteeni\nkatsahtaen Pierreen, aivan kuin ei olisi häntä tuntenut.\n\nPierre mainitsi sairaasta.\n\n-- _Il pourra marcher, que diable!_[82] -- sanoi kapteeni. --\n_Filez, filez_, -- hoki hän edelleen Pierreen katsomatta.\n\n-- _Mais non, il est à l'agonie_[83] ... -- huomautti Pierre.\n\n-- _Voulez vous bien_![84] ... -- kiljasi kapteeni vimmastuneesti.\n\nTram-ta-ta-tam-tam-tam, rämisivät rummut. Ja Pierre käsitti, että\nsalaperäinen voima oli kokonaan vallannut nuo ihmiset ja että puhuminen\noli nyt aivan hyödytöntä. Vangitut upseerit erotettiin sotamiehistä ja\nheidän käskettiin kulkea edellä. Upseeria, joiden mukana oli myöskin\nPierre, oli kolmisenkymmentä miestä, sotamiehiä noin 300.\n\nVangitut upseerit olivat kaikki outoa väkeä ja paljoa paremmissa\npukimissa kuin Pierre. He katsoivat Pierreen ja tämän jalkineihin\nepäilevästi ja vieroksuen. Vähän matkan päässä Pierrestä kulki eräs\npaksu majuri, joka näytti nauttivan vankitoveriensa yleistä\nkunnioitusta, kasanilainen viitta päällä, joka oli vyötetty\npyyhinliinalla. Hänen kasvonsa olivat pöhöiset, kelmeät ja vihaiset.\nToinen käsi, jossa oli tupakkakukkaro, oli povella, toisessa kädessä\noli keppinä piipunvarsi. Ähkien ja puhkien suurenteli ja äkäili majuri\nkaikille, että hänestä tuntui, että häntä tyrkitään, että kaikilla on\nhoppu, vaikka ei ole mihinkään kiirettä ja että kaikki ihmettelevät\njotain, vaikkei ole mitään ihmettelemistä. Eräs toinen upseeri, laiha,\npieni mies, tartutteli puhumaan kaikkien kanssa koettaen arvailla,\nmihin heitä nyt viedään ja miten pitkän matkan he ehtivät tänä päivänä.\nEräs virkamies huopakengät jalassa ja komisarioviraston virkapuku\npäällä pistäytyi vähänpäästä puolelle ja toiselle katsomaan palavaa\nMoskovaa ja ilmotteli kovalla äänellä, mitkä paikat paloivat ja mitä\nkohtia kulloinkin näkyi Moskovasta. Eräs kolmas upseeri, joka\nmurtavasta puhetavastaan päättäen oli syntyjään puolalainen, väitteli\nkomisarioviraston virkamiehen kanssa siitä, että viime mainittu muisti\nväärin Moskovan korttelit.\n\n-- Mitä te siinä kiistelette? -- ärähti majuri vihaisesti. -- Olipa se\nNikola tahi Vlas, samantekevä. Näettehän, että kaikki on palanut ja\nsillä hyvä... Mitä te tyrkitte, eikö tie riitä? -- sanoi hän eräälle\ntakana kulkevalle, joka ei häntä ollenkaan tyrkkinyt.\n\n-- Ai-jai-jai, mitä ovat tehneet! -- kuului milloin puolelta, milloin\ntoiselta tulipaloja silmäilevien vankien huudahduksia. -- Moskova-joen\ntakainen osa ja Subovo ja Kremlissäkin... Katsokaa, puoltakaan ei ole\njälellä. Johan minä sanoin, että koko Moskova-joen takainen osa, ihan\nniin kuin se onkin.\n\n-- No, kun tiedätte, että on palanut, mitä siitä enää jähisemään! --\nvirkkoi majuri.\n\nKun kulettiin Hamovnikin läpi (yksi harvoja palolta säilyneitä Moskovan\nkortteleja) ja oli tultu erään kirkon kohdalle, painautui koko\nvankijoukko toiselle puolen katua, jolloin kuului kammon ja inhon\nhuudahduksia.\n\n-- Voi ilkiöitä! Pakanoita ovat kun ovatkin! Ruumis, ruumishan se on...\nJa noettu.\n\nPierre meni myöskin lähemmä kirkkoa, jonka luona oli se, joka oli\nsaanut aikaan huudahdukset, ja näki epäselvästi jotain, joka oli\npystytetty kirkon aitaa vasten. Toverit, jotka olivat nähneet paremmin\nkuin hän, kertoivat, että aitaa vasten oli ollut pystyssä miehen\nruumis, jonka kasvot olivat noella tahritut.\n\n-- _Marchez, sacré nom... Filez ... trente mille diables_...[85] --\nkuului saattoväen kiroilemista ja ranskalaiset ajoivat vihaisina\naseillaan vankijoukon pois, joka katseli kuollutta ruumista.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nHamovnikin katuja kulkivat vangit ainoastaan saattoväkensä seurassa ja\nkuormat mukana, jotka kuuluivat saattoväelle ja takanapäin tuleville.\nMutta kun oli päästy muonamakasiinien luo, joutuivat he keskelle\ntavattoman suurta, ahdingossa kulkevaa tykistökuormastoa, johon oli\nsekottunut yksityisiä kuormia.\n\nSillan korvalle pysähtyivät kaikki odottamaan, että edelläpäin ajavat\npääsisivät yli. Sillalta näkivät vangit sekä edessä että takana muita\nloppumattoman pitkiä liikkuvia kuormajonoja. Oikealla, siellä missä\nKalugan tie kääntyi Neskutshnin puutarhan ohi, ulottui äärettömän\npitkiä sotamiesten rivejä ja kuormastoja etäisyyteen häipyen. Ne olivat\nkaikkia muita ennen lähteneitä Beauharnaisin joukkoja; taempana\nMoskova-joen rantakatua ja Kamennin sillalla tulvi Neyn joukkoja ja\nkuormastoja.\n\nDavoustin joukot, joihin vangit kuuluivat, kulkivat parhaillaan Krimin\nBrodin yli ja osa oli jo päässyt Kalugan tielle. Mutta kuormastot\nolivat venyneet niin pitkälle alalle, etteivät Beauharnaisin viimeiset\nkuormat olleet vielä päässeet Moskovasta Kalugan tielle ja Neyn\njoukkojen pää läksi vasta Bolshaja Ordinkalta.\n\nKrimin Brodin yli päästyään kulkivat vangit vain muutaman askeleen\nkerrallaan, pysähtyivät ja taas läksivät liikkeelle. Kaikilta puolin\nahtautui entistä enemmän ajopelejä ja sotaväkeä. Kulettuaan alun toista\ntuntia sitä muutaman satakunnan askeleen pituista taivalta, joka on\nsillalta Kalugan tielle ja saavuttuaan sille torille, jossa\nMoskova-joen takaiset kadut ampuvat Kalugan tielle, pysähtyivät vangit\nja jäivät seisomaan tiukkaan likistyneinä moneksi tuntikaudeksi tähän\nristeykseen. Joka puolelta kuului pyörien katkeamatonta jyrinää ja\njalkojen töminää kuin meren kohinaa ja lakkaamattomia vihaisia huutoja\nja kirouksia. Pierre seisoi puserruksissa erään mustuneen talon seinää\nvasten ja kuunteli tuota kohinan ääntä, joka suli hänen ajatuksissaan\nrumpujen räminään.\n\nMuutamia vangittuja upseeria nousi paremmin nähdäkseen sen talon\nseinämälle, jonka vieressä Pierre seisoi. -- Voi tokiansa, miten on\nkansaa!... Ja tykkien selät ovat täynnä! Katsohan, turkiksia... --\npuhelivat he. -- Näetkö, koirankuontolaisia, miten ovat ryöstäneet...\nTuolla, joka ajaa takana, kärryissä... Nuohan ovat pyhäinkuvasta,\njumaliste! Nuo taitavat olla saksalaisia. Ja meikäläinen musikkakin,\njumaliste! Ah, roistot!... Ja tuota, kylläpä on latonut, tuskin jaksaa\nastua! Voipas ihmettä, ajokärrytkin on ottanut!... Katsoppas mokomaa,\nkirstulla köröttää. Ähäh!... Tappelemaan rupesivat!...\n\n-- Iske päin kuonoa, kuonoon iske! Tätä menoa ollakseen ei tästä pääse\nvielä illallakaan. Katso, katsokaa ... ahaa, siinä taitavat viedä itse\nNapoleonia. Näetkö, minkälaiset ovat hevosetkin, kruunuissa ja\nnimikirjaimissa! Se on koko liikkuva talo. Nyytin pudotti eikä näe.\nOhoh, jokos päästivät sinut siitä... Katsokaahan, toista päätä ei näy.\nVenäläisiä tyttöjä, jumaliste, tyttöjä. Ja kärryihin ovat käyneet kuin\nmitkäkin.\n\nYleisen uteliaisuuden puuska vei vangit samoin kuin kirkon luona\nHamovnikissa tielle ja Pierre, joka oli kookasvartaloinen, näki muiden\npäiden päällitse sen, mikä oli herättänyt vankien uteliaisuuden.\nKolmissa kärryissä, jotka olivat joutuneet ampumatarpeita sisältävien\nlaatikkojen väliin, ajoi toinen toisensa sylissä ahtaalla istuen\nkirjavan koreissa puvuissa olevia, punaposkisiksi maalattuja naisia,\njotka jotain huusivat kimeällä äänellä.\n\nSiitä hetkestä saakka, kun Pierre oli käsittänyt salaperäisen voiman\nilmestymisen, ei mikään tuntunut hänestä oudolta eikä pelottavalta: ei\nruumis, joka oli huvin vuoksi noella töhritty, eivät nuo naiset, jotka\nkiiruhtivat jonnekin, eivätkä Moskovan tulipalot. Ei mikään, mitä\nPierre nyt näki, tehnyt häneen melkein minkäänlaista vaikutusta, ikään\nkuin hänen sydämensä valmistautuen kovaan taisteluun olisi kieltäytynyt\nottamasta vastaan semmoisia vaikutelmia, jotka olisivat voineet\nheikontaa sen voimia.\n\nNaisten kulkue meni ohi. Sen jälestä lappautui taas kärryjä,\nsotamiehiä, kuormia; sotamiehiä, ruutikirstuja, vaunuja; sotamiehiä,\nlaatikoita, sotamiehiä; toisinaan naisia.\n\nPierre ei nähnyt ihmisiä erikseen, vaan näki heidän virtaavan\nliikkeensä.\n\nKaikkia noita ihmisiä ja hevosia tuntui ajavan ikään kuin näkymättömän\nvoiman käsi. Kaikki ne virtasivat sen tunnin kuluessa, jonka ajan\nPierre niitä silmäili, eri kaduilta ja kaikilla oli yksi ainoa halu\npäästä menemään mitä pikemmin. Kaikki alkoivat toinen toistaan vasten\ntölmätessään riidellä ja tapella samalla tavalla: kiristettiin valkeita\nhampaita, rypistettiin kulmakarvoja, lasketeltiin samoja kirosanoja ja\nkaikkien kasvoilla oli sama urhean päättävä ja ankaran kylmä ilme, joka\naamulla rumpujen soidessa oli hämmästyttänyt Pierreä korpraalin\nkasvoilla. Saattoväen päällikkö kokosi jo illan suussa joukkonsa ja\nhuutaen ja tiuskuen ahtautui hän väkineen kuormien väliin, jolloin\nvangit, joiden ympärille asettui vartijoita, pääsivät Kalugan tielle.\n\nKulettiin hyvin ravakasti kertaakaan levähtämättä ja pysähdyttiin vasta\npäivän laskun suussa. Kuormat ajautuivat toisiinsa kiinnekkäin ja väki\nalkoi valmistautua levolle. Kaikki näyttivät vihaisilta ja\ntyytymättömiltä. Kauan aikaa kuului joka taholta kiroilemista, äkäistä\nhuutoa ja tappelun rähinää. Eräät vaunut, jotka tulivat saattoväen\ntakana, työntäytyivät saattoväen kuormaa vasten, jolloin vaunujen aisa\npuhkasi kuorman. Muutamia sotamiehiä juoksi eri tahoilta kuorman luo,\ntoiset rupesivat lyömään vaunuhevosia päähän kääntäessään vaunuja\nsyrjään, toiset tappelemaan keskenään ja Pierre näki, että eräälle\nsaksalaiselle lyötiin aika haava miekalla päähän. Tuntui, kuin olisi\nkaikki nämä ihmiset vallannut nyt, kun oli pysähdytty keskelle tasankoa\nsyysillan kylmän hämärän helmaan, sama heräämisen tunne siitä\nkiihkeydestä ja rajusta pääsemisestä jonnekin, joka oli huumannut\nkaikki Moskovasta lähtiessä. Kun oli seisahduttu levähtämään, näyttivät\nkaikki käsittävän, että matkan määrä oli tietymätön ja että matkalla\ntulee olemaan paljo vaivoja ja vastuksia.\n\nLevähdyspaikalla kohteli saattoväki vankeja vielä huonommin kuin\nlähtiessä. Tällä levähdyspaikalla annettiin vankien liharuoka ensi\nkerran hevosen lihassa.\n\nJoka ainoassa upseerissa ja sotamiehessä oli huomattavissa jokaista\nvankia kohtaan aivan kuin mieskohtaista kiukkua, joka niin äkkiä oli\ntullut entisten ystävällisten välien sijaan.\n\nTämä kiukku pääsi vielä enemmän yltymään siitä, että vankia luettaessa\nhavaittiin yhden venäläisen sotamiehen, joka oli tekeytynyt sairaaksi\nvatsastaan, karanneen Moskovasta lähdön hyörinässä. Pierre näki, miten\neräs ranskalainen pieksi muuatta venäläistä sotamiestä siitä, että tämä\noli poikennut liian kauaksi tiestä ja kuuli, että kapteeni, hänen\nystävänsä, nuhteli ali-upseeria venäläisen sotamiehen karkaamisen\ntähden ja uhkaili oikeudella. Aliupseerin puolusteluun, että sotamies\noli ollut sairas eikä jaksanut lähteä, vastasi upseeri, että kaikkia\njälelle jättäytyviä on käsketty ampua. Pierre tunsi, että se tuhoisa\nvoima, joka oli raastanut häntä telotuksen aikana ja joka oli ollut\nnäkymättömissä vankeuden aikana, valtasi nyt taas koko hänen olentonsa.\nHänen oli kammottava olla, mutta hän tunsi samalla, että sikäli kuin\ntuo tuhoisa voima koetti musertaa hänet kokonaan, kasvoi ja lujeni\nhänen sielussaan siitä riippumaton elämän voima.\n\nPierre söi iltasekseen ruisjauhoista ja hevosen lihasta valmistettua\nkeittoa ja puheli toveriensa kanssa.\n\nEi Pierre eikä kukaan hänen tovereistaan puhunut siitä, mitä he olivat\nnähneet Moskovassa, ei ranskalaisten tylystä kohtelusta eikä siitä\nkäskystä, jonka perusteella heitä oli käsketty ampua: kaikki olivat\nikään kuin yhä pahenevaa asemaa vastustaen erityisen reippaalla ja\niloisella tuulella. Kukin kertoi omia muistelmiaan ja retkellä nähtyjä\nhassunkurisia kohtauksia, vaan keskustelut nykyisestä asemasta\ntukahdutettiin.\n\nAurinko oli jo ammoin laskenut. Kimmeltäviä tähtiä syttyi palamaan\nsiellä täällä taivaalla; punainen, tulipalon hehkun kaltainen nousevan\ntäysikuun rusko hulmahti taivaan äärelle ja tavattoman suuri, punainen\npallo värisi ihmeellisesti harmahtavassa hämyssä. Avaruus valostui.\nIllan hetket olivat jo päättyneet, mutta yö ei vielä ollut alkanut.\nPierre nousi uusien ystäviensä seurasta ja meni nuotiotulten välitse\ntoiselle puolelle tietä, jossa, kuten hänelle sanottiin, oli vangittuja\nsotamiehiä. Hänen teki mieli puhella näiden kanssa. Sinne mennessä\npysähdytti hänet ranskalainen vahtisotamies ja käski kääntyä takasin.\n\nPierre kääntyi, mutta ei mennyt nuotiolle toverien pariin, vaan erään\nriisutun kuorman luo, jonka luona ei ollut ketään. Hän laskeutui jalat\nkoukussa ja pää kumarassa istualleen kylmälle maanpinnalle kuorman\npyörän viereen ja kotvan istui siinä liikahtamatta ajatuksissaan. Kului\ntoista tuntia. Kukaan ei häirinnyt Pierreä. Yht'äkkiä purskahti hän\nniin kaikuvaan, kumeaan sydämelliseen naurun hohotukseen, että monelta\npuolen käännyttiin ihmetellen tuohon outoon ja nähtävästi yksinäiseen\nnauruun päin.\n\n-- Hah-hah-haa! -- nauroi Pierre. Ja hän virkkoi ääneen itsekseen: --\nsotamies ei minua laskenut. Minut saatiin kiinni, minut teljettiin.\nMinua pitävät vankeudessa. Ketä minua? Minua? Minua -- minun\nkuolematonta sieluani! Hah-hah-haa!... Hah-hah-haa! ... nauroi hän\nkyynelten kieriessä silmiin.\n\nEräs mies nousi ylös ja tuli katsomaan, mitä tuo kummallinen, roteva\nmies yksinään nauroi. Pierre lakkasi nauramasta, nousi ylös, poikkesi\nvähän etemmä uteliaasta katsojasta ja vilkasi ympärilleen.\n\nLaaja, loppumattomiin ulottuva leiri, jossa äsken oli kaikunut\nihmisäänten häly ja räiskyneet nuotiotulet, oli nyt vaipunut\näänettömäksi. Nuotioiden punaiset loimut sammuivat sammumistaan ja\nkalpenivat. Korkealla valoisalla taivaalla helotti täyteläinen kuu.\nMetsät ja kedot, joita ei ennen näkynyt leirin rajojen takaa,\npaljastuivat nyt kaukaisuuden kätköstä, vaan vielä kauempana noiden\nmetsien ja ketojen takana kuumotti valoisa, väräjävä ja luokseen\nkutsuva äärettömän etäisyyden helma. Pierre katsahti taivaalle, jonka\nsyvyydessä säihkyivät tähdet. \"Ja kaikki tuo on minun ja kaikki tuo on\nminussa ja kaikki tuo olen minä!\" ajatteli Pierre. \"Ja kaiken tuon\nottivat he kiinni ja pistivät rakennukseen, joka oli laudoilla\nrajattu!\" Hän hymähti ja läksi nukkumaan toveriensa luo.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nLokakuun ensimäisinä päivinä kävi Kutusovin luona vielä yksi rauhan\nhieroja ehdottamassa rauhaa ja tuomassa Napoleonilta kirjeen, joka oli\neksyttävästi päivätty Moskovassa, vaikka Napoleon jo oli vähän matkan\npäässä Kutusovin edellä vanhalla Kalugan tiellä. Kutusof vastasi tähän\nkirjeeseen samoin kuin edelliseenkin Lauristonin tuomaan: hän sanoi,\nettei rauhasta voi olla puhettakaan.\n\nKohta tämän jälkeen saapui Tarutinon vasemmalla puolella liikuskelevan\nDorohovin partiojoukolta tiedonanto, että Fominskojen kylän seudulla on\nnähty sotajoukkoja, että nämä joukot muodostavat Broussierin\ndivisioonan ja että tämä divisioona, joka on joutunut erilleen muusta\narmeijasta, saataisiin helposti tuhotuksi. Sotamiehet ja upseerit\nvaativat taas toimeen ryhtymistä. Esikuntakenraalit, joiden mieliä\ninnosti muisto Tarutinon voiton helppoudesta, vaativat Kutusovia\nsuostumaan Dorohovin ehdotukseen, mutta Kutusof ei pitänyt\ntarpeellisena minkäänlaista hyökkäystoimintaa. Seurauksena oli\nkeskitie, se nimittäin, jonka täytyi tapahtua; Fominskojeen lähetettiin\npieni joukko, jonka oli käytävä Broussierin kimppuun.\n\nKummallisen sattuman kautta joutui tämä tehtävä, joka oli mitä vaikein\nja tärkein, kuten perästäpäin osottautui, Dohturoville, sille samalle\nvaatimattomalle, mitättömälle Dohturoville, jonka ei ole kukaan\nkertonut meille laatineen taistelusuunnitelmia, lentäneen rykmenttien\nedessä, heitelleen kunniamerkkejä pattereille j.n.e., jota kaikki\npitivät ja sanoivat epäröiväksi ja tylsäpäiseksi mieheksi, mutta\ntoisekseen samalle Dohturoville, jonka me tapaamme kaikkien venäläisten\nja ranskalaisten välisten sotien aikana Austerlitzista alkaen vuoteen\n1813 saakka olevan johtavana miehenä kaikkialla, missä asema oli\nvaikea. Austerlitzissa jäi hän yksinään Augestin sillan luo kokoamaan\nrykmenttejä ja pelastamaan, mitä pelastettavissa oli, kun kaikki oli\npaossa ja tuhon omaa eikä jälkijoukossa ollut ainoatakaan kenraalia.\nKuumetautisena sairaana marssi hän 20-tuhantisen armeijan kera\nSmolenskiin puolustamaan kaupunkia Napoleonin armeijan rynnäköltä. Kun\nhän Smolenskissa Malahovin porttien luona hädintuskin oli ehtinyt\npäästä uneen kuumeen kouristuksilta, herätti hänet Smolenskin pommitus,\nvaan kaupunki piti puoliaan kokonaisen päivän. Kun Bagration kaatui\nBorodinon taistelussa ja meidän vasempi siipemme oli lyöty samassa\nsuhteessa kuin 9:1 ja ranskalaisten tykistön koko tuli oli suunnattu\nsinne, lähetettiin hätään juuri samainen epäröivä ja tylsäpäinen\nDohturof, joten Kutusof korjasi heti paikalla erehdyksensä, sillä hän\noli aikonut lähettää sinne erään toisen. Vähäpätöinen, syrjässä\npysyttelevä Dohturof läksi vaaran paikkaan ja Borodino tuotti Venäjän\njoukoille parhaimman maineen. Monia urhoja on meille kuvattu sekä\nrunoissa että suorasanaisissa kertomuksissa, mutta Dohturovista ei\nmainita tuskin sanaakaan.\n\nNyt taas lähetetään Dohturof tärkeään toimeen Fominskojeen ja sieltä\nMali Jaroslavetsiin, sinne, missä tapahtui viimeinen taistelu\nranskalaisten kanssa ja sinne, mistä nähtävästi jo alkaa ranskalaisten\nperikato ja taas kuvataan meille joukottain neroja ja sankareja tältä\najalta, mutta Dohturovista ei kuulu sanaakaan tahi jos kuuluukin, ei\nhänestä sanota monta sanaa ja niihinkään ei ole luottamista. Tämä\nvaikeneminen todistaa kaikista selvimmin Dohturovin ansiot.\n\nOn luonnollista, että semmoisesta ihmisestä, joka ei käsitä koneen\nkäyntiä, tuntuu sen toimintaa nähdessään, että tuon koneen tärkein osa\non se lastu, joka on vahingossa joutunut pyörien väliin ja ehkäisten\nkoneen käyntiä riipattaa sen välissä. Ihminen, joka ei tunne koneen\nrakennetta, ei voi käsittää sitä, ettei toimintaa pilaava ja ehkäisevä\nlastu ole mikään tärkeä kappale, vaan että se pieni, voimaa siirtävä\nvaihtoratas, joka pyörii kuulumattomasi, on koneen oleellisimpia osia.\n\n10 p:nä lokakuuta, samana päivänä, jolloin Dohturof oli\npäässyt puolitiehen Fominskojea ja pysähtynyt Aristovon kylään\nvalmistautuakseen toimeenpanemaan saamansa käskyn, oli koko Ranskan\narmeija, joka oli saapunut kuumeenomaisella kiireellä Muratin\nvarusasemiin ryhtyäkseen, kuten näytti, taisteluun, äkkiä aiheettomasti\nkääntynytkin oikealle uudelle Kalugan tielle ja alkanut marssia\nFominskojen kylään, jossa äsken oli Broussier ollut yksinään. Tällöin\noli Dohturovin johdossa paitsi Dorohova kaksi Fignerin ja Seslavinin\npientä osastoa.\n\nIllalla 11 p:nä lokakuuta saapui Seslavin Aristovoon tuomaan\npäällikölle erästä vangittua ranskalaista kaartilaista. Vanki kertoi,\nettä Fominskojeen tänään saapuneet joukot olivat suuren armeijan\netujoukkoja, että Napoleon oli niiden mukana ja että armeija oli\nkokonaisuudessaan lähtenyt Moskovasta jo viidettä päivää sitte. Samana\niltana kertoi eräs Borovskista tullut hovilainen nähneensä tavattoman\nsuuren sotajoukon saapuneen kaupunkiin. Dorohovin osaston kasakat\nilmottivat, että he olivat nähneet ranskalaisen kaartin marssivan\nBorovskiin päin. Kaikista näistä tiedoista näkyi selvästi, että siellä,\njossa oli luultu olevan yhden divisioonan, olikin nyt koko ranskalainen\narmeija, joka tuli Moskovasta odottamatonta suuntaa -- vanhaa Kalugan\ntietä. Dohturof ei tahtonut ryhtyä mihinkään, koska hän näin ollen ei\ntiennyt, mikä oikeastaan oli hänen tehtävänsä. Hänen oli käsketty\nrynnätä Fominskojen kimppuun. Mutta Fominskojessa oli alussa ollut vain\nBroussier, vaan nyt oli koko ranskalainen armeija. Jermolof aikoi\nmenetellä oman harkintansa mukaan, mutta Dohturof vaati, että hänen\ntäytyy saada määräys hänen armoltaan. Päätettiin lähettää tiedonanto\npääesikuntaan.\n\nTätä viemään valittiin ravakkaluontoinen upseeri Bolhovitinof, jonka\npiti kirjallisen tiedonannon ohella selittää suusanallisesti koko asia.\nKahtatoista käydessä yöllä läksi Bolhovitinof kirjeen ja suulliset\nselitykset saatuaan nelistämään pääesikuntaan mukanaan kasakka, joka\nkuletti varahevosia.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nOli pimeä, lämmin syysyö. Satoi jo neljättä päivää. Vaihdettuaan\nkahdesti hevosia ja nelistettyään puolessatoista tunnissa 30 virstaa\nlikaista, upottavaa tietä saapui Bolhovitinof kahta käydessä yöllä\nLetashovkaan. Laskeuduttuaan ratsulta mökin luona, jonka vitsasaidassa\noli kirjotus: \"Pääesikunta\" ja heitettyään hevosensa meni hän pimeään\neteiseen.\n\n-- Joutuin päivystävä kenraali! Hyvin tärkeää asiaa! -- virkkoi hän\neräälle pimeässä eteisessä heräävälle ja sohisevalle miehelle.\n\n-- Illalla olivat hyvin kipeät, tämä on kolmas yö, kun eivät ole\nnukkuneet, -- kuului upseeripalvelijan puolustava supatus. --\nHerättäkäähän ensin kapteeni.\n\n-- Asia on hyvin tärkeä, kenraali Dohturovilta, -- sanoi Bolhovitinof\nastuessaan kopeloimalla löytämänsä avoimen oven kynnykselle.\n\nUpseeripalvelija meni huoneeseen hänen edellään ja rupesi jotakuta\nherättämään.\n\n-- Herra upseeri, herra upseeri, kureli tuli.\n\n-- Mitä, mitä? Mistä? -- kysyi jonkun uninen ääni.\n\n-- Dohturovilta ja Aleksei Petrovitshilta. Napoleon on Fominskojessa,\n-- virkkoi Bolhovitinof näkemättä pimeässä, kuka oli kysyjä, mutta\näänestä otaksuen, ettei se ollut Konovnitsin.\n\nHerätetty mies haukotteli ja viruttelihe.\n\n-- Ei tekisi oikeastaan mieli herättää häntä, -- virkkoi hän jotain\nkopeloiden. -- Kovin on hän kipeä. Jospa ne ovatkin huhuja.\n\n-- Tässä on kirje, -- vastasi Bolhovitinof, -- ja se on käsketty heti\nantaa päivystävälle kenraalille.\n\n-- Odottakaahan, otan tulen. Mihin sinä, riivattu, aina panet sen? --\nsanoi virutteleva mies upseeripalvelijalle. (Hän oli Shtsherbinin,\nKonovnitsinin adjutantti.) Täällä on, täällä on, -- lisäsi hän.\n\nUpseeripalvelija iski tulta, Shtsherbinin kopeloi kyntteliä.\n\n-- Ah, heittiöt! -- virkkoi hän kiukkuisesti.\n\nKipunoiden valossa näki Bolhovitinof kyntteliä pitävän Shtsherbininin\nnuoret kasvot ja etunurkassa mieshenkilön, joka vielä nukkui. Tämä oli\nKonovnitsin.\n\nKun rikkipäiset puikot syttyivät ensin siniseen liekkiin ja sitte\npunaiseen, sytytti Shtsherbinin talikynttelin, jonka jalalta läksi\njuoksemaan sitä kalunneita russakoita, ja tarkasti viestintuojaa.\nBolhovitinof oli yltä alta liassa ja hihallaan pyyhkiessään oli hän\nryvettänyt kasvonsa.\n\n-- Kuka on tiedon lähettänyt? -- kysyi Shtsherbinin otettuaan kirjeen.\n\n-- Tieto on varma, -- vastasi Bolhovitinof. -- Sekä kasakat että vangit\nja vakoojat kertovat kaikki yhtäpitävästi.\n\n-- Eihän sille mitä, täytyy herättää, -- sanoi Shtsherbinin nousten ja\nmennen nurkassa makaavan luo, jolla oli yömyssy päässä ja sinelli\npeitteenä. -- Pjotr Petrovitsh! -- sanoi hän. (Konovnitsin ei\nliikahtanut.) Pääesikuntaan! -- virkkoi adjutantti hymähtäen\ntietäessään, että tämä sana varmaan saa hänet hereille.\n\nJa yömyssyssä oleva pää kohottautuikin samassa. Konovnitsinin\nkauniilla, lujilla kasvoilla ja kuumeesta hehkuvilla poskilla viipyi\nvielä tuokioisen ajan nykyhetkestä kaukana olevia unen haaveita, mutta\nsitte hän äkkiä vavahti ja hänen kasvoilleen nousi luonnollisen tyyni\nja luja ilme.\n\n-- No, mitä on tekeillä? Kuka lähetti? -- kysyi hän heti, mutta\nrauhallisesti ja räpytteli silmiään valon tähden.\n\nKuunnellessaan upseerin ilmotusta aukasi Konovnitsin kirjeen ja luki\nsen. Saatuaan sen tuskin loppuun luetuksi, laski hän villasukkaiset\njalkansa multalattialle ja rupesi panemaan jalkaansa. Sitte hän otti\nyömyssyn pois, suki tukkansa ohimoilta ja pani lakin päähänsä.\n\n-- Viivyitkö kauan matkalla? Mennään hänen armonsa luo.\n\nKonovnitsin oli heti oivaltanut, että saapunut tieto oli ylen tärkeä ja\nettei sopinut viivytellä. Tulisiko seuraus olemaan hyvä vai huono, sitä\nhän ei ajatellut eikä kysellyt itseltään. Se ei häntä liikuttanut.\nSodan kulkuun hän ei katsonut järkensä eikä ymmärryksensä, vaan jonkun\nmuun valossa. Hänen sydämessään oli syvä, ilmaisematon vakuutus siitä,\nettä kaikki tulee käymään hyvin, mutta ettei siihen pitänyt uskoa ja\nkaikista vähimmin lausua sitä julki, vaan että piti tehdä tehtävänsä.\nJa tehtävänsä hän tekikin ja uhrasi siihen kaikki voimansa.\n\nPjotr Petrovitsh Konovnitsinia, joka on ikään kuin säädyllistä tapaa\nnoudattaen otettu vuoden 1812 niin sanottujen sankarien Barclay'ien,\nRajevskien, Jermolovien, Platovien ja Milaradovitshien luetteloon,\npidettiin samoin kuin Dohturoviakin hyvin vähäkykyisenä ja -tietoisena\nmiehenä eikä Konovnitsin samoin kuin Dohturovkaan rakentanut\nmilloinkaan taistelusuunnitelmia, vaan oli aina siellä, missä oli\nkaikista vaikeinta. Hän nukkui aina avoimien ovien takana siitä\nlähtien, kun hänet oli nimitetty päivyskenraaliksi ja hän oli käskenyt,\nettä hänet oli herätettävä jokaisen viestintuojan tullessa. Taistelussa\noli hän aina pahimmassa tulessa, niin että Kutusof toruskeli häntä\nsiitä ja pelkäsi lähettää häntä taisteluihin. Ja hän oli samoin kuin\nDohturovkin yksi niitä vaihtorattaita, jotka ruskamatta ja kolisematta\nmuodostavat koneen tärkeimmän osan.\n\nAstuessaan mökistä kosteaan, pimeään yöhön rypisti Konovnitsin\nkasvojaan osaksi yltyvästä päänpakotuksesta, osaksi hänen mieleensä\njohtuneesta vastenmielisestä ajatuksesta, kuinkahan nyt kuohahtaakaan\nesikuntalaisten, noiden vaikutusvaltaisten miesten pesä, kun he saavat\ntämän tiedon ja varsinkin Bennigsen, joka Tarutinon taistelun jälkeen\noli joutunut kovaan riitaan Kutusovin kanssa ja kuinka ruvettaisiin\nriitelemään, antamaan erilaisia käskyjä, tekemään ehdotuksia ja\nkumoamaan niitä. Tämä aavistus tuntui hänestä vastenmieliseltä, vaikka\nhän tiesikin, ettei muuten voinut olla.\n\nJa Toll, jolle hän meni ilmottamaan uutta viestiä, rupesikin heti\npaikalla esittämään ajatuksiaan kenraalille, joka asui hänen kanssaan,\nvaan Konovnitsin, joka kuunteli ääneti ja väsyneesti, huomautti\nhänelle, että oli lähdettävä hänen armonsa luo.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKutusof nukkui öisin vähän, kuten yleensä vanhat ihmiset. Päivällä hän\nusein yht'äkkiä nukahti, mutta öisin hän virui riisuutumatta\nvuoteellaan enimmäkseen unetta ja mietiskeli.\n\nNäin hän virui nytkin vuoteellaan raskas, suuri, muodoton pää pöhöisen\nkäden varassa ja mietiskeli toisella näkevällä silmällään pimeyteen\ntähystäen.\n\nSiitä saakka, kun Bennigsen, joka oli ollut kirjevaihdossa hallitsijan\nkanssa ja joka oli voimakkain mies esikunnassa, rupesi karttamaan\nKutusovia, oli Kutusof entistä tyynempi siinä suhteessa, ettei häntä\neikä hänen joukkojaan pakoteta taas ryhtymään hyödyttömiin\nhyökkäystoimiin. Tarutinon taistelun ja sen aaton antaman opetuksen,\njota Kutusof kipeästi muisteli, pitäisi myöskin vaikuttaa samaan\nsuuntaan, ajatteli hän.\n\n\"Heidän täytyy käsittää, että me ainoastaan menetämme\nhyökkäystoiminnallamme. Kärsivällisyys ja aika, ne ne ovat minun\nsota-urhojani!\" ajatteli hän. Hän tiesi, ettei pidä reväistä omenaa,\nsilloin kun se vielä on viheriä. Se putoaa itsestään, kun on ehtinyt\nkypsyä, vaan jos sen repäsee viheriänä, joutuu sekä omena että puu\npilalle ja itsellekin koituu vahinko. Hän tiesi kokeneena metsästäjänä,\nettä eläin oli haavottunut ja haavottunut niin, kuin ainoastaan koko\nvenäläinen voima voi sen haavottaa, mutta kuolettavastiko vai ei, se\nseikka oli vielä selvittämättä. Lauristonin ja Berthemyn kirjeistä ja\npartiojoukkojen ilmotuksista oli Kutusof nyt saanut tietää melkein\nvarmasti, että eläin oli haavottunut kuolettavasti. Mutta tarvittiin\nvielä uusia todistuksia ja sen vuoksi piti odottaa.\n\n\"Niiden mieli tekee juosta katsomaan, miten ne ovat sen tappaneet.\nOdottakaa, saatte sen vielä nähdä. Yhä liikkeitä, yhä hyökkäyksiä!\"\najatteli hän. \"Mitä varten? Pelkästään kunnostautumisen tähden!\nNiinkuin olisi jotain iloista siinä, että saa tapella. Ne ovat kuin\nlapsia, joista ei pääse tolkulle, miten asia on ollut, koska kaikki\ntahtovat näyttää, miten he osaavat tapella. Mutta nyt ei ole siitä\nkysymys.\"\n\n\"Ja miten taidokkaasti sommiteltuja liikkeitä ne minulle esittävät!\nNiistä tuntuu, että kun ne ovat keksineet pari kolme mahdollisuutta\n(hän muisti Pietarista saapunutta yleistä suunnitelmaa), he ovatkin\nkeksineet kaikki. Mutta niitä on lukematon paljous!\"\n\nRatkaisematon kysymys siitä, oliko Borodinossa isketty haava kuolettava\nvaiko ei, oli jo kokonaisen kuukauden askaroittanut Kutusovin\najatuksia. Ensiksikin, Ranskalaiset olivat vallanneet Moskovan.\nToiseksi tunsi Kutusof aivan varmasti koko olennollaan, että sen\nkauhean iskun, jonka lyömiseen hän oli yhdessä kaikkien venäläisten\nkanssa jännittänyt kaikki voimansa, piti olla kuolettavan. Mutta\ntodistuksia täytyi välttämättömästi olla ja hän oli jo odottanut\nniitä kuukauden päivät, mutta kuta enemmän aika kului, sitä\nkärsimättömämmäksi hän tuli. Viruessaan vuoteellaan unettomina öinä\nteki hän aivan samoin kuin tuo kokemattomien kenraalien parvi juuri\nsitä samaa, josta hän heitä moitti. Hän koetti samoin kuin tuo parvikin\nkeksiä kaikkia mahdollisia sattuman kauppoja, mutta eroa oli vain se,\nettei hän perustanut mitään otaksumiinsa ja ettei hän nähnyt niitä\nparia kolmea, vaan tuhansia. Kuta etemmä hän ajatuksissaan pääsi, sitä\nenemmän niitä ilmestyi hänen mieleensä. Hän arvaili jos minkälaisia\nNapoleonin armeijan tai sen osien liikkeitä. Napoleon saattaisi marssia\nPietaria kohti, hyökätä hänen kimppuunsa, saartaa hänet ja voisi käydä\nniinkin (tätä hän pelkäsi pahimmin), että Napoleon ryhtyy vastustamaan\nhäntä hänen aseellaan ja jää Moskovaan odottamaan häntä. Kutusof\najatteli myöskin sitä, että Napoleonin armeija marssisi takasin,\nMediniin ja Juhnoviin. Ainoa seikka, jota hän ei osannut arvata, oli\nse, joka jo oli tapahtunut, sillä hän ei aavistanut Napoleonin\njoukkojen mieletöntä, hätäistä ryöppyämistä yhdentoista ensimäisen\npäivän kuluessa Moskovasta lähdön jälkeen, ryöppyämistä, joka oli\ntehnyt mahdolliseksi sen, jota Kutusof ei uskaltanut edes ajatellakaan:\nranskalaisten perinpohjaista tuhoamista. Dorohovin tiedonannot\nBroussierin liikkeistä, partiomiesten kertomukset Napoleonin armeijan\ntukalasta tilasta, huhut Moskovasta lähdön hankkeista, kaikki tämä\nvahvisti otaksumaa, että Ranskan armeija on muserruksissa ja on pakoon\nlähdössä. Mutta nämä olivat vain semmoisia otaksumia, jotka tuntuivat\ntärkeiltä nuorukaisista, vaan ei Kutusovista. Hän tiesi 60-vuotisesta\nkokemuksestaan, mikä arvo on annettava huhuille, tiesi, miten\ntaipuvaisia ovat ne ihmiset, jotka jotain haluavat, ryhmittämään kaikki\ntiedot sillä tavoin, että ne ikään kuin vahvistavat halun esineen, ja\nhän tiesi, miten herkästi tällöin unohdetaan kaikki vastakkainen. Ja\nkuta enemmän Kutusof asiaa ajatteli, sitä vähemmän antoi hän itsensä\nuskoa sitä. Tämä kysymys oli vallannut kaikki hänen sielunsa voimat.\nKaikki muu oli hänestä ainoastaan elämän vaatimusten koneellista\ntäyttämistä. Tämmöisenä elämän vaatimusten täyttämisenä ja\nmukautumisena niihin olivat hänen keskustelunsa esikuntalaistensa\nkanssa, kirjeet m-me Stahlille, joita hän oli kirjottanut Tarutinosta,\nromaanien lukeminen, palkintojen jakaminen, kirjevaihto Pietarin kanssa\nj.n.e. Mutta ranskalaisten tuho, jonka ainoastaan hän aavisti, oli\nhänen ainoa sisin toivonsa.\n\nYöllä 11 p:nä lokakuuta hän virui ruumis käsivarassa ja ajatteli tätä.\n\nViereisessä huoneessa alettiin liikkua, sieltä kuului Toll'in,\nKonovnitsinin ja Bolhovitinovin askelia.\n\n-- Hoi, kuka siellä? Käykää sisään, sisään! Mitä uutta? -- huudahti\nsotamarsalkka heille.\n\nSillä aikaa kun lakeija sytytti kyntteliä, kertoi Toll viestien\nsisällön.\n\n-- Kuka ne on tuonut? -- kysyi Kutusof niin kylmän ankarin kasvoin,\nettä ne hämmästyttivät Tollia, kun kyntteli oli syttynyt.\n\n-- Epäilemisen varaa ei ole vähääkään, teidän armonne.\n\n-- Käske, käske hänet tänne!\n\nKutusof istui toinen jalka riipuksissa sängystä ja suuri vatsa\npöngällään toista, ristissä olevaa jalkaa vasten. Hän siristeli näkevää\nsilmäänsä voidakseen paremmin tarkastaa lähettiä ja ikäänkuin haluten\nlukea tämän piirteistä sitä, mikä askaroitti hänen omia ajatuksiaan.\n\n-- Sano, sano, poikaseni, -- sanoi hän Bolhovitinoville hiljaisella,\nvanhanvoivalla äänellään ja vetäen kiinni rinnan kohdalta levälleen\nauenneen paidan. -- Tule, tule lähemmä. Minkäslaisia viestiä sinä olet\nminulle tuonut? Mitä? Napoleonko lähtenyt Moskovasta? Totisestiko?\nMitä?\n\nBolhovitinof esitti tarkalleen ensiksi kaiken sen, mikä hänen oli\nkäsketty kertoa.\n\n-- Kerro, kerro nopeammin, älä piinaa minua, -- keskeytti Kutusof\nhänet.\n\nKun Bolhovitinof oli saanut kaikki kerrotuksi, vaikeni hän ja jäi\nodottamaan käskyä. Toll oli jotain sanomaisillaan, mutta Kutusof\nkeskeytti hänet. Kutusof aikoi sanoa jotain, mutta yht'äkkiä hänen\nkasvonsa värähtivät, vetäytyivät ryppyihin, hän viittasi kädellään\nTollille ja kääntyi selin kasvot mökin pyhään nurkkaan päin, joka oli\nmustunut jumalankuvien lamppujen savusta.\n\n-- Herra, minun Luojani! Sinä olet kallistanut korvasi meidän\npuoleemme... -- sanoi hän väräjävin äänin ja liitti kätensä ristiin. --\nPelastettu on Venäjä. Kiitän Sinua, Herra. -- Ja hän rupesi itkemään.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKutusovin koko toiminta tämän tiedon saapumisesta asti sodan loppuun\nsaakka kohdistui pelkästään siihen, että hän koetti valtansa nojalla,\nviekkaudella ja pyynnöillä ehkäistä joukkojaan turhista hyökkäyksistä,\nkenttäliikkeistä ja joutumasta tekemisiin perikatoon vajoavan\nvihollisen kanssa. Kun Dohturof oli menossa Mali Jaroslavetsiin,\nviivytteli Kutusof muuta armeijaa ja antoi käskyjä, että sotaväen oli\nlähdettävä Kalugasta, jonka taakse peräytyminen tuntui hänestä hyvin\nmahdolliselta.\n\nKutusof peräytyy kaikkialla, mutta hänen peräytymistään odottamatta\npakenee vihollinen takaisin päinvastaiseen suuntaan.\n\nNapoleonin historioitsijat kuvaavat meille Kutusovin taitavaa liikettä\nTarutinoon ja Mali Jaroslavetsiin ja koettavat arvailla, miten olisi\nkäynyt, jos Napoleon olisi ehtinyt tunkeutua rikkaisiin Etelä-Venäjän\nlääneihin.\n\nMutta siitä puhumattakaan, ettei mikään estänyt Napoleonia menemästä\nnoihin lääneihin (sillä Venäjän armeija antoi sille tietä), unohtavat\nhistorioitsijat sen seikan, ettei Napoleonin armeijaa voinut pelastaa\nmikään, sillä se kantoi jo silloin ruumiissaan perikadon välttämättömiä\nsyitä. Miten tämä armeija, joka oli tavannut Moskovasta runsaita\nruokavaroja, mutta ei voinut pitää niitä hyvänään, vaan sotki ne\njalkoihinsa, tämä armeija, joka Smolenskiin tultuaan ei koonnut\nruokavaroja, vaan ryösti niitä, miten tämä armeija olisi voinut\nrakentua Kalugan läänissä, jossa asui samoja venäläisiä kuin muuallakin\nja olivat yhtä halukkaita kuin muutkin polttamaan tulella sen, mitä\npoltettavissa oli?\n\nArmeija ei voinut enää korjautua missään, sillä Borodinon taistelusta\nja Moskovan ryöstöstä alkaen kantoi se ruumiissaan ikään kuin\nhajoamisen kemiallisia edellytyksiä.\n\nTämän entisen armeijan väki pakeni johtajineen itsekään tietämättä\nmihin ja mielessä (niin Napoleonin kuin jokaisen sotamiehenkin) yksi\nainoa toivo: selviytyä itsenäisesti niin pian kuin suinkin siitä\numpikujasta, jonka kaikki, vaikkakin hämärästi, tunsivat.\n\nAinoastaan tämän tähden tukkesi se mielipide, jonka Mali\nJaroslavetsissa pidetyssä neuvottelussa, jolloin Napoleonin kenraalit\nolivat muka neuvottelevinaan esittämällä kuka minkinlaisia\nmielipiteitä, suorasukainen sotamies Mouton oli viimeiseksi lausunut\nsanomalla sen, mitä kaikki ajattelivat, että nimittäin oli päästävä\ntakaisin niin joutuin kuin mahdollista, kaikkien suut eikä kukaan, ei\nedes Napoleonkaan kyennyt virkkamaan mitään tätä kaikkien tuntemaa\ntotuutta vastaan.\n\nMutta vaikka kaikki tiesivätkin, että täytyi päästä pois, jäi kuitenkin\njälelle häpeä siitä tietoisuudesta, että edessä oli pakko pako. Sen\nvuoksi tarvittiin ulkonaista sysäystä, joka olisi pyyhkinyt pois tuon\nhäpeän. Ja tämmöinen sysäys ilmestyikin oikeaan aikaan. Se oli\nranskalaisten niin kutsuttu \"_le Hourra de l'Empereur_\".\n\nNeuvottelun jälkeisenä päivänä ratsasti Napoleon aikaisin aamulla\nmarsalkkojensa ja saattueensa seurassa sotajoukkojensa keskitse ollen\ntarkastavinaan niitä ja entistä ja tulevaa taistelutannerta. Saalista\nvaaniskelevat kasakat pääsivät itsensä keisarin kintereille ja olivat\nvähällä saada hänet vangiksi. Kun Napoleon pelastui tällä kertaa\njoutumasta kasakkojen käsiin, tapahtui se samasta syystä, joka oli\njouduttanut ranskalaisten perikadon, ja se oli saalis, jonka kimppuun\nkasakat hyökkäsivät täällä samoin kuin Tarutinossakin mistään muusta\nvälittämättä. Kasakat kävivät Napoleonista piittaamatta käsiksi\nsaaliiseen ja Napoleon ehti päästä pälkähästä.\n\nKun _les enfants du Don_ olivat sieppaamaisillaan itsensä keisarin\nhänen armeijansa keskeltä, oli selvää, ettei ollut muuta valinnan varaa\nkuin paeta kiiruimman kaupalla lähintä tuttua tietä. Napoleon, joka\n40-vuotisen vatsansa tähden ei tuntenut enää olevansa entisen kerkeä\neikä rohkea, käsitti tuon varotuksen. Ja sen kauhun vaikutuksen\nalaisena, jonka kasakat olivat häneen iskeneet, noudatti hän pitemmittä\naikailuitta Moutonin mielipidettä ja antoi, kuten historioitsijat\nsanovat, käskyn peräytyä takasin Smolenskin tielle.\n\nSe, että Napoleon noudatti Moutonin mielipidettä ja että sotajoukot\nläksivät takasin, ei todista sitä, että tämä tapahtui hänen käskystään,\nvaan että ne voimat, jotka olivat vaikuttaneet armeijaan sen marssiessa\nMoschaiskin tietä, vaikuttivat samalla myöskin Napoleoniin.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKun ihminen on liikkeessä, koettaa hän aina ajatella itselleen liikkeen\npäämäärää. Kulkeakseen tuhannen virstan taipaleen täytyy ihmisen\nvälttämättömästi ajatella, että tuon taipaleen takana on jotain\nhoukuttelevaa. Täytyy olla mielessä kajastus luvatusta maasta, jotta\njaksaisi kulkea tämmöisen taipaleen.\n\nRanskalaisten maahan hyökätessä oli heidän luvattu maansa Moskova,\nheidän peräytyessään oli se kotimaa. Mutta kotimaa oli liian kaukana ja\n1,000 virstan taipaletta kulkevan ihmisen on ehdottomasti unohdettava\nlopullinen matkan määrä ja sanottava itselleen, että tänään minä pääsen\n40 virstan päähän lepo- ja yöpaikkaan. Mutta ensimäisen päivämatkan\npäässä haihduttaa tuo lepopaikka näkyvistä lopullisen matkanmäärän ja\nkiinnittää itseensä kaikki ajatukset ja toiveet. Ne pyrkimykset, jotka\nilmenevät yksityisessä ihmisessä, ilmenevät monin verroin\nvoimakkaampina ihmisjoukossa.\n\nVanhaa Smolenskin tietä takasin lähteneiden ranskalaisten lopullinen\nmatkanmäärä oli liian kaukana ja se lähin matkanmäärä, johon kaikki\najatukset ja toiveet, tavattomasti suurentuneina ihmisjoukossa,\ntähtäsivät, oli Smolensk. Tämä ei johtunut siitä, että ihmiset olisivat\ntienneet Smolenskissa olevan paljon ruokavaroja ja tuoreita sotavoimia\neikä siitä, että heille olisi tästä puhuttu (armeijan korkeimmat\npäälliköt ja itse Napoleonkin tiesivät päinvastoin, että siellä oli\nvähän ruokavaroja), vaan siksi, että se yksistään voi antaa ihmisille\nvoimia liikkua ja kestää puutetta. Ja niin riensivät sekä ne, jotka\ntiesivät asian oikean laidan että ne, jotka eivät sitä tienneet,\nsamalla tavalla pettäen itseään Smolenskiin ikään kuin luvattuun\nmaahan.\n\nPäästyään suurelle tielle ehättivät ranskalaiset hämmästyttävän\nravakasti ja kuulumattoman nopeasti keksittyä päämääräänsä kohti.\nPaitsi tätä yhteisen pyrkimisen päämäärää, joka liitti ranskalaisten\nlaumat yhdeksi kokonaisuudeksi ja loi heihin jonkun verran intoa, oli\nolemassa eräs toinenkin syy, joka yhdisti heitä. Tänä syynä oli heidän\npaljoutensa. Heidän tavattoman suuri lukumääränsä veti luokseen\nyksityisiä ihmisatoomia aivan kuin fysikaalisen vetovoimalain mukaan.\nRanskalaiset kulkivat satatuhantisena laumana niin kuin kokonaisena\nvaltakuntana.\n\nKullakin erikseen oli mielessä yksi ainoa toivo -- antautua vangiksi ja\npäästä näkemästä kauhuja ja kurjuutta. Mutta toisekseen yhteisen\npyrkimisen voima määränpäähän Smolenskiin houkutteli jokaista samalla\ntavalla jota paitsi ei tietysti armeijaosasto voinut antautua vangiksi\nkomppanialle, ja vaikka ranskalaiset käyttivätkin jokaista sopivaa\ntilaisuutta hyväkseen päästäkseen irti toisistaan ja pienimmänkin\nsiivon tekosyyn sattuessa antautuakseen vangiksi, ei näitä tekosyitä\nkuitenkaan aina tarjoutunut. Ranskalaisten lukumäärä ja nopea\nahdingossa liikkuminen riisti heiltä tämän mahdollisuuden ja teki\nsamalla venäläisille sekä vaikeaksi että mahdottomaksikin pysähdyttää\ntätä liikettä, johon ranskalaisjoukon koko tarmo oli suunnattu.\nKappaleen mekaaninen repiminen ei voinut jouduttaa parhaillaan\ntapahtuvaa liukenemisprosessia määrättyä rajaa nopeammin.\n\nLumipalloa on mahdoton sulattaa silmänräpäyksessä. On olemassa\nrajotettu aika, jota ennen eivät mitkään lämmön ponnistukset voi\nsulattaa lunta. Kuta suurempi lämpö on, sitä enemmän kiintyy jälellä\noleva lumi.\n\nVenäläisistä sotapäälliköistä ei tätä käsittänyt kukaan muu kuin\nKutusof. Kun tuli tietyksi, että Ranskan armeijan paon suunta kulki\npitkin Smolenskin tietä, silloin vasta alkoi käydä toteen se, mitä\nKonovnitsin oli yöllä 11 p:nä lokakuuta aavistanut. Kaikki armeijan\nkorkeimmat päälliköt halusivat päästä osottamaan kuntoaan, katkasemaan\nranskalaisten joukkojen tietä, sieppaamaan, vangitsemaan ja pirstomaan\nranskalaisia ja kaikki vaativat hyökkäystä.\n\nKutusof yksinään käytti kaikki voimansa (nämä voimat ovat hyvin\nvähäiset jokaisella ylipäälliköllä) vastustaakseen hyökkäystä.\n\nHän ei voinut sanoa heille sitä, mitä me sanomme nyt: miksi taisteluja,\ntien tukkeamista, oman väen hukkaamista ja onnettomien tunnotonta\nsurmaamista, miksi kaikki tämä, kun kolmas osa Ranskan armeijaa hupeni\nMoskovan ja Vjasman välillä taisteluttakin? Mutta hän veti esiin\nvanhuutensa viisauden säilöstä semmoista, joka heidän olisi pitänyt\nkäsittää, vaan he nauroivat hänelle, parjasivat häntä, rimpuilivat,\näksyilivät ja kukkoilivat tapetun pedon lähettyvillä.\n\nVjasman luona eivät Jermolof, Miloradovits, Platof y.m. voineet hillitä\nitseään, kun he olivat joutuneet aivan lähelle kahta ranskalaista\njoukkoa, vaan katkasivat näiltä tien ja löivät ne. Ilmottaessaan\nKutusoville tästä aikeestaan lähettivät he hänelle tiedonannon asemasta\nkirjekuoreen suletun tyhjän paperipalan.\n\nJa vaikka Kutusof olisi miten koettanut hillitä joukkojaan, tekivät\nnämä kuitenkin hyökkäyksiä tarkotuksessa tuketa tie viholliselta.\nJalkaväkirykmentit riensivät rynnäkköihin torvien ja rumpujen soidessa,\nkuten kerrotaan, ja löivät ja kadottivat tuhansia miehiä.\n\nMutta mitään vartonaista retken katkaisua ja nurinniskoin syöksemistä\nei tapahtunut. Ranskalaiset sotajoukot vetäytyivät kiinnemmä toisiaan\nvaaran lähettyviltä ja jatkoivat yhtämittaa huveten entistä turman\ntietään Smolenskia kohti.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nBorodinon taistelu, jota seurasi Moskovan valtaus ja sittemmin\nranskalaisten pako uusitta taisteluitta, on historian opettavimpia\nilmiöitä.\n\nKaikki historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että valtakuntien ja\nkansojen ulkonainen toiminta niiden keskinäisissä yhteentörmäyksissä\nilmenee sodissa ja että valtakuntien ja kansojen valtiollinen voima\njoko kasvaa tai vähenee sotaisten ennätysten suuruudesta tai\npienuudesta välittömästi riippuen.\n\nNiin kummia kuin ovatkin semmoiset historialliset kuvaukset, joissa\nkerrotaan, miten joku kuningas tai keisari riitaannuttuaan jonkun\ntoisen keisarin tai kuninkaan kanssa kokosi sotajoukon, tappeli\nvihollisen väen kanssa, sai voiton, surmasi kolme, viisi, kymmenen\ntuhatta miestä ja siten kukisti valtakunnan ja muutamiin miljooniin\nnousevan kokonaisen kansan, niin käsittämätöntä kuin onkin, että yhden\narmeijan tappio, armeijan, joka vain on sadannes osa koko kansan\nvoimasta, on pakottanut kukistumaan kansan, vahvistavat kuitenkin\nkaikki historian tosiseikat (mikäli me sitä tunnemme) oikeaksi sen,\nettä jonkun kansan sotajoukon suuremmat tai pienemmät ennätykset toisen\nkansan sotajoukon rinnalla ovat kansojen voiman kasvamisen tai\nvähenemisen syitä tahi ainakin oleellisia merkkejä. Jos sotajoukko saa\nvoiton, kasvaa heti voittaneen kansan valta voitetun vahingoksi. Jos\nsotajoukko kärsii tappion, menettää kansa heti tappion suuruuden mukaan\nvaltansa ja jos sotajoukon tappio on täydellinen, kukistuu kansa\nkokonaan.\n\nNäin on ollut (historian mukaan) ammoisista ajoista saakka nykyiseen\naikaan asti. Kaikki Napoleonin sodat vahvistavat tämän säännön.\nItävaltalaisten sotajoukkojen tappion suuruuden mukaan menetti Itävalta\nvaltansa, vaan Ranskan valta ja voimat kasvoivat. Ranskalaisten voitto\nJenan ja Auerstädtin taisteluissa hävitti Preussin itsenäisyyden.\n\nMutta 1812 saivat ranskalaiset yht'äkkiä voiton lähellä Moskovaa,\nMoskova vallattiin ja sen jälkeen lakkaa ilman uusia taisteluja\nolemasta 600-tuhantinen armeija ja sitte Napoleonin Ranska eikä\nsuinkaan Venäjä. Pujottaa väkisin tosiasioita historian sääntöihin ja\nsanoa, että Borodinon taistelutanner jäi venäläisille ja että Moskovan\nantautumisen jälkeen oli taisteluja, jotka tuhosivat Napoleonin\narmeijan, -- on mahdotonta.\n\nRanskalaisten voiton jälkeen Borodinossa ei ollut ainoatakaan yleistä\neikä edes yhtään merkitsevämpääkään taistelua, vaan Ranskan armeija\nlakkasi sittenkin olemasta. Mitä se merkitsee? Jos tämä olisi tapaus\nKiinan historiasta, niin voisimme sanoa, ettei se ole historiallinen\nilmiö (historioitsijoiden temppu, silloin kun jokin ei sovellu heidän\nmittaansa), jos olisi kysymyksessä lyhytaikainen taistelukausi, johon\nolisivat ottaneet osaa vähälukuiset sotajoukot, niin voisimme pitää\ntätä ilmiötä poikkeuksena, mutta tapaus tapahtui meidän isiemme nähden,\njoilla oli ratkaistavana kysymys isänmaan elämästä ja kuolemasta ja\ntämä sota oli suurin kaikista tunnetuista sodista.\n\nVuoden 1812 sodan jakso Borodinon taistelusta ranskalaisten\nkarkottamiseen saakka todisti, ettei voitettu taistelu suinkaan ole\nsyynä vallotukseen eikä edes vallotuksen pysyväinen merkkikään, vaan se\ntodisti, että se voima, joka ratkaisee kansojen kohtalot, ei ole\nvallottajissa eikä edes armeijoissa eikä taisteluissakaan, vaan jossain\nmuussa.\n\nKuvatessaan ranskalaisten joukkojen asemaa Moskovasta lähdön edellä\nvakuuttavat ranskalaiset historioitsijat, että mahtavassa armeijassa\noli kaikki järjestyksessä, ratsuväkeä, tykistöä ja kuormastoa lukuun\nottamatta; eikä myöskään ollut rehuja hevosten ruuaksi eikä\nsarvikarjaa. Tätä vitsausta ei voinut mikään auttaa, sillä lähiseutujen\nmusikat eivät antaneet ranskalaisille heiniään, vaan polttivat ne.\n\nVoitettu taistelu ei tuottanut tavallisia tuloksia, sillä musikat Karp\nja Vlas, jotka ranskalaisten lähdön jälkeen saapuivat hevosineen ja\nkärryineen Moskovaan ryöstämään kaupunkia ja jotka yleensä eivät olleet\njalomielisiä hyväntekijöitä, eivät olleet vetäneet samoin kuin\nlukemattomat muutkaan samallaiset musikat heiniä Moskovaan niistä\nhyvistä rahoista, joita heille oli tarjottu, vaan polttivat heinänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjatellaan kahta henkilöä, jotka ovat ryhtyneet kaksintaisteluun\nmiekoilla miekkailutaidon kaikkien sääntöjen mukaan; miekkailua on\nkestänyt jokseenkin pitkän aikaa; yht'äkkiä tuntee toinen taistelija\nitsensä haavotetuksi ja tietäen, ettei tässä ole leikin tekoa, vaan on\nkysymyksessä hänen henkensä, hän viskaa kädestään miekan, ja tarttuu\nensimäiseen käteen osuvaan nuijaan ja alkaa huitoa sillä. Mutta\najatellaan lisäksi, että vastustaja, joka on taitavasti osannut käyttää\nparhainta ja yksinkertaisinta keinoa tarkotuksensa saavuttamiseksi ja\njota samalla elähyttää ritarillisuus, haluaisi salata asian oikean\nlaidan ja väittäisi, että hän on tappelutaidon kaikkien sääntöjen\nmukaisesti voittanut miekoilla taistellessa. Voi arvata, minkälainen\nsotku ja sekaannus syntyisi tämmöisestä tapahtuneen kaksintaistelun\nkuvauksesta.\n\nSinä miekkailijana, joka vaati taistelua taiteen sääntöjen mukaan,\nolivat ranskalaiset; hänen vastustajanaan, joka viskasi pois miekan ja\ntarttui nuijaan, olivat venäläiset; niinä ihmisinä, jotka koettavat\nselittää kaikki miekkailun sääntöjen mukaan, ovat historioitsijat,\njotka ovat tapauksesta kirjottaneet.\n\nSmolenskin palosta pitäen alkoi sota, joka jyrkästi poikkesi sotien\nkaikista entisistä tavoista. Kaupunkien ja kylien polttaminen,\nperäytyminen taistelujen jälkeen, Borodinon isku ja taas peräytyminen,\nMoskovan palo, sotarosvojen pyydystäminen, kuormastojen anastaminen,\nsissisota -- kaikki nämä olivat poikkeuksia säännöistä.\n\nNapoleon tunsi kaiken tämän ja siitä asti, kun hän oikeassa\nmiekkailuasennossa pysähtyi Moskovaan ja näki vastustajan uhkaavan\nmiekan asemasta nuijalla, hän valitteli lakkaamatta Kutusoville ja\nkeisari Aleksanterille, että sotaa käytiin vastoin kaikkia sääntöjä\n(ikään kuin olisi olemassa joitain sääntöjä ihmisten surmaamista\nvarten). Vaikka ranskalaiset valittivatkin sääntöjen laiminlyömistä,\nvaikka korkeassa asemassa olevia venäläisiä jostain syystä hävettikin\ntapella nuijalla, ja sen sijaan halutti asettua kaikkien sääntöjen\nmukaan _en quarte_ tahi _en tierce_ asentoon, tehdä taitava\n_prime_-hyökkäys j.n.e., nousi kuitenkin kansansodan nuija\nkaikessa pelottavan mahtavassa voimassaan ja kenenkään mausta tahi\nsäännöistä piittaamatta nousi ja laski se kömpelön jykevästi ja mitään\nvalikoimatta, mutta tarkotuksen mukaisesti ja kolhi ranskalaisia niin\nkauvan, kunnes heidän retkensä oli kokonaan päätynyt perikatoon.\n\nKunnia sille kansalle, joka toisin kuin ranskalaiset 1813,\ntoimitettuaan tervehdystemput taiteen kaikkien sääntöjen mukaan,\nojentaa miekkansa kahva edellä kauniin ja kohteliain liikkein\njalomieliselle voittajalle, mutta suurempi kunnia sille kansalle,\njoka koettelemuksen kourissa kohottaa yksvakaisesti ja kepeästi\nensimäisen käteen osuvan nuijan ja huitoo sillä kysymättä, kuinka\nsäännönmukaisesti muut ovat menetelleet samallaisissa tapauksissa, niin\nkauan, kunnes sen rinnassa on loukkauksen ja koston tunne muuttunut\nhalveksumiseksi ja sääliksi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKouraantuntuvimpia ja edullisimpia poikkeuksia niin sanotuista sodan\nsäännöistä on hajallaan olevien ihmisten toiminta ryhmään ahtautunutta\nihmisjoukkoa vastaan. Tällaista toimintaa ilmenee aina semmoisessa\nsodassa, joka muuttuu kansansodaksi. Tämä toiminta on sellaista, että\njoukkona käymisen sijasta toista joukkoa vastaan ihmiset hajaantuvat\nerilleen, hyökkäilevät yksitellen ja lähtevät karkuun heti, kun heidän\nkimppuunsa käydään suurilla voimilla, mutta sopivan hetken tullen\nhyökkäävät ne taas uudelleen. Näin ovat tehneet guerillasit Espanjassa,\nvuoriheimot Kaukasiassa ja näin tekivät venäläiset 1812. Tämän\nluontaista sotaa on sanottu partiosodaksi ja luultu, että tämä nimi\nselittää myöskin sen tarkotuksen. Mutta tämmöinen sota ei kuitenkaan\nsovi minkäänlaisiin sääntöihin, vaan se on päinvastoin tunnetun ja\nerehdyksistä vapaaksi tunnustetun taktillisen säännön suora vastakohta.\nTämä sääntö sanoo, että hyökkääjän on sijotettava joukkonsa sillä\ntavoin, että hän olisi taistelun aikana vihollistaan voimakkaampi.\n\nPartiosota (aina menestyksellinen, kuten historia osottaa) on tämän\nsäännön suora vastakohta.\n\nTämä vastakohta johtuu siitä, että sotatiede pitää sotajoukkojen\nvoimana niiden juhlallisen suurta lukumäärää. Sotatiede sanoo, että\nkuta enemmän on sotaväkeä, sen enemmän on voimaakin. _Les gros\nbataillons ont toujours raison_.[86]\n\nNäin väittäessään menettelee sotatiede samoin kuin se mekaniikka, joka\nperustuen voimien tarkastamiseen ainoastaan niiden massoihin nähden,\nsanoisi, että voimat ovat yhtäsuuret tai erisuuret keskenään siksi,\nettä niiden massat ovat yhtä suuret tai erisuuret.\n\nVoima (liikkeen paljous) on massan vaikutus nopeuteen.\n\nSota-asioissa on sotajoukkojen voima massan vaikutus johonkuhun\ntuntemattomaan x:ään.\n\nSotatiede, joka näkee historiasta lukemattoman paljon esimerkkiä siitä,\nettä sotajoukkojen massa ei satu yhteen voiman kanssa ja että pienet\njoukko-osastot voittavat suuria, tunnustaa hämärästi tuon tuntemattoman\nkertojan olemassaolon ja koettaa etsiä sitä milloin geometrisesta\nrakennelmasta, milloin asestuksesta, milloin taas, ja tavallisimmin,\nsotapäällikköjen nerokkuudesta. Mutta ei yhdenkään näiden kertojan\narvojen sijottaminen anna historiallisten tosiseikkojen mukaisia\ntuloksia.\n\nMutta kuitenkaan ei tarvita muuta kuin irtautua sankarien eduksi\nvakiintuneesta valheellisesta katsantokannasta niiden määräyksien\ntehokkaisuuteen nähden, joita korkeimmat päälliköt sodan aikana\nantavat, niin löydämme tuon tuntemattoman x:n.\n\nTämä x on sotajoukon mieliala, s.o. kaikkien niiden ihmisten suurempi\ntai pienempi halu tapella ja antautua vaaroihin, jotka muodostavat\nsotajoukon, kokonaan riippumatta siitä, tappelevatko ihmiset nerojen\ntai nerottomien johdolla, kahdessa tai kolmessa linjassa, nuijilla tai\npyssyillä, jotka ampuvat 30 laukausta minuutissa. Ne ihmiset, joilla on\nsuurin halu tapella, osaavat aina valita parhaimman tappeluasennon.\n\nSotajoukon mieliala on se massan kertoja, joka antaa voiman\nvaikutuksen. Sotajoukon mielialan, tuon tuntemattoman kertojan\nmäärääminen ja arvon ilmaiseminen on tieteen tehtävä.\n\nTämä tehtävä on mahdollinen vain silloin, kun me lakkaamme\nmielivaltaisesti sijottamasta koko tuntemattoman x:n arvon asemasta\nniitä seikkoja, joiden nojalla ilmenee voima, kuten sotapäällikön\nkäskyjä, asestamista j.n.e,, ja joita me pidämme kertojan arvona, vaan\nsen sijaan säilytämme tuntemattoman täydellisen kokonaisena, s.o.\nsuurempana tai pienempänä haluna tapella ja antautua vaaroihin. Vasta\nsitte, kun tunnettuja historiallisia tosiseikkoja ilmaistaan\nverrantojen kautta, voidaan toivoa, että tuon tuntemattoman\nsuhteellisesta arvosta saadaan määrätyksi myöskin itse tuntematon.\n\nJos kymmenen miestä, pataljoonaa tai divisioonaa taistellessaan\nviidentoista miehen, pataljoonan tai divisioonan kanssa on päässyt\nvoitolle, s.o. surmannut ja ottanut nämä vangiksi viimeiseen mieheen\nasti, jota vastoin he itse ovat menettäneet neljä eli siis yhdeltä\npuolen on tuhoutunut neljä ja toiselta viisitoista, niin saadaan neljä\nsuhteelliseksi viiteentoista ja siis 4x = 15y ja tästä x:y = 15:4. Tämä\nverranto ei ilmaise tuntemattoman arvoa, mutta se ilmaisee kahden\ntuntemattoman suhteen. Ja jos sijotetaan eri luontoisia historiallisia\nyksikköjä (taisteluja, sotia, sodan jaksoja) tämmöisiin verrantoihin,\nniin saadaan semmoisia lukumääriä, joissa täytyy olla olemassa lakeja\nja joista näitä lakeja voidaan löytää.\n\nSe taktillinen sääntö, että hyökätessä on liikuttava suurin joukoin ja\nperäytyessä hajallaan, vahvistaa itsetiedottomasti vain sen totuuden,\nettä sotajoukon voima perustuu sen mielialaan. Ihmisten johtamiseen\nluotisateeseen tarvitaan paljoa enemmän kuria, joka on saavutettavissa\nvain massoissa vallitsevan mielialan avulla, kuin hyökkäävän vihollisen\ntorjumiseen. Mutta tämä sääntö, jota noudattaessa jätetään huomioon\nottamatta sotajoukon mieliala, osottautuu myötäänsä vääräksi ja se\nsotii erityisen räikeästi todellisuutta vastaan varsinkin silloin, kun\nsotaväen mieliala on hyvin voimakas tahi masennuksissa -- kaikissa\nkansansodissa.\n\nKun ranskalaiset pakenivat 1812, ajautuivat he yhteen rykelmään, vaikka\nheidän olisi pitänyt taktiikan mukaan puolustautua eri joukoin, sillä\nsotaväen mieliala oli niin lamassa, että ainoastaan paljous piti\nsotaväkeä koossa. Venäläisten olisi sitävastoin pitänyt taktiikan\nmukaan hyökätä suurena joukkona, mutta todellisuudessa he jakautuvat\npieniin osiin, sillä mieliala oli niin voimakas, että yksityiset\nhenkilöt löivät kenenkään käskemättä ranskalaisia eikä kenenkään\ntarvinnut heitä pakottaa antautumaan vaaroihin ja vastuksiin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nNiin sanottu partiosota alkoi vihollisen päästyä Smolenskiin.\n\nEnnen kuin meidän hallituksemme oli virallisesti ryhtynyt partiosotaan,\noli jo tuhansittain vihollisen väkeä, jälelle jääneitä sotarosvoja,\nmuonanhankkijoita y.m. kaatunut kasakkojen ja musikkojen iskuista,\njotka nujersivat vihollisia yhtä itsetiedottomasti kuin koirat repivät\nhengiltä villiytyneen kulkukoiran. Denis Davidof käsitti ensimäisenä\nvenäläisen vaistonsa avulla sen kammottavan nuijan merkityksen, joka\nsotataidon säännöistä välittämättä kaatoi ranskalaisia ja hänelle\nlankeaa kunnia siitä, että hän otti ensimäisen askeleen tämän\nsodankäyntitavan laillistuttamisessa.\n\n24 p:nä elokuuta muodostettiin ensimäinen, Davidovin, partiojoukko ja\nkohta tämän jälkeen ryhdyttiin muodostamaan monia muita. Kuta\npitemmälle sota edistyi, sitä suuremmaksi kasvoi näiden joukkojen\nlukumäärä.\n\nPartiomiehet pirstoivat suurta armeijaa osittain. He korjasivat ne\nvarisseet lehdet, jotka itsestään putoilivat kuivuneesta puusta,\nRanskan armeijasta, vaan toisinaan pudistelivat he itse puutakin.\nLokakuussa, silloin kun ranskalaiset pakenivat Smolenskiin, oli\nolemassa eri kokoisia ja -luontoisia partiokuntia sadottain. Oli\nsemmoisia, jotka jäljittelivät armeijan kaikkia sodankäyntitapoja\njalkaväkineen, tykistöineen, esikuntineen ja elämän mukavuuksineen, oli\npelkkiä kasakka- ja ratsupartiokuntia, oli pieniä, koottuja, jalka- ja\nhevoskuntia ja oli musikkojen ja suurtilallisten partiokuntia, joista\nei kukaan tiennyt. Jonkun partiokunnan päällikkönä oli kirkonpalvelija,\njoka otti kuukaudessa useita satoja vankeja ja jonkun toisen\nkylänvanhimman eukko Vasilisa, joka surmasi satoja ranskalaisia.\n\nLokakuun viimeisinä päivinä kiehui partiosota kuumimmillaan. Se tämän\nsodan kausi, jolloin partiomiehet itsekin ihmettelivät rohkeuttaan,\npelkäsivät joka hetki joutuvansa ranskalaisten saarroksiin ja käsiin ja\nhevosia riisumatta ja melkein koskaan satulasta laskeutumatta\npiileskelivät metsissä odottaen joka hetki takaa-ajoa, oli jo ohi. Nyt\noli partiosota vakiutunut ja kaikille oli käynyt selväksi, mitä\nranskalaisille voitiin tehdä ja mitä ei. Nyt pitivät enää vain niiden\njoukkojen päälliköt, jotka sääntöjen mukaisesti liikuskelivat\nesikuntineen loitolla ranskalaisista, monia asioita mahdottomina.\nPienet partiojoukot, jotka jo kauan sitte olivat alkaneet toimia ja\njoilla oli hyvä kokemus ranskalaisista, pitivät mahdollisena sitä, jota\nsuurien joukkojen päälliköt eivät uskaltaneet edes ajatellakaan.\nKasakat ja musikat, jotka puikkelehtivat ranskalaisten seassa, olivat\nsitä mieltä, että nyt jo oli kaikki mahdollista.\n\nDenisof, joka hänkin oli partiomiehiä, oli 22 p:nä lokakuuta\njoukkoineen kuumimmassa partiotouhussa. Aamusta alkaen oli hän ollut\nmiehineen kulussa. Hän oli koko päivän vaaniskellut maantien varrella\nolevissa metsissä erästä suurta, Smolenskiin menossa olevaa\nranskalaista kuormastoa, jossa kuletettiin tykistötarpeita ja\nvenäläisiä sotavankeja vahvan vartioväen turvissa ja joka oli eronnut\nmuista joukoista, kuten vakoojien ja vankien puheista oli saatu tietää.\nTästä kuormastosta eivät tienneet ainoastaan Denisof ja Dolohof (hänkin\npartiomies, jolla oli pieni joukko), joka liikuskeli Denisovin\nlähettyvillä, vaan myöskin suurten joukkojen päälliköt esikuntineen.\nKaikki tiesivät tästä kuormastosta ja hijoivat sille hampaitaan, kuten\nDenisof sanoi. Kaksi suuren joukon päällikköä, toinen puolalainen\ntoinen saksalainen, lähetti melkein samaan aikaan Denisoville\nkehotuksen yhtyä heidän joukkoihinsa, jotta olisi käyty kuormaston\nkimppuun.\n\n-- Jokos, en minäkään enää ole maitoparta, -- sanoi Denisof kenraalien\nkirjeet luettuaan ja hän kirjotti saksalaiselle, että vaikka hän\nsydämestään haluaakin antautua niin urhoollisen ja mainehikkaan\nkenraalin johtoon, täytyy hänen kuitenkin riistää itseltään tämä onni,\nkoska hän jo on ruvennut puolalaisen kenraalin palvelukseen. Tälle\nkenraalille kirjotti hän samalla tavalla ilmottaen, että hän jo on\nruvennut saksalaisen kenraalin palvelukseen. Järjestettyään asiat tällä\ntavalla aikoi Denisof ylemmille päälliköille mitään ilmottamatta tehdä\nhyökkäyksen Dolohovin kanssa ja ottaa kuormaston vähillä voimillaan. 22\np:nä lokakuuta oli kuormasto matkalla Mikulinon kylästä Shamshevon\nkylään. Näiden kylien välisen tien vasemmalla puolella oli suuria\nmetsiä, jotka paikoin ulottuivat aivan tiehen saakka, vaan toisin\npaikoin loittonivat tiestä virstan, jopa pitemmänkin matkan päähän.\nNäissä metsissä oli Denisof liikkunut koko päivän joukkoineen milloin\npainuen syvemmä metsän umpeen, milloin tullen metsän rinteeseen\nvoidakseen myötäänsä pitää silmällä maantietä myöten kulkevia\nranskalaisia. Muutamat Denisovin kasakat olivat siepanneet aamulla\nlähellä Mikulinon kylää, semmoisessa kohden, jossa metsä ulottui aivan\nmaantiehen saakka, kaksi likaan juuttunutta ranskalaista kuormaa,\njoissa oli ratsuväen satuloita. Siitä saakka iltaan asti ei partiokunta\ntehnyt enää yhtään hyökkäystä, vaan piti silmällä ranskalaisten\nliikkeitä. Ranskalaisten oli häiritsemättä annettava päästä Shamshevon\nkylään ja vasta sitte, kun Denisoviin oli yhtynyt Dolohof, jonka oli\nmäärä saapua illan suussa neuvottelemaan erääseen vahtitupaan metsään\n(virstan päässä Shamshevosta), oli aamun sarastaessa hyökättävä\nkahdelta puolen kuin lumipyry ranskalaisten kimppuun ja surmattava ja\nvangittava kaikki yhdellä kertaa.\n\nKahden virstan päähän Mikulinon kylästä jätettiin erääseen kohtaan,\njossa metsä antoi maantiehen saakka, kuusi kasakkaa, joiden piti heti\nantaa sana muille, kun uusia ranskalaisia kolonnia ilmestyisi näkyviin.\n\nShamshevon etupuolella oli Dolohovin niin ikään tutkittava tie ja\nsaatava selville, kuinka pitkän matkan päässä oli muita ranskalaisia\njoukkoja. Kuormaston mukana arveltiin olevan 1,500 miestä. Denisovilla\noli 200 miestä, Dolohovilla lienee ollut saman verran. Vihollisen\nylivoimaisuus ei kuitenkaan pelottanut Denisovia. Yksi seikka täytyi\nhänen kuitenkin vielä saada tietää ja se oli se, mitä väkeä\nranskalaiset oikeastaan olivat. Tätä varten oli Denisovin pakko saada\nkäsiinsä _kieli_ (siepata joku mies vihollisen kolonnasta).\nAamullinen hyökkäys kuormien kimppuun oli suoritettu niin rutosti, että\nkaikki kuormia saattavat ranskalaiset oli surmattu ja elävänä oli saatu\nvain eräs rumpali-poikanen, joka oli ollut muita jälempänä ja joka ei\ntiennyt kerrassaan mitään siitä, mitä väkeä kolonnassa oli.\n\nUutta hyökkäystä piti Denisof vaarallisena, sillä se olisi nostanut\nhäläkän koko kolonnassa ja sen vuoksi hän lähetti partiokuntaansa\nkuuluvan musikka Tihon Shtsherbatovin edeltäpäin Shamshevoon\nsieppaamaan, jos mahdollista, edes yhden siellä olevista ranskalaisista\netujoukon majotusmiehistä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOli lämmin, sateinen syyspäivä. Taivas ja sen ääri olivat samean veden\nväriset. Toisinaan laskeutui sade sumuna, toisin vuoroin hurahteli sade\nviistoon suurina karpaloina.\n\nDenisof, jolla oli päällä huopaviitta ja päässä korkea karvalakki,\njoista valui vettä, ratsasti laihaksi kutistuneella rotuhevosella.\nHänen naamansa oli vetäytynyt tuiskuavasta sateesta ryppyyn ja hän piti\npäätään viistossa samoin kuin hänen hevosensakin. Denisof tähysteli\nhuolestuneen näköisenä eteensä. Hänen kuihtuneet kasvonsa, joita peitti\nlyhyt, tuuhea, musta parta, näyttivät vihaisilta.\n\nDenisovin rinnalla ratsasti kookkaalla, kylläisellä donilaisella\nkasakkakapteeni, hänen apulaisensa, niin ikään huopaviitta päällä ja\nkorkea karvalakki päässä.\n\nKasakkakapteeni Lovaiski kolmas oli pitkä, litteä kuin lauta,\nvaaleakasvoinen ja vaaleaverinen mies, jonka pienet silmät olivat\nkapeat ja sekä kasvoilla että asennossa levollisen itsetyytyväinen\nilme. Vaikkei voinutkaan sanoa, mikä oli erikoista miehessä ja\nhevosessa, näki kuitenkin ensi katsahduksella kasakkakapteeniin ja\nDenisoviin, että Denisovin oli märkä ja vaikea olla ja että Denisof oli\nmies, joka oli istuutunut hevosen selkään, jota vastoin kapteeniin\nkatsoessa huomasi, että hänen oli yhtä mukava ja helppo olla kuin\nmuulloinkin ja ettei hän ollut mies, joka oli istuutunut hevosen\nselkään, vaan mies, joka oli hevosen kanssa sama, kaksinkertaisen\nvoiman suurentama olento.\n\nVähän matkaa heidän edellään paarusti likomäräksi kastunut musikkaopas\nharmaa kauhtana päällä ja valkea patalakki päässä.\n\nJälelläpäin ratsasti laihalla, hinterällä, pienellä kirgisiläisellä\nhevosella, jolla oli äärettömän tuuhea häntä ja harja ja suupielet\nverille kiskottu, nuori upseeri sininen ranskalainen sinelli päällä.\n\nHänen rinnallaan ratsasti eräs husari, jonka takana hevosen lautasilla\nistui eräs poika ranskalaisen sotamiehen puku päällä ja sininen\ntasapäälakki päässä. Poika piteli kylmästä punottavin käsin kiinni\nhusarista, heilutteli jalkojaan, jotta ne olisivat lämmenneet ja\nkatseli silmät harallaan ihmeissään ympärilleen. Tämä oli aamulla\notettu ranskalainen rumpali.\n\nTaempana ratsasti kapeaa, röykkelikölle ajettua tietä myöten kolmi- ja\nnelikunnin husareja ja sitte kasakkoja kuka huopaviitassa, kuka\nranskalaisessa sinellissä, kuka loimi korvissa. Sekä rautiot että\ntummanruskeat hevoset näyttivät mustilta niistä valuvan veden tähden.\nHevosten kaulat näyttivät omituisen hoikilta vettyneiden harjojen\ntähden. Hevoset höyrysivät. Puvut, satulat, ohjat, kaikki olivat märät,\nkäyneet näljäisiksi ja happamen hajuisiksi, samoin kuin maa ja\nvarisseet lehdet, jotka peittivät tien. Miehet istuivat kyyhällään ja\nkoettivat olla liikahtamatta lämmittääkseen sitä vettä, joka oli\ntunkeutunut ruumiiseen saakka ja estääkseen pääsemästä uutta, kylmää\nvettä istuimien ja kintereiden alle ja niskaan. Kasakkarivin keskellä\nkeikkui kantoja ja oksia vasten rymisten ja veden täyttämissä\nraitioissa pulisten kaksi kuormaa, joita vetivät ranskalaiset ja näiden\nviereen valjastetut satulaselkäiset kasakkahevoset.\n\nDenisovin hevonen koetti kiertää erästä keskellä tietä olevaa rapakkoa\nja viskautui syrjään, jolloin Denisovin polvi iskeytyi puuta vasten.\n\n-- Äh, piru! -- kivahti Denisof vihaisesti ja sivalsi hammasta purren\npari kolme kertaa hevostaan ruoskalla, jolloin rapaa roiskui sekä\nhäneen että läheisiin tovereihin.\n\nDenisof oli pahalla tuulella sekä sateesta että nälästä (aamusta saakka\nei ollut kukaan syönyt mitään), mutta varsinkin siitä, ettei\nDolohovilta ollut saapunut minkäänlaista tietoa ja ettei kuulunut\ntakasin kieltä noutamaan lähetettyä musikkaa.\n\n\"Tuskinpa saadaan toista tämmöistä tilaisuutta hyökätä kuormaston\nkimppuun. Yksinään on liian vaarallista hyökätä ja jos jättää toiseen\npäivään, sieppaa joku suuri partiojoukko saaliin ihan nenän alta\",\najatteli Denisof myötäänsä edellepäin tähystellen, josta hän luuli\ntulevan Dolohovin odotetun lähetin.\n\nKun oli tultu erään aukeaman kohdalle, josta näkyi kauas oikealle,\npysähtyi Denisof.\n\n-- Joku ajaa, -- sanoi hän.\n\nKapteeni katsoi Denisovin osottamalle suunnalle.\n\n-- Ajajia on kaksi, upseeri ja kasakka. Mutta ei ole\n_edellytettävää_, että sieltä tulisi itse everstiluutnantti, --\nvirkkoi kapteeni, joka käytti mielellään kasakoille outoja sanoja.\n\nTulijat laskeutuivat mäen alle ja katosivat näkyvistä, vaan muutaman\nhetken perästä nousivat taas näkyviin. Etumaisena ratsasti neliä\nupseeri, joka hosui hevostaan nagaikalla. Hänen tukkansa oli pörrössä,\nmies aivan likomärkä ja housut soljuneet ratsastuksesta polvien\nyläpuolelle. Hänen jälessään tulla huristi kasakka jalustimissa\nseisten. Upseeri, joka oli aivan nuori poika, kasvot leveät,\npunaposkiset ja silmät vilkkaat ja iloiset, ratsasti Denisovin luo ja\nantoi hänelle märän kirjeen.\n\n-- Se on kenraalilta, -- sanoi upseeri, -- anteeksi, ettei se ole ihan\nkuiva...\n\nDenisof otti kirjeen tuikean näköisenä ja rupesi sitä aukasemaan.\n\n-- Meille vakuutettiin moneen kertaan, että matka olisi vaarallinen, --\nsanoi upseeri kasakkakapteenille sillä aikaa, kun Denisof luki\nsaamaansa kirjettä. -- Me olimme muuten varuillamme, Komarof ja minä,\n-- lisäsi hän kasakkaan osottaen. -- Meillä on kummallakin kaksi\npistoo... Mikäs tuo on? -- kysyi hän nähtyään ranskalaisen rumpalin. --\nVankiko? Oletteko jo ehtineet tapella? Saako hänen kanssaan puhella?\n\n-- Rostof! Petja! -- huudahti samassa Denisof silmäiltyään kirjeen\nloppuun. -- No, miksi et ole sanonut, kuka olet? -- ja Denisof ojensi\nhänelle hymyillen kätensä.\n\nUpseeri oli Petja Rostof.\n\nPetja oli koko matkan ajan miettinyt, että hän käyttäytyisi Denisovin\nseurassa aikamiehen ja upseerin tavoin ja olematta tietävinään mitään\nheidän entisestä tuttavuudestaan. Mutta niin pian kun Denisof oli\nhänelle naurahtanut, kirkastuivat heti Petjan kasvot, hän punastui\nilosta ja unohti aikomansa virallisuuden. Hän alkoi jutella, kuinka\nhänen matkansa oli käynyt aivan läheltä ranskalaisia, kuinka iloinen\nhän oli, kun oli saanut suoritettavakseen tärkeän tehtävän, että hän jo\noli saanut tapella Vjasman taistelussa ja että eräs husari oli\nerityisesti kunnostanut siellä itseään.\n\n-- Onpa hauska tavata sinua, -- keskeytti hänet Denisof, jonka kasvot\nvetäytyivät taas huolestuneiksi.\n\n-- Mihail Feoklititsh, -- sanoi hän kasakkakapteenille, -- tämä on\nsiltä samalta saksalaiselta. Hän palvelee saksalaisen väessä.\n\nJa Denisof kertoi kasakkakapteenille, että äsken saatu kirje sisälsi\nentisen vaatimuksen liittyä saksalaisen kenraalin joukkoon kuormaston\nkimppuun hyökkäämistä varten.\n\n-- Jollei kuormasta ole huomenna meidän käsissämme, riistää hän sen\nmeidän nenämme alta, -- päätti hän.\n\nSillä aikaa kun Denisof puheli kasakkakapteenin kanssa, koetti Petja,\njoka joutui hämilleen Denisovin kylmästä sävystä ja luuli tuon sävyn\njohtuvan hänen housujensa kummallisesta asusta, suoristaa kohonneita\nhousujaan sinellin alla, ettei kukaan olisi sitä huomannut, mutta koko\najan hän koetti pysytellä niin sotaisen näköisenä kuin mahdollista.\n\n-- Saanko minä mitään käskyä herra everstiltä, -- kysyi Petja\nDenisovilta nostaen kätensä ohimolleen ja näytellen siten adjutantin\nosaa kenraalin edessä, -- vai onko minun jäätävä herra everstin luo?\n\n-- Käskyäkö? -- toisti Denisof ajatuksissaan. -- Voitko sinä jäädä\ntänne huomiseen saakka?\n\n-- Kyllä, mielelläni... Saanko jäädä teidän luoksenne? -- huudahti\nPetja.\n\n-- Mutta minkälaisen käskyn on kenraali antanut sinulle, palatako heti\ntakasin? -- kysyi Denisof.\n\nPetja punastui.\n\n-- Hän ei antanut minkäänlaista käskyä, minä luulen, että saan jäädä,\n-- sanoi hän epäröivästi.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Denisof.\n\nSitte hän kääntyi miehiinsä ja käski näiden mennä metsään vahtituvalle,\njonne oli päätetty kokoutua levähtämään, vaan upseerin, jolla oli\nkirgisiläinen hevonen (tämä upseeri toimitti adjutantin tehtäviä),\netsimään Dolohovia, ottamaan selon, missä hän oli ja tulisiko illalla.\nDenisof itse aikoi lähteä kasakkakapteenin ja Petjan kanssa metsän\nlaiteeseen Shamshevon kohdalle ottamaan vihiä siitä paikasta, johon\nranskalaiset asettuisivat ja johon hyökkäys oli huomenna tehtävä.\n\n-- No, pitkäparta, -- sanoi Denisof opasmusikalle, -- vieppäs\nShamshevoon.\n\nDenisof, Petja ja kasakkakapteeni, joita seurasi muutamia kasakkoja ja\nse husari, joka kuletti ranskalaista poikaa, läksivät ratsastamaan\nvasemmalle rotkon yli metsän reunaa kohti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSade oli tauonnut, ainoastaan sumua laskeutui vielä ja vesipisaroita\nputoili puiden oksista. Denisof, Petja ja kasakkakapteeni ratsastivat\nääneti musikan jälestä, joka kuulumattomin askelin paarusti virsuissaan\nmetsän rinnettä kohti.\n\nKun he olivat päässeet eräälle loivalle rinteelle, pysähtyi musikka,\nvilkasi ympärilleen ja suuntasi kulkunsa harvenevaa metsän laitaa\nkohti. Hän pysähtyi erään suuren tammen viereen, joka ei vielä ollut\nluonut lehtiään ja viittasi salaperäisesti kädellään tulemaan luokseen.\n\nDenisof ja Petja ajoivat hänen luokseen. Siltä paikalta, johon musikka\noli pysähtynyt, näkyi ranskalaisia. Metsän laidasta ulottui eteenpäin\nloivana kumpareena toukopelto. Oikealta näkyi jyrkän notkon takaa pieni\nkylä pahanen ja pieni herrastalo luhistuneine kattoineen. Kylässä,\nherrastalossa, sen ympärillä, puutarhassa, kaivojen ja lammen luona ja\npitkin sillalta kylään nousevaa tietä näkyi häälyvän sumun seassa\nliikkuvan väkeä, joka oli noin 200 sylen päässä. Kuului selvästi\nvieraskielisiä huutoja miesten kesken ja myöskin hevosille, jotka\nkiskoivat kuormia mäkeä ylös.\n\n-- Tuokaa vanki tänne, -- sanoi Denisof matalalla äänellä laskematta\nranskalaisia silmistään.\n\nKasakka laskeutui hevosen selästä, otti alas pojan ja meni hänen\nkanssaan Denisovin luo. Denisof kyseli ranskalaisiin osottaen, mitä\njoukkoja mitkin olivat. Poika katsoi kohmettuneet kädet taskussa ja\nharittavin silmin niin peloissaan Denisoviin, että vaikka hän\nnäyttikin haluavan sanoa kaikki, minkä tiesi, sotkeutui hän kokonaan\nvastauksissaan eikä osannut muuta kuin myöntää sen, mitä Denisof kysyi.\nDenisof kääntyi äkäisenä kasakkakapteeniin ja ilmaisi tälle omat\narvelunsa.\n\nPetja käänteli nopeasti päätään milloin minnekin päin, katsoi vuoroin\nranskalaiseen poikaan, vuoroin Denisoviin, vuoroin kasakkakapteeniin ja\nkylässä ja tiellä liikkuviin ranskalaisiin, ikään kuin hänellä olisi\nollut jotain tärkeää silmällä pidettävää.\n\n-- Tulipa Dolohof tahi ei, on hyökkäys tehtävä!... Vai mitä? -- sanoi\nDenisof iloisesti välkähtävin silmin.\n\n-- Paikka on sopiva, -- virkkoi kasakkakapteeni.\n\n-- Jalkaväki lähetetään alakäteen soitse, -- jatkoi Denisof, -- se\nhiipii puutarhalle, vaan te ajatte kasakkoinenne tuolta, -- Denisof\nosotti kylän takana olevaa metsää, -- ja minä lähden husareineni\ntäältä. Merkkinä olkoon laukaus...\n\n-- Noroa myöten ei käy laatuun, se on vetelää, -- huomautti\nkasakkakapteeni. -- Hevosia upottaa, pitää kiertää vasemmittain...\n\nHeidän tällä tavoin puoliääneen neuvotellessaan kuului notkosta läheltä\nlampea pamahdus, pölähti savuhattara, pamahti toinen laukaus ja samassa\nkuului satojen ranskalaisten kovaa, iloiselta kajahtavaa huutoa. Ensi\nhetkenä hypähti Denisof ja kasakkakapteeni taapäin. He olivat niin\nlähellä ranskalaisia, että heistä tuntui ranskalaisten laukaukset ja\nhuudot olleen kohdistetut heihin. Mutta heitä ne eivät kuitenkaan\ntarkottaneet. Alhaalla suota myöten juoksi eräs mies, jolla oli päällä\njotain punaista. Ranskalaiset olivat nähtävästi ampuneet häntä ja\nhuutaneet hänelle.\n\n-- Sehän on meidän Tihon, -- sanoi kasakkakapteeni.\n\n-- Niin, totta vieköön, onkin!\n\n-- Aika lurjus! -- virkkoi Denisof.\n\n-- Pääsee kun pääseekin, -- sanoi kasakkakapteeni silmiään siristäen.\n\nMies, jota he sanoivat Tihoniksi, oli tällä välin juossut joelle,\nroiskahti veteen, että pisarat pärskyivät, katosi tuokioksi näkyvistä,\nvaan nousi sitte likaisesta vedestä mustana ryömilleen, kapusi toiselle\nrannalle ja iäksi juoksemaan edelleen. Takaa-ajavat ranskalaiset\npysähtyivät.\n\n-- Sukkela mies, -- virkkoi kasakkakapteeni.\n\n-- Senkin oinas! -- sanoi Denisof entisen äreästi. -- Missä se on\nkuhnaillut koko ajan?\n\n-- Kuka hän on? -- kysyi Petja.\n\n-- Meidän vakoojamme. Lähetin hänet hakemaan kieltä.\n\n-- Aivan niin, -- virkkoi Petja päätään nyökäyttäen ikään kuin hän\nolisi tiennyt koko jutun, vaikkei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTihon Shtsherbatof oli partiokunnan tärkeimpiä miehiä. Hän oli\nkotoisin Pakrovskojen kylästä. Kun Denisof partioretkiensä alussa oli\nsaapunut Pokrovskojeen, kutsui hän tavallisuuden mukaan puheilleen\nkylänvanhimman ja kysyi tältä, mitä kylässä tiedettiin ranskalaisista.\nKylänvanhin vastasi samaan tapaan kuin muutkin kylänvanhimmat itseään\npuolustellen, ettei heillä ole mitään tietämistä. Mutta kun Denisof oli\nselittänyt, että hänen tarkotuksensa oli lyödä ranskalaisia ja kun hän\noli kysynyt, oliko ranskalaisia kurkkinut niillä main, vastasi\nkylänvanhin, että ranskalaisia sissejä oli kyllä käynyt, vaan että\nheidän kyläläisistään ainoastaan Tishka Shtsherbatof oli askaroinut\nniillä asioilla. Denisof kutsutti luokseen Tihonin, kiitteli häntä\nhänen toimistaan ja lausui kylänvanhimman kuullen muutamia sanoja siitä\nuskollisuudesta tsaaria ja isänmaata kohtaan ja vihasta ranskalaisia\nkohtaan, jota jokaisen isänmaan pojan tuli osottaa.\n\n-- Me emme tee ranskalaisille pahaa, -- sanoi Tihon, joka näytti\nhätääntyneen Denisovin sanoista. -- Me olemme muuten ilmanaikojaan\nilkamoineet heidän kanssaan. Sissejä on surmattu parisenkymmenen\npaikoille, mutta muuhun ei ole puututtu, ei tartuttu...\n\nKun Denisof, joka oli kokonaan unohtanut Tihonin, läksi seuraavana\npäivänä Pokrovskojesta, ilmotettiin hänelle, että Tihon oli\nlyöttäytynyt joukkoon ja pyytänyt päästä mukaan. Denisof suostui\npyyntöön.\n\nAlussa teki Tihon rengin töitä, keräsi nuotiopuita, kantoi vettä, nylki\nhevosia j.n.e., mutta kohtapuoleen tuli hänestä hyvin innokas ja\ntaitava partiomies. Hän kulki öisin saaliin haussa ja kuletti joka\nkerran ranskalaisia vaatteita ja aseita, vaan kun käskettiin\nkaappaamaan vankeja, toi hän niitäkin. Viimein Denisof pidätti Tihonin\nrengin töistä, rupesi pitämään häntä mukanaan retkillä ja määräsi hänet\nkasakkajoukkoonsa.\n\nTihon ei pitänyt ratsastuksesta, jonka vuoksi hän kulki aina jalan,\nmutta pysyi kuitenkin aina ratsumiesten kintereillä. Hänen aseinaan oli\nmusketti, jota hän piti enemmän pilanpäiten, keihäs ja kirves, jota hän\nkäytti niin kuin susi käyttää hampaitaan, joilla se tavottaa turkistaan\nkirpun yhtä helposti kuin rouskuttelee paksuja luita. Tihon oli yhtä\ntaitava halkasemaan yhdellä väkevällä kirveen iskulla kokonaisen hirren\nkuin veistämään kirvestä hamarasta pidellen hienoja puikkoja ja\nnäpertelemään puulusikoita. Denisovin joukossa oli Tihonilla erityinen\npoikkeusasemansa. Kun oli tarvis tehdä jotain erityisen vaikeaa ja\ntörkyistä -- puskea hartioin kuorma irti liasta, kiskoa hevonen\nhännästä suosta, nylkeä hevosia, hiipiä ihan ranskalaisten keskeen,\ntaivaltaa päivässä 50 virstaa -- kaikki osottivat silloin naureskellen\nhäntä.\n\n-- Se poika ei pelkää piruakaan ja tekee vaikka mitä, -- sanottiin\nhänestä.\n\nKun Tihon kerran vangitsi erästä ranskalaista, ampui tämä häntä\npistoolilla ja osui selän pehmeään alapäähän. Tästä haavasta, jota\nTihon paranteli ainoastaan viinalla sekä sisällisesti että\nulkonaisesti, laskettiin koko joukossa mitä veikeintä pilaa, jota Tihon\nkuunteli mielellään.\n\n-- No veli, vieläkö syyhyttää? Vai joko köntisti käppyrään? --\nnauroivat hänelle kasakat.\n\nTihon köykistelihe piloillaan ja vääristeli naamaansa osottaakseen muka\nolevinaan suutuksissaan ja manasi ranskalaisia mitä hassunkurisimmilla\nhaukkumasanoilla. Tämä tapaus sai aikaan vain sen, että Tihon\nhaavastaan parannuttuaan kuletti hyvin harvoin vankeja.\n\nTihon oli partiokunnan hyödyllisin ja rohkein mies. Hän keksi kaikista\nuseimmin, milloin oli sopiva hyökätä vihollisen kimppuun eikä kukaan\nryöstänyt ja surmannut niin paljo ranskalaisia kuin hän. Ja tämän\njohdosta pitivät kaikki kasakat ja husarit häntä narrinaan eikä Tihon\nollenkaan pannut tätä pahakseen. Edellisenä yönä, kuten sanottu, oli\nDenisof lähettänyt Tihonin Shamshevoon kaappaamaan ranskalaista vankia.\nMutta liekö hän vähäksynyt yhden ranskalaisen sieppaamista tai nukkunut\nliian myöhään, hiipi hän vasta päivällä pensaiden turvin aivan\nranskalaisten keskeen, jolloin nämä hänet keksivät, kuten Denisof oli\nmäeltä nähnyt.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKeskusteltuaan vielä jonkun aikaa kasakkakapteenin kanssa huomisesta\nhyökkäyksestä, jonka Denisof ranskalaisten läheisyyden tähden näytti\nlopullisesti päättäneen tehdä, hän käänsi hevosensa ja läksi ajamaan\ntakasin.\n\n-- No, veliseni, nyt lähdetään kuivautumaan, -- sanoi hän Petjalle.\n\nOli jo päästy metsässä olevan vahtituvan lähettyville, kun Denisof\npysähtyi ja tähysteli metsään. Puiden välitse läheni heitä suurin,\nkepein askelin pitkäkoipinen ja pitkäkätinen mies lyhyt nuttu päällä,\nvirsut jalassa, kasanilainen hattu päässä, pyssy harteilla ja kirves\nvyöllä. Kun tulija huomasi Denisovin, viskasi hän jotain nopeasti\npensaaseen, otti päästään märän hatun, jonka lieret olivat lupallaan,\nja astui päällikön eteen. Hän oli Tihon. Hänen rokonrikkomilta ja\nryppyisiltä kasvoiltaan samoin kuin hänen pienistä viirusilmistäänkin\npaistoi iloinen itsekylläisyys. Hän nosti päänsä kekkeästi pystyyn ja\nikään kuin naurua pidättäen loi katseensa Denisoviin.\n\n-- No, missäs sinä olet kuleksinut? -- kysyi Denisof.\n\n-- Missäkö kuleksinut? Ranskalaisia vaanimassa, -- vastasi Tihon\nrohkeasti ja nopeasti käheällä, mutta laulavalla bassoäänellä.\n\n-- Mikä pakko sinun oli mennä keskellä päivää? Aasi! Oletko saanut\nmitään?...\n\n-- En suinkaan minä ilmankaan, -- vastasi Tihon.\n\n-- No, missä hän on?\n\n-- Minä otin sen ensi töikseni jo aikaiseen aamulla, -- jatkoi Tihon\nasettuen seisomaan hajasäärin, -- ja vein metsään. Siellä näin, ettei\nmiehestä ollut mihinkään. Ajattelin, annahan kun lähden uuden kerran ja\notan kelvollisen.\n\n-- Siinä sen lurjuksen nyt näkee, -- sanoi Denisof kasakkakapteenille.\n-- Mikset tuonut häntä tänne?\n\n-- Mitäs mokomaa tuomaan, -- keskeytti Tihon äkäisesti ja nopeasti, --\nse oli epäkelpo. Kyllä minä tiedän, minkälaista te tarvitsette.\n\n-- Senkin elukka!... Entä sitte?...\n\n-- Sitte läksin vaaniskelemaan toista, -- jatkoi Tihon, -- hiivin tällä\ntavoin hiljaa metsän rinteeseen ja pötkähdin pitkälleni. -- Tihon\nlaskeutui samassa nopsasti vatsalleen näyttääkseen, miten hän oli\ntehnyt. -- Jo tuleekin yksi. Minä ylös ja kiinni mieheen. (Tihon\nkavahti riuskasti pystyyn.) Lähdetäänpäs everstin luo, sanoin. Vaan kun\notti ja päästi äläkän! Ja samassa tuli neljä muuta saapuville.\nHyökkäsivät kimppuuni miekan töpelöt käsissä. Silloin minä heilautin\nkirvestä näinikään ja huusin: mikäs teitä riivaa, Herra hyvästi\nsiunatkoon! -- huusi Tihon, huitasi käsillään ja pullisti kasvot\ntuimina rintaansa.\n\n-- Kyllä me näimme mäeltä, miten sinä pötkit pakoon rapakkoja myöten,\n-- sanoi kasakkakapteeni välkkyvät silmät sirhallaan.\n\nPetjan teki kovasti mieli nauraa, mutta kun hän näki, että toisetkin\npidättivät nauruaan, koetti hänkin pysyä vakavana ja siirteli nopeasti\nkatsettaan Tihonin kasvoista kasakkakapteenin ja Denisovin kasvoihin\nkäsittämättä, mitä tämä kaikki merkitsi.\n\n-- Älä hölmistele ensinkään, -- sanoi Denisof vihaisesti rykien. --\nMikset tuonut sitä ensimäistä?\n\nTihon rupesi kaahnuttamaan toisella kädellä selkäänsä, toisella\npäätään, jolloin hänen naamansa yht'äkkiä vetäytyi leveään,\ntyhmänsekaiseen irvistykseen, joka paljasti aukon hänen hampaissaan.\nDenisof hymähti ja Petja purskahti iloiseen nauruun, johon yhtyi itse\nTihonkin.\n\n-- Niin, niin, se oli aivan kelvoton, sanoi Tihon. -- Puku oli aivan\npahanpäiväinen, mitä sillä semmoisella miehellä ja päälle päätteeksi\noli töykeä. \"Ohoh\", sanoi se, \"minä olen kenraalin poika enkä lähde!\"\n\n-- Aasi! -- virkkoi Denisof. -- Minun on tarvis tiedustella...\n\n-- Jo minä siltä tiedustelinkin, -- sanoi Tihon. -- Ei sanonut\ntietävänsä paljon mitään. Sanoi olevan paljon heikäläisiä, mutta niistä\nei ole mihinkään, kaikki joutavanpäiväisiä. Ei tarvitse muuta kuin\nsyläistä, sanoi, niin saatte joka sorkan, -- lopetti Tihon iloisesti ja\npäättävästi katsahtaen Denisovin silmiin.\n\n-- Maltahan kun korvennan sinun nahkasi, kyllä sinusta lähtee\nviisastelemisen halu, -- sanoi Denisof ankarasti.\n\n-- Mitäs äkäilemistä tässä on, -- puolustelihe Tihon, -- jottako muka\nen tuntisi ranskalaisia? Kunhan pimenee, tuon minä sinulle vaikka\nkolme, jos tahdot.\n\n-- No, nyt lähdetään, -- sanoi Denisof ja hän ratsasti vahtituvalle\nasti tuikeana ja sanaakaan virkkamatta.\n\nTihon kulki takana ja Petja kuuli, miten kasakat nauroivat hänen\nkanssaan ja irvistelivät hänelle joistain saappaista, jotka hän oli\nviskannut pensaaseen.\n\nKun se nauru, johon Petja oli purskahtanut Tihonin sanojen ja\nirvistyksen johdosta, oli päättynyt ja Petjan päähän oli välähtänyt,\nettä Tihon oli surmannut ranskalaisen, tuli Petjan paha olla. Hän\nkatsahti rumpalipoikaan, jolloin hänen sydäntään oudosti vihlasi. Tätä\noutoa tunnetta kesti vain tuokioisen. Hän tunsi, että hänen täytyi\nnostaa päänsä pystymmä, reipastua ja kysellä kasakkakapteenilta\nmerkitsevän näköisenä huomisesta yrityksestä, jotta hän olisi kyllin\narvokas jäsen olemaan siinä seurassa, johon hän oli liittynyt.\n\nSe upseeri, jonka Denisof oli lähettänyt Dolohovin luo, tuli tiellä\nheitä vastaan ja kertoi, että Dolohof saapuu kohta ja että Dolohovin\npuolesta oli kaikki järjestyksessä.\n\nDenisof tuli yht'äkkiä iloiseksi ja kutsui luokseen Petjan.\n\n-- No, kerroppas nyt minulle itsestäsi, -- sanoi hän.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMoskovasta lähdettyään oli Petja jättänyt vanhempansa ja matkustanut\nrykmenttiinsä, jonka jälkeen hän kohta oli päässyt erään suurta osastoa\nkomentavan kenraalin ordonanssiksi. Siitä hetkestä asti, kun hänet oli\nkorotettu upseeriksi ja varsinkin kun hän oli päässyt toimivaan\narmeijaan, oli hän ollut alituisessa onnen huumeessa siitä, että hän\nnyt oli aikamies ja hän oli myötäänsä jännitetyin mielin koettanut\npitää varansa, ettei vain olisi laiminlyönyt ainoatakaan semmoista\ntilaisuutta, jolloin hän olisi voinut osottaa sankariuttaan. Hän oli\nhyvin onnellinen siitä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut armeijassa,\nmutta samalla hänestä tuntui alituisesti, että juuri siellä, missä hän\nei ollut, tapahtui suurimmat asiat ja sai osottaa sankariutta. Ja tämän\nvuoksi koetti hän jouduttautua sinne, missä hän ei ollut.\n\nKun hänen kenraalinsa 21 p:nä lokakuuta oli lausunut haluavansa\nlähettää jonkun viemään sanaa Denisoville, oli Petja pyytänyt niin\nhartaasti päästä menemään, ettei kenraali ollut voinut kieltää häntä\nlähtemästä. Mutta kun Petja oli lähdössä, muistui kenraalin mieleen\nPetjan ajattelematon teko Vjasman taistelussa, jolloin Petja oli\nratsastanut ranskalaisten luotisateessa ketjuun ja ampunut siellä\npistoolillaan kaksi laukausta, sen sijaan että hänen olisi pitänyt ajaa\ntietä myöten sinne, minne hänet oli käsketty. Tämän johdosta oli\nkenraali kieltänyt Petjaa ottamasta osaa mihinkään Denisovin toimiin.\nTästä syystä olikin Petja punastunut ja joutunut hämilleen Denisovin\nkysyessä häneltä, saiko hän viipyä. Ennen metsän rinteeseen tuloa oli\nPetja ajatellut, että hänen on ehdottomasti täytettävä velvollisuutensa\nja palattava viipymättä takasin. Mutta kun hän näki ranskalaiset, näki\nTihonin ja sai kuulla, että yöllä aivan varmaan tehdään hyökkäys,\npäätti hän itsekseen sillä nuorukaisille ominaisella kerkeydellä, jolla\nhe siirtyvät ajatuksesta toiseen, että hänen kenraalinsa, jota hän\ntähän saakka oli suuresti kunnioittanut, oli kehnopäinen saksalainen,\nvaan että Denisof, kasakkakapteeni ja Tihon olivat oikeita sankaria ja\nettä hänen olisi ollut häpeällistä jättää heidät tukalana hetkenä.\nAlkoi jo hämärtää, kun Denisof, Petja ja kasakkakapteeni saapuivat\nvahtituvalle. Hämärästä häämötti satuloituja hevosia, kasakkoja ja\nhusareja, jotka pystyttivät telttoja metsänaukeamaan ja virittivät\nilmituleen nuotiota eräässä kuopassa, jottei savu olisi ilmaissut\nranskalaisille heidän olinpaikkaansa. Pienen vahtimajan eteisessä\npalotteli eräs kasakka käärityin hihoin lammaslihaa. Majassa oli kolme\nDenisovin joukon upseeria, jotka kyhäsivät pöytää ovesta. Petja oli\nriisunut pukunsa kuivamaan ja auttoi nyt päivällispöydän kuntoon\npanemista.\n\nKymmenen minuutin kuluttua saatiin pöytä valmiiksi. Se katettiin\nliinalla. Pöydällä oli viinaa, rommia, nisuleipää, suolaa ja\nlammaspaistia.\n\nIstuessaan muiden upseerien seurassa ja kiskoessaan rasvaa valuvine\nsormineen tuoksuavaa, rasvaista lammaspaistia oli Petjan vallannut\nlapsellinen riemu ja hän tunsi hellää rakkautta kaikkia kohtaan ja oli\nvarma siitä, että muut tunsivat samallaista rakkautta häntä kohtaan.\n\n-- Mitä arvelette, Vasili Fedorovitsh, -- sanoi hän Denisoville, --\neihän se tee mitään, että jään luoksenne päiväksi? -- Ja vastausta\nodottamatta vastasi hän itse itselleen: -- onhan minun käsketty\nottamaan asioista selko ja sen minä nyt teenkin... Mutta teidän on\npäästettävä minut pahimpaan ... oikeaan ... enkä minä palkinnosta\nvälitä, kunhan vain saan...\n\nPetja puri hammasta ja katsahti ympärilleen pystypäin ja kädellään\nviittoen.\n\n-- Päästettävä pahimpaan... -- toisti Denisof hymähtäen.\n\n-- Minä pyydän pyytämällä, että antaisitte jonkun joukon kokonaan minun\nhoteihini, että saisin komentaa, -- jatkoi Petja, -- eihän se merkitse\nteille mitään. Ah, tahdotteko veitsen? -- sanoi hän upseerille, joka\nhalusi leikata paistia.\n\nHän antoi kääntöpääveitsensä. Upseeri kiitteli veistä.\n\n-- Ottakaa se omaksenne. Minulla on niitä koko joukko... -- sanoi Petja\npunastuen, -- Hyvänen aika! Minähän olen kokonaan unohtanut! --\nhuudahti hän yht'äkkiä. -- Minulla on mainioita rusinoita,\nsiemenettömiä. Meillä on siellä uusi kaupustelija ja sillä on\nerinomaisia tavaroita. Ostin kymmenen naulaa. Minä olen, nähkääs,\ntottunut makeaan. Tahdotteko? -- Ja Petja juoksi eteiseen kasakkansa\nluo ja toi sieltä pusseja, joissa oli viiden naulan verran rusinoita.\n-- Syökää, hyvät herrat, syökää!\n\n-- Ehkä te tahdotte kahvipannun? -- sanoi hän kasakkakapteenille. --\nOstin kaupustelijaltamme mainion kahvipannun. Sillä on kerrassaan\nerinomaista tavaraa! Ja se on rehellinen mies ja sehän on pääasia.\nAivan varmaan lähetän teille pannun. Tahi ehkä teiltä ovat loppuneet\ntuluskivet, sattuuhan sitä. Minulla on niitäkin, minulla on tuolla (hän\nosotti pusseja) sata kappaletta. Ostin ne hyvin huokealla. Ottakaa,\nniin paljon kun tahdotte tahi vaikka kaikkikin...\n\nMutta samassa hän vaikeni ja punastui, sillä hän luuli puhuneensa\nliikoja.\n\nHän rupesi miettimään, oliko hän ehkä tehnyt muitakin tyhmyyksiä ja\nmuistellessaan päivän tapahtumia johtui yht'äkkiä hänen mieleensä\nranskalainen rumpalipoika. \"Hätäkös meillä on, vaan mitenkä lie hänen\nlaitansa? Mihinkä hän onkaan joutunut? Lienevätkö antaneet edes\nruokaakaan? Ovatkohan ne tehneet hänelle pahaa?\" ajatteli hän.\nHuomattuaan, että hän oli puhunut puita heiniä tuluskivistä, rupesi\nhäntä pelottamaan.\n\n\"Olisikohan kysyä?\" ajatteli hän. \"Mutta ne sanoisivat: mitäs lapsi\nlapsesta! Minä näytän huomenna, olenko enää lapsi! Mutta hävettää\nkysyäkin\", ajatteli Petja. \"Vaan samapa se, kysyn kuitenkin!\" ja\nsamassa sanoi hän punastuen ja pelästyneenä katsoen upseereihin, joiden\nhän luuli ottavan pilkaksi hänen sanansa:\n\n-- Saako kutsua sisään sen pojan, joka on otettu vangiksi ja antaa\nhänelle jotain syötävää ... ehkä hän...\n\n-- Tosiaankin, poika parka, -- virkkoi Denisof, joka nähtävästi ei\nhuomannut mitään häpeällistä Petjan ehdotuksessa. -- Käskekää poika\nsisään. Hänen nimensä on Vincent Bosse. Käskekää sisään.\n\n-- Minä menen käskemään, -- sanoi Petja.\n\n-- Mene, mene. Poika pahanen, -- toisti Denisof.\n\nKun Denisof sanoi nämä sanat, seisoi Petja jo kynnyksellä, mutta\nsamassa pujottautui hän upseerien välitse Denisovin luo.\n\n-- Sallikaa minun suudella teitä, rakas ystävä, -- sanoi hän. -- Oo,\nkuinka hyvä, kuinka hyvä te olette!\n\nJa suudeltuaan Denisovia hän juoksi portaille.\n\n-- Bosse! Vincent! -- huusi Petja portailta.\n\n-- Ketä te tahdotte, herra? -- kysyi ääni pimeästä.\n\nPetja vastasi tarvitsevansa sitä ranskalaista poikaa, joka äskettäin\noli otettu vangiksi.\n\n-- Ahaa, Vesenniä! -- toisti kasakka.\n\nKasakat olivat jo muuttaneet pojan nimen Vincentin Vesenniksi ja\nmusikat ja sotamiehet Visenjaksi.[87] Kumpikin muunnos soveltui hyvin\nkuvaamaan pojan keväistä, nuorta ulkomuotoa.\n\n-- Hän oli äsken lämmittelemässä tuolla nuotion ääressä. Visenja hoi,\nVisenja! Vesenni! -- kuului pimeästä miehestä mieheen. -- Se on nasakka\npoika, -- virkkoi Petjan vieressä seisova husari. -- Me syötimme häntä\ntaannoin. Pojalla oli nälkä kuin sudella!\n\nPimeästä kuului askeleita. Rumpalipoika tulla läiskytteli avojaloin\nlätäkköjä myöten oven eteen.\n\n-- _Ah c'est vous_! -- sanoi Petja. -- _Voulez vous manger?\nN'ayez pas peur, on ne vous fera pas de mal_, -- lisäsi hän\nkoskettaen pehmeästi ja ystävällisesti pojan kättä. -- _Entrez,\nentrez_![88]\n\n-- _Merci, monsieur_,[89] -- vastasi rumpali väräjävällä ja\nmelkein lapsen äänellä ja rupesi pyyhkimään likaisia jalkojaan\nkynnykseen.\n\nPetjan mieli teki sanoa paljokin rumpalille, mutta hän ei uskaltanut.\nHän seisoi hetken aikaa pojan vieressä eteisessä, vaan sitte tarttui\npimeässä pojan käteen ja puristi sitä.\n\n-- _Entrez, entrez_, -- toisti Petja hellästi supattaen.\n\n\"Ah, mitä voisin tehdä hänen hyväkseen?\" virkkoi Petja itsekseen, avasi\noven ja laski pojan edellään huoneeseen.\n\nKun poika oli tullut mökkiin, istuutui Petja loitolle hänestä, sillä\nPetjasta tuntui alentavalta kiinittää huomiota poikaan. Sen sijaan\nkopeloi Petja taskustaan rahoja kahden vaiheella, kävisikö laatuun\nantaa niitä pienelle rummuttajalle vai ei.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nRummuttajasta, jolle Denisovin käskystä annettiin viinaa ja\nlammaspaistia ja jonka Denisof käski pukea venäläiseen pukuun\njättääkseen hänet joukkoonsa, kääntyi Petjan huomio Dolohoviin, joka\nnyt saapui mökkiin. Petja oli armeijassa ollessaan kuullut paljon\nkerrottavan Dolohovin tavattomasta urhoudesta ja julmuudesta\nranskalaisia kohtaan ja tämän tähden katsoi Petja hellittämättä\nDolohoviin siitä hetkestä pitäen, kun tämä oli mökkiin tullut. Petjan\nmieli nousi nousemistaan rohkeammaksi ja hän keikisteli myötäänsä\npäätään osottaakseen olevansa kyllin arvokas Dolohovinkin laisen\nmiehen seurassa.\n\nDolohovin ulkoasu hämmästytti Petjaa komeudellaan.\n\nDenisovin pukuna oli aina kasakkatakki, hän piti partaa ja hänen\nrinnassaan oli Pyhän Ihmeitätekevän Nikolain kuva, jota paitsi hänen\npuhetavassaan ja kaikissa liikkeissään osottautui hänen erikoinen\nolemuksensa. Dolohof sitä vastoin, joka ennen oli Moskovassa pitänyt\npersialaista pukua, oli nyt mitä keikarimaisimman kaartiupseerin\nasussa. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hänen päällään oli\npuuvillaverhoinen kaartilaisen pitkä takki, Yrjön risti napinlävessä ja\npäässä huolellisesti painettu siro lakki. Hän heitti nurkkaan märän\nhuopaviittansa, astui Denisovin luo ja rupesi ketään tervehtimättä\nkyselemään, millä kannalla asiat olivat. Denisof kertoi hänelle\nsuurempien joukkojen aikeista siepata heidän kuormastonsa, Petjan\nlähettämisestä ja siitä, mitä hän oli vastannut kummallekin\nkenraalille. Lopuksi kertoi Denisof kaiken sen, minkä tiesi\nvihollisjoukosta.\n\n-- Hyvä on, mutta täytyy saada selville, mitä väkeä vihollinen on ja\npaljoko niitä on, -- huomautti Dolohof. -- Sen vuoksi on lähdettävä\ntiedustelemaan. Kun ei tiedetä varmaan, kuinka paljon vihollisia on, ei\numpimähkään voi lähteä semmoiselle retkelle. Minun tapani on toimia\nsäntillisesti. Eikö kuka teistä tahtoisi lähteä minun kanssani heidän\nleiriinsä. Minulla on tarvittavat puvut.\n\n-- Minä, minä!... Minä lähden kanssanne! -- huudahti Petja.\n\n-- Sinun ei tarvitse ollenkaan lähteä, -- sanoi Denisof ja lisäsi\nDolohoville: -- häntä minä en laske ensinkään.\n\n-- Sepä ihmeellistä! -- huudahti Petja. -- Miksi minä en saisi\nlähteä?...\n\n-- Siksi, ettei sinua siellä tarvita.\n\n-- Olkoon miten tahansa, mutta ... mutta ... minä lähden ja sillä hyvä.\nOtattehan te minut? -- sanoi hän Dolohoville.\n\n-- Miksikäs en? ... -- vastasi Dolohof hajamielisesti katsellen\nranskalaisen pojan kasvoihin. -- Kauvanko sinulla on ollut tämä\npuitukka? -- kysyi hän Denisovilta.\n\n-- Vasta aamusta saakka, hän ei kuitenkaan tiedä mitään. Olen jättänyt\nhänet luokseni.\n\n-- Mihinkäs sinä ne muut panet? -- kysyi Dolohof.\n\n-- Mihinkäkö panen? Minä lähetän ne pois kuittia vastaan! -- kivahti\nyht'äkkiä Denisof punastuen. -- Minä uskallan sanoa peittelemättä,\nettei minun omallatunnollani ole yhdenkään ihmisen henkeä. Paljoa\nhelpompi on lähettää 30 tai 300 miestä vartioituina kaupunkiin, kuin\nruveta, totta puhuen, ryvettämään sotilaskunniaansa.\n\n-- Tuollainen lapsellinen puhe sopii paljoa paremmin tuolle nuorelle\nkreiville, joka on vasta 16 vanha, mutta ei sinunlaisellesi\npartasuulle, -- sanoi Dolohof kylmän ivallisesti.\n\n-- Enhän minä ole sanonut mitään muuta, kuin että lähden kaiken mokomin\nmukaanne, -- huomautti Petja arasti.\n\n-- Minulle ja sinulle, veliseni, eivät enää sovi mokomat vehkeet, --\njatkoi Dolohof, jota näytti erityisesti huvittavan puhua asiasta, joka\närsytti Denisovia. -- Miksi esimerkiksi olet ottanut tuon pojan? --\nsanoi hän päätään nyökyttäen. -- Siksikö, että sinun on häntä sääli?\nKyllä ne sinun lähetyksesi kuittia vastaan tunnetaan. Kun sinä lähetät\nsata vankia, tulee perille kolmekymmentä. Muut kuolevat nälkään tai\nkolhivat saattomiehet heidät hengiltä. Eikö ole yhtä hyvä olla niitä\nottamatta?\n\nKasakkakapteeni nyökytti välkkyvät silmät sirhallaan hyväksyvästi\npäätään.\n\n-- Asia ei liikuta minua ollenkaan eikä siihen kannata hukata sanoja.\nSinä sanot, että kuolevat. Kuolkoot, minun syyni ei se ainakaan ole.\n\nDolohof purskahti nauruun.\n\n-- Eikö heitä sitte ole käsketty senkin seitsemän kertaa ottamaan\nkiinni meitä? Ja kun saavat kiinni, ei siinä auta enemmän sinun kuin\nminunkaan ritarillisuuteni -- naru kaulaan ja sillä hyvä. -- Hän oli\nhetkisen vaiti. -- Mutta nyt täytyy ruveta käsiksi toimeen. Käskekää\nminun kasakkani tänne tavaroineen. Minulla on siellä kaksi ranskalaista\nunivormua. No, lähdettekö kanssani? -- kysyi hän Petjalta.\n\n-- Minäkö? Tietysti, tietysti, -- huudahti Petja punastuen melkein\nkyyneliin saakka ja katsoi Denisoviin.\n\nDolohovin ja Denisovin kiistellessä siitä, miten vankeja on kohdeltava,\njoutui Petja taas ymmälle, sillä hän ei päässyt oikein perille, mistä\nhe olivat puhelleet. \"Jos tunnetut aikamiehet ajattelevat sillä\ntavalla, niin on se kai oikein ja hyvin\", ajatteli hän. \"Älköön vain\nDenisof luulkokaan, että minä tottelen häntä ja että hänellä on valta\nkomentaa minua. Lähden vaikka mikä olisi Dolohovin kera ranskalaisten\nleiriin!\"\n\nKaikkiin Denisovin pyytelyihin olla lähtemättä vastasi Petja, että\nhänkin oli tottunut tekemään kaikki säntillisesti eikä umpimähkään\narviokaupalla ja ettei hän välitä vaarasta mitään.\n\n-- Sillä, nähkääs, onhan se selvä juttu, että jollei tiedä tarkkaan\nniiden lukumäärää ... saattaa se maksaa monen sadan hengen ja paljokos\nmeitä täällä on. Toisekseen tekee minun mieleni hyvin kovasti ja minä\nlähden kun lähdenkin. Älkää minua siis estelkö, se vain pahentaisi\nasian, -- puheli Petja.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPukeuduttuaan ranskalaisiin pukuihin läksivät Petja ja Dolohof\nratsastamaan samalle paikalle metsän rinteeseen, josta Denisof oli\nsilmäillyt ranskalaisten leiriä. Oli pilkkosen pimeä, kun he pääsivät\nmetsästä ja laskeutuivat notkoon. Dolohof käski saattamassa olleiden\nkasakoiden jäädä tähän, vaan itse hän jatkoi ravakkaa ravia tietä\nmyöten sillalle päin. Petja, joka oli kivettymäisillään jännityksestä,\nratsasti hänen rinnallaan.\n\n-- Jos joudumme kiinni, en elävänä antaudu, minulla on pistooli, --\nsupatti Petja.\n\n-- Älä puhu venäjää, -- supatti Dolohof nopeasti ja samassa hetkessä\nkuului pimeästä \"_qui vive_?\"[90] ja pyssyn ratinaa.\n\nVeri tulvahti Petjan kasvoille ja hän tarttui pistooliinsa.\n\n-- _Lanciers du 6-me_,[91] -- sanoi Dolohof hevosen vauhtia\nhillitsemättä enemmän kuin lisäämättäkään.\n\nVahtisotamiehen musta vartalo häämötti sillalla.\n\n-- _Mot d'ordre_?[92]\n\nDolohof pidätti hevosensa käyntiin.\n\n-- _Dites donc, le colonel Gérard est ici_?[93] -- kysyi hän.\n\n-- _Mot d'ordre_?[94] -- vaati vahtisotamies kysymykseen\nvastaamatta ja salpasi tien.\n\n-- _Quand un officier fait sa ronde, les sentinelles ne demandent\npasle mot d'ordre_... -- kivahti Dolohof yht'äkkiä tuimistuen ja\nkannusti hevosensa suoraan sotamiestä kohti. -- _Je vous demande, si\nle colonel est ici_?[95]\n\nJa odottamatta vastausta vahtisotamieheltä, joka väistyi tieltä, läksi\nDolohof ajamaan käyden mäkeä ylös.\n\nKun Dolohof huomasi erään miehen mustan varjon kulkevan tien poikki,\npysähdytti Dolohof miehen ja kysyi, missä oli komentaja ja upseerit.\nMies, jolla oli säkki olalla ja joka oli sotamies, pysähtyi, astui\naivan Dolohovin ratsun viereen, taputti sitä kädellään ja kertoi\navomielisesti ja ystävällisesti, että komentaja ja upseerit olivat\nmäellä oikealla kädellä herraskartanon pihalla.\n\nRatsastettuaan vielä jonkun matkaa tietä myöten, jonka kummaltakin\npuolen kuului puheen sorinaa nuotioiden ympäriltä, ajoi Dolohof\nherraskartanon pihaan. Täällä hän laskeutui hevosen selästä ja meni\nerään leimuavan nuotion luo, jonka ympärillä istui muutamia miehiä\nkovaäänisesti keskustellen. Tulella oli kiehumassa jotain kattilassa,\njota eräs sotamies polvillaan ja kasvot tulesta punaisina hämmensi\nlatasimella.\n\n-- _Oh, c'est un dur à cuire_,[96] -- virkkoi eräs upseereista,\njotka istuivat pimennossa toisella puolen nuotiota.\n\n-- _Il les fera marcher les lapins_,[97] -- vastasi eräs toinen\nnauraen.\n\nKumpikin vaikeni ja rupesi katsomaan pimeästä kuuluviin Dolohovin ja\nPetjan askeliin päin, kun nämä hevosiaan taluttaen astuivat nuotiota\nkohti.\n\n-- _Bonjour, messieurs_![98] -- lausui Dolohof kovalla ja selvällä\näänellä.\n\nUpseerit nousivat pystyyn nuotion takana ja eräs kookas, pitkäkaulainen\nupseeri kiersi nuotion ympäri Dolohovin luo.\n\n-- _C'est vous, Clément_? -- kysyi hän. -- _Dou,\ndiable_...[99] -- mutta häneltä jäi lause kesken, kun hän samassa\nhuomasi erehtyneensä. Hieman naamaansa rypistäen tervehti hän sitte\nDolohovia tuntemattomana henkilönä ja kysyi, miten hän voisi osottaa\npalvelustaan.\n\nDolohof kertoi olevansa tovereineen matkalla rykmenttiinsä ja kysyi\nkaikkiin upseereihin kääntyen, eivätkö he tietäisi jotain 6:sta\nrykmentistä. Kukaan ei tiennyt mitään. Petjasta näytti, että\nranskalaiset upseerit rupesivat tarkastamaan häntä ja Dolohovia karsain\nja epäilevin katsein. Muutamaan tuokioon ei kukaan virkkanut mitään.\n\n-- _Si vous comptez sur la soupe du soir, vous venez trop\ntard_,[100] -- kuului nuotion takaa eräs naurun sekainen ääni.\n\nDolohof vastasi, että he ovat kylläiset ja että heidän on vielä tänä\nyönä jatkettava matkaa.\n\nHän antoi hevoset kattilaa hämmentävän sotamiehen hoteihin ja laskeutui\nkyyrylleen nuotion ääreen pitkäkaulaisen upseerin viereen. Tämä upseeri\nkatsoi hetkeksikään silmiään hellittämättä Dolohoviin ja kysyi vielä\nkerran, mistä rykmentistä hän oli. Dolohof ei vastannut, koska ei ollut\nkuulevinaan kysymystä, vaan rupesi taskusta ottamaansa ranskalaista\npiipun nysää sytytellen kysymään upseereilta, näinköhän kasakoista\nolisi suurtakin haittaa matkalla tästä edelleen.\n\n-- _Les brigands sont partout_,[101] -- vastasi eräs upseeri\nnuotion takaa.\n\nDolohof sanoi, että kasakat ovat vaarallisia sellaisille jälelle\njääneille kuin hän ja hänen toverinsa olivat, mutta etteivät kasakat\nvarmaankaan uskaltaisi suurten osastojen kimppuun, lisäsi hän\nkysyvästi.\n\nKukaan ei vastannut mitään.\n\n\"Eikö hän viimeinkään lähde?\" ajatteli Petja joka hetki seisoessaan\nnuotion edessä ja kuunnellessaan Dolohovin puhetta.\n\nMutta Dolohof alotti taas uudelleen keskustelun ja rupesi\nkainostelematta tiedustelemaan, paljoko ranskalaisilla oli väkeä\npataljoonassa, paljoko oli pataljoonia ja paljoko vankia. Puhuessaan\nosaston mukana olevista sotavangeista virkkoi Dolohof:\n\n-- _La vilaine affaire de trainer ces cadavres après soi. Vaudrait\nmieux fusiller cette canaille_,[102] -- ja hän purskahti niin\nväkevään omituiseen nauruun, että Petjaa pelotti, että ranskalaiset\nheti oivaltaisivat petoksen. Petja astui tahtomattaan askeleen\ntakaperin.\n\nKukaan ei virkkanut sanaakaan Dolohovin nauruun. Eräs upseeri, jota ei\nnäkynyt (hän oli pitkällään sinelli korvissa), kohottautui supattamaan\njotain toverilleen. Dolohof nousi ja kutsui sotamiestä, jonka hoteihin\noli jätetty hevoset.\n\n\"Näinköhän tuovat hevoset?\" ajatteli Petja vaistomaisesti läheten\nDolohovia.\n\nHevoset tuotiin.\n\n-- _Bonjour, messieurs_, -- sanoi Dolohof.\n\nPetja aikoi sanoa _bonsoir_, vaan hän ei saanut ääntäkään\nsuustaan. Ranskalaiset upseerit supattelivat yhä keskenään. Dolohovilta\nmeni hyvän aikaa, ennen kuin hän pääsi hevosen selkään, koska se ei\npysynyt asemillaan. Sitte ajoi hän käyden pihasta ulos. Petja ratsasti\nhänen rinnallaan ja vaikka hänen mielensä kovasti teki, ei hän\nkuitenkaan uskaltanut katsahtaa taakseen nähdäkseen, juoksivatko\nranskalaiset heidän jälessään vai ei.\n\nPäästyään maantielle ei Dolohof lähtenyt samanne päin, josta he olivat\ntulleet, vaan pitkin kylää. Eräässä kohden hän pysähtyi kuuntelemaan.\n\"Kuuletko?\" sanoi hän. Petja tunsi venäläisten puheen ääniä ja näki\nnuotioiden ympärillä venäläisten vankien tummia haamuja. Hetkisen\nkuluttua he läksivät ajamaan sillalle päin, sivuuttivat\nvahtisotamiehen, joka ääneti ja synkkänä käveli sillalla, ja tulivat\nnotkoon, jossa kasakat odottivat.\n\n-- No, hyvästi nyt. Sano Denisoville, että hän on valmis aamun\nvaletessa ensimäisen laukauksen pamahdettua, -- sanoi Dolohof ja aikoi\nlähteä, mutta Petja tarttui hänen käteensä.\n\n-- Ei! -- huudahti hän. -- Te olette suuri sankari. Ah, miten mainiota,\nmiten suuremmoista! Minä rakastan teitä suuresti.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, -- vastasi Dolohof.\n\nMutta Petja ei laskenut häntä menemään ja pimeässä erotti Dolohof, että\nPetja kumartui häneen päin suudellakseen häntä. Dolohof suuteli Petjaa,\nnaurahti, käänsi hevosensa ja katosi pimeyteen.\n\n\n\n\nX.\n\n\nVahtituvalle palattuaan tapasi Petja Denisovin. Tämä oli odottanut\nPetjaa levottomana, hädissään ja suuttuneena itseensä, että oli\nlaskenut Petjan menemään.\n\n-- Jumalan kiitos! -- huudahti hän. -- No, Jumalan kiitos! -- toisti\nhän moneen kertaan kuunnellessaan Petjan innostunutta kertomusta. --\nLempo sinut periköön! Sinun tähtesi en ole saanut unentäyttä silmääni!\n-- virkkoi Denisof. -- No, Jumalan kiitos, käy nyt makaamaan. Aamuun\nsaakka ehdimme vielä nukahtaa.\n\n-- Eihän toki, -- sanoi Petja, -- minua ei vielä nukuta. Ja toisekseen\non minun laitani niin, että jos pääsen uneen, en voi enää herätä. Sitä\npaitsi en ole koskaan tottunut nukkumaan taistelun edellisenä yönä.\nPetja istui hetken aikaa mökissä muistellen riemumielin äskeisen\nseikkailun yksityiskohtia ja elävästi kuvitellen mielessään, mitä\nhuomenna tapahtuisi. Huomattuaan, että Denisof oli nukahtanut, hän\nläksi ulos.\n\nUlkona oli vielä pilkkopimeä. Sade oli tauonnut, ainoastaan puista\nputoili harvakseen pisaroita. Vähän matkan päässä mökistä häämötti\nkasakkojen telttien ja toisiinsa sidottujen hevosten tummia piirteitä.\nMökin takaa näkyi kahdet kuormarattaat, joiden luona seisoi hevosia ja\nkuopasta hohti hiipuvan nuotion punerrus. Kaikki kasakat ja husarit\neivät nukkuneet, sieltä täältä kuului matalia, supatuksen kaltaisia\nääniä, joita säestivät putoilevien pisaroiden pärskeet ja hevosten\npureskelemisen ratina.\n\nKun Petja oli tullut ulos, katseli hän ympärilleen pimeyteen ja meni\nkuormarattaiden luo. Näiden alta kuului jonkun kuorsausta, ympärillä\nseisoi kauroja rouskutellen useita satuloituja hevosia. Petja erotti\noman ratsunsa, jota hän sanoi Karabahiksi ja joka oli vähä-venäläinen\njuoksija.\n\n-- No, Karabah, huomenna saamme tekemistä, -- sanoi hän silittäen sen\nkuonoa ja suudellen sitä.\n\n-- No, barin, ettekö nuku? -- kysyi kuorman alla oleva kasakka.\n\n-- En, aa ... Lihatshof, sehän sinun nimesi taisi olla. Olen vast'ikään\ntullut. Me kävimme ranskalaisten leirissä.\n\nJa Petja kertoi juurta jaksain kasakalle sekä retken vaiheet että syyn\nsiihen, miksi hän oli käynyt ja miksi hän on sitä mieltä, että on\nparempi panna henkensä vaaraan, kuin ryhtyä tekoon umpimähkään.\n\n-- Menisitte makaamaan, -- virkkoi kasakka.\n\n-- Ei, olen tottunut valvomaan, -- vastasi Petja. -- Onkos teillä vielä\npistooleissa piitä. Minulla on niitä mukanani. Jos tahdot, niin saat.\n\nKasakka kurotti päätään kuorman alta nähdäkseen paremmin Petjan.\n\n-- Minä kysyin siksi, että tapani on tehdä kaikki säntillisesti, --\njatkoi Petja. -- Monet eivät pidä varaansa ajoissa ja saavat sitä\njälestäpäin katua. Minä en semmoisesta pidä.\n\n-- Selvähän se on, -- sanoi kasakka.\n\n-- Vielä yksi asia, voisitko sinä, veliseni, terottaa miekkani, se on\ntyl... -- mutta samassa Petja vaikeni, kun hän huomasi valehtelevansa,\nsillä miekkaa ei oltu koskaan hijottu. -- Voisitko tehdä sen?\n\n-- Miksikäs ei, saapi kyllä.\n\nLihatshof nousi ylös, kaiveli tavaramyttyjä ja kohta kuuli Petja\nteräksisen miekan ja kovasimen kilisevää ääntä, Petja nousi kuorman\nlaidalle, kasakka hijoi miekkaa kuorman alla.\n\n-- Nukkuvatko miehet? -- kysyi Petja.\n\n-- Kuka nukkuu, kuka ei.\n\n-- Entäs poika?\n\n-- Vesennikö? Hän käpertyi tuonne tuvan eteiseen ja nukkuu pelosta.\n\nPetja oli kotvan aikaa ääneti kuunnellen kovasimen ääntä. Pimeydestä\nkuului läheneviä askeleita ja kohta näyttäytyi musta vartalo.\n\n-- Mitä sinä terotat? -- kysyi mies, joka oli tullut kuorman luo.\n\n-- Terotan barinin miekkaa.\n\n-- Se on hyvä asia, -- virkkoi mies, joka näytti Petjasta husarilta. --\nEikös tänne teille jäänyt eräs haarikka.\n\n-- Tuossa on pyörän vieressä.\n\nHusari otti haarikan.\n\n-- Eiköhän jo kohta alkane valetakin, -- virkkoi hän haukotellen ja\npoistui.\n\nPetjan olisi pitänyt tietää, että hän on metsässä Denisovin\npartiojoukossa virstan päässä maantiestä, että hän istuu kuormalla,\njoka oli anastettu ranskalaisilta ja jonka viereen oli sidottu hevosia,\nettä hänen allaan istuu kasakka Lihatshof ja terottaa hänen miekkaansa,\nettä suuri, musta pilkku oikealla oli vahtitupa ja punainen, kirkas\npilkku alhaalla vasemmalla oli sammuva hiillos, että mies, joka oli\nkäynyt hakemassa haarikkaa, oli ollut husari, jonka mieli oli tehnyt\njuoda, -- mutta hän ei tiennyt tästä mitään eikä tahtonutkaan tietää.\nHän oli lumotussa valtakunnassa, jossa ei mikään ollut todellisuuden\nkaltaista. Suuri musta pilkku taisi todellakin olla vahtitupa, mutta se\nvoi myöskin olla rotkon suu, joka vei syvälle maan uumeniin. Punainen\npilkku taisi olla tuli, mutta se taisi myöskin olla jättiläishirviön\nsilmä. Mahdollista, että hän tosiaankin istui kuormalla, mutta yhtä\nmahdollista oli, että hän istuikin niin kauhean korkeassa tornissa,\nettä jos sieltä putoaisi, niin lentäisi maahan kokonaisen päivän,\nkokonaisen kuukauden, lentäisi lentämistään eikä koskaan pääsisi\nperille. Mahdollista, että kuorman alla istui vain kasakka Lihatshof,\nmutta hyvin mahdollista oli myöskin, että istuja oli maailman parhain,\nurhoollisin, ihmeellisin ja oivallisin mies, josta kukaan ei tiennyt\nmitään. Mahdollista, että husari tosiaankin oli käynyt kuorman luona ja\nmennyt hakemaan vettä, mutta yhtä hyvin oli hän vast'ikään kadonnut\nnäkyvistä ja kadonnut kokonaan eikä häntä ollut ollutkaan.\n\nNäkipä Petja nyt mitä tahansa, ei mikään häntä ihmetyttänyt. Hän oli\nlumotussa valtakunnassa, jossa kaikki oli mahdollista.\n\nHän katsoi taivaalle, sekin oli yhtä lumottu kuin maa. Taivas alkoi\nseestyä, puiden latvojen yllä kiisi pilviä, joiden kätköistä paljastui\ntähtiä. Toisinaan tuntui, että pilvet kiitäessään aukoivat taivaalle\nmustia pälviä, vaan toisinaan tuntui, että nuo mustat pälvet olivat\npilviä. Toisinaan tuntui, että taivaan laki oli huimaavan korkealla,\nvaan toisinaan tuntui se laskeutuvan niin alas, että kädellä olisi\nvoinut siihen koskettaa.\n\nPetjan silmät sulkeutuivat ja hän alkoi vaappua.\n\nSadepisaroita putoili tuontuostakin. Kuului hiljaista puheen sorinaa.\nHevoset rauskuttivat kaurojaan ja härskivät keskenään. Joku kuorsasi.\n\n\"Kilik-lik-kilik-lik...\" kuului kovasimen kilke ja yht'äkkiä kuuli\nPetja suloista soittoa ... orkesteri soitti jotain tuntematonta,\njuhlallisen huumaavaa hymniä. Petja oli musikaalinen samoin kuin\nNatashakin, mutta musikaalisempi kuin Nikolai. Hän ei kuitenkaan ollut\nkoskaan harjottanut soittoa eikä ajatellutkaan ruveta harjottamaan. Sen\nvuoksi tuntuivat hänestä nämä säveleet, jotka yht'äkkiä olivat alkaneet\ntulvia hänen korviinsa, erityisen tuoreilta ja viehkeiltä. Soitto\nkasvoi yhä äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi. Säveleet paisuivat,\nvirtasivat soittimelta toiselle. Oli menossa niin kutsuttu fuga,\nvaikkei Petjalla ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä fuga oli.\nKukin soitin, joka oli milloin viulun, milloin torven näköinen,\nkummutteli omaa säveltään, mutta paljoa soinnukkaammin ja puhtaammin\nkuin viulut ja torvet. Soitin ei ehtinyt säveltään päähän, kun se suli\ntoiseen melkein samallaiseen, kiehtyi kolmanteen ja neljänteen, nämä\nyhtyivät kaikki kuoroon, kunnes taas karkasivat erilleen ja sitte\nuudelleen yhtyivät milloin juhlallisen hartaaksi kuorovirraksi, milloin\nhäikäisevän loistavaksi voittohymniksi.\n\n\"Tosiaankin, minähän vain uneksin\", sanoi Petja itselleen nyykähtäen\neteenpäin. \"Säveleet soivat vain korvissani. Ehkä se onkin minun\norkesterini. Alkakaa uudelleen! Hei, orkesteri! Uudestaan!...\"\n\nHän sulki silmänsä. Ja eri tahoilta, ikään kuin jostain kaukaa alkoi\ntaasen soida samoja säveliä, jotka vuoroin soivat hajallaan, vuoroin\ntaas tulvahtivat samaksi ihanaksi juhlahymniksi, \"Ah, tämä on\ntaivaallista! Ja sitä tulee niin paljon kuin tahdon!\" sanoi Petja\nitselleen ja hän koetti johtaa tuota suuremmoista orkesteria.\n\n\"Hiljemmin, hiljemmin, vaimentukaa nyt.\" Ja säveleet tottelivat häntä.\n\"Nyt voimakkaammin, iloisesti! Vielä iloisemmin!\" Ja kaukaa syvyyden\nkätköstä vyöryi voimakkaita, juhlallisia ääniä. \"Kaikki yhdessä!\" käski\nPetja. Ja ensin kaikui kaukaa miesten ääniä, sitte naisten. Äänten\nvoima paisui tasaisesti ja juhlallisesti valtavaksi kuoroksi. Petjan\nvaltasi kammo ja riemu kuunnellessaan sävelvirtojen ihanaa pauhua.\n\nLaulu humisi ylpeän voitonriemukkaana marssina, vesipisaroita putoili,\n\"kilk-lik-lik\" kiikkui miekka ja taas alkoi kuulua hevosten härskettä\nja hirnuntaa, joka ei häirinnyt laulua, vain sointui säveliin.\n\nPetja ei tiennyt, kauanko tätä kesti, sillä se tuotti hänelle\nsuuremmoista nautintoa ja ihastusta ja hän pahotteli, ettei ollut\nketään, jolle hän olisi voinut ihastustaan kertoa. Hänet herätti\nLihatshovin ystävällinen ääni.\n\n-- Nyt se on hiottu, barin. Ranskalaisen halkasee sillä kahtia.\n\nPetja heräsi.\n\n-- Ka, päivä valkenee, tosiaankin! -- huudahti hän.\n\nEnnen näkymättömät hevoset näkyivät nyt hännän päitä myöten ja\nalastomien oksien lomista pilkisti vetistä valoa. Petja puistalsihe,\nhypähti maahan, otti taskustaan ruplan ja antoi sen Lihatshoville.\nPetja heilautti miekkaansa koettaakseen sitä ja pisti sen sitte\nhuotraan. Kasakat päästivät hevosia siteistä ja tiukkasivat\nsatulavöitä.\n\n-- Tuolla tulee päällikkö, -- sanoi Lihatshof.\n\nVahtituvasta tuli Denisof, huusi Petjaa ja käski laittautumaan lähtöön.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nHevoset laitettiin hämärässä yks kaks kuntoon ja kaikki järjestyivät\npaikoilleen. Denisof seisoi vahtituvan luona ja antoi viimeisiä\nmääräyksiä. Jalkaväki läksi edelle ja katosi kohta näkyvistä puiden taa\naamu-usvaan. Kasakkakapteeni antoi joitain käskyjä kasakoille. Petja\npiti hevostaan suitsista ja odotti kärsimättömästi käskyä nousta\nselkään. Hänen kylmällä vedellä pestyillä kasvoillaan ja varsinkin\nsilmissä hehkui kummallinen tuli, kylmiä väreitä kareili selässä ja\nkoko ruumiissa tuntui nopeaa, tasaista vavahtelemista.\n\n-- No, onko teillä kaikki valmista? -- kysyi Denisof. -- Hevonen tänne.\n\nHevonen tuotiin. Denisof suuttui eräälle kasakalle siitä, että tämä oli\njättänyt satulavyön löyhäksi, haukkui häntä ja nousi ratsulleen. Petja\ntarttui jalustimeen. Hänen hevosensa hotasi tapansa mukaan purrakseen\nhäntä jalasta, mutta Petja kiepsahti ketterästi satulaan, kääntyi\nmuutaman kerran katsomaan liikkeelle lähteneisiin husareihin ja ajoi\nDenisovin luo.\n\n-- Vasili Fedorovitsh, antakaa minulle joku määrätty tehtävä?\nAnnattehan vai mitä? -- pyysi Petja.\n\nDenisof näytti kokonaan unohtaneen Petjan olemassaolon. Hän katsahti\nPetjaan.\n\n-- Minä pyydän sinulta ainoastaan sitä, -- sanoi Denisof tuikeasti, --\nettä tottelisit minua etkä työntäytyisi mihinkään omin päin.\n\nKoko matkan ajan ei Denisof virkkanut Petjalle sanaakaan. Kun he olivat\ntulleet metsän laitaan, alkoi alhaalla laaksossakin valeta. Denisof\nkeskusteli jotain supattamalla kasakkakapteenin kanssa, jonka jälkeen\nkasakat alkoivat ajaa Petjan ja Denisovin ohi. Kun kaikki olivat heidät\nsivuttaneet, läksi Denisof ajamaan alas rinnettä. Hevoset laskeutuivat\ntakajaloillaan pidätellen ja luisuen rinnettä alas notkoon miehet\nselässä. Petja ajoi Denisovin rinnalla. Kylmät väreet hänen ruumiissaan\nyltymistään yltyivät. Päivä valkeni ehtimiseen ja ainoastaan\nkaukaisimmat esineet olivat sumun kätkössä. Päästyään alas ja\nkatsahdettuaan taakseen viittasi Denisof päällään vieressään seisovalle\nkasakalle.\n\n-- Merkkilaukaus! -- virkkoi hän.\n\nKasakka nosti kätensä, pamahti laukaus. Samassa silmänräpäyksessä alkoi\nkuulua etupuolelta nelistämään lähteneiden hevosten jalkojen töminää,\nhuutoja eri tahoilta ja uusia laukauksia.\n\nSamassa tuokiossa, kun oli alkanut kaikua huutoa ja töminää, sivalsi\nPetja hevostaan, laski ohjat valtoimilleen ja läksi Denisovin huudoista\nvälittämättä kiitämään eteenpäin. Petjasta oli tuntunut, että sinä\nhetkenä, jolloin laukaus oli kajahtanut, oli yht'äkkiä käynyt valkeaksi\nkuin sydänpäivällä. Petja läheni siltaa. Hänen edellään ratsasti\nkasakoita. Sillalla työkkäsi hän syrjään erään jälelle jääneen kasakan\nja kiidätti edelleen. Hänen editseen juoksi tien poikki oikealta\nvasemmalle joitain miehiä, luultavasti ranskalaisia. Yksi kaatui likaan\nPetjan hevosen jalkoihin.\n\nErään mökin luona tungeskeli kasakoita jotain tehden. Joukon keskeltä\nkuului kauhea huuto. Petja nelisti joukon luo ja näki ensimäiseksi\nkalpeakasvoisen ranskalaisen, jonka alaleuka tärisi ja joka oli\ntarttunut häntä kohden ojennetun peitsen varteen. -- Hurraa!...\nPojat ... meikäläiset ... -- huusi Petja, kannusti huohottavaa ratsuaan\nja lennätti edelleen kylätietä.\n\nEtupuolelta kuului laukauksia. Kasakat, husarit ja venäläiset ryysyiset\nsotavangit, jotka olivat juosseet ryntääjiä vastaan tien kummaltakin\npuolen, huusivat ja hälisivät kovalla äänellä. Eräs urhea, punakka,\nsinisessä sinellissä oleva ranskalainen torjui lakittomin päin ja\nkasvot tuikeina pistimellään husarien iskuja. Kun Petja ehti paikalle,\noli ranskalainen jo kaatunut. \"Taasen myöhästyin\", välähti Petjan\npäässä ja hän nelisti sinne, mistä kuului tiheää ammuntaa.\nAmmunta kuului sen herrastalon pihalta, jossa hän oli viime yönä\nkäynyt Dolohovin kanssa. Ranskalaiset olivat asettuneet sinne\npuolustusasentoon aidan taa tiheäpensaiseen puutarhaan ja ammuskelivat\nkasakoita, joita tungeskeli portilla. Petja huomasi portille ajaessaan\nruudinsavun seasta Dolohovin, joka kasvot kalpean vihertävinä huusi\njotain miehille. \"Saartoon! Jalkaväkeä on odotettava!\" huusi hän juuri\nsilloin, kun Petja ajoi hänen luokseen.\n\n-- Odotettava?... Hurraa! -- kiljui Petja ja läksi samassa tuokiossa\nlennättämään sinne, josta kuului laukauksia ja jossa oli sakeinna\nruudin savua.\n\nPamahti yhteislaukaus, luodit vinkuivat ja iskivät johonkin. Kasakat ja\nDolohof ratsastivat Petjan jälestä portista sisään. Muutamat\nranskalaisista viskoivat aaltoavassa ruudin savussa aseitaan ja\njuoksivat pensaikosta kasakkoja vastaan, toiset riensivät mäkeä alas\nlammelle. Petja ratsasti hevosellaan pitkin pihaa ohjat valtoiminaan,\nhuitoi kummallisen hätäisesti käsillään ja luisui luisumistaan toiselle\npuolelle satulaa. Hänen hevosensa, joka oli törmännyt erään nuotion\nhehkuvaan hiillokseen, pysähtyi yht'äkkiä, jolloin Petja putosi\nraskaasti märkään maahan. Kasakat näkivät, miten hänen jalkansa ja\nkätensä kiivaasti nytkähtelivät, mutta pää pysyi liikkumattomana. Luoti\noli lävistänyt hänen päänsä.\n\nEräs vanhempi ranskalainen upseeri tuli kartanon takaa valkea liina\nmiekkaan sidottuna Dolohovin luo ja ilmotti, että he antautuvat.\nVaihdettuaan muutaman sanan ranskalaisen kanssa laskeutui Dolohof\nhevosen selästä ja meni kädet levällään liikkumattomana viruvan Petjan\nluo.\n\n-- Loppunut, -- sanoi hän synkein kasvoin ja meni portista tulevaa\nDenisovia vastaan.\n\n-- Surmattu?! -- huudahti Denisof nähdessään jo matkan päästä sen oudon\nasennon, jossa Petjan ruumis virui.\n\n-- Loppunut, -- toisti Dolohof, jolle tuon sanan lausuminen näytti\ntuottavan mielihyvää ja hän läksi nopeasti vankien luo, joita\nympäröivät ratsuiltaan laskeutuneet kasakat. -- Me jätämme hänet tänne!\n-- huusi hän Denisoville.\n\nDenisof ei vastannut mitään. Hän ajoi Petjan luo, laskeutui satulasta\nja käänsi vapisevin käsin itseensä päin lian ja veren tahrimat Petjan\nkasvot, joilla jo oli kalman leima.\n\n\"Minä pidän makeasta. Mainioita rusinoita, ottakaa kaikki\", muistui\nDenisovin mieleen. Ja kasakat kääntyivät ihmeissään katsomaan, kun he\nkuulivat koiran ulvonnan tapaista ulinaa, joka pusertui Denisovin\nrinnasta hänen yht'äkkiä käännähtäessään ympäri ja mennessään aidan\nviereen, johon hän rajusti tarttui.\n\nNiiden venäläisten vankien joukossa, jotka Denisof ja Dolohof\nvapauttivat, oli myöskin Pierre Besuhof.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nRanskalaiset päälliköt eivät olleet antaneet koko matkan aikana siitä\nvankikunnasta, jossa Pierre oli, mitään uusia määräyksiä Moskovasta\nlähdön jälkeen. Lokakuun 22 p:nä ei vankikunta enää kulkenut niiden\njoukkojen ja kuormien mukana, joiden kera se oli lähtenyt Moskovasta.\nPuolet kuormastosta, jossa oli korppuja ja joka oli kulkenut\nensimäisinä päivinä heidän jälestään, oli joutunut kasakkojen\nsaaliiksi, toinen puoli oli lähtenyt edelle. Jalan kulkevasta\nratsuväestä, joka oli ollut edellä, ei ollut enää jälellä ainoatakaan\nmiestä, kaikki olivat kadonneet. Tykistön sijaan, joka ensimäisinä\npäivinä oli kulkenut edellä, oli tullut westfalilaisten saattaman\nmarsalkka Junotin pitkä tavarakuormasta. Vankien takana tuli ratsuväen\ntarpeita kulettava kuormasto.\n\nVjasmasta saakka kulkivat ranskalaiset joukot, jotka ennen olivat\nmarssineet kolmena kolonnana, yhtenä laumana. Ne epäjärjestyksen\noireet, joita Pierre oli huomannut ensimäisessä levähdyspaikassa\nMoskovasta lähdettyä, olivat nyt kehittyneet huippuunsa.\n\nSen tien varret, jota ranskalaiset kulkivat, olivat täynnä hevosen\nraatoja. Eri joukko-osastoista jälelle jäänyttä ryysyistä väkeä yhtyi\ntuontuostakin kolonnaan, mutta jonkun ajan kuluttua jäi siitä taas\njälelle.\n\nMatkan varrella oli tapahtunut valhehälytyksiä, jolloin saattoväki\nampui, juoksi sikinsokin toinen toistaan sysien, mutta sitte taas\npalasi järjestykseen ja haukkui toinen toistaan turhasta pelosta.\nJoukon kolme osastoa, ratsuväen tarpeiden kuormasto, vangit ja Junotin\nkuormasto muodostivat vielä jonkunlaisen kokonaisuuden, mutta kukin\nniistäkin nopeasti hupeni.\n\nKuormasto, jossa alunpitäen oli ollut 120 kuormaa, oli nyt huvennut 60,\nmuut olivat joutuneet venäläisten käsiin tahi hylätyt. Junotinkin\nkuormastosta oli hylätty ja ryöstetty muutamia kuormia. Kolme kuormaa\nolivat rosvonneet Davoustin armeijakunnasta häipyneet sotamiehet.\nSaksalaisten puheista sai Pierre kuulla, että Davoustin kuormia saattoi\nsuurempi vartiojoukko kuin vankeja ja että yksi heidän tovereistaan,\nsaksalainen sotamies, oli ammuttu itsensä marsalkan käskystä siitä\nsyystä, että sotamieheltä oli tavattu marsalkalle kuuluva hopealusikka.\n\nKaikista enin oli kuitenkin huvennut vankien joukko. Niistä 330\nmiehestä, jotka olivat lähteneet Moskovasta, ei nyt ollut jälellä\nsataakaan. Vangeista oli saattoväelle suurempi vastus kuin ratsuväen\ntarpeista ja Junotin kuormista. Ratsuväen tarpeiden ja Junotin\nlusikkojen käsitettiin kyllä olevan tarpeen, mutta se, että nälkäisten\nja viluisten sotamiesten täytyi vartioida yhtä nälkäisiä ja viluisia\nvenäläisiä, joita paleltui ja uupui tiepuoliin ja joita oli käsketty\nampua, oli sekä käsittämätöntä että vastenmielistä. Mutta saattoväki,\njoka ikään kuin pelkäsi joutuvansa siinä surkeassa asemassaan, jossa se\nitse oli, säälintunteen valtaan vankeja kohtaan, josta seikasta\nsaattoväen oma asema vain olisi pahentunut, kohteli vankeja entistä\ntylymmin ja ankarammin. Dorogobuschissa telkesivät saattosotamiehet\nvangit erääseen talliin ja läksivät itse ryöstämään omia makasiinejaan,\nmutta sillä aikaa kaivautuivat muutamat vangit maan alitse tallista\npois ja karkasivat. Ranskalaiset saivat kuitenkin heidät kiinni ja\nampuivat.\n\nSe Moskovasta lähtiessä toimeenpantu järjestys, että vangittujen\nupseerien oli kulettava erillään sotamiehistä, oli aikoja sitte ollut\nja mennyt. Kaikki, jotka kykenivät kävelemään, marssivat yhdessä ja\nPierre oli jo kolmannen päivämarssin jälkeen liittynyt Karatajeviin ja\nsinipunervaan, vääräkoipiseen koiraan, joka oli valinnut isännäkseen\nKaratajevin.\n\nKolmantena päivänä Moskovasta lähdön jälkeen sai Karatajef saman\nkuumeen, jota hän oli potenut Moskovan sairaalassa ja sikäli kuin hän\nheikkeni, alkoi Pierre karttaa häntä. Jos Pierren joskus piti mennä\nKaratajevin luo, täytyi hänen pakottamalla pakottaa siihen itsensä eikä\nhän tiennyt mistä tämä vastenmielisyys oli häneen tullut. Kun hän\njoskus läheni Karatajevia, kuuli tämän tavallisuuden mukaan hiljaa\nvoihkien laskeutuvan pitkälleen ja tunsi sen katkeran hajun, jota nyt\nKaratajevista levisi entistä enemmän, poistui Pierre heti hänen luotaan\nja unohti hänet ajatuksistaankin.\n\nVankeutensa aikana lautakojussa oli Pierre oivaltanut koko olennollaan\nja elämällään eikä järkensä avulla, että ihminen on luotu onneen,\nettä onni on hänessä itsessään, hänen luonnollisten tarpeidensa\ntyydyttämisessä ja että kaikki onnettomuus tulee liiallisuudesta eikä\nsuinkaan puutteesta. Mutta näinä viimeisinä kolmena viikkona oli hän\nsaavuttanut erään uuden, lohdullisen totuuden, hän oli havainnut, ettei\nmaailmassa ole mitään pelottavaa. Hän oli havainnut, että samoin kuin\nei maailmassa ole semmoista tilaa, jossa ihminen olisi onnellinen ja\ntäysin vapaa, samoin ei ole olemassa semmoistakaan tilaa, jossa hän\nolisi kokonaan onneton tai riippuvainen. Hän oli havainnut, että\nkärsimyksillä on rajansa ja vapaudella rajansa ja että nämä rajat ovat\nhyvin lähellä toisiaan; että se ihminen, joka on kärsinyt siitä, että\nhänen ruusuisella vuoteellaan yksi ruusunlehti on ollut käppyrässä, on\nkärsinyt samalla tavalla, kuin hän kärsi nyt nukkuessaan paljaalla\nmärällä maalla toinen kylki kylmänä toista lämmitellessä ja että hän\npitäessään ahtaita juhlakenkiä oli silloin kärsinyt aivan samalla\ntavalla kuin nytkin kulkiessaan aivan paljain jaloin (hänen jalkineensa\nolivat aikoja sitte kuluneet lopullisesti), jotka olivat kirjavanaan\npaiseita. Hän oli havainnut, että kun hän oli mennyt naimisiin omasta\nmielestään vapaasta tahdosta, ei hän ollut ollut sen vapaampi kuin\nnytkään, jolloin hänet teljettiin yöksi talliin. Kaikesta siitä, jota\nhänkin sittemmin sanoi kärsimykseksi, mutta jota hän silloin ei ollut\nmelkein tuntenutkaan, olivat pahimmat hänen avoimet, murjoutuneet ja\nruvettuneet jalkansa. (Hevosen liha oli maukasta ja ravitsevaa;\nsalpietarin hajuinen ruuti, jota käytettiin suolan asemasta, oli sekin\nmiellyttävää; kylmyys ei ollut vallan suuri ja päivin marssiessa oli\naina helle; öisin paloivat nuotiot; täit, jotka häntä söivät,\nlämmittivät hänen ruumistaan.) Pahimpana rasituksena olivat ensi alussa\njalat.\n\nKun Pierre toisena matkapäivänä tarkasteli nuotion ääressä paiseitaan,\ntuntui hänestä mahdottomalta päästä liikkumaan, mutta kun kaikki muut\nnousivat ylös, läksi hänkin ontumaan, vaan sittemmin, kun hän oli\nlämmennyt, kulki hän kivutta, vaikka jalat illalla näyttivät entistä\npahemmilta. Mutta hän ei katsonut jalkoihinsa ja rupesi ajattelemaan\nmuuta.\n\nNyt vasta käsitti Pierre ihmisessä piilevän elinvoiman ja huomion\nesineen siirtämisen pelastavan voiman, joka on sen varmuusläpän\nkaltainen, joka laskee veturista liian höyryn, niin pian kuin höyryn\npaine nousee määrättyä rajaa suuremmaksi.\n\nPierre ei kuullut eikä nähnytkään, kun jälelle jääviä vankeja\nammuttiin, vaikka jo toista sataa vankia oli tällä tavoin saanut\nsurmansa. Hän ei ajatellut Karatajevia, joka huononi päivä päivältä ja\njoka luultavasti oli kohta joutuva samallaisen kohtalon uhriksi. Vielä\nvähemmin ajatteli Pierre itseään. Kuta tukalammaksi hänen olonsa tuli,\nkuta synkemmältä näytti tulevaisuus, sitä riippumattomammin siitä\nasemasta, jossa hän oli, virtasi hänen mieleensä valoisia ja\nlohduttavia ajatuksia, muistoja ja kuvitelmia.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nLokakuun 22 p:nä nousi Pierre puolenpäivän rinteessä ylös mäkeä\nlikaista, livettävää tietä myöten katsoen jalkoihinsa ja kuopikkaaseen\ntiehen. Toisinaan silmäili hän ympärillään kulkevaa tuttua väkeä, mutta\nsitte taas painui hänen katseensa jalkoihin. Sekä väki että jalat\nolivat hänestä yhtä omaa ja tuttua. Punasinervä, vääräkoipinen koira\nkepelsi huolettomana tien vieressä, nosti silloin tällöin toisen\ntakajalkansa koholle ikään kuin osottaakseen ravakkuuttaan ja\ntyytyväisyyttään, juoksi kolmella jalalla, vaan toisinaan läksi aika\nvauhtia neljällä jalalla ja kiivaasti haukkuen hätyyttämään korppia,\njoita istui raadoilla. Koira oli nyt paljoa iloisempi ja lihavampi kuin\nMoskovassa. Pitkin tien varsia virui kaikenlaista eläinten lihaa,\nihmislihasta hevosen lihaan saakka, mikä minkin verran mädännyttä, ja\nkun sudet eivät uskaltaneet tulla joukkojen tähden raadoille, sai koira\ntyydyttää nälkäänsä minkä mieli teki.\n\nAamusta pitäen oli satanut, ja vaikka usein tuntui, että sade taukoaa\nja taivas seestyy, alkoi sade pienien lomien jälkeen tulvia entistä\nkovemmin. Likomärkä maa ei jaksanut enää imeä vettä, joka juoksi\npuroina tien raitioissa.\n\nPierre kulki tiepuoliin katsellen ja laskien askeleitaan kolmittain,\njolloin hän käänsi sormen koukkuun. Pierre sanoi itsekseen sateelle:\n\"anna tulla, anna tulla niin paljon kuin haluttaa\".\n\nHänestä tuntui, ettei hän ajattele mitään, mutta hänen sielunsa vaelsi\njossain kaukana ja hän mietiskeli jotain tärkeää ja lohdullista. Tämä\njotain oli eräs syvä ja sielukas kohta Karatajevin kertomuksesta\nedellisenä päivänä. Edellisenä iltana oli Pierreä ruvennut\nlevähdyspaikassa vilustamaani kun nuotio oli sammunut ja sen vuoksi hän\noli noussut ja siirtynyt läheisimmän palavan nuotion ääreen. Tämän\nnuotion luona istui Platon sinelli korvissa ja kertoi sotamiehille\nnopealla, miellyttävällä, mutta heikolla ja sairaloisella äänellä\nPierrelle tuttua juttua. Yö oli kallistunut aamupuoleen. Tämä oli se\naika, jolloin Karatajef tavallisesti vapautui joksikuksi aikaa\nkuumeesta ja jolloin hän elostui erittäin virkeäksi. Nuotion luo\ntultuaan, kuultuaan Platonin heikon ja sairaloisen äänen ja nähtyään\nhänen surkeat kasvonsa, joita kirkkaat leimut valaisivat, tunsi Pierre\nyht'äkkiä, että hänen sydäntään vihlasi vastenmielisesti. Hän säpsähti\nsitä, että hänet oli yht'äkkiä vallannut sääli tuota miestä kohtaan ja\nhän aikoi pyörähtää pois, mutta kun muuta nuotiota ei ollut, istuutui\nPierre nuotion viereen koettaen olla katsomatta Platoniin.\n\n-- Kuinka on terveytesi laita? -- kysyi Pierre.\n\n-- Mitäs siitä? Kuka vaivojaan vaikertaa, ei se siitä sen ennemmin\nkuole, -- vastasi Karatajef ja rupesi heti jatkamaan alkamaansa\nkertomusta.\n\n-- Niin, veliseni, -- jatkoi Platon hymy kuihtuneilla, kalpeilla\nkasvoilla ja erityisen iloinen välke silmissä. -- Niin, veliseni...\n\nPierre tunsi tämän jutun jo vanhastaan, sillä Karatajef oli yksistään\nPierrelle kertonut sen ainakin kuuteen kertaan ja joka kerran erityisen\niloisin tuntein. Mutta vaikka Pierre tunsikin jutun juurtajaksain,\nantautui hän kuitenkin sitä kuuntelemaan aivan kuin uutta tarinaa ja se\nhiljainen riemu, jota Karatajef näytti kertoessaan tuntevan, tarttui\nPierreenkin. Juttu oli eräästä vanhasta kauppiaasta, joka oli elänyt\nsovussa ja Jumalan pelossa perheensä kanssa ja joka oli kerran lähtenyt\nerään toverinsa, rikkaan kauppiaan, kanssa Makarjin luo.\n\nKauppiaat olivat jääneet yöksi erääseen majapaikkaan, vaan aamulla oli\nkauppiaan toveri tavattu surmattuna ja ryöstettynä. Verinen veitsi oli\nlöydetty vanhan kauppiaan vuoteesta tyynyn alta. Kauppias oli vedetty\noikeuteen, tuomittu raippoihin, jonka jälkeen häneltä oli lävistetty\nsieramet, \"niin kuin laki ja järjestys vaati\", kuten Karatajef sanoi,\nsekä lopuksi lähetetty pakkotyövankeuteen.\n\n-- Niin, veliseni (Pierre saapui tässä kohden Karatajevin kertomusta),\nsiitä tapauksesta oli kulunut kymmenen vuotta ja enemmänkin, vaan\nvanhus elelee pakkotyövankeudessa entisekseen. On kaikessa nöyrä ja\nalistuvainen, kuten tuleekin eikä tee kenellekään pahaa, vaan\nalituisesti rukoilee Jumalalta kuolemaa. No, niin... Eräänä yönä\nkokoutuivat vangit yhteen, kuten mekin tässä ja vanhus oli siinä\nmyöskin. Alkoivat puhella, kuka mistäkin on joutunut kärsimään ja mitä\nsyntejä ovat Jumalan edessä tehneet. Yksi kertoi ottaneensa hengen,\ntoinen kaksi, kolmas oli murhapolttaja, neljäs karkuri ja kuka mitäkin.\nRuvettiin kysymään ukoltakin: \"mistäs sinä, vanhus parka, kärsit?\" --\n\"Minä, rakkaat veljet\", sanoo, \"kärsin omien syntieni ja muiden pahojen\ntekojen tähden. En ole kenenkään henkeä ottanut, en vieraan tavaraa\nkoskenut enkä muuta mitään tehnyt kuin köyhiä lähimäisiäni auttanut.\nMinä, rakkaat veljeni, olen kauppias ja minulla oli suuria rikkauksia.\"\nJa niin tarinoi ukko, miten kaikki oli alunpitäen ollut ja käynyt.\n\"Enkä minä itseäni surkuttele\", sanoo, \"sillä Jumala minua on\netsiskellyt. Vaimoni ja lasteni tähden on vain haikea olla.\" Ja\nväkevään itkuun purskahti ukko. Mutta mitä ollakaan, sattuipa heidän\nseurassaan olemaan se samainen mies, joka oli sen toisen kauppiaan\nsurmannut. \"Missä\", kysyy se, \"se tapahtui, milloin ja missä kuussa?\"\nkyseli tarkkaan. Ja miehen sydän sai kovan ahdistuksen. Astui siitä\nvanhuksen luo ja jalkoihin viskautui. \"Minun tähteni\", sanoo, \"saat,\nvanhus parka, kitua. Se on totinen tosi, syyttä suotta, rakkaat veljet,\non tämä mies tuskaan joutunut. Minä juuri olen sen tekosen tehnyt ja\npistänyt veitsen nukkuessasi pääsi alle. Anna anteeksi, vanhus parka,\nKristuksen tähden.\"\n\nKaratajef vaikeni lempeä hymy kasvoilla nuotiovalkeaan katsoen ja puita\nkohennellen.\n\n\"Vaan vanhus sanoi: 'Jumala on sinulle anteeksi antanut, kaikkihan me\nolemme syntisiä Jumalan edessä. Omien syntieni palkaksi saan minä\nkärsiä.' Ja taas alkoi hän itkeä kuumia kyyneliä. Mitäs sanot,\nystäväni?\" puheli Karatajef entisestään valostuvimmin ja riemukkaan\nsäteilevin kasvoin, ikään kuin siinä, mitä hän nyt tulisi kertomaan,\nolisi ollut hänen kertomuksensa suurin viehätys ja tärkein\nmerkitys. \"Mitäs sanot, ystäväiseni: se murhamies ilmottautui itse\nviranomaisille. 'Kuusi henkeä', sanoo se, 'olen surmannut, mutta\nsurkein on minusta tämän vanhuksen kohtalo. Älköön hän enää minun\ntähteni itkekö.' Hän ilmottautui, kirjotettiin paperit ja lähetettiin\nsinne, minne pitikin. Se paikka oli kaukana ja pitkältä kului aikaa\noikeuden ja jutun käyntiin ja kaikellaisten paperien kirjottamiseen,\nkuten virkamiesten on aina tapana. Joutuivat sitte paperit tsaarin\nkäsiin ja tsaarilta tuli semmoinen käsky, että kauppias on laskettava\nvapaaksi ja hänelle annettava se korvaus, minkä ne olivat siellä\ntuominneet. Kun paperit tulivat, ruvettiin etsimään ukkoa: 'missä on se\nukko, joka on syyttä suotta kärsinyt? Tsaarilta on tullut paperi!'\nEtsittiin ja etsittiin.\" -- Karatajevin alaleuka vavahti. -- \"Vaan\nJumala oli jo armahtanut häntä -- hän oli kuollut. Niin, sillä tavalla\nse oli, ystäväiseni\", lopetti Karatajef ja katsoi ääneti hymyillen\nkotvan aikaa eteensä.\n\nKertomuksen salaperäinen ajatus ja se hehkuva juhlallisuus, joka\nsäteili Karatajevin kasvoilla kertomuksen kestäessä ja tuon\njuhlallisuuden hämärä merkitys täyttivät nyt Pierren sydämen\nselittämättömällä onnella.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\n-- _A vos places_![103] -- huudettiin yht'äkkiä.\n\nVankien ja saattosotamiesten kesken syntyi vilkasta liikettä ja he\nrupesivat odottamaan jotain hauskaa ja juhlallista. Joka puolelta alkoi\nkuulua komennushuutoja ja vankien ohi nelisti vasemmalta puolen\nkylläisillä hevosilla siistipukuista ratsuväkeä. Kaikkien kasvoille oli\nnoussut semmoinen jännityksen ilme, joka on tavallista korkeimpien\npäällikköjen saapuessa. Vangit työntäytyivät yhteen läjään, mutta\nheidät työnnettiin pois tieltä. Sotamiehet asettuivat rintamaan.\n\n-- _L'Empereur! L'Empereur! Le maréchal! Le duc_![104]\n\nTuskin oli kylläinen ratsujoukko ehtinyt ohi, kun samassa tulla\njyrisivät umpivaunut, joita veti harmaa kuusivaljakko. Pierre näki\nvilahdukselta vaunussa istuvan kolmikolkkalakkisen miehen levolliset,\nkauniit, täyteläiset ja valkoveriset kasvot. Tämä oli eräs marsalkka.\nMarsalkan katse kohdistui Pierren kookkaaseen, rotevaan vartaloon ja\nsiinä ilmeessä, joka oli välähtänyt marsalkan kasvoille, silloin kun\nhän oli katsahtanut Pierreen tuikeasti ja kääntänyt ne pois, näytti\nPierren mielestä olleen surkuttelua ja halua salata se.\n\nKulkuetta johtava kenraali ratsasti punehtunein, pelokkain kasvoin\nvaunujen takana laihaa hevostaan hosuen. Muutamia upseereja kokoutui\nyhteen ja sotamiehiä tuli heidän ympärilleen. Kaikkien kasvot olivat\nlevottoman jännitetyt.\n\n-- _Qu'est ce qu'il a dit? Qu'est ce qu'il a dit_?...[105] --\nkuuli Pierre.\n\nMarsalkan ajaessa ohi olivat vangit keräytyneet yhteen, jolloin Pierre\nnäki Karatajevin, jota hän ei vielä ollut nähnyt tänä aamuna. Karatajef\nistui sinelli pahanen päällään koivun runkoa vasten. Hänen kasvoillaan\npäilyi lempeä kuvastus eilisestä kertomuksesta viattoman miehen\nkärsimyksistä ja sitä paitsi hiljaisen riemun tunne.\n\nKaratajef katsoi Pierreen pehmeillä, pyöreillä silmillään, joilla\nvälkkyi kyynelten kosteus ja joilla hän näytti kutsuvan Pierreä\nluokseen sanoakseen hänelle jotain. Mutta kun Pierre pelkäsi saavansa\nmielipahaa, ei hän ollut näkevinäänkään Karatajevin katsetta, vaan\npoistui nopeasti. Kun vangit taas läksivät liikkeelle, katsahti Pierre\njälelleen. Karatajef istui tiepuolessa koivua vasten, kaksi\nranskalaista puheli jotain keskenään hänen vieressään. Pierre ei enää\nkatsonut taakseen. Hän kulki nilkuttaen mäkeä ylös.\n\nTakaa päin kuului siltä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan,\nlaukaus. Pierre kuuli aivan selvästi laukauksen, mutta samassa\ntuokiossa, kun hän kuuli tämän, muisti hän, että häneltä oli jäänyt\nkesken ennen marsalkan tuloa alettu lasku, montako päivämatkaa oli\nvielä Smolenskiin. Hän rupesi laskemaan. Kaksi ranskalaista sotamiestä,\njoista toisella oli kädessä savuava kivääri, juoksi Pierren ohi.\nKumpikin oli kalpea ja heidän kasvojensa ilmeessä -- toinen\nsotamiehistä katsahti arasti Pierreen -- oli jotain samantapaista, jota\nPierre oli nähnyt monessa sotamiehessä telotuksen aikana. Pierre\nkatsahti sotamieheen ja hänen mieleensä muistui, että sama sotamies oli\ntoissapäivänä polttanut paitansa kuivatessaan sitä nuotiolla ja että\nmuut olivat hänelle nauraneet.\n\nKoira alkoi ulvoa sillä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan.\n\"Mokoma pöllö, mikä sitä nyt siellä ulvottaa?\" ajatteli Pierre.\n\nNe sotamiestoverit, jotka kulkivat Pierren rinnalla, eivät kääntyneet\nsamoin kuin Pierrekään katsomaan sinne päin, josta ensin oli kuulunut\nlaukaus ja sitte koiran ulvontaa. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nRatsuväen kuormasto, vangit ja marsalkan kuormasto pysähtyivät\nShamshevon kylään. Kaikki ryhmittyivät nuotioiden ympärille. Pierre\nmeni erään nuotion ääreen, söi paistettua hevosen lihaa, laskeutui\npitkälleen selin nuotioon ja nukkui heti. Hän nukkui taas samallaista\nunta kuin Moschaiskissa Borodinon taistelun jälkeen.\n\nTaasen kietoutuivat todellisuuden tapahtumat unikuviin ja taasen puhui\nhänelle joku, hän itse tai joku muu, ajatuksia ja juuri niitä samoja\najatuksia, joita hänelle oli puhuttu Moschaiskissa.\n\n-- Elämä on kaikki. Elämä on Jumala. Kaikki muuttuu ja liikkuu ja tämä\nliike on Jumala. Ja niin kauan kuin on elämää, on Jumaluuden tuntemisen\nnautintoa. Rakastaa elämää on rakastaa elämää omissa kärsimyksissään,\nansaitsemattomissa kärsimyksissä.\n\n\"Karatajef!\" muistui Pierren mieleen.\n\nMutta samassa nousi Pierren mieleen ilmi elävänä hänen aikoja sitte\nunohtunut vanha opettajansa, joka oli hänelle opettanut maantietoa\nSveitsissä. \"Odotahan\", sanoi opettaja ja näytti Pierrelle maapalloa.\nTämä maapallo oli elävä, väräjävä pallo, jolla ei ollut kiinteitä\nrajoja. Pallon koko yläosa oli muodostunut hyvin kiinnekkäin\nvieretysten painuneista vesipisaroista. Kaikki vesipisarat liikkuivat,\nmuuttuivat, toisinaan sulivat muutamat yhdeksi, toisinaan jakautui yksi\nmoneksi. Joka pisara koetti paisua, anastaa niin suuren alan kuin\nmahdollista, mutta toiset koettivat tehdä samoin ja puristivat muita\nsaaden ne toisinaan kokonaan häviämään, toisinaan taas sulamaan\nitseensä.\n\n-- Tämä on elämää, -- virkkoi vanha opettaja.\n\n\"Miten yksinkertaista ja selvää\", ajatteli Pierre. \"Miksi en ole\nkäsittänyt tuota ennen?\"\n\n-- Keskellä on Jumala ja jokainen pisara koettaa suurentua voidakseen\nkuvastaa Häntä niin paljon kuin mahdollista. Ja jokainen kasvaa, sulaa\ntoisiin, puristuu pienemmäksi, katoaa pinnalta, painuu syvyyteen ja\nsukeltaa taas näkyviin. Karatajef, hän paisui rajoistaan ja katosi.\n_Vous avez compris, mon enfant_?[106] -- sanoi opettaja.\n\n-- _Vous avez compris, sacré nom_![107] -- kuului huuto ja Pierre\nheräsi.\n\nHän nousi istualleen. Nuotion ääressä oli kyyryllään eräs ranskalainen,\njoka vast'ikään oli tyrkännyt kumoon venäläisen sotamiehen, ja paistoi\nlatasimeen pistettyä lihapalaa. Jäntevät, karvaiset, punaiset,\nlyhytsormiset kädet pyörittelivät nokkelasti latasimessa kärventyvää\nlihaa. Ruskettuneet, tuikeat kasvot tuuheine kulmakarvoineen näkyivät\nselvästi hehkuvien hiilten valossa.\n\n-- _Ça lui est bien egal_, -- murahti hän nopeasti käännähtäen\ntakanaan seisovaan sotamieheen. -- _Brigand. Va_![108]\n\nJa sotamies katsahti lihaa käännellen Pierreen. Pierre käänsi kasvonsa\npois ja rupesi tähystämään syrjään. Se venäläinen vanki, jota\nranskalainen oli tyrkännyt, istui nuotion vieressä ja taputteli jotain\nkädellään. Paremmin tähystettyään huomasi Pierre punasinervän koiran\nrehvanan, joka häntäänsä kieputtaen istui sotamiehen vieressä.\n\n-- Aa, jopa tuli! -- sanoi Pierre. -- Entä Pla... -- oli hän\njatkamaisillaan, vaan vaikeni samassa.\n\nHänen mieleensä nousi samassa yhtenäinen kuva siitä katseesta, jonka\nPlaton koivun alla istuessaan oli häneen luonut, samalta paikalta\nkuuluneesta laukauksesta, koiran ulvonnasta, kahden ranskalaisen\nsyyllisistä kasvoista, kädessä olleesta savuavasta pyssystä ja\nKaratajevin poissaolosta tältä leiripaikalta, ja hän oli valmis\nuskomaan, että Karatajef oli surmattu. Mutta yht'äkkiä, aivan\naavistamatta välkähti hänessä muisto eräästä illasta, jonka hän kerran\noli viettänyt erään puolalaisen kaunottaren kanssa talonsa balkonilla\nKijevissä. Yhdistämättä kuitenkaan toisiinsa näitä kuvia ja tekemättä\nniistä johtopäätöksiä sulki Pierre silmänsä ja keväisen luonnon kuva\nsuli muistoihin uimisesta, juoksevassa tilassa olevasta, väräjävästä\nmaapallosta ja hän laskeutui jonnekin viileään veteen, niin että aallot\npainuivat umpeen hänen päänsä päällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähää ennen auringon nousua heräsi Pierre kovaan, kiihkeään ammuntaan.\nHänen ohitsensa juoksi ranskalaisia.\n\n-- _Les cosaques_![109] -- huusi yksi ranskalaisista ja hetken\nkuluttua ympäröi Pierren joukko venäläisiä.\n\nPierre ei päässyt hyvään aikaan selville, mitä oli tapahtunut. Hän\nkuuli joka puolelta toveriensa ilonhuudahduksia.\n\n-- Rakkaat ystävät! Veljet! Toverit! -- huusivat vanhat sotamiehet\nitkussa silmin syleillen kasakkoja ja husareja.\n\nHusareja ja kasakkoja oli kokoutunut vankien ympärille ja kukin tarjosi\nnäille pukimia, saappaita, leipää ja kuka mitäkin. Pierre itki ääneen\nistuessaan heidän keskessään eikä saanut sanaa suustaan. Hän syleili ja\nsuuteli itkien ensimäistä hänen luokseen tullutta sotamiestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDolohof seisoi luhistuneen talon portilla ja laski ohitsensa\nranskalaisia, joilta oli riisuttu aseet. Ranskalaiset olivat vielä\nkiihdyksissään äskeisestä tapahtumasta ja puhelivat keskenään\nkovaäänisesti, mutta Dolohovin ohi mennessään, joka hiljakseen\nläiskytteli nagaikallaan saappaan varsiaan vasten ja silmäili heitä\nkylmin, kiiluvin katsein, joka ei ennustanut mitään hyvää, vaikeni\nheidän puheensa. Toisella puolen seisoi Dolohovin kasakka ja luki\nvankeja vetäen jokaiselle sadalle liidulla viivan porttipieleen.\n\n-- Paljoko on? -- kysyi Dolohof kasakalta.\n\n-- Toinen sata menossa, -- vastasi kasakka.\n\n-- _Filez, filex_![110] -- komenteli Dolohof, joka oli oppinut\nnämä sanat ranskalaisilta, ja kun hänen silmänsä kohtasivat jonkun\nvangin katseen, leimahti hänen silmissään vihainen salama.\n\nTällä välin kulki Denisof synkin kasvoin ja paljain päin niiden\nkasakkojen jälestä, jotka kantoivat Petja Rostovin ruumista puistoon\nkaivettuun hautaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nLokakuun 28 p:stä alkoivat pakkaset ja ranskalaisten pako muuttui\nentistä surullisemmaksi. Väkeä palentui pakkasesta ja paloi\nnuotiotulista kuoliaiksi. Keisari, kuninkaat ja herttuat ajoivat\nturkkeihin kietoutuneina vaunuissaan ryöstetyn hyvyytensä keskellä.\nRanskan armeijan paon ja hajoamisen kulku ei ollut muuttunut vähääkään.\n\nMoskovasta Vjasmaan paetessa oli 73-tuhantisesta Ranskan armeijasta,\nkaartia lukuunottamatta (joka koko sodan aikana ei ollut tehnyt mitään\nmuuta kuin rosvonnut), oli jäänyt jälelle 36,000 (tästä luvusta oli\ntaistelujen kautta vähentynyt korkeintaan viisi tuhatta miestä). Tämä\noli se sarjan ensimäinen jäsen, joka matemaattisen tarkasti ilmaisi\nseuraavat jäsenet. Ranskan armeija hupeni ja sortui samassa suhteessa\nMoskovan ja Vjasman, Vjasman ja Smolenskin, Smolenskin ja Beresinan ja\nBeresinan ja Vilnan välillä, ollenkaan riippumatta pakkasen laadusta,\ntakaa-ajosta, tien salpaamisesta eikä mistään muustakaan toisistaan\nerikseen otetusta seikasta. Vjasmasta lähdettyään olivat ranskalaiset\njoukot, jotka olivat kulkeneet kolmena kolonnana, lyöttäytyneet yhdeksi\njoukkioksi, joka marssi semmoisena loppuun saakka. Berthier kirjotti\nkeisarilleen (on selvää, miten paljon sotapäälliköt uskaltavat poiketa\ntotuudesta kuvatessaan armeijan asemaa), seuraavan kirjeen:\n\n\"_Je crois devoir faire connaître à Votre Majesté l'état de ses\ntroupes dans les différents corps d'année que j'ai été à même\nd'observer depuis deux ou trois jours dans différents passages. Elles\nsont presque débandées. Le nombre des soldats qui suivent les drapeaux\nest en proportion du quart au plus dans presque tous les régiments; les\nautres marchent isolément dans différentes directions et pour leur\ncompte, dans l'espérance de trouver des subsistances et pour se\ndébarrasser de la discipline. En général ils regardent Smolensk comme\nle point, où ils doivent se refaire. Ces derniers jours on a remarqué\nque beaucoup de soldats jettent leurs cariouches et leurs armes. Dans\ncet état de choses, l'intérêt du service da Votre Majesté exige,\nquelles que soient ses vues ultérieures, qu'on rallie l'armée à\nSmolensk en commençant à la débarasser des non-combattans, tels que\nhommes démontés, et des bagages inutiles et du matériel de\nl'artillerie, qui n'est plus en proportion avec les forces actuelles.\nEn outres les jours de repos, des subsistances sont nécessaires aux\nsoldats qui sont exténués par la faim et la fatigue; beaucoup sont\nmorts ces derniers jours sur la route et dans les bivacs. Cet état de\nchoses va toujours en augmentant et donne lieu de craindre, que si l'on\nn'y prête un prompt remède, on ne soit plus maître des troupes dans un\ncombat. Le 9 Novembre, à 30 verstes de Smolensk_.\"[111]\n\nSen jälkeen kun ranskalaiset olivat humahtaneet Smolenskiin, joka oli\nheille kuvastunut luvattuna maana, surmasivat he toinen toisiaan\nruokatarpeista kiistellessä, ryöstivät omia makasiinejaan ja kun kaikki\noli ryöstetty, läksivät he jouduttautumaan edelleen.\n\nKaikki kulkivat itsekään tietämättä miksi ja mihin. Kaikista vähimmin\ntiesi sen nerokas Napoleon, koska kukaan ei antanut hänelle käskyjä.\nHän ja häntä ympäröivät henkilöt noudattivat kuitenkin pinttyneitä\ntapojaan: kirjotettiin määräyksiä, kirjeitä, raportteja ja _ordre du\njour_;[112] puhuteltiin toinen toisiaan: \"_Sire, Mon Cousin, Prince\nd'Ekmuhl, Roi de Naples_\"[113] j.n.e. Mutta määräykset ja raportit\njäivät ainoastaan paperille, mitään niihin kirjotettua ei pantu\ntoimeen, koska mitään ei voitu panna toimeen, ja vaikka nimitettiinkin\ntoinen toisiaan majesteeteiksi, korkeuksiksi ja serkuiksi, tunsivat he\nkaikki olevansa kuitenkin surkuteltavia ja huonoja ihmisiä, jotka\nolivat tehneet ylenmäärin paljon pahaa, joka heidän nyt oli maksettava.\nJa vaikka he olivat pitävinään huolta armeijasta, ajatteli kukin heistä\nainoastaan itseään ja sitä, miten saisi matkan joutumaan ja pääsisi\npelastumaan.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nVenäjän ja Ranskan sotajoukkojen toiminta jälkiretken aikana Moskovasta\nNiemenille on sokkosilla olon kaltaista, jolloin kahden leikkivän\nsilmät sidotaan ja toinen silloin tällöin kilahduttaa tiukua\nilmottaakseen itsestään sokolle. Alussa soittaa se, jota otetaan\nkiinni, vastustajaansa pelkäämättä, mutta kun hän joutuu ahtaalle,\nkoettaa hän kuulumattomin askelin väistyä vihollisensa lähettyviltä,\nmutta usein sattuukin niin, että hän paetessaan tupsahtaa suoraan\nvihollisen käsiin.\n\nAlussa antoivat vielä Napoleonin joukot tietoja itsestään -- se\ntapahtui ensi aikoina Kalugan tietä marssiessa -- mutta sitte kun he\nolivat päässeet Smolenskin tielle, riensivät he tiuvun kielestä kiinni\npitäen ja tapahtui usein, että kun he luulivat pakenevansa, osuivat he\nsuoraan venäläisten eteen.\n\nSen johdosta, että ranskalaiset pakenivat kovaa vauhtia eivätkä\nvenäläiset luopuneet heidän kintereiltään, nääntyivät hevoset ja täten\nmenetettiin se keino, jonka avulla tavallisesti saadaan osapuilleen\ntietää vihollisen asema. Sitä paitsi vaikutti kummankin armeijan\nasemien lukuisat ja nopeat muutokset sen, etteivät nekään tiedot, joita\nonnistuttiin saamaan, ehtineet perille oikeissa ajoin. Jos toisena\npäivänä oli saapunut tieto, että vihollisen armeija oli ollut siellä ja\nsiellä ensimäisenä päivänä, niin kolmantena päivänä, jolloin saadun\ntiedon johdosta olisi voitu ryhtyä tarpeellisiin toimiin, olikin tuo\narmeija kulkenut kaksi päivämarssia ja sen asema oli muuttunut aivan\ntoisellaiseksi.\n\nToinen armeija pakeni, toinen koetti saavuttaa sitä. Smolenskista\ntarjoutui ranskalaisille monta eri tietä. Kun nyt ranskalaiset\nviipyivät täällä neljä päivää, tuntuisi siltä, että he olisivat voineet\nsaada tietää, missä vihollinen oli, tulla johonkuhun edulliseen\njohtopäätökseen ja tehdä jotain uutta. Mutta nelipäiväisen pysähdyksen\njälkeen eivät heidän laumansa lähteneet pakenemaan oikealle eivätkä\nvasemmalle, vaan vähääkään punnitsematta painautuivat vanhalle,\nhuonoimmalle tielle Krasnojea ja Orshaa kohti raivattua latua myöten.\n\nKun ranskalaiset odottivat vihollista takaa päin, pakenivat he pitkänä\njonona, joka oli jakautunut 24 tunnin matkan päässä toisistaan oleviksi\nosastoiksi. Kaikista etumaisinna pakeni keisari, sitte kuninkaat, sitte\nherttuat. Venäjän armeija, joka luuli Napoleonin kallistuvan oikealle\nDnjeprin toiselle puolelle eli ainoalle ajateltavissa olevalle\nsuunnalle, painui sekin oikealle ja tuli Krasnojeen vievälle suurelle\ntielle. Täällä kohtasivat ranskalaiset aivan kuin sokkosilla ollessa\nvenäläisiä etuvartiojoukkoja. Kun ranskalaiset aavistamattaan\nkohtasivat vihollisen, ällistyivät he ja pysähtyivät äkkinäisestä\nsäikähdyksestä, mutta läksivät sitten pakenemaan takana tulevista\ntovereistaan välittämättä. Täällä kulki aivan kuin venäläisten\njoukkojen läpi kolme päivää peräkkäin yksityisiä ranskalaisia osastoja\ntoinen toisensa perästä, ensin varakuninkaan joukko, sitte Davoustin ja\nsitten Neyn. Kukaan näistä ei välittänyt toisestaan, he hylkäsivät\nkaikki raskaat tavaransa, tykistön ja puolet väkeään ja pakenivat\nkiertämällä venäläiset oikeanpuolitse öiseen aikaan.\n\nNey, joka kulki viimeisenä (sillä tukalasta asemastaan huolimatta tahi\njuuri sen tähden halutti häntä särkeä se lattia, johonka hän oli\nloukannut itsensä ja siksi hän oli jäänyt revittämään Smolenskin\nmuureja, jotka eivät olleet tehneet kenellekään mitään pahaa), 10,000\nmiehen suuruisen armeijan kera, ehätti Orshaan Napoleonin luo\nainoastaan 1,000 miestä mukanaan, hylättyään kaiken väkensä ja kaikki\ntykkinsä ja päästyään yöllä salakähmää puikkimaan metsän kautta\nDnjeprin yli.\n\nOrshasta riennettiin edelleen tietä myöten Vilnaan entiseen tapaan\nsokkosilla ollen takaa ajavan armeijan kanssa. Beresina-joella tuli\ntaas hätä käteen, monia hukkui ja monia antautui, mutta ne, joiden\nonnistui päästä joen yli, pakenivat yhtäpäätä. Ylipäällikkö pukeutui\nturkkiin, istuutui rekeen ja läksi livistämään yksinään tovereistaan\nvälittämättä. Ken kynnelle kykeni, se lähti ajaen, ken ei kyennyt, se\nantautui tai kuoli.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKun ranskalaiset tänä sodan pakokautena tekivät kaiken voitavansa\ntuhoutuakseen, kun ei ranskalaisen lauman ainoassakaan liikkeessä\nKalugan tielle kääntymisestä asti siihen saakka, jolloin päällikkö\npakeni armeijastaan, ollut vähänvähää järkeä, niin tuntuu aivan\nmahdottomalta, että historioitsijat kuvatessaan tätä ranskalaisten\npakoretkeä selittävät joukkojen liikettä johtaneen yhden ainoan\nhenkilön tahdon. Mutta sittenkin ovat historioitsijat kirjottaneet\nkokonaisia vuoria kirjoja tästä retkestä ja kaikkialla kuvaavat he\nNapoleonin toimenpiteitä, hänen suuremmoisia suunnitelmiaan armeijan\njohtamista varten ja hänen marsalkkojensa nerokkaita määräyksiä.\n\nNapoleonin paon Mali Jaroslavetsista, vaikka hänellä olisi ollut avoin\ntie rikkaihin lääneihin ja hän olisi voinut vapaasti valita sen tien,\njoka kulki samassa suunnassa kuin sekin, jota Kutusof sittemmin\najoi häntä takaa -- tämän tarpeettoman peräytymisen hävitettyjen\nseutujen kautta selitetään meille tapahtuneen minkä minkinlaisten\nsyvämietteisten perustelmien pohjalla. Yhtä syvistä syistä kerrotaan\ntapahtuneen myöskin hänen peräytymisensä Smolenskista Orshaan. Sitte\nkuvataan hänen sankarimielisyyttään Krasnojessa, jossa hän muka\nvalmistui ryhtymään taisteluun ja itse johtamaan sitä ja jossa hän\nkoivunen keppi kädessä kävellen sanoi:\n\n-- _J'ai assez fait l'empereur, il est temps de faire le\ngénéral_.[114]\n\nMutta tästä huolimatta pakenee hän heti paikalla tämän jälkeen edelleen\nja jättää oman onnensa nojaan häviön partaalla olevat armeijansa\ntähteet.\n\nSitte kuvataan marsalkkojen ja varsinkin Neyn urhoutta, joka oli\nsellaista, että hän öiseen aikaan samosi kiertoteitä Dnjeprin yli ja\nsaapui Orshaan kadotettuaan lippunsa, tykistönsä ja yhdeksän kymmenettä\nosaa väestään. Ja lopuksi kuvaavat historioitsijat suuren keisarin\nviimeistä eroa sankarillisesta armeijasta jonkunlaisena suuremmoisena\ntapahtumana. Yksinpä tämäkin teko, viimeinen pako, jota tavallisella\nihmiskielellä sanotaan suurimmaksi konnuudeksi, jota jokainen lapsikin\nopettelee pitämään häpeänä, saa historioitsijoiden kielellä\npuolustuksensa.\n\nSilloinkin, kun on aivan mahdotonta venyttää jo muutoinkin hyvin\nvenyviä historiallisen järkeilyn säikeitä ja kun teko ilmeisesti sotii\nsitä vastaan, jota koko ihmiskunta pitää hyvänä ja oikeana, silloinkin\ntuovat historioitsijat esiin pelastavan käsitteen suuruudesta, ikään\nkuin käsitteet hyvästä ja pahasta eivät muuten sopisi siihen ollenkaan.\nSuurelle henkilölle ei ole olemassa mitään pahaa. Ei ole olemassa niin\nkauhistavaa tekoa, että sen voisi lukea viaksi suurelle henkilölle.\n\n\"_C'est grand_!\"[115] -- sanovat historioitsijat ja silloin ei ole enää\nolemassa enemmän hyvää kuin pahaakaan, vaan on \"_grand_\" ja ei\n\"_grand_\". _Grand_ on hyvä, ei _grand_ on huono. _Grand_ on\nhistorioitsijoiden mielestä jonkunlaisten sellaisten erityisten\nelollisten ominaisuus, joita he nimittävät sankareiksi. Ja kun Napoleon\nraivautui lämpimässä turkissaan kotiinsa ei ainoastaan menehtyvien\ntoveriensa, vaan myöskin (omasta mielestään) niiden ihmisten parista,\njotka hän oli tänne tuonut, tuntee hän _que c'est grand_ ja hänen\nmielensä on tyyni.\n\n\"_Du sublime_ (hän näkee jotain _sublime'a_ itsessään) _au\nridicule il n'y a qu'un pas_\",[116] -- sanoo hän ja koko maailma\ntoistaa 50 vuotta: \"_sublime, grand! Napoléon le grand! Du sublime au\nridicule il n'y a qu'un pas_!\"[117]\n\nEikä kenenkään päähän pälkähdä, että semmoisen suuruuden tunnustaminen,\njota ei voi mitata hyvän ja pahan mittapuikolla, on ainoastaan oman\nmitättömyyden ja mittaamattoman pienuuden tunnustamista.\n\nMeille, joille Kristus on antanut hyvän ja pahan mittapuun, ei ole\nmitään mittaamatonta. Eikä ole suuruutta siellä, missä ei ole\nyksinkertaisuutta, hyvyyttä ja totuutta.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKuka venäläisistä ei olisi tuntenut katkeruutta, tyytymättömyyttä ja\nsekavuutta lukiessaan kuvausta 1812 sodan viimeisestä jaksosta? Kuka ei\nolisi kysynyt itseltään, miksi ei vangittu ja tuhottu kaikkia\nranskalaisia, kun kaikki kolme armeijaa saartoi heidät ylivoimaisin\njoukoin, kun hajotetut ranskalaiset nälissään ja viluissaan antautuivat\njoukottain ja kun (niinkuin historia meille kertoo) venäläisten\ntarkotuksena oli juuri se, että ranskalaisilta oli tukettava tie ja\nheidät kaikki otettava vangiksi?\n\nMillä tavoin jäi siltä venäläiseltä sotajoukolta, joka lukumäärältään\nranskalaisia heikompana antautui Borodinon taisteluun, millä tavoin\ntältä sotajoukolta, joka ympäröi kolmelta puolen ranskalaiset ja jonka\ntarkotuksena oli vangita nämä, jäi tarkotus saavuttamatta? Oliko\ntosiaankin ranskalaisilla niin paljoa suuremmat edut puolellaan kuin\nmeillä, että me emme kyenneet lyömään heitä suuremmilla voimillamme,\nvaikka olimme saartaneetkin heidät? Miten on tämä voinut tapahtua?\n\nHistoria (se, jota tällä sanalla nimitetään) vastaa näihin kysymyksiin\nsanomalla, ettei Kutusof eikä Tormasof eikä Tshitshagof eikä se eikä se\ntehnyt niitä ja niitä liikkeitä...\n\nMutta miksi he eivät tehneet kaikkia noita liikkeitä? Jos oli heidän\nsyynsä, ettei saavutettu aiottua tarkotusta, niin miksi ei heitä\nsaatettu oikeuden käsiin ja telotettu? Ja jospa vielä otaksutaan, että\nvenäläisten _onnistumattomuuteen_ olivat syynä Kutusof, Tshitshagof\ny.m., niin ei kuitenkaan voida käsittää, miksi ei niissäkään oloissa,\njoissa Venäjän joukot olivat Krasnojessa ja Beresina-joella (kummassakin\ntapauksessa olivat venäläiset ylivoimaisia), vangittu ranskalaisten\nsotaväkeä marsalkkoineen, kuninkaineen ja keisareineen, koska se juuri\noli venäläisten tarkotuksena?\n\nJos tämä omituinen ilmiö selitetään siten (niin kuin venäläiset\nsotahistorioitsijat sen tekevät), että Kutusof ehkäisi armeijaa\nhyökkäämästä, niin on se väärin siitä syystä, että me tiedämme, ettei\nKutusofin tahto kyennyt pidättämään sotaväkeä hyökkäämästä Vjasmassa\neikä Tarutinossa.\n\nMiksi sen venäläisen armeijan, joka vihollista paljoa vähäväkisempänä\nvoitti Borodinossa koko vihollisen voiman, voittivat Krasnojessa ja\nBeresina-joella hajanaiset ranskalaiset laumat, vaikka venäläiset\nolivatkin ylivoimaisia?\n\nJos venäläisten tarkoituksena oli se, että Napoleonilta ja hänen\nmarsalkoiltaan oli katkaistava retki ja heidät vangittava eikä tätä\ntarkotusta saavutettu, vaan kaikki yrityksetkin tarkotuksen\nsaavuttamiseksi raukesivat mitä häpeällisimmällä tavalla, niin ovat\nranskalaiset aivan oikeassa esittäessään sodan viimeisen jakson\nvoittoretkenä, vaan venäläiset historioitsijat ovat kokonaan väärässä\nkuvatessaan sitä voittokulkuna.\n\nVenäläiset historioitsijat tulevat sikäli, kuin he tahtovat pysyä\nkiinni logiikan säännöissä, tahtomattaankin tähän johtopäätökseen, ja\nvaikka he runollisesti puhuvatkin miehuudesta, uskollisuudesta j.n.e.,\ntäytyy heidän pakosta tunnustaa, että ranskalaisten pako Moskovasta on\nyhtenäinen sarja voittoja Napoleonille ja tappioita Kutusoville.\n\nJos jätetään kokonaan syrjään kansallinen itserakkaus, niin tuntuu\nsiltä, että tuo johtopäätös itsessään on aivan ristiriitainen, sillä\nranskalaisten voitoista seurasi heidän täydellinen perikatonsa vaan\nvenäläisten tappioista isänmaan vapauttaminen.\n\nTämän ristiriidan lähde on löydettävissä siitä seikasta, että\nhistorioitsijat, jotka tutkivat tapauksien kulkua hallitsijoiden ja\nkenraalien kirjeistä, virallisista kertomuksista, raporteista,\nsuunnitelmista j.n.e., otaksuvat aivan väärin 1812 sodan viimeisen\njakson tarkotukseksi sen, että Napoleonilta, hänen marsalkoiltaan ja\narmeijaltaan tahdottiin katkaista tie ja ottaa heidät vangiksi.\n\nTätä tarkotusta ei ollut eikä voinut olla, sillä se oli järjetön ja sen\nsaavuttaminen oli kerrassaan mahdoton.\n\nTämä tarkotus oli aivan järjetön ensiksikin siitä syystä, että\nNapoleonin hajallinen armeija pakeni Venäjältä kiireimmän kaupalla ja\njoudutti juuri sitä, jota jokainen venäläinen toivoi. Mitä syytä oli\nsiis ryhtyä kaikemmoisiin sotatoimiin ranskalaisten tähden, jotka\npakenivat niin nopeaan kuin suinkin voivat?\n\nToiseksi oli järjetöntä asettua niiden tielle, joiden kaikki voimat oli\nkohdistetut pakoon.\n\nKolmanneksi oli järjetöntä hukata väkeä ranskalaisten tuhoamiseen, kun\nnämä tuhoutuivat ulkonaisistakin syistä siinä määrin, että he, vaikka\nheiltä ei olisi tukettukaan tietä, eivät olisi voineet viedä takasin\nsen enempää kuin mitä he joulukuussa veivät eli sadannen osan koko\narmeijastaan.\n\nNeljänneksi oli järjetöntä koettaa vangita keisarikuninkaat ja\nherttuat, joiden vankeus olisi mitä suurimmassa määrin haitannut\nvenäläisten toimia, kuten sen ovat tunnustaneet sen ajan taitavimmat\ndiplomaatit (J. Maistre y.m.). Vieläkin järjettömämpää oli koettaa\nvangita ranskalaisia armeijakuntia, kun omat joukot olivat huvenneet\npuoleen entisestään ennen Krasnojeen tuloa, kun näin suuria\nvankijoukkoja varten olisi pitänyt varata vartioväeksi kokonaisia\ndivisiooneja ja kun omatkaan sotamiehet eivät saaneet täysiä\nruoka-annoksia ja ranskalaisia vankeja kuoli nälkään.\n\nKoko se syvämietteinen suunnitelma, joka tarkotti Napoleonin ja hänen\narmeijansa retken katkaisemista ja heidän vangitsemistaan, on sen\npuutarhurin suunnitelman kaltainen, joka ajaessaan puutarhasta\nistutuksia tallanneita elukoita juoksee portille ja rupeaa lyömään\nniitä päähän. Ainoa seikka, jonka voisi sanoa puutarhurin\npuolustukseksi, on se, että hän oli hyvin kiivastunut. Samaa ei\nkuitenkaan voi sanoa suunnitelman laatijoista, sillä eiväthän he\nkärsineet tallatuista istutuksista.\n\nSen lisäksi, että oli järjetöntä katkaista Napoleonin ja hänen\narmeijansa retki, oli se myöskin mahdotonta.\n\nMahdotonta oli se ensiksikin siitä syystä, että koska kokemus on\nosottanut, että kolonnien liikkuminen viiden virstan matkalla samassa\ntaistelussa ei koskaan lyö yksiin suunnitelmien kanssa, niin se\nmahdollisuus, että Tshitshagof, Kutusof y.m. olisivat oikeaan aikaan\njoutuneet johonkuhun määrättyyn paikkaan, oli niin vähäinen, että se\noli yhtä suuri kuin itse mahdottomuus. Johan Kutusof sitä ajattelikin\nsanoessaan suunnitelman saatuaan, että sivuryntäyksistä laajalla alalla\nei koidu toivottuja tuloksia.\n\nToiseksi se oli mahdotonta siitä syystä, että jos mieli lamauttaa se\ninertsian voima, jolla Napoleonin sotajoukot hyökyivät takasin, niin\nolisi pitänyt olla verrattomasti suuremmat sotavoimat, kuin mitä\nvenäläisillä oli.\n\nKolmanneksi oli se mahdotonta siitä syystä, että sotakäsitteellä\n\"katkaista retki\" ei ole mitään merkitystä. Katkaista voi ainoastaan\nleipäpalan, mutta ei armeijaa. Katkaista armeija, tuketa sen tie ei käy\nmitenkään päinsä, sillä ylt'ympäri on aina väljyyttä kiertoon ja öitä\npysyä näkymättömänä, jotka seikat sotaoppineiden pitäisi tietää ainakin\nKrasnojen ja Beresinan antamista esimerkeistä. Jos tahdotaan joku\nvangita, niin ei sitä voi tehdä mitenkään muuten kuin että vangittava\nsuostuu siihen, samoin kuin ei voida saada kiinni pääskyä, ennen kuin\nse on istuutunut kädelle. Vangita voidaan vaan se, joka antautuu kuten\nsaksalaiset strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan. Mutta\nranskalaiset joukot eivät pitäneet tätä ollenkaan edullisena, koska\nheitä odotti samallainen nälkä- ja vilukuolema paossa kuin\nvankeudessakin.\n\nNeljänneksi ja kaikkein tärkeimmästä syystä oli se mahdotonta siksi,\nettei maailman alusta asti ole kertaakaan käyty sotaa semmoisissa\noloissa, joissa tämä sota tapahtui, ja vaikka venäläiset ranskalaisia\ntakaa-ajaessaan jännittivät kaikki voimansa, eivät he sittenkään\nsaaneet aikaan sen enempää tuhoutumatta itse.\n\nVenäjän armeija kadotti Tarutinon ja Krasnojen välisellä retkellä\n50,000 miestä sairaina ja jälelle jääneinä eli osapuilleen suuren\nlääninkaupungin väkiluvun suuruisen määrän. Puolet armeijan väestä\npoistui taisteluitta.\n\nJa tästä sodan jaksosta, jolloin sotaväki saappaitta ja turkitta,\nvajaalla ruualla ja viinatta nukkui kuukausimääriä hangella 15 asteen\npakkasessa, jolloin päivää oli vain 7-8 tuntia ja muu vuorokausi yötä,\njonka aikana sotaväki oli voimaton, jolloin ihmisiä ei viety kuoleman\nvaltakuntaan vaan muutamiksi tuntikausiksi, kuten taistelussa tapahtuu,\nvaan he saivat kuukausittain taistella joka hetki nälkä- ja\nvilukuolemaa vastaan, jolloin kuukaudessa sortui puolet armeijaa, --\ntästä samasta sodan jaksosta kertovat meille historioitsijat, miten\nMiloradovitshin oli tehtävä siipihyökkäys sinne ja sinne, vaan\nTormasovin toisaalle ja miten Tshitshagovin oli marssittava sinne\n(marssittava polvia myöten lumessa) ja miten se löi nurinniskoin ja\nvoitti j.n.e., j.n.e.\n\nVenäläiset, joista oli vain puolet elossa, tekivät kaikki, mitä\ntehtävissä oli ja mikä tuli tehdä kansan arvoa vastaavan tarkotusperän\nsaavuttamiseksi eikä ole heidän syynsä, että toiset venäläiset istuivat\nsillä aikaa lämpimissä huoneissa ja ajattelivat aivan mahdottomia\nasioita.\n\nKoko tämä sekava ja käsittämätön todellisuuden vastakohta johtuu siitä,\nettä historioitsijat ovat kirjottaneet ainoastaan eri kenraalien\ninnostuneiden tunteiden ja sanojen historian, vaan ei tapausten\nhistoriaa.\n\nHeistä tuntuvat mielenkiintoisilta jonkun Miloradovitshin sanat,\npalkinnot, joita se ja se kenraali sai ja heidän ehdotuksensa, vaan\nkysymys niistä 50,000, jotka jäivät sairaaloihin ja hautoihin, ei\nollenkaan kiinnitä heidän huomiotaan, koska se ei kuulu heidän\ntutkimusalaansa.\n\nMutta kuitenkaan ei tarvita muuta kuin jättää syrjään raporttien ja\ntaistelusuunnitelmien tutkiminen ja tutkia niiden satojen tuhansien\nliikettä, jotka ovat suoranaisesti ottaneet osaa tapaukseen, niin\nkaikki ratkaistemattomalta näyttäneet kysymykset muuttuvat ihmeellisen\nhelposti päivän selviksi.\n\nNapoleonin ja hänen armeijansa retken katkaisemisen tarkotus oli\nolemassa vain kymmenkunnan miehen mielikuvituksessa. Enemmältä sitä ei\nvoinut olla olemassa siitä syystä, että se oli järjetön ja sen\nsaavuttaminen oli mahdoton.\n\nKansalla oli yksi ainoa tarkotus: vapauttaa maansa vihollisesta. Tämä\ntarkotus saavutettiin ensiksikin itsestään, koska ranskalaiset\npakenivat, josta syystä paon piti antaa tapahtua esteettömästi.\nToiseksi saavutettiin tämä tarkotus kansansodan kautta, joka tuhosi\nranskalaisia ja kolmanneksi siten, että suuri venäläinen armeija kulki\nranskalaisten jälestä valmiina käyttämään pakkokeinoja, jos\nranskalaiset olisivat pysähtyneet.\n\nVenäjän armeijan oli vaikutettava niin kuin ruoska vaikuttaa juoksevaan\neläimeen. Ja kokenut ajaja tiesi, että kaikista edullisinta oli pitää\nruoska koholla uhkaavassa asennossa eikä suomia sillä päätä vasten\njuoksevaa eläintä.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKun ihminen näkee kuolevan eläimen, valtaa hänet kauhu, sillä se mitä\nhän itse on -- hänen oleellisuutensa -- katoaa hänen omien silmiensä\nnähden ja lakkaa olemasta. Mutta kun kuoleva on ihminen ja rakastettu\nihminen, silloin tunnemme me kauhun lisäksi elämän katoamisesta, että\njotain repeää meissä itsessämme ja että me henkisesti haavotumme.\nTämmöinen haava samoin kuin ruumiillinenkin tuottaa toisinaan kuoleman,\nvaan toisinaan se paranee, joskin sitä aina kolottaa ja se on arka\nulkonaiselle ärsyttävälle kosketukselle.\n\nRuhtinas Andrein kuoleman jälkeen tunsivat Natasha ja ruhtinatar Maria\ntämän samalla tavalla. Henkisesti masentuneina siitä synkästä kuoleman\npilvestä, joka oli ajautunut heidän ylleen, he eivät uskaltaneet nostaa\nsilmiään elämän kasvoja katsomaan. Varovasti he varjelivat vuotavia\nhaavojaan kipua tuottavilta kosketuksilta. Jos ajopelit kiisivät\nnopeasti kadulla, jos käskettiin syömään ja jos palvelustyttö kysyi,\nmikä puku oli valmistettava sekä varsinkin jos satuttiin lausumaan joku\npintapuolinen sana surunvalituksesta, niin ärsytti kaikki tämä haavaa\nja häiritsi sitä välttämätöntä hiljaisuutta, jossa he kumpikin\nkoettivat unohtua kuuntelemaan yhä vieläkin heidän ajatuksissaan soivaa\nkolkkoa, jylhää hymniä ja joka heitä esti luomasta katsettaan niihin\nsalaperäisiin äärettömiin etäisyyksiin, jotka tuokioiseksi avautuivat\nheidän eteensä.\n\nAinoastaan kahden kesken ollen ei heistä tuntunut häiritsevältä eikä\nkipeältä. He puhelivat vähän keskenään, ja silloin kun he puhelivat,\ntapahtui se aivan vähäpätöisistä asioista. Kumpikin karttoi yhtä paljon\nmainitsemasta jotain semmoista, jolla oli tekemistä tulevaisuuden\nkanssa.\n\nTulevaisuuden mahdollisuuden tunnustaminen tuntui heistä hänen\nmuistonsa loukkaamiselta. Vielä varovammin karttoivat he\nkeskusteluissaan kaikkea sitä, joka vähänkään koski vainajaa. Heistä\ntuntui, että sitä mitä he olivat kokeneet ja tunteneet, oli mahdoton\nilmaista sanoin. Heistä tuntui, että pienimmälläkin sanalla\nmainitseminen hänen elämänsä tapauksista häiritsi heidän nähdensä\ntäyttyneen kuoleman salaisuuden majesteettisuutta ja pyhyyttä.\n\nAinainen pidättyminen puhumasta ja lakkaamaton, huolellinen\nvaikeneminen kaikesta siitä, joka olisi voinut saada mainitsemaan\njotain hänestä, tämmöinen pysytteleminen sillä rajalla, jonka taakse ei\nsaanut mennä, loi heidän mielikuvitukseensa entistä selvemmin sen, mitä\nhe tunsivat. Mutta puhdas ja täydellinen murhe on yhtä mahdoton kuin\npuhdas ja täydellinen ilo. Kun ruhtinatar Maria oli veljenpoikansa\nholhoojan ja kasvattajan asemassa, vieroitti elämä ensimäisenä hänet\nsiitä murheen maailmasta, jossa hän oli elänyt kaksi ensimäistä\nviikkoa. Hän sai kirjeitä sukulaisilta ja niihin piti vastata. Huone,\njonka Nikolushka sai asunnokseen, oli kostea ja hän alkoi rykiä.\nAlpatitsh saapui Jaroslavliin tekemään tiliä asioista ja neuvoi\nmuuttamaan Moskovaan Vosdvischenkalla olevaan taloon, joka oli säilynyt\neheänä ja kaipasi vain pieniä korjauksia. Elämä riensi rientämistään ja\nsen mukana täytyi elää. Niin raskaalta kuin ruhtinatar Mariasta\ntuntuikin erota siitä yksinäisyyden maailmasta, jossa hän tähän saakka\noli elänyt ja niin säälittävältä ja aivan kuin häpeältäkin tuntui\njättää Natasha yksikseen surun valtaan, vaativat kuitenkin elämän\nhuolet ruhtinatar Mariaa pyörteisiinsä ja hän antautui tahtomattaankin\nniiden valtaan. Hän tarkasti tilit Alpatitshin kanssa, neuvotteli\nDessallesin kanssa veljensäpojasta ja ryhtyi valmistamaan matkaa\nMoskovaan.\n\nNatasha jäi täten yksikseen ja siitä saakka, kun ruhtinatar Maria\nryhtyi matkavalmistuksiin, rupesi hän karttamaan ruhtinatar Mariaa.\n\nRuhtinatar Maria pyysi kreivittäreltä, että Natasha saisi lähteä hänen\nkanssaan Moskovaan ja kreivi ja kreivitär suostuivat ilomielin tähän\nehdotukseen, sillä he näkivät, miten heidän tyttärensä voimat\nheikkonivat heikkonemistaan ja he toivoivat, että paikan muutos ja\nMoskovan lääkärit saavat Natashan taas terveeksi.\n\n-- Minä en lähde minnekään, -- vastasi Natasha, kun hänelle esitettiin\nasia, -- antakaa minun vain olla rauhassa, -- sanoi hän poistuen\nhuoneesta itkuun purskahtamaisillaan enemmän harmista ja kiukusta kuin\nsurusta.\n\nSiitä saakka kun Natasha tunsi ruhtinatar Marian hyljänneen hänet ja\nkantavansa yksinään surunsa taakkaa, vietti hän enimmän aikansa\nyksinään huoneessaan istuen sohvan nurkassa jalat koukussa ja repien\ntai nyppien jotain hienoilla sormillaan, tuijottava, liikkumaton katse\nluotuna siihen, johon silmät olivat pysähtyneet. Tämä yksinäisyys\nnäännytti ja kalvoi häntä, mutta se oli hänelle välttämätön. Kun joku\ntuli hänen luokseen, nousi hän heti ylös, muutti asentoaan ja\nilmettään, otti kirjan tai käsityön ja näytti kärsimättömästi\nodottavan, että tulija menisi pois.\n\nHänestä tuntui myötäänsä, että hän oli käsittämäisillään ja\nratkaisemaisillaan sen kauhean ja kalvavan kysymyksen, johon hänen\nsielunsa silmät olivat kokonaan tähdätyt.\n\nEräänä päivänä joulukuun lopulla istui kuihtunut ja kalpea Natasha\nmustassa villapuvussa ja palmikko huolimattomasti nupulle sitaistuna\nsohvan nurkassa jalat koukussa. Hän kääri ja purki jännittynein mielin\nvyönsä päätä ja katsoi oven nurkkaan.\n\nHän katsoi sinne, minne ruhtinas oli mennyt, elämän toiselle puolen. Ja\nse puoli elämää, jota hän ei ollut koskaan ennen ajatellut ja joka\nennen oli aina tuntunut kaukaiselta ja uskomattomalta, oli nyt tullut\nhäntä lähemmäksi, käynyt rakkaaksi ja käsitettävämmäksi kuin tämä puoli\nelämää, jossa kaikki oli autiota ja hävitettyä, tuskaa ja kyyneleitä.\n\nHän katsoi sinne, missä hän tiesi ruhtinaan olevan, mutta hän ei voinut\nnähdä häntä muullaisena kuin sellaisena, jommoinen hän oli ollut\nelämässä. Hän näki hänet taasen samallaisena, kuin hän oli ollut\nMitishtshissä, Troitsassa ja Jaroslavlissa.\n\nHän näki ruhtinaan kasvot, kuuli hänen äänensä, toisti hänen ja omia\nsanojaan, joita hän oli ruhtinaalle lausunut ja toisinaan hän mietti\nhänen ja omasta puolestaan uusia sanoja, joita silloin olisi voinut\nlausua.\n\nTuossa hän, ruhtinas, loikoi lepotuolissa samettiturkissaan, pää\nlaihan, kalpean käden varassa. Hänen rintansa on kauhean painuksissa ja\nolkapäät koholla. Huulet ovat tiukkaan puristuneet umpeen, silmät\nkiiluvat ja valkealla otsalla käy ryppyjen väreitä. Toinen jalka\nvapisee tuskin huomattavasti. Natasha tietää, että hän taistelee\ntuskallisen kivun kourissa. \"Mikä on tuo kipu? Mitä varten on kipu?\nMitä hän tuntee? Miten häntä kivistää?\" ajatteli Natasha. Ruhtinas\nhuomaa hänen mietteensä, katsoo Natashaan ja rupeaa vakavasti puhumaan.\n\n\"On kauheata\", sanoi hän, \"sitoa itsensä ainaiseksi sairastavaan\nmieheen\". Hän loi Natashaan tutkivan katseen. Natasha vastasi, kuten\nennenkin, ehtimättä ajatella sanottavaansa: \"ei se tuolla tavalla voi\njatkua, te tulette terveeksi, aivan terveeksi.\"\n\nNatasha näki ruhtinaan vain hetken ajan, mutta hän eli sielussaan nyt\nkaiken sen, mitä hän oli tuntenut silloin. Natashan mieleen muistui\nruhtinaan pitkä, suruisa ja ankara katse noita sanoja sanoessaan ja hän\nkäsitti tuon katseen nuhtelevan, epätoivoisen ilmeen.\n\n\"Minä myönsin\", sanoi Natasha itselleen, \"että olisi kauheata, jos hän\njäisi ainiaaksi sairaaksi. Mutta minä sanoin sen silloin vain siksi,\nettä se olisi ollut kauheaa hänelle, vaan hän käsitti minut väärin. Hän\nluuli, että se olisi kauheaa minulle. Silloin halusi hän vielä elää,\nsillä hän pelkäsi kuolemaa. Ja minä sanoin niin tylysti ja tyhmästi,\nmutta enhän minä ajatellut sitä. Ajattelin kokonaan muuta. Jos olisin\nsanonut sen, mitä ajattelin, niin olisin sanonut: haluaisin nähdä hänet\naina kuolevana silmieni edessä, sillä silloin olisin paljoa\nonnellisempi kuin nyt nähdessäni näitä tuskia. Vaan nyt ... ei ole enää\nmitään eikä ketään. Tiesikö hän sen? Ei. Ei tiennyt eikä koskaan tule\ntietämään. Eikä sitä nyt voi enää koskaan, ei koskaan parantaa.\" Ja\ntaas sanoi ruhtinas hänelle samat sanat, mutta nyt vastasi Natasha\nmielikuvituksessaan toisella tavalla. Natasha keskeytti ruhtinaan ja\nsanoi: \"kauheata teille, mutta ei minulle. Tietäkää, ettei elämä ole\nminulle minkään arvoinen ilman teitä ja kärsiä teidän kanssanne on\nminulle suuri onni.\" Ja ruhtinas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä\nniin lujasti kuin sinä kauheana iltana neljä päivää ennen kuolemaansa.\nNatasha puhui hänelle mielikuvituksessaan helliä lemmensanoja, jotka\nhän olisi voinut lausua silloinkin: \"minä rakastan sinua ... sinua ...\nrakastan, rakastan...\" -- puhui hän tuskallisesti käsiään väännellen ja\nhampaitaan vinhasti kiristäen...\n\nSamassa muuttui hänen surunsa suloisen huumaavaksi tunteeksi, silmät\nkyyneltyivät, mutta yht'äkkiä hän kysyi itseltään: kenelle hän näin\npuhuu? Missä on ruhtinas ja mikä hän nyt on? Suloinen unelma sammui,\ntaasen peittyi kaikki epätietoisuuden pilveen ja hän vaipui taas\nkatsomaan synkeänä sinne, missä ruhtinas oli. Ja tuntui, että hän\ntuossa tuokiossa näkee suloisen usman läpi... Vaan samassa tuokiossa,\nkun hän jo luuli näkevänsä salaisuuden perille, herätti hänet\nhaaveistaan ovilukon kädensijan räikeä napsahdus. Huoneeseen tuli\nnopein, varomattomin askelin Natashan kamarityttö Dunjasha, jonka\nkasvoilla oli hätäinen ilme.\n\n-- Tulkaa sukkelaan, -- sanoi Dunjasha erityisellä äänenpainolla, --\nonnettomuus, Pjotr Iljitshistä ... kirje, -- lisäsi hän itku kurkussa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNatashan yleinen vastenmielisyys kaikkia ihmisiä kohtaan oli muuttunut\nerityisen voimakkaaksi hänen kotiväkeään kohtaan. Isä, äiti ja Sonja\nolivat niin läheisiä, tavallisia ja arkipäiväisiä, että kaikki heidän\nsanansa ja tunteensa tuntuivat loukkaavan sitä maailmaa, jossa hän oli\nviime ajat elänyt ja sen vuoksi ei hän ollut heille ainoastaan\nvälinpitämätön, vaan myöskin vihainen. Hän kuuli Dunjashan sanoneen\njotain Pjotr Iljitshistä, mutta hän ei käsittänyt sitä.\n\n\"Mikä onnettomuus niillä nyt olisi? Mitä heille on voinut tapahtua?\nHeillä on kaikki entisellään, vanhaa ja rauhallista\", ajatteli Natasha.\n\nKun Natasha astui saliin, tuli isä nopeasti kreivittären huoneesta.\nKreivin kasvot olivat rypyssä ja märät kyynelistä. Hän oli poistunut\nkreivittären huoneesta nähtävästi siitä syystä, että olisi saanut\nvuodattaa vapaasti musertavan tuskansa kyyneliä. Nähtyään Natashan hän\nviittasi epätoivoisesti käsillään ja purskahti kouristuksen tapaiseen\nitkun tyrskeeseen, joka vääristi hänen pyöreät ystävälliset kasvonsa\nmuodottomiksi.\n\n-- Pe ... Petja... Mene, mene, hän ... kutsuu... -- Ja parkuen kuin\nlapsi hän raahusti tuolin luo, retkahti sille ja peitti kasvot\nkäsiinsä.\n\nYht'äkkiä viilsi kautta koko Natashan olennon kuin sähkövirta, joka\niski hänen sydämeensä kauhean voimakkaasti. Hän tunsi hirveää kipua ja\nluuli jotain katkenneen sisässään ja kuolevansa. Mutta heti tämän\njälkeen hän tunsi ahdistuksen taukoavan. Nähtyään isänsä ja kuultuaan\noven takaa äitinsä haikean huudon hän unohti silmänräpäyksessä itsensä\nja surunsa.\n\nHän juoksi isänsä luo, mutta tämä viittasi raukeasti kädellään äidin\nhuoneen ovea kohti. Ruhtinatar Maria tuli kalpeana ja vavisten\nhuoneesta häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä jotain sanoen. Mutta\nNatasha ei nähnyt eikä kuullut häntä, vaan meni nopein askelin\nkynnykselle pysähtyen siihen tuokioksi ikään kuin taistellen itsensä\nkanssa, mutta syöksähti sitte äitinsä luo.\n\nKreivitär virui lepotuolissa kummallisessa asennossa ja takoi päätään\nseinään. Sonja ja palvelustytöt pitivät häntä käsistä.\n\n-- Natasha, Natasha! -- huusi kreivitär. -- Se ei ole totta... Hän\nvalehtelee... Natasha! -- huusi hän työntäen luotaan ympärillään\nolevia. -- Menkää pois kaikki, se ei ole totta! Surmattu! Ha-ha-haa! Se\nei ole totta!\n\nNatasha laskeutui polvilleen tuolin laidalle, kumartui äitinsä yli,\nkäänsi odottamattoman voimakkaasti hänen päänsä itseensä päin ja\npuristi sitä itseänsä vasten.\n\n-- Äiti, kulta äiti...! Minä olen tässä, kulta äiti, -- supatti hän\ntaukoamatta.\n\nHän ei laskenut äitiään käsistään, taisteli hellävaroin hänen\nponnistuksiaan vastaan, pyysi tuomaan tyynyn ja vettä ja aukoi ja repi\näitinsä pukua.\n\n-- Äitiseni, äiti kulta... Rakas äiti, -- hoki hän lakkaamatta,\nsuudellen hänen päätään, kasvojaan ja käsiään ja tuntien miten\nkyynelvirrat nenää ja poskia kutkuttaen vuolaana juoksivat hänen\nsilmistään.\n\nRuhtinatar puristi tyttärensä kättä, sulki silmänsä ja vaikeni\nhetkiseksi. Yht'äkkiä hän kavahti pystyyn omituisen nopeasti, katsahti\nympärilleen mielettömästi ja nähtyään Natashan rupesi kaikin voimin\npuristamaan tämän päätä. Sitte hän käänsi kivusta rypistyneet Natashan\nkasvot itseensä päin ja katsoi niihin.\n\n-- Natasha, rakastathan sinä minua, -- sanoi hän hiljaisella,\nluottavalla äänellä, -- Natasha, ethän sinä petä minua...? Sano minulle\nsuora totuus.\n\nNatasha katsoi häneen kyyneleissä uivin silmin ja hänen kasvoiltaan\npaistoi rakkaus ja anteeksipyyntö.\n\n-- Äitiseni, rakas äiti, -- toisti hän ponnistaen kaiken rakkautensa\nvoiman lieventääkseen edes jossain määrin äidin polttavaa tuskaa.\n\nMutta kun äiti ei enää jaksanut taistella totuutta vastaan eikä uskoa,\nettä hän voisi enää elää, kun hänen rakas poikansa oli surmattu\nnuoruutensa kukoistuksessa, pelasti hänet tuosta kauheasta totuudesta\nmielenhäiriö.\n\nNatasha ei käsittänyt, miten kului se päivä, yö, seuraava päivä ja\nseuraava yö. Hän ei nukkunut eikä poistunut äidin vuoteen vierestä.\nNatashan ehtymätön, kärsivällinen rakkaus ei pyrkinyt selittämään\nmitään eikä myöskään lohduttamaan, vaan se ikään kuin tuki kreivitärtä\njoka puolelta ja piti häntä siten elossa.\n\nKolmantena yönä vaipui kreivitär muutamaksi minuutiksi horroksiin ja\nNatasha sulki silmänsä pää käsivarassa lepotuolia vasten. Vuode narahti\nja Natasha aukaisi silmänsä ja näki kreivittären istuvan sängyn\nlaidalla ja hiljaa puhuvan.\n\n-- Kuinka iloinen olen, kun tulit. Oletko väsynyt, tahdotko teetä,\npoikani? (Natasha meni hänen luokseen.) -- Sinä olet kaunistunut ja\nmiehistynyt, -- jatkoi kreivitär ja tarttui tyttärensä käteen.\n\n-- Äiti, mitä te puhutte...!\n\n-- Natasha, häntä ei ole enää, hän on poissa.\n\nJa hän vaipui tyttärensä kaulaan ja puhkesi ensi kerran itkuun.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRuhtinatar Maria lykkäsi matkansa. Sonja ja kreivi koettivat hoitaa\nkreivitärtä Natashan sijasta, mutta turhaan. He huomasivat, että\nNatasha yksinään voi hillitä kreivitärtä vaipumasta lopulliseen\nmielipuolisuuteen. Kolme viikkoa pysyi Natasha alituisesti äitinsä\nluona, hän nukkui lepotuolissa hänen huoneessaan, syötti ja juotti\nhäntä ja puheli lakkaamatta hänen kanssaan, sillä ainoastaan hellä,\nhyväilevä ääni voi rauhottaa kreivitärtä.\n\nÄidin sydämen haava ei voinut parantua. Petjan kuolema oli reväissyt\npuolet hänen elämästään. Oli kulunut kuukausi tiedon saapumisesta\nPetjan kuolemasta. Se oli tavannut kreivittären nuorekkaana, reippaana\n50-vuotiaana naisena, vaan kun hän tuon kuukauden kuluttua nousi\nsairasvuoteeltaan, oli hän murtunut, puolikuollut mummo, jolla ei enää\nollut mitään elämän harrastuksia. Mutta se haava, joka oli surmannut\npuolet kreivittären elämästä, se uusi haava nosti Natashan elämään.\n\nHenkinen haava, joka syntyy henkisen ruumiin repeämisestä, parantuu\nsamoin kuin ruumiillinenkin haava ainoastaan sisäpuolelta ponnistavan\nelämän voiman vaikutuksesta.\n\nNäin parantui Natashankin haava. Hän oli luullut, että hänen elämänsä\noli lopussa. Mutta yht'äkkiä osottikin hänen rakkautensa äitiin, että\nhänen elämänsä sisäinen olemus, rakkaus vielä elikin hänessä. Kun\nrakkaus elpyi eloon, elpyi elämäkin.\n\nRuhtinas Andrein viimeiset päivät olivat liittäneet Natashan ruhtinatar\nMariaan. Uusi onnettomuus vei heidät vielä lähemmä toisiaan. Ruhtinatar\nMaria peruutti matkansa ja hoiteli kolme viimeistä viikkoa Natashaa\nkuin pientä lasta, sillä se aika, jonka Natasha oli viettänyt äitinsä\nhuoneessa, oli murtanut hänen ruumiilliset voimansa.\n\nKun ruhtinatar Maria huomasi kerran keskellä päivää, että Natashaa\npuistatti vilu, vei hän hänet huoneeseensa ja pani omaan vuoteeseensa.\nVaan kun ruhtinatar Maria oli laskenut ikkunaverhot alas ja aikoi\npoistua huoneesta, kutsui Natasha hänet luokseen.\n\n-- Minua ei nukuta, Maria, jää tänne luokseni.\n\n-- Olet väsynyt, koeta nukkua hetkinen.\n\n-- Ei, ei. Miksi toit minut tänne? Äiti kaipaa minua.\n\n-- Hän voi paljoa paremmin. Hän puheli tänään aivan selvästi, -- sanoi\nruhtinatar Maria.\n\nNatasha tarkasti hämärässä ruhtinatar Marian kasvoja.\n\n\"Onko hän ruhtinaan näköinen?\" ajatteli Natasha. \"On ja ei ole. Hänessä\non jotain erikoista, vierasta, aivan uutta, tuntematonta, mutta hän\nrakastaa minua. Mitä on hänen sydämessään? Pelkkää hyvyyttä. Mutta mitä\nhän ajattelee? Mitä hän ajattelee minusta? Niin, hän on suloinen.\"\n\n-- Masha, -- virkkoi Natasha arasti ja veti hänen kätensä luokseen. --\nMasha, elä usko että olen paha. Ethän, rakas Masha? Rakastan sinua\nsuuresti. Olkaamme ystäviä, oikein läheisiä ystäviä.\n\nJa Natasha syleili ruhtinatar Mariaa ja suuteli hänen käsiään ja\nkasvojaan. Ruhtinatar Maria hävetti tämä hellyyden osotus, mutta\nsamalla se tuotti hänelle iloa.\n\nTästä päivästä asti muodostui ruhtinatar Marian ja Natashan välille se\nkiihkeä, hellä ystävyys, jota tavataan vain naisten kesken. He\nsuutelivat toisiaan myötäänsä, puhelivat toisilleen helliä sanoja ja\nviettivät enimmät ajat kahden kesken. Jos toinen meni jonnekin, tuli\ntoiselle ikävä ja hän riensi poissaolijan luo. He tunsivat paljoa\nsuurempaa sopusointua yhdessä ollessaan kuin erikseen kumpikin\nitsekseen. Heitä yhdisti toisiinsa monin verroin voimakkaampi tunne\nkuin ystävyys ja se oli tunne elämisen mahdollisuudesta ainoastaan\ntoinen toisensa läsnäollessa.\n\nJoskus he voivat istua ääneti tuntikausia, vaan joskus he jo\nyövuoteella ollen alkoivat puhella ja puhelivat aamuun saakka. Puheen\naiheena oli enimmäkseen kaukainen entisyys. Ruhtinatar Maria kertoi\nlapsuudestaan, äidistään, isästään ja haaveistaan ja Natasha, joka\nennen oli välinpitämättömästi kääntänyt selkänsä tuolle kieltäytyvälle\nja nöyrälle elämälle ja kristillisen uhrautuvaisuuden runollisuudelle,\njonka merkitystä hän ei ollut ymmärtänyt, mieltyi nyt, tuntiessaan\nolevansa vilpittömästi kiintynyt ruhtinatar Mariaan, sekä tämän\nentisyyteen että myöskin käsitti sen puolen elämää, joka hänelle oli\nennen ollut aivan ventovieras. Hän ei kuitenkaan ajatellut toteuttaa\nomassa elämässään kieltäymyksen eikä uhrautuvaisuuden aatetta, sillä\nhän oli tottunut etsimään muunlaisia iloja, mutta hän ymmärsi nämä\nhyveet toisessa ja kunnioitti niitä. Kun ruhtinatar Maria sai kuulla\nkertomuksia Natashan lapsuudesta ja aikaisimmasta nuoruudesta, oppi\nhänkin tuntemaan uuden puolen elämästä, uskon elämään ja elämän\nnautintoihin.\n\nEdelliseen tapaansa eivät he nytkään puhuneet mitään _hänestä_\nsiksi, ettei sanoin olisi säretty sitä kaunista suhdetta, joka vallitsi\nheidän välillään. Tämä sai aikaan sen, että hän painui vastoin heidän\nluuloaan vähitellen unhoon heidän mielestään.\n\nNatasha oli laihtunut, kalvennut ja heikontunut ruumiillisesti niin\nkovasti, että kaikki puhuivat myötäänsä hänen terveydestään ja hänestä\noli mieleen, että hänestä puhuttiin. Mutta toisinaan tapasi hänet\nyht'äkkiä kamala pelko, joka ei ollut kuoleman pelkoa, vaan pelko\nterveyden ja kauneuden menettämisestä ja tämän tähden hän joskus\ntarkasteli huolellisesti kuihtuneita käsiään, ihmetteli niiden\nlaihuutta ja katseli joskus aamusin peilistä pitkiksi venyneitä ja,\nkuten hänestä näytti, surkeita kasvojaan. Hänestä tuntui, että sen piti\nniin ollakin, mutta samalla valtasi hänet pelko ja surumielisyys.\n\nKerran hän nousi yläkertaan niin nopeasti, että häntä rupesi\nhengästyttämään. Samassa hän keksi unohtaneensa jotain alakertaan,\njuoksi sinne ja taas uudestaan ylös, joten hän ikään kuin sai koettaa\nja mitata voimiensa kantavuutta.\n\nErään toisen kerran hän huusi luokseen Dunjashaa, mutta kun hänen\näänensä herposi, huusi hän uudestaan, vaikka Dunjashan askeleita\nkuuluikin, huusi sillä rintaäänellä, jolla hän ennen oli laulanut ja\njonka kaikua hän nyt tarkkasi.\n\nHän ei tiennyt eikä olisi uskonutkaan, että sen liejun läpi, joka\nhänestä oli tuntunut ainaiseksi peittäneen alleen kaikki hänen\nsielussaan, oli jo alkanut puhjeta hienoa, hentoa orasta, joka oli\njuurtuva ja kietova elinvoimaisten juuriensa kätköön kalvavan surun,\nniin ettei sitä kohta huomaisikaan. Haava oli alkanut parantua sisästä\npäin.\n\nTammikuun lopulla matkusti ruhtinatar Maria Moskovaan Natashan kanssa,\njonka kreivi oli saanut taipumaan lähtöön sillä ehdolla, että hän\nhakisi lääkärin apua.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVjasman taistelun jälkeen, jolloin Kutusof ei voinut pidättää\njoukkojaan käymästä vihollisen kimppuun, syöksemästä nurinniskoin\nj.n.e., jatkui ranskalaisten ja näitä takaa-ajavien venäläisten kulku\nuusitta taisteluitta Krasnojeen saakka. Ranskalaiset pakenivat niin\nnopeaan, ettei venäläinen armeija ehtinyt perästä, että sotaväen ja\ntykistön hevoset uupuivat tielle ja että ranskalaisten liikkeistä\nsaadut tiedot olivat aina vääriä.\n\nVenäjän armeijan väki oli niin näännyksissä yhtämittaisesta marssista\n40 virstaa vuorokaudessa, ettei se kyennyt jouduttamaan kulkuaan.\n\nKäsittääkseen Venäjän armeijan nääntymyksen suuruutta on vain otettava\nhuomioon se tosiseikka, että armeijassa, joka Tarutinosta saakka oli\nkadottanut kuolleina ja haavotettuina korkeintaan 5,000 miestä, josta\nluvusta ei ollut joutunut vangiksi sataakaan miestä, ja jossa\nTarutinosta lähtiessä oli ollut 100,000 miestä, oli Krasnojeen\nsaapuessa vain 50,000 miestä.\n\nVenäläisten nopea marssi ranskalaisten jälestä vaikutti armeijaan yhtä\nhävittävästi kuin ranskalaisiin heidän pakonsa. Eroa oli vain se, että\nVenäjän armeija liikkui vapaehtoisesti eikä sitä uhannut mikään\nperikadon vaara, kuten ranskalaisia, jota paitsi ranskalaisten jälelle\njääneet sairaat joutuivat vihollisen käsiin, vaan jälelle jääneet\nvenäläiset kotimaahansa. Pääsyynä Napoleonin armeijan hupenemiseen oli\nsen paon nopeus, josta on epäämättömänä todistuksena venäläisten\njoukkojen vastaava hupeneminen.\n\nKutusovin toiminta oli kohdistettu, kuten Tarutinossa ja Vjasmassa,\nkokonaan siihen, ettei olisi ehkäisty ranskalaisten tuhoisaa pakoa\n(Pietarissa ja armeijan venäläisten upseerien keskuudessa tahdottiin\npäinvastoin), vaan että olisi sitä edistetty ja huojennettu omien\njoukkojen marssia.\n\nKutusovilla oli olemassa siitä pitäen, kun väkeä alkoi laumoittain\nuupua ja jäädä pois riveistä nopean marssin tähden, toinenkin syy\njoukkojensa marssin hidastuttamiseen ja asiain tilan käänteen\nodottamiseen. Venäjän armeijan tarkotuksena oli marssia ranskalaisten\njälestä. Ranskalaisten paon suunta oli tuntematon ja kuta likempänä\nvenäläiset marssivat ranskalaisten kintereillä, sitä pitemmän matkan he\nsaisivat taivaltaa. Jos olisi seurattu ranskalaisia pitemmän matkan\npäästä, niin olisi voitu katkaista ranskalaisten tekemiä polvia. Kaikki\nne taitavat kenttäliikkeet, joita kenraalit ehdottivat tehtäviksi,\ntarkottivat joukkojen siirtomarsseja ja päivämarssien pitentämistä,\njota vastoin ainoana järkevänä tarkotusperänä olisi pitänyt olla niiden\nlyhentäminen. Tätä tarkotusperää oli Kutusof tavotellut koko ajan\nMoskovasta Vilnaan saakka eikä ainoastaan satunnaisesti eikä\ntilapäisesti, vaan niin johdonmukaisesti, ettei hän kertaakaan\npoikennut harhaan.\n\nKutusof tiesi ja tunsi koko venäläisellä olemuksellaan eikä suinkaan\njärkensä eikä sotatiedollisen harkinnan avulla sen, mitä jokainen\nvenäläinen sotamieskin tunsi, että nimittäin ranskalaiset olivat\nvoitetut, että vihollinen pakenee, mutta samalla hän myöskin tunsi\nsamoin kuin sotamiehetkin tuon vuodenaikaan nähden kuulumattoman nopean\nsotaretken koko raskauden.\n\nMutta niistä kenraaleista, varsinkin ulkomaisista joita halutti saada\nosottaa mieskohtaista urheutta, ihmetyttää jotakuta, siepata vangiksi\njostain syystä joku herttua tai kuningas, tuntui nyt, kun pieninkin\ntaistelu oli järjetön ja vastenmielinen, että nyt juuri oli sopivin\naika antautua taisteluun ja voittaa joku. Kutusof ei voinut muuta kuin\nkohotella olkapäitään, kun kenraali toisensa jälkeen ehdotti hänelle\ntehtäväksi liikkeitä niillä huonoissa pukimissa olevilla nälkäisillä\nsotamiehillä, jotka olivat huvenneet yhdessä kuukaudessa ilman\ntaistelutta puoleksi entisestään ja joiden oli vielä marssittava\nrajalle asti taipale, joka oli kulettua pitempi.\n\nTämä halu pyrkiä kunnostautumaan, liikehtimään, eristämään ranskalaisia\njoukkoja toisistaan ja vangitsemaan niitä ilmeni kiihkeimmillään\nvarsinkin silloin, kun venäläiset joutuivat kosketuksiin ranskalaisten\nkanssa.\n\nNäin tapahtui Krasnojessa, jossa luultiin tavatun joku kolmesta\nranskalaisesta kolonnasta, vaan jouduttiinkin tekemisiin itsensä\nNapoleonin kanssa, jolla oli ympärillään 60,000 miehen suuruinen\njoukko. Ja koettipa Kutusof millä keinoin tahansa ehkäistä kenraalejaan\nryhtymästä tähän turmiolliseen verilöylyyn ja säästää joukkojaan, ei\nmikään auttanut, vaan Krasnojessa syttyi sittenkin taistelu, jossa\nVenäjän armeijan nääntynyt väki hävitti kolme päivää perätysten ranskan\narmeijan tähteitä. Toll kirjotti suunnitelman: _die erste Colonne\nmarschiert_[118] j.n.e. Mutta, kuten tavallista, ei mikään\ntapahtunut suunnitelman mukaan. Württembergin prinssi Eugen ammuskeli\neräältä kukkulalta ohijuoksevia ranskalaisia ja vaati lisäväkeä, jota\nei kuulunut. Ranskalaiset puikkivat öillä kiertoteitä venäläisten ohi,\nhajaantuivat eri suunnille, piileskelivät metsissä ja pakenivat\nedelleen kuka miten parhaiten taisi.\n\nMiloradovitsh, joka sanoi, ettei hän tahdo tietää mitään osastonsa\ntaloudellisista asioista ja jota ei löytynyt milloinkaan, kun häntä oli\ntarvis, tuo \"_chevalier sans peur et sans reproche_\",[119] joksi\nhän sanoi itseään, lähetti rauhanhierojia vaatimaan ranskalaisia\nantautumaan, hukkasi aikaa ja teki kaikkea muuta kuin mitä, oli\nkäsketty. -- Minä lahjotan teille, pojat, tuon kolonnan, -- sanoi hän\nratsastaen erään osaston luo ja osotti ratsuväelle muuatta ranskalaista\njoukkoa.\n\nJa ratsuväki läksi liikkeelle hevosillaan, jotka hädin tuskin jaksoivat\nliikuttaa jalkojaan ja jotka saatiin juoksuun kannusten ja miekkojen\navulla, lahjotettua kolonnaa s.o. paleltuneita, kohmettuneita ja\nnälkiintyneitä ranskalaisia kohti ja lahjotettu kolonna riisui aseensa\nja antautui, jota se oli jo kauan halunnut.\n\nKrasnojen taistelussa otettiin 26,000 vankia, satoja tykkejä,\njonkunlainen keppi, jota sanottiin marsalkkasauvaksi, mutta sitten\nryhdyttiin riitelemään siitä, ken oli parhaiten kunnostautunut ja kukin\noli tyytyväinen itseensä. Kovasti kuitenkin pahoteltiin sitä, ettei\noltu vangittu Napoleonia eikä edes ainoatakaan marsalkkaa, josta kukin\nsyytti toistaan, mutta etupäässä Kutusovia.\n\nVaikka nämä henkilöt, jotka antoivat omien halujensa johtaa itseään,\nolivat vain välttämättömyyden alkuperäisimmän lain sokeita\nvälikappaleita, pitivät he sittenkin itseään sankareina ja\nkuvittelivat, että heidän tekonsa olivat mitä arvokkaimpia ja\njaloimpia. He syyttivät Kutusovia ja sanoivat, että hän oli sodan\nalusta saakka estänyt heitä voittamasta Napoleonia, että hän piti\nsilmällä pelkästään omien mielitekojensa tyydyttämistä eikä ollut\nhalunnut lähteä Jaroslavlin läänistä siitä syystä, että hänen oli\nsiellä rauhallista olla, että hän oli pysähtynyt Krasnojessa ainoastaan\nsiksi, että hän oli mennyt kokonaan päästä pyörälle, kun oli saanut\nkuulla Napoleonin läsnäolosta, että häntä voi epäillä salaliitosta\nNapoleonin kanssa, että Napoleon oli hänet ostanut[120] j.n.e.\n\nEi siinä kyllä, että Kutusovin aikalaiset intohimojensa sokaisemina\ntuomitsivat häntä tällä tavoin, vaan jälkimaailma ja historia ovat\ntunnustaneet Napoleonin _grand'iks_. Ulkomaalaiset taas pitävät\nKutusovia viekkaana, leväperäisenä ja heikkotahtoisena hovimiehenä,\nvenäläiset jonain hämäränä olentona, jonkunlaisena puupölhönä, jonka\nparhain ominaisuus oli hänen venäläinen nimensä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nVuosina 1812-13 syytettiin Kutusovia suorastaan virheestä. Hallitsija\noli häneen tyytymätön. Eräästä armollisesta käskystä kirjotetussa\nhistoriassa sanotaan, että Kutusof oli viekas hovivalehtelija, joka\npelkäsi Napoleonin nimeä ja Krasnojessa ja Beresina-joella tekemiensä\nvirheiden kautta riisti Venäjän armeijalta maineen -- mahdollisuuden\nsaada täydellinen voitto ranskalaisista.[121]\n\nTämmöinen on niiden henkilöjen kohtalo, jotka eivät ole suuria,\n_grand-homme_, ja jotka eivät mahdu venäläisten järkeen, mutta he\novat kuitenkin niitä harvoja, aina yksinäisiä henkilöitä, jotka\nkäsittäessään kaitselmuksen tahdon, taivuttavat oman tahtonsa\nkuuliaiseksi sille. Ymmärtämättömien viha ja ylenkatse rankaisee\ntämmöisiä miehiä korkeimpien lakien oivaltamisesta.\n\nVenäläiset historioitsijat (synti ja häpeä sanoa) pitävät Napoleonia,\ntuota historian mitättömintä asetta, joka ei ole kertaakaan eikä\nmissään, ei edes maanpaossa ollessaankaan osottanut ihmisarvoa, ihailun\nja ihmettelyn esineenä, hän on _grand_. Sitä vastoin on heidän\nmielestään Kutusof, se mies, joka koko toimintansa ajan 1812,\nBorodinosta Vilnaan saakka, ei ainoatakaan kertaa enemmän töillään kuin\nsanoillaankaan horjahtanut päämäärästään ja joka on historian\nharvinaisimpia esimerkkejä uhrautuvaisuudesta ja siitä, että hän osasi\nkäsittää nykyisyydessä tulevan tapahtuman merkityksen, jonkullainen\nepämääräinen ja surkuteltava olento, ja kun he puhuvat Kutusovista ja\nvuodesta 1812, näyttää heitä jonkunverran hävettävän.\n\nMutta toiselta puolen on vaikea löytää jotakuta toista historiallista\nhenkilöä, jonka toiminta olisi niin horjumattoman vakavasti tähdännyt\nsamaan tarkotusperään kuin hänen. On vaikea kuvitella arvokkaampaa ja\nkansan tahdon kanssa paremmin yhteenkäypää tarkotusperää. Vielä\nvaikeampaa on löytää historiasta semmoista esimerkkiä, että\nhistoriallisen henkilön omaksuma tarkotusperä olisi saavutettu niin\ntäydellisesti kuin se, jonka saavuttamiseksi Kutusovin koko toiminta\noli tähdätty 1812.\n\nKutusof ei puhunut koskaan pyramideilta katsovista 40 vuosisadasta,\nuhrauksista isänmaan hyväksi eikä siitä, mitä hän aikoo tehdä tai on\ntehnyt. Yleensä hän ei puhunut mitään itsestään, ei näytellyt mitään\nosaa, tuntui aina mitä vaatimattomimmalta ja tavallisimmalta mieheltä\nja puhui mitä yksinkertaisimpia ja tavallisimpia asioita. Hän\nkirjotteli kirjeitä tyttärilleen ja m-me Stahlille, luki romaaneja,\npiti kauniiden naisten seurasta, laski leikkiä kenraalien, upseerien ja\nsotamiesten kanssa eikä koskaan vastustanut niitä, jotka tahtoivat\ntodistaa hänelle omien ajatustensa pätevyyttä. Kun kreivi Rostoptshin\nnelisti Jauskin sillalla Moskovassa Kutusovin luo suurentelemaan siitä,\nkuka oli syypää Moskovan tuhoon ja sanoi: \"tehän lupasitte, ettette\njätä Moskovaa taistelutta\", vastasi Kutusof: \"enhän minä jätäkään\nMoskovaa taistelutta\", vaikka koko kaupunki oli jätetty. Kun\nhallitsijan luota saapunut Araktshejef sanoi hänelle että Jermolof\nolisi nimitettävä tykistön päälliköksi, vastasi Kutusof: \"minäkin\npuhuin siitä vast'ikään\", vaikka hän hetkistä aikaisemmin oli puhunut\nmuista asioista. Mitä liikutti häntä, joka silloin yksinään käsitti\ntapahtuman koko suuren merkityksen, se seikka, paniko kreivi\nRostoptshin omaksi tahi hänen syykseen pääkaupungin onnettomuuden? Ja\nvielä vähemmin kiinnitti hänen mieltään se, kenet määrättiin tykistön\npäälliköksi.\n\nTämä vanha mies, joka elämän kokemuksesta oli tullut siihen\nvakaumukseen, että ajatukset ja sanat, jotka ovat ajatusten\nilmaisukeinoja, eivät voi panna ihmisiä liikkeelle, ei puhunut\nainoastaan noina kertoina, vaan monesti muulloinkin aivan\nsisällyksettömiä ja ensimäiseksi mieleen juolahtaneita sanoja.\n\nMutta tämä sama mies, joka ei pitänyt sen parempaa väliä sanoistaan, ei\nkuitenkaan sanonut kertaakaan toimintansa aikana yhtään semmoista\nsanaa, joka olisi ollut vastoin sitä ainoata tarkotusperää, jota kohti\nhän koko sodan ajan kulki. Mutta kun hän mielikarvaudekseen usein\nhuomasi, ettei häntä ymmärretty, ilmaisi hän monasti mitä\nerilaisimmissa tilaisuuksissa pohjimmaisetkin ajatuksensa. Borodinon\ntaistelusta pitäen, josta saakka alkoi eripuraisuus hänen ja hänen\nkenraaliensa välillä, oli hän ainoa, joka sanoi monta kertaa, että\n_Borodinon taistelu on voitto_ ja hän pysyi tässä väitteessään\nsekä puheessa että raporteissaan ja tiedonannoissaan aina kuolemaansa\nsaakka. Hän oli ainoa, joka sanoi, että _Moskovan menettäminen ei ole\nVenäjän menettäminen_. Hän vastasi Lauristonin rauhanhierontaan,\nettei _rauhasta voi olla puhettakaan, koska kansa tahtoo toisin_.\nHän yksinään puhui ranskalaisten paon aikana, että _kaikki meidän\nkenttäliikkeemme ovat tarpeettomia, että kaikki tapahtuu itsestään\nparemmin, kuin me voimme toivoakaan, että viholliselle on annettava\nkultainen silta, että Tarutinon, Vjasman ja Krasnojen taistelut ovat\ntarpeettomia, että rajalle päästessä täytyy olla jonkunverran väkeä\njälellä ja ettei hän anna kymmenestä ranskalaisesta yhtäkään\nvenäläistä_.\n\nJa hän yksinään, tuo hovimies, joksi hänet meille kuvataan, mies, joka\nvalehtelee Araktshejeville tehdäkseen hallitsijan mieliksi, hän\nyksinään, tämä sama hovimies, sanoo Vilnassa, että _sodan jatkaminen\nulkomailla on vahingollista ja hyödytöntä_ ja joutuu siten\nhallitsijan epäsuosioon.\n\nPelkät sanat eivät kuitenkaan riitä todistamaan sitä, että hän silloin\nkäsitti tapahtuman merkityksen. Hänen toimensa olivat pienimmättäkään\npoikkeuksetta tähdätyt kolmeen tarkotusperään: 1) jännittää kaikki\nvoimat taisteluun ranskalaisten kanssa, 2) voittaa nämä ja 3) karkottaa\nVenäjältä huojentamalla mahdollisuuden mukaan kansan ja sotajoukkojen\nkärsimyksiä.\n\nHän, tuo kuhnailija Kutusof, jonka mielilause oli kärsivällisyys ja\naika, joka oli pontevan toiminnan vihollinen, hän kuitenkin ryhtyy\nBorodinon taisteluun. Hän, se sama Kutusof, joka sanoi Austerlitzissa\nennen taistelun alkua, että se menetetään, sanoi Borodinon taistelusta\nvastoin kaikkia muita ja vakuutti vielä kuolemaansa saakka, että se oli\nvoitto, vaikka kaikki kenraalit väittivät sitä tappioksi ja vaikka\ntapahtuikin se kuulumaton kumma, että armeijan täytyi peräytyä voitetun\ntaistelun jälkeen. Hän yksinään vaati koko ranskalaisten paon ajan,\nettei olisi ryhdytty taisteluihin, jotka silloin olivat hyödyttömiä ja\nettei olisi marssittu Venäjän rajan yli.\n\nKun tapaus nyt on seurauksineen kokonaisuudessaan silmiemme edessä, on\nhelppo käsittää sen merkitys, ellemme sovita joukkojen toimintaan niitä\ntarkotusperiä, jotka piilivät muutaman kymmenkunnan miehen päässä.\n\nMutta miten voi tämä vanhus vastoin kaikkia muita arvata silloin\ntapauksen kansallisen merkityksen niin oikein, ettei hän kertaakaan\ntoimintansa aikana erehtynyt sen suhteen?\n\nTämän tavattoman terävän kaukonäköisyyden lähde piili siinä\nkansallisessa tunteessa, joka asui hänen sydämessään kaikessa\npuhtaudessaan ja voimassaan.\n\nAinoastaan se seikka, että hänessä tunnustettiin olevan tuon tunteen,\npakotti kansan siitäkään välittämättä, ettei vanhus ollut hallitsijan\nsuosiossa, valitsemaan hänet vastoin hallitsijan tahtoa kansallisen\nsodan päämieheksi. Tämä tunne yksistään nosti hänet sille korkeimmalle\ninhimilliselle sijalle, jolla hän ylipäällikkönä jännitti kaikki\nvoimansa pelastaakseen ja säästääkseen ihmisiä eikä suinkaan\nsurmatakseen ja hävittääkseen heitä.\n\nTämä suora, vaatimaton ja siitä syystä totisesti suuri luonne ei voinut\nvalautua siihen näennäisesti joukkoja johtavan europalaisen sankarin\nkaavaan, jonka historia on keksinyt.\n\nLakeijalle ei ole olemassa suurta henkilöä, sillä lakeijalla on -- oma\nkäsityksensä suuruudesta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMarraskuun 5 p:nä oli n.s. Krasnojen taistelun ensimäinen päivä. Kun\nkenraalit olivat riidelleet kyllikseen erehdyksistään, jotka johtuivat\nsiitä, että kukin oli harhaillut väärällä suunnalla ja kun adjutantteja\noli juoksutettu ristiin rastiin viemässä käskyjä ja niiden peruutuksia,\nja kun täten oli viimein illan suussa käynyt selville, että vihollinen\npakeni kaikkialla ja ettei taistelusta voinut olla puhettakaan, läksi\nKutusof Krasnojesta Dobrojeen, jonne pääkortteeri oli samana päivänä\nsiirretty.\n\nPäivä oli kirkas ja kylmä. Kutusof ratsasti lihavalla, valkealla,\npienellä hevosellaan Dobrojeen suurine seurueineen tyytymättömiä,\nkeskenään supattelevia kenraaleja. Pitkin tien vartta kihisi nuotioiden\nympärillä lämmitteleviä ranskalaisia sotavankeja, joita tänään oli\notettu 7,000. Vähän matkan päässä Dobrojen kylästä seisoi tiellä\nriisuttujen ranskalaisten tykkien vieressä suuri joukko repaleisia\nsotavankeja, jotka olivat käärineet ja kietoneet lämpimikseen minkä\nmitäkin ja jotka pitivät kovaäänistä puhetta. Ylipäällikön lähetessä\nvaikeni puheen hälinä ja kaikkien silmät kohdistuivat Kutusoviin, joka\nvalkea, punareunuksinen lakki päässä ja puuvillavuorinen sinelli\npäällä, joka oli kyömällään hänen ryhistyneiden hartioidensa kohdalla,\nläheni hitaasti kylää. Eräs kenraaleista selitti Kutusoville, missä\ntykit ja vangit oli otettu.\n\nKutusof näytti olevan jostain syystä huolissaan eikä kuunnellut\nkenraalin sanoja. Hän rypisteli kasvojaan tyytymättömänä ja tähysteli\ntarkkaan niitä vankeja, jotka näyttivät kurjimman näköisiltä. Useimmat\nranskalaiset olivat kamalan näköisiä paleltuneine nenineen ja poskineen\nja melkein kaikkien silmät olivat punaset, pöhöttyneet ja märkivät.\n\nEräs ryhmä ranskalaisia seisoi aivan tien vieressä ja kaksi sotamiestä,\njoista toisen kasvot olivat täynnä paisumia, repi käsineen tuoretta\nlihapalaa. Siinä katseessa, jonka he vilahduksessa loivat tulijoihin\noli jotain kauheaa, eläimellistä samoin kuin siinäkin silmäyksessä,\njolla paisumakasvoinen sotamies katsahti Kutusoviin ja jonka hän heti\nkäänsi pois työtään jatkaen.\n\nKutusof katsoi kotvan aikaa tarkkaavasti näihin kahteen sotamieheen,\nhänen kasvonsa vetäytyivät synkemmiksi ja hän nyökäytti päätään\nsuruisin ajatuksin. Eräässä toisessa paikassa hän näki venäläisen\nsotamiehen nauraen puhuvan jotain eräälle ranskalaiselle, jota hän\nystävällisesti pudisti olkapäästä. Kutusof nyökäytti taas päätään sama\nilme kasvoilla.\n\n-- Mitä sinä puhut? -- kysyi hän kenraalilta, joka jatkoi selitystään\nja osotti ylipäällikölle ranskalaisilta otettuja lippuja, jotka\nseisoivat Preobrashenskin rykmentin rintaman edessä.\n\n-- Aa, lippuja! -- sanoi Kutusof, joka näytti vaivoin heräävän\najatuksistaan.\n\nHän katsahti hajamielisesti ympärilleen. Tuhannet silmät katsoivat\nhäneen kaikilta puolin, sillä hänen odotettiin puhuvan jotain.\n\nHän pysähtyi Preobrashenskin rykmentin eteen, huokasi raskaasti ja\nsulki silmänsä. Joku seurueen jäsenistä viittasi lippuja pitäviä\nsotamiehiä astumaan lähemmä ja asettamaan liput ylipäällikön ympärille.\nKutusof oli muutaman tuokion vaiti, mutta sitte hän nähtävästi\nvastenmielisesti ja asemansa pakosta nosti päänsä ja rupesi puhumaan.\nJoukko upseereja tuli hänen ympärilleen. Hän silmäili tarkkaavin\nkatsein upseereja, joista hän tunsi muutamia.\n\n-- Minä kiitän kaikkia! -- sanoi hän kääntyen sotamiehiin ja sitte\nupseereihin. (Hiljaisuudessa, joka syntyi hänen ympärillään, kuuluivat\nselvästi hänen verkkaan lausumat sanansa.) -- Minä kiitän kaikkia\nraskaasta ja uskollisesta palveluksesta. Voitto on täydellinen eikä\nVenäjä unohda teitä. Ikuinen kunnia teille!\n\nHän vaikeni tuokioksi ja katseli ympärilleen.\n\n-- Kallista, kallista alemma sen pää, -- sanoi hän eräälle\nsotamiehelle, joka oli pitänyt ranskalaista kotkaa ja laskenut sen\nvahingossa Preobrashenskin rykmentin lipun eteen. -- Alemma, alemma, no\nniin, sillä tavalla. Hurraa, pojat! -- lisäsi hän sotamiehille leuka\nnopeasti liikahtaen.\n\n-- Hurraa! -- kiljuivat tuhannet äänet.\n\nSotamiesten huutaessa istui Kutusof kyyhällään satulassa, painoi päänsä\nkumarruksiin ja hänen silmiinsä nousi lempeä, pilkalliseen vivahtava\npiirre.\n\n-- Kuulkaahan nyt, pojat... -- alkoi hän, kun huudot olivat vaijenneet.\n\nJa samassa muuttui hänen äänensä ja kasvojen sävy: ylipäällikkö oli\nlakannut puhumasta ja sen sijaan alkoi puhua vaatimaton ukko, jota\nnäytti haluttavan ilmaista sotamiehille jotain hyvin tärkeää.\n\nUpseerien ja sotamiesten riveissä tapahtui liikettä, jotta olisi\nparemmin kuultu, mitä sanottavaa hänellä nyt oli.\n\n-- Kuulkaahan nyt, pojat. Minä tiedän, että tämä on raskasta, vaan\nmitäs tehdä! Olkaa kärsivällisiä, ei tätä kauan kestä. Saatetaan\nvieraat pois ja levätään sitte. Teidän tsaarinne ei unohda teidän\ntyötänne. Raskas on ollaksenne, mutta olettehan kuitenkin kotonanne.\nKatsokaa noita, näettekö, mihin he ovat joutuneet, -- sanoi hän\nranskalaisiin osottaen. -- He ovat kerjäläisiäkin kurjemmat. Silloin\nkun he olivat voimakkaita, emme me säästäneet itseämme, vaan nyt pitää\nmeidän sääliä heitä. Ovathan hekin ihmisiä, vai mitä, pojat?\n\nHän katseli ympärilleen ja niissä kunnioittavan vakavissa,\nneuvottomissa katseissa, jotka koko ajan olivat tähdänneet häneen, hän\nhuomasi vastakaikua sanoilleen. Silloin hänen kasvonsa valostumistaan\nvalostuivat vanhanvoivasta, suopeasta hymystä, joka veti väreisiin\nhänen suupielensä ja silmien nurkat. Hän oli hetkisen vaiti ja painoi\npäänsä kumaraan ikään kuin jotain epäröiden.\n\n-- Ja siksi toiseksi, kukas heidät on tänne kutsunut? Pitäkööt\nhyvänään... -- sanoi hän yht'äkkiä karkeasti kiroten ja nostaen päänsä\npystyyn.\n\nSamassa hän huitasi nagaikallaan ja läksi ensi kerran koko sodan aikana\nnelistämään hajaantuneiden sotamiesrivien luota, joista kuului kovaa\nnaurun hohotusta ja hurraahuutoja.\n\nKutusovin sanoja lienee sotaväki tuskin ymmärtänyt. Ainakaan ei olisi\nkukaan kyennyt toistamaan, mitä sotamarsalkka oli sanonut juhlallisesti\nalkaneessa, vaan sitte suopean avomieliseksi muuttuneessa puheessaan.\nMutta hänen sanojensa sydämellinen tarkotus ymmärrettiin, sillä sitä\nsamaa riemun huumausta, johon oli yhtynyt sääli vihollisia kohtaan ja\ntunne oman asian oikeudesta ja joka ilmeni tuon ikämiehen lausumissa\npahaa tarkottamattomissa kirosanoissa, tunsi povessaan jokainen\nsotamies ja se puhkesi ilmoille innokkaissa, pitkissä riemuhuudoissa.\nKuu eräs kenraali tämän jälkeen kysyi ylipäälliköltä, eikö hän\nsuvaitsisi nousta vaunuihinsa, puhkesi Kutusof kenraalin kysymykseen\nvastatessaan yht'äkkiä nyyhkytykseen, sillä hän ei näyttänyt jaksavan\nhillitä mielenliikutustaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMarraskuun 8 p:nä, Krasnojen taistelun viimeisenä päivänä, oli jo\nalkanut hämärtää, kun joukot palasivat yöleiriin. Koko päivän oli ollut\ntyyni pakkanen, harvakseltaan oli putoillut lumihöytäleitä, mutta\nillaksi seestyi ilma ja pakkanen koveni. Korkealla kuumotti\nmustansininen tähtitaivas.\n\nMuskettirykmentti, jossa Tarutinosta lähtiessä oli ollut 3,000 miestä,\nvaan nyt 900, oli ensimäisiä maantien varrella olevaan kylään\nyöleirille saapuvista joukoista. Majottajat tulivat rykmenttiä vastaan\nja ilmottivat, että kaikki mökit olivat täynnä sairaita ja kuolleita\nranskalaisia, ratsuväkeä ja esikuntia. Ainoastaan yksi mökki oli\nsaatavissa rykmentin päällikölle.\n\nRykmentin päällikkö ajoi tälle mökille, rykmentti marssi kylän läpi ja\npani pyssynsä ristikolle kylän laitimaisten mökkien kohdalle tielle.\n\nRykmentti ryhtyi ikään kuin suunnattoman suuri, satajäseninen eläin\nlaatimaan pesäänsä ja valmistamaan ruokaa. Osa sotamiehistä kahlasi\npolvia myöten lumessa kylän oikealla puolella olevaan koivikkoon, josta\nkohta alkoi kaikua kirveiden ja miekkojen iskuja, katkeavien oksien\nryskettä ja iloisia ääniä. Eräs toinen osa puuhaili rykmentin hevosten\nja kuormien kimpussa, joista otettiin patoja ja korppuja ja annettiin\nhevosille ruokaa. Kolmannet hajosivat ympäri kylää järjestämään\nesikunta-upseerien asuntoja, korjaamaan pois mökeistä kuolleita\nranskalaisia ja hakemaan lautoja, kuivia halkoja ja olkia rakennusten\nkatoilta nuotiotarpeiksi ja suojaseiniksi.\n\nNoin viisitoista sotamiestä kiskoi parhaillaan iloisesti huutaen\nmökkien takana kylän laidassa erään katottoman vajan säleseinää.\n\n-- Hei, pojat, kaikki yht'aikaa! -- huusivat miehet kiskoessaan irti\nsuurta jäätynyttä seinää, joka paukkui ja narisi liitoksistaan. Paalut\nalkoivat ruskaa yhä tiheämmin ja viimein retkahti aita maahan\nmiehineen, jotka olivat rynnistäneet sitä vasten. Samassa remahtivat\nmiehet kovaan naurun rähäkkään ja huutoon.\n\n-- Tarttukaa kiinni kaksittain! Kanget tänne! Sillä tavalla! Mihin sinä\nsiinä työnnäkset?\n\n-- No nyt, yht'aikaa... Hoi, seis, pojat!... Tahdissa laulun kanssa!\n\nKaikki vaikenivat ja eräs miellyttävän pehmeä ääni alkoi vetää laulun\nsäveltä. Kolmannen säkeen lopussa yhtyivät kaikki viimeiseen ääneen\nhuutaen: \"oooo, yht'aikaa! Pojat, kaikki!...\" Mutta väkevistä\nponnistuksista huolimatta ei seinä liikahtanut kuin vähän matkaa ja\nmiesten vaijettua kuului heidän keskuudestaan raskasta läähätystä.\n\n-- Hei, pojat, kuudennen komppanian miehet! Heittiöt, pirut! Tulkaa\nauttamaan ... vuoroin vieraissa ollaan.\n\nParisenkymmentä kuudennen komppanian miestä, jotka olivat menossa\nkylään, tuli toveriensa avuksi ja samassa nousi viiden sylen pituinen\nja kolmen sylen levyinen notkuva seinä miesten olkapäille, joita se\npahasti painoi kylään kantaessa.\n\n-- Mene, mene ... vai köntistymään siinä... Etkö pääse? Ähä...\n\nIloista, ruokotonta rienailua kuului myötäänsä.\n\n-- Mitäs te teette? -- huusi yht'äkkiä komentavalla äänellä eräs\nvääpeli, joka juoksi kantajia vastaan. -- Tuossa mökissä on itse\nkenraali, vaan te, paholaisen sikiöt, rietaskidat, pidätte tämmöistä\nrähinää! Kyllä minä teille näytän! -- kiljasi vääpeli ja iski samassa\ntäysin voimin selkään lähimpää sotamiestä. -- Ettekö voi olla\nhiljemmin!\n\nSotamiehet vaikenivat. Se sotamies, jota vääpeli oli lyönyt, alkoi\nvoihkien pyyhkiä kasvojaan, jotka olivat särkyneet verelle, kun hän\nvääpelin iskusta oli horjahtanut aitaa vasten.\n\n-- Hirtehisen pukari, tappelemaan siinä! Taisi tärvellä koko\nturparustingin, -- murahti sotamies hiljaa vääpelin mentyä.\n\n-- Ei tainnut maistua makealta? -- virkkoi eräs irvihammas, jonka\njälkeen sotamiehet jatkoivat kulkuaan hiljaa.\n\nPäästyään toiselle puolelle kylää alkoivat sotamiehet taas puhua\nkovaäänisesti höystäen puhettaan pahaa tarkoittamattomilla kiro- ja\nhaukkumasanoilla, kuten äskenkin.\n\nSiinä mökissä, jonka ohi sotamiehet äsken olivat kulkeneet, olivat\nkoolla korkeimmat päälliköt ja keskustelivat vilkkaasti teetä\njuodessaan kuluneen päivän tapauksista ja vastaisista liikkeistä. Oli\nnäet aikomus tehdä siipimarssi vasemmalle, eristää varakuningas muista\nja siepata hänet vangiksi.\n\nKun sotamiehet toivat seinän perille, loimusi jo monessa paikassa\nkeittiönuotioita. Puut räiskyivät, lumi suli ja sotamiesten mustat\nvarjot kuukkivat sinne tänne sotamiesten miehittämällä, tasaiseksi\ntallatulla lumikentällä.\n\nKirveet ja miekat jyskivät kaikilla puolilla. Kaikki tehtiin kenenkään\nkäskemättä. Nuotiopuita kannettiin yöksi, pieniä telttoja laitettiin\nupseereille, padat kiehuivat tulella, pyssyjä puhdistettiin ja pukimia\nkorjailtiin.\n\nKahdeksas komppania pystytti tuodun seinän puoliympyrään suojaksi\npohjoistuulelta ja sen sisäpuolelle viritettiin nuotiovalkea. Sitte\ntoimitettiin iltasoitto, pidettiin nimihuuto, syötiin illallinen ja\nsijotuttiin yöksi nuotioiden ympärille ken jalkineitaan paikkaamaan,\nken polttamaan piippua, jotkut taas riisuutuivat ilkosen alasti ja\nkorvensivat vaatteistaan täitä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTuntuisi siltä, että näissä kuulumattoman raskaissa oloissa, jolloin\nvenäläisten sotamiesten täytyi toimia ilman lämpimiä jalkineita ja\npukimia, ilman kattoa päänsä päällä, lumikinoksissa 18 asteen\npakkasessa ja vajaalla muonalla, joka ei aina ehtinyt oikeissa ajoissa\nperille, sotaväki olisi tarjonnut mitä surullisimman ja masentavimman\nkuvan.\n\nAsianlaita ei kuitenkaan ollut näin, sillä sotaväen mieliala ei ollut\nparhaimmissakaan aineellisissa oloissa ollut niin reipas ja virkeä kuin\nnyt. Tämä tuli siitä, että riveistä karisi pois joka päivä kaikki se,\nmikä oli alkanut kehnota ja masentua mieleltään. Kaikki ruumiillisesti\nja henkisesti huono oli aikoja sitte häipynyt jälelle ja riveihin oli\njäänyt vain armeijan parhaisto täysissä sielun ja ruumiin voimissa.\n\nKahdeksannen komppanian nuotiolle, joka oli suojattu säleseinällä,\nkeräytyi väkeä kaikista enimmän. Kaksi vääpeliä tuli istumaan tälle\nnuotiolle, sillä se roihusi muita kirkkaammin. Komppanian miehet\nvaativat oikeudesta päästä istumaan seinän suojaan polttopuiden\nkantamista.\n\n-- Hoi, Makejef, missä sinä olet kuhnaillut vai ovatko sudet syöneet\nsinut? Mene kantamaan puita, -- huusi eräs punanaamainen ja\npunatukkainen sotamies, joka siristeli ja räpytteli silmiään savun\ntähden, mutta ei vetäytynyt etemmä nuotiosta. -- Mene vaikka sinä,\nvaris, hakemaan puita, -- käski hän erästä toista.\n\nPunatukkainen sotamies ei ollut ali-upseeri, vaan kun hän oli roteva\nmies, niin komenteli hän heikompiaan. Pieni, laiha, terävänenäinen\nsotamies, jota sanottiin varikseksi, nousi nöyrästi ylös ja oli\nlähtemäisillään, mutta samassa ilmestyi nuotion valoon eräs komea,\nnuori sotamies, joka toi kannalmuksen puita.\n\n-- Sepä mainiota! Anna tänne! Puut katkottiin ja heitettiin tuleen,\njota lietsottiin puhaltamalla ja sinellien liepeillä ja nuotio sähisi\nja räiskyi. Sotamiehet siirtyivät lähemmä ja sytyttivät piippunsa.\nNuori, komea sotamies, joka oli tuonut puita, rupesi nopeasti\ntömistelemään palentuneita jalkojaan.\n\n-- Ah, emoseni ehtoinen, kaunis on pakkanen, vaikka on kylmä... --\nlaulaa hyräili hän katkonaisesti ikään kuin häntä olisi nikottanut joka\ntavun kohdalla.\n\n-- Hei, mies, kengänpohjasi luiskahtavat! -- huusi punatukkainen\nhuomatessaan, että tömistelijän kengänpohja riipatti irrallaan. --\nHypittääpäs sitä!\n\nHyppijä pysähtyi, kiskasi irti pohjan ja heitti sen tuleen.\n\n-- Oikein sanoit, -- virkkoi hän istuutuen, otti rensselistään palan\nsinistä ranskalaista verkaa ja rupesi sillä käärimään jalkaansa. --\nLämminkö lie turvottanut vai mikä, -- lisäsi hän ojentaen jalkansa\ntulta kohti.\n\n-- Kohta annetaan uudet. Kunhan päästään perille, kuuluvat antavan\nkaikille kahdet parit.\n\n-- Mutta missä se Petrovin riiviö on? On tainnut jäädä jälelle, --\nvirkkoi vääpeli.\n\n-- Jo minä sen huomasin aikoja sitte, -- sanoi eräs toinen.\n\n-- Minkäs sille huonokkaalle...\n\n-- Kolmannesta komppaniasta oli eilen, kuulemma, puuttunut yhdeksän\nmiestä.\n\n-- Kummakos se on, kun pakkanen panee jalat, et siinä liiku.\n\n-- Joutavia loruja! -- virkkoi vääpeli.\n\n-- Tekeekös sinun mielesi samaa? -- sanoi eräs vanha sotamies\nnuhtelevasti sille, joka oli puhunut jalkojen palentumisesta.\n\n-- Mitä sinä oikeastaan horiset? -- kivahti yht'äkkiä kimakalla,\nvapisevalla äänellä terävänenäinen sotamies, jota sanottiin varikseksi.\n-- Nälkäinen huononee ja huono kuolee. Niin kuin esimerkiksi minä. En\njaksa enää, -- sanoi hän tiukasti vääpelille, -- käske viemään\nhospitaaliin, jomotus ei lähde ruumiista tahi muuten jään tielle...\n\n-- No, no, älähän siinä... -- virkkoi vääpeli levollisesti.\n\nSotamies vaikeni ja yleinen keskustelu jatkui.\n\n-- Otettiin niitä ranskalaisia tänäänkin aika katras, vaan jottapa edes\nyhdelläkään olisi ollut kunnolliset saappaat, ei muuta kuin riekaleita,\n-- alkoi eräs sotamies uuden keskustelun.\n\n-- Kasakat ovat kaikki vieneet. Kun siivottiin tupaa everstille,\nkannettiin ranskalaiset ulos. Oikein pahasti pani, kun katseli, --\nvirkkoi äskeinen tömistelijä. -- Kun käänneltiin ja katsottiin, oli\nyksi vielä elossa ja örähteli jotain omalla kielellään.\n\n-- Mutta puhdasta väkeä ne ovat, pojat, -- sanoi ensimäinen. --\nValkeapintaisia kuin tuo koivu tuossa. Ja on niissä rohkeitakin ja,\nmene tiedä, jalosukuisia.\n\n-- Kummakos se on, kun sillä on värvätty kaiken säätyistä väkeä!\n\n-- Vaan meidän kielestämme eivät ymmärrä mitään, -- virkkoi tömistelijä\nepäröivästi naurahtaen. -- Kysyin eräältä, minkä kuninkaan\nvaltakunnasta hän oli, mutta se hölötti vaan omaansa. Somaa väkeä!\n\n-- Merkillistä on se, pojat, -- sanoi se sotamies, joka oli ihmetellyt\nranskalaisten valkoista ihoa, -- mitä Moschaiskin musikat kertoivat.\nKun oli ruvettu korjaamaan kuolleita taistelupaikalta, niin mitäs\nluulette? Vähilleen kuukauden olivat ne siellä viruneet ja niin olivat\nolleet valkeita kuin paperi ja puhtaita eikä ollut hajun hiventä\nlähtenyt.\n\n-- Mahtoi olla kylmä? -- arveli eräs joukosta.\n\n-- Pöllö! Kylmä, kun oli aivan lämmin sää! Jos olisi ollut kylmä, eivät\nne meikäläisetkään olisi mädänneet. Mutta musikat sanoivat, että\nmeikäläiset olivat olleet yltä alta mädänneet ja madoissa eikä oltu\nmuuten voitu raahata pois kuin nenä siteissä ja naama toisaanne päin.\nVaan ranskalaiset olivat olleet valkeat kuin paperi eikä ollut lähtenyt\nhajun hiventäkään.\n\nKaikki olivat hetkisen ääneti.\n\n-- Varmaankin ruuasta, -- virkkoi vääpeli, -- herrasruokia vetelevät.\n\nKukaan ei väittänyt vastaan.\n\n-- Moschaiskin musikat kertoivat vielä, että heitä oli kymmenestä\nkylästä ajettu sinne, missä se tappelu oli ollut ja kaksikymmentä\npäivää olivat kuolleita vetäneet eivätkä sittenkään olleet saaneet\nkaikkia pois, vaikka oli susiakin ollut, kertoivat...\n\n-- Se olikin oikea tappelu, -- virkkoi eräs vanha sotamies, -- vaan se\non ollut ja mennyt. Näistä muista ei ole kuin miesten rasitukseksi.\n\n-- Entäs toissapäivänä kun rynnättiin! Ei tappelun näköistäkään,\nelävinä viskoivat aseensa ja polvilleen. Pardon, sanoivat ja siinä\nkaikki. Sanottiin, että Platof oli sen Polionin kaksi kertaa kopannut.\nMutta kun se ei osannut sille tehdä mitään, oli se nujertautunut\nkäsistä ja mennyt sitä tietään.\n\n-- Kylläpä osaat valeita puotella, Kiselef, annahan kun katson sinuun.\n\n-- Mitä valehtelemista siinä on, tosi kuin tosi.\n\n-- Kunhan olisi osunut minun käsiini, ei siinä olisi ollut muuta kuin\nmies tantereeseen ja haapakangella päähän. Sen olisi, turmelus,\nsietänyt.\n\n-- Oli miten oli, kyllä siitä loppu tehdään, katkotaan, tokko\nkohtapuoleen enää maita vaeltaa, -- arveli vanha sotamies haukotellen.\n\nJuttuaminen päättyi, sotamiehet alkoivat asettua yöteloilleen.\n\n-- Katsohan, miten tulisesti tähdet säkenöivät! Taitavat akat levittää\npalttinoita valkenemaan, -- sanoi eräs sotamies linnunrataa ihaillen.\n\n-- Ei, se on hyväksi viljavuodeksi.\n\n-- Puita pitäisi vielä käydä.\n\n-- Selkä paahtuu, vaan vatsapuolta kylmää. Ihme ja kumma.\n\n-- Oh, hyvä Jumala!\n\n-- Älä tyrki, ei se tuli ole yksinään sinua varten! Röhöttää siinä kuin\nmikäkin...\n\nKaikkien vaijettua kuului hiljaisuudesta muutamien nukkuneiden\nkuorsausta, muut kääntelehtivät kyleltä toiselle lämmitelläkseen ja\nvaihtoivat silloin tällöin jonkun sanan. Eräältä nuotiolta, joka oli\nsatakunnan askeleen päässä, kuului kovaa naurun rähäkkää.\n\n-- Kuulehan, miten kotkottavat viidennessä komppaniassa, -- virkkoi\neräs sotamies. -- Ja väkeä ihan mustanaan!\n\nEräs sotamies nousi ylös ja läksi viidenteen komppaniaan.\n\n-- Olipa siellä iloa, -- sanoi hän palattuaan. -- Sinne oli tullut\nkaksi ranskalaista. Toinen oli ihan palentunut, vaan toinen oli reima\npoika ja veteli lauluja.\n\n-- Ohoo? Pitää lähteä katsomaan...\n\nMuutamia miehiä läksi viidenteen komppaniaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nViides komppania oli asettunut aivan metsän laitaan. Mahtava nuotio\nloimusi keskellä hankea ja valaisi puiden huurteisia oksia.\n\nSydänyön aikaan kuulivat komppanian sotamiehet metsästä askeleita ja\noksien ratinaa.\n\n-- Pojat, karhu tulee, -- sanoi eräs sotamiehistä.\n\nKaikki kohottivat päänsä kuunnellakseen ja samassa ilmestyi metsästä\nnuotion valaisemalle alalle kaksi kummallisesti puettua ihmishaamua,\njotka pitivät kiinni toisistaan.\n\nNämä olivat kaksi metsään piiloutunutta ranskalaista. He astuivat\nnuotiolle ja puhuivat sotamiehille käheällä äänellä jotain, jota\nvenäläiset eivät ymmärtäneet. Pitemmällä tulijoista oli päässä upseerin\nlakki ja hän näytti olevan aivan näännyksissä. Nuotion ääreen tultuaan\nhän aikoi istuutua, mutta kaatua retkahti pitkälleen. Hänen toverinsa,\npieni, vanttera sotamies, jonka kasvot olivat huivilla turotut, oli\nvoimakkaampi. Hän nosti toverinsa pystyyn ja osottaen suuhunsa sanoi\njotain. Sotamiehet tulivat ranskalaisten ympärille, levittivät sinellin\nsairaan alle ja toivat kummallekin puuroa ja viinaa.\n\nRanskalainen upseeri oli Ramballe ja toinen hänen palvelijansa Morel.\n\nKun Morel oli saanut kulahduksen viinaa ja syönyt kattilallisen puuroa,\nmuuttui hän kerkeän iloiseksi ja alkoi laverrella pitkiä juttuja, joita\nvenäläiset eivät ymmärtäneet. Ramballe kieltäytyi syömästä ja virui\nmitään virkkaamatta kyynärpäällään nuotion ääressä katsellen\nilmeettömillä, punaisilla silmillään venäläisiin sotamiehiin. Toisinaan\nhän päästi pitkän voihkauksen ja vaikeni sitte taas hyväksi aikaa.\nMorel osotti olkapäihinsä tahtoen siten huomauttaa sotamiehille, että\nhänen toverinsa oli upseeri, jonka piti saada hoitoa. Eräs nuotiolle\nsaapunut venäläinen upseeri lähetti kysymään everstiltä, ottaisiko hän\nluokseen mökkiin ranskalaisen upseerin. Kun tuli sana, että eversti oli\nkäskenyt tuoda ranskalaisen, ilmotettiin Ramballelle, että hän läksisi.\nHän nousi ylös ja aikoi lähteä, vaan horjahti samassa ja olisi\nkaatunut, ellei hänen vieressään seisova sotamies olisi häntä tukenut.\n\n-- No, rupeatko vielä tappelemaan? -- virkko eräs sotamies leikillään\nRamballelle.\n\n-- Tuhma tollikko! Pidä suusi kiinni! Mokoma musikka, -- kuului eri\ntahoilta nuhteita leikkiä laskeneella sotamiehelle.\n\nSotamiehiä tuli Ramballen ympärille, hänet nostettiin kahden miehen\nkäsiin ja lähdettiin viemään mökkiin. Ramballe laski kätensä\nsotamiesten kaulaan ja hoppusi mennessä:\n\n-- _Oh, mes braves! Oh, mes bons, mes bons amis! Voilà des hommes!\nOh, mes braves, mes bons amis_,[122] -- ja hän kallisti päänsä kuin\nlapsi toisen sotamiehen olkapäätä vasten.\n\nMorel jäi sotamiesten pariin ja sai parhaan paikan nuotion ääressä.\n\nMorel, pieni, vanttera ranskalainen, jonka silmät olivat tulehduksissa\nja myötäänsä tihkuivat vettä ja joka oli sitonut korvilleen huivin\nlakin päällitse, kuten naisten tapa on, oli pukeutunut pahanpäiväiseen\nrisaseen turkkiin. Hän oli nähtävästi hieman humaltunut ja käsi erään\nvieressä istuvan sotamiehen kaulassa hän lauloi käheällä, vähäväliä\nkatkeavalla äänellä jotain ranskalaista laulua. Sotamiehet katsoivat\nhäneen kovasti nauraen.\n\n-- Seis, seis, opetahan, miten se oli! Minä opin pian. No?... -- sanoi\nse sotamies, jota Morel kaulaili ja joka oli iloinen laulajapoika.\n\n-- _Vive Henri quatre. Vive ce roi vaillant_! -- veteli Morel\nsilmää iskien. -- _Ce diable à quatre_.[123]\n\n-- Vivarika! Viv seruvaru, sidiablaka! ... -- matki sotamies, joka\ntosiaankin oli tavannut sanat ja luutasi kädellään.\n\n-- Aika mestari! Ha-ha-ha-ha-haa! -- kajahti joka taholta rämäkkä\nnauru.\n\nMorel rupesi myöskin nauramaan kasvojaan vääristellen.\n\n-- Anna tulla, anna tulla lisää!\n\n    Qui eut le triple talent,\n    De boire, de battre\n    Et d'être un vert galant...[124]\n\n-- Hyvältä sekin kuuluu! No, Saletajef!...\n\n-- Ky... -- sai Saletajef vaivoin sanotuksi. -- Ky-y-y... -- veti hän\nsitte huulet töröllään, -- letriptala de bu de ba et detraver gala, --\nlauloi hän.\n\n-- Sillä tavalla! Siin' on vasta ranskalainen! Hoh-hoh-hoo! Nälättääkö\nvielä?\n\n-- Anna hänelle vielä puuroa, ei nälkäinen vatsa vähällä täyty.\n\nMorelille annettiin taas puuroa ja hän rupesi nauraen tyhjentämään\nkolmatta kattilallista. Kun nuoret sotamiehet katsoivat Moreliin,\npaistoi heidän kasvoiltaan ystävällinen, iloinen hymy. Vanhat\nsotamiehet pitivät moista menoa sopimattomana ja lojuivat toisella\npuolen nuotiota, vaan aikaväliin nousivat hekin rynkämäisilleen ja\nkurkistivat naurussa suin Moreliin.\n\n-- Ihmisiä ne ovat nekin, -- murahti eräs heistä sinelliinsä\nkietoutuen. -- Omat juurensa kullakin puulla.\n\n-- Ooh, hyvä Jumala! Miten tähtinen on taivas! Pakkasiksi...\n\nKaikki äänet kuolivat. Tähdet, jotka näkyivät ikään kuin tietävän,\nettei kukaan katso heihin, tulistuivat entistä säihkyvämpään liekkiin\ntaivaan mustassa korkeudessa. Vuoroin säihkyen, vuoroin sammuen ja\nvuoroin väristen näytti niillä olevan ikään kuin salaperäisiä riemun\nsanomia toisilleen kuiskittavina.\n\n\n\n\nX.\n\n\nRanskan sotajoukot hupenivat tasaisesti, matemaattisen tarkan sarjan\nmukaisesti. Beresina-joen ylimeno, josta on kirjotettu sanomattoman\npaljon, oli vain yksi Ranskan armeijan perikadon väliportaita eikä\nollenkaan mikään sodan ratkaiseva tapaus. Se seikka, että ranskalaiset\novat pitäneet ja pitävät näin suurta ääntä Beresinasta, johtuu siitä,\nettä kaikki ne onnettomuudet, jotka ranskalaiset olivat saaneet kärsiä\ntasaisesti pitkin matkaa, kasautuivat nyt Beresinan murtuneella\nsillalla yhteen röykköön, yhdeksi traagilliseksi näytelmäksi, joka\nsyöpyi syvälle kaikkien sydämiin. Venäläiset puolestaan ovat puhuneet\nja kirjottaneet paljon Beresinasta ainoastaan siitä syystä, että\nkaukana sotanäyttämöltä, Pietarissa, oli Pfuel laatinut kartan, jonka\nmukaan Napoleon oli ajettava strateegiseen umpikujaan Beresina-joella.\nVakuutettuina siitä, että kaikki käy todellisuudessa niin kuin\nkartallakin, väittivät kaikki, että Beresinan ylimeno syöksi\nranskalaiset perikatoon. Itse asiassa eivät Beresinan tuottamat\nseuraukset olleet ranskalaisille läheskään niin tuhoisat tykkeihin ja\nvangiksi joutuneisiin nähden kuin Kraanojen päivät, kuten sen näkee\nnumeroistakin.\n\nBeresinan ylimenon ainoa merkitys on siinä, että tämä ylimeno todisti\nsilminnähtävästi ja eittämättömästi, miten nurinkurisia olivat kaikki\nsaartosuunnitelmat ja miten oikeassa oli Kutusof ja koko armeija\n(massa) vaatiessaan ainoata oikeata toimintatapaa, vihollisen\nseuraamista. Ranskalaislauma pakeni myötäänsä kiihtyvällä nopeudella,\nkaikista voimistaan, jotka olivat suunnatut päämäärän saavuttamiseen.\nSe laukkoi kuin haavottunut eläin, jonka oli mahdoton pysähtyä tielle.\nSen todisti ylimenon järjestäminen, mutta paljoa huomattavammin\nmeneminen siltojen yli. Kun sillat murtuivat, niin eivät aseettomat\nsotamiehet, Moskovan asukkaat, ranskalaisten kuormastossa kulkevat\nnaiset lapsineen eikä kukaan antautunut, sillä heihin vaikutti\ninertsian voima, vaan pakeni edelleen, sulloutui veneisiin ja ajautui\njääkylmään veteen.\n\nTämmöinen jouduttautuminen oli järkevää. Sekä pakenevien ranskalaisten\nettä takaa-ajavien asema oli yhtä tukala. Toveriensa parissa ollessaan\nluotti kukin ranskalainen hädän tullen toveriensa apuun, mutta jos hän\nsitä vastoin olisi antautunut venäläisille, niin olisi hän joutunut\nsielläkin samanlaiseen puutteeseen, mutta sen lisäksi olisi hän jäänyt\naina viimeiseksi elintarpeiden jaossa. Eivät ranskalaiset tarvinneet\nluotettavia tietoja siitä, että puolet vangeista kuoli nälkään ja\nviluun, vaikka venäläiset tahtoivatkin pelastaa heidät, sillä he\ntunsivat, ettei asia voinut olla muuten. Armeliaimmatkaan\nvenäläiset sotapäälliköt samoin kuin Venäjän armeijassa palvelevat\nranskalaisetkaan eivät voineet tehdä mitään sotavankien kohtalon\nlieventämiseksi. Ranskalaisia tuhosi sama tukala tila, jossa\nvenäläisetkin olivat. Eihän voinut riistää leipää ja vaatteita\nnälkäisiltä tarpeellisilta sotamiehillä ja antaa niitä ranskalaisille,\njotka eivät kylläkään olleet vahingollisia, joita ei vihattu ja jotka\neivät olleet mihinkään syyssä, vaan jotka yksinkertaisesti olivat\ntarpeettomia. Jotkut tosin antoivat, mutta se ilmeni poikkeuksena.\n\nTakana uhkasi varma tuho, edessä häämötti toivo. Laivat olivat poltetut\neikä ollut muuta pelastumisen varaa kuin yhteinen pako ja tähän\nyhteiseen pakoon olivat kohdistetut kaikki ranskalaisten voimat.\n\nKuta etemmä ranskalaiset pääsivät, kuta surkeammiksi hupenivat heidän\ntähteensä, varsinkin Beresinan jälkeen, johon Pietarista tulleen\ntaistelusuunnitelman tähden oli pantu suuria toiveita, sitä\nkiihkeämmäksi kävivät venäläisten kenraalien pyyteet. He syyttivät\nedelleenkin toinen toistaan, vaan kaikista eniten Kutusovia. Kun\notaksuttiin, että Pietarista tulleen suunnitelman onnistumattomuus\npannaan Kutusovin syyksi, ilmeni tyytymättömyys, halveksuminen ja iva\nhäntä kohtaan entistä voimakkaammin, ja kun iva ja halveksuminen ilmeni\ntietysti kunnioittavaan kuoreen puettuna, ei Kutusof voinut vaatia\nketään tilille siitä, mistä häntä oikeastaan syytettiin. Hänen kanssaan\nei asioista puhuttu vakavasti, vaan kun hänelle esitettiin asioita ja\npyydettiin niistä hänen ratkaisuaan, niin oli kenraalien kasvoilla\nväkinäistä toimitusta todistava ilme, hänen selkänsä takana iskettiin\nsilmää ja häntä koetettiin pettää joka askeleella.\n\nKun kukaan Kutusovin seuralaisista ei ymmärtänyt häntä, selittivät he\nsuoraan, ettei ukolle maksanut vaivaa puhua mistään, sillä hän ei\nkykene käsittämään heidän suurpiirteisiä aikeitaan, vaan märehtii aina\nomia tyhjiä sanojaan kultaisesta sillasta ja siitä, ettei rajan\ntoiselle puolen voida viedä repaleista kulkurilaumaa j.n.e. Kaiken\ntämän olivat he kuulleet häneltä moneen kertaan. Ja vaikka Kutusof\nolisi puhunut mistä: muonavarojen odottamisesta, jalkineiden puutteesta\ny.m. niin oli se niin vähäpätöistä heidän viisaiden ja ongelmaisten\nehdotustensa rinnalla, että Kutusovin tyhmyys ja höperyys paljastui\nkokonaan, jota vastoin he esiintyivät oikeina, nerokkaina\nsotapäällikköinä.\n\nTämä pahansuopuus kasvoi huippuunsa esikunnassa varsinkin siitä pitäen,\nkun armeijaan oli liittynyt Wittgenstein, tuo loistava amiraali ja\nPietarin sankari. Kutusof näki ja ymmärsi kaikki, mutta ei voinut muuta\nkuin nostella huokaillen olkapäitään. Yhden ainoan kerran hän suuttui\nja se tapahtui Beresinan jälkeen. Silloin hän lähetti Bennigsenille,\njoka lähetti hallitsijalle salaisia raportteja, seuraavan kirjeen:\n\n\"Teidän sairaalloisten puuskienne tähden pyydän, että teidän\nylhäisyytenne tämän kirjeen saatuaan suvaitsisi lähteä Kalugaan ja\nodottaa siellä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa lähempiä määräyksiä.\"\n\nMutta kohta sen jälkeen, kun Bennigsen oli poistunut, saapui armeijaan\nsuuriruhtinas Konstantin Pavlovitsh, joka oli ollut armeijassa sodan\nalussa ja jonka Kutusof oli saanut lähtemään armeijasta pois.\nSuuriruhtinas ilmotti nyt Kutusoville, että keisari oli tyytymätön\narmeijan huonojen saavutusten ja hitaiden liikkeiden tähden ja että\nkeisari itse saapuu muutaman päivän kuluttua armeijaan.\n\nVanha Kutusof, joka oli yhtä kokenut hovimies kuin sotapäällikkökin,\njoka saman vuoden elokuussa oli valittu ylipäälliköksi vastoin\nhallitsijan tahtoa, joka oli karkottanut armeijasta perintöruhtinaan ja\nsuuriruhtinaan, joka oli vastoin hallitsijan tahtoa oman valtansa\nnojalla luovuttanut Moskovan -- tämä Kutusof oivalsi nyt heti, että\nhänen aikansa oli nyt päättynyt, että hänen osansa oli loppuun näytetty\nja ettei hänellä enää ole sitä näennäistäkään valtaa, jonka hän muutama\nkuukausi sitte oli saanut. Eikä hän ymmärtänyt tätä yksistään\nhovimiehen kannalta. Yhdeltä puolen hän näet huomasi, että ne\nsotatoimet, joita hän oli johtanut, olivat lopullaan ja hän tunsi, että\nhän oli tehnyt tehtävänsä. Toisekseen alkoi hän näihin aikoihin tuntea\nruumiillista väsymystä ja levon tarvetta vanhoille voimilleen.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nMarraskuun 29 p:nä saapui Kutusof Vilnaan, tuohon rakkaaseen Vilnaansa,\nkuten hän sanoi. Kutusof oli ollut palveluksensa aikana kaksi kertaa\nVilnan kuvernöörinä. Rikkaassa, eheänä säilyneessä Vilnassa tapasi\nKutusof paitsi elämän mukavuuksia, joita hän ei ollut saanut nauttia\npitkään aikaan, vanhoja ystäviään ja monia muistoja. Ja kun hän nyt oli\nyht'äkkiä päässyt irtautumaan kaikista sota- ja hallitushuolista,\nasettui hän rauhalliseen, jokapäiväiseen elämään, mikäli se oli\nmahdollista hänen ympärillään kiehuvien juonien tähden eikä näyttänyt\nvälittävän vähääkään siitä, mitä historiallisessa maailmassa tapahtui.\n\nTshitshagof, joka oli kiivaimpia ranskalaisten nurinniskoin syöksijöitä\nja tientukkijoita, joka oli ensin aikonut tehdä ryntäyksen Kreikkaan ja\nsitte Varsovaan, vaan ei millään neuvoin halunnut mennä sinne, minne\nmilloinkin oli käsketty, joka oli tunnettu rohkeista sanoistaan\nhallitsijalle, jonka mielestä Kutusof oli hänelle suuressa\nkiitollisuuden velassa, sillä kun hänet oli 1811 lähetetty solmimaan\nrauhaa Turkin kanssa Kutusovista välittämättä, oli hän, saatuaan\ntietää, että rauha oli jo tehty, sanonut hallitsijalle, että rauhan\naikaansaaminen on Kutusovin ansio, -- tämä sama Tshitshagof oli\nensimäinen vastaanottamassa Kutusovia Vilnassa sen linnan edustalla,\njohon Kutusovin oli määrä jäädä asumaan. Laivaston arkiunivormu päällä,\ntikari vyöllä ja lakki kainalossa ojensi Tshitshagof Kutusoville\nraportin sotaväen tilasta ja kaupungin avaimet. Se halveksuvan\nkunnioittava tapa, jota nuoret osottivat vanhuuttaan höpertyneelle\nukolle, kuvastui täydellisesti Tshitshagovin esiintymisestä, sillä hän\ntiesi jo ne syytökset, joita Kutusoviin kohdistettiin.\n\nKeskustellessaan Tshitshagovin kanssa sanoi Kutusof muun muassa, että\nne Tshitshagovin ajoneuvot ja astiat, jotka olivat kadonneet\nBorisovossa, olivat tallella ja palautetaan takasin omistajalleen.\n\n-- _C'est pour me dire que je n'ai pas sur quoi manger... Je suis au\ncontraire vous fournir de tout dans le cas même où vous voudriez donner\ndes diners_,[125] -- sanoi Tshitshagof kiireissään, tahtoen joka\nsanalla todistaa olevansa oikeassa ja siitä syystä luullen, että\nKutusoviakin huoletti sama asia.\n\nKutusovin suu vetäytyi terävään ivan hymyyn ja hän vastasi olkapäitään\nkohauttaen:\n\n-- _Ce n'est que pour vous dire ce que je vous dis_.[126]\n\nKutusof jätti Vilnaan suurimman osan sotajoukkoja, vaikka se oli\nvastoin hallitsijan tahtoa. Hänen läheisensä henkilöt sanoivat, että\nhän oli tavattomasti masentunut ja ruumiillisesti heikontunut tänä\nVilnassa olinaikanaan. Hän ei välittänyt juuri ollenkaan armeijan\nasioista, teetätti kaikki kenraaleillaan ja vietti hallitsijaa\nodotellessaan hajanaista elämää.\n\nHallitsija oli lähtenyt Pietarista joulukuun 7 p:nä seurueineen, johon\nkuului kreivi Tolstoi, ruhtinas Volkonski, Araktshejef y.m. Hän saapui\nVilnaan saman kuun 11 p:nä ja ajoi matkareessä suoraan linnan pihalle.\nVaikka oli kova pakkanen, oli linnan edustalle kokoutunut satakunta\nkenraalia ja esikunta-upseeria täysissä paraatipuvuissa, jota paitsi\nSemjonovin rykmentti oli asetettu kunniavahdiksi.\n\nKuriiri lennätti linnan pihalle höyryävällä kolmivaljakolla hallitsijan\nedellä ja huusi: \"tulee!\" Konovnitsin juoksi sisään viemään sanaa\nKutusoville, joka odotti pienessä porttivahdin huoneessa.\n\nHetken kuluttua ilmestyi rapuille ylipäällikön paksunharteva vartalo\ntäydessä paraatipuvussa, rinta kirjavanaan arvomerkkejä ja suuri vatsa\nvyöllä tiukattuna. Hän pani hatun päähänsä, otti sormikkaat käteensä,\nlaskeutui rappuja vaivaloisesti astuen syrjittäin portaalta toiselle ja\notti raportin, joka oli valmistettu hallitsijalle annettavaksi.\n\nHetkisen aikaa vielä juostiin asioita, supateltiin, vielä tulla huristi\neräs kolmivaljakko, vaan sitte kääntyivät kaikkien silmät linnaan\nkiitävään rekeen, josta näkyi keisari ja Volkonski.\n\nSamaa ruumiillista levottomuutta, jota Kutusof oli tuntenut 50 vuoden\naikana joka kerran hallitsijan lähestyessä, tunsi hän nytkin. Hän\nkopeloi itseään huolestuneen nopeasti, kohensi lakkiaan ja samassa\nhetkessä, kun hallitsija reestä noustuaan loi häneen silmänsä, ojentihe\nKutusof reippaasti suoraksi, antoi raportin ja rupesi puhumaan\nhallitsijalle mielittelevällä, tahdikkaalla äänellään. Hallitsija\nkatsahti nopeasti Kutusoviin kiireestä kantapäähän asti, jolloin hänen\nkulmakarvansa vetäytyivät tuokioksi ryppyyn, mutta samassa hän voitti\ntunteensa, astui kädet levällään vanhan kenraalin luo ja syleili häntä.\nTämä syleily liikutti Kutusovin mieltä entisen vaikutuksen voimalla ja\nsydämellisellä tarkotuksellaan niin, että hän rupesi itkeä\nnyyhkyttämään.\n\nSitte tervehti hallitsija upseereja, kunniavahdistoa ja puristettuaan\nvielä kerran vanhuksen kättä hän nousi tämän kanssa linnaan.\n\nKun hallitsija nyt oli jäänyt kahden kesken sotamarsalkan kanssa,\nilmaisi hän tyytymättömyytensä takaa-ajon hitauteen, Krasnojessa ja\nBeresina-joella tehtyihin virheisiin ja kertoi tulevan ulkomaisen sodan\nsuunnitelmistaan. Kutusof ei väittänyt vastaan eikä tehnyt\nhuomautuksia. Se sama alistuvainen, mitään ilmaisematon ilme, jolla hän\nseitsemän vuotta sitte oli ottanut vastaan keisarin käskyt Austerlitzin\nkentällä, kuvastui nytkin hänen kasvoillaan.\n\nKun Kutusof tuli ulos hallitsijan kabinetista ja kulki raskain,\nlyyhähtelevin askelin pää kumarassa salin poikki, pysähtyi hän jonkun\näänestä.\n\n-- Teidän armonne, -- sanoi joku.\n\nKutusof nosti päänsä ja tuijotti pitkän aikaa kreivi Toistoihin, joka\nseisoi hänen edessään hopealautanen kädessä ja sillä jokin pieni esine.\nKutusof ei näyttänyt käsittävän, mitä hänestä tahdottiin.\n\nMutta yht'äkkiä hänen muistinsa kirkastui, hänen pöhöiset kasvonsa\nvetäytyivät tuskin huomattavaan hymyyn ja kunnioittavasti syvään\nkumartaen hän otti lautasella olevan esineen. Se oli P. Yrjön\nritarikunnan I:sen luokan risti.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSeuraavana päivänä antoi Kutusof päivälliset ja tanssiaiset, joita\nhallitsija kunnioitti läsnäolollaan. Vaikka sotamarsalkka oli saanut\nYrjön ristin ja hallitsija osotti hänelle mitä suurinta kunnioitusta,\nei hallitsijan tyytymättömyys häneen ollut kuitenkaan mikään salaisuus\nkenellekään. Ulkonaisesti noudatettiin säädyllisyyttä ja tässä kohden\noli hallitsija itse parhaana esimerkkinä, mutta kaikki tiesivät, että\nukko oli syntipukki ja ettei hänestä enää ollut mihinkään. Kun\nhallitsija oli astunut juhlasaliin ja Kutusof käski Katarinan aikuisen\ntavan mukaan laskemaan hallitsijan jalkoihin sotasaaliiksi saadut\nsotaliput, rypisti hallitsija vastenmielisesti otsaansa ja sanoi\njotain, josta muutamat lähellä olijat kuulivat: \"vanha ilveilijä\".\nHallitsijan tyytymättömyys Kutusoviin kasvoi Vilnassa varsinkin siitä\nsyystä, ettei Kutusof näyttänyt haluavan tai ettei hän kyennyt\nkäsittämään uuden sotaretken merkitystä.\n\nKun hallitsija lausui seuraavan päivän aamulla hänen luokseen\nkokoontuneille upseereille: \"te ette ole pelastaneet yksistään Venäjää,\nvaan olette pelastaneet Europankin\", oivalsivat silloin kaikki, ettei\nsodan päähän oltu vielä päästy.\n\nKutusof vain ei ottanut käsittääkseen tätä, vaan hän puhui aivan\njulkisesti, ettei uusi sota voi parantaa Venäjän asemaa eikä suurentaa\nsen mainetta, vaan että se päinvastoin pahentaa sen aseman ja himmentää\nsen korkean maineen, jossa Venäjä nyt oli. Hän koetti todistaa\nhallitsijalle, että oli mahdotonta kutsua riveihin uutta väkeä, että\nkansan asema oli raskas, että voittojen sijasta voi tulla tappioita\nj.n.e.\n\nKun sotamarsalkan mieli oli tämmöinen, oli luonnollista, että hän oli\nvain esteenä uudelle sotaretkelle.\n\nSotamarsalkkaa ei tarvinnut suoraan loukata, sillä hänen\nsyrjäyttämisekseen tarjoutui se sama keino, jota oli käytetty\nAusterlitzissa ja sodan alussa Barclayn aikana ja joka oli se, että\nhänelle mitään virkkaamatta ja häntä häiritsemättä vedettiin hänen\naltaan pois se vallan maaperä, jolla hän oli seissyt ja siirrettiin\nhallitsijalle itselleen.\n\nTässä tarkotuksessa muodostettiin vähitellen uudestaan esikunta ja\nKutusovin esikunnan varsinainen valta hävitettiin kokonaan ja\nsiirrettiin keisarin käsiin. Toll, Konovnitsin ja Jermolof saivat muita\nvirkoja. Puhuttiin aivan yleensä ja julkisesti sotamarsalkan\nheikontuneesta terveydestä ja hänen terveytensä täytyi tietysti olla\nheikon, jotta hän olisi voinut luovuttaa paikkansa seuraajalleen. Ja\nhänen terveytensä oli todellakin huono.\n\nYhtä vaatimattomasti, luonnollisesti ja hiljaa kuin Kutusof oli\nsaapunut Turkista Pietariin kokoamaan sotaväkeä ja lähetetty armeijaan\njuuri silloin kun hän oli tarpeen, yhtä vaatimattomasti, luonnollisesti\nja hiljaa ilmestyi nyt, kun Kutusovin osa oli loppuun näytelty, hänen\nsijaansa uusi henkilö.\n\nVuoden 1812 sodalla piti olla jokaiselle venäläiselle sydämelle rakkaan\nkansallisen merkityksen ohella myöskin toinen merkityksensä --\neuropalainen.\n\nLännen kansojen vaellusta itään piti seurata idän kansojen vaelluksen\nlänteen ja tätä uutta sotaa varten täytyi olla uusi johtaja, jolla oli\ntoiset ominaisuudet, mielipiteet ja kehottimet kuin Kutusovilla.\n\nAleksanteri I oli yhtä tarpeen johtamaan idän kansoja länteen ja\npalauttamaan kansojen rajat kuin Kutusof pelastamaan Venäjän ja\nhankkimaan sille mainetta.\n\nKutusof ei käsittänyt, mitä merkitsi Europa, tasapaino ja Napoleon. Hän\nei kyennyt tätä käsittämään. Venäjän kansan edustajalla ei ollut sen\njälkeen, kun vihollinen oli tuhottu, Venäjä vapautettu ja nostettu\nmaineensa korkeimmalle kukkulalle, tämmöisellä venäläisellä miehellä ei\nollut enää mitään tekemistä. Kansansodan edustajalle ei jäänyt muuta\ntehtävää kuin kuolla. Ja hän kuoli.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSamoin kuin ihmiset yleensä, tunsi Pierrekin vankeusajan vaivojen ja\npuutteiden taakan painon vasta sitten, kun nuo vaivat ja puutteet\nolivat päättyneet. Vankeudesta päästyään matkusti hän Oreliin, jossa\nhän sairastui kolmantena päivänä tulonsa jälkeen, ollessaan juuri\nlähdössä Kijeviin, sappikuumeeseen, kuten lääkärit sanoivat. Hän virui\nvuoteessa kolme kuukautta. Vaikka lääkärit hoitivatkin häntä, iskivät\nsuonta ja juottivat lääkkeitä, parani hän kuitenkin.\n\nEi mikään siitä, mitä Pierrelle oli tapahtunut hänen vapauttamisensa\nja sairastumisensa välisenä aikana, ollut tehnyt häneen juuri\nminkäänlaista vaikutusta. Hän muisti ainoastaan harmaan, synkän sään,\njoka oli ollut vuoroin sateista, vuoroin lumista, sisäisen ruumiillisen\nkivun ja jalkojen ja kylen pakotuksen, hän muisti ihmisten\nkärsimyksistä ja onnettomuuksista saamansa yleisen vaikutuksen, muisti\nupseerien ja kenraalien uteliaat kysymykset, jotka olivat häntä\nvaivanneet, muisti, kuinka hän oli saanut puuhata etsiessään hevosia ja\najoneuvoja ja varsinkin kuinka kykenemätön hän oli silloin ollut\najattelemaan ja tuntemaan mitään. Sinä päivänä, jolloin hänet oli\nvapautettu, oli hän nähnyt Petja Rostovin ruumiin. Samana päivänä hän\noli saanut tietää, että ruhtinas Andrei oli ollut elossa toista\nkuukautta Borodinon taistelun jälkeen ja vasta äskettäin kuollut\nJaroslavlissa Rostovilaisilla. Denisof, joka oli Pierrelle kertonut\ntämän uutisen, oli samana päivänä maininnut muun puheen ohessa myöskin\nHelenan kuolemasta luullen, että Pierre oli asian tiennyt jo aikoja\nsitte. Kaikki tämä tuntui Pierrestä silloin ainoastaan kummalliselta,\nsillä hän tunsi, ettei hän jaksanut käsittää kaikkien näiden uutisten\nmerkitystä. Hänen huolenaan oli silloin ollut ainoastaan päästä\nkiiruimman kaupalla lähtemään niiltä tienoin, joissa ihmiset surmasivat\ntoisiaan, johonkuhun rauhalliseen turvapaikkaan kokoamaan ajatuksiaan,\nlepäämään ja punnitsemaan kaikkea sitä kummallista ja uutta, jonka hän\ntällä välin oli saanut tietää. Mutta heti Oreliin saavuttuaan kääntyi\nhän sairaaksi. Sairaudestaan kostuttuaan näki Pierre luonaan kaksi\npalvelijaansa, jotka olivat saapuneet Moskovasta, Terentin ja Vasjkan,\nsekä sitä paitsi vanhimman ruhtinattaren, joka oli asunut Pierren\nmaatilalla Jeletsissä ja joka, saatuaan kuulla hänen vapauttamisestaan\nja sairastumisestaan, oli tullut häntä hoitamaan. Parantumisensa aikana\npääsi Pierre ainoastaan vähitellen irtautumaan äskeisten kuukausien\npainostuksesta ja vain vähitellen tottui hän siihen, ettei kukaan aja\nhäntä huomenna mihinkään, ettei kukaan valtaa hänen lämmintä vuodettaan\nja että hän aivan varmaan saa päivällistä, teetä ja illallista. Mutta\nnukkuessaan uneksi hän vielä kauan aikaa olevansa vankeudessa. Yhtä\nhitaasti pääsi hän käsittämään ne uutiset, jotka hän sai tietää\nvankeudesta päästyään: ruhtinas Andrein ja vaimonsa kuoleman sekä\nranskalaisten perikadon.\n\nSen täydellisen ja katoamattoman vapauden riemukas tunne, joka on\nihmisessä synnynnäistä ja jota Pierre oli tuntenut ensi kerran\nensimäisessä leiripaikassa Moskovasta lähdettyä, täytti taasen hänen\nsydämensä hänen parantumisensa aikana. Hän ihmetteli vain sitä, että\ntätä sisäistä vapautta, joka oli aina riippumaton ulkonaisista oloista,\nympäröi nyt melkein liiallinen, uhkea ulkonainen vapaus. Hän oli\nyksinään vieraassa kaupungissa, jossa ei ollut ainoatakaan tuttavaa.\nKukaan ei vaatinut häneltä mitään eikä kukaan lähettänyt häntä\nminnekään. Kaikkea, mitä hän vain tahtoi, oli hänellä kyllälti. Hänen\nmieltään ei enää ollut rasittamassa ainainen ajatus vaimosta, koska\ntätäkään ei enää ollut.\n\n-- Ah, kuinka mainiota, kuinka ihanaa! -- sanoi hän itselleen, kun\nhänen eteensä siirrettiin siististi katettu pöytä, jolla höyrysi\ntuoksuva liemi, tai kun hän illalla painautui pehmeään, puhtaaseen\nvuoteeseen tai kun hän muisti, ettei enää ollut vaimoa eikä\nranskalaisia. -- Ah, kuinka mainiota, kuinka ihanaa!\n\nJa vanhan tapansa mukaan kysyi hän itseltään: \"mutta miten sitte käy,\nmitä nyt rupean tekemään?\" Ja samassa hän vastasi: \"en mitään, tahdon\nvain elää. Ah, kuinka mainiota!\"\n\nElämän päämäärää, jonka etsiminen oli tuottanut hänelle alituista\ntuskaa, ei nyt enää ollut olemassa. Tämä elämän päämäärä ei ollut\nkadonnut hänestä satunnaisesti näinä hetkinä, sillä hän tunsi, ettei\nsitä ollut eikä voinut olla. Ja juuri tämä seikka, elämän päämäärän\nolemattomuus, loi häneen sen täydellisen, riemukkaan tietoisuuden\nvapaudesta, joka nyt muodosti hänen onnensa.\n\nHänellä ei voinut olla päämäärää, koska hänellä nyt oli usko -- ei\nminkäänlaisiin sääntöihin eikä sanoihin eikä aatteisiin, vaan usko\nelävään, alati läsnäolevaan Jumalaan. Ennen oli hän etsinyt Jumalaa\nniistä päämääristä, joita hän oli koettanut saavuttaa. Mutta tämä\npäämäärän etsiminen oli ollut vain Jumalan etsimistä. Ja yht'äkkiä\nkirkastui hänelle vankeudessa välittömän tunteen kautta eikä\nmietiskelyn avulla se, mitä lapsenhoitaja oli ammoin sitte hänelle\nsanonut: Jumala on tässä, tuossa, kaikkialla. Hänelle oli vankeudessa\nselvinnyt, että Jumala oli Karatajevissa paljoa suurempi, äärettömämpi\nja saavuttamattomampi kuin vapaamuurarien tunnustamassa maailman\nRakennusmestarissa. Pierre oli sen ihmisen kaltainen, joka on\nponnistellut näkövoimaansa kauas etäisyyteen, mutta onkin löytänyt\netsimänsä edestään. Hän oli kaiken elämänsä tähystänyt jonnekin, kauas,\nyli ihmisten päiden, vaikka olisi pitänyt vain katsoa ainoastaan\neteensä.\n\nAikaisemmin ei hän ollut osannut nähdä missään suurta, saavuttamatonta\nja ääretöntä. Hän vain tunsi, että se oli kätketty johonkin ja hän etsi\nsitä. Kaikessa, joka oli läheistä ja käsitettävää, hän oli nähnyt\npelkästään rajotettua, pientä, jokapäiväistä, sisällyksetöntä. Hän oli\nvarustanut itselleen henkisen kaukoputken ja tutkinut sillä\nkaukaisuutta, jossa kaikki pieni ja jokapäiväinen kätkeytyi etäisyyden\nhämärään ja näytti hänestä suurelta ja äärettömältä vain siitä syystä,\nettei sen piirteitä erottanut selvästi. Semmoisena esiintyi hänelle\nEuropan elämä, politiikka, vapaamuurarius, filosofia ja ihmisrakkaus.\nNyt sitävastoin oli hän oppinut tuntemaan suurta, ikuista ja ääretöntä\nkaikessa ja nähdäkseen ja nauttiakseen täydellisesti sen tuntemisesta\nhän heitti pois sen kaukoputken, jolla hän tähän asti oli tähystänyt\nihmisten ylitse, ja hän tarkasti riemuavin mielin ympärillään ikuisesti\nvaihtelevaa, ikuisesti suurta, saavuttamatonta ja ääretöntä elämän\nulappaa. Ja kuta tutkivammin hän tarkasti, sitä tyynempi ja\nonnellisempi hän oli. Entistä, kaikki hänen aaterakennuksensa\nmusertanutta kauheaa kysymystä: miksi? ei enää ollut olemassa, sillä\nnyt kaikui hänen sielustaan tähän kysymykseen: siksi, että on olemassa\nJumala, se Jumala, jonka tahdotta ei hiuskarvakaan putoa ihmisen\npäästä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPierre ei ollut ulkonaisesti muuttunut paljo ollenkaan. Päältä nähden\noli hän aivan samanlainen kuin ennenkin. Hän oli yhtä hajamielinen kuin\nennenkin eikä häntä näyttänyt ollenkaan kiinnittävän se, mikä oli hänen\nympärillään, vaan jokin muu erityinen. Ero hänen entisen ja nykyisen\ntilansa välillä oli siinä, että hän oli ennen näkemättä mitään, mikä\noli hänen ympärillään ja kuulematta mitä hänelle puhuttiin, otsa\ntuskaloisessa rypyssä ikään kuin koettanut päästä jonkun semmoisen\nperille, joka oli hänestä kaukana, mutta ei ollut kyennyt. Nyt unohti\nhän myöskin sen, mikä oli hänen ympärillään ja mitä hänelle puhuttiin,\nmutta samalla oli hänen huomionsa tuskin huomattava ja ivaan vivahtava\nhymy kasvoilla kiintynyt juuri siihen, joka häntä ympäröi ja hän\nkuunteli sitä, mitä hänelle puhuttiin, vaikkakin hän näytti näkevän ja\nkuulevan jotain aivan toista. Vaikka hän ennen oli tuntunut\nhyväsydämiseltä, oli hän kuitenkin onneton ja siksi vieroivat ihmiset\ntahtomattaankin hänen seuraansa. Nyt väikkyi aina elämän iloinen hymy\nhänen suunsa ympärillä ja hänen silmissään sädehti lempeä osanotto\nihmisten kohtaloon ja kysymys: olivatko he yhtä tyytyväisiä kuin\nhänkin? Ja ihmiset viihtyivät mielellään hänen seurassaan.\n\nEnnen hän oli puhunut paljo, kiihtynyt puhuessaan ja välittänyt vähän\nmuiden mielipiteistä, nyt puuttui hän harvoin keskusteluun, vaan osasi\nkuulla muiden puhetta niin, että ihmiset mielellään ilmaisivat hänelle\nsalaisimmatkin ajatuksensa.\n\nRuhtinatar, joka ei ollut koskaan pitänyt Pierrestä ja joka oli\ntuntenut häntä kohtaan erityistä vihamielisyyttä varsinkin siitä\npitäen, kun vanha kreivi oli kuollut, koska hän oli jäänyt\nkiitollisuuden velkaan Pierrelle, tunsi harmikseen ja ihmeekseen kohta\nOreliin tulonsa jälkeen, jonne hän oli saapunut osottamaan Pierrelle,\nettä hän pitää Pierren kiittämättömyydestä huolimatta velvollisuutenaan\nhoitaa häntä, että hän pitää Pierrestä. Pierre ei hakenut ruhtinattaren\nsuosiota pienimmälläkään tavalla, vaan hän oli ainoastaan tarkkaavasti\ntutkinut ruhtinattaren luonnetta. Alussa luuli ruhtinatar, että Pierren\nkatseissa oli välinpitämättömyyttä ja ivallisuutta ja hän käyttäytyi\nPierren samoin kuin muidenkin suhteen umpimielisesti eikä osannut muuta\nkuin olla sotajalalla häntä vastaan, mutta kun ruhtinatar sittemmin\ntunsi, että Pierre oli ikään kuin hiipimällä hiipinyt hänen sielunsa\nsisimpiin sokkeloihin, alkoi hän ensin epäröiden, vaan sittemmin\nkiitollisena paljastaa Pierrelle luonteensa salassa piilleitä hyviä\npuolia.\n\nOvelinkaan ihminen ei olisi osannut taitavammin varastautua\nruhtinattaren luottamukseen herättämällä eloon hänen ihanimman\nnuoruutensa ajan muistoja ja osottamalla myötätuntoisuutta niitä\nkohtaan. Mutta toiselta puolen ei Pierren oveluus ollut sen\nkummallisempaa, kuin että hän etsi omaa tyydytystään herättämällä\nkiukkuisessa, kuivassa ja ylpeässä ruhtinattaressa inhimillisiä\ntunteita.\n\n-- Niin, hän on hyvin, hyvin herttainen mies, kun hän saa olla hyvien\nihmisten vaikutuksen alaisena, kuten esimerkiksi minun, -- puheli\nruhtinatar itselleen.\n\nPierressä tapahtuneen muutoksen huomasivat tavallaan hänen\npalvelijansakin Terenti ja Vasjka. Heidän mielestään oli Pierre tullut\npaljoa vaatimattomammaksi. Kun Terenti iltasin oli riisunut herransa ja\ntoivottanut hyvää yötä, tapahtui usein, että hän jäi saappaat ja\nvaatteet käsissä seisomaan huoneeseen ja odottamaan, eikö Pierre\nrupeaisi juttelemaan. Ja useimmiten pysähdyttikin Pierre Terentin\nhuomauttaen haluavansa tarinoida.\n\n-- No, tuota, sanoppas minulle ... miten te hankitte syötävää\nitsellenne? -- kyseli hän.\n\nJa Terenti alkoi kertoa Moskovan hävityksestä, kreivivainajasta ja hän\nseisoi kotvan aikaa vaatteet käsissä ja kertoi kertomistaan, vaan\ntoisinaan hän kuunteli Pierreä ja kun hän poistui eteiseen, oli hänen\nmielessään lämmin tunne siitä, että barin oli hänelle niin ystävällinen\nja hyvä.\n\nLääkäri, joka hoiti Pierreä ja joka lääkärin velvollisuutensa\nperusteella piti velvollisuutenaan näyttää sen näköiseltä, että hänen\njokainen hetkensä oli kallis kärsivälle ihmiskunnalle, kävi joka päivä\nPierren luona ja kerroskeli tuntikausia mielijuttujaan ja huomioitaan\nsairasten tavoista yleensä, vaan erittäinkin naisten.\n\n-- Semmoisen miehen kanssa on hauska tarinoida, toista se on kuin nämä\nmeidän maalaisemme, -- ajatteli hän.\n\nOrelissa asui muutamia vangittuja ranskalaisia upseereja ja kerran toi\nlääkäri yhden tämmöisen, nuoren italialaisen upseerin, Pierren luo.\n\nTämä upseeri rupesi käymään usein Pierren luona, jolloin hän keskusteli\nja kerroskeli Pierrelle entisyydestään, kotielämästään ja rakkaudestaan\nsekä purki katkeruuttaan ranskalaisia ja varsinkin Napoleonia kohtaan.\n\n-- Jos kaikki venäläiset ovat hiemankaan teidänlaisianne, -- virkkoi\nhän Pierrelle, -- _c'est un sacrilège que de faire la guerre à un\npeuple comme le votre_.[127] Te, jotka olette niin paljon saaneet\nkärsiä ranskalaisten tähden, ette edes ole heille vihaisia.\n\nJa Pierre saavutti italialaisen kiihkeän rakkauden ainoastaan siten,\nettä hän viritti hereille italialaisen sydämen kauneimmat kielet ja\nihaili niitä.\n\nOrelissa olon viimeisinä päivinä saapui Pierren luo hänen vanha\ntuttavansa vapaamuurari, kreivi Villarski, sama mies, joka oli vienyt\nhänet looshiin vuonna 1807. Villarski oli naimisissa rikkaan venakon\nkanssa, jolla oli suuria maatiloja Orelin läänissä, ja nyt oli hän\nkaupungissa väliaikaisessa virassa intendenttilaitoksessa.\n\nVaikka Villarski ei ollut koskaan ollut Besuhovin kanssa läheisissä\nystävyyssuhteissa, saapui hän kuitenkin hänen luokseen, kuultuaan hänen\nolevan kaupungissa ja Villarski osotti Besuhovia kohtaan sitä\nystävällisyyttä ja toveruutta, jota ihmiset tavallisesti osottavat\ntoisilleen tavatessaan toisensa erämaassa. Villarskilla oli Orelissa\nhyvin ikävä ja sen vuoksi hän ihastui kovasti tavatessaan samaan\nsäätyyn kuuluvan henkilön, jolla lisäksi oli samat harrastukset kuin\nhänelläkin, kuten hän luuli. Villarski sai kuitenkin kohta ihmeekseen\nhuomata, että Pierre oli jäänyt hyvin takapajulle oikeasta elämästä ja\nvaipunut tylsyyteen ja itserakkauteen, kuten hän omasta mielestään\narvosteli Pierreä.\n\n-- _Vous vous encroutez, mon cher_,[128] -- sanoi hän Pierrelle.\nTästä huolimatta kului Villarskin aika Pierren seurassa paljoa\nhauskemmin kuin ennen ja hän kävi joka päivä Pierren luona. Kun Pierre\nnyt tarkasti Villarskia ja kuunteli hänen puhettaan, oli hänestä\nkummallista ja uskomatonta ajatella, että hän itse oli vasta\ntuonnottain ollut samanlainen.\n\nVillarski oli naimisissa, perheellinen mies, hän piti huolta vaimonsa\ntilan asioista, virastaan ja perheestään. Mutta hänen mielestään olivat\nkaikki nämä toimet esteenä elämälle ja halveksittavia, koska ne\ntarkottivat hänen omaa ja perheensä etua. Kaikki hänen ajatuksensa\nolivat kiintyneet sota- ja hallitusasioihin sekä valtiollisiin ja\nvapaamuurarien kysymyksiin. Pierre ei pyrkinyt muuttamaan hänen\nkatsantokantaansa eikä moittinut häntä tästä, vaan ihmetteli tätä\nkummallista, joskin hänelle perin tuttua ilmiötä kasvot pehmeän\npilkallisessa hymyssä.\n\nPierren suhteissa Villarskiin, ruhtinattareen, lääkäriin ja kaikkiin\nniihin ihmisiin, joiden kanssa hän nyt joutui tekemisiin, oli nyt uusi\npiirre, jolla hän sai mieltymään itseensä kaikki ihmiset: hän tunnusti\njokaiselle ihmiselle oikeuden ajatella, tuntea ja arvostella asioita\noman mielensä mukaan ja piti mahdottomana pyörtää ihmistä\nvakaumuksestaan pelkillä sanoilla. Tämä jokaisen ihmisen laillinen\nomituisuus, joka ennen oli häirinnyt ja suututtanut Pierreä, muodosti\nnyt sen osanoton ja huomion pohjan, jota hän osotti ihmisiä kohtaan.\nEroavaisuus ja toisinaan suora vastakkaisuuskin ihmisten ja heidän\nelämänsä välillä oli Pierrestä mieleistä ja herätti hänessä vain\npilkallista, suopeaa hymyä.\n\nPierre tunsi käytännöllistenkin asioiden suhteen tapahtuneen itsessään\nmuutoksia. Kaikki rahakysymykset ja varsinkin lainapyynnöt, joita\nhänelle tehtiin hyvin usein, kun hän oli rikas mies, olivat ennen\nsaaneet hänet jahkailemaan ja epäröimään. \"Antaako vai ei?\" oli hän\nennen kysellyt itseltään, \"Minulla on ja hän on puutteessa. Mutta\ntoisella voi olla kipeämpi tarve. Kummalla on kipeämpi tarve? Vaan ehkä\nkumpikin on petturi?\" Näistä arveluista ei hän ollut ennen päässyt\nkoskaan selviytymään, vaan oli antanut kaikille, niin kauan kun oli\nmitä antaa. Samalla tavalla oli hän aina epäröinyt puoleen ja toiseen,\njoka kerran kun tuli kysymys hänen omaisuudestaan, kun yksi neuvoi\nyhtä, toinen toista.\n\nNyt havaitsi hän ihmeekseen, ettei hän enää epäröinyt eikä epäillyt\nollenkaan tämmöisten kysymysten sattuessa. Häneen oli nyt ilmestynyt\ntuomari, joka hänelle itselleen tuntemattomien lakien mukaan päätti\njoka kerran, miten milloinkin oli meneteltävä.\n\nHän oli entisekseen leväperäinen raha-asioissa, mutta samalla hän tiesi\nvarmasti, mitä piti tehdä ja mitä ei. Ensimäisen tuomionsa sai tuo uusi\ntuomari langettaa erään vangitun ranskalaisen everstin lainapyynnöstä.\nTämä tuli Pierren luo ja kertoi hänelle pitkiä juttuja voitoistaan ja\npyysi lopuksi melkein vaatimalla, että Pierre olisi lainannut hänelle\n4,000 frangia lähettääkseen ne vaimolleen ja lapsilleen. Pierre\nkieltäytyi antamasta muitta mutkitta ja tämä tapahtui niin helposti ja\nyksinkertaisesti, että hän jälestäpäin ihmetteli, miten helposti oli\nkäynyt päinsä se, joka ennen oli tuntunut miltei mahdottomalta. Samalla\nkun Pierre kieltäytyi lainaamasta everstille, päätti hän, että Orelista\nlähtiessä oli jollain sopivalla keinolla saatava italialainen upseeri\nottamaan vastaan nuo rahat, sillä hän näytti olevan kovassa avun\ntarpeessa. Uuden todistuksen sai Pierre vakiintuneesta kannastaan\nkäytännöllisissä asioissa siitä päätöksestä, jonka hän teki vaimonsa\nvelkojen maksamisesta ja Moskovassa olevien talojensa ja huviloidensa\nkorjauttamisesta.\n\nPierren luokse tuli Oreliin hänen ylitaloudenhoitajansa, jonka kanssa\nhän laski, missä määrin hänen tulonsa olivat muuttuneet. Moskovan\ntulipalo oli tuottanut Pierrelle ylitaloudenhoitajan laskujen mukaan\nnoin kahden miljoonan ruplan vahingon.\n\nLohduttaakseen Pierreä tästä vahingosta esitti ylitaloudenhoitaja\nhänelle, että tulot saataisiin nousemaan, jos jätettäisiin maksamatta\nkreivittären velat, joita Pierre ei olisi velvollinenkaan maksamaan ja\njos Pierre ei ryhtyisi korjauttamaan Moskovassa ja sen lähistöllä\nolevia kiinteimmistöjään, joiden vuotuinen ylläpito maksoi 80,000\nruplaa ja jotka eivät tuottaneet mitään.\n\n-- Niin, niin, se on totta, -- sanoi Pierre iloisesti hymyillen. -- En\ntosiaankaan tarvitse korjauksia. Hävitys on tehnyt minut entistä\nrikkaammaksi.\n\nMutta tammikuussa saapui Moskovasta Saveljitsh, joka kertoi Moskovan\ntilasta ja kustannusarviosta, jonka arkkitehti oli tehnyt talojen\nkorjauttamisen varalta ja josta hän puhui niin kuin päätetystä asiasta.\nSamaan aikaan sai Pierre kirjeitä ruhtinas Vasililta ja joiltakuilta\nmuiltakin tuttaviltaan Pietarista. Kirjeissä puhuttiin kreivittären\nveloista. Pierre päätti, että ylitaloudenhoitajan suunnitelma, joka\nalussa oli häntä miellyttänyt, ei ollut oikea, että hänen on\nmatkustettava Pietariin suorittamaan kreivittären velat ja asetuttava\nsitte Moskovaan. Miksi näin oli tehtävä, sitä hän ei tiennyt, mutta\ntoisekseen tiesi hän aivan varmasti, että niin täytyi tapahtua. Vaikka\ntämän päätöksen kautta hänen tulonsa vähenivät kolmella neljänneksellä,\ntunsi hän kuitenkin, että niin täytyi tapahtua.\n\nVillarski oli lähdössä Moskovaan ja he päättivät matkustaa yhdessä.\n\nPierre oli tuntenut koko parantumisensa ajan iloa, vapautta ja elämää,\nmutta kun hän matkalla joutui elämän meren väljälle ulapalle ja kohtasi\nsatoja uusia ihmisiä, kasvoi tämä tunne hänessä vielä voimakkaammaksi.\nKoko matkan ajan tunsi hän itsensä yhtä iloiseksi kuin koulupoika\nlomalla. Kaikki henkilöt, joita hän kohtasi tiellä ja kylissä, saivat\nhänen silmissään uuden arvon. Villarskin lakkaamattomat huomautukset\nVenäjän köyhyydestä, raakalaisuudesta ja takapajulla olemisesta\nEuropasta olivat omiaan nostamaan Pierren ihastusta, sillä siinä, mikä\nVillarskin mielestä oli kuollutta, näki Pierre niiden elämää luovien\nvoimien mahtavaa pulppuamista, jotka keskellä lumikenttiäkin pitivät\npystyssä tuota kokonaista, erikoisasemassa olevaa, yhteistunteista\nkansaa. Pierre ei väittänyt Villarskia vastaan, vaan ikään kuin ollen\nyhtä mieltä hänen kanssaan (sillä teeskennelty yksimielisyys oli\nhelpoin keino välttää keskustelu, josta ei olisi voinut tulla mitään),\nkuunteli pehmeästi hymyillen hänen puhettaan.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nYhtä vaikea kuin on selittää, miksi ja mihin rientävät muurahaiset\nhajotetusta keostaan, miksi toiset rientävät keosta pois, kantavat\nkorsia, munia ja kuolleita tovereitaan, toiset taas takasin kekoon ja\nmiksi ne yhtyvät toisiinsa, tavottavat toisiaan kiinni ja tappelevat,\nyhtä vaikeata olisi myöskin selittää niitä syitä, jotka panivat\nvenäläiset ranskalaisten lähdön jälkeen kuhajamaan siinä paikassa, jota\nennen oli sanottu Moskovaksi. Mutta samoin kuin tuhotun keon ympärille\nhajonneisiin muurahaisiin katsoessa näkyy keon täydellisestä\nhävityksestä huolimatta hääriskelevien sitkeydestä, jäntevyydestä ja\nmonilukuisuudesta, että kaikki muu on joutunut tuhon omaksi paitsi joku\nsemmoinen katoamaton, aineeton, joka muodostaa koko keon elinvoiman,\nsamoin esiintyi Moskovakin lokakuussa, vaikkei siellä ollut\nviranomaisia, ei kirkkoja, ei pyhättöjä, ei rikkauksia eikä koteja,\nsamana Moskovana, jona se oli ollut elokuussakin. Kaikki muu oli\nsortunut paitsi jokin aineeton, joka samalla oli suurta ja\nkatoamatonta.\n\nNiiden ihmisten kiihottimet, jotka kaikilta puolilta virtasivat\nMoskovaan sen jälkeen, kun vihollinen oli sieltä lähtenyt, olivat mitä\nmoninaisimpia, omakohtaisia ja alussa parhaasta päästä -- villejä ja\neläimellisiä. Vain yksi yllyke oli kaikille yhteinen ja se oli pyrkimys\npäästä elämään ja toimimaan siihen paikkaan, jota ennen oli sanottu\nMoskovaksi.\n\nViikon kuluttua oli Moskovassa jo 15,000 asukasta, kahden viikon\nkuluttua 25,000 j.n.e. Asukasluku kasvoi kasvamistaan ja syksyllä\nvuonna 1813 oli se suurempi kuin vuonna 1812.\n\nEnsimäiset venäläiset, jotka tulivat Moskovaan, olivat Winzingeroden\njoukon kasakkoja, läheisten kylien musikkoja ja kaupungista karanneita,\nlähiseuduilla piileskelleitä kaupungin asukkaita. Kun hävitettyyn\nMoskovaan tulleet venäläiset huomasivat kaupungissa ryöstetyn,\nrupesivat hekin ryöstämään. He jatkoivat ranskalaisten alkamaa työtä.\nLähikylien musikkoja kävi hevoskuormittain hakemassa Moskovasta\nkaikellaista tavaraa, jota oli hylätty taloihin ja kaduille. Kasakat\nkulettivat telttoihinsa kaikki, mitä voivat. Talojen isännät kokosivat\nmitä suinkin löysivät muista taloista ja veivät itselleen väittäen\ntavaraa omakseen.\n\nMutta ensimäisten ryöstöjen perästä tuli toisia ja kolmansia ja rosvous\nkävi sikäli, kuin rosvoja lisääntyi, yhä työläämmäksi ja työläämmäksi\nja muuttui entistään rajotetummaksi.\n\nVaikka ranskalaiset olivat tavanneet Moskovan tyhjänä, oli siinä\nkuitenkin jälellä elimellisen säännöllisesti eläneen kaupungin kaikki\nmuodot: monenlaiset kaupan, käsityön, loisteliaan elämän,\nvaltakunnallisen hallinnon ja uskonnon haarat. Nämä muodot olivat tosin\nelottomat, mutta ne olivat kuitenkin olemassa. Oli kauppahalleja,\npuoteja, makasiineja, varastoja, yleisiä kauppapaikkoja ja useimmissa\noli tavaraa; oli tehtaita, käsityöpajoja; oli palatseja ja rikkaita\ntaloja, jotka olivat täynnä loistoa ja ylellisyyttä; oli sairaaloita,\nvankiloita, virastoja, kirkkoja ja katedraaleja. Kuta kauemmin\nranskalaiset viipyivät, sen enemmän hävisivät kaupungin elämän\ntämmöiset muodot ja lopulta raunioitui kaikki erottamattomaksi,\nelottomaksi rosvouden roukkioksi.\n\nKuta kauemmin ranskalaisten rosvous kesti, sen enemmän se hävitti\nMoskovan rikkauksia ja rosvoojien voimia. Kuta kauemmin venäläisten\nrosvous kesti, josta pitäen venäläiset alkoivat asettua pääkaupunkiin\nja kuta enemmän oli näitä rosvouteen osallisia, sen nopeammin se\npalautti Moskovan rikkautta ja juonsi elämän säännölliseen uomaansa.\n\nPaitsi ryöstäjiä tulvi Moskovaan, niin kuin tulvii veri sydämeen,\nkaikilta tahoilta mitä kirjavinta väkeä: talonomistajia, pappeja,\nylhäisiä ja alhaisia virkamiehiä, kauppiaita, käsityöläisiä ja\nmusikkoja.\n\nJo viikon kuluttua pysähdyttivät viranomaiset ne musikat, jotka olivat\ntulleet kaupunkiin hevosineen hakemaan tavaroita, ja pakottivat heidät\nvetämään kaupungista ruumiita. Kun toiset musikat saivat kuulla,\nminkälaiseen työhön heidän toverinsa oli pantu, toivat he kaupunkiin\nrukiita, kauroja ja heiniä ja laskivat kilpaillessaan toistensa hinnat\naivan alas. Kirvesmiehiä tuli joka päivä mieskunnittain hyvien\ntyöansioiden toivossa ja ympäri kaupunkia alkoi nousta uusia salvoksia\nja vanhoja, palaneita korjattiin. Kauppamiehet avasivat myymälöitään\nlautakojuissa. Rahvaan ruokaloita ja majapaikkoja perustettiin\nhiiltyneihin taloihin. Papit alkoivat pitää jumalanpalveluksia monissa\ntulelta säästyneissä kirkoissa. Lahjottajat toivat kirkkoihin\nryöstettyä kirkon omaisuutta. Virkamiehet levittivät pöydilleen verkoja\nja järjestivät papereitaan kaappeihin pieniin huoneisiin. Korkeimmat\nviranomaiset ja poliisi ryhtyivät jakamaan ranskalaisilta jäänyttä\nhyvyyttä. Niiden talojen isännät, joihin oli jäänyt paljon muista\ntaloista kuletettuja esineitä, pitivät vääränä ja valittivat sitä, että\nkaikki tämmöiset esineet otettiin valtion huostaan; toiset taas\nväittivät, että kun ranskalaiset olivat kulettaneet eri taloista\nesineitä yhteen paikkaan, oli aivan väärin luovuttaa näitä tavaroita\nsen talon isännälle, johon ne oli tuotu. Haukuttiin ja lahjottiin\npoliisia, kirjotettiin kymmenkertaisia vahinkoarvioita palaneesta\nkruunun omaisuudesta ja anottiin apurahoja. Kreivi Rostoptshin\nkirjotteli julistuksiaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nTammikuun lopulla saapui Pierre Moskovaan ja asettui asumaan erääseen\npalatsinsa eheänä säilyneeseen osaan. Hän kävi kreivi Rostoptshinin ja\neräiden kaupunkiin palanneiden tuttaviensa luona ja aikoi parin päivän\nperästä lähteä Pietariin. Kaikki juhlivat voittoa, kaikki kuohui elämää\nhävitetyssä, mutta elpyvässä kaupungissa. Kaikki iloitsivat Pierren\ntulosta, kaikki tahtoivat nähdä häntä ja kaikki kyselivät häneltä, mitä\nhän oli nähnyt. Pierre tunsi olevansa erityisen ystävällisellä kannalla\nkaikkiin niihin ihmisiin, joita hän tapasi, mutta toiselta puolen oli\nhän aina varuillaan, jottei olisi sitonut itseään millään. Kaikkiin\nhänelle tehtyihin kysymyksiin, sekä tärkeisiin että vähäpätöisiin,\nkuten mihin hän asettuu asumaan, miten järjestää taloutensa, milloin\nlähtee Pietariin ja ottaisiko viedäkseen pienen laatikon, hän vastaili\nvain: ehkä, kyllä kait j.n.e.\n\nHän sai kuulla, että Rostovilaiset olivat Kostromassa, vaan Natasha\nmuistui harvoin hänen mieleensä. Ja jos joskus muistuikin, esiintyi hän\nvain suloisena muistona kaukaisesta entisyydestä. Pierre tunsi olevansa\nvapaa ei ainoastaan elämän ehdoista, vaan myöskin tästä tunteesta,\njonka hän tahallaan, kuten hänestä tuntui, oli kerran antanut kahlita\nitsensä.\n\nKolmantena päivänä tulonsa jälkeen Moskovaan sai Pierre kuulla\nDrubetskoilaisilta, että ruhtinatar Maria oli Moskovassa. Ruhtinas\nAndrein kuolema, kärsimykset ja viimeiset hetket olivat usein antaneet\nPierrelle ajattelun aihetta, vaan nyt palasivat ne hänen mieleensä\nentistä elävämpinä. Saatuaan kuulla päivällispöydässä, että ruhtinatar\nMaria oli Moskovassa ja asui palolta säilyneessä talossaan\nVosdvishenkalla, läksi Pierre samana iltana hänen luokseen.\n\nMatkalla ruhtinatar Marian luo ajatteli Pierre taukoamatta ruhtinas\nAndreita, ystävyyttään häneen, monia heidän keskeisiä kohtauksiaan ja\nvarsinkin viimeistä kohtausta Borodinossa.\n\n\"Kuolikohan hän siinä vihaisessa mielentilassa, jossa hän silloin oli?\nEikö hänelle tosiaankaan kirkastunut kuoleman edellä elämän arvoitus?\"\najatteli Pierre. Hän muisteli Karatajevia ja tämän kuolemaa ja hän\nalkoi tahtomattaan verrata noita kahta miestä toisiinsa, jotka olivat\nkovin erilaiset, mutta jotka samalla teki hyvin samanlaisiksi se\nrakkaus, jota hän oli tuntenut kumpaankin ja se, että kumpikin oli\nelänyt ja kumpikin kuollut.\n\nKun Pierre saapui vanhan ruhtinaan talon eteen, oli hän mitä\nvakavimmissa mietteissä. Talo oli säilynyt eheänä. Siinä näkyi tosin\nhävityksen jälkiä, mutta talon yleinen asu oli ennallaan. Pierreä\nvastaan tuli vanha kamaripalvelija, jonka tuikeat kasvot näyttivät\nsanovan vieraalle, että vaikka vanha ruhtinas onkin poissa, on talon\nentinen järjestys tallella. Kamaripalvelija sanoi, että ruhtinatar oli\nsuvainnut vetäytyä huoneisiinsa ja ottaa vastaan sunnuntaisin.\n\n-- Ilmota kuitenkin, ehkä hän ottaa vastaan, -- virkkoi Pierre.\n\n-- Kuten käskette, -- vastasi palvelija, -- suvaitkaa astua\nmuotokuvahuoneeseen.\n\nMuutaman minuutin kuluttua tuli Pierren luo kamaripalvelija ja\nDessalles. Viimemainittu ilmotti Pierrelle ruhtinattaren puolesta, että\nruhtinatar hyvin mielellään näkee Pierren luonaan ja pyytää, että\nPierre antaisi anteeksi hänen kursailemattomuutensa ja tulisi hänen\nluokseen hänen huoneisiinsa.\n\nMatalahkossa huoneessa, jota valaisi yksi kyntteli, istui ruhtinatar\nMaria ja vielä eräs toinen nainen mustissa puvuissa. Pierre muisti,\nettä ruhtinattarella oli aina ollut seuranaisia, mutta keitä ja\nminkälaisia nämä olivat, sitä ei Pierre tiennyt eikä muistanut. \"Se on\njoku seuranainen\", ajatteli Pierre katsahtaen mustapukuiseen naiseen.\n\nRuhtinatar nousi nopeasti Pierreä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Niin, -- virkkoi ruhtinatar tarkastaen Pierren muuttuneita kasvoja,\nsen jälkeen kun Pierre oli suudellut hänen kättään, -- tällä tavalla me\nnyt kohtaamme toisemme. Ruhtinas puhui viimeaikoina usein teistä, --\nlisäsi hän siirtäen katseensa Pierrestä seuranaiseensa niin ujosti,\nettä Pierre tuokioksi joutui hämilleen.\n\n-- Olin hyvin iloinen, kun kuulin teidän pelastuneen. Se oli meille\nainoa ilosanoma pitkästä aikaa.\n\nRuhtinatar katsahti taas ja tällä kertaa vielä levottomammin\nseuranaiseensa ja oli sanomaisillaan jotain, mutta Pierre keskeytti\nhänet.\n\n-- Ajatelkaa nyt, etten minä tiennyt ruhtinaasta mitään, -- sanoi\nPierre. -- Pidin häntä kaatuneena. Kaikki, minkä hänestä kuulin, kuulin\nmuilta, kolmansien käsien kautta. Tiedän vain sen, että hän oli\njoutunut Rostovilaisille... Mikä kohtalo!\n\nPierre puhui nopeasti, vilkkaasti. Hän katsahti kerran seuranaisen\nkasvoihin, näki tämän tarkkaavan, lempeän katseen, joka oli kohdistettu\nhäneen ja hänestä tuntui jostakin syystä, kuten usein tapahtuu\nkeskustelun aikana, että tuo mustapukuinen seuranainen oli\nrakastettava, helläsydäminen, suloinen olento, joka ei mitenkään\nhäiritseisi hänen ja ruhtinatar Marian sydämellistä keskustelua.\n\nMutta Pierren sanoessa viimeisiä sanoja Rostovilaisista vetäytyivät\nruhtinatar Marian kasvot entistä enemmän hämilleen. Hänen katseensa\nlennähti taas Pierren kasvoista mustapukuisen naisen kasvoihin ja hän\nsanoi:\n\n-- Ettekö te tosiaan tunne?\n\nPierre katsahti vielä kerran seuranaisen kalpeihin, hienoihin\nkasvoihin, mustiin silmiin ja kummalliseen suuhun. Ja noista\ntarkkaavista silmistä paistoi Pierreen jotain tuttua ammoin sitten\nunohdettua ja enemmän kuin hellää.\n\n\"Ei, se on mahdotonta\", ajatteli Pierre. \"Nuo kasvot ovat ankarat,\nlaihat, kalpeat ja vanhentuneet! Se ei voi olla hän. Tuo on pelkkä\nvarjo hänestä.\" Mutta tällöin sanoi ruhtinatar Maria: \"Natasha\". Ja\nnoille tarkkaavasilmäisille kasvoille nousi hymy, nousi niin työläästi\nja väkisin kun avautuu ruostunut ovi, vaan tuosta avoimesta ovesta\ntuoksahti häntä vastaan sen ammoin sitten unehtuneen onnen tuulahdus,\njota hän ei varsinkaan nyt ajatellut. Tuoksahti, valtasi ja vaivutti\nhänet kokonaan. Silloin kun hänen kasvoilleen nousi hymy, ei ollut enää\nepäilemistä: se oli Natasha ja Pierre rakasti häntä.\n\nEnsi hetkenä tuli Pierre tahtomattaan paljastaneeksi sekä Natashalle\nettä ruhtinatar Marialle ja varsinkin omalle itselleen salaisuuden,\njosta hän ei itse ollut tiennyt mitään. Hän punastui ja samalla läikkyi\nhänen sydämessään ilo ja tuska. Hän tahtoi salata mielensä läikynnän,\nvaan kuta enemmän hän ponnisteli sitä salatakseen, sen selvemmin,\nselvemmin kuin vakuuttavimminkaan sanoin, puhuivat hänen kasvonsa\nhänelle itselleen, Natashalle ja ruhtinatar Marialle, että hän rakastaa\nNatashaa.\n\n\"Ei, se on vain odottamattoman tapaamisen tähden\", ajatteli Pierre.\nMutta samassa kun hän aikoi jatkaa alkamaansa keskustelua ruhtinatar\nMarian kanssa, katsahti hän taas Natashaan ja hänen kasvojensa punehdus\nyltyi ja sydäntä huimasi entistä väkevämpi riemu ja hätä. Hän sotkeutui\nsanoissaan ja vaikeni kesken puhettaan.\n\nAlussa ei Pierre huomannut Natashaa siksi, ettei hän ollut mitenkään\naavistanut näkevänsä häntä täällä ja hän ei ollut tuntenut Natashaa\nsiksi, että se muutos, joka Natashassa oli tapahtunut sinä aikana,\njolloin Pierre ei ollut häntä nähnyt, oli tavattoman suuri. Natasha oli\nlaihtunut ja kalvennut. Mutta se yksistään ei tehnyt häntä\ntuntemattomaksi, vaan häntä oli ollut mahdoton tuntea ensi hetkenä\nPierren tultua siitä syystä, ettei noilla kasvoilla eikä silmissä,\njoissa oli ennen aina säteillyt elämän ilon salainen hymy, ollut\nPierren tultua huoneeseen ja hänen ensi kerran katsoessaan niihin hymyn\nvarjoakaan; oli pelkästään silmät, kirkkaat, pehmeät, murheellisen\nkysyvät silmät.\n\nPierren hämmennys ei tarttunut Natashaan, vaan se heijastui hänessä\ntyydytyksenä, joka loi hennon valonsäteen hänen kasvoilleen.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\n-- Hän vierailee minun luonani, -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Kreivi ja\nkreivitär tulevat muutaman päivän kuluttua. Kreivittären tila on hyvin\nsurullinen. Natashan täytyi tulla itsensä kaupunkiin saamaan lääkärin\napua. Hän lähetettiin väkisin minun kanssani.\n\n-- Ei ole sitä perhettä, jossa ei olisi surua, -- sanoi Pierre\nNatashaan kääntyen. -- Tiedättekö, että se tapahtui samana päivänä,\njona meidät vapautettiin. Minä näin hänet. Mikä kelpo poika!\n\nNatasha katsoi Pierreen ja vastaukseksi Pierren sanoihin suurenivat\nvain hänen silmänsä ja saivat entistä valoisamman hohteen.\n\n-- Voiko sanoa tai ajatella mitään lohduttavaa sellaisessa surussa? --\nvirkkoi Pierre. -- Ei mitään. Miksi piti kuolla niin oivallisen,\nelämänhaluisen pojan?\n\n-- Meidän aikanamme on vaikea elää ilman uskoa... -- sanoi ruhtinatar\nMaria.\n\n-- Niin on. Se on totinen tosi, -- keskeytti Pierre yht'äkkiä.\n\n-- Miksi? -- kysyi Natasha tarkkaavasti katsoen Pierren silmiin.\n\n-- Miksikö? -- toisti ruhtinatar Maria. -- Jo ajatuskin siitä, mikä\nmeitä odottaa...\n\nNatasha ei malttanut kuulla loppuun ruhtinatar Marian sanoja, vaan\nkatsahti taas kysyvästi Pierreen.\n\n-- Ja siksi, -- jatkoi Pierre, -- että vain se ihminen, joka uskoo\nJumalaan, joka meitä ohjaa, jaksaa kestää niin suuren surun kuin hänen\nja ... teidän surunne on.\n\nNatasha avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta pysähtyi samassa.\nPierre kääntyi nopeasti poispäin hänestä ja kysyi ruhtinatar Marialta\nystävänsä viimeisistä hetkistä.\n\nPierren hämmennys oli nyt melkein kadonnut, mutta samalla hän tunsi\nkadonneen kaiken entisen vapautensa. Hän tunsi, että jokaisella hänen\nsanallaan ja teollaan on nyt tuomarinsa, jonka tuomio oli hänestä\nkalliimpi kuin kenenkään muun maailmassa. Kun hän nyt puhui, arvaili\nhän mielessään, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Natashaan.\nHän ei kuitenkaan etsinyt tahallaan semmoisia sanoja, jotka\nmiellyttäisivät Natashaa, mutta kaikesta, mitä hän puhui, hän arvosteli\nitseään Natashan kannalta.\n\nRuhtinatar Mariasta tuntui alussa väkinäiseltä kertoa siitä, missä\ntilassa hän oli tavannut ruhtinas Andrein. Mutta Pierren kysymykset,\nvilkkaan levoton katse ja mielenliikutuksesta väräjävät kasvot saivat\nruhtinattaren vähitellen syventymään niihin yksityiskohtiin, joita hän\noli pelännyt uudistaa mielikuvituksessaan itselleenkin.\n\n-- Vai niin, vai niin... -- puheli Pierre kumartuneena koko ruumiillaan\nlähelle ruhtinatar Mariaa ja kuunnellen ahneesti hänen kertomustaan. --\nVai niin, hän siis tyyntyi, heltyi. Hän pyrki aina koko sielustaan\nyhteen päämäärään: tulla hyväksi ihmiseksi ja siksi hän ei voinut\npelätä kuolemaa. Vajanaisuudet, joita hänessä oli, jos niitä oli\nollenkaan, eivät johtuneet hänestä itsestään. Vai heltyi hän? -- puheli\nPierre. -- Mikä onni, että te tapasitte toisenne, -- sanoi hän\nyht'äkkiä Natashalle katsoen häneen kyyneltynein silmin.\n\nNatashan kasvot vavahtivat ja synkkenivät ja hän loi hetkiseksi\nkatseensa alas. Tuokion aikaa hän oli kahden vaiheilla, puhuako vai ei.\n\n-- Niin, se oli onni, -- sanoi Natasha hiljaisella rintaäänellä, --\nminulle ainakin se oli onni. -- Hän oli tuokioisen vaiti. -- Ja hän ...\nhän ... sanoi kaivanneensa sitä sinä hetkenä, kun tulin hänen\nluokseen...\n\nNatashan ääni katkesi. Hän punastui, väänteli käsiään polvillaan ja\npakotettuaan itsensä nostamaan päänsä pystyyn, alkoi samassa nopeasti\nkertoa.\n\n-- Me emme tienneet mitään Moskovasta matkustaessamme. En uskaltanut\nkysyä hänestä mitään, ennen kuin Sonja yht'äkkiä sanoi, että hän\nmatkusti meidän mukanamme. En ajatellut mitään enkä voinut kuvitella,\nminkälainen hänen tilansa oli, minun täytyi vain saada nähdä hänet ja\nolla hänen kanssaan, -- kertoi Natasha vavisten ja hengästyneenä.\n\nJa antamatta keskeyttää itseään hän kertoi, mitä hän ei ollut koskaan\nkertonut ainoallekaan ihmiselle: kaiken sen, mitä hän oli kärsinyt\nkolmen viikon aikana matkalla ja Jaroslavlissa ollessa.\n\nPierre kuunteli suu auki ja hetkeksikään laskematta katsettaan Natashan\nkyynelissä kylpevistä silmistä. Natashan kertomusta kuunnellessaan ei\nPierre ajatellut ruhtinas Andreita, ei kuolemaa eikä sitä, mitä Natasha\nkertoi. Hän tunsi vain sääliä Natashaa kohtaan sen tuskan tähden, joka\nNatashaa kouristeli kertomuksen aikana.\n\nRuhtinatar, joka rypisteli kasvojaan pidättääkseen kyyneleitään, istui\nNatashan vieressä ja kuuli ensi kerran tarinan veljensä ja Natashan\nrakkaudesta noilta viimeisiltä päiviltä.\n\nTämä tuskallinen ja riemukas kertomus näytti olevan välttämätön\nNatashalle.\n\nHän kertoi niin innostuneesti, että hän sekotti mitä vähäpätöisimpiä\nseikkoja sydämen ainoisiin salaisuuksiin ja hän näytti voivan jatkaa\nloppumattomiin. Muutamia kertoja hän toisti samoja asioita.\n\nOven takaa kuului Dessallesin ääni, joka kysyi, saako Nikolushka tulla\nsanomaan hyvää yötä.\n\n-- Ja siinä kaikki, kaikki... -- päätti Natasha kertomuksensa.\n\nNatasha nousi nopeasti pystyyn Nikolushkan tullessa sisään, läksi\nmelkein juoksujalassa ovea kohti, kolahdutti päänsä uutimen suojassa\nolevaan oveen ja hyöksähti huoneesta voihkaisten puoleksi kivusta\npuoleksi sydämen tuskasta.\n\nPierre katsahti oveen, josta Natasha oli kadonnut ja hänestä tuntui,\nettä hän oli yht'äkkiä jäänyt aivan yksin maailmaan.\n\nTästä unelmasta herätti hänet ruhtinatar Maria, huomauttamalla hänelle\nveljensä pojasta, joka oli tullut huoneeseen.\n\nNikolushkan kasvot, jotka olivat isän näköiset, vaikuttivat Pierren\näärimmilleen heltyneeseen mieleen niin voimakkaasti, että hän\nsuudeltuaan Nikolushkaa, nousi yht'äkkiä ylös, otti taskustaan\nnenäliinan ja meni ikkunan luo. Hän aikoi sanoa hyvästit ruhtinatar\nMarialle, mutta tämä pidätti hänet lähtemästä.\n\n-- Me valvomme toisinaan Natashan kanssa kolmeen asti, jääkää kaikin\nmokomin. Minä käsken valmistamaan illallisen. Menkää alas, me tulemme\nkohta.\n\nEnnen kuin Pierre ehti lähteä, sanoi ruhtinatar Maria hänelle:\n\n-- Hän puhui vasta ensi kerran sillä tavoin hänestä.\n\n\n\n\nSVIII.\n\n\nPierre saatettiin suureen, valaistuun ruokasaliin. Muutaman hetken\nkuluttua kuului askelia ja ruhtinatar ja Natasha tulivat huoneeseen.\nNatasha oli tyyntynyt, mutta hänen kasvoilleen oli taasen palautunut\nentinen vakava, iloton ilme. Ruhtinatar Maria, Natasha ja Pierre olivat\nkukin joutuneet sen neuvottoman mielialan valtaan, joka tavallisesti\nseuraa päättynyttä vakavaa, syvällistä keskustelua. Entisen keskustelun\njatkaminen ei käynyt laatuun, joutavista asioista puhuminen oli\nvastenmielistä ja vaikeneminen piinallista, kun mieli kuitenkin teki\npuhua. He astuivat ääneti pöydän luo. Kamaripalvelijat siirtelivät\ntuoleja. Pierre avasi kylmän ruokaliinan ja katsahti Natashaan ja\nruhtinatar Mariaan aikeessa keskeyttää äänettömyyden. Nämä näyttivät\naikovan tehdä samoin, sillä kummankin silmissä väikkyi elämän\ntyytyväisyyttä ja käsitys siitä, että surun ohella on myöskin olemassa\niloa.\n\n-- Haluatteko viinaa, kreivi? -- kysyi ruhtinatar Maria ja nämä sanat\nhaihduttivat samassa entisyyden varjon. -- Kertokaapas jotain\nitsestänne, -- lisäsi ruhtinatar Maria, -- teistä kerrotaan aivan\nuskomattomia juttuja.\n\n-- Niin on, -- vastasi Pierre suopea, ivaan vivahtava hymy huulilla,\njoka nyt oli tullut hänen tavakseen. -- Minulle itsellenikin kerrotaan\nminusta niin ihmeellisiä juttuja, etten ole nähnyt niitä unissanikaan.\nMaria Abramovna kutsui minut eräänä päivänä luokseen ja kertoi minulle\nkoko ajan, mitä minulle oli tapahtunut tai olisi pitänyt tapahtua.\nStepan Stepanitsh niin ikään opetti minua, miten minun pitäisi kertoa.\nYleensä olen huomannut, että on hyvin helppo päästä pidetyksi\nhenkilöksi ja minä olen nyt pidetty henkilö, sillä vaikka minä saan\nkutsuja, ei minun itseni tarvitse kuitenkaan kertoa.\n\nNatasha hymähti ja aikoi jotakin sanoa.\n\n-- Me olemme kuulleet, -- keskeytti hänet ruhtinatar Maria, -- että\nMoskovan hävitys on teille tuottanut kahden miljoonan vahingon. Onko se\ntotta?\n\n-- Olen tullut kolme kertaa rikkaammaksi, -- vastasi Pierre.\n\nVaikka Pierren vaimon velat ja korjaustöiden välttämättömyys olivat\nhuonontaneet Pierren asiat, puhui hän kuitenkin yhä rikastuneensa\nkolminkertaisesti.\n\n-- Yhden asian olen minä aivan varmasti voittanut ja se on vapaus... --\nalkoi hän vakavasti, mutta lopetti samassa huomatessaan, että tämä\nkeskustelun aihe oli liian itsekäs.\n\n-- Rakennutatteko te?\n\n-- Saveljitsh on sitä mieltä.\n\n-- Sanokaa, ettekö jo tienneet kreivittären kuolemasta Moskovassa\nollessanne? -- kysyi ruhtinatar Maria, mutta punastui samassa\nhuomatessaan, että hän tällä kysymyksellään Pierren sanojen jälkeen\nvapaudesta antaisi niille väärän tulkinnan.\n\n-- En, -- vastasi Pierre, joka ei näyttänyt pitävän sopimattomana sitä\ntulkintaa, jonka ruhtinatar Maria oli antanut hänen huomautukselleen\nvapaudesta. -- Sain sen tietää Orelissa ja te ette voi uskoa, miten\nkovasti se minuun koski. Me emme olleet mallikelpoisia aviopuolisoita,\n-- sanoi hän nopeasti, katsahtaen Natashaan ja huomaten tämän kasvoilla\nuteliaisuutta saada kuulla, mitä hän lausuisi puolisostaan. -- Kun\nkaksi ihmistä on riidassa keskenään, on kummallakin aina syytä. Ja kun\ntoinen poistuu elävien joukosta, kasvaa silloin oma syyllisyys monin\nverroin raskaammaksi. Ja sitte hänen kuolemansa ... ilman ystäviä,\nilman lohduttavaa sanaa. Minun on hyvin, hyvin sääli häntä, -- lopetti\nhän huomaten mielihyväkseen hyväksyvän ilmeen Natashan kasvoilla.\n\n-- No, nyt te olette taas nuorimies ja kelpaatte sulhaseksi, --\nhuomautti ruhtinatar Maria.\n\nPierre lensi samassa tulipunaiseksi ja hän koetti kauvan aikaa olla\nkatsomatta Natashaan. Kun hän lopulta uskalsi katsahtaa Natashaan,\nolivat tämän kasvot kylmät, vakavat, jopa halveksuvatkin, kuten\nPierrestä näytti.\n\n-- Oletteko tosiaankin nähneet Napoleonin ja puhelleet hänen kanssaan,\nkuten kerrotaan? -- kysyi ruhtinatar Maria.\n\nPierre rupesi nauramaan.\n\n-- En kertaakaan, en koskaan. Kaikista näyttää aina tuntuvan, että\nvankeudessa oleminen on samaa kuin olla Napoleonin kesteissä. En ole\nhäntä milloinkaan nähnyt enkä edes kuullutkaan hänestä. Olin paljoa\nkehnommassa seurassa.\n\nIllallinen päättyi ja Pierre, joka alussa kieltäytyi kertomasta\nvankeudestaan, vähitellen viehtyi kertomaan.\n\n-- Mutta onhan totta, että te jäitte Moskovaan surmaamaan Napoleonia?\n-- kysyi Natasha hieman hymyillen. -- Minä oivalsin sen silloin, kun me\ntapasimme teidät Suharevin tornin luona. Muistatteko?\n\nPierre tunnusti, että asianlaita oli niin ja tästä kysymyksestä alkaen\nviehtyi hän ruhtinatar Marian ja varsinkin Natashan kysymysten johdosta\nvähitellen kertomaan seikkaperäisesti näkemiään ja kokemiaan.\n\nAlussa hän kertoi sillä suopean pilkallisella tavallaan, jolla hän nyt\narvosteli muita ja varsinkin itseään, mutta sitte, päästyään kertomaan\nniistä kauhuista ja kärsimyksistään, joita hän oli nähnyt, innostui hän\nhuomaamattaan innostumistaan ja hän rupesi puhumaan sillä hillityllä\nmielen läikynnällä, jolla ihminen kertoo muistelujaan eletyistä ja\nsyvälle mieleen painuneista tapahtumista. Ruhtinatar Maria katsoi\npehmeästi hymyillen vuoroin Pierreen, vuoroin Natashaan. Hän näki\nkautta koko tämän kertomuksen Pierren ja tämän hyvyyden. Natasha, pää\nkäsien varassa ja kasvojen ilme myötäänsä vaihdellen kertomuksen juonen\nmukaan, seurasi joka ainoata Pierren sanaa ja näytti tuntevan\nsielussaan yhdessä kertojan kanssa kaiken sen, mitä tämä puhui. Ei\nainoastaan Natashan katse, vaan myöskin huudahdukset ja lyhyet\nkysymykset, joita hän teki, osottivat Pierrelle, että Natasha ymmärsi\nhänen kertomuksestaan juuri sen, minkä hän tahtoi saada sanotuksi.\nNäkyi, ettei Natasha käsittänyt ainoastaan sitä, mitä Pierre kertoi,\nvaan myöskin sen, mitä hän tahtoi saada sanotuksi, vaikka ei voinut\nsanoin ilmaista. Siitä lasta ja naista koskevassa tapauksesta, joiden\npuolustamisesta hänet oli vangittu, kertoi Pierre näin:\n\n-- Se oli kauhea näytelmä, hylättyjä lapsia, muutamia tulessa... Minun\nnähteni pelastettiin yksi... Naisia, joilta kiskottiin vaatteet päältä\nja raastettiin korvarenkaat... -- Pierre punastui ja hämmentyi. --\nSilloin saapui patrulli ja vangitsi kaikki ne miehet, jotka eivät\nrosvonneet, minut myöskin.\n\n-- Te jätätte varmaan jotain kertomatta. Te teitte luultavasti\njonkun... -- sanoi Natasha ja lisäsi tuokion vaijettuaan, -- hyvän\ntyön.\n\nPierre jatkoi kertomustaan. Kun hän kertoi telotuksesta, aikoi hän\nkiertää hirveät yksityiskohdat, mutta Natasha vaati, ettei hän olisi\njättänyt mitään kertomatta.\n\nPierre oli alkanut kertoa Karatajevista (hän oli jo noussut pöydästä\nkävelemään ja Natasha seurasi häntä silmillään), mutta keskeytti.\n\n-- Te ette voi aavistaa, mitenkä paljon minä opin siltä\ntyhmänsekaiselta mieheltä, vaikkei hän osannut edes lukea eikä\nkirjottua.\n\n-- Kertokaa, kertokaa -- pyysi Natasha. -- Missä hän nyt on?\n\n-- Hänet surmattiin melkein minun nähteni.\n\nPierre rupesi kertomaan heidän pakonsa viimeisistä vaiheista,\nKaratajevin sairaudesta (hänen äänensä vapisi koko ajan) ja kuolemasta.\n\nPierre ei ollut koskaan kertonut seikkailustaan sillä tavalla kuin nyt.\nHänestä tuntui ikäänkuin olevan uusi merkitys kaikella sillä, mitä hän\noli nähnyt ja kokenut. Kertoessaan nyt tätä kaikkea Natashalle tunsi\nhän sitä harvinaista nautintoa, jota naiset tuottavat miestä\nkuunnellessaan, mutta ei _viisaat_ naiset, jotka kuunnellessaan\nkoettavat joko painaa mieleensä, mitä heille puhutaan, rikastuttaakseen\ntietojaan ja sopivassa tilaisuudessa sanoakseen saman asian muille tahi\nmuodostaa kuulemansa oman mielensä mukaiseksi ja toitottaa heti muille\nomassa ahtaassa aivokamarissa muovaillut viisaudet, -- ei, vaan hän\ntunsi sitä nautintoa, jota saa semmoisista todellisista naisista,\njoilla on kyky valita ja kätkeä sydämeensä kaikki se paras, mitä vain\nmiehessä ilmenee. Natasha oli tietämättään pelkkänä korvana, häneltä ei\njäänyt huomaamatta ainoakaan Pierren sana, äänen värähdys, katse,\nkasvonlihasten ele eikä käsien liike. Hän poimi lennosta sanan, joka ei\nvielä ehtinyt päästä ilmoillekaan, kätki sen suoraan avoimeen\nsydämeensä ja arvaili niitä muutoksia, joita Pierren sielussa oli\ntapahtunut.\n\nRuhtinatar Maria ymmärsi ja kuunteli mielellään kertomusta, mutta hänen\nmieleensä oli noussut uusi ajatus, joka kokonaan valtasi hänen\nhuomionsa: hän oli huomannut, että Natasha ja Pierre voisivat rakastaa\ntoisiaan ja tulla onnellisiksi. Tämä ajatus, joka nyt ensi kerran oli\nsyntynyt hänen mielessään, täytti hänen sydämensä ilolla. Kello oli 3\nyöllä. Kamaripalvelijat kävivät surullisin, synkin kasvoin muuttamassa\nkyntteliä, mutta kukaan ei heitä huomannut.\n\nPierre oli lopettanut kertomuksensa. Natasha katsoi välkkyvin, eloisin\nsilmin yhtämittaa ja tarkkaavasti Pierreen ikään kuin haluten päästä\nvielä senkin perille, minkä Pierre ehkä oli jättänyt sanomatta.\nKainostelevan ja onnellisen hämillään loi Pierre silloin tällöin\nkatseen Natashaan ja mietiskeli jotain, jonka hän olisi voinut sanoa\nkeskustelun siirtämiseksi toiseen asiaan. Ruhtinatar Maria oli vaiti.\nEi yhdenkään päähän pälkähtänyt, että kello oli kolme ja nukunta-aika.\n\n-- Puhutaan onnettomuuksista, kärsimyksistä, -- sanoi Pierre, -- mutta\njos minulle nyt, juuri tänä hetkenä sanottaisiin: tahdotko muuttua\nsiksi, mitä olit ennen vankeutta tahi nähdä uudestaan kaikki\nkärsimykset, vastaisin minä: tuhat kertaa mieluummin vankeus ja hevosen\nliha. Me luulemme, että niin pian kuin me olemme eksyneet tavalliselta\ntieltä, silloin on kaikki hukassa, mutta siinä se vasta uusi ja hyvä\nalkaakin. Niin kauan kuin on elämää, on olemassa onnea. Tulevaisuuden\nhelmassa on paljon, paljon. Ja tämän sanon minä erityisesti teille, --\nlopetti Pierre Natashaan kääntyen.\n\n-- Niin, niin, -- virkkoi Natasha vastaten kokonaan johonkuhun muuhun,\n-- minä en toivoisi mitään muuta kuin saada elää kaikki uudestaan.\n\nPierre katsahti häneen tutkivasti.\n\n-- Niin juuri, en mitään muuta! -- vakuutti Natasha.\n\n-- Mahdotonta, mahdotonta! -- huudahti Pierre. -- Onko se minun syyni,\nettä olen elossa ja tahdon elää ja te myöskin.\n\nSamassa painoi Natasha päänsä käsiinsä ja rupesi itkemään.\n\n-- Mikä sinun on, Natasha? -- kysyi ruhtinatar Maria.\n\n-- Ei mikään, ei mikään. -- Hän hymyili Pierrelle kyynelten läpi. --\nJääkää hyvästi, on aika mennä nukkumaan.\n\nPierre nousi ylös ja jätti hyvästit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuhtinatar Maria ja Natasha tapasivat toisensa makuuhuoneessa, kuten\ntavallista. He puhelivat siitä, mitä Pierre oli kertonut. Ruhtinatar\nMaria ei lausunut mielipidettään Pierrestä eikä Natashakaan puhunut\nhänestä mitään.\n\n-- No, hyvää yötä, Maria, -- sanoi Natasha. -- Tiedätkö, että minä\npelkään usein, että kun me olemme hänestä (ruhtinas Andreista)\npuhumatta, ettemme loukkaisi tunteitamme, hän siten unohtuu meidän\nmuistostamme.\n\nRuhtinatar Maria huokasi raskaasti ja tällä huokauksella tunnusti hän\nNatashan sanat oikeiksi, mutta sanoissa ei hän ollut yhtä mieltä hänen\nkanssaan.\n\n-- Kuinka voisi unohtaa? -- sanoi hän.\n\n-- Minusta tuntui äsken niin hyvältä kertoa kaikki, tuntui niin\nhyväilevältä, mutta samalla niin kirvelevältä ja raskaalta, -- sanoi\nNatasha. -- Olen varma siitä, että Pierre rakasti häntä ja siksi\nkerroin hänelle... Oliko väärin, että kerroin hänelle? -- kysyi hän\nyht'äkkiä punastuen.\n\n-- Pierrellekö? Ei ollenkaan! Hänhän on niin hyvä, -- vastasi\nruhtinatar Maria.\n\n-- Tiedättekö, Maria, -- sanoi yht'äkkiä Natasha kasvoilla veikeä hymy,\njota ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt kotvaan aikaan. -- Hän on\nmuuttunut merkillisen siistiksi, siloiseksi ja tuoksuavaksi, ihan kuin\nolisi suoraan saunasta tullut, ymmärrättehän, moraalisesta saunasta\ntullut. Eikö totta?\n\n-- Niin, -- vastasi ruhtinatar Maria. -- Hän on paljon muuttunut\nedukseen.\n\n-- Nuttukin oli lyhyt ja hiukset ajellut, ihan, ihan kuin ... pappa\nennen saunasta tultuaan...\n\n-- Minä ymmärrän, ettei _hän_ (ruhtinas Andrei) rakastanut ketään\nniinkuin häntä, -- sanoi ruhtinatar Maria.\n\n-- Ja sittenkin he olivat niin erilaiset. Miehet kuuluvat olevan\nystäviä silloin, kun he ovat aivan erilaiset ja niin kai se lienee.\nEihän hän ole ollenkaan hänen kaltaisensa vai mitä?\n\n-- Ei ole, mutta erinomainen mies.\n\n-- No, hyvää yötä, -- sanoi Natasha.\n\nSama veikeä hymy pysyi vielä hyvän aikaa hänen kasvoillaan.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nPierre ei saanut unta pitkään aikaan. Hän käveli edestakasin huoneessa\nvuoroin synkin kasvoin miettien jotain vaikeaa asiaa, vuoroin yht'äkkiä\nolkapäitään kohotellen ja nytkähtäen, vuoroin onnellisesti hymyillen.\n\nHän ajatteli ruhtinas Andreita, Natashaa ja näiden rakkautta ja silloin\ntuli hän mustasukkaiseksi Natashan entisyydelle, ja vuoroin hän moitti\ntästä itseään, vuoroin antoi sen itselleen anteeksi. Kello oli jo kuusi\naamulla, mutta hän käveli yhä huoneessaan.\n\n\"Ka, minkäs sille tekee, jos se niin on ollakseen! Mitä tehdä?! Sen\npitää siis niin olla\", sanoi hän itselleen, riisuutui nopeasti ja kävi\nnukkumaan onnellisena ja mieli läikyksissä, mutta ilman epäilyjä ja\nepäröimistä.\n\n\"Tuntukoonpa tämä onni miten oudolta ja saavuttamattomalta tahansa,\ntäytyy kuitenkin tehdä kaikki päästäksemme mieheksi ja vaimoksi\",\najatteli hän.\n\nPierre oli jo muutamia päiviä tätä ennen määrännyt perjantain\nlähtöpäiväkseen Pietariin. Kun hän heräsi torstaina, tuli Saveljitsh\nkysymään häneltä neuvoja matkatavaroiden kuntoon panemisesta.\n\n\"Mitä, Pietariinko? Mikä on Pietari? Kuka aikoo Pietariin?\" nousi\nitsestään hänen ajatuksiinsa kysymyksiä. \"Tosiaankin, kauan aikaa ennen\nkuin tämä tapahtui taisin olla Pietariin lähdössä\", muisti hän. \"Niin,\nmiks'ei, voinhan ehkä lähteä. Miten hyvä ja huolellinen hän on ja\nmuistaa kaikki!\" ajatteli hän ja katsoi vanhan Saveljitshin kasvoihin.\n\"Ja miten ystävälliset hänen kasvonsa ovat!\"\n\n-- No, Saveljitsh, eikö mielesi vieläkään tee päästä vapauteen? --\nkysyi Pierre.\n\n-- Mitäs minä, herra kreivi, vapaudella teen? Hyvin tultiin toimeen\nkreivivainajan aikana, taivaan autuus hänelle, eikä teidänkään\naikananne ole pahaa puhetta ollut.\n\n-- Entä lapsesi?\n\n-- Siinä ne menevät lapsetkin, herra kreivi, semmoisen herrasväen\nturvissa kelpaa asua.\n\n-- Vaanpa minun perillisteni? -- sanoi Pierre. -- Jos yht'äkkiä\nmenenkin naimisiin ... voihan semmoista tapahtua, -- lisäsi hän\ntahtomattaan hymähtäen.\n\n-- Uskallan sanoa, että se on hyvä asia, herra kreivi.\n\n\"Noin helppona hän pitää asiaa\", ajatteli Pierre. \"Hän ei tiedä, miten\npelottavaa ja vaarallista se on. Joko liian aikaista tai liian\nmyöhäistä... Kauheata!\"\n\n-- Mitä suvaitsette käskeä? Suvaitsetteko matkustaa huomenna? -- kysyi\nSaveljitsh.\n\n-- En, matkustan vähä myöhemmin. Ilmotan sitte. Suo anteeksi, että\njuoksutan sinua, -- sanoi Pierre ja nähdessään Saveljitshin hymyilevät\nkasvot hän ajatteli: \"miten kummallista, ettei hän tiedä, ettei minulla\nnyt ole mitään tekemistä Pietarissa ja että ennen kaikkea on\nratkaistava eräs toinen asia. Toisekseen hän taitaa tietää, vaikka ei\nole tietävinään. Olisikohan puhua hänen kanssaan, mitä hän asiasta\najattelee? Ei, ehkä joskus toisen kerran\", ajatteli Pierre.\n\nAamiaista syödessä ilmotti Pierre ruhtinattarelle, että hän oli eilen\nkäynyt ruhtinatar Marian luona ja tavannut siellä suureksi ihmeekseen\nNatasha Rostovan.\n\nRuhtinatar ei näyttänyt pitävän tätä sen kummallisempana kuin Anna\nSemjonovankaan tapaamista.\n\n-- Tunnetteko hänet? -- kysyi Pierre.\n\n-- Olen nähnyt kerran ruhtinattaren, -- vastasi hän. -- Kerrotaan, että\nhän oli menossa nuorelle Rostoville. Se olisi ollutkin oikein hyvä\nRostovilaisille, sillä he ovat aivan häviön partaalla.\n\n-- Minähän kysynkin, tunnetteko Natasha Rostovan?\n\n-- Minä vain kuulin silloin siitä jutusta ... surullinen juttu.\n\n\"Ei, hän ei ymmärrä tai ei ole ymmärtävinään\", ajatteli Pierre,\n\"parasta on olla jatkamatta.\"\n\nRuhtinatar valmisti myöskin matkaeväitä Pierrelle.\n\n\"Miten hyviä he ovat kaikki\", ajatteli Pierre, \"kun he pitävät minusta\nnäin suurta huolta, vaikkei sen nyt pitäisi huvittaa ketään.\nIhmeellistä.\"\n\nSamana päivänä tuli Pierren luo poliisimestari, joka pyysi lähettämään\nvaltuutetun ottamaan vastaan niitä tavaroita, joita hallituksen\nsäilöstä jaettiin omistajilleen.\n\n\"Ja hänkin\", ajatteli Pierre katsoessaan poliisimestarin kasvoihin,\n\"kaunis, kelpo upseeri ja niin hyvä mies! _Nyt_ askaroi hän näin\nvähäpätöisillä asioilla. Sanokaa sitten, että hän on epärehellinen ja\netuilee. Joutavia loruja! Vaan toisekseen, miksikäs hän ei voisi\netuilla? Onhan hän saanut sellaisen kasvatuksen. Ja tekeväthän kaikki\nmuutkin sillä tavalla. Mutta hänen kasvonsa ovat niin miellyttävät ja\nhyväntahtoiset ja hän hymyilee katsoessaan minuun.\"\n\nPierre läksi päivällisille ruhtinatar Marialle.\n\nAjaessaan pitkin katuja raunioiksi palaneiden talojen ohi, ihaili\nPierre niiden kauneutta. Talojen savupiippuja ja raunioituneita\nmuureja, jotka elävästi muistuttivat Rheinin rantoja ja Colosseumia,\nulottui toinen toisensa taa kautta monien mustaksi palaneiden\nkorttelien. Vastaan sattuvat ajurit, ratsastajat ja kirvesmiehet, jotka\nsalvoivat uusia rakennuksia, kaupustelijat ja puotilaiset katselivat\nPierreen ilosta sädehtivin silmin ja näyttivät ikään kuin sanovan:\n\"ahaa, jo on tullut, katsotaanpas, mitä siitä nyt syntyy!\"\n\nKun Pierre oli pysähtynyt ruhtinatar Marian talon eteen, rupesi häntä\nepäilyttämään, oliko hän eilen illalla ollutkaan täällä, tavannut\nNatashan ja puhellut hänen kanssaan. \"Ehkä kaikki onkin ollut\nmielikuvitusta, ehkä en tapaa talosta ketään.\" Mutta tuskin oli hän\nehtinyt astua ensimäiseen huoneeseen, kun hän silmänräpäyksessä tunsi\nkatoavan vapautensa ja koko hänen olentonsa läpi virtasi tunne Natashan\nläsnäolosta. Natasha oli samassa mustassa, pehmeäpoimuisessa puvussa ja\nkammattu samoin kuin eilenkin, mutta sittekin oli hän aivan toinen\nihminen. Jos hän olisi eilen Pierren huoneeseen astuessa ollut\nsemmoinen kuin nyt, olisi Pierre aivan varmasti tuntenut hänet\nsilmänräpäyksessä.\n\nNyt oli Natasha samanlainen, jommoisena Pierre oli hänet muistanut\nmelkein lapsuudesta pitäen ja sittemmin ruhtinas Andrein morsiamena.\nNatashan silmissä loisti eloisa, kysyvä välke ja hänen kasvoillaan\nleikki leveä, kummallisen veikeä ilme.\n\nPäivällisen jälkeen olisi Pierre jäänyt istumaan koko illaksi, mutta\nkun ruhtinatar Maria läksi kirkkoon, meni Pierre heidän kanssaan.\n\nSeuraavana päivänä tuli Pierre aikaiseen, söi päivällistä ja jäi heidän\nluokseen koko illaksi. Vaikka ruhtinatar Maria ja Natasha näkivät hyvin\nmielellään Pierren vieraanaan ja vaikka Pierren elämän kaikki\nharrastukset olivat kiintyneet tähän taloon, kuivui keskustelu illan\nsuussa kokonaan, vierähti vähäväliä yhdestä vähäpätöisestä asiasta\ntoiseen ja katkesi monesti kokonaan. Pierre unohtui tänä iltana\nistumaan niin myöhään, että ruhtinatar Maria ja Natasha rupesivat\nvilkkumaan toisiinsa nähtävästi toivoen Pierren lähtevän pois. Pierre\nnäki tämän, mutta ei voinut lähteä. Hänen tuli vaikea ja painostava\nolla, mutta sittenkin hän istui edelleen, sillä hän ei voinut nousta\nylös eikä lähteä.\n\nKun ruhtinatar Maria ei nähnyt tulevan tälle loppua, nousi hän\nensimäisenä ylös ja valittaen päänkivistystä rupesi hyvästelemään.\n\n-- Te siis matkustatte huomenna Pietariin? -- kysyi hän.\n\n-- En, en matkusta, -- vastasi Pierre ihmeissään ja ikäänkuin\npahastuen. -- Tahi oikeastaan, ehkä ... joka tapauksessa käyn\nkuulemassa, olisiko teillä annettava jotain toimekseni, -- sanoi hän\nseisten ruhtinatar Marian edessä punastuneena.\n\nNatasha antoi Pierrelle kättä ja poistui. Ruhtinatar Maria jäi\nhuoneeseen, istuutui nojatuoliin ja loi Pierreen vakavan, tutkivan\nkatseen syvistä, sädehtivistä silmistään. Väsymys, jota hän tätä ennen\nnäytti tunteneen, katosi nyt kokonaan. Hän huokasi pitkään ja raskaasti\nikäänkuin valmistuakseen pitkään keskusteluun.\n\nKun Natasha oli poistunut, muuttui Pierren painostus silmänräpäyksessä\nkiihkeäksi eloisuudeksi. Hän siirsi nopeasti tuolin ruhtinatar Marian\nviereen.\n\n-- Minulla olisi teille jotain sanomista, -- sanoi hän vastaten\nruhtinatar Marian katseeseen ikäänkuin sanoihin. -- Ruhtinatar,\nauttakaa minua. Mitä minun on tehtävä? Voinko minä toivoa? Ruhtinatar,\nystäväni, kuulkaa minua. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän, etten\nansaitse häntä, minä tiedän, että nyt ei käy laatuun puhua siitä. Mutta\nminä tahtoisin olla hänen veljenään. Ei, ei, en tahdo olla sitä, en voi\nolla...\n\nHän pysähtyi ja pyyhki kasvojaan ja silmiään käsillään.\n\n-- Kuulkaahan nyt, -- jatkoi hän nähtävästi ponnistaen itseään puhumaan\ntajuttavasti. -- En tiedä, kuinka kauan olen häntä rakastanut, mutta\nminä olen rakastanut häntä, ainoastaan häntä koko elämän ikäni ja\nrakastanut niin, etten ole ilman häntä voinut kuvitella itselleni\nmitään elämää. Nyt en uskalla pyytää hänen kättään, mutta ajatuskin\nsiitä, että hän ehkä voisi olla omani ja että tämä mahdollisuus voisi\nluisua käsistäni ... on kauhistava. Sanokaa, voisinko minä toivoa.\nSanokaa, mitä minun on tehtävä, rakas ruhtinatar! -- sanoi hän hieman\nvaiti oltuaan ja koskettaen ruhtinattaren käteen, koska tämä ei\nvastannut.\n\n-- Olen ajatellut teidän sanojanne, -- vastasi ruhtinatar Maria. --\nKuulkaa, mitä sanon teille. Olette oikeassa, että rakkaudesta puhuminen\nhänelle nyt...\n\nRuhtinatar pysähtyi. Hän oli aikonut sanoa: rakkaudesta puhuminen\nhänelle ei nyt käy laatuun, mutta hän pysähtyi siksi, että hän oli\nnähnyt jo kolmatta päivää Natashan äkkinäisesti muuttuneesta olennosta,\nettei Natasha suinkaan olisi loukkautunut siitä, että Pierre olisi\ntunnustanut hänelle rakkautensa, vaan että Natasha juuri sitä\nodottikin.\n\n-- Nyt ei hänelle kuitenkaan voi puhua, -- sanoi ruhtinatar Maria.\n\n-- Mutta mitä minun on tehtävä?\n\n-- Jättäkää se minun huolekseni, -- virkkoi ruhtinatar Maria. -- Minä\ntiedän...\n\nPierre katsahti ruhtinattaren silmiin.\n\n-- Mitä, mitä? ... -- kysyi Pierre.\n\n-- Minä tiedän, että hän rakastaa ... rakastua teihin, -- oikaisi\nruhtinatar Maria.\n\nTuskin oli hän ehtinyt sanoa nämä sanat, kun Pierre kavahti pystyyn ja\ntarttui sävähtävin kasvoin ruhtinattaren käteen. -- Mistä te sen\npäätätte? Luuletteko, että minä voin toivoa? Luuletteko?!\n\n-- Luulen kyllä, -- vastasi ruhtinatar hymyillen. -- Kirjottakaa hänen\nvanhemmilleen ja jättäkää muu minun tehtäväkseni. Minä puhun hänen\nkanssaan, kun tulee sopiva hetki. Minäkin haluan sitä ja minä tunnen\nsydämessäni, että siitä tulee tosi.\n\n-- Ei, se on mahdotonta! Kuinka onnellinen olen! Mutta se on\nmahdotonta! Miten onnellinen olen! Ei, se on mahdotonta! -- hoki Pierre\nsuudellen ruhtinatar Marian käsiä.\n\n-- Matkustakaa te Pietariin, se on parasta. Minä kirjotan teille sinne,\n-- sanoi ruhtinatar.\n\n-- Pietariinko? Matkustaa? Hyvä on, minä matkustan. Mutta voinko\nhuomenna uudestaan käydä teillä?\n\nSeuraavana päivänä tuli Pierre sanomaan hyvästejä. Natasha ei ollut\ntänään niin virkeä kuin edellisenä päivänä, mutta kun Pierre toisinaan\nkatsahti Natashan silmiin, tunsi hän, että sekä hän itse että Natasha\nhaipui olemattomiin ja sen sijaan jäi jälelle pelkkä onnen valtava\ntunne. \"Tottako? Ei, mahdotonta\", ajatteli Pierre jokaisen Natashan\nkatseen, liikkeen ja sanan johdosta, sillä ne täyttivät hänen sydämensä\nhuumaavalla onnella.\n\nKun Pierre hyvästejä jättäessään Natashalle tarttui tämän hienoon,\nlaihaan käteen, piti hän sitä tahallaan jonkun aikaa omassaan.\n\n\"Onko totta, että tämä käsi, nuo kasvot, nuo silmät, tuo naisellisen\nsulon minulle tuntematon koko pyhättö -- kaikki tulevat olemaan\nikuisesti minun omaani, aivan samallaista kuin minä itse olen\nitselleni? Ei, se on mahdotonta!\"...\n\n-- Hyvästi, kreivi, -- sanoi Natasha Pierrelle kovalla äänellä. --\nOdotan teitä kiihkein mielin, -- lisäsi hän kuiskaten.\n\nJa nämä vaatimattomat sanat, katse ja kasvojen ilme, jotka niitä\nseurasivat, olivat kokonaista kaksi kuukautta Pierren muistelmien,\ntoivojen ja ihanien unelmien lähteenä. \"'Odotan teitä kiihkein mielin',\nsanoi hän. Oo, kuinka onnellinen olen! Mitä tämä oikeastaan on, että\nolen näin onnellinen?\" hoki Pierre.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nPierren sydämen elämä oli nyt aivan toisenlainen kuin silloin kun hän\noli ollut kihloissa Helenan kanssa.\n\nHän ei toistanut, niinkuin silloin, kiertelevin mielin sanoja, jotka\nhän oli lausunut eikä sanonut itselleen, \"ah, miksi en sanonut sitä,\nvaan miksi, miksi sanoin silloin _je vous aime_?\"[129] Nyt\nsitävastoin toisti hän mielikuvituksissaan jokaisen Natashan ja omat\nsanansa muistellen pienimpiäkin kasvojen eleitä ja hymyn vivahduksia\neikä hänen mielensä tehnyt lisätä eikä vähentää mitään. Häntä ei\najatteluttanut vähän vähää se, oliko hän menetellyt oikein vai väärin,\nmutta sen sijaan pelotti häntä joskus eräs toinen ajatus. \"Eiköhän tämä\nolekin vain unta? Eiköhän ruhtinatar Maria erehtynyt? Enköhän ole liian\nylpeä ja itseeni luottava? Mitähän, jos hän ruhtinatar Marian sanoihin\nvastaakin: sepä kummallista. Varmaankin on hän erehtynyt. Eikö hän\ntiedä, että hän on vain tavallinen mies. Vaan entä minä? Minä olen\nkokonaan toista, paljoa korkeammalla häntä.\"\n\nAinoastaan tämä ajatus vaivasi usein Pierreä. Hän ei tehnyt\nminkäänlaisia suunnitelmiakaan. Tuleva onni tuntui hänestä niin\nuskomattomalta, että kun se vain pääsisi toteutumaan, niin ei sen\njälkeen voisi enää tapahtua mitään, vaan kaikki päättyisi siihen.\n\nPierren valtasi riemukas, äkkinäinen mielen-häiriön kaltainen huumaus,\njommoiseen tilaan hän ei ollut luullut koskaan voivansa joutua. Ei\nainoastaan hänen oman, vaan koko maailman elämän tarkotus tuntui hänen\nmielestään sisältyvän ainoastaan hänen rakkauteensa ja toivoon Natashan\nrakkaudesta.\n\nToisinaan tuntui hänestä siltä, että kaikki ihmiset ajattelivat\nyksistään hänen tulevaa onneansa. Hänestä tuntui joskus, että kaikki\nihmiset iloitsivat samoin kuin hänkin, ja kun heillä oli olevinaan\nmuuta tekemistä, tahtoivat he siten vain peittää ilonsa. Jokaisessa\nsanassa ja liikkeessä näki hän vihjauksen onnestaan ja monesti\nihmettelivät ihmiset hänen salaista onnea ilmaisevia katseitaan ja\nhymyään. Mutta kun hän milloin huomasi, etteivät ihmiset voineet\nkäsittää hänen onneaan, surkutteli hän semmoisia ihmisiä kaikesta\nsydämestään ja häntä poltti halu saada jotenkin selittää heille, että\nkaikki se, joka heitä askaroittaa, on jonninjoutavaa hölynpölyä joka ei\nansaitse huomiota.\n\nKun häntä kehotettiin astumaan virkaan tai pohdittiin valtiollisia tai\nsotaa koskevia asioita ja otaksuttiin, että ihmisten onni riippui\nsiitä, miten se tai se asia ratkeaa, kuunteli hän näitä puheita kasvot\nhyväntahtoisessa, surkuttelevassa hymyssä ja teki niin kummallisia\nhuomautuksia, että se herätti muissa oudoksumista. Mutta kummatkin\nihmiset, sekä ne, jotka Pierrestä näyttivät käsittävän elämän oikean\ntarkotuksen s.o. hänen rakkautensa että ne poloiset, jotka eivät\nnäyttäneet sitä käsittävän, esiintyivät hänestä tänä aikana hänen\nvoimakkaiden tunteittensa kirkkaassa valossa niin selvästi, että\nkohtasipa hän minkä ihmisen tahansa, hän voi heti paikalla\nvähimmättäkään ponnistuksetta erottaa kaikki, mikä noissa ihmisissä oli\nhyvää ja rakkauden arvoista.\n\nTutkiessaan vaimovainajansa asioita ja papereita, muisteli hän vaimoaan\nainoastaan surkutellen, sillä tämä ei ollut saavuttanut sitä onnea,\njonka hän oli nyt saavuttanut. Ruhtinas Vasili, joka oli nyt tullut\nhyvin ylpeäksi uudesta virastaan ja kunniamerkistään, tuntui Pierrestä\nsäälittävältä ukkopahalta.\n\nMyöhemmin muisteli Pierre usein tätä onnen huumausaikaa. Kaikki ne\nkäsitykset, jotka hän oli tänä aikana muodostanut itselleen ihmisistä\nja asioista, pysyivät kautta koko hänen elämänsä oikeina. Hän ei\nainoastaan ollut luopumatta jälestäpäin näistä mielipiteistään\nihmisistä ja asioista, vaan kun hänessä syntyi epäilyä ja ristiriitaa,\nturvautui hän aina tuona houruaikana muodostuneeseen käsitykseen, joka\naina osottautui oikeaksi.\n\n\"Ehkä minä silloin näytinkin omituiselta ja hassulta\", ajatteli Pierre,\n\"mutta niin houkka en silloin ollut kuin luultiin. Päinvastoin olin\nsilloin järkevämpi ja teräväsilmäisempi kuin koskaan ennen ja käsitin\nelämästä sen mikä ansaitsi käsittää, sillä minä olin ... onnellinen.\"\n\nPierren mielettömyys oli siinä, ettei hän odottanut, kuten ennen,\nsemmoisia suoranaisia syitä, joita hän oli sanonut ihmisten ansioiksi,\nvoidakseen rakastaa lähimmäisiään, vaan kun hänen sydämensä uhkui\nrakkautta, löysi hän lähimäisiään aiheettomasti rakastaessaan varmoja\nsyitä, joiden perusteella ansaitsi rakastaa heitä.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nSiitä ensimäisestä illasta asti, jolloin Natasha Pierren lähdettyä oli\nsanonut ruhtinatar Marialle leikillisesti, että \"hän oli ihan kuin\nsaunasta tullut, päällä lyhyt nuttu, ajeltu\", siitä hetkestä asti\nheräsi Natashan rinnassa eloon jotain salassa piillyttä ja hänelle\nitselleen tuntematonta, joka samalla oli vastustamatonta.\n\nKasvot, käynti, katse, ääni -- kaikki oli hänessä yht'äkkiä muuttunut.\nHänelle itselleen aavistamaton elämän voima, onnen toivo oli\npulpahtanut pinnalle ja vaati tyydytystä. Ensimäisestä illasta pitäen\noli Natasha ikään kuin unohtanut kaiken entisyytensä. Siitä saakka ei\nhän kertaakaan valittanut asemaansa, hän ei sanonut sanaakaan\nentisyydestä ja hän rohkeni rakentaa valoisia tulevaisuuden kuvia. Hän\npuhui vähän Pierrestä vaan kun ruhtinatar Maria sattui mainitsemaan\njotain Pierrestä, syttyi Natashan silmiin ammoin sammunut liekki ja\nhänen huulensa vetäytyivät omituiseen hymyyn.\n\nNatashassa tapahtunut muutos oli alussa vain kummastuttanut ruhtinatar\nMariaa, mutta kun hän sittemmin pääsi käsittämään muutoksen syyn,\nkatkeroitti se häntä. \"Niinkö vähän hän tosiaankin rakasti minun\nveljeäni, että hän näin pian voi unohtaa hänet\", ajatteli ruhtinatar\nMaria miettiessään yksinään tapahtunutta muutosta. Mutta kun hän oli\nNatashan seurassa, ei hän lausunut tälle ainoatakaan moitteen eikä\npahastuksen sanaa. Natashan rinnassa elpynyt elämän voima näytti olevan\nniin väkevä ja niin odottamaton itselleen Natashallekin, että\nruhtinatar Maria tunsi Natashan läsnäollessa olevansa vailla oikeutta\nmoittia Natashaa edes sydämessään.\n\nNatasha uskoutui niin täydellisesti ja vilpittömästi uuden tunteensa\nvaltaan, ettei hän edes yrittänytkään salata, että ilo ja riemu oli\nastunut surun sijaan.\n\nKun ruhtinatar Maria yöllisen kohtauksen jälkeen Pierren kanssa palasi\nhuoneeseensa, oli Natasha kynnyksellä vastassa.\n\n-- Sanoiko hän, sanoiko hän jotain? -- kyseli Natasha.\n\nJa Natashan kasvot lennähtivät riemukkaiksi, mutta samalla\nliikuttaviksi niin kuin anteeksi pyytävän.\n\n-- Mieleni teki kuunnella oven takana, mutta tiesin, että sinä sanot\nminulle.\n\nNiin käsitettävä ja liikuttava kuin ruhtinatar Mariasta olikin se\nkatse, jolla Natasha häneen katsoi ja niin säälittävältä kuin hänestä\ntuntuikin nähdä Natashan mielen läikyntää, pistivät Natashan sanat ensi\nhetkestä hänen sydämeensä. Hän muisti veljeään ja tämän rakkautta.\n\n\"Mitä tehdä? Asiaa ei voi auttaa\", ajatteli ruhtinatar Maria.\n\nJa hän kertoi Natashalle surullisin ja jonkun verran kylmin kasvoin\nkaikki, mitä Pierre oli hänelle sanonut. Kuultuaan, että Pierre oli\nPietariin lähdössä, joutui Natasha ymmälle.\n\n-- Pietariin! -- toisti hän aivan kuin mitään käsittämättä.\n\nKun hän samassa loi katseen ruhtinatar Marian murheellisiin kasvoihin,\noivalsi hän syyn hänen murheeseensa ja puhkesi yht'äkkiä itkuun.\n\n-- Maria, -- sanoi hän, -- opeta minulle, mitä minun pitää tehdä. En\ntahdo olla paha. Sano vain ja minä teen sen. Opeta minulle...\n\n-- Rakastatko häntä?\n\n-- Rakastan, -- kuiskasi Natasha.\n\n-- Mitä sinä sitte itket? Minä iloitsen onnestasi, -- sanoi ruhtinatar\nMaria antaen noiden kyynelten tähden kokonaan anteeksi Natashan\nilomielisyyden.\n\n-- Sinne on vielä pitkä aika. Ajattelehan, mikä onni, kun minusta tulee\nhänen vaimonsa ja sinä menet Nikolaille.\n\n-- Natasha, olen pyytänyt sinua olemaan puhumatta minusta. Puhukaamme\nsinusta.\n\nHe olivat hetken vaiti.\n\n-- Mutta miksi hän menee Pietariin? -- kysyi Natasha yht'äkkiä ja\nsamassa vastasi itse: -- ei, ei, se on niin oleva... Eikö niin Maria?\nNiin se on...\n\n\n\n\n\n\nJÄLKIKIRJOTUS\n\n\n\n\nI.\n\n\nOn kulunut seitsemän vuotta. Europan historian meren kuohut olivat\nasettuneet rantojensa rajoihin. Meren ulappa näytti tyyntyneeltä, mutta\nne salaperäiset voimat (salaperäiset siksi, että niiden liikkeitä\nmääräävät lait ovat meille tuntemattomat), jotka ihmiskuntaa\nliikuttavat, jatkoivat toimintaansa.\n\nVaikka historian ulapan pinta näytti liikkumattomalta, tapahtui\nkuitenkin ihmiskunnassa liikettä yhtä katkeamattomasti, kuin tapahtuu\najan liikunta. Monenlaisia ihmisyhtymiä ja -ryhmiä syntyi ja hajosi,\nvalmisteltiin syitä uusien valtakuntien muodostamiseen ja vanhojen\nhajottamiseen sekä kansojen siirtämiseen.\n\nHistorian meren pyörteet eivät hyökyneet nyt, kuten ennen, rannalta\ntoiselle, vaan meri ryöppysi syvyyksissään. Historialliset henkilöt\neivät ajautuneet, kuten ennen, aaltoina rannalta toiselle, vaan\nnäyttivät nyt pyörivän yhdessä paikassa. Historialliset henkilöt, jotka\nennen olivat vastustaneet ihmisjoukkojen liikettä sotien, sotaretkien\nja taistelujen mahtikeinoilla, vastustivat nyt tuota liikettä\npoliittisilla ja diplomaattisilla keskusteluilla, laeilla,\nsopimuksilla...\n\nTämmöistä historiallisten henkilöiden toimintaa sanovat historioitsijat\ntaantumukseksi.\n\nKuvatessaan näiden historiallisten henkilöiden toimintaa, henkilöiden,\njotka heidän mielestään ovat vikapäät siihen, jota he sanovat\n_taantumukseksi_, moittivat historioitsijat heitä ankarasti.\nKaikki sen ajan kuuluisat henkilöt keisari Aleksanterista ja\nNapoleonista alkaen m:me Staëliin, Fotiukseen, Schellingiin, Fichteen,\nChateaubriandiin y.m. saakka saavat kulkea heidän ankaran tuomionsa\nalitse ja heidät julistetaan syyttömiksi tai syyllisiksi sen mukaan,\novatko he kehittäneet _edistystä_ tai _taantumusta_. Heidän\nkertomuksensa mukaan tapahtui tänä aikana myöskin Venäjällä taantumus\nja suurin syypää tähän taantumukseen oli Aleksanteri I, se sama\nAleksanteri I, jolle juuri heidän kuvauksensa mukaan lankeaa suurin\nansio hänen hallituskautensa vapaamielisistä uudistuksista ja Venäjän\npelastuksesta.\n\nNykyisessä venäläisessä kirjallisuudessa ei ole koulupojasta alkaen\noppineeseen historioitsijaan saakka henkilöä, joka ei heittäisi kivellä\nAleksanteria hänen vääristä teoistaan tänä hänen hallituskautenaan.\n\n\"Hänen olisi pitänyt menetellä niin ja niin. Siinä kohden hän menetteli\nhyvin, vaan siinä huonosti. Hän esiintyi mainiosti hallituksensa alussa\nja vuonna 1812, mutta menetteli huonosti siinä, että hän antoi Puolalle\nperustuslait, muodosti Pyhän alliansin, nosti valtaan Araktshejevin,\nsuosi Golitsinia ja mystisismiä ja sitte Shishkovia ja Fotiusta. Hän\nmenetteli huonosti sekaantuessaan armeijan rintamajoukkojen toimintaan,\nmenetteli huonosti hajottaessaan Semjonovin rykmentin\" j.n.e.\n\nVoisi kirjottaa pitkän luettelon kaikista niistä moitteista, joita\nhistorioitsijat kohdistavat häneen oman käsityksensä perusteella siitä,\nmikä on ihmiskunnan eduksi mikä ei. Mitä nämä moitteet merkitsevät?\nEivätkö juuri ne samat teot, jotka historioitsijat lukevat Aleksanterin\nansioksi, kuten esimerkiksi hallituksen vapaamielinen henki, taistelu\nNapoleonia vastaan, hänen vuonna 1812 osottama lujuutensa ja\nvuoden 1813 sotaretki, johtuneet niistä samoista lähteistä,\nperinnöllisyydestä, kasvatuksesta ja elämänehdoista, jotka muodostivat\nAleksanterin henkilöllisyyden siksi, mikä se oli ja joista johtuvat\nnekin teot, joista historioitsijat häntä moittivat, kuten Pyhästä\nalliansista, Puolan itsenäisyyden palauttamisesta ja 20:nen vuosiluvun\ntaantumuksesta?\n\nMikä oikeastaan on näiden moitteiden ydin? Se, että semmoisessa\nhistoriallisessa henkilössä, kuin Aleksanteri I oli, henkilössä, joka\nseisoi inhimillisen vallan korkeimmalla ajateltavissa olevalla\nportaalla ikään kuin kaikkien häneen kohdistuneiden historiallisten\nsäteiden häikäisevässä valossa, henkilössä, joka oli niiden maailman\nkaikista voimakkaimpien juonien, petosten, liehakoimisen ja viettelyn\nalainen, jotka aina ympäröivät valtaa, henkilössä, joka jokaisena\nelämänsä hetkenä tunsi olevansa vastuunalainen kaikesta, mitä Europassa\ntapahtui, henkilössä, joka ei ollut keksitty, vaan ilmi elävä niin kuin\nkuka muu tahansa tapoineen, intohimoineen ja pyrkimyksineen hyvään,\nkauniiseen ja toteen, ettei tässä henkilössä viisikymmentä vuotta sitte\nollut ainoatakaan hyvettä (siitä eivät historioitsijat moiti), vaan\nettei hänessä ollut edes semmoisia ihmiskunnan parasta tarkottavia\nkatsantotapoja, joita nyt on jokaisella professorilla, joka nuoruudesta\nsaakka harrastaa tieteitä s.o. lukee kirjapahasia ja pitää luentoja ja\njäljentää ne yhteen vihkoon.\n\nMutta vaikka otaksuisimmekin, että Aleksanteri I erehtyi 50 vuotta\nsitte mielipiteissään kansojen parhaasta, tulee tahtomattaankin\notaksumaan, ettei historijoitsijakaan, joka on arvostellut\nAleksanteria, jonkun ajan kuluttua osottaudu osuneen oikeaan siinä,\nmikä hänen käsityksensä mukaan on onneksi ihmiskunnalle. Tämä otaksuma\non sitäkin luonnollisempi ja välttämättömämpi, kun me historian\nkehitystä seuratessamme näemme, että käsitteet ihmiskunnan parhaasta\nvaihtelevat joka vuosi, vaihtelevat jokaisen uuden kirjailijan\nmielipiteen mukaan, niin että se, mitä on pidetty parhaana, huomataan\nkymmenen vuoden kuluttua pahaksi ja päinvastoin. Eikä siinä kyllä, me\nnäemme historiassa semmoisia esimerkkejä, että samalla kertaa on\nvallinnut aivan vastakkainen käsitys hyvästä ja pahasta: perustuslakien\nantamisen Puolalle ja Pyhän alliansin lukevat toiset Aleksanterille\nansioksi, vaan toiset moittivat häntä siitä.\n\nAleksanterin ja Napoleonin toiminnasta me emme voi sanoa, että se olisi\nollut hyödyllistä tai vahingollista, sillä me emme voi sanoa, mille se\noli hyödyllistä ja mille vahingollista. Jos heidän toimintansa ei\nmiellytä jotakuta, niin ei se miellytä häntä vain siksi, ettei se\nsovellu yksiin hänen ahtaan käsityksensä kanssa siitä, mikä on\nparhainta. Olkoonpa minusta tänä parhaana pidettävä isäni talon\nsäilyminen Moskovassa 1812 tahi Venäjän sotajoukkojen maine tahi\nPietarin tahi jonkun muun kaupungin yliopiston kukoistus tahi Puolan\nvapaus tahi Venäjän mahtavuus tahi joku europalainen valistussuunta, on\nminun kuitenkin tunnustettava, että jokaisen historiallisen henkilön\ntoiminnalla on ollut näiden tarkotusten ohella toisiakin, paljon\nyleisempiä ja minulle käsittämättömiä. Mutta otaksutaan, että niin\nsanottu tiede kykenee tasottamaan kaikki vastakkaisuudet ja että sillä\non pettämätön hyvän ja pahan mittapuu historiallisia henkilöjä varten.\n\nOtaksutaan, että Aleksanteri olisi voinut tehdä kaikki toisin.\nOtaksutaan, että hän olisi voinut -- niiden määräyksestä, jotka häntä\nsyyttävät ja niiden, jotka pitävät ammattinaan inhimillisen vaelluksen\nlopullisen tarkotuksen tietämistä -- toimia sen kansallisuuden,\nvapauden, yhdenvertaisuuden ja edistyksen ohjelman mukaisesti, jonka\nhänelle antaisivat hänen nykyiset syyttäjänsä. Otaksutaan, että\ntämmöinen ohjelma olisi mahdollinen ja laadittu ja että Aleksanteri\nolisi toiminut sen mukaan. Mitenkä olisi tällöin käynyt niiden ihmisten\ntoiminnan, jotka hangottelivat hallituksen silloista suuntaa vastaan,\ntoiminnan, joka historioitsijoiden mielestä on hyvä ja hyödyllinen?\nTätä toimintaa ei olisi ollutkaan, ei olisi ollut elämää eikä olisi\nollut mitään.\n\nJos ajatellaan, että inhimillistä elämää voi ohjata järki, niin silloin\nkatoaa elämän mahdollisuus.\n\n\n\n\nII.\n\n\nJos ajatellaan, kuten historioitsijat tekevät, että suuret henkilöt\njohtavat ihmiskuntaa joitakin suuria päämääriä kohti, jotka tarkottavat\njoko Venäjän tahi Ranskan suuruutta tahi Europan tasapainoa tahi\nvallankumousaatteiden levittämistä tahi yleistä edistystä tahi mitä\nmuuta tahansa, niin on mahdotonta selittää historian ilmiöitä ilman\n_sattuman_ ja _neron_ käsitteitä.\n\nJos tämän vuosisadan alussa käytyjen sotien tarkotuksena oli nostaa\nVenäjä suuruuteen, niin olisi tämä tarkotus voitu saavuttaa ilman sitä\nennen käytyjä sotia ja maahan ryntäystä. Jos tarkotuksena oli Ranskan\nsuuruus, niin olisi tarkotus voitu saavuttaa ilman vallankumousta ja\nkeisarikuntaa. Jos tarkotuksena oli sivistyksen edistäminen, niin on\naina helppo huomata, että paitsi ihmisten ja heidän rikkauksiensa\nhävittämistä on olemassa muita paljoa tarkotuksenmukaisempia keinoja\nsivistyksen levittämiseen.\n\nMiksi tämä on sattunut näin eikä toisin? -- Siksi, että se on niin\nsattunut.\n\n\"_Sattuma_ on luonut aseman, _nero_ on käyttänyt sitä\nhyväkseen\", sanoo historia. -- Mutta mitä on _sattuma_?\n\nMitä on _nero_?\n\nSanat _sattuma_ ja _nero_ eivät merkitse mitään todellisesti\nolevaa ja siksi ei niitä voi määritellä. Nämä sanat merkitsevät\nilmiöiden käsittämisen tunnettua astetta. Minä en tiedä miksi tapahtuu\njokin ilmiö; minä ajattelen, että minä en voi tietää; siitä syystä minä\nen tahdo tietää ja sanon että se on _sattuma_. Kun minä näen\nvoiman, joka saa aikaan semmoisen teon, jota ei mikään inhimillinen\nvoima voi tehdä, enkä käsitä, miksi se tapahtuu, sanon minä, että se on\n_nero_.\n\nSen lampaan, jonka paimen sulkee joka ilta erityiseen pilttuuseen\nsyömään ja joka lihoo muita kahta paksummaksi, täytyy lammaslaumasta\ntuntua nerolta. Sen seikan, ettei juuri sama lammas minään iltana jouda\nyhteiseen karsinaan, vaan suletaan joka ilta erityiseen pilttuuseen\nkauraeineelle ja että juuri tuo sama rasvaiseksi paisunut lammas\nteurastetaan lihaksi, täytyy tuntua semmoiselta, että se yhdistää\ntoisiinsa hämmästyttävällä tavalla nerokkuuden ja koko joukon\nmerkillisiä satunnaisuuksia.\n\nMutta lampaiden tarvitsee vain lakata ajattelemasta että kaikki se,\nmitä heille tehdään, tapahtuu vain heidän lammasmaisten tarkotustensa\nsaavuttamiseksi; tarvitsee vain olettaa, että niillä seikoilla, jotka\nheitä koskevat, voi olla semmoisiakin tarkotuksia, joita he eivät\nkäsitä, niin he heti huomaavat kokonaisuutta ja johdonmukaisuutta\nsiinä, mikä syöttölampaalle tapahtuu. Ja vaikkapa he eivät tuliskaan\ntietämään, mitä varten yhtä lammasta syötetään, tulevat he tietämään\nainakin sen, että se, mikä on tapahtunut syöttölampaalle, ei ole\ntapahtunut vahingossa, ja siksi he eivät enää kaipaa _sattuman_\nenemmän kuin _neronkaan_ käsitettä.\n\nVasta sitte kun luovutaan läheisen, käsitettävän tarkotusperän\ntietämisestä ja tunnustetaan, että lopullinen tarkotusperä ei ole\nmeidän käsitettävissämme, me huomaamme tarkotuksenmukaisuutta\nhistoriallisten henkilöiden elämässä ja silloin meille selvenee syy\nniihin yleisinhimillisten voimien yläpuolella oleviin tekoihin, joita\nhe ovat aikaansaaneet, ja silloin me emme tarvitse sanoja\n_sattuma_ ja _nero_.\n\nKun vain tunnustamme, että me emme tunne Europan kansojen kuohunnan\ntarkotusta, vaan tunnemme ainoastaan tosiseikat, joita olivat murhat\nensin Ranskassa, sitte Italiassa, Afrikassa, Preussissa, Itävallassa,\nEspanjassa ja Venäjällä ja että liike lännestä itään ja idästä\nlänteen muodostaa tapausten ytimen ja tarkotuksen, silloin ei meidän\ntarvitse ollenkaan nähdä mitään erikoisuutta eikä _nerokkuutta_\nAleksanterin ja Napoleonin luonteissa eikä edes kuvitella näitä\nhenkilöitä sen kummempina kuin muitakaan tavallisia ihmisiä ja silloin\nei meidän myöskään tarvitse selittää _satunnaisuudeksi_ niitä\npikku tapauksia, jotka ovat tehneet nuo henkilöt siksi, mitä he ovat\nolleet, vaan meille käy selväksi, että kaikki nuo pikku tapaukset ovat\nolleet välttämättömiä.\n\nKun me luovumme lopullisen tarkotuksen tietämisestä, käsitämme me\nselvästi, että samoin kuin ei ainoallekaan kasville voi keksiä sen\nparempia värejä ja siemeniä, kuin ovat ne, jotka se itse luo, aivan\nsamalla tavalla ei voida keksiä kahta muuta henkilöä koko heidän\nentisyyksineen, joka siinä määrin ja niin yksityiskohtiin menevästi\nvastaisi sitä tehtävää, joka oli heidän täytettävänään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVuosisadan alkupuolen tapausten sisin, oleellinen tarkotus on Europan\nkansojen sotainen joukkoliike lännestä itään ja sitte idästä länteen.\nEnsiksi pani tämän liikkeen alulle hyökyminen lännestä itään. Sitä\nvarten, että lännen kansat olisivat voineet tehdä sen sotaisen liikkeen\nMoskovaan saakka, jonka he tekivät, oli välttämätöntä: 1) että näiden\noli liityttävä niin suureksi sotaiseksi joukoksi, että se kykeni\nkestämään rynnistyksen idän sotaisen joukon kanssa, 2) että niiden oli\nluovuttava kaikista entisistä tavoistaan ja traditsioneistaan ja 3)\nettä niillä oli oleva tuolla sotaisella retkellään päämiehenä semmoinen\nhenkilö, joka voi osottaa oikeutetuksi sekä itselleen että heille ne\npetokset, ryöstöt ja murhat, jotka olivat liikkeen seuralaisia.\n\nJa Ranskan vallankumouksesta alkaen sortuukin vanha, riittämättömän\nsuuri ihmisryhmä, sortuvat vanhat tavat ja traditsionit, vähitellen\nmuodostuu entistä suurempi ihmisryhmä, kehittyy uusia tapoja ja\ntraditsioneja ja kypsyy se mies, jonka on oltava tulevan liikkeen\netunenässä ja kannettava koko edesvastuu siitä, mitä oli tapahtuva.\n\nMiehen, jolla ei ole vakaumuksia, ei tapoja, ei traditsioneja, ei\nnimeä, joka ei ollut edes ranskalainenkaan, kulettavat mitä\nkummallisimmalta tuntuvat satunnaisuudet kaikkien Ranskaa myllertävien\npuolueiden lomitse ja liittämättä häntä yhteenkään niistä nostavat\nhänet huomatulle sijalle.\n\nHänen toveriensa raakuus, vastustajien heikkous ja mitättömyys,\nhänen oma totta tarkottava valheensa ja loistava, itseluottava\nahdasnäköisyytensä nostavat tämän miehen armeijan etunenään.\nItalialaisen armeijan loistava miehistö, vastustajien haluttomuus\ntapella, lapsellinen julkeus ja itseluottamus hankkivat hänelle\nsotaisen maineen. Häntä seuraa kaikkialla lukematon paljous n.k.\nsatunnaisuuksia. Hän joutuu ranskalaisten hallitusmiesten epäsuosioon,\nmutta sekin on hänelle vain eduksi. Hänen yrityksensä muuttaa hänelle\nennalta määrätty ura eivät onnistu: häntä ei oteta Venäjän palvelukseen\neikä hänen onnistu päästä Turkkiin. Italian sotien aikana hän pyörii\nuseita kertoja perikadon partaalla, vaan joka kerran hän pelastuu\nodottamattomalla tavalla. Venäjän sotajoukot, ne samaiset joukot, jotka\nvoisivat syöstä hänet maineesta, estyvät minkä minkinlaisista\ndiplomaattisista syistä marssimasta Europaan, niin kauan kun hän on\nsiellä.\n\nItaliasta palattuaan hän tapaa hallituksen Parisissa siinä\nhajoamistilassa, joka vastustamattomasti hävittää ja tuhoaa ne, jotka\ntuohon hallitukseen joutuvat. Mutta hänelle ilmestyy aivan itsestään\npelastus tästä vaarallisesta asemasta mielettömässä ja aiheettomassa\nretkessä Afrikaan. Ja taasen auttavat häntä n.k. satunnaisuudet. Malta,\njohon on mahdoton rynnätä, antautuu laukauksetta, mitä varomattomimmat\ntoimenpiteet menestyvät täydellisesti. Vihollislaivasto, joka myöhemmin\nei päästä menemään venhettäkään, päästää menemään kokonaisen laivaston.\nAfrikassa saavat melkein aseettomat asukkaat kokea suurta julmuutta.\nMutta ne, jotka tätä julmuutta harjottavat ja varsinkin heidän\njohtajansa uskottelevat itselleen, että se on suuremmoista, että se\ntuottaa mainetta, että se on Caesarin ja Makedonian Aleksanterin\ntapaista ja että se on hyvin.\n\nSe _maineen_ ja _suuruuden_ ihanne, jonka sisällyksenä on se,\nettei suinkaan ole pidettävä mitään tekoa huonona, vaan että on\nylpeiltävä jokaisesta rikoksesta antamalla sille käsittämätön,\nyliluonnollinen merkitys, -- tämä ihanne, joka oli johtava tuota miestä\nja häneen liittyneitä laumoja, muodostuu Afrikan väljillä kentillä.\nKaikki, mihin hän vain ryhtyy, menestyy. Ruttokaan ei tartu häneen.\nSotavankien julmaa surmaamista ei lueta hänelle viaksi. Hänen\nlapsellisen varomaton, aiheeton ja kunnoton lähtönsä Afrikasta ja\ntoverien jättäminen pulaan luetaan hänelle ansioksi ja taasen päästää\nvihollislaivasto hänet kaksi kertaa käsistään. Silloin kun hän jo\nkokonaan hullaantuneena onnellisesti tekemistään rikoksista saapuu\nilman mitään tarkotusta Parisiin valmiina tehtäväänsä, oli tasavallan\nhajoamistila, joka olisi voinut syöstä hänet perikatoon vuosi\ntakaperin, kehittynyt äärimmilleen, mutta hänen, puoluepyörteiden\nulkopuolella olleen läsnäolonsa on omiaan kohottamaan hallitusta.\n\nHänellä ei ole mitään ohjelmaa, hän pelkää kaikkea, mutta puolueet\ntarttuvat häneen kiinni ja vaativat hänen osanottoaan.\n\nHän yksinään Italiassa ja Egyptissä saavuttamine maineen ja suuruuden\nihanteineen, mielettömine itsejumaloimisineen, julkeine rikoksineen ja\ntotta tavottavine vaiheineen, -- hän yksin voi toteuttaa sen, mikä on\ntapahtuva.\n\nHän on tarpeen sille sijalle, joka häntä odottaa ja siksi vedetään\nhänet melkein kokonaan hänen tahdostaan riippumatta ja hänen\nepäröivästä kannastaan, ohjelman olemattomuudesta ja hänen tekemiensä\nvirheiden paljoudesta välittämättä siihen salaliittoon, jonka\ntarkotuksena on vallan anastaminen ja salaliitto pääsee tarkotuksensa\nperille.\n\nHänet työnnetään hallitusmiesten istuntoon. Hän säikähtää niin kovasti,\nettä hänen mielensä tekee karata, kun hän pitää itseään menneenä\nmiehenä, hän teeskentelee ja on pyörtyvinään, hän höpisee järjettömiä\nsanoja, joiden olisi pitänyt syöstä hänet tuhoon. Mutta Ranskan\nhallitusmiehet, jotka ennen olivat terävä-älyisiä ja ylpeitä, vaan\njotka nyt, tuntiessaan osansa olevan loppuun näytellyn, hämmentyvät\nvielä enemmän kuin hän ja puhuvat kaikkea muuta kuin sitä, mitä heidän\nolisi pitänyt puhua säilyttääkseen vallan omissa käsissään ja\nsyrjäyttääkseen hänet.\n\n_Satunnaisuus_, miljoonat _satunnaisuudet_ hankkivat hänelle\nvallan ja kaikki ihmiset ikäänkuin yhteisestä päätöksestä avustavat\ntämän vallan vahvistamista. _Satunnaisuudet_ luovat silloisten\nRanskan hallitusmiesten luonteet, jotka alistuvat hänen tahtonsa alle;\n_satunnaisuudet_ luovat Paavali I luonteen, joka tunnustaa hänen\nvaltansa; satunnaisuus luo häntä vastaan salaliiton, joka ei vahingoita\nhäntä vähääkään, vaan päinvastoin lujittaa hänen valtaansa.\n_Satunnaisuus_ antaa hänen käsiinsä Engienin herttuan ja pakottaa\nsurmaamaan hänet, josta teosta koitui kaikkia muita parhain keino\nvakuuttamaan kansalle, että hänellä on oikeus, koska hänellä on myös\nvalta. _Satunnaisuus_ sai aikaan sen, että hän ponnistelee kaikin\nvoiminsa sotaretkelle Englantiin, joka retki silminnähtävästi olisi\ntuhonnut hänet, mutta hän ei kuitenkaan toteuta tätä aijettaan,\nvaan hyökkää sattuman kaupalla Mackin kimppuun, joka antautuu\nitävaltalaisineen taistelutta. _Satunnaisuus_ ja _nerokkuus_\ntuottavat hänelle Austerlitzin voiton ja kaikki ihmiset, ei ainoastaan\nranskalaiset, vaan myöskin koko Europa Englantia lukuunottamatta, joka\nei ota osaa tapahtumien kulkuun, tunnustavat _sattumalta_ hänen\nvaltansa, vaikka he ennen olivat kauhun tuntein inhonneet hänen\nrikoksiaan, ja tunnustavat hänen nimensä, jonka hän on itselleen\nomistanut, ja hänen suuruuden ja maineen ihanteensa, joka tuntuu\nkaikista joltain kauniilta ja järkevältä.\n\nLännen voimat, ikäänkuin mitaten kantavuuttaan ja valmistautuen\ntulevaan liikkeeseensä, pyrkivät useita kertoja vuosina 1805-06-07\nja -09 itää kohti laajeten ja kasvaen. Vuonna 1811 sulautui Ranskassa\nmuodostunut ihmisjoukko suunnattomaksi laumaksi Keski-Europan kansojen\nkanssa. Ja sikäli kuin lauma taajenee, kehittyy myöskin se henki, jonka\nturvin liikkeen etunenässä olevan henkilön oikeutus vahvistuu. Suuren\nliikkeen edellisenä kymmenvuotisena valmistuskautena joutuu tuo mies\ntekemisiin Europan kaikkien kruunattujen päiden kanssa. Viralta pannut\nmaailman mahtajat eivät kykene asettamaan Napoleonin _kunnian_ ja\n_maineen_ tyhjän ihanteen vastakohdaksi minkäänlaista järkevää\nihannetta. Kukin heistä koettaa kilvan osottaa hänelle mitättömyyttään.\nPreussin kuningas lähettää puolisonsa liehakoimaan suuren miehen armoa;\nItävallan keisari pitää armona sitä, että tuo mies ottaa vuoteeseensa\nkeisarin tyttären; paavi, kansojen pyhyyden kaitsija, panee uskontonsa\npalvelemaan tuon miehen suuruutta. Napoleon itse ei valmista itseään\ntehtävänsä täyttämiseen siinä määrin, kuin hänen ympäristönsä valmistaa\nhäntä ottamaan harteilleen vastuuta siitä, mikä tapahtuu ja mikä on\ntapahtuva. Ei ole sitä hänestä lähtenyttä tekoa, konnan työtä eikä\npientä petosta, joka ei heti muuttuisi häntä ympäröivien suussa\nsuurtyöksi. Parhain juhla, jonka saksalaiset keksivät hänelle, on Jenan\nja Auerstädtin juhliminen. Eikä yksistään hän ole suuri, vaan suuria\novat myös hänen esi-isänsä, veljensä, poikapuolensa ja lankonsa. Kaikki\ntapahtuu sitä varten, että hänelle ei jäisi pienintäkään järjen hiventä\nja että hän valmistuisi julmaan tehtäväänsä. Ja kun hän on valmis, ovat\nvalmiit voimatkin.\n\nRyntäys hyökyy itään, saavuttaa lopullisen päämääränsä Moskovan.\nMoskova vallotetaan. Venäjän sotajoukot ovat niin tuhotut, etteivät\nvihollisjoukot koskaan olleet joutuneet semmoiseen häviöön edellisissä\nsodissa Austerlitzista Wagramiin saakka. Mutta yht'äkkiä ilmestyy\nniiden _satunnaisuuksien_ ja nerokkuuden sijaan, jotka olivat\nihmeteltävän johdonmukaisesti vieneet tuon miehen kautta kokonaisen\nvoittosarjan edeltä määrättyyn tarkotusperään, lukematon joukko\npäinvastaisia _satunnaisuuksia_ Borodinossa saadusta nuhasta\npakkasiin ja siihen tulenkipunaan saakka, joka sytytti Moskovan, ja\n_nerokkuuden_ sijaan ilmestyy -- tyhmyys ja konnuus, joille saa\nvertaista hakea.\n\nRyntäys päättyy pakoon, terhistyy uudelleen, painuu taas karkuun ja nyt\nkallistuvat vähitellen kaikki satunnaisuudet häntä vastaan.\n\nTapahtuu vastaliike idästä länteen ja se on merkillisen samallainen\nlännestä itään sitä ennen tapahtuneen liikkeen kanssa. Idästä länteen\ntapahtuvan liikkeen edellä käyvät ponnistelut ovat samallaiset kuin\nvuosina 1805-1807-1809; samaan tapaan liittyvät toisiinsa suuret\nkansanjoukot; samaan tapaan yhtyy liikkeeseen Keski-Europan kansoja;\nsamaa epäröimistä ilmenee keskellä retkeä ja sittemmin nopeutta, mikäli\npäästään lähemmä päämäärää.\n\nParisi, lopullinen päämäärä, saavutetaan. Napoleonin armeija ja\nhallitus ovat sortuneet. Napoleonilla itsellään ei ole mitään\nmerkitystä; kaikki hänen toimensa ovat silminnähtävästi raukkamaisia ja\ninhottavia; mutta taasen tapahtuu selittämätön satunnaisuus:\nliittolaiset vihaavat Napoleonia, jossa he näkevät syyn\nonnettomuuksiinsa; miehen, jolla ei ole voimaa eikä valtaa, jonka\nkonnantyöt ja kavaluus ovat paljastetut, olisi pitänyt näyttää heistä\nsamallaiselta, kuin hän näytti kymmenen vuotta sitte ja vuosi\njälkeenpäin -- rosvolta, johon ei ylety lain koura. Mutta jonkun\nkummallisen satunnaisuuden tähden ei kukaan näe tätä. Hänen osansa ei\nvielä ole lopussa. Mies, jota kymmenen vuotta sitte ja vuosi takaperin\npidettiin rosvona ja johon ei ylety lain koura, lähetetään -- kahden\npäivämatkan päähän Ranskasta saarelle, joka annetaan hänen valtaansa,\nhän saa mukaansa kaartin ja sitä paitsi maksetaan hänelle jostain\nsyystä miljoonia.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKansojen liike alkaa asettua äyräittensä rajoihin. Suuren liikkeen\nvaahtopäät hyrskyt ovat vaimenneet, meren asettuneella ulapalla käy\nväreiden läikyntä, joilla diplomaatit liikkuvat ja luulottelevat, että\nhe juuri saavat aikaan ulapan tyventymisen.\n\nMutta tyyntynyt meren ulappa kuohahtaa yht'äkkiä uudelleen.\nDiplomaateista tuntuu, että he ja heidän eripuraisuutensa ovat syynä\ntähän uuteen voimain nousuun, he odottavat sotaa hallitsijoidensa\nkesken; asema näyttää heistä ratkaisemattomalta. Mutta hyökyaalto,\njonka nousun he tuntevat, ei vyörykään sieltä, mistä he odottavat.\nNousee sama aalto ja saman liikkeen lähtökohdasta -- Parisista.\nTapahtuu lännestä käyvän liikkeen viimeinen läikähdys, läikähdys, jonka\non ratkaistava ratkaisemattomilta tuntuneet diplomaattiset vaikeudet ja\ntehtävä loppu tämän aikakauden sotaisesta liikkeestä.\n\nMies, joka hävitti Ranskan, saapuu tähän maahan yksinään, salaliitotta\nja sotamiehittä. Kuka tahansa, joka miehen nimeä kantaa, voisi siepata\nhänet, mutta kumman sattuman kautta ei kukaan ota häntä kiinni, vaan\npäinvastoin kaikki riemuitsevat saman miehen tulosta, jota edellisenä\npäivänä kirottiin ja jota kuukauden perästä tultaisiin kiroamaan.\n\nTätä miestä vielä tarvittiin toteuttamaan viimeinen yhteisteko.\n\nTeko on tehty.\n\nViimeinen osa on loppuun näytelty. Näyttelijä on saanut käskyn\nriisuutua ja pestä kasvoiltaan naamioituksen, sillä häntä ei enää\ntarvita.\n\nJa sitte kuluu muutamia vuosia siten, että tuo mies yksinäisyytensä\nparissa saarellaan näyttelee omalle itselleen viheliäistä ilveilyä,\njuonii ja valehtelee puolustellen tekojaan, kun puolustus jo on\ntarpeeton, ja hän näyttää koko maailmalle, mitä on ollut se, jota\nihmiset ovat pitäneet voimana, vaikka häntä johti näkymätön käsi.\n\nNäytelmän järjestäjä, päätettyään draaman ja riisuttuaan näyttelijän,\nnäyttää hänet meille.\n\n-- Katsokaa, mitä olette uskoneet! Tässä hän on! Näettekö nyt, ettei\nhän liikuttanut teitä, vaan Minä?\n\nMutta liikkeen mahdin sokaisemat ihmiset eivät pitkään aikaan\nkäsittäneet tätä.\n\nVielä suurempi johdonmukaisuus ja välttämättömyys kuvastuu Aleksanteri\nI elämässä, miehen, joka seisoi idästä länteen käyvän liikkeen\netunenässä.\n\nMitä vaadittiin siltä mieheltä, jonka muita korkeampana oli astuttava\ntämän liikkeen johtoon?\n\nVaadittiin oikeuden tuntoa, osanottoa Europan asioihin, tunnetta, jota\neivät päässeet samentamaan pikku pyyteet; vaadittiin siveellistä\nsuuremmuutta tovereihin, sen ajan hallitsijoihin, verraten; vaadittiin\nlempeätä ja tempaavaa luonnetta; vaadittiin mieskohtaista loukkauksen\ntunnetta Napoleonia kohtaan. Kaikki tämä on Aleksanteri I, kaiken tämän\novat luoneet niin sanotut _satunnaisuudet_ kaikelta hänen\nedelliseltä elämänkaudeltaan: kasvatus, vapaamieliset aatteet,\nläheisimmät neuvonantajat, Austerlitz, Tilsit, Erfurt.\n\nKansansodan kestäessä on tämä henkilö toimeton, sillä häntä ei tarvita.\nMutta niin pian kun ilmenee Europan yleisen sodan välttämättömyys,\nilmestyy tämä henkilö paikalleen, yhdistää Europan kansat ja vie heidät\npäämäärän perille.\n\nPäämäärä on saavutettu. Viimeisen sodan jälkeen 1815 on Aleksanteri\ninhimillisen vallan korkeimmalla kukkulalla. Miten hän käyttää tätä\nvaltaa?\n\nAleksanteri I on Europan rauhan rakentaja, mies, joka nuoruusvuosistaan\nsaakka pyrki ainoastaan luomaan kansojensa onnea ja joka ensimäisenä\nkylvi isänmaassaan vapaamielisiä aatteita; nyt, kun hänen käsissään\nnäyttää olevan suurin valta ja tämän kautta mahdollisuus nostaa\nkansansa onneen, sillä aikaa kun Napoleon maanpaossa sommittelee\nlapsellisia ja petollisia suunnitelmia siitä, miten hän tekisi\nihmiskunnan onnelliseksi, jos pääsisi valtaan.\n\nAleksanteri I, joka on täyttänyt kutsumuksensa ja joka aavistaa Jumalan\nkäden käyvän kiinni hänen kohtaloihinsa, tuntee yht'äkkiä tuon luullun\nvallan mitättömyyden, hylkää sen, luovuttaa sen halveksimiensa ja\nhalveksittujen miesten käsiin ja sanoo vain:\n\n-- Ei meille, ei meille, vaan Sinun Nimellesi! Minäkin olen ihminen\nniin kuin te, antakaa minun elää ihmisenä ja ajatella sieluani ja\nJumalaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoin kuin aurinko ja jokainen eetteri-atoomi on itsessään täydellinen\npallo ja samalla ihmiselle käsittämättömän äärettömän kokonaisuuden\natoomi, niin kantaa kukin henkilökin itsessään tarkotuksia, kantaa\nniitä palvellakseen ihmiselle käsittämättömiä yhteisiä tarkotuksia.\n\nKukassa istunut mehiläinen pistää lasta. Lapsi rupeaa pelkäämään\nmehiläisiä ja sanoo, että mehiläisen tarkotuksena on ihmisten\npistäminen. Runoilija ihastelee mehiläistä, joka työntäytyy kukan\nkehään, ja sanoo, että mehiläisen tarkotuksena on imeä itseensä kukan\ntuoksua. Mehiläishoitaja, joka huomaa, että mehiläinen kokoaa kukkien\nsiitepölyä ja kulettaa sitä pesäänsä, sanoo, että mehiläisen\ntarkotuksena on meden kokoaminen. Toinen mehiläishoitaja, joka on\ntarkemmin tutkinut mehiläisten elämää, sanoo, että mehiläinen kokoaa\nsiitepölyä nuorten mehiläisten ruokkimista ja emon kasvattamista varten\nja että sen tarkotuksena on suvun jatkaminen. Kasvien tutkija huomaa,\nettä mehiläinen, istuutuessaan kaksikotisen kukan siitepölyä mukanaan\nemille, hedelmöittää ne, ja siitä syystä pitää hän tätä mehiläisen\ntarkotuksena. Joku muu, joka on tarkastanut kasvien vaellusta, päättää,\nettä mehiläinen edistää tätä vaellusta ja tämä havaintojen tekijä\nsanoo, että se on mehiläisen tarkotuksena. Mutta mehiläisen lopullista\ntarkotusta ei paljasta yksi enemmän kuin toinen eikä kolmaskaan\ntarkotus, joita ihmisjärki kykenee selittämään. Kuta syvemmälle\nihmisjärki tunkeutuu näitä tarkotuksia selittäessään, sen selvemmäksi\nkäy hänelle mahdottomuus päästä lopullisen tarkotuksen perille.\n\nIhminen ei kykene havaitsemaan mehiläisen elämän eikä muiden\nelämänilmiöiden välistä vastaavaisuutta. Sama on historiallisten\nhenkilöiden ja kansojen laita.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNatasha meni 1813 naimisiin Besuhovin kanssa, ja hänen häänsä olivat\nviimeinen iloinen tapaus vanhassa Rostovien perheessä. Samana vuonna\nkuoli kreivi Ilja Andrejevitsh ja, kuten tavallista, perhe hajosi hänen\nkuolemansa jälkeen.\n\nÄskeisen vuoden tapahtumat: Moskovan palo, pako sieltä, ruhtinas\nAndrein kuolema ja Natashan epätoivon tuska, Petjan kuolema ja\nkreivittären suru olivat osuneet kuin isku toisensa perästä vanhan\nkreivin päähän. Hän ei näyttänyt käsittävän eikä tuntenut jaksavansa\nkäsittää kaikkien näiden tapausten merkitystä ja henkisesti hän\nikäänkuin taivutti vanhan päänsä odottamaan uusia iskuja, jotka\nolisivat tehneet hänestä lopun. Hän näytti vuoroin säikähtyneeltä ja\nhervonneelta, vuoroin luonnottoman virkeältä ja yritteliäältä.\n\nNatashan häiden käytännöllinen puoli valtasi hänet vähäksi aikaa\nkokonaan. Hän tilasi päivällisiä ja illallisia ja tahtoi kaikesta\npäättäen näyttää iloiselta, mutta hänen ilonsa ei tarttunut muihin,\nkuten ennen, vaan se päinvastoin herätti säälittelyä niissä, jotka\nhänet tunsivat ja rakastivat häntä.\n\nKun Pierre matkusti puolisoineen pois, kävi vanha kreivi hiljaiseksi ja\nrupesi valittamaan apeaa mieltään. Muutaman päivän kuluttua hän\nsairastui ja kääntyi vuoteelle. Lääkärien vakuutuksista huolimatta\nkäsitti hän sairautensa ensi päivästä pitäen, ettei hän enää vuoteelta\nnouse. Kreivitär istui riisuutumatta kaksi viikkoa nojatuolissa hänen\npäänpohjissaan. Joka kerta kun kreivitär antoi miehelleen lääkettä,\nsuuteli tämä nyyhkyttäen ja mitään virkkamatta hänen kättään.\nViimeisenä päivänä pyysi hän ääneen itkien anteeksi vaimoltaan ja\npoissaolevalta pojaltaan omaisuutensa hävittämistä, joka oli suurin\npaha, minkä hän tunsi tehneensä. Saatuaan ripin ja viimeisen voitelun\nhän erosi hiljaa elämästä ja seuraavana päivänä oli Rostovilaisten\nvuokra-asunto täynnä tuttavia, jotka olivat saapuneet osottamaan\nviimeistä palvelustaan vainajalle. Kaikki nämä tuttavat, jotka olivat\nmonen monta kertaa olleet hänen pidoissaan ja tansseissaan ja jotka\nolivat monen monta kertaa tehneet hänestä pilaa, sanoivat nyt kukin\nsamallaisin heltynein ja katuvin mielin ikäänkuin puolustaakseen\nitseään jonkun edessä: \"niin, olkoonpa miten tahansa, mutta hyvä\nmies hän oli, semmoisia ei enää tapaa... Vaan kelläpä ei olisi\nheikkouksiaan.\"\n\nJuuri siihen aikaan, kun kreivin asiat olivat joutuneet niin\nhunningolle, että oli mahdoton kuvitella, miten käy, jos vuosikaan\nvielä kuluu, kuoli hän odottamatta.\n\nNikolai oli Venäjän joukkojen mukana Parisissa, silloin kun hän sai\ntiedon isänsä kuolemasta. Hän pyysi heti eroa virastaan, mutta\nmalttamatta odottaa sitä hän otti virkavapautta ja matkusti Moskovaan.\nRaha-asioiden tila selveni kuukauden perästä kreivin kuolemasta\ntäydellisesti ja kaikki hämmästyivät niiden monien monituisten pienten\nvelkojen ääretöntä paljoutta, joita ei kukaan luullut olevankaan.\nVelkoja oli kaksi vertaa enemmän kuin omaisuutta.\n\nNikolain omaiset ja ystävät kehottivat häntä kieltäytymään perinnöstä.\nMutta Nikolain mielestä tuntui tämä kieltäytyminen isän rakkaan muiston\nsolvaukselta ja sen vuoksi hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan,\nvaan otti perinnön vastaan velanmaksuvelvollisuuksineen. Velkojat,\njotka olivat olleet vaiti vuosikausia siitä syystä, että heitä oli\nkreivin eläessä pidättänyt se epämääräinen, mutta voimakas vaikutus,\njonka heihin oli tehnyt kreivin hillitön hyväntahtoisuus, panivat\nyht'äkkiä saatavansa hakuun. Syntyi, kuten tavallista, kiista siitä,\nken ensin saa omansa ja ne samat henkilöt, jotka, niinkuin Mitenka\ny.m., olivat saaneet lahjavekseleitä, esiintyivät nyt kaikista\nkiivaimpina velkojina. Nikolaille ei annettu aikaa, ei lepoa ja nekin,\njotka ennen näyttivät säälitelleen ukkoa, joka oli syynä heidän\ntappioihinsa (jos ollenkaan oli tappioita), hyökkäsivät nyt säälittä\naivan syyttömän nuoren perijän kimppuun, joka vapaaehtoisesti oli\nottanut maksaakseen velat.\n\nEi yksikään Nikolain otaksumista keinoista onnistunut, omaisuus meni\nvasarakaupalla puolesta hinnasta ja toinen puoli velasta jäi vielä\nmaksamatta. Nikolai otti lankonsa tarjoomat 30,000 ruplaa niiden\nvelkojen maksamiseksi, joita hän piti varsinaisina rahavelkoina. Ja\njottei hän olisi joutunut maksamatta jääneiden velkojen tähden\nistumaan, kuten velkamiehet uhkailivat, ryhtyi hän uudestaan\npalvelukseen.\n\nArmeijassa oli Nikolai tosin ensi sijalla päästä rykmentin päälliköksi,\nmutta sinne ei hän voinut lähteä siksi, että äiti piti hänestä kiinni\nkuin hukkuva viimeisestä pelastuskeinosta. Tämän vuoksi otti hän\nMoskovassa erään siviiliviran, niin vastenmielistä kuin hänestä olikin\njäädä Moskovaan entisten tuttujensa pariin ja ryhtyä siviilivirkaan.\nHän riisui rakkaan sotilaspukunsa ja muutti äitinsä ja Sonjan kanssa\npieneen asuntoon Siftsevi Vraschskiin.\n\nNatasha ja Pierre, jotka asuivat tähän aikaan Pietarissa, eivät\ntunteneet tarkemmin Nikolain asioita. Sen jälkeen kun Nikolai oli\nlainannut langoltaan rahoja, koetti hän salata tältä tukalaa tilaansa.\nJa Nikolain tila oli tosiaankin tukala, sillä 1,200 ruplan palkalla oli\nhänen elätettävä sekä itsensä että Sonja ja äitinsä ja sitä paitsi\nelätettävä äiti niin, ettei tämä olisi huomannut, että he olivat\nköyhiä. Kreivittären oli mahdoton käsittää elämää ilman sitä\nylellisyyttä, johon hän oli lapsuudestaan tottunut ja hän vaati\nmyötäänsä milloin ajopelejä, joita heillä ei ollut, haettaakseen\nluokseen jonkun tuttavan, milloin kalliita ruokia itselleen ja viiniä\npojalleen, milloin rahaa, valmistaakseen jonkun aavistamattoman lahjan\nNatashalle, Sonjalle tai Nikolaille eikä hän ollenkaan käsittänyt,\nmiten suuria vaikeuksia kaikki tämä tuotti Nikolaille.\n\nSonja piti huolta kotiaskareista, hoiti tätiään, luki hänelle ääneen,\nkärsi hänen oikkunsa ja salatun nyreämielisyyden ja auttoi Nikolaita\nsalaamaan vanhalta kreivittäreltä sitä ahdinkotilaa, jossa he olivat.\nNikolai tunsi olevansa sangen suuressa kiitollisuuden velassa Sonjalle\nkaikesta, mitä Sonja teki hänen äitinsä hyväksi, hän ihaili Sonjan\nkärsivällisyyttä ja alttiutta, mutta koetti samalla pysytellä loitolla\nSonjasta.\n\nHän ikäänkuin moitti sydämessään Sonjaa siitä, että tämä oli liian\ntäydellinen ja siitä, ettei Sonjaa voinut mistään moittia. Sonjassa oli\nkaikkea, jonka tähden ihminen saa tunnustusta, mutta oli niukalti sitä,\njoka olisi saanut Nikolain rakastamaan häntä. Nikolai piti kiinni\nniistä Sonjan kirjeessä olleista sanoista, joilla Sonja oli antanut\nhänelle vapauden ja nyt käyttäytyi hän Sonjaa kohtaan niin, kuin kaikki\nse, mikä heidän välillään oli ollut, oli ammoin sitte unohdettu eikä\nuudistuisi enää koskaan.\n\nNikolain asema paheni pahenemistaan. Ajatus saada jotain säästymään\npalkasta osottautui tuulentuvaksi. Säästämisen sijasta piti hänen\ntuontuostakin lainailla äitinsä tarpeita tyydyttääkseen. Hän ei nähnyt\nenää mitään pääsyä asemastaan. Ajatus naida rikas perijätär, jota\nhänelle toimittivat hänen naissukulaisensa, oli hänelle vastenmielinen.\nToinen keino tukalasta tilasta pääsemiseen, äidin kuolema, ei\njuolahtanut kertaakaan hänen päähänsä. Hän ei toivonut mitään eikä\npannut luottamustaan mihinkään ja sydämensä syvyydessä hän tunsi\nsynkkää nautintoa nurkumatta kärsiessään ahdinkotilaansa. Hän koetti\nkarttaa entisiä tuttaviaan, jotka säälittelivät häntä ja ehdottivat\napua, joka häntä loukkasi. Hän karttoi kaikkea, mikä olisi tuottanut\nmielenhuvia ja haihdutusta ja kotonaan hän ei tehnyt muuta kuin\nlevitteli kortteja äitinsä kanssa, käveli ääneti huoneessa ja poltteli\npiipullisen toisensa perästä. Tuntui, kuin olisi hän huolellisesti\ntahtonut pysyä siinä kolkossa mielialassa, jonka avulla hän tunsi\njaksavansa kestää asemansa vaikeudet.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nRuhtinatar Maria saapui alkutalvesta Moskovaan. Hän oli saanut kuulla\nkaupungilla liikkuvista huhuista Rostovilaisten tilasta ja siitä, että\n\"poika uhrasi itsensä äitinsä tähden\" (näin puhuttiin kaupungilla).\n\n\"Minä en osannut häneltä muuta odottaakaan\", ajatteli ruhtinatar Maria\ntuntiessaan noiden sanojen vahvistavan hänen rakkauttaan Nikolaihin.\nMuistellessaan ystävyys- ja melkeinpä sukulaisuussuhteitaan Rostovien\nperheeseen piti hän velvollisuutenaan mennä käymään siellä. Mutta\nmuistellessaan suhdettaan Nikolaihin Voroneschissa pelkäsi hän tehdä\nsitä. Lopulta hän kuitenkin pakottamalla pakotti itsensä taipumaan ja\nmeni muutaman viikon kaupungissa oltuaan Rostovilaisille.\n\nNikolai tuli ensimäisenä häntä vastaan, sillä kreivittären luo pääsi\nainoastaan Nikolain huoneen kautta. Ensi katseen kohdistuessa\nruhtinatar Mariaan nousi Nikolain kasvoille ilon ilmeen sijasta, jonka\nruhtinatar Maria odotti tapaavansa, kylmä, jäykkä ja ylpeä piirre,\njonkamoista ruhtinatar ei ollut koskaan nähnyt Nikolain kasvoilla.\nNikolai kysyi ruhtinattaren terveydentilaa, saattoi hänet äitinsä luo\nja istuttuaan siellä viiden minuutin verran poistui huoneesta.\n\nKun ruhtinatar tuli kreivittären luota, meni Nikolai taas häntä vastaan\nja saattoi hänet erityisen juhlallisesti ja kuivasti eteiseen. Nikolai\nei vastannut sanaakaan ruhtinattaren huomautukseen kreivittären\nterveydestä. \"Mitä se teihin kuuluu? Antakaa minun olla rauhassa\",\npuhui Nikolain katse.\n\n-- Mitä kuleksimista hänellä on? Mitä hän hakee? En voi sietää noita\nneitejä ja heidän ystävyyden osotuksiaan! -- sanoi Nikolai ääneen\nSonjan kuullen, nähtävästi jaksamatta sulattaa harmiaan, sitte kun\nruhtinattaren ajopelit olivat poistuneet talon luota.\n\n-- Ah, miten te voitte puhua noin, Nikolai, -- sanoi Sonja tuskin\nvoiden salata iloaan. -- Hänhän on niin hyvä ja maman rakastaa häntä.\n\nNikolai ei vastannut mitään eikä olisi tahtonut puhua ruhtinattaresta\nenää sanaakaan. Mutta ruhtinattaren käynnistä pitäen rupesi vanha\nkreivitär puhumaan hänestä joka päivä moneen kertaan päivässä.\n\nKreivitär ylisteli ruhtinatarta, vaati, että Nikolai olisi käynyt hänen\nluonaan ja toivoi, että ruhtinatar olisi käynyt useammin heillä, mutta\nsamalla oli hän aina nyrpeissään ruhtinattaresta puhuessaan.\n\nNikolai koetti pysyä vaiti, kun kreivitär puhui ruhtinattaresta, mutta\nhänen äänettömyytensä ärsytti kreivitärtä.\n\n-- Hän on kaikin puolin erinomainen tyttö, -- puheli kreivitär, -- ja\nsinun pitää käydä hänen luonaan. Pääsethän edes ihmisten ilmoille,\nsillä meidän parissamme luulen sinulla olevan ikävän.\n\n-- Minun mieleni ei tee vähääkään, äiti kulta.\n\n-- Tekeehän mielesi toisinaan, vaan nyt ei. Minä en ymmärrä sinua,\nrakkaani, ollenkaan. Milloin on sinun ikävä, milloin et suvaitse nähdä\nketään.\n\n-- En ole virkkanut ikävästäni mitään.\n\n-- Mutta itsehän sanoit, ettet tahdo häntä nähdäkään. Hän on oivallinen\ntyttö ja on aina sinua miellyttänyt, vaan mitä päähänpistoja sinulle\nnyt lie tullut. Minulta salataan kaikki.\n\n-- Ei ollenkaan, äiti kulta.\n\n-- Enhän pyydä sinua tekemään mitään epämieluista, vaan ainoastaan\nvierailukäynnin. Johan sitä vaatii kohteliaisuuskin... Olen sinua\npyytänyt, mutta nyt en enää sekaannu koko asiaan, kun sinulla on\nsalaisuuksia äidiltäsi.\n\n-- Minä lähden, jos tahdotte.\n\n-- Minusta se on samantekevä, itsesi tähdenhän minä.\n\nNikolai huokaili, pureskeli viiksiään ja levitteli kortteja koettaen\nsiirtää äitinsä huomion muihin asioihin.\n\nMutta toisena, kolmantena ja neljäntenä päivänä uudistui sama\nkeskustelu.\n\nRostovilaisilla käyntinsä ja Nikolain odottamattoman kylmän vastaanoton\njälkeen tunnusti ruhtinatar Maria itselleen olleensa oikeassa, kun\nhänen mielensä ei ollut tehnyt käydä ensiksi Rostovilaisilla.\n\n\"Mitään muuta en odottanutkaan\", ajatteli ruhtinatar Maria, jonka\nsydämessä kuohahti ylpeyden tunne. \"Minulla ei ole mitään tekemistä\nhänen kanssaan, tahdoin vain tavata vanhaa kreivitärtä, joka on aina\nollut hyvä minua kohtaan ja jolle olen suuressa kiitollisuuden\nvelassa.\"\n\nNämä ajatukset eivät kuitenkaan tyynnyttäneet häntä, sillä katumuksen\ntapainen tunne vaivasi häntä aina, kun hän muisteli käyntiään. Ja\nvaikka hän lujasti päätti olla enää menemättä Rostovilaisille ja\nunohtaa koko asian, ei hän sittenkään päässyt sisäiseen varmuuteen.\nKun hän kyseli itseltään, mikä häntä oikeastaan vaivasi, täytyi\nhänen myöntää, että se oli hänen suhteensa Rostoviin. Nikolain\nkylmänkohtelias käytös ei ollut johtunut hänen tunteistaan\nruhtinattareen (ruhtinatar tiesi sen), vaan tuo käytös kätki jotain.\nTämä jotain täytyi ruhtinattaren saada selville, ennen kuin hän voisi\ntulla levolliseksi.\n\nEräänä päivänä keskitalvella, kun ruhtinatar Maria istui veljenpoikansa\nlukuhuoneessa valvomassa tämän läksyjen lukemista, tultiin hänelle\nilmottamaan Rostovin tulosta. Lujasti päättäen olla päästämättä\nnäkyviin salaisuuttaan ja huolestunutta mielialaansa hän kutsui\nluokseen m:lle Bouriennen, jonka kanssa hän läksi vierashuoneeseen.\n\nEnsi katsahduksella Nikolain kasvoihin huomasi ruhtinatar, että\nNikolain käynnin tarkotuksena oli pelkästään kohteliaisuuden osotus, ja\nhän päätti käyttäytyä Nikolaita kohtaan aivan samalla tavalla, kuin\ntämä oli käyttäytynyt häntä kohtaan.\n\nHe keskustelivat kreivittären terveydestä, yhteisistä tuttavista ja\nviimeisistä sota-uutisista, ja kun ne kymmenen minuuttia, jotka hyvä\ntapa vaatii istumaan, ennen kuin saa nousta, olivat kuluneet, nousi\nNikolai hyvästelemään.\n\nRuhtinatar oli m:lle Bouriennen avulla suoriutunut mainiosti\nkeskustelusta, mutta juuri viime hetkenä, jolloin Nikolai nousi ylös,\noli ruhtinatar niin kovasti kyllästynyt puhumaan siitä, joka ei\nollenkaan viihdyttänyt häntä ja se ajatus, että hänelle oli aina suotu\nvähän iloa maailmassa, valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän\ntuokioksi vaipui hajamielisyyteen, katsoi eteensä säteilevin silmin ja\nliikahtamatta eikä nähnyt, että Nikolai oli noussut ylös.\n\nNikolai katsahti ruhtinattareen, vaan haluten olla huomaamatta hänen\nhajamielisyyttään hän virkkoi muutamia sanoja m:lle Bouriennelle ja\nkatsahti sitte taas ruhtinattareen. Tämä istui yhä hievahtamatta\npaikallaan ja hänen pehmeille kasvoilleen oli noussut kärsimyksen\nleima. Nikolain tuli yht'äkkiä häntä sääli ja samassa johtui hämärästi\nhänen mieleensä, että hän oli syynä siihen murheeseen, joka kuvastui\nruhtinattaren kasvoilla. Nikolain mieli teki auttaa ruhtinatarta, sanoa\nhänelle jotain lohduttavaa, mutta hän ei kyennyt keksimään mitään, mitä\nsanoisi.\n\n-- Hyvästi, ruhtinatar, -- sanoi Nikolai.\n\nRuhtinatar virkosi, vavahti ja huokasi raskaasti.\n\n-- Ah, pyydän anteeksi, -- sanoi hän ikään kuin unesta heräten. -- Joko\nte lähdette, kreivi? Hyvästi! Entä tyyny kreivittärelle?\n\n-- Odottakaa, minä tuon sen heti, -- sanoi m:lle Bourienne ja läksi\nhuoneesta.\n\nKumpikaan ei virkkanut mitään, silloin tällöin silmäilivät he toisiaan.\n\n-- Niin, ruhtinatar, -- sanoi viimein Nikolai surullisesti hymyillen,\n-- eihän siitä vielä ole pitkää aikaa kulunut, vaan miten paljon\nonkaan muuttunut siitä pitäen, kun ensi kerran tapasimme toisemme\nBogutsharovossa. Maksaisin vaikka mitä, jos saisin sen ajan\ntakaisin ... mutta se ei palaa.\n\nRuhtinatar katsoi säteilevin silmin terävästi Nikolaihin, silloin kun\ntämä sanoi nuo sanat, sillä hän koetti ikään kuin tavottaa Nikolain\nsanojen salaisen tarkotuksen päästäkseen selvyyteen Nikolain tunteista\nitseään kohtaan.\n\n-- Niin, niin, -- virkkoi ruhtinatar. -- Mutta eihän teillä ole syytä\nsurra entisyyttä, kreivi. Mikäli ymmärrän teidän nykyistä elämäänne,\ntulette te sitä aina muistamaan hyvin mielellänne, sillä se\nuhrautuvaisuus, joka teitä nyt elähdyttää...\n\n-- En ota vastaan kiitostanne, -- keskeytti Nikolai ruhtinattaren\nnopeasti. -- Päinvastoin soimaan minä itseäni lakkaamatta... Mutta\ntämähän on aivan ikävä ja kuiva keskustelu.\n\nNikolain katse muuttui taas entisen kylmäksi ja kuivaksi. Mutta\nruhtinatar Maria oli huomannut hänessä taas sen miehen, jonka hän tunsi\nja jota hän rakasti ja hän puhui vain tämän miehen kanssa.\n\n-- Luulin, että olisitte sallineet sanoa sen teille, -- virkkoi\nruhtinatar. -- Olemmehan tulleet läheisiksi ystäviksi ... teidän ja\nteidän kotinne kanssa ja minä luulin, ettette pitäisi sopimattomana\nminun osanottoani. Mutta minä olen erehtynyt, -- virkkoi hän. Hänen\näänensä yht'äkkiä vavahti. -- En tiedä, -- jatkoi hän samassa\ntyynnyttyään, -- miksi te ennen olitte toisellainen ja...\n\n-- On tuhansia syitä _miksi_ olin (tämän sanan hän lausui\nerityisen painavasti). Kiitoksia, ruhtinatar, -- sanoi hän hiljaa. --\nToisinaan on raskas olla.\n\n\"Vai siksi, vai siksi!\" sanoi sisäinen ääni ruhtinatar Marian\nsydämessä. \"Ei, en ole rakastanut yksistään hänen iloista, lempeää,\navointa katsettaan enkä yksistään hänen kaunista muotoaan, vaan olen\narvannut, että hänen rinnassaan sykkii jalo, luja ja uhrautuva sydän\",\najatteli ruhtinatar Maria. \"Niin, hän on nyt köyhä, vaan minä olen\nrikas... Siksi vain... Jospa tätä ei olisi olemassa\"... Ja\nmuistellessaan Nikolain entistä hellyyttä ja katsoessaan nyt hänen\nsuopeihin, murheellisiin kasvoihinsa käsitti ruhtinatar yht'äkkiä syyn\nhänen kylmyyteensä.\n\n-- Miksi, kreivi, miksi? -- virkkoi hän yht'äkkiä melkein huudahtaen ja\nhuomaamattaan siirtyen lähemmä Nikolaita. -- Sanokaa minulle, miksi.\nTeidän on sanottava. (Nikolai oli ääneti.) En tiedä, mitä tarkottaa\nteidän _miksi_. Minun on raskas olla, minun... Minun täytyy sanoa\nse teille suoraan. Te tahdotte jostain syystä riistää minulta entisen\nystävyytenne. Se tuntuu minusta tuskalliselta. (Hänen silmiinsä ja\nkurkkuunsa nousi kyyneleitä.) Minulla on ollut niin vähän onnea\nmaailmassa, että jokainen tappio on minulle raskas... Suokaa anteeksi,\nhyvästi. -- Hän purskahti itkuun ja poistui huoneesta.\n\n-- Ruhtinatar, kuulkaa, Jumalan tähden! -- huudahti Nikolai haluten\npysähdyttää hänet. -- Ruhtinatar!\n\nRuhtinatar katsahti taakseen. Muutamia sekuntia he katsoivat ääneti\ntoistensa silmiin ja se, mikä oli ollut kaukaista, mahdotonta, muuttui\nyht'äkkiä läheiseksi, mahdolliseksi, välttämättömäksi. -- -- --\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSyksyllä 1813 nai Nikolai ruhtinatar Marian ja matkusti puolisonsa,\näitinsä ja Sonjan kanssa elämään Lisijagoriin.\n\nNeljässä vuodessa maksoi hän tähdevelkansa tarvitsematta myydä vaimonsa\ntilaa ja saatuaan pienen perinnön kuolleen serkkunsa jälkeen hän\nsuoritti Pierrenkin velan.\n\nKolmen vuoden kuluttua, vuonna 1820, oli Nikolai järjestänyt\nraha-asiansa semmoiselle kannalle, että hän osti pienen tilan\nLisijagorin rinnalta ja ryhtyi keskustelemaan isänsä Otradnojen takasin\nostosta, jota hän piti sydämen asianaan.\n\nKun hän oli alkanut isännöidä välttämättömyyden pakosta, kiintyi hän\nkohtapuoleen taloushommiin niin kovasti, että ne tulivat hänen\nmielitoimekseen ja ettei hänen aikansa riittänyt paljo muuhun\nmihinkään. Nikolai oli suorasukainen isäntä, hän ei pitänyt\nuudistuksista, varsinkaan englantilaisista, jotka tällöin alkoivat\ntulla muotiin, hän nauroi maataloutta koskeville teoretisille\nteoksille, ei pitänyt siitoslaitoksista, kalliiksi nousevista\ntuotteista, kallishintaisten viljalajien viljelyksestä eikä yleensä\ntakertunut erityisesti kehittämään mitään talouden haaraa. Hänen\nsilmiensä edessä oli aina kokonainen maatila eikä mikään erityinen osa\nsiitä. Tilan tärkeimpiä tarpeita eivät olleet typpi eikä happo, joita\non maassa ja ilmassa, eivät erityiset aurat eikä lanta, vaan se\nvälttämättömin työase, jonka voimalla toimivat sekä typet että hapot,\nlannat ja aurat, nimittäin työmies, musikka. Kun Nikolai ryhtyi\nhoitamaan maataloutta ja rupesi syventymään sen erilaisiin osiin,\nkiinnitti musikka erityisesti hänen huomiotaan. Musikka ei ollut hänen\nmielestään ainoastaan työase, vaan myöskin tarkotus ja tuomari. Hän\ntutkiskeli alussa hyvin huolellisesti musikkojen tapoja koettaen päästä\nperille siitä, mitä musikat tarkottivat, mitä pitivät kehnona, mitä\nhyvänä ja kun hän käski ja komenteli, tapahtui se vain näennäisesti,\nsillä oikeastaan hän oppi musikkojen menettelytapoja, kuunteli heidän\npuheitaan ja arvostelujaan hyvästä ja huonosta. Ja vasta sitten kun hän\noli päässyt musikkojen tarkotuksen ja maun perille, oppinut puhumaan\nheidän tavallaan ja ymmärtämään tuon puhetavan kätketyt ajatukset ja\ntunsi oikein perehtyneensä musikkoihin, hän rupesi heitä rohkeasti\njohtamaan eli toisin sanoen hoitamaan musikkojen suhteen juuri sitä\ntehtävää, jonka täyttämistä häneltä vaadittiin. Ja Nikolain talous\ntuotti mitä loistavimpia tuloksia.\n\nRyhtyessään hallitsemaan tilaa määräsi Nikolai ilman aikailuja ja\nerehtymättä, ikään kuin hänellä olisi ollut terävänäköisyyden lahja,\nvoudeiksi, päällysmiehiksi ja näiden apulaisiksi juuri semmoisia\nhenkilöjä, joita musikat itse olisivat valinneet, jos heillä olisi\nollut valta valita eivätkä nämä hänen asettamansa päällysmiehet koskaan\nvaihtuneet. Ennen kuin hän ryhtyi tutkimaan luonnon kemiallisia\nominaisuuksia ja syventymään \"_debetiin ja kreditiin_\" (kuten hän\nleikillään sanoi), otti hän selvän talonpoikien karjan lukumäärästä,\njota hän koetti suurentaa kaikin mahdollisin keinoin. Talonpoikien\nperhekuntia hän koetti pysyttää niin suurina kuin mahdollista\npäästämättä niitä hajoamaan. Laiskureita, juoppoja ja kykenemättömiä\nhän vainosi ankarasti ja koetti karkottaa ne muiden seasta.\n\nMusikkojen heinän ja viljan kylvöä ja korjuuta hän piti yhtä tarkasti\nsilmällä kuin omaansakin. Ja harvat isännät saivat peltonsa niin\naikaseen ja hyvästi kylvetyiksi ja korjatuiksi ja niin suuria tuloja\nkuin Nikolai.\n\nKartanon väen kanssa hän ei tahtonut olla missään tekemisissä, hän\nsanoi näitä _syöpäläisiksi_ ja kuten kaikki puhuivat, hän laski ne\nhemmottelullaan pilaantumaan. Kun oli ryhdyttävä johonkuhun\ntoimenpiteeseen jonkun kartanon väkeen kuuluvan henkilön suhteen,\nvarsinkin kun oli rangaistava jotakuta tämmöistä, ei Nikolai oikein\ntiennyt, mitä tehdä, ja hänen täytyi neuvotella kaikkien perheensä\njäsenten kanssa. Vain silloin, kun oli mahdollista lähettää joku\nkartanon palvelija sotamieheksi musikan sijasta, teki hän sen vähääkään\nepäröimättä. Kaikki musikkoja koskevat toimenpiteet hän pani täytäntöön\nvähääkään empimättä ja hän tiesi, että nämä toimenpiteet hyväksyvät\nkaikki joitakuita harvoja lukuunottamatta.\n\nHän ei antanut itselleen valtaa rasittaa eikä rangaista ketään\nainoastaan siksi, että hänen mielensä teki niin tehdä eikä myöskään\nauttanut eikä palkinnut ketään siksi, että hän omasta puolestaan sitä\nhalusi. Hän ei olisi osannut sanoa, mikä oli sen mittapuuna, mikä piti\ntehdä ja mitä ei, mutta tämä mittapuu pysyi hänen sydämessään lujana ja\njärkkymättömänä.\n\nUsein hän harmistuneena jostakin onnettomuudesta tai rettelöstä sanoi:\n\"tästä _meidän venäläisestä kansastamme_ ei ole mihinkään\" ja hän\noli luulevinaan, ettei hän siedä musikkoja.\n\nMutta toisekseen hän rakasti täydestä sydämestään _meidän venäläistä\nkansaamme_ ja sen elämää ja juuri sentähden ymmärsi ja omisti\nitselleen sen ainoan taloudenhoidon tien ja ne tavat, jotka toivat\nhyviä tuloksia.\n\nKreivitär Maria oli mustasukkainen miehelleen tästä hänen innostaan ja\npahotteli, ettei hän voinut päästä siitä osalliseksi; hän ei myöskään\nvoinut käsittää sitä iloa ja mielikarvautta, jota tämä hänelle outo,\nerikoinen maailma tuotti hänen miehelleen. Hän ei voinut käsittää miksi\nhänen miehensä oli erityisen virkeä ja onnellinen, vaikka hän noustuaan\nkilpaa sarastuksen kanssa ja vietettyään koko aamupuhteen joko pellolla\ntai riihellä palasi teelle vasta kylvämästä, heinänteosta tai\nviljankorjuusta. Hän ei käsittänyt, mistä hänen miehensä oli\nihastuksissaan kertoessaan innostunein mielin rikkaasta musikasta\nMatvei Jermishinistä, joka oli yökauden vetänyt perheineen lyhteitä ja\nennen kuin kukaan oli saanut mitään korjuuseen, oli hänen viljansa jo\nkuhilailla. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen miehensä siirtyessään\nikkunan luota balkonille hymyili iloisesti partaansa ja iski itsekseen\nsilmää, kun nuutuneille kauralaihoille lankesi lämmin, runsas sade tai\nmiksi hänen miehensä, kun elonkorjuun tai heinänteon aikana tuuli\nhajotti uhkaavat pilvet ja hän punottavaksi paahtuneena, hikisenä ja\nkoiruohon ja maliheinän lemua tukassa tuli riiheltä käsiään ilosta\nhykerrellen ja sanoi: \"kas niin, vielä päivä, ja minun ja talonpoikien\nhyvyys saadaan riiheen!\"\n\nVielä vähemmin voi hän käsittää, miksi hänen helläsydäminen miehensä,\njoka oli aina ollut valmis ottaman varteen hänen toivomuksensa, joutui\nmelkein raivoihinsa, kun hän esitti miehelleen kylän naisten tai\nmusikkojen pyyntöjä, joita nämä olivat tehneet hänelle työstä\npäästäkseen; miksi hänen miehensä, tuo hyväsydäminen Nicolas, antoi\nhänelle jyrkkiä kieltoja ja pyysi vihaisesti, ettei hän sekaantuisi\ntoisten asioihin. Kreivitär Maria tunsi, että hänen miehellään oli oma,\nomituinen maailmansa, jota hän kiihkeästi rakasti ja jossa vallitsivat\nvaimolle tuntemattomat lait.\n\nKun kreivitär Maria, koettaessaan ymmärtää miestään, mainitsi hänen\nansioistaan, joita oli hyväntekeminen alamaisille, suuttui kreivi ja\nvastasi: \"en kerrassaan mitään, ei ole edes kertaakaan johtunut\nmieleeni tehdä heille hyvää. Se on kaikki kuvittelua ja akkojen lorua.\nMinä vain tahdon, etteivät meidän lapsemme joutuisi kylänkululle ja\nminä haluan järjestää omaisuutemme vankalle pohjalle, niin kauan kuin\npysyn pystyssä eikä mitään muuta. Vaan sitä varten tarvitaan\njärjestystä, ankaruutta... Siinä koko juttu!\" puheli hän kuumaveristä\nnyrkkiään puristellen. \"Ja oikeus ja kohtuuskin vaatii sitä\", lisäsi\nhän, \"sillä jos talonpoika on tyhjä ja nälkäinen eikä hänellä ole muuta\nkuin hevoshuonokkaansa, ei hänestä ole hyötyä enemmän itselleen kuin\nmuillekaan.\" Ja luultavasti juuri siksi, ettei Nikolai suvainnut\najatella tekevänsä jotain muiden hyväksi, hyveen tähden, oli kaikki,\nmitä hän teki, hedelmällistä: hänen omaisuutensa kasvoi nopeasti,\nnaapurimusikat kävivät pyytämässä, että hän olisi ostanut heidät ja\nvielä kauan aikaa hänen kuolemansa jälkeen säilyi kansan mielessä\nhänestä harras muisto. \"Se vasta oli isäntä... Ensin musikan etu, sitte\noma. Vaan ei toisekseen pidellyt pehmein käsin. Sanalla sanoen -- siin'\noli isäntä!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAinoa seikka, joka toisinaan painoi Nikolain mieltä hänen isännyyteensä\nnähden, oli hänen tuittupäisyytensä ja vanha husaaritapa käyttää\nnyrkkivaltaa. Ensi aikoina ei hän pitänyt sitä minään moitittavana,\nmutta toisena avioliittovuotena muuttui hänen kantansa tässä suhteessa\nyht'äkkiä kokonaan.\n\nKerran kesällä kutsuttiin Bogutsharovosta vouti, joka oli tullut\nkuolleen Dronin sijalle ja jota syytettiin kaikenmoisista petoksista ja\nhuolimattomuudesta. Nikolai meni kuistille häntä vastaan ja kohta\nvoudin ensimäisten vastausten jälkeen alkoi eteisestä kuulua ulinaa ja\nlyöntejä. Aamiaiselle tultuaan meni Nikolai vaimonsa luo, joka istui\npää syvälle kumaraan painuneena ompelukehyksen yli, ja alkoi kertoa\nvaimolleen tapansa mukaan kaikesta, mitä hän sinä aamuna oli tehnyt,\nm.m. Bogutsharovon voudista. Kreivitär Maria istui koko ajan vuoroin\npunastuen, vuoroin kalveten, huulet puristuksissa ja pää kumarassa eikä\nvirkkanut mitään miehensä sanoihin.\n\n-- Senkin hävytön roisto, -- sanoi Nikolai tulistuneena. -- Jos hän\nedes olisi sanonut olleensa humalassa tai ettei nähnyt... -- Mutta mikä\nsinun on, Maria? -- kysyi hän samassa.\n\nKreivitär Maria nosti päänsä, aikoi jotain sanoa, mutta painui samassa\nkumaraan ja puristi huulensa kiinni.\n\n-- Mikä sinun on, rakkaani?\n\nRumanäköinen kreivitär Maria kaunistui aina itkiessään. Hän ei itkenyt\nkoskaan kivusta eikä harmista, mutta aina surusta ja säälistä. Ja kun\nhän itki, päilyi hänen säteilevissä silmissään hurmaava sulo.\n\nNiin pian kun Nikolai tarttui hänen käteensä, ei hän enää voinut\nhillitä tunteitaan, vaan vaipui itkuun.\n\n-- Nicolas, minä näin ... hänen oli syy, mutta sinä ... miksi sinä,\nNicolas! -- ja hän peitti kasvot käsiinsä.\n\nNikolai meni sanattomaksi, punastui mustanpuhuvaksi ja rupesi ääneti\nkävelemään huoneessa. Hän käsitti, miksi hänen vaimonsa itki. Mutta\nyht'äkkiä tunsi hän sydämessään, ettei hän voi olla vaimonsa kanssa\nyhtä mieltä siitä, että se, joka oli jo lapsuudesta saakka syöpynyt\nhänen veriinsä ja joka hänestä oli aina tavallista, olisi ollut pihoin.\n\"Lorua koko juttu vai olisiko hän oikeassa?\" ajatteli Nikolai. Voimatta\nratkaista itsekseen tätä kysymystä hän katsahti vielä kerran vaimonsa\nkärsiviin, rakastaviin kasvoihin ja samassa hän käsitti, että hänen\nvaimonsa oli oikeassa ja että hän on kauan aikaa tehnyt pahoin omalle\nitselleenkin.\n\n-- Maria, sanoi hän hiljaa vaimonsa luo astuen, -- sitä ei tule enää\nkoskaan tapahtumaan, sen lupaan. Ei koskaan, -- lisäsi hän väräjävin\näänin kuin poika, joka pyytää anteeksi.\n\nKyynelvirta valui kreivitär Marian silmistä entistä herkemmin. Hän\ntarttui miehensä käteen ja suuteli sitä.\n\n-- Nicolas, milloin sinä olet särkenyt sormuksesi? -- kysyi kreivitär\npuheen ainetta muuttaakseen katsellessaan miehensä sormessa olevaan\nsormukseen, jossa oli Laokoonin pään kuva.\n\n-- Äsken, siitähän se sekin. Ah, Maria, älä puhu siitä enää. -- Hän\ntulistui taas. -- Vakuutan sinulle kunniasanallani, ettei niin tule\nenää koskaan tapahtumaan. Ja olkoon tämä minulle ainaisena varotuksena,\n-- sanoi hän särkynyttä sormusta osottaen.\n\nTästä saakka alkoi Nikolai joka kerran, kun hän voutien ja\ntyönjohtajain kanssa puhellessaan tunsi veren syöksyvän päähänsä ja\nkäsiensä alkavan kouristua nyrkkiin, pyöritellä särkynyttä sormusta\nsormessaan ja hän laski katseensa maahan sen henkilön edessä, joka oli\npannut hänen sappensa kuohumaan. Sittenkin joutui hän parisen kertaa\nvuodessa suunniltaan, mutta hän tunnusti joka kerran vaimonsa luo\ntultuaan tälle tekonsa ja teki lupauksen, että nyt se tapahtui\nviimeisen kerran.\n\n-- Maria, varmaankin sinä halveksit minua, -- puheli Nikolai\nvaimolleen, -- ja ansiosta se onkin.\n\n-- Poistu, poistu sinä heti, jos tunnet itsesi kykenemättömäksi\nhillitsemään itseäsi, -- vastasi tähän kreivitär Maria surullisesti,\nkoettaen lohduttaa miestään.\n\nLäänin aatelin keskuudessa kunnioitettiin Nikolaita, mutta hänestä ei\npidetty. Aatelin harrastukset eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Ja\ntämän vuoksi pitivät jotkut häntä ylpeänä, muutamat -- tyhmänä. Hänen\nkoko kesänsä, kevätkylvöstä syyskorjuuseen saakka, hupeni\ntalousaskareihin. Syksyisin hän taas painui yhtä vakavan toimeliaana,\nkuin hän oli työskennellyt taloustoimissa, metsästykseensä ja matkusti\nkuukauden, parin päiviksi etäisille metsästysmaille. Talvisin hän ajeli\nasioilla naapurikylissä tai lueskeli kirjoja, etupäässä historiallisia,\njoita hän joka vuosi osti määrätyllä summalla. Hän tahtoi hankkia,\nkuten hän sanoi, itselleen vakavasisältöisen kirjaston ja otti\npäämääräkseen lukea kaikki ostamansa kirjat. Hän istua kökötti\narvokkaan näköisenä kabinetissaan näitä kirjojaan lukemassa, jonka hän\nalussa oli ottanut velvollisuudekseen, vaan joka sittemmin muuttui\nvarsinaiseksi työksi, joka tuotti hänelle erityistä nautintoa ja\nsynnytti häneen käsityksen siitä, että hän tosiaankin tekee vakavaa\ntyötä. Asiamatkoja lukuun ottamatta hän vietti enimmän osan talvea\nkotona perheensä keskuudessa ja seurasi pienimpiäkin yksityiskohtia\nmyöten vaimonsa ja lastensa välistä elämää. Vaimoonsa hän kiintyi yhä\nenemmän ja enemmän ja löysi joka päivä uusia kätköjä hänen rikkaasta\nsydämen elämästään.\n\nSonja oli asunut perheessä Nikolain häistä pitäen. Nikolai oli kertonut\nitseään soimaten ja Sonjaa kiittäen jo kappaleen ennen naimistaan\nvaimolleen kaikki, mitä heidän välillään oli ollut ja hän oli pyytänyt\nruhtinatar Mariaa kohtelemaan serkkuaan huomaavasti ja hellästi.\nKreivitär Maria tunsi täydellisesti, että hänen miehensä ja että hän\nitsekin oli tehnyt pahoin Sonjalle. Hän ajatteli, että hänen\nrikkautensa oli vaikuttanut Nikolain valintaan, hän ei voinut syyttää\nSonjaa mistään ja tahtoi rakastaa häntä, mutta hän ei voinut rakastaa,\nvaan päinvastoin huomasi usein piilevän sydämessään Sonjaa kohtaan\nkatkeria tunteita, joita hän ei voinut karkottaa.\n\nKerran hän keskusteli ystävänsä Natashan kanssa Sonjasta ja omasta\nvääryydestään häntä kohtaan.\n\n-- Kuulehan, -- sanoi Natasha, -- sinähän olet lukenut paljo raamattua,\nsiellä on eräs kohta suoraan Sonjasta.\n\n-- Mikä kohta? -- kysyi kreivitär Maria ihmetellen.\n\n-- \"Jolla paljo on, hänelle annetaan, mutta jolla vähän on, häneltä\notetaan sekin pois\", etkö muista? Hän on se, jolla on vähän. Miksi,\nsitä en tiedä. Hänessä ei luultavasti ole itsekkyyttä. Häneltä otetaan\nja on otettu pois kaikki. Minun on häntä toisinaan hyvin sääli. Ennen\ntoivoin minä kaikesta sydämestäni, että Nicolas olisi nainut hänet,\nmutta minä olen aina ikään kuin aavistanut, ettei niin tule käymään.\nHän on _neuvoton_ niin kuin eräät kukat. Toisinaan on minun häntä\nsääli, vaan toisinaan ajattelen, ettei hän tunne kohtaloaan niin, kuin\nme tuntisimme hänen sijassaan.\n\nJa vaikka kreivitär Maria selitti Natashalle, että nuo raamatun sanat\nolivat käsitettävät toisin, hyväksyi hän Natashan selityksen silloin,\nkun Sonja oli hänen silmiensä edessä. Todellisuudessa näyttikin siltä,\nettei Sonjaa ollenkaan painanut hänen kohtalonsa ja että hän\ntäydellisesti mukautui _neuvottomana_ kutsumukseensa. Tuntui\nsiltä, että hänestä oli rakkaampi koko perhe kuin sen eri jäsenet. Hän\noli samoin kuin kissa kiintynyt taloon eikä ihmisiin. Hän hoiti ja\npalveli vanhaa kreivitärtä, leikki ja puuhaili lasten kanssa ja oli\naina valmis toimittamaan niitä pieniä askareita, jotka olivat hänelle\nomiaan, mutta kaikki tämä otettiin vastaan liian laimealla\nkiitollisuudella...\n\nLisijagorin kartano oli rakennettu uudestaan, mutta aivan toiseen\nasuun, kuin mitä se oli ollut vanhan ruhtinaan eläessä.\n\nNe rakennukset, jotka oli pantu alulle puutteen aikana, olivat liiankin\nyksinkertaiset. Suuri kivijalkarakennus oli puusta ja kalkittu vain\nsisäpuolelta. Avarassa rakennuksessa, jonka lautalattiat olivat\nmaalaamattomat, oli huonekaluina mitä yksinkertaisimpia, kovia\ndivaneja, nojatuoleja, pöytiä ja tuoleja, jotka omat puusepät olivat\nkyhänneet oman metsän koivuista. Kartano oli avara, siinä oli huoneita\npalvelusväkeä varten ja osastoja vieraille. Rostovien ja Bolkonskien\nsukulaiset saapuivat toisinaan perheineen vierailemaan Lisijagoriin\nkuusillatoista hevosillaan ja kymmenine palvelijoineen ja viipyivät\nnäillä käynneillään kuukausmääriä. Sitä paitsi kävi neljä kertaa\nvuodessa isäntäväen syntymä- ja nimipäivänä satakunta henkeä vieraita,\njotka viipyivät päivän tai pari. Muuna aikana vuodesta sujui elämä\nyhtenäisen tasaista latuaan jokapäiväisessä aherruksessa, juotiin\nteetä, syötiin aamiaista, päivällistä ja illallista oman kodin eväistä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOli Nikolain päivän aatto, 5 p. joulukuuta 1820. Tänä vuonna oli\nNatasha tullut syyskesästä vierailemaan lapsineen ja miehineen\nveljeläänsä. Pierre oli kuitenkin matkustanut asioilleen Pietariin\nkolmeksi viikoksi, kuten hän oli lähtiessään sanonut, mutta hän oli\nviipynyt siellä jo seitsemättä viikkoa. Hänen tuloaan odotettiin nyt\njoka hetki.\n\n5 p:nä joulukuuta vieraili Rostovilaisilla paitsi Besuhovin perhettä\nmyöskin Nikolain vanha ystävä, virkaeron saanut vanha kenraali Vasili\nFedorovitsh Denisof.\n\nNikolai tiesi, että seuraavana päivänä, juhlapäivänä, jolloin\nvieraiden piti tulla, hänen on riisuttava tatarilainen nahkatakkinsa,\npukeuduttava pyhäpukuun, suippokärkisiin kapeisiin saappaihin, käytävä\nuudessa rakentamassaan kirkossa ja sitte otettava vastaan onnitteluja,\ntarjottava vieraille suunavausta ja puhuttava aatelin vaalista ja\nvuodentulosta, mutta aattopäivän hän katsoi olevansa oikeutettu\nviettämään arkipäiväisesti. Aamupuolella tarkasti Nikolai Rjasanin\nkylän vanhimmalla tulleet laskut, jotka koskivat hänen vaimonsa\nveljenpojan maatilan asioita, kirjotti kaksi kirjettä ja kävi navetassa\nja tallissa. Annettuaan vielä määräyksiä huomisen päivän varalta,\njolloin keisarillisen juhlapäivän johdosta oli odotettavissa yleistä\njuopottelua, hän tuli päivälliselle ja ehtimättä puhella mitään kahden\nkesken vaimonsa kanssa istuutui pitkään, kahdellekymmenelle hengelle\nvarattuun pöytään, jonka viereen koko kotiväki oli keräytynyt. Pöydässä\noli Nikolain äiti, tämän kanssa asuva mummo Bjelova, vaimo, kolme\nlasta, kotiopettaja, kotiopettajatar, vaimon veljenpoika opettajineen,\nSonja, Denisof, Natasha, tämän kolme lasta, ukko Mihail Ivanitsh ja\nruhtinaan arkkitehti, joka eleli omia aikojaan Lisijagorissa.\n\nKreivitär Maria istui pöydän toisessa päässä. Niin pian kun Nikolai oli\nistuutunut tuolilleen, oivalsi hänen vaimonsa siitä tavasta, jolla\nNikolai otettuaan käteensä ruokaliinan siirsi nopeasti syrjemmä\nedessään olevan juomalasin ja ryypyn, ettei Nikolai ollut hyvällä\ntuulella, kuten joskus ennenkin oli tapahtunut varsinkin ennen\nliemen pöytään tuomista ja kun hän oli tullut pöytään suoraan\nulkoaskareiltaan. Kreivitär Maria tunsi hyvin hyvästi tämän miehensä\ntuulen ja silloin kun hänellä itsellään ei ollut mitään mielessä,\nodotti hän levollisesti, kunnes Nikolai oli syönyt liemen, alkoi sitte\nvasta puhella hänen kanssaan ja hän sai hänet tunnustamaan, että hän\noli ollut suotta syyttä huonolla tuulella. Tänään unohti kreivitär\nMaria kokonaan tämän tapansa. Hänestä tuntui katkeralta, että Nikolai\non hänelle syyttä vihoissaan ja hän tunsi olevansa onneton. Hän kysyi\nmieheltään, missä tämä oli ollut. Nikolai vastasi. Hän kysyi vielä,\nolivatko talon asiat niin kuin olla piti. Nikolai rypisti kasvojaan,\nsillä hänen vaimonsa ääni tuntui hänestä luonnottomalla, ja hän vastasi\nparilla sanalla.\n\n\"Johan sen arvasinkin\", ajatteli kreivitär Maria, \"ja mistä hän on\nminulle vihoissaan?\" Äänen sävystä, joka kuulosti Nikolain\nvastauksista, huomasi kreivitär Maria äreyttä itseään kohtaan ja halua\nlopettaa keskustelu. Vaikka kreivitär Maria huomasikin, etteivät hänen\nkysymyksensä olleet paikallaan, ei hän kuitenkaan voinut olla tekemättä\nvielä muutamia kysymyksiä.\n\nDenisof sai aikaan, että keskustelu tuohtui kohta yleiseksi ja\nvilkkaaksi, mutta kreivitär Maria ja Nikolai eivät puhuneet mitään\nkeskenään. Kun oli noustu pöydästä ja mentiin kiittämään vanhaa\nkreivitärtä, suuteli kreivitär Maria miestään ja kysyi, miksi hän oli\nhänelle vihoissaan.\n\n-- Sinulla on aina kummallisia ajatuksia, enhän ole sinne päinkään, --\nvastasi Nikolai.\n\nMutta sana _aina_ vastasi kreivitär Marialle: \"olen kyllä\nvihainen, mutt'en sano sitä.\"\n\nNikolai eli vaimoineen niin hyvässä sovussa, ettei Sonja eikä vanha\nkreivitär löytäneet edes tekosyytä moitteeseen, vaikka he\nmustasukkaisuudesta halusivatkin viritellä eripuraisuutta heidän\nvälilleen. Toisinaan ja nimenomaan kaikista onnellisimpien aikojen\njälkeen valtasi heidät yht'äkkiä vieraantumisen ja vastenmielisyyden\ntunne, joka ilmestyi useimmiten kreivitär Marian raskauden aikana. Ja\nnyt oli parhaillaan tämä aika.\n\n-- No, _messieurs et mesdames_, -- sanoi Nikolai kovalla äänellä\nja ikään kuin iloisesti (kreivitär Mariasta tuntui tämä hänen\ntahalliselta loukkaukseltaan). -- Minä olen jo kuudelta jalkeilla.\nHuomenna taas huollaan, vaan nyt on mentävä levolle.\n\nJa virkkamatta enää mitään vaimolleen hän meni pieneen divanihuoneeseen\nja kävi nukkumaan divanille.\n\n\"Näinhän se on aina\", ajatteli kreivitär Maria. \"Kaikkien muiden kanssa\npuhelee, mutta minun kanssani ei. Kyllä, kyllä näen, että olen hänestä\nvastenmielinen. Varsinkin tässä tilassa.\" Hän katsahti paisuneeseen\nvatsaansa ja tarkasti peilissä kelmeän kalpeita, kuihtuneita kasvojaan\nja silmiään, jotka näyttivät suuremmilta kuin koskaan muulloin.\n\nJa kaikki tuntui hänestä tuskalliselta: Denisovin hälisevä ääni ja\nnaurun hohotus, Natashan puhe ja varsinkin se katse, jonka Sonja häneen\npikimmältä loi.\n\nSonja oli aina ensimäinen, jonka kreivitär Maria valitsi kiukkunsa\naiheeksi.\n\nIstuttuaan jonkun aikaa vieraiden parissa ymmärtämättä mitään, mitä\nnämä tarinoivat, poistui kreivitär Maria lasten huoneeseen.\n\nLapset istuivat tuoleilla ja ajaa köröttivät Moskovaan. Hän istui\nleikkimään heidän kanssaan, mutta Nikolai ja tämän aiheeton nurjuus\neivät antaneet hetkeksikään rauhaa hänen ajatuksilleen. Hän nousi ylös\nja läksi menemään vaivaloisesti varpaillaan hiipien pieneen\ndivanihuoneeseen.\n\n\"Ehkä hän ei vielä nuku, meidän täytyy selvittää asia\", ajatteli hän.\nAndrjusha, vanhin poika, läksi äitiään matkien varpaillaan hänen\njälestään. Kreivitär Maria ei huomannut häntä.\n\n-- _Chère Marie, il dort, je crois; il est si fatigué_,[130] --\nsanoi (kuten kreivittärestä tuntui) hänelle suuressa divanihuoneessa\nSonja, joka myötäänsä osui hänen tielleen. -- Andrjusha ei saisi häntä\nhereille.\n\nKreivitär katsahti taakseen, huomasi Andrjushan, tunsi että Sonja oli\noikeassa, tulistui juuri siitä ja oli sanomaisillaan jonkun\nkovasydämisen sanan, mutta sai vaivoin itsensä hillityksi. Mitään\nvirkkamatta ja ollakseen vähääkään välittämättä Sonjasta hän viittasi\npojalleen kädellään, jotta tämä olisi ollut hiljaa, mutta kuitenkin\ntullut hänen perästään ja meni ovelle. Sonja poistui eräästä toisesta\novesta. Huoneesta, jossa Nikolai makasi, kuului tämän tasaista ja\nkreivitär Marialle pienimpiinkin yksityiskohtiin saakka tuttua\nhengitystä. Kuunnellessaan tätä hengitystä oli hän näkevinään\nsilmissään Nikolain sileän, kauniin otsan, viikset ja koko kasvot,\njoita hän monesti ja kauan oli katsellut yön hiljaisuudessa Nikolain\nnukkuessa. Nikolai liikahti yht'äkkiä ja kuorsahti. Samassa\nsilmänräpäyksessä huusi Andrjusha oven takaa:\n\n-- Pappa, mamma seisoo täällä!\n\nKreivitär Maria kalpeni pelästyksestä ja rupesi viittomaan pojalleen.\nPoika vaikeni ja hetkisen kesti tuskallista äänettömyyttä. Kreivitär\ntiesi, miten vihainen Nikolai oli, jos hänet herätettiin kesken unta.\nSamassa kuului huoneesta uusi kuorsahdus, kääntelemistä ja Nikolain\ntyytymätön ääni:\n\n-- Ei anneta hetkenkään rauhaa. Maria, sinäkö siellä? Miksi toit hänet\ntänne?\n\n-- Minä tulin vain katsomaan, en nähnyt ... suo anteeksi...\n\nNikolai yski ja vaikeni. Kreivitär Maria poistui ovelta ja vei pojan\nlasten huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua juoksi kolmivuotinen,\ntummasilmäinen pikku Natasha, isän lemmikki, joka oli kuullut\nveljeltään, että isä nukkuu ja äiti on divanihuoneessa, äidin\nhuomaamatta isän luo. Tummasilmäinen tytön tyllerö avasi rohkeasti\nnarisevan oven, astua paapersi pontevin töppösjalka-askelin divanin\nviereen ja huomattuaan, että isä makasi selin häneen, hän kurottihe\nvarpaisilleen ja suuteli isän kättä, joka näkyi pään alta. Nikolai\nkäännähti hellä hymy kasvoilla.\n\n-- Natasha, Natasha! -- kuului kynnykseltä kreivitär Marian pelokas\nsupatus. -- Pappa tahtoo maata.\n\n-- Ei, äiti, ei hän tahdo maata, -- vastasi pikku Natasha terhakasti.\n-- Hän nauraa.\n\nNikolai laski jalkansa maahan, nousi ylös ja otti tytön syliinsä.\n\n-- Tule sisään, Masha, -- sanoi hän vaimolleen.\n\nKreivitär Maria astui huoneeseen ja istuutui miehensä viereen.\n\n-- En nähnyt ensinkään, että poika juoksi perästäni, -- sanoi kreivitär\nMaria arasti.\n\nNikolai piti toisella kädellään tyttöä, katsahti vaimoonsa ja nähtyään\ntämän kasvoilla murheellisen leiman, hän tarttui toisella kädellään\nvaimonsa vyötäisiin ja suuteli hänen hiuksiaan.\n\n-- Saako suudella äitiä? -- kysyi hän Natashalta.\n\nNatashan suu vetäytyi nauruun.\n\n-- Vielä! -- virkkoi tyttö käskevin kädenliikkein osottaen paikkaa,\njohon Nikolai oli suudellut äitiä.\n\n-- En tiedä, miksi luulet minun olevan äreissäni, -- sanoi Nikolai\nvastaten kysymykseen, jonka hän arvasi piilevän vaimonsa mielessä.\n\n-- Sinä et voi aavistaa, miten onneton ja apea olen silloin, kun sinä\nolet tuollainen. Minusta tuntuu...\n\n-- Maria, älä puhu tyhmyyksiä. Kuinka sinä kehtaatkaan? -- sanoi\nNikolai iloisesti.\n\n-- Minusta tuntuu, ettet sinä voi rakastaa minua, että minä olen näin\nruma ... ja aina ... vaan nyt tässä ti...\n\n-- Ah, kuinka lapsellinen sinä olet! Rakas on aina kaunis, vaan kaunis\nei aina rakas. Malvinaa ja muita semmoisia rakastetaan kauneuden\nvuoksi, mutta rakastanko minä vaimoani. En rakasta, vaan se on jotain\nsemmoista, jota en oikein osaa sanoa. Ilman sinua ja silloin kun sattuu\njotain välillemme niin kuin nytkin, olen minä kuin mennyttä miestä enkä\nkykene mihinkään. Rakastanko minä esimerkiksi sormeani? En, mutta\nkoetappas leikata se pois.\n\n-- Enhän minä sitä tarkotakaan, kyllä minä ymmärrän. Sinä et siis ole\nminulle vihoissasi.\n\n-- Olen kauhean vihoissani, -- vastasi Nikolai naurusuin, nousi ylös,\nkohensi hiuksiaan ja rupesi kävelemään huoneessa.\n\n-- Tiedätkö, Maria, mitä olen ajatellut? -- alkoi hän, kun sovinto oli\ntehty, ajatella ääneen vaimonsa kuullen.\n\nHän ei välittänyt siitä, oliko vaimo valmis kuuntelemaan, sillä se oli\nhänestä samantekevä. Sillä kun ajatus iski hänen mieleensä, piti sen\niskeä vaimonkin mieleen. Ja hän kertoi vaimolleen aikeestaan saada\nPierre jäämään heidän luokseen kevääseen saakka.\n\nKreivitär Maria kuunteli mitä Nikolai sanoi, teki sen johdosta\nhuomautuksia ja alkoi sitte hänkin puolestaan ajatella ääneen. Hänen\najatuksensa koskivat lapsia.\n\n-- Noin aikaseen tulee näkyviin nainen, -- sanoi kreivitär Maria\nranskaksi osottaen pikku Natashaa. -- Te syytätte meitä naisia\nepäjohdonmukaisuudesta. Mutta eikö hän tuossa ole johdonmukainen! Kun\nminä sanoin, että pappa tahtoo nukkua, sanoi hän että pappa nauraa. Ja\nhän oli oikeassa, -- virkkoi kreivitär Maria onnen hymy kasvoilla.\n\n-- Niin on, niin on!\n\nJa Nikolai kohotti tytön voimakkailla käsillään korkealle ilmaan, pani\nolkapäilleen, tarttui jalkapuoliin ja rupesi kantamaan pitkin huonetta.\n\n-- Tiedätkö, että sinä voit tehdä väärin rakastaessasi häntä liian\npaljon, -- supatti kreivitär Maria ranskaksi.\n\n-- Minkäs sille mahtaa... Koetan olla näyttämättä...\n\nTällöin kuului eteisestä ääniä ja askeleita, jotka kuulostivat vieraan\ntulolta.\n\n-- Joku on tullut.\n\n-- Olen varma, että se on Pierre. Minä menen katsomaan, -- sanoi\nkreivitär Maria ja poistui huoneesta.\n\nHänen mentyään uskalsi Nikolai juoksuttaa nelistämällä tyttöä ympäri\nhuonetta. Kun häntä viimein rupesi hengästyttämään, sieppasi hän\nnauravan tytön nopeasti syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten.\nTelmintä johti hänen mieleensä tanssin ja katsoessaan pikku Natashan\nonnellisiin, viattomiin, pyöreihin kasvoihin hän ajatteli, minkälainen\nmahtaa tyttönen olla silloin, kun hän vanhana ukkona vie hänet pitoihin\nja laskee hänen kanssaan masurkkaa, kuten aikoinaan hänen isävainajansa\noli tanssinut tyttärineen \"Daniel Cooperia\".\n\n-- Hän se on, hän se on, Nicolas, -- ilmotti kreivitär Maria muutaman\nhetken kuluttua palattuaan huoneeseen. -- Kylläpä virkosi Natasha.\nOlisitpa nähnyt hänen riemastuksensa ja minkä ripin Pierre heti sai\nviipymisestään. Lähdetään nyt sukkelaan! Erotkaa toki, veikkoset, --\nkäski hän hymyillen katsoessaan pikku Natashaan, joka oli\nkapristautunut kiinni isäänsä.\n\nNikolai läksi huoneesta tyttöä taluttaen. Kreivitär Maria jäi\nhuoneeseen.\n\n\"En koskaan, en koskaan olisi uskonut\", supatti hän itsekseen, \"että\nnäin onnellinen voisin olla\". Hänen kasvoistaan paistoi säteilevä hymy,\nmutta samalla hänen rinnastaan kohahti huokaus ja hiljaisen murheen\ntumma säde nousi hänen katseensa syvyyteen. Oli, kuin olisi sen onnen\nrinnalla, joka nyt täytti hänen sydämensä, ollut olemassa toinen, tässä\nelämässä saavuttamaton onni, joka väkisin välkähti hänen mieleensä tänä\nhetkenä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nNatasha oli mennyt naimisiin kevättalvesta vuonna 1813 ja vuonna 1820\noli hänellä jo kolme tyttöä ja yksi poika, jota hän oli toivonut ja\njota hän itse imetti. Hän oli lihonut ja levennyt niin reheväksi, että\ntätä voimakasta naista oli vaikea tuntea entiseksi hoikaksi, solakaksi\nNatashaksi. Hänen kasvoilleen oli valautunut tyynen pehmeyden ja\nselväpiirteisyyden leima. Niiltä oli kadonnut entinen, myötäänsä\nsäkenöivä vilkkauden tuli, joka ennen oli muodostanut hänen olentonsa\nsulon. Nyt oli näkyvissä ainoastaan kasvot ja ruumis, vaan sielua ei\nollenkaan. Oli näkyvissä ainoastaan voimakas, kaunis, hedelmällinen\nnaaras. Hyvin harvoin syttyi häneen enää entinen tuli. Tämä tapahtui\nvain silloin, kun hänen miehensä palasi matkoilta, kuten nytkin, kun\nlapsi alkoi kostua taudistaan tai kun hän kreivitär Marian kanssa\nmuisteli ruhtinas Andreita (miehensä kanssa hän ei koskaan puhellut\nruhtinas Andreista, koska hän luuli miehensä olevan mustasukkaisen\nruhtinaan muiston tähden) ja hyvin harvoin silloin, kun jokin\nsatunnainen seikka houkutteli hänet laulamaan, jonka hän naimisiin\nmentyään oli kokonaan unohtanut. Ja näinä harvoina hetkinä, jolloin\nentinen tuli taas syttyi hänen kauniiksi kehittyneessä ruumiissaan, oli\nhän vielä viehättävämpi kuin ennen.\n\nNaimisistaan lähtien oli Natasha asunut miehineen Moskovassa,\nPietarissa, maatilalla Moskovan läänissä ja äitinsä s.o. Nikolain\nluona. Seuroissa näyttäytyi nuori kreivitär Besuhova hyvin harvoin ja\nne, jotka olivat häntä seurapiireissä nähneet, eivät saaneet hänestä\nmieleistään käsitystä. Hän ei ollut viehättävä eikä rakastettava.\nSeikka ei kuitenkaan ollut se, että Natasha olisi rakastanut\nyksinäisyyttä (hän ei tiennyt, rakastiko hän vai ei, hänestä melkein\ntuntui, ettei hän rakastanut), mutta kantaessaan, synnyttäessään ja\nimettäessään lapsiaan ja ottaessaan joka hetki osaa miehensä elämään\nhän ei voinut tyydyttää näitä tarpeita muuten kuin kieltäytymällä muun\nmaailman yhteydestä. Kaikki ne, jotka olivat tunteneet Natashan ennen\nhänen naimisiaan, ihmettelivät hänessä tapahtunutta muutosta jonain\neriskummallisena seikkana. Yksistään vanha kreivitär, joka äidillisen\nvaistonsa avulla käsitti, että kaikki Natashan mielijohteet aiheutuivat\nvain tarpeesta omistaa perhe, omistaa mies, kuten hän Otradnojessa oli\nsanonut enemmän tosissaan kuin leikillään, ihmetteli niiden ihmettelyä,\njotka eivät ymmärtäneet Natashaa, ja sanoi moneen kertaan olleensa aina\nsiinä käsityksessä, että Natashasta tulee mallikelpoinen puoliso ja\näiti.\n\n-- Se vain on tyhmää, että hän menee rakkaudessaan miestään ja lapsiaan\nkohtaan liiallisuuksiin, -- lisäsi vanha kreivitär.\n\nNatasha ei noudattanut sitä kultaista sääntöä, jota viisaat ihmiset,\nvarsinkin ranskalaiset, saarnaavat, ettei neidon miehelään mentyään ole\nheittäydyttävä leväperäiseksi eikä luovuttava lahjoistaan, vaan on\npidettävä ulkomuodostaan suurempaa huolta kuin neitoaikanaan ja\nkiehdottava miestään samalla tavalla, kuin hän kiehtoi häntä ennen\navioliittoa. Natasha sitävastoin luopui heti kaikista ihastuttavista\nominaisuuksistaan, joista varsinkin yhdellä, laululla, oli ollut\ntavaton viehätysvoima. Ja hän hylkäsi tämän juuri siksi, että se oli\nollut voimakas. Natasha ei välittänyt käytöksestään, ei puheensa\nsiroudesta, ei siitä, että olisi esiintynyt miehelleen edullisimmalla\ntavalla, ei ulkoasustaan, eikä siitä, että hän kiusasi miestään\nvaateliaisuudellaan. Hän menetteli kaikessa vastoin näitä sääntöjä.\nHänestä tuntui, että ne ihastuskeinot, joita vaisto ennen oli opettanut\nhäntä käyttämään, olisivat nyt näyttäneet hassuilta hänen miehensä\nsilmissä, jolle hän ensi hetkestä oli antautunut kokonaan s.o. koko\nsieluineen, josta ei jäänyt pienintäkään sopukkaa salaan mieheltä.\nHänestä tuntui, ettei se side, joka yhdisti hänet hänen mieheensä,\npysynyt niiden tunteiden varassa, jotka olivat miehen kammitsoineet\nhäneen, vaan pysyi jonkun muun, selittämättömän, mutta lujan varassa\nniin kuin se side, joka yhdisti hänen oman sielunsa ruumiiseen.\n\nTukan kähertäminen, vannehameisiin pukeutuminen ja romanssien\nlaulaminen oman miehensä kiehtomiseksi olisi tuntunut hänestä yhtä\noudolta kuin itsensä koristeleminen omaa tyydytystään varten. Itsensä\nkoristeleminen muiden miellyttämistä varten olisi ehkä ollut hänestä\nmieleistäkin, mutta siihen ei ollut aikaa. Suurin syy siihen, miksi hän\nei välittänyt laulamisesta, pukeutumisestaan eikä sanojensa\npunnitsemisesta, oli kuitenkin se, ettei hän mitenkään joutanut\nuhraamaan näihin aikaansa.\n\nOn tunnettua, että ihminen on taipuvainen syventymään kokonaan yhteen\nelämäntehtävään, näyttipä se miten vähäpätöiseltä tahansa. Niinikään on\nselvää, ettei ole niin vähäpätöistä tehtävää, joka, kun siihen\nkeskittyy koko huomio, ei kasvaisi loppumattomiin.\n\nSe tehtävä, johon Natasha oli täydellisesti syventynyt, oli perhe, s.o.\nmies, jota oli pidettävä niin, että hän olisi jakamattomasti kuulunut\nvaimolleen ja kodilleen, ja lapset, joita piti kantaa, synnyttää,\nimettää ja kasvattaa.\n\nJa kuta enemmän hän koko sieluineen ja koko olentoineen syventyi\ntehtäväänsä, sen suuremmaksi kasvoi tuo tehtävä hänen huomionsa alla ja\nsen heikommilta ja mitättömämmiltä tuntuivat hänestä hänen voimansa,\nniin että vaikka hän uhrasi ne kaikki yhteen asiaan, ei hän kuitenkaan\nehtinyt suorittaa kaikkea sitä, mikä hänestä tuntui tarpeelliselta.\n\nPuheet ja arvostelut naisen oikeuksista, puolisoiden keskinäisistä\nsuhteista, heidän vapaudestaan ja oikeuksistaan olivat tällöin aivan\nsamallaisia kuin nytkin, vaikkei niitä vielä sanottukaan\n_kysymyksiksi_. Nämä kysymykset eivät askaroittaneet Natashaa\nvähän vähää eikä hän edes ymmärtänyt niistä hituistakaan.\n\nNämä kysymykset olivat olemassa silloin niin kuin nytkin ainoastaan\nniitä varten, joiden mielestä avioliitto s.o. yksistään sen alku eikä\nkoko sen merkitys, joka sisältyy perheeseen, on pelkästään nautintoa,\njota puolisot saavat toisiltaan.\n\nTämmöiset ajatukset ja nykyiset kysymykset, jotka ovat samaa laatua\nkuin kysymykset siitä, miten ateriasta voisi nauttia mahdollisimman\npaljon, eivät olleet olemassa silloin enemmän kuin nytkään niitä\nvarten, joista aterian tarkotuksena on ravinnon saaminen ja puolisoiden\ntarkotuksena perhe.\n\nJos aterian tarkotuksena on ruumiin ravitseminen, niin se, joka syö\nsamalla kertaa kaksi ateriaa, saavuttanee siitä suurenkin nautinnon,\nmutta tarkotusta hän ei saavuta, sillä kahta ateriaa ei vatsa voi\nsulattaa.\n\nJos avioliiton tarkotuksena on perhe, niin se, jonka mieli tekee saada\nmonta vaimoa tai miestä, nauttinee siitä paljonkin, mutta missään\ntapauksessa ei hän saa perhettä. Jos siis aterian tarkotuksena on\nravitseminen ja avioliiton tarkotuksena perhe, niin koko tämä kysymys\non ratkaistavissa vain siten, ettei ole syötävä enempää kuin minkä\nvatsa jaksaa sulattaa eikä omistettava useampaa miestä eikä naista kuin\nmikä on tarpeen perhettä varten eli siis yksi vaimo ja yksi mies.\nNatasha tarvitsi miehen. Mies annettiin hänelle. Ja mies antoi hänelle\nperheen. Muuta, parempaa miestä ei Natasha ollenkaan kaivannut, ja kun\nhän oli uhrannut kaikki sielunvoimansa tuon miehensä ja perheensä\npalvelukseen, ei hän myöskään voinut kuvitella mielessään eikä nähnyt\nmitään etuakaan kuvitella, miten olisi silloin, jos olisi toisin.\n\nKun Natasha ei yleensä pitänyt seurasta, oli hänestä sukulaisten,\nkreivitär Marian, veljen, äidin ja Sonjan seura sitä rakkaampi. Hän\npiti semmoisten ihmisten seurasta, joiden luo hän voi tulla hampsia\nlasten kamarista pitkin askelin, tukka hajallaan ja aamuviitassa ja\nnäyttää iloisin mielin kapalovyötä, jossa vihreän tahran sijasta oli\nkeltainen ja saada kuulla muiden suusta vakuuttava sana, että nyt lapsi\noli koko lailla parantunut.\n\nNatasha oli tullut niin välinpitämättömäksi, että hänen puvuistaan,\ntukan kampauksesta, umpimähkäisestä puheesta ja mustasukkaisuudesta, --\nsillä hän oli mustasukkainen Sonjalle, kotiopettajattarelle ja\njokaiselle kauniille ja rumalle naiselle, -- laskivat joka päivä pilaa\nkaikki hänen läheisensä. Yleisenä mielipiteenä oli, että Pierre oli\nvaimonsa tohvelin alla ja näin todella olikin. Jo heidän avioliittonsa\nensi päivinä esitti Natasha vaatimuksensa. Pierre ihmetteli suuresti\ntätä hänelle aivan uutta vaimonsa kantaa, joka oli semmoinen, että\njokainen Pierren elämän hetki kuuluu vaimolle ja perheelle. Hän\nihmetteli vaimonsa vaatimuksia, mutta kun niiden houkutusvoima oli\nsuuri, alistui hän niihin.\n\nPierren alakynnessä oleminen oli siinä, ettei hän uskaltanut edes\nhymyillen puhutella muita naisia, puhumattakaan liehakoimisesta, ei\nuskaltanut käydä klubeissa päivällisellä _pelkästään_ ajankuluksi,\nei uskaltanut kuluttaa rahaa mielitekoihin eikä lähteä pitkäaikaisille\nmatkoille, lukuunottamatta asiatoimituksia, joina Natasha piti miehensä\ntieteellisiäkin harrastuksia, joista hän ei kuitenkaan ymmärtänyt\nminkään vertaa, mutta joita hän piti hyvin tärkeinä. Kaiken tämän\nsijaan oli Pierrellä kotona täydellinen määräämisoikeus ei ainoastaan\noman itsensä, vaan myöskin koko perheen suhteen. Kotonaan asettui\nNatasha miehensä orjattareksi ja koko talonväki hiipi varpaillaan,\nsilloin kun Pierre työskenteli -- luki tai kirjotti kabinetissaan.\nPierren tarvitsi vain vetää näkyviin joku mielijohde ja se, mitä hänen\nmielensä teki, täyttyi heti. Hänen tarvitsi vain lausua toivomus, ja\nNatasha ehätti heti juoksujalassa panemaan sitä täytäntöön.\n\nKoko taloa johtivat ainoastaan miehen näennäiset käskyt, s.o. Pierren\ntoivomukset, joita Natasha koetti arvailla. Heidän elämäntapansa,\nasuntopaikkansa, tuttavuutensa, Natashan toimet, lasten kasvatus,\nsanalla sanoen kaikki järjestettiin Pierren lausuman tahdon mukaisesti,\nmutta sen lisäksi koetti Natasha arvata sitäkin, mikä mahdollisesti\nolisi voinut käydä ilmi niistä ajatuksista, joita Pierre\njokapäiväisessä puheessa lausui. Ja Natasha arvasi oikein, mikä\nmilloinkin oli Pierren toivomusten ydin, ja kun hän kerran oli sen\narvannut, pysyi hän siinä lujasti kiinni. Jos Pierre joskus sattui\nmuuttamaan lausumansa toivomuksen, taisteli Natasha miestään vastaan\ntämän omilla aseilla.\n\nNiinpä tapahtui kerran tukalana aikana, joka ainaiseksi painui Pierren\nmieleen, että kun Natasha oli synnyttänyt ensimäisen lapsensa, joka oli\nheikko ja jolle sen tähden piti vaihtaa kolme eri imettäjää ja Natasha\nsairastui epätoivon tuskasta, Pierre rupesi kertomaan vaimolleen\nRousseaun mielipiteitä imettäjien luonnottomuudesta. Kun sitte syntyi\nseuraava lapsi ja vanha kreivitär, lääkärit ja itse Pierrekin\nvastustivat sen imettämistä oman äidin maidolla, joka seikka siihen\naikaan oli kuulumaton ihme, piti Natasha kuitenkin oman päänsä ja\nimetti siitä pitäen itse kaikki lapsensa.\n\nUsein tapahtui, että puolisoiden kesken sukeutui riita, mutta\njälestäpäin huomasi Pierre ilokseen ja ihmeekseen sekä vaimonsa teoissa\nettä sanoissa juuri sen samaisen oman ajatuksensa, jota vastaan vaimo\noli väittänyt, ja hän huomasi tuon ajatuksen sukeltaneen esiin\npuhdistuneena kaikesta siitä tarpeettomasta lisästä, joka siihen oli\ntarttunut riidan tuoksinassa.\n\nSeitsenvuotisen avioelämän jälkeen tunsi Pierre tulleensa siihen\nvarmaan käsitykseen, ettei hän ole huono ihminen ja hän tunsi tämän\nsiksi, että hän näki itsensä kuvastuneena puolisossaan. Itsessään hän\ntunsi hyvän ja huonon olevan toisiinsa sekaantuneena, mutta se, mikä\nhänestä kuvastui hänen vaimossaan, oli todellisesti hyvää ja kaikki se,\nmikä ei ollut täysihyvää, oli karissut pois. Tämä kuvastuminen ei ollut\nsyntynyt johdonmukaisen ajattelun avulla, vaan erään toisen,\nsalaperäisen, välittömän kuvastuksen kautta.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPierre oli vieraillut Rostovilaisilla jo kaksi kuukautta, kun hän\neräänä päivänä oli saanut kirjeen ruhtinas Fedorilta, joka kutsui häntä\nPietariin keskustelemaan eräistä tärkeistä kysymyksistä. Nämä\nkysymykset koskivat erästä yhdistystä, jonka pääperustajia Pierre oli\nollut.\n\nKun Natasha, joka luki kaikki miehensä kirjeet, oli lukenut tämän\nkirjeen, kehotti hän ensimäisenä miestään matkustamaan Pietariin, niin\nraskaalta kuin hänestä tuntuikin miehensä poissaolo. Kaikkia Pierren\naatteellisia harrastuksia piti Natasha äärettömän tärkeinä ja sen\nvuoksi hän oli alituisessa pelossa, ettei vain mitenkään olisi ollut\nesteeksi tälle miehensä toiminnalle. Pierren aran kysyvään katseeseen\nkirjeen lukemisen jälkeen vastasi Natasha pyynnöllä, että hän läksisi\nmatkalle, mutta ilmottaisi hänelle ajan, jolloin hän palaisi takaisin.\nJa Natasha lupasi hänet matkalle neljäksi viikoksi.\n\nSiitä saakka, kun tämä määräaika kaksi viikkoa sitte oli kulunut\numpeen, oli Natasha ollut ainaisen pelon, surun ja äreyden vallassa.\n\nDenisof, virkaeron saanut kenraali, joka oli tyytymätön asioiden\nyleiseen kulkuun ja joka oli kaksi viikkoa sitte saapunut Lisijagoriin,\nkatseli Natashaa ihmeissään ja suruisin mielin, niin kuin katsellaan\nentisen rakkaan henkilön huonoa muotokuvaa. Alakuloinen, ikävöivä\nkatse, hajamieliset vastaukset ja puheleminen lapsista, siinä kaikki,\nmikä oli jäänyt jälelle entisestä tenhottaresta.\n\nNatasha oli koko tämän ajan surumielinen ja äreä varsinkin silloin, kun\nhänen äitinsä, veljensä, Sonja tai kreivitär Maria häntä lohduttaakseen\nkoettivat puolustaa Pierren viipymistä ja keksiä siihen syitä.\n\n-- Tyhmyyttä ja joutavuutta, -- vastasi tavallisesti Natasha, -- ovat\nkaikki hänen puuhansa, joista ei ole minkäänlaista hyötyä, ja kaikki\nroskayhdistykset, -- sanoi hän niistä samoista asioista, joiden hän\nuskoi olevan erinomaisen tärkeitä.\n\nJa hän meni lasten kamariin imettämään ainoata poikalastaan Petjaa. Ei\nkukaan muu osannut kertoa hänelle niin paljon lohduttavaa ja\nymmärrettävää kuin tämä kolmikuukautinen pieni olento levätessään äidin\nrinnoilla, jolloin hän tunsi sen suun liikettä ja pikku nenän\ntuhisemista. Tämä olento tuntui puhuvan: \"sinä olet vihainen,\nmustasukkainen ja tahtoisit kostaa hänelle, sinä pelkäät, mutta\ntässähän minä olenkin, minä olenkin hän\"... Eikä Natasha voinut vastata\nmitään, sillä se oli enemmän kuin totta.\n\nNäinä levottomina viikkoina kävi Natasha niin usein tyynnyttelemässä ja\nimettämässä lasta, että tämä sai liian paljon ravintoa ja sairastui\nsiitä. Natasha kauhistui, mutta toisekseen oli se hänelle hyvään\ntarpeeseen, sillä lasta hoitaessaan ei levottomuus miehen tähden\nrasittanut häntä niin pahasti kuin muuten.\n\nNatasha oli parhaillaan imettämässä, kun portilta kuului Pierren tulon\nääniä. Lapsenhoitaja tuli riemuitsevin kasvoin nopeasti, mutta hiljaa\nhuoneeseen.\n\n-- Joko tuli? -- kysyi Natasha supattamalla ja uskaltamatta liikahtaa,\njottei olisi herättänyt nukahtanutta lasta.\n\n-- Tuli, rouva kulta, -- supatti lapsenhoitaja.\n\nVeri syöksähti Natashan kasvoille, hänen jalkansa liikahtivat\nitsestään, mutta hän ei päässyt nousemaan eikä lähtemään, kun lapsi\nsamassa raotti silmiään. \"Oletko siinä?\" tuntui lapsi sanovan ja\nmaiskautti veltosti suutaan. Natasha irrotti lapsen hellävaroin\nrinnasta, hyssytteli hieman, antoi lapsen hoitajalle ja läksi sitte\nnopein askelin ovea kohti. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ikään kuin\ntuntien omantunnon soimausta siitä, että hän iloissaan oli jättänyt\nlapsen liian aikaiseen sylistään. Hän katsahti taakseen. Lapsenhoitaja\noli juuri nostamassa lasta kyynärpäät koholla uutimien taa sänkyyn.\n\n-- Menkää vain, menkää vain, rouva kulta, olkaa ihan huoleti, --\nsupatti lapsenhoitaja tuttavallisesti hymyillen, kuten rouvan ja\nlapsenhoitajan kesken oli tullut tavaksi.\n\nNatasha riensi kepein askelin eteiseen.\n\nDenisof, joka piippu hampaissa oli tullut kabinetista salonkiin, näki\nnyt vasta ensi kerran oikean Natashan, jonka kasvoilla leimusi\nleimuamalla kirkas, läikkyvä, iloinen valo.\n\n-- Jo tuli! -- huudahti Natasha juostessaan Denisoville, joka hänkin\ntunsi olevansa iloissaan Pierren tulosta, vaikkei hän Pierrestä pitänyt\njuuri ollenkaan.\n\nEteiseen tultuaan huomasi Natasha kookkaan henkilön riisuvan turkin\nvyötä. \"Hän, hän! Totisesti hän on tuossa!\" ajatteli Natasha, lennähti\nvasten Pierreä, kietoi kätensä Pierren kaulaan, painoi hänen päätään\nrintaansa vasten, ja työnnettyään sen sitte etemmä, katsahti Pierren\nhuuraisiin, punottaviin, onnellisiin kasvoihin. \"Hän se on, onnellinen,\ntyytyväinen\"...\n\nMutta samassa johtui hänen mieleensä odotuksen ikävä kahden viimeisen\nviikon varrelta, sädehtivä riemu sammui hänen kasvoiltaan, hän\nsynkistyi ja yht'äkkiä alkoi Pierrelle tulvia tulvanaan moitteita ja\nsisukkaita sanoja. -- Hätäkös sinun on ollut, olet saanut kylläksesi\npitää iloja... Vaan entäs minä? Olisit edes lapsia säälinyt. Pitäisi\nimettää, mutta maito pilautui... Petja oli kuolemaisillaan. Mutta sinun\non hauska. Niin, sinun on hauska...\n\nPierre tiesi, ettei hän ollut syyssä, sillä hänen oli ollut sula\nmahdottomuus päästä aikaisemmin, hän tiesi, että vaimon mielenpurkaus\noli sopimaton ja että se asettuu parin minuutin kuluttua, mutta hän\ntiesi myöskin, että hänellä itsellään oli hyvä ja iloinen mieli ja se\noli tärkeintä. Hänen mielensä olisi tehnyt naurahtaa, mutta hän ei\nuskaltanut edes ajatellakaan sitä. Hän veti kasvonsa surkean ja\npelästyneen näköisiksi ja kallistui kumaraan.\n\n-- En mitenkään voinut, jumaliste. Miten Petja jaksaa?\n\n-- Paljoa paremmin, mennään. Eikö sinua tosiaankaan hävetä. Jos olisit\nnähnyt, minkälainen olen ilman sinua, miten tuskailin...\n\n-- Oletko terve?\n\n-- Mennään, mennään, -- hoppusi Natasha laskematta Pierreä käsistään.\nHe menivät huoneisiinsa.\n\nKun Nikolai tuli vaimoineen etsimään Pierreä, oli tämä lasten kamarissa\nja piteli leveällä oikealla kämmenellään Petjaa ja nauratteli häntä.\nHänen leveille kasvoilleen oli pysähtänyt tyytyväisyyden iloinen hymy.\nMyrsky oli aikoja sitten tauonnut ja Natashan kasvoilla helotti\nkirkkaasti säteilevä aurinko, kun hän hellästi katsoi mieheensä ja\nlapseen.\n\n-- Ja te saitte kaikki hyvästi selvitetyksi ruhtinas Fedorin kanssa? --\nkysyi Natasha.\n\n-- Mainiosti.\n\n-- Katsohan, ja pitää pystyssä (päätä, tarkotti Natasha). Mutta kylläpä\nsäikytti minut... Näitkö ruhtinatarta? Onko hän todella rakastunut\nsiihen...\n\n-- Sanoppas muuta...\n\nTällöin tuli huoneeseen Nikolai ja kreivitär Maria. Pierre kumartui\nlapsi sylissä suutelemaan heitä ja vastasi uteluihin. Mutta vaikka\nPierrellä näytti olevan paljonkin kerrottavaa, veti myssypäinen lapsi,\njonka niskat huojahtelivat myötäänsä, koko hänen huomionsa puoleensa.\n\n-- Kuinka suloinen! -- sanoi ruhtinatar Maria katsoessaan lapseen ja\nhyväillessään sitä. -- Nicolas, -- sanoi hän miehelleen, -- kuinka sinä\net käsitä näiden suloisimmista suloisimpien hyvyyttä.\n\n-- En voi käsittää -- vastasi Nikolai kylmästi katsoen lapseen. --\nLihakimpale. Lähdetään, Pierre.\n\n-- Hän on kuitenkin hyvin hellä isä, -- sanoi kreivitär Maria miestään\npuolustaen, -- mutta vasta kun ne ovat vuoden tai parin vanhoja...\n\n-- Pierre on erinomainen lapsenhoitaja, -- sanoi Natasha, -- hän kehuu,\nettä hänen kätensäkin on kuin tehty lapsen peräpuolta varten.\nKatsokaahan.\n\n-- Ei ollenkaan sitä varten, -- vastasi Pierre ja antoi pojan\nlapsenhoitajalle.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nLisijagorissa, samoin kuin missä muussa oikeassa perheessä tahansa,\nasui yhdessä useita kokonaan toisistaan eroavia ryhmiä, jotka sulivat\nyhdeksi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, joskin kukin niistä säilytti\noman erikoisen luonteensa. Tapahtuipa talossa mitä tahansa, vaikutti se\nkuhunkin ryhmään yhtä iloisesti tai surullisesti, mutta samalla oli\nkullakin ryhmällä aivan omat, muista riippumattomat syynsä iloon tai\nsuruun jonkun tapauksen johdosta.\n\nPierren tulo oli yksi näitä iloisia, tärkeitä tapauksia ja se vaikutti\nkaikkiin samalla tavalla.\n\nPalvelijat, nuo isäntäväen parhaimmat tuomarit, sillä he eivät\narvostele heitä puheiden eivätkä tunteiden ilmauksien, vaan tekojen ja\nelämäntapojen mukaan, iloitsivat Pierren tulosta siksi, että he\ntietäsivät, ettei kreivi tästä puoleen rupea enää käymään joka päivä\ntyömailla ja että hän muuttuu iloisemmaksi ja suopeammaksi, ja vielä\nsiksi, että kaikki saavat runsaita lahjoja juhlapäiväksi.\n\nLapset ja kotiopettajattaret iloitsivat Besuhovin tulosta siksi, ettei\nkukaan muu osannut pitää semmoista iloa kuin hän. Hän yksinään osasi\nsoittaa sitä hyppyä (ainoa kappale, jonka hän osasi soittaa), jonka\nmukaan voi tanssia, kuten hän sanoi, kaikki mahdolliset tanssit, ja\naivan varmaan oli hän tuonut kaikille lahjoja.\n\nNikolenka, joka nyt oli 15-vuotinen, laiha, ruskeakutrinen,\nsyväsilmäinen, sairaloinen ja lahjakas poika, ilostui siksi, että setä\nPierre, joksi hän häntä sanoi, oli hänen ihastuksensa ja kiihkeän\nkunnioituksensa esine. Kukaan ei ollut herättänyt Nikolenkassa\nerityistä rakkautta Pierreä kohtaan, jota hän muuten oli harvoin\nnähnytkin. Kreivitär Maria, joka valvoi Nikolenkan kasvatusta, oli\nkoettanut kaikin voiminsa saada häntä pitämään miehestään yhtä paljon\nkuin hän itsekin piti hänestä ja Nikolenka kyllä pitikin enostaan,\nmutta halveksuvaan vivahtavan välinpitämättömästi. Pierreä hän\nsitävastoin jumaloi. Nikolenka ei tahtonut tulla husariksi eikä Yrjön\nritariksi, kuten hänen enonsa, vaan hän halusi tulla tietorikkaaksi,\nymmärtäväiseksi ja hyväksi, kuten Pierre. Pierren saapuvilla ollessa\noli Nikolenkan kasvoilla aina iloinen välke, ja kun Pierre kääntyi\nhäntä puhuttelemaan, punastui hän ihastuksesta ja hänen sydämensä\nrupesi rajusti lyömään. Jokainen sana, jonka Pierre lausui, syöpyi\nhänen mieleensä ja jälestäpäin muisteli hän yhdessä Dessallesin kanssa\nja itsekseenkin Pierren sanoja ja koetteli selittää niiden merkitystä.\nPierren entisyys, hänen kärsimyksensä vuonna 1812 (joista Nikolenka\nkuulemiensa mukaan oli luonut itselleen hämärän, runollisen kuvan),\nhänen seikkailunsa Moskovassa, Platon Karatajef (josta Nikolenka oli\nkuullut itseltään Pierreitä), hänen rakkautensa Natashaan (johon\nmyöskin Nikolenka oli erityisesti kiintynyt) ja varsinkin hänen\nystävyytensä isään, jota Nikolenka ei muistanut, nostivat Pierren hänen\nsilmissään jumalalliseksi sankariksi.\n\nKatkonaisista puheista Nikolenkan isästä ja Natashasta, siitä\nmielenliikutuksesta, jolla Pierre puhui vainajasta ja siitä arasta,\nhellästä, hartaudesta, jolla Natasha muisteli vainajaa, aavisti poika,\njonka sydämessä rakkauden idut olivat alkaneet versoa, että hänen\nisänsä oli rakastanut Natashaa ja testamentannut hänet kuolinhetkellään\nystävälleen. Isä taas, jota Nikolenka ei muistanut, kajasti hänelle\njumaluutena, jota mielikuvitus ei pystynyt hahmoittamaan ja jota\najatellessa sydäntä kouristi tuskan ja riemun väkevä tunne.\n\nVieraat iloitsivat Pierren tulosta siksi, että hän oli mies, joka osasi\nvirittää eloa ja yhteishenkeä mihin seuraan tahansa.\n\nAikuinen kotiväki, vaimosta puhumattakaan, oli iloissaan siitä, että\noli palannut takasin ystävä, jonka turvin oli kepeää ja rauhallista\nelää.\n\nVanhat naiset olivat iloissaan lahjoista, joita hän antaisi ja\nvarsinkin siitä, että Natasha virkistyy uudeksi ihmiseksi.\n\nPierre käsitti kaikkien näiden ryhmien erilaiset tunteet ja hän\njouduttautui antamaan kullekin odotetut tuomiset.\n\nPierre, joka oli mitä hajamielisin ja huolimattomin ihminen, oli tällä\nkertaa ostanut kaikki, mitä Natasha oli muistilistaan merkinnyt.\nAvioliittonsa alkuaikoina oli Pierre oudoksunut vaimonsa vaatimusta\nostaa mitään unohtamatta kaikki, mitä hän oli ottanut ostettavakseen,\nja sitte oli häntä suuresti ihmetyttänyt se seikka, että Natasha oli\naina kovasti katkeroitunut, kun hän ensi alussa oli unohtanut kaikki.\nSittemmin hän tottui paljoa huolellisemmaksi. Kun hän tiesi, ettei\nNatasha tahtonut mitään itselleen, vaan pyysi ostamaan muille\nainoastaan siksi, että Pierre oli tarjoutunut ostamaan, tuottivat nämä\nostokset hänelle nyt suurta lapsellista iloa ja hän oli muistanut ostaa\nkaikille lahjansa. Natasha kyllä moitiskeli häntä nytkin, mutta se\njohtui vain siitä, että Pierre oli ostanut liikaa ja maksanut liiaksi\nsuuria hintoja. Sillä kaikkien muiden puutteittensa, kuten useimmat\najattelivat (siivottomuuden ja huolimattomuuden) tai ominaisuuksiensa\nlisäksi, kuten Pierre ajatteli, oli Natasha saita.\n\nSiitä saakka, kun Pierren talous ja perhe olivat kasvaneet suuria\nmenoja vaativiksi, oli Pierre ihmeekseen huomannut, että hän kulutti\nkahta vähemmän kuin ennen ja että hänen raha-asiansa, joita hänen\nensimäisen vaimonsa velat olivat pahasti rasittaneet, alkoivat\nkorjautua.\n\nElämä oli käynyt huokeammaksi siitä syystä, että se nyt kulki määrättyä\nuraansa, sillä sitä kallista ylellisyyttä, joka oli syntynyt\nalituisesti vaihtelevan elämäntavan kautta, ei nyt enää ollut olemassa\neikä Pierre sitä kaivannutkaan. Hän tunsi, että hänen elämänsä oli nyt\nlopullisesti muodostunut semmoiseksi, jommoisena se tulee pysymään\nhänen kuolemaansa saakka ja ettei hän enää voinut muuttaa sen kulkua\neikä muotoja.\n\nPierre purki iloisin, hymyilevin kasvoin ostoksiaan.\n\n-- Katsoppas tätä! -- sanoi hän levitellen erästä vaatepalaa yhtä\ntaitavasti kuin puotimies.\n\nNatasha istui vanhin tyttö sylissä vastapäätä miestään ja katsoi\nsäteilevin silmin vuoroin mieheensä, vuoroin siihen, mitä tämä aukoi.\n\n-- Onko tämä Bjelovalle? Mainiota. (Hän tunnusteli kankaan laatua).\nVarmaankin ruplan hintaista?\n\nPierre sanoi hinnan.\n\n-- Liian kallista, -- huomautti Natasha. -- Mutta jo ne lapset\nilostuvat ja maman. Turhanpäiten sinä ostit minulle tämän, -- lisäsi\nhän voimatta pidättää tyytyväisyyden hymyä ihastellessaan kullalla ja\nhelmillä kirjailtua pääkampaa, jommoiset alkoivat vasta tulla muotiin.\n\n-- Adèle sai minut houkutelluksi: ostakaa, ostakaa, hoki, -- vastasi\nPierre.\n\n-- Milloinkas minä tätä pidän? -- Natasha pisti kamman palmikkoonsa. --\nKunhan pikku Mari kasvaa suureksi, ehkä ne sittenkin ovat muodissa.\nLähdetään nyt.\n\nKoottuaan lahjat he menivät ensin lasten kamariin ja sitte vanhan\nkreivittären luo.\n\nKreivitär istui tapansa mukaan Bjelovan kanssa grande pacienceä\npelaamassa, kun Pierre ja Natasha kääröt kainalossa astuivat\nhuoneeseen.\n\nKreivitär oli jo seitsemännellä kymmenellä. Hän oli kokonaan\nharmaantunut ja piti päässään myssyä, jonka reunapoimuihin hänen\nkasvonsa olivat kokonaan uponneet. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset,\nylähuuli oli painunut sisäänpäin ja silmät himmenneet.\n\nMiehensä ja poikansa kuoleman jälkeen, jotka olivat tapahtuneet niin\nlähekkäin, tunsi hän jääneensä aivan kuin vahingossa tähän maailmaan,\njossa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hän söi, joi, nukkui, voi\nhyvin, mutta ei enää elänyt. Hän ei enää saanut elämästä mitään\nvaikutelmia eikä hän kaivannut enää mitään muuta kuin lepoa ja tämän\nlevon voi tuoda ainoastaan kuolema. Mutta niin kauan kun kuolemaa ei\nkuulunut, täytyi hänen elää s.o. käyttää elämänvoimiaan. Hänessä\nhuomasi mitä selvimmin sen, minkä huomaa hyvin pienissä lapsissa ja\nhyvin vanhoissa ihmisissä. Hänen elämässään ei ollut havaittavissa\nminkäänlaista ulkonaista tarkotusta, vaan ainoastaan tarve tyydyttää\nerilaisia taipumuksia. Hän tarvitsi jonkun verran syödä, nukkua,\najatella, puhella, itkeä, työskennellä, riidellä j.n.e. pelkästään\nsiksi, että hänellä oli vatsa, aivot, lihakset, hermot ja maksa. Ja\nkaiken tämän hän teki minkään ulkonaisen seikan pakottamatta. Hän\npuheli vain siksi, että hänen piti ruumiillisesti käyttää kieltään ja\nkeuhkojaan. Hän itki kuin lapsi siksi, että hänen piti niistää nenäänsä\nj.n.e.\n\nJos hän illalla oli syönyt jotain rasvaista, tuli hänelle aamulla tarve\nsaada riidellä ja silloin hän tavallisesti valitsi lähimmäksi aiheeksi\nBjelovan kuurouden. Tällöin rupesi hän hiljaa puhumaan Bjelovalle\njotain huoneen toisesta päästä.\n\n-- Tänään taitaa olla lämpimämpi, rakkaani, -- sanoi hän supattamalla.\n\nJa kun Bjelova vastasi: \"lähdetään vain\", murahti kreivitär vihaisesti:\n\"siunatkoon, miten kuuro ja tyhmä!\"\n\nYhtenä aiheena oli nuuska, joka hänestä tuntui milloin kuivalta,\nmilloin kostealta, milloin taas huonosti hienonnetulta. Nämä ärsyttävät\naiheet saivat hänen kasvonsa kellastumaan sapenkarvaisiksi ja hänen\npalvelijattarensa arvasivat varmoista merkeistä aina, milloin Bjelova\ntaas tulee kuuroksi, nuuska kosteaksi ja kasvot sapenkarvaisiksi.\nSamoin kuin hänen piti viljellä sappeaan, piti hänen viljellä muitakin\nkykyjään. Kun hänen piti ajatella, tapahtui se paciencen kautta. Kun\npiti itkeä, oli sen aiheena kreivivainaja. Kun piti olla huolissaan,\ntapahtui se Nikolain ja tämän terveyden tähden. Kun piti purkaa\nilkeyttä, oli sen esineenä kreivitär Maria. Kun piti harjottaa\näänielimiä, joka tapahtui tavallisesti illalla seitsemättä käydessä\nruokalevon jälkeen pimeässä huoneessa, silloin olivat aina esillä samat\niänikuiset jutut, joiden kuuntelijoina olivat aina samat henkilöt.\n\nNämä vanhan kreivittären omituisuudet ymmärsi kotiväki varsin hyvin,\nvaikkei kukaan puhunut niistä milloinkaan, ja kaikki koettivat kaikilla\nmahdollisilla keinoilla tyydyttää hänen tarpeitaan. Vain toisinaan voi\nhuomata Nikolain, Pierren, Natashan ja kreivitär Marian keskinäisistä\nhymyn- ja surunsekaisista katseista, että he siten ilmaisivat\nkäsityksensä vanhasta kreivittärestä.\n\nNämä katseet puhuivat muutakin. Ne puhuivat, että hän oli jo\nelämäntehtävänsä tehnyt, ettei hän kokonaan ole sitä, miltä hän nyt\nnäytti, että me kaikki kerran tulemme samanlaisiksi ja että oli\nkaunista palvella vanhusta ja hillitä itseään hänen tähtensä, joka\nkerran oli ollut rakas ja yhtä elämänintoinen kuin hekin, mutta nyt\nsurkastunut ja surkuteltava. \"Memonto mori\" puhuivat heidän katseensa.\n\nAinoastaan kokonaan kehnot ja tyhmät ihmiset sekä pienet lapset\nkotiväestä eivät käsittäneet tätä, vaan vieroivat kreivitärtä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKun Pierre vaimoineen tuli vierashuoneeseen, oli vanhalle\nkreivittärelle juuri tullut tarve ryhtyä ajatustyöhön eli panemaan\ngrande pacienceä ja sen vuoksi näkyi, että vaikka hän ennen aina oli\nlausunut joka kerran Pierren matkalta tultua samat sanat: \"vihdoinkin,\njo tässä saikin odottaa, Jumalan kiitos\", ja lahjoja annettaessa\nniinikään entiseen tapaansa: \"mitäs lahjan kalleudesta, kiitos, että\nvanhaakin muistit\", ei hän ollut mielissään Pierren tulosta tänä\nhetkenä, sillä se häiritsi parhaillaan meneillään olevaa peliä. Vasta\nkun hän oli saanut sen loppuun, rupesi hän katsomaan lahjoja. Pierre\noli tuonut hänelle erittäin sirotekoisen korttikotelon, kannellisen,\nheleänsinisen sevresiläisen kupin, joka oli kaunistettu paimenten\nkuvilla, ja kultaisen nuuskarasian, jossa oli kreivin muotokuva ja joka\noli Pietarissa valmistettu Pierren tilauksesta. (Kreivitär oli kauan\nsemmoista halunnut.) Kun häntä nyt ei haluttanut itkeä, katseli hän\nmuotokuvaa välinpitämättömästi ja oli eniten mielissään kotelosta.\n\n-- Kiitoksia, ystäväni, olet valmistanut minulle ilon, -- sanoi\nkreivitär totuttuun tapaansa. -- Parasta oli kuitenkin, että itsesi\ntoit. Muuten ei tässä olisi tullut mitään. Saisit pitää komentoa\nvaimollesi. Hän on ihan kuin mieltä vailla ilman sinua. Ei näe eikä\nymmärrä mitään, -- puheli hän tapansa mukaan. -- Katsohan, Anna\nTimofejevna, -- lisäsi hän, -- minkälaisen kotelon se poika meille toi.\n\nBjelova kiitteli lahjoja ja oli ihastuksissaan kankaasta.\n\nVaikka Pierren, Natashan, Nikolain, kreivitär Marian ja Denisovin olisi\npitänyt puhella minkä mistäkin semmoisesta, josta tavallisesti ei\npuhuttu vanhan kreivittären kuullen siitä syystä, että olisi pitänyt\nmyötäänsä vastata hänen omituisiin kysymyksiinsä ja toistaa vähäväliä\nsamoja asioita, joita hän ei jaksanut muistaa, istuivat he kuitenkin\nkaikki yhdessä teepöydän ääressä ja Pierre vastaili kreivittären\nkysymyksiin, jotka eivät huvittaneet enemmän häntä kuin muitakaan, että\nruhtinas Vasili oli vanhentunut, että kreivitär Maria Aleksejevna oli\nkäskenyt tervehtimään j.n.e.\n\nTämmöistä kuivaa keskustelua, jota ilman ei kuitenkaan tultu aikaan,\nkesti koko teenjuonnin ajan. Pyöreän teepöydän ympärillä teekeittiön\nääressä, jonka takana istui Sonja, olivat koolla kaikki perheen\naikuiset jäsenet. Lapset ja näiden opettajat olivat jo juoneet teensä\nja heidän ääniään kuului viereisestä divanihuoneesta. Teetä juodessa\nistuivat kaikki tavallisilla paikoillaan. Nikolai istui uunin vieressä\npienen pöydän ääressä, johon hänelle tuotiin teensä. Vinttikoira Milka,\nensimäisen Milkan pentu, jonka kuono oli vanhuuttaan kokonaan\nharmaantunut ja jonka suuret, mustat silmät näyttivät sen johdosta\nentisestään pullistuneen, virui nojatuolissa hänen vieressään. Denisof,\njonka käherä tukka, viikset ja korvallisparta olivat käyneet\nharmaanvoiviksi, istui kenraalin nuttu rinnan kohdalta avattuna\nkreivitär Marian rinnalla. Pierre istui vaimonsa ja vanhan kreivittären\nvälissä. Hän kerroskeli asioita, joiden hän tiesi huvittavan vanhaa\nkreivitärtä ja jotka tämä ymmärsi. Hän puhui seuraelämän ulkopuitteista\nja niistä vanhan kreivittären ikätovereista, jotka aikoinaan olivat\nmuodostaneet hänen seurapiirinsä, mutta jotka olivat suurimmaksi osaksi\nhajallaan ympäri maailmaa, viettivät, kuten vanha kreivitärkin,\nelämänsä ehtoopuolen viimeisiä hetkiä ja poimivat viimeisiä tähkäpäitä\nelämänsä kylvöstä. Mutta juuri nämä ikätoverit tuntuivat vanhasta\nkreivittärestä ainoalta oikealta maailmalta. Pierren hilpeydestä\nhuomasi Natasha, että hänen matkansa oli ollut hauska ja että hänen\nmielensä teki kertoa paljonkin, mutta hän ei uskaltanut vanhan\nkreivittären kuullen. Denisof, joka ei ollut perheen jäsen eikä sen\nvuoksi käsittänyt Pierren varovaisuutta, halusi koko ajan saada tietää,\nmitä Pietariin kuului ja hän kehotti tuon tuostakin Pierreä kertomaan\nmilloin siitä, miten äsken oli käynyt Semjonovin rykmentille, milloin\nAraktshejevista ja milloin bibliaseurasta. Muutaman kerran Pierre\nryhtyikin kertomaan näistä, mutta Nikolai ja Natasha pyörsivät hänet\njoka kerran ruhtinas Ivanin ja kreivitär Maria Antonovnan\nterveydentilaan.\n\n-- No, yhäkö se järjettömyys siellä jatkuu? -- kysäsi Denisof.\n\n-- Vai yhäkö jatkuu! -- huudahti Pierre. -- Voimakkaampana kuin koskaan\nennen. Bibliaseura muodostaa nyt koko hallituksen!\n\n-- Mitä se on, _mon cher ami_? -- kysyi vanha kreivitär, joka oli\njuonut teensä ja näytti haluavan löytää aiheen saadakseen torailla\naterian jälkeen. -- Kuinka sinä sanoitkaan -- hallitus. Sitä en\nymmärrä.\n\n-- Maman, -- ehätti selittämään Nikolai, joka osasi kääntää asian\näitinsä kielelle, -- ruhtinas A.N. Golitsin on nähkääs perustanut\nseuran ja hänellä kuuluu olevan suuri valta.\n\n-- Araktshejef ja Golitsin, -- sanoi Pierre varomattomasti, -- ovat nyt\nkoko hallitus. Ja minkälainen hallitus! Kaikkialla näkevät salaliittoja\nja kaikkea pelkäävät.\n\n-- Mitäs pahaa sitte ruhtinas Aleksander Nikolajevitsh on tehnyt? Hän\non erittäin kunnioitettava mies. Tapasin hänet silloin Maria\nAntonovnalla, -- sanoi kreivitär pahastuneena ja pahastuneena vielä\nenemmän siitä, ettei kukaan virkkanut mitään hän jatkoi: -- nykyisin on\nruvettu morkkaamaan kaikkia. Mitä pahaa on evankelisessa yhdistyksessä?\n-- Ja hän nousi ylös (kaikki muutkin nousivat) ja köpitti kasvot\ntuikeina divanihuoneeseen pöytänsä ääreen.\n\nRaskaan äänettömyyden katkasi viereisestä huoneesta kaikuva lasten\nnauru ja hälinä. Lapsilla tuntui olleen joku erityinen ilon aihe.\n\n-- Valmis, valmis! -- kaikui ylinnä muita pikku Natashan riemukas\nkiljunta.\n\nPierre vaihtoi silmäyksiä kreivitär Marian ja Nikolain kanssa (Natasha\noli aina hänen silmissään) ja hänen suunsa vetäytyi onnelliseen hymyyn.\n\n-- Se vasta on ihanaa musiikkia! -- sanoi hän.\n\n-- Anna Makarovna on saanut sukan valmiiksi, -- virkkoi kreivitär\nMaria.\n\n-- Lähdenpä totisesti katsomaan, -- sanoi Pierre pystyyn kavahtaen. --\nTiedätkö, -- sanoi hän pysähtyen ovella, -- miksi erityisesti rakastan\ntuota musiikkia? Siksi, että lapset antavat minulle ensiksi tiedon\nsiitä, että kaikki on hyvin. Kuta lähemmä kotia tänään pääsin, sen\npahemmin pelotti. Vaan kun astuin eteiseen ja kuulin Andrjushan\nparkuvan, silloin arvasin, ettei ole hätää mitään...\n\n-- On se tunne minullekin tuttu, -- vakuutti Nikolai. -- Mutta minä en\nvoi tulla, sillä sukat on aijottu minulle yllätykseksi.\n\nPierre meni lasten luo, jolloin näiden nauru ja huudot yltyivät entistä\nkovemmiksi.\n\n-- No, Anna Makarovna, -- kuului Pierren ääni, -- tähän näin keskeen ja\nsitte komennon mukaan: yks, kaks, kolme! Sinä, käy tähän, sinä syliin.\nNo nyt: yks, kaks... -- komensi Pierre. Syntyi äänettömyys. -- Kolme!\n\nSamassa räjähtivät lapset riemukkaaseen huutoon... \"Kaksi, kaksi!\"\nhuusivat he.\n\nTällä tarkottivat he kahta sukkaa, jotka Anna Makarovna jollain\nomituisella tavalla oli kutonut puikoilla yht'aikaa toistensa sisään ja\njotka hän aina veti lasten läsnäollessa toistensa sisästä, kun ne\nolivat valmistuneet.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKohta tämän jälkeen tulivat lapset sanomaan hyvää yötä. Lapset\nsuutelivat kaikkia, opettajat ja opettajattaret kumarsivat ja\npoistuivat. Jälelle oli jäänyt vain Dessalles oppilaineen. Hän pyysi\nsupattamalla oppilastaan lähtemään alakertaan.\n\n-- _Non, m-r Dessalles, je demanderai à ma tante de rester_,[131]\n-- vastasi niinikään supattamalla Nikolenka Bolkonski.\n\n-- _Ma tante_, saanko minä jäädä, -- pyysi Nikolenka mennen\ntätinsä luo.\n\nHänen kasvoillaan oli rukoileva, jännittynyt, riemuitseva ilme.\nKreivitär Maria katsahti häneen ja kääntyi sitte mieheensä.\n\n-- Kun te olette täällä, ei hän voi teistä irtautua, -- sanoi hän\nmiehelleen...\n\n-- _Je vous le raménerai tout-à-l'heure, m-r Dessalles;\nbonsoir_,[132] -- sanoi Pierre antaen kättä sveitsiläiselle ja\nkääntyi sitte hymyssäsuin Nikolenkaan. -- Me emme ole koskaan tavanneet\ntoisiamme. Katsohan, Maria, miten hän alkaa tulla isänsä näköiseksi, --\nlisäsi hän vaimolleen.\n\n-- Isänkö? -- kysyi poika lennähtäen tulipunaiseksi ja katsoen Pierreen\nalhaalta ylöspäin ihastuksesta välkkyvin silmin.\n\nPierre nyökäytti hänelle päätään ja rupesi jatkamaan lasten tähden\nkeskeytynyttä kertomustaan. Kreivitär Maria ompeli käsivaroin\nkanavalle. Natasha katsoi hellittämättä mieheensä. Nikolai ja Denisof\nnousivat aikaväliin istuimeltaan hakemaan piippujaan ja teetä Sonjalta,\njoka allapäin istui teekeittiön takana, ja tekivät Pierrelle kysymyksen\ntoisensa jälkeen. Kiharapäinen, sairaloinen poika istui välkkyvin\nsilmin huomaamattomana nurkassa ja kääntäessään matalan kauluksen alta\npistävää hoikkakaulaista, kiharaa päätään sinne päin, missä Pierre\nistui, hän vavahteli tuontuostakin ja supisi jotain itsekseen\nnähtävästi jonkun uuden, voimakkaan tunteen vaikutuksesta.\n\nKeskustelu pyöri niiden korkeimmasta hallitusvallasta kiertelevien\njuttujen ympärillä, jotka useimpien ihmisten mielestä ovat tavallisesti\nsisäpolitiikan tärkeimpiä kysymyksiä. Denisof, joka oli tyytymätön\nhallitukseen omien vastoinkäymistensä tähden virka-urallaan, oli hyvin\nmielissään tyhmyyksistä, joita hänen mielestään nyt tehtiin Pietarissa,\nja hän tokasi silloin tällöin räikein sanoin huomautuksiaan Pierren\nkertomuksen lomiin.\n\n-- Ennen täytyi olla saksalainen, mutta nyt on tanssittava Tatarinovan\nja m-me Krüdenerin pillin mukaan, luettava ... Eckartshausenia ja\nviljeltävä sanan rieskaa. Ah, jospa vielä pääsisi valloilleen rakas\nBonapartemme! Kyllä se poika juurittaisi mokoman roskan. Eikö\ntosiaankin ole viheliäistä antaa Semjonovin rykmentti sotamies\nSchwartzille? -- huusi hän.\n\nNikolai piti myöskin varsin arvokkaana ja tärkeänä asiana arvostella\nhallitusta, mutta hän ei tehnyt sitä Denisovin tavoin, jonka mielestä\nkaikki oli nurinkurista. Nikolain mielestä olivat hyvin merkitseviä ja\ntärkeitä semmoiset seikat, kuin että se ja se oli nimitetty\nministeriksi, joku toinen kenraalikuvernööriksi, että hallitsija oli\nlausunut niin ja niin, mutta ministeri niin ja niin. Ja näitä tämmöisiä\nasioita hän tiedusteli Pierreltä. Täten pysyi keskustelu Denisovin ja\nNikolain kysymysten tähden koko ajan niiden juorujen puitteissa, joita\nkorkeimmista hallituspiireistä oli päässyt leviämään.\n\nNatasha, joka tunsi tarkoin miehensä ajatukset ja luonteen, huomasi,\nettä Pierre oli jo pitkän aikaa halunnut kääntää keskustelun muihin\nasioihin ja paljastaa ne mielessään kytevät pohjimaiset ajatukset,\njoiden tähden hän oli käynyt Pietarissa neuvottelemassa uuden ystävänsä\nruhtinas Fedorin kanssa. Kun Pierre ei kuitenkaan ollut voinut muuttaa\nkeskustelun aihetta, auttoi Natasha häntä kysymällä, miten Pierren ja\nFedorin välisen asian oli käynyt.\n\n-- Mikä asia se on? -- kysyi Nikolai.\n\n-- Se on se vanha asia, -- vastasi Pierre ympärilleen silmäillen. --\nKaikki näkevät, että asiat menevät niin nurinkurisesti, ettei sitä enää\nvoi sietää ja että kaikkein rehellisten ihmisten on noustava voimiensa\nmukaan vastakynteen.\n\n-- Kaikkien rehellisten ihmisten? -- virkkoi Nikolai hieman kulmiaan\nrypistäen. -- Mitä he sitte voivat tehdä?\n\n-- He voivat...\n\n-- Lähdetään kabinettiin, -- pyysi Nikolai.\n\nNatasha, joka oli jo hyvän aikaa sitte arvannut, että häntä tullaan\nhakemaan imettämään, kuulikin lapsenhoitajan äänen ja läksi\nlastenkamariin. Kreivitär Maria meni hänen kanssaan. Miehet siirtyivät\nkabinettiin, jonne Nikolenka Bolkonski, jota hänen enonsa ei huomannut,\nmyöskin tuli ja istuutui pimeään nurkkaan kirjoituspöydän ääreen.\n\n-- No, mitä siis aijot tehdä? -- kysyi Denisof.\n\n-- Iänikuisia tyhmiä haaveita, -- huomautti Nikolai.\n\n-- Nyt tahdon selittää, -- alkoi Pierre malttamatta käydä istumaan,\nvuoroin astellen pitkin huonetta, vuoroin pysähtyen ja painostaen\nsanojaan nopein kädenliikkein. -- Asema Pietarissa on seuraava.\nHallitsija ei puutu, ei tartu mihinkään. Hän on antautunut kokonaan\nmystillisyyden valtaan (mystillisyyttä ei Pierre antanut kenellekään\nanteeksi). Hän etsii vain rauhaa ja rauhan voivat hänelle antaa\nainoastaan ne henkilöt _sans foi ni loi_,[133] jotka kaikin\nvoiminsa koettavat tukahduttaa ja repiä alas kaikkea, kuten Magnitski,\nAraktshejef ja tutti quanti... Ajattelehan, jos sinä esimerkiksi et\npitäisikään huolta maatilastasi, vaan halajaisit rauhaa, niin\nsaavuttaisitko sinä tarkotuksesi siten, että sinun voutisi olisi niin\nankara kuin suinkin?\n\n-- Mitä tämä sitte oikeastaan tarkottaa? -- kysyi Nikolai.\n\n-- Kaikki sortuu. Oikeusistuimet ovat rosvojen pesiä, armeijassa on\nylin valta ruoskalla, kansaa kidutetaan, sivistys kuristetaan\ntukehduksiin. Kaikki, mikä on nuorta ja oikeata, tuhotaan! Ja kaikki\nnäkevät, ettei näin voi jatkua. Jousi on ylenmäärin jännitetty ja se\nkatkeaa aivan varmasti, -- puhui Pierre (samoin kuin kaikki ihmiset,\ntutustuttuaan hallituksien toimiin, ovat niistä puhuneet siitä saakka,\nkun hallituksia on maailmassa ollut olemassa, ja aina tulevat\npuhumaan). -- Sanoin sen heille suoraan Pietarissa.\n\n-- Kenelle? -- kysyi Denisof.\n\n-- Tiedättehän te, kenelle, -- vastasi Pierre katsoen merkitsevästi\nkulmiensa alta, -- ruhtinas Fedorille ja kaikille muillekin.\nKilpaileminen valistusharrastuksissa ja rakkaudentöissä on tietysti\npaikallaan, mutta se ei riitä nykyisissä oloissa. Nyt tarvitaan muuta.\n\nTällöin huomasi Nikolai, että Nikolenka oli huoneessa. Hänen kasvonsa\nsynkistyivät ja hän meni pojan luo.\n\n-- Mitä sinä täällä teet?\n\n-- Anna hänen olla, -- sanoi Pierre tarttuen Nikolain käsivarteen ja\njatkoi: -- se ei riitä, sanoin heille, nyt tarvitaan muuta. Kun\nseistään ja odotetaan joka hetki jousen katkeamista, kun kaikki\nodottavat varmaa mullistusta, silloin on taajoin joukoin ryhdyttävä\nvastustamaan yhteistä onnettomuutta. Nuoret, uhkuvat voimat\nhoukutellaan toiselle puolelle, jossa ne kuihtuvat ja turmeltuvat. Yhtä\nviettelevät naiset, toista suuret virat, kolmatta kunnianhimo ja rahat\nja niin luisuu yksi toisensa perästä toiseen leiriin. Riippumattomia,\nvapaita miehiä, kuten te ja minä, ei jää ollenkaan. Laventakaa\npiiriänne, sanoin heille, olkoon tunnuslauseena itsenäisyys ja\ntoiminta, eikä yksistään hyve.\n\nJätettyään pojan istumaan siirsi Nikolai äkeissään tuoliaan, istuutui\nsille, ryki tyytymättömänä ja rypisteli kasvojaan entistä kovemmin\nPierren puhetta kuunnellessaan.\n\n-- Mikä sen toiminnan tarkotuksena sitte on? -- sävähti hän. -- Ja\nmihin suhteeseen te asetutte hallitukseen?\n\n-- Avustajan suhteeseen. Seuran ei tarvitse olla salaisen, jos hallitus\nantaa sille luvan. Eikä seura suinkaan ole hallitusvastainen, sillä sen\njäsenet ovat aitovanhoillisia. Se on jalosukuisten seura sanan täydessä\nmerkityksessä. Me emme tarkota mitään muuta, kuin ettei Pugatshevin\nkaltainen mies ilmestyisi surmaamaan meidän lapsiamme eikä\nAraktshejevin tapainen lähettäisi meitä sotilassiirtoloihin. Tätä\nvarten vain me liitymme toisiimme eikä tarkotuksemme ole muu, kuin\nyhteinen hyvä ja yleinen turvallisuus.\n\n-- Niin, niin. Mutta kun seura on salainen, on se myös vahingollinen ja\nvoi saada aikaan ainoastaan pahaa.\n\n-- Eihän toki! Onko Tugendbund, joka pelasti Europan (tällöin ei vielä\nuskallettu ajatella, että Venäjä oli pelastanut Europan), saanut aikaan\nmitään pahennusta? Tugendbund on hyveitä palvelevien liitto, rakkauden\nja keskinäisen avun yhdistys, se koettaa toteuttaa sitä, mitä Kristus\nopetti ristinpuulla...\n\nNatasha oli tullut keskustelun keskellä huoneeseen ja hän katsoi ilosta\nsäteilevin silmin mieheensä. Hän ei iloinnut siitä, että Pierre puhui,\nsillä se ei herättänyt hänen mielenkiintoaan, koska kaikki hänen\nkuulemansa tuntui hänestä perin yksinkertaiselta ja koska kaikki tuo\noli hänelle aikoja sitte tuttua (tämä tuntui hänestä siltä sen tähden,\nettä hän tunsi täydellisesti sen lähteen -- Pierren sydämen), mutta hän\niloitsi siitä, kun hän näki Pierren innostusta hehkuvan muodon.\n\nVielä riemukkaammin katsoi Pierreen kaikkien unohtama Nikolenka.\nJokainen Pierren lausuma sana syöpyi hänen sydämeensä kuin polttomerkki\nja hän oli niin vaipunut kuuntelemiseen, että hän huomaamattaan katkoi\nenonsa kirjotuspöydällä käsiin osuneita kyniä ja lakkatankoja.\n\n-- Saksalainen Tugendbund ja se, josta minä puhun, ovat kaksi aivan\nerilaista asiaa.\n\n-- Hölynpölyä, veliseni, makkaramaakareille mokomat Tugendbundit,\nmin'en niistä pääse hullua hurskaammaksi, -- kuului Denisovin tiukka\nääni. -- Minä myönnän, että kaikki on päin hiiteen, mutta\nTugendbundista en pääse tolkulle. Jos kerran ei mikä ole mieleen, niin\nantakaa kapinan soida.[134] Se on toista. _Je suis votre\nhomme_![135]\n\nPierre hymähti, Natasha rupesi nauramaan, mutta Nikolai synkistyi\nentistä enemmän ja ryhtyi todistamaan Pierrelle, ettei mitään\nmullistusta ole tulossa ja että koko se vaara, josta Pierre puhuu, on\nvaan hänen mielikuvituksessaan. Pierre rupesi taas todistamaan omaa\nkäsitystään, ja kun hänen henkiset kykynsä olivat voimakkaammat ja\njoustavammat, tunsi Nikolai joutuvansa umpikujaan. Tämä suututti häntä\nentistä kovemmin, sillä hän tunsi sydämensä salaisen äänen sanovan\nhänelle järjen todisteluja paljoa voimakkaammasti, että hän oli\noikeassa.\n\n-- Kuulehan nyt, mitä sulle aijon sanoa, -- virkkoi Nikolai nousten\ntuoliltaan ja hermostuneesti asetellen piippuaan nurkkaan, jonne hän\nsen lopulta viskasi. -- Todistamaan minä en kykene. Sinä sanot, että\nmeillä on kaikki nurinkurin ja että tulee mullistus. Minusta ei ole\nniin. Mutta kun sinä sanot, että vala on sovinnainen muodollisuus, on\nminun vastaukseni selvä ja suora. Olethan sinä paras ystäväni, eikö\nniin? Mutta jos te perustatte salaisen seuran ja jos te nousette\nhallitusta vastaan, niin tiedän minä, että velvollisuuteni vaatii sitä\ntottelemaan, olipa se minkälainen tahansa. Käskipä silloin Araktshejef\nminua minä hetkenä hyvänsä nelistyttämään teitä vastaan eskadroonan\nrakunoita ja iskemään, en minä empisi tuokiotakaan, vaan läksisin ja\niskisin. Nyt saat viisastella minkä mielesi pitää.\n\nNäiden sanojen johdosta syntyi tukala äänettömyys, jonka kuitenkin\nkatkasi Natasha ryhtyessään puolustamaan miestään ja vastustamaan\nveljeään. Puolustus oli kuitenkin laimeata ja kömpelöä, mutta hän\nsaavutti tarkotuksensa. Keskustelu virisi uudelleen käyntiin ja se\nsujui nyt paljoa leppeämmässä muodossa.\n\nKun kaikki nousivat ylös lähteäkseen illalliselle, tuli Nikolenka\nBolkonski Pierren luo kalpeana ja säihkyvin silmin.\n\n-- Setä Pierre ... ettekö te... Jos pappa olisi elossa ... luuletteko,\nettä hän olisi samaa mieltä kuin tekin? -- kysyi hän.\n\nSamassa arvasi Pierre, mikä tunteiden ja ajatusten voimakas kiehunta\nolikaan tapahtunut tuossa pojassa keskustelun aikana, ja kun hän\nmuisti, mitä kaikkea hän oli puhunut, rupesi häntä harmittamaan, että\npoika oli ollut kuuntelemassa. Hänen oli kuitenkin vastattava.\n\n-- Luulen, että hän olisi ollut, -- vastasi Pierre väkinäisesti ja\nlähti kabinetista.\n\nNikolenka painoi päänsä kumaraan ja huomasi nyt vasta, mitä hän oli\nsilponut pöydälle. Hän säikähti ja meni Nikolain luo.\n\n-- Eno, anna anteeksi, se tuli vahingossa, -- sanoi hän osottaen\nkatkottuja kyniä ja lakkatankoja.\n\nNikolai vavahti vihasta.\n\n-- Olkoon, olkoon, -- vastasi hän ja heitti kappaleet pöydän alle.\n\nHänen näytti olevan vaikea masentaa vihansa puuska. Hän kääntyi syrjin\npoikaan ja lisäsi:\n\n-- Sinun ei olisi pitänyt täällä ollakaan!\n\n\n\n\nXV.\n\n\nIllallista syödessä ei puhuttu enää politiikasta eikä seuroista. Sen\nsijaan sukeutui Denisovin alotteesta Nikolaille erittäin mieluisa\nkeskustelu 1812 sodan muistoista. Näistä keskustellessa osasi varsinkin\nPierre pitää muut erinomaisen hilpeällä tuulella, niin että lopulta\nerosivat kaikki mitä suloisimmassa sovussa.\n\nKun Pierre illallisen jälkeen oli riisuutunut kabinetissaan ja antanut\nmääräykset odotuksesta uupuneelle voudille, meni hän viitta päällä\nmakuuhuoneeseen, jossa hänen vaimonsa vielä istui kirjotuspöydän\nääressä jotain kirjottamassa.\n\n-- Mitä sinä kirjotat, Maria? -- kysäsi Nikolai.\n\nKreivitär Maria punastui. Häntä pelotti, ettei hänen miehensä\nhyväksyisi ja ymmärtäisi, mitä hän kirjotti.\n\nHän olisi mielellään salannut mieheltään kirjotuksensa, mutta samalla\nhän ilostui, että Nikolai oli yllättänyt hänet ja että hänen oli pakko\nselittää asia miehelleen.\n\n-- Päiväkirjaa, Nicolas, -- vastasi kreivitär Maria ja antoi Nikolaille\npienen sinikantisen vihkon, jonka hän oli kirjottanut melkein täyteen\nvoimakkaalla, kookkaalla käsialallaan.\n\n-- Päiväkirjaa? ... -- toisti Nikolai hieman pilkallisesti ja otti\nvihkon käteensä.\n\nVihkoon oli kirjotettu ranskaksi:\n\n\"4 p:nä joulukuuta. Kun Andrei (vanhin poika) ei tänä aamuna tahtonut\npukeutua, lähetti m-lle Louise hakemaan minua. Poika kiukutteli ja oli\nitsepäinen. Minä koetin uhata, mutta hän äksyili pahemmin. Silloin minä\njätin hänet yksikseen, menin nostamaan lapsenhoitajan kanssa muita\nlapsia ja sanoin hänelle, etten häntä rakasta. Poika oli kauan aikaa\nääneti ikään kuin ihmeissään. Sitte karkasi hän minun luokseni\npaitasillaan ja parahti itkemään niin surkeasti, etten saanut häntä\nhyvään aikaan tyyntymään. Näkyi, että hän tuskaili varsinkin siksi,\nettä oli pahottanut minun mieltäni. Kun illalla annoin hänelle lipun,\nrupesi hän taas katkerasti itkemään ja suutelemaan minua. Hänet saa\naina taipumaan hellyydellä.\"\n\n-- Minkä lipun? -- kysyi Nikolai.\n\n-- Olen ruvennut antamaan vanhemmille lapsille joka ilta pikku listoja\nsiitä, miten he ovat käyttäytyneet.\n\nNikolai katsahti vaimonsa säteileviin silmiin, jotka olivat luodut\nhäneen, selaili vihkoa edelleen ja luki palan sieltä, toisen täältä.\nPäiväkirjaan oli merkitty lasten elämästä kaikki se, joka äidin\nmielestä oli ollut huomion arvoista, kerrottu piirteitä lasten\nluonteista ja esitetty yleisiä ajatuksia kasvatustavoista.\nMuistiinpanot olivat tehdyt enimmäkseen mitä vähäpätöisimmistä\npikkuseikoista, mutta ne eivät olleet sellaisia äidistä eikä isästä,\njoka nyt ensi kerran luki tätä päiväkirjaa.\n\n8 p:nä joulukuuta oli kirjotettu:\n\n\"Mitja telmi syödessä, Pappa kielsi antamasta hänelle torttua. Kun hän\nei saanut, katsoi hän hyvin surkeasti ja ahneesti muihin lapsiin, sillä\naikaa kun nämä söivät. Luulen, että rankaiseminen kieltämällä makeisten\nsaamisen kehittää ahneutta. Sanottava Nikolaille.\"\n\nNikolai pani vihkon pois ja katsoi vaimoonsa, jonka säteilevät, kysyvät\n(hyväksyisikö Nikolai päiväkirjan vai ei) silmät olivat luodut häneen.\nEi ollut epäilemistä, että Nikolai sekä hyväksyi päiväkirjan että oli\nihastuksissaan vaimostaan.\n\nEhkä ei muistiinpanoja olisi tarvinnut tehdä ihan niin turhantarkasti\ntahi ehkä ei ollenkaan, ajatteli Nikolai, mutta toisekseen oli hän\nsuuresti ihastuksissaan siinä vaimonsa väsymättömästä, ainaisesta\nsielun jännityksestä, joka tarkotti ainoastaan lasten henkistä parasta.\nJos Nikolai olisi voinut tajuta tunteidensa perustan, niin olisi hän\nhuomannut, että hänen luja, hellä, ylpeä rakkautensa vaimoonsa perustui\nkokonaan siihen ihmettelyyn, jota hän aina tunsi vaimonsa sielukkuuden\nja sen hänelle itselleen miltei saavuttamattoman ylhäisen henkimaailman\ntähden, jossa hänen vaimonsa aina asui.\n\nNikolai oli ylpeä siitä, että hänen vaimonsa oli älykäs ja hyvä, ja hän\ntunsi oman mitättömyytensä vaimonsa rinnalla hengen maailmassa, mutta\nsamalla täytti hänen sydämensä ilo siitä, että hänen vaimonsa ei\nainoastaan ollut hänen omansa kaikkine sielunsa rikkauksineen, vaan\nmyöskin oli osa hänestä itsestään.\n\n-- Tuhansin, tuhansin kerroin hyväksyn, ystäväni, -- sanoi Nikolai\ntärkeän näköisenä ja lisäsi hetken vaiti oltuaan: -- tänään käyttäydyin\nhuonosti. Sinä et silloin ollut kabinetissa. Rupesimme väittelemään\nPierren kanssa ja minä tulistuin. Minun oli mahdoton malttaa mieltäni,\nkun hän on sellainen lapsi. En tiedä, miten hänen kävisi koko miehen,\nellei Natasha häntä pitäisi kovissa kourissa. Tiedätkö, miksi hän kävi\nPietarissa?... He ovat perustaneet...\n\n-- Tiedän kyllä, -- sanoi kreivitär Maria. -- Natasha kertoi minulle.\n\n-- No niin, sinä siis jo tiedät, -- virkkoi Nikolai tulistuen vielä\nmuistellessaankin väittelyä. -- Hän tahtoo saada minut uskomaan, että\njokaisen rehellisen ihmisen täytyy nousta hallitusta vastaan, vaikka\nvala ja velvollisuus sitoo... Vahinko, ettet sinä ollut siellä, sillä\nkaikki hyökkäsivät minun kimppuuni... Denisovit ja Natashat...\nMerkillinen on se Natasha. Niin kovalla kuin hän miestään pitääkin, ei\nhän kuitenkaan osaa muuta kuin matkia miehensä sanoja, heti kun tulee\ntarpeen ajattelu, -- sanoi Nikolai, joka oli joutunut sen\nvoittamattoman tunteen valtaan, joka panee moittimaan kaikista\nläheisimpiä ja rakkaimpia henkilöitä.\n\nNikolai ei muistanut ollenkaan, että sen, mitä hän nyt sanoi\nNatashasta, olisi voinut sanoa sanasta sanaan hänestä itsestään\nvaimonsa suhteen.\n\n-- Olen sen huomannut, -- vastasi kreivitär Maria.\n\n-- Kun sanoin Pierrelle, että velvollisuus ja vala on kaiken\nyläpuolella, rupesi hän todistamaan minulle senkin seitsemiä. Vahinko,\nettet sinä ollut siellä. Mitä sinä olisit sanonut?\n\n-- Minun mielestäni olet aivan oikeassa, kuten jo sanoin Natashallekin.\nPierre sanoo, että kaikki kärsivät, kituvat ja turmeltuvat ja että\nmeidän velvollisuutemme on auttaa lähimäisiämme. Tietysti hän on\noikeassa, -- puhui kreivitär Maria, -- mutta hän unohtaa, että meillä\non muita, lähempiä velvollisuuksia, jotka itse Jumala on meille\nosottanut, ja että me voimme panna itsemme alttiiksi, mutta emme\nlapsiamme.\n\n-- Juuri niin, sitä samaahan minäkin sanoin hänelle, -- ehätti Nikolai\nvakuuttamaan, josta todellakin tuntui, että hän oli sanonut samalla\ntavalla. -- Mutta he väittävät omaansa, että lähimäisen rakkaus ja\nkristillisyys... Ja kaikki tämä tapahtui Nikolenkan kuullen, joka oli\npujahtanut huoneeseen ja särki siellä kaikki.\n\n-- Ah, tiedätkö, Nicolas, olen hyvin usein huolissani Nikolenkan\ntähden, -- sanoi kreivitär Maria. -- Hän ei ole ollenkaan tavallinen\nlapsi ja minä pelkään unohtavani hänet omieni tähden. Kaikilla meillä\non lapsia ja kaikilla sukulaisia ympärillä, mutta hänellä ei ole\nketään. Hän saa alituisesti olla ajatustensa parissa.\n\n-- Sinun ei luullakseni tarvitse syyttää itseäsi hänen tähtensä. Minkä\nhellä äiti suinkin voi tehdä lapsensa edestä, sen olet sinä tehnyt ja\nteet hänen edestään. Ja minä iloitsen siitä. Hän on erittäin kunnon\npoika. Tänään kuunteli hän Pierreä ihan kuin jonkinlaisessa\nhorrostilassa. Ja tiedätkö, mitä oli tapahtunut? Kun olimme lähdössä\nillalliselle, huomasin, että hän oli pilkkonut pöydältäni kaikki\nsäpäleiksi. Hän tuli kuitenkin heti sanomaan. En ole huomannut koskaan,\nettä hän olisi puhunut vilppiä. Hän on erittäin kunnon poika! -- toisti\nvielä Nikolai, joka sydämessään ei pitänyt Nikolenkasta, mutta jota\nhänen mielensä aina teki kehua kunnon pojaksi.\n\n-- En ole likikään äidin veroinen, -- sanoi kreivitär Maria, -- tunnen\nsen ja se huolettaa minua. Oivallinen poika. Olen hyvin levoton hänen\ntähtensä. Hänen sietäisi päästä ihmisten ilmoille.\n\n-- Kohta hän pääseekin, ensi kesänä vien hänet Pietariin, -- sanoi\nNikolai. -- Niin, Pierre on aina ollut haaveilija eikä hän muuksi\nmuutu, -- jatkoi hän palaten kabinetissa tapahtuneeseen keskusteluun,\njoka ei vieläkään näyttänyt antavan hänelle rauhaa. -- Mitä se minua\nliikuttaa, jos Araktshejef on kelvoton, mitä tekemistä minulla oli\nheidän ja heidän asioidensa kanssa, silloin kun menin naimisiin ja\nvelkoja oli niin paljon, että olivat panna istumaan ja vanha äiti\nlisäksi, joka ei siedä eikä ymmärrä semmoista. Ja sitte sinä, lapset ja\nasiat. Omanko tyydytykseni tähden minä puuhaan aamusta iltaan asioilla\nja konttorissa. Ei, minä tiedän olevani velvollinen työskentelemään\näitini tyydytykseksi, sinun hyvyytesi palkitsemiseksi ja pelastaakseni\nlapseni siitä kurjuudesta, jota itse olen nähnyt.\n\nKreivitär Marian mieli teki sanoa, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä\nja että Nikolai pitää aivan liian tärkeinä noita _asioitaan_, mutta\nsamalla hän tiesi, että sanominen oli tarpeetonta ja hyödytöntä.\n\n-- Tiedätkö, Maria, -- sanoi Nikolai, -- äsken kävi täällä Ilja\nMitrofanovitsh (tämä oli tilanhoitaja Tambovin läänistä) ja kertoi,\nettä metsästä tarjotaan 80 tuhatta ruplaa.\n\nJa Nikolai rupesi kerroskelemaan eloisin kasvoin, miten kohtapuoleen\nkäy mahdolliseksi ostaa takasin Otradnojen tila. \"Vielä kymmenen vuotta\nja silloin on lasteni hyvä olla.\"\n\nKreivitär Maria ymmärsi täydelleen miehensä ajatukset. Hän tiesi, että\nkun Nikolai tuolla tavoin ajattelee ääneen, kysyy hän usein hänenkin\nmielipidettään, mutta suuttuu, kun näkee hänen olevan muissa\najatuksissa. Kreivitär Marian täytyi pakottamalla pakottaa ajatuksiaan\npysymään miehensä sanoissa, jotka eivät häntä ollenkaan huvittaneet...\nKun hän katsoi mieheensä, ei hän oikeastaan ollut vaipunut muihin\najatuksiin, mutta hän tunsi jotain muuta. Hän tunsi nöyrää, hellää\nrakkautta tuota miestä kohtaan, joka ei koskaan tule ymmärtämään\nkaikkea, minkä hän itse ymmärsi ja tämän tähden rakasti hän miestään\nvielä voimakkaammin ja palavan hellemmin. Tämän tunteen lisäksi, joka\noli kokonaan vaivuttanut hänet ja esti häntä syventymästä miehensä\nsuunnitelmien yksityiskohtiin, liikkui hänen mielessään ajatuksia,\njotka eivät olleet missään yhteydessä sen kanssa, josta hänen miehensä\npuhui. Hän ajatteli veljenpoikaansa (kun Nikolai oli maininnut, miten\nkiihkein mielin poika oli kuunnellut Pierren sanoja, oli se tehnyt\nkreivitär Mariaan syvän vaikutuksen) ja monenlaisia piirteitä\nNikolenkan herkästä, tunteellisesta luonteesta nousi hänen mieleensä.\nSamalla hän ajatteli lapsiaan. Hän ei kuitenkaan verrannut lapsiaan ja\nveljenpoikaansa toisiinsa, vaan vertasi tunteitaan heihin ja silloin\nhän huomasi surukseen, että hänen tunteistaan Nikolenkaa kohtaan\npuuttui jotain.\n\nToisinaan hän johtui ajattelemaan, että ero aiheutui lasten iästä,\nmutta sittenkin tuntui hänestä, ettei hän ollut tehnyt kaikkeaan heidän\ntähtensä ja hän lupasi sydämessään parantaa itsensä ja tehdä senkin,\nmikä oli mahdotonta: rakastaa tässä elämässä sekä miestään, lapsiaan,\nNikolenkaa että kaikkia lähimäisiään, niin kuin Kristus oli rakastanut\nihmiskuntaa. Kreivitär Marian sielu pyrki aina äärettömyyttä,\nikuisuutta, täydellisyyttä kohti ja sen vuoksi ei se löytänyt koskaan\nrauhaa. Hänen kasvoilleen nousi sielun salattujen, korkeiden\nkärsimysten ylhä ilme, sielun, jota rasittavat ruumiin kahleet.\n\"Jumalani! Miten meidän käy, jos hän kuolee, kuten minusta tuntuu, kun\nhänen kasvonsa ovat tuollaiset!\" ajatteli Nikolai ja polvistuen\njumalankuvan eteen hän rupesi lukemaan ehtoorukouksia.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKun Natasha oli jäänyt kahden kesken miehensä kanssa, rupesivat hekin\nkeskustelemaan niin, kuin ainoastaan puolisot voivat keskenään\nkeskustella: he ymmärsivät ja oivalsivat toistensa ajatukset tavattoman\nselvästi ja nopeasti ja tämä tapahtui vastoin kaikkia logikan sääntöjä,\nilman harkintaa, järkeilyä ja johtopäätöksiä kokonaan omalla\nerikoisella tavalla. Natasha oli niin tottunut puhelemaan miehensä\nkanssa tällä tavalla, että jos heidän välillään oli jotain kieroa, niin\nhuomasi hän sen parhaiten siitä, että Pierre rupesi puhumaan\njohdonmukaisesti. Jos Pierre ryhtyi jotain todistamaan, puhumaan\nharkitsevasti ja tyynesti ja jos kreivitär Maria miehensä esimerkkiä\nnoudattaen rupesi tekemään samoin, tiesi kreivitär, että se vie aivan\nvarmaan riitaan.\n\nSiitä hetkestä saakka, kun he olivat jääneet kahden kesken ja Natasha\nonnen huumauksesta levälleen auennein silmin meni hiljaa miehensä luo\nja sitte yht'äkkiä nopeasti tarttui miehensä päähän, painoi sitä\nrintaansa vasten ja sanoi: \"nyt olet kokonaan, kokonaan omani, en laske\nsua luotani!\" -- siitä hetkestä saakka laukesi valloilleen logikan\nkaikkia lakia vastoin käyvä keskustelu, vastoin yksistään siitäkin\nsyystä, että samaan aikaan puheltiin mitä erilaisimmista asioista. Ja\nvaikka samaan aikaan pohdittiinkin yhtä ja toista, ei se suinkaan\nhaitannut ymmärtämisen selvyyttä, vaan oli varmin merkki siitä, että he\ntäydellisesti ymmärsivät toisensa.\n\nSamoin kuin unessa on kaikki päinvastoin, sekasin ja sisällyksetöntä\npaitsi sitä tunnetta, joka unennäköä johtaa, niin oli heidän\najatustensa vaihdossakin, joka tapahtui vastoin kaikkia järjen lakeja,\njohdonmukaista ainoastaan se tunne, josta heidän sanansa kumpusivat,\njoskin keskustelu oli sekavaa ja epäjohdonmukaista.\n\nNatasha kertoi Pierrelle veljensä toimista ja puuhista, siitä, miten\nhän ainoastaan oli kärsinyt eikä ollenkaan elänyt miehensä poissa\nollessa, miten hän oli enemmän oppinut rakastamaan Mariaa ja miten\nMaria oli monessa suhteessa häntä parempi. Tätä sanoessaan Natasha\nmyöskin vilpittömästi tunnusti kreivitär Marian henkisen etevämmyyden,\nmutta samalla hän siitä puhuessaan vaati Pierreä pitämään häntä sekä\nkreivitär Mariaa että kaikkia muitakin naisia parempana ja terotti tätä\nerityisesti Pierren mieleen nyt, kun tämä Pietarissa käydessään oli\nnähnyt paljon naisia.\n\nVastatessaan näihin Natashan sanoihin kertoi Pierre, miten\nvastenmielistä hänen oli Pietarissa ollut olla naisten seurassa\npäivällisillä ja iltamissa.\n\n-- Minä en osaa enää ollenkaan puhella naisten kanssa, -- sanoi Pierre,\n-- heidän seuransa on suorastaan ikävää, varsinkin kun minulla oli\nmuita tehtäviä.\n\nNatasha katsoi häneen terävästi ja jatkoi:\n\n-- Maria on kerrassaan ihana olento! Miten hän osaa ymmärtää lapsia!\nHän näkee ikään kuin ainoastaan heidän sielunsa. Kun esimerkiksi\nMitenkä rupesi eilen illalla kiukuttelemaan...\n\n-- Hän on hyvin isänsä näköinen, -- keskeytti Pierre.\n\nNatasha oivalsi, miksi Pierre huomautti Mitenkan ja Nikolain\nyhdennäköisyydestä: hänen mieltään painoi illallinen väittely Nikolain\nkanssa ja sen vuoksi häntä halutti kuulla, mitä Natasha siitä sanoisi.\n\n-- Nikolailla on se omituisuus, että jolleivät kaikki hyväksy jotain,\nei hän suostu vaikka mikä olisi. Minun käsitykseni on se, että sinä\npidät tärkeänä _ouvrir une carrière_,[136] -- sanoi Natasha\ntoistaen Pierren kerran lausumat sanat.\n\n-- Ei, merkillisintä Nikolaissa on se, -- sanoi Pierre, -- että\najatteleminen ja ajatusten vaihto on hänestä huvia, melkein pelkkää\najanviettoa. Hän kokoaa kirjastoa ja on ottanut päämääräkseen olla\nostamatta uutta kirjaa ennen entisten lukemista, hänellä on Sismondit,\nRousseaut, Montesquieut ... -- sanoi Pierre naurahtaen. -- Tiedäthän,\nkuinka minä häntä ... -- aikoi hän lieventää arvosteluaan, mutta\nNatasha keskeytti hänet haluten siten huomauttaa, että se oli\ntarpeetonta.\n\n-- Sinä siis sanot, että ajatteleminen on hänestä huvia...\n\n-- Niin, mutta minusta on sitä kaikki muu. Minusta tuntui Pietarissa\nollessani, kuin olisin nähnyt ihmisiä vain unissani. Kun minä olen\nsyventynyt johonkuhun ajatukseen, on minusta kaikki muu huvia varten.\n\n-- Ah, kuinka ikävä, kun en nähnyt, miten lapset sinua tervehtivät, --\nsanoi Natasha. -- Kuka oli enimmän iloissaan? Luultavasti Liisa.\n\n-- Ja sitte, -- jatkoi Pierre edelleen, -- sanoo Nikolai, ettei meidän\ntarvitse ajatella. Vaan minä en tule ilman sitä aikaan. Minä tunsin sen\n(ja voin sanoa sinulle), että minutta olisi Pietarissa kaikki mennyt\nhajalleen, sillä kukin veti omaa köyttään. Vaan minun onnistui liittää\nkaikki yhteen ja toisekseen oli minun ajatukseni suora ja selvä. Enhän\nminä sitä sano, että meidän on vastustettava sitä tai sitä. Me voimme\nhelposti horjahtaa. Vaan minä sanoin, että käykää käsi kädessä kaikki,\njotka pyritte hyvään ja ainoana tunnussanana olkoon: toimelias hyveen\npalveleminen. Ruhtinas Sergei on mainion viisas mies.\n\nNatasha ei epäillyt ollenkaan, että Pierren aate oli suuri, mutta nyt\nhäntä vaivasi eräs toinen seikka. Se oli se, että Pierre oli hänen\nmiehensä. \"Onko tosiaankin tuo yhteiskunnalle tarpeellinen ja tärkeä\nmies samalla myöskin minun puolisoni? Miten se on voinut käydä päinsä?\"\nNatashan mieli teki ilmaista Pierrelle tämä. \"Kukahan voisi varmasti\nsanoa, että hän tosiaankin on muita paljoa viisaampi?\" kysyi hän\nitseltään ja koetteli muistaa niitä henkilöitä, joita Pierre eniten\nkunnioitti. Ketään näistä henkilöistä ei Pierre omista puheistaan\npäättäen kunnioittanut niin suuresti kuin Platon Karatajevia.\n\n-- Arvaappas, mitä nyt ajattelen? -- kysyi Natasha. -- Mieleeni johtui\nPlaton Karatajef. Luuletko, että hän olisi hyväksynyt sinun nykyisen\naatteesi?\n\nPierre ei kummastellut vähääkään tätä kysymystä, sillä hän ymmärsi\nvaimonsa ajatusten kulun.\n\n-- Platon Karatajevko? -- sanoi hän ja vaipui miettimään nähtävästi\nkoettaen päästä täyteen selvyyteen siitä, mitä Karatajef olisi asiasta\nsanonut. -- Hän ... ei olisi ymmärtänyt ... tahi mahdollisesti ehkä\nolisikin.\n\n-- Minä rakastan sinua äärettömästi! -- sanoi Natasha yht'äkkiä. --\nÄärettömästi, äärettömästi!\n\n-- Ei, hän ei olisi hyväksynyt, -- virkkoi Pierre tuokioisen\nmietittyään. -- Meidän perhe-elämämme hän olisi kyllä hyväksynyt. Hän\ntoivoi aina näkevänsä kaikessa kaunista, onnellista ja rauhallista ja\nminä näyttäisin hänelle meidät ylpein mielin. Sinä puhuit erossa\nolosta, mutta etpä usko, miten erityisesti sinua rakastan erossa olon\njälkeen...\n\n-- Vieläkös mitä ... -- oli Natasha alkamaisillaan.\n\n-- Minä en voi minään hetkenä olla sinua rakastamatta eikä enempää voi\nrakastaa, vaan silloin tuntuu aina erityisemmältä... Mutta ... -- hän\nei lausunut ajatustaan loppuun, sillä heidän katseensa sanoivat lopun.\n\n-- Kuherruskuukausista puhuminen, -- sanoi yht'äkkiä Natasha, -- on\ntyhjää lorua ja että muka onnellisinta olisi alussa. Nyt päinvastoin on\nonnellisinta. Kun sinä vain pysyisit kotona. Muistatko, kuinka olemme\nriidelleet? Ja minä olen ollut aina syyssä. Enkä minä edes muista,\nmistä me olemme riidelleetkään.\n\n-- Aina samasta asiasta, -- sanoi Pierre hymähtäen, -- mustasu...\n\n-- Ole vaiti, en siedä kuulla, -- huudahti Natasha, jolloin hänen\nsilmissään välkähti kylmä, vihainen tuli. -- Näitkö hänet siellä? --\nlisäsi hän hieman vaiti oltuaan.\n\n-- En, ja vaikka olisin nähnytkin, en olisi tuntenut.\n\nHe olivat hetken ääneti.\n\n-- Ah, kuulehan! Kun sinä puhuit kabinetissa, katsoin koko ajan sinuun,\n-- katkasi Natasha äänettömyyden koettaen nähtävästi karkottaa äkkiä\nnousseen pilven. -- Te olette ihan kuin kaksi vesipisaraa, sinä ja\npoika. Ah, jopa on aika lähteä hänen luokseen... Mutta ei tekisi mieli\nerota.\n\nHe olivat vaiti muutaman sekunnin. Sitte he kumpikin yht'aikaa\nkääntyivät toisiinsa päin ja alkoivat puhua jotain hiljaisella äänellä.\nPierre alkoi itsetyytyväisesti ja innostuneesti, Natasha hiljaisin\nonnen hymyin. Mutta kun he olivat alkaneet yht'aikaa, tahtoi kumpikin\nantaa toiselleen vuoron.\n\n-- Mitä sinä aijoit sanoa? Puhu vain.\n\n-- Ei, sano sinä ensin, enhän minä paljo mitään, -- sanoi Natasha.\n\nPierre jatkoi, mistä oli alkanut. Hän selitti edelleen tyytyväisin\nmielin menestystään Pietarissa. Hänestä tuntui tänä hetkenä, että hänen\nkutsumuksensa oli luoda Venäjän ja koko maailman elämä uusille urille.\n\n-- Olen vain tahtonut sanoa, että kaikki ne aatteet, joilla on suuret\nja syvät seuraukset, ovat aina yksinkertaisia. Koko minun aatteeni on\nsiinä, että jos huonot ihmiset ovat keskenään liitossa ja muodostavat\nvoiman, niin on rehellisten ihmisten tehtävä aivan samoin. Eikö se ole\nyksinkertaista?\n\n-- On.\n\n-- Mitäs sinä aijoit sanoa?\n\n-- En paljo mitään.\n\n-- Sano kuitenkin.\n\n-- Eihän se ole paljo mitään, -- sanoi Natasha entistä kirkkaampi hymyn\nsäteily kasvoilla, -- aijoin vain sanoa vähän Petjasta. Kun\nlapsenhoitaja tuli tänään ottamaan häntä minun sylistäni, rupesi poika\nnauramaan, sulki silmänsä ja painautui minua vasten. Luuli varmaankin\npäässeensä piiloon. Hän on sanomattoman suloinen. Siinä se jo\nhuutaakin. No, hyvää yötä!\n\nNatasha läksi huoneesta.\n\nSillä aikaa, kun he näin puhelivat, paloi alhaalla Nikolenka Bolkonskin\nhuoneessa yölamppu, kuten tavallista, sillä poika oli arka pimeässä\neikä häneltä oltu saatu mitenkään pois tätä tapaa. Dessalles nukkui\nneljän tyynynsä välissä ja hänen roomalaisesta nenästään kuului\ntasaista kuorsausta. Nikolenka, joka oli äkkiä herännyt ylt'ympäri\nkylmässä hiessä, istui silmät selkosen selällään vuoteellaan ja\ntuijotti eteensä. Hänet oli herättänyt kammottava uni. Hän oli nähnyt\nunta, että hänellä ja Pierrellä oli ollut päässä samallaiset kypärät,\nkuin sotamiehillä Plutarkon kuvitetussa teoksessa. Hän kulki setä\nPierren kanssa mahtavan sotajoukon etunenässä. Sotajoukon muodostivat\nvalkeat langat, jotka häälyivät ilmassa samoin kuin ne hämähäkin\nverkot, joita nähdään lentelevän syksyisin ja joita Dessalles sanoi\n\"Neitsyt Marian verkoiksi\". Edessäpäin oli kunnia, yhtä häälyvä kuin\nnuo langatkin, mutta se oli hieman tiheämpää kudosta. Hän ja Pierre\nlipuivat keveästi ja iloisin mielin yhä lähemmä ja lähemmä päämäärää.\nYht'äkkiä alkoivat ne langat, jotka heitä vetivät, venyä ja sotkeutua\ntoisiinsa. He hätääntyivät. Samassa ilmestyi heidän eteensä eno Nikolai\nIljitsh julmana ja uhkaavana.\n\n\"Tekö olette tuon tehneet?\" kysyi hän osottaen katkottuja kyniä ja\nlakkatankoja. \"Minä rakastan teitä, mutta Araktshejef on käskenyt minun\nsurmata sen, joka ensimäisenä hievahtaa paikaltaan\". Nikolenka vilkasi\nPierreen, mutta Pierreä ei enää ollut. Pierren sijaan oli ilmestynyt --\nhänen isänsä ruhtinas Andrei. Isällä ei ollut muotoa eikä hahmoa, mutta\nhän se oli sittenkin siinä, ja kun Nikolenka näki isänsä, huumasi hänet\nrakkaus niin, että hän herposi voimattomaksi ja luhistui kokoon kuin\nluuton, hyytelöinen olento. Isä hyväili ja lohdutteli häntä, mutta eno\nNikolai Iljitsh astui uhmaten yhä lähemmä ja lähemmä heitä. Kauhu\nvaltasi Nikolenkan ja hän heräsi.\n\n\"Isä\", ajatteli hän. \"Isä (vaikka talossa oli kaksi ruhtinas Andrein\nmuotokuvaa, jotka olivat hyvin hänen näköisensä, ei Nikolenka\nsittenkään voinut kuvitella isäänsä ihmisen hahmossa), isä tuli minun\nluokseni ja hyväili minua. Hän antoi minulle hyväksymisensä samoin kuin\nsetä Pierrellekin. Mitä hän lieneekään sanonut, sen olen tekevä.\nHiillyttihän Mucius Scaevola kätensä. Miksi ei minullekin kerran\nelämässä koittaisi sellainen hetki? Tiedän heidän tahtovan, että\nlukisin ja oppisin ja minä teen sen. Sitä vain pyydän Jumalalta, että\nminä olisin niin kuin olivat Plutarkon sankarit ja tekisin heidän\ntavallaan. Ja minä teen vielä paremmin kuin he, niin että koko maailma\nsaa sen tietää ja kaikki rakastavat ja ihailevat minua.\" Yht'äkkiä\nnousi Nikolenkan rintaan kyynelten vuo ja hän hyrskähti itkemään.\n\n-- _Etes-vous indisposé_?[137] -- kuului Dessallesin ääni.\n\n-- _Non_,[138] -- vastasi Nikolenka ja painoi päänsä tyynyyn.\n\n\"Hän on hyvä ja kiltti, minä rakastan häntä\", ajatteli hän\nDessallesista. \"Entä setä Pierre? Oo, hän on ihmeellinen ihminen! Entä\nisä? Isä! Isä! Niin, minä teen niin, että _hänkin_ olisi siihen\ntyytyväinen\"...\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Kerrotaan, että kreivitär parka on hyvin huonona. Lääkäri on\nsanonut, että se on sydämen kouristusta.\n\nSydämen kouristusta? Oo, se on kauhea tauti!\n\nKerrotaan, että kilpakosijat ovat tehneet sovinnon sairauden tähden.\n\n[2] Vanha kreivi kuuluu olevan hyvin suruissaan. Hän oli ruvennut\nitkemään kuin lapsi, kun lääkäri oli sanonut, että tapaus on\nvaarallinen.\n\nOo, se olisi suuri vahinko. Hän on hurmaava nainen!\n\nTe puhutte kreivitär parasta. Minä lähetin tiedustelemaan hänen\nvointiaan. Minulle sanottiin, että hän nyt voi vähän paremmin.\nEpäilemättä hän on maailman hurmaavin nainen. Me kuulumme eri\nleireihin, mutta se ei minua estä kunnioittamasta häntä hänen ansionsa\nmukaan. Hän on hyvin onneton!\n\n[3] Teidän tietonne saattavat olla paremmat kuin minun. Mutta minä olen\nsaanut tietää hyvistä lähteistä, että tuo lääkäri on hyvin oppinut ja\ntaitava mies. Hän on Espanjan kuningattaren henkilääkäri.\n\n[4] Minusta se on mainio!\n\n[5] Petropolin sankari.\n\n[6] Keisari lähettää itävaltalaiset liput, nuo ystävyyden harhailevat\nliput, jotka hän on löytänyt oikean tien ulkopuolelta.\n\n[7] Mainiota, mainiota!\n\n[8] Varsovan matkan varrelta ehkä.\n\n[9] Mikä voima! Mikä sanontatapa!\n\n[10] Saatte nähdä.\n\n[11] Sydämen kouristuksen.\n\n[12] Espanjan kuningattaren henkilääkäri.\n\n[13] Surunvalitus-käyntien.\n\n[14] Joka muukalaisenakin oli venäläinen sydämeltään ja mieleltään.\n\n[15] Armollisin hallitsija.\n\n[16] Jonka leimu valaisi hänen tietään.\n\n[17] Tuotteko minulle surullisia uutisia, eversti?\n\n[18] Hyvin surullisia, Teidän Majesteettinne, Moskovan luovuttamisesta.\n\n[19] Onko tosiaankin minun ikivanha pääkaupunkini luovutettu\ntaistelutta?\n\n[20] Onko vihollinen marssinut kaupunkiin?\n\n[21] On, Teidän Majesteettinne, ja tätä nykyä se on palanut poroksi.\nMinun lähtiessäni oli se liekkien vallassa.\n\n[22] Minä näen, eversti, kaikesta siitä, mikä parhaillaan tapahtuu,\nettä Kaitselmus vaatii meiltä suuria uhrauksia. Olen kaikessa valmis\ntaipumaan Hänen tahtoonsa; mutta sanokaa, Michaud, minkälaisena\nte jätitte armeijan, joka taistelutta luovutti minun ikivanhan\npääkaupunkini? Ettekö huomanneet sen mielen olevan masennuksissa?\n\n[23] Hallitsija, sallitteko minun puhua avomielisesti, niin kuin\nrehellisen sotilaan tulee puhua?\n\n[24] Eversti, minä vaadin aina sitä. Älkää salatko mitään, minä tahdon\nehdottomasti tietää koko totuuden.\n\n[25] Sanaleikin.\n\n[26] Teidän Majesteettinne! Minun lähtiessäni armeijasta, oli se\nkokonaisuudessaan, päälliköistä alkaen viimeiseen sotamieheen saakka\nilman poikkeusta, suuren, epätoivoisen pelon vallassa.\n\n[27] Kuinka? Voivatko minun venäläiseni masentua onnettomuuksista?...\nEi koskaan!...\n\n[28] Teidän Majesteettinne, he pelkäävät vain sitä, ettei Teidän\nMajesteettinne hyväsydämisyydessään taipuisi tekemään rauhaa.\nHe palavat kärsimättömyydestä saada taistella ja osottaa Teidän\nMajesteetillenne oman henkensä hinnalla, miten uskollisia he teille\novat!...\n\n[29] Ah! Te saatte minut tyyntymään, eversti.\n\n[30] No niin, palatkaa armeijaan ja sanokaa meidän urhoillemme,\nsanokaa kaikille minun hyville alamaisilleni kaikkialla, missä vain\nkulette, että sitte kun minulla ei enää ole ainoatakaan sotamiestä,\nminä itse astun rakkaan aatelini ja kelpo talonpoikieni etunenään ja\nsiten käytän valtakuntani viimeiset voimat. Niitä on enemmän kuin\nviholliset luulevatkaan. Vaan jos Jumalallinen Kaitselmus on määrännyt\nmm, että meidän hallitsijasukumme lakkaa olemasta minun esi-isieni\nvalta-istuimella, silloin minä kulutettuani kaikki saatavissani olevat\nvoimat lasken partani kasvamaan tätä myöten ja mieluummin lähden\nsyömään pelkkiä perunoita viimeisen eloon jääneen talonpoikani kanssa\nkuin otan allekirjottaakseni isänmaani ja kalliin kansani häpeän, sillä\nsen uhraukset ovat minusta suuriarvoiset.\n\n[31] Eversti Michaud, älkää unohtako, mitä tässä olen teille sanonut;\njoskus voinemme ehkä muistella tätä mielihyvällä. Napoleon vaiko\nminä... Me emme enää voi hallita yhdessä. Minä tunnen hänet nyt eikä\nhän enää minua petä...\n\n[32] Joka muukalaisenakin oli venäläinen sydämeltään ja mieleltään.\n\n[33] Ihastuneeksi kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut.\n\n[34] Hallitsija! Teidän Majesteettinne allekirjottaa tänä hetkenä\nkansansa maineen ja Europan pelastuksen!\n\n[35] Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.\n\n[36] Huonona tapana.\n\n[37] Rakkaani, kesken puheen. Te hakkailette liian paljon tuota\nvaaleaveristä.\n\n[38] On olemassa eri tapoja.\n\n[39] Jonka hän oli pelastanut liekeistä.\n\n[40] Siksi, joka ei sano nimeään.\n\n[41] Se, joka ei sano nimeään.\n\n[42] Kuka olette?\n\n[43] Kenraali, te ette voi minua tuntea, en ole nähnyt teitä koskaan.\n\n[44] Hän on venäläinen vakooja.\n\n[45] Ei, teidän korkeutenne, te ette ole voinut minua tuntea. Olen\nnostoväen upseeri enkä ole poistunut Moskovasta.\n\n[46] Teidän nimenne? -- Besuhof.\n\n[47] Kuka minulle todistaa, että te ette valehtele?\n\n[48] Teidän Korkeutenne.\n\n[49] Miten te todistatte minulle, että te puhutte totta?\n\n[50] Te ette ole se, joksi te sanotte itseänne.\n\n[51] Niin, tietysti.\n\n[52] 86:n rykmentin tarkk'ampujat, eteenpäin!\n\n[53] Se opettaa heitä tekemään murhapolttoja.\n\n[54] Sananparsi: saa olla omassa vapaudessaan. Suom. muist.\n\n[55] Lapseni, minä rakastan teitä ja olen tuntenut teidät pitkän aikaa.\n\n[56] Kiitos, rakas ystävä, että tulit.\n\n[57] Lähetän luoksenne yhden kenraali-adjutanteistani keskustelemaan\nkanssanne monista tärkeistä asioista. Pyydän teidän armoanne uskomaan\nkaikkeen, mitä hän sanoo, ja varsinko kun hän rupeaa ilmaisemaan teille\nniitä arvonannon ja erityisen kunnioituksen tunteita, joita minä olen\njo ammoin sitte tuntenut teitä kohtaan. Rukoilen Jumalaa, jotta Hän\npitäisi teidät pyhässä suojeluksessaan.\n\n[58] Jälkipolvet kiroaisivat minut, jos minua pidettäisiin jonkun\nsopimuksen alkuunpanijana, olipa se minkälainen tahansa. Tämä on meidän\nkansamme mielipide.\n\n[59] Ensimäinen kolonna marssii, toinen kolonna marssii.\n\n[60] Venäläinen kansallistanssi. Suom. muist.\n\n[61] Venäläinen muodostus alkujaan virolaisesta aatelisnimestä:\nBaggohufvudt. Suom. muist.\n\n[62] Rosvoamalla.\n\n[63] Tuomaan takaisin papit.\n\n[64] Ylentäen näiden toimenpiteiden merkitystä hänen omaa ja Ranskan\narmeijan arvoa vastaavalla teolla hän käski jakaa apurahoja tulipalosta\nkärsineille. Mutta kun ruokatarpeet olivat liian kalliita annettaviksi\nvieraan maan ihmisille, jotka sen lisäksi olivat enimmäkseen\nvihamielisiä, piti Napoleon parhaimpana antaa heille rahaa elatuksen\nhankkimiseen muualta ja hän käski jakaa heille paperiruplia.\n\n[65] Hänen neronsa ei ollut koskaan keksinyt mitään sen\nsyvämielisempää, taidokkaampaa ja ihmeteltävämpää.\n\n[66] Pappi, jonka minä löysin ja jota pyysin rupeamaan pitämään\njumalanpalveluksia, puhdisti ja lukitsi kirkon. Samana yönä tultiin\ntaas särkemään ovia ja lukkoja, repimään kirjoja ja tekemään muuta\npahaa.\n\n[67] Osa minun piiristäni on yhä edelleenkin 3:nen armeijaosaston\nsotamiesten ryöstöjen esineenä eivätkä he tyydy ainoastaan siihen,\nettä anastavat kellareihin piilottuneiden onnettomien asukkaiden\nviimeisetkin rippeet, vaan pieksävät heitä sen lisäksi julmasti\nsapeleillaan, kuten itse olen monta kertaa nähnyt.\n\n[68] Ei mitään uutta, sotamiehet vain ryöstävät ja varastavat yhä. 9 p.\nlokakuuta.\n\n[69] Varkaudet ja rosvous jatkuvat. Meidän piirissämme on rosvojoukkio,\njonka toiminta täytyy hillitä ankarin keinoin. 11 p. lokakuuta.\n\n[70] Palatsin ylihovimenomestari valittelee kovasti, että sotamiehet\nkäyvät mistään kielloista välittämättä yhä edelleenkin kaikissa\npihoissa ja vieläpä keisarinkin ikkunojen alla.\n\n[71] Ompa ihana aurinko, vai mitä, herra Kirii? Ihan kuin kevät.\n\n[72] Kun tämmöisellä säällä pääsisi lähtöön...\n\n[73] Ja siitä ei teidän, herra Kiril, tarvitse muuta kuin sanoa vain\nsana kapteenille, tiedättehän. Se on mies, joka ei unohda mitään.\nSanokaa kapteenille, kun hän tulee käynnilleen, hän tekee kaikki teidän\nhyväksenne...\n\n[74] Näetkös, St. Thomas, sanoi hän minulle tässä kerran: Kiril on\nsivistynyt mies, puhuu ranskaa; hän on venäläinen herra, jota on\nkohdannut onnettomuus, mutta hän on mies. Kyllä se tietää, mikä on\nmitä... Jos hän jotain tarvitsee ja pyytää minulta, en kiellä. Kun\non jotain saanut oppia, näetkös, silloin rakastaa valistusta ja\nsivistyneitä ihmisiä. Minä puhun teistä, herra Kiril. Ellei teitä olisi\nollut eräänä päivänä, olisi käynyt huonosti.\n\n[75] Hyvä on, hyvä on, kiitos; palttinaa olisi pitänyt jäädä tähteeksi.\n\n[76] Kiitos, kiitos, rakkaani, mutta tähteet, tähteet...\n\n[77] Platosha, kuulkaa, Platosha. Ottakaa itsellenne.\n\n[78] Vuota, jota käytetään teepakettien verhona.\n\n[79] Korpraali, mitä sairaalle tehdään?\n\n[80] Menkää, menkää.\n\n[81] No, mitä nyt on?\n\n[82] Kyllä hän voi marssia, saakeli soikoon! Menkää, menkää.\n\n[83] Mutta hän on kuolemaisillaan.\n\n[84] Pitäkää huolta itsestänne...\n\n[85] Menkää pois, lempo vieköön... Ettekö pääse, kolmekymmentä tuhatta\npaholaista...\n\n[86] Suuret pataljoonat ovat oikeassa.\n\n[87] Merkitsee suomeksi keväistä. Suom. muist.\n\n[88] Ahaa, siinähän te olettekin! Tahdotteko syödä? Älkää pelätkö,\nteille ei tehdä mitään pahaa. Käykää sisään, käykää sisään.\n\n[89] Kiitos, herra.\n\n[90] Kuka tulee?\n\n[91] 6:nen rykmentin ulaneja.\n\n[92] Tunnussana?\n\n[93] Sanokaa, onko eversti Gérard täällä?\n\n[94] Tunnussana?\n\n[95] Kun upseeri on tarkastuksella, eivät vahtimiehet kysy tunnussanaa.\nMinä kysyn teiltä, onko eversti täällä?\n\n[96] Oh, se on sitkeää, ei pehmene.\n\n[97] Se panee konttaamaan kaniinina. (Ranskal. sananlasku.)\n\n[98] Päivää, herrat!\n\n[99] Tekö se olette, Clément. Senkö lempo...\n\n[100] Jos teidän mielenne tekee iltasta, niin tulette liian myöhään.\n\n[101] Niitä hirtehisiä on kaikkialla.\n\n[102] On inhottavaa laahata niitä ruumiita mukanaan. Parasta olisi\nampua ne kanaljat.\n\n[103] Paikoillenne!\n\n[104] Keisari! Marsalkka! Herttua!\n\n[105] Mitä hän sanoi? Mitä hän sanoi?\n\n[106] Oletteko ymmärtäneet, lapseni?\n\n[107] Oletteko ymmärtäneet, lempo vieköön!\n\n[108] Mitä se tuo roisto siitä välittää!\n\n[109] Kasakkoja!\n\n[110] Menkää, menkää!\n\n[111] Pidän velvollisuutenani ilmottaa Teidän Majesteetillenne\nniiden eri armeijakuntien tilasta, jotka minä olen tarkastanut eri\npäivämarssien aikana näinä kolmena viimeisenä päivänä. Ne ovat melkein\nkokonaan hajallaan. Kustakin rykmentistä seuraa lippuja tuskin neljättä\nosaakaan sotamiehistä, muut kulkevat omin päinsä eri suuntiin koettaen\netsiä elatustaan ja päästä irti kurista. Kaikki ajattelevat ainoastaan\nSmolenskia, jossa he toivovat saavansa levähtää. Viime päivinä on tultu\nhuomaamaan, että monet sotamiehet ovat heittäneet pois patruunansa\nja pyssynsä. Asioiden tällä kannalla ollen on Teidän Majesteettinne,\nolkootpa Teidän lopulliset aikeenne menestykselliseen palvelukseenne\nnähden minkälaiset tahansa, vaadittava, että armeijakunnat kootaan\nSmolenskiin ja että niistä erotetaan rintamaan kelvottomat, kuten jalan\nkulkeva ratsuväki, aseettomat, liiat kuormat ja osa tykistöä, jota\non liian paljon sotaväen lukumäärään nähden. On välttämätöntä saada\nruokavaroja ja muutaman päivän lepo, sotamiehet ovat näännyksissä\nnälästä ja uupumuksesta, näinä viimeisinä päivinä ovat monet kuolleet\ntielle ja leiripaikoille. Tämä surkea tila kasvaa kasvamistaan\nlakkaamatta ja pakottaa pelkäämään, että jollei ryhdytä ponteviin\nkeinoihin pahan lakkauttamiseksi, niin emme me kohtapuoleen kykene\nhallitsemaan sotajoukkoja taisteluissa. 9 p. marraskuuta, 30 virstan\npäässä Smolenskista.\n\n[112] Päiväjärjestys.\n\n[113] Teidän Majesteettinne, Serkkuni, Eckmühlin prinssi, Napolin\nkuningas.\n\n[114] Olen kyllälti ollut keisarina, nyt on aika ruveta kenraaliksi.\n\n[115] Se on suurta!\n\n[116] Suuremmoisesta naurettavaan on vain yksi askel.\n\n[117] Suuremmoista, suurta! Napoleon suuri! Suuremmoisesta naurettavaan\non vain yksi askel!\n\n[118] Ensimäinen kolonna marssii.\n\n[119] Ritari peloton ja nuhteeton.\n\n[120] Wilsonin muistiinpanot.\n\n[121] Bogdanovitshin kirjottama vuoden 1812 historia: luonteenkuvaus\nKutusovista ja mietteitä Krasnojen taistelun huonoista tuloksista.\n\n[122] Oh, kunnon poikani! Oh, hyvät, hyvät ystäväni! Kas ne ovat\nihmisiä! Oh, hyvät, kunnon ystäväni!\n\n[123] Eläköön Henrik neljäs! Eläköön tuo rohkea kuningas! (Ranskalainen\nlaulu.)\n\n[124] Jolla oli kolme kykyä: juoda, tapella ja miellyttää.\n\n[125] Te kai haluatte sanoa minulle, ettei minulla ole mistä\nsyödä. Päinvastoin voin asettaa käytettäväksenne kaikki vaikkapa\njuhla-ateriaakin varten, jos semmoisen haluaisitte antaa.\n\n[126] Tahdoin sanoa vain sen, minkä olen sanonut enkä muuta.\n\n[127] On pyhyyden pilkkaa sotia semmoista kansaa vastaan kuin te olette.\n\n[128] Te olette rappiolla, ystäväni.\n\n[129] Rakastan teitä.\n\n[130] Rakas Maria, luulen hänen nukkuvan. Hän on hyvin väsyksissä.\n\n[131] Ei, hra Dessalles, minä pyydän, että täti antaisi minun jäädä.\n\n[132] Minä tuon hänet heti luoksenne, m-r Dessalles; hyvää yötä.\n\n[133] Kunniattomat ja tunnottomat.\n\n[134] Denisof käyttää tässä sanaleikin omaisesti venäläistä sanaa bunt\n= kapina, joka sointuu saksalaiseen sanaan bund = liitto ja jota on\nmahdoton suomentaa tekstin sävyä vastaavalla tavalla. Suom.\n\n[135] Silloin olen teidän miehiänne!\n\n[136] Uran uurtamista.\n\n[137] Oletteko sairas?\n\n[138] En.\n\n\n\n"]