[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUlj8ujsxEVKpQlmywjDUclmJZ_ovaqrkvjsXosBz90g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},741,"Ylösnousemus I","Tolstoi, Leo",1828,1910,"741-tolstoi-leo-ylosnousemus-i","741__Tolstoi_Leo__Ylösnousemus_I",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1899,58329,377146,false,12379,[23,24,25,26,27,28,29],"Aristocracy (Social class) -- Russia -- Fiction","Atonement -- Fiction","Change -- Religious aspects -- Fiction","Prostitutes -- Russia -- Fiction","Russia -- Social conditions -- 1801-1917 -- Fiction","Social justice -- Russia -- Fiction","Trials (Murder) -- Russia -- Fiction",[31,32],"Novels","Russian Literature","\"Ylösnousemus I\" by Leo Tolstoy is a novel written during the late 19th century. The book lays the groundwork for an examination of morality, justice, and societal roles through the character of Katjusha Maslova, whose tragic life story reveals the challenges faced by women in a morally complex world.   The opening of the novel introduces Katjusha Maslova at a significant turning point in her life. Escorted to court, she is described as a former bonding servant to well-off women, now caught in the harsh realities of her past transgressions, while the setting contrasts the beauty of spring outside with the oppressive, foul air of the prison corridors she navigates. The narrative hints at her backstory, detailing her tragic upbringing, romantic entanglements, and systemic failures that lead her to a life of desperation. We see the broader societal implications reflected through the characters surrounding her, like Prince Dmitry Nehljudof, who will play a pivotal role in her life, introducing themes of guilt and redemption. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Järnefelt, Arvid",385,"Ruhtinas Nehljudof joutuu valamieheksi oikeudenkäyntiin, jossa syytettynä on hänen nuoruudessaan viettelemänsä nainen. Kohtaaminen saa miehen pyrkimään hyvitykseen ja seuraamaan naista Siperian vankeuteen samalla, kun hän kyseenalaistaa Venäjän oikeuslaitoksen ja yläluokan moraalin.","Leo Tolstoin 'Ylösnousemus I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 741.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Miranda van de Heijning, Riikka Talonpoika\nja Projekti Lönnrot.","YLÖSNOUSEMUS I\n\nKirj.\n\nLEO TOLSTOI\n\n\nTekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1899.\n\n\n\n\n\n\n    \"Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka\n    usein minun pitää veljelleni, jolta rikkoo minua vastaan, antaman\n    anteeksi? Onko seitsemässä kerrassa kyllä?\n\n    \"Sanoi Jeesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän\n    kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.\"\n\n                                                  (Mat. 18: 21, 22.)\n\n\n    \"Miksi siis näet raiskan, joka on veljes silmässä, ja et näe malkaa\n    omassa silmässäs.\"\n\n                                                     (Mat. 7: 3.)\n\n\n    \"Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä.\"\n\n                                                     (Joh. 8: 7.)\n\n\n    \"Ei ole opetuslapsi ylitse mestarinsa: mutta jokainen on täydellinen\n    koska hän on niinkuin hänen mestarinsa.\"\n\n                                                    (Luuk. 6: 40.)\n\n\n\n\nI.\n\n\nVaikka ihmiset, keräännyttyänsä sadoin tuhansin pienoiselle\npinta-alalle, tekivätkin parastaan tärvelläkseen sitä maata, jonka\npäällä tunkeilivat; vaikka he laskivatkin tämän maan kivillä, ettei\nsiinä mitään kasvaisi, vaikka nyhtivät juurineen ylös jokaisen ruohon,\njoka pyrki esille, vaikka savuuttivat ilman kivihiilen ja naftan\nkäryllä, vaikka typistelivät puunsa luonnottoman muotoisiksi ja\nkarkoittivat näkyvistä kaikki eläimet ja linnut; -- kevät oli sentään\nkevättä kaupungissakin. Aurinko paistoi, ruoho, saatuaan kasvun vauhtia,\nvihersi kaikkialla, missä sitä ei oltu irtinyhdetty, ei ainoastaan\nbulevardien penkereillä, vaan katukivienkin välissä, ja koivut,\npoppelit, tuomet puhkesivat liimaisiin, tuoksuviin lehtiinsä, lehmukset\npaisuttivat halkeilevia nuppujansa. Naakat, varpuset ja kyyhkyset\nkeväiseen tapaansa jo rakentelivat iloiten pesiänsä ja kärpäset\nsurisivat auringon lämmittämillä seinillä. Iloissaan olivat niin kasvit\nkuin linnut, hyönteiset ja lapset. Ainoastaan suuret, ainoastaan\ntäysikäiset ihmiset -- ne yhä herkeämättä pettivät ja kiusasivat sekä\nitseään että toisiaan. Ihmiset eivät ajatelleet pyhäksi ja tärkeäksi\nsitä, että nyt oli tämmöinen kevätaamu, ei tätä jumalan maailman\nkauneutta, joka on annettu kaikkien olentojen onneksi, -- kauneutta, joka\nherättää rauhan, sovinnon ja rakkauden tunteita, vaan pitivät pyhänä ja\ntärkeänä sitä, minkä olivat vaan itse keksineet hallitakseen ja\nvallitakseen toisiansa.\n\nNiinpä lääninvankilan konttorissa ei pidetty pyhänä ja tärkeänä suinkaan\nsitä, että kaikille eläimille ja ihmisille on annettu kevään sulous ja\nilo, vaan pidettiin pyhänä ja tärkeänä, että eilisiltana oli saapunut\nnumeroitu, sineteillä ja virallisilla alkukoristuksilla varustettu\npaperi, jossa käskettiin kello 9:ksi aamua, tänä 28 p:nä huhtikuuta,\ntuomaan oikeuteen kolme vankilassa säilytettyä tutkintovankia -- kaksi\nnaista ja yksi mies. Toinen näistä naisista, ollen kaikkein tärkein\nrikoksellinen, oli tuotava erikseen. Ja niinpä nyt tämän virkakirjeen\nperustuksella, 28 p. huhtikuuta, kello 8 aamulla, astui naisosaston\nhaisevaan käytävään päävartija. Hänen mukanaan tuli käytävään kärsineen\nnäkönen nainen, jolla oli harmaat kiharahiukset ja virkanauhat röijyn\nhihoissa sekä siniset reunat vyössä. Se oli naisosaston päävartija.\n\n-- Haetteko Maslovaa? -- kysyi hän, lähestyessään päävartijan seurassa\nerästä käytävään päin avautuvien koppien ovea.\n\nPäävartija, kolistellen lukossa rautaisia avaimiansa avasi kopin oven,\njolloin sieltä tulvahti vielä haisevampi löyhkä kuin käytävässä olikaan,\nja huusi:\n\n-- Maslova oikeuteen! -- ja jääden odottamaan sulki jälleen oven.\n\nYksin vankilankin pihalla oli tuore, elähyttävä henki, minkä tuuli oli\nahoilta kaupunkiin tuonut. Käytävässä sitävastoin oli painostava,\nlavantautinen, ulostuksista, tervasta ja homeesta sekoittunut ilma, joka\nheti masensi alakuloiseksi vastatulijan mielen. Samaa tunsi pihalta\ntullut vartijanainen, vaikka oli tottunutkin huonoon ilmaan. Käytävään\npäästyänsä häntä äkisti rupesi väsyttämään ja nukuttamaan.\n\nKopissa nousi kiire: kuului naisääniä ja paljain jaloin astumista.\n\n-- Alappa joutua sieltä, Maslova, -- pian! -- huusi päävartija oveen.\n\nParin minuutin kuluttua tuli kopista nopein askelin, äkkiä kääntyen ja\nasettuen päävartijan viereen, lyhyenläntä ja hyvin kohorintanen nuori\nnainen, harmaassa, valkoisen röijyn ja valkoisen alushameen päälle\npuetussa mekossa. Jaloissa oli naisella liinaiset sukat ja niiden päällä\nvankikengät, päässä oli valkoinen huivi, jonka alta, nähtävästi\ntahallaan, oli työnnetty esille muutamia pyörylöitä mustista\nkiharaisista hiuksista. Naisen kasvoissa oli ylt'yleensä se erikoinen\nkalpeus, joka tavataan kauan sisällä olleiden ihmisten kasvoissa ja joka\nväriltään muistuttaa perunan ituja kellarissa. Samallaiset olivat\npienet, leveät kädet ja valkonen, täyteläs kaula, joka näkyi mekon\nsuuren kauluksen välistä. Näissä kasvoissa, erittäinkin niiden\nväsähtäneen kalpeuden vuoksi, herätti huomiota hyvin mustat, säkenöivät,\nvähän turvonneet, mutta hyvin eloisat silmät, joista toinen katsoi vähän\nkieroon. Hän pysyttelihe hyvin suorana, pitäen esillä täyteläistä\nrintaansa. Käytävään tultuansa hän, keikahuttaen hiukan päätänsä,\nkatsahti suoraan päävartijan silmiin valmiina täyttämään kaikki, mitä\nhäneltä vaadittaisiin. Päävartija oli jo sulkemassa ovea, kun sieltä\npistihe esiin harmaahapsisen akan kalpeat, ankaran ryppyiset kasvot.\nAkka alkoi jotakin haastaa Maslovalle, mutta päävartija painamalla ovea,\nlitisti hänen päätään ja pää katosi. Kopissa remahti joku naisääni\nnauramaan. Maslova myöskin naurahti ja kääntyi sitten ovessa olevalle\npienelle ristikkoluukulle. Akka sisäpuolelta laittautui myöskin heti\nluukulle ja käheällä äänellä sanoi:\n\n-- Muista, älä puhu mitään liikaa, aina vaan yhtä.\n\n-- Yhtä on mitä puhun, pahemmaksi ei tule, -- sanoi Maslova päätänsä\nkeikahuttaen.\n\n-- Eipä tietenkään kahta, -- sanoi päävartija esimiehen luottamuksella\nomaan sukkeluuteensa. -- Eteenpäin, mars!\n\nLuukussa näkynyt akan silmä katosi, mutta Maslova tuli keskelle käytävää\nja seurasi nopein, lyhyin askelin päävartijaa. He laskeutuivat alas\nkivirappusia myöten, kulkivat vielä pahemman hajuisen ja meluisen\nmiesosaston läpi, oviluukuissa olevien silmien seuraamina, ja tulivat\nkonttoriin, jossa jo seisoi kaksi saattosotamiestä pyssyinensä. Siellä\nistuva kirjuri antoi toiselle sotamiehistä tupakinsavusta kellastuneen\npaperin ja, osoittaen vankia, sanoi: \"Tuoss' on.\" Sotamies, --\nnishninovgorodilainen talonpoika -- jolla oli punaset, rokonarpiset\nkasvot, pisti paperin sinellinsä hihantaitteeseen ja hymyillen iski\nsilmää toverilleen, leveänaamaiselle tshuvassille, tarkoittaen vankia.\nSotamiehet laskeutuivat vangin kanssa rappusia alas ja menivät\npääporttia kohden.\n\nPääportin suuresta ovenpuoliskosta avautui erikoinen ovi ja astuttuaan\nsen kynnyksen yli pihalle sotamiehet tulivat vangin kanssa muurien\nulkopuolelle ja läksivät astumaan pitkin kaupunkia kulkien keskellä\nkivikatua.\n\nAjurit, puotilaiset, kyökkipiiat, työmiehet, virkamiehet pysähtyivät ja\nuteliaasti tarkastelivat vankia; muutamat pudistelivat päätänsä\najatellen: \"noin se käy kun käyttäytyy huonosti, eikä niinkuin me.\"\nLapset katselivat kauhulla naisrosvoa, ja voivat olla rauhallisia vaan\nsiitä syystä, että sotamiehet kulkivat hänen jäljessään eikä hän siis\nnyt voinut mitään tehdä. Joku maalainen talonpoika, joka oli saanut\nmyydyksi hiiliä ja lipinyt ravintolassa teetä, tuli hänen viereensä,\nteki ristinmerkin ja antoi hänelle roposen. Vanki punehtui, painoi\npäänsä alas ja mutisi jotain itsekseen.\n\nTuntien, että kaikki häntä silmäilivät, hän salavihkaa, päätänsä\nkääntämättä, vilkkui niihin, jotka katsoivat häneen ja häneen kääntynyt\nhuomio ilahutti häntä. Myöskin ilahutti häntä tämä vankilailmaan\nverraten puhdas, keväinen henki; -- teki vaan kipeätä astua pitkin kiviä\nkömpelöt vankilakengät jalassa, tottumattomana kävelemiseen, ja hänen\npiti sentähden katsoa mihin astui ja astua niin keveästi kuin suinkin.\nJauhokaupan ohi kuljettaissa, missä kenenkään ahdistamatta tepasteli ja\nkieppuili kyyhkysiä, vanki oli satuttaa jalallaan yhtä niistä; kyyhkynen\npyrähti ylös ja siipiänsä räpyttäen lensi ihan hänen korvansa ohi,\nsaattaen hänet tuntemaan tuulta. Hän hymähti, mutta samassa huokasi\nraskaasti, kun muisti asemansa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nVangitun Maslovan historia oli hyvin tavallinen historia. Hän oli\nherraskartanossa palvelevan naimattoman naisen tytär. Tämä nainen, eläen\näitinsä kanssa karjakkona kahden sisarusneidin omistamalla tilalla, oli\nsynnyttänyt joka vuosi, ja, kuten maalla tavallisesti käy, lapset\nkastettiin, vaan äiti ei imettänytkään pienokaista, joka oli ilmestynyt\nhänen haluamattaan, joka oli tarpeeton ja häiritsi työssä, ja niin se\npian sai kuolla nälkään.\n\nNäin oli kuollut viisi lasta. Kaikki he olivat kastetut, mutta kaikki\nolivat jääneet imettämättä ja kuolleet. Kuudes lapsi, jonka isä oli\nkuleksiva mustalainen, oli tyttö, ja tämän kohtalo olisi ollut\nsamallainen, mutta kävi niin, että toinen vanhoista neideistä pistäytyi\nnavettaan antaakseen nuhteita karjakoille, kun kermassa oli tuntunut\nlehmän haju. Navetassa makasi synnyttäjä kauniin, terveen pienokaisen\nkanssa. Vanha neiti antoi nyt nuhteita niin hyvin kermasta kuin\nsiitäkin, että synnyttäjä oli päästetty navettaan, ja oli jo lähtemässä\npois, kun huomasi lapsosen, armahti sitä ja tarjoutui sen kummiksi. Hän\nkastattikin tytön, ja sitten, säälien ristilastaan, antoi maitoa ja\nrahoja äidille, joten lapsi jäi eloon. Niinpä vanhat neidit sitten\nnimittivätkin sen \"pelastetuksi\".\n\nLapsi oli kolmen vuotias, kun hänen äitinsä sairastui ja kuoli.\nIsoäidille oli lapsenlapsi vastukseksi, ja silloin vanhat neidit ottivat\ntytön luoksensa. Mustasilmäisestä tytöstä tuli tavattoman elävä ja\nmiellyttävä, ja vanhat neidit olivat hänestä hyvillään.\n\nVanhoja neitiä oli kaksi: nuorempi, hyväluontoisempi -- Sofia Ivanovna,\njoka oli lapsenkin kastattanut, ja vanhempi, ankarampi -- Maria Ivanovna.\nSofia Ivanovna piti tytön vaatteissa ja opetti sitä lukemaan sekä tahtoi\nsitä ottotytökseen. Maria Ivanovna taas sanoi, että tytöstä olisi\ntehtävä työihminen, hyvä sisäpiika, ja sentähden hän oli vaativainen,\nrankaisi, jopa löikin tyttöä pahalla tuulella ollessaan. Niinpä näiden\nkahden vaikutuksen välillä tytöstä kasvoikin puoleksi sisäpiika ja\npuoleksi ottotyttö. Häntä kutsuttiinkin sentähden keskinkertaisella\nnimellä Katjushaksi, ei Katjkaksi, kuten kutsutaan piikaa, eikä\nKatenjkaksi, kuten kutsutaan omaa lasta. Hän ompeli, siivosi huoneita,\nkiilloitteli liidulla pyhäinkuvia, paahtoi, jauhoi ja tarjosi kahvia,\ntoimitti vähäisemmät vaatteenpesut ja välistä istui neitien kanssa\nääneen lukemassa.\n\nHänellä oli kosijoita, vaan ei hän kenestäkään huolinut, kun tunsi, että\nelämä työihmisten kanssa, jotka häntä kosivat, tulisi hänelle vaikeaksi,\ntottunut kun oli herraselämän hempeyteen.\n\nNäin hän eli 16:nteen ikävuoteen asti. Päästyään sen ikävuoden yli\nsaapui neitien luo heidän veljenpoikansa, ylioppilas, rikas ruhtinas, ja\nKatjusha, uskaltamatta tunnustaa sitä hänelle tai edes itselleenkään,\nrakastui häneen. Sitten, kahden vuoden kuluttua, tämä sama veljenpoika\npoikkesi tätejä katsomaan matkallansa sotaan ja viipyi, silloin talossa\nneljä päivää. Lähtönsä edellisenä iltana hän vietteli Katjushan, ja,\npistettyään hänelle viimeisenä päivänä sataruplasen käteen, matkusti\npois. Viiden kuukauden kuluttua hänen lähtönsä jälkeen Katjusha sai\nvarmasti tietää olevansa raskauden tilassa.\n\nSiitä lähtien oli hänelle kaikki tyyni yhdentekevää, ja hän vaan\najatteli kuinka pääsisi siitä häpeästä, joka häntä odotti. Hän alkoi\nhaluttomasti ja huolimattomasti palvella neitejä ja vihdoin, itsensäkin\ntietämättä, rietaantui ja antoi tulla pahoja sanoja neideille, joita\nsanoja hän itsekin sitten katui, sekä pyysi päästökirjaa.\n\nJa neidit, hyvin tyytymättöminä häneen, päästivät hänet. Heiltä hän tuli\nsisäpiiaksi eräälle poliisille, vaan pysyi tässä paikassaan ainoastaan\nkolme kuukautta, sillä poliisi, 50 vuotias ukko, alkoi häntä ahdistella,\nja meni kerran niin pitkälle, että Katjusha vimmastui, sanoi häntä\npöllöksi ja vanhaksi piruksi, ja tyrkkäsi häntä rintaan, niin että hän\nkaatui. Katjusha ajettiin palveluksesta röyhkeyden vuoksi. Uutta paikkaa\noli turha hakea, kun jo kuitenkin lähestyi synnyttämisen aika, ja hän\nasettui asumaan maalaisen kätilöämmän luo, joka myyskenteli viinaa.\nSynnytys oli helppo. Mutta kätilö, joka oli kylässä hoitanut sairasta\nsynnyttäjää, tartutti Katjushaan maitokuumeen, ja lapsi, poikanen,\nlähetettiin kasvatuslaitokseen, minne se oli heti perille päästyä\nkuollut, lasta saattaneen akan kertomuksen mukaan.\n\nRahoja oli Katjushalla kaikkiaan silloin kuin hän asettui kätilön luo\n127 ruplaa, joista 27 ansaittuja ja 100 ruplaa viettelijän antamia.\nMutta lähtiessä sieltä oli hänellä jäljellä ainoastaan 6 ruplaa. Hän ei\nosannut pitää rahoja, tuhlasi niitä omiin tarpeisinsa ja antoi myöskin\njokaiselle, joka pyysi. Kätilö otti häneltä hyyrystä, ruuasta ja teestä\nkahden kuukauden ajalta 40 ruplaa, 25 ruplaa meni lapsen lähettämiseen,\n40 ruplaa kätilö pyysi ja sai lainaksi lehmän ostamista varten,\nparikymmentä ruplaa kului noin vaan -- pukuun, makeisiin, niin että\nparannuttuansa Katjushalla ei ollut rahoja, vaan oli pakko hakea\npaikkaa. Paikan hän sai erään metsävoudin luona. Metsävouti oli nainut\nmies, mutta samoin kuin poliisikin jo ensi päivästä alkoi ahdistella\nKatjushaa. Mies inhotti häntä ja Katjusha koetti välttää häntä. Mutta\nmies oli häntä kokeneempi ja viekkaampi, ja -- mikä pääasia -- hän oli\nisäntä, joka saattoi lähettää piian minne tahtoi, ja niinpä hän sopivan\nhetken tultua otti tämän valtaansa. Vaimo sai asiasta vihiä, ja\ntavattuaan kerran miehensä yksin huoneessa Katjushan kanssa, hyökkäsi\ntätä lyömään. Katjusha ei perääntynyt ja syntyi tappelu, jonka johdosta\nhän ajettiin talosta saamatta palkkaa. Silloin Katjusha lähti kaupunkiin\nja asettui tätinsä luo. Tätin mies oli nitoja, joka oli ennen elänyt\nsiivosti, mutta nyt oli kadottanut kaikki työnantajansa, oli juoppo,\njoka joi kaikki, minkä käsiinsä sai. Tätillä oli vähäinen pesulaitos,\njosta hän lapsinensa eli ja ylläpiti hunningolle joutunutta miestään.\n\nHän ehdotteli Maslovalle, että tämä rupeisi pesijättäreksi hänelle.\nMutta nähtyään, kuinka raskaassa työssä pesijättäret tätin luona elivät,\nMaslova epäili suostua ja kyseli vaan konttoreista palvelijattaren\npaikkoja. Tämmöinen paikka vihdoin löytyi erään rouvan luona, joka asui\nkahden lyseossa käyvän poikansa kanssa. Viikon kuluttua hänen tulonsa\njälkeen vanhempi, kuudennen luokan lyseolainen, jolla jo oli viiksien\nalkua, heitti lukemisen ja alkoi lakkaamatta ahdistella Maslovaa. Äiti\npani kaikki Maslovan syyksi ja erotti hänet palveluksesta. Uutta paikkaa\nei ollut tiedossa, mutta kävi niin, että tultuansa konttoriin, joka\nvälitti palvelioita isännille, Maslova tapasi siellä rouvan, jolla oli\nsormuksia ja rannerenkaita täyteläisissä paljaissa käsissään. Otettuaan\nselvän paikattoman Maslovan asiasta tämä rouva ilmoitti hänelle\nosoitteensa ja pyysi tulemaan luokseen. Maslova meni. Rouva otti hänet\nystävällisesti vastaan, tarjosi torttuja ja makeata viiniä ja lähetti\npiikansa viemään jonnekin jotakin paperilippua. Iltasella tuli\nhuoneeseen iso-kasvuinen herrasmies, jolla oli pitkät harmahtavat\nhiukset ja harmaa parta; hän heti istuutui Maslovan viereen ja alkoi\nkiiltävin silmin ja hymyillen tarkastella tätä ja laskea leikkiä hänen\nkanssaan. Emäntä kutsui herran viereiseen huoneeseen, ja Maslova kuuli,\nkuinka emäntä sanoi: \"vastasaapunut, terve maalaistyttö.\" Sitten emäntä\nkutsui Maslovan erikseen ja sanoi, että se on kirjailija, jolla on\npaljon rahoja ja joka ei ole säästävä mitään, jos Maslova häntä vaan\nmiellyttää. Maslova miellyttikin häntä, ja kirjailija antoi hänelle 25\nruplaa, luvaten usein tulla häntä katsomaan. Rahat hupenivat aivan pian\nhyyryyn tätin luona, uuteen leninkiin, hattuun ja nauhoihin. Muutaman\npäivän kuluttua kirjailija kutsutti hänet luokseen uudestaan. Hän meni.\nKirjailija antoi hänelle vielä 25 ruplaa ja tarjosi asunnon erityisessä\nkortteerissa.\n\nAsuessaan kirjailijan hyyräämässä kortteerissa Maslova rakastui samassa\npaikassa asuvaan iloiseen puotipoikaan. Itse hän ilmoitti tästä seikasta\nkirjailijalle ja muutti sitten paljoa pienempään kortteeriin. Mutta\npuotipoika, joka ensin lupasi naida hänet, matkusti mitään virkkamatta\nNishninowgorodiin, nähtävästi hyläten hänet, ja Maslova jäi yksin. Hän\nolisi nyt tahtonut jäädä yksinänsä kortteeriin asumaan, mutta sitä ei\nsallittu. Ja naapurissa sanottiin, että hänellä oli oikeus asua näin\nainoastaan, jos hänellä oli keltanen lupalippu ja jos hän suostui\ntarkastuksen alaiseksi. Silloin hän lähti jälleen tätin luo. Täti,\nnähtyänsä hänen muodikkaan pukunsa, peleriininsä ja hattunsa, otti hänet\nkunnioituksella vastaan eikä enää tohtinut tarjota pesijättären paikkaa,\nvaan katsoi hänen nyt nousseen ylemmälle elämän asteelle. Ei Maslova nyt\nenää ajatellutkaan pesijättäreksi rupeamista. Hän katsoi nyt säälillä\nsitä vankielämää, jota nuo kalpeat laihakätiset pesijättäret etumaisissa\nhuoneissa viettivät; muutamat heistä olivat jo keuhkotautisia, ja\nnähdessään heidän pesevän ja hierovan vaatteita 30:n asteen\nsaippuahöyryssä, akkunat auki olipa talvi tahi kesä, häntä kauhistutti\najatella joutuvansa tämmöiseen vankilaan. Ja niinpä juuri tähän aikaan,\njoka oli Maslovalle erittäin onneton, koskei tahtonut löytyä ainoatakaan\nsuojelijaa, hänet sai käsiinsä eräs nainen, jonka asia oli toimitella\ntyttöjä porttoloihin.\n\nMaslova oli jo kauan sitten polttanut tupakkia, mutta puotipojan kanssa\nsolmitun yhteytensä loppuaikoina ja sitten kuin tämä oli hänet hylännyt,\nhän yhä enemmän tottui juomaan. Viini ei miellyttänyt häntä yksistään\nsiksi, että maistui hyvältä, vaan enemmänkin siksi, että teki hänelle\nmahdolliseksi unohtaa raskaat muistonsa, antoi rohkeutta seurustelussa\nja varmuutta omasta arvostaan, joita kumpaakaan ominaisuutta ei hänellä\nviinittä ollut. Selvänä hänen oli aina paha olla ja hävetti.\nYllämainittu nainen pani toimeen kekkerit tätin kunniaksi, ja\njuotettuansa Maslovan, tarjosi hänelle pääsyn hyvään, kaupungin\nparhaimpaan laitokseen, kuvaten hänelle tuommoisen aseman kaikkia etuja\nja hyviä puolia. Maslovan oli valittavana, joko: piian alentava asema,\nmilloin miehet varmaan tulisivat ahdistelemaan ja milloin tulisi\ntapahtumaan salaisia, ajoittaisia haureussyntejä, taikka: turvattu,\nrauhallinen, laillistettu asema, ja julkinen, lain sallima ja hyvin\nmaksettu alituinen haureuselämä. Ja hän valitsi jälkimäisen. Paitsi\nsitä, hän ajatteli täten kostaa sekä viettelijänsä että puotipojan ja\nkaikki muut, jotka olivat hänelle pahaa tehneet. Vielä eräs toinen\nseikka viekotteli häntä ja vaikutti osaltaan lopulliseen päätökseen.\nNainen oli näet sanonut hänelle, että hän saisi tilata itselleen mitä\nvaatteita vaan tahtoi, samettisia, silkkisamettisia, silkkisiä,\nbaalipukuja avonaisine olkapäine ja paljaine käsivarsine. Ja kun Maslova\nkuvaili itseänsä heleän keltasessa silkkipuvussa mustan\nsamettipäärmäyksen kanssa -- kuten sanotaan: dekoltee, -- ei hän voinut\npidättää, vaan luopui passistaan. Ja vielä samana iltana nainen otti\najurin ja vei Maslovan Kitaevan kuuluisaan taloon.\n\nJa siitä asti alkoi Maslova elää sitä elämää, jossa ihmiset\nkroonillisesti rikkovat jumalallisia ja inhimillisiä käskyjä vastaan,\nelämää, jota viettävät sadat ja sadattuhannet naiset, -- jota\nhallitusvalta, kansalaistensa parasta huolehtiessa, sekä suvaitsee että\nsuojelee, ja joka yhdeksälle naiselle kymmenestä loppuu tuskallisiin\ntauteihin, ennenaikaiseen raihnaisuuteen ja kuolemaan.\n\nAamulla ja päivällä raskasta nukkumista öisen mässäyksen jälkeen. 3:n\ntai 4:n aikana väsynyttä nousemista likaiselta vuoteelta, seltteriveden\nja kahvin juomista kohmelon vuoksi, laiskaa vetelehtimistä pitkin\nhuoneita alusvaatteissa ja yönutuissa, kadulle katselemista\nikkunauutimien takaa, velttoa torailemista keskenään, sitten ruumiin ja\nhiuksien pesemistä, voitelemista ja hajuvesillä täyttämistä, pukujen\nkoettelemista, riitoja niiden johdosta emännän kanssa, peiliin\nkatselemista, kasvojen, silmäkulmien maalailemista, makeaa rasvaista\nruokaa, sitten pukeutuminen kirkasvärisiin, silkkisiin, alastomaksi\njättäviin pukuihin, esiintyminen kirkkaasti valaistuun, koristettuun\nsaliin, -- vieraiden saapuminen: -- musiikkia, tansseja, konfehteja,\nviinejä, tupakan polttoa ja haureutta nuorten, keski-ikäisten,\npuolilasten, ikäkulu-ukkojen, naimattomien, naineiden, kauppiaiden,\npuotipoikien, armeenialaisten, juutalaisten, tataarien, rikkaiden,\nköyhien, terveiden, sairaiden, humaltuneiden, selvien, raakojen,\nhienojen, sotilaiden, siviilien, ylioppilaiden, lyseolaisten -- kaikkien\nmahdollisten säätyjen, ikien ja ihmislajien kanssa. Ja huutoja ja\npilapuheita ja tappeluja ja tupakkia ja viiniä ja taaskin viiniä,\ntupakkia ja musiikkia illasta aamunkoittoon asti. Ja vasta aamulla\nvapautuminen ja raskas uni. Ja näin joka päivä läpi viikon. Viikon\nlopussa sitä vastoin lähteminen valtiolliseen laitokseen --\npoliisikonttoriin, missä valtion palveluksessa olevat virkamiehet,\nmieslääkärit, väliin totisesti ja ankarasti, mutta väliin taas\nleikkisällä iloisuudella, karkoittaen itsestään sen häveliäisyyden,\njonka luonto on rikoksen välttämiseksi antanut sekä ihmisille että\neläimille, toimittavat näiden naisten tarkastuksen ja antavat heille\nlupakirjan jatkamaan samoja rikoksia, joita he itse olivat viikon\nkuluessa osallistensa kanssa tehneet. Ja niin alkaa jälleen samallainen\nviikko. Samaa joka päivä, kesät, talvet, aret, pyhät.\n\nNäin eli Maslova seitsemän vuotta. Tämän ajan kuluessa hän oli ollut\nkahdessa haureustalossa ja yhden kerran sairaalassa. Ollessaan\nseitsemättä vuotta haureuslaitoksessa, ja kahdeksantena vuonna lukien\nensimäisestä lankeemisestansa eli jo 26:n ikäisenä, tapahtui hänelle se\nasia, jonka vuoksi hän oli vangittu ja nyt, vietettyään kuusi kuukautta\nmurhaajien ja varkaiden seurassa, kuljetettiin oikeuteen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSamaan aikaan kuin Maslova, pitkästä käymisestä nääntyneenä, lähestyi\nsaattajinensa raastuvan oikeuden rakennusta, hänen kasvattajiensa\nveljenpoika, ruhtinas Dmitrij Nehljudof, samainen hänen viettelijänsä,\nvirui vielä korkealla, pehmoisella vieterivuoteellansa,\nhöyhenpolstareilla, ja päästettyään auki kauluksen puhtaasta\nhollantilaisesta yöpaidastaan, minkä rinnus oli poimusille silitetty,\npoltteli paperossia. Hän katseli pysähtynein silmin eteensä, ajatellen\nmitä hänen nyt olisi tehtävä ja mitä oli eilen.\n\nHän muisteli eilistä iltaa, jonka oli viettänyt Kortshaginien rikkaan ja\ntunnetun perheen luona. Yleisesti arveltiin hänen menevän naimisiin\nnäiden tyttären kanssa. Hän huoahti ja viskattuaan poltetun paperossin,\naikoi ottaa hopeisesta kotelosta toisen, kun samassa muutti mielensä ja\nlaski vuoteelta sileän valkoset jalkansa, hapuili niihin tohvelit,\nheitti täyteläisille hartioilleen silkkisen yömekon ja nopeasti ja\nraskaasti astellen meni viereiseen pukeumahuoneeseen, joka oli täynnänsä\neliksiirien, odekolonin ja muiden hajuvesien keinotekoista tuoksua.\nSiellä hän erikoisella pulverilla puhdisti monissa kohden paikatut\nhampaansa, huuhtoi ne hyvänhajuisella hammasvedellä, alkoi sitten joka\npuolelta peseytyä ja pyyhiskellä itseään erilaisilla käsiliinoilla.\nPestyään hyvänhajuisella saippualla kätensä, tarkasti puhdistettuaan\nharjasilla pitkäksi kasvatetut kyntensä ja valeltuaan vedellä suuressa\nmarmorisessa pesulaitoksessa kasvonsa ja paksun kaulansa, hän meni vielä\nkolmanteen huoneeseen makuuhuoneen vieressä, ja siellä oli valmistettu\nruiskutuskylpy. Valeltuaan nyt kylmällä vedellä jäntevän, rasvalla\npeittyneen, valkean ruumiinsa ja kuivattuaan sen nukkaiseen lakanaan,\nhän puki yllensä puhtaat, silitetyt alusvaatteet, veti jalkaansa\npeilikirkkaiksi kiilloitetut kengät ja alkoi toaletin ääressä kahdella\nharjalla kammata pienenlaista, mustaa kiharapartaansa ja etupuolelta\nharvennutta tukkaansa.\n\nKaikki vaatetukseen kuuluvat esineet, joita hän käytti, -- alusvaatteet,\npuku, jalkineet, kaulahuivit, koruneulat, soljet -- olivat ihan\nensimäistä, kalliinta lajia, huomaamattomia, yksinkertaisia,\nhyvintehtyjä ja arvokkaita.\n\nValittuaan kymmenkunnasta kaulahuivista ja koruneulasta ne, jotka\nensiksi käteen sattuivat, -- tämä toimi oli joskus ennen tuntunut uudelta\nja huvittavalta, nyt se oli ihan yhdentekevää, -- Nehljudof pani ylleen\npuhdistetut, tuolille asetetut vaatteet ja tuli, vaikkei aivan virkeänä,\nkuitenkin puhtaana ja hyvänhajuisena, pitkään ruokasaliinsa, jonka\nparkettipermannon oli eilispäivänä kolme työmiestä kiilloittanut. Siellä\noli tavattoman suuri tamminen astiakaappi ja yhtä laaja, levitettävä\npöytä, joka juhlallisena seisoi pullistuville, puuhun leikattuine\nleijonankäpäläjalkoineen. Pöydälle oli levitetty hieno, tärkätty\npöytäliina suurine korukirjaimineen. Siinä oli hopeinen kahvipannu,\njosta levisi tuoksuva kahvinhaju, hopeinen sokeriastia, kerma-astia\nkiehautettuine kermoineen ja kori tuoreita vehnäleipiä ja korppusia.\nLautasen vieressä oli saapuneita kirjeitä, sanomalehtiä ja uusi vihko\n_Revue des deux Mondes_'ia. Nehljudof oli juuri ottamaisillaan esille\nkirjeet, kun käytävän ovesta ilmestyi lihava, vanhanpuolinen nainen\nsurupuvussa, pitsimyssy päässä hataroitunutta jakausta peittämässä. Tämä\noli Nehljudofin äskettäin tässä samassa kortteerissa kuolleen\näitivainajan kamaripiika, Agrafena Petrovna, joka oli nyt jäänyt pojan\nluokse taloudenhoitajaksi.\n\nAgrafena Petrovna oli Nehljudofin äidin seurassa noin 10 vuotta eri\naikoina oleskellut ulkomailla ja hänellä oli sentähden rouvan käytös ja\nryhti. Hän oli lapsuudestaan saakka elänyt Nehljudofin talossa ja tunsi\nDmitrijn niiltä ajoilta, kun tätä sanottiin vielä Mitjaksi.\n\n-- Hyvää huomenta, Dmitrij herra.\n\n-- Jumalantakoon, neiti Agrafena. Mitä uutta? kysyi hän leikillään.\n\n-- Tässä on kirje, liekö ruhtinattarelta itseltään vai tyttäreltä. Heidän\npiikansa toi sen jo aikaa sitten ja odottaa minun huoneessani, sanoi\nAgrafena Petrovna tarjoten kirjettä ja merkitsevästi hymyillen.\n\n-- Hyvä on, kohta, -- sanoi Nehljudof ottaen kirjeen ja huomattuaan\nAgrafenan hymyilyn rypisti silmäkulmansa.\n\nAgrafenan hymyily osotti, että kirje oli tyttäreltä, jonka kanssa\nNehljudof Agrafenan mielestä puuhasi avioliittoa. Ja tämä hymyilyn\nilmaisema arvelu oli Nehljudofille vastenmielinen.\n\n-- Käsken siis odottamaan, -- sanoi Agrafena Petrovna, otti käteensä\npöytäharjan, joka oli väärällä paikalla, ja muuttaen sen toiseen\npaikkaan, hupeni ruokasalista.\n\nNehljudof avasi tuoksahtelevan kirjeen, jonka Agrafena oli hänelle\nantanut, ja alkoi lukea:\n\n     \"Luvattuani olla teidän omana muistinanne\" -- näin oli kirjoitettu\n     paksulle, harmaalle paperille epätasaisesti terävällä, mutta\n     sujuvalla käsialalla, -- \"muistutan teille, että teidän täytyy\n     tänään, 28 p:nä huhtikuuta, olla valamiehenä oikeudessa ettekä siis\n     mitenkään voi tulla meidän ja Kolosovin kanssa tauluja katsomaan,\n     kuten te tavallisessa kevytmielisyydessänne eilen lupasitte;\n     _à moins que vous ne soyez disposé à payer à la cour d'assises\n     les 300 roubles d'amende que vous vous refusez pour votre cheval_\n     siitä, ettette tulleet ajoissa. Muistin asian eilen, kun te vasta\n     olitte lähteneet. Älkää siis unohtako.\n\n                                                 Ruht. M. Kortshagina.\"\n\nToiselle puolelle oli lisätty:\n\n     \"_Maman vous fait dire que votre couvert vous attendra jusqu'à la nuit.\n     Venez absolument à quelle heure que cela soit_.\"\n\n                                                          M.K.\n\nNehljudof rypisti silmäkulmansa. Kirjelappu oli yhä sitä samaa taitavaa\npeliä, jota ruhtinatar Kortshagin nyt jo kahden kuukauden aikana oli\nhäneen nähden pitänyt ja jonka tarkoituksena oli näkymättömillä siteillä\nyhä enemmän ja enemmän sitoa Nehljudof häneen. Mutta puhumatta siitä\ntavallisesta epävarmuudesta naimisen asiassa, jota ensimäisen nuoruuden\nyli päässeet ihmiset, voimatta intohimoisesti rakastua, tuntevat, oli\nNehljudofilla toinenkin tärkeä syy, miksi hän, vaikkapa olisi\npäättänytkin kosia, ei voinut heti sitä tehdä. Tämä syy ei ollut se,\nettä hän kymmenen vuotta sitten vietteli Katjushan ja hylkäsi\nhänet, -- sen hän oli jo kokonaan unohtanut eikä pitänyt sitä suinkaan\nesteenä avioliittoonsa; syy oli siinä, että tähän aikaan hän oli\nsuhteissa erään naimisissa olevan naisen kanssa, joka suhde kyllä oli\nhänen puoleltaan jo katkaistu, mutta nainen ei sitä vielä katkaistuksi\ntunnustanut.\n\nNehljudof oli hyvin arka naisten seurassa, mutta juuri tämä hänen\nujoutensa herättikin tässä naineessa vaimossa halun voittaa hänet.\nNainen oli aateliston johtajan vaimo siinä piirikunnassa, jonka\nvaaleihin Nehljudof otti osaa. Ja tämä nainen kietoi hänet suhteisiin,\njotka päivä päivältä tulivat Nehljudofille yhä sitovammiksi, mutta\nsamassa myöskin yhä enemmän vastenmielisiksi. Ensin Nehljudof ei voinut\nkiusausta vastustaa, mutta sitten, tuntien itsensä hänen edessään\nsyylliseksi, ei voinut rikkoa suhdetta ilman hänen suostumustaan. Tämäpä\nasia nyt oli syynä siihen, ettei Nehljudof pitänyt itseään oikeutettuna,\nvaikkapa olisi tahtonutkin, kosia Kortshaginaa.\n\nPöydällä oli juuri kirje tuon vaimon mieheltä. Käsialan ja leiman\nnähtyään Nehljudof punastui ja heti tunsi itsensä entistä\ntarmokkaammaksi, kuten aina vaaran häntä uhatessa. Mutta hänen\nkiihoittumisensa oli turha: mies, aateliston johtaja juuri siinä\npiirikunnassa, missä useimmat Nehljudofin maatiloista olivat, ilmoitti\nvaan, että toukokuun lopussa oli määrätty tapahtuvaksi ylimääräinen\npiirikuntakokous, johon Nehljudofin pitäisi kaikin mokomin saapua\nantaaksensa _un coup d'épaule_ esiintulevissa tärkeissä kysymyksissä,\njotka koskivat kouluja ja maanteitä, ja jolloin oli odotettavissa\nvoimakasta vastustusta taantumispuolueelta.\n\nAatelistonjohtaja oli vapaamielinen ihminen ja taisteli muutamien\nhengenheimolaistensa kanssa Aleksanteri III:n aikana syntynyttä\ntaantumista vastaan. Hän otti koko sielullaan osaa tähän asiaan eikä\ntiennyt mitään onnettomista perhesuhteistaan.\n\nNehljudof muisteli kaikkia niitä tuskallisia hetkiä, joita hänellä oli\nollut tämän ihmisen tähden: muisti kuinka hän kerran luuli miehen jo\nsaaneen vihiä, ja kuinka hän jo valmistautui kaksintaisteluun, jolloin\nhän aikoi ampua ilmaan, -- muisti sen hirveän kohtauksen vaimon kanssa,\nkun tämä epätoivoissaan juoksi puutarhan ojan partaalle hukuttaakseen\nitsensä ja hän juoksenteli etsimässä kadonnutta. \"Nyt en voi matkustaa\nenkä voi mihinkään ryhtyä, ennenkuin hän vastaa minulle\", -- ajatteli\nNehljudof. Viikko sitten hän kirjoitti vaimolle ratkaisevan kirjeen,\njossa tunnusti itsensä syylliseksi ja sanoi olevansa valmis vaikka mihin\nsovitukseen tahansa, mutta pitävänsä kuitenkin, vaimon oman hyvän\nvuoksi, heidän suhdettansa ainiaaksi katkaistuna. Tähän kirjeeseen hän\nodotti, vaan ei saanut vastausta. Se seikka, ettei vastausta tullut oli\nosaksi hyväkin enne. Sillä jos hän ei olisi ollut suostuvainen välin\npurkamiseen, niin olisi jo kauan sitten kirjoittanut tai vieläpä itse\nsaapunut, kuten oli tehnyt ennen. Nehljudof oli saanut kuulla, että\nsiellä nykyjään majaili joku upseeri vaimoa mielistelemässä, ja tämä\nseikka herätti hänessä yhtaikaa sekä mustasukkaisuutta että iloista\ntoivoa kerrankin vapautuvansa painavasta valheesta.\n\nToinen kirje oli maatilojen yli-isännöitsijältä. Tämä kirjoitti, että\nhänen, Nehljudofin, oli välttämätöntä itsensä saapua paikalle,\nturvatakseen perintö-oikeutensa ja, paitsi sitä, päättääkseen, kuinka\ntaloutta olisi vastedes hoidettava: niinkö kuin sitä oli hoidettu\nvainajan aikana, vai niinkö kuin isännöitsijä oli ehdottanut vainajalle\nja nyt ehdotti nuorelle ruhtinaalle, että nimittäin maanviljelyskalusto\nolisi suurennettava ja kaikki talonpoikain hallussa oleva maa otettava\ntalon viljelykseen. Isännöitsijä kirjoitti, että tämmöinen järjestys\ntulee paljoa edullisemmaksi. Samalla hän myöskin pyysi anteeksi, ettei\nollut ihan ajoissa lähettänyt tilikirjan mukaan 1 p:nä maksettaviksi\njoutuneita 3,000 ruplaa. Ensi postissa ne tulisivat lähetetyiksi.\nLähetys oli viivähtänyt sen vuoksi, että oli ollut mahdotonta saada\nrahoja kootuksi talonpojilta, jotka olivat laiminlyöneet\nvelvollisuutensa siihen määrään, että oli ollut pakko turvautua\nviranomaisiin. Tämä kirje tuntui Nehljudofista sekä miellyttävältä että\nepämiellyttävältä. Miellyttävää oli tuntea valtaansa niin suureen\nmaaomaisuuteen, epämieluista taas se, että hän muisti nuoruutensa ensi\naikoina olleensa innokas Herbert Spencerin seuraaja ja erittäinkin,\nvaikka oli itse _suur_tilallinen, ihailleensa hänen väitettään \"Social\nstatics\" teoksessa, ettei yksityinen maanomistus ole sopusoinnussa\noikeudenmukaisuuden kanssa. Nuoruutensa vilpittömyydessä ja\npäättäväisyydessä hän ei ainoastaan puhunut silloin siitä, ettei maa voi\nolla yksityisomistuksen esine, eikä ainoasti kirjoittanut asiasta\nyliopistollista väitöskirjaa, vaan teossakin seurasi vakaumustaan,\nantaen siihen aikaan pienen osan maasta (joka ei kuulunut äidille, vaan\noli hänen oma isänperintänsä), talonpojille. Nyt, tultuansa perinnän\nkautta suurtilalliseksi, hänen siis oli joko luopuminen omaisuudestaan,\nkuten oli kymmenen vuotta sitten luopunut pienestä isänperinnästä,\ntaikka vaitiolollaan suostuminen ehdotuksiin ja siis tunnustaminen\nkaikki entiset aatteensa virheellisiksi ja valheellisiksi.\n\nEdellistä hän ei voinut tehdä sen vuoksi, ettei hänellä, paitsi maatansa\nollut mitään muita toimeentulon lähteitä. Virkamieheksi hän ei halunnut\nruveta, ja kuitenkin hänellä jo oli ylellisiä elämäntapoja, joista hän\nei katsonut voivansa luopua. Ja sitten ei hänellä enää ollut sitä\nhorjumatonta vakaumustakaan, ei sitä päättäväisyyttä, ei sitä\nkunnianhimoa ja halua ihmettelyn herättämiseen, kuin oli nuoruudessa.\n\nJälkimäinen taas, eli luopuminen niistä selvistä ja kumoamattomista\nperusteista maaomistuksen laittomuuteen nähden, jotka hän oli saanut\nSpencerin \"Yhteiskunta-opista\", ja jotka hän sitten, paljoa myöhemmin,\noli nähnyt loistavasti todistettuina Henry Georgen teoksissa, -- oli tuiki\nmahdotonta.\n\nJa tämän tähden nyt isännöitsijän kirje oli hänelle epämiellyttävä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nJuotuaan kahvia Nehljudof meni työhuoneeseensa ottamaan selvää, mihin\naikaan ilmoituslapussa käskettiin saapua oikeuteen, ja myöskin\nkirjoittamaan ruhtinattarelle vastausta. Työhuoneeseen oli mentävä\nmaalausatelierin läpi. Täällä seisoi teline alettuine tauluinensa ja\npitkin seiniä oli ripustettu harjoitelmia. Nähdessään tämän taulun, jota\nhän oli jo kaksi vuotta yhä maalaillut, nähdessään harjoitelmat ja koko\natelierin, muistui hänen mieleensä tuo viime aikoina hyvin voimakkaasti\ntuntunut kykenemättömyys edistymiseen maalaustaiteessa. Hän selitti tuon\ntunteen siten, että hänen taiteellinen aistinsa oli liian kehittynyt,\nmutta kuitenkin se oli hyvin epämiellyttävä tieto hänelle.\n\nSeitsemän vuotta sitten hän oli jättänyt virkauran siinä mielessä, että\nhänellä oli kutsumusta maalaustaiteeseen, ja katseli taidemaailman\nkorkeudesta vähän halveksivasti kaikkea muuta toimintaa. Nyt oli\nkuitenkin tullut ilmi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta, ja sentähden\ntuon asian pelkkä muisteleminenkin oli vastenmielistä. Raskain mielin\nhän katsahti kaikkiin noihin atelierin ylellisyysesineihin ja tuli\nilotonna työhuoneeseensa. Tämä oli hyvin suuri ja korkea huone, jossa\noli kaiken näköisiä koristuksia, varustuksia ja mukavuuksia.\n\nHän löysi heti tavattoman suuren kirjoituspöydän laatikosta\nilmoituslapun. Se oli siinä osastossa, jonka reunassa seisoi\n\"määräpäiväiset\". Oikeuteen oli tultava kello 11. Nehljudof istui ja\nkirjoitti ruhtinattarelle kiittävänsä kutsumuksesta ja koettavansa tulla\npäivälliseksi. Mutta kirjoitettuaan yhden kirjeen, hän repi sen: se oli\nliian tuttavallinen; kirjoitti toisen, se oli liian kylmä, melkein\nloukkaava. Hän repi senkin ja painoi seinänappulaan. Ovesta ilmaantui\nvanhahko, surullisen näköinen lakeija, harmaassa esiliinassa, poskiparta\nmolemminpuolin sileäksi ajeltua leukaa.\n\n-- Lähettäkäähän hakemaan ajuria.\n\n-- Tuossa tuokiossa.\n\n-- Ja sitten -- täällä odottaa sana Kortshagineilta, -- käskekää sanoa, että\nkiitän ja koitan tulla.\n\n-- Ymmärrän.\n\n\"Onhan se epäkohteliasta, mutta kirjoittaa en voi, ja näenpähän hänet\nkohta kuitenkin\", -- ajatteli Nehljudof ja meni pukeutumaan.\n\nKun hän pukeuduttuansa tuli portaille, odotti häntä jo kadulla tuttu\najuri kummipyörillä.\n\n-- Eilen olitte juuri ajanut pois ruhtinas Kortshaginin luota, -- sanoi\ntämä taivuttaen kääntymään vankkaa, ahavoittunutta niskaansa valkosessa\npaidan kauluksessa: -- silloin jo tulin minäkin, mutta ovenvartija sanoi:\n\"juuri läksi.\"\n\n\"Ajuritkin näkyvät tietävän suhteistani Kortshagineihin\", -- ajatteli\nNehljudof, ja tuo viime aikoina alati häntä vaivannut, ratkaisematon\nkysymys, mennäkö naimisiin ruhtinatar Kortshaginin kanssa, vai ei,\nrupesi jälleen häntä vaivaamaan. Hän ei voinut päättää sinne eikä tänne,\nyhtä vähän kuin oli voinut päättää enimmissä muissakaan kysymyksissä,\njotka hänelle tähän aikaan esiintyivät.\n\nAvioliiton puolesta yleensä puhui ensiksikin se seikka, että avioliitto,\npaitsi kotilieden suloutta, teki mahdolliseksi siveellisen elämän,\npoistaen epäsäännöllisyyden sukupuolisuhteissa; toiseksi ja\npääasiallisesti vielä se seikka, että Nehljudof toivoi perheen eli\nlasten antavan sisällystä hänen nykyään tyhjälle elämälleen. Nämät asiat\nnyt puhuivat avioliiton hyväksi yleensä. Avioliittoa vastaan yleensä oli\nensiksikin vapauden kadottaminen, pelko, joka on kaikille vanhemmille\nnuorille miehille omituinen, ja toiseksi tiedoton kauhu naisen\nsalaperäiseen olentoon.\n\nErityisesti juuri tämän avioliiton puolesta puhui taas ensiksikin se\nseikka, että Missi (hänen nimensä oli Maria, mutta kutsuttiin, kuten\nniissä piireissä on tavallista, lisänimellä) oli rotu-ihminen, ja\nerosi tavallisista ihmisistä kaikessa, alkaen vaatetuksesta aina\npuhe-, käynti-, nauramistapaan asti, eikä eronnut millään\nerikoisominaisuudellaan, vaan ainoastaan \"ylhäisyydellään\", -- muuta\nnimitystä hän ei keksinyt tälle ominaisuudelle, jota hän piti hyvin\nsuuressa arvossa; toiseksi vielä se seikka, että ruhtinatar kunnioitti\nhäntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä eli siis, hänen käsittääksensä,\nymmärsi häntä. Ja tämä ymmärtäminen, se on; hänen jalojen\nominaisuuksiensa tunnustaminen, todisti Nehljudofille ruhtinattaren älyä\nja arvostelemisen kykyä. Avioliittoa vastaan erityisesti Missin kanssa\noli ensiksikin se seikka, että luultavasti olisi voinut löytää tytön,\njolla oli vielä paljon enemmän hyviä puolia kuin Missillä ja joka olisi\nsentähden paremmin sopinut hänen rinnalleen, ja toiseksi se seikka, että\nruhtinatar oli 27 vuotias ja hänellä siis varmaan oli jo ennenkin ollut\nrakkausjuttunsa, -- ja tämä ajatus oli tuskallinen Nehljudofille. Hänen\nylpeytensä ei mukautunut siihen, että ruhtinatar olisi, vaikkapa\nentisyydessäkin, rakastanut jotakin toista. Eihän tämä tietysti voinut\naavistaa tapaavansa Nehljudofia, mutta jo ajatuskin, että ruhtinatar oli\nsaattanut rakastaa jotakuta ennen, loukkasi häntä.\n\nNiin että syitä oli puolesta yhtä paljon kuin vastaankin; ainakin\npätevyyteensä nähden nämät syyt menivät vastakkain, ja Nehljudof,\nitsekin nauraen, sanoi itseänsä Buridanin aasiksi. Ja kuitenkin yhä\npysyi sinä, tietämättä kumpaan heinätukkoon oli käännyttävä.\n\n\"Enhän minä, saamatta vastausta Maria Wasiljevnalta (aatelisjohtajan\nvaimolta) ja kokonaan lopettamatta tuota suhdettani, voikaan mihinkään\nryhtyä\", sanoi hän itselleen.\n\nJa tämä tieto siitä, että hän voi ja että hänen täytyy viivyttää\npäätöstä, oli hänelle mieleen.\n\n\"Tottapahan joskus toisten mietin asiata tarkemmin\", ajatteli hän, kun\nhänen ajoneuvonsa, aivan jo äänetönnä, vierivät oikeuden asfalttiselle\novenedustalle.\n\n\"Nyt minun on omantunnonmukaisesti, kuten olen aina pitänyt\nvelvollisuutenani, täyttäminen yhteiskunnallinen tehtäväni. Ja onhan se\nusein huvittavaakin\", ajatteli hän itsekseen, astuessaan ovenvartijan\nohitse oikeuden eteiseen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOikeuden käytävissä oli jo vilkas liike, kun Nehljudof tuli sinne.\n\nVahtimestarit olivat saaneet jalat allensa ja jopa juostenkin\npuikkelehtivat hengästyneinä edestakasin viestien ja paperien kanssa.\nOikeudenpalvelijat, asianajajat ja oikeudenjäsenet käyskentelivät sinne\ntänne; anomuksien jättäjät, vapaalla jalalla olevat syytetyt harhailivat\nhaluttomina seinien vierustalla tai istuivat odottamassa.\n\n-- Missä on piirioikeus? -- kysyi Nehljudof eräältä vahtimestarilta.\n\n-- Mikä oikeus? On olemassa siviiliosasto, ja on rikosasiain osasto.\n\n-- Minä olen valamies.\n\n-- Siis rikosasiainosasto. Olisitte kohta niin sanoneet. Tänne oikealle,\nsitten vasemmalle, -- toinen ovi.\n\nNehljudof meni osotettuun suuntaan.\n\nOvella seisoi jo kaksi ihmistä odottamassa; toinen oli pitkäläntä,\nlihava kauppias, hyvänluontoinen ihminen, joka oli nähtävästi juuri\nsyönyt ja ryypännyt ja oli mitä paraimmalla tuulella; toinen oli\npuotipalvelija, juutalainen. He puhuivat keskenään villan hinnasta, kun\nheidän luoksensa tuli Nehljudof kysyen valamiesten huonetta.\n\n-- Tässä, tässä on, herra. Tekin kai meidän miehiä, vai? sanoi iloisesti\nsilmää iskien kauppias.\n\n-- No niinpä sitten yhdessä teemmekin työtä, -- jatkoi hän Nehljudofin\nvastattua myöntävästi: -- toisen arvoluokan kauppias, Baklashof, -- esitteli\nhän itseään tarjoten pehmeän, leveän ja taipumattoman kätensä: -- työtähän\ntäytyy tehdä. Ja kenen kanssa on minun kunnia? --\n\nNehljudof esitti itsensä ja meni valamiesten huoneeseen.\n\nPienenlaisessa valamiesten huoneessa oli noin kymmenkunta erilaista\nihmistä. Kaikki olivat vastikään tulleita, jotkut istuivat, jotkut\nkävelivät, katsellen toisiansa ja tutustuen keskenänsä. Yksi, virasta\neronnut sotilas oli univormussa, toiset olivat mustissa verkatakeissa\ntai tavallisissa nutuissa, ja yksi vaan oli mekossa.\n\nVaikka tämä toimi oli monille tehnyt häiriön heidän työssänsä ja vaikka\nhe puhuivat, että se oli heille rasitukseksi, oli kuitenkin kaikkien\nkasvoilla jonkinlainen tyytyväisyyden ilme, tieto tärkeän\nyhteiskunnallisen tehtävän täyttämisestä.\n\nValamiehet, joista toiset olivat keskenään tutustuneet, toiset vaan\narvailivat toistensa nimiä, keskustelivat ilmasta, aikaisesta keväästä,\nratkaistavista asioista. Jotka eivät ennestään olleet tutustuneet\nNehljudofin kanssa, kiiruhtivat nyt sen tekemään, ja pitivät nähtävästi\nsitä erityisenä kunniana. Ja Nehljudofkin, kuten ainakin, keskellä\ntuntemattomia ihmisiä, piti sitä aivan luonnollisena. Jos häneltä olisi\nkysytty, mistä syystä hän pitää itseänsä ylempänä useimpia muita\nihmisiä, ei hän olisi voinut vastata, sillä koko hänen elämänsä ei\nilmaissut mitään erinomaisempia ansioita. Että hän lausui hyvin\nenglannin, ranskan ja saksan kieltä, että hänen yllänsä olevat\nalusvaatteet, puku, kaulahuivi ja soljet olivat kaikkein parhaimmista\nmakasiineista, ei tietysti voinut, sen hän itsekin ymmärsi, olla syynä\nhänen ylemmyytensä tunnustamiseen. Ja kuitenkin hän epäilemättä tunnusti\ntämän etevämmyytensä ja otti vastaan hänelle tarkoitetut\nkunnianosotukset asiaankuuluvina, jopa loukkaantui, jos ei niitä ollut.\nValamiehistön huoneessa hän juuri tulikin tilaisuuteen kokea, kuinka\nepämiellyttävä on tuntea arvonannon puutetta. Heidän joukossaan oli näet\neräs Nehljudofin tuttava. Se oli Pietari Gerasimovitsh, (Nehljudof ei\nollut koskaan tiennyt, ja vähän ylpeilikin, ettei tiennyt, hänen\nsukunimeänsä). Hän oli ennen ollut Nehljudofin sisaren lasten opettaja.\nTämä Pietari Gerasimovitsh oli suorittanut lukunsa yliopistossa ja oli\nnyt opettajana lyseossa. Nehljudof ei ollut koskaan häntä kärsinyt hänen\ntuttavallisuutensa, itserakkaan naurunsa ja \"kommuunisuutensa\" vuoksi,\nkuten Nehljudofin sisar sanoi.\n\n-- Aha, tekin siis olette joutuneet kiikkiin, -- hohotteli Pietari\nGerasimovitsh tervehdykseksi Nehljudofille. -- Ettekö osanneet välttää?\n\n-- En ajatellutkaan välttää, -- sanoi Nehljudof ankarasti ja haluttomasti.\n\n-- No, no, tuo nyt on sitä kansalaisurhoollisuutta. Odottakaas kun jäätte\nruuatta ja kun vievät yörauhanne, kyllä tulee toinen ääni\nkelloon! -- sanoi Pietari Gerasimovitsh, vielä äänekkäämmin hohottaen.\n\n\"Ei kestä kauan ennenkuin tuo kiusankappale alkaa sinutella minua\",\najatteli Nehljudof, ja sai kasvoihinsa semmoisen surunilmeen, joka olisi\nollut selitettävissä ainoastaan jos hän juuri ikään olisi saanut tiedon\nkaikkien sukulaistensa kuolemasta. Nehljudof jätti hänet ja lähestyi\nsitä joukkoa, joka oli muodostunut pitkänhuiskean, sileäksi ajellun,\nedullisen näköisen herrasmiehen ympärille. Tämä jotakin elävästi kertoi.\nKysymys oli oikeusjutusta, jota nykyään käytiin siviiliosastossa. Hän\npuhui tästä niinkuin hänelle hyvin tutusta asiasta, nimittäen tuomareja\nja kuuluisia asianajajiakin niinkuin tuttujansa. Hän kertoi\nihmeellisestä käänteestä, minkä eräs kuuluisa asianajaja oli jutulle\nantanut, ja jonka mukaan toinen asianomaisista, vanha rouva, vaikka\nolikin aivan oikeassa, tulee suotta maksamaan suuret rahat\nvastapuolelle.\n\n-- Nerokas asianajaja! -- sanoi hän.\n\nHäntä kuunneltiin kunnioituksella, ja jotkut koettivat päästä esille\nhuomautuksinensa, mutta hän keskeytti aina kaikki aivan kuin olisi ollut\nainoa, joka taisi tietää asiain oikean laidan.\n\nVaikka Nehljudof oli tullut myöhään, sai hän vielä kauan odottaa. Jutun\nkäsitteleminen tuli viivytetyksi erään oikeudenjäsenen tähden, joka ei\nollut vieläkään saapunut.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOikeuden puheenjohtaja saapui aikaisin. Puheenjohtaja oli korkea,\ntäyteläs ihminen, pitkine, harmahtavine poskipartoineen. Hän oli nainut\nmies, mutta vietti hyvin vapaata elämää, samoin kuin hänen vaimonsakin.\nEivät he häirinneet toisiansa. Tänä vuonna oli hän saanut kirjeen\neräältä sveitsiläiseltä guvernantilta, joka oli asunut heidän talossaan\nkesällä ja nyt matkusti etelästä päin Pietariin, jossa kirjeessä tämä\nnainen ilmoitti odottavansa häntä kaupungissa kolmen ja kuuden välillä,\n\"Italia\" nimisessä ravintolassa. Ja sentähden puheenjohtajaa halutti\nalkaa ja lopettaa tämän päivän istunto aikasemmin, ehtiäkseen kuudeksi\npunatukkaisen Klara Vasiljevnan luo, jonka kanssa hänellä viime kesänä\nmaalla oli alkanut romaani.\n\nTultuaan työhuoneeseen hän pani oven säppiin, veti paperikaapin\nalahyllyltä kaksi rautaista voimistelupulttia ja teki 20 liikettä\neteenpäin, ylöspäin, sivulle ja alas, ja sitten kolmasti keveästi\nistahti, pitäen pultteja päänsä yli.\n\n\"Ei mikään niin virkistä, kuin vedellä valeleminen ja\nvoimistelu\", -- ajatteli hän koetellen vasemmalla kädellä, kullainen\nsormus nimettömässä, oikean käsivarren pullistunutta jänterettä. Vielä\nhänen oli tekeminen yksi tavallinen voimistelutemppu, jota ei hän\nmyöskään koskaan laiminlyönyt, kun oli edessä pitkä istunto, mutta\nsilloin ovea koetettiin. Joku tahtoi avata sitä. Puheenjohtaja asetti\npian pultit paikoillensa ja avasi oven.\n\n-- Anteeksi, -- sanoi hän.\n\nHuoneeseen tuli yksi oikeudenjäsenistä kultasankaisissa silmälaseissa,\nlyhyenläntä, olkapäät koholla ja naama nyrpeänä.\n\n-- Taaskaan ei Matvei Nikititsh ole saapunut, -- sanoi jäsen nyreissään.\n\n-- Ei ole vielä, -- vastasi puheenjohtaja pukien yllensä virkatakkia. -- Aina\nse vaan myöhästyy.\n\n-- Kumma kun ei jo häpeä, sanoi jäsen, vihasesti istahtaen ja ottaen\npaperossia.\n\nTämä jäsen, hyvin tarkka ihminen, oli aamulla joutunut vaimonsa kanssa\nikävään kalastukseen siitä, että tämä oli ennen määräpäivää kuluttanut\nne rahat, jotka olivat aijotut riittämään koko kuukaudeksi. Vaimo oli\npyytänyt saada etukäteen, mutta hän oli kieltäytynyt antamasta. Syntyi\nkohtaus. Vaimo oli sanonut, että jos niin, niin jääköön päivällinen\nlaittamatta, ettei hänen tarvinnut siis odottaakaan päivällistä kotona.\nTähän vastasi mies lähtemällä kotoansa ja pelkäsi nyt, että vaimo panee\nuhkauksensa täytäntöön, sillä tältä saattoi odottaa mitä\nhyvänsä. -- \"Eläppä sitten tiiman jälkeen hyvää siveellistä elämää\",\najatteli hän, katsellen hymyilevää, tervettä, iloista ja hyvänluontoista\npuheenjohtajaa, kuin tämä, kyynäspäät levällä, kauniin Valkosilla\nkäsillään levitteli tuuheata, pitkää, harmahtavaa poskipartaansa\nmolemmille puolin virkakaulustansa: -- \"hän on aina tyytyväinen ja ilonen,\nminä sitä vaan tuskailen.\"\n\nSihteeri tuli sisälle tuoden jotain asiapapereita.\n\n-- Kiitän teitä suuresti, -- sanoi puheenjohtaja paperossia\nsytyttäen. -- Minkä jutun annamme tulla ensin?\n\n-- Eiköhän vaan myrkytysjuttua, -- sanoi sihteeri muka välinpitämättömästi.\n\n-- Olkoonpa niin, jos myrkytysjuttu, niin myrkytysjuttu, -- sanoi tuomari\nharkittuansa, että tämänlaatuisen jutun saisi loppumaan kello 4:ksi ja\nsen jälkeen voisi lähteä. -- Eikö Matvei Nikititshiä vieläkään näy?\n\n-- Ei vieläkään.\n\n-- Onko Breve tullut?\n\n-- On, -- vastasi sihteeri.\n\n-- Sanokaa hänelle, jos tapaatte, että alamme myrkytysjutulla.\n\nBreve oli se yleisen syyttäjän apulaisista, jonka tehtävänä oli esiintyä\nsyyttäjänä tässä istunnossa.\n\nKäytävään tultuansa sihteeri tapasikin Breven. Olkapäät koholla,\nvirkatakki avoinna, salkku kainalossa, miltei juosten tämä syöksyi\neteenpäin tömistäen kantapäillään maata ja heiluttaen vapaata kättänsä\nniin että käden selkäpuoli oli edellä.\n\nKun sihteeri tuli käytävään, hän kohtasi Breven. Olkapäät koholla,\nvirkatakki levällään, salkku kainalossa tämä kulki puolijuoksua käytävää\npitkin, jymäytteli kengänkorkojaan lattiaan ja heilutti vapaata kättään\nniin, että se oli kohtisuoraan hänen kulkusuuntaansa.\n\n-- Mihail Petrovitsh pyysi tiedustelemaan joko olette valmis, sihteeri\nkysyi häneltä.\n\n-- Tietenkin, minä olen aina valmis, syyttäjänapulainen sanoi. -- Mikä\njuttu on ensimmäisenä?\n\n-- Myrkyttämisjuttu.\n\n-- Mainiota, syyttäjänapulainen sanoi.\n\nMutta hän ei lainkaan pitänyt sitä niin mainiona: yöllä hän tuskin oli\nsilmiään ummistanut. Hän oli ollut erään apulaisen lähtiäisissä, siellä\noli juotu paljon ja pelattu korttia kello kahteen asti, sen jälkeen\najettiin naisten luo siihen samaan taloon, missä kuusi kuukautta sitten\nMaslovakin vielä oli ollut. Niinpä hän ei ollut ehtinyt edes lukaista\nläpi myrkyttämisjuttua ja nyt hän halusi vilkaista sitä. Sihteeri tiesi\ntämän ja oli sen takia tahallaan ehdottanut puheenjohtajalle, että\nmyrkyttämisjuttu otettaisiin ensin. Sihteeri oli mielipiteiltään\nliberaali, kuten Venäjän saksalaiset yleensä, vartavasten kääntynyt\nkreikkalaiskatoliseen uskoon; sihteeri ei pitänyt hänestä ja kadehti\nhänen virka-asemaansa.\n\n-- No, miten on skoptsien laita? sihteeri kysyi.\n\n-- Olen sanonut, että en voi todistajien puuttuessa ryhtyä koko asiaan,\nsen ilmoitan myös oikeudelle, syyttäjänapulainen sanoi.\n\n-- Mutta joka tapauksessa...\n\n-- En voi, apulainen sanoi ja entiseen tapaan heilautellen kättään\nkiiruhti työhuoneeseensa.\n\nSkoptseja koskevan jutun hän halusi lykätä vain erään vähäpätöisen ja\ntarpeettoman todistajan poissaolon vuoksi, koska tämä asia kuului\noikeudelle, jossa valamiehinä oli vain intelligenttejä ja juttu voisi\nloppua syyttömäksijulistamiseen. Ja puheenjohtajan kanssa oli sovittu,\nettä juttu pitäisi siirtää maaseutukaupungin oikeuteen, missä suurin osa\nvalamiehistä on talonpoikia ja syyttäjien mahdollisuudet olisivat\nsuuremmat.\n\nLiike käytävillä tuli yhä vilkkaammaksi. Eniten oli väkeä siviiliasiain\nosaston läheisyydessä. Tällä osastolla oli ollut se juttu, josta\näskeinen komean näköinen valamies, joka oli oikeusasioiden tuntija, oli\nkertonut valamiehille. Väliajalla tuli tästä salista ulos se vanha\nrouva, jolta nerokkaan asianajajan oli onnistunut riistää omaisuus\nliikemiehen hyödyksi, vaikka tällä ei ollut omaisuuteen minkäänlaista\noikeutta. Sen tiesivät sekä tuomarit että vielä paremmin kantaja ja\nhänen asianajajansa; mutta jutun ajaminen oli suoritettu niin ovelasti,\nettä ei voinut olla tuomitsematta muorin omaisuutta liikemiehelle. Vanha\nrouva oli hienosti puettu, täyteläinen nainen ja hänellä oli hatussaan\nsuuria kukkia. Kun hän oli tullut ovesta käytävään, hän pysähtyi,\nlevitteli paksuja, lyhyitä käsiään ja hoki hokemistaan asianajajansa\npuoleen kääntyen: \"Mitä tästä tulee? Sanokaa toki! Mitä tämä merkitsee?\"\nAsianajaja katsoi kukkia hänen hatussaan käsittämättä mitään eikä\nkuunnellut hänen puhettaan.\n\nEukon perästä tuli oikeussalin ovesta valkoinen paidanrinnus liivien\nleveästä aukosta paistaen ja kasvot omahyväisyydestä tyytyväisinä\nloistaen nopein askelin se samainen kuuluisa asianajaja, joka oli\nsaattanut mummoparan kukkasineen keppikerjäläiseksi, saanut itse\nkymmenentuhatta ja toimittanut liikemiehelle yli satatuhatta. Kaikkien\nkatseet kääntyivät asianajajaan, hän tunsi ne ja kulki nopeasti ihmisten\nohi sen näköisenä kuin hänen ulkomuotonsa olisi sanonut: \"Ei tarvita\nmitään uskollisuudenosoituksia.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nLopulta saapui myös Matvei Nikititsh, ja valamiesten huoneeseen tuli\nlaiha, pitkätukkainen oikeudenpalvelija, joka kulki toinen kylki edellä,\nsamalla tavalla vinoon näkyi vetävän myös hänen alahuulensa.\n\nTämä oikeudenpalvelija oli rehellinen mies, yliopistosivistyksen saanut,\nmutta hän ei pysynyt missään virassa pitkään, koska joi ajoittain\nherkeämättä. Kolme kuukautta sitten joku kreivitär, joka auttoi hänen\nvaimoansa, toimitti hänelle tämän paikan, ja tähän päivään asti hän yhä\nolikin siinä pysynyt, suureksi iloksensa.\n\n-- No, kunnioitettavat herrat, olemmeko nyt siis kaikki koossa? -- sanoi\nhän pannen rillit nenälleen ja katsellen niiden läpi.\n\n-- Arvatenkin kaikki, -- sanoi iloinen kauppias.\n\n-- Niin tarkastakaammepa, -- sanoi edellinen ja saatuaan taskustaan listan\nalkoi huutaa valamiehien nimiä katsellen heihin milloin rillien yli\nmilloin niiden läpi.\n\n-- Valtioneuvos I. M. Nikiforof.\n\n-- Minä, -- sanoi komea herrasmies, joka tunsi hyvin kaikki käräjätavat.\n\n-- Virasta eronnut översti Ivan Semjonovitsh Ivanof.\n\n-- Täällä, -- vastasi laiha mies, joka oli virasta eronneen univormussa.\n\n-- Toisen arvoluokan kauppias Pietari Baklashof.\n\n-- O-on, sanoi hyvänluontoinen kauppias kasvot täydessä\nhymyssä. -- Valmiina ollaan!\n\n-- Kaartinluutnantti, ruhtinas Dmitrij Nehljudof.\n\n-- Minä, -- vastasi Nehljudof.\n\nOikeudenpalvelija, erityisen kohteliaasti ja miellyttävästi katsahtaen\nrillien yli, kumarsi, ikäänkuin eroittaen hänet täten muista.\n\n-- Kapteeni Jurij Dmitrievitsh Dantshenko, kauppias Grigorij Efirnovitsh\nKuleshof. j.n.e., j.n.e.\n\nKaikki, paitsi kahta, olivat saapuvilla.\n\n-- Nyt, hyvät herrat, pyydän astumaan saliin, -- sanoi oikeudenpalvelija\nsulavalla liikkeellä osoittaen oveen päin.\n\nKursaillen toistensa edessä ovessa, menivät nyt kaikki käytävään ja\nkäytävästä istuntosaliin.\n\nKäräjäsali oli suuri, pitkulainen huone. Sen toisessa päässä oli\nkolmiporraksinen lava, jonka keskellä seisoi pöytä katettuna viheriään\nverkaan tummemman viheriäisine rimssuineen. Pöydän takana oli kolme\nnojatuolia, hyvin korkeine, leikeltyine tammiselkineen, ja tuolien\ntakana riippui kultaisissa puitteissa, kirkkailla väreillä maalattu\nkeisarin kuva, luonnollisessa koossa, kenraalin puvussa olkanauhoineen,\ntoisella jalalla hiukan eteenpäin astuvana, käsi sapelin kahvassa.\nOikeassa nurkassa riippui pyhäinkuva, esittäen Kristusta\norjantappurakruunu päässä, ja sen alla seisoi rukousalttari, oikealla\npuolella sijaitsi vielä yleisen syyttäjän pulpetti. Tätä vastapäätä,\nvasemmalla puolella oli peremmällä sihteerin pöytä, ja lähempänä yleisöä\ntammesta sorvatut kaidepuut, joiden takaa näkyi syytettyjen vielä tyhjä\npenkki. Lavan oikealla puolella seisoi kahdessa rivissä tuoleja, myöskin\nkorkeine selustimineen, valamiehiä varten, alhaalla oli asianajajain\npöytiä. Kaikki tämä oli salin etummaisessa päässä, jonka muuten aitaus\njakoi kahteen osaan. Takimmainen osa oli täynnänsä penkkirivejä, jotka\ntoinen toistaan ylempänä, ylettyivät peräseinään asti. Täällä salin\ntakimmaisessa osassa, eturiveissä, istui neljä tehtaalaisen tai piian\ntapaista naista, ja kaksi työväestöön kuuluvaa miestä. jotka nähtävästi\nsalin komeuden lannistamina, arasti kuiskuttelivat keskenänsä.\n\nKohta valamiesten tultua astui oikeudenpalvelija toispuoleisella\nkäyntitavallaan keskelle salia ja huusi kovalla äänellä, ikäänkuin olisi\ntahtonut säikäyttää läsnäolijoita:\n\n-- Oikeus lähestyy!\n\nKaikki nousivat seisoalleen, ja salin lavalle ilmestyivät tuomarit:\npuheenjohtaja jäntereinensä ja komeine poskipartoineen; sitten\nsynkän-näköinen oikeudenjäsen, kultasankaisine silmälasineen, ja hän oli\nnyt sitäkin synkempänä, kun juuri ennen istuntoa oli tavannut lankonsa,\njoka oli yksi oikeuden auskultanteista, ja tämä hänelle ilmoitti\nkäyneensä sisaren luona ja saaneensa häneltä tietää, ettei päivällistä\ntule.\n\n-- Siispä menemmekin kapakkaan, -- sanoi lanko nauraa hihittäen.\n\n-- Tässä ei ole naurun sijaa, -- sanoi synkkä oikeudenjäsen ja synkistyi\nvielä enemmän.\n\nJa vihdoin kolmas oikeudenjäsen, samainen Matvei Nikititsh, joka aina\nmyöhästyi, -- hän oli partaniekka, suuret, pitkäluomiset, hyväntahtoiset\nsilmät päässä. Tätä oikeudenjäsentä vaivasi mahakuume, ja hän oli tästä\naamusta lähtien, lääkärin neuvosta, alkanut käyttää uutta parannustapaa,\njoka oli viivyttänyt häntä kotona tällä kertaa vielä tavallistakin\nkauemmin. Noustessaan lavalle oli hän miettivän näkönen siitä syystä,\nettä hänellä oli tapana kaikilla mahdollisilla keinoin koetella arvata\nvastauksia niihin kysymyksiin, jotka olivat hänen sydämmellään. Nyt\nhänellä oli edessään semmoinen taika, että jos askelten luku ovelta\nnojatuoliin asti on tasajakoinen kolmella, niin uusi parannuskeino\nauttaa hänet mahakuumeesta, -- jollei, niin ei tule parannustakaan.\nAskelia oli 26, mutta hän teki pienoisen lisäaskeleen ja pääsi siten\njuuri 27:nellä nojatuoliinsa.\n\nPuheenjohtaja ja oikeudenjäsenet tekivät lavalle astuessaan, kullalla\nkirjailluissa virkatakin kauluksissaan, hyvin voimakkaan vaikutuksen.\nSen he itsekin tunsivat, koska kaikki kolme, ikäänkuin hämillään omasta\nsuuruudestaan, katsoivat vaatimattomasti alas istuen leikkauksilla\nvarustettuihin nojatuoleihinsa viheriällä veralla katetun pöydän taakse.\nTälle oli asetettu kolmikulmainen kapine kotkankuvinensa, lasimaljoja,\njommoisissa tavallisesti pidetään konfehteja nähtävinä, läkkipullo,\nteräskyniä, puhdasta paperia ja erikokoisia ja lajisia vastaterotettuja\nlyijykyniä. Tuomarien kanssa tuli myöskin yleisen syyttäjän apulainen.\nHän meni, salkku samaten kainalossa ja kättänsä yhä heiluttaen,\npaikallensa ikkunan luo, ja heti syventyi asiapapereitten lukemiseen,\nkäyttäen näin hyväkseen jokaista hetkeä juttuun perehtyäkseen. Tämä\nyleinen syyttäjä oli vasta neljättä kertaa syyttäjän toimessa. Hän oli\nhyvin kunnianhimoinen ja oli lujasti päättänyt yletä virkaurallaan,\njonka vuoksi hän piti välttämättömänä saada asianomaiset syytteeseen\njokaisessa jutussa, missä hän vaan syyttäjänä esiintyi. Myrkytysjutun\njuonen hän nyt pääpiirteissään tunsi ja oli jo suunnitellut puheensa,\nhänelle oli vaan vielä tarpeen muutamia tosiasioita, joita hän häthätää\nasiapapereista keräsi ja kirjoitteli muistiin.\n\nSihteeri istui lavan toisella puolella, ja, saatuaan reilaan kaikki\nmahdollisesti luettavat paperit, silmäili erästä kiellettyä artikkelia,\njonka oli eilen saanut käsiinsä. Hänen teki mieli keskustella tästä\nartikkelista suuripartaisen oikeudenjäsenen kanssa, jonka kanssa he\nolivat samaa mieltä, ja ennen keskustelua hänen piti tutustua\nkirjoitukseen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPuheenjohtaja, katsottuaan papereista, teki muutamia, kysymyksiä\noikeudenpalvelijalle ja sihteerille, ja saatuaan myöntävät vastaukset,\nkäski tuoda syytetyt sisälle. Heti avautui ovi aitauksen takaa ja esille\nastui kaksi santarmia, lakit päässä, paljastettu miekka kädessä, ja\nheidän jälessään ensin yksi syytetyistä, punatukkainen, teerenpilkkunen\nmies -- ja kaksi naista. Mies oli vankipuvussa, joka oli hänelle sekä\nliian väljä että liian pitkä. Oikeussaliin tullessaan hän piteli käsiään\npitkin housunpoimuja, suuret sormet sojoksi jännitettyinä, ettei liian\npitkät hihat pääsisi alas solumaan. Vilkasematta tuomareihin tai\nkatsojiin hän tarkkuudella tähysteli penkkiä, jota kierrettiin. Sen\npäähän päästyä hän, tehden tilaa toisille, kiivaasti istautui penkin\näärimmäiselle reunalle, ja tuijottaen puheenjohtajaan alkoi nytkytellä\nposkilihaksiansa, aivan kuin olisi jotain itseksensä höpissyt. Hänen\nperässään tuli vanhanlainen nainen, myöskin vankipuvussa. Päässä oli\nhänellä vankihuivi, kasvot olivat harmaavaaleat ilman kulmakarvoja ja\nsilmäripsiä, mutta silmät punaisina. Tämä nainen näytti aivan\nrauhalliselta. Tullessaan paikallensa hänen mekkonsa takertui johonkin;\nhän selvitti sen tarkalleen ja hätäilemättä, ja istuutui.\n\nKolmas syytetyistä oli Maslova.\n\nHeti kun hän näyttäytyi, kääntyivät kaikkien salissa olevien miesten\nsilmät häneen ja viipyivät kauan noissa kalpeissa kasvoissa, kiiltävän\nloistavine, mustine silmineen, ja tuossa mekon alta näkyvässä korkeassa\nrinnassa. Santarmikin, jonka ohi hän kulki, katsoi häneen silmiä\nvärähtämättä, kun hän kulki paikalleen ja laittausi istumaan, ja, vasta\nkun hän oli istunut, käännähti santarmi äkisti pois, ikäänkuin olisi\ntuntenut itsensä syylliseksi, ja puistettuaan pois ajatuksensa rupesi\ntuijottamaan edessään olevaan ikkunaan.\n\nPuheenjohtaja odotti, että kaikki syytetyt olisivat paikoillansa, ja\nsittenkuin Maslovakin oli asettunut istumaan, kääntyi hän sihteerin\npuoleen.\n\nNyt alkoivat tavanmukaiset käräjätemput: valamiesten luetteleminen,\npoissaolevien merkitseminen ja sakkojen määrääminen näille,\nesiintuotujen esteiden laillisuuden tutkiminen, ja varajäsenten\nasettaminen poisjääneiden sijaan. Sitten puheenjohtaja pani kokoon\npienet paperiliput, asetti ne lasimaljaan ja käärittyään hiukan ylös\nkultareunaisia hihojansa ja paljastettuaan näin hyvin karvaiset kätensä,\nalkoi nostella yksitellen konstintekijän liikkeillä lippuja, kiersi ne\nauki ja luki niistä. Sitten hän, taas laskien hihansa, pyysi pappia\nvannottamaan valamiehet.\n\nPappi-vanhus, keltasen kalpeine, venyvine kasvoineen, ruskeassa\nmessukaapussa, kultainen risti rinnassa ja vielä joku pienempi\nkunniamerkki kaapun kylkeen pistettynä, laahusti, hitaasti liikuttaen\nturvonneita jalkojaan kaapun sisällä, rukousalttarin luo, joka seisoi\njumalankuvan alla.\n\nValamiehet nousivat ja tungeskellen lähenivät alttaria.\n\n-- Tehkää niin hyvin, -- mutisi pappi kosketellen turpealla kädellään\nrintaristiänsä ja odotellen kaikkien valamiesten saapumista.\n\nTämä pappi oli ollut papinvirassa 46 vuotta ja aikoi kolmen vuoden\nkuluttua viettää riemujuhlaansa samaan tapaan kuin tämmöistä juhlaa\näskettäin oli viettänyt kirkkoherra. Piirioikeudessa hän oli palvellut\nsiitä saakka kuin nämät oikeudet perustettiin ja hän ylpeili kovasti\nsiitä, että oli jo vannottanut useampia kymmeniä tuhansia ihmisiä, sekä\nettä iästään huolimatta yhä palveli kirkkoa, isänmaata ja perhettänsä,\njolle hän jättää perinnöksi, paitsi taloa, ainakin 30 tuhannen pääoman\nkorkoakasvavissa arvopapereissa. Se seikka, että hänen toimintansa\noikeudessa oli ihmisien vannottaminen sen evankeliumin edessä, jossa\nvalanteko on suoraan kielletty, ja oli siis huono toiminta, ei ollut\nkoskaan hänen mieleensäkään juolahtanut; häntä ei tämä tuttu toimi\nlainkaan vaivannut, vaan oli se päinvastoin hänen mieleensä, kun hän sen\nohella sai usein tilaisuuden tutustua edulliseen herrasväkeen. Nytkin\nhän mielihyvällä tutustui kuuluisan asianajajan kanssa, jota kohtaan hän\ntunsi suurta kunnioitusta siitä syystä, että tämä oli yksistään\nkukkapäisen mummon asiasta saanut kymmenen tuhatta ruplaa.\n\nKun valamiehet olivat kaikki nousseet asteita myöten lavalle, kallisti\npappi kaljun ja harmaan päänsä, pujotti hartioilleen toimituskaapun ja\nsilittäen järjestykseen harvaa tukkaansa, sanoi valamiehille:\n\n-- Nostakaa oikea kätenne ja pankaa sormenne näin, -- sanoi hän verkalleen,\nisällisellä äänellä. Hän nosti itse näytteeksi turpean kätensä, jonka\njokaisen sormen kohdalla oli kuoppanen, ja asetti kaksi sormea\nyhteen. -- Nyt toistakaa minun perässäni, -- sanoi hän ja alkoi: Minä lupaan\nja vannon kaikkivaltiaan Jumalan, hänen pyhän evankeliuminsa ja\nKristuksen elävän ristin edessä, että esillä olevassa asiassa... -- puhui\nhän, pysähtyen joka lauseen jälkeen. -- Älkää laskeko kättänne, pitäkää\nnäin, -- sanoi hän nuorelle miehelle, joka oli antanut kätensä\npudota... -- että esilläolevassa asiassa, jossa...\n\nKomea herrasmies poskipartoinensa, översti, kauppias ja jotkut muut\npitivät sormensa kokoonpantuina siten kuin pappi oli käskenyt, ja\nvieläpä jonkinlaisella erikoisella tyytyväisyydellä, hyvin varmasti ja\nkorkealle kohotettuna; jotkut muut sitävastoin aivan kuin\nvastahakoisesti ja epämääräisesti. Toiset lausuivat sanat liian\näänekkäästi, pannen niihin pontta ja sisällystä, ikäänkuin olisivat\ntahtoneet sanoa: mutta minäpä puhun sittenkin; toiset taas vaan\nmutisivat, jäivät jälkeen papista, ja sitten, ikäänkuin säikähtäen,\najattomasti saavuttivat häntä; muutamat, ikäänkuin peläten, että joku\nsana voisi jäädä pois, puristivat lujasti, uhkaavalla liikkeellä,\nhyppysiänsä yhteen, toiset taas antoivat niiden mennä hajalle ja taas\nyhdistivät. Kaikkien oli tukala olla, ainoastaan pappi vanhus oli\nehdottomasti vakuutettu suorittavansa hyödyllistä ja tärkeää asiaa.\nValan vannottua puheenjohtaja kehotti valamiehiä valitsemaan\nkeskuudestaan esimiestä. He nousivat ja tungeskellen poistuivat\nneuvotteluhuoneeseen, missä he kaikki heti sytyttivät paperossinsa ja\nalkoivat polttaa. Joku ehdotti komean herran esimieheksi, johon kaikki\npaikalla suostuivat, viskasivat pois ja sammuttivat pätkät ja palasivat\nsaliin. Valittu esimies ilmoitti puheenjohtajalle, kuka oli esimieheksi\nvalittu, ja niin istuivat kaikki, taaskin tungeskellen toistensa\njalkojen yli, paikoilleen kahteen riviin korkeaselkäisiin tuoleihin.\n\nKaikki kävi ilman keskeytyksiä, pian ja jonkinlaisella juhlallisuudella,\nja tämä säännöllisyys, johdonmukaisuus ja juhlallisuus nähtävästi tuotti\nmielihyvää osanottajille, vahvistaen heissä tietoa, että he suorittavat\nvakavaa ja tärkeää yhteiskunnallista tehtävää. Näin tuumi myöskin\nNehljudof.\n\nHeti kun valamiehet olivat istuutuneet, piti puheenjohtaja heille puheen\nheidän oikeuksistaan, velvollisuuksistaan ja vastuunalaisuudestaan.\nPuhettaan pitäessään hän alituisesti muutteli asentoansa, milloin\nnojaten vasempaan, milloin oikeaan käteen, milloin tuolin selkään,\nmilloin sen laitoihin, milloin tasoitteli paperin reunoja, milloin\nsilitteli paperiveistä, milloin taas tunnusteli kynää.\n\nHänen sanojensa mukaan olivat heidän oikeutensa siinä, että he saavat\ntehdä syytetyille kysymyksiä puheenjohtajan kautta, että heillä sai olla\nlyijykynä ja paperia ja että he saivat tutkia esineellisiä todistuksia.\nVelvollisuus oli siinä, että heidän oli tuomitseminen oikein eikä\nvalheellisesti. Ja vastuunalaisuus oli siinä, että jos he eivät pitäneet\nneuvotteluansa salassa tai olivat yhteydessä syrjäisten kanssa, he\ntulivat rangaistuksen alaisiksi.\n\nKaikki kuuntelivat kunnioittavalla huomiolla. Kauppias, levittäen\nympärillensä viinan hajua ja pidätellen äänekästä röystäilemistä,\nnyykäytteli hyväksyvästi päätänsä joka lauseelle.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPuheensa päätettyä puheenjohtaja kääntyi syytettyjen puoleen.\n\n-- Simon Kartinkin, nouskaa, -- sanoi hän.\n\nSimon kavahti hermostuneesti pystyyn ja poskilihakset alkoivat liikkua\nvielä nopeammin.\n\n-- Nimenne?\n\n-- Simon Petrovitsh Kartinkin, -- sanoi hän nopeasti, köräkällä äänellä,\nnähtävästi jo edeltäpäin valmistuneena vastaamaan.\n\n-- Säätynne?\n\n-- Talonpoika.\n\n-- Mitä lääniä ja piirikuntaa?\n\n-- Tuulan läänistä, Krapivenskin piirikunnasta, Kupjanskan kunnasta,\nBorkin kylästä.\n\n-- Kuinka vanha olette?\n\n-- Neljännellä neljättä, syntynyt vuonna tuhat kahdeksansataa...\n\n-- Mitä uskontoa?\n\n-- Uskoa ollaan venäläistä, oikeauskoista.\n\n-- Naimisissako?\n\n-- En.\n\n-- Mikä ammattinne?\n\n-- Palvelimme \"Mauritania\" hotellin koridoorissa.\n\n-- Oletteko ennen olleet syytettynä?\n\n-- Ei ole minua koskaan tuomittu, sillä niinkuin elimme ennen...\n\n-- Ettekö ole ennen olleet syytetty?\n\n-- Jumala varjelkoon siitä, ei milloinkaan.\n\n-- Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen?\n\n-- Olemme.\n\n-- Istukaa. Jefimia Ivanovna Botshkova, -- sanoi puheenjohtaja kääntyen\nseuraavan syytetyn puoleen.\n\nMutta Simon yhä seistä törötti ja oli Botshkovan edessä.\n\n-- Kartinkin, istukaa.\n\nKartinkin vaan seisoi.\n\n-- Kartinkin, istukaa!\n\nMutta Kartinkin seisoi, ja hän istui vasta sitten, kun oikeudenpalvelija\njuoksi hänen luokseen ja pää vinossa, luonnottomasti silmiään avaten,\ntraagillisella kuiskauksella sanoi: istukaa, istukaa!\n\nKartinkin istahti yhtä nopeasti kuin oli seisomaankin noussut, kietoutui\nmekkoonsa ja alkoi taas nytkytellä äänettömästi poskiansa.\n\n-- Nimenne? -- kysyi puheenjohtaja toiselta syytetyltä, väsymyksestä\nhuoaisten, katsomatta häneen ja selaillen jotakin edessään olevaa\npaperia. Tämmöisiin juttuihin oli puheenjohtaja niin tottunut, että\njutun jouduttamiseksi hän saattoi tehdä kahta asiaa yhtaikaa.\n\nBotshkova oli 43 vuotias, säädyltään Kolomenskin talonpoika, ammatiltaan\nkoridooripalvelija samassa \"Mauritanian\" hotellissa. Oikeudessa\nsyytettynä ei ollut ollut, jäljennöksen oli saanut. Botshkova vastasi\ntavattoman rohkeasti ja semmoisella äänen painolla kuin olisi tahtonut\nsanoa: \"niinpä niin Jefimia, ja vielä Botshkovakin, jäljennöksen saanut,\nja ylpeilen siitä, enkä salli kenenkään nauraa\". Botshkova, odottamatta\nkäskyä, istui heti, kun kysymykset päättyivät.\n\n-- Nimenne? -- kysyi naisia rakastava puheenjohtaja erittäin ystävällisesti\nkolmannelta syytetyltä.\n\n-- Pitää nousta, -- lisäsi hän pehmeästi ja lempeästi, huomattuaan, että\nMaslova istui.\n\nMaslova nousi nopealla liikkeellä ja osoittaen olevansa valmis, korkeata\nrintaansa kohottaen, katsoi puheenjohtajata suoraan kasvoihin\nhymyilevillä ja vähän kieroilla silmillään.\n\n-- Millä nimellä teitä kutsutaan?\n\n-- Ljubofj, [merkitsee venäjäksi rakkaus.] -- vastasi hän nopeasti.\n\nNehljudof oli kaiken aikaa, rillit nenällä, katsellut syytettyjä sen\nmukaan kuin heitä kuulusteltiin. -- \"Olisiko se mahdollista\", ajatteli\nhän, kääntämättä silmiään syytetystä. -- \"Mutta mitenkä siis -- Ljubofj\",\najatteli hän, kuultuaan hänen vastauksensa.\n\nPuheenjohtaja tahtoi kysyä edelleen, mutta lasisilmäinen oikeudenjäsen,\nmutisten jotain vihaisesti, pysäytti hänet. Puheenjohtaja nyykäytti\nmyöntävästi päätänsä ja kääntyi syytetyn puoleen.\n\n-- Kuinka niin, Ljubofjiksi? -- sanoi hän: -- teidät on merkitty toisella\nnimellä. Syytetty oli vaiti.\n\n-- Minä kysyn teiltä, mikä on teidän oikea nimenne?\n\n-- Millä nimellä olette kastettu? -- kysyi vihainen jäsen.\n\n-- Ennen sanottiin minua Katariinaksi.\n\n\"Olisiko sittenkin mahdollista\", ajatteli yhä itsekseen Nehljudof, ja\nkuitenkin hän jo vähintäkään epäilemättä tiesi, että se oli Katjusha,\nsamainen otto- tai palvelustyttö, johon hän yhteen aikaan oli ollut\nrakastunut, niin, juuri rakastunut, ja sitten jonakin mielettömyyden\nhetkenä vietellyt ja hylännyt, ja jota hän ei sittemmin enää koskaan\nmuistellut, koska se muisto oli liian tuskallinen, liian selvästi\nilmaisi, että hän, hienoudestaan ylpeilevänä, ei ollut suinkaan hieno,\nvaan oli käyttäytynyt suorastaan halpamaisesti tätä naista kohtaan.\n\nNiin, se oli Katjusha. Hän näki nyt selvästi tuon erikoisen,\nsalaperäisen ominaisuuden, joka eroittaa jokaisen yksilön toisesta\ntehden hänet omituiseksi ja ainoaksi laatuaan. Huolimatta kasvojen\nluonnottomasta kalpeudesta ja täyteläisyydestä tämä omituisuus, tämä\nsuloinen, erikoinen omituisuus näkyi sittenkin kasvoissa, huulissa,\nvähän kieroissa silmissä, hymyilevässä katseessa, ja siinä herkkyydessä,\njoka ei ilmennyt ainoastaan hänen kasvoissaan, vaan koko olennossaan.\n\n-- Niin olisi teidän ollutkin vastaaminen, -- sanoi puheenjohtaja taaskin\nerittäin pehmeästi. -- Ja isännimenne?\n\n-- Minä olen laittomasta avioliitosta, -- sanoi Maslova.\n\n-- Kuinka on teitä sitten risti-isän mukaan kutsuttu?\n\n-- Mihailovaksi.\n\n\"Ja mitä ihmettä on hän voinut tehdä?\" ajatteli Nehljudof vaan,\nvaikeasti hengittäen.\n\n-- Mikä on sukunimenne? -- jatkoi puheenjohtaja.\n\n-- Äidin mukaan olen kirjoissa nimellä Maslova.\n\n-- Säätynne?\n\n-- Kaupunkilainen.\n\n-- Oletteko oikeauskoinen?\n\n-- Olen.\n\n-- Ammattinne? Mikä on ollut toimenanne? Maslova oli vaiti.\n\n-- Mikä on ollut toimenanne? -- toisti puheenjohtaja.\n\n-- Olin laitoksessa, -- vastasi Maslova.\n\n-- Missä laitoksessa? -- kysyi lasisilmäinen oikeudenjäsen.\n\n-- Itse tiedätte, missä, -- sanoi Maslova, hymähti ja heti jälleen,\nnopeasti ympärilleen katsahtaen, kiinnitti silmänsä puheenjohtajaan.\n\nHänen kasvojensa ilmeessä oli tällöin jotakin niin tavatonta, jotain\nniin pelottavaa ja säälittävää oli hänen sanojensa merkityksessä, hänen\nnaurahduksessaan ja siinä katseessa, jonka hän heitti salin yli, että\npuheenjohtaja painoi hämmentyen päänsä alas, ja hetken aikaa oli salissa\ntäydellinen äänettömyys. Äänettömyyden katkasi jonkun nauru yleisön\npuolelta.\n\nJoku vaati sihistäen hiljaisuutta. Puheenjohtaja nosti päänsä ja rupesi\ntaas kyselemään.\n\n-- Oletteko ennen olleet syytettynä?\n\n-- En, -- vastasi Maslova hiljaa, huoaten.\n\n-- Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen?\n\n-- Olen.\n\n-- Istukaa, sanoi puheenjohtaja.\n\nSyytetty kohautti takaa hamettansa samallaisella liikkeellä, kuin\nhienopukuiset naiset korjaavat laahustimiaan, ja, pannen pienet\nvalkoiset kätensä kokoon mekon hihoihin ja herkeämättä katsoen\npuheenjohtajaan, istuutui.\n\nNyt alkoi todistajien esillehuutoja, niiden käskeminen ulos salista,\nsitten tehtiin päätös, joka koski asiantuntijalääkäriä ja hänen\nkutsumistaan istuntosaliin. Sitten nousi sihteeri lukemaan syytekirjaa.\nHän luki selvästi ja äänekkäästi, mutta niin nopeaan, että hänen\nsanansa, joissa l- ja r-kirjaimet olivat väärin lausutut, suli\nyhtäjaksoiseksi ja nukuttavaksi polinaksi. Tuomarit nojasivat milloin\nmillekin nojatuolin puolelle, milloin pöytään, milloin taaksepäin,\nmilloin sulkivat milloin avasivat silmänsä ja kuiskuttelivat keskenään.\nToinen santarmeista useamman kerran pidätteli haukotuksen väreitä\nleuvoissaan.\n\nSyytettyjen joukossa Kartinkin yhä liikutteli poskiansa. Botshkova istui\nihan rauhallisena ja suorana, silloin tällöin raapien sormellaan\npäätänsä huivin alta.\n\nMaslova istui milloin liikkumatonna, kuunnellen lukijaa ja häneen\nkatsoen, milloin säpsähteli ja aikoi sanoa vastaan, punastui välistä ja\ntaas raskaasti huokasi, käsiensä asentoa muutellen, katsahtaen\nympärilleen ja sitten taas kääntyen lukijaan.\n\nNehljudof istui ensi rivissä korkeassa tuolissaan, toisena reunasta, ja\nottamatta alas rillejänsä katseli Maslovaa. Hänen sielussaan tekivät\ntyötä monimutkaiset ja tuskalliset ajatukset.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSyytekirja oli tämmöinen: tammikuun 17 päivänä 188' ilmoitti kaupungissa\nolevan \"Mauritania\" nimisen hotellin isäntä poliisikamarille, että\nsiellä oli äkisti kuollut Siperiasta tullut 2:sen arvoluokan kauppias,\n\nFerapont Smelkof. 4:nteen poliisiosastoon kuuluvan lääkärin todistuksen\nmukaan oli kuoleman syynä sydänhalvaus, jonka oli aiheuttanut\nliikanainen väkevien nauttiminen, ja Smelkofin ruumis oli kolmantena\npäivänä haudattu. Mutta neljäntenä päivänä Smelkofin kuoleman jälkeen\npalasi Pietarista hänen maamiehensä ja ystävänsä, siperialainen kauppias\nTimohin, joka, saatuaan tietää ystävänsä kuolemasta ja sen yhteydessä\nolleista asianhaaroista, ilmoitti epäilevänsä, että Smelkof ei kuollut\nluonnollisella kuolemalla, vaan että hän oli myrkytetty, ja että hänellä\nolleet rahat ja briljanttisormus, joita ei omaisuusluettelossa näkynyt,\nolivat anastetut, jonka tähden nyt olikin tutkimus toimeenpantu ja\nseuraavat seikat selville saatu: Ensiksikin se seikka, joka oli tunnettu\nsekä \"Mauritanian\" isännälle että kauppias Starikofin puotipalvelijalle,\njonka kauppiaan kanssa Smelkof oli kaupunkiin tultuansa ollut\nasioissa, -- nimittäin että Smelkofilla piti oleman pankista nostettuja\nrahoja 3,800 ruplaa, mutta hänen kuolemansa jälkeen avatussa kapsäkissä\nja lompakossa tavattiin ainoastaan 312 ruplaa 16 kopekkaa. Toiseksi,\nettä ennen kuolemaansa hän oli koko päivän ja yön viettänyt\nprostitueeratun Ljubkan [diminutiivi nimestä Ljubof.] kanssa, joka oli\nkaksi kertaa ollut hänen huoneessansa. Kolmanneksi, että tämä\nprostitueerattu möi emännälle Smelkofille kuuluneen briljanttisormuksen.\nNeljänneksi, että koridoorissa palveleva tyttö, Jefimia Botshkova,\nseuraavana päivänä kauppias Smelkofin kuoleman jälkeen pani\nkauppapankkiin juoksevalle tilille 1800 ruplaa. Ja viidenneksi, että\nprostitueeratun, Ljubkan, sanojen mukaan, koridooripalvelija Simon\nKartinkin oli antanut prostitueeratulle, Ljubkalle, pulverin ja käskenyt\nkaatamaan viinilasiin sekä juottamaan sen kauppias Smelkofille, minkä\nprostitueerattu Ljubka, oman tunnustuksensa mukaan, olikin tehnyt.\n\nSyytettynä kuulusteltu, Ljubkaksi nimitetty prostitueerattu, oli\ntodistanut, että kauppias Smelkofin ollessa haureustalossa, missä hän,\nkuten sanoi oli työskennellyt, tämä kauppias todellakin lähetti hänet\n\"Mauritanian\" huoneisiin rahojansa hakemaan, ja että avattuaan\nsaamallansa avaimella kauppiaan kapsäkin, hän otti sieltä käskyn mukaan\n40 ruplaa, vaan enempää ei ottanut, jonka voisivat todistaa Simon\nKartinkin ja Jefimia Botshkova, kun hän oli heidän läsnäollessaan\nkapsäkin avannut ja sulkenut ja rahat ottanut.\n\nMitä Smelkofin myrkyttämiseen tulee, on prostitueerattu Ljubka\ntodistanut, että hän, Ljubka, kolmannen kerran tultuaan kauppias\nSmelkofin huoneeseen, oli todellakin antanut tälle, Simon Kartinkinin\nneuvon mukaan, konjakkiin sekoitettuna, jotain pulveria jota hän oli\npitänyt unipulverina, tarkoituksella nukuttaa kauppiasta, että tämä\nolisi pikemmin hänet päästänyt, vaan että rahoja hän ei ollut ottanut,\nja että sormuksen oli Smelkof itse hänelle lahjoittanut, ensin lyötyään\nhäntä ja hänen sen johdosta ruvettua lähtöä tekemään.\n\nTutkintotuomarin syytettyinä kuulustelemat Jefimia Botshkova ja Simon\nKartinkin olivat todistaneet: Jefimia Botshkova, ettei hän mitään tiedä\nkadonneista rahoista ja ettei hän käynytkään kauppiaan huoneessa, missä\nLjubka oli yksin emännöinyt, ja että siis anastuksen, jos semmoinen on\ntapahtunut, on tehnyt Ljubka, tullessaan kauppiaan avaimen kanssa rahoja\nnoutamaan.\n\nTässä kohden Maslova säpsähti ja katsahti suu auki Botshkovaan.\n\nKun Jefimia Botshkovalle näytettiin hänen 1,800 ruplan\npankkitodistuksensa, -- jatkoi sihteeri lukemistaan, -- ja häneltä kysyttyä,\nmistä oli näin paljon rahaa saanut, hän väitti ansainneensa nämä rahat\n12 vuoden aikana yhdessä Simonin kanssa, jonka kanssa he aikoivat mennä\nnaimisiin.\n\nSyytettynä kuulusteltu Kartinkin taas, ensi kerran kuulusteltuna,\ntunnusti anastaneensa rahat yhdessä Botshkovan kanssa, Maslovan\nneuvosta, joka oli haureustalosta tullut ja tuonut avaimen kanssaan, ja\njakaneensa ne itsensä, Maslovan ja Botshkovan kesken; vielä hän tunnusti\nantaneensa Maslovalle pulveria kauppiaan nukuttamista varten; mutta\ntoisessa kuulustelussa hän kielsi osanottonsa niinhyvin rahojen\nanastamiseen kuin pulverin antamiseen Maslovalle, syyttäen kaikesta vaan\nMaslovaa. Botshkovan tallettamien rahojen suhteen hän todisti samaa kuin\ntämäkin, eli että nämä rahat olivat heidän yhteisesti ansaitsemiansa 18\nvuoden palvelusaikana hotellissa, juomarahoina herrasväeltä.\n\nErityisten jutussa ilmestyväin asianhaarain selvillesaamista varten oli\nkatsottu tarpeelliseksi tutkia kauppias Smelkofin ruumista, ja tätä\ntarkoitusta varten tointa pidetty Smelkofin ruumiin jälleen esille\nkaivamisesta sekä sisälmysten ja elimistössä tapahtuneiden muutosten\ntutkimisesta. Sisälmysten tutkiminen oli antanut aihetta otaksumiseen,\nettä Smelkofin kuolema oli todellakin myrkytyksen seuraus. Sitten\nseurasi syytekirjassa kertomus vastakkain kuulusteluista ja todistajain\nnäytteistä. Syytekirja päättyi näin:\n\nToisen arvoluokan kauppias, Smelkof, antautuen juomiseen ja irstauteen,\nja yhtyen Kitaevan laitoksessa asuvan, Ljubkaksi kutsutun\nprostitueeratun kanssa, erityisesti häneen viehättyneenä, antoi 17 p:nä\ntammikuuta v. 188', ollen itse tässä Kitaevan haureuslaitoksessa,\nyllämainitulle Ljubka-nimiselle prostitueeratulle kapsäkkinsä avaimen ja\nlähetti hänet vuokraamaansa huoneeseen hakemaan kapsäkistä mässäämistä\nvarten tarvittavia rahoja 40 ruplaa. Huoneeseen tultuansa, Katariina\nMaslova, hakiessaan näitä rahoja, teki liiton Botshkovan ja Kartinkinin\nkanssa anastaaksensa kaikki Smelkofille kuuluvat rahat ja jakaaksensa ne\nsitten keskenään, minkä he tekivätkin, (tässä Maslova taas säpsähti,\njopa kavahti paikaltaankin ja lensi tulipunaseksi), jonka ohella\nerityisesti Maslovalle on annettu briljanttisormus, -- jatkoi\nsihteeri, -- ja luultavasti vähempi summa rahaa, jonka hän on joko\nkätkenyt tai kuluttanut, ollen sinä yönä juopuneessa tilassa.\nPeittääkseen rikoksensa jäljet päättivät nyt rikolliset houkutella\nSmelkofin jälleen huoneeseensa ja myrkyttää hänet siellä Kartinkinin\nhallussa olevalla pulverilla. Tässä tarkoituksessa Maslova palasi\njälleen haureustaloon ja sai kauppias Smelkofin lähtemään kanssansa\ntakasin \"Mauritaniassa\" olevaan asuntoon. Kun Smelkof palasi\nhuoneeseensa, niin Maslova, saatuaan Kartinkiniltä mainitun pulverin,\nsekotti sen viinilasiin, jonka antoi Smelkofin juotavaksi ja josta\nseurasi kuolema Smelkofille.\n\nTämän perustuksella syytetään Simon Kartinkin, talonpoika Borkin\nkylästä, 33 vuotias, kaupunkilaisnainen Jefimia Ivanovna Botshkova, 43\nvuotias, ja kaupunkilaisnainen Katariina Mihailovna Maslova, 27 vuotias,\nrikoksellisina siitä, että he 17 p:nä tammikuuta v. 188' yhteisesti,\nanastettuansa kauppias Smelkofin rahat, kaikkiaan 2,500 ruplaa,\ntappamisen aikomuksessa ja rikoksen peittämisen tarkoituksessa juottivat\nkauppias Smelkofille myrkkyä, josta seurasi hänen kuolemansa.\n\nTämmöinen rikos on edellytetty rikoslain 1455 luvussa. Johon nähden ja\nkatsoen rangaistuksen täytäntöönpanoa koskevan asetuksen sen-ja-sen\nluvun määräyksiin talonpoika Simon Kartinkin, Jefimia Botshkova ja\nkaupunkilaisnainen Katariina Maslova katsotaan kuuluviksi piirioikeuden\ntuomiovallan alaisiksi valamiesten myötävaikutuksella.\n\nNäin lopetti sihteeri pitkän syytekirjan lukemisen, ja, pannen arkit\nkokoon, istahti paikallensa suoristellen molemmin käsin pitkää\ntukkaansa. Kaikilta pääsi helpoituksen huokaus nähdessään\nmielihyväksensä, että nyt oli alkanut rikoksen tutkiminen, ja että kohta\noli kaikki selviävä, ja oikeus pääsevä valtaan. Ainoastaan Nehljudof\najatteli toisin: Hän oli aivan kauhistuksissaan siitä, että Maslova,\nsama jonka hän tunsi 10 vuotta sitten viattomana ja ihanana tyttönä, oli\nvoinut tehdä näin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKun syytekirja oli luettu, puheenjohtaja, neuvoteltuaan jäsenten kanssa,\nkääntyi Kartinkinin puoleen tavalla, joka selvästi ilmaisi, että nyt me\njo saamme varmasti ja perin pohjin tietää kaikki tyyni.\n\n-- Talonpoika Simon Kartinkin, -- sanoi hän kallistuen vasemmalle.\n\nSimon Kartinkin nousi eteenpäin kumartuneena ja jännitti taas käsiänsä\nkiinni housunpoimuihin, samat nytkytykset yhä poskissansa.\n\n-- Teitä syytetään siitä, että te 17 p:nä tammikuuta vuonna 188' yhdessä\nJefimia Botshkovan ja Katariina Maslovan kanssa anastitte kauppias\nSmelkofin kapsäkistä hänelle kuuluvat rahat ja sitten toitte pulverin ja\nhoukuttelitte Katariina Maslovan antamaan kauppias Smelkofille myrkkyä,\nviinilasiin sekotettuna, josta seurasi Smelkofin kuolema. Tunnustatteko\nitsenne syylliseksi? -- sanoi hän kallistuen takasin oikealle puolelle.\n\n-- Vielä vähä, onhan meidän asiamme palvella vieraita...\n\n-- Siitä puhumme sitten. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?\n\n-- Enpä suinkaan. Minä ainoastaan...\n\n-- Siitä puhumme sitten. Tunnustatteko itsenne syylliseksi? -- toisti\npuheenjohtaja rauhallisesti ja varmasti.\n\n-- Enhän mitenkään voi sitä tehdä, sillä... Taaskin hypähti\noikeudenpalvelija Simon Kartinkinin luo ja traagillisella kuiskauksella\npysäytti hänet.\n\nPuheenjohtaja, siirtämällä sen käden, jossa piti paperia, toiseen kohti,\nilmaisi tämän seikan nyt päättyneeksi, ja kääntyi Jefimia Botshkovan\npuoleen.\n\n-- Jefimia Botshkova, teitä syytetään siitä, että 17 päivänä tammikuuta\nvuonna 188', \"Mauritanian\" hotellissa, yhdessä Simon Kartinkinin ja\nKatariina Maslovan kanssa anastitte kauppias Smelkofin kapsäkistä rahat\nja kantasormuksen, ja jaettuanne anastetun tavaran keskenänne, juotitte\nrikoksen peittämiseksi Smelkofille myrkkyä, josta seurasi hänen\nkuolemansa. Tunnustatteko itseänne syylliseksi?\n\n-- En ole missään kohti syyllinen, -- sanoi rivakkaasti ja varmasti\nsyytetty. -- Huoneeseen en ole jalallanikaan astunut... Mutta kun tuo\nriiviö sinne tuli, niin hän se kaikki tekikin.\n\n-- Siitä saatte sitte puhua, -- sanoi puheenjohtaja yhtä pehmeästi ja\nvarmasti. -- Ette siis tunnusta syyllisyyttänne?\n\n-- Minä en ole ottanut rahoja, enkä juottanut, on ole huoneessa\nkäynytkään. Jos olisin käynyt, kyllä olisin tuon tuossa potkaissut ulos.\n\n-- Ettekö tunnusta itseänne syylliseksi?\n\n-- En ikinä maailmassa.\n\n-- Hyvä on.\n\n-- Katariina Maslova, -- alkoi puheenjohtaja, kääntyen kolmannen syytetyn\npuoleen: -- teitä syytetään siitä, että tultuanne haureuslaitoksesta\n\"Mauritanian\" hotelliin, tuoden muassanne kauppias Smelkofin kapsäkin\navaimen, anastitte tästä kapsäkistä rahoja ja kantasormuksen, -- sanoi hän\naivan kuin ulkoläksyä lukien ja kallistaen samalla korvaansa vasemmalla\nistuvan jäsenen puoleen, joka ilmoitti, että todistusesineiden\nluettelosta päättäen täältä puuttui vielä lääkepullo, -- anastitte\nkapsäkistä rahat ja kantasormuksen, -- toisti puheenjohtaja: -- ja\njaettuanne anastetun tavaran ja sitten jälleen tultuanne kauppias\nSmelkofin kanssa \"Mauritanian\" hotelliin, juotitte Smelkofille\nmyrkkyjuoman, josta seurasi hänen kuolemansa. Tunnistatteko itsenne\nsyylliseksi?\n\n-- En ole syypää mihinkään, -- sanoi Maslova nopeasti, -- mitä alusta puhuin,\nsitä puhun nytkin, että en ja en ja en, ja sormuksen hän itse minulle\nantoi.\n\n-- Ettekö tunnusta anastaneenne 2,600 ruplaa? -- kysyi puheenjohtaja.\n\n-- Johan sanoin, etten ole ottanut muuta kuin 10 ruplaa.\n\n-- Tunnustattekos antaneenne kauppias Smelkofille myrkkylasin?\n\n-- Tunnustan, Mutta minä luulin, kuten minulle oli sanottu, että se oli\nunijuomaa, ettei siitä mitään pahaa tule. En aikonut enkä tahtonut.\nSanon Jumalan nimessä, etten tahtonut, -- sanoi hän.\n\n-- Ette siis tunnusta itseänne syylliseksi kauppias Smelkofin rahojen ja\nsormuksen anastamiseen, -- sanoi puheenjohtaja. -- Vaan tunnustatte\nantaneenne pulverin?\n\n-- Sen kyllä tunnustan, mutta minä luulin sen unipulveriksi. Annoin, että\nhän nukkuisi, -- en tahtonut enkä aikonut.\n\n-- Hyvä on, sanoi puheenjohtaja, nähtävästi tyytyväisenä tutkimuksen\ntuloksiin. -- Kertokaa nyt siis, kuinka asia oli, -- sanoi hän nojaten\ntaaksepäin ja pannen molemmat kätensä pöydälle. -- Kertokaa kaikki tyyni,\nniinkuin se oli. To voitte, avomielisesti tunnustamalla, lieventää\nkohtaloanne.\n\nMaslova katseli yhä suoraan puheenjohtajan silmiin ja oli vaiti.\n\n-- Kertokaa kuinka asia oli.\n\n-- Kuinkako oli? -- alkoi Maslova äkkiä nopeasti. -- Tulin hotelliin, minut\nsaatettiin huoneeseen, siellä oli hän, ja jo hyvin juopuneena. -- Maslova\nlausui _hän_-sanan erityisellä kauhulla, silmiänsä suurentaen. -- Minä\ntahdoin lähteä, hän ei päästänyt.\n\nMaslova vaikeni ikäänkuin olisi kadottanut ajatuksensa johdon tai\nmuistanut muuta.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten oltuani siellä jonkun aikaa, läksin pois.\n\nSamassa yleisen syyttäjän apulainen puolittain kohosi, luonnottomasti\nnojaten toiseen kyynäspäähänsä.\n\n-- Teillä on jotakin kysyttävää, -- sanoi puheenjohtaja, ja tämän vastattua\nmyöntävästi osotti liikkeellään, että nyt hän saattoi tehdä\nkysymyksensä:\n\n-- Haluaisin tehdä kysymyksen: oliko syytetty ennestään tuttu Simon\nKartinkinin kanssa? -- sanoi syyttäjän apulainen katsomatta Maslovaan.\n\nJa tehtyään tämän kysymyksensä puristi huulensa yhteen ja rypisti\notsansa.\n\nPuheenjohtaja toisti kysymyksen. Maslova tuijotti säikähtyneenä\nsyyttäjän apulaiseen.\n\n-- Simoninko kanssa? Olin, -- sanoi hän.\n\n-- Tahtoisin edelleen tietää, mitä lajia tämä syytetyn tuttavuus\nKartinkinin kanssa on oikeastaan ollut. Ovatkohan he useinkin tavanneet\ntoisiansa?\n\n-- Mitäkö lajia tuttavuutta? Kävi minua noutamassa hotellivieraiden luo,\nei sen kummempaa tuttavuutta -- vastasi Maslova, katsellen levottomasti\nvuoroin puheenjohtajaan ja vuoroin syyttäjän apulaiseen.\n\n-- Haluaisin tietää, miksi Kartinkin haki vieraiden luo yksinomaan\nMaslovaa eikä muita tyttöjä? -- sanoi syyttäjän apulainen rypistyen taas\nmiettiväisen näköiseksi, hieno Mefiston hymy huulilla.\n\n-- En tiedä. Mistä sen tietäisin, -- vastasi Maslova, pelästyneenä\nkatsahtaen ympärilleen ja hetkeksi pysähtäen katseensa Nehljudofiin: --\nkenen tahtoi, sen kutsuikin.\n\n\"Olisiko todellakin tuntenut?\" ajatteli Nehljudof kauhistuneena,\ntuntien, kuinka veri törmäsi hänen kasvoihinsa; mutta Maslova, panematta\nhäneen suurempaa huomiota kuin muihin, heti kääntyi toisaanne ja katsoi\ntaas pelokkaan näköisenä syyttäjän apulaiseen.\n\n-- Syytetty näin ollen kieltää olleensa minkäänlaisissa lähemmissä\nsuhteissa Kartinkiniin. Hyvä on. Muuta ei minulla ole kysyttävää.\n\nJa syyttäjän apulainen otti samassa kyynäspäänsä pois pulpetiltaan\nkirjoittaakseen jotakin muistiin. Mutta oikeastaan hän ei kirjoittanut\nniin mitään, vaan ainoastaan paineli kynällä entisiä kirjaimia\nmuistiinpanoissaan. Hän oli nähnyt kuinka yleiset syyttäjät ja\nasianajajat aina tekevät: taitavan kysymyksen tehtyänsä kirjoittavat\npuheeseensa huomautuksen, jonka sitten on musertaminen vastustaja.\n\nPuheenjohtaja ei kääntynyt heti syytetyn puoleen, koska paraillaan\nkyseli lasisilmäiseltä jäseneltä, oliko tämä suostuvainen siihen\nkysymysten järjestykseen, joka oli jo edeltäpäin valmistettu ja\nkirjoitettu.\n\n-- Mitäs sitten tapahtui? -- kysyi puheenjohtaja edelleen.\n\n-- Tulin kotiin, -- jatkoi Maslova jo vähän rohkeammin ja vaan\npuheenjohtajaan katsellen: -- annoin rahat emännälle ja panin maata. Mutta\njuuri kun olin nukkunut, herättää minut palvelustyttömme Berta. \"Käyhän\nsisään, kauppiaasi on jälleen tullut\". En olisi tahtonut tulla esille,\nmutta emäntä käski. Salissa oli _hän_, -- Maslova lausui hän-sanan taas\nilmeisellä kauhulla, -- _hän_ yhä juotti meidän tyttöjämme, ja olisi\nsitten lähettänyt enemmän viiniä hakemaan, mutta rahat olivat lopussa.\nEmäntä ei luottanut hänelle velaksi. Ja silloin lähetti hän minut\nhotellihuoneeseensa, sanoen missä rahat olivat ja kuinka paljon piti\nottaa. Niin minä sitten läksin.\n\nPuheenjohtaja kuiskutteli paraikaa vasemmalla puolella istuvan jäsenen\nkanssa eikä kuullut, mitä Maslova puhui, mutta näyttääksensä, että hän\noli kaikki kuullut, hän kertoi Maslovan viimeiset sanat:\n\n-- Niin sitten läksitte. No, entä sitten -- sanoi hän.\n\n-- Tulin ja tein kaikki niinkuin hän oli käskenyt. Menin huoneeseen. En\nmennyt yksin, vaan kutsuin mukaani Simon Mihailovitshin ja hänet, -- sanoi\nMaslova osoittaen Botshkovaan.\n\n-- Se valehtelee. En ole jalallanikaan astunut... -- alkoi Botshkova, mutta\nhänet keskeytettiin.\n\n-- Heidän läsnäollessaan otin neljä kymmenen ruplan seteliä, -- jatkoi\nMaslova rypistäen silmiään ja katsomatta Botshkovaan.\n\n-- Eikö syytetty, ottaessaan 40 ruplaa, huomannut kuinka paljon rahoja\noli kaikkiaan, -- kysyi syyttäjä uudelleen.\n\nMaslova säpsähti heti kun syyttäjä vaan kääntyi hänen puoleensa. Hän\ntunsi tämän tarkoittavan hänelle pahaa, vaikkei ymmärtänytkään\nkuinka. -- En laskenut rahoja, näin vaan, että siellä oli sataruplasia.\n\n-- Syytetty siis näki sataruplasia, -- minulla ei ole muuta kysyttävää.\n\n-- No toitteko rahat, jatkoi puheenjohtaja kelloansa katsoen.\n\n-- Toin.\n\n-- Entä sitten? -- kysyi puheenjohtaja.\n\n-- Sitten hän taas otti minut luoksensa, -- sanoi Maslova.\n\n-- No kuinka te sitten annoitte hänelle viinissä pulveria? -- kysyi\npuheenjohtaja.\n\n-- Kuinkako annoin? Kaasin viiniin ja annoin.\n\n-- Miksi annoitte?\n\nMaslova huokasi raskaasti ja syvään vastaamatta ensin mitään.\n\n-- Kauppias ei tahtonut mitenkään päästää minua, -- sanoi hän\nvihdoin. -- Väsyin lopulta hänen kanssansa. Tulin käytävään ja sanoin\nSimon Mihailovitshille: \"kunpa se edes päästäisi minut. Olen väsynyt\".\nTähän Simon Mihailovitsh sanoi: \"mekin olemme häneen kyllästyneet. Me\ntahdomme antaa hänelle unipulveria; kun hän nukkuu, pääset sinäkin\nmenemään.\" Minä sanoin; \"no hyvä\"; en luullut pulveria vaaralliseksi.\nHän antoikin sen minulle. Minä tulin, hän makasi väliseinän takana, ja\nkäski paikalla tuomaan itsellensä konjakkia. Minä otin pöydältä pullon\nsamppanjakonjakkia, kaasin kahteen lasiin, toiseen itselleni toiseen\nhänelle, ja karistin hänen lasiinsa pulverin ja annoin hänelle. Kyllä en\nolisi antanut, jos vaan tiesin.\n\n-- Entä sormus, kuinka se oli joutunut käsiinne? -- kysyi puheenjohtaja.\n\n-- Sormuksen hän itse lahjoitti minulle.\n\n-- Milloin se tapahtui?\n\n-- Kun tulimme hänen huoneeseensa, aijoin minä lähteä pois, mutta hän löi\nminua päähän ja särki kampani. Minä suutuin ja tahdoin lähteä koko\ntalosta. Silloin hän otti sormestaan sormuksen ja lahjoitti sen minulle,\netten vaan olisi lähtenyt, -- sanoi Maslova.\n\nYleisen syyttäjän apulainen kohosi jälleen istuimellaan ja yhä samalla\nteeskennellyn viattomalla tavalla pyysi saada tehdä vieläkin muutamia\nkysymyksiä, ja luvan saatuaan ja päätään kallistaen kirjaillun\nkauluksensa yli, kysyi:\n\n-- Tahtoisin tietää, kuinka kauan syytetty oli kauppias Smelkofin\nhuoneessa.\n\nTaas tuli Maslovaan pelko, ja levottomasti katsahtaen syyttäjän\napulaisesta puheenjohtajaan, hän sanoi kiireisesti:\n\n-- En muista kuinka kauan.\n\n-- Muistaako syytetty käyneensä missään muualla hotellissa, sittenkuin\noli tullut kauppias Smelkofin huoneesta.\n\nMaslova jäi miettimään.\n\n-- Viereisessä tyhjässä huoneessa kävin, -- sanoi hän.\n\n-- Missä tarkoituksessa siellä kävitte? -- kysyi syyttäjän apulainen\nhuomaamattansa kääntyen jo suoraan Maslovan puoleen.\n\n-- Järjestääkseni pukuani ja odotellakseni ajuria.\n\n-- Entä Kartinkin, oliko hän huoneessa syytetyn kanssa, vai ei?\n\n-- Tuli hänkin sinne.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Kauppiaalta oli jäänyt samppanjakonjakkia, me yhdessä joimme sen\nloppuun.\n\n-- Vai joitte yhdessä. Hyvä on.\n\n-- Puhelitteko jotain Simonin kanssa, ja mitä?\n\nMaslova rypisti äkkiä silmänsä, sävähti punaseksi ja sanoi nopeasti:\nmitä minä olisin puhunut? En ole mitään puhunut. Olen kertonut aivan\nniinkuin oli. Enkä tiedä mistään muusta. Tehkää minun kanssani mitä\ntahdotte. Syyllinen en ole, siinä kaikki.\n\n-- Minulla ei ole muuta kysyttävää, -- sanoi yleinen syyttäjä\npuheenjohtajalle, ja luonnottomasti kohauttaen olkapäitänsä alkoi\nkiireisesti kirjoittaa puheeseensa tätä syytetyn omaa tunnustusta, jonka\nmukaan hän oli Simonin kanssa käynyt tyhjässä huoneessa.\n\nSyntyi äänettömyys.\n\n-- Eikö teillä ole mitään lisättävää?\n\n-- Olen sanonut kaikki, -- vastasi Maslova huoaten ja istui.\n\nTämän jälkeen puheenjohtaja kirjoitti jotain paperiinsa, ja otettuaan\nhuomioon vasemmalla puolella istuvan jäsenen kuiskauksen, ilmoitti\nistunnon keskeytyvän 10 minuutiksi, nousi nopeasti ja läksi ulos\nsalista. Puheenjohtajan ja vasemmalla puolella istuvan jäsenen\nkeskinäinen kuiskutus oli koskenut sitä seikkaa, että tämä jäsen oli\ntuntenut vatsanipistyksiä ja halusi sen johdosta suorittaa pienen\nhieronnan ja juoda tippoja. Tämän hän ilmoitti puheenjohtajalle, ja\nhänen pyynnöstään nyt tehtiinkin keskeytys.\n\nTuomarien jälkeen nousivat valamiehet, asianajajat, todistajat, ja,\ntuntien mielihyvää osaksi jo suoritetun tärkeän tehtävän johdosta,\nrupesivat käyskentelemään sinne tänne.\n\nNehljudof tuli valamiesten huoneeseen ja istahti ikkunan ääreen.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nNiin, se oli siis todellakin Katjusha.\n\nNehljudofin suhteet Katjushaan olivat tämmöiset.\n\nEnsi kerran Nehljudof näki Katjushan silloin, kuin hän kolmatta vuotta\nyliopistossa ollessaan, valmistellen väitöskirjaansa maanomistuksesta,\nvietti kesää tätiensä luona. Tavallisesti hän oli kesää äitinsä ja\nsisarensa kanssa äidin omistamalla suurella maatilalla Moskovan lähellä.\nMutta tänä vuonna oli sisar mennyt naimisiin, ja äiti matkustanut\nulkomaille kylpemään. Ja kun Nehljudofin oli kirjoittaminen\nväitöskirjaansa, päätti hän asettua kesäksi tätiensä luo. Heidän\nluonansa, heikäläisessä erämaassa, oli hiljaista elää, eikä ollut tietoa\nhuvituksista; tädit päälliseksi rakastivat hellästi veljenpoikaansa ja\nperillistään, ja hänkin puolestaan rakasti heitä, rakasti heidän\nelämänsä vanhanaikaisuutta ja yksinkertaisuutta.\n\nTänä kesänä täällä tätien luona eli Nehljudof siinä ylevän innostuksen\nkehityskaudessa, jolloin nuorukainen ensi kerran, ei syrjäisestä\nvaikutuksesta, vaan omin päinsä tuntee elämän koko ihanuuden ja\ntärkeyden, ja sen tehtävän koko merkityksen, joka siinä on ihmisellä\nedessään, näkee mahdolliseksi sekä oman että koko maailman loppumattoman\ntäydellisentymisen, ja antautuu tähän täydellisentymiseen ei ainoastaan\ntoivoen, vaan varmaan tietäen kerran saavuttavansa sen täydellisyyden,\njota mielessään kuvailee. Tänä vuonna, vielä yliopistossa ollessaan, hän\nluki Spencerin yhteiskuntaopin ja Spencerin mielipiteet maanomistuksesta\ntekivät häneen suuren vaikutuksen, erittäinkin siksi, että hän itse oli\nsuurviljelystä harjoittavan maatilan perillinen. Hänen isänsä ei ollut\nrikas, vaan hänen äitinsä oli myötäjäisinä saanut 10 tuhatta desjatinaa\nmaata. Ensi kerran hän silloin ymmärsi yksityisen maanomistuksen koko\njulmuuden ja vääryyden, ja ollen niitä ihmisiä, joille uhrautuminen\njonkun siveellisen tarkoituksen nimessä tuottaa suurinta henkistä\nnautintoa, hän päätti olla käyttämättä hyväkseen omistusoikeuttaan\nmaahan ja antoikin silloin isänperintönä saamansa maan talonpojille.\nTästä aineesta hän nyt kirjoitti yliopistossa.\n\nHänen elämänsä oli tähän aikaan muodostunut tätien luona tämmöiseksi:\nhän nousi hyvin varhain, joskus 3 aikaan aamulla, ja meni ennen auringon\nnousua uimaan jokeen vuoren alla; toisinaan ei ollut vielä aamusumukaan\nhäipynyt ja palatessa huuru vielä helkkyi ruohossa ja kukkasissa. Joskus\naamusin, kahvin juotuansa, hän istahti kirjoittamaan väitöskirjaansa tai\nlukemaan tarpeellisia lähdeteoksia, mutta sattui myöskin usein, että hän\nlukemisen ja kirjoittamisen asemesta jälleen läksi kotoa ja harhaili\npitkin metsiä ja ahoja. Ennen päivällistä hän nukahti johonkin puutarhan\npimentoon, sitten päivällisillä hän huvitti ja nauratti iloisuudellaan\ntätejä, sitten teki ratsastus- tai veneretkiä ja illalla jälleen luki\ntai istui tätien kanssa pasianssia panemassa. Usein öisin, erittäinkin\nkuutamon aikana, hän ei voinut nukkua vaan siksi, että tunsi liian\nvaltavasti uhkuvaa elämäniloa, ja unen asemesta, joskus aamun\nvalkenemiseen saakka, käyskenteli puutarhassa mietiskellen ja\nhaaveksien.\n\nNäin onnellisesti ja rauhallisesti hän eli ensimäisen kuukauden\nolostansa tätien luona, ollenkaan huomaamatta tummasilmäistä,\nvikkeläjalkaista Katjushaa, tuota tyttöä, josta ei voinut sanoa oliko\nhän piika vai ottotyttö.\n\nNehljudof oli kasvatettu äitinsä siipien suojassa ja oli tähän aikaan,\neli 19:n vuotiaana, aivan viaton nuorukainen. Hän ihanteli naista\nainoastaan tulevana vaimonansa. Kaikki naiset, jotka hänen käsityksensä\nmukaan eivät saattaneet tulla hänen vaimokseen, olivat hänelle ihmisiä\neikä naisia. Mutta kävi niin, että tänä kesänä, helatorstaina, tuli\ntätien luo naapurin rouva lapsineen: kahden neitosen, lyseolaisen ja\nheidän luonaan asuvan nuoren, talonpoikaista syntyperää olevan\ntaiteilijan kanssa.\n\nTeenjuonnin jälkeen ruvettiin vastaniitetyllä nurmikolla talon edustalla\nleskeä juoksemaan. Katjusha otettiin myöskin mukaan. Muutamien vaihtojen\njälkeen joutui Nehljudof juoksemaan Katjushan kanssa. Katjusha oli aina\nhäntä miellyttänyt, mutta hänen ei ollut päähänkään pälkähtänyt, että\nheidän välillään voisi syntyä mitään erikoisia suhteita.\n\n-- No noitapa ei nyt mikään saa kiinni, -- puhui leskeksi jäänyt iloinen\ntaiteilija, joka osasi hyvin pian juosta lyhyillä ja paksuilla\nvänkyläsäärillään.\n\n-- Ei, elleivät satu kaatua kumpsahtamaan.\n\n-- Älkää luulkokaan saavanne kiinni.\n\n-- Yks, kaks, kolme!\n\nLyötiin kolmasti kämmeniä yhteen. Vaivoin hilliten nauruansa Katjusha\nvaihtoi nopeasti paikkaa Nehljudofin kanssa ja puristaen kovan\nkarkealla, pienellä kädellään hänen suurta kättänsä, lähti juoksemaan\nvasemmalle, tärkättyjen alushameiden kahistessa.\n\nNehljudof osasi juosta nopeasti eikä olisi millään muotoa tahtonut\njoutua tappiolle taiteilijan rinnalla. Katsottuaan taaksensa hän näki\ntaiteilijan koettavan ottaa kiinni Katjushaa, mutta tämä, nopeasti\nvilistäen notkean nuorilla jaloillaan, ei antautunut hänelle, vaan\nloittoni vasemmalle. Edessä oli sireenipehko, jota kauemmas ei kukaan\nollut juossut, mutta Katjusha, katsahtaen Nehljudofiin, antoi tälle\nmerkin päällään, että he yhtyisivät pehkon takana. Nehljudof ymmärsi\nhänet ja juoksi sireenipensaitten taa. Mutta täällä pensaiden takana oli\nhänelle tuntematon oja, täynnänsä nokkosia: hän kompastui siihen,\nputosi, poltti kätensä ja sai ne märiksi illan kasteesta; kohta hän\nkuitenkin kimposi nauraen ylös, korjasi pukunsa ja juoksi aukealle\npaikalle. Katjusha, ilosta loistaen, silmät mustina kuin kastunut\nviinamarja, lensi häntä vastaan. He juoksivat yhteen ja tarttuivat\ntoistensa käsiin.\n\n-- Poltitte kätenne, mitä? -- sanoi hän korjaten vapaalla kädellään\npalmikkoa, hyvin hengästyneenä, ja katsoi hymyillen Nehljudofia alhaalta\nylös, suoraan silmiin.\n\n-- Enhän tiennytkään, että täällä oli oja, -- sanoi Nehljudof myöskin\nhymyillen ja päästämättä Katjushan kättä.\n\nKatjusha siirtyi lähemmäksi häntä, ja hän, itsekään tietämättä kuinka se\ntapahtui, kallisti kasvonsa Katjushan puoleen; toinen ei väistynyt;\nsilloin hän puristi lujemmin Katjushan kättä ja suuteli häntä huulille.\n\n-- Hyvä ihme! -- sanoi Katjusha ja nopeasti irrottaen kätensä juoksi hänen\nluotaan pois.\n\nSireenipensaasta hän taittoi kaksi valkoista, jo osaksi karissutta\nsireeniterttua, ja viuhtoen niillä hehkuvia kasvojaan, katsahdellen\nNehljudofiin ja rivakkaasti heilutellen käsiään edessänsä, meni takasin\nleikkivien luo.\n\nTästä lähtien Nehljudofin ja Katjushan väliset suhteet muuttuivat\nentisestään ja sijaan tuli se erikoissuhde, joka on olemassa viattoman\nnuoren miehen ja samallaisen viattoman tytön välillä, jotka viehättävät\ntoinen toistaan.\n\nKun Katjusha vaan tuli huoneeseen, taikka vaan kaukaakin näkyi hänen\nvalkonen esiliinansa, heti muuttui Nehljudofille kaikki\npäivänpaisteiseksi, kaikki tuli huvittavammaksi, hauskemmaksi,\nmerkitsevämmäksi, koko elämä kävi iloisammaksi. Samaa tunsi Katjushakin.\nMutta ei ainoastaan Katjushan läheisyys tehnyt Nehljudofiin tätä\nvaikutusta; saman vaikutuksen häneen teki pelkkä tieto, että tämä\nKatjusha oli olemassakin, ja Katjushaan taas, että Nehljudof oli\nolemassa. Jos Nehljudof oli saanut ikävän kirjeen äidiltänsä, tai hänen\nväitöskirjansa ei tahtonut luistaa, tai hän muuten tunsi nuoren ihmisen\naiheetonta surua, silloin ei tarvinnut muuta kuin muistaa, että Katjusha\non olemassa ja että hän saa kohta tämän nähdä, niin kaikki huoli oli\nkuin pois puhallettu.\n\nKatjushalla oli paljon talouspuuhia, mutta hän ennätti suorittaa kaikki\nja vapaina hetkinään hän lueskeli. Ja Nehljudof antoi hänelle\nDostojefskin ja Turgenjefin teoksia, joita oli itse juuri lukenut.\nKatjushaa miellytti enin kaikista Turgenjefin \"Suvanto\". Keskustelut\nheidän välillään olivat katkonaisia, ja tapahtuivat satunnaisesti\ntavatessa, milloin käytävässä, milloin balkongilla, milloin pihalla,\nmutta joskus tätien vanhan sisäpiian, Matrjona Pavlovnan huoneessa.\nKatjusha asui tämän kanssa, ja heidän pieneen huoneeseensa Nehljudof\ntuli joskus juomaan teetä. Nämät Matrjona Pavlovnan läsnäollessa\ntapahtuvat keskustelut olivatkin kaikkein hauskimmat. Vaikeampi oli\npuhella silloin, kuin he olivat kahdenkesken. Heti alkoivat silloin\nsilmät haastella jostakin ihan toisesta, jostakin paljon tärkeämmästä\nkuin se, mistä suu puhui; huulet tahtoivat rypistyä ja rupesi tuntumaan\ntukalalta, ja heidän oli kiireesti erkaneminen.\n\nTämmöisinä jatkuivat suhteet Nehljudofin ja Katjushan välillä koko sinä\naikana, jona hän ensi kertaa oleskeli tätien luona. Tädit huomasivat\nasian laidan, säikähtivät, ottivat ja kirjoittivat siitä ulkomaille\nruhtinatar Helena Ivanovnalle, Nehljudofin äidille. Täti Maria Ivanovna\npelkäsi, että Dmitrij alkaisi pitää yhteyttä Katjushan kanssa. Mutta\nhänen pelkonsa oli turha: Nehljudof, tietämättä itsekään siitä, rakasti\nKatjushaa, niinkuin rakastavat toisiansa viattomat ihmiset, ja hänen\nrakkautensa oli sekä häneen itseensä että Katjushaan nähden paraana\ntakeena siitä, ettei mitään lankeemista tulisi tapahtumaan.\nNehljudofilla ei ollut minkäänlaista halua ruumiillisesti omistaa\nKatjushaa; päinvastoin, häntä kauhistutti ajatella semmoista suhdetta\nmahdolliseksikaan Katjushaan. Paljoa perusteellisempi oli runollisen\nSofia Ivanovnan pelko, että Dimitrij, kokonainen ja päättäväinen kuin\nolikin luonteeltaan, rakastuisi tyttöön ja välittämättä tämän\nsyntyperästä ja asemasta päättäisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Jos\nNehljudof olisi siihen aikaan selvästi tajunnut oman rakkautensa\nKatjushaan, ja erittäinkin, jos häntä olisi koetettu saada vakuutetuksi\nsiitä, ettei hän mitenkään voi eikä saa yhdistää kohtaloansa tämän tytön\nkanssa, niin olisi helposti voinut tapahtua, että hän, kaikessa\nsuorasuuntaisuudessaan, ei olisi nähnyt olevan mitään syytä olla\nmenemättä naimisiin tytön kanssa, olipa tämä kuka tahansa, jos hän itse\nvaan rakasti tyttöä. Mutta tädit eivät puhuneet hänelle mitään\npelostansa, ja niin hän lähti, tietämättä omasta rakkaudestaan\nKatjushaan.\n\nHän oli siinä varmassa luulossa, ettei hänen tunteensa Katjushaa kohtaan\nole muuta kuin vaan sitä samaa elämänilon tunnetta, joka silloin täytti\nkoko hänen olentonsa. Mutta kun hän jo teki lähtöänsä, ja Katjusha,\nseisten tätien kanssa portailla, saattoi häntä mustine, vähän kieroine,\nkyyneleisine silminensä, tunsi hän kuitenkin luopuvansa jostakin\nihanasta, kalliista, joka ei koskaan voisi enää uudistua. Ja hän tuli\nhyvin surulliseksi.\n\n-- Hyvästi, Katjusha, kiitos kaikesta, sanoi hän Sofia Ivanovnan\npitsimyssyn ylitse, istuutuen rattaille.\n\n-- Hyvästi jääkää, Dmitrij Ivanovitsh, -- sanoi Katjusha miellyttävällä,\nhyväilevällä äänellään, ja, pidätellen silmiin tulvaavia kyyneleitä,\njuoksi eteiseen, missä hän saattoi vapaasti itkeä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSiitä saakka ei Nehljudof kolmeen vuoteen nähnyt Katjushaa. Ja he\ntapasivat toisensa vasta silloin kuin hän, vastanimitettynä upseerina,\nmatkalla armeijaan, poikkesi tätien luo jo ihan toisellaisena kuin kolme\nvuotta sitten viettäessään heillä kesää.\n\nSilloin hän oli ollut rehellinen, altis nuorukainen, joka oli valmis\nantautumaan kaikkiin hyviin toimiin; nyt hän oli siveellisesti\nturmeltunut, hienostunut egoisti, joka rakasti vaan omaa nautintoansa.\nSilloin oli Jumalan maailma näyttänyt salaperäiseltä arvoitukselta, jota\nhän ilolla ja innolla koetti selitellä; -- nyt oli tässä elämässä kaikki\nyksinkertaista ja selvää ja sen koko määritelmänä olivat vaan ne\nolosuhteet, joissa hän itse eli. Silloin oli tarpeen yhteys luonnon\nkanssa ja seurustelu häntä ennen eläneiden, ajatelleiden ja tunteneiden\nihmisten kanssa, (filosofia, runous); -- nyt olivat tarpeellisia ja\ntärkeitä vaan inhimilliset laitokset ja seurustelu toverien kanssa.\nSilloin hän kuvaili naista salaperäiseksi ja ihanaksi olennoksi,\nihanaksi juuri tämän salaperäisyyden vuoksi; -- nyt merkitsi nainen,\njokainen nainen paitsi omaisia ja ystäväin vaimoja, jotakin perin\nmäärättyä: nainen oli yksi parhaimpia keinoja jo koetun nautinnon\nsaamiseen. Silloin ei ollut tarvis rahoja ja olisi voinut olla ottamatta\nkolmattakaan osaa siitä, mitä äiti antoi, oli mahdollista luopua\nisänperinnöstä ja antaa se talonpojille; -- nyt eivät tahtoneet riittää ne\n1,500 ruplaa kuukaudessa, jotka äiti antoi, ja tämän kanssa alkoi jo\nsyntyä ikäviä keskusteluja rahojen johdosta. Silloin hän piti oikeana\nminuutenansa henkistä olemustaan; nyt hän piti olemuksenaan omaa\ntervettä, reipasta eläimellistä minuuttansa.\n\nJa koko tämä hirveä muutos oli hänessä tapahtunut ainoastaan sen tähden,\nettä hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia. Ja hän\nlakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia sentähden, että\neläminen uskoen itseänsä oli liian vaikeata: uskoen itseänsä ei voinut\nmitään kysymystä ratkaista eläimellisen minuuden hyödyksi, joka haki\nkeveitä iloja, vaan melkein aina sitä vastaan; mutta uskoen toisia ei\ntarvinnut ensinkään mitään ratkaista, -- kaikki oli jo ratkaistu, ja\nratkaistu aina vasten henkistä olemusta ja eläimellisen minuuden\nhyväksi. Eikä siinä kyllä: uskoen itseänsä hän oli aina ihmisten tuomion\nalaisena, -- uskoen toisia häntä hyväksyivät kaikki ympärilläolijat.\n\nNiinpä Nehljudofin ajatellessa, lukiessa, puhuessa Jumalasta,\ntotuudesta, rikkaudesta, köyhyydestä, -- oli kaikkein mielestä aika ja\npaikka siihen huonosti valittu, jopa pitivät sitä vähän lystimäisenä, ja\nsekä äiti että täti sanoivat häntä hyväntahtoisella ivalla _notre cher\nphilosophe'_ksi; mutta kun hän luki romaaneja, kertoi epäillyttäviä\npilajuttuja, kävi ranskalaisessa varieteessä ja iloisena teki näistä\nnäkemistään tiliä, silloin kaikki ylistelivät ja kannattivat häntä. Kun\nhän piti tarpeellisena rajoittaa tarpeitansa, käytti vanhaa sinelliä\neikä juonut viiniä, -- pitivät sitä kaikki kummallisuutena ja\njonkinlaisena kerskaavana tavattomuuden hakemisena, -- mutta kun hän\nkulutti suuria rahoja metsästykseen tai työhuoneensa harvinaisen\nylelliseen sisustamiseen, niin kaikki kehuivat hänen makuansa ja\nlahjoittivat hänelle kalliita kapineita. Ollessaan viaton ja tahtoessaan\nsemmoiseksi ennen avioliittoa jäädä, huolehtivat sukulaiset hänen\nterveydestänsä, eikä edes äitikään pahoitellut vaan pikemmin ilostui\nsaatuansa tietää, että hän oli tullut todelliseksi mieheksi ja anastanut\ntoveriltansa jonkun ranskalaisen naisen. Mutta tuota juttua Katjushan\nkanssa, -- sitä, että Dmitrij oli saattanut ajatellakaan avioliittoa tämän\nkanssa, ei ruhtinaallinen äiti voinut kauhutta muistella.\n\nNiinpä myöskin, kun Nehljudof, päästyään täys-ikäiseksi, antoi isältä\nperimänsä maatilkun talonpojille, koska ei pitänyt maanomistusta\noikeudenmukaisena, -- saattoi tämä teko hänen äitinsä ja omaisensa\nkauhistukseen ja oli sitten kaikille sukulaisille alituisena moitteen ja\npilkan esineenä. Hänelle lakkaamalta kerrottiin, kuinka ne talonpojat,\njotka olivat saaneet maan, eivät olleet ainoastaan rikastumatta, vaan\npäinvastoin köyhtyivät, laitettuaan itsellensä kolme kapakkaa ja\nruvettuaan aivan työttömiksi. Mutta kun Nehljudof, tultuansa kaartiin,\ntuhlasi ja hävitti kortinlyönnissä ylhäisten toveriensa seurassa niin\npaljon, että Helena Ivanovnan täytyi ottaa rahoja pääomasta, ei äiti\njuuri edes suuttunutkaan, vaan piti luonnollisena, jopa hyvänäkin, kun\ntämmöinen rokko tuli istutetuksi nuoruudessa ja hyvässä seurassa.\n\nEnsin alussa Nehljudof taisteli, mutta taistelu oli liian vaikea, sillä\nkaikkea sitä, mitä hän, itseänsä uskoen, piti hyvänä, pitivät muut\npahana, ja, päinvastoin, mitä hän itseänsä uskoen piti pahana, sitä\nkaikki muut hänen ympärillänsä pitivät hyvänä. Ja asia päättyikin\nsiihen, että Nehljudof antautui, ei uskonut enää itseänsä, vaan uskoi\nmuita. Ja vaikka tämmöinen luopuminen omasta itsestä oli ensi alussa\nepämiellyttävää, niin ei se epämiellyttävä tunne kestänyt kauan, vaan\nherkesi Nehljudof, alettuaan samaan aikaan myöskin polttaa ja juoda\nviiniä, hyvin pian sitä tuntemasta, jopa päinvastoin tunsi suurta\nkevennystäkin.\n\nJa Nehljudof, luonteensa intohimoisuudella, antautui kokonansa tähän\nuuteen, kaikkien hyväksymään elämään, täydellisesti tukehuttaen\nitsessään sen äänen, joka vaati jotakin muuta. Tämä alkoi Pietariin\nmuuttamisen jälkeen ja nousi ylimmilleen sotapalvelukseen astuttua.\n\nSotapalvelus yleensäkin turmelee ihmisiä, saattamalla heidät täydellisen\ntyöttömyyden tilaan, s.o. vieroittamalla heitä järjellisestä ja\nhyödyllisestä toimesta ja vapauttamalla yleisistä inhimillisistä\nvelvollisuuksista, minkä kaiken sijaan astuu vaan sovinnainen rykmentin,\nsotilaspuvun ja lipun kunnia ja, toiselta puolen, rajaton valta muihin\nihmisiin, toiselta, orjallinen nöyryys ylempiä päälliköitä kohtaan.\n\nMutta kun tähän sotapalveluksen yleiseen turmelukseen, jossa sotilaspuku\nja lippu ovat ylinnä ja jossa väkivalta ja tappaminen ovat oikeutettuja,\nliittyy vielä se turmelus, jonka tuottaa rikkaus ja läheinen yhteys\nkeisarillisen perheen kanssa, niinkuin on asianlaita valittujen kaartin\nrykmenttien piireissä, joissa palvelee vaan rikkaita ja tunnetuita\nupseereja, silloin tämä turmelus kehittyy niissä ihmisissä, jotka se on\nsaanut valtaansa vihdoin täydelliseksi itsekkyyden hulluudeksi. Ja\ntällaisen itsekkyys-hulluuden vallassa oli Nehljudofkin sotapalvelukseen\ntultuansa, jolloin hän alkoi elää toveriensa tavalla.\n\nTyötä ei ollut paljon. Mainiosti ommellussa sotilaspuvussa, jota ei hän,\nvaan muut ihmiset olivat sekä ommelleet että puhdistaneet, kypärässä,\naseissa, jotka myöskin olivat muiden sekä tekemät, puhdistamat että\nesille tarjoamat, oli hänen ratsastaminen mainiolla, niinikään muiden\nkasvattamalla, opettamalla ja syöttämällä hevosella harjoituksiin tai\nkatselmukseen toisten samallaisten ihmisten kanssa, nelistäminen ja\nmiekalla hosuminen, ampuminen ja opettaminen muille ihmisille tätä\nsamaa. Muuta tointa ei ollut, ja kaikkein ylhäisimmät ihmiset:\nnuorukaiset, vanhukset, keisari ja hänen läheisensä eivät ainoastaan\nhyväksyneet tätä tointa, vaan kehuivat ja kiittivät sitä. Vielä\npidettiin hyvänä ja tärkeänä, viskellen rahoja, joita oli jostakin\nnäkymättömästi saatu, kokoontua upseeriklubeihin tai kaikkein\nkalliimpiin ravintoloihin syömään ja etupäässä juomaan. Sitten\nteaatterit, tanssikemut, naiset, ja sitten taas ratsastaminen, miekoilla\nhosuminen, nelistäminen ja jälleen rahojen viskeleminen ja viini,\nkortit, naiset.\n\nErittäinkin turmelevasti vaikuttaa tämmöinen elämä sotilashenkilöihin\nsen vuoksi, että silloin kuin joku tavallinen ihminen, näin eläissään,\nei voi olla sydämmensä syvimmässä häpeämättä tällaista elämää, pitävät\nsotilaat sitä aivan luonnollisena, kehuvat ja ylpeilevät siitä,\nvarsinkin sota-aikana, kuten nyt Nehljudof, astuttuaan sotapalvelukseen\nturkkilaissodan julistuksen jälkeen. \"Olemme valmiit uhraamaan henkemme\nsodassa, ja sentähden on tämmöinen huoleton, iloinen elämä sekä anteeksi\nannettava että välttämätön meille. Ja me vietämmekin sitä.\"\n\nNäin oli Nehljudofilla tapana hämärästi ajatella tänä elämänsä\nkehityskautena; mutta samalla hän kaiken aikaa tunsi siveellisistä\nrajoituksista irtautumisen riemua, joita rajoituksia hän oli ennen\nitsellensä asetellut, ja alituisesti pysyi itsekkyys-hulluuden tilassa.\n\nJa tämmöisessä tilassa hän nytkin oli, poiketessaan kolmen vuoden\nkuluttua tätien luo.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nNehljudof tuli poikenneeksi tätien luo sentähden, että heidän maatilansa\noli sen tien varrella, jota myöten hänen rykmenttinsä oli edennyt, ja\nmyöskin sentähden, että he kovin vaativat häntä tulemaan, mutta ennen\nkaikkea nähdäksensä Katjushan. Kenties hänellä sydämmensä syvimmässä oli\njo silloinkin Katjushaa vastaan pahoja aikeita, joita hänelle kuiskasi\nvalloilleen päässyt eläimellinen ihminen, mutta hän ei ainakaan itse\ntajunnut tätä aijetta, vaan halusi ainoastaan jälleen oleskella niillä\npaikoilla, missä hänen oli ollut niin hyvä olla, ja tavata noita vähän\nlystimäisiä, mutta suloisia ja hyviä tätejä, jotka aina hänen\nhuomaamattansa ympäröivät häntä rakkauden ja ihailun ilmakehällä, ja\nnähdä suloista Katjushaa, josta oli jäänyt niin miellyttävä muisto.\n\nNehljudof saapui taloon maaliskuun lopulla, piinaviikolla, pahimman\nkelirikon aikana, rankkasateessa, läpimärkänä ja viluissaan, mutta\nhyvänsuopana ja kiihkeänä, jommoiseksi hän aina tähän aikaan tunsi\nitsensä. \"Onkohan Katjusha enää heillä!\" -- ajatteli hän ajaessaan tuttuun\nvanhanaikaiseen, tiilikivi-seinällä aidattuun pihaan, joka oli täynnänsä\nkatoilta pudotettua lunta. Hän oli odottanut, että Katjusha olisi hänen\nsoittaessaan juossut portaille, mutta kyökkiportaille tuli vaan kaksi\navojalkaista akkaa, liepeet ylös käärittyinä, ämpärit kourassa,\nnähtävästi permannon pesun touhussa. Katjushaa ei näkynyt herrasväen\nportaillakaan; ainoastaan Tihon-lakeija tuli sinne esiliinassaan, hänkin\nluultavasti siivouksen toimissa. Eteiseen tuli Sofia Ivanovna,\nsilkkihameessa pitsimyssy päässään.\n\n-- Sepä hauskaa, että tulit! -- puhui Sofia Ivanovna suudellen\nhäntä. -- Mashenka on hiukan pahoinvoipa, väsyi kirkossa. Me olemme olleet\nherran ehtoollisella.\n\n-- Toivotan onnea, täti Sonja, -- puhui Nehljudof suudellen Sofia Ivanovnan\nkäsiä: -- anteeksi, ihanhan kastelen teidät.\n\n-- Menehän nyt huoneeseesi. Olet läpimärkä. Onpa sinulla jo viiksetkin...\nKatjusha! Katjusha! Pian kahvia hänelle.\n\n-- Kohtsillään! -- kuului tuttu, miellyttävä ääni käytävästä. Ja\nNehljudofin sydän hytkähti ilosta. \"Täällä!\" Ja oli niinkuin aurinko\nolisi jostain esille pilkistänyt. Nehljudof meni iloisena Tihonin kanssa\nentiseen huoneeseensa vaatteita muuttamaan.\n\nHyvin olisi Nehljudofin tehnyt mieli kysäistä Tihonilta\nKatjushasta, -- mitä tälle kuului? kuinka hän eleli? aikoiko ehkä\nnaimisiin? Mutta Tihon oli niin kunnioittava ja samalla niin ankara,\nniin tiukasti piti kiinni omasta tehtävästään kaataa pesuvettä käsille,\nettei Nehljudof uskaltanut kysyä Katjushasta ja kysyi ainoastaan\nlapsenlapsista, vanhasta oriista, talon hallista Polkanista. Kaikki\nolivat elossa, terveinä, paitsi Polkania, joka oli mennyvuonna saanut\nvesikauhun.\n\nHeitettyään yltään kaikki märät vaatteet ja juuri alettuaan pukeutua\nNehljudof kuuli kiireistä astuntaa ja ovea koputettiin. Nehljudof tunsi\nsekä askeleet että koputuksen. Näin astui ja koputti ainoastaan\nKatjusha.\n\nHän pani märän sinellin hartioilleen ja tuli oven luo.\n\n-- Astukaa sisään!\n\nSe oli Katjusha. Yhä hän samoin katseli alhaalta ylös hymyilevin,\nlapsekkain, hiukan kieroin, mustin silmin. Kuten ennen hän nytkin oli\npuhtaassa valkosessa esiliinassa. Hän toi tädeiltä vasta kääröstä\nauaistun hyvänhajuisen saippuapalasen ja kaksi pyyhinliinaa, joista\ntoinen oli suuri, venäläinen, toinen nukkainen. Ja tämä vielä\nkäyttämätön saippua, sisäänpainettuine kirjaimineen, nämät pyyhinliinat\nja hän itse, -- kaikki se oli yhtä puhdasta, tuoretta, koskematonta,\nmiellyttävää. Suloiset, kovat, punaset huulet yhä samalla tavalla kuin\nennenkin rypistyivät hillitsemättömästä ilosta hänen nähtyä Nehljudofin.\n\n-- Tervetuloa, Dmitrij Ivanovitsh! -- sai hän vaivoin sanotuksi ja\npunastui.\n\n-- Hyvää päivää... -- Nehljudof pysähtyi tietämättä pitäisikö sinutella vai\nteititellä häntä, ja punastui myöskin. -- Terveenäkö ollaan, vai kuinka?\n\n-- Jumalan kiitos, kyllä... Tässä on tädiltä teidän mielikki saippuanne,\nruusunpunanen, -- sanoi Katjusha pannen saippuan pöydälle ja pyyhinliinat\nnojatuolien kaiteille.\n\n-- Herralla on omansa, -- sanoi Tihon, vieraan itsenäisyyttä kehuvalla\näänellä ja ylpeästi osoittaen Nehljudofin avattuun suureen\nhopeakantiseen matkatarvelippaaseen, joka oli ihan täynnänsä pullosia,\nharjasia, voiteita, hajuvesiä ja kaikellaisia toalettikapineita.\n\n-- Kiittäkää tätiä. Kuinka olenkaan ilonen, että tulin, -- sanoi Nehljudof,\ntuntien että hänen sydämmessään alkaa olla yhtä valoista ja armasta kuin\noli ollut ennen.\n\nKatjusha vaan hymähti vastaukseksi näihin sanoihin ja läksi huoneesta.\n\nTädit, jotka aina ennenkin olivat pitäneet Nehljudofista, ottivat häntä\ntällä kertaa vielä tavallistakin herttaisemmin vastaan. Olihan Dmitrij\nmatkalla sotaan, missä saattoi tulla haavoitetuksi, tapetuksi. Tämä\nliikutti tätejä.\n\nNehljudof oli suunnitellut matkansa niin, että viipyisi tätien luona\nvaan vuorokauden, mutta nähtyään Katjushan hän suostui viettämään siellä\npääsiäisenkin, joka oli alkava kahden päivän kuluttua, ja sähköitti\nystävälleen ja toverilleen, Shenbokille, jonka kanssa heidän oli\nyhtyminen Odessassa, että tämäkin poikkeisi tätien luo.\n\nKohta ensi päivästä, nähtyään Katjushan, Nehljudof tunsi vanhat\ntunteensa häntä kohtaan. Niinkuin ennenkin hän ei voinut ilman\nmielenkiihkoa nähdä Katjushan valkoista esiliinaa; ei voinut\niloitsematta kuulla hänen astuntaansa, hänen ääntänsä, hänen nauruansa,\nei voinut liikutuksetta katsella hänen silmiänsä, mustia kuin kastunut\nviinamarja, erittäinkin silloin kuin hän hymyili, ja kaiken lisäksi, ei\nvoinut olla itse hämmentymättä nähdessään hänen aina punastuvan kun he\ntapasivat toisiansa. Nehljudof tunsi olevansa rakastunut, vaan ei\nniinkuin ennen, jolloin tämä rakkaus oli hänelle salaisuus, jolloin hän\nei uskaltanut tunnustaa itsellensä olevansa rakastunut ja jolloin hän\noli vakuutettu siitä, ettei rakastaa voi kuin kerran. Nyt hän oli\nrakastunut niin, että itse tiesi ja iloitsi siitä, jopa hämärästi\naavisti, vaikka vielä peittikin itseltään, mitä tämä rakkaus oikeastaan\noli ja mihin se saattoi viedä.\n\nNehljudofissa, niinkuin kaikissa muissakin, oli kaksi ihmistä: toinen\nhenkinen, ainoastaan semmoista onnea tavoittava, joka olisi myös muiden\nonni, -- ja toinen eläimellinen ihminen, joka haki onnea vaan itsellensä,\nvalmiina tämän hyväksi uhraamaan vaikka koko maailman onnen. Tänä hänen\nitsekkyyshulluutensa kehityskautena, jonka oli herättänyt pietarilainen\nsotilas-elämä, oli eläimellinen ihminen hänessä valloilla ja se oli\nkokonaan tukehuttanut henkisen. Mutta nähtyänsä Katjushan, ja\ntuntiessaan tätä kohtaan jälleen sitä, mitä oli tuntenut silloin, nosti\nhenkinen ihminen uudestaan päätänsä ja alkoi vaatia oikeuksiensa\ntunnustamista. Nehljudofissa riehui herkeämättä näiden kahden päivän\nkuluessa ennen pääsiäistä sisällinen, hänen tietämättänsä tapahtuva\ntaistelu.\n\nSydämmensä syvimmässä hän tiesi, että hänen olisi ollut lähteminen ja\nettei ollut mitään syytä nyt viipyä tätien luona, tiesi, ettei tästä\nvoisi mitään hyvää seurata, mutta hänen oli niin iloista ja suloista\nolla, ettei hän tahtonut noista asioista tietää, vaan yhä viipyi tätien\nluona.\n\nLauantai-iltana, pääsiäisaattona, tuli pappi kirkkoväärtin ja lukkarin\nkanssa aamujumalanpalvelusta pitämään. He kertoivat ajaneensa pahimmassa\nkelirikossa reellä pitkin lätäköitä ja paljasta maata kolme virstaa\nkirkolta tätien taloon.\n\nNehljudof otti osaa tähän aamujumalanpalvelukseen tätien ja palvelusväen\nkanssa. Hän katsahteli herkeämättä Katjushaan, joka seisoi ovella\nsuitsutusastia kädessä. He vaihtoivat papin ja tätien kanssa\ntavanmukaisen pääsiäissuudelman ja hän jo aikoi lähteä kun kuuli\nkäytävässä Matrjona Pavlovnan, Maria-tädin vanhan sisäpiian, yhdessä\nKatjushan kanssa tekevän lähtöä kirkkoon pääsiäisleivoksien ja\npiimäjuuston siunauttamista varten. \"Lähdenpähän minäkin\", ajatteli hän.\n\nKirkkotiellä ei ollut ratas- eikä rekikeliä, ja sentähden Nehljudof,\njoka tätien talossa sai käskeä kuin kotonaan, antoi satuloida Veikoksi\nsanotun ratsun, ja, maatapanon asemesta, pukeutui loistavaan\nsotilaspukuun, pingotettuine housuine, heitti sinellin hartioilleen ja\nratsasti hyvin syötetyllä, kangistuneella ja alati hirnuvalla, vanhalla\noriilla, pimeässä, lätäköiden ja lumisohjon rikkomaa tietä myöten,\nkirkkoon.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nTämä aamukirkko oli sitten ikipäiviksi Nehljudofin valoisimpia ja\nelävimpiä muistoja.\n\nPilkkosen pimeässä, missä vaan paikotellen häämöitti valkea lumi,\nkahlattuaan rapakoissa, ajoi hän kirkkopihalle. Hevonen pörhisti\nkorvansa nähdessään kirkon ulkopuolelle sytytetyt soihtumaljaset.\nJumalanpalvelus oli jo alkanut.\n\nKirkkomiehet tunsivat hänet Maria Ivanovnan veljenpojaksi, ja saattoivat\nhänet kuivalle paikalle, missä oli hyvä astua alas, sitoivat hänen\nhevosensa ja saattoivat hänet kirkkoon. Kirkko oli täynnänsä juhlaväkeä.\n\nOikealla puolella seisoivat miespuoliset kotikutoisissa kauhtanoissaan\nja virsuissaan ja puhtaissa, valkosissa jalkarievuissaan, ja nuoret\nuusissa verkakauhtanoissaan, vyötettyinä kirkasvärisillä vöillä,\nsaappaat jaloissaan. Vasemmalla puolella seisoivat vaimot punasissa\nsilkkiliinoissaan, plyysiliiveissään hohtopunasine hihoineen, ja\nsinisissä, viheriäisissä, punasissa, kirjavissa hameissaan kengänkorot\nraudoitettuna. Vaatimattomat eukot valkoisissa liinoissaan, harmaissa\nkauhtanoissaan ja vanhanaikuisissa päähineissään ja kengissään taikka\nuudenaikaisissa virsuissaan, seisoivat heidän takanaan; välillä\nseisoivat koreapukuiset lapset päät voideltuina. Miehet tekivät\nristinmerkkejä ja kumartuivat ravistellen tukkaansa; vaimot, erittäinkin\neukot, tuijottaen lakastunein silmin kynttilöillä valaistuun\njumalankuvaan, lujasti painoivat yhteenpuristetut sormensa otsaan,\nolkapäihin ja mahaan ja jotain höpisten kumartelivat, seisten tai\nlangeten polvilleen. Lapset, matkien suuria, rukoilivat hartaasti kun\nheitä katsottiin. Kultainen alttarin taus oli täynnänsä palavia pieniä\nvahakynttilöitä suurten kullalla kierrettyjen kynttilöiden ympärillä.\nKruunussakin paloivat kynttilät, köörilavalta kuului vapaaehtoisten\nlaulajain reippaat äänet jymeine bassoineen ja heleine poikaäänineen.\n\nNehljudof kulki eteenpäin. Keskellä seisoi ylimystö: tilanomistaja\nvaimonsa ja merimiespuseroon puetun poikansa kanssa, maapoliisi,\ntelegrafisti, kauppias punareunaisissa saappaissaan, kylänvanhin\nkunniamerkkineen ja, oikealla alttarilavalta, tilanomistajan rouvan\ntakana, Matrjona Pavlovna sinipunervassa, monelle vivahtavassa hameessa\nJa valkoisessa, reunustetussa vaipassa, ja Katjusha valkoisessa puvussa,\npoimutetussa liivissä, vyötettynä sinisellä nauhalla, punanen rusetti\nmustassa tukassa.\n\nKaikki oli pyhäistä, juhlallista, iloista ja ihastuttavaa: sekä papit\nvaaleanhopeisissa messupuvuissa kultaristineen, että kirkkoväärti,\nlukkarit pyhäisissä hopea- ja kultatamineissaan, ja koreapukuiset\nlaulajat öljyttyine hiuksineen, juhlalaulujen iloiset, tanssitahtiin\nmenevät säveleet pappien alituisesti siunatessa kansaa kolmihaaraisilla\nkukitetuilla kynttilöillä, yhä ja yhä toistettaissa julistusta: Kristus\non noussut kuolleista! Kristus on noussut kuolleista! Kaikki oli\nihastuttavaa, mutta ihanin kaikista oli Katjusha sininauhalla vyötetyssä\npuvussaan, punanen nauha mustassa tukassa, silmät riemusta loistavina.\n\nNehljudof tunsi, että Katjusha näki hänet katsomatta häneen. Sen hän\nhuomasi kulkiessaan aivan hänen ohitsensa alttarille. Ei hänellä ollut\nmitään sanomista Katjushalle, mutta ohimennessään hän keksi suhkaista:\n\n-- Täti sanoi, että pääsiäisateria tulee vasta myöhemmän\njumalanpalveluksen jälkeen.\n\nNuori veri, kuten aina Nehljudofin Katjushaan katsahtaessa, tulvahti\nsuloisiin kasvoihin ja mustat silmät nauraen ja iloiten, lapsekkaasti\nkatsoen alhaalta ylös pysähtyivät häneen.\n\n-- Kyllä tiedän, -- sanoi hän hymähtäen.\n\nTähän aikaan lukkari, pyrkien vaskinen astia kädessä kansajoukon läpi,\nkulki Katjushan ohitse ja katsomatta häneen sipasi häntä kaapunsa\nliepeellä. Lukkari oli tullut sipaisseeksi Katjushaa väistäessään\nNehljudofia nähtävästi kunnioituksesta tätä kohtaan. Mutta Nehljudofia\nkummastutti kuinka tuo lukkari ei ymmärtänyt sitä, että kaikki täällä ja\nyleensä koko maailmassakin oli olemassa vaan Katjushaa varten, ja että\nhalveksia voi maailmassa kaikkea muuta vaan ei häntä, sillä hän oli\nkaiken keskus. Häntähän varten loisti kultainen alttarintaus ja paloivat\nkaikki nämät kynttilät kirkkokruunussa ja kynttiläjaloissa, häntä varten\nkajahtelivat riemulaulut: \"Herran pääsiäinen on tullut, iloitkoon\nmaailma.\" Ja kaikki mikä vaan oli hyvää maailmassa, se oli häntä varten.\nJa hänestä näytti, että Katjusha ymmärsi kaiken olevan häntä varten.\nSiltä näytti Nehljudofista, kun hän katseli Katjushan solakkaa vartaloa\nvalkoisessa poimullisessa puvussa ja hänen hartaan iloisia kasvojansa,\njoiden ilmeestä hän päätti, että juuri sama mikä soi hänen sydämmessään,\nsoi Katjushankin sydämmessä. Aamu- ja päiväjumalanpalveluksen välillä\nNehljudof tuli ulos kirkosta. Väkijoukko hajosi hänen edeltänsä ja\nkumarsi hänelle. Muutamat tunsivat hänet, toiset kyselivät: \"kukas tuo\non?\" Kirkon edustalla hän pysähtyi.\n\nKerjäläiset ympäröivät hänet, hän jakeli kukkarostaan pois pienet rahat\nja astui portailta alas.\n\nOli jo siksi valoisaa että näki, mutta aurinko ei ollut vielä noussut.\nKirkkoväki istuutui hautakummuille kirkon ympärillä. Katjusha viipyi yhä\nkirkossa ja Nehljudof jäi häntä odottamaan,\n\nKirkosta tulvasi yhä väkeä, jotka kalkutellen korkorautojansa\nkivipermantoon astuivat portaita alas hajoten kirkkomäelle ja\nhautausmaalle.\n\nIkivanha äijä, Maria Ivanovnan taloudenhoitaja, tutisevin päin pysäytti\nNehljudofin, suuteli häntä tavan mukaan, ja hänen vaimonsa, mummo,\nsilkkihuivi sidottuna ryppyisen leuan alle, kääri auki nenäliinastansa\nkeltaisen sahramimunan ja antoi Nehljudofille. Samassa lähestyi myöskin\nhymyilevä jäntehikäs talonpoika uudessa liivissään, viheriäinen vyö\nvyöllä.\n\n-- Kristus on noussut, -- sanoi tämä säteilevin silmin ja siirtyessään\nNehljudofin viereen ympäröitsi hänet erityisellä miellyttävällä\ntalonpoikaishajulla ja kutkuttaen häntä kiharaisella parrallaan\nmoiskautti häntä kolme kertaa keskelle suuta kovilla, terveillä\nhuulillaan.\n\nSiihen aikaan kuin Nehljudof vaihtoi suuteloja talonpojan kanssa ja otti\ntältä tummanruskean munan, tuli näkyviin Matrjona Pavlovnan monelle\nvivahteleva hame ja suloinen musta pää punaisine rusettineen.\n\nKatjusha näki kohta Nehljudofin edessään kulkevien ihmisten päiden\nylitse ja Nehljudof näki kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat.\n\nHän tuli Matrjona Pavlovnan kanssa porrasedustalle, jonne he pysähtyivät\nalmuja antamaan. Kerjäläinen, jonka nenän sijalla oli vaan punanen\numpeen parantunut haava, lähestyi Katjushaa. Tämä otti nenäliinastaan\njotakin, antoi hänelle, lähestyi ja osoittamatta vähintäkään inhoa,\npäinvastoin yhä loistavin silmin kolme kertaa suuteli häntä. Ja\nsuudellessaan kerjäläistä hänen silmänsä tapasivat Nehljudofin katseen,\nikäänkuin kysyen: tekeekö hän oikein, niinkuin pitääkin?\n\n\"Juuri niin, juuri niin, rakkaani, kaikki on hyvää, ihastuttavaa,\nrakastan.\"\n\nHe tulivat alas portailta ja Nehljudof tuli hänen luoksensa. Ei hän\ntullut suutelemisen aikomuksessa, mutta ollaksensa lähempänä häntä.\n\n-- Kristus on noussut! -- sanoi Matrjona Pavlovna päätänsä kallistaen ja\nhymyillen, äänellä, joka tahtoi sanoa: nyt olemme kaikki yhdenvertaisia,\nja pyyhittyään suunsa mykkyrään kierretyllä nenäliinalla, lähestyi häntä\nhuulet ojona.\n\n-- On totisesti noussut, -- vastasi Nehljudof suudellen.\n\nHän katsahti Katjushaan.\n\nKatjusha sävähti punaseksi ja samassa hetkessä lähestyi häntä.\n\n-- Kristus on noussut, Dmitrij Ivanovitsh.\n\n-- On totisesti noussut, -- sanoi hän. He suutelivat toisiansa kaksi kertaa\nja ikäänkuin epäröiden vieläkö pitää suudella ja sitte päätettyänsä,\nettä pitää, suutelivat kolmannen kerran ja hymähtivät molemmat.\n\n-- Ettehän mene papin luo? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Ei, Dmitrij Ivanovitsh, me istumme sen aikaa täällä, -- sanoi Katjusha,\nraskaasti, ikäänkuin iloisen työn suoritettua, koko sydämmestään\nhuoaisten ja katsoen häntä suoraan silmiin omilla alttiilla,\nneitseellisillä, rakastavilla, hiukan-hiukan kieroon katsovilla\nsilmillään.\n\nMiehen ja naisen välisessä rakkaudessa on aina hetki, jolloin tämä\nrakkaus on kehittynyt ylimmilleen, jolloin siinä ei ole mitään tajuttua,\nmietittyä, eikä mitään aistillista. Semmoinen hetki oli Nehljudofille\ntämä Kristuksen ylösnousemuksen yö. Kun hän nyt muisteli Katjushaa,\nkaikissa niissä tiloissa, joissa hän oli Katjushaa nähnyt, ne kaikki\nhimmenivät tämän hetken rinnalla. Musta, sileä, loistava pikku pää,\nvalkonen poimullinen hame, joka neitsyeellisesti peitti hänen solakan\nvartalonsa ja pienen povensa, tuo poskien puna, nuo hienot\nvälkähtelevät, mustat silmät, ja koko hänen olennossaan kaksi\npääpiirrettä: neitseellisen rakkauden puhtaus ei ainoastaan häneen, -- sen\nhän tiesi, -- vaan rakkaus kaikkiin ihmisiin ja kaikkeen ei ainoastaan\nsiihen hyvään mikä on maailmassa, vaan siihen kerjäläiseenkin, jota hän\nsuuteli.\n\nHän tiesi, että Katjushassa oli tämä rakkaus, siliä hän tunsi sitä\nitsessään tänä yönä ja tänä aamuna, tunsi, että hän tässä rakkaudessa\nsulaa yhdeksi Katjushan kanssa.\n\nAh jospa kaikki tuo olisi pysähtynyt siihen tunteeseen, joka oli tänä\nyönä! \"Niin, koko tuo hirmuinen asia tapahtui vasta Kristuksen\nylösnousemuksen yön jälkeen!\" -- ajatteli hän nyt, istuessaan ikkunan\nääressä valamiesten huoneessa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nPalattuaan kirkosta Nehljudof söi tätien kanssa pääsiäisaterian ja,\nkuten rykmentin tapa vaati, joi vahvistukseksensa ryypyn ja viiniä ja\nmeni huoneeseensa maata, nukkuen heti vuoteellensa riisuutumatta. Hän\nheräsi kun ovea koputettiin. Ja koputuksesta tuntien, että se oli\nKatjusha, hän nousi istuilleen venytellen ja silmiään hieroen.\n\n-- Sinäkö Katjusha? Tulehan sisään, -- sanoi hän nousten seisoalleen.\n\nKatjusha avasi oven raolleen.\n\n-- Käskettiin syömään, -- sanoi hän.\n\nHän oli samassa valkeassa puvussa, ainoastaan ilman rusettia päässä.\nKatsahdettuaan Nehljudofin silmiin, hänen katseensa kirkastui, aivan\nkuin hän olisi ilmoittanut tälle jotakin tavattoman iloista.\n\n-- Tulen paikalla, -- vastasi hän, ryhtyen kampaamaan hiuksiansa.\n\nKatjusha viivähti vähä. Nehljudof huomasi sen ja heitettyään pois\nkamman, liikahti häntä kohden. Mutta Katjusha samassa kääntyi\nkiireisesti ja läksi menemään tavallisilla keveillä ja nopeilla\naskelilla pitkin käytävän mattoa.\n\n\"Äh mikä pöllö minä olen\", sanoi itseksensä Nehljudof, -- \"miksi en\npidättänyt häntä.\"\n\nJa hän juosten saavutti hänet käytävässä. Mitä hän Katjushasta tahtoi,\nei hän itsekään tiennyt, mutta hänestä näytti, että kun Katjusha tuli\nhänen huoneeseensa, hänen olisi pitänyt tehdä jotain, jota kaikki muut\ntämmöisissä tapauksissa tekevät, mutta jonka hän oli jättänyt tekemättä.\n\n-- Katjusha, odotahan, -- sanoi hän.\n\nKatjusha katsoi taaksensa.\n\n-- Mitäs nyt, -- sanoi hän pysähtyessään.\n\n-- Muuten vaan...\n\nJa pakoittaen itseänsä ja muistaen kuinka tämmöisessä tapauksessa kaikki\nihmiset hänen asemassaan yleensä menettelevät, hän kiersi kätensä\nKatjushan vyötäisten ympärille.\n\nTämä pysähtyi ja katsoi häntä silmiin.\n\n-- Älkäähän nyt Dmitrij Ivanovitsh, älkää, sanoi Katjusha punastuen\nkyyneliin asti ja työnsi karkealla vahvalla kädellään pois häntä\nsyleilevän käden.\n\nNehljudof päästi hänet, ja tunsi hetkeksi asemansa tukalaksi, häntä sekä\nhävetti että inhotti oma itsensä. Hänen olisi pitänyt uskoa omaa\nitseänsä, mutta hän ei ymmärtänyt, että nämä tukaluuden ja häpeän\ntunteet olivat hänen sydämmensä parhaimmat tunteet, jotka nyt pyrkivät\nesille: hänestä päinvastoin näytti, että tätä puhui hänessä hänen\ntyhmyytensä, -- vaan että täytyi menetellä niinkuin kaikki menettelevät.\n\nHän saavutti vielä kerran Katjushan, pujotti taas kätensä hänen\nvyötäreilleen ja suuteli häntä kaulaan. Tämä suutelo oli jo ihan toinen\nkuin ne kaksi edellistä: ensimäinen siellä sireenipehkojen takana ja\ntoinen äskettäin aamukirkossa. Tämä oli kauhea ja Katjusha tunsi sen.\n\n-- Mitä te teette? -- kirkasi Katjusha semmoisella äänellä kuin jos toinen\nolisi auttamattomasti särkenyt jotakin äärettömän kallisarvoista, ja\njuoksi pois hänen luotaan.\n\nNehljudof tuli ruokasaliin. Tädit juhlapuvuissaan, tohtori ja\nnaapurinrouva seisoivat voileipäpöydän ääressä. Kaikki oli niin perin\ntavallista, mutta Nehljudofin sydämmessä oli myrsky. Hän ei ymmärtänyt\nsanaakaan siitä niitä hänelle puhuttiin, vastaili sopimattomissa kohdin,\nmuistellen viimeisen suutelon herättämää tunnetta, kun hän saavutti\nKatjushan käytävässä. Mitään muuta hän ei voinut ajatella. Kun Katjusha\nsitten kävi huoneessa, niin katsomatta häneen Nehljudof koko olennollaan\ntunsi Katjushan läsnäolon ja hänen piti pakoittamalla pakottaa itseänsä\nvoidakseen olla katsomatta Katjushaan.\n\nHeti päivällisen jälkeen hän meni omaan huoneeseensa ja kovassa\nmielenliikutuksessa alkoi kävellä pitkin permantoa, kuunnellen ääniä\ntalossa ja odottaen hänen askeleitansa. Se eläimellinen ihminen, joka\nasui hänessä oli nyt nostanut päänsä, eikä siinä kyllä: se oli polkenut\njalkoihinsa sen henkisen ihmisen, jona Nehljudof oli ensi käynnillään,\nja vielä tänä aamuna kirkossa; ja tämä hirveä, eläimellinen ihminen oli\nnyt yksin valloillaan hänen sydämmessään. Mutta vaikka Nehljudof\nlakkaamatta vahti Katjushaa, ei hänen kertaakaan onnistunut tavata\nKatjushaa kahden kesken tänä päivänä. Luultavasti Katjusha vältti häntä.\nMutta illempana sattui niin, että Katjushan oli meneminen Nehljudofin\nhuoneen viereiseen huoneeseen ja laitettava vuode vieraalle. Kuultuaan\nKatjushan askeleet Nehljudof, astuen hiljaa ja henkeänsä pidättäen\nikäänkuin olisi rikokseen valmistunut, tuli hänen jäljessään.\n\nMolemmat kädet pistettyinä puhtaaseen tyynynpäällykseen ja pitäen\ntyynynnurkista kiinni, Katjusha katsoi häneen ja hymähti, mutta ei\nentisellä iloisella, vaan pelästyneellä, sääliä herättävällä hymyllä.\nTämä hymyily sanoi Nehljudofille, että se mitä hän tekee, on pahaa.\nHetkeksi hän pysähtyi. Vielä olisi taistelu ollut mahdollista. Vaikka\nheikosti, mutta vielä kuului totisen rakkauden ääni Katjushaan hänessä,\njoka ääni puhui _hänestä_, hänen tunteistaan, hänen elämästään. Toinen\nääni puhui: katso ettet päästä käsistäsi _omaa_ nautintoasi, _omaa_\nonneasi. Ja tämä toinen ääni tukehutti ensimäisen. Hän tuli päättävästi\nKatjushan luo. Ja kauhea, hillitsemätön, eläimellinen tunne valtasi\nhänet.\n\nPäästämättä Katjushaa syleilystään, Nehljudof istutti hänet vuoteelle ja\ntuntien, että pitäisi vielä jotakin tehdä, istui hänen viereensä.\n\n-- Dmitrij Ivanovitsh, ystävä hyvä, päästäkäähän toki, -- puhui Katjusha\nrukoilevalla äänellä. -- Matrjona Pavlovna voi tulla, kiljasi hän riuhtoen\nitseänsä irti ja todellakin joku lähestyi ovea.\n\n-- Sitten tulen luoksesi yöllä, -- sanoi Nehljudof. -- Olethan yksin?\n\n-- Mitä herran nimessä, ei millään lailla! Älkää, -- sanoi Katjusha, mutta\nainoastaan suullansa, sillä koko hänen kiihoittunut, hämmentynyt\nolentonsa puhui toista.\n\nOvelle oli todellakin tullut Matrjona Pavlovna, mistä hän astui\nhuoneeseen, peite käsivarrella ja katsahtaen moittivasti Nehljudofiin,\nnuhteli vihaisesti Katjushaa siitä, että tämä oli ottanut väärän\npeitteen.\n\nNehljudof meni äänetönnä ulos. Hän ei edes hävennyt. Hän näki Matrjonan\nkasvojen ilmeestä, että tämä tuomitsi häntä ja oli siinä oikeassa;\ntiesi, että se, mitä hän tekee, on pahaa; mutta eläimellinen tunne,\npäästyään erilleen entisestä hyvän rakkauden tunteesta Katjushaan,\nvalloitti hänet ja hallitsi nyt yksin tunnustamatta mitään muuta. Hän\ntiesi nyt, mitä oli tehtävä tunteen tyydyttämiseksi ja haki vaan keinoa\nsitä tehdäksensä.\n\nKoko illan hän oli kuin poissa tolalta: milloin hän tuli tätien\nhuoneeseen, milloin hän läksi sieltä ja meni omaan huoneeseensa, ja\nportaille, ja ajatteli vaan sitä, kuinka saisi tavata häntä muiden\nnäkemättä; mutta sekä Katjusha itse väitteli häntä, että Matrjona\nPavlovna koitteli pitää Katjushaa silmällä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nNäin kului koko ilta ja tuli yö. Tohtori meni levolle. Tädit tekivät\nmaatapanoa. Nehljudof tiesi, että Matrjona Pavlovna on nyt tätien luona\nmakuuhuoneessa ja Katjusha piikakamarissa -- yksin. Nehljudof meni jälleen\nportaille. Pihalla oli pimeä, kostea, lämmin, ja se valkea sumu, joka\nkeväisin sulattaa viimeisen lumen taikka auttaa viimeisen lumen\nsulamista, täytti koko ilman. Joelta, joka oli noin 100 askeleen päässä\ntalon edessä, jyrkänteen alla, kuului kummallisia ääniä, se oli\nhalkeileva jää.\n\nNehljudof tuli alas portailta ja käyden lätäköiden yli lunta myöten\nkiersi piikakamarin ikkunan taa. Sydän tykytti hänen rinnassaan niin,\nettä hän kuuli sen; hänen hengityksensä milloin pysähtyi, milloin taas\npurkautui ulos raskaana huokauksena. Piikakamarissa paloi pieni lamppu;\nKatjusha istui yksin pöydän ääressä ajatuksiinsa vaipuneena, ja katseli\neteensä. Nehljudof katsoi häntä kauan liikahtamatta, tahtoen tietää mitä\nKatjusha tekee, kun ei kukaan häntä näe. Parin minuutin kuluessa\nKatjusha istui liikahtamatta paikallaan, nosti sitten silmänsä, hymyili\nja pudisti päätänsä ikäänkuin olisi itseänsä nuhdellut ja muuttaen\nasentoansa äkkinäisellä liikkeellä pani molemmat kätensä pöydälle ja\nalkoi tuijottaa eteensä.\n\nNehljudof seisoi ja katseli häntä kuunnellen samalla tahtomattaan\nsydämmensä tykytystä ja joelta kuuluvia kummallisia ääniä. Siellä joella\nsumussa tapahtui jokin väsymätön, vitkallinen työ, milloin siellä\ntohisi, milloin ratisi, milloin kohisi, milloin pienet jääsirpaleet\nkilisivät niinkuin lasi.\n\nHän seisoi ja katseli Katjushan mietteisiin vaipuneita sisällisen\ntaistelun rasittamia kasvoja ja häntä säälitti, mutta kummallista kyllä\ntämä sääli ainoastaan enensi hänen himoansa Katjushaan.\n\nHimo valtasi hänet kokonaan.\n\nHän koputti ikkunaan.\n\nKatjusha ikäänkuin olisi saanut sähköiskun, vavahti koko ruumiillaan ja\nkauhistus ilmeni hänen kasvoilleen. Sitten hän hypähti seisaalleen, tuli\nikkunan luo ja painoi kasvonsa lasiin. Kauhistus oli hänen kasvoissaan\nvielä silloinkin, kun hän, pannen molemmat kätensä kaihtimiksi\nohimoltansa vasten, tunsi Nehljudofin. Hänen kasvonsa olivat tavattoman\ntotiset, Nehljudof ei ollut niitä koskaan semmoisina nähnyt. Katjusha\nhymyili vasta sitten kuin Nehljudof oli ensin hymyillyt, -- hymyili\nainoastaan niinkuin nöyrtyen hänen tahtonsa alle, mutta sydämmessään\nhänellä ei ollut hymyilyä, vaan ainoastaan pelkoa. Nehljudof viittasi\nhäntä kädellänsä kutsuen häntä pihalle luoksensa. Mutta hän pudisti\npäätänsä merkiksi ettei tahtonut tulla ja jäi seisomaan ikkunan luo.\nNehljudof painoi vielä kerran kasvonsa lasiin kiinni ja tahtoi huutaa\nhänelle, että hän tulisi, mutta Katjusha samassa kääntyi oveen päin,\nnähtävästi häntä huusi joku. Nehljudof meni loitommaksi ikkunasta. Sumu\noli niin sakea, että viiden askeleen päähän talosta ei ikkunoita enää\nnäkynyt, vaan ne olivat ainoastaan mustina aukkoina, joiden sisästä\npaistoi punainen, tavattoman suurelta näyttävä lampun valo. Joelta\nkuului yhä samaa kummallista sohinaa, ryskettä, räiskettä ja jään\nkilinää. Jonkun matkan päässä sumun sisästä pihalla lauloi kukko, kohta\nvastasivat läheltä toiset ja kaukaa kylästä kuului sekasin ja yhteen\nsulautuen kukkojen laulut. Mutta ympärillä oli kaikki, paitsi jokea,\naivan hiljaa. Tämä oli toinen kukonlaulu.\n\nKulkien pari kertaa edestakasin talon nurkan takana ja astuen muutaman\nkerran jalallaan lätäkköön Nehljudof tuli jälleen piikakamarin ikkunan\nluo. Lamppu oli vielä palamassa ja Katjusha istui vielä yksin pöydän\nääressä ikäänkuin ollen kahden vaiheella. Heti kun Nehljudof tuli\nikkunan luo, katsahti Katjusha häneen. Nehljudof koputti. Sen enempää\narvelematta Katjusha heti juoksi ulos piikakamarista, ja Nehljudof kuuli\nkuinka ulko-ovi meni raolleen ja sitte vingahti. Hän odotti Katjushaa jo\neteisessä ja heti äänetönnä sulki hänet syliinsä. Katjusha likistäytyi\nhäneen kiinni, nosti päänsä ja otti vastaan hänen suutelonsa. He\nseisoivat etehisen nurkan takana kuivalla pälvipaikalla ja Nehljudof oli\ntäynnänsä tuskallista tyydyttämätöntä halua. Äkkiä ovi taas lonksahti ja\ntaas samaten vingahti ja Matrjona Pavlovna kuului vihaisesti huutavan.\n\n-- Katjusha!\n\nKatjusha irtausi Nehljudofin sylistä ja palasi piikakamariin.\n\nNehljudof kuuli kuinka ovi pantiin lukkoon. Tämän jälkeen kaikki\nhiljeni, katosi ikkunasta punainen valon silmä, jäi vaan sumu ja joen\ntohina.\n\nNehljudof tuli ikkunan luo, ei ketään näkynyt. Hän koputti, ei kukaan\nvastannut. Nehljudof palasi sisään herrasportaiden kautta, vaan hän ei\nsaanut unta. Hän otti saappaat jalastaan ja meni paljain jaloin käytävää\npitkin Katjushan ovelle Matrjona Pavlovnan huoneen vieressä. Ensin hän\nkuunteli Matrjona Pavlovnan rauhallista kuorsaamista ja aikoi jo astua\nsisään, kun yhtäkkiä kuuli tämän yskivän ja kääntyvän narajavalla\nvuoteellaan. Hän jähmettyi kauhistuksesta ja seisoi näin noin viisi\nminuuttia. Kun sitten taas kaikki hiljeni ja rauhallinen kuorsaaminen\njälleen alkoi kuulua, niin Nehljudof, koettaen astua semmoisille\npermantopalkeille, jotka eivät narisseet, meni edemmäs ja tuli aivan\nKatjushan oven luo. Kaikki oli hiljaa. Katjusha nähtävästi ei nukkunut,\nkoska hänen hengitystään ei kuulunut. Mutta heti kun Nehljudof oli\nkuiskannut: \"Katjusha!\", -- hypähti tämä pystyyn, tuli oven luo ja\nsuuttuneena, kuten Nehljudofista näytti, alkoi pyytää häntä lähteinään.\n\n-- No miltä tämä näyttää? Voiko nyt näin?\n\nTädit sattuvat kuulemaan, -- puhui hänen suunsa, mutta koko hänen\nolemuksensa puhui: -- \"minä olen kokonaan sinun.\"\n\nJa _tämän_ vaan ymmärsi Nehljudof.\n\n-- No, avaahan hetkeksi vaan. Rukoilen sinua, -- puhui hän mielettömiä\nsanoja.\n\nKatjusha vaikeni, sitten Nehljudof kuuli hänen kätensä hapuilevan oven\nripaa. Ripa naksahti ja hän tunkeutui sisään avatusta ovesta. Hän otti\nKatjushan syliinsä semmoisena kuin tämä oli kovassa, karkeassa paidassa,\nkäsivarret paljaina, nosti hänet ja kantoi pois.\n\n-- Ah! Mitä te teette? -- kuiskasi Katjusha. Mutta Nehljudof ei välittänyt\nhänen sanoistaan kantaessaan häntä omaan huoneeseensa.\n\n-- Ah, älkää, päästäkää, -- puhui Katjusha, mutta itse likistäytyi häntä\nvastaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Katjusha vapisevana ja vaiteliaana, mitään vastaamatta Nehljudofin\nsanoihin läksi hänen luotansa, tuli Nehljudof ulos portaille ja pysähtyi\nkoettaen saada selville sen kaiken merkitystä, mitä oli tapahtunut.\n\nPihalla oli jo valoisampi: alhaalla joella jäiden räiske ja kilinä ja\nsohina oli yhä enennyt ja entisten äänten lisäksi oli tullut veden\nlorina. Sumu alkoi taas laskeutua ja sumuseinän takaa nousi vaillinainen\nkuu surullisesti valaisten jotakin mustaa ja hirvittävää.\n\n\"Mitä tämä nyt on? Suuri onniko vai suuri onnettomuusko minulle on\ntapahtunut?\" -- kysyi hän itseltään. -- \"Näinhän aina, näinhän\nkaikki\", -- sanoi hän itselleen ja meni maata.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSeuraavana päivänä tuli Shenbok loistavan iloisena tätien luo\nNehljudofia hakemaan ja valloitti nämät kokonaan siroudellaan,\nystävyydellään, iloisuudellaan, rakkaudellaan Dmitriä kohtaan ja\nanteliaisuudellaan. Vaikka hänen anteliaisuutensa hyvin miellyttikin\ntätejä, niin se kuitenkin saattoi heidät ymmälle liioittelunsa vuoksi.\nTaloon saapuneille sokeille kerjäläisille hän antoi ruplan,\npalvelusväelle jakoi 15 ruplaa juomarahoja ja kun Sofia Ivanovnan\nbolognalainen koira sattui hänen nähden repäsemään jalkansa veriin; niin\nhän, tarjoutuen sitomaan haavaa, ei epäillyt hetkeäkään, vaan repi\nsiekaleiksi korureunaisen batistinenäliinansa, (Sofia Ivanovna tiesi,\nettä tämmöiset nenäliinat maksavat vähintäin 15 ruplaa tusina), ja teki\nsiitä siteitä koiraa varten. Tädit eivät ennen olleet semmoista nähneet\nja tiesivät, että tällä Shenbokilla oli 200 tuhannen velat, jotka,\nShenbok tiesi sen, eivät koskaan tulisi maksetuiksi, ja että siis 25\nruplaa enemmän tai vähemmän ei merkinnyt hänelle mitään,\n\nShenbok viipyi vaan yhden päivän ja seuraavana yönä matkusti pois\nyhdessä Nehljudofin kanssa. He eivät voineet viipyä kauemmin, koska\nmääräaika jolloinka piti astua rykmenttiin, oli jo aivan käsissä.\n\nNehljudofin sydämmessä tänä viimeisenä päivänä tätien luona, kun hänellä\noli yö tuoreessa muistissa, nousi ja taisteli keskenään kaksi tunnetta,\ntoinen: polttavat aistilliset muistot eläimellisestä rakkaudesta, joka\ntosin ei läheskään ollut antanut mitä oli luvannut, ja jonkinlainen\ntyytyväisyys siihen, että tarkoitus oli saavutettu; toinen oli tieto\nsiitä, että hän oli tehnyt jotakin hyvin pahaa ja että tämä paha oli\nkorjattava ja korjattava ei Katjushan, vaan hänen itsensä tähden.\n\nSiinä itsekkyyshulluuden tilassa, jossa hän oli, ajatteli Nehljudof vaan\nitseänsä, -- ajatteli sitä, tuomitsevatko häntä ihmiset ja missä määrin,\njos saavat tietää, miten hän oli menetellyt Katjushan kanssa, eikä\nyhtään ajatellut sitä, mitä Katjusha tuntee ja miten hänen on käypä.\n\nHän ajatteli kuinka Shenhok koettaa päästä perille hänen suhteestansa\nKatjushaan, ja tämä kutkutti hänen itserakkauttansa.\n\n-- Siksipä sinä rupesitkin niin äkkiä pitämään täteistä, -- sanoi Shenbok\nnähtyään Katjushan: -- että kokonaisen viikon asuit heidän luonansa. Enpä\nolisi minäkään sinun sijassasi raskinut lähteä. Ihastuttava olento!\n\nNehljudof ajatteli vielä sitäkin, että vaikka vähän säälittikin lähteä\nnyt ennenkuin oli ennättänyt täysin nauttia rakkaudesta häneen, oli\nlähtemisen pakko siitä syystä hyödyllinen, että se kerrassaan katkasi\nsuhteet, joita olisi ollut vaikea ylläpitää. Ajatteli hän vielä sitäkin,\nettä pitäisi antaa Katjushalle rahaa, ei hänen tähtensä, ei sentähden\nettä nämä rahat olisivat olleet hänelle tarpeen, vaan sentähden, että\nniin on aina tapana tehdä, ja häntä olisi pidetty epärehellisenä\nihmisenä, jos hän käytettyään Katjushaa hyväksensä, ei olisi siitä\nmaksanut. Hän antoikin Katjushalle rahaa, -- sen verran kuin piti sopivana\nomaan ja hänen asemaansa nähden.\n\nLähtöpäivänä, päivällisen syötyä, hän yllätti Katjushan eteisessä. Tämä\nsävähti punaseksi nähtyään hänet ja aikoi mennä ohitse osoittaen\nsilmillään, että piikakamarin ovi oli auki, mutta Nehljudof pidätti\nhänet.\n\n-- Minä olisin tahtonut jättää hyvästi, -- sanoi Nehljudof rutistellen\nkädessään kirjekuorta sataruplasen kanssa. -- Tässä olisi...\n\nKatjusha arvasi, rypisti silmänsä, pudisti päätänsä ja työnsi pois hänen\nkätensä.\n\n-- Ei, ota, -- mutisi Nehljudof ja pisti kirjekuoren hänen poveensa ja\naivan kuin olisi polttanut itseänsä, vääntäen kasvojaan, voihkaen juoksi\nhuoneeseensa.\n\nJa kauan tämän jälkeen hän yhä käveli huoneessansa väännellen itseänsä,\njopa hyppien ja ääneensä ähkien kuten ruumiillisesta kivusta, joka kerta\nkun muisti tämän kohtauksen.\n\nVaan mitä oli tehtävä? Näinhän menettelivät kaikki. Näin Shenbok\nguvernantin kanssa, josta oli kertonut, näin setä Grisha, näin isä kun\ntämä asui kylässä ja hänelle syntyi talonpoikaisnaisen kanssa avioton\npoika Mitenjka, joka vieläkin oli elossa. Mutta jos kaikki näin\nmenettelivät, niin tietysti näin olikin meneteltävä. Täten hän\nlohdutteli itseänsä, vaan ei voinut mitään lohdutusta tuntea. Tämä\nmuisto poltti hänen omaatuntoansa.\n\nSydämmessänsä, sen syvimmässä sopukassa hän tiesi menetelleensä niin\nhuonosti, alhaisesti, säälimättömästi, että, muistaen tätä tekoa,\nhänellä ei ollut oikeutta katsoa silmiin ketään, saatikka tuomita\nketään, puhumattakaan siitä, että olisi voinut pitää itseänsä sinä\nerinomaisena jalosukuisena ja jalomielisenä nuorena miehenä, jommoisena\nhän itseänsä piti. Mutta hänen oli pitäminen itseänsä semmoisena siksi,\nettä olisi voinut jatkaa reipasta ja iloista elämää. Tähän oli vaan yksi\nkeino: olla ajattelematta koko asiaa. Näin hän olikin tehnyt.\n\nSe elämä, johon hän oli tulemassa, -- uudet seudut, toverit,\nsota, -- auttoivat häntä. Ja mitä kauemmin hän eli, sitä enemmän asia\nhäipyi hänen mielestään, kunnes se lopulta todella kokonaan unohtui.\n\nYhden ainoan kerran, kun hän sodan jälkeen, toivoen näkevänsä Katjushaa,\npoikkesi tätien luo ja sai tietää, ettei Katjusha enää siellä ollut,\nettä tämä oli kohta hänen lähtönsä jälkeen poistunut talosta\nsynnyttääksensä ja jossain synnyttänytkin ja sittemmin, kuten tädit\nolivat kuulleet, kokonaan pilaantunut, hänen sydäntänsä kouristi. Aikaan\nnähden saattoi lapsi, jonka Katjusha oli synnyttänyt, olla Nehljudofin,\nmutta saattoihan se olla toisenkin. Tädit sanoivat, että Katjusha oli\nturmeltunut ja oli epäsiveellinen luonne, samoin kuin äitinsä. Tämä\ntätien arvostelu oli Nehljudofin mieleen, koska se tuntui puolustavan\nhäntä. Alussa hän kuitenkin tahtoi löytää Katjushan ja lapsen, mutta\nsittemmin, juuri sentähden, että hänen teki sydämmensä syvimmässä\nliiaksi kipeätä ja häntä liiaksi hävetti ajatella tätä, ei hän tehnyt\ntarpeellisia voimainponnistuksia asiaan ryhtyäksensä, vaan herkesi\nsyntiänsä ajattelemasta ja unohti sen vieläkin enemmän.\n\nMutta nytpä vasta tämä kummallinen yhteensattumus muistutti hänelle\nkaikki ja vaati häntä tunnustamaan sydämmettömyytensä, julmuutensa ja\nalhaisuutensa, jotka olivat tehneet hänelle mahdolliseksi elää kymmenen\nvuotta tämmöinen synti omallatunnolla. Hän oli kuitenkin vielä kaukana\ntällaisesta tunnustamisesta ja ajatteli nyt vaan sitä kunhan ei koko\njuttu vaan tulisi ilmi ja Katjusha taikka hänen puolustajansa kertoisi\nasian laitaa ja häpäisisi häntä kaikkien edessä.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nTämmöisessä mielentilassa oli Nehljudof astuessaan oikeussalista\nvalamiesten huoneeseen. Hän istui akkunan ääreen kuunnellen keskusteluja\nympärillänsä ja poltteli lakkaamatta.\n\nIloinen kauppias hyväksyi nähtävästi koko sydämestään kauppias Smelkofin\najanvieton.\n\n-- Onpa poika pitänyt lystiä, oikein Siperian malliin, eikä ollut\nmakukaan huono, kun semmoisen tytön valitsi.\n\nEsimies toi esiin joitakin arvelujansa siitä, että koko asian päätös\nriippui ruumiinavauspöytäkirjasta. Pietari Gerasimovitsh puheli joitakin\nsukkeluuksia puotipalvelijan kanssa ja he rupesivat jollekin nauramaan.\nNehljudof vastasi lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, eikä toivonut\nmuuta kuin että hänet olisi jätetty rauhaan.\n\nKun oikeudenpalvelija toispuoleisella käynnillään kutsui jälleen\nvalamiehet istuntosaliin, tunsi Nehljudof kauhua ikäänkuin hän ei olisi\nmennyt tuomitsemaan, vaan häntä viety tuomittavaksi. Syvimmässä\nsielussaan hän jo tunsi olevansa roisto, jonka täytyi hävetä katsoa\nihmisiä silmiin, ja kuitenkin hän vanhasta tavasta ja tavanmukaisilla\nitseensä luottavilla liikkeillä nousi ylös lavalle ja istuutui\npaikallensa toisena esimiehestä, jalat ristissä ja komeillen\nrilleillään.\n\nSyytettyjä oli myöskin jossain käytetty.\n\nSalissa oli uusia henkilöitä -- vieraatmiehet; ja Nehljudof huomasi, että\nMaslova katseli useamman kerran voimatta irroittaa silmiänsä erääseen\nhyvin koreaan, silkkiin ja samettiin puettuun lihavaan naiseen, joka\nkorkeassa suurinauhaisessa hatussaan ja komea käsityölaukku riippumassa\nkyynärpäähän asti paljaalla käsivarrella, istui ensimäisessä rivissä\nväliaitauksen edessä. Tämä oli, kuten hän sittemmin sai tietää,\ntodistaja, sen laitoksen emäntä, jossa Maslova oli elänyt.\n\nNyt alkoi todistajain kuulustelu, nimi, uskonto j.n.e. Sitten,\nkuulusteltua asianomaisten mieltä, kuinka he tahtoivat kysyttäväksi:\n-- valanko teolla vai ilman valaa, -- ilmestyi jälleen, vaivoin\nlaahustaen jalkojansa, sama vanha pappi ja niinkuin ennenkin\nasetellen paikoilleen kultaista ristiä silkkiselle rinnallensa,\nsamalla varmuudella ja luottamuksella siihen, että hän suorittaa\nperäti hyödyllistä ja tärkeää asiaa, vannotti todistajat ja\nasiantuntija-lääkärin. Vannottamisen päätettyä saatettiin kaikki\ntodistajat ulos paitsi juuri Kitajevaa, haureuslaitoksen emäntää.\nHäneltä kysyttiin, mitä hän asiasta tiesi. Kitajeva, teeskennelty hymy\nhuulilla, koukkien suurihattuisella päällään joka lauseella, kertoi\nsaksalaisella murteella tarkasti ja sulavasti:\n\nKaikkein ensimäiseksi oli hänen luoksensa laitokseen tullut\nkoridooripalvelija Simon, hakemaan tyttöä rikasta siperialaista\nkauppiasta varten. Hän oli lähettänyt Ljubashan. Jonkun ajan kuluttua\nLjubasha palasi takaisin yhdessä kauppiaan kanssa. Kauppias oli jo\nkiihoittuneessa mielentilassa, puhui Kitajeva vähän hymyillen, -- ja oli\nheillä jatkanut juomistansa ja juottanut tyttöjä. Mutta kun kauppiaalta\npuuttui rahoja, niin hän lähetti omaan kortteeriinsa tämän saman\nLjubashan, jota kohtaan oli saanut jonkunlaisen \"eturakkauden\", -- sanoi\nhän katsahtaen syytettyyn.\n\nNehljudofista näytti, että Maslova tällöin hymähti ja tämä hymyily\ninhoitti häntä. Kummallinen epämääräinen yökötyksen tunne sekoittuneena\nsääliin heräsi hänessä.\n\n-- Mitä mieltä te olette Maslovan suhteen? -- kysyi punastuen ja arkaillen\noikeuden auskultantti, joka oli määrätty Maslovan puolustajaksi.\n\n-- Erittäin hyvä, -- vastasi Kitajeva. Tyttö on sivistynyt ja pulska.\nKasvatettu hyvässä perheessä ja osaa lukea ranskaa. Joi toisinaan vähä\nliiaksi, mutta ei koskaan yli oikeasta. Aivan erinomainen tyttö.\n\nKatjusha katseli emäntää, mutta käänsi sitte äkkiä silmänsä valamiehiin\nja pysähtyi Nehljudofiin, ja hänen kasvonsa muuttuivat totisiksi, jopa\nankaroiksi. Toinen hänen ankarista silmistään katsoi kieroon. Jotenkin\nkauan olivat nämät molemmat kummallisesti katsovat silmät kääntyneinä\nNehljudofiin ja vaikka kauhu oli vallannut Nehljudofin, ei hän voinut\nirroittautua noista hiukan kieroon katsovista silmistä kirkkaine\nvalkuaisineen. Hänen mieleensä muistui tuo hirmuinen yö, jäänsärkyminen,\nsumu ja erittäinkin tuo vaillinainen kallellaan oleva kuu, joka ennen\naamun sarastusta nousi ja valaisi jotakin mustaa ja kauheaa. Nämät kaksi\nmustaa silmää, jotka katsoivat sekä häneen että hänen ohitsensa,\nmuistuttivat hänelle juuri tuota mustaa ja kauheata.\n\n\"Hän on tuntenut minut\", -- ajatteli Nehljudof. Ja Nehljudof, ikäänkuin\nkyyristäytyi kokoon, odottaen iskua. Mutta Katjusha ei ollut tuntenut.\nHän vaan rauhallisesti huokasi ja taas alkoi katsoa puheenjohtajaan.\nNehljudof huokasi myöskin. \"Voi kun tästä pääsisi pikemmin\", -- ajatteli\nhän. Hän koki nyt samaa kuin metsästyksessä, kun haavoitettu lintu on\ntapettava: -- tuntuu ilkeältä, sekä säälittää että harmittaa. Tappamaton\nlintu pyristelee metsästyslaukussa: se inhottaa ja säälittää ja tahtoisi\npian tappaa ja unohtaa.\n\nTämmöisiä sekaisia tunteita liikkui nyt Nehljudofissa, hänen\nkuunnellessaan todistajien lausuntoja.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nMutta ihan kuin harmiksi, juttu venyi pitkäksi: sittenkuin todistajat ja\nasiantuntija-lääkäri olivat yksitellen kuulusteltu ja kaikkien noiden\ntavallisten, merkitsevällä näyllä tehtyjen, tarpeettomien kysymysten\njälkeen syyttäjäin ja asianajajain puolelta, kehoitti puheenjohtaja\nvalamiehiä tarkastamaan todiste-esineitä, tavattoman suurta sormusta\nbriljanttikantoineen, jota nähtävästi oli pidetty mitä paksuimmassa\netusormessa, ja sitten siiliä, jossa oli tutkittu myrkkyä. Nämät esineet\nolivat sinetillä painetut ja päällekirjoituksilla varustetut.\n\nValamiehet jo valmistuivat niitä tarkastamaan kun syyttäjän apulainen\ntaaskin kohosi istuimeltaan ja vaati, että ennenkuin ryhdyttäisiin\ntodiste-esineiden tarkastamiseen, olisi lääkärintarkastus julki\nluettava.\n\nPuheenjohtaja, joka puolestaan kaikin tavoin tahtoi jouduttaa juttua\nehtiäksensä sveitsiläisnaisensa luokse, vaikka hyvin tiesi, ettei\npaperin lukemisesta olisi muuta kuin ikävyyttä ja päivällisen viivykkiä\nja että syyttäjä vaati tätä lukemista ainoastaan siksi, että tiesi\nolevansa oikeutettu sitä vaatimaan, -- ei hän kuitenkaan voinut kieltää,\nvaan ilmoitti suostuvansa. Sihteeri otti esille paperin ja taas\nkorisevine r ja l kirjaimineen alkoi haluttomalla äänellä lukea.\n\nRuumista ulkopuolisesti tutkittaessa oli käynyt ilmi, että:\n\n1) pituus oli 2 arsinaa 12 versakkaa.\n\n-- Oho, olipa siinä miehessä kokoa, sanoi huolissaan kauppias Nehljudofin\nkorvaan.\n\n2) Ikä ulkomerkeistä päättäen lähimaille neljäkymmentä vuotta.\n\n3) Ruumis näyttää turvonneelta.\n\n4) Ihon väri kaikkialla vihertävä, paikoittain tummia täpliä.\n\n5) Orvaskesi ruumiin pinnalla noussut erisuuruisiin rakkoihin,\npaikotellen lähtenyt ja riippuu lämpsäkkeinä.\n\n6) Tukka mustanruskea, tiheä, irtautuu koskettaessa helposti nahasta.\n\n7) Silmät vuotaneet ulos ja sarveiskalvo mustunut.\n\n8) Nenäaukosta, molemmista korvista ja suusta vuotaa vaahtoinen mätä,\nsuu on puoleksi auki.\n\n9) Kaula tuskin näkyvissä, kasvojen ja rinnan turpoamisen vuoksi.\n\nJ. n. e., j. n. e.\n\nTämä ulkopuolinen katselmus kaikkine erikoisseikkoineen oli esitetty\nneljällä sivulla 27:ssä eri kohdassa, siinä tehtiin näin selkoa\nkaupungissa huvitelleen kauppiaan hirmuisesta, tavattomasta, lihavasta\nja vielä turvonneesta, mätänevästä ruumiista. Epämääräinen yökötyksen\ntunne, jota Nehljudof tunsi, vieläkin eneni tätä ruumiin katselmusta\nluettaessa. Katjushan elämä ja sieramista tuleva mätä ja ulosvuotaneet\nsilmät ja hänen oma tekonsa Katjushan kanssa, kaikki nämä näyttivät\nhänestä samaan luokkaan kuuluvilta asioilta, ja hän oli kaikilta puolin\nnäiden asiain ympäröimänä ja oli niihin hukkumassa. Kun ulkopuolisen\nkatselmuksen lukeminen vihdoinkin oli päättynyt, huokasi puheenjohtaja\nraskaasti ja nosti päänsä, toivoen että kaikki oli nyt lopussa, mutta\nsihteeri rupesi yhteenmenoon lukemaan kertomusta sisäpuolisesta\nkatselmuksesta.\n\nPuheenjohtaja laski jälleen päänsä ja nojautuen käteensä, ummisti\nsilmänsä. Kauppias, joka istui Nehljudofin vieressä, saattoi tuskin\npysyä valveilla ja huojui toisinaan; syytetyt, samoin kuin santarmit\nheidän takanansa, istuivat liikkumatta.\n\nSisäpuolisesta tarkastuksesta kävi ilmi, että.\n\n1) Pääkallon nahka helposti irtautuu pääkallon luista, eikä verenvuotoja\nole missään huomattu. 2) Pääkallon luut ovat keskinkertaisen paksuja ja\nkokonaisina. 3) Kovan aivokalvon päällä on kaksi noin 4 tuuman suuruista\nvärillistä täplää, ja kalvo itse on väriltään vaalean himmeä j. n. e.\nvielä 13 kohtaa.\n\nSitten seurasi vierasmiesten nimet, allekirjoitukset ja lääkärin\npäätelmä, josta kävi ilmi, että ruumiin avauksessa löydetyt ja\npöytäkirjaan otetut muutokset mahassa ja osaksi suolissa ja munuaisissa\ntekevät _sangen todenmukaiseksi_ sen otaksumisen, että Smelkofin kuolema\noli seuraus myrkytyksestä ja että myrkky oli joutunut hänen mahaansa\nyhdessä viinin kanssa. Vaikea on sanoa päättäen muutoksista mahassa ja\nsuolissa mitä lajia myrkkyä mahaan oli joutunut; mutta että myrkky oli\njoutunut mahaan viinin kanssa, saattoi päättää siitä, että Smelkofin\nmahassa oli paljon viiniä.\n\n-- Näkyypä olleen kova juomaan, -- sanoi taas kauppias heräten.\n\nTämä pöytäkirjan lukeminen, joka kesti noin tunnin, ei kuitenkaan\ntyydyttänyt syyttäjän apulaista. Kun lukeminen oli päättynyt, kääntyi\npuheenjohtaja hänen puoleensa:\n\n-- Arvelen, että on tarpeetonta lukea asiakirjoja, jotka koskevat\nsisälmyksien tarkastusta.\n\n-- Minä puolestani pyytäisin, että ne luettaisiin, sanoi syyttäjän\napulainen ankarasti, katsomatta puheenjohtajaan, hiukan vaan kyljittäin\nkohoten ja antaen äänestänsä tuntua, että hänen vaatimuksensa perustui\nhänen oikeuteensa ja ettei hän tästä oikeudestansa tule luopumaan, ja\nettä kieltäminen tulee antamaan aihetta kassatsiooniin ylioikeudessa.\n\nSuuripartainen mahakatarria sairastava oikeudenjäsen hyvänluontoisine\nalaspäin riippuvine silmillensä, tuntien itsensä hyvin heikontuneeksi,\nkääntyi puheenjohtajan puoleen.\n\n-- Mitä siitä lukemisesta? Venyy vaan pitemmälle. Nuo uudet luudat eivät\nlakase puhtaammin, vaan hitaammin.\n\nJäsen kultaisissa silmälaseissa ei virkkanut mitään, katsoi vaan\nsynkästi ja päättäväisesti eteensä, odottamatta elämältä yhtä vähän kuin\nvaimoltaan mitään hyvää.\n\nAsiakirjan lukeminen alkoi.\n\n-- Vuonna 188' 15 p:nä Helmikuuta aloin minä allekirjoittanut\nasianomaisen lääkintöosaston käskystä, numerolla 638, -- ryhtyi sihteeri\npäättäväisesti korottaen ääntänsä ikäänkuin karkoittaakseen unen\nkaikkien läsnäolijain silmistä, lukemaan: -- lääkintälaitoksen\nylitarkastajan apulaisen läsnäollessa sisälmyksien tutkimisen,\nnimittäin:\n\n1) Oikean keuhkon ja sydämmen, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).\n\n2) Vatsansisälmysten, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).\n\n3) Mahalaukun, (kuusinaulaisessa lasiastiassa).\n\n4) Maksan, pernan ja munuaisten, (kolmenaulaisessa lasiastiassa).\n\n5) Suolien, (kuusinaulaisessa saviastiassa)... Puheenjohtaja tätä\nlukemista alotettaessa kumartui toisen jäsenen puoleen ja sipatti\njotakin ja sitte toisen puoleen, ja saatuaan myöntävän vastauksen,\nkeskeytti tässä kohti lukemisen:\n\n-- Oikeus katsoo asiakirjan lukemisen tarpeettomaksi, -- sanoi hän.\n\nSihteeri vaikeni ja rupesi kokoilemaan papereitaan. Syyttäjän apulainen\nalkoi vihasesti kirjoittaa jotakin muistiin.\n\n-- Herrat valamiehet ovat tilaisuudessa tarkastamaan\ntodiste-esineitä, -- sanoi puheenjohtaja.\n\nEsimies ja muutamat valamiehistä nousivat paikoiltansa ja tietämättä\nkuinka liikuttaa ja miten asettaa omia käsiänsä, tulivat pöydän luo ja\nvuorotellen katsahtivat sormukseen, lääkepulloon ja siiliin. Kauppias\npäälliseksi koitteli sormusta omaan sormeensa.\n\n-- No jo oli sormikin, -- sanoi hän palattuaan paikoillensa. -- Ihan on\nkurkun kokonen, -- lisäsi hän nähtävästi mielihyvällä ajatellen sitä\njättiläissankaria, joksi hän myrkytettyä kauppiasta kuvaili.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nKun todiste-esineiden tarkastus oli suoritettu, ilmoitti puheenjohtaja\noikeudellisen tutkimuksen päättyneeksi ja yhteen kyytiin antoi\npuheenvuoron syyttäjälle toivoen pikemmin pääsevänsä asiasta siinä\nluulossa, että tämäkin on ihminen, joka tahtoo sekä tupakoida että syödä\npäivällistä ja säälii heitä. Mutta syyttäjän apulainen ei säälinyt\nitseänsä eikä heitä.\n\nSyyttäjän apulainen oli jo luonnostaan aika typerä, mutta tämän ohella\nhän onnettomuudeksensa oli lopettanut lyseokurssin kultamitalilla ja\nyliopistossa saanut palkinnon kirjoituksesta, joka koski servituutteja\nroomalaisen oikeuden mukaan ja jonka johdosta hän oli suurimmassa määrin\nvarma ja tyytyväinen itseensä, (jota vielä yllytti naisten suosio), ja\nsentähden oli erityisesti typerä. Kun hän sai puheenvuoron, nousi hän\nhitaasti ylös, esiintyen näin vartalonsa, koko suloudessa. Kirjaillussa\nunivormussaan ja laskien molemmat kätensä pulpetille, pää hiukan\nkallellaan, katsahdettuaan, syytettyjä välttäen, yli koko salin, hän\nalkoi:\n\n-- Asia, joka on jätetty teidän ratkaistavaksenne, herrat\nvalamiehet, -- näin alkoi hän pöytä- ja asiakirjojen lukemisen aikana\nvalmistamansa puheen, -- on, jos niin saan sanoa, olevia oloja kuvaava\nrikos. Syyttäjän apulaisen mielestä piti hänen puheellansa oleman\nyhteiskunnallinen merkitys, niinkuin oli niillä kuuluisilla puheilla,\njoita kuuluisiksi tulleet asianajajat olivat pitäneet. Kuulijain\njoukossa ei tosin ollut muita kuin kolme naista: ompelija, kyökkipiika\nja Simonin sisar sekä yksi kuski, mutta tämä ei merkinnyt mitään. Nuo\nkuuluisuudet olivat samalla tavalla alkaneet. Ja syyttäjän apulaisen\nperiaate oli se, että hänen oli oleminen aina asemansa korkeimmalla\nhuipulla, se on: tunkeutua rikoksen psykoloogisen merkityksen syvyyteen\nja paljastaa yhteiskunnallisia mätähaavoja.\n\n-- Te näette edessänne, herrat valamiehet, kuvaavan, jos niin voi sanoa:\nvuosisadan-lopun rikoksen, jonka tunnusleimana niin sanoakseni ovat sen\nsurullisen mädännäisyyden ominaiset piirteet, johon meidän päivinämme\nsortuvat ne yhteiskuntamme alkuainekset, jotka ovat tämän kehityksen\nniin sanoakseni enin polttavien säteitten alaisina...\n\nSyyttäjän apulainen puhui hyvin kauan, yhdeltä puolen koettaen muistaa\nkaikki ne viisaat asiat, joita hän oli ajatellut, toiselta puolen, -- ja\nse oli pääasia, -- koettaen olla hetkeksikään pysähtymättä ja saada\npuheensa juoksemaan töksähtämättä 1-1/4 tunnin ajan. Yhden ainoan kerran\nhän pysähtyi ja jotenkin kauan nieli sylkeä, mutta samassa hän suoriutui\nja paransi viipymisensä yhä suuremmalla kaunopuheliaisuudella. Hän puhui\nmilloin hienolla mielistelevällä äänellä muuttaen jalkaa ja katsoen\nvalamiehiin, milloin hiljaisella toimeliaalla äänellä, vihkoonsa\nkatsellen, milloin kovalla paljastavalla äänellä, kääntyen toisinaan\nkatsojiin toisinaan valamiehiin. Ainoastaan syytettyihin, jotka kaikki\nkolme tuijottivat häneen silmillänsä, ei hän kertaakaan katsahtanut.\nHänen puheensa kosketteli kaikkea sitä viimeistä, mistä hänen\npiireissään silloin puhuttiin ja jota pidettiin silloin ja pidetään yhä\nvielä tieteellisen viisauden viimeisenä sanana. Tässä oli sekä\nperinnöllisyyttä että synnynnäistä rikoksellisuutta, sekä Lombrosoa että\nTardesia, sekä kehitysoppia että taistelua olemassa-olosta, sekä\nhypnotismia että suggestioonia, sekä Charcotia että dekadenssia.\n\nKauppias Smelkof oli syyttäjän apulaisen määritelmän mukaan mahtavan,\nkoskemattoman, leveäluontoisen, venäläisen ihmisen perikuva, joka\nluottavaisuutensa ja jalomielisyytensä tähden joutui syvästi\nturmeltuneiden luonteiden uhriksi ja niiden valtaan.\n\nSimon Kartinkin oli maaorjuuskauden atavistinen tuote, alaspoljettu\nihminen, ilman sivistystä, ilman periaatteita, jopa ilman uskontoakin.\nJefimia oli hänen rakastettunsa ja perinnöllisyyden uhri. Tässä oli\nnäkyvissä kaikki degenereeratun henkilön tunnusmerkit. Mutta rikoksen\npäävaikuttimena oli Maslova, ollen dekadenssi-ilmiön kaikkein\nalhaisimpia edustajia. Tämä nainen, -- puhui syyttäjän apulainen\nkatsomatta häneen, -- on saanut kasvatuksen, me olemme kuulleet tässä\noikeudessa hänen emäntänsä todistuksen. Hän ei ainoastaan osaa lukea ja\nkirjoittaa, vaan osaa myöskin ranskan kieltä, hän on orpo ja luultavasti\nkantaa itsessään rikoksellisuuden siemeniä; hän oli kasvatettu\nsivistyneessä aatelisperheessä ja olisi voinut elättää henkensä\nrehellisellä työllä, mutta tästä huolimatta hän jättää hyväntekijänsä,\nantautuu intohimoihinsa ja näiden tyydyttämiseksi menee haureustaloon,\nmissä hän sivistykseensä nähden voittaa muut kumppaninsa ja erittäinkin,\nkuten te, herrat valamiehet, olette hänen emännältänsä täällä kuulleet,\nilmaisee taitoa vaikuttaa mainitussa talossa kävijöihin sillä\nsalaperäisellä ominaisuudella, joka on tunnettu nimellä suggestiooni, ja\njonka perille tiede ja erittäinkin Charcotin koulu on viime aikoina\npäässyt. Tämänpä ominaisuuden avulla hän nyt ottaa valtaansa venäläisen,\nmahtavan, hyväntahtoisen, luottavaisen, rikkaan vieraan ja käyttää tätä\nluottamusta ensin varastaakseen ja sitten säälimättömästi ottaakseen\nhänet hengiltä.\n\n-- Jo taitaa panna omiaan, -- sanoi hymyillen puheenjohtaja, kumartuen\nankaran jäsenen puoleen.\n\n-- Hirveä pöllö, -- vastasi ankara jäsen.\n\n-- Herrat valamiehet, jatkoi yhä syyttäjän apulainen, sulavasti\nmutkuillen solakkaa vartaloansa, -- teidän vallassanne on näiden\nhenkilöiden kohtalo, mutta teidän vallassanne on osaksi myöskin\nyhteiskunnan kohtalo, johon te tuomiollanne vaikutatte. Te syvennytte\ntämän rikoksen merkitykseen, oivallatte sen vaaran, joka yhteiskuntaa\nuhkaa Maslovan tapaisten niinsanoakseni pataloogisten indiviidien\npuolelta ja varjelette sitä saastasta, varjelette tämän yhteiskunnan\nsyyttömiä alkuaineksia tarttuvasta saastasta ja vieläpä usein häviöstä.\n\nJa ikäänkuin itsekin lamautuen tehtävän päätöksen tärkeyden edessä\nsyyttäjän apulainen, nähtävästi äärimmilleen ihastuneena omaan\npuheeseensa, laskeutui tuolillensa.\n\nLukuun ottamatta kaunopuheliaisuuden kukkia, oli hänen puheensa sisällys\nse, että Maslova oli hypnotiseerannut kauppiaan ja saavutettuaan\nmielistelemällä hänen suosionsa ja tultuaan avain mukanaan hänen\nhuoneeseensa rahoja hakemaan, tahtoi itse ottaa kaikki, vaan kun Simon\nja Jefimia hänet tavoittivat, oli pakoitettu tasaamaan heidän kanssansa.\nJa sitten peittääksensä rikoksen jälkiä, tuli jälleen kauppiaan kanssa\nhotelliin ja myrkytti hänet siellä.\n\nKun syyttäjän apulainen oli puheensa päättänyt, nousi asianajajain\npenkiltä keski-ikäinen hännystakkiin puettu mies, leveä, tärkätty,\nvalkenen puoliympyrä rinnassa ja lausui reippaan puheen Kartinkinin ja\nBotshkovan puolustukseksi. Tämä oli heidän, kolmella sadalla ruplalla\npalkkaamansa vannotettu asianajaja. Tämä väitti heidän molempien\nsyyttömyyttä ja sysäsi koko syyn Maslovan niskoille.\n\nHän koetti näyttää perättömäksi Maslovan väitteen, että Botshkova ja\nKurtinkin olisivat olleet tämän kanssa yhdessä, kun hän otti rahat, ja\nkoetti todistaa; että Maslovan väitteellä, tämä kun oli rikoksen teossa\ntavattu myrkyttäjä, ei voinut olla merkitystä. Nuo rahat, -- 2,500\nruplaa, -- puhui asianajaja, -- saattoivat varsin hyvin olla kahden ahkeran\nja rehellisen ihmisen ansaitsemia, he kun joskus saivat päivässä 3 jopa\n5:skin ruplaa hotellivierailta. Kauppiaan rahat olivat Maslovan\nanastamat ja olivat ne sittemmin jollekin annetut taikka hukatut, koska\nMaslova ei ollut selväpäisenä. Myrkytyksen oli Maslova yksin saanut\naikaan.\n\nTämän perustuksella hän pyysi valamiehiä julistamaan Kartinkinin ja\nBotshkovan syyttömiksi rahojen anastamiseen, mutta jos heidät\nkatsottaisiinkin syyllisiksi anastamiseen, niin ainakin ottamatta osaa\nmyrkytykseen ja ilman edelläkäypää aikomusta.\n\nLopuksi tämä asianajaja, pistellen syyttäjän apulaista, teki\nsen huomautuksen, että herra syyttäjän loistavat mietteet\nperinnöllisyydestä, joskin selvittävät tämän kysymyksen tieteellisiä\nnäkökohtia, eivät olleet tässä tapauksessa paikallaan, koskapa Botshkova\noli tuntemattomain vanhempain lapsi.\n\nSyyttäjän apulainen kirjoitti jotakin vihasesti paperiinsa ja osoittaen\nylenkatseellista kummastusta kohautti olkapäitään.\n\nSitten nousi Maslovan puolustaja istualtaan ja aristellen, kangertaen\nlausui puolustuspuheensa. Kieltämättä sitä, että Maslova oli ottanut\nosaa rahojen anastamiseen, hän väitti ainoastaan sitä, ettei Maslovalla\nollut tarkoitusta myrkyttää Smelkofia, ja että hän oli antanut pulverin\nvaan siinä tarkoituksessa, että Smelkof nukkuisi. Oli hänelläkin aikomus\nvähän höystää esitystään kaunopuheliaisuudella, mainitsemalla kuinka\nMaslovan oli turmelukseen saattanut mies, joka oli jäänyt rankaisematta,\nsilloin kuin Maslova yksin sai kantaa lankeemuksensa koko painon, mutta\ntämä asianajajan retki psykologiian alalle meni kokonansa vätykselleen,\nniin että kaikkia hävetti. Kun hän puhua vatkutteli miesten julmuudesta\nja naisen aseman kurjuudesta, niin puheenjohtaja, haluten auttaa häntä,\npyysi häntä pysymään paremmin asiassa.\n\nTämän puolustajan jälkeen nousi jälleen syyttäjän apulainen ja\npuolustettuaan väitettänsä perinnöllisyydestä ensimäistä asianajajaa\nvastaan sillä, että vaikka Botshkova onkin tuntemattomain vanhempain\ntytär, niin ei perinnöllisyysopin todenperäisyys sillä suinkaan ole\nkumottu, koskapa perinnöllisyyden laki lepää niin vankalla\ntieteellisellä pohjalla, ettemme ainoastaan ole oikeutetut johtamaan\nrikosta perinnöllisyydestä vaan vieläpä perinnöllisyyttä rikoksesta.\nMitä taas tuli puolustajan otaksumiseen, että Maslova muka olisi jonkun\nluullun viettelijän turmelema (hän lausui erittäin myrkyllisesti sanan\nluullun), niin tosiasiat pikemminkin puhuivat siihen suuntaan, että\njuuri Maslova oli monien monituisten uhriensa viettelijä, jotka olivat\nhänen käsiinsä joutuneet. Näin sanottuansa hän voittoriemuisena köksähti\nistumaan.\n\nSitten annettiin syytetyille tilaisuus puolustaa itseänsä.\n\nJefimia Botshkova uudisti sen, ettei hän mitään tiennyt eikä ollut\nmihinkään ottanut osaa ja väittämällä väitti Maslovaa syypääksi\nkaikkeen. Simon toisti vaan useamman kerran:\n\n-- Teillä on valta, minä olen viaton, suotta syytätte.\n\nMutta Maslova ei sanonut mitään.\n\nPuheenjohtajan kehoitettua häntä tuomaan esiin, mitä hänellä oli\npuolustukseksensa sanottavaa, Maslova vaan nosti häneen silmänsä,\nkatsahti kaikkiin kuten kierretty metsäotus, ja heti taas laski alas\nsilmänsä ja rupesi itkemään, äänekkäästi nyyhkyttäen.\n\n-- Mikä teidän on? -- kysyi kauppias, joka istui Nehljudofin vieressä,\nkuultuansa äkkiä kummallisen äänen Nehljudofin suusta. Tämä ääni oli\npidätettyä itkua.\n\nNehljudof ei yhä vieläkään ymmärtänyt nykyisen tilansa koko merkitystä\nja arveli hermojensa heikkouden syyksi, että hän tuskin sai hillityksi\nitkua ja kyyneleitä, jotka olivat nousseet hänen silmiinsä. Hän pani\nrillit silmillensä peittääkseen niitä, otti sitten esille nenäliinan ja\nalkoi turistaa.\n\nHäväistyksen pelko, joka olisi häntä kohdannut, kun kaikki oikeussalissa\nolisivat saaneet tietää hänen teostansa, tahtoi pysäyttää hänessä\ntapahtuvaa sisällistä työtä. Tämä pelko oli tähän ensimäiseen aikaan\nkaikkea muuta voimakkaampi.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nSyytettyjen sanottua viimeisen sanansa ja asianomaisten sovittua\ntehtävien kysymysten muodosta, joka kaikki kesti vielä jokseenkin kauan,\npantiin kysymykset lopulliseen muotoonsa ja puheenjohtaja esitti\nyleissilmäyksen jutusta.\n\nEnnen antautumista itse juttuun hän hyvin kauvan selitteli valamiehille\nmiellyttävällä kodikkaalla puhetavalla, että ryöstö on ryöstö, mutta\nvarkaus on varkautta ja että anastaminen lukitusta paikasta on\nanastamista lukitusta paikasta, mutta anastaminen lukitsemattomasta\npaikasta on anastamista lukitsemattomasta paikasta. Ja selitellen tätä\nhän erittäinkin usein katsahteli Nehljudofiin ikäänkuin olisi juuri\nhänelle tahtonut saada selväksi tämän tärkeän seikan, toivoen, että hän\nymmärrettyänsä hänet, selittää sen sitten tovereillensa. Sitten\narvellen, että valamiehet olivat jo kylliksi päässeet näiden totuuksien\nperille, alkoi hän kehitellä toista totuutta, joka koski sitä, että\ntapoksi sanotaan semmoista tekoa, josta seuraa ihmisen kuolema ja tämän\nmukaan myrkytyskin on tappo. Kun tämäkin totuus oli hänen mielestänsä\ntullut valamiehille selväksi, hän selitti heille, että jos varkaus ja\ntappo ovat tehdyt yhdessä, niin rikoksen aines on kokoonpantu\nvarkaudesta ja taposta.\n\nHuolimatta siitä, että häntä itseänsä halutti pian päästä erilleen\njutusta ja että sveitsiläisnainen jo odotti häntä, oli hän niin tottunut\ntoimeensa, että kerran puhumaan päästyänsä ei enää mitenkään voinut\npysähtyä ja sen vuoksi selitteli tarkalleen valamiehille, että jos nämät\nhuomaavat syytetyt syyllisiksi, niin heillä on oikeus julistaa ne\nsyyllisiksi, mutta jos he huomaavat ne syyttömiksi, niin heillä on\noikeus julistaa ne syyttömiksi; jos taas he huomaavat ne syyllisiksi\nyhteen, mutta syyttömiksi toiseen, niin voivat julistaa ne syyllisiksi\nyhteen mutta syyttömiksi toiseen. Sitten seurasi vielä selitys heille,\nettä vaikka heille onkin tämmöinen oikeus annettu, heidän on käyttäminen\nsitä järjellisesti. Hänen oli vielä aikomus selittää, että jos he\nantavat asetettuun kysymykseen myöntävän vastauksen, niin he tällä\nvastauksellansa myöntävät kaikkeen, mikä on kysymyksessä sanottu, mutta\njolleivät he kaikkea myönnä, mikä on kysymyksessä sanottu, niin heidän\non erikseen mainittava, mitä he eivät myönnä, mutta katsahdettuaan\nkelloonsa ja nähtyään että se oli jo 5 minuuttia vaille 3 hän päätti\npaikalla siirtyä itse jutun esittämiseen.\n\n-- Tämän jutun erikoiskohdat ovat seuraavat, -- alkoi hän ja uudisti kaiken\nsen, minkä jo olivat moneen kertaan ennen sanoneet sekä puolustajat että\nsyyttäjän apulainen ja todistajat. Puheenjohtaja puhui, mutta jäsenet\nhänen ympärillänsä syvämietteisen näköisinä kuuntelivat ja tuon\ntuostakin katsahtelivat kelloihinsa pitäen hänen puhettansa tosin sangen\nhyvänä eli semmoisena kuin sen olla pitikin, mutta vaan vähän pitkänä.\nSamaa mieltä oli syyttäjän apulainenkin ja yleensäkin kaikki lakimiehet\nja kaikki salissa olijat. Puheenjohtaja lopetti yleiskatsahduksensa.\n\nOlisi luullut, että nyt on kaikki sanottu. Mutta puheenjohtaja ei\nmitenkään voinut luopua oikeudestaan puhua, -- niin mieluista oli hänen\nkuunnella omaa mieliinvaikuttavaa äänenpainoansa, -- ja niinpä hän näki\nhyväksi sanoa vieläkin muutamia sanoja sen oikeuden tärkeydestä, joka\noli valamiehille annettu, siitä, kuinka näiden oli huomaavaisuudella ja\nvarovaisuudella käyttäminen eikä väärinkäyttäminen tätä oikeuttansa,\nsiitä että he olivat tehneet valan, että he olivat yhteiskunnan omatunto\nja että neuvoshuoneen salaisuus oli pyhänä pidettävä j.n.e., j.n.e.\n\nSiitä saakka kun puheenjohtaja alkoi puhua, oli Maslova herkeämättä\nkatsonut häneen ikäänkuin olisi pelännyt jonkunkaan sanan menevän\nhukkaan, ja sentähden Nehljudof ei pelännyt kohdata hänen katsettansa,\nvaan lakkaamatta katseli häntä. Ja Nehljudofin mielikuvituksessa\ntapahtui se tavallinen ilmiö, että rakastetun ihmisen kasvot, joita ei\nole kaukaan aikaan nähnyt, ensi näkemällä pitkän poissaolon aikana\ntapahtuneiden ulkonaisten muutosten tähden hämmästyttävät, mutta\nvähitellen muuttuvat ihan samallaisiksi kuin olivat monta vuotta sitten;\nkaikki tapahtuneet muutokset häviävät ja henkisten silmien eteen astuu\nvaan pääilme tuosta erikoisesta, toistamattomasta henki-ihmisestä.\nTämäpä nyt tapahtui Nehljudofissa.\n\nNiin, huolimatta vankipuvusta, laajentuneista kasvoista, suureksi\nkasvaneesta povesta, huolimatta pullistuneesta kasvojen ala-osasta,\nrypyistä otsassa ja ohimoilla ja vähän turvonneista silmistä, oli se\nepäilemättä se sama Katjusha, joka Kristuksen ylösnousemussunnuntaina\nniin viattomasti katseli alhaalta ylös Nehljudofiin, rakastamaansa\nihmiseen, rakastuneilla, elämän riemusta ja elämän yltäkylläisyydestä\nnauravilla silmillä.\n\n\"Ja mikä kummallinen sattumus! Että tämän jutun pitikin sattua juuri\nsilloin kun minä olin istumassa ja että minä tapaamatta häntä kymmeneen\nvuoteen, tapasin hänet täällä syytettyjen penkillä. Ja mihinkä ihmeeseen\ntämä loppuneekaan? Pikemmin, ah, kunhan vaan pikemmin!\"\n\nHän ei yhä vieläkään nöyrtynyt sen katumustunteen alaiseksi, joka alkoi\nhänessä liikkua. Hänestä näytti tämä sattumalta, joka oli menevä ohi\neikä vahingoittava hänen elämäänsä.\n\nHän tunsi olevansa samassa asemassa kuin pentu, joka on huonosti\nkäyttäytynyt sisällä, ja jonka turpaa isäntä, pitäen kiini niskasta,\npainaa siihen likaan, minkä se on tehnyt. Pentu vinkuu, koettaa\nrimpuilla päästäksensä niin kauas kuin mahdollista tekonsa seurauksista,\nunohtaakseen ne. Vaan säälimätön isäntä ei päästä sitä käsistään. Niin\nNehljudofkin jo tunsi kaiken sen likaisuuden, minkä oli saanut aikaan,\ntunsi myöskin isännän mahtavan käden, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt,\nmikä merkitys hänen teollaan oli, eikä tunnustanut itse isäntää. Hän yhä\nhalusi olla uskomatta siihen, että se, mikä oli hänen edessään, oli\nhänen tekoansa. Mutta armahtamaton, näkymätön käsi piteli häntä ja hän\njo aavisti ettei voisi enää irtautua. Tosin hän vielä koetti pysyä\nurhoollisena ja vanhan tavan mukaan pantuaan jalat ristiin ja\nhuolettomasti leikkien rilliensä kanssa itseensä luottavassa asennossa\nistui tuolillansa ensimäisessä rivissä toisena järjestyksessä. Mutta\nsyvimmässä sielussaan hän kuitenkin jo tunsi koko sen julmuuden,\nhalpamaisuuden, alhaisuuden, jota osoitti ei ainoastaan tämä hänen\ntekonsa, vaan koko hänen työtön, siveetön, julma ja omavaltainen\nelämänsä; ja niinpä tuo hirvittävä esirippu, joka jonkinlaisen ihmeen\nkautta oli koko tänä aikana, kaikkina näinä kahtenatoista vuotena\nsalannut häneltä sekä tätä hänen rikostansa että koko hänen tulevaa\nelämäänsä, jo liikahteli ja hän jo vilahdukselta näki yhtä ja toista sen\ntakaa.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nPuheenjohtaja vihdoin päätti puheensa ja sulavalla liikkeellä nostaen\nkysymyslistaa antoi sen lähestyneelle esimiehelle. Valamiehet nousivat,\niloisina siitä, että saivat lähteä ja tietämättä missä pitää käsiänsä,\naivan kuin jotain häveten menivät toinen toisensa jälessä\nneuvoshuoneeseensa. Heti kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, tuli\nsantarmi tämän oven luo, tempasi miekan tupesta ja pannen sen olalle,\njäi seisomaan oven eteen. Tuomarit nousivat ja läksivät salista.\nSyytetyt niinikään vietiin pois.\n\nTultuaan neuvoshuoneeseen, ottivat valamiehet kuten ennenkin ensi\nteokseen esille paperossit ja alkoivat polttaa. Heidän asemansa\nluonnottomuus, kierous ja valheellisuus, jonka he suuremmassa tai\nvähemmässä määrässä tunsivat istuessaan paikoillansa salissa, meni heti\nohi kun he tulivat neuvoshuoneeseen ja olivat sytyttäneet paperossit, ja\ntuntien helpoitusta, he istuutuivat ja heti alkoi vilkas keskustelu.\n\n-- Tyttö riepu on syytön, on muuten vaan juttuun kiertynyt, -- sanoi\nhyvänluontoinen kauppias, -- hän on armahdettava.\n\n-- Siitäpä nyt saammekin puhella, -- sanoi esimies. -- Emme saa antautua\npersoonallisten vaikutusten alaiseksi.\n\n-- Mainion yleiskatsahduksen antoi puheenjohtaja, -- huomautti översti.\n\n-- Jo kait! Olin vähällä nukkua.\n\n-- Pääasiahan on se, ettei palvelusväki olisi voinut tietää rahoista,\njollei Maslova olisi ollut heidän kanssaan samassa liitossa, -- sanoi\njuutalainen puotipalvelija.\n\n-- Oletteko siis sitä mieltä, että hän on varastanut, kysyi joku\nvalamiehistä.\n\n-- En usko tässä maailmassa, huusi hyvänluontoinen kauppias: -- vaan tuo\npunasilmäinen retkale on opettanut.\n\n-- Kaikki ne ovat yhtä hyviä, -- sanoi översti.\n\n-- Mutta kielsihän se käyneensä jalallaankaan huoneessa.\n\n-- Uskokaa sitä. Minä en tuota runtaletta iässäni uskoisi.\n\n-- Niin, kumpa se olisi sillä hyvä, että te ette usko, -- sanoi\npuotipalvelija.\n\n-- Eikös avain ollut hänellä?\n\n-- Entäs sitte jos olikin? -- intti kauppias.\n\n-- Entä sormus?\n\n-- Eikös hän siitäkin selittänyt, -- huusi taas kauppias. -- Roteva kauppias,\nja vielä sitte juovuksissa, pieksi häntä. No sitten arvatenkin jälleen\nleppyi. Tuossa nyt on, ota, elä itke. Olihan se ihminen kuulema\njättiläisen kokoinen, 12 tuumaa päälle 2 arsinan, painoihan se 8 puntaa.\n\n-- Ei siitä ole kysymys, -- keskeytti Pietari Gerasimovitsh, -- kysymys on\nsiitä, hänkö yllytti ja pani alkuun koko asian vai palvelusväki?\n\n-- Mahdotonta oli hänen sitä yksin tehdä. Hänellä oli avain.\n\nTämä hajanainen keskustelu kesti jotenkin kauvan,\n\n-- Mutta suokaahan anteeksi, hyvät herrat, -- sanoi esimies. -- Istukaamme\nnyt pöydän ääreen keskustelemaan. Tehkää hyvin, -- sanoi hän istuen\nesimiehen paikalle.\n\n-- Ne ovat senkin vietäviä, nuo tytöt, sanoi puotipalvelija ja kannattaen\nsitä mieltä, että päärikoksellinen oli Maslova, kertoi kuinka joku\ntämmöinen otus oli varastanut bulevaardilla kellon hänen toveriltansa.\n\nTämän johdosta alkoi översti kertoa vielä ihmeellisempää juttua hopeisen\nteekyökin varastamisesta.\n\n-- Hyvät herrat, minä pyytäisin pysymään kysymyksessä, -- sanoi esimies\nnaputellen kynällänsä pöytään.\n\nKaikki vaikenivat. Kysymykset olivat asetetut näin:\n\n1) Onko Borkin kylästä Krapivenskin piirikunnasta oleva 33 vuotias\ntalonpoika Simon Kartinkin syyllinen siihen, että hän tammikuun 17 p:nä\n188' N:kaupungissa, päätettyänsä ottaa kauppias Smelkofin hengiltä,\nryöstämisen aikomuksessa, yksin tuumin muiden henkilöiden kanssa, antoi\ntälle konjakkiin sekotettuna myrkkyä, josta sitten seurasi Smelkofin\nkuolema, ja anasti häneltä 2,500 ruplaa rahaa sekä briljanttisormuksen?\n\n2) Onko kaupunkilaisnainen, 43 vuotias Jefimia Ivanovna Botshkova\nsyyllinen edellisessä kohdassa mainittuun rikokseen.\n\n3) Onko 27 vuotias kaupunkilaisnainen Katariina Mihailova Maslova\nsyyllinen yllämainitussa kohdassa sanottuun rikokseen.\n\n4) Jos syytetty Jefimia Botshkova ei ole syyllinen yllämainittuun\nkysymykseen nähden, niin onko hän syyllinen siihen, että hän tammik. 17\npäivänä 188' N:kaupungissa, ollen \"Mauritanian\" hotellin palveluksessa,\nsalaisesti anasti lukitusta kapsäkistä, joka kuului samassa hotellissa\nvierailevalle kauppias Smelkofille ja oli tämän huoneessa, 2,500 ruplaa\nrahaa, jossa tarkoituksessa hän aukaisi kapsäkin paikalle tuodulla ja\nhänen ottamallaan avaimella?\n\nEsimies luki ensimäisen kysymyksen.\n\n-- No mitä arvelette, hyvät herrat?\n\nTähän kysymykseen vastattiin hyvin pian. Kaikki yhtyivät vastaukseen:\n\"On syyllinen\", tunnustaen hänet osalliseksi sekä myrkytykseen, että\nanastukseen. Häntä syylliseksi julistamasta kieltäytyi ainoastaan joku\nvanha varusmestari, joka kaikkiin kysymyksiin vastasi vapauttavassa\nhengessä.\n\nEsimies arveli, ettei tämä ymmärrä mistä on kysymys ja selitteli\nsentähden, että kaikesta päättäen ei ollut epäilemistäkään että\nKartinkin ja Botshkova olivat syylliset, mutta varusmestari vastasi\nkyllä ymmärtävänsä vaan pitävänsä parempana sääliä. \"Emmehän ole\nitsekään pyhimyksiä\", -- sanoi hän ja jäi kun jäikin omaan\nmielipiteeseensä.\n\nToiseen kysymykseen, joka koski Botshkovaa, vastattiin pitkien\nkeskustelujen ja selitysten jälkeen: \"on syytön\", -- koskei ollut selviä\ntodistuksia siihen, että hän olisi ottanut osaa myrkytykseen, johon\nhänen puolustajansa olikin pannut erityistä painoa.\n\nKauppias, haluten vapauttaa Maslovan, väitti että Botshkova oli kaiken\nalkuunpanija.\n\nMonet valamiehistä olivat samaa mieltä hänen kanssaan, mutta esimies,\ntahtoen ankarasti pysyä laillisuuden rajoissa, arveli, ettei ollut syytä\npitää häntä osallisena myrkytykseen.\n\nPitkien kiistojen perästä pääsi esimiehen mielipide voitolle.\n\nNeljänteen, niinikään Botshkovaa koskevaan kysymykseen vastattiin: \"on\nsyyllinen\", ja varusmestarin vaatimuksesta lisättiin: \"vaan ansaitsee\narmahdusta.\"\n\nMaslovaa koskeva kysymys herätti kiivaan ottelun. Esimies väitti häntä\nsyylliseksi sekä myrkytykseen että ryöstöön, kauppias samoin kuin\növersti, puotipalvelija ja varusmestari olivat toista mieltä, -- muut\nolivat ikäänkuin kahdenvaiheilla, mutta esimiehen mielipide alkoi yhä\nenemmän päästä valtaan, erittäinkin siksi, että kaikki valamiehet olivat\nväsyksissä ja mieluimmin kallistuivat siihen suuntaan, joka lupasi\nkaikkein pikemmin saada heidät yksimielisiksi ja siis vapauttaa.\n\nPäättäen kaikesta siitä, mikä oli oikeudellisesta tutkinnosta esille\nkäynyt, ja siitä, mitä Nehljudof Maslovasta tiesi, oli hän vakuutettu\nsiitä, että Maslova oli syytön sekä anastukseen että myrkytykseen. Hän\noli alussa vakuutettu siitä, että kaikki ovat samaa mieltä. Mutta sitten\nhän huomasi, että kauppiaan kömpelön puolustuksen tähden, joka\nnähtävästi perustui siihen, että Maslovan ulkomuoto oli tämän mieleen,\njota seikkaa hän ei peittänytkään, ja kun esimies juuri tämän tähden\npani vastaan ja, kaikkien ollessa väsyksissä, ratkaisu alkoi kallistua\nMaslovaa vastaan, oli hänen aikomuksensa tehdä vastaväitteitä, mutta\nhäntä pelotti puhua Maslovan puolesta, -- hänestä tuntui, että kaikki heti\nsaavat tietää hänen suhteestansa tähän. Ja kuitenkin hän tunsi, ettei\nvoisi jättää asiata näin, vaan että hänen täytyi vastustaa. Hän punehtui\nja vuoroon vaaleni ja oli juuri alkamassa puhetta, kun Pietari\nGerasimovitsh, tähän asti vaiettuansa, nähtävästi suuttuneena esimiehen\nopettavaan ääneen, yhtäkkiä alkoi tätä vastustaa ja puhua juuri sitä\nsamaa, mitä Nehljudofkin oli tahtonut sanoa.\n\n-- Mutta malttakaahan, -- sanoi hän, -- te sanotte häntä syylliseksi\nvarkauteen sen perustuksella, että hänellä oli avain, mutta eivätkö\nkäytäväpalvelijat hänen jälkeensä olisi voineet ottaa haltuunsa avainta\nja avata kapsäkkiä.\n\n-- Niinpä kyllä, niinpä kyllä, -- ehätti kauppias sanomaan.\n\n-- Eihän Maslova voinut ottaa rahoja, sillä mihin hän olisi niitä voinut\nomassa asemassaan piiloittaa.\n\n-- Sitä minäkin, -- lisäsi kauppias.\n\n-- Mutta pikemminkin on asianlaita semmoinen, että hänen tulonsa johdosta\nheräsi palvelijoissa rikoksen tuuma ja he käyttivät tilaisuutta\nhyväksensä, ja sitten sysäsivät syyn hänen niskoillensa.\n\nPietari Gerasimovitsh puhui ärtyisesti. Ja hänen ärtyisyytensä tarttui\nesimieheen, joka tämän johdosta alkoi erittäin itsepintaisesti\npuolustamaan omaa vastakkaista kantaansa; mutta Pietari Gerasimovitsh\npuhui niin vakuuttavasti, että enemmistö yhtyi häneen, päättäen, ettei\nMaslova ollut ottanut osaa rahojen ja sormuksen anastamiseen ja että\nsormus oli hänelle lahjoitettu.\n\nMutta puheen tullessa hänen osanotostaan myrkytykseen, sanoi hänen\nkiivas puolustajansa, kauppias, että Maslova oli tunnustettava\nsyyttömäksi, koska ei hänellä ollut mitään aijetta myrkyttää kauppiasta.\nEsimies taas sanoi, ettei häntä voitu tunnustaa syyttömäksi, koska hän\noli itse tunnustanut antaneensa pulverin.\n\n-- Antoi, mutta luuli antavansa oopiumia, -- sanoi kauppias.\n\n-- Kyllähän oopiumillakin saattoi ottaa hengen, -- sanoi översti, joka\nrakasti tehdä poikkeuksia asiasta ja alkoi tässä tilaisuudessa kertoa\nsiitä, että hänen lankonsa vaimo oli myrkyttänyt itsensä oopiumilla ja\nolisi kuollut, ellei lääkäriä olisi ollut saatavissa ja ellei ajoissa\nolisi tarpeellisiin toimiin ryhdytty. Översti kertoi semmoisella\npainavuudella, semmoisella arvolla ja luottamuksella itseensä, ettei\nkukaan rohjennut häntä keskeyttää. Ainoastaan puotipalvelija, esimerkin\nvaikutuksesta, päätti keskeyttää hänet, kertoaksensa oman juttunsa.\n\n-- Tähän voivat jotkut niin tottua, -- alkoi hän, -- että saattavat ottaa 40\ntippaa. Minulla oli sukulainen...\n\nMutta översti ei antanut keskeyttää itseänsä ja jatkoi kertomustansa\nsiitä mitenkä oopiumi oli vaikuttanut hänen lankonsa vaimoon.\n\n-- Mutta hyvät herrat, kellohan käy jo viidettä, -- sanoi joku\nvalamiehistä.\n\n-- Kuinkas siis, hyvät herrat, -- kääntyi esimies: -- tunnustamme siis\nsyylliseksi ilman ryöstämisen aikomusta, eikä ole omaisuutta anastanut.\n\n-- Niinkö siis?\n\nPietari Gerasimovitsh tyytyväisenä voittoonsa, suostui.\n\n-- Mutta ansaitsee armahdusta, -- lisäsi kauppias.\n\nKaikki suostuivat, ainoastaan varusmestari vaati sanottavaksi: ei ole\nsyyllinen.\n\n-- No niinhän tämä nyt onkin, -- selitti esimies, -- syyttömäksihän hän\njääkin.\n\n-- Anna mennä näin: ja ansaitsee armahdusta; eli siis, mikä hänen\nsyyksensä jääpi, sekin on vielä lievennettävä, -- sanoi iloisesti\nkauppias.\n\nKaikki olivat niin väsyksissä, niin sekaantuneet riitoihin, ettei kukaan\narvannut lisätä vastaukseen sanoja: -- syyllinen, _vaan ilman tappamisen\naikomusta_.\n\nNehljudof oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei hänkään huomannut\ntätä. Ja tässä muodossa tulivat vastaukset kirjoitetuiksi ja\noikeussaliin annetuiksi.\n\nRablais sanoo, että eräs lakimies, jolta oli tultu oikeutta hakemaan,\nviitattuansa kaikkiin mahdollisiin lakeihin ja luettuaan 20 sivua\njärjetöntä lakitieteellistä latinaa, ehdotti että oikeuden hakijat\nheittäisivät arpaa: kruunu vai risti. Jos kruunu, niin hakija on\noikeassa, jos risti, niin vastaaja on oikeassa.\n\nNiin kävi täälläkin. Se mitä päätettiin, ei päätetty siksi, että kaikki\nolivat niin suostuneet, vaan ensiksikin siksi, että puheenjohtaja,\nvaikka olikin puhunut niin kauan tällä kertaa, jätti sanomatta sen minkä\nhän aina tavallisesti muulloin sanoi, nimittäin, että vastatessaan\nkysymykseen he voivat sanoa: on syyllinen, mutta ilman tappamisen\naikomusta; toiseksi siksi, että översti liian pilkallisesti ja ikävästi\nkertoi jutun lankonsa vaimosta; kolmanneksi siksi, että Nehljudof oli\nsemmosessa mielenkiihkossa, ettei huomannut tuota poisjäänyttä lisäystä\ntappamisen aikomuksesta ja ajatteli että lisälause: ilman edeltäpäin\nharkittua aikomusta, tekee syytöksen tyhjäksi; neljänneksi siksi, että\nPietari Gerasimovitshiä ei ollut huoneessa, hän oli käymässä ulkona\nsiihen aikaan kun esimies luki läpi kysymykset ja vastaukset; ja\nerittäinkin siksi, että kaikki olivat väsyksissä ja kaikkien teki mieli\npäästä mitä pikemmin pois ja siis tahtoivat suostua siihen päätökseen,\njoka kaikkein pikemmin lopettaisi jutun.\n\nValamiehet soittivat kelloa. Santarmi, joka seisoi miekka paljastettuna\novella, pisti miekan tuppeen ja syrjäytyi. Tuomarit istuivat\npaikoillensa ja valamiehet tulivat yksitellen huoneestansa.\n\nEsimies kantoi juhlallisen näköisenä listaa, tuli puheenjohtajan luo ja\nantoi sen hänelle. Puheenjohtaja luki sen ja nähtävästi kummastuneena\nlevitti kätensä ja kääntyi vierustoveriensa puoleen neuvottelemaan.\nPuheenjohtaja oli ihmeissään siitä, että valamiehet, vaikka olivat\nlisänneet ensimäiseen ehtoon sanat: ilman ryöstämisen aikomusta -- eivät\nlisänneet toiseen sanoja: ilman tappamisen aikomusta. Nyt kävi\nvalamiesten päätöksestä esiin, että Maslova ei ollut varastanut, ei\nollut ryöstänyt ja kuitenkin oli myrkyttänyt ihmisen ilman mitään\nnäkyvää tarkoitusta.\n\n-- Katsokaas mitä järjettömyyksiä ne ovat sieltä tuoneet, sanoi hän\nvasemmalla puolellaan istuvalle jäsenelle. -- Siitähän seuraa pakkotyötä\nja kuitenkin hän on syytön.\n\n-- No kuinka hän nyt olisi syytön, -- sanoi ankara jäsen.\n\n-- On kun onkin syytön. Minun mielestäni tähän tapaukseen voi soveltaa\n817 pykälä. (817 §:ssä puhutaan siitä, että jos oikeus huomaa syytöksen\nperättömäksi, se voi kumota valamiesten päätöksen).\n\n-- Mitä te arvelette, -- kääntyi puheenjohtaja hyväntahtoisen jäsenen\npuoleen.\n\nHyväntahtoinen jäsen ei vastannut heti, vaan katsahti ensin edessään\nolevan paperin numeroon ja laski numerot yhteen, -- luku ei ollut\ntasanjaollinen kolmella. Hän päätti, että jos menee tasan niin hän\nsuostuu; mutta vaikka ei mennytkään tasan, niin hän hyvänluontoisuutensa\nvuoksi kuitenkin suostui.\n\n-- Minunkin nähdäkseni se olisi paikallaan, -- sanoi hän.\n\n-- Entäs te? -- sanoi puheenjohtaja kääntyen vihasen jäsenen puoleen.\n\n-- Ei missään tapauksessa, -- vastasi tämä päättävästi. -- Muutenkin\nsanomalehdissä kirjoitetaan, että valamiehet vapauttavat rikoksellisia,\nmutta mitäs sitte kirjoitetaan, kun oikeus alkaa vapauttaa. En mitenkään\nvoi suostua.\n\nPuheenjohtaja katsoi kelloonsa.\n\n-- Ikävä kyllä, mutta mikä tuumaksi, -- sanoi hän ja antoi kysymykset\nesimiehen luettaviksi. Kaikki nousivat ja esimies, muutellen jalkojansa,\nryki äänensä selväksi, luki julki kysymykset ja vastaukset. Kaikki\nlakimiehet: sihteeri, asianajajat, jopa syyttäjäkin ilmaisivat\nkummastuksensa.\n\nSyytetyt istuivat levollisina, nähtävästi ymmärtämättä vastauksien\nmerkitystä. Taas asetuttiin istumaan ja puheenjohtaja kysyi syyttäjältä:\nminkä rangaistuksen alaisiksi hän katsoi syytettyjen olevan saatettavat.\n\nSyyttäjä, ilostuneena odottamattomasta menestyksestään. Maslovaan nähden\nja laskien tämän menestyksen kokonaan kaunopuheliaisuutensa ansioksi,\nnousi katsahdettuaan kirjaan ja sanoi:\n\n-- Simon Kartinkiniin sovelluttaisin 1,452 pykälän ja 1,453 pykälän\nneljännen kohdan, Jefimia Botshkovaan 1,659 pykälän ja Katariina\nMaslovaan 1,454 pykälän.\n\nNämät rangaistukset olivat kaikkein ankarimpia, mitkä vaan saattoivat\ntulla kysymykseen.\n\n-- Oikeus poistuu päätöksen tekemistä varten, -- sanoi puheenjohtaja\nnousten seisaalleen.\n\nKaikki nousivat hänen jälkeensä ja tuntien tyytyväisyyttä, kuten hyvän\ntyön suorittamisesta, alkoivat mikä lähteä ulos, mikä liikkua salissa.\n\n-- Olemmepa, veliseni, päästäneet häpeällisen valheen, -- sanoi Pietari\nGerasimovitsh tullen Nehljudofin luo, jolle esimies kertoi\njotakin. -- Olemme teljenneet hänet kuritushuoneeseen.\n\n-- Mitä sanottekaan? -- huudahti Nehljudof, tällä kertaa ollenkaan\nhuomaamatta opettajan epämiellyttävää tuttavallisuutta.\n\n-- Kuinkas muuten, -- sanoi hän. Emmehän lisänneet vastaukseen sanoja:\nsyyllinen, mutta ilman tappamisen aikomusta. Sihteeri sanoi minulle\njuuri, että syyttäjä vaatii hänelle 15 vuotta pakkotyötä.\n\n-- No niinhän oli päätetty, sanoi esimies.\n\nPietari Gerasimovitsh alkoi kiistää vastaan, sanoen olevan päivän\nselvää, että kun Maslova ei kerran ollut rahoja ottanut, niin ei hänellä\nvoinut olla tappamisen aikomustakaan.\n\n-- Mutta luinhan minä vastauksen, ennen kun meidän oli lähteminen\nhuoneesta, -- puolusteli esimies itseänsä. -- Kukaan ei silloin mitään\nsanonut.\n\n-- Minä olin siihen aikaan ulkona, -- sanoi Pietari Gerasimovitsh. -- Mutta\nen ymmärrä kuinka se teiltä jäi huomaamatta?\n\n-- Enhän saattanut ajatellakaan, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Siinäpä se, ette ajatellakaan.\n\n-- Se täytyy saada korjatuksi, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Ei kuulu mitään, -- kyllä se nyt jo pysyy.\n\nNehljudof katsahti syytettyihin. Siellä ne istuivat nuo samat, joiden\nkohtalo oli ratkaistu, istuivat yhä vaan liikkumattomina aitauksensa\ntakana sotamiesten edessä. Maslova hymyili jollekin asialle. Ja\nNehljudofin sydämmessä liikahti huono tunne. Tätä ennen hän, pitäen\nmahdollisena Maslovan vapauttamista ja jäämistä kaupunkiin, oli kahden\nvaiheilla mille kannalle asettua hänen suhteensa ja oikea suhtautuminen\nhäneen tuntui vaikealta. -- Mutta kuritushuone ja Siperia olisivat\nkerrassaan tehneet lopun kaikista suhteista häneen. -- Kituva lintu\nherkeisi räpyttelemästä metsästyslaukussa ja muistuttamasta itseänsä.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nPietari Gerasimovitshin otaksuminen oli oikea.\n\nPalattuaan neuvoshuoneesta otti puheenjohtaja paperin ja luki:\n\n\"Vuonna 188' 28 päivänä Huhtikuuta on Piirioikeus Hänen Keisarillisen\nMajesteettinsa asetuksen mukaisesti rikososastonsa kautta, perustuen\nherrain valamiesten tekemään päätökseen, rikoslain 771 §:n 3:nen kohdan,\n776 §:n 3:nen kohdan ja 777 §:n nojalla tuominnut: 33 vuotiaan\ntalonpojan Simon Kartinkinin, 27 vuotiaan kaupunkilaisnaisen Katarina\nMaslovan paitsi kansalaisoikeuksiensa menettämistä, lähetettäväksi\npakkotöihin: Kartinkinin 8:ksi vuodeksi, ja Maslovan 4:ksi vuodeksi,\nsekä molemmat kärsimään rikoslain 25 §:ssä mainittuja seurauksia; 43\nvuotiaan kaupunkilaisnaisen Jefimia Botshkovan, paitsi kaikkein\nerityisten persoonallisten ja kansalaisoikeuksien ja etujen\nmenettämistä, suljettavaksi vankilaan 3 vuoden ajaksi ja kärsimään\nrikoslain 48 §:ssä mainittuja seurauksia. -- Oikeuskulut tästä jutusta\novat syytettyjen tasan keskenään suoritettavat ja varattomuuden\ntapauksessa pantavat kruunun laskuun.\n\nTähän juttuun kuuluvat todiste-esineet ovat myytävät, sormus jätettävä\ntakasin, lääkepullot hävitettävät.\n\nKartinkin seisoi niinkuin ennenkin eteenpäin ojentuneena, pitäen käsiään\nsormet hajalla housunpoimuja myöten ja poskiansa nytkytellen. Botshkova\nnäytti aivan rauhalliselta. Kuultuansa päätöksen Maslova meni\ntulipunaseksi.\n\n-- En ole syyllinen, enkä ole, -- huusi hän äkkiä yli koko salin. -- Tämä on\nsyntiä. Syytön olen. En ole tahtonut, enkä ole ajatellut. Totta puhun.\nTotta. -- Ja laskeutuen penkille hän purskahti ääneen itkemään.\n\nKun Kartinkin ja Botshkova tulivat ulos, istui hän yhä vielä paikallansa\nja itki, niin että santarmin oli nykäseminen häntä mekon hihasta.\n\n-- Ei, tätä ei voi enää jättää, -- sanoi Nehljudof itseksensä kokonaan\nunohtaen tuon inhon tunteen, ja itsekään tietämättä miksi, kiirehti\nkäytävään vielä kerran nähdäksensä Maslovaa.\n\nOvissa tunkeili vilkas joukko ulostulvailevia valamiehiä ja asianajajia\ntyytyväisinä jutun päättymiseen, niin että Nehljudof viipyi muutamia\nminuuttia ovella. Päästyänsä käytävään oli Maslova jo kaukana. Mutta\nNehljudof, ajattelematta sitä huomiota, joka häneen kääntyi, nopein\naskelin saavutti Maslovan ja pysähtyi hänen edellensä. Tämä oli jo\nherennyt itkemästä ja vaan ajoittain nyyhkytteli, pyyhkien punottavia\nposkiansa liinan nurkkaan. Hän meni Nehljudofin ohitse katsahtamatta\nsivulleen. Päästettyään hänet ohitse, Nehljudof palasi kiireesti takasin\ntavatakseen puheenjohtajaa, vaan puheenjohtaja oli jo mennyt ja\nNehljudof saavutti hänet vasta eteisessä.\n\n-- Herra puheenjohtaja, -- sanoi Nehljudof lähestyen häntä juuri sinä\nhetkenä kun tämä puki päällensä vaaleata palttoota ja otti vastaan\nvahtimestarilta hopeapäistä kävelykeppiänsä: -- saanko puhua kanssanne\nasiasta, joka äsken päättyi? Minä olen valamies.\n\n-- Kyllä, tietysti, ruhtinas Nehljudof. Hauskaa nähdä, olemme ennen\ntavanneet toisiamme, -- sanoi puheenjohtaja, katellen häntä ja\nmielihyvällä muistellen, kuinka hyvin hän oli tanssinut, -- paremmin kuin\nyksikään nuorista -- sinä iltana, jona oli Nehljudofin tavannut. -- Millä\nvoin teitä palvella?\n\n-- On tullut erehdys vastaukseen, joka koski Maslovaa. Hän on syytön\nmyrkytykseen ja kuitenkin on hän tuomittu kuritushuoneeseen, sanoi\nNehljudof totisen ja synkän näköisenä.\n\n-- Oikeus on tehnyt päätöksensä teidän omien vastauksienne\nperustuksella, -- sanoi puheenjohtaja läheten ulko-ovea: -- vaikka\nvastaukset kyllä oikeudenkin mielestä tuntuivat ristiriitaisilta.\n\nHän muisti aikoneensa selittää valamiehille, että jos he vastaavat: \"on\nsyyllinen\", eivätkä lisää sanoja: \"vaan ilman tappamisen aikomusta\",\nniin tappo katsotaan tahalliseksi, mutta kiireessä jättäneensä sen\ntekemättä.\n\n-- Niin, vaan eikö tätä virhettä voi korjata?\n\n-- Syytä kassatsiooniin voi aina löytää. Täytyy kääntyä jonkun\nasianajajan puoleen, -- sanoi puheenjohtaja pannen lakin vähä kallelleen\npäähänsä ja yhä lähestyen ovea.\n\n-- Mutta tämähän on hirmuista.\n\n-- Nähkääs, Maslovalla oli edessään kaksi mahdollisuutta, -- sanoi\npuheenjohtaja haluten olla erittäin ystävällinen ja kohtelias\nNehljudofille. Hän selvitti poskipartaansa palttoon kauluksen päälle ja\nottaen Nehljudofia kevyesti käsikynkästä ja suunnaten ulko-ovea kohden,\njatkoi: -- olettehan tekin lähdössä?\n\n-- Olen, -- sanoi Nehljudof ja kiireesti pukeutuen läksi hänen kanssansa.\n\nHe tulivat kirkkaaseen, iloiseen auringonpaisteeseen ja täytyi heti\nruveta puhumaan kovemmalla äänellä rattaiden räminän tähden kadulla.\n\n-- Asema nähkääs on kummallinen, -- jatkoi puheenjohtaja korottaen\nääntänsä: -- hänellä, tuolla Maslovalla, oli edessään yksi kahdesta: joko\nmelkein täydellinen vapautus, vankilarangaistus, johon saattoi tulla\nlukuunotetuksi se, että hän jo oli istunut, jopa vaan aresti, -- taikka\nsitten kuritushuone; mitään keskiväliä ei ole. Jos te olisitte lisänneet\nsanat: \"vaan ilman tappamisen aikomusta\", niin hän olisi vapautettu.\n\n-- Minä anteeksiantamattomasti unohdin sen, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Siinäpä koko asia onkin, -- sanoi puheenjohtaja hymyillen ja kelloonsa\nkatsoen.\n\nJäljellä oli vaan kolme neljännestä Klaran määräämään hetkeen.\n\n-- Nyt jos niin haluatte, kääntykää asianajajain puoleen. On löydettävä\njoku kassatsiooni-aihe. Sen voi aina löytää. Dvoranskin\nkadulle, -- vastasi hän ajurille: -- 30 kopeekkaa, en maksa koskaan enempää.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, tehkää hyvin.\n\n-- Nöyrin palvelijanne. Jos voin olla jotenkin avuksi, asuntoni on\nDvornikofin talo Dvoranskin kadulla, se ei ole vaikea muistaa. -- Ja\nystävällisesti kumartaen hän ajoi pois.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nKeskustelu puheenjohtajan kanssa ja raikas ilma vähän rauhoittivat\nNehljudofia. Hänen päähänsä tuli ajatus, että tunteensa ehkä oli\nliioiteltu, hän kun oli viettänyt koko aamun niin tavattomissa\nolosuhteissa.\n\n\"Tietysti vaan kummallinen ja merkillinen sattuma! Ja välttämätöntä on\ntehdä kaikki, mikä on mahdollista keventääkseen hänen kohtaloansa ja\ntehtävä pian. Tässä paikassa. Niin, täytyy nyt jo täällä oikeudessa\nsaada tietää, missä asuu Fanarin tai Mikishin.\" Hän muisti kahta\nkuuluisaa asianajajaa.\n\nNehljudof palasi jälleen oikeuteen, riisui palttoonsa ja meni ylös.\nEnsimäisessä käytävässä hän jo, tapasi Fanarinin. Nehljudof pysäytti\nhänet ja sanoi olevan asiaa. Fanarin tunsi hänet sekä näöltä että\nnimeltä ja sanoi olevansa iloinen, jos saattoi tehdä voitavansa.\n\n-- Vaikka olenkin väsyksissä ... vaan jollei kestä kauan, sanokaa minulle\nasianne, -- mennään tänne.\n\nJa Fanarin vei Nehljudofin johonkin huoneeseen, joka oli arvatenkin\njonkun tuomarin työhuone. He istuivat pöydän ääreen.\n\n-- No, mikä on nyt asianne?\n\n-- Ennen kaikkea pyydän, -- sanoi Nehljudof, -- ettei kukaan saisi tietää\nminun ottavan osaa tähän asiaan.\n\n-- Sehän on itsestään selvää. Siis?...\n\n-- Olin vastikään valamiehenä ja me tuomitsimme pakkotyöhön erään naisen,\njoka oli syytön. Tämä vaivaa minua.\n\nNehljudof odottamattansa punastui ja takertui puheeseensa, eikä tiennyt\nmitä sanoa.\n\nFanarin vilkasi häneen, mutta painoi silmänsä jälleen alas, ja jäi\nkuuntelemaan.\n\n-- No ja sitten? -- sanoi hän vaan.\n\n-- Tuomitsimme viattoman ja minä haluaisin tehdä valituksen asiassa ja\nsiirtää jutun korkeimpaan instanssiin.\n\n-- Senaattiin, -- oikasi Fanarin.\n\n-- Ja pyytäisin nyt teitä ottamaan tämä asia ajaaksenne.\n\nNehljudof tahtoi heti päästä kaikkein vaikeimmasta ja sentähden siinä\nsamassa sanoi:\n\n-- Kulut tästä asiasta otan suorittaakseni, olkoot ne mitkä\ntahansa, -- sanoi hän punehtuen.\n\n-- No siitä kyllä sovimme, -- sanoi asianajaja, anteeksiantavasti\nnaurahtaen hänen kokemattomuudelleen.\n\n-- Mistä siis on kysymys?\n\nNehljudof kertoi.\n\n-- Hyvä on, huomenna otan asiapaperit luokseni ja luen ne läpi. Ja\nylihuomenna, ei, torstaina, saatte tulla luokseni kello 6 illalla ja\nminä annan teille vastauksen. Kuinka siis? Emmekö mene, minulla on\ntäällä vielä muutamia asioita.\n\nNehljudof jätti hyvästi ja läksi ulos.\n\nKeskustelu asianajajan kanssa ja se seikka, että hän siis jo oli\nryhtynyt toimenpiteisiin Maslovan puolustukseksi, rauhoittivat hänen\nmielensä vielä enemmän. Hän tuli kadulle: ilma oli erinomainen, hän\nhengähti syvään keväistä ilmaa. Ajurit tarjoilivat palvelustansa, vaan\nhän läksi jalkasin ja heti rupesi hänen päässänsä pyörimään kokonainen\nparvi ajatuksia ja muistoja Katjushasta ja hänen menettelystään tätä\nkohtaan. Ja hänen tuli ikävä ja kaikki näytti synkältä. \"Ei, tätä asiaa\nminä ajattelen toisen kerran\", sanoi hän itsekseen, \"nyt sitävastoin\npitää ruveta iloiselle tuulelle ja päästä raskaista ajatuksista.\"\n\nHän muisti Kortshaginien päivällisen ja katsoi kelloonsa. Ei ollut vielä\nmyöhäistä ja saattoi kyllä ehtiä päivälliselle. Raitiovaunu kulki\nhelistäen ohitse. Hän antausi juoksuun ja hypähti vaunuun. Mutta torille\npäästyä hän laskeutui pois, otti hyvän pika-ajurin ja 10 minuutin\nkuluttua oli Kortshaginien suuren talon portailla.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\n-- Tehkää hyvin, teidän korkeutenne! teitä odotetaan, sanoi ystävällinen,\nlihava ovenvartija Kortshaginien suuressa talossa, avaten melutta\nenglantilaisilla saranoilla liikkuvan ulko-oven. -- Herrasväki syöpi\nparhaallaan, ainoastaan teitä on käsketty pyytää sisälle.\n\nOvenvartija tuli toiseen kerrokseen vievien porraskäytävien luo ja\nsoitti.\n\n-- Onko muita? kysyi Nehljudof riisuen palttoonsa.\n\n-- Herrat Kolosof ja Mihail Sergejevitsh, muuten kaikki\nkotolaisia, -- vastasi ovenvartija.\n\nYläkerroksen rappusilta katsahti alas kaunis lakeija hännystakissa ja\nvalkosissa hansikkaissa.\n\n-- Tehkää hyvin, teidän korkeutenne, -- sanoi hän. -- Käskevät pyytää\nsisälle.\n\nNehljudof nousi yläkertaan ja kulki tutun erinomaisen ja tilavan salin\nläpi ruokasaliin. Ruokasalissa istui koko perhe pöydän ääressä,\nlukuunottamatta äitiä, ruhtinatar Sofia Vasiljevnaa, joka ei koskaan\ntullut ulos huoneestansa. Pöydän päässä istui ukko Kortshagin, hänen\nvieressään vasemmalla puolella tohtori, oikealla vieras Ivan Ivanovitsh\nKolosof, entinen lääninesimies ja nyt pankinjohtokunnan jäsen,\nKortshaginin vapaamielinen toveri; sitten vasemmalla puolella, -- miss\nReder, Missin pienen sisaren guvernantti, ja itse nelivuotias tytär;\nvastapäätä oikealla puolella oli Missin veli, Kortshaginien ainoa poika,\nkuudesluokkalainen lyseossa, Petja, jonka tähden koko perhe, hänen\ntutkintojansa odotellen, oli jäänyt kaupunkiin; sitten kotiopettaja,\nylioppilas; sitten vasemmalla Katariina Aleksejevna, 40 vuotias neiti\nkansallisherätyksen ajoilta, tätä vastapäätä Mihail Sergejevitsh taikka\nMischa Telegin, Missin serkku, ja pöydän alapäässä Missi itse, sekä\nhänen vieressään tyhjä paikka.\n\n-- Sepä hauskaa. Istukaahan, me olemme ehtineet vasta kalan\nkimppuun, -- sai ukko Kortshagin vaivoin sanotuksi, varovasti\ntekohampaillansa vatustellen ja nostaen Nehljudofiin silmänsä\nveristyneine luomineen, joissa ei eroittanut silmäripsiä.\n\n-- Stepan, -- kääntyi hän suu täynnä ruokaa lihavan, mahtavan\nbufettipalvelijan puoleen, silmillään viitaten tyhjään paikkaan. Vaikka\nNehljudof hyvin tunsi ja monta kertaa oli päivällisissäkin nähnyt vanhaa\nKortshaginia, vaikutti häneen nyt erityisen vastenmielisesti nuo\npunaiset kasvot hekumallisine, mauskuttelevine huulineen, servietti\nleuan alla, ja rasvainen kaula; sanalla sanoen koko tuo hyvin syötetty,\nsotilaallinen kenraalityyppi.\n\nNehljudofin mieleen ehdottomastikin juolahti, mitä hän tiesi tämän\nihmisen julmuudesta, joka, jumala ties minkä vuoksi, -- sillä hän oli sekä\nrikas että tunnettu, eikä kaivannut virka-ansioita, -- oli pieksättänyt\njopa hirtättänytkin ihmisiä ollessaan sotilaspiirin päällikkönä.\n\n-- Tuossa tuokiossa tarjotaan esille, teidän korkeutenne, -- sanoi Stepan,\nottaen hopeisilla vaaseilla koristetusta bufetista suuren soppakauhan ja\nantaen päällään merkin poskipartaiselle lakeijalle, joka heti alkoi\njärjestellä lautasia Missin vieressä olevalla tyhjällä paikalla, mikä\noli peitetty taiteellisesti kokoontaitetulla, silitetyllä servietillä,\nvaakuna ylänurkassa.\n\nNehljudof kiersi koko pöydän puristaen jokaisen kättä. Kaikki, paitsi\nvanhaa Kortshaginia ja naisia, nousivat seisaalleen, kun hän heitä\nlähestyi. Ja tämä pöydän kiertäminen ja läsnäolijain kätteleminen,\nvaikkei hän enimpien kanssa ollut sanaakaan vaihtanut, tuntui hänestä\nnyt erittäinkin epämiellyttävältä ja naurettavalta. Hän pyysi anteeksi\nmyöhästymistään ja aikoi istautua tyhjälle paikalle Missin ja Katariina\nAleksejevnan väliin, mutta ukko Kortshagin vaati häntä, jos ei\nviinaryyppy kelvannutkaan, kuitenkin ottamaan voileipää pöydältä, jolle\noli asetettu merikrapuja, mähnää, juustoa ja silliä. Nehljudof ei\naavistanutkaan olevansa niin nälkäinen, mutta alettuaan syödä juustoa\nleivän kanssa, ei hän voinut pysähtyä, vaan söi ahnaasti.\n\n-- No, mitäs, oletteko nyt järkytelleet yhteiskunnan perusteita? -- sanoi\nKolosof, ivalla käyttäen erään vanhoillisen lehden sananpartta, joka oli\nnoussut valamiesoikeutta vastustamaan. -- Olette siis vapauttanut\nsyyllisiä ja tuominnut syyttömiä, niinkö?\n\n-- Järkyttäneet yhteiskunnallisia perusteita... Järkyttäneet\nyhteiskunnallisia perusteita... -- toisti ruhtinas nauraen. Hänellä oli\nrajaton luottamus oppineen ja vapaamielisen toverinsa ja ystävänsä\njärkeen.\n\nNehljudof välittämättä, että oli epäkohtelias, ei vastannut mitään\nKolosofille ja, istuutuen esille tuodun höyryävän sopan ääreen, puri yhä\nsuupalaansa.\n\n-- Antakaahan hänen nyt ensin syödä, -- sanoi Missi hymyillen, muistuttaen\nsanalla \"hänen\" omaa läheisyyttänsä Nehljudofiin.\n\nKolosof sillä aikaa kertoi reippaasti ja äänekkäästi erään häntä\nsuututtaneen artikkelin sisältöä, jossa vastustettiin valamiesoikeutta.\nHäntä kannatteli Mihail Sergejevitsh, sisarenpoika, kertoen puolestaan\nsamassa lehdessä olleen toisen artikkelin sisällyksen.\n\nMissi, kuten ainakin, oli hyvin distinguée ja hyvin puettu,\nhuomaamattoman hyvin.\n\n-- Olette arvatenkin hyvin nälissänne, -- sanoi hän Nehljudofille,\nodotettuaan siksi kuin tämä oli nielaissut.\n\n-- Ei, enpä erittäin. Entä te, kävittekö tauluja katsomassa? -- kysyi hän.\n\n-- Ei, me jätimme sen tuonnemmaksi. Mutta me olimme sen sijaan\nlawn-tennistä heittämässä Salamatofien luona. Ja mister Crouçs leikkii\ntodellakin erinomaisesti, ihmetyttävän hyvin.\n\nNehljudof oli tullut tänne virkistyäkseen ja aina olikin hänen tässä\ntalossa ollut mieluista olla, ei ainoastansa sen hienon ylellisyyshengen\nvuoksi, joka miellyttävästi hiveli hänen tunteitansa, vaan sen\nmielistelevästi hemmoittelevan ilmakehän vuoksi, joka hänen\nhuomaamattansa ympäröitsi häntä. Mutta nyt, kummallista kyllä, kaikki\ntässä talossa oli hänestä vastenmielistä, kaikki, alkaen ovenvartijasta,\nleveistä rappusista, kukkasista, lakeijoista, katetusta pöydästä -- itse\nMissiin asti, joka nyt näytti hänestä vähemmän viehättävältä ja\nepäluonnolliselta. Epämiellyttävä oli hänestä myöskin tuo\nitseensäluottavainen, inhoittava, vapaamielinen Kolosofin ääni,\nepämiellyttävä tuo härkämäinen, arvostaan varma, aistillinen ukko\nKortshaginin olento, epämiellyttävä nuo kansallisen Katarina\nAleksejevnan ranskalaiset lauseet, epämiellyttävät guvernantin ja\nkotiopettajan hämillä olevat kasvot, ja erittäinkin epämiellyttävä tuo\nasemasana \"hänen\", jota oli hänestä käytetty...\n\nNehljudof oli aina kahden vaiheilla mitenkä suhtautua Missiin, milloin\nhän ikäänkuin siristäen silmiänsä, taikka niinkuin kuun valossa näki\nMissin kaikki ihastuttavat puolet: Missi näytti sekä raittiilta että\nkauniilta, viisaalta ja luonnolliselta. Mutta sitten hän taas äkkiä\nikäänkuin kirkkaassa päivän valossa näki, -- ei voinut olla näkemättä,\nkaikkia hänen puutteitansa. Ja nyt oli hänellä tämmöinen päivä. Nyt hän\nnäki pienimmätkin ryppyset hänen kasvoissaan, tiesi, näki, millä tavalla\nhänen hiuksensa olivat pöyhistetyt, näki hänen kyynäspäittensä\nterävyyden ja erityisesti näki peukalon leveän kynnen, joka muistutti\ntämän isän samallaista kynttä.\n\n-- Se leikki on sangen ikävä, -- sanoi Kolosof tennisistä: -- paljon\nhauskempi oli pallonlyönti, jota lapsena leikimme.\n\n-- Ei, te ette tiedä. Se on hirmuisen hauskaa, -- väitti Missi, ääntäen\nerittäin epäluonnollisesti sanan \"hirmuisen\", kuten Nehljudofista\ntuntui.\n\nJa nyt alkoi kiista, johon ottivat osaa sekä Mihail Sergejevitsh että\nKatariina Aleksejevna. Ainoastaan guvernantti, kotiopettaja ja lapset\nolivat vaiti; nähtävästi ikävissään.\n\n-- Aina vaan sama riita! -- sanoi ukko Kortshagin ääneensä nauraen ja\nottaen serviettinsä liivin alta, ja jyryyttäen tuoliansa, jonka lakeija\nheti otti haltuunsa, nousi pöydästä. Hänen perässään nousivat kaikki\nmuutkin ja menivät pienen pöydän ääreen, missä seisoivat vehkeet\nsuunhuuhtomista varten hyvänhajuisine, lämpimine vesineen, ja huuhtoen\nsuitaan, jatkoivat keskusteluansa, joka ei ketään huvittanut.\n\n-- Eikö totta? -- kääntyi Missi Nehljudofiin, tahtoen häneltä kannatusta\nmielipiteellensä siitä ettei missään näy niin selvästi ihmisen luonne\nkuin leikissä. Missi näki Nehljudofin kasvoissa tuon totisen ja kuten\nhänestä näytti, tuomitsevan ilmeen, jota hän pelkäsi Kohljudofissa ja\ntahtoi tietää mistä se johtui.\n\n-- En todellakaan tiedä, koskaan en ole sitä ajatellut, -- vastasi\nNehljudof.\n\n-- Tuletteko mamman luo? kysyi Missi.\n\n-- Kyllä, kyllä -- sanoi hän ottaen paperossin, ja sen hän sanoi äänellä,\njoka selvään ilmaisi ettei häntä haluttanut mennä.\n\nMissi katsahti kysyvästi, sanomatta mitään, häneen ja Nehljudofia\nhävetti. \"Onpa todellakin sopimatonta tulla vieraisiin ikävystyttämään\nihmisiä\", ajatteli hän itsestänsä, ja ollakseen ystävällinen, sanoi\nmenevänsä mielellään, jos muka ruhtinatar vaan ottaa vastaan.\n\n-- Kyllä, kyllä, mamma tulee olemaan iloinen. Polttaa saatte sielläkin.\nIvan Ivanovitsh on myöskin siellä.\n\nTalon emäntä, ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli aina makuulla. Jo\nkahdeksatta vuotta oli hän ottanut vieraitakin makuulta vastaan,\npitseissä ja nauhasissa, sametin, kullattujen esineiden, norsunluun,\npronssin, lakeerauksen ja kukkien keskellä. Hän ei liikkunut missään, ja\nvastaanotti omien sanojensa mukaan ainoastaan \"ystäviänsä\", s.o. kaikkea\nsitä, mikä hänen arvelunsa mukaan jollakin tavoin erottautui laumasta.\nNehljudof luettiin näiden ystävien joukkoon siitä syystä, että häntä\npidettiin järkevänä nuorena miehenä, ja myöskin siitä syystä, että hänen\näitinsä oli perheen läheinen ystävä, ja vielä siitäkin syystä, että\nolisi ollut suotavaa että Missi olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin.\n\nRuhtinatar Sofia Vasiljevnan huone oli suuremman ja pienemmän\nvierashuoneen takana. Missi, joka kävi Nehljudofin edellä, pysähtyi\nsuuremmassa vierashuoneessa päättävästi, ja tarttuen kullatun tuolin\nkarmiin katsahti häneen.\n\nMissi olisi hyvin halusta mennyt naimisiin, ja avioliitto Nehljudofin\nkanssa olisi ollut kylläkin edullinen. Sitäpaitsi Nehljudof miellytti\nhäntä ja hän oli totuttanut itsensä siihen ajatukseen, että Nehljudof\noli hänen omansa (ei hän Nehljudofin, mutta Nehljudof hänen), ja\ntiedottomalla, mutta itsepäisellä viekkaudella, jommoista tavataan\nhenkisesti sairaissa ihmisissä, hän nyt koetti saavuttaa tarkoitustansa.\nHän puhutteli nyt Nehljudofia vaatiakseen selitystä.\n\n-- Näen että teille on jotain tapahtunut, -- sanoi hän: -- mikä teidän on?\n\nNehljudof muisti, kenen oli oikeudessa tavannut, rypisti silmänsä ja\npunastui.\n\n-- Kyllä, on tapahtunut -- sanoi hän tahtoen olla rehellinen: -- kummallinen,\ntavatoin ja tärkeä tapaus.\n\n-- Mikä sitten? Ettekö voi sanoa mitä se on?\n\n-- Nyt en voi. Sallikaa minun olla sanomatta. On tapahtunut semmoista,\nmitä en ole vielä ehtinyt täydellisesti ajatella, -- sanoi hän ja punehtui\nvielä enemmän.\n\n-- Ja te ette siis aijo sanoa minulle? -- Jänne hänen kasvoissansa vavahti\nja hän liikahutti tuolia, josta piteli.\n\n-- Ei, en voi, -- vastasi Nehljudof ja tunsi, että näin vastatessaan hän\nvastasi itselleen, tunnustaen, että hänelle todella oli tapahtunut\njotakin hyvin tärkeätä.\n\n-- No, lähdemme siis.\n\nMissi pudisti päätänsä ikäänkuin häätääkseen tarpeettomia ajatuksia, ja\nmeni tavallista nopeammin eteenpäin.\n\nNehljudofista näytti niinkuin Missi olisi luonnottomasti puristanut\nkokoon suutansa kyyneleitä estääksensä. Ja taas Nehljudofia hävetti ja\nhänestä tuntui pahalta, että hän oli loukannut Missiä, mutta hän tiesi,\nettä vähinkin heikkous kukistaisi hänet s.o. sitoisi. Ja nyt hän pelkäsi\ntätä kaikkein enin, ja hän tuli Missin kanssa sanaakaan sanomatta\nruhtinattaren huoneeseen asti.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nRuhtinatar Sofia Vasiljevna oli lopettanut päivällisensä, joka oli hyvin\nhieno ja ravitseva, ja jota hän aina nautti yksinänsä, ettei vaan kukaan\nolisi nähnyt häntä tässä epärunollisessa toimituksessa. Hänen sohvansa\nvieressä seisoi kahvipöytä, ja hän poltteli pitkää hienoa\nnaispaperossia. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli laiha, pitkä, yhä vielä\nitseään nuoreksi lukeva, ruskeatukkainen nainen. Hänellä oli pitkät\nhampaat ja suuret mustat silmät.\n\nPuhuttiin pahaa hänen suhteestansa lääkäriin. Nehljudof alussa usein sen\nunohti, mutta nyt hän muisti, ja nähdessään lääkärin ruhtinattaren\nlepotuolin vieressä, nähdessään hänen voidellun, kiiltävän kaksijakoisen\npartansa, Nehljudofia rupesi hirveästi inhoittumaan.\n\nSofia Vasiljevnan vieressä, matalassa, pehmeässä nojatuolissa istui\nKolosof hämmentäen kahviansa. Kahvipöydällä seisoi liköörilasi.\n\nMissi tuli äidin luokse yhdessä Nehljudofin kanssa, vaan ei jäänyt\nhuoneeseen.\n\n-- Kun mamma väsyy ja ajaa teidät pois, tulkaa minun luokseni, -- sanoi hän\nkääntyen Kolosofin ja Nehljudofin puoleen semmoisella äänellä ikäänkuin\nei olisi mitään heidän välillänsä ollut, ja iloisesti hymähtäen,\nkuulumattomasti astuen paksua mattoa myöten, läksi huoneesta.\n\n-- No, terve tulemaanne, ystäväni, istukaa nyt ja kertokaa, -- sanoi\nruhtinatar Sofia Vasiljevna taiteellisella, teeskennellyllä ja aivan\nluonnollisen näköisellä hymyilyllä, joka paljasti hänen ihastuttavat\npitkät hampaansa, jotka olivat erittäin taidokkaasti tehdyt ja aivan\nsamallaiset kuin olivat olleet entiset oikeat.\n\n-- Minulle on kerrottu teidän tulleen oikeudesta hyvin synkässä\nmielentilassa. Minä arvaan, että tuo asia on yleensä sangen vaikeata\nihmisille, joilla on sydän, sanoi hän ranskankielellä.\n\n-- Niin, se on totta, -- vastasi Nehljudof: -- usein tuntee olevansa ...\ntuntee, ettei ole oikeutta tuomitsemaan...\n\n-- _Comme c'est vrai_, -- huudahti ruhtinatar aivan kuin olisi kummastunut\nhänen huomautuksensa totuutta, kuten ainakin taitavasti imarrellen\nseuramiestänsä.\n\n-- No, entä taulunne, siitä olen hyvin utelias tietämään, -- lisäsi\nhän, -- ellen olisi tässä kykenemättömyyden tilassa, olisin jo aikaa sitte\nkäynyt luonanne.\n\n-- Olen sen kokonaan jättänyt, -- vastasi Nehljudof kuivasti.\nRuhtinattaren, imartelun epärehellisyys oli hänestä nyt yhtä ilmeinen\nkuin tämän salaama vanhuuskin. Ei hän mitenkään voinut saada itsensä\nolemaan ystävällisenä.\n\n-- Sepä vahinko! Tiedättekö, minulle on itse Repin sanonut, että hänellä\non ehdoton talangi, -- sanoi ruhtinatar kääntyen Kolosofin puoleen.\n\n\"Että se kehtaakin noin valehdella\", ajatteli Nehljudof nyrpeänä.\n\nPäästyänsä selville siitä, että Nehljudof oli pahalla tuulella ja ettei\nsen kanssa siis voinut saada aikaan miellyttävää ja viisasta\nkeskustelua, kääntyi Sofia Vasiljevna Kolosofin puoleen tahtoen tietää,\nmitä tämä ajatteli uudesta näytelmäkappaleesta. Hän kysyi semmoisella\näänellä niinkuin nyt Kolosofin mielipide tulisi ratkaisemaan kaikki\nepäilykset, ja tämän mielipiteen jokainen sana olisi ollut ikuistettava.\nKolosof antoi tuomitsevan arvostelun näytelmästä ja lausui tämän\njohdosta mielipiteitänsä taiteesta. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna\nkummasteli hänen mielipiteittensä oikeutta yritti puolustelemaan\nnäytelmän tekijää, mutta samassa joko perääntyi tahi keksi jotakin\nkeskiväliltä. Nehljudof katsoi ja kuunteli, mutta näki ja kuuli aivan\ntoista kuin sitä, mikä oli hänen edessään.\n\nKuunnellen milloin Sofia Vasiljevnaa, milloin Kolosofia näki Nehljudof\nensiksikin, ettei Sofia Vasiljevnalla eikä Kolosofilla ollut mitään\ntekemistä draaman eikä toinen toisensa kanssa, ja että he puhuivat vaan\ntyydyttääkseen ruumiillista tarvetta liikutella syönnin jälkeen kielen\nja kurkun jänteitä; toiseksi, että Kolosof juotuansa paloviinaa, viiniä\nja likööriä oli vähän humalassa, ei niinkuin ovat humalassa harvoin\njuovat talonpojat, vaan niinkuin ne ihmiset, jotka ovat ottaneet\nviininjuonnin tavaksensa. Ei hän horjunut eikä puhunut tyhmyyksiä, oli\nvaan luonnottomassa, kiihoittuneen itsetyytyväisessä mielentilassa.\nKolmanneksi näki Nehljudof sen, että ruhtinatar Sofia Vasiljevna kesken\npuhettansa katsahteli levottomasti ikkunaan päin, jonka kautta alkoi\nhäntä kohden lähestyä vino auringonsäde, ja uhkasi saattaa hänen\nvanhuutensa liian selvään valoon.\n\n-- Kuinka se on totta, -- sanoi ruhtinatar johonkin Kolosofin\nhuomautukseen, ja painoi soittonappulaa sohvan vieressä.\n\nTähän aikaan tohtori nousi, ja aivan kuin olisi ollut talon väkeen\nkuuluva, läksi mitään sanomatta huoneesta. Sofia Vasiljevna seurasi\nhäntä silmillänsä, mutta jatkoi keskustelua.\n\n-- Olkaa hyvä, Filip, laskekaa tuo uudin alemmaksi, -- sanoi hän osoittaen\nsilmillään ikkunaverhoa sittenkuin huoneeseen oli hänen soitostansa\nastunut uljaan näköinen lakeija.\n\n-- Ei, sanokaa mitä sanottekin, siinä on mystilisyyttä, mutta ilman\nmystillisyyttä ei ole runoutta, -- puhui ruhtinatar, vihasesti seuraten\ntoisella mustalla silmällään lakeijan liikkeitä, joka laitteli uudinta.\n\n-- Mystisismi ilman runoutta on taikauskoa, mutta runous ilman\nmystisismiä on proosaa, -- sanoi ruhtinatar surullisesti hymyillen ja\nherkeämättä katsoen lakeijaa, joka suoristeli uudinta.\n\n-- Filip, en tarkoittanut tuota uudinta, -- tuota tuolla suuren ikkunan\nluona, -- sanoi tuskaillen Sofia Vasiljevna nähtävästi säälien itseänsä\nniiden ponnistusten tähden, joita hänen oli tekeminen saadakseen nuo\nsanat suustansa, ja rauhoittuakseen nosti heti suullensa hyvänhajuisen,\nsavuavan paperossin, kädellä, joka oli täynnä sormuksia.\n\nLeveärintainen, jäntevä Filip kumarsi hiukan, ikäänkuin anteeksi\npyytäen, ja keveästi astuen mattoa myöten väkevine, suuripohkeisine\njalkoinensa, nöyrästi ja sanaakaan vastaamatta meni toisen ikkunan luo,\nja tarkkaavaisesti katsellen ruhtinatarta silmiin koetti järjestää\nuudinta siten, ettei yksikään säde olisi uskaltanut kohdata häntä. Mutta\nnytkin menetteli lakeija väärin, ja tuskastunut Sofia Vasiljevna oli\ntaaskin pakotettu keskeyttämään puheensa mystisismistä ja oikaisemaan\nymmärtämätöntä, säälimättä häntä vaivaavaa Filipiä. Hetkeksi Filipin\nsilmissä leimahti liekkinen.\n\n\"Piru sinun tietää, mitä sinä tarvitset, -- taisi tämä sisässään sanoa\",\najatteli Nehljudof nähdessään koko tämän pelin. Mutta uljas ja väkevä\nFilip peitti heti kärsimättömyytensä ja alkoi rauhallisesti tehdä sitä\nmitä lamaantunut, uupunut, läpitsensä epärehellinen ruhtinatar Sofia\nVasiljevna hänelle käski.\n\n-- Tietysti Darwinin opissa on suuri määrä totuuttakin, -- puhui Kolosof\nviruen matalassa nojatuolissa ja katsellen unisin silmin ruhtinatar\nSofia Vasiljevnaan, -- vaan hän menee sittenkin äärimmäisyyksiin. Niin.\n\n-- Uskotteko te perinnöllisyyteen? -- kysyi ruhtinatar Sofia Vasiljevna\nNehljudofilta, kun tämän sanattomuus alkoi häntä vaivata.\n\n-- Perinnöllisyyteenkö? -- kysyi puolestansa Nehljudof. -- En, en\nusko, -- sanoi hän. Hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä kokonaan\nvajoutuneet niihin kummallisiin kuviin, jotka arvaamattomista syistä\nheräsivät hänen mielikuvituksessaan. Väkevän, uljaan Filipin rinnalla,\njota hän ajatteli sopivana modellina taiteilijoille, kuvaili hän\nKolosofia paljaana, arbuusia muistuttavan mahansa kanssa, kaljuine\npäineen ja jänteittömine, piiskana roikkuvine käsineen. Samalla lailla\nkuvaili hän hämärästi mieleensä noita nyt silkillä ja sametilla\npeitettyjä Sofia Vasiljevnan olkapäitä, mimmoisina nämä olisivat\ntodellisuudessa, mutta tämä mielle oli liian hirvittävä ja hän koetti\npäästä siitä.\n\nSofia Vasiljevna mittasi häntä silmillään.\n\n-- Mutta se on totta, Missihän odottaa teitä, -- sanoi hän, -- menkäähän nyt\nhänen luoksensa, hän aikoi soittaa teille uuden kappaleen Griegiltä, -- se\non sangen huvittava.\n\n\"Ei mistään soittamisesta ole kysymystäkään ollut. Valehtelet siinä vaan\nsuotta\", ajatteli Nehljudof nousten ylös ja puristaen Sofia Vasiljevnan\nläpikuultavaa, luista, sormuksilla täytettyä kättä.\n\nVierashuoneessa tapasi hänet Katariina Aleksejevna ja alkoi heti\nkeskustelun:\n\n-- Luulenpa että valamiehen tehtävät ovat teihin vaikuttaneet\nmasentavasti, -- sanoi hän, kuten ainakin ranskaksi.\n\n-- Niin, suokaa anteeksi, olen nyt huonolla tuulella eikä minulla ole\noikeutta ikävystyttää toisia, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Miksi olette huonolla tuulella?\n\n-- Suokaa minun olla siitä puhumatta, -- sanoi hän hattuansa hakien.\n\n-- Muistatteko kun vielä sanoitte, että aina täytyy puhua totta ja kun\nmeille kaikille sanoitte semmoisia ankaria totuuksia. Miksi siis ette\nnyt tahdo sanoa? -- Muistatko Missi? -- kääntyi Katariina Aleksejevna Missin\npuoleen, joka juuri tuli huoneeseen heidän luoksensa.\n\n-- Sentähden, että se oli leikkiä -- vastasi Nehljudof totisesti. -- Leikillä\nsaa puhua. Mutta todellisuudessa me olemme niin huonoja, s.o. minä olen\nniin huono, että minä ainakaan en saa puhua totta.\n\n-- Älkää oikaisko, sanokaa pois, missä suhteessa me olemme niin\nhuonoja, -- sanoi Katariina Aleksejevna leikkien sanoilla ja ikäänkuin\nhuomaamatta Nehljudofin totisuutta.\n\n-- Ei ole mitään pahempaa kuin tunnustaa olevansa pahalla\ntuulella, -- sanoi Missi. -- Minä on koskaan tunnusta sitä itselleni, ja\nolenkin sentähden aina hyvällä tuulella. No, tulkaahan nyt luokseni.\nKoetetaan emmekö saa karkoitetuksi tuota teidän _mauvaise humeur_'iänne.\n\nNehljudof tunsi samaa mitä arvattavasti tuntee hevonen, jota silitellään\nettä se antaisi panna suitset suuhunsa ja viedä valjastettavaksi. Mutta\nhänen oli nyt jos milloinkaan vastenmielistä ruveta vetämään. Hän pyysi\nanteeksi, että hänen oli lähteminen kotiin ja alkoi jättää hyvästi.\nMissi pidätti tavallista kauvemmin hänen kättään omassansa.\n\n-- Muistakaa, että se mikä on tärkeätä teille on tärkeätä myös teidän\nystävillenne, -- sanoi hän. -- Tulettahan huomenna?\n\n-- Tuskinpa, -- sanoi Nehljudof ja tuntien häpeätä (hän ei itse tiennyt\nomastako vai toisen puolesta), hän punastui ja läksi kiireesti ulos.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? _Comme cela m'intrigue,_ puhui Katariina\nAleksejevna, kun Nehljudof oli lähtenyt. -- Minäpä otan kun otankin\nasiasta selvän. Se on varmaankin jokin _affaire d'amour propre, il est\ntrès susceptible, notre cher Mitja_.\n\n-- _Plutôt une affaire d'amour sale,_ -- oli Missi sanoa, muttei sanonut ja\nhän katseli eteensä aivan toisenlaisella, sammuneella katseella, kuin\noli ollut se jolla hän oli katsellut Nehljudofia. Mutta hän ei sanonut\nKatariina Aleksejevnalle edes tätä vähemmän hienoa leikkiä ja sanoi\nainoastaan: -- Kaikillahan meillä on sekä hyviä että huonoja päiviä.\n\n\"Jokohan nyt tämäkin pettäisi, -- ajatteli hän. -- Kaiken sen perästä mikä\non ollut, se olisi hyvin huonosti tehty häneltä.\"\n\nJos Missin olisi ollut tekeminen selvää siitä, mitä hän tarkoitti\nsanoilla: \"kaiken sen perästä mikä on ollut\", ei hän olisi voinut sanoa\nmitään määrättyä, ja kuitenkin hän ilman vähintäkään epäilemistä tiesi,\nettä Nehljudof ei ollut antanut hänelle ainoastaan toivoa, vaan melkein\nlupauksensakin. Kaikki tämä ei tosin ollut mitään määrättyjä sanoja,\nvaan katsahduksia, hymyilyjä, viittauksia, vaikenemisia. Mutta Missi\nkuitenkin piti häntä omanansa, ja jääminen häntä vaille olisi ollut\nhänelle hyvin vaikeata.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\n\"Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää\", -- ajatteli Nehljudof\npalatessaan jalkasin kotiin tuttuja katuja myöten. Mielen-apeus, jota\nhän tunsi keskustelun tähden Missin kanssa, yhä vielä painoi häntä. Hän\ntunsi olevansa muodollisesti, jos niin voi sanoa, oikeassa Missin\nsuhteen. Ei hän ollut mitään semmoista sanonut Missille, joka sitoisi\nhäntä, ei ollut kosinut häntä. Mutta asiallisesti hän kyllä tunsi\nsitoneensa itsensä Missin kanssa, antaneensa hänelle lupauksen. Ja nyt\nhän kuitenkin koko olennollansa tunsi, ettei voisi mennä naimisiin hänen\nkanssansa. \"Hävettää ja inhoittaa, inhoittaa ja hävettää\", kertoi hän\nkertomistaan itselleen, eikä tarkoittanut sillä ainoastansa suhteitansa\nMissiin, vaan yleensä kaikkea. Kaikki inhoittaa ja hävettää\", toisti hän\nvielä tullessaan oman talonsa portaille.\n\n-- Illallista en syö, -- sanoi hän Korneijille, joka tuli hänen jäljessään\nruokasaliin, missä häntä odotti katettu illallispöytä teen\nkanssa. -- Saatte mennä.\n\n-- Ymmärrän, -- sanoi Kornei, vaan ei mennyt, ja alkoi korjata pöydältä.\nNehljudof tarkasteli Korneijia ja tunsi mielikarvautta häntä vastaan.\nNehljudof olisi tahtonut että kaikki olisivat jättäneet hänet rauhaan,\nmutta hänestä näytti, että kaikki tahallaan, ikäänkuin kiusalla\ntakertuivat häneen. Kun Kornei läksi veitsien ja lautasten kanssa, aikoi\nNehljudof tulla panemaan teetä teekannuun, mutta kuultuansa Agrafena\nPetrovnan askeleita, pujahti kiireesti vieraskamariin päästäkseen häntä\nnäkemästä ja sulki jäljessään oven. Tämä vierashuone oli sama, jossa\nkolme kuukautta sitten oli hänen äitinsä kuollut. Nyt tullessaan tähän\nhuoneeseen, joka oli valaistu kahdella heijastuslampulla, -- toinen hänen\nisänsä kuvan luona ja toinen äidin kuvan luona, -- hän muisti viimeiset\nsuhteensa äitiin, ja nämät suhteet näyttivät hänestä luonnottomilta ja\nvastenmielisiltä, ja sekin hävetti ja inhoitti. Hän muisteli kuinka hän\näidin sairauden viimeisenä aikana oli suorastaan toivonut tämän\nkuolevan. Hän oli vakuuttanut itsellensä toivovansa vaan äidin pääsevän\nkärsimyksistä, mutta oikeastaan hän oli toivonut sitä päästäksensä vaan\nitse hänen kärsimyksiänsä näkemästä.\n\nHaluten herättää itsessänsä hyvän muiston äidistä hän katsahti tämän\nmuotokuvaan, jonka oli 5000 ruplasta maalannut kuuluisa taiteilija. Äiti\noli kuvattu mustaan samettipukuun rinta paljaana. Taiteilija oli\nnähtävästi pannut erityistä huolta esittääksensä rinnan, kahden rinnan\nvälyksen ja nuo sokaisevan kauniit olkapäät ja kaulan. Tämä oli nyt jo\naivan hävettävää ja inhoittavaa. Kuvassa oli jotakin ilettävää ja\nherjaavaa, siinä, että äiti oli kuvattu puolialastomana kaunottarena, ja\nsitäkin enemmän ilettävää, kun juuri tässä samassa huoneessa kolme\nkuukautta sitten oli sama nainen maannut kokoonkutistuneena kuin muumio,\nja täyttänyt kuitenkin ei ainoastaan koko huoneen vaan koko talonkin\ntuskallisen raskaalla hajulla, jota ei voinut mitenkään saada\npoistetuksi. Nehljudof luuli nytkin vielä tuntevansa samaa hajua. Ja hän\nmuisti kuinka äiti päivää ennen kuolemaansa oli tarttunut hänen vahvaan,\nvalkoiseen käteensä omalla luisella, mustenevalla kädellään, katsahtanut\nhäntä silmiin ja sanonut: \"Älä tuomitse minua, Mitja, jos olen väärin\nmenetellyt\", ja kärsimyksestä sammuneihin silmiin oli noussut\nkyyneleitä. \"Kuinka ilettävää!\" sanoi Nehljudof itsekseen vielä kerran\nkatsahdettuaan puolalastomaan naiseen komeine marmorisine olkapäineen ja\nkäsineen, ja voitollisine hymyineen huulilla. Rinnan alastomuus kuvassa\nmuistutti hänen mieleensä toista nuorta naista, jonka hän oli äskettäin\nnähnyt samalla tavalla alastomana. Se oli Missi, joka oli keksinyt\ntekosyyn kutsuakseen Nehljudofin illalla luokseen, tarkoituksella\nnäyttäytyä hänelle baalipuvussa, jossa hän aikoi esiintyä tanssiaisissa.\nNehljudof muisti inholla tämän ihastuttavia olkapäitä ja käsiä. -- Ja\nsitten tuo raaka eläimellinen isä menneisyyksinensä, julmuuksillensa ja\näiti epäilyttävine intelligentin maineinensa, kaikki tämä oli ilettävää,\nja samalla hävettävää. Hävetti ja inhoitti, inhoitti ja hävetti.\n\nEi, ei, -- ajatteli Nehljudof, -- täytyy vapautua; vapautua kaikista näistä\nvalheellisista suhteista sekä Kortshagineihin, Maria Vasiljevnaan,\nperintöön, että kaikkeen muuhun... Niin, hengähtää jälleen vapaasti.\nLähteä ulkomaille, Roomaan, ryhtyä jälleen taulua maalaamaan\". -- Hän\nmuisti epäilleensä omia taipumuksiansa ... no, olkoon kuinka tahansa,\nkunhan vaan hengähdänkin. Ensin Konstantinopoliin, sitten Roomaan, ja\nvalamiestoimesta on minun pääseminen mitä pikemmin. Ja sitten sopiminen\ntuosta seikasta asianajajan kanssa.\n\nJa yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan tavattoman elävästi heräsi\nvangitun naisen kuva mustine, hiukan kieroine silmillensä. Kuinka\nhillitsemättömään itkuun tämä olikin purskahtanut, kun syytetyille oli\nannettu viimeinen sananvuoro. Nopeasti rutisti Nehljudof poltetun\npaperossin sammuksiin tuhka-astiaan, sytytti toisen ja alkoi kävellä\nedestakasin. Ja tämän naisen kanssa eletyt hetket alkoivat toinen\ntoisensa perästä herätä hänen mielikuvituksessaan. Hän muisti viimeisen\ntapaamisensa, sen eläimellisen intohimon, joka silloin oli valloittanut\nhänet ja sen pettymyksen, jonka hän oli tuntenut kun intohimo oli\ntyydytetty. Muisti valkean puvun sinisen nauhan kanssa, muisti\naamukirkon. \"Minähän rakastin häntä sinä yönä, rakastin totisesti ja\nhyvällä, puhtaalla rakkaudella, olin rakastanut vielä ennenkin, ja\nkovasti rakastin jo silloinkin, kun ensi kertaa asuin tätien luona\nkirjoitellen väitöskirjaani!\" Ja hän muisti itseänsä semmoisena kuin oli\nollut silloin. Taas tuoksahti hänelle tuo tuoreus, nuoruus, elämän\nyltäkylläisyys ja hänen tuli tuskallisen surullinen olla.\n\nEroitus sen välillä, mimmoisena hän oli silloin ja mimmoisena nyt, oli\ntavattoman suuri, se oli samallainen jollei suurempikin, kuin eroitus\nKatjushan välillä kirkossa ja sen Katjushan välillä, joka oli\njuopotellut kauppiaan kanssa ja jonka he olivat tuominneet aamulla.\nSilloin hän oli ollut reipas, vapaa ihminen, jonka edessä avautuivat\nloppumattomat mahdollisuudet, nyt hän tunsi olevansa kaikilta tahoilta\nsaarrettuna tyhmän, tyhjän, tarkoituksettoman, mitättömän elämän\najoverkkoon, josta hän ei nähnyt mitään ulospääsyä, eikäpä suurimmaksi\nosaksi edes halunnutkaan päästä. Hän muisti joskus ylpeilleensä\nsuoruudestansa, joskus pitäneensä periaatteenaan aina puhua totta ja\nolleensakin todella rehellinen, ja huomasi kuinka hän nyt oli päihensä\nvalheessa, kaikkein kauheimmassa valheessa, semmoisessa, jota kaikki\nihmiset hänen ympärillänsä pitivät totuutena. Ja tästä valheesta ei\nollut, -- ei ainakaan hän nähnyt -- mitään pääsyä. Ja hän oli tahraantunut\nsiihen, tottunut siihen, hemmoitellut itseään siinä.\n\nKuinka oli pääseminen suhteista Maria Vasiljevnaan, tämän mieheen, niin\nettei hävettäisi katsoa miestä ja hänen lapsiansa silmiin? Kuinka oli\nvalehtelematta irtautuminen suhteista Missiin? Kuinka selviytyminen\nristiriidasta sen välillä että hänen mielestään maanomistus oli laiton,\nja sen, että hän itse käytti äidiltä perittyä maanomistusta\ntoimeentullaksensa? Kuinka oli sovittaminen syntinsä Katjushan edessä?\nEihän voinut sitä jättää. \"En saa jättää naista, jota olen rakastanut,\nja tyytyä siihen että maksan asianajajalle ja vapautan hänet\npakkotöistä, joita hän ei ansaitse; -- sovittaisin syyni rahoilla samalla\ntavalla kuin silloinkin kun luulin tehneeni mitä pitää annettuani\nKatjushalle rahaa!\"\n\nJa hän muisti elävästi sen hetken, kun hän käytävässä saavutti Katjushan\nja pistettyään tämän käteen rahaa juoksi pois. -- \"Voi sentään noita\nrahoja!\" -- muisteli hän kauhulla ja inholla, samoin kuin silloinkin, tätä\nhetkeä. -- \"Voi, voi! kuinka ilettävää! -- puhui hän niinkuin silloinkin\nääneen. -- Ainoastaan kurja konna saattoi noin menetellä! Ja minä, minä\njuuri olenkin tuo kurja konna!\" -- puhui hän ääneensä.  -- \"Mutta onko\ntodellakin mahdollista, -- hän pysähtyi kesken käyntiänsä: -- että minä,\njuuri minä olen se konna? -- Kukas sitten?  -- vastasi hän itselleen. -- Mutta\nonko se todellakin yhtä? -- jatkoi hän tilintekoansa: -- Eikö muka ole\nilettävää ja alhaista sinun suhteesi Maria Vasiljevnaan ja hänen\nmieheensä? Ja sinun suhteesi omaisuuteen? Sillä tekosyyllä että rahat\novat äidiltä, käytät sinä hyväksesi rikkautta, jota pidät laittomana? Ja\nkoko sinun toimeton, huono elämäsi Hilton? Ja kaiken kukkana -- sinun\nmenettelysi Katjushan kanssa! Kurja konna! Ne ihmiset siellä\narvostelkoot minua kuinka tahtovat, heitä minä voin pettää, mutta\nitseäni en voi pettää.\"\n\nJa hän yhtäkkiä ymmärsi, että se inho, jota hän viime aikoina oli\ntuntenut ihmisiin, ja erittäinkin äskettäin ruhtinaaseen, Sofia\nVasiljevnaan, ja Missiin, ja Kornejiin, -- oli inho häneen itseensä. Ja,\nmikä merkillisintä kaikista, tuossa oman halpamaisuuden tunnustamisessa\ntuntui yhtaikaa jotakin kipua tuottavaa ja kuitenkin iloista ja\nrauhoittavaa.\n\nNehljudofille ei tapahtunut ensi kertaa elämässä se mitä hän nimitti\n\"sielun pesoksi\". Sielunpesoksi hän sanoi semmoista sielun tilaa,\njolloin hän äkkiä, joskus pitkänkin väliajan perästä, tunnettuansa\nsisällisen elämän hidastuvan ja toisinaan pysähtyvänkin, ryhtyi\npuhdistamaan kaikkea sitä soraa, joka oli hänen sydämmeensä keräytynyt\nja oli syynä tähän seisahdukseen.\n\nAina tällaisten heräämysten jälkeen asetti Nehljudof itselleen\nperiaatteita, joita päätti sitten ainaisesti seurata: kirjoitti\npäiväkirjaa ja alkoi uuden elämän, josta ei aikonut koskaan luopua,\n-- turning a new leaf, -- kuten hän sanoi itselleen, mutta joka kerta\nmaailman viettelykset saivat hänet jälleen pauloihinsa ja hän\nhuomaamattansa taas lankesi, joskus vielä alemmaksikin kun oli ollut\nennen.\n\nNäin hän oli puhdistunut ja kohonnut jo useamman kerran: näin oli\ntapahtunut ensi kerran silloin kuin hän tuli kesäksi tätiensä luokse.\nSilloin oli ollut kaikkein elävin, innokkain heräämys. Ja sen seuraukset\njatkuivat jotenkin kauvan. Sitten oli samallainen heräämys silloin kuin\nhän oli jättänyt virkansa, tahtoen uhrata elämänsä, ja astunut sodan\naikana sotapalvelukseen. Tällöin oli kuitenkin jälleen-tahraantuminen\ntapahtunut hyvin pian. Vielä oli yksi heräämys silloin, kuin hän jätti\nsotapalveluksen ja matkustettuaan ulkomaille alkoi harjoittaa\ntaidemaalausta.\n\nSiitä saakka nykyiseen päivään asti oli kulunut pitkä ajanjakso ilman\nmitään puhdistusta, ja sentähden ei hän ollut vielä milloinkaan päässyt\nniin tahraantumaan, tullut semmoiseen ristiriitaan omantuntonsa\nvaatimusten ja sen elämän välillä, jota hän vietti. Ja hän kauhistui\nnähdessään välimatkan pituuden.\n\nVälimatka oli niin suuri, tahrautuminen niin täydellinen, että ensi\nhetkenä hänestä tuntui puhdistuminen mahdottomalta. \"Olenhan jo\nkoettanut tulla täydellisemmäksi ja paremmaksi, eikä siitä ole mitään\ntullut\", puhui hänen sielussaan kiusaajan ääni, -- \"pitäisikö nyt\nuudestaan koettaa? Et sinä yksin, vaan kaikkihan ovat sellaisia, -- elämä\non kerran sellainen\", puhui tämä ääni. Mutta se vapaa, henkinen olemus,\njoka yksin on totinen, yksin mahtava, yksin ijankaikkinen, oli jo\nherännyt Nehljudofissa. Eikä hän voinut olla siihen uskomatta. Niin\ntavattoman suuri kuin erotus olikin entisen hänen ja sen hänen välillä,\njommoisena hän tahtoi olla, tuntui heränneelle henkiselle olemukselle\nkaikki mahdolliselta.\n\n\"Revin rikki tämän valheen, joka sitoo minua, vaikka se minulle mitä\nmaksaisi, ja tunnustan totuuden, sanon kaikille kaiken totuuden ja teen\ntotuuden\", -- sanoi hän päättävästi ääneen itselleen. -- \"Sanon totuuden\nMissille, sanon, että olen elänyt siveettömästi enkä voi mennä naimisiin\nhänen kanssansa, -- että olen pitänyt turhaa peliä hänen kanssansa,\n-- sanon myöskin Maria Vasiljevnalle (aateliston johtajan vaimolle).\nTaikka, tälle ei ole mitään sanomista, sanon hänen miehellensä, että\nolen heittiö, olen petkuttanut häntä. Perinnön kanssa menettelen niin,\nettä totuus tulee tunnustetuksi. Sanon hänelle, Katjushalle, että olen\nheittiö, että olen syyllinen hänen edessään ja teen kaikki mitä voin\nhelpoittaakseni hänen kohtaloansa. -- Niin, tahdon tavata häntä ja pyytää,\nettä hän antaisi minulle anteeksi.\"\n\n-- Niin, pyydän anteeksi, niinkuin lapset pyytävät.\n\nHän pysähtyi. -- Menen naimisiin hänen kanssaan, jos se on tarpeellista.\n\nHän pysähtyi, pani kätensä ristiin rinnan yli niinkuin hän sitä teki\npienenä ollessaan, nosti silmänsä ylös ja sanoi kääntyen jonkun puoleen:\n\n-- Herra, auta minua, opeta minua, tule ja asetu minuun, ja puhdista\nminut kaikesta pahasta.\n\nNäin hän rukoili, pyysi Jumalan apua, pyysi asettumaan hänen luoksensa\nja puhdistamaan häntä, mutta se mitä hän pyysi olikin jo tapahtunut.\nJumala, joka asui hänessä, oli herännyt hänen tietoisuudessansa. Hän\ntunsi itsensä hänenä, ja sentähden, paitsi vapautta, reippautta ja\nelämän iloa tunsi myöskin hyvän kaikkivaltiuden. Kaiken, kaiken mikä oli\nparasta, mitä vaan ihminen saattoi tehdä, tunsi hän nyt olevansa valmis\ntekemään.\n\nHänen silmissänsä oli kyyneleitä, kun hän puhui tätä itselleen, -- oli\nsekä hyviä että huonoja kyyneleitä: hyviä sentähden, että ne olivat ilon\nkyyneleitä sen henkiolemuksen heräämisen johdosta, joka kaikkina näinä\nvuosina oli hänessä nukkunut; ja huonoja sentähden, että ne syntyivät\ntyytyväisyydestä häneen itseensä, hänen hyvyyteensä.\n\nHänen tuli kuuma olla. Hän tuli ikkunan luo ja avasi sen. Ikkuna oli\npuutarhaan päin. Oli hiljainen, raikas kuutamoyö; kadulta kuului ajajan\nräminä, sitten kaikki hiljeni. Suoraan ikkunan edessä oli varjo\nalastomasta, korkeasta poppelista, jonka kaikki pienimmätkin haarat ja\nmutkat tarkalleen kuvautuivat puhdistetun tantereen hiekalle. Vasemmalla\noli liiterin katto, joka kuun kirkkaassa valossa näytti valkealta,\nedessä mutkittelivat puiden oksat kietoutuneina toinen toisiinsa, ja\nniiden takana näkyi aidan musta varjo. Nehljudof katseli kuun valaisemaa\npuutarhaa, kattoa ja poppelin varjoa, kuunteli, ja hengitti sisäänsä\nelähyttävää, tuoretta ilmaa.\n\n\"Kuinka hyvä, kuinka hyvä on minun ollakseni, voi Jumalani, kuinka\nhyvä!\" puhui hän siitä, mikä oli hänen sielussansa.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nMaslova palasi takasin omaan koppiinsa vasta kello 6 illalla, väsyneenä,\njalat kipeinä, kuljettuansa kävelyyn tottumattomana 15 virstaa\nkivikatuja myöten, ja sitä paitsi masentuneena odottamattoman ankarasta\ntuomiosta, ja nälkäisenä.\n\nJo silloin kun vielä jonkun keskeytyksen aikana vartijat olivat syöneet\nhänen vieressänsä välipalaksensa leipää ja kovia munia, oli sylki tullut\nhänen suuhunsa ja hän tuntenut olevansa nälkäinen, vaikka pitänyt\nalentavana pyytää heiltä. Mutta kun tämän jälkeen oli kulunut vielä\nkolme tuntia, ei häntä enää haluttanutkaan syödä, ja hän tunsi vaan\nheikkoutta. Tämmöisessä tilassa hän kuuli odottamattoman tuomionsa. Ensi\nhetkellä hän luuli kuulleensa väärin. Ei voinut heti uskoa mitä kuuli,\nei voinut kuvailla itseään Siperiaan tuomitun nimellä. Mutta nähtyänsä\ntuomarien ja valamiesten rauhalliset, toimeensa kiintyneet kasvot,\nnähtyänsä, että he ottivat vastaan tämän tiedon ihan luonnollisena,\nhänen mielensä kuohahti ja hän huusi yli koko salin olevansa viaton.\nNähtyään sitten, että hänen huutonsakin otettiin vastaan niinkuin\njotakin aivan luonnollista, odotettua, mikä ei missään tapauksessa\nvoinut muuttaa asiata, hän rupesi itkemään, tuntien että hänen täytyi\nnöyrtyä sen julman ja kummastuttavan vääryyden edessä, joka oli hänelle\ntapahtunut. Häntä kummastutti erittäinkin se, että hänet olivat näin\njulmasti tuominneet miespuoliset, -- nuoret, ei vanhat miespuoliset, ne\nsamat, jotka aina niin lempeästi katselivat häneen. Yhden\nheistä, -- syyttäjän apulaisen, -- oli hän nähnyt aivan toisessa\nmielentilassa. Istuessaan vankien odotushuoneessa odottamassa istunnon\nalkamista, ja myöskin keskeytyksien aikana, Maslova näki kuinka näillä\nmiehillä oli olevinaan asiata kulkea oven ohitse tai tulla huoneeseen\nvaan katsellaksensa häntä. Ja nyt nämät samat miehet jostakin syystä\ntuomitsivat hänet Siperiaan, vaikkei hän ollut syyllinen siihen, mistä\nhäntä syytettiin. Hän itki, vaan sitten hiljeni ja täydellisen\ntylstymisen tilassa istui vankien huoneessa odottaen lähtöä. Hän ei\nhalunnut nyt muuta kuin polttaa tupakkia. Tässä tilassa hänet tapasivat\nBotshkova ja Kartinkin, jotka tuomion jälkeen tuotiin samaan huoneeseen.\nBotshkova alkoi heti haukkua Maslovaa ja nimittää häntä siperialaisen\nnimellä.\n\n-- Ähä, kävikös hullusti? Selvisitkö? Etpähän päässyt erille, senkin\nvietävä! Minkä keitit sen söitkin. Etpähän enää Siperiassa keikaile.\n\nMaslova istui kädet mekon hihoissa, ja tuijotti, pää alas painuneena,\nliikkumatta, kaksi askelta eteensä likaiseksi tallattuun lattiaan, ja\npuhui vaan:\n\n-- En ole kajonnut teihin, jättäkää tekin minut rauhaan. Enhän ole\nkajonnut teihin, -- toisti hän useamman kerran, sitten vaikeni kokonaan.\nHän elpyi vähäsen vasta sitten kuin Botshkova ja Kartinkin olivat viedyt\npois ja hänen huoneeseensa oli tullut vartija tuoden hänelle kolme\nruplaa rahaa.\n\n-- Sinäkö olet Maslova? -- kysyi tämä.\n\n-- Tuoss' on, rouva lähetti sinulle, -- sanoi hän antaen Maslovalle rahat.\n\n-- Mikä rouva?\n\n-- Ota, itse sen paremmin tiedät, tässä muka vielä puhumaan tuommoisten\nkanssa!\n\nRahat oli lähettänyt Kitajeva. Poistuessaan oikeussalista tämä oli\nkääntynyt oikeudenpalvelijan puoleen kysyen olisiko luvallista antaa\nvähä rahoja Maslovalle. Oikeudenpalvelija sanoi, että voi. Silloi hän,\nluvan saatuansa, otti turpeasta kädestään kolmella napilla varustetun\nsäämiskähansikkaan, hapuili esille silkkisen hameen takimaisten poimujen\nkeskeltä muodikkaan kukkaron, ja valittuaan jokseenkin suuresta\nkupongien joukosta, jotka olivat vasta leikatut irti hänen\nansaitsemistaan arvopapereista, yhden 2 ruplan 50 kopekan arvoisen, ja\npantuaan siihen lisäksi 50 kopekkaa hopearahoja, antoi ne\noikeudenpalvelijalle. Tämä kutsui vartijan ja hyväntekijän läsnäollessa\nantoi rahat vartijalle.\n\n-- Muistakaa että viette oikein perille, -- sanoi Kitajeva vartijalle.\n\nVartija loukkaantui tästä muistutuksesta, ja sentähden olikin kohdellut\nMaslovaa niin äkäisesti.\n\nMaslova iloitsi rahoista, sillä nämä antoivat hänelle sen ainoan, mitä\nhän tällä hetkellä halusi.\n\n\"Kunpa saisi paperosseja ja saisi vetäistä savun\", ajatteli hän, ja\nhänen kaikki ajatuksensa keskittyivät tähän polttamisen haluun. Hänellä\noli niin kova halu, että hän ahnaasti siemaili ilmaa, kun siinä tuntui\nvähänkin tupakinhajua, jota tuli käytävään työhuoneen ovesta. Mutta\nhänen oli vielä kauvan odottaminen, koska sihteeri, jonka asiana oli\npäästää vangit, unohti syytetyt ja alkoi keskustelun jopa väittelynkin\nkielletyn artikkelin johdosta erään asianajajan kanssa.\n\nVihdoin 5:n aikaan hän päästettiin, ja\nsaattosotamiehet -- nishninowgorodilainen ja tshuvassi -- veivät hänet\noikeudesta takapihan kautta. Vielä eteisessä hän antoi heille 20\nkopekkaa pyytäen ostamaan kaksi korvapuustia ja paperosseja. Tshuvassi\nrupesi nauramaan, otti rahat ja sanoi: \"Olkoon menneeksi, ostetaan\", -- ja\ntodellakin rehellisesti osti sekä paperossit että korvapuustit ja antoi\nvielä takasinkin. Tiellä ei saanut polttaa, niin että Maslova saapui\nvankilan eteen tyydyttämättä polttamisen haluansa. Silloin kun hän\nsaatettiin vankilan ovien luo, tuotiin rautatieasemalta noin sata\nvankia. Portaissa hän sattui yhteen näiden kanssa.\n\nVangit -- partasuita, parrattomia, vanhoja, nuoria, venäläisiä,\nmuukalaisia, -- muutamilla pää puoleksi raakattuna, kolistellen\njalkarautojansa, täyttivät eteishuoneen tomulla, jalkojen kopinalla ja\nväkevällä hienhajulla. Kulkiessaan Maslovan ohitse vangit kaikki\nkatselivat häntä ja muutamat tulivat hänen luoksensa nykimään häntä.\n\n-- Katos sitä tyttöä vaan, ai-ai kun olet pulska, -- sanoi joku\nnäistä. -- Muistas minua, kun tavataan, pani toinen silmää iskien. Yksi,\nmusta, niska siniseksi ajeltuna ja viikset ajelluilla kasvoilla,\nsotkeutuen jalkarautoihinsa ja rämistäen niitä, hypähti Maslovan luokse\nja kapsahti kaulaan.\n\n-- Vai ei kelvannut? Jopa olisi aika heittää keikailemiset! -- huudahti hän\nhampaat irvessä ja silmät kiiltävinä, kun Maslova tuuppasi hänet\nluotaan.\n\n-- Mitäs sinä perhanan poika siinä teet? -- kiljasi tirehtöörin apulainen,\ntullen takaapäin.\n\nVanki kyyristyi kokoon ja livahti kiireesti pois. Mutta apulainen ärjäsi\nMaslovalle:\n\n-- Mitä sinä täällä?\n\nMaslova tahtoi sanoa, että hänet oli tuotu oikeudesta, mutta oli niin\nväsyksissä, ettei viitsinyt puhua.\n\n-- Oikeudesta, herra päällysmies, -- sanoi vanhempi saattosotamiehistä\ntullen esille ohikulkevien joukosta ja tehden kunniaa.\n\n-- Anna siis päivystäjän haltuun. Miltäs tämä tämmöinen näyttää!\n\n-- Ymmärrän, herra tirehtööri.\n\n-- Sokolof! Ottakaa vastaan, -- huusi apulainen.\n\nPäivystäjä tuli luo, töykkäsi vihasesti Maslovaa olkapäähän ja päällänsä\nkäskien seuraamaan, vei hänet naisosaston käytävään. Siellä Maslova\nsyynättiin kaikilta puolin, ja kun ei mitään löydetty (paperossirasia\noli piilotettu korvapuustin sisään), laskettiin hän samaan koppiin,\njosta oli aamulla lähtenytkin.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nSe koppi, jossa Maslovaa säilytettiin, oli suuri, 9 arssinaa pitkä ja 7\nleveä huone; siinä oli kaksi ikkunaa, suuri, rappeutunut uuni, ja\nlavitsoita ravistuneine lautoineen; nämät ottivat kaksikolmannesta\nhuoneen alasta. Keskellä, vastapäätä ovea oli mustunut jumalankuva,\nvahakynttilä eteen kiinnitettynä, ja sen alle oli ripustettu pölyytynyt\nkimppu lakastumattomia kukkia. Oven vieressä vasemmalla oli lattialla\nmustunut paikka, missä seisoi haiseva astia. Iltahuuto oli jo ollut ja\nnaiset olivat suljetut yöksi.\n\nKaikkiaan oli tämän kopin asukkaita viisitoista: kaksitoista naista ja\nkolme lasta.\n\nOli vielä aivan valoisa ja ainoastaan kaksi naisista makasi lavitsoilla:\ntoisella oli pää piilotettuna mekon sisään, hän oli hupakko, joka oli\nvangittu passittomana, -- hän nukkui melkein aina; ja toinen,\nkeuhkotautinen, kärsimässä rangaistusta varkaudesta. Tämä loikoi\nvalveillansa, mekko pään alle pistettynä, silmät selko selällään ja\nvaivoin pidätellen, rykimistä välttääksensä, kutkuttavaa ja ylöspyrkivää\nnäljää kurkussansa. Muut naiset, kaikki paljain päin ja pelkissä\nkarkeissa paidoissansa, -- joko istuivat lavitsoilla ompelemassa taikka\nseisoivat ikkunalla katselemassa ohikulkevia miesvankeja. Niiden kolmen\nnaisen joukossa, jotka ompelivat, oli myöskin se sama eukko, joka oli\nsaattanut Maslovaa, Korabljova, jolla oli synkän näköiset, rypistyneet,\nkurttuiset kasvot sekä säkkinä riippuvaa nahkaa leuvan alla. Hän oli\nmuuten korkea, voimakas nainen, lyhyt letti niskassa, ohimoissa\nharmahtavia hiuksia ja karvoja kasvava syntymämerkki poskella. Tämä\nvanha vaimo oli tuomittu Siperiaan miehensä tappamisesta kirveellä.\nTappanut hän oli miehensä siitä syystä, että tämä oli ahdistellut hänen\ntytärtänsä. Korabljova oli määrätty vanhimmaksi kopin asukkaiden\njoukossa; hän kauppasi viinaa. Hän ompeli, lasit silmillä, ja piteli\nsuurissa, työstä kangistuneissa käsissään neulaa talonpoikaisella\ntavalla, kolmella sormella, terä itseensä päin. Hänen vieressään istui\nniinikään ommellen purjevaatteesta säkkejä, vähänläntä, koukkunokkainen,\nmustahko nainen, päässä pienet mustat silmät, hyväluontoinen ja\npuhelias. Tämä oli toimittanut ratamiehen tehtäviä rautatie-putkalla, ja\noli tuomittu kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen siitä, ettei ollut tullut\nnäyttämään lippua junan tullessa, josta olikin syntynyt junaonnettomuus.\nKolmas ompelevista naisista oli Fedosja, -- Fenitshka, kuten häntä\nkumppanit sanoivat, -- vaaleaverinen, punaposkinen, kirkkaat siniset\nlapsen silmät päässä, kaksi pitkää, tummaa lettiä niskassa käärittyinä\npienen pään ympäri. Hän oli aivan nuori, erittäin hyvän näköinen nainen,\njoka oli vankeudessa miehensä myrkyttämisen yrityksestä. Tämän\nmyrkytysyrityksensä oli hän tehnyt heti miehelään mentyänsä, johon oli\nannettu 16 vuotiaana tyttönä. Niinä kahdeksana kuukautena, joina hän,\notettuna holhouksen alaiseksi, odotteli tuomiotansa, ei hän ainoastaan\nollut sopinut miehensä kanssa, vaan vieläpä niin tähän kiintynyt, että\noikeusjutun alkaessa he olivat eläneet keskenään niinkuin kaksi\nparhainta ystävää. Huolimatta siitä että mies ja appi-isä, ja\nerittäinkin häneen kiintynyt anoppi koettivat oikeudessa kaikin voimin\nhäntä puolustaa, tuomittiin hän lähetettäväksi pakkotöihin Siperiaan.\nHyväluontoinen, iloinen, usein hymyilevä Fedosja oli Maslovan\nlavitsanaapuri ja kiintyi Maslovaan, vieläpä piti velvollisuutenaan\npitää huolta tästä ja palvella häntä. Toimetonna istui lavitsalla vielä\nkaksi naista: toinen oli noin neljänkymmenen vuotias kalpeilla,\nlaihoilla kasvoilla; hän oli varmaankin ennen ollut hyvin kaunis, vaikka\nnyt oli laihtunut ja kalvistunut; hän piteli käsissään lasta ja imetti\nsitä pitkästä, valkoisesta rinnastaan. Hänen rikoksensa oli se, että kun\nheidän kylästään haettiin rekryyttisotamiestä, joka talonpoikain\nmielestä oli laittomasti otettu, väki pysähytti poliisin ja otti häneltä\nrekryytin pois. Tämä nainen oli laittomasti otetun nuorukaisen täti ja\nhän oli ensimäisenä käynyt hevosen suitsiin, jolla rekryyttiä\nkuljetettiin. Vielä istui lavitsalla toimettomana pieni, kokonaan\nryppyinen, hyväluontoinen eukko harmaine hiuksinensa, selkä kyttyrässä.\nTämä eukko istui lavitsalla uunin luona ja oli ottavinaan kiinni\nnelivuotista, lyhyeksi kerittyä, edestakasin juoksentelevaa, isomahaista\nja nauruun menehtyvää poikaa. Poikanen juoksenteli paitasillaan hänen\nohitsensa toistaen yhtä ja samaa: ähä etpä saanutkaan kiinni!\n\nTämä eukko, joka oli yhdessä täysikäisen poikansa kanssa syytetty\nmurhapoltosta, kärsi vankeusrangaistustansa pysyen mitä\nhyvänluontoisimpana. Hän suri vaan poikaansa, joka yhteen aikaan istui\nvankeudessa, ja ennen kaikkea omaa ukkoansa, jonka hän pelkäsi joutuvan\nkokonansa täitten valtaan, sillä kun miniä oli lähtenyt pois, ei ollut\nketään, joka olisi ukkoa pessyt.\n\nPaitsi näitä seitsemää seisoskeli vielä neljä naista avatun ikkunan\nluona, ja pidellen kiinni rautaisesta ristikosta koetti merkeillä ja\nhuudoilla pitää puhetta pihalla ohikulkevien vankien kanssa, samojen,\njotka olivat Maslovankin kohdanneet. Yksi näistä naisista, varkaudesta\nrangaistu, oli suuri, punaverinen nainen, velton ja lerpallaan olevan\nruumiin kanssa. Hänen kasvonsa, kätensä ja avatusta kauluksesta\nesiintyvä kaulansa olivat kellertävän valkoset, teerenpilkkujen\npeittämät. Käheällä äänellä hän kiljui ikkunasta hävyttömiä sanoja\npihalle. Hänen vieressänsä seisoi kasvultaan kymmenvuotiaan tytön\nkokoinen mustahko, kömpelö vanki. Hänen selkänsä oli pitkä ja jalat\naivan lyhyet, kasvot olivat punaset, täpläiset, silmät hyvin hajallaan,\nhuulet paksut ja lyhyet, niin etteivät peittäneet valkoisia,\nulospistäviä hampaita. Vikistää hihittäen hän nauroi sille, mikä\ntapahtui ulkona. Tämä vanki, jota hänen keikailemisensa tähden sanottiin\nHoroshafkaksi, kaunikiksi, oli syytetty varkaudesta ja murhapoltosta.\nHeidän takanansa seisoi hyvin likaisessa harmaassa paidassa surkean\nnäköinen, laiha, suonikas, suurimahainen, raskaudentilassa oleva nainen,\njoka oli syytetty varastetun tavaran kätkemisestä. Tämä nainen oli\nvaiti, mutta kaiken aikaa hyväksyvästi ja lempeästi hymyili sille, mikä\ntapahtui pihalla. Neljäs ikkunan ääressä seisovista oli\nsalakapakoitsemisesta rangaistu lyhyenläntä, juureva maalaisvaimo hyvin\nulospistävine silmineen ja hyväntahtoisine kasvoineen. Tämä nainen oli\nvanhan eukon kanssa leikkivän pojan ja niinikään hänen kanssansa\nvankeudessa olevan seitsenvuotisen tytön äiti, joita lapsia ei oltu\nvoitu jättää yksikseen kotiin. Lasten äiti katseli kuten muutkin\nikkunasta, mutta kutoi herkeämättä sukkaa ja rypisti paheksivasti\notsaansa sekä ummisti silmänsä siihen mitä ohikulkevat vangit pihalta\nhuusivat. Hänen seitsenvuotias tyttärensä valkosine irrallaan olevine\nhiuksinensa seisoi paitasillaan punatukkaisen naisen vieressä pidellen\npienellä, heikolla kätösellään tämän hameesta ja pysähtynein silmin\nkuunteli tarkasti niitä rivoja sanoja, joita mies- ja naisvangit\nviskelivät toinen toisilleen, sekä kuiskaili niitä itsekseen ikäänkuin\nmuistiin pannakseen. Kahdestoista naisvanki oli lukkarin tytär, joka oli\nupottanut kaivoon oman lapsensa. Tämä tyttö oli pitkä ja solakka, hänen\nhiuksensa olivat pörröksissä lyhyen, paksun, ruskean letin ympärillä,\nsilmät olivat liikkumattomat ja esillepistävät. Hän ei pannut mitään\nhuomiota siihen mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaan kulki avojaloin\nlikaisessa, harmaassa paidassansa edestakasin kopin vapaalla alalla,\njyrkästi ja äkkiä kääntyen seinän kohdalla.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nKun lukkoa kolisteltiin ja Maslova laskettiin koppiin, kaikki kääntyivät\nhäneen. Lukkarin tytärkin pysähtyi hetkeksi, katsahti kulmakarvojansa\nnostaen sisääntulleeseen, vaikka tosin alkoikin heti taas mitään\nsanomatta astua suurilla, päättävillä askeleillaan edestakasin;\nKorabljova pisti neulan karkeaan kankaaseen ja katsoi kysyvästi\nlasisilmiensä yli Maslovaan.\n\n-- Ähäpäs! Tulit sittenkin takasin. Ja minä kun tässä juuri päättelin,\nettä kyllä he sinut vapauttavat, -- sanoi hän käheällä, matalalla, melkein\nmiehisellä äänellään. -- Eikös mitä, kiinni panivat.\n\nHän otti lasit silmiltään ja asetti ompeluksen viereensä lavitsalle.\n\n-- Me mummon kanssa ajattelimme, että ehkä päästävät heti menemään.\nSellaistakin tapahtuu, sanoimme. Sattuu joskus että pistävät rahojakin\nkäteen, -- alkoi heti laulavalla äänellään kopin vanhimmaksi määrätty\nnainen. -- Vai niin, vai niinkö se nyt kävikin. Emmepä siis arvanneetkaan.\nJumala näkyy tahtovan toisin, -- puhui hän herkeämättä, hellällä ja\nsointuisalla äänellänsä.\n\n-- Jokohan tuomitsivat? -- kysyi Fedosja osaa ottavalla hellyydellä katsoen\nMaslovaan lapsekkailla, kirkkaan sinisillä silmillään, ja koko hänen\niloinen, nuori näkönsä muuttui aivan kuin itkua valmistaakseen. Maslova\nei vastannut mitään, vaan meni sanaakaan sanomatta paikallensa, joka oli\ntoinen päästä lukien, Korabljovan vieressä, ja istui lavitsan laudoille.\n\n-- Et näemmä ole vielä syönytkään, -- sanoi Fedosja nousten ja tullen\nMaslovan luo.\n\nMaslova vastaamatta mitään asetti korvapuustit päänalukselle ja alkoi\nriisuutua. Hän otti tomuisen mekon yltään ja huivin kiharaisilta,\nmustilta hiuksiltaan, ja istui.\n\nPojan kanssa lavitsain toisessa päässä leikkivä kyttyräselkäinen eukko\ntuli myöskin siihen ja pysähtyi Maslovan eteen.\n\n-- Ts, ts, ts! -- imasi hän kielellänsä suulakea vastaan säälivästi\nheilutellen päätänsä.\n\nPoikanen tuli myöskin eukon perästä ja silmät selällään, ylähuuli\neteenpäin töröttävänä tuijotti korvapuusteihin, jotka Maslova oli\ntuonut. Nähtyään kaikki nuo osaaottavat kasvot kaiken sen perästä mitä\nhänelle oli tapahtunut, Maslovaa rupesi itkettämään ja hänen huulensa\nvärähtelivät. Vaan hän koetti pidättää ja onnistuikin pidättää niin\nkauvan kuin ei eukko ja poika vielä olleet tulleet. Nyt, kuultuansa tuon\nhyväntahtoisen, säälivän äänen eukon suusta ja erittäin kohdattuaan\npoikasen silmät, kun tämä siirsi katseensa korvapuusteista häneen, ei\nhän enää voinut hillitä itseänsä. Koko hänen kasvonsa alkoivat\nvavahdella ja hän purskahti itkuun.\n\n-- Sanoinhan minä sinulle: sinun on hankittava itsellesi oikea\npuolustaja, -- sanoi Korabljova. -- No? Siperiaanko siis? -- kysyi hän.\n\n-- Maslova aikoi vastata, vaan ei voinut, ja nyyhkyttäen kaivoi esiin\nkorvapuusteista paperossilaatikon, jonka kannella oli punaposkisen\nnaisen kuva, hiukset hyvin korkealle kammattuina, kolmikulman muotoinen\navaus rinnassa, sekä antoi sen Korabljovalle. Korabljova tarkasteli\nkuvaa, pudisti paheksivasti päätänsä erittäin sen johdosta, että Maslova\nnäin hukkasi rahoja, otti yhden paperossin, sytytti sen lampusta, veti\nitse ensin savun ja antoi sitten Maslovalle. Maslova, yhä vaan itkien,\nalkoi ahnaasti kerta toisensa perästä vetää sisäänsä ja puhaltaa ulos\ntupakinsavua.\n\n-- Siperiaan, -- sai hän nyyhkytyksiltä vihdoin sanotuksi.\n\n-- Eivätpä pelkää Jumalata, ihmissyöjät, kirotut verenjuojat, sanoi\nKorabljova. -- Syyttömästi ovat tytön tuominneet.\n\nSamassa räjähti ikkunalta sinne jääneiden naisten nauru. Pikku tyttö\nnauroi myöskin ja hänen hieno lapsenäänensä sekaantui aikaisten käheään\nnaurun vikinään. -- Joku vanki oli pihalla tekaissut semmoista, mikä näin\nvaikutti uloskatsojiin.\n\n-- Ah sinä, raakattu koiras! Ettes häpee, -- puhui punatukkainen ja koko\nlihava ruumiinsa lerpallaan, painautuen kasvoillansa ristikkoon, huusi\nulos järjettömän siivottomia sanoja.\n\n-- Mitäs siellä kaakatat senkin retkale! -- sanoi Korabljova puistaen\npäätänsä punatukkaiselle, ja kääntyen sitten jälleen Maslovaan\npäin. -- Kuinka moneksi vuotta?\n\n-- Neljäksi, -- sanoi Maslova, ja kyyneleitä tulvasi niin runsaasti hänen\nsilmistään, että yksi sattui paperossiin.\n\nMaslova rutisti sen vihasesti kokoon, viskasi pois ja otti toisen.\n\nVanhemmaksi määrätty nainen, vaikka ei itse polttanut, nosti pätkän heti\nylös ja alkoi sitä suoritella, jatkaen yhä puhettansa.\n\n-- Eivätpä näy siellä paljon totuudesta piittaavan, -- sanoi hän. -- Tekevät\nniinkuin tahtovat. Tässä koko ajan luulimme, että vapauttavat.\nMatvejevna sanoi, vapauttavat, mutta minä sanoin: ei, sydämmessäni on\naavistus, että hänen käy huonosti; niinpä kävikin, -- puhui hän,\nnähtävästi mielihyvällä kuunnellen omaa ääntänsä.\n\nNyt olivat miesvangit jo kaikki kulkeneet pihan yli, ja naiset, jotka\nolivat heidän kanssansa puhelleet, tulivat pois ikkunalta ja\nkokoontuivat hekin Maslovan ympärille. Ensin tuli muljosilmäinen\nsalakapakoitsija tyttärensä kanssa.\n\n-- No, liikaako määräsivät? -- kysyi hän istuutuen Maslovan viereen ja\njatkaen nopeaan kutomistansa.\n\n-- Tietenkin liikaa, kun ei ollut rahoja. Jos olisi rahoja ollut ja olisi\nliukassuisen asianajajan kustantanut, kyllä olisivat vapauttaneet, --\nsanoi Korabljova.\n\n-- Vaikkapa sen, miksi sitä taas sanotaan, -- sen pörhötukkaisen,\nsuurinokkaisen, -- se poika se tuopi kuivana vaikka vedestä. Sen kun olisi\nottanut!\n\n-- Mene sitä ottamaan, -- sanoi hampaat irvessä heidän luoksensa istahtunut\nHoroshafka: -- se poika ei tuhatta vähemmästä ottaisi edes sylkäistäkseen.\n\n-- Näkyy olevan sinun kohtalosi kerran sellainen. -- puuttui puheeseen se\nakka, joka oli syytetty murhapoltosta. -- Onkos tämä sitten helppoa\nkantaa: ensin viepi pojalta vaimon, sitten toimittaa hänet täiden\nruuaksi linnaan ja vielä minutkin samaan paikkaan vanhoina päivinä, --\nalkoi hän taas jo sataan kertaan toistamansa historian; -- linna tai\nmierontie, jompikumpi on aina edessä. Jollei mierontielle niin linnaan.\n\n-- Ainahan ne samalla tavalla, -- sanoi salakapakoitsija, ja tarkastettuaan\ntytön päätä, pisti sukankutimen viereensä, veti tytön jalkojensa väliin\nja alkoi vikkelin sormin hakea hänen päästänsä. \"Mitäs menit viinaa\nkauppaamaan\". Vaan milläpäs lapset olivat ruokittavat? -- puhui hän,\njatkaen tuttua työtänsä.\n\nNämät salakapakoitsijan sanat muistuttivat Maslovaa viinasta.\n\n-- Ottaisko lasin, -- sanoi hän Korabljovalle pyyhkien paidan hihalla\nkyyneleitänsä ja vaan silloin tällöin enää nyyhkyttäen.\n\n-- Mitäs, olkoon menneeksi, -- sanoi Korabljova.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nMaslova kaivoi rahat esille, niinikään korvapuustin sisästä, ja antoi\nKorabljovalle kupongin. Korabljova otti kupongin, katsahti siihen ja,\nvaikkei osannutkaan lukea, uskoi mitä kaikkitietävä Horoshafka sanoi,\nettä paperi oli arvoltaan 2 ruplaa 50 kopekkaa, ja kiipesi venttiilin\nlokerosta ottamaan sinne piilotettua viinapulloa. Tämän\nnähtyänsä menivät kaikki ne naiset, jotka eivät olleet heidän\nlavitsanaapureitansa, paikoilleen. Maslova sillä välin puisti tomun\nhuivistansa ja mekostaan, nousi lavitsalle istumaan ja alkoi syödä\nkorvapuustia.\n\n-- Minä koetin pitää sinulle teetä, mutta se on sittenkin\njäähtynyt, -- sanoi Fedosja noutaen hyllyltä jalkariepuun käärityn\nläkkisen teekannun ja ruukun.\n\nJuoma oli ihan kylmää ja maistui enemmän läkiltä kuin teeltä, mutta\nMaslova täytti ruukun ja alkoi särpiä korvapuustin palojen väliin.\n\n-- Siinä on sinullekin, -- huusi hän lohkaisten palan korvapuustista ja\nantaen sen pojalle, joka katseli hänen suuhunsa.\n\nKorabljova tuli nyt esiin viinapullon ja ruukun kanssa. Maslova tarjosi\nKorabljovalle ja Horoshafkalle. Nämät kolme vankia muodostivat kopin\nylimystön, koska heillä oli rahoja ja he tasasivat kaikki keskenänsä.\n\nJonkun hetken kuluttua Maslova elpyi ja alkoi sukkelasti kertoa\noikeudesta, matkien syyttäjää ja kaikkea sitä, mikä häntä oli siellä\nerittäin kummastuttanut. Kummastuttanut oli häntä erittäinkin se huomio,\nettä miehet kaikkialla missä hän vaan liikkui, juoksivat hänen\nperässänsä. Oikeudessa kaikki olivat häntä katsoneet, -- kertoi hän, -- ja\nkävivät tahallaan yhtämittaa vankien huoneessa.\n\n-- Saattomies itsekin sanoi: \"sinua ne vaan käyvät katsomassa.\" On\ntulevinaan muka jotain tärkeätä paperia hakemaan, missä, -- missä, ja minä\nnäen ihan selvästi, ettei hän hae mitään paperia, vaan ahmii silmillänsä\nminua, -- puhui Maslova hymyillen ja ikäänkuin kummissaan heilutellen\npäätänsä. -- On ne nekin taiteilijoita.\n\n-- No se nyt on aina niin, -- tarttui puheeseen kopin vanhin, ja heti pääsi\nhänen laulava äänensä vauhtiin. -- Niin ne ovat kuin kärpäset sokerin\nkimpussa. Jos missä muualla niitä ei olisi, kyllä vaan siinä on. Sen\nparemmasta eivät tiedä...\n\n-- Mutta kylläpä osaavat täälläkin, -- keskeytti häntä Maslova. -- Pulaan\njouduin täälläkin. Kohta kun oli päästy perille, saapui vankiroikka\nasemahuoneelta. Ja nämätkös kerääntyivät ympärilleni, etten ollut päästä\nheistä. Onneksi tuli päällysmiehen apulainen ja ajoi heidät pois. Yksi\nkävi niin kimppuuni, että tuskin osasin irtautua.\n\n-- Minkä näköinen? -- kysyi Horoshafka.\n\n-- Mustahko, viiksien kanssa.\n\n-- Kyllä se sitten oli hän.\n\n-- Kuka hän?\n\n-- Ka, Stsheglof. Se joka äsken meni ohitse.\n\n-- Mikä ihmeen Stsheglof?\n\n-- Kylläpä, kun ei Stsheglofia tunne! Stsheglof on kaksi kertaa karannut\nSiperiasta. Nyt saivat kiinni, mutta kyllä hän pian taas lähtee. Häntä\npelkäävät esimiehetkin, -- puhui Horoshafka, joka välitteli kirjelappusia\nvangeille ja sentähden tiesi kaikki, mitä vankilassa tapahtui. -- Lähtee\nkun lähteekin.\n\n-- No, jos lähteekin, eipä se meitä mukaansa ota, -- sanoi\nKorabljova. -- Mutta sano sinä paremmin, -- kääntyi hän Maslovan\npuoleen: -- mitä sinulle atvokaatti puhui valituksesta, sehän se nyt on\ntehtävä?\n\nMaslova ei sanonut tietävänsä mistään.\n\nSamassa punatukkainen nainen, upottaen molemmat teerenpilkkuiset kätensä\npörröiseen, tuuheaan, punaseen tukkaansa, ja kynsien päätänsä tuli\nviinaa juovien ylimyksien luo.\n\n-- Minä selitän sinulle, Katariina, kaikki niinkuin on, -- alkoi\nhän. -- Ensiksikin täytyy sinun kirjoittaa: olen tyytymätön tuomioon, ja\nsitten pitää antaa ilmoitus syyttäjälle.\n\n-- Piruako sinä täältä tahdot? -- tiuskasi hänelle vihaisella bassolla\nKorabljova: -- vai vainusitko viinaa, -- älä siinä turhia juttele. Kyllä\ntässä ilman sinuakin tiedetään mitä on tehtävä.\n\n-- Ei puhuta sinulle, mitäs rähiset?\n\n-- Vai haluttaisi viinaa? Ja siksi hieroutuisit joukkoon?\n\n-- No annetaan vaan hänellekin, -- sanoi Maslova, joka aina kaikille jakoi\nkaikki, mitä hänellä oli.\n\n-- Kyllä annan kohta niin että..\n\n-- Koetas, koetas, -- sanoi punatukkainen työntäytyen Korabljovan\npäälle. -- Luuletkos minun pelkäävän?\n\n-- Senkin kuritusvanki!\n\n-- Semmoiseltapa sen kuulenkin.\n\n-- Senkin riivattu ketale!\n\n-- Minäkö ketale?\n\n-- Siperialainen, murhaaja! -- huusi punatukkainen.\n\n-- Alappa väistyä, -- sanoi Korabljova synkästi.\n\nMutta punatukkainen työntäytyi yhä lähemmäksi ja Korabljova tyrkkäsi\nhäntä avonaiseen lihavaan rintaan. Punatukkainen ei muuta odottanutkaan,\nja äkkiarvaamattoman nopealla liikkeellä kävi toisella kädellään kiinni\nKorabljovan tukkaan ja toisella aikoi lyödä häntä kasvoihin, mutta\nKorabljova sai hänen kädestään kiinni. Maslova ja Horoshafka tarttuivat\npunatukkaisen käsiin tahtoen irroittaa häntä, mutta hänen kätensä ei\nheltinyt hiuksista. Hetkeksi hän päästi kätensä, mutta ainoastaan\nsaadaksensa hiukset nyrkkinsä ympäri. Korabljova, pää väännyksissä,\nhakkasi toisella kädellään punatukkaista ruumiiseen, ja koetti käydä\nhampailla kiinni tämän käteen. Naiset kerääntyivät tappelevien\nympärille, erottelivat heitä ja kiljuivat. Keuhkotautinenkin tuli yskien\nkatsomaan mitä tapahtui. Lapset likistyivät toisiinsa ja itkivät. Melun\nkuultuansa tulivat sisälle sekä nais- että miesvartija. Tappelijat\nerotettiin, ja molemmat: Korabljova päästäen auki harmaata lettiänsä ja\nkooten siitä irtilähteneitä tupsuja, ja punatukkainen pidellen keltaisen\nrintansa ylitse kokonaan repeytynyttä paitaansa, -- huusivat yhtaikaa,\nselittäen tapausta ja syyttäen toisiansa.\n\n-- Tiedänhän minä, että se on taas se viina; kun huomenna kerron\ntirehtöörille, kyllä saatte kuulla! Tunnenhan selvästi nenässäni, -- puhui\nnaisvartija. -- Katsokaa että korjaatte kaikki, muuten käy ohrasesti,\ntässä ei ole aikaa asiatanne selvitellä. Paikoillenne ja vait!\n\nMutta vaikenemisesta ei pitkään aikaan tullut mitään. Kauvan naiset\nvielä haukkuivat, kertoivat toisillensa, kuinka riita oli alkanut ja\nkuka oli syyllinen. Vihdoin sekä mies- että naisvartija läksivät pois,\nja naiset alkoivat tyyntyä ja laittautua makuulle. Vanha eukko alkoi\nrukoilla jumalankuvan edessä.\n\n-- Löysivätpähän toisensa molemmat siperialaiset, -- rupesi punatukkainen\näkkiä käheällä äänellänsä lavitsain toisesta päästä taas puhumaan, ja\nhän höysti jokaista sanaansa mitä kummallisimmilla haukkumasanoilla.\n\n-- Katso etees, ettei täältä vieläkin tulisi, -- vastasi heti Korabljova\nliittäen samallaisia sanoja puheeseensa. Ja molemmat hiljenivät.\n\n-- Jolleivät vaan estäisi, kyllä minä sinut mukiloitsisin, senkin\nvietävä... -- alkoi jälleen punatukkainen, eikä taaskaan viipynyt kauvan\nyhtäläinen vastaus Korabljovalta.\n\nSitten oltiin vähä kauvemman aikaa vaiti, ja jo taas tuli\nhaukkumasanoja. Väliajat kuitenkin yhä pitenivät ja vihdoin kaikki\nkokonaan hiljeni.\n\nKaikki makasivat, muutamat alkoivat kuorsata, ainoastaan vanha eukko,\njolla oli tapana kauvan rukoilla, yhä vieläkin teki kumarruksia\njumalankuvan edessä, mutta lukkarin tytär, naisvartijan mentyä, heti\nnousi ja alkoi jälleen kävellä edes takasin kopissa.\n\nMaslovaa ei nukuttanut. Hän vaan ajatteli olevansa nyt siperialainen, ja\nolihan häntä jo kaksi kertaa siksi sanottukin, -- ensin Botshkova ja\nsitten punatukkainen, -- eikä hän mitenkään voinut tottua tuohon nimeen.\nKorabljova, joka oli maannut häneen selin kääntyi lavitsalla.\n\n-- Kylläpä en olisi uskonut, -- sanoi Maslova hiljaan. -- Mitä kaikkea muut\ntekevätkin ja kuitenkin pääsevät vapaiksi, mutta minun täytyy kärsiä\nilman syytä.\n\n-- Älä sure, tyttö. On niitä ihmisiä Siperiassakin. Etkä sinä sielläkään\nhukkaan joudu, -- lohdutteli häntä Korabljova.\n\n-- Enpä tietenkään, mutta kuitenkin se vaivaa. Semmoisenko kohtalon nyt\nolisin ansainnut. Olenhan niin tottunut hyvään elämään!\n\n-- Jumalaa vastaan et mitään voi, -- sanoi Korabljova huokaisten. -- Häntä\nvastaan et mitään voi.\n\n-- Tiedän, mummo kulta, mutta kuitenkin on vaikeata.\n\nHe vaikenivat.\n\n-- Kuuletko? Se on se vetelys! -- sanoi Korabljova käskien kuuntelemaan\nniitä kummallisia ääniä, jotka tulivat lavitsan toiselta puolelta.\n\nNämät äänet olivat punatukkaisen naisen hillittyjä itkun purkauksia.\nPunatukkainen itki sitä, että häntä oli äsken haukuttu, eikä oltu\nannettu viinaa, jota hänen olisi niin mieli tehnyt. Hän itki vielä\nsitäkin, että hän yleensä koko elinaikanansa ei ollut muuta kokenut kuin\nhaukkumista, pilkkaa, loukkauksia ja lyöntejä. Hän koetti hakea\nlohdutusta muistelemalla ensi rakkauttansa tehdastyömieheen,\nMolodenkofiin, mutta muistettuaan tämän rakkauden hän myöskin muisti\nmihin se oli loppunut. Se oli loppunut siihen, että Molodenkof\nkurillaan, humalapäissään, hutkaisi häntä vihtrillillä kaikkein arimpaan\npaikkaan ja sitten nauroi tovereinsa kanssa sukkeluudelleen, katsellen\nkuinka hän väänteli itseänsä tuskissaan. Hän muisti tämän, ja hänen tuli\nsääli itseänsä, ja luullen ettei kukaan enää kuulisi, hän rupesi\nitkemään ja itki niinkuin lapset -- voihkien ja nenäänsä puhisten ja\nniellen suolaisia kyyneleitä.\n\n-- Käy sääliksi häntä, -- sanoi Maslova.\n\n-- Tietysti käy, mutta mitäs tuppaa.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nEnsimäinen tunne, joka valtasi Nehljudofin hänen seuraavana aamuna\nherättyänsä, oli tieto siitä että hänelle oli jotain tapahtunut, ja\nennenkuin hän vielä muisti mitä oli tapahtunutkaan, hän jo tiesi että se\noli jotain tärkeätä ja hyvää. \"Katjusha, tuomioistuin\". Niin, täytyy\nheretä valehtelemasta, täytyy sanoa koko totuus. Ja aivan kuin\nihmeellisenä yhteensattumuksena tuli juuri tänä aamuna tuo kauvan\nodotettu kirje Maria Vasiljevnalta, aateliston johtajan vaimolta; sama\nkirje jota hän nyt niin tarvitsi. Vaimo antoi siinä hänelle täyden\nvapauden ja toivotti onnea aijottuun avioliittoon.\n\n-- Avioliittoon! -- ajatteli Nehljudof ivallisesti. -- Kuinka kaukana\nolenkaan nyt siitä!\n\nJa hän muisti eilisen aikomuksensa tunnustaa kaikki tyyni vaimon\nmiehelle, tehdä tämän edessä katumuksensa ja sanoa olevansa valmis mihin\nhyvitykseen tahansa. Mutta nyt aamulla ei tämän päätöksen\ntoimeenpaneminen näyttänyt hänestä niin helpolta kuin eilen. \"Ja\noikeastaan, miksi tekisin ihmistä onnettomaksi, kun hän ei kerran tiedä.\nJos hän kysyy, -- silloin kyllä sanon hänelle. Mutta miksi suotta menisin\nilmaisemaan hänelle? Ei, se ei ole tarpeen.\"\n\nYhtä vaikealta nyt aamulla näytti koko totuuden tunnustaminen Missille.\nTaaskin tuntui sopimattomalta itse tuo puheeksi ottaminen, -- se olisi\nollut loukkaavaa. Välttämätöntä oli, kuten niin monessa muussakin\nelämänsuhteessa, että olisi jäänyt jotain arvattavaksikin. Sen hän\nkuitenkin päätti tänä aamuna: hän lakkaa käymästä heidän luonansa, ja\nsanoo totuuden, jos häneltä kysytään.\n\nSuhteissa Katjushaan ei sitävastoin saisi jäädä mitään puhtaaksi\npuhumatta.\n\n\"Lähden vankilaan, puhun hänen kanssaan, pyydän häneltä anteeksi. Ja jos\non tarpeen, niin, jos on tarpeen, menen naimisiin hänen\nkanssaan\", -- ajatteli Nehljudof.\n\nTämä ajatus, että siveellisen hyvityksen tähden olisi kaikki alttiiksi\npantava, jopa mentävä naimisiinkin, liikutti häntä nyt aamulla\nerikoisesti.\n\nPitkään aikaan ei hän ollut alkanut päiväänsä sellaisella tarmon\ntunteella. Huoneeseen tulleelle Agrafena Petrovnalle hän itseänsäkin\nhämmästyttävällä päättäväisyydellä heti ilmoitti ei enää tarvitsevansa\ntätä huoneustoa eikä Agrafenan palvelusta. Äänettömällä suostumuksella\noli ollut ikäänkuin päätetty asia, että Nehljudof kustantaa tätä suurta\nja kallista kortteeria mennäkseen siinä naimisiin. Ja sentähden oli\nkortteerista luopumisella ratkaiseva merkitys. Agrafena Petrovna\nkatsahtikin häneen kummastuneena.\n\n-- Kiitän teitä suuresti, Agrafena Petrovna, kaikesta huolenpidostanne,\nmutta nyt en enää tarvitse näin suurta huoneustoa enkä kaikkia\npalvelijoita. Jos kuitenkin tahdotte auttaa minua, niin tehkää hyvin ja\npitäkää huolta huonekaluista, korjatkaa ne jonnekin aluksi, niinkuin\ntehtiin äidin eläessä. Kun Natasha tulee, hän kyllä ottaa ne huostaansa.\n(Natasha oli Nehljudofin sisar.)\n\nAgrafena Petrovna pudisteli päätänsä.\n\n-- Kuinka niin, \"ottaa huostaansa\"? Vielähän niitä tulette\ntarvitsemaan, -- sanoi hän.\n\n-- Ei, ei tarvita, Agrafena Petrovna, ihan varmaan ei tarvita, -- sanoi\nNehljudof vastaten siihen mitä toisen päänpudistus oli tarkoittanut.\n-- Olkaa hyvä, sanokaa Kornejillekin, että minä annan hänelle kahden\nkuukauden palkan eteenpäin, mutta etten häntä enää tarvitse.\n\n-- Väärin teette, Dmitrij Ivanovitsh. No, vaikka nyt ulkomaille\nlähtisittekin, onhan huoneusto kuitenkin tarpeen.\n\n-- Te ajattelette toista, Agrafena Petrovna. Minä en lähde ulkomaille; ja\njos lähden, niin ihan toiseen paikkaan.\n\nHän tuli äkkiä tulipunaseksi. \"Niin, täytyy sanoa hänelle, -- ajatteli\nhän, -- ei auta salata, Täytyy sanoa kaikki kaikille.\"\n\n-- Minulle on tapahtunut hyvin kummallinen ja tärkeä seikka eilen.\nMuistattehan Katjushaa, joka oli täti Marian luona?\n\n-- Kuinka en muistaisi, minähän häntä opetin ompelemaankin.\n\n-- No niin, illalla tämä sama Katjusha oli oikeuden edessä, ja minä olin\nvalamiehenä.\n\n-- Voi herranen aika kuinka kauheata! -- sanoi Agrafena Petrovna. -- Mistä\nhäntä syytettiin?\n\n-- Taposta, -- ja kaiken sen olen minä tehnyt.\n\n-- Kuinka olisitte te voineet sen tehdä? Te puhutte hyvin\nkummallisesti, -- sanoi Agrafena Petrovna ja hänen vanhoissa silmissään\nleimahti kipinä.\n\nAgrafena tunsi Katjushan historian.\n\n-- Niin, minä olen syynä kaikkeen. Ja tämä asia on muuttanut minun kaikki\naikeeni.\n\n-- Mutta mikä ihmeen muutos tästä voisi teille tulla? -- sanoi Agrafena\nPetrovna pidättäen naurahdusta.\n\n-- Se muutos, että jos minä olen syynä siihen, että Katjusha on joutunut\ntälle tielle, niin minunhan täytyykin tehdä mitä voin auttaakseni häntä.\n\n-- Se on teidän asianne, -- mutta erityisesti teidän syytänne ei tässä ole.\nKyllähän mokomata sattuu jokaiselle, ja jos vaan menettelee järkevästi,\nniin se kaikki siliää pois ja unohtuu, ja elävätpähän ihmiset, -- sanoi\nAgrafena Petrovna ankarasti, -- eikä teidän ole mitään syytä panna asiaa\nomaan laskuunne. Olinhan minä kuullut ennenkin, että Katjusha oli\njoutunut harhatielle, kukapas siihen voisi olla syynä?\n\n-- Minä olen syyllinen. Ja sentähden tahdonkin parantaa asian.\n\n-- No, onpa sitä nyt vaikeanlainen parantaa.\n\n-- Se on minun asiani. Mutta jos te ajattelette omaa kohtaloanne, niin\nse, mitä mamma oli tahtonut...\n\n-- Minä en ajattele omaa kohtaloani. Vainaja on niin runsaasti jakanut\nhyväntahtoisuuttansa minulle, etten voi toivoa mitään enempää. Minua\nkutsuu luoksensa Lizanka, (se oli hänen naimisissa olevan\nveljentyttärensä nimi), tämän luokse lähdenkin, kun joudun\ntarpeettomaksi. Mutta sanon vieläkin, että turhanpäiten otatte asiaa\nsydämmellenne, semmoista tapahtuu jokaiselle.\n\n-- No, minulla on oma ajatukseni. Ja kuitenkin pyydän teitä, auttakaa\nminua huoneiden luovuttamisessa ja tavaroiden korjaamisessa. Älkääkä\nolko minulle suutuksissa. Minä olen teille hyvin, hyvin kiitollinen\nkaikesta.\n\nMerkillistä oli, että siitä saakka kuin Nehljudof tuli huonoksi ja\nvastenmieliseksi omissa silmissään, siitä saakka muut eivät olleet\nhänelle enää vastenmielisiä; päinvastoin, sekä Agrafena Petrovnaa että\nKornejia kohtaan hän tunsi hellyyttä ja kunnioitusta. Hänen olisi tehnyt\nmieli katua Kornejinkin edessä, mutta Kornej näytti niin\njärkähtämättömän kunnioittavalta, ettei Nehljudof uskaltanut.\n\nMatkalla oikeuteen, ajaessaan samoja katuja myöten, samalla ajurilla,\n\nNehljudof ihmetteli itsekin mihin määrään toinen ihminen hän nyt tunsi\nolevansa.\n\nAvioliitto Missin kanssa, joka oli vielä eilen näyttänyt niin\nläheiseltä, tuntui hänestä nyt aivan mahdottomalta. Eilen hän oli\nkäsittänyt tilansa niin, että Missi epäilemättä tulee pitämään onnena\nsaada hänet, nyt sitävastoin hän tunsi itsensä arvottomaksi ei\nainoastaan avioliittoon vaan edes olemaan minään läheisenäkään Missille.\n\"Jospa hän vaan tietäisi mikä olen, ei suinkaan ottaisi minua\nvastaankaan. Ja minä kun häntä vielä moitin keikailemisesta tuon herran\nedessä. Ja vaikka Missi nyt suostuisikin minuun, voisinko minä olla\nonnellinen tai edes rauhallinenkaan, tietäessäni että tuo toinen on\ntäällä linnassa ja jonakin päivänä viedään vartioittuna Siperiaan. Tuo\nminun kukistamani nainen viedään pakkotöihin, ja minä muka alkaisin\ntäällä vastaanottaa onnentoivotuksia ja tehdä visiittejä nuoren vaimoni\nkeralla. Taikka aateliston johtajan kanssa, jota olen yhdessä hänen\nvaimonsa kanssa pettänyt, alkaisin laskea ääniä, jotka kannattavat tai\nvastustavat koulujohtokunnan tekemiä ehdotuksia j.n.e., ja sitten\npanisin toimeen salaisia tapaamisia hänen vaimonsa kanssa, (kuinka\ninhoittavaa!), taikka rupeisin jatkamaan taulua, joka ei nähtävästi\nkoskaan tule valmiiksi, sillä eihän minun pidäkään antautua noihin\njoutavuuksiin, enkä sitä paitsi voisi nyt mitään semmoista\ntehdä\", -- puhui hän itsekseen, lakkaamatta iloiten siitä sisällisestä\nmuutoksesta, mitä hän koki.\n\n\"Nyt olisi ennen kaikkia, -- ajatteli hän, -- tavattava asianajaja ja\nsaatava tietää miten hän on päättänyt, ja sitten ... sitten tavattava\nhänet vankilassa, tuon eilisen vangin, ja sanottava hänelle kaikki\".\n\nJa vaan kuvaillessaankin, kuinka hän tapaisi Katjushan, kuinka sanoisi\nhänelle kaikki, kuinka katuisi rikostaan hänen edessänsä, kuinka tekisi\nkaikki minkä voi, menisi naimisiin hänen kanssaan ja sovittaisi siten\nrikoksensa -- , valtasi hänet omituinen, ylevä riemu ja kyyneleet nousivat\nhänen silmiinsä.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nTultuaan oikeuteen tapasi Nehljudof heti käytävässä eilisen\noikeudenpalvelijan ja tiedusteli tältä: missä tuomitut vangit\nsäilytetään, ja keltä on saatava lupa niiden tapaamiseen?\nOikeudenpalvelija selitti, että vankeja säilytettiin eri paikoissa, ja\nettä ennenkuin tuomio oli voittanut laillisen voiman riippui luvansaanti\nyleisestä syyttäjästä. -- \"Minä sanon sitten itse ja saatan teidät\nistunnon jälkeen. Syyttäjää ei vielä kuulukaan. Mutta sitten istunnon\njälkeen. Nyt tehkää hyvin ja tulkaa oikeussaliin. Istunto alkaa heti.\"\n\nNehljudof kiitti oikeudenpalvelijaa, joka erittäinkin nyt näytti hänestä\nsurkuteltavalta, ja meni valamiesten huoneeseen.\n\nHänen lähestyessä tätä huonetta olivat valamiehet jo menossa\nistuntosaliin. Kauppias oli samalla tavalla iloinen, ja samalla tavalla\nkuin eilen oli syönyt ja ryypännyt, ja tervehti nyt Nehljudofia kuin\nvanhaa ystävää. Pietari Gerasimovitsh ei herättänyt Nehljudofissa nyt\nmitään vihamielisiä tunteita tuttavallisuutensa ja naurunsa tähden.\n\nNehljudofin teki mieli kaikille valamiehillekin ilmaista suhteensa\neiliseen syytettyyn. \"Oikeastaan, -- ajatteli hän, -- olisi eilen pitänyt\nistunnon aikana nousta seisoalleen ja julkisesti tunnustaa\nsyyllisyytensä\". Mutta kun hän yhdessä muiden valamiesten kanssa astui\nistuntosaliin, ja taas alkoivat nuo eiliset temput: taas \"oikeus\nlähestyy\", taas kolme kirjokaulaista lavalle, taas äänettömyys, taas\nvalamiesten istuutuminen korkeakarmisille tuoleille, taas santarmit,\npappi, -- niin silloin hän tunsi, että vaikka olisikin ollut\nmenetteleminen näin, ei hän olisi eilenkään voinut rikkoa tätä\njuhlallisuutta.\n\nValmistelut istuntoon olivat samat tänään kuin eilenkin (paitsi\nvalamiesten vannotusta ja puheenjohtajan puhetta heille).\n\nTämänpäiväinen juttu koski murtovarkautta. Syytettyä, joka oli\nheikonnäköinen, kapeahartiainen 20-vuotias poika harmaassa mekossa,\nharmailla, verettömillä kasvoilla, vartioitsi kaksi santarmia,\npaljastetut miekat kädessä. Hän istui yksinänsä syytettyjen penkillä ja\narasti katseli sisääntulevia. Tämä poika oli syytetty siitä, että oli\nyhdessä toverinsa kanssa murtautunut lukittuun liiteriin ja anastanut\nsieltä vanhoja lattiamattoja, arvoltaan 3 ruplaa 67 kopekkaa.\nSyytekirjasta kävi ilmi, että poliisi oli ottanut pojan kiinni silloin\nkuin tämä oli kulkenut toverinsa kanssa, joka oli kantanut olallaan\nmattoja. Poika ja hänen toverinsa olivat tunnustaneet heti rikoksensa ja\npantiin molemmat vankilaan. Pojan toveri, viilari, oli jo vankilassa\nkuollut ja poikaa nyt tutkittiin yksin. Vanhat matot makasivat\ntodiste-esineiden pöydällä.\n\nJuttua käsiteltiin, samoin kuin eilistäkin, loppumattomine varastoineen\ntodistuksia, todisteaiheita, vierasmiehiä, vannottamisia,\nkuulustelemisia, asiantuntijoita ja ristiinkyselyjä. Todistajaksi\nkutsuttu poliisi vastasi puheenjohtajan, syyttäjän ja puolustajan\nkysymyksiin lyhyillä, puisilla sotilasvastauksilla. Mutta huolimatta\nhänen sotilaallisesta tylsämielisyydestään ja koneellisuudestansa, näkyi\nettä hän sääli poikaa ja vastenmielisesti kertoi kiinniotosta.\n\nToinen todistaja, varkauden kärsinyt ukko, talonhaltija ja mattojen\nomistaja oli nähtävästi kiukkuinen ihminen. Kun häneltä kysyttiin\ntunnustaako hän matot omikseen, tunnusti hän ne omikseen hyvin\nvastenmielisesti; mutta kun syyttäjän apulainen sitten alkoi tiedustella\nmihin hän oli aikonut mattoja käyttää ja hyvinkö ne olivat hänelle\ntarpeelliset, hän suuttui ja vastasi: \"Ja vaikka ne nyt ikuisiksi\najoiksi katoisivat näkyvistäni, en niitä ollenkaan kaipaisi. Jos olisin\ntiennyt, että niistä näin paljon puuhaa tulee, en totisesti olisi\nhakenut; kymmenruplasen ja kaksikin olisin suorittanut, kunhan vaan\nolisin päässyt näistä iankaikkisista kuulusteluista. Ajureille yksistään\nolen viisi ruplaa maksanut; enkä minä ole mikään terve ihminen. Minussa\non sekä tyrät että reumatismit.\"\n\nNäin puhuivat todistajat, ja syytetty itse tunnusti kaikki tyyni, ja\nniinkuin kiinnisaatu eläin, järjettömänä vilkkuen sivuilleen, kertoi\nkatkonaisella äänellä koko tapauksen.\n\nAsia oli selvä; mutta syyttäjän apulainen, samoin kuin eilenkin\nolkapäitänsä kohottaen, teki hienoja kysymyksiä, joiden tarkoitus oli\nsaada viekas rikoksentekijä ansaan.\n\nPuheessansa hän koetti todistaa, että varkaus oli tapahtunut\nihmisasumuksessa ja sisäänmurtautumalla, ja että poika oli siis\nsaatettava ankarimman rangaistuksen alaiseksi.\n\nOikeuden määräämä puolustaja sitävastoin koetti todistaa, ettei varkaus\nollut tapahtunut ihmisasumuksessa, ja että siis vaikka esillä olikin\nilmeinen rikos, rikollista ei voitu kuitenkaan pitää vielä niin\nvaarallisena yhteiskunnalle, kuin syyttäjän apulainen oli tahtonut\nluulotella.\n\nPuheenjohtaja, aivan niinkuin eilenkin, pysyi puolueettomuuden ja\noikeudenmukaisuuden esikuvana ja selitteli tarkalleen valamiehille sitä,\nmitä he tiesivät eivätkä voineet olla tietämättä. Niinkuin eilenkin\ntehtiin keskeytyksiä; niinkuin eilen poltettiin tupakkia; yhä samalla\ntavalla oikeudenpalvelija jälleen huuteli: \"oikeus lähestyy\", ja samalla\ntavalla istuivat kaksi santarmia miekat paljastettuina uhkaamassa\nrikoksen, tekijää, mutta itse koettaen olla nukkumatta.\n\nJutusta kävi ilmi, että tämän pojan oli hänen isänsä antanut jo\nalaikäisenä tupakkitehtaan työhön, missä poika oli sitten elänyt 5\nvuotta. Tänä vuonna oli tehtaan isäntä pannut hänet pois isännän ja\ntyömiesten välillä tapahtuneen rettelön jälkeen, ja jäätyään työttömäksi\noli poika kuljeksinut pitkin kaupunkia juoden yltään vaatteensakin.\nJossain ravintolassa hän oli yhdyttänyt samallaisen, jo ennen\ntyöttömäksi jääneen viilarin, pahan juopon, ja he olivat yhdessä\nhumalapäissään öiseen aikaan rikkoneet liiterin lukon, ja ottaneet\nsieltä mitä ensiksi käsiinsä saivat. He joutuivat kiinni ja tunnustivat\nkaikki. He pantiin vankilaan, missä sitten viilari ennen oikeudenkäynnin\nalkamista oli kuollut. Poikaa vastaan käytiin nyt oikeutta ja häntä\npidettiin vaarallisena olentona, josta yhteiskuntaa täytyi suojella.\n\n\"Tuo nyt on ihan samallainen vaarallinen olento kuin eilinenkin\nsyytetty\", -- ajatteli Nehljudof, kuullessaan mitä kaikkea hänen edessään\ntapahtui. -- \"Nuo olisivat vaaralliset ja me emme olisi vaarallisia?...\nMinä olen siveetön, pettäjä, ja kaikki me, kaikki ne, jotka tietäen mikä\nminä olen, eivät ole halveksineet vaan päinvastoin kunnioittaneet\nminua.\"\n\nOnhan selvää, että tämä poika ei ole mikään erikoinen ilkiö, vaan ihan\ntavallinen (sen kaikki näkevät) ihminen, ja että hän on tullut siksi,\nmikä on, ainoastaan siitä syystä, että eli semmoisissa olosuhteissa,\njotka semmoisia ihmisiä synnyttävät. Näyttäisi siis ilmeiseltä, että jos\ntahdotaan, ettei tämmöisiä poikia olisi, täytyy koettaa poistaa niitä\nolosuhteita, joissa tämmöiset onnettomat olennot syntyvät. Jos vaan\nolisi löytynyt jokukin ihminen, -- ajatteli Nehljudof katsellen pojan\ntuskallisia pelonalaisia kasvoja, -- joka olisi säälinyt häntä silloin\nkuin hän leivän puutteen tähden lähetettiin maalta kaupunkiin; jos\npuutteenalaisia olisi autettu, tai jospa vaan silloinkin, kuin hän jo\noli kaupungissa ja kaksitoistatuntisen työpäivän jälkeen kulki tehtaasta\nvanhempien toverien, viettelijäinsä kanssa ravintolaan, -- kunpa olisi\nsilloinkin löytynyt ihminen, joka olisi sanonut: \"älä sinä mene Vanja,\nei se ole hyvä\", niin ei poika olisi mennyt, ei olisi joutunut\nharhatielle, eikä olisi mitään pahaa tehnyt.\n\nMutta semmoista ihmistä, joka olisi häntä säälinyt, ei löytynyt\nainoatakaan koko sinä aikana, kun poika pienen elukan tavalla eleli\noppipojan vuosia kaupungissa, ja lyhyeksi kerityin päin juoksenteli\nmestarien ostoksilla; päinvastoin, jos hän jotain sai mestareilta ja\ntovereilta kaupungissa kuulla, niin vaan: että se se poikaa on, joka saa\nnarratuksi, joka osaa juoda, osaa haukkua, osaa tapella ja elää\nhuonosti.\n\nMutta kun hän sitten sairaana ja epäterveellisen työn, juoppouden,\nhuonon elämän pilaamana, tylsistyneenä ja hupsuna kuin unessa horjuskeli\nilman tarkoitusta pitkin katuja ja vihdoin juovuspäissään tunkeutui\njohonkin liiteriin ja vei sieltä tarpeettomia mattoja, niin nyt me emme\nollenkaan pidä huolta niiden syiden poistamisesta, jotka saattoivat\npojan hänen nykyiseen tilaansa, vaan tahdomme muka auttaa asiata sillä,\nettä ryhdymme rankaisemaan tätä poikaa!...\n\nHirmuista!\n\nNehljudof ajatteli kaikkea tätä, eikä enää kuunnellut mitä hänen\nedessänsä tehtiin. Ja kauhistui yhä enemmän vaan siitä, mikä hänelle\nselvisi. Häntä hämmästytti että hän oli saattanut olla ennen näkemättä\ntätä, että muut saattoivat olla näkemättä.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nHeti kun tehtiin seuraava keskeytys Nehljudof nousi ja tuli käytävään\npäättäen olla enää palaamatta istuntosaliin. Antaa heidän tehdä hänen\nkanssansa mitä tahtovat, mutta tähän ilveilyyn hän ei enää voi ottaa\nosaa.\n\nOtettuaan selvän missä yleisen syyttäjän huone oli, meni Nehljudof tämän\nluo. Vahtimestari ei olisi häntä laskenut, vaan sanoi, että syyttäjä oli\ntyössä, mutta Nehljudof, kuuntelematta häntä, meni sisälle ja kääntyen\nvastaan tulevan virkamiehen puoleen pyysi tätä ilmoittamaan yleiselle\nsyyttäjälle olevansa valamies ja että hänen oli välttämätöntä tavata\nsyyttäjää erään sangen tärkeän asian vuoksi. Nehljudofin ruhtinaallinen\narvonimi ja hienot vaatteet auttoivat häntä. Virkamies teki ilmoituksen\nsyyttäjälle, ja Nehljudof laskettiin sisälle. Yleinen syyttäjä otti\nhänet vastaan seisaaltansa, nähtävästi tyytymättömänä siihen\nitsepintaisuuteen, millä Nehljudof oli pyrkinyt hänen puheillensa.\n\n-- Mitä haluatte? -- kysyi yleinen syyttäjä ankarasti.\n\n-- Minä olen valamies, nimeni on Nehljudof ja minun täytyy\nvälttämättömästi tavata syytettyä Maslovaa, -- sanoi Nehljudof nopeasti ja\npäättävästi, punastuen ja tuntien tekevänsä jotain semmoista, mikä on\nratkaisevasti vaikuttava hänen elämäänsä.\n\nYleinen syyttäjä oli lyhyenläntä, tummanverinen mies, tukka lyhyt,\nharmahtava, silmät kirkkaat ja vilkkaat, tuuhea, leikattu parta\nesiinpistävässä alaleuvassa.\n\n-- Maslovaa? Kyllä tunnen. Hän oli syytetty myrkytyksestä, -- sanoi\nsyyttäjä rauhallisesti. -- Mitä varten te tahdotte häntä tavata? -- Ja\nsitten ikäänkuin haluten pehmentää käytöstänsä lisäsi: -- En voi antaa\nlupaa teille, tietämättä mitä varten se on teille tarpeen.\n\n-- Se on minulle tarpeen erään minulle hyvin tärkeän asian vuoksi, -- sanoi\nNehljudof sävähtäen punaseksi.\n\n-- Vai niin, -- sanoi syyttäjä ja nostettuaan silmänsä katseli\ntarkkaavaisesti Nehljudofia. -- Onko hänen asiansa jo ollut esillä vai ei?\n\n-- Hän oli eilen oikeuden edessä, ja tuomittiin neljäksi vuodeksi\npakkotöihin -- vääryydellä. Hän on syytön.\n\n-- Vai niin. Jos hän on vasta eilen saanut tuomionsa, -- sanoi syyttäjä\npanematta mitään huomiota Nehljudofin ilmoitukseen että Maslova oli\nsyytön, -- ennenkuin tuomio on voittanut laillisen voiman hän yhä\nsäilytetään tutkintovankilassa. Vankeja voi siellä tavata vaan\nmääräpäivinä. Sinne nyt neuvonkin teitä kääntymään.\n\n-- Vaan minun täytyy saada tavata häntä niin pian kuin\nmahdollista, -- sanoi Nehljudof tuntien alaleukansa vapisevan ja\nratkaisevan hetken olevan lähellä.\n\n-- Mutta mistä syystä se on teille välttämätöntä? -- kysyi syyttäjä\nkohottaen vähän levottomasti kulmakarvojansa.\n\n-- Siitä syystä, että hän on syytön ja tuomittu pakkotöihin. Mutta\nkaikkeen syypää olen minä, -- sanoi Nehljudof vapisevalla äänellä, tuntien\nsamalla puhuvansa semmoista, mitä ei olisi oikeastaan tarvinnut.\n\n-- Millä tavalla sitten? -- kysyi syyttäjä.\n\n-- Sillä tavalla, että minä olen pettänyt hänet ja saattanut siihen\ntilaan, missä hän nyt on. Jollei hän olisi semmoinen, miksi minä olen\nhänet tehnyt, ei hän olisi joutunut tämmöisen syytöksenkään alaiseksi.\n\n-- En minä sittenkään ymmärrä, missä yhteydessä tämä on tapaamisen\nkanssa.\n\n-- Siinä yhteydessä että minä tahdon seurata häntä ja ... mennä naimisiin\nhänen kanssaan, -- sai Nehljudof sanotuksi. Ja kuten aina, kun hän vaan\ntuli tähän aineeseen, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\n-- Todellakin? -- Vai niin! -- sanoi syyttäjä. -- Tämä on todellakin aivan\nerikoinen tapaus. Ettekös te ole äänivaltainen Krasnoperskin\npiirikunnasta? -- kysyi syyttäjä aivan kuin muistellen mitä hän oli ennen\nkuullut Nehljudofista, joka nyt esitti niin kummallisen tuumansa.\n\n-- Suokaa anteeksi, en luule että tämä olisi missään yhteydessä pyyntöni\nkanssa, -- vastasi Nehljudof kiihkeästi ja vihaisesti.\n\n-- Eipä suinkaan, ei, -- sanoi yleinen syyttäjä tuskin huomattavasti\nhymähtäen ja ollenkaan joutumatta hämilleen, -- mutta teidän pyyntönne on\nniin tavatonta laatua, niin ulkopuolella kaikkia muodollisuuksia...\n\n-- No, voinko siis saada luvan?\n\n-- Luvanko? Kyllä, annan teille kohta päästölipun. Olkaa hyvä, istukaa.\n\nHän tuli pöydän luo, istui ja alkoi kirjoittaa.\n\n-- Tehkää hyvin, istukaa.\n\nNehljudof jäi seisomaan.\n\nKirjoitettuaan päästölipun yleinen syyttäjä antoi sen Nehljudofille\nuteliaasti häneen katsoen.\n\n-- Vielä minun on ilmoittaminen, -- sanoi Nehljudof, -- etten enää voi ottaa\nosaa oikeuden istuntoihin.\n\n-- Teidän on, kuten tiedätte, esittäminen pätevät syyt oikeudelle.\n\n-- Syyt ovat ne, että pidän jokaista oikeutta tarpeettomana, jopa\nsiveettömänäkin.\n\n-- Niinpä kyllä, -- sanoi yleinen syyttäjä yhä samalla tavalla tuskin\nhuomattavasti hymyillen, ikäänkuin osoittaaksensa, että tämmöiset\nilmoitukset olivat hänelle hyvin tuttuja ja kuuluivat tiettyyn\nhullunkuriseen luokkaan. -- Niinpä kyllä, mutta te arvattavasti kuitenkin\nymmärrätte, että minä, ollen yleisenä syyttäjänä oikeudessa, en voi olla\nkanssanne samaa mieltä. Ja sentähden neuvon teitä ilmoittamaan asiasta\noikeudelle, joka sitten päättää onko ilmoituksenne otettava huomioon vai\nei, ja jälkimäisessä tapauksessa tuomitsee teille sakon. Kääntykää siis\noikeuden puoleen.\n\n-- Olen jo ilmoittanut enkä enää mene minnekään, -- sanoi Nehljudof\nvihaisesti.\n\n-- Jääkää hyvästi, -- sanoi yleinen syyttäjä kumartaen päällänsä,\nnähtävästi haluten pikemmin päästä tästä kummallisesta asiamiehestä.\n\n-- Kuka se kävi luonanne? -- kysyi oikeudenjäsen tullen heti Nehljudofin\njälkeen yleisen syyttäjän työhuoneeseen.\n\n-- Nehljudof, tiedättehän, joka vielä Krasnoperskin piirikunnassa teki\nkuntakokouksessa kaikenlaisia kummallisia ilmoituksia. Ja kuvailkaa, hän\non valamiehenä, ja syytettyjen joukossa esiintyy pakkotöihin tuomittu\nnainen, eli tyttö, jonka hän sanojensa mukaan oli pettänyt, ja nyt hän\ntahtoo mennä naimisiin sen kanssa.\n\n-- No ihanko todella?\n\n-- Niin hän minulle sanoi, ja vieläpä jotenkin kummallisesti\nkiihoittuneena.\n\n-- On jonkinlaista epävakaisuutta, jotain epänormaalia nykyisissä\nnuorissa miehissä.\n\n-- Eipä tuo enää niin nuorikaan ole.\n\n-- No entä teidän ylistämänne Ivashenko sitten, huh kuinka se\nkyllästyttää. Se panee kuin piinapenkille: puhuu ja puhuu ja puhuu ilman\nloppua.\n\n-- Niitä pitää yksinkertaisesti vaan keskeyttää, muutenhan ne ovat\nvarsinaisia jarruttajia.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nYleisen syyttäjän luota Nehljudof ajoi suoraan tutkintovankilaan. Mutta\ntuli ilmi, ettei siellä mitään Maslovaa ollut ja vankilan tirehtööri\nselitti Nehljudofille, että tämän Maslovan pitäisi olla vanhassa\nsiirtolaisvankilassa. Nehljudof ajoi sinne.\n\nJa todellakin, Katariina Maslova oli siellä.\n\nVälimatka tutkintovankilasta siirtolaislinnaan oli tavattoman suuri ja\nNehljudof saapui sinne vasta illalla. Hän oli tulemassa tämän suuren\nsynkän rakennuksen ovelle, mutta vahtimies ei päästänyt häntä, ja soitti\nvaan kelloa. Soiton johdosta tuli yksi vartijoista. Nehljudof näytti\npäästölippunsa, mutta vartija ei sanonut voivansa ilman tirehtöörin\nlupaa päästää sisälle. Nehljudof läksi tirehtöörin luo. Jo noustessaan\nrappusia myöten kuuli hän ovien takaa pianolla soitettavan jotakin\nmonimutkaista bravuurikappaletta. Mutta kun sitten vihanen sisäpiika,\ntoinen silmä sidottuna, avasi hänelle oven, nämät äänet pääsivät\nhuoneesta ikäänkuin valloilleen ja tainnuttivat hänen kuulonsa. Soitto\noli kyllästyttävä Lisztin rapsodia, joka tuli kyllä erinomaisesti\nsuoritetuksi, vaan ainoastaan erääseen kohtaan asti. Tähän kohtaan\npäästyä toistettiin sama asia uudelleen. Nehljudof kysyi sidotulta\npiialta oliko tirehtööri kotona.\n\nPiika sanoi että ei.\n\n-- Tuleeko hän pian?\n\nRapsodia pysähtyi jälleen ja jälleen samalla loistolla ja melulla\npauhautui noiduttuun paikkaan asti.\n\n-- Minä menen kysymään.\n\nJa piika läksi.\n\nRapsodia oli juuri päässyt vauhtiinsa, kun se äkkiä ennen noiduttua\npaikkaa keskeytyi ja kuului ääni:\n\n-- Sano hänelle ettei ole, ja ettei tulekaan. Hän on vieraissa, mitä\nihmettä ne kiusaavat, -- kuului oven takaa naisääni, ja taas alkoi\nrapsodia, mutta samassa taaskin keskeytyi ja tuolia kuului työnnettävän\nsyrjään. Vihastunut pianonsoittaja tahtoi nähtävästi itse purkaa\nsuuttumuksensa tunkeilevalle vieraalle, joka ei noudattanut\nvastaanottoaikaa.\n\n-- Pappa ei ole kotona, -- sanoi hän vihaisesti tullen eteiseen. Se oli\nsurkuteltavan näköinen, kalpea neitonen, siniset renkaat velttojen\nsilmien alla, tukka kohennettuna. Nähtyään nuoren herran hyvässä\npalttoossa hän lämpeni. -- Astukaa sisälle, ehkä... Mitäs asiaa teillä\nolisi?\n\n-- Tahtoisin tavata erästä naisvankia.\n\n-- Varmaankin valtiollista?\n\n-- Ei, ei valtiollista. Minulla on päästölippu yleiseltä syyttäjältä.\n\n-- No, en tiedä, pappa ei ole kotona. Astukaahan sisälle, tehkää\nhyvin, -- kutsui hän jälleen Nehljudofia pienestä eteisestä. -- Tai\nkääntykää sitten tirehtöörin apulaisen puoleen, joka nyt on konttorissa,\nhänen kanssaan voitte puhua. Kuinka onkaan sukunimenne?\n\n-- Kiitän teitä, -- sanoi Nehljudof vastaamatta kysymykseen ja läksi.\n\nOvea ei oltu vielä saatu suljetuksi hänen jälkeensä, kun jo taas alkoi\nsama reipas, iloinen soitto, joka niin ei sopinut tähän paikkaan missä\nsitä tuotettiin, eikä tämän surkuteltavan tytön kasvoihin, joka niin\nitsepintaisesti sitä harjoitteli. Pihalla Nehljudof tapasi nuoren\nvankilavirkamiehen, jolla oli töröttävät vahatut viikset, ja kysyi tältä\ntirehtöörin apulaista. Se olikin apulainen itse. Hän otti päästölipun,\nsilmäili sitä ja sanoi, että tämä päästölippu tarkoitti tutkintovankilaa\nja ettei hän sen nojalla uskaltanut päästää tänne, -- ja onhan jo\nmyöhäistäkin. Tulkaa huomenna. Huomenna kello 10 on vankien tapaaminen\nkaikille sallittu, tulkaa silloin, niin on itse tirehtöörikin kotona.\nSilloin saatte tavata yleisessä tapaamishuoneessa, mutta jos tirehtööri\nsallii, niin konttorissakin.\n\nNäin siis pääsemättä tänäpäivänä tarkoituksensa perille Nehljudof ajoi\nkotiin. Se että hän oli koettanut tavata Maslovaa ja oli ilmaissut\naikeensa syyttäjälle, että hän oli käynyt kahdessa vankilassa, oli\nsaanut hänen mielensä niin kiihoitetuksi, ettei hän pitkään aikaan\nvoinut rauhoittua. Tultuaan kotiin hän heti haki esiin kauan koskematta\nolleet päiväkirjansa, luki muutamia paikkoja niistä ja kirjoitti:\n\"Kahteen vuoteen en ole kirjoittanut päiväkirjaa enkä luullut enää\nkoskaan palaavani tähän lapsellisuuteen. Mutta se ei ollutkaan mitään\nlapsellisuutta, vaan keskustelua itseni kanssa, sen totisen,\njumalallisen itsen kanssa, joka asuu jokaisessa ihmisessä. Koko aikana\ntämä _minä_ on nukkunut, enkä ole voinut kenenkään kanssa keskustella.\nSen herätti nukuksista tuo tavaton tapaus 28:na huhtikuuta, oikeudessa,\nmissä olin valamiehenä. Syytettyjen penkillä näin hänet, pettämäni\nKatjushan, vankipuvussa. Kummallisen väärinkäsityksen ja minun\nerehdykseni kautta hän tuomittiin Siperiaan. Olen juuri käynyt yleisen\nsyyttäjän luona ja vankilassa. Minua ei päästetty hänen luoksensa, vaan\nminä olen päättänyt tehdä kaikki saadakseni nähdä hänet, katuakseni\nhänen edessään ja sovittaakseni syyllisyyteni vaikkapa naimisiin\nmenemisellä. Herra, auta minua. Minun on hyvin hyvä ja iloinen\nollakseni.\"\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nMaslova ei voinut tänä yönä pitkään aikaan saada unta, vaan loikoi\nsilmät auki ja, katsellen oveen, joka vähä väliä jäi edestakasin\nkulkevan lukkarin tyttären taakse, ajatteli.\n\nHän ajatteli ettei mitenkään menisi naimisiin Siperiaan tuomitun vangin\nkanssa, Sahalinissa, vaan järjestäisi asian jollakin muulla tavoin,\nesimerkiksi päällikön, kirjurin, tai vaikkapa vartijan, tai sitten\napulaisen kanssa. Kaikki ne ovat siihen meneviä. \"Kunhan ei vaan\nlaihtuisi. Silloin olisi kaikki hukassa\". Hän muisti millä silmillä\nhänen puolustajansa oli häneen katsonut, ja kuinka puheenjohtaja oli\nkatsonut, ja kuinka olivat katsoneet vastaan tulevat ja tahallaan hänen\nohitsensa kulkevat ihmiset oikeudessa. Hän muisteli kuinka vankilassa\nhäntä tapaamassa käynyt Berta oli hänelle kertonut, että se ylioppilas,\njosta hän asuessaan Kitajevan luona oli pitänyt, oli käynyt heidän\nluonansa, kysellyt hänestä ja ollut hyvin pahoillaan. Hän muisteli vielä\ntappelua punatukkaisen kanssa ja surkutteli tätä, muisti pakarimestarin,\njoka oli käskenyt antaa hänelle yhden korvapuustin kaupanpäälliseksi.\nHän muisteli monia ihmisiä, ainoastaan ei Nehljudofia. Lapsuuttaan ja\nnuoruuttaan, mutta erittäinkään rakkauttaan Nehljudofiin ei hän\nmilloinkaan ajatellut. Se teki liian kipeätä. Nämä muistot lepäsivät\njossain kaukana koskemattomina hänen sydämmessään. Ei hän edes\nunissaankaan koskaan nähnyt Nehljudofia. Äsken oikeudessa ei hän ollut\ntuntenut Nehljudofia. Eikä niin paljon senvuoksi että viimeksi tätä\nnähdessään tämä oli ollut sotilaspuvussa, ilman partaa, pienet viikset\nvaan huulilla ja lyhyet hiukset tuuheina kiharoina päässä, jota vastoin\nNehljudof nyt oli ikämiehenä, partasuuna, -- vaan enemmänkin senvuoksi,\nettei hän milloinkaan Nehljudofia ajatellut. Hän oli haudannut kaikki\nmuistonsa silloisista asioista Nehljudofin kanssa, haudannut sinä\nhirveänä, pimeänä yönä, jolloin Nehljudof oli palannut sotakentältä\npoikkeamatta tätien luo.\n\nEnnen tätä yötä, kun Katjushassa vielä asui toivo että Nehljudof\npoikkeisi, ei hänelle ollenkaan ollut vaivaksi se lapsi, jota hän kantoi\nsydämmensä alla, vaan hän päinvastoin tunsi kummallista hellyyttä tämän\npehmeisiin ja joskus äkillisiin liikkeisiin itsessänsä. Mutta tästä\nyöstä lähtien kaikki muuttui. Ja vastainen lapsikin oli vaan\nvastukseksi.\n\nTädit odottivat Nehljudofia, olivat pyytäneet häntä poikkeamaan, vaan\nhän oli sähköittänyt ettei tulisi, koska hänen piti muka olla\nmääräaikana Pietarissa. Saatuaan tämän tietää Katjusha päätti lähteä\nasemalle tavatakseen hänet. Junan oli kulkeminen aseman ohitse kello 2\naikaan yöllä. Katjusha auttoi neidit makuulle ja saatuaan puolellensa\nkyökkipiian tyttären, pienen Mashkan, veti jalkaansa vanhat kengät,\nheitti huivin yllensä, kokosi liepeensä ja juoksi asemalle.\n\nOli pimeä, syksyinen, sateinen ja tuulinen yö. Sade milloin tuli alas\nsuurina, lämpiminä pisaroina, milloin taas taukosi. Maassa jalkojen alla\nei näkynyt tietä, mutta metsässä oli mustaa kuin uunin pesässä, ja\nKatjusha, vaikka tunsikin hyvästi tien, eksyi siitä metsässä, joutuen\nvihdoin pienemmälle pysäkille, missä juna viipyi ainoastaan kolme\nminuuttia, eikä ennättänyt hyvään aikaan, kuten oli toivonut, vaan vasta\ntoisen soiton jälkeen. Tultuaan juoksujalassa asemasillalle, näki\nKatjusha hänet heti ensi luokan vaunun ikkunasta. Tässä vaunussa oli\nerittäin kirkas valo. Samettisissa nojatuoleissa istui vastapäätä\ntoisiansa kaksi upseeria pelaten korttia. Pikku pöydällä ikkunan\nvieressä paloivat paksuiksi juosseet kynttilät. Nehljudof istui\npingoitetuissa ratsastushousuissa, valkoisessa paidassa tuolin käsinojan\npäällä, nojautuen tuolin selustimeen ja nauroi jollekin asialle. Heti\nhänet tunnettuaan Katjusha koputti palelevalla kädellään ikkunaan. Mutta\njuuri silloin kuului kolmas soitto ja juna lähti hitaasti liikkeelle,\nensin taaksepäin, mutta sitten alkoivat vaunut nytkähtäen toinen\ntoisensa jälkeen liikkua eteenpäin. Toinen pelaajista nousi kortit\nkädessä ylös ja katsoi ulos. Katjusha koputti vielä kerran ja pani\nkasvonsa ikkunaa vasten. Silloin nytkähti sekin vaunu, jonka luona hän\nseisoi ja lähti liikkeelle. Hän läksi kulkemaan rinnan, katsoen yhä\nikkunaan. Upseeri aikoi päästää ikkunan alas, vaan ei mitenkään voinut.\nNehljudof nousi ja työnnettyään upseerin syrjään, alkoi itse sitä\naukaista. Juna lisäsi vauhtia, niin että Katjushan oli kulkeminen\nnopeasti. Juna läksi vieläkin nopeammin, ja nyt meni ikkuna alas. Mutta\nsamassa konduktööri työnsi Katjushan syrjään ja hyppäsi vaunuun.\nKatjusha jäi jälkeen, vaan juoksi kuitenkin yhä pitkin asemasillan\nmärkiä lautoja, kunnes asemasilta päättyi ja hän oli menemäisillään\nnurin juostessaan astuimia alas. Hän juoksi, mutta ensi luokan vaunu oli\njo kaukana hänen edellään. Hänen ohitsensa vierivät toisen luokan\nvaunut, sitten kiitivät kolmannen luokan vaunut, vaan hän sittenkin\njuoksi. Kun viimeinenkin vaunu oli lyhtyineen suhahtanut hänen\nohitsensa, oli hän jo vesipumpun luona, ulkopuolella suojaa, ja joutui\ntuulen pyörteeseen, joka kiskoi irti huivia hänen päästään ja kietoi\ntoiselta puolelta tiukkaan hameen hänen juoksevien jalkojensa ympäri.\nTuuli riuhtasikin huivin pois, mutta hän yhä vaan juoksi.\n\n-- Täti Katariina! -- huusi tyttönen tuskin pysyen hänen\njäljessään: -- hukkasitte huivinne!\n\nKatjusha pysähtyi ja heittäen päänsä taaksepäin ja tarttuen siihen\nkäsillään purskahti itkuun.\n\n-- Mennyt! -- huusi hän.\n\n\"Hän istuu valaistussa vaunussa, samettituolissa, laskee leikkiä,\njuopi, -- mutta minä seison ja itken tässä liassa, pimeässä, sateessa ja\ntuulessa\", -- ajatteli Katjusha itseksensä, istui maahan ja alkoi niin\nkovasti itkeä, että tyttö säikähti ja tarttui käsin hänen märkiin\nvaatteisiinsa.\n\n-- Täti, täti, mennään kotiin!\n\n\"Hyppään junan alle ja siihen loppuu kaikki\", -- ajatteli sillä välin\nKatjusha vastaamatta tytölle.\n\nHän päätti näin tehdä. Mutta samassa, kuten käy aina ensi hetkenä\nmielenkiihoituksen asetuttua, lapsi -- Nehljudofin lapsi, joka oli\nhänessä, äkkiä hytkähti, kopautti itseänsä, sitten ojentautui sulavasti\nja koputti taas jollakin hienolla, hennolla ja terävällä. Ja yhtäkkiä\nkaikki se, mikä oli Katjushaa vaivannut niin että näytti mahdottomalta\nenää elääkään, kaikki viha Nehljudofia vastaan ja kaikki halu kostaa\nhänelle vaikkapa omalla kuolemallaan, kaikki tuo yhtäkkiä eteni pois.\nKatjusha rauhoittui, nousi seisaalleen, laittoi vaatteensa\njärjestykseen, pani huivin päähänsä ja läksi kotiin päin.\n\nNääntyneenä, märkänä, likasena hän palasi kotiin ja tästä päivästä\nlähtien sai hänessä alkunsa henkinen käänne, jonka johdosta hän tuli\nsiksi mikä nyt oli. Tämän hirvittävän yön perästä hän lakkasi uskomasta\nJumalaan ja hyvään. Ennen hän oli uskonut Jumalaan, niinkuin siihenkin\nettä muut ihmiset uskoivat Häneen, mutta tämän yön jälkeen hän tuli\nvakuutetuksi, ettei kukaan usko, ja että kaikki mitä puhutaan Jumalasta\nja Hänen laistaan, on vaan turhaa petosta. Se, jota hän oli rakastanut\nja joka oli häntä rakastanut, -- sen hän tiesi, -- oli hylännyt hänet ja\npolkenut lokaan hänen tunteensa. Ja se ihminen oli kuitenkin paras\nkaikista, joita hän tunsi; muut olivat vielä tätäkin huonommat. Ja\nkaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, oli joka askeleella vaan\nvahvistanut tätä asiaa. Nehljudofin tätit, jumaliset mummot olivat hänet\nkartoittaneet, kun hän ei enää yhtä hyvin kuin ennen voinut palvella\nheitä. Kaikki ihmiset joiden kanssa hän oli tullut tekemisiin, -- naiset,\nolivat koettaneet hänen kauttaan saada rahoja, -- miehet, alkaen vanhasta\npoliisista vanginvartijoihin saakka, katsoivat häneen niinkuin johonkin\nhuvituksen esineeseen. Eikä kukaan koko maailmassa tahtonut muusta\ntietää. Tässä oli hänet varmistanut vielä enemmän vanha kirjailija,\njonka hän oli yhdyttänyt vapaan elämänsä toisena vuotena. Kirjailija oli\nsuoraan niin puhunutkin hänelle, että juuri siinä, -- hän sanoi sitä\nrunoudeksi, ja estetiikaksi, -- olikin ihmisen koko onni.\n\nKaikki elivät vaan itseänsä varten, omaa nautintoansa varten, ja kaikki\nsanat Jumalasta ja hyvästä olivat vaan petosta. Jos joskus tulikin\npuheeksi kysymys miksi maailmassa kaikki on tehty niin pahaksi, että\nkaikki tekevät toinen toisilleen vääryyttä ja kaikki saavat kärsiä, piti\nvaan olla ajattelematta tätä asiaa. Jos tuli ikävä -- piti ottaa paperossi\ntai juoda, tai mikä oli vielä parempi, rakastella miestä, -- ja ikävä\nhäipyi.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nSeuraavana päivänä, sunnuntaina, kello 5 aamulla, kun vankilan\nnaisosaston käytävässä kuului tavanmukainen vihellys, herätti valveilla\noleva Korabljova Maslovan.\n\n\"Siperialainen\", ajatteli Maslova kauhistuksella, hieroen silmiänsä ja\nvastenmielisesti hengittäen itseensä näin aamulla tavattoman\npilaantunutta ilmaa. Hän olisi tahtonut jälleen nukkua, vaipua pois\ntiedottomuuden maailmaan, mutta pelon tapa oli väkevämpi kuin uni, ja\nhän nousi istuvilleen, pannen jalat allensa ja katsellen ympärilleen.\nNaiset olivat jo nousseet, ainoastaan lapset vielä nukkuivat.\nMuljosilmäinen salakapakoitsija veti varovasti, ollakseen lapsia\nherättämättä, mekkoa heidän altansa. Kapinoitsija ripusteli kapaloiksi\nkäytettyjä riepuja uunin luo, mutta lapsi rääkyi surkealla äänellä\nsinisilmäisen Fedosjan käsissä, joka häntä soudatteli sylissään ja\nhellin sanoin tuuditteli. Keuhkotautinen, pidellen rinnastansa,\nvertynein kasvoin yski näljää suustansa, ja vetäessään välillä henkeä\nsisäänsä, melkein huudahteli. Punatukkainen, herättyänsä, makasi maha\npystyssä, paksut jalat koukistettuina, ja kovalla äänellä ja iloisesti\nkertoi untansa. Murhapolttaja-mummo seisoi taaskin jumalankuvan edessä\nja mymisten yhtä ja samaa teki ristinmerkkejä ja kumarteli. Lukkarin\ntytär istui liikahtamatta lavitsalla ja nukkuvin tylsin katsein tuijotti\neteensä. Horoshafka kierteli sormensa ympäri voideltua, karkeata, mustaa\ntukkaansa.\n\nKäytävässä kuului askeleita kolisevilla vankikengillä, lukko lonksahti\nja sisään astui kaksi miesvankia lyhyissä, nilkkaa paljon ylemmäksi\njäävissä harmaissa housuissa, ja totisina, vihasen näköisinä nostivat\nkorennolla haisevan astian ja veivät sen ulos kopista. Naiset tulivat\nkäytävään peseytyäkseen vesijohtojen luona; siinä syntyi kinastus\npunatukkaisen ja naapurikopista tulleen naisen välillä. Taas\nhaukkumisia, huutoja, kanteluja...\n\n-- Vai olette vailla karsseria, -- huusi vartija ja lyödä läimäytti\npunatukkaista rasvaiseen, paljaaseen selkään, niin että kuului yli koko\nkäytävän. -- Varo etten ääntäsi enää kuule!\n\n-- Katsos vanhusta kun hulttaantui, -- sanoi punatukkainen niinkuin vartija\nolisi hyväelläkseen häntä lyönyt.\n\n-- No, joutukaa siitä! Mars kirkkoon.\n\nMaslova ei ehtinyt vielä sukiutua, kun tirehtööri saapui saattajinensa.\n\n-- Aamuhuutoon! kiljasi vartija.\n\nToisista kopeista tulivat muut vangit ja kaikki asettuivat kahteen\nriviin pitkin käytävää, ja takimaisten naisten oli paneminen kätensä\neturivissä olevien naisten olkapäille. Kaikki luettiin ja lueteltiin.\n\nTarkastuksen jälkeen tuli vartijanainen ja vei vangit kirkkoon. Maslova\noli Fedosjan kanssa sataan nousevan naisplutoonan keskustassa. Kaikilla\noli valkoiset huivit, nutut ja hameet, ja vaan siellä täällä oli joku\nvärillisessä puvussa. Nämät olivat nimittäin miehiänsä seuraavat vaimot\nlapsineen. Kulkue täytti kaikki rappuset. Kuului vankikenkien pehmeää\ntöminää, puhelua, joskus naurua. Käänteessä Maslova näki vihollisensa\nBotshkovan vihaiset kasvot. Tämä kulki edellä ja Maslova osoitti hänet\nFedosjalle. Tultuaan alas naiset vaikenivat ja tehden ristinmerkkiä ja\nkumartaen alkoivat tulvata avatuista ovista vielä tyhjään,\nkullankiiltävään kirkkoon. Heidän sijansa oli oikealla, ja tungeskellen\nja toisiansa sysäten he alkoivat asettua paikoillensa. Naisten jälkeen\ntuli kirkkoon harmaissa mekoissa siirtovangit, vankeusrangaistusta\nkärsivät ja kuntain päätöksistä poislähetetyt; nämät, ääneensä yskien,\nasettuivat taajaan joukkoon vasemmalle ja kirkon keskustaan. Ylhäällä\nlehtereillä seisoivat jo ennen kirkkoon tuodut vangit, -- toisella\npuolella Siperiaan tuomitut, puoleksi ajeltuine päineen ja rautojen\nräminällä ilmaisten läsnäolonsa, ja toisella puolella syytteenalaiset,\nilman rautoja ja päät ajelemattomina.\n\nVankilan kirkko oli vasta uudestaan rakennettu ja sisustettu erään\nrikkaan kauppiaan toimesta, joka oli tarkoitusta varten uhrannut useita\nkymmeniä tuhansia ruplia, ja kirkko loisti nyt heleissä väreissään ja\nkullassaan.\n\nJonkun aikaa vallitsi kirkossa äänettömyys eikä kuulunut muuta kuin\nniistämistä, yskimistä, lasten huutoja ja silloin tällöin ketjujen\nkalinaa. Mutta samassa vangit, jotka seisoivat keskustassa, liikahtivat,\ntunkivat likemmäksi toisiaan ja jättivät keskelle tien, jota myöten\nastui tirehtööri, asettuen kaikkein etupäähän, keskelle kirkkoa.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nJumalanpalvelus alkoi.\n\nTämä jumalanpalvelus oli siinä, että pappi, puettuna kummalliseen ja\nhyvin epämukavaan, kullalla kirjailtuun pukuun, leikkeli ja asetteli\nleivänpalasia pikku tarjottimelle, ja sitten pisteli niitä viinimaljaan\nlausuen tällöin erityisiä nimiä ja rukouksia. Sillävälin lukkari\nherkeämättä luki kirjasta ja sitten lauloi vuorotellen vankiköörin\nkanssa kaikellaisia slaavilaisia jo itsestäänkin käsittämättömiä, mutta\nnopean lukemisen ja, laulamisen takia sitäkin enemmän käsittämättömiä\nrukouksia. Rukoukset sisälsivät etupäässä menestyksen toivomuksia\nKeisarilliselle Majesteetille ja hänen perheellensä. Tästä lausuttiin\nrukouksia moneen kertaan sekä muiden rukouksien ohella että erikseen,\npolvistuneessa asennossa. Paitsi sitä lukkari luki joitakuita värssyjä\nApostolien Teoista niin kummallisen epäluonnollisella äänellä, että oli\nmahdoton mitään ymmärtää, ja pappi taas hyvin selvästi luki paikan\nMarkuksen evankeliumista, jossa oli kerrottu, kuinka Kristus, noustuaan\nkuolleista, ennenkuin oli lentänyt taivaaseen ja istuutunut siellä\nisänsä oikealle kädelle, ilmestyi ensin Maria Magdaleenalle, josta ajoi\nseitsemän perkelettä, ja sitten yhdelletoistakymmenettä opetuslapselle,\nja kuinka hän käski heidän saarnaamaan evankeliumia kaikille luoduille,\nilmoittaen samalla, että se, joka ei usko, kadotetaan, mutta joka uskoo\nja kastekaan, se tulee autuaaksi ja paitsi sitä tulee ajamaan ulos\nperkeleitä, tulee parantamaan sairaita käsien päälle-panemisen kautta,\ntulee uusilla kielillä puhumaan, ajamaan pois käärmeitä, ja jos hän\njotakin myrkkyä juo, niin ei hän kuole, vaan jää terveeksi.\n\nJumalanpalveluksen merkitys oli siinä, että oleteltiin, että papin\nleikkaamat ja viiniin kastamat palaset, pidettäessä erityisiä\ntoimituksia ja rukouksia, muuttuvat Jumalan lihaksi ja vereksi. Nämä\ntoimitukset olivat siinä, että pappi yhtämittaa ja katsomatta siihen,\nettä hänen yllänsä oleva kullalla kirjailtu säkki teki estettä, nosteli\nmolempia käsiään ylös ja piti niitä siinä asennossa, sitten laskeutui\npolvilleen ja suuteli pöytää ja mitä siinä oli. Mutta kaikkein tärkein\ntoimitus oli se, kun pappi, ottaen molemmin käsin pöytäliinan,\ntasaisesti ja sulavasti liehutteli sitä tarjottimen ja kultamaljan\nyläpuolella. Oletettiin että juuri sinä hetkenä leipä ja viini muuttuu\nruumiiksi ja vereksi, ja sentähden juuri tämä jumalanpalveluksen kohta\noli tehty erikoisen juhlalliseksi.\n\n\"Veisatkaamme ylistyslaulu Kaikkein Pyhimmälle, Puhtaimmalle, Siunatulle\nJumalanäidille\", huusi sitten pappi kovalla äänellä aitauksen takaa, ja\nkööri alkoi juhlallisesti laulaa, että on sangen hyvä ylistää Kristuksen\nneitsyeellistä synnyttäjää, neitsyt Maariata, jolle on taivaissa\nvalmistettu suurempi kunnia, kuin eräille kerubiimeille, ja suurempi\nkirkkaus, kuin eräille serafiimeille. Tämän jälkeen katsottiin muutos\ntapahtuneeksi, ja pappi, otettuaan liinan pois tarjottimelta, leikkasi\nkeskimäisen palasen neljään osaan, ja asetti sen ensin viiniin ja sitten\nsuuhun. Oletettiin, että hän oli syönyt palasen Jumalan lihaa ja juonut\nkulauksen hänen vertansa. Tämän jälkeen pappi siirsi esiripun syrjään,\naukasi keskiovet, ja ottaen käteensä kullatun, maljan, tuli sen kanssa\nkeskiovien kautta esille kysyen eikö ketään haluttaisi myöskin maistaa\nJumalan ruumista ja verta, jotka olivat maljassa.\n\nHalukkaita oli joitakuita lapsia.\n\nOtettuaan aluksi selvän lasten nimistä pappi nosti varovasti lusikalla\nmaljasta leipäpajasia ja pisteli niitä vuorotellen syvälle jokaisen\nlapsen suuhun, jolla välin lukkari pyyhki heidän suitansa päästäen\niloisen laulun siitä, että lapset nyt olivat syöneet Jumalan lihaa ja\njuoneet hänen vertansa. Sitten vei pappi maljan pois aitauksen taakse ja\njuotuaan siellä pohjaan maljassa löytyvän veren ja syötyään kaikki\nJumalan lihan palaset, kuivattuaan tyystin viiksensä, suunsa ja maljan,\nilmestyi mitä iloisimmassa mielentilassa, reippain askelin, hienojen,\nvasikannahkaisten saapaspohjain naristessa, jälleen esille aitauksen\ntakaa.\n\nTähän olisi varsinainen kristillinen jumalanpalvelus päättynyt. Mutta\npappi halusi vielä lohduttaa onnettomia vankeja ja lisäsi tavallisiin\nmenoihin erityisen osan. Tämä erikoinen jumalanpalvelus oli siinä, että\npappi asettui kullatun, litteäksi taotun, mustuneen korkokuvan eteen,\njoka esitti sitä samaa Jumalaa, jota hän oli syönyt, ja joka oli\nvalaistu kymmenkunnalla vahakynttilällä, ja alkoi kummallisella,\npuoleksi laulavalla ja puoleksi puhuvalla tekoäänellä lausua sanoja,\njotka sisälsivät seuraavia huudahduksia: \"Jeesus suloisin, kirkkaus\napostolein, Jeesus, kunnia marttyyrein, herra kaikkivoipa, pelasta\nminut, Jeesus pelasta minut, Jeesukseni ihanaiseni, armahda, Vapahtajani\nJeesus, minua tykösi turvautuvaa, rukousteni tähden Sinun ja kaikkien\nSinun pyhiesi puoleen, ah Jeesus, kaikkien profeetta, Vapahtajani\nJeesus, paratiisin suo autuudet minulle, ihmisten ystävä Jeesus!\"\n\nTässä hän pysähtyi, veti henkeensä, teki ristinmerkin, kumartui maahan,\nja kaikki tekivät samoin. Tirehtööri, vartijat, vangit, kaikki\nkumarsivat ja lehteriltä kuului yltynyt rautojen kalina. -- \"Enkelein\nLuoja ja voimien Jumala\", jatkoi hän: \"Jeesukseni ihanin, ihastus\nenkelien, Jeesukseni väkevin, lunastus isien, Jeesukseni make'in,\nylistys esivanhempien, Jeesukseni kunniain', vahvistus kuninkain,\nJeesukseni autuain, täyttymys profeettain, Jeesukseni ihmehinen, linna\nluja marttyyrien, Jeesukseni hiljainen, ilo munkkein monien, Jeesukseni\nleppe'in, sulo suuri pappien, Jeesukseni armahinen, apu aulis\npaastoojien, Jeesukseni herttainen, ilonlähde veljien, Jeesukseni\npuhtahin, puhtaus sä puhtaiden, Jeesus iankaikkinen, vapahdus sä\nsyntisten, Jeesus Poika Jumalan, armahda jo minuan'\", pääsi hän vihdoin\npysähdyspaikkaan, kerrottuaan yhä kovemmalla ja kovemmalla vihellyksellä\nsanan \"Jeesukseni\", kohautti sitten kädellään silkkivuorisen\npappisviittansa ja langeten toiselle polvelleen kumartui maahan, köörin\ntoistaessa viimeisiä säkeitä: \"Jeesus Poika Jumalan, armahda jo\nminuan'\", ja vankien vuoroin laskeutuessa maahaan vuoroin noustessa,\nsuoritellen tukkaansa, joka oli kumartaissa pudonnut otsalle, ja rautoja\nrämistellen, jotka hieroivat heidän heikkoja jalkojansa.\n\nTätä jatkui hyvin kauan. Ensin pidettiin ylistysmessua, joka päättyi\nsanoihin: \"armahda minua\", sitten pidettiin toisia ylistysmessuja, jotka\npäättyivät sanoihin: \"halleluija\". Ja vangit kumartelivat ja ristivät\nitseänsä aluksi jokaisen keskeytyksen sattuessa, mutta sitten vaan joka\ntoisen aikana jopa vasta kolmannenkin perästä, ja kaikki olivat sangen\niloissaan, kun ylistysmessut olivat lopussa ja pappi, päästettyään\nitsekin kevennyksen huokauksen, sulki kirjan ja läksi aitauksensa\ntaakse. Vielä oli jäljellä vaan viimeinen toimitus: pappi otti suurella\npöydällä olevan kullatun ristin, jonka päissä olivat pienet\nemalji-medaljongit, ja astui ristin kanssa keskelle kirkkoa.\nEnsimäiseksi tuli tirehtööri hänen luoksensa suutelemaan ristiä, sitten\nvartijat, ja sitten tulivat ristin luo vangit, tungeskellen, lykkien ja\nkuiskaamalla sättien toisiansa. Pappi puheli tirehtöörin kanssa ja\ntuppasi sentähden ristin ja kätensä milloin suuhun milloin nenään häntä\nlähestyville vangeille, jotka koettivat saada suudelluksi sekä ristiä\nettä papin kättä. Näin loppui kristillinen jumalanpalvelus, jonka\ntarkoitus oli lohduttaa ja kohottaa eksyneitä veljiä.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nEikä juolahtanut kenenkään läsnäolijan mieleen, alkaen papista ja\ntirehtööristä aina Maslovaan asti, että se sama Jeesus, jonka nimeä\npappi niin moneen kertaan oli viheltäen toistanut ja kaikellaisilla\nkummallisilla sanoilla ylistellyt, -- oli nimenomaan kieltänyt juuri\nkaikkea sitä mitä täällä tehtiin; -- kieltänyt ei ainoastaan tuommoista\njärjetöntä lavertelemista ja pappis-opettajain herjaavaa taikailemista\nleivän ja viinin edessä, vaan mitä selvimmillä sanoilla kieltänyt\nihmisiä kutsumasta toisia ihmisiä opettajikseen, kieltänyt rukoilemasta\ntemppeleissä ja käskenyt jokaisen rukoilemaan yksinäisyydessä, kieltänyt\nitse temppelitkin, sanoen tulleensa hajoittamaan niitä, käskien\nrukoilemaan hengessä ja totuudessa eikä temppeleissä; ja kieltänyt ennen\nkaikkea paitsi tuomitsemasta ihmisiä ja pitämästä heitä teljettyinä,\npaitsi kiduttamasta, häpäisemästä, mestaamasta heitä, kuten täällä\ntehtiin, vielä harjoittamasta minkäänlaista väkivaltaa ihmisiä vastaan,\nilmoittaen tulleensa vangituita vapauteen saattamaan.\n\nEi kenenkään läsnäolijan mieleen juolahtanut, että kaikki, mitä täällä\ntehtiin, oli suurinta herjausta ja pilkkaa sille samalle Jeesukselle,\njonka nimessä kaikkea tätä tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen,\nettä tuo kullattu risti emalji-medaljonkinensa, jonka pappi oli tuonut\nesiin ihmisten suudeltavaksi, kuvasi sitä hirsipuuta, johon Kristus oli\nhirtetty juuri sen vuoksi, että oli kieltänyt kaiken sen, mitä täällä\nnyt hänen omassa nimessään tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen,\nettä ne papit, jotka luulevat leivän ja viinin muodossa syövänsä\nKristuksen ruumista ja verta, todella syövätkin hänen ruumistansa ja\njuovat hänen vertansa, mutta eivät palasissa eivätkä viinissä, vaan\nsillä, että pahentavat \"niitä pienimpiä\", joiden kaltaiseksi Kristus oli\nitsensä tehnyt, vieläpä riistävät näiltä korkeimman hyvän ja saattavat\nheidät kovimpiin kärsimyksiin, himmentäessään ihmisiltä sen onnen\nilmoitusta, jonka hän oli heille tuonut.\n\nPappi teki rauhallisella omallatunnolla kaikkea mitä teki sentähden,\nettä oli lapsuudestaan asti kasvatettu siinä uskossa, että tämä oli\nainoa totinen uskonto, johon ovat uskoneet kaikki ennen eläneet pyhät\nihmiset ja johon nyt uskoo sekä henkinen että maallinen esivalta. Hän ei\ntosin uskonut siihen, että leipä olisi muuttunut ruumiiksi, että\nsielulle olisi hyödyksi sanojen laverteleminen, tai että hän olisi\ntodella syönyt palasen Jumalasta, -- siihenhän oli mahdoton uskoa, -- vaan\nhän uskoi, että tuohon uskontoon täytyy uskoa. Mikä ennen kaikkea\nvakuutti häntä uskossansa, oli se, että tämän uskonnon vaatimusten\ntäyttämisestä hän jo 18 vuoden aikana oli nauttinut niitä tuloja, joilla\nelätti perhettänsä, kouluutti poikaansa lyseossa ja tytärtänsä\nhengellisessä opistossa. Samoin uskoi myöskin lukkari, ainoastaan vielä\nsitkeämmin kuin pappi, sillä hän oli kokonaan unohtanut mikä\nasianomaisten uskonkappalten ajatus oli, ja tiesi ainoastaan, että\nehtoollisviinistä, sielumessusta, rukoushetkistä, kiitosrukouksesta\nlaulun kanssa ja kiitosrukouksesta ilman laulua, kaikesta tuli määrätty\nrahasumma, jota todelliset kristityt mielellään maksavat, ja sen tähden\nhän kiljuikin: \"armahda, armahda meit'\", ja lauloi ja luki, mitä oli\nmäärätty, yhtäläisellä varmuudella tämän välttämättömyyteen, kuin millä\nihmiset myövät halkoja, jauhoja, perunoita. Tirehtööri ja vartijat\npuolestaan, vaikkeivät olleet koskaan tienneet eivätkä ottaneet selvää\nnäiden uskonkappalten sisällyksestä eivätkä siitä, mitä nuo kaikki\nkirkolliset temput merkitsivät, -- uskoivat, että välttämättä oli\nuskominen tähän uskoon, koskapa korkea esivalta ja itse keisarikin\nsiihen uskoo. Paitsi sitä he, vaikka hämärästikin (he eivät mitenkään\nolisi voineet selittää miten se oikeastaan tapahtui), tunsivat, että\ntämä usko oikeutti heidän julman virkansa. Ilman tätä uskontoa heidän\nolisi ollut vaikea jopa kokonaan mahdotonkin käyttää kaikkia voimiansa\nihmisten rääkkäämiseen, kuten he nyt aivan hyvällä omalla tunnolla\ntekivät. Tirehtööri oli niin hyvänluontoinen ihminen, ettei hän\nmitenkään olisi voinut viettää tämmöistä elämää tuntematta kannatusta\ntästä uskonnosta. Ja sentähden hän seisoi liikahtamatta, suorana,\nkumarteli hartaasti ja teki ristinmerkkiä, koetti tulla liikutetuksi kun\nlaulettiin: \"Oi kerubiimit\", ja, kun lapset vietiin herranehtoolliselle,\nhän astui esille ja omakätisesti nosti syliinsä pojan, jolle sakramentti\nannettiin.\n\nEnimmät vangeista, lukuunottamatta niitä ani harvoja, jotka selvään\nymmärsivät koko sen eksytyksen, minkä alaiseksi tähän uskontoon uskojat\njoutuivat, ja jotka sentähden sydämmessään sitä nauroivat, enimmät\nuskoivat, että noissa kullatuissa jumalankuvissa, kynttilöissä,\nmaljoissa, messukaapuissa, risteissä, käsittämättömien sanain\ntoistamisissa piili jokin salaperäinen voima, jonka avulla voi hankkia\nsuuria etuja tässä ja tulevassa elämässä.\n\nNäin uskoi Maslovakin. Hän kuten muutkin koki jumalanpalveluksen\nkestäessä hartauden ja ikävän sekaista tunnetta. Alussa hän seisoi\njoukon keskellä, aitauksen takana, eikä voinut nähdä muita kuin\nkumppanejansa; mutta kun ehtoollisvieraat olivat siirtyneet eteenpäin,\ntuli hänkin esille, ja hänkin näki tirehtöörin, ja tämän ja vartijain\nvälillä vaaleapartaisen valkotukkaisen ukon, -- Fedosjan miehen, joka\npysähtynein silmin katseli vaimoonsa. -- Maslova alkoi laulun aikana\ntarkastella ukkoa ja kuiskutella Fedosjan kanssa, ja teki ristinmerkkiä\nja kumarteli vaan silloin kuin muut niin tekivät.\n\n\n\n\nXLI.\n\n\nNehljudof oli lähtenyt aikasin kotoansa samana aamuna. Kadulla ajoi\nvielä maalais-äijä ja kummallisella äänellä huuteli:\n\n-- Maitoa, maitoa, maitoa!\n\nEilisiltana oli tullut ensimäinen lämmin kevätsade. Kaikkialla missä ei\nollut kivitystä oli ruoho alkanut äkkiä vihertää; koivut vihersivät\npuutarhoissa, ja tuomet ja poppelit suoristelivat pitkiä, hyvänhajuisia\nlehtiänsä, puodeissa ja asuinrakennuksissa otettiin pois talvi-ikkunoita\nja pestiin laseja. Romutavarain torilla, jonka ohi Nehljudofin oli\najaminen, kiehui riviin rakettujen puotitelttain edessä taaja\nväkijoukko, kulki ryysyisiä miehiä, kantaen kainalossaan saappaita, ja\nolan yli heitettynä liivejä ja silitettyjä housuja.\n\nRavintolan luona tungeksi tehtaistansa vapautuneita työmiehiä puhtaissa\nalusliiveissä ja kiilloitetuissa saappaissa, ja naisia kirkkaanvärisissä\nsilkkihuiveissa ja helmillä koristetuissa palttoissa. Poliisit keltasine\npistoolinuorineen seisoskelivat paikoillansa vaanien epäjärjestyksiä,\njotka olisivat voineet karkoittaa heidän painavan ikävänsä. Bulevardin\nkäytävillä ja vasta viheriöityneillä penkereillä juoksenteli leikkiviä\npienokaisia ja koiria, ja iloiset lapsenhoitajat juttelivat keskenänsä\ntoisesta penkistä toiseen.\n\nKivikaduilla, jotka vasemmalla, varjon puolella, olivat vielä viileitä\nja kosteina, ja vasta keskellä kuivuneet, jyskyttelivät herkeämättä\nkuorma-ajurien raskaat ajopelit, rämisivät issikkain roskat ja helisivät\nraitiovaunut. Joka suunnalta ilma vavahteli kellojen erilaisesta\nsoinnista ja kumahtelemisesta, millä ihmisiä kutsuttiin läsnäolemaan\nsamallaisessa jumalanpalveluksessa kuin paraikaa tapahtui vankilassa. Ja\njuhlapukuinen rahvas hajosi kukin seurakuntansa kirkkoon.\n\nIssikka ei tuonut Nehljudofia aivan vankilan eteen, vaan ainoastaan\nkäänteeseen, josta mentiin vankilaan.\n\nJoukko miehiä ja naisia, enimmillä myttynen kädessä, seisoi tässä\nkäänteessä, noin sadan askeleen päässä vankilasta. Oikealla oli\nmataloita puurakennuksia, vasemmalla kaksikerroksinen talo kylttinensä.\nItse mahdottoman suuri kivinen vankilarakennus oli edessä, ja sen\nläheisyyteen ei kävijöitä päästetty. Vahtisotamies käveli kiväärineen\nedestakasin, ankarasti kiljahtaen jokaiselle, joka pyrki hänen\nohitsensa.\n\nErään puurakennuksen pikkuportin luona, oikealla puolella, vastapäätä\nvahtisotamiestä, istui penkillä vanginvartija virkapuvussaan hopeisilla\nansionauhoilla, kirjotuskirjanen kädessä. Hänen luoksensa tulivat\nkävijät ilmoittamaan ketä halusivat tavata, ja hän pani nimet kirjaan.\nNehljudof tuli myöskin hänen eteensä ja nimitti Katariina Maslovan.\nAnsionauhainen vartija kirjoitti ylös.\n\n-- Miksi ei jo päästetä? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Paraikaa pidetään jumalanpalvelusta. Kun se loppuu, silloin\npäästetään.\n\nNehljudof siirtyi odottavien joukkoon. Tästä joukosta erkani samassa\nryysyinen mies kokoon mykertynyt lakki päässä, naama täynnänsä punasia\nviiruja. Hän suuntasi kulkunsa vankilaa kohden.\n\n-- Minne sinä tunkisit, hä? -- huusi hänelle kiväriniekka.\n\n-- Ja mitäs sinä ärjyt, hä? -- vastasi vaivanen ja palasi takasin: -- jos on\nkielletty, kuulen vähemmälläkin. Kiljut kuin mikäkin jenraali!\n\nJoukossa naurettiin hänelle hyväksyvästi. Tapaamaan tulleista olivat\nenimmät huonopukuista väkeä, jopa ryysyisiäkin, mutta oli päältäpäin\nkatsoen siistejäkin miehiä ja naisia. Nehljudofin rinnalla seisoi\nhyvinpuettu, kokonaan ajeltu, täyteläs, punaposkinen mieshenkilö,\nnähtävästi alusvaatteita sisältävä mytty kädessä. Nehljudof kysyi\nhäneltä, oliko hän ensi kertaa täällä. Hän vastasi käyvänsä täällä joka\nsunnuntai ja niin he tulivat puheisiin keskenänsä. Se oli eräs pankin\nvahtimestari; oli tullut tapaamaan veljeänsä, joka oli tuomittu\nväärennyksestä, ja tämä hyvänluontoinen ihminen kertoi nyt Nehljudofille\nkoko historiansa ja olisi tahtonut tiedustella tämänkin asiaa, kun\nheidän huomionsa herätti suurella, pikimustalla rotuhevosella ja\nkumipyöräisissä ajopeleissä saapuva herrasväki, ylioppilas hunnuitetun\nnaisen kanssa. Ylioppilaalla oli käsissä suuri mytty. Hän tuli\nNehljudofin luo ja kysyi millä ehdoilla ja oliko ollenkaan mahdollista\nantaa almua vangeille. Hän oli tuonut vehnäsiä. \"Se oli minun morsiameni\ntahto. Tämä on nimittäin minun morsiameni. Hänen vanhempansa kehoittivat\nmeitä toimittamaan nämä vehnäset vangeille.\"\n\n-- Olen itsekin täällä ensi kerran, enkä tiedä, mutta luullakseni täytyy\nkysyä tuolta mieheltä, -- sanoi Nehljudof osoittaen ansionauhaista\nvartijaa, joka istui vihkoinensa oikealla.\n\nSillävälin kuin Nehljudof puhui ylioppilaan kanssa avautuivat vankilan\nsuuret, pienellä luukulla varustetut rautaovet ja esille tuli\nvankilaupseeri virkatakissa toisen vartijan kanssa; ensimäinen vartija\nilmoitti nyt kävijäin vastaanoton alkaneeksi. Vahtisotamies väistyi ja\nkaikki kävijät, aivan kuin olisivat pelänneet myöhästyvänsä,\nsuuntautuivat nopein askelin, jotkut juostenkin, vankilan ovea kohden.\nOvella seisoi yksi vartijoista, joka luki kävijöitä senmukaan kuin nämä\nmenivät hänen ohitsensa, laskien ääneensä: 16, 17 j.n.e. Toinen vartija,\nrakennuksen sisäpuolelta, koskettaen jokaista kädellään, samalla tavalla\nluki seuraavalle ovelle kulkevia, että ulospäästettäessä voisi verrata\nlukuja, niin ettei yksikään kävijöistä jäisi vankilaan eikä yksikään\nvangituista pääsisi ulos. Katsomatta kuka hänen ohitsensa kulki, sipasi\nvartija kädellään Nehljudofiakin selkään, ja tuo kädenkosketus ensi\naluksi loukkasi Nehljudofia, mutta muistettuaan kuitenkin heti missä\ntarkoituksessa hän oli tullut, häntä hävetti tämä tyytymättömyyden ja\nloukkaantumisen tunne.\n\nEnsimäinen huone vankilaovien sisäpuolella oli suuri holvihuone\nrautaristikoilla pienenlaisissa ikkunoissa. Sitä sanottiin\nkokoushuoneeksi. Ja aivan odottamattansa Nehljudof näki sen\nseinäkomerossa suuren ristiinnaulitunkuvan.\n\n\"Mitähän varten tämäkin on tässä?\" -- ajatteli hän, ehdottomasti ajatellen\nKristuksen kuvaa vapaanakulkevien eikä vangittujen yhteydessä.\n\nNehljudof kulki verkalleen, päästäen ohitsensa kiirehtäviä\nkäymävieraita. Hän tunsi sekasin sekä kauhua niihin pahantekijöihin,\njotka olivat tänne suljetut, sääliä niihin syyttömiin, jotka, kuten\neilinen poika ja Katjusha, olivat pakoitetut täällä olemaan, ja pelkoa\nja liikutusta sen tapaamisen johdosta, joka oli edessä. Tultua\nensimäisen huoneen läpi, sen toisessa päässä, vartija murahti jotakin.\nMutta Nehljudof oli vaipuneena ajatuksiinsa eikä sitä huomannut, vaan\nmeni minne useimmat käymävieraat menivät, siis mies- eikä naisosastoon\npäin, kuten olisi pitänyt.\n\nPäästettyään kiirehtijät ohitsensa hän tuli viimeisenä tapaamispaikaksi\nmäärättyyn huoneeseen. Avattuaan oven hämmästytti häntä ensiksi korvia\nhuumaava, yhtenäinen, sadoista huutavista ihmisäänistä syntyvä pauhu.\nVasta päästyään lähemmäksi ihmisiä, jotka olivat, kuten kärpäset sokerin\npäälle, liimaantuneet kiinni huonetta kahtia jakavaan verkkoon, ymmärsi\nNehljudof mistä oli kysymys. Huone oli jaettu kahtia ei yhdellä, vaan\nkahdella rautalankaverkolla, jotka ylettyivät katosta maahan asti.\nNäiden verkkojen välillä käyskentelivät vartijat. Verkkojen tuolla\npuolen olivat vangit, tällä puolen taas käymävieraat. Edellisten ja\njälkimäisten välillä oli kaksi verkkoa ja yli kahden metrin välimatka,\nniin että oli mahdotonta saada jotakin annetuksi toiselle, tai\nerittäinkin lyhytnäköisen, edes erottaa toisen kasvoja. Puhua oli\nmyöskin vaikeata, piti huutaa kohti kurkkua tullakseen kuulluksi.\nMolemmilla puolilla oli verkkoihin painautuneita kasvoja: vaimoja,\nmiehiä, isiä, äitejä, lapsia, jotka kaikki koettivat saada nähdyksi\ntoisiansa ja sanotuksi, mitä oli sanottavaa. Mutta kun jokainen koetti\npuhua niin, että vastapäätä oleva olisi häntä kuullut, ja kun hänen\nviereisensä koettivat samaa, mutta heidän äänensä häiritsivät toisiansa,\nniin täytyi jokaisen huutaa lujemmin kuin toisen. Tästä syntyi se pauhu,\njota Nehljudof oli hämmästynyt sisälle tullessaan. Oli aivan mahdotonta\npäästä selville mistä puhuttiin. Saattoi ainoastaan arvata kasvojen\npiirteistä mistä oli kysymys ja missä suhteessa keskustelijat olivat\ntoisiinsa. Lähinnä Nehljudofia oli mummo, pieni huivi päässä. Hän\npainautui verkkoon, ja vapisevalla leuvalla huusi jotain kalpealle\nnuorelle miehelle, jolla oli pää puoleksi ajeltuna. Vanki kuunteli häntä\ntarkkaavaisesti kohottaen kulmakarvansa ja rypistäen otsansa. Mummon\nvieressä oli nuori mies, hihaton liivi paidan päällä; hän kuunteli\npäätänsä pudistellen mitä hänelle puhui hänen näköisensä vanki, jolla\noli kovin kärsivät kasvot ja jo harmaantuva parta. Vielä sinnempänä\nseisoi ryysykerjäläinen, ja hosuen kädellään huusi jotain ja nauroi.\nTämän vieressä istui permannolla nainen sylilapsen kanssa, hyvä\nvillahuivi päässä, itkien, nähtävästi ensi kerran tavaten sitä\nharmaapäistä ihmistä, joka oli toisella puolella vankitakissa, pää\najeltuna ja raudoissa. Tämän naisen yläpuolella se vahtimestari, jonka\nkanssa Nehljudof oli keskustellut, huusi kaikin voimin kaljupäiselle\nkiiltosilmäiselle vangille toisella puolella, Kun Nehljudof näki, että\nhänen oli puhuminen näissä olosuhteissa, kuohahti hänen mielensä niitä\nihmisiä vastaan, jotka olivat voineet tämmöistä järjestää ja ylläpitää.\nHäntä hämmästytti, että tämmöinen hirmuinen asia, tämmöinen\nihmistunteitten herjaaminen ei ketään loukannut. Vaan sekä vartijat ja\ntirehtööri että käymävieraat ja vangit tekivät tätä niin kuin olisivat\ntunnustaneet että näin se oli olevakin.\n\nNehljudof viipyi tässä huoneessa noin viisi minuuttia tuntien\njonkinlaista kummallista ahdistusta, tuntien omaa voimattomuuttansa,\ntuntien olevansa ikäänkuin erillään koko maailmasta. Hänet valtasi\nhenkisen kuvotuksen tunne, joka muistutti meritautia.\n\n\n\n\nXLII.\n\n\n\"Niin, nyt pitää siis ryhtyä siihen, mitä varten olen tullut\", ajatteli\nhän, koettaen reipastuttaa itseänsä.\n\n-- \"Mitä ihmettä minä nyt teenkään?\" -- Hän alkoi silmillään hakea\nesimiehiä ja nähtyään lyhytkasvuisen, laihan, viiksisuisen virkamiehen\nupseerin olkalapuilla ihmisjoukon takana, kääntyi tämän puoleen.\n\n-- Voisitteko sanoa minulle, kunnioitettava herra, -- sanoi hän\näärimmäisellä kohteliaisuudella: -- missä säilytetään naisvankia ja missä\nheitä on lupa tavata?\n\n-- Onko teillä siis asiaa naisosastoon?\n\n-- Niin, minä haluaisin tavata erään naisen vangittujen\njoukossa, -- vastasi Nehljudof samalla äärimmäisellä kohteliaisuudella.\n\n-- Olisitte sanoneet sen silloin kuin olitte kokoushuoneessa. Ketä te\nsiis tahtoisitte tavata.\n\n-- Tahtoisin tavata Katariina Maslovaa.\n\n-- Onko hän valtiollinen rikoksentekijä? -- kysyi tirehtöörin apulainen.\n\n-- Ei, hän on vaan tavallinen...\n\n-- Onko hän siis tuomittu, vai mitä?\n\n-- On, toissa päivänä hän sai tuomionsa, -- sanoi Nehljudof nöyrästi,\npeläten ettei mitenkään vaan pilaisi tirehtöörin mielialaa, tämä kun\nnähtävästi osoitti jonkinlaista myötätuntoisuutta.\n\n-- Jos naisosastoon, niin tehkää hyvin, tännepäin, -- sanoi apulainen, joka\nlienee Nehljudofin ulkomuodosta päättänyt tämän ansaitsevan\nhuomiota. -- Sidorof, -- kääntyi hän partasuisen, mitalirintaisen\naliupseerin puoleen, -- saata tämä herra naisosastoon.\n\n-- Ymmärrän.\n\nSamassa kuului verkon luota sydäntäsärkeviä nyyhkytyksiä.\n\nKaikki kummastutti Nehljudofia ja enin kaikesta se, että hänen piti\nkiittää ja tuntea kiitollisuutta tirehtöörin apulaista ja päävartijaa\nkohtaan, eli niitä ihmisiä kohtaan, jotka suorittelivat kaikkia näitä\njulmuuksia.\n\nVartija vei Nehljudofin miesosaston vierashuoneesta käytävään ja heti\nsaattoi hänet vastapäisen oven kautta samallaiseen huoneeseen\nnaisosastoa varten.\n\nTämä huone oli samoin kuin miesosastossa jaettu kahdella verkolla\nkolmeen osaan, mutta se oli paljoa pienempi ja siinä oli vähemmän sekä\nkäymävieraita että vankeja; ainoastaan huuto ja melu oli yhtä suuri kuin\nmiesosastossakin. Päällysmiehet kävivät samalla tavalla verkkojen\nvälissä. Päällystönä oli täällä vartijanainen virkapuvussa, virkanauhat\nhihoissa sinisine palteineen ja vöineen. Ja samaten kuin miesosastossa\nolivat täälläkin ihmiset molemmilta puolilta painautuneet verkkoihin:\ntältä puolelta kaupungin asukkaita erilaisissa puvuissaan, tuolta\npuolelta naisvankeja, mitkä valkeissa mitkä omissa puvuissa. Koko verkko\noli täynnänsä ihmisiä. Jotkut kohosivat varpaillensa voidakseen tulla\ntoisten päiden ylitse kuulluiksi, toiset istuivat permannolla puhellen\nkeskenänsä.\n\nHuomattavin kaikista naisvangeista sekä ihmeellisen huutonsa että\nnäkönsä puolesta oli pörhötukkainen laiha mustalaisvanki. Hänellä oli\nhuivi laskeutunut kiharaiselta tukalta, ja hän seisoi melkein keskellä\nhuonetta verkon toisella puolella pylvään luona, ja tehden nopeita\nliikkeitä huusi jotakin mustalaiselle, jolla oli sininen takki, hyvin\nalhaalta ja kireälle vyötettynä. Mustalaisen rinnalle oli lattialle\nistuutunut sotamies juttelemaan naisvangin kanssa. Sitten seisoi nojaten\nverkkoa vastaan nuori, vaaleapartainen talonpoika pieksuissa, kasvot\npunasina, nähtävästi tuskin voiden hillitä kyyneleitänsä. Hänen\nkanssansa keskusteli vaaleaverinen naisvanki, katsellen häntä kirkkain\nsinisin silmin. Se oli Fedosja ja hänen miehensä. Heidän vieressään\nseisoi ryysyinen mies jutellen leveänaamaisen, pörröisen naisen kanssa;\nsitten oli kaksi naista, sitten mies, sitten taas nainen, -- ja kutakin\nvastapäätä naisvanki. Näiden joukossa ei Maslovaa ollut. Mutta vankien\ntakana tuolla puolen seisoi vielä yksi nainen, ja Nehljudof heti arvasi,\nettä se oli hän, ja heti tunsi kuinka hänen sydämmensä alkoi kovemmin\nsykkiä ja kuinka hänen hengityksensä pysähtyi. Ratkaiseva hetki läheni.\nNehljudof tuli verkon luo ja tunsi hänet varmaan. Maslova seisoi\nsinisilmäisen Fedosjan takana ja hymyillen kuunteli mitä tämä puhui. Hän\nei ollut mekossa kuten toissapäivänä, vaan valkoisessa röijyssä, joka\noli kiristetty vyöllä ja kohosi korkealle rinnan kohdalla. Huivin alta\nnäkyi kuten oikeudessakin mustat kiharat.\n\n\"Kohta se tapahtuu\", -- ajatteli Nehljudof. -- \"Kuinkahan kutsuisin häntä?\nVai tuleekohan hän itse.\"\n\nMutta Maslova ei tullut itse. Hän odotti Klaaraa eikä olisi aavistanut\nettä tuo mieshenkilö tahtoi tavata häntä.\n\n-- Ketä te haluatte nähdä? -- kysyi Nehljudofilta vartijanainen, joka\nkäveli verkkojen välissä.\n\n-- Katariina Maslovaa, -- sai Nehljudof tuskin sanotuksi.\n\n-- Maslova, sinua! -- huusi vartijanainen. Maslova katsahti ympärillensä,\nnosti päänsä ja, povi koholla, Nehljudofille tutulla kernaudella tuli\nverkon luo tunkeutuen kahden vangin väliin. Hän katsoi kummastellen ja\nkysyvästi Nehljudofiin, tuntematta tätä.\n\nPäättäen kuitenkin Nehljudofin vaatteista, että tämä oli rikas mies, hän\nhymähti.\n\n-- Minunko luokseni? -- sanoi hän kumartaen hymyilevät ja hiukan\nkierosilmäset kasvonsa verkkoa kohden.\n\n-- Minä tahdoin nähdä... -- Nehljudof ei tietänyt sanoako: \"teitä\" eli\n\"sinua\", ja päätti sanoa \"teitä\". Hän ei puhunut tavallista\nkovemmin: -- Minä tahdoin nähdä teitä ... minä...\n\n-- \"Älä siinä turhia vätystä\", -- huusi hänen vieressään ryysyinen\nmies: -- \"Sano, oletko ottanut vai et?\"\n\n-- \"Mies on kuolemaisillaan, ei siinä enää mikään auta!\" -- huusi joku\ntoiselta puolelta.\n\nMaslova ei saanut selvää siitä, mitä Nehljudof puhui, mutta tämän\nkasvojen ilme puhuessa muistutti hänelle äkkiä Nehljudofin. Hän ei\nvoinut uskoa silmiänsä. Hymyily katosi hänen huuliltansa ja otsa alkoi\nkärsivästi rypistyä.\n\n-- On mahdoton kuulla mitä puhutte, -- huusi Maslova räpyttäen silmiään ja\nyhä enemmän rypistäen otsaansa.\n\n-- Minä olen tullut...\n\n\"Niin, minä teen nyt sitä mikä on velvollisuuteni, minä kadun tekoani\",\najatteli Nehljudof.\n\nJa tuskin oli hän näin ajatellut, kun kyyneleet nousivat hänen\nsilmiinsä, tykertyivät kaulaan, ja Nehljudof, tarttuen sormin verkon\nlankoihin, vaikeni koettaen hillitä itkun purskausta.\n\n-- \"Älä siinä vinkuroi, vaan pysy asiassa\" ... huudettiin toiselta\npuolelta.\n\n-- \"Jumalauta, jos tiedän mitään\", -- huusi vanki toiselta.\n\nNähtyään hänen liikutuksensa Maslova tunsi hänet.\n\n-- Ihan hänen näköisensä, vaan en tunne, -- huusi Maslova katsomatta\nNehljudofiin ja hänen punastuneet kasvonsa synkistyivät vieläkin\nenemmän.\n\n-- Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi, -- huusi Nehljudof kovalla\näänellä ilman mitään erikoispainoa sanoissa, aivan kuin olisi ulkoläksyä\nlukenut.\n\nHuudettuaan nämä sanat, häntä alkoi hävettää hän katsahti ympärilleen.\nMutta kohta tuli ajatus, että jos hävettää, niin se on sitä parempi,\nkoska hänen juuri täytyykin kantaa häpeätä. Ja hän jatkoi kovalla\näänellä:\n\n-- Anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt sinulle paljon pahaa...\n\nMaslova seisoi liikahtamatta, yhä katsoen häneen.\n\nNehljudof ei voinut enempää puhua, vaan siirtyi pois verkon luota\nkoettaen hillitä rintaansa vapisuttavia nyyhkytyksiä.\n\nTirehtöörin apulainen, se sama, joka oli osoittanut Nehljudofin\nnaisosastoon, tuli, nähtävästi uteliaana Nehljudofin asiasta, tänne, ja\nnähtyään ettei Nehljudof ollutkaan verkon luona, kysyi, miksei hän siis\npuhunut sen kanssa kuin olisi pitänyt. Nehljudof turisti nenäänsä, ja\nkoettaen pudistaa itsestään pois liikutuksen ja näyttää rauhalliselta,\nvastasi:\n\n-- On mahdotonta puhua verkon kautta, ei mitään kuulu.\n\n-- No, voihan käskeä hänet vähäksi ajaksi tännekin.\n\n-- Maria Karlovna! -- kääntyi hän vartijanaisen puoleen. -- Saattakaa Maslova\nulkopuolelle.\n\n\n\n\nXLIII.\n\n\nHetken kuluttua tuli Maslova syrjäovesta esille. Lähestyen pehmein\naskelin ihan Nehljudofin luo hän pysähtyi ja katseli häneen\nsilmäkulmiensa alta. Mustat hiukset kiertyivät niinkuin toissakin\npäivänä kiharoina hänen otsalleen, kasvot olivat sairastavina,\nturvonneina ja vaaleina, ne olivat hyvännäköiset ja aivan rauhalliset;\nainoastaan kiiltomustat, hiukan kierot silmät erityisesti loistivat\nturvonneiden silmäluomien alta.\n\n-- Saatte tässä puhua, -- sanoi tirehtöörin apulainen ja väistyi itse\nsyrjään. Nehljudof siirtyi penkin ääreen, joka oli seinän luona.\n\nMaslova katsahti kysyvästi tirehtöörin apulaiseen ja sitten, ikäänkuin\nkummastuksesta kohauttaen olkapäitään, meni Nehljudofin jäljessä\npenkille ja istui hänen viereensä, oikaisten hameensa.\n\n-- Tiedän että teidän on vaikea antaa minulle anteeksi, -- sanoi Nehljudof,\nmutta hän pysähtyi jälleen kun kyyneleet tekivät estettä, -- vaan jos\nentisyyttä onkin mahdoton korjata, niin teen ainakin nyt kaiken mitä\nvoin. Sanokaa...\n\n-- Kuinka ihmeessä olette minut löytäneet? -- kysyi Maslova vastaamatta\nhänen kysymykseensä ja katsomatta häneen.\n\n\"Jumalani! Auta minua. Neuvo minulle, mitä minun on\ntekeminen\", -- ajatteli Nehljudof itsekseen nähdessään hänen nyt niin\nmuuttuneet pahannäköiset kasvonsa.\n\n-- Olin toissapäivänä valamiehenä, -- sanoi Nehljudof: -- silloin kuin olitte\noikeuden edessä. -- Ettekö tunteneet minua?\n\n-- En, en tuntenut. Eihän minulla ollut semmoiseen aikaakaan. Enkä minä\nsiksi toiseksi katsellutkaan.\n\n-- Olihan lapsikin? -- kysyi Nehljudof ja tunsi kuinka hänen kasvonsa\npunehtuivat.\n\n-- Se kuoli kohta, Jumalan kiitos, -- vastasi Maslova lyhyesti ja\nvihasesti, kääntäen katseensa pois hänestä.\n\n-- Kuinka, mistä syystä?\n\n-- Olin itse sairaana, kuoleman kielissä, -- sanoi Maslova nostamatta\nsilmiään.\n\n-- Kuinkas tätit tulivat teitä päästäneeksi?\n\n-- Kukapa pitäisi piikaa, jolla on lapsi? Karkoittivat heti kun\nhuomasivat. Ja mitäpä niistä senaikuisista, -- en muista mitään, olen\nkaikki unohtanut. Kaikki se silloinen on lopussa.\n\n-- Ei, ei ole lopussa. En minä voi sitä jättää näin. Tahdon vaikka nyt\nvasta sovittaa rikokseni.\n\n-- Mitä siinä en sovittamista; entiset ovat olleet ja menneet, -- sanoi\nMaslova ja, -- mitä Nehljudof ei olisi mitenkään odottanut, -- katsahti\näkkiä häneen ja epämiellyttävästi, viekoittelevasti ja surkeasti\nhymähti.\n\nMaslova ei ollut suinkaan odottanut, että hän tulisi erittäinkään nyt,\ntänne, ja sentähden Nehljudofin ilmestyminen hämmästytti häntä ensi\nhetkellä ja pakotti muistamaan semmoista, mitä hän ei milloinkaan muuten\nmuistellut. Ensi hetkellä hän hämärästi muisti jälleen sen uuden,\nihmeellisen tunne- ja ajatusmaailman jonka hänelle oli avannut\nihastuttava nuorukainen heidät keskinäisen rakkautensa kautta toisiinsa;\nmuisti sitten hänen käsittämättömän julmuutensa ja koko sen sarjan\nalentumisia ja kärsimyksiä, jotka tästä taikamaisesta onnesta seurasivat\nja ikäänkuin vuotivat. Ja hänen, teki kipeätä. Mutta ollen kykenemätön\nselviytymään tässä asiassa hän menetteli nytkin niinkuin menetteli aina:\nkarkoitti luotansa nämä muistot ja koetti peittää ne huonon elämän\nomituiseen usvaan; juuri näin hän menetteli nytkin. Ensi hetkenä hän oli\nyhdistänyt ajatuksissaan tuon hänen edessään istuvan ihmisen sen\nnuorukaisen kanssa, jota hän oli kerran rakastanut, mutta kun se teki\nliian kipeätä, hän heti herkesi yhdistämästä edellistä jälkimäisen\nkanssa. Tämä puhtaasti vaatetettu, hemmoteltu herrasmies hyvänhajusine\npartoineen ei ollut nyt hänelle se Nehljudof, jota hän oli rakastanut,\nvaan ainoastaan yksi niistä ihmisistä jotka milloin vaan tarvitsivat\nkäyttivät hyväkseen semmoisia olentoja kuin hän oli, ja joita semmoisten\nolentojen kuin hän, piti puolestaan käyttää niin paljon kuin mahdollista\nomaksi eduksensa. Ja sentähden oli hän hymähtänyt Nehljudofille.\n\nMaslova oli vaiti ja mietiskeli miten voisi saada Nehljudofista jotain\nhyötyä.\n\n-- Kaikki tuo on lopussa, -- sanoi Maslova. -- Niin nythän -- ne tuomitsivat\nSiperiaan. -- Ja hänen huulensa vavahtivat, kun hän lausui tämän\nkauhistuttavan sanan.\n\n-- Minä tiesin, minä olin vakuutettu siitä että olitte syytön, -- sanoi\nNehljudof.\n\n-- Tietysti, kuinkas muuten. Olenko minä mikään varas tai\nryöväri. -- Siellä meillä sanoivat, että kaikki riippuu asianajajasta, --\njatkoi hän. -- Sanoivat että täytyy jättää anomus. Mutta sehän kuuluu\nolevan hyvin kallista...\n\n-- Niin, ihan välttämättä, -- sanoi Nehljudof. -- Minä olenkin jo kääntynyt\nasianajajan puoleen.\n\n-- Ei saa vaan sääliä rahoja, pitäisi ottaa hyvä, -- sanoi Maslova.\n\n-- Minä teen kaikki mikä on mahdollista. Syntyi äänettömyys.\n\nMaslova hymyili taaskin samalla tavalla.\n\n-- Tahtoisin pyytää teiltä ... voisitteko antaa minulle vähän rahaa. En\nminä paljon ... kymmenen ruplaa. Enempää en tarvitse, -- sanoi hän äkkiä.\n\n-- Kyllä, kyllä, -- sanoi Nehljudof hämillään ja tarttui lompakkoonsa.\n\nMaslova katsahti nopeasti tirehtööriin, joka käveli edestakasin\nhuoneessa.\n\n-- Älkää antako tuon nähden, muuten otetaan rahat pois.\n\nNehljudof otti esille lompakkonsa heti kun tirehtööri oli kääntynyt\npois, vaan ei ehtinyt vielä saada kymmenruplan seteliä annetuksi, kun\ntirehtööri jo taas kääntyi heihin päin. Hän rutisti setelin kouraansa.\n\n-- \"Tuohan on kuollut nainen\", -- ajatteli Nehljudof katsellen Maslovan\nennen niin suloisia, mutta nyt pilaantuneita, turvonneita kasvoja ja\npahaa kiiltoa hänen mustissa silmissänsä, jotka seurasivat tirehtööriä\nja Nehljudofin kättä kymmenruplaisen kanssa. Ja Nehljudofiin tuli\nhorjumisen hetki.\n\nSama kiusaaja, joka puhui eilen yöllä, taas alkoi puhua Nehljudofin\nsydämmessä, kuten ainakin koettaen johdattaa häntä pois kysymyksestä,\nmitä oli tehtävä, kysymykseen, mikä seuraisi hänen teoistaan, ja mikä\nolisi hyödyllistä.\n\n-- \"Turhaa on kaikki vaivasi tämän ihmisen kanssa\", -- puhui tämä ääni:\n\"Sinä ripustat omaan kaulaasi kiven, joka hukuttaa sinut ja estää sinua\nolemasta hyödyksi muille. Mitä jos antaisi hänelle rahaa, kaikki mitä\non, sanoisi hyvästi ja lopettaisi ainiaaksi kaikki suhteet!\" -- ajatteli\nNehljudof.\n\nMutta samassa hän tunsi, että nyt, juuri tällä hetkellä, hänen\nsielussaan tapahtuu jotakin tavattoman tärkeätä, -- että hänen sisällinen\nelämänsä on tällä hetkellä asetettu ikäänkuin vaa'alle, joka pienimmästä\nponnistuksesta voi vaipua toiselle tai toiselle puolelle. Ja hän teki\ntämän voimain ponnistuksen, huusi avukseen sen Jumalan, jonka oli eilen\nsydämmessään tuntenut; ja Jumala heti ilmaisi itsensä hänessä. Hän\npäätti heti sanoa kaikki.\n\n-- Katjusha! Minä tulin pyytämään sinulta anteeksi, mutta sinä et ole\nvastannut minulle oletko antanut anteeksi vai annatko milloinkaan, --\nsanoi hän ruveten yhtäkkiä sinuttelemaan.\n\nMaslova ei kuunnellut häntä, vaan katseli yhä milloin kättä milloin\ntirehtööriä. Kun tirehtööri kääntyi pois, ojensi hän nopeasti kätensä\nNehljudofia kohti, sieppasi paperirahan ja pisti vyötärykseen.\n\n-- Puhutte niin kummallisia, -- sanoi hän naurahtaen ylenkatseellisesti,\nkuten Nehljudofista näytti.\n\nNehljudof tunsi, että Maslovassa oli jotakin hänelle suoraan\nvihamielistä, mikä puolusti Maslovan asemaa semmoisena kuin tämä oli, ja\nesti pääsemästä tämän sydämmeen.\n\nMutta kummallista kyllä, tämä seikka ei lainkaan vieroittanut, vaan\npäinvastoin vielä enemmän ja jollakin aivan erikoisella,\nuudella voimalla kiinnitti Nehljudofia häneen. Nehljudof tunsi\nvelvollisuudeksensa henkisesti herättää hänet, tunsi että se oli\nhirmuisen vaikeata, -- mutta juuri tämän teon vaikeus viehättikin häntä.\nNehljudofissa oli häntä kohtaan nyt semmoisia tunteita, jommoisia hän ei\nollut koskaan ennen tuntenut Katjushaa yhtävähän kuin ketään muutakaan\nihmistä kohtaan, -- siinä ei ollut mitään personallista: hän ei toivonut\nKatjushalta mitään itsellensä, toivoi ainoastaan, että tämä olisi\nlakannut olemasta sellaisena kuin oli nyt, -- että olisi herännyt ja\nmuuttunut jälleen semmoiseksi kuin oli ennen.\n\n-- Katjusha, miksi sinä puhut noin. Tunnenhan minä sinut, muistan\nmimmoinen olit siellä maalla...\n\n-- Mitäpä niistä vanhoista, -- vastasi toinen kuivasti.\n\n-- Muistelen siksi, että tahdon sovittaa rikokseni. Katjusha, -- alkoi hän\nja oli jo sanomaisillaan senkin, että menisi naimisiin, mutta tapasi\nkatseen, jossa näki jotakin niin hirmuista ja raakaa, poissysäävää,\nettei hän voinut puhua loppuun.\n\nNyt alkoivatkin käymävieraat jo lähteä ulos. Tirehtöörin apulainen tuli\nNehljudofin luo sanomaan, että tapaamisen aika oli päättynyt. Maslova\nnousi, nöyrästi odottaen milloin hänet laskettaisiin menemään.\n\n-- Hyvästi, minulla on vielä paljon puhumista, mutta kuten näette, nyt ei\nole lupa, -- sanoi Nehljudof ojentaen kättänsä. -- Tulen toisten.\n\n-- Taisitte jo sanoa kaikki...\n\nHän antoi kätensä, vaan ei puristanut.\n\n-- Ei, minä koetan tavata teitä vielä, ja silloin on minun sanottava\nteille hyvin tärkeä asia, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Tulkaa vaan, -- sanoi Maslova hymyillen niinkuin hymyili miehille, joita\ntahtoi miellyttää.\n\n-- Te olette minulle lähempi kuin sisar, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Kummallista, -- sanoi Maslova taas ja läksi päätänsä keikutellen verkon\ntaakse.\n\n\n\n\nXLIV.\n\n\nNehljudof oli odottanut että Katjusha ensi tapaamisessa, nähtyään hänet\nja saatuaan tietää hänen alttiista aikeistaan ja katumisestaan, olisi\nheti ilostunut, tullut liikutetuksi ja muuttunut jälleen entiseksi\nKatjushaksi, mutta kauhukseen hän nyt näki, ettei Katjushaa ollut\nolemassa, vaan oli olemassa ainoastaan Maslova. Tämä seikka hämmästytti\nja kauhistutti Nehljudofia.\n\nHäntä hämmästytti erittäinkin se, ettei Maslova ollenkaan hävennyt\nasemaansa, -- ei vangin asemaa, (sitä hän kyllä häpesi), vaan\nprostitueeratun asemaa, -- jopa oli ikäänkuin tyytyväinen siihen, melkein\nylpeili siitä. Mutta asia ei oikeastaan voinutkaan olla toisin. Jokaisen\nihmisen, voidakseen toimia, täytyy pitää toimintaansa tärkeänä ja\nhyvänä. Ja sentähden, olipa hänen asemansa mikä tahansa, hän\nehdottomasti muodostaa itselleen semmoisen katsomuksen ihmiselämään\nyleensä, että sen valossa hänen toimintansa tulee hänestä näyttämään\ntärkeältä ja hyvältä. Tavallisesti ajatellaan, että varas, murhaaja,\nspiooni, prostitueerattu pitävät omaa toimintaansa huonona ja\nvälttämättä häpeävät sitä. Mutta asianlaita on ihan toisenlainen.\nIhmiset, joita kohtalo ja heidän omat erehdyksensä ovat saattaneet\njohonkin, vaikka kuinka väärään asemaan, muodostavat heti itselleen\nsemmoisen yleisen elämänkatsomuksen, jonka valossa heidän asemansa\nnäyttää heistä hyvältä ja kunnioitettavalta. Ja tämmöisen katsomuksen\nylläpitämistä varten he vaistomaisesti hakevat aina itselleen semmoista\nseuraa, jossa heidän omistamansa käsitys elämästä ja heidän asemansa\nsiinä tulee tunnustetuksi ja hyväksytyksi. Meitä kummastuttaa tämä\nseikka milloin kysymys on varkaista, jotka ylpeilevät sukkeluudestaan,\nprostitueeratuista, jotka ylpeilevät siveettömyydestään, murhaajista,\njotka ylpeilevät julmuudestaan. Mutta se kummastuttaa meitä ainoastaan\nsentähden, että näiden ihmisten piiri -- heidän ilmakehänsä, on\nrajoitettu, ja erittäinkin sentähden, että me itse olemme sen\nulkopuolella; mutta tapahtuuhan aivan sama ilmiö myöskin rikkaitten\nkesken, jotka ylpeilevät rikkauksistaan, s.o. ryöstöistään, --\nsotapäällikköjen kesken, jotka ylpeilevät voitoistansa, s.o. tapoista,\n-- valtamiehien kesken, jotka ylpeilevät mahtavuudestansa s.o,\nväkivallasta. Näitä ihmisiä katsoessa emme huomaa mitään väärennystä\nelämänkäsityksessä, hyvän ja pahan käsityksessä, -- väärennystä, joka\nolisi tehty oman aseman oikeuttamiseksi, ja olemme näkemättä ainoastaan\nsentähden, että niiden ihmisten piiri, joilla on täten turmeltuneet\nkäsitykset, on suurempi, ja että me itse kuulumme siihen.\n\nJa tämmöinen katsomus omaan elämäänsä ja omaan asemaansa maailmassa oli\nmuodostunut Maslovallekin. Hän oli Siperiaan tuomittu, prostitueerattu,\nja huolimatta siitä hän oli muodostanut itselleen sellaisen\nmaailmankatsomuksen, jonka ohella hän kyllä saattoi hyväksyä itseänsä,\njopa ihmisten edessä ylpeilläkin asemastaan.\n\nTämä maailmankatsomus oli siinä, että suurin onni kaikille miehille,\nkaikille erotuksetta, -- vanhoille, nuorille, lyseolaisille, kenraaleille,\nsivistyneille, sivistymättömille, -- on sukupuolinen yhteys viehättävien\nnaisten kanssa, ja että sentähden kaikki miehet, vaikka ovatkin\nolevinaan muissa toimissa, oikeastaan haluavat vaan tätä ainoata. Mutta\nhän, Maslova, ollen viehättävä nainen, saattoi joko tyydyttää taikka\nolla tyydyttämättä tätä heidän haluansa, ja sentähden hän oli sekä\ntärkeä että tarpeellinen ihminen. Koko hänen entinen ja nykyinen\nelämänsä todisti tämän katsomuksen oikeaksi.\n\nKymmenen vuoden aikana oli hän kaikkialla missä hän vaan liikkui, alkaen\nNehljudofista ja vanhasta poliisista aina vanginvartijoihin\nsaakka, -- huomannut, että miehet tarvitsevat häntä; hän ei nähnyt eikä\nhuomannut niitä miehiä, jotka eivät olisi häntä kaivanneet. Ja sentähden\nkoko maailma näytti hänestä intohimon nostattamalta laumalta ihmisiä,\njotka kaikilta tahoilta vartioivat häntä ja kaikilla mahdollisilla\nkeinoilla, -- petoksella, väkivallalla, ostolla, viekkaudella, -- koettivat\nvalloittaa hänet.\n\nNäin käsitti Maslova elämän, ja näin elämää käsittäessä hän ei ollut\nainoastaan viimeinen, vaan päinvastoin hyvin tärkeä ihminen. Ja Maslova\npiti tämmöistä elämänkäsitystä kalliimpana kuin mitään muuta maailmassa,\nei voinut olla pitämättä sitä kalliina, sentähden, että jos hän olisi\nsiitä luopunut hän olisi kadottanut sen merkityksen, minkä tämmöinen\nkäsitys hänelle ihmisten keskuudessa antoi. Tuntien, että Nehljudof\ntahtoo johtaa häntä toiseen maailmaan, hän teki vastarintaa, koska\nymmärsi, että siinä maailmassa, johon häntä olisi viekoteltu hän tulisi\nkadottamaan tämän asemansa elämässä, joka asema antoi hänelle varmuutta\nja kunnioitusta itseensä. Tästä samasta syystä hän myöskin karkoitti\nluotaan muistot ensimäisestä nuoruudestaan ja ensimäisistä suhteistaan\nNehljudofiin. Nämät muistot eivät sopineet yhteen hänen nykyisen\nmaailmankatsomuksensa kanssa, ja olivat sentähden kokonaan poispyyhityt\nhänen muistostaan, taikka oikeammin, olivat koskemattomina jossakin\nmuistojen lokerossa, mutta suljettuina, umpeen kitattuina, aivan kuin\nmehiläiset kittaavat umpeen matojen pesiä, jotka uhkaavat hävittää koko\nheidän työnsä, ja siten sulkevat kaiken pääsön luoksensa. Ja senpätähden\nnykyinen Nehljudof ei ollut hänelle se ihminen, jota hän oli kerran\npuhtaalla rakkaudella rakastanut, vaan ainoastaan rikas herra, jota\nsaattoi ja jota oli pakkokin käyttää hyväksensä, ja jota kohtaan tuli\nkysymykseen vaan semmoiset suhteet kuin kaikkiin muihinkin herroihin.\n\n\"Ei, en saanut sanotuksi pääasiaa\", -- ajatteli Nehljudof kulkiessaan\nihmisjoukon mukana pois. \"En sanonut hänelle meneväni naimisiin hänen\nkanssaan. En sanonut, mutta sanon kuin sanonkin\", -- ajatteli hän.\n\nOvissa seisovat vartijat taaskin kahteen kertaan laskivat poiskulkevien\nkäymävieraiden lukua, ettei kukaan syrjäinen olisi päässyt ulos tai\njäänyt linnaan. Se että Nehljudofia nytkin kosketeltiin selkään, ei\nhäntä enää loukannut eikä hän nyt sitä edes huomannutkaan.\n\n\n\n\nXLV.\n\n\nNehljudof oli tahtonut muuttaa ulkonaisen elämänsä: luopua suuresta\nkortteeristaan, päästää pois palvelijat ja asettua hotelliin. Mutta\nAgrafena Petrovna sai hänelle todistetuksi, että oli vähemmän järkevää\ntehdä minkäänlaisia muutoksia elämänlaadussaan ennen talvea; kesän\naikana ei kortteeria kukaan ottaisi ja ainahan oli jossain eläminen,\ntallettaminen huonekaluja ja tavaroita. Niin että myttyyn menivät kaikki\nNehljudofin ponnistukset ulkonaisen elämänsä muuttamiseksi, (hän olisi\ntahtonut järjestää olonsa ylioppilaiden tavoin). Ei ainoastaan niin,\nettä kaikki jäi entiselleen, vaan talossa päinvastoin ryhdyttiin kahta\ninnokkaammin kevättöihin: tuuletettiin, ripustettiin ulos ja piestiin\nkaikellaisia villa- ja turkkivaatteita, johon työhön ottivat osaa sekä\ntalonmies apulaisineen että kyökkipiika ja itse Kornejkin. Ensin\nalettiin kantaa ulos ja ripustaa nuorille jonkinlaisia univormuja ja\nkummallisia turkkeja, joita ei kukaan koskaan käyttänyt, sitten alettiin\ntuoda mattoja ja huonekaluja, ja talonmies apulaisinensa, hihat\nkäärittyinä jäntehikkäiden käsivarsien ympäri, alkoivat kaikin voimin\ntahtiin piiskata näitä vaatteita, ja kaikkiin huoneisiin oli levinnyt\nnaftaliinin haju. Kulkiessaan pihan yli ja katsoessaan ikkunoista\nNehljudof ihmetteli kuinka tavattoman paljon tätä kaikkea oli ja kuinka\nperin tarpeetonta se kaikki oli. Näiden tavarain ainoa käytännöllinen\nmerkitys, -- ajatteli Nehljudof, -- oli siinä, että ne tarjosivat\nharjoittamisen tilaisuutta Agrafena Petrovnalle, Kornejille,\ntalonmiehelle, hänen apulaiselleen ja kyökkipiialle.\n\n\"Ei maksa vaivaa muuttaa nyt elämänmuotoja, niinkauan kuin Maslovan asia\non vielä ratkaisematta\", -- ajatteli Nehljudof. -- \"Ja se olisi liika\nvaikeaakin. Kyllä kai kaikki itsestään muuttuu sittenkuin Maslova tulee\njoko vapautetuksi taikka poislähetetyksi ja minä lähden seuraamaan\nhäntä.\"\n\nAsianajaja Fanarinin määräämänä päivänä Nehljudof saapui tämän luokse.\nTultuaan asianajajan komeaan kortteeriin, hänen omassa talossaan,\nNehljudof joutui keskelle tavattoman suuria kasveja ja mitä\nihmeellisimpiä ikkunaverhoja, ja yleensä keskelle semmoista kallista\nhuoneiden sisustusta, joka todistaa helposti ja vaivatta saaduista\nrahoista ja jommoista tavataan vaan äkkiarvaamatta rikastuneilla\nihmisillä. Vastaanottohuoneessa Nehljudof tapasi vuoroansa odottavia\navunhakijoita, jotka kuten lääkärien odotushuoneessa istuskelivat\nhaluttomina pöytien ääressä katselemassa heidän lohdutukseksensa sinne\nasetettuja kuvalehtiä. Asianajajan apulainen, joka myöskin istui täällä\nkorkean pulpetin ääressä, tunsi Nehljudofin, tuli hänen luoksensa,\ntervehti ja sanoi kohta ilmoittavansa esimiehelleen. Mutta hän ei ollut\nvielä ehtinyt työhuoneen oven luokse, kun tämä jo aukeni ja kuului\nlyhyen, tanakan, punakasvoisen, tuuheaviiksisen, aivan uusipukuisen\nherran ja itse Fanarinin kovaääninen, vilkas keskustelu. Molempien\nkasvoissa heidän ulostullessaan oli semmoinen ilme kuin on ihmisten\nkasvoilla, jotka juuri ovat tehneet edullisen, vaan ei aivan rehellisen\nkaupan.\n\n-- Oma syynne, oma syynne, -- puhui hymyillen Fanarin.\n\n-- Kyllähän minä olisin ... mutta ei ole hyvä pistää näppiänsä...\n\nJa molemmat nauroivat epäluonnollisesti.\n\n-- Ahaa, ruhtinas, tehkää hyvin, -- sanoi Fanarin nähtyään Nehljudofin ja\nnyykäyttäen poistuvalle kauppiaalle vielä kerran päätänsä, vei\nNehljudofin omaan jäykkäkuosisesti sisustettuun työhuoneeseensa,\n\n-- Tehkää hyvin, poltatteko, -- sanoi asianajaja istuen Nehljudofia\nvastapäätä, myhäillen vieläkin äskeisen menestyksen johdosta.\n\n-- Kiitos, olen tullut Maslovan asiassa.\n\n-- Kyllä, kyllä, paikalla. Huu, mimmoisia veijareita ne ovat nuo\nrahasäkit, -- sanoi hän. -- Näittekö tuota uljasta ritaria, hänellä on\nainakin 12 miljoonaa, mutta annas jos on kysymyksessä joku 25 ruplanen,\nniin kiskoo sen käsistänne vaikka hampain.\n\n\"Molemmat olette yhtä hyviä\", -- ajatteli Nehljudof tuntien sanomatonta\ninhoa tuohon ujostelemattomaan ihmiseen, joka kaikella käytöksellään\nikäänkuin halusi osoittaa kuuluvansa Nehljudofin kanssa samaan\nihmislajiin ja pitävänsä noita kaikkia avunhakijoita ja muita toiseen,\nvieraaseen leiriin kuuluvina.\n\n-- Kylläpä se sai minut väsyksiin -- kauhea lurjus. Halutti vähän\nhuoahtaa, -- sanoi asianajaja ikäänkuin selittäen miksi hän ei puhunut\nasiasta. -- No, ja nyt teidän asianne... Olen sen tarkkaavasti\nläpilukenut. Mikä lie ollut asianajaja, joka kaikki kassatsioniaiheet\npäästi menemään.\n\n-- Mihin päätökseen olette siis tulleet?\n\n-- Heti paikalla. Ilmoittakaa hänelle, -- kääntyi hän sisääntulleen\napulaisensa puoleen: -- että mitä olin sanonut, siinä pysyn; jos hän voi,\nsuostun, jollei -- saa jäädä.\n\n-- Mutta hän ei ole suostuvainen.\n\n-- No, jääköön minun puolestani koko asia, -- sanoi advokaaatti ja hänen\nkasvonsa muuttuivat iloisista ja tyytyväisistä äkkiä synkiksi ja\nvihaisiksi.\n\n-- Ja sitten sanotaan, että advokaatit ottavat ilmaiseksi rahoja, -- sanoi\nhän koettaen palauttaa kasvoihinsa entisen miellyttäväisyyden. -- Minä\nvapautin erään varattoman konkurssintekijän aivan väärästä syytöksestä\nja nyt ne kaikki tunkisivat tänne. Mutta jokainen semmoinen juttu kysyy\ntavatonta vaivaa. Jätämmehän mekin, kuten eräs kirjailija sanoo, osan\nsydänvertamme läkkipulloon.\n\n-- No, ja mitä teidän asiaanne tulee, tahi oikeammin asiaan, joka on\nherättänyt huomiotanne, -- jatkoi hän, -- niin on se perin huonosti ajettu,\nmitään hyviä kassatsioniaiheita ei ole olemassa, mutta onhan mahdollista\nkuitenkin koettaa, ja siinä tarkoituksessa olen pannut kokoon seuraavaa:\n\nHän otti käteensä täyteen kirjoitetun paperilehden ja nopeasti niellen\nmuutamia muodollisia lauseita, ja toisiin taas pannen erityistä painoa,\nalkoi lukea: \"Kassatsioninalaisten rikosasiain osastoon Senaatissa\nj.n.e. j.n.e. sinä ja sinä päivänä j.n.e. valitus. Päätöksellään siltä\nja siltä päivältä on se ja se oikeus katsonut sen ja sen Maslovan\nsyylliseksi kauppias Smelkofin tappamiseen myrkyttämisellä, ja perustuen\nRikoslain 1454 §:ään tuominnut pakkotöihin\" j.n.e.\n\nHän pysähtyi; huolimatta pitkällisestä tottumuksesta hän nähtävästi\nsuurella mielihyvällä kuuli omaa kyhäelmäänsä. \"Tämä tuomio näyttää\nolevan niin tärkeiden oikeudenkäyntiä koskevain väärinkäytösten ja\nvirheiden tuote\", -- jatkoi hän painavasti, \"että sen kumoaminen esiintyy\nvälttämättömänä. Ensiksikin: Smelkofin sisälmyksien tutkimista koskevien\nasiakirjain lukeminen tuli puheenjohtajan kautta oikeuden käynnin aikana\nkeskeytetyksi jo heti sen alkaessa\" -- se on ensiksikin.\n\n-- Mutta syyttäjähän se vaati lukemista, -- sanoi Nehljudof ihmetellen.\n\n-- Yhdentekevä, olisihan puolustaja voinut vaatia samaa.\n\n-- Mutta koko lukeminen olisi ollut kokonaan tarpeetonta.\n\n-- Se on sittenkin aihe. Kuulkaahan vielä: \"Toiseksi: puheenjohtaja\nkeskeytti Maslovan puolustajan, kun tämä haluten antaa luonnekuvauksen\nMaslovan henkilöstä kajosi hänen lankeemisensa sisällisiin syihin, ja\ntapahtui keskeytys sillä perustuksella, etteivät puolustajan sanat muka\nkoskeneet suoraan asiaan, -- ja kuitenkin, kuten Senaatti on moneen\nkertaan viitannut, on syytetyn henkilön luonteen selittämisellä oleva\naivan erikoinen merkitys, jo yksistään syyntakeisuus-kysymyksenkin\noikeen-arvostelemisen vuoksi.\" -- Se oli toiseksi, -- sanoi hän katsahtaen\nNehljudofiin,\n\n-- Mutta puolustaja puhui niin epäselvästi, että oli mahdotoin mitään\nymmärtää, -- sanoi Nehljudof vielä enemmän ihmetellen.\n\n-- Päin mäntyyn, ei saanut mitään selvää suustansa, -- sanoi Fanarin\nnauraen, -- mutta se on sittenkin aihe. Ja vielä: \"Kolmanneksi:\npäätöspuheessaan jätti puheenjohtaja, vastoin Rikosasiain\nOikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 801 §:n l kohdassa lausuttua selvää\nmääräystä, valamiehille selittämättä mimmoisista lakitieteellisistä\nalkuaineksista syyllisyyden käsite on kokoonpantu, sekä ilmaisematta\nheille, että heillä oli oikeus, vaikka katsoivatkin todistetuksi\nMaslovan antaneen myrkkyä Smelkofille, olla lukematta tätä tekoa hänen\nsyykseen, jos katsoivat hänellä ei olleen tappamisen aikomusta, ja siis,\nsaattoivat, pitämättä häntä syyllisenä lainrikokseen, panna hänen\nsyykseen ainoastaan varomattomuuden, jonka seurauksena oli Maslovalle\nodottamaton kauppiaan kuolema\". Siinä nyt on pääasia.\n\n-- Mutta se olisi meidän pitänyt itsekin ymmärtää. Meidänhän virhe se\noli -- sanoi Nehljudof.\n\n-- \"Ja vihdoin neljänneksi\", -- jatkoi asianajaja, \"Valamiesten vastaus\noikeuden tekemään, Maslovan syyllisyyttä koskevaan kysymykseen oli\nannettu muodossa, joka sisälsi itsessään ilmeisen ristiriitaisuuden,\nMaslovaa syytettiin Smelkofin tahallisesta myrkyttämisestä yksistään\nvoitonhimoisessa tarkoituksessa, joka edellytettiin tappamisen\nyksinomaiseksi aiheeksi, mutta valamiehet vastauksessaan kielsivät\nryöstämisen aikomuksen ja Maslovan osanoton arvoesineiden anastamiseen,\n-- josta siis kävi ilmi, että heidän tarkoituksensa oli kieltää\nsyytetyllä olleen tappamisen aikomusta, ja että he siis ainoastaan\nväärinkäsityksen vuoksi, johon puheenjohtajan päätössanat olivat\nantaneet aihetta, olivat jättäneet tämän seikan vastauksessaan\nasianomaisella tavalla mainitsematta, jonka vuoksi tämmöiseen\nvalamiesten vastaukseen olisi ehdottomasti ollut sovittaminen\nRikosasiain Oikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 816 ja 808 §§:t, s.o.\npuheenjohtajan puolelta olisi valamiehille ollut selitettävä heidän\ntekemänsä virhe ja he palautettavat uutta neuvottelua pitämään uuden\nvastauksen antamiseksi syytetyn syyllisyyttä koskevaan kysymykseen,\"\n-- päätti Fanarin.\n\n-- No miksi puheenjohtaja ei siis tehnyt sitä?\n\n-- Sitä minäkin haluaisin tietää? -- sanoi Fanarin nauraen.\n\n-- Senaatti siis on korjaava erehdyksen?\n\n-- Se riippuu kokonaan siitä kuka siellä siihen aikaan tulee istumaan.\nNo, edelleen sitten kirjoitamme: \"Tämmöinen verdikti ei voinut antaa\ntuomioistuimelle oikeutta\", -- jatkoi hän nopeasti, -- \"saattaa Maslova\nrikoslaillisen rangaistuksen alaiseksi ja Rikosasiain Oikeudenkäyntiä\nkoskevan Asetuksen 771 §:n 3 kohdan sovittaminen häneen loukkaa\nniinmuodoin jyrkästi ja kouraantuntuvasti voimassaolevan\nkriminaaliprosessimme pääperusteita. Ylläoleviin seikkoihin katsoen on\nminulla kunnia anoa j.n.e. päätöksen kumoamista Rikosasiain\nOikeudenkäyntiä koskevan Asetuksen 909, 910, 2 k., 912 ja 928 §§:in\nnojalla j.n.e., j.n.e. ja tämän asian takaisin lähettämistä saman\noikeuden toisen osaston uudestaan käsiteltäväksi.\" Siinä se; mikä oli\nmahdollista, se on kaikki tehty. Mutta puhuakseni suoraan, menestyksen\ntoivoa on aivan vähän. Tosin kyllä kaikki riippuu Senaatin Oikeusosaston\nkokoonpanosta. Jos siis olette tilaisuudessa, niin älkää laiminlyökö.\n\n-- Tunnenhan joitakuita heistä.\n\n-- Ja pitäkää kiirettä, muuten he kaikki matkustavat pois hemoroita\nlääkitsemään, ja silloin saa odottaa kolme kuukautta. -- No, ja jollei\nonnistu, on vielä mahdollinen anomus Korkeimpaan paikkaan. Tämäkin\nriippuu kulissien takaisista puuhista. Ja siinäkin tapauksessa tarjoon\npalvelustani, s.o. ei kulissien takana, vaan anomuksen laatimisessa.\n\n-- Kiitän teitä, palkkionne siis...\n\n-- Apulaiseni jättää teille puhtaaksi kirjoitetun valituksen ja sanoo.\n\n-- Vielä minä tahdoin kysyä teiltä: yleinen syyttäjä antoi minulle\npäästölipun vankilaan kysymyksessä olevan henkilön tapaamista varten,\nmutta vankilassa sanottiin minulle että tapaamista varten erikoiseen\naikaan ja erikoisessa paikassa on tarpeen vielä kuvernöörin lupa. Onko\nsiinä perää?\n\n-- Kyllä, luullakseni. Mutta nykyään kuvernööri on poissa, sijassa on\nvirantoimittaja. Ja tämä on sellainen uninen pöllö, että tuskin mitään\nsaatte aikaan hänen kanssansa.\n\n-- Eikö se ole Maslennikof?\n\n-- On.\n\n-- Kyllä tunnen hänet, -- sanoi Nehljudof ja nousi lähteäksensä.\n\nSamassa lensi huoneeseen nopein askelin pieni, hirveän rumannäköinen,\nkoukkunokkainen, luinen keltainen nainen -- asianajajan vaimo, joka ei\nkuitenkaan ollut masentunut omasta rumuudestaan. Hän oli aivan erikoisen\nkomeasti puettu, -- siinä oli yhteensullottuna jotakin samettia ja silkkiä\nja heleänkeltaista ja viheriää; hänen harvat hiuksensa olivat kiharoidut\nja voitokkaana hän lensi huoneeseen pitkän, hymyilevän herran\nseuraamana, jolla oli mullanväriset kasvot, verkatakissa silkkiset\nkäänteet ja valkoinen kaulahuivi. Se oli kirjailija, Nehljudof tunsi\nhänet näöltä.\n\n-- Anatol, -- sanoi asianajajan vaimo avaten ovea: -- tulehan tänne. Semjon\nIvanovitsh lupaa tässä lukea ääneen runonsa, ja sinun täytyy lukea\njotain Garshinilta, välttämättömästi.\n\nNehljudof aikoi lähteä, mutta asianajajan vaimo, kuiskuteltuaan jotakin\nmiehensä kanssa, kääntyi hänen puoleensa:\n\n-- Tehkää hyvin, ruhtinas, minä tunnen teidät ja pidän esittelyn\ntarpeettomana, ettekö tahtoisi olla läsnä meidän kirjallisessa\naamuseurassamme. Se tulee hyvin huvittavaksi. Anatol lukee\nerinomaisesti.\n\n-- Näettekös kuinka paljon erilaisia asioita minulla on, -- sanoi Anatol\nlevittäen käsiänsä, hymyillen ja osottaen vaimoonsa ikäänkuin olentoon,\njonka tenhovoimaa on mahdoton vastustaa.\n\nSurullisella ja ankaralla ilmeellä ja mitä suurimmalla kohteliaisuudella\nkiitettyään asianajajan vaimoa osotetusta kunniasta, sanoi Nehljudof\nolevansa estettynä ja poistui vastaanottohuoneeseen.\n\n-- Siinäpä oli virnistelijä, -- sanoi asianajajan vaimo hänen mentyänsä.\n\nVastaanottohuoneessa jätti apulainen Nehljudofille valmiin anomuksen ja\npalkkion suhteen vastasi Anatol Petrovitshin määränneen 1,000 ruplaa,\nsekä sen ohella selitti, että Anatol Petrovitsh ei oikeastaan ota\nvastaan tämmöisiä asioita, vaan oli tehnyt sen ainoastaan hänen\nvuoksensa.\n\n-- Entäs allekirjoitus, kenen se on tehtävä? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Joko syytetyn itsensä, taikka jos se on vaikeata, niin tekee sen\nAnatol Petrovitsh, saatuaan valtakirjan.\n\n-- Ei, minä menen ja otan hänen oman allekirjoituksensa, -- sanoi Nehljudof\niloissaan siitä, että saisi tavata Maslovaa ennen määräpäivää.\n\n\n\n\nXLVI.\n\n\nTavalliseen aikaan kajahtivat vankilan käytävissä vartijain vihellykset;\nrautojen kalistessa aukesivat käytävien ja koppien ovet, alkoi kuulua\navojalkain astumista ja vankikenkien kopinaa, palvelus vangit kulkivat\nkäytävien läpi täyttäen sen inhoittavalla hajulla; mies- ja naisvangit\npeseytyivät, pukeutuivat ja asettuivat aamuhuutoa varten pitkin\nkäytäviä, sekä läksivät sitten kiehuvaa vettä hakemaan teetä varten.\n\nTeen aikana keskusteltiin tänäpäivänä vankilan kaikissa kopeissa hyvin\nvilkkaasti siitä, että kaksi vankia tulisi tänäpäivänä rangaistaviksi\nraipoilla. Toinen näistä vangeista oli hyvin lukutaitoinen nuori mies,\npuotipalvelija Vasiljef, joka oli mustasukkaisuuden raivossa tappanut\nrakastettunsa. Koppitoverit pitivät hänestä hänen iloisuutensa ja\nanteliaisuutensa vuoksi, ja siksi, ettei hän antanut perään\npäällysmiehille. Hän tunsi asetukset ja vaati niiden täyttämistä.\nSentähden päällysmiehet eivät kärsineet häntä. Kolme viikkoa sitten oli\nvartija lyönyt palvelusvankia, kun tämä oli läikyttänyt kaalisoppaa\nhänen uuden virkapukunsa päälle. Vasiljef oli ruvennut puolustamaan\npalvelusvankia ja sanonut ettei ole lakia, joka sallisi vankien\nlyömistä. -- Kyllä minä sinulle lakia näytän, -- sanoi vartija ja haukkui\nVasiljefin pahanpäiväiseksi. Vasiljef vastasi samalla mitalla. Vartija\naikoi lyödä, mutta Vasiljef tarttui hänen käsiinsä, piteli niitä kiinni\njonkun kolme minuuttia, käänsi ja tyrkkäsi ulos ovesta. Vartija kanteli\ntirehtöörille ja tirehtööri käski panna Vasiljefin karsseriin.\n\nKarssereina oli sarja pimeitä koppeja, jotka teljettiin ulkopuolelta\nsalvoilla. Pimeässä, kylmässä karserissa ei ollut sänkyä, ei pöytää,\neikä tuolia, niin että sinne suljetun oli istuminen tai makaaminen\nlikasella lattialla, missä hänen ylitsensä ja päällitsensä juoksenteli\nrottia, joita siellä oli sangen paljon ja jotka olivat niin rohkeita,\nettei pimeässä voinut mitenkään saada leipää säilymään. Ne söivät leivän\narestilaisten käsistä jopa hyökkäsivät heidän kimppuunsakin, kun vaan\nherkesi liikkumasta. Vasiljef ei sanonut menevänsä karsseriin, koska oli\nsyytön. Hän vietiin väkivoimalla. Hän alkoi tehdä vastarintaa ja kaksi\nvangeista auttoi hänet irti vartijain käsistä. Vartijat kokoontuivat ja\nheidän muassaan myöskin voimastaan kuuluisa Petrof. Vangit lytistettiin\nkokoon ja työnnettiin karssereihin. Kuvernöörille ilmoitettiin heti,\nettä oli tapahtunut jotain kapinan tapaista. Sieltä saatiin sitten\npaperi, jossa kahdelle päärikokselliselle -- Vasiljefille ja eräälle\nirtolaiselle -- määrättiin kolmekymmentä paria raippoja.\n\nTämä rangaistus oli pantava täytäntöön naisosaston tapaamishuoneessa.\n\nJo illalla oli asia tunnettuna kaikille vankilan asukkaille, ja kopeissa\nkeskusteltiin vilkkaasti kohta tapahtuvasta rangaistuksesta, Korabljova,\nHoroshafka, Fedosja ja Maslova istuivat omassa nurkassaan ja iloisina ja\nvilkkaina, juotuaan jo viinaa, jota nyt ei Maslovalta koskaan puuttunut\nja jolla hän anteliaasti kestitsi tovereitansa, joivat nyt teetä ja\npuhuivat samasta asiasta.\n\n-- Eihän hän yhtään reuhannut, -- puhui Korabljova Vasiljefista, lohkaisten\nkaikilla vahvoilla hampaillansa pikkusia sokerimuruja. -- Hän olisi vaan\npuolustanut toveria. Sillä tappeleminen ei ole nykyään sallittu.\n\n-- Sitä poikaa kehuvat hyväksi, -- lisäsi Fedosja istuen pitkine lettinensä\nhalon päällä vastapäätä sitä lavitsaa, jolla teekannu oli.\n\n-- Kunpa olisi sanoa hänelle, -- kääntyi se vaimo, joka oli palvellut\nratavahtina, Maslovan puoleen tarkoittaen \"hänellä\" Nehljudofia.\n\n-- Kyllä sanon. Hän tekee minun tähteni vaikka mitä, -- sanoi Maslova\nhymyillen ja päätänsä keikauttaen.\n\n-- Eipä tiedä milloin se taas tulee, mutta poikia on kuulemma juuri nyt\nmenty noutamaan, -- sanoi Fedosja. -- Se on kauheata, -- lisäsi hän huoaten.\n\n-- Olen kerran nähnyt kotipitäjässä kuinka yhtäkin miestä piestiin. Minut\nlähetti appi-isä kylänvanhimman luo, tulin sinne, mutta tämäpä, -- alkoi\nratavahti pitkän historian.\n\n-- Hänen kertomuksensa keskeytyi kun yläkerroksen käytävästä kuului ääniä\nja askeleita.\n\nNaiset lyyhistyivät kuuntelemaan.\n\n-- Saivat sen nyt pirut kynsiinsä, -- sanoi Horoshafka. -- Kyllä ne nyt sen\npieksävät. Kaikki vartijat vihaavat häntä, kun hän ei päästä heitä\naisoista.\n\n-- Ylhäällä oli kaikki hiljennyt, ja ratavahti kertoi pitkän historiansa\nloppuun, kertoi kuinka hän oli säikähtänyt nähdessään miestä liiterissä\npiestävän, kuinka hänen sydämmensä oli pakahtua. Horoshafka puolestaan\nkertoi kuinka Stsheglofia oli piiskattu ilman että tämä oli ääntäkään\npäästänyt. Sitten korjasi Fedosja teen, Korabljova ja Horoshafka\nalkoivat jälleen ommella, mutta Maslova istui lavitsalla ja kiersi\nkätensä polviensa ympäri huokaillen ikävästä. Hän oli jo\nheittäytymäisillään pitkäkseen nukkuaksensa, kun vartija-nainen huusi\ntulemaan konttoriin käymävieraan puheille.\n\n-- Muista nyt sanoa meistä, -- puhui hänelle eukko Menshova Maslovan\njärjestellessä huiviansa peilin edessä, josta elohopea oli puoleksi\nvalunut pois: -- emme me sytyttäneet, vaan hän itse, se pahantekijä, ja\nrenki oli nähnyt: hän ei tappaisi kärpästäkään. Sano sinä että hän\nkutsuisi Mitrijn puheillensa. Mitrij selittää hänelle kaikki juurta\njaksain; onkos tämä nyt laitaa: me istumme linnassa ihan syyttöminä,\nmutta hän, pahantekijä, rehentelee vieraan vaimon kanssa ja mässää\nkapakassa.\n\n-- Se on laitonta, -- vahvisti Korabljova.\n\n-- Sanon, sanon ihan varmaan, -- vastasi Maslova. -- Olisiko ottaa vielä\nrohkeuden ryyppy, -- lisäsi hän iskien silmää. Korabljova kaasi hänelle\npuoli kupillista. Maslova joi, pyyhki suunsa ja mitä iloisimmassa\nmielentilassa sanoi toistamalla: \"rohkeuden ryyppy\", ja päätänsä\nkeikuttaen ja hymyillen läksi vartijanaisen kanssa menemään pitkin\nkäytävää.\n\n\n\n\nXLVII.\n\n\nNehljudof odotti jo kauvan sitten etehisessä. Saavuttuaan vankilaan hän\noli soittanut portin ovella ja antanut päivystävälle vartijalle yleisen\nsyyttäjän päästölipun.\n\n-- Ketä haluatte tavata?\n\n-- Naisvanki Maslovaa.\n\n-- Nyt on mahdotonta: tirehtöörillä ei ole aikaa.\n\n-- Onko hän konttorissa? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Ei, hän on täällä naisosaston tapaamishuoneessa, -- vastasi vartija\nhämillään, kuten Nehljudofista näytti.\n\n-- Onko nyt siis vastaanottoaika?\n\n-- Ei, erityinen asia, -- sanoi hän.\n\n-- Kuinka siis voisin häntä tavata?\n\n-- Kun tirehtööri tulee ulos, silloin voitte ilmoittaa itsenne; odottakaa\nniin kauvan.\n\nSamassa tuli syrjäovesta tyytyväisennäköinen, kiiltävänaamainen vääpeli,\ntupakin savustamilla viiksillä, loistavat ansionauhat hihoissa. Hän\nkääntyi ankarasti vartijan puoleen:\n\n-- Kuinka on tänne laskettu? Konttoriin...\n\n-- Minulle sanottiin että tirehtööri on täällä, -- sanoi Nehljudof\nihmetellen sitä levottomuutta, joka ilmausi vääpelissäkin.\n\nSamassa aukeni sisäpuolinen ovi ja sieltä tuli hiestynyt, kiihoittunut\nPetrof.\n\n-- Kyllä nyt muistaa, -- sanoi hän vääpelille. Vääpeli osoitti silmillänsä\nNehljudofiin ja Petrof vaikeni, rypisti silmänsä ja meni pois takaoven\nkautta.\n\n\"Kuka tulee muistamaan? Miksi he ovat kaikki niin hämillään? Miksi\nvääpeli oli tuolle tehnyt jotain merkkejä?\" ajatteli Nehljudof.\n\n-- Täällä ei saa odottaa, tehkää hyvin, menkää konttoriin, sanoi vääpeli\ntaas Nehljudofille, ja Nehljudof aikoi jo mennä, kun takaovesta tuli\ntirehtööri vielä enemmän hämillään kuin hänen alamaisensa. Hän huokaili\nyhtämittaa. Nähtyään Nehljudofin hän sanoi vartijalle:\n\n-- Fedorof, tuokaa Maslova konttoriin naisosaston viidennestä.\n\n-- Tehkää hyvin, -- sanoi hän Nehljudofille. He laskeutuivat jyrkkää\nrappusta myöten alas pieneen huoneeseen, jossa oli yksi ainoa ikkuna,\nkirjoituspöytä ja muutamia tuoleja. Tirehtööri istahti. -- Raskaita,\nraskaita velvollisuuksia, sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen ja\nottaen taas esille paksun paperossin.\n\n-- Te olette nähtävästi väsynyt, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Koko tämä virka väsyttää minua, -- hirveän vaikeita velvollisuuksia.\nTahtoisi helpottaa vankien oloa, ja syntyy vaan pahempaa; en muuta\ntoivoisi kuin jättää kaikki; hirveän raskaita velvollisuuksia!\n\nNehljudof ei ymmärtänyt mikä se oli tirehtöörille niin vaikeata, mutta\ntällä kertaa hän näki hänessä erikoisesti sääliä herättävän,\ntuskastuneen ja toivottoman mielialan.\n\n-- Niin, kyllä uskon että ne ovat hyvin raskaita, -- sanoi\nNehljudof. -- Mutta miksi te sitten täytätte näitä velvollisuuksia?\n\n-- Ei ole varoja, olen perheellinen.\n\n-- Mutta jos teille on raskasta...\n\n-- No, tiedättekös, toiselta puolen -- tuleehan sitä kuitenkin voimiensa\nmukaan hyötyäkin tuottaneeksi, lieventäneeksi, missä mahdollista. Joku\ntoinen minun asemassani menettelisi ihan toisin. Se on helppo sanoa: yli\nkaksi tuhatta ihmistä, mutta mimmoisia ihmisiä! Siinä täytyy tietää\nkuinka suoriutua. Ovat nekin sentään ihmisiä, täytyy niitä surkutella.\nMutta eipähän voi päästää heitä valloilleenkaan. -- Tirehtööri alkoi\nkertoa äskeisestä kahakasta vankien kesken, joka oli päättynyt\nmiestappoon.\n\nKertomuksen keskeytti Maslovan saapuminen vartijan seurassa.\n\nNehljudof näki Maslovan ovessa silloin kuin tämä ei vielä ollut\nhuomannut tirehtööriä. Hänen kasvonsa olivat punaset. Hän tuli\nreippaasti vartijan perässä ja keikuttaen päätänsä herkeämättä hymyili.\nNähtyään tirehtöörin hän katsoi säikähtyneenä tähän, mutta ojentautui\nkohta ja reippaasti ja iloisesti kääntyi Nehljudofin puoleen.\n\n-- Hyvää päivää, -- sanoi hän venyttäen viimeistä sanaa ja hymyillen; ja\npudisti voimakkaasti Nehljudofin kättä, aivan toisin kuin sinä kertana.\n\n-- Olen tässä tuonut teille valituksen allekirjoitettavaksi, -- sanoi\nNehljudof vähän ihmetellen sitä reipasta ryhtiä, jolla toinen oli häntä\ntervehtinyt. -- Asianajaja on pannut tämän anomuksen kokoon, ja se on nyt\nallekirjoitettava ja sitten me lähetämme sen Pietariin.\n\n-- Mitäs siinä muuta, jos kirjoitetaan, niin kirjoitetaan. Kaikki on\nluvallista, -- sanoi hän siristäen toista silmäänsä ja hymyillen.\nNehljudof otti taskustaan kokoontaitetun paperiarkin ja tuli pöydän luo.\n\n-- Saako tässä kirjoittaa? -- kysyi hän tirehtööriltä.\n\n-- Tule tänne, istu, -- sanoi tirehtööri: -- tuoss' on sinulle kynä. Osaatko\nkirjoittaa?\n\n-- On joskus osattu, -- sanoi Maslova, ja hymyillen, korjattuaan hameensa\nja hihansa, istui pöydän ääreen, tarttui kömpelösti pienellä,\ntarmokkaalla kädellään kynään ja purskahtaen nauruun katsahti\nNehljudofiin.\n\nNehljudof osotti hänelle mitä ja mihin oli kirjoitettava. Hartaasti\nkastaen kynää ja pudistaen sitä mustepullossa hän kirjoitti nimensä.\n\n-- Vieläkö tarvitaan muuta? -- kysyi hän katsoen vuoroin Nehljudofiin ja\nvuoroin tirehtööriin ja asettaen kynän milloin mustepulloon milloin\npaperille.\n\n-- Minulla olisi jotain teille sanottavaa, -- sanoi Nehljudof ottaen hänen\nkädestään kynän.\n\n-- Sanokaa pois sitten, -- sanoi Maslova ja yhtäkkiä muuttui totiseksi\nikäänkuin olisi ruvennut jotain ajattelemaan tai häntä olisi ruvennut\nnukuttamaan.\n\nTirehtööri nousi ylös ja läksi huoneesta, ja Nehljudof jäi Maslovan\nkanssa kahden kesken.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\n\nVartija, joka oli tuonut Maslovan, istahti ikkunan alustalle\ntuonnemmaksi pöydästä. Nehljudofille oli tullut ratkaiseva hetki. Hän\noli kaiken aikaa moittinut itseänsä siitä, ettei ollut siinä ensi\nnäkemässä sanonut pääasiata hänelle, nimittäin menevänsä naimisiin hänen\nkanssaan, ja oli nyt lujasti päättänyt sen tehdä. Maslova istui toisella\npuolella pöytää, Nehljudof istui vastapäätä häntä toisella. Huoneessa\noli valoisa, ja Nehljudof näki ensi kerran selvästi, lyhyen välimatkan\npäästä, hänen kasvonsa: rypyt silmien ja huulien luona ja silmien\nturpeuden. Ja vielä enemmän kuin ennen rupesi Maslova häntä\nsäälittämään.\n\nNojautuen pöytää vasten niin ettei hänen puheensa kuuluisi juutalaisen\nmuotoiselle, harmaapartaiselle vartijalle, vaan ainoastaan Maslovalle,\nsanoi hän:\n\n-- Jos tästä paperista ei ole apua, niin kirjoitamme anomuksen\nKeisarilliselle Majesteetille. Teemme kaikki, mikä on mahdollista.\n\n-- Kun olisi ollut jo ennen hommata hyvä asianajaja... -- keskeytti Maslova\nhänet. -- Se minun puolustajani, mikä lie ollut höperö. Hän puhui vaan\nminulle komplimangeja, -- sanoi hän ja rupesi nauramaan. -- Kunpa silloin\nolisivat tienneet että minä olen teidän tuttavanne, kyllä olisi toisin\nkäynyt. Mutta nyt? He ajattelevat että kaikki ovat samallaisia varkaita.\n\n\"Kuinka kummallinen hän on tällä kertaa\", -- ajatteli Nehljudof ja aikoi\njuuri tulla omaan asiaansa, kun Maslova rupesi taas puhumaan.\n\n-- Niin, kuulkaapas. Siellä meillä on eräs semmoinen mummo, että\ntiedättekös kaikki oikein ihmettelevät. Semmoinen merkillisen hyvä\nmummo, ja hän istuu syyttömästi, ja hän, ja poika, ja kaikki tietävät\nettä he ovat syyttömät, mutta heitä on syytetty siitä että ovat\nsytyttäneet tulipalon, ja nyt ne istuvat. Hän nähkääs sai kuulla että\nminä olen tuttu teidän kanssanne, -- sanoi Maslova pyöritellen päätään ja\nkatsahdellen Nehljudofiin -- ja pyysi minua: sano hänelle, sanoi hän, että\nhän käskisi pojan puheillensa, hän kertoo hänelle kaikki. Menshof on\nheidän sukunimensäkin. No, teettekös? Se on, tiedättekös, semmoinen\nmerkillisen hyvä mummo, heti näkyy että syyttömästi. Olettehan niin hyvä\nja koetatte, -- sanoi hän milloin katsahtaen Nehljudofiin milloin laskien\nsilmänsä ja hymyillen.\n\n-- Hyvä, hyvä, kyllä koetan tiedustella, -- sanoi Nehljudof yhä enemmän\nihmetellen toisen käytöksen vapautta. -- Mutta olisin tahtonut puhua\nomasta asiastani teidän kanssanne. Muistattehan mitä puhuin teille sinä\nkertana? -- sanoi hän.\n\n-- Paljohan te puhuitte. Mitäs te sitten puhuittekaan? -- sanoi Maslova yhä\nhymyillen ja käännellen päätänsä milloin sinne milloin tänne.\n\n-- Puhuin tulleeni pyytämään teiltä anteeksi, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- No yhäkö vaan sitä samaa, anteeksi, anteeksi, mitä siitä nyt on...\nSanoisitte ennen...\n\n-- Että minä tahdon sovittaa syyni, -- jatkoi Nehljudof, -- eikä sovittaa\nsanoilla, vaan teoilla: Minä olen päättänyt mennä naimisiin teidän\nkanssanne...\n\nMaslovan kasvoihin ilmausi äkkiä säikähdys. Hänen hiukan kierot silmänsä\npysähtyivät ja yhtaikaa sekä katsoivat että olivat katsomatta\nNehljudofiin.\n\n-- Sitäkö tässä vielä tarvitaan? -- sanoi Maslova muuttuen vihasen\nnäköiseksi.\n\n-- Tunnen Jumalan edessä että minun on niin tekeminen.\n\n-- Ja mitä jumalia olette tässä vielä löytäneet? Puhutte joutavia.\nJumalan? Minkä Jumalan? Olisitte silloin muistaneet Jumalaa... -- sanoi\nhän ja pysähtyi suu auki.\n\nNehljudof tunsi vasta nyt kovan viinanhajun Maslovan suusta, ja ymmärsi\nmiksi tämä oli niin kuohuksissa.\n\n-- Rauhoittukaa, -- sanoi hän.\n\n-- Minulla ei ole mitään rauhoittumista; sinä luulet että minä olen\nhumalassa? Niin olenkin, mutta muistan mitä sanon! -- alkoi hän nopeasti\npuhua ja meni tulipunaseksi, -- minä olen Siperiaan tuomittu, huora, mutta\nsinä olet herra, ruhtinas, etkä sinä yhtään tarvitse tahrata itseäsi\nminuun. Mene sinä omien ruhtinattariesi luo, minun hintani on\nkymmenruplanen.\n\n-- Vaikka kuinka julmasti puhuisit, et sittenkään voi sanoa sitä, mitä\nminä tunnen, -- sanoi Nehljudof hiljaa ja koko hänen ruumiinsa vapisi, -- et\nvoi kuvailla mihin määrään tunnen syyllisyyteni sinun edessäsi.\n\n-- Tunnen syyllisyyteni... -- matki häntä Maslova vihasesti. -- Etpäs silloin\ntuntenut, vaan pistit käteen 100 ruplaa. Siinä oli sinun maksusi...\n\n-- Tiedän, tiedän, mutta mitä nyt on tehtävä? -- sanoi Nehljudof. -- Nyt olen\npäättänyt olla jättämättä sinua; mitä olen sanonut sen teenkin.\n\n-- Mutta minä sanon: et tee, -- sanoi Maslova ja rupesi ääneensä nauramaan.\n\n-- Katjusha! -- alkoi Nehljudof tarttuen hänen käteensä.\n\n-- Mene luotani. Minä olen vanki, mutta sinä ruhtinas, eikä sinulla ole\nmitään täällä tekemistä, -- huusi Maslova vihasta säihkyen ja tempasi pois\nkätensä.\n\n-- Sinä tahdot minun kauttani pelastua, -- jatkoi hän koettaen pian saada\nsanotuksi kaikki mitä hänen sydämmeensä oli noussut, -- sinä olet\nnauttinut minusta tässä elämässä, ja minun kauttani tahtoisit pelastua\nvielä tulevassakin! Sinä inhoitat minua, sinun silmälasisi ja koko sinun\ninhoittava rasvanaamasi. Mene pois! -- huusi hän hypähtäen tarmokkaalla\nliikkeellä pystyyn.\n\nVartija lähestyi heitä.\n\n-- Mitäs nyt rähiset. Saakos noin...\n\n-- Ei, ei, minä pyydän antakaa olla, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Se muuten unohtaa missä ollaan, -- sanoi vartija.\n\n-- Ei, ei, älkäähän huoliko, odottakaa, -- sanoi Nehljudof.\n\nVartija meni taas ikkunan luo.\n\n-- Maslova istui jälleen. Hän katsoi alas ja puristi lujasti pienet\nkätensä ristiin.\n\nNehljudof seisoi hänen vieressään eikä tiennyt mitä tehdä.\n\n-- Et sinä usko minua, -- sanoi hän.\n\n-- Ettäkö te aijotte mennä naimisiin -- se ei tule koskaan tapahtumaan.\nEnnen menen vaikka hirteen! Siinä kuulitte.\n\n-- Mutta kuitenkin tahdon sinua palvella.\n\n-- Se on teidän asianne. Mutta minä en tarvitse teiltä mitään. Sen minä\nsanon teille totuudessa, -- sanoi hän.\n\n-- Ja miksi minä en kuollut silloin, -- lisäsi hän ja heltyi katketaan\nitkuun.\n\nNehljudof ei voinut puhua, toisen kyyneleet tarttuivat häneen.\n\nMaslova nosti silmänsä, katsahti häneen, ikäänkuin kummastui ja alkoi\nhuivilla kuivata poskia myöten vieriviä kyyneleitä.\n\nVartija lähestyi nyt taas ja muistutti että oli aika erota.\n\nMaslova nousi.\n\n-- Te olette nyt kiihoittunut. Jos suinkin mahdollista tulen minä\nhuomenna. Ajatelkaa te sillä välin asiata, -- sanoi Nehljudof.\n\nMaslova ei vastannut mitään ja katsomatta häneen läksi vartijan jälessä\npois.\n\n-- No kyllä nyt pääset hyville päiville, -- sanoi Korabljova Maslovalle kun\ntämä palasi koppiin. -- Kylläpä näkyy olevan aikalailla sinuun\npikiintynyt; tao nyt niin kauvan kuin rauta on kuumana. Kyllä hän sinut\ntäältä lunastaa. Rikkaille on kaikki mahdollista.\n\n-- Se on kuin nakutettu, -- puhui ratavahti laulavalla\näänellänsä. -- Köyhällä ei olisi yölläkään aikaa, mutta rikas sen kun sai\npäähänsä, kohta kaikki laittaa tahtonsa mukaan. Oli siellä meilläkin\nmokoma pohatta, niin arvatkaas mitä teki...\n\n-- No muistitkos puhua minun asiastani? -- kysyi vanha eukko.\n\nMutta Maslova ei vastannut tovereillensa mitään, vaan heittäysi\nlavitsalle ja tuijottaen nurkkaan makasi näin iltaan asti. Hänessä\ntapahtui tuskallinen työ. Se mitä Nehljudof oli hänelle sanonut, oli\ntuonut hänet siihen maailmaan, jossa hän kärsi ja josta hän oli tullut\npois, käsittämättä sitä ja inhoten sitä. Nyt oli hänen käsistään mennyt\nse unhotus, jossa hän eli, mutta elää selvästi muistamalla entisyyttä\noli liian tuskallista. Iltasella hän jälleen osti viinaa ja joi itsensä\ntoveriensa kanssa humalaan.\n\n\n\n\nXLIX.\n\n\n\"Vai sitäkö se olikin\", ajatteli Nehljudof tullessaan vankilasta ja nyt\nvasta hän täydellisesti käsitti rikoksellisuutensa. Jos hän ei olisi\nkoettanut sovittaa, lunastaa itseään vapaaksi omasta teostaan, ei hän\nolisi koskaan saanut tuntea sen koko rikoksellisuutta; vielä\nenemmän, -- Katjushakaan ei olisi tuntenut koko sitä onnettomuutta, mihin\nhän oli saatettu. Ainoastaan nyt oli kaikki tullut päivän valoon,\nkaikessa kauheudessaan. Vasta nyt hän näki, mitä hän oli tehnyt tämän\nnaisen sielun kanssa, ja vasta nyt tämä nainen saattoi nähdä ja ymmärtää\nmitä oli hänelle tehty. Ennen oli Nehljudof ainoastaan leikkinyt ja\nihastellut omaa itseänsä, omaa katumustansa, nyt häntä vaan hirvitti.\nHylätä Katjushaa ei hän nyt tuntenut voivansa, mutta ei myöskään voinut\nkuvailla mielessänsä mitä heidän suhteestansa syntyisi.\n\nUlos tullessa lähestyi Nehljudofia vartija, jolla oli kunniamerkkejä\nrinnassa, ja joka vastenmielisellä, imartelevalla katseella antoi salaa\nhänelle paperilapun.\n\n-- Siinä olisi teidän ylhäisyydellenne kirjelappu eräältä\nnaishenkilöltä... -- sanoi hän antaen kirjeen Nehljudofille.\n\n-- Miltä naishenkilöltä?\n\n-- Lukekaa niin näette. Se on eräs valtiollinen vanki. Minä olen siellä\nvartijana. Neiti pyysi toimittamaan. Ja vaikka se nyt onkin kielletty,\nniin kuitenkin ihmisyyteen nähden... -- puhui vartija luonnottomasti.\n\nNehljudof ihmetteli miten valtiollisten vankien vartija saattoi välittää\nkirjelappuja, vieläpä vankilan seinien sisäpuolella, melkein kaikkien\nnähden; hän ei silloin vielä tiennyt, että tämä oli samalla kertaa sekä\nvartija että spiooni, -- mutta hän otti kuitenkin kirjeen ja luki sen\nmennessään ulos vankilasta. Kirje oli kirjoitettu lyijykynällä kauniilla\nkäsialalla ja siinä oli noudatettu uudenaikaisinta oikokirjoitusta:\n\"Saatuani tietää että te käytte vankilassa ja olette intresseerattu\neräästä rangaistuslainalaisesta henkilöstä, haluaisin tavata teitä.\nPyytäkää tavata minua. Te saatte luvan, ja minä kerron teille paljon\ntärkeätä, mikä koskee sekä teidän suojeluksenne alaista että myöskin\nmeidän ryhmäämme. Teille kiitollinen Vera Bogoduhofskaja\".\n\nVera Bogoduhofskaja oli opettajatar eräässä nowgorodilaisessa\nerämaanläänissä, jonne Nehljudof oli kerran maailmassa toveriensa kanssa\ntullut karhuja ampumaan. Tämä opettajatar oli kääntynyt Nehljudofin\npuoleen rahapyynnöllä opintojensa jatkamista varten. Nehljudof oli\nantanut hänelle nuo rahat ja unohtanut hänet. Nyt tuli ilmi, että tämä\nsama neiti istui valtiollisena rikoksentekijänä linnassa, missä oli\nluultavasti saanut tietää Nehljudofin asiasta ja tahtoi tarjota\npalvelustansa.\n\nKuinka silloin oli kaikki ollut helppoa ja yksinkertaista. Ja kuinka nyt\noli kaikki raskasta ja monimutkaista. Elävästi ja ilolla muisti\nNehljudof silloisen ajan ja tutustumisensa Bogoduhofskajaan. Se oli\nennen laskiaista, sydänmaalla, noin 66 virstaa rautatieltä. Metsästys\noli onnistunut erinomaisesti, he olivat tappaneet kaksi karhua ja juuri\nsöivät lähtönsä edellä päivällistä, kun sen talon isäntä, johon he\nolivat asettuneet, tuli ilmoittamaan että kappalaisen tytär oli saapunut\nja halusi tavata ruhtinas Nehljudofia. -- Onko hän nättikin? -- oli joku\nkysynyt. -- No äläs nyt siinä, -- oli Nehljudof vastannut, laittanut\nkasvonsa totisiksi, noussut pöydästä ja pyhkien suutansa ja ihmetellen\nmitä asiaa kappalaisen tyttärellä voisi hänelle olla, mennyt isäntäväen\npuolelle.\n\nTäällä oli tyttö huopahattu päässä, lyhyessä turkissa, suonikas, kasvot\nlaihat ja rumat; kauniit olivat vaan silmät ja kohotetut kulmakarvat\nniiden yläpuolella.\n\n-- No, Vera Jefremovna, puhu nyt asiasi tälle herralle, sanoi\nemäntäeukko: -- se on ruhtinas itse. Minä menen sill'aikaa pois.\n\n-- Millä voin teitä palvella, -- oli Nehljudof kysynyt.\n\n-- Minä ... minä... Näettekös, te kun olette rikas, te heitätte rahoja\nturhaan, metsästykseen, kyllä minä tiedän, -- oli tyttö alkanut kovasti\nhämillään, -- mutta minä en tahdo muuta kuin olla hyödyllinen ihmisille,\nenkä mitään voi, kun en mitään tiedä.\n\nHänen silmänsä olivat rehelliset, hyvät, ja koko tuo sekä\npäättäväisyyden että pelon ilme oli niin liikuttava, että Nehljudof,\nkuten hänen usein kävi, yhtäkkiä asettui hänen asemaansa, ymmärsi hänet\nja sääli häntä.\n\n-- Mitäs minä voisin tehdä?\n\n-- Minä olen opettajatar, tahtoisin jatkaa opintojani, mutta minua ei\npäästetä, tai eihän ne kiellä, kyllä ne päästävät, mutta puuttuu varoja.\nAntakaa minulle, ja minä lopetan opintoni ja maksan teille takasin.\nMinun mielestäni: jos rikkaat ihmiset tappavat karhuja, juottavat\ntalonpoikia -- se on kaikki pahaa. Miksi eivät he voisi tehdä hyvää. Minä\ntarvitsisin ainoastaan 80 ruplaa. Mutta jollette anna, olkaa\nantamatta, -- sanoi hän vihasesti.\n\n-- Päinvastoin olen hyvin kiitollinen teille, että annatte minulle\ntilaisuuden... Tuon heti paikalla, -- sanoi Nehljudof.\n\nHän meni eteiseen ja yllätti siinä toverin, joka oli kuunnellut heidän\nkeskusteluansa. Vastaamatta mitään toverien pilapuheisin, haki Nehljudof\nmatkalaukustaan rahat ja vei tytölle.\n\n-- Ei kestä, ei kestä kiittää. Minun on päinvastoin kiittäminen teitä.\n\nNehljudofin oli erittäin mieluista nyt muistella tätä kaikkea; mieluista\noli muistella, kuinka hän oli vähällä riitaantua upseerin kanssa, joka\noli tahtonut lyödä rumaa leikkiä tapauksen johdosta, kuinka toinen\ntoveri rupesi hänen puolelleen ja kuinka he sen johdosta tulivat\nlähemmäksi toisiansa, ja kuinka koko metsästys oli ollut onnellinen ja\niloinen, ja kuinka hänestä tuntui suloiselta, kun he yön aikana tekivät\nmatkaa takasin rautatieasemalle. Rekijono liukui keveästi eteenpäin,\nkuulumattomasti juoksivat parihevoset ravissa pitkin kapeata metsätietä,\nmetsä oli milloin korkeaa, milloin matalaa, ja kuusten oksat painuivat\nalas paljon lumen alla. Pimeässä, punasena valona loistaen, sytytteli\njoku hyvänhajuista paperossia. Renki Jooseppi juoksenteli reeltä\ntoiselle, lumessa kahlaten, ja puheen lomassa kertoi juttujansa\nilveksistä, jotka nyt kulkevat syvässä lumessa nakertaen haavan kuorta,\nja karhuista, jotka nyt makaavat talvipesissään, turpa ilmareijässä,\npuhallellen kuumaa hengitystään. Nehljudofin mieleen muistui tämä\nkaikki, ja varsinkin tuo onnellinen terveyden, voiman ja huolettomuuden\ntunne, kun keuhkot turkkinuttua pinnistäen huokuivat sisäänsä\npakkas-ilmaa, silmille tihkui oksista luokan karistamaa lunta, ruumiille\noli lämmin, kasvoille vilpas ja sielussa ei huolia, ei moitteita, ei\npelkoa, ei toivomuksia. Kuinka hyvä oli silloin olla. Ja nyt? Herranen\naika kuinka kaikki oli tuskallista ja vaikeaa.\n\nNähtävästi oli Vera Jefremovna vallankumouksellisena vangittu, ja nyt\nniistä syistä istui linnassa. Piti tavata häntä, erittäinkin koska hän\noli luvannut antaa neuvoja miten Maslovan asema olisi ollut\nparannettavissa.\n\n\n\n\nL.\n\n\nHerättyään seuraavana aamuna muisti Nehljudof illalliset tapaukset, ja\nhäntä kauhistutti.\n\nMutta välittämättä tästä kauhusta päätti hän varmemmin kuin koskaan\nennen jatkaa mitä oli alkanut.\n\nTällä velvollisuutensa tunnolla, läksi Nehljudof kotoansa ja ajoi\nMaslennikofin luo pyytämään lupaa saada tavata paitsi Maslovaa vielä\nsitä mummo Menshovaa poikinensa, joista Maslova oli maininnut. Sitä\npaitsi hän tahtoi saada luvan tavata Bogoduhofskajaa, joka saattoi olla\nhyödyksi Maslovalle.\n\nNehljudof tunsi Maslennikofin jo sotapalveluksestaan saakka, Maslennikof\noli ollut silloin rykmentin rahastonhoitajana. Hän oli ollut mitä\nhyväluontoisin, mitä virka-intoisin upseeri, joka ei tiennyt eikä\ntahtonut tietää mistään muusta koko maailmassa kuin rykmentistä ja\nkeisarillisesta perheestä. Nyt Nehljudof tapasi hänet hallitusmiehenä,\nrykmentin oli hän vaihtanut lääniin ja lääninhallitukseen. Hän oli\nnaimisissa rikkaan, reippaan naisen kanssa, ja tämäpä se olikin\npakottanut hänet siirtymään sotapalveluksesta siviilivirkaan. Rouva\nnauroi häntä ja hyväili kuin omaa kesyttämäänsä elukkaa. Nehljudof oli\nviime talvena kerran käynyt heidän luonansa, mutta tämä parikunta oli\ntuntunut hänestä niin vähän huvittavalta, ettei hän ollut sittemmin\nkertaakaan siellä käynyt.\n\nMaslennikofin meni suu aivan mehelle, kun hän näki Nehljudofin. Sama oli\nhänellä kasvojen rasvaisuus ja punaisuus, sama suuri ruumiinkoko, ja\nsama erinomainen puku kuin sotapalveluksessakin. Siellä hän oli puettu\naina puhtaaseen, olkapäissä ja rinnassa viimeisen muodin mukaan istuvaan\nunivormuun taikka kotitakkiin. Nyt hän oli puettu viimeisen muodin\nmukaiseen siviilipukuun, joka yhtä hyvin istui hänen kylläisen ruumiinsa\nympärillä ja toi esiin hänen leveän rintansa. Hän oli sijaisen\nunivormussa. Ikäerotuksesta huolimatta (Maslennikof oli noin 40 ikäinen)\nhe sinuttelivat toisiansa.\n\n-- No, kiitos tulemastasi. Mennäänpäs nyt vaimoni luo. Minulla sattuu\njuuri olemaan kymmenen minuutin vapaus ennen istunnon alkamista.\nKuvernööri itse on matkoilla. Minä hallitsen nyt lääniä, -- sanoi hän\nmielihyvällä, jota ei voinut salata.\n\n-- Olen tullut luoksesi asialle.\n\n-- Mitä nyt? -- virkkoi Maslennikof äkkiä, ikäänkuin virittyen,\nsäikähtyneellä ja vähän ankaralla äänellä.\n\n-- Vankilassa on eräs henkilö, joka suuressa määrässä herättää huomiotani\n(mainittaessa sanaa \"vankila\" muuttuivat Maslennikofin kasvot vieläkin\nankarammiksi) ja minä tahtoisin tavata häntä ei yleisessä\nvastaanottohuoneessa, vaan konttorissa, eikä ainoastaan määräpäivinä,\nvaan useamminkin. Minulle on sanottu, että se riippuu sinusta.\n\n-- Tietysti, mon cher, minä olen valmis tekemään kaikki sinun\nhyväksesi, -- sanoi Maslennikof molemmilla käsillään koskettaen hänen\npolviansa ja siten ikäänkuin lieventäen omaa ylhäisyyttänsä: -- se käy\npäinsä, mutta huomaa, minä olen kaliifi vaan tunniksi.\n\n-- Niin, voitko siis antaa minulle paperin, että voisin tavata tätä\nihmistä?\n\n-- Onko se nainen?\n\n-- On.\n\n-- No, mistäs hän -- ?\n\n-- Myrkytyksestä. Mutta hän on saanut väärän tuomion.\n\n-- Ähä, siinä nyt on sinun valamies-oikeutesi! _Ils n'en font point\nd'autres_ -- sanoi hän jostakin syystä ranskankielellä. -- Et tietysti ole\nyhtä mieltä minun kanssani, mutta mitäpä sille voin, _c'est mon opinion\nbien arretée_, -- lisäsi hän, lausuessaan ajatuksen, jota hän vuoden\nkuluessa oli eri muodoissa lukenut taantumispuolueen vanhollisessa\nsanomalehdistössä. -- Tiedänhän minä että sinä olet vapaamielinen.\n\n-- Lienenkö vapaamielinen vai mikä muu, -- sanoi hymyillen Nehljudof, joka\naina ihmetteli, että kaikki lukivat häntä johonkin puolueeseen ja vaan\nsentähden pitivät vapaamielisenä, että hän sanoi kaikkia ihmisiä\ntasa-arvoisiksi tuomioistuimen edessä, piti pahana ihmisten rääkkäämistä\nja lyömistä yleensä, ja erittäinkin niiden, joita ei vielä oltu\ntuomittu. -- En tiedä olenko vapaamielinen vai en, tiedän ainoastaan, että\nnykyiset valamiesoikeustot, kaikkine vikoinensa, kuitenkin ovat paremmat\nentisiä.\n\n-- Kenen olet ottanut asianajajaksi?\n\n-- Minä olen kääntynyt Fanarinin puoleen.\n\n-- Vai niin, Fanarinin! -- sanoi Maslennikof rypistäen silmäkulmiansa ja\nmuistellen kuinka viime vuonna tämä sama Fanarin kuulusteli häntä\ntodistajana oikeuden edessä ja mitä suurimmalla kohteliaisuudella puolen\ntunnin aikana nauratti yleisöä hänen kustannuksellaan.\n\n-- En kehoittaisi sinua olemaan missään tekemisissä hänen kanssaan.\n_Fanarin est un homme taré_.\n\n-- Ja vielä olisi minulla yksi pyyntö sinulle, -- sanoi Nehljudof\nvastaamatta hänelle. Hyvin kauvan sitten minä tunsin erään\ntytön -- opettajattaren -- hän on hyvin surkuteltava olento ja niinikään nyt\nlinnassa, mutta haluaisi tavata minua. Voisitko sinä antaa minulle luvan\npäästä hänenkin puheilleen?\n\nMaslennikof kallisti vähän päätänsä ja kävi miettiväiseksi.\n\n-- Onko hän valtiollinen?\n\n-- Niin on minulle sanottu.\n\n-- No, näetkös valtiollisia vankeja voivat tavata ainoastaan heidän\nsukulaisensa, mutta sinulle minä annan yleisen pääsyn. _Je sais que vous\nn'abuserez pas_.\n\n-- Mikä on hänen nimensä? sen sinun tuttavasi ... oliko se\nBogoduhofskaja? _Elle est jolie_?\n\n-- _Hideuse_.\n\n-- Maslennikof pudisteli moittivasti päätänsä, tuli pöydän ääreen ja\nkirjoitti paperille, jossa oli painettu kulmakirjoitus, sulavalla\nkäsialalla: \"Tämän haltijalle, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh\nNehljudofille, sallin minä täten vankilan konttorissa tavata linnassa\nsäilytettyä kaupunkilaisnaista Maslovaa, samoin kuin vankilan\nsairaanhoitajatarta Bogoduhofskajaa\". -- Hän päätti kirjoituksensa\nriipaisten suurenmoisen nimikiemuran.\n\n-- Kohta olet näkevä mimmoinen järjestys siellä on. Järjestystä siellä on\nhyvin vaikea noudattaa, sillä vankila on täpötäynnänsä, erittäinkin\nsiirtovankeja, mutta minä kuitenkin pidän ankarasti silmällä, ja\nrakastan tätä asiaa. Saat itse nähdä -- heidän on siellä hyvin hyvä olla,\nja he ovat tyytyväisiä. Heidän kanssansa täytyy vaan osata oikein\nmenetellä. Äskettäin oli kuitenkin ollut ikävyys -- uppiniskaisuus\nviranomaisia vastaan. Joku toinen olisi selittänyt asian kapinaksi ja\ntehnyt monet onnettomiksi. Mutta meillä päättyi asia hyvin hyvästi.\nYhdeltä puolen on tarpeen huolellisuus, toiselta puolelta luja\nkurinpito, -- sanoi hän puristaen kokoon vaalean, turpean nyrkkinsä, jossa\nnäkyi turkoosikivellä koristettu sormus, ja joka esiintyi valkoisesta\nkovaksi tärkätystä kultanappisesta hihansuusta, -- huolellisuus ja luja\nkurinpito.\n\n-- No sitä en juuri tiedä, -- sanoi Nehljudof: -- kahdesti olen siellä\nkäynyt, ja se on tehnyt minuun hyvin raskaan vaikutuksen.\n\n-- Tiedätkös mitä, sinun pitäisi välttämättömästi tutustua kreivinna\nPasseak'iin, -- jatkoi vauhtiin päässyt Maslennikof: -- hän on kokonaan\nantautunut tähän asiaan. _Elle fait beaucoup de bien_. Hänenpä avullaan\nolen minäkin, suoraan puhuakseni, kenties onnistunut muuttamaan kaikki,\nja muuttamaan niin, ettei ole enää tietoakaan entisistä kauhuista, vaan\nheidän on siellä suorastaan hyvä olla. Saatpahan nähdä. Mitä Fanariniin\ntulee, en tunne häntä persoonallisesti ja yhteiskunnallisen asemanikin\nvuoksi käyvät tiemme erillään. Mutta hän on kerrassaan huono ihminen ja\nsitä paitsi saattaa oikeudessa puhua semmoisia asioita, semmoisia\nasioita...\n\n-- No kiitoksia, -- sanoi Nehljudof, otti paperin ja kuuntelematta loppuun\njätti hyvästi entiselle toverilleen.\n\n-- Vaimoni luona et siis pistäydykään?\n\n-- En, veli hyvä, nyt ei minulla ole aikaa.\n\n-- No, äläs nyt toki, hän ei anna minulle anteeksi sitä, -- puhui\nMaslennikof saattaen entistä toveriansa rappusten ensimäiseen\nkäänteeseen asti, jonne hän tavallisesti saattoi ihmisiä, jotka eivät\nolleet ensiluokan ylhäisiä, vaan vasta toisen, ja joihin hän luki\nNehljudofin. -- Ei, no tekisit nyt hyvin ja tulisit vaikka hetkeksi.\n\nMutta Nehljudof pysyi lujana ja lakeijan ja ovenvartijan häärätessä\nhänen ympärillänsä, tarjotessa hänelle palttoota ja keppiä ja avatessa\novea, jonka edessä seisoi poliisi, hän vakuutteli ettei mitenkään ollut\nnyt mahdollista.\n\n-- No, niin tule sitten torstaina, muista. Se on vaimoni\nvastaanottopäivä. Minä sanon hänelle! -- huusi Maslennikof rappusilta.\n\n\n\n\nLI.\n\n\nSamana päivänä, suoraan Maslennikofilta, ajoi Nehljudof vankilaan ja\nsinne tultuansa meni hänelle jo tuttuun tirehtöörin kortteeriin. Taaskin\nkuului samat pianon äänet kuin ensi kerrallakin, mutta nyt soitettiin\nrapsodian asemesta Clementin harjoitelmia, myöskin tavattoman\nvoimakkaasti, selvästi ja nopeasti. Oven avasi sama sisäpiika sidottuine\nsilmineen, sanoen kapteenin olevan kotona ja johdattaen Nehljudofin\npieneen vastaanotto-huoneeseen, jossa oli sohva, pöytä ja virkatun\nvillaisen lamppumaton päällä seisova suuri lamppu ynnä sen yhdestä\nsyrjästä hiukan palanut ruusunpunainen paperinen varjostin.\nPäätirehtööri tuli esille kiusaantuneine, surullisine kasvoineen.\n\n-- Olkaa hyvä, mikä on asianne? -- sanoi hän pistäen kiinni virkanuttunsa\nkeskimäistä nappia.\n\n-- Olen käynyt kuvernöörin sijaisen luona ja tässä on nyt\nlupakirja, -- sanoi Nehljudof antaen paperin. -- Tahtoisin tavata Maslovaa.\n\n-- Markovaa? -- kysyi tirehtööri voimatta kuulla pianonsoiton tähden.\n\n-- Maslovaa.\n\n-- Niin, niin.\n\nTirehtööri nousi ja tuli sen oven luo, jonka takaa kuuluivat Clementin\njuoksutukset.\n\n-- Marusja, heitäppäs nyt vaikka hetkiseksi, -- sanoi hän äänellä, josta\nsaattoi päättää että tämä soitto oli hänen elämänsä risti: -- on mahdoton\nmitään kuulla.\n\nPiano vaikeni, kuului tyytymättömiä askelia, ja joku katsahti ovesta.\n\nTirehtööri, aivan kuin tuntien kevennystä tästä soiton seisahduksesta,\nsytytti paksun paperossin heikkoa tupakkia ja tarjosi Nehljudofille.\nNehljudof kieltäytyi.\n\n-- Niin, minä siis tahtoisin tavata Maslovaa.\n\n-- Kyllähän se käy laatuun, -- sanoi tirehtööri.\n\n-- Mitäs sinä täällä, -- kääntyi hän noin viisi- tai kuusivuotiaan tytön\npuoleen, joka oli tullut huoneeseen ja kääntäen päänsä niin että koko\najan näki Nehljudofin kulki isäänsä kohden. -- Katso eteesi ettet\nputoo, -- sanoi tirehtööri hymyillen sille että tyttö eteensä katsomatta\ntakertui mattoon ja hypähti isän luo.\n\n-- Jos siis käy päinsä niin lähtisin.\n\n-- Maslovaa on nyt vähän sopimaton nähdä, -- sanoi tirehtööri.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Te olette itse syypää, -- sanoi tirehtööri hiukan hymyillen. -- Hyvä\nruhtinas, älkää antako hänelle rahoja käteen. Jos haluatte, antakaa\nminulle. Kaikki joutuu hänelle. Eilen olitte varmaan antaneet hänelle\nrahaa, hän oli saanut käsiinsä viinaa, -- mahdotonta on päästä siitä\npahasta, -- ja tänäpäivänä hän on niin humalassa että oli ruvennut\nraivoamaan.\n\n-- Onko se mahdollista?\n\n-- Aivan varmaan, -- pitipä minun käyttää ankaruuttakin häntä\nvastaan -- siirsin toiseen koppiin. Muuten hän olisi kylläkin hiljainen\nnainen. Mutta rahoja älkää suinkaan hänelle antako. Ne on nyt sitälajia\nväkeä...\n\n-- Nehljudof muisti elävästi eilisen tapauksen ja häntä kauhistutti.\n\n-- No saisinko sitten tavata Bogoduhofskajaa, sitä valtiollista? -- kysyi\nNehljudof hetken vaiti oltuaan.\n\n-- Kenties, -- sanoi tirehtööri syleillen tyttöä, joka yhä katseli\nNehljudofia, nousi ja hellästi siirtäen tytön syrjään meni eteiseen.\n\nTuskin oli tirehtööri kipeäsilmäisen piian avulla saanut palttoon\nyllensä ja päässyt ovesta, kun jo taas alkoivat Clementin liritykset.\n\n-- Hän on käynyt musiikkiopistossa, mutta siellä on jotain\nepäjärjestyksiä. Hänellä on suuri taipumus, -- sanoi tirehtööri laskeutuen\nrappusia alas. -- Hän aikoo esiintyä konserteissa.\n\nTirehtööri tuli Nehljudofin kanssa vankilan eteen. Tirehtöörin\nlähestyessä aukeni pikku portti silmänräpäyksessä. Tehden kunniaa\nseurasivat vartijat häntä silmillänsä. Neljä ihmistä ajelluilla päillä\ntuli eteisessä heitä vastaan kantaen jotakin ämpäreissä, ja kaikki\nlyyhistyivät kokoon nähtyään tirehtöörin. Yksi erittäinkin kumartui ja\nsynkästi rypistyi, mustat silmät kiiluvina.\n\n-- Tämmöistä taipumusta on tietysti kehitettävä edelleen, sitä ei käy\nhautaaminen, mutta pienessä kortteerissa se tahtoo toisinaan käydä\nrasittavaksi, -- jatkoi tirehtööri keskustelua kääntämättä mitään huomiota\nnäihin vankeihin, ja laahustaen väsynein jaloin tuli Nehljudofin\nseurassa kokoushuoneeseen.\n\n-- Ketä haluaisitte nähdä? -- kysyi tirehtööri.\n\n-- Bogoduhofskajaa.\n\n-- Sehän on tornin puolella? Teidän on vähän odottaminen, -- sanoi hän\nNehljudofille.\n\n-- Enkö saisi sillä aikaa tavata vankeja Menshofeja -- äitiä poikansa\nkanssa, jotka ovat syytetyt murhapoltosta.\n\n-- Se on 21:stä kopista. Voinhan käskeä ne ulos.\n\n-- Enkö voisi saada puhua Menshofin kanssa hänen kopissaan?\n\n-- Täällä kokoushuoneessa te olette paremmin rauhassa.\n\n-- Ei mutta minua huvittaisi.\n\n-- Kylläpä löysitte huvittavaa!\n\nSamassa tuli syrjäovesta keikarimainen apulaisupseeri.\n\n-- Saattakaahan ruhtinas Menshofin koppiin. Koppi n:o 21, -- sanoi\ntirehtööri apulaiselleen: -- ja tulkaa sitten konttoriin. Minä käsken\nhänet ulos. Mikä olikaan hänen nimensä?\n\n-- Vera Bogoduhofskaja, -- sanoi Nehljudof.\n\nTirehtöörin apulainen oli vaaleaverinen nuori upseeri, viikset\nvahattuina, hän levitti ympärillensä kukkas-odekolonjin tuoksua.\n\n-- Tehkää hyvin, -- kääntyi hän Nehljudofin puoleen miellyttävällä\nhymyllä. -- Olette huvitettu meidän laitoksestamme?\n\n-- Niin, ja olen erittäinkin huvitettu näkemään sitä ihmistä, jonka olen\nkuullut joutuneen tänne aivan syyttä.\n\nApulainen kohautti olkapäitään.\n\n-- Niin, sattuuhan semmoista, -- sanoi hän rauhallisena, päästäessään\nvierasta kohteliaasti edellensä leveään, haisevaan käytävään. -- Mutta\nosaavat he valehdellakin. Tehkää hyvin.\n\nKoppien ovet olivat avoinna ja joitakuita vankeja oli käytävässä. Tuskin\nhuomattavasti nyykäyttäen päätänsä vartijoille ja mulkoillen vangeille,\njotka painautuen seiniin pujahtelivat koppeihinsa tai sormet ojona\npitkin housun saumoja tekivät, silmillänsä seuraten, sotamiesten tavoin\nkunniaa, kuljetti apulainen Nehljudofin ensin yhden käytävän kautta ja\nsaattoi sitten toiseen käytävään vasemmalla, joka oli suljettu\nrautaovella.\n\nTämä käytävä oli kapeampi, pimeämpi ja vielä haisevampi edellistä. Sen\nmolemmilla puolilla oli lukoilla suljettuja ovia. Ovissa oli pienet\nreijät, niin sanotut \"silmät\", noin kolme sentimetriä läpimitaten.\nKäytävässä ei ollut ketään paitsi surullisen näköistä, ryppyistä\nvartijavanhusta.\n\n-- Missä kopissa on Menshof? -- kysyi apulainen vartijalta.\n\n-- Kahdeksannessa vasemmalla.\n\n-- Onko näissä ketä? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Kaikki ovat ylösotetut paitsi yksi.\n\n\n\n\nLII.\n\n\n-- Saako tirkistää? sanoi Nehljudof.\n\n-- Olkaa niin hyvä, -- sanoi miellyttävällä hymyilyllä apulainen ja alkoi\njotakin kysellä vartijalta. Nehljudof katsahti yhteen reijistä, -- siellä\nkäyskenteli edes takaisin pitkä, nuori ihminen, vähän mustaa partaa\nleuassa, pelkissä alusvaatteissa; kuultuaan risahduksen ovelta tämä\nkatsahti ylös, rypisti silmiänsä ja jatkoi sitten käymistänsä.\n\nNehljudof katsahti toiseen reikään. Hänen silmänsä sattuivat yhteen\npeljästyneen suuren silmän kanssa, joka katseli reijästä ja vetäytyi\nkiireesti takaisin. Katsahdettuaan kolmanteen aukkoon, hän näki\nvuoteessa nukkuvan hyvin pienikasvuisen, käppyrässä makaavan ihmisen,\npää peitettynä mekon sisään. Neljännessä kopissa istui leveäkasvoinen,\nkalpea olento, pää hyvin painuksissa ja kyynäspäät polvien nojassa.\n\nKuultuaan askeleita mies nosti päänsä ja katseli ylös. Koko hänen\nolennossaan, mutta erittäinkin suurissa silmissä, ilmausi toivoton\nikävä. Hän ei nähtävästi ollenkaan välittänyt saada tietää siitä, kuka\nhäntä katseli koppiin. Olipa se kuka tahansa ei hän nähtävästi keltään\nodottanut mitään hyvää. Nehljudofia alkoi kauhistuttaa; hän ei enää\ntahtonut tirkistää sisälle, vaan meni Menshofin koppiin, numero 21.\nPritsin ääressä seisoi nuori pitkäkaulainen, jäntevä mies pienellä\nparralla, hyväntahtoiset pyöreät silmät päässä. Säikähtynein kasvoin\nveti hän nopeasti mekkoa yllensä. Erittäinkin hämmästytti Nehljudofia\nnuo hyväntahtoiset, pyöreät silmät, jotka kysyväisesti ja pelonalaisesti\nsiirtyilivät hänestä vartijaan, apulaiseen ja päinvastoin.\n\n-- Tämä herra tässä haluaa tiedustella sinun asiatasi.\n\n-- Kiitämme nöyrimmästi.\n\n-- Niin, minulle on kerrottu teidän asiastanne, -- sanoi Nehljudof mennen\nkopin perälle ja asettuen likaisen ristikkoikkunan luo: -- ja haluaisin\nnyt kuulla sen omasta suustanne.\n\nMenshof tuli myöskin ikkunan luo ja alkoi heti kertoa, ensin arasti,\ntirehtööriin katsahdellen, sitten yhä rohkeammin. Mutta kun tirehtööri\nmeni pois käytävään antaaksensa siellä muutamia määräyksiä, rohkaistui\nhän kokonaan. Kertomus oli kieleen ja puhelutapoihin nähden tavallisen\nrehellisen talonpoikaispojan puhetta, ja Nehljudofista tuntui erittäin\nkummalliselta kuulla tätä kertomusta täällä linnassa vangin suusta,\njolla oli häpeällinen puku. Nehljudof kuunteli ja yhtaikaa katseli sekä\nmatalaa olkivuodetta, ikkunaa paksuine rautaristikkoineen, likaisia,\nhomehtuneita ja tahraantuneita seiniä ja onnettoman, kuvattomaksi\nmuokatun talonpojan surkeita kasvoja ja koko hänen olentoansa\nkömpelöissä vankikengissä ja mekossa, ja hänen tuli yhä surullisempi ja\nsurullisempi olla; olisi tahtonut olla uskomatta, mitä tämä\nhyväsydämminen mies kertoi. Hirmuista oli ajatella että ihmiset olivat\nottaneet tämän miehen kiinni ilman mitään syytä, ainoastaan siksi että\njuuri häntä oli loukattu, -- ottaneet kiinni ja pukeneet hänen päällensä\nvankipuvun ja panneet hänet istumaan tähän kauhistuttavaan paikkaan;\nmutta vielä kauheampaa olisi ollut ajatella, että tämä todennäköinen\nkertomus noiden hyväsydämmisten kasvojen yhteydessä olisi ollut\ntahallaan keksitty petos. Kertomuksen mukaan oli kapakoitsija pian\nMenshofin naimisen jälkeen anastanut tämän vaimon. Menshof oli hakenut\nlakia kaikkialla. Joka paikassa oli kapakoitsija lahjonut viranomaisia\nja päässyt jutusta eheänä. Kerran oli Menshof väkisin tuonut vaimonsa\nkotiin, mutta tämä oli karannut takaisin seuraavana päivänä. Silloin hän\noli tullut vaatimaan vaimoansa. Kapakoitsija oli väittänyt ettei vaimoa\nollut siellä, (mutta Menshof oli nähnyt vaimon astuessaan sisälle), ja\nkäskenyt häntä ulos. Hän ei lähtenyt. Silloin oli kapakoitsija renkinsä\nkanssa piessyt hänet veriin, mutta seuraavana päivänä oli kapakoitsijan\ntalo syttynyt palamaan. Menshofia ja hänen äitiänsä syytettiin nyt\nmurhapoltosta, mutta hän ei ollut sytyttänyt, vaan oli ollut kumminsa\nluona.\n\n-- Todellakaan et siis sytyttänyt?\n\n-- Semmoista ei olisi, herra, voinut päähänikään pälkähtää. Se minun\npahantekijäni oli varmaankin itse sytyttänyt. Sanottiin hänen juuri\nottaneen palovakuutuksen. Mutta meitä vastaan äidin kanssa todistettiin,\nettä olimme käyneet siellä ja uhanneet häntä. Niinhän se olikin,\nkyllähän minä häntä sillä kertaa haukuin, en malttanut mieltäni. Mutta\nsytyttänyt en ole. En siellä tulipalon alkaessa edes ollutkaan.\nTahallaan se vaan sytytti juuri sinä päivänä kuin me kävimme äidin\nkanssa. Sytytti palovakuutuksen vuoksi, mutta kantoi meidän päällemme.\n\n-- Onko se nyt mahdollista?\n\n-- Totisesti, puhun Jumalan edessä. Olkaa te herra minun oma isäni! -- hän\naikoi vannoakseen langeta maahan, josta Nehljudof tuskin sai häntä\nestetyksi. -- Pelastakaa minut, turhanpäiten menen hukkaan, -- jatkoi hän.\nJa yhtäkkiä hänen poskensa alkoivat värähdellä ja hän purskahti itkuun,\nja kääräisten hihansa ylös hän kuivasi silmiänsä likaiseen paidan\nhihaan.\n\n-- Oletteko jo lopettaneet? -- kysyi tirehtööri.\n\n-- Olemme. Älkää siis surko, koetamme tehdä parastamme, -- sanoi Nehljudof\nlähtiessään. Menshof seisoi kynnyksellä niin että vartija tyrkkäsi häntä\novella, pannessaan tätä kiinni. Sillaikaa kuin vartija sulki lukkoa\nkatseli Menshof ulos ovireijästä.\n\n\n\n\nLIII.\n\n\nPalatessaan takaisin pitkin leveätä käytävää, (oli päivällisen aika, ja\nkopit olivat avoinna), kulkiessaan keltaisenharmaisiin mekkoihin,\nlyhyeisiin, leveisiin housuihin ja vankikenkiin puettujen miesten\nvälitse, jotka ahnain silmin tuijottivat häneen, tunsi Nehljudof\nomituista sääliä niihin ihmisiin, jotka täällä istuivat, mutta epäilystä\nja kauhua niihin, jotka pitivät edellisiä suljettuina, ja vielä tunsi\njostakin syystä häpeää oman itsensä vuoksi, senvuoksi, että hän taisi\nrauhallisesti tätä katsella.\n\nEräässä käytävässä juoksi joku mies, vankikenkiänsä kolistellen, kopin\novelle ja samassa sieltä tuli ulos joukko miehiä, jotka asettuivat\nNehljudofin tielle, kumarrellen hänelle.\n\n-- Pyydämme nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne, en tiedä kuinka teitä\npitäisi puhutella, saattakaa meidän asiamme johonkin päätökseen.\n\n-- En ole päällysmies, en tiedä mitään.\n\n-- Sama se, sanokaa kelle hyvänsä, päälliköille tahi kelle muulle, -- puhui\ntyytymätön ääni. -- Olemme ihan syyttömät, kärsimme täällä jo toista\nkuukautta.\n\n-- Kuinka niin? Mistä syystä? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Olemme vaan suljettu tänne linnaan. Jo toista kuukautta istumme\ntäällä, itsekään tietämättä mistä syystä.\n\n-- Se on totta, se on sattumuksesta, -- sanoi tirehtöörin apulainen: -- nämät\nmiehet ovat otetut passittomina, ja he olisivat olleet lähetettävät\nkotiseudulleen, mutta siellä on lääninvankila palanut, ja lääninhallitus\nkirjoitti meille ettemme lähettäisi sinne. Kaikista muista lääneistä\nolevia olemme jo lähettäneet pois, mutta näitä pidämme täällä.\n\n-- Kuinka, vaanko sen vuoksi? -- kysyi Nehljudof pysähtyen ovelle.\n\nNoin neljänkymmen-henkinen miesjoukko, kaikki vankimekoissa, piiritti\nNehljudofin ja apulaisen. Useammat rupesivat puhumaan yhteen suuhun.\nApulainen pysäytti:\n\n-- Puhukoon yksi kerrallaan.\n\nJoukosta erkaantui nyt pitkä, hyvännäköinen, noin 50-ikäinen talonpoika.\nHän selvitti Nehljudofille, että he olivat kaikki tuodut tänne\nvankilaan, kun ei heillä ollut passeja. Passit heillä kyllä oli, mutta\nne olivat yliaikaisia, noin kaksi viikkoa. Joka vuosi oli ollut näin\nvanhentuneita passeja, eikä oltu mitään puhuttu, mutta nyt pantiin\nkiinni ja jo toista kuukautta kohdeltiin kuin rikoksentekijöitä.\n\n-- Olemme kaikki kivimiehiä, kuulumme kaikki samaan sakkiin.\nLääninvankilan sanotaan palaneen. Mutta eihän se meidän vikamme ollut.\nArmahtakaa toki meitä, hyvä herra.\n\nNehljudof kuunteli ja tuskin ymmärsi mitä tuo hyvännäköinen vanha mies\npuhui; koko hänen huomionsa oli kääntynyt suureen tummanharmaaseen\nmonijalkaiseen täihen, joka kiipesi hiuksien välissä pitkin vanhan,\nhyvännäköisen kivimiehen poskea.\n\n-- Kuinka se on mahdollista? Vaanko siitä syystä? -- kysyi Nehljudof\nkääntyen tirehtöörin puoleen.\n\n-- Niin, ne olisivat oikeastaan lähetettävät ja sijoitettavat\nkotiseutuunsa, -- puhui apulainen. Hänen sanottuaan nämät sanat esiintyi\njoukosta pikkuinen mies, myöskin vankipuvussa, ja alkoi, suu\nkummallisesti väännyksissä, puhua siitä, että heitä piinataan täällä\nsyyttömästi.\n\n-- Pahemmin kuin koiria... -- alkoi hän.\n\n-- No-no, älä siinä sentään liikoja laskettele, pidä varasi, muuten...\n\n-- Mitä muuten, sanoi pieni mies epätoivoisasti. -- Olemmeko me mitään\npahoja tehneet?\n\n-- Suu kiinni! -- kiljasi nyt päällysmies ja pieni mies vaikeni.\n\n\"Mitäs tämä nyt onkaan?\" ajatteli Nehljudof itseksensä mennessään pois.\nJa hän kulki ikäänkuin olisi kulkenut kujanjuoksua satojen silmien\nseuraamana, jotka tuijottivat häneen ovista ja käytävistä.\n\n-- Onko todella mahdollista että syyttömiä ihmisiä näin pidetään\nvangittuina? -- sanoi Nehljudof heidän tullessaan käytävästä.\n\n-- Mitäs käskisitte tehdä? -- Mutta paljon ne myöskin valehtelevat. Jos\nheitä rupeaa kuulemaan, kyllä he kaikki ovat viattomia, -- puhui\ntirehtöörin apulainen.\n\n-- Mutta eiväthän nämä ainakaan ole mihinkään syypäät.\n\n-- Nämät, olkoon. Mutta kyllä se on hyvin turmeltunutta väkeä. Mahdotonta\non olla ankaruutta käyttämättä. Niiden joukossa on veijareita semmoisia,\nettä eläpäs mene sormea suuhun pistämään. -- Eilenkin tässä piti kahta\nkurittaa.\n\n-- Kuinka kurittaa? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Saivat raippoja määräyksen mukaan...\n\n-- Mutta onhan ruumiillinen rangaistus poistettu?\n\n-- Se ei koske oikeutensa-menettäneitä. Näitä käy raipoilla\nrankaiseminen.\n\nNehljudof muisti nyt kaikki, mitä oli eilen nähnyt odotellessaan\netehisessä, ja ymmärsi että tätä rangaistusta pantiin täytäntöön juuri\nsiihen aikaan kuin hän oli odotellut, ja häneen tuli tavattomalla\nvoimalla taaskin se uteliaisuuden, surun ja neuvottomuuden sekainen\ntunne, yhdessä siveellisen, melkein fyysilliseksi muuttuvan kuvotuksen\nkanssa, joka tosin ennenkin, vaan ei koskaan semmoisella voimalla ollut\nhäntä vallannut.\n\nKuuntelematta tirehtöörin apulaista ja katsomatta ympärilleen hän\nkiireesti laittautui pois käytävistä ja meni konttoriin. Tirehtööri oli\neteisessä. Hän oli muiden toimien tähden unohtanut kutsua esille\nBogoduhofskajaa, ja muisti asian vasta Nehljudofin tullessa konttoriin.\n\n-- Lähetän heti noutamaan häntä, istukaahan niin kauvan, -- sanoi hän.\n\n\n\n\nLIV.\n\n\nKonttorina oli kaksi huonetta. Ensimäisessä oli suuri, rappeutunut uuni\nja kaksi likaista ikkunaa; nurkassa seisoi musta mittapuu vankien\npituuden mittaamista varten, toisessa nurkassa riippui, --\nkidutuspaikoissa tavallinen esine, suuri Kristuksen kuva.\nTässä ensimäisessä huoneessa seisoskeli muutamia vartijoita. Toisessa\nhuoneessa istui pitkin seiniä eri ryhmissä, tai parittain, noin\nkaksikymmentä henkeä miehiä ja naisia jutellen hiljaa keskenänsä.\nIkkunan luona oli kirjoituspöytä.\n\nTirehtööri istui kirjoituspöydän ääreen ja tarjosi Nehljudofille\nvieressä olevan tuolin. Nehljudof istui ja alkoi tarkastella huoneessa\nolijoita.\n\nEnnen muita herätti hänen huomionsa nuori, miellyttävän näköinen mies\nlyhyessä takissa. Hän seisoi vanhahkon, mustakulmaisen naisen edessä\npuhuen tälle jotakin kiihkeästi ja käsillään osoitellen. Vieressä istui\nvanha mies sinisillä lasisilmillä ja liikahtamatta kuunteli ja piteli\nkädestä nuorta vankipuvussa olevaa naista, joka kertoi hänelle jotakin.\nReaalikoululainen poika katseli silmiänsä räpäyttämättä pelokkaana\nvanhukseen. Heidän läheisyydessänsä, nurkassa, istui rakastunut pari:\nnainen oli lyhyttukkainen, kasvot tarmokkaat, vaaleaverinen,\nhyvännäköinen, aivan nuori tyttö muodikkaassa puvussa; miehellä oli\nhienot kasvonpiirteet ja lainehtiva tukka, hän oli kaunis nuorukainen,\npuettu guttaperkka-nuttuun. He istuivat nurkassa kuiskutellen keskenään,\nnähtävästi aivan tainnoksissa rakkaudesta. Lähimpänä pöytää istui\nharmaapäinen mustapukuinen nainen, arvattavasti äiti: hän tuijotti\nkeuhkotautisen näköiseen nuorukaiseen, jolla oli samallainen nuttu; hän\ntahtoi jotakin sanoa, vaan ei voinut kyynelien tähden: tuskin oli\nalkanut niin jo piti pysähtyä. Nuorukainen hypisteli käsissään\npaperipalasta ja nähtävästi tietämättä mitä tehdä vihasena taitteli ja\nrutisteli sitä. Heidän vieressänsä istui täyteläs, punaposkinen, kaunis\ntyttö, mykevästi ulkonevilla silmillä, harmaassa puvussa ja\npeleriinissä. Hän istui itkevän äidin vieressä ja silitteli tätä\nhellästi olalle. Kaikki oli kaunista tässä tytössä: suuret valkoiset\nkädet, tuuhea, lyhyeksi leikattu tukka ja voimakas nenä ja huulet, mutta\nkauniinta oli hänen kasvoissansa nuo tumman ruskeat leppeästi katsovat,\nhyväluontoiset ja rehelliset silmät. Hänen kauniit silmänsä irtaantuivat\näidin kasvoista sillä hetkellä kuin Nehljudof astui sisään, ja heidän\nkatseensa tapasivat toisensa. Mutta tyttö kääntyi paikalla pois ja alkoi\njotain puhua äidille. Rakastuneen parin läheisyydessä istui musta,\npörhötukkainen ja synkännäköinen mies vihasesti puhuen jotain\nparrattomalle käymävieraalle, joka muistutti Skoptsien lahkokuntaan\nkuuluvia.\n\nNehljudof istui tirehtöörin viereen ja vaipui suurella uteliaisuudella\nkatsomaan ympärilleen.\n\nHänet haihdutti ajatuksista pieni, sileäksi keritty poikanen, joka tuli\nluokse ja hienolla lapsen äänellä kysäsi:\n\n-- Ketäs te odotatte?\n\nNehljudof kummastui kysymystä, mutta katsahdettuaan poikaa ja nähtyään\ntämän totiset, järkevät kasvot tarkkaavine, vilkkaine silmineen,\ntotisesti vastasi hänelle odottavansa erästä tuttua naista.\n\n-- Onkos hän teidän sisarenne? -- kysyi poika.\n\n-- Ei, ei ole sisar, -- vastasi Nehljudof ihmetellen. -- Kenenkäs kanssa sinä\nolet täällä? kysyi hän pojalta?\n\n-- Minä olen äidin kanssa. Hän on valtiollinen, -- sanoi poika.\n\n-- Maria Pavlovna, hakekaa Kolja pois, -- sanoi tirehtööri, joka\narvattavasti piti Nehljudofin keskustelua pojan kanssa laittomana.\n\nMaria Pavlovna, se sama kaunis tyttö leppeillä silmillä, joka oli\nherättänyt Nehljudofin huomion, nousi seisaalleen koko pituuteensa, ja\nvoimakkaalla, leveällä, melkein miehisellä käynnillä tuli Nehljudofin ja\npojan luokse.\n\n-- Mitä, kyselikö poika teiltä kuka olette? -- kysyi hän Nehljudofilta\nhiukan hymyillen ja luottavasti katsoen hänen silmiinsä, katsoi niinkuin\nei olisi voinut syntyä vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli aina\nollut, oli nyt ja piti olla kaikkien kanssa yksinkertaisissa,\nystävällisissä sisarussuhteissa.\n\n-- Kaikkea hän aina tahtoo tietää, -- sanoi tyttö, ja päästi nyt hymynsä\nvalloilleen, naurahtaen pojalle niin ystävällisesti ja suloisesti, että\nsekä pojan että Nehljudofin piti ehdottomastikin hymyillä hänen\nhymylleen.\n\n-- Niin, hän kyseli minulta ketä odotan.\n\n-- Maria Pavlovna, ei ole lupa puhella syrjäisten kanssa. Pitäisihän\nteidän tietää, -- sanoi tirehtööri.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- vastasi toinen ja ottaen suureen käteensä pojan pienen\nkätösen palasi keuhkotautisen nuorukaisen äidin luokse.\n\n-- Kenen poika se oli? -- kysyi Nehljudof tirehtööriltä.\n\n-- Erään valtiollisen; lapsi on täällä vankilassa syntynytkin, -- sanoi\ntirehtööri vissillä tyytyväisyydellä ikäänkuin olisi ylpeillyt\nlaitoksensa merkillisyydestä.\n\n-- Todellakin?\n\n-- Niin, nyt se lähtee äitinsä kanssa Siperiaan.\n\n-- Entäs tuo tyttö?\n\n-- En voi vastata teille, -- sanoi tirehtööri kohauttaen\nolkapäitänsä, -- Tuossapa onkin jo Bogoduhofskaja.\n\n\n\n\nLV.\n\n\nPeräovesta tuli hyörivästi käyden pienikasvuinen, laiha, keltainen Vera\nJefremovna leikattuine tukkineen, ja suurine, hyväntahtoisine silmineen.\n\n-- No, kiitos tulemastanne, -- sanoi hän puristaen Nehljudofin\nkättä. -- Muistitte minua? Istutaan,\n\n-- En luullut tapaavani teitä näin.\n\n-- Oo, minun on erinomaisen hyvä, niin erinomaisen hyvä olla, -- etten\nparempaa toivokaan, -- puhui Vera Jefremovna katsellen kuten ainakin\npelokkaana tavattoman suurilla, hyväntahtoisilla, ympyräsilmillään\nNehljudofiin ja pyöritellen keltaista, hienon hienoa, suonikasta\nkaulaansa, joka esiintyi hänen nuttunsa sääliä herättävästä,\nrutistuneesta ja likasesta kauluksesta.\n\nNehljudof alkoi häneltä kysellä miten hän oli tähän tilaan joutunut.\nVastatessaan hänelle rupesi Vera Jefremovna hyvin elävästi kertomaan\nomasta asiastansa. Hänen puheeseensa oli täyteen sirotettuna\nvieraskielisiä sanoja propagandasta, desorganisatsionista, grupeista ja\nsektsioneista ja haarasektsioneista, ja hän oli nähtävästi aivan\nvakuutettuna siitä, että näistä asioista, joista Nehljudof ei ollut\nkoskaan kuullut, olisi kaikkien pitänyt tietää.\n\nHän kertoi Nehljudofille juttujansa ja oli täysin vakuutettuna siitä,\nettä tälle oli kovasti huvittavaa ja mieluista saada tietää\nkansanvaltaisen liikkeen erikoissalaisuuksia. Mutta Nehljudof katseli\nhänen surullista kaulaansa, hänen harvoja sekaisin menneitä hiuksiansa\nja ihmetteli mitä varten hän oikeastaan tätä kaikkea teki ja kertoi.\nNehljudofin oli tosin sääli häntä, mutta aivan toisella tavalla kuin oli\nsääli talonpoikaa Menshofia, joka ilman mitään omaa syytänsä istui\nhaisevassa vankilassa. Vera Jefremovnassa oli ennen kaikkea säälittävä\nse silminnähtävä sekamelska, joka oli hänen päässänsä. Hän nähtävästi\npiti itseänsä sankarittarena, joka oli valmis uhraamaan elämänsä oman\nasiansa menestymiseksi, ja kuitenkin hän olisi tuskin voinut selittää,\nmitä tämä asia oikeastaan tarkoitti ja mistä sen menestys riippui.\n\nVera Jefremovnan asia, josta hän tahtoi puhua Nehljudofin kanssa, oli\nse, että hänen toverinsa Shustova, joka ei edes kuulunut heidän\nhaaraosastoonsa, kuten hän sanoi, pantiin viisi kuukautta sitten kiinni\nyhdessä hänen kanssansa, ja suljettiin Petropavlovskin linnaan\nainoastaan sen syyn nojalla, että häneltä oli löydetty hänen haltuunsa\njätettyjä kirjoja ja papereja. Vera Jefremovna piti osaksi itseänsä\nsyypäänä Shustovan kohtaloon, ja rukoili nyt Nehljudofia, jolla oli\nsuhteita ylhäisten ihmisten kanssa, tekemään kaikki mikä oli mahdollista\nvangitun vapauttamiseksi. Toinen seikka, jota Bogoduhofskaja pyysi, oli,\nettä Petropavlovskin linnassa säilytetylle Gurevifshille olisi pitänyt\nhankkia lupa tavata vanhempiansa ja saada tieteellisiä kirjoja, jotka\nolivat hänelle tarpeen opintojansa varten.\n\nNehljudof lupasi tehdä kaikki voitavansa, kun tulisi käymään Pietarissa.\n\nOman historiansa Vera Jefremovna kertoi niin, että hän lopetettuaan\nkätilökurssin oli yhtynyt kansanvaltaiseen puolueeseen ja työskennellyt\nheidän kanssaan. Aluksi oli kaikki käynyt hyvin, he olivat kirjoitelleet\nproklamatsioneja, harjoitelleet propagandaa tehtaissa, mutta sitten oli\nyksi heidän eturivimiehistään otettu kiinni, paperit pantu takavarikkoon\nja alettu vangita kaikkia muitakin.\n\n-- Niin otettiin minäkin kiinni ja nyt tulen lähetettäväksi... -- lopetti\nhän kertomuksensa. -- Mutta se ei tee mitään. Minun on erinomaisen hyvä\nolla, -- olympolainen itsetunto, -- sanoi hän ja naurahti sääliä\nherättävästi.\n\nNehljudof kysyi, kuka oli se leppeäsilmäinen tyttö; Vera Jefremovna\nkertoi, että se oli erään kenraalin tytär, joka oli jo kauvan sitten\nkuulunut vallankumoukselliseen puolueeseen ja oli joutunut kiinni siitä\nsyystä, että oli ottanut omaksi syykseen laukauksen santarmia vastaan.\nHän oli asunut vallankumouksellisten kortteerissa, jossa heillä oli\nollut painokone. Kun yöllä tultiin kotitarkastusta pitämään, niin\nhuoneuston asukkaat olivat päättäneet puolustautua, sammuttivat valkean\nja alkoivat hävittää todistukseksi kelpaavia esineitä. Poliisit\nmurtautuivat sisään, ja silloin yksi liittolaisista ampui ja haavoitti\nkuolettavasti santarmin. Kun tuli kysymys kuka oli ampunut, hän sanoi\nampuneensa, vaikkei ollut ikinä revolveria kädessäänkään pitänyt, eikä\nhämähäkkiäkään suostuisi tappamaan. Siihen asia, päättyi. Ja nyt hän\nviedään pakkotöihin.\n\n-- Hän on altruistillinen, hyvä ihminen... -- sanoi Vera Jefremovna\nhyväksyvästi.\n\nKolmas asia, josta Vera Jefremovna tahtoi puhua, koski Maslovaa. Hän\ntunsi, kuten vankilassa kaikki tunnettiin, Maslovan historian ja\nNehljudofin suhteet tähän, ja neuvoi hommaamaan Maslovan siirtämistä\nvaltiollisten osastoon tai ainakin sairaiden palvelijaksi lasarettiin,\nmissä nyt oli erittäinkin paljon sairaita ja työntekijöistä puute.\n\nNehljudof kiitti häntä neuvosta ja sanoi koettavansa käyttää sitä\nhyväkseen.\n\n\n\n\nLVI.\n\n\nHeidän keskustelunsa keskeytti tirehtööri, joka nousi ja ilmoitti, että\ntapaamisen aika oli päättynyt ja oli eroominen. Nehljudof nousi, jätti\nVera Jefremovnalle hyvästi ja meni oven luo, minne hän pysähtyi\nkatselemaan sitä mitä hänen edessänsä tehtiin.\n\n-- Hyvä herrasväki, joutukaa, joutukaa, -- puhui tirehtööri milloin nousten\nmilloin jälleen istuen.\n\nTirehtöörin vaatimus herätti huoneessaolijoissa sekä rangaistujen että\nkäymävieraiden puolelta ainoastaan erityistä vilkastumista, mutta ei\nkukaan ajatellutkaan lähtöä. Muutamat nousivat ja jatkoivat seisaltaan\npuhettaan. Toiset keskustelivat yhä istuviltaan. Jotkut alkoivat jättää\nhyvästi ja itkeä. Erittäinkin liikuttava oli äiti keuhkotautisen\npoikansa kanssa. Nuorukainen yhä pyöritteli paperia käsissänsä ja hänen\nkasvonsa saivat yhä vihasemman ilmeen, niin suuret olivat ne\nponnistukset, joita hän teki estääkseen äidin tunteiden tarttumista\nitseensä. Kuultuansa että piti jo erota, vajosi äiti hänen olalleen ja\nnyyhkytteli, nenäänsä vetäen. Leppeäsilmäinen tyttö, -- Nehljudof\nehdottomasti tarkatteli häntä, -- seisoi itkevän äidin edessä ja puhui\nhänelle lohdutuksen sanoja. Vanhus sinisissä lasisilmissä seisoi ja\npiteli kädestä tytärtään nyykäytellen päätään siihen mitä tämä puhui.\nNuoret rakastuneet nousivat ja käsi kädessä, sanaakaan sanomatta\nkatsoivat toisiansa silmiin.\n\n-- Hauskaa on vaan noille tuossa, -- sanoi näihin osoittaen nuori mies\nlyhyessä nutussa. Hän seisoi Nehljudofin vieressä ja yhdessä tämän\nkanssa katseli hyvästi-jättäviä.\n\nTuntien päällänsä Nehljudofin ja nuoren miehen katseet,\nrakastuneet -- nuori mies guttaperkkanutussa ja vaaleaverinen kaunis\ntyttö -- ojensivat yhteenliitetyt kätensä, kallistuivat kumpikin\ntaaksepäin ja alkoivat nauraen pyöriä myllytystä.\n\n-- Tänä iltana ne vihitään täällä vankilassa ja tyttö seuraa häntä\nSiperiaan, -- sanoi nuori mies.\n\n-- Mitäs se mies on?\n\n-- Pakkotöihin tuomittu. Hyvä kun noilla edes on hauska, muuten olisi\nliian vaikeata kuunnella, -- lisäsi nuori mies kuullessaan äidin\nnyyhkytyksiä.\n\n-- Hyvä herrasväki! Kiirehtikää, kiirehtikää! Älkää pakottako minua\nankaruutta käyttämään, -- puhui tirehtööri moneen kertaan toistaen samoja\nsanoja. -- Olkaa niin hyvät, minä pyydän teitä, -- puhui hän heikosti ja\nepäröivästi. -- Mitäs tämä tämmöinen on? Jo kauvan sitten olisi pitänyt\nerota. Eihän näin ole mahdollista. Sanon viimeisen kerran, -- toisti hän\nhaluttomasti, milloin sytyttäen milloin sammuttaen paksua paperossia.\nNäkyi selvästi, että vaikka järjen syyt, jotka sallivat ihmisten tehdä\npahaa toisille tuntematta siitä edesvastausta, olivat kuinkakin taidolla\nkeksityt, kuinkakin vanhat ja tutut, ei tirehtööri kuitenkaan voinut\nolla tuntematta itseänsä yhdeksi syylliseksi siihen suruun, joka tässä\nhuoneessa ilmeni; ja hänen oli nähtävästi kauhean vaikea olla.\n\nVihdoin viimeinkin alkoivat käymävieraat ja vangit erota toisistaan:\njälkimäiset sisä-oveen päin, edelliset ulko-oveen. Poistuivat miehet\nguttaperkkanutuissa, keuhkotautinen ja musta pörhötukka: poistui myöskin\nMaria Pavlovna pojan kanssa, joka oli syntynyt vankilassa.\n\nAlkoivat lähteä jo käymävieraatkin. Läksi raskain askelin vanhus\nsinisissä lasisilmissä, ja hänen jälkeensä Nehljudof.\n\n-- Kylläpä on todella merkillisiä sääntöjä, -- sanoi puhelias nuori mies\nikäänkuin jatkaen keskeytettyä puhettansa. He laskeutuivat yhdessä\nNehljudofin kanssa rappusia myöten. -- Onneksi edes kapteeni on hyvä\nihminen, eikä välitä säännöistä; antaa jutella yhtä ja toista.\n\nKun Nehljudof keskustellen Medyntsefin kanssa, -- näin esitteli itsensä\npuhelias nuori mies, -- pääsi alas eteiseen, tuli heidän luoksensa\nväsyneen näköinen tirehtööri.\n\n-- Jos siis tahdotte tavata Maslovaa, niin olkaa hyvä, tulkaa\nhuomenna; -- sanoi hän, nähtävästi haluten olla ystävällinen\nNehljudofille.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi Nehljudof ja läksi kiireesti.\n\nHirmuiset olivat kaikesta päättäen Menshofin syyttömät\nkärsimykset, -- eikä niin paljon ruumiilliset kärsimykset kuin se\nneuvottomuus, se epäluottamus hyvään ja Jumalaan, joita hänen täytyy\nkokea nähdessään syyttömästi häntä kiduttavien ihmisten julmuutta;\nhirmuinen oli noiden satojen aivan viattomien ihmisten häpäiseminen ja\nkidutus ainoastaan sillä perustuksella, että oli paperille niin\nkirjoitettu; hirmuiset olivat nuo tylsistyneet vartijat, joiden\ntehtävänä oli heidän omien veljiensä kiduttaminen ja jotka olivat\nvakuutetut olevansa hyvässä ja tärkeässä toimessa. Mutta hirmuisinta\nkaikesta oli hänen mielestään tuo vanheneva ja terveydeltään heikko,\nhyvänluontoinen tirehtööri, jonka oli erottaminen äitiä pojasta, isää\ntyttärestä, aivan samallaisia ihmisiä, kuin hän itse ja hänen lapsensa.\n\n\"Mitä varten tämä kaikki?\" kyseli itseltään Nehljudof ja hänessä oli nyt\nnoussut ylimmilleen tuo henkinen, fyysilliseksi muuttuva kuvotuksen\ntunne, jota hän oli aina vankilassa kokenut, eikä hän löytänyt\nvastausta.\n\n\n\n\nLVII.\n\n\nSeuraavana päivänä Nehljudof läksi asianajajan luo ja ilmoitti tälle\nMenshofin asian, pyytäen häntä puolustajaksi. Asianajaja kuunteli ja\nsanoi ottavansa jutun tarkastaaksensa, ja siinä tapauksessa että kaikki\noli niinkuin Nehljudof oli puhunut, mikä oli hyvin luultavaa, lupasi\nottaa jutun ajaaksensa ilman mitään palkkiota. Nehljudof kertoi\nasianajajalle muun muassa noista 130:stä ihmisestä, jotka pidettiin\nvangittuina erehdyksen vuoksi, ja kysyi kestä tämä riippui, kuka oli\nsyypää? Asianajaja oli hetkisen vaiti, nähtävästi haluten vastata\ntäsmällisesti.\n\n-- Kukako on syyllinen? Ei kukaan, -- sanoi hän päättävästi. -- Jos valitatte\nyleiselle syyttäjälle, syyttää tämä kuvernööriä, jos valitatte\nkuvernöörille syyttää hän yleistä syyttäjää. Ei ole kukaan syyllinen.\n\n-- Minä aijon heti lähteä Maslennikofin luo ja sanon hänelle.\n\n-- No se nyt on kerrassaan hyödytöntä, -- sanoi asianajaja hymyillen. -- Hän\non täydellinen, -- ei suinkaan hän ole sukulainen eikä ystävä? -- luvalla\nsanoen, hän on täydellinen pölkky, ja samassa viekas kettu, sika.\n\nNehljudof muisti mitä Maslennikof oli puhunut asianajajasta, eikä\nvastannut mitään, vaan ajoi Maslennikofin luo.\n\nNehljudofilla oli Maslennikofille kaksi asiaa: pyytää Maslovan\nsiirtämistä sairashuoneeseen ja puhua noista 130:stä passittomasta,\njotka syyttömästi pidettiin vankilassa. Niin vaikeata kuin hänen olikin\nanoa jotain ihmiseltä, jota hän ei kunnioittanut, -- oli se kuitenkin\nainoa keino, jolla saattoi päästä tarkoituksen perille, ja sen läpi oli\nsiis meneminen.\n\nLähestyessään Maslennikofin taloa, näki Nehljudof portaitten edessä\nuseampia vaunuja: roskia, trilloja ja suljettuja vaunuja, ja hän muisti\nettä juuri nyt oli Maslennikofin vaimon vastaanottopäivä, joksi häntäkin\noli sinne pyydetty. Nehljudofin ajaessa talon eteen seisoi yksi\nvaunuista paraadioven edessä ja lakeija, kokaardilla varustetussa\nhatussa ja peleriinissä, seisten -- portaiden kynnyksellä auttoi vaunuihin\nnaista, joka oli nostanut ylös laahustimensa ja paljastanut mustat,\nhienot nilkkansa tohveleineen. Odottavien ajopelien joukossa hän tunsi\nKortshaginien suljetun landoon. Harmaapäinen, punakasvoinen kuski nosti\nkunnioittavasti ja kohteliaasti hattuansa niinkuin erityisesti tutulle\nherralle. Ei ollut Nehljudof vielä ennättänyt kysyä ovenvartijalta missä\nMihail Ivanovitsh (Maslennikof) oli, kun tämä jo itse näyttäytyi\nmatonpeittämillä rappusilla saattamassa hyvin ylhäistä vierasta,\nsemmoista, jota hän ei saattanut ainoastaan rappusten käänteeseen, vaan\nihan alas asti. Alastullessaan tämä ylhäinen sotilaallinen vieras puhui\nranskankielellä allegri-arpajaisista, jotka pantiin kaupungissa toimeen\nturvakotien hyväksi, lausuen arvelunsa, että tällaiset arpajaiset\nhankkivat hyödyllistä toimintaa naisille: \"heillä on hauska, ja rahoja\nkarttuu!\"\n\n-- _Qu'lles s'amusent et que le bon Dieu les bénisse_.\n\n-- Ahaa, Nehljudof, hyvää päivää. Eipä ole pitkään aikaan teitä\nnäkynyt, -- tervehti hän Nehljudofia. -- _Allez presenter vos devoirs à\nMadame_. Kortshaginit ovat myöskin täällä. _Et Nadine Bukshevden. Toutes\nles jolies femmes de la ville_, sanoi hän hiukan kohottaen ja asettaen\nsotilaalliset olkapäänsä sinellin alle, jota hänelle tarjosi hänen oma\nkultakalunoilla varustettu, mainio lakeijansa. -- _Au revoir, mon\ncher_. -- Hän kätteli vielä kerran Maslennikofia.\n\n-- No, käykäämmepä ylös, olen hyvin iloinen, -- puhui Maslennikof\nhaltioissaan, ottaen Nehljudofia käsikynkästä ja lihavuudestansa\nhuolimatta nopeasti vieden häntä ylös. Maslennikof oli erittäin\niloisessa mielentilassa, jonka oli synnyttänyt ylhäisen henkilön hänelle\nosoittama huomio. Kaikki tämmöinen huomaaminen saattoi Maslennikofin\nsemmoiseen riemuun, johon joutuu sävyisä koiranen, kun isäntä sitä\nsilittää ja ruoputtaa ja raapii korvien takaa. Se heiluttaa häntäänsä,\nlyyhistyy kokoon, kiemurtelee, painaa alas korvansa ja piirtelee hurjia\nympyröitä. Samaan oli valmis Maslennikofkin. Hän ei huomannut\nNehljudofin kasvojen totisuutta, ei kuunnellut häntä, vaan kiskoi\nvastustamattomasti vierashuoneeseen, niin että oli mahdoton kieltäytyä,\npiti vaan tulla mukana.\n\n-- Asiasta voimme puhua sitten, teen kaikki mitä tahdot, -- sanoi\nMaslennikof kulkiessaan Nehljudofin kanssa salin läpi. -- Ilmoittakaa\nkenraalinnalle, että ruhtinas Nehljudof, -- sanoi hän ohimennen\nlakeijalle. Lakeija harppasi heidän ohitsensa eteenpäin. -- _Vous n'avez\nqu'à ordonner_. Mutta vaimoani on sinun välttämättä tapaaminen. Ilmankin\njouduin välikäteen kun en viime kerralla tuonut sinua.\n\nLakeija oli jo ehtinyt ilmoittaa Nehljudofin tulon heidän astuessaan\nvierashuoneeseen, ja Anna Ignatjevna, varakuvernöörska, kenraalinna,\nkuten hän itseänsä nimitti, kumartui hymystä loistaen Nehljudofia kohden\nhattujen ja päiden takaa, jotka ympäröivät häntä sohvan luona.\nVierashuoneen toisessa päässä, teepöydän ääressä, istui rouvia ja seisoi\nsekä sotilas- että siviiliherroja, ja kuului herkeämätön mies- ja\nnaisäänten porina.\n\n-- _Enfin_! Miksi ette tahdo meistä mitään tietää? Millä olemme teitä\nloukanneet?\n\nNäillä sanoilla, joiden oli ilmaiseminen hänen ja Nehljudofin välistä\naivan olematonta tuttavallisuutta, vastaanotti Anna Ignatjevna\nsisääntullutta.\n\n-- Tunnetteko toisianne? Oletteko tuttuja? -- Rouva Belafskaja, Mihail\nIvanovitsh Tshernof. -- Istukaahan lähemmäksi.\n\n-- Missi, _venez donc à notre tuble, on vous apportera votre thé_ ... ja\n... kääntyi hän Missin kanssa puhuneen upseerin puoleen, nähtävästi\nunohtaen hänen nimensä, -- olkaa hyvä, tulkaa tänne. Suvaitsetteko teetä\nruhtinas?\n\n-- En ikinä voi myöntää, tyttö ei voinut olla häneen rakastunut.\n\n-- Rakasti enemmän torttuja.\n\n-- Aina vaan tyhmiä sukkeluuksia, -- puuttui nauraen puheeseen toinen\nnainen korkeassa hatussa, loistavana silkistä, kullasta ja jalokivistä.\n\n-- _C'est exellent_ -- nuo voffelit, ja kuinka keveät! Antakaahan vielä\ntänne.\n\n-- Joko pian matkustatte?\n\n-- Jo, viimeinen päivä on käsissä. Siksi tulimmekin käymään.\n\n-- Mikä ihana kevät, kuinka suloista on nyt maalla.\n\nMissi oli hyvin kaunis hatussaan ja jonkinlaisessa tummanviiruisessa\npuvussaan joka ilman ainoatakaan poimua kiertyi hänen hoikan vartalonsa\nympäri aivan kuin hän olisi ollut tässä puvussa syntynytkin. Nähtyään\nNehljudofin hän punastui.\n\n-- Minä kun luulin että olitte matkustanut, -- sanoi hän Nehljudofille.\n\n-- Melkeinpä olinkin, -- sanoi Nehljudof -- On asioita. Asialle olen tännekin\ntullut.\n\n-- Käykäähän toki mamman luona. Hän kovasti haluaa nähdä teitä, -- sanoi\nMissi mutta tuntien valehtelevansa ja että Nehljudof sen näki punastui\nvielä enemmän.\n\n-- Tuskinpa ennätän, -- vastasi Nehljudof kuivasti, koettaen osoittaa ettei\nollut huomannut toisen punastumista.\n\nMissi rypisti vihasesti otsaansa kohautti olkapäitään ja kääntyi komean\nupseerin puoleen, joka sukkelasti, otti hänen käsistään tyhjän kupin ja\nkalistellen sapelillansa nojatuoleihin miehekkäästi vei sen toiselle\npöydälle.\n\n-- Teidänkin on välttämättä uhraaminen jotakin turvakodin hyväksi.\n\n-- Minäpä en kieltäydykään mutta aijon lykätä koko anteliaisuuteni\narpajais-iltaan. Siellä sitten esiydyn koko loistossani.\n\n-- No, saadaanpa nähdä, -- kuului ilmeisesti teeskennelty naurun ääni.\n\nVastaanottopäivä onnistui loistavasti ja Anna Ignatjevna oli\nhaltioissaan.\n\n-- Minulle on Mika kertonut että työskentelette vankiloissa. Minä voin\nhyvin ymmärtää sitä. -- puhui hän Nehljudofille. -- Mikalla (se oli hänen\nlihava miehensä, Maslennikof) voi olla mitä muita puutteellisuuksia\ntahansa, mutta tiedätte miten hyväluontoinen hän on. Kaikki nuo\nonnettomat vangit ovat hänen lapsiansa. Hän ei voi pitää heitä muuna.\n_Il est' d'une bonté_...\n\nHän keskeytti lauseensa kun ei voinut löytää sanoja, jotka olisivat\nilmaisseet sen miehen _bonté_, jonka käskystä ihmisiä piestiin, ja\nkääntyi samassa hymyillen sisääntulevan vanhan, ryppyisen rouvan puoleen\ngredliinisissä nauhasissa.\n\nPuheltuansa niin paljon kuin oli tarpeellista ja niin joutavia asioita\nkuin sopivaisuuden sääntöjen mukaan myöskin oli tarpeellista, nousi\nNehljudof ja tuli Maslennikofin luo.\n\n-- No, teeppä hyvin, voisitko nyt kuulla minun asiani.\n\n-- Vai niin! Mitä se olikaan? Mennään tänne?\n\nHe menivät pieneen japanilaiseen kabinettiin ja istuivat ikkunan ääreen.\n\n\n\n\nLVIII.\n\n\n-- Ja nyt, _je suis à vous_. Haluatko polttaa? Mutta maltahan, kun emme\ntässä vaan tärvelisi, -- sanoi hän ja toi tuhka-astian. -- No, annappas\nkuulua.\n\n-- Minulla on sinulle kaksikin asiaa.\n\n-- Vai niinkö.\n\nMaslennikofin kasvot menivät kuiviksi ja haluttomiksi. Kaikki jäljet sen\nkoirasen riemusta, jota isäntä oli korvain taa ruoputellut, katosivat\nkokonaan. Vierashuoneesta kuului ääniä tänne. Yksi naisääni puhui:\n_jamais, jamais je ne croirai_, ja toisesta päästä kuului miesääni, joka\njotakin kertoi ja toistamistaan toisti: _la comtesse Voronzoff_ ja\n_Victor Apraksine_. Kolmannelta haaralta kuului puhe ja nauru yhtenä\nporinana. Maslennikof kuulosteli mitä vierashuoneessa tapahtui yhtaikaa\nkuunnellen myöskin Nehljudofia.\n\n-- Minun olisi taas puhuttava siitä naisesta.\n\n-- Niin, siitä syyttömästi tuomitusta. Kyllä, kyllä.\n\n-- Pyytäisin, että hän siirrettäisiin palvelijaksi sairashuoneeseen.\nMinulle sanottiin että se kävisi päinsä.\n\nMaslennikof puristi huulensa yhteen ja kävi miettiväiseksi.\n\n-- Tuskinpa, -- sanoi hän. -- Mutta voinhan minä neuvotella asiasta ja\nhuomenna sähköittää sinulle.\n\n-- Minulle sanottiin siellä olevan paljon sairaita ja että apulaisista on\npuute.\n\n-- Niinpä kyllä, niinpä kyllä. Kaikissa tapauksissa siis ilmoitan\nsinulle.\n\n-- Tee nyt niin hyvin, -- sanoi Nehljudof. Vierashuoneessa remahti yleinen\nja melkein luonnolliselta kuuluva nauru.\n\n-- Se on se Viktor aina, -- sanoi Maslennikof hymyillen, -- hän on tavattoman\nsukkela kun sille päälle sattuu.\n\n-- Ja sitten vielä, -- sanoi Nehljudof: -- vankilassa istuu paraikaa 130\nihmistä vaan siitä syystä, että heidän passinsa ovat vanhentuneet. Heitä\non pidetty täällä jo kuukauden ajan.\n\nJa hän kertoi syyt, joiden nojalla he olivat vankilassa.\n\n-- Kuinka olet saanut sen tietää? -- kysyi Maslennikof muuttuen äkkiä\nlevottoman ja tyytymättömän näköiseksi.\n\n-- Kävin erään syytetyn luona ja käytävässä minut piirittivät nuo ihmiset\nja rupesivat pyytämään...\n\n-- Minkä syytetyn luona sinä kävit?\n\n-- Talonpojan, joka on viattomasti syytetty ja jolle hankin puolustajan.\nMutta ei ole kysymys siitä. Onko mahdollista että noita syyttömiä\nihmisiä pidetään vankilassa vaan sen nojalla, että heidän passinsa ovat\nvanhentuneet ja...\n\n-- Se asia kuuluu yleiselle syyttäjälle, -- keskeytti Maslennikof\nharmistuneena Nehljudofin. -- Sinä aina sanot: \"nopea ja oikeudenmukainen\ntuomioistuimemme\". Syyttäjän apulaisen tehtävä on käydä vankilassa\ntarkastamassa kärsivätkö vangit rangaistusta lainmukaisesti. Mutta sen\nsijaan he vaan pelaavat skruuviansa.\n\n-- Etkö siis voi mitään tehdä asiaan? -- sanoi Nehljudof synkästi, muistaen\nadvokaatin ennustaneen että kuvernööri tulisi syyttämään yleistä\nsyyttäjää.\n\n-- Ei, kyllähän minä teen. Minä otan heti selvän asiasta.\n\n-- Sitä pahempi hänelle. _C'est un souffre douleur_, -- kuului\nvierashuoneesta naisääni, joka oli nähtävästi aivan väliäpitämätön siitä\nmitä puhui.\n\n-- Sitä parempi, minä otan tuonkin, kuului toiselta puolelta leikkisä\nmiesääni, johon yhtä leikkisästi nauraen vastasi nainen, tahtomatta\nantaa jotakin toiselle.\n\n-- Ei, ei mistään hinnasta, -- puhui naisääni.\n\n-- Niinpä siis minä teen kaikki, -- toisti Maslennikof sammuttaen\npaperossinsa valkoisella kädellään, jossa kimalteli turkoosikivi, -- nyt\nlähtekäämme naisten luo.\n\n-- Ja sitten vielä, -- sanoi Nehljudof tulematta vierashuoneeseen ja\npysähtyen ovelle. -- Minulle kerrottiin, että eilen rangaistiin vankilassa\nihmisiä ruumiillisesti. Onko siinä perää?\n\nMaslennikof punastui.\n\n-- Jassoo, siitäkö sinä? Ei, _mon cher_, parasta olisi kieltää sinulta\npääsy, kaikkeen sinulla onkin asiata. Tule, tule, Annette kutsuu\nmeitä, -- sanoi hän ottaen Nehljudofia käsikynkästä ja ilmaisten taas\nsamallaista elävyyttä kuin ylhäisen vieraan huomion johdosta; nyt siinä\nei kuitenkaan ollut iloa, vaan levottomuutta.\n\nNehljudof tempasi kätensä irti ja kellekään kumartamatta ja mitään\nsanomatta kulki synkän näköisenä läpi vierashuoneen, salin, ja ohi\nesille hypähtävien lakeijain tampuriin ja siitä kadulle.\n\n-- Mikä häneen tuli? Mitä sinä hänelle teit? -- kysyi Annette mieheltänsä.\n\n-- Tämähän on _à la francaise_, sanoi joku.\n\n-- Mitä vielä, ei _à la francaise_, vaan _à la zoulou_,\n\n-- No, aina hän on ollut sellainen.\n\nJoku nousi seisaalleen, joku saapui taloon ja niin alkoi kielitteleminen\ntavalliseen menoonsa: seura käytti hyväksensä Nehljudofin juttua\nsopivana keskusteluaineena täksi päiväksi.\n\nSeuraavana päivänä Maslennikofin luona käynnin jälkeen sai Nehljudof\nhäneltä paksulle, kiiltävälle, vaakunalla ja leimoilla varustetulle\npaperille, vankalla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa hän ilmoitti\njo kirjoittaneensa vankilan lääkärille Maslovan siirtämisestä\nsairashuoneeseen ja että hänen tahtonsa arvatenkin tulee täytetyksi.\nAlle oli kirjoitettu: ystäväsi ja \"vanhempi toverisi\", ja nimen alla oli\nkummallisen taidokkaasti tehty suuri ja voimakas kiehkura.\n\n-- Pöllö! -- ei malttanut Nehljudof olla sanomatta, erittäinkin siksi että\ntuossa sanassa: \"toveri\", tuntui niinkuin Maslennikof olisi tuntenut\nalentuvansa kirjoittaessaan hänelle, s.o. vaikka toimitti siveellisesti\nkaikkein likaisinta ja häpeällisintä virkaa, piti itseänsä mahtavana\nihmisenä ja tahtoi, jollei nyt juuri imarrella häntä, niin tuolla\ntoverinimityksellä ainakin osoittaa, ettei hän kuitenkaan liiaksi\nylpeillyt omasta suuruudestansa.\n\n\n\n\nLIX.\n\n\nKaikkein tavallisin ja enin levinnyt harhaluulo on se, että jokaisella\nihmisellä on vaan omat määrätyt ominaisuutensa, että ihminen on joko\nhyvä tai paha, viisas tai tyhmä, tarmokas tai veltto j.n.e. Ihmiset\neivät ole sellaiset. Ihmisestä voi sanoa, että hän on useammin hyvä kuin\npaha, useammin viisas kuin tyhmä, useammin tarmokas kuin veltto, ja\npäinvastoin; mutta väärin sanomme, jos sanomme yhtä ihmistä hyväksi\ntaikka viisaaksi ja toista pahaksi taikka tyhmäksi. Ja kuitenkin me aina\nnäin eroitamme ihmiset. Tämä on väärin. Ihmiset ovat niinkuin virrat:\nvesi on kaikissa yhtäläinen ja kaikkialla sama, mutta jokainen joki on\nmilloin kapea, milloin nopea, milloin leveä, milloin hidas, milloin\npuhdas, milloin kylmä, milloin mutainen, milloin lämmin. Niin\nihmisetkin. Jokaisessa ihmisessä on kaikkien inhimillisten\nominaisuuksien idut, hän vaan ilmaisee joskus näitä joskus noita, usein\nhän ei ole ollenkaan itsensä näköinen, ja kuitenkin hän pysyy yhtenä ja\nsamana itsenä. Muutamilla ihmisillä nämät ylimenot tapahtuvat hyvin\njyrkästi. Ja semmoisiin kuului Nehljudof. Nämät ylimenot tapahtuivat\nhänessä sekä ruumiillisista että henkisistä syistä. Ja semmoinen ylimeno\ntapahtui hänessä nytkin.\n\nSe uudistumisen ylevä riemu, jota hän tunsi oikeudenkäynnin jälkeen ja\nnähtyänsä ensi kerran Katjushaa, hävisi kokonaan ja vaihtui viimeisen\ntapaamisen jälkeen kauhuun jopa inhoon tätä vastaan. Hän oli tosin\npäättänyt olla jättämättä Katjushaa, olla luopumatta avioliiton\naikeista, jos Katjusha vaan itse tahtoi, mutta se oli hänelle vaikeata\nja tuskallista.\n\nSeuraavana päivänä hänen käyntinsä jälkeen Maslennikofin luona hän läksi\njälleen vankilaan tavatakseen Katjushaa.\n\nTirehtööri antoi luvan tavata, vaan ei konttorissa eikä\nneuvotteluhuoneessa, vaan naisten vierashuoneessa. Huolimatta\nhyväsydämmisyydestään oli tirehtööri tällä kertaa entistä jäykempi\nNehljudofia kohtaan; se oli nähtävästi seuraus keskustelusta\nMaslennikofin kanssa, oli kai tullut käsky noudattaa suurempaa\nvarovaisuutta tämän käymävieraan kanssa.\n\n-- Tavata käy päinsä, -- sanoi hän, -- mutta mitä rahoihin tulee, niin -- kuten\nolen pyytänyt ... mitä taas hänen siirtämiseensä sairaalaan tulee, josta\nhänen ylhäisyytensä kirjoitti, niin se käy päinsä, ja lääkärikin on\nsuostuvainen. Maslova ei ole vaan itse suostuvainen, hän sanoo: vielä\nminä noiden rupinaamojen pottuja rupeisin kantamaan... Tiedättekös\nruhtinas, ne on sitä lajia ihmisiä, -- lisäsi hän.\n\nNehljudof ei vastannut mitään, vaan pyysi päästä tapaamaan. Tirehtööri\nlähetti vartijan ja Nehljudof tuli tämän kanssa naisosaston tyhjään\nvierashuoneeseen.\n\nMaslova oli jo siellä ja ilmestyi hiljaisena ja arkana verkon takaa. Hän\ntuli ihan lähelle Nehljudofia ja katsoen hänen ohitsensa sanoi hiljaa:\n\n-- Antakaa minulle anteeksi, Dmitrij Ivanovitsh, minä puhuin paljon pahaa\ntoispäivänä.\n\n-- Eihän minun ole anteeksi antaminen teille... -- alkoi jo Nehljudof.\n\n-- Vaan kuitenkin, jättäkää te minut, lisäsi hän ja hänen kauheasti\nkieroon menneistä silmistä, joilla hän katsahti Nehljudofiin, luki\nNehljudof jälleen kiihkeän ja vihaisen ilmeen.\n\n-- Miksi minun olisi jättäminen teidät?\n\n-- Muuten vaan.\n\n-- Miksi niin?\n\nNehljudofista näytti että hän katsahti häneen taas samalla vihasella\nkatseella.\n\n-- No kuulkaa sitten, sanoi Katjusha. -- Teidän täytyy jättää minut, sen\nminä sanon todenperästä. Minä en voi. Jättäkää se kokonaan, -- sanoi hän\nvapisevin huulin ja vaikeni. -- Niin se on. Ennen menen vaikka hirteen.\n\nNehljudof tunsi, että tässä Katjushan kiellossa oli inhoa häntä vastaan,\nsovittamatonta loukkaantumusta, mutta oli myöskin jotain muuta, -- hyvää\nja tärkeätä. Nämät sanat, joilla Katjusha, aivan rauhallisessa\nmielentilassa uudisti entisen kieltonsa, karkoitti Nehljudofin\nsydämmestä yhdellä kertaa kaikki epäilykset ja palautti entiseen\ntotiseen, juhlalliseen ja hellaan suhteeseen Katjushaan.\n\n-- Katjusha, niinkuin olen ennen sanonut, niin sanon nytkin, -- lausui\nNehljudof erityisen totisesti. -- Minä pyydän sinua vaimokseni. Jos sinä\net tahdo, ja niin kauvan kun et tahdo, minä tulen kuitenkin olemaan\nsiellä missä sinä olet, ja matkustan sinne minne sinä viedään.\n\n-- Se on teidän asianne, minä en rupea enempää puhumaan, -- sanoi hän, -- ja\nhänen huulensa rupesivat taas vapisemaan.\n\nNehljudof oli myöskin vaiti, tuntien itsensä voimattomaksi puhumaan.\n\n-- Lähden nyt maalle, ja matkustan sitten Pietariin, -- sanoi hän, vihdoin\nselviytyen. -- Rupean puuhaamaan teidän, meidän asiaamme, ja jos Jumala\nsuo, tulee tuomio kumotuksi.\n\n-- Vaikkei tulisikaan, se on sama. Jos en tämän, niin muun vuoksi olen\nsen ansainnut... -- sanoi Katjusha ja Nehljudof näki kuinka kovasti hänen\npiti ponnistaa voimiansa pidättääkseen kyyneleitä.\n\n-- Mitenkäs, näittekö Menshofia? kysyi Katjusha äkkiä peittääkseen\nliikutustaan. -- Eikös se ole totta että he ovat syyttömät?\n\n-- Kyllä, luullakseni.\n\n-- Semmoinen mainio mummo, -- sanoi Katjusha. Nehljudof kertoi hänelle\nkaikki mitä oli Menshofilta kuullut, ja kysyi eikö Katjusha jotain\ntarvitsisi; hän ei sanonut tarvitsevansa mitään.\n\nTaas he olivat vähän aikaa vaiti.\n\n-- No, ja siitä lasaretista sitten, -- sanoi Katjusha äkkiä, vilkaisten\nhäneen kierolla katseellaan -- jos te tahdotte, niin minä suostun, enkä\nmyöskään enää juo...\n\nNehljudof katsahti häntä vaieten silmiin. Katjushan silmät hymyilivät.\n\n-- Se on erittäin hyvä, -- sai Nehljudof vaan sanotuksi ja jätti hänelle\nhyvästi.\n\n\"Niin, niin, hän on aivan toinen ihminen!\" ajatteli Nehljudof, kokien\nentisten epäilyksien jälkeen aivan uutta, ennen koskaan tuntematonta\nvakaumusta rakkauden voittamattomuuteen.\n\nPalattuaan tämän tapahtuman jälkeen omaan haisevaan koppiinsa, riisui\nMaslova mekkonsa ja istui paikallensa lavitsalle laskien kädet polvien\npäälle. Kopissa ei ollut muita kuin: keuhkotautinen Vladimirskaja\nrintalapsen kanssa, mummo Menshova ja ratavahti kahden lapsen kanssa.\nLukkarin tytär oli eilen mielisairaaksi katsottuna lähetetty\nlasarettiin. Kaikki muut naiset olivat pyykinpesussa. Mummo makasi\nnukkuen lavitsalla; lapset olivat käytävässä, jonne ovi oli auki.\nVladimirskaja lapsinensa ja ratavahti sukkansa kanssa, joita hän nopein\nsormin herkeämättä kutoi, tulivat Maslovan luo.\n\n-- No, tapasitteko toisianne? -- kysyivät he.\n\nVastaamatta mitään istui Maslova korkealla lavitsalla, heilutellen\njalkojansa, jotka eivät ylettyneet permantoon.\n\n-- Mitäs turhia poraat? -- sanoi ratavahti. -- Katso vaan ettet rupee\nsuremaan. Voi sinua, Katjusha. No! -- sanoi hän nopeasti liikutellen\nsormiansa.\n\nMaslova ei vastannut mitään.\n\n-- Meikäläiset ovat pyykillä. Sanotaan että olivat saaneet paljon\nantimia, -- sanoi Vladimirskaja.\n\n-- Finashka! -- huusi ratavahti oveen, -- minne se poika räppänä taas on\njuossut.\n\nJa hän pisti puikon kerän ja sukan läpi, ja meni käytävään.\n\nSamassa kuului käytävästä askeleita ja naisääniä ja kopin asukkaat\ntulivat sisälle vankikengät paljaissa jaloissa, jokaisella vehnänen\nkädessä, muutamilla kaksikin. Fedosja tuli kohta Maslovan luo.\n\n-- Mitäs nyt, onko käynyt hullusti? -- kysyi Fedosja katsellen\nystävällisesti Maslovaa kirkkailla sinisillä silmillään. Tässä on meille\nteeksi, -- ja hän alkoi asetella vehnäsiä hyllylle.\n\n-- Jokohan olisi jättänyt naimistuumat? -- sanoi Korabljova.\n\n-- Ei, ei ole jättänyt, vaan minä en tahdo, -- sanoi Maslova.\n\n-- Siinä sitä on tyhmää! -- sanoi Korabljova bassoäänellään.\n\n-- No jos ei eletä yhdessä, hittoako siitä naimisesta, -- sanoi Fedosja.\n\n-- Seuraapa sinunkin miehesi sinua, -- sanoi ratavahti.\n\n-- Mepä olemmekin laillisesti vihityt, sanoi Fedosja. -- Mutta miksi hän\nmenisi vihille kun ei mennä yhteen.\n\n-- Pöllö! Miksi? Jos hän menee vihille niin kullalla hän tuon puettaa.\n\n-- Hän sanoi: vaikka sinut minne veisivät, minä tulen sinun mukanasi, --\nsanoi Maslova. -- Jos lähtee, niin lähtee, jollei, niin en minä rupea\npyytämään.\n\n-- Nyt hän lähtee Pietariin puuhaamaan. Siellä ovat kaikki ministerit\nhänen sukujansa, -- jatkoi Maslova, -- mutta en minä sittenkään tarvitse\nhäntä.\n\n-- Tietty se! -- suostui Korabljova äkkiä, selaillessaan säkkiänsä,\nnähtävästi muuta ajatellen. -- Ottaisimmeko lasin viiniä?\n\n-- En minä välitä. -- Juokaa te.\n\n\n\n"]