[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQy0ablOs4x-PF_V0Bu6vltDt__Wy174sQBoDEtNlJjw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},742,"Ylösnousemus II","Tolstoi, Leo",1828,1910,"742-tolstoi-leo-ylosnousemus-ii","742__Tolstoi_Leo__Ylösnousemus_II",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1899,48612,309874,false,12604,[23,24,25,26,27,28,29],"Aristocracy (Social class) -- Russia -- Fiction","Atonement -- Fiction","Change -- Religious aspects -- Fiction","Prostitutes -- Russia -- Fiction","Russia -- Social conditions -- 1801-1917 -- Fiction","Social justice -- Russia -- Fiction","Trials (Murder) -- Russia -- Fiction",[31,32],"Novels","Russian Literature","\"Ylösnousemus II\" by Leo Tolstoy is a novel written in the late 19th century. The book centers around the character Dmitri Nehljudof, a landowner who is confronting the moral and social implications of his estate's management, particularly regarding his relationships with the serfs who work his land. As he reflects on his responsibilities and the inequality in the land ownership system, he seeks to reform the lives of the peasants under his care.  At the start of the novel, Nehljudof is preparing for a trip to Saint Petersburg to advocate on behalf of Maslova, a woman linked to his past, who is facing punishment in a prison camp. His paternalistic feelings towards the serfs are conveyed through his musings about his childhood estate, where he is grappling with the realization of their dire conditions. As he arrives at his estate, he learns of the systemic injustices that govern the lives of his tenants, igniting an internal struggle about whether to surrender his land, ultimately leading to discussions with the local peasants about their future and rights. This opening sets the stage for Nehljudof's journey of self-discovery and his quest to rectify the wrongs of his past. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Järnefelt, Arvid",388,"Ruhtinas Nehljudof etsii sovitusta ja henkistä uudistumista seuraten Siperiaan karkotettua naista, jonka elämän hän on aiemmin turmellut. Romaani kuvaa 1800-luvun lopun Venäjän oikeusjärjestelmää, vankilaoloja ja yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta.","Leo Tolstoin 'Ylösnousemus II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 742.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Miranda van de Heijning, Riikka Talonpoika\nja Projekti Lönnrot.","YLÖSNOUSEMUS II\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nTekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1899.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKahden viikon kuluttua saattoi asia tulla esitellyksi senaatissa ja\ntäksi ajaksi aikoi Nehljudof matkustaa Pietariin. Ellei olisi menestystä\nsenaatissa, jättäisi hän anomuksen Keisarilliselle Majesteetille, kuten\nasianajaja oli neuvonut. Siinä tapauksessa ettei nyt valitus tulisi\notetuksi huomioon, mihin asianajajan mielestä oli valmistuminen, koska\nkassatsiooniaiheet olivat hyvin heikot, saattoi se pakkotyöhön\ntuomittujen joukko, johon Maslova kuului, tulla lähetettäväksi kesäkuun\nensi päivinä. Valmistuakseen seuraamaan Maslovaa Siperiaan, -- ja sen oli\nNehljudof lujasti päättänyt tehdä, -- piti nyt ensin matkustaa maatiloille\nja järjestää siellä asiansa.\n\nEnsiksikin matkusti Nehljudof Kusminskin suurelle maatilalle, joka oli\nlähimpänä, mustanmullan vyöhykkeessä, ja josta oli päätulot. Hän oli\nasunut tällä maatilalla lapsuudessaan ja nuoruudessaan, oleskeli siellä\nkaksi kertaa täysikäisenäkin, ja oli kerran äidin pyynnöstä saattamassa\nsinne saksalaista isännöitsijää ja järjestämässä tämän kanssa taloutta,\nniin että hän jo kauvan sitten tunsi maatilan asiat ja talonpoikien\nsuhteet konttoriin, s.o. tilanomistajaan. Talonpoikien suhteet\ntilanomistajaan olivat sitä laatua, että he olivat kokonaan riippuvaiset\nkonttorista. Nehljudof tiesi tästä jo ylioppilaana ollessaan, kun hän\nkannatti ja levitteli Henry Georgen oppia, ja tämän opin vaikutuksesta\noli antanut isän-perintönsä talonpojille. Sitten kuin hän oli ollut\nsotapalveluksessa ja tottunut kuluttamaan noin 20 tuhatta ruplaa\nvuodessa, olivat tosin kaikki nämät hänen tietonsa kadottaneet sitovan\nvoimansa hänen elämäänsä nähden, unohtuneet, eikä hän koskaan enää\nkysynyt itseltään mistä nuo rahat tulivat, jotka äiti hänelle antoi,\nvieläpä koetti olla sitä ajattelematta. Mutta kun äiti oli kuollut, kun\nperintö oli vastaanotettava ja omaisuuden hoitamiskysymykset\nratkaistavat, syntyi hänelle jälleen kysymys hänen suhteistaan\nmaanomistukseen. Noin kuukautta ennen olisi Nehljudof vielä sanonut\nitselleen, ettei hän pysty muuttamaan olevia oloja, etteihän hän itse\nhallitse maatilaa, -- ja olisi enemmän tai vähemmän rauhoittunut, kun asui\nkaukana paikalta ja sai vaan sieltä rahoja. Mutta nyt, vaikka oli\nhankkeissa Siperian matka ja vaikka hän arvattavasti tulisi joutumaan\nmonimutkaisiin ja vaikeisiin suhteisiin vankilamaailman kanssa ja hänen\nyhteiskunnallinen asemansa ja erittäinkin rahansa olisivat kylläkin\nolleet tarpeen, hän kuitenkin päätti ettei hän enää jättäisi asiaa\nentiselleen, vaan tekisi, vaikkapa omaksi vahingokseenkin, siinä\nmuutoksen. Tässä tarkoituksessa hän päätti olla pitämättä maatansa\nomassa viljelyksessä, ja jättää se halvasta hinnasta talonpoikien\nhaltuun, tehdä heille mahdolliseksi päästä riippumattomiksi\nmaanomistajasta. Ei mennyt Nehljudofin huomion ohitse, vertaillessaan\nmaanomistajan asemaa maaorjain isäntään, että maan antaminen\ntalonpoikien haltuun maan viljelemisen sijaan palkkalaisten avulla oli\njotenkin samaa kuin orjien siirtäminen päivätöistä rahaverolle. Tämä ei\nollutkaan mikään kysymyksen ratkaisu, vaan oli ainoastaan askel sen\nratkaisemista kohden: se oli ainoastaan ylimeno raa'asta vähemmän\nraakaan väkivallan muotoon. Näin hän siis aikoikin menetellä.\n\nNehljudof saapui Kusminskiin keskipäivän tienoissa. Kaikessa kohden\nkoettaen saattaa elämänsä yksinkertaisemmaksi hän ei sähköittänyt\ntulostansa, vaan otti tavalliset nelipyöräiset kyytirattaat\nparihevosilla kestikievarista. Kyytiimiehenä oli nuori poika, yllään\nneliniitinen kauhtana, joka oli vyötetty poimujen mukaan vyötäryksiä\nalempaa. Se istui kyytimiehen tavoin kuskipukilla syrjittäin ja puheli\nsitä mieluummin herran kanssa, kun heidän puhuessaan vikaperä, ontuva,\nvalkoinen aisahevonen ja sivulle valjastettu kuihtunut hevoskaakki\nsaivat kävellä, mihin ne aina olivat kovin halukkaat.\n\nKyytimies kertoi Kusminskin isännöitsijästä, tietämättä kuljettavansa\nisäntää itseä. Nehljudof tahallaan oli sanomatta hänelle.\n\n-- Kyllä on fiini saksalainen, -- puhui kaupungissa asunut ja romaania\nlukenut kyytimies puolittain kääntyen kyydittävän puoleen ja nappaisten\npitkää niskaansa vuoroin ylhäältä ja vuoroin alhaalta: -- ajelee\nvoikkoskolmikolla, ja annas kun pääsee emäntineen tielle, niin koetappas\nkelvata hänelle! Talvella joulun aikaan tuotettiin suureen taloon kuusi,\nminäkin olin vieraita tuomassa: sähkövalon kanssa; se se vasta korea\noli. Semmoista ei maalla näe! Paljon se on rahoja kokoon haalinut! Mikäs\nhänen on, kun on herrana talossa. Sanotaan hänen ostaneen hyvän talon.\n\nNehljudof luuli jo olleensa kokonaan väliäpitämätön siitä kuinka\nsaksalainen hoitaa ja käyttää hyväksensä hänen tilustansa. Mutta\npitkäruumiisen kyytipojan kertomus oli hänelle vastenmielinen. Hän\nihaili kaunista päivää, sakeita, pimeneviä pilviä, jotka joskus\npeittivät auringon, toukoja kohoilevine kiuruinensa, vihertämään alkavia\nmetsiä, niittyjä, joille oli jo laskettu hevoset ja karjat, ja peltoja\nkyntäjinensä, -- mutta kuinka ollakaan, hänestä vaan yhä tuntui, että\njokin painosti mieltä, ja kun hän kysyi itseltään mitä se oli, niin\nmuisti kyytimiehen kertomuksen saksalaisen isännöimisestä Kusminskissa.\nTultuaan Kusminskiin ja ryhdyttyään asioihin Nehljudof unohti tämän\ntunteen.\n\nKonttorikirjojen selaileminen ja keskustelut pehtorin kanssa, joka\nlapsekkaasti koetti tuoda esiin, kuinka edullista oli, että talonpojilla\noli vähän maata ja että kartanon tilat piirittivät heidän maitansa,\nvahvistivat Nehljudofia vielä enemmän aikeissaan lopettaa oma maatalous\nja antaa koko maa talonpojille. Konttorikirjoista ja pehtorin puheista\nhän sai tietää, että, kuten ennenkin, kaksi kolmannesta parasta\nkyntömaata viljeltiin omilla työvoimilla ja uudenaikaisilla\nmaanviljelyskoneilla, mutta jälellä oleva kolmannes oli annettu\ntalonpojille urakalla muokattavaksi viidestä ruplasta tesättinältä (1,09\nhehtaarilta), s.o. viidestä ruplasta oli talonpojan kolmasti kyntäminen,\nkolmasti äestäminen ja kylväminen tämä maa-ala, sitten niittäminen\nvilja, paneminen lyhteisiin ja vieminen riiheen, s.o. suorittaminen\ntyöt, jotka vapaassa urakassa olisivat maksaneet vähintäin kymmenen\nruplaa tesättinältä. Talonpojat maksoivat työllänsä kaikesta, mitä\nkonttorilta tarvitsivat, kalliimman hinnan mukaan. He tekivät työtä\nlaitumen, polttopuun, perunanvarsien edestä, ja olivat kaikki velkaa\nkonttorille. Niinpä takamaista, jotka annettiin talonpojille arennille,\notettiin neljä kertaa suurempi vuokramaksu kuin minkä niiden hinta olisi\ntuottanut korkona viiden prosentin mukaan.\n\nKaikesta tästä Nehljudof oli jo ennenkin tiennyt, vaan nyt se oli\nkuitenkin hänelle uutta, ja hän vaan ihmetteli kuinka hän ja kuinka\nkaikki hänen asemassaan olevat ihmiset saattoivat olla näkemättä\ntämmöisten olojen kieroutta. Isännöitsijän todistelemiset, että, maan\nsiirtämisen kautta talonpojille, koko maanviljelyskalusto menisi\nhukkaan, koska siitä ei voisi saada neljättäkään osaa sen ostohinnasta,\nettä talonpojat turmelisivat maan ja että Nehljudof yleensä tulisi\npaljon kadottamaan tämmöisen siirtämisen kautta, -- kaikki tämä vaan\nvakuutti Nehljudofia siinä, että hän menettelee oikein antaessaan maan\ntalonpojille ja luopuessaan suuresta osasta tuloja. Hän päätti panna\nasian toimeen heti, jo tällä käynnillään. Kylvetyn viljan korjaaminen ja\nmyyminen, maakaluston ja tarpeettomien rakennuksien myyminen, se kaikki\noli isännöitsijän tehtävä hänen jälkeensä. Mutta itse hän nyt pyysi\nisännöitsijää kutsumaan seuraavaksi päiväksi talonpojat kokoon kolmesta\nkylästä, jotka olivat kartanon tilusten ympäröimät, ilmoittaakseen\nnäille aikomuksestansa ja sopiakseen hinnasta.\n\nTuntien mielihyvää oman lujuutensa vuoksi isännöitsijän väitteitä\nvastaan ja alttiutensa vuoksi uhrautumaan talonpoikien hyväksi, tuli\nNehljudof konttorista ja miettien esillä olevaa asiaa käveli talon\nympäri kukkaslavojen välitse, jotka olivat jätetyt tänä vuonna\nhoitamatta (vastapäätä isännöitsijän asuntoa oli lava rikottu), kulki\npitkin lawn-tennis kenttää, jolla rehenteli sikuri, ja pitkin\nlehmuskäytävää, missä hän oli tavallisesti kävellyt sikaria polttamassa\nja missä hänen kanssaan oli keikaillut kolme vuotta sitten heidän\nluonansa vieraillut kaunis Kirimova. Mietittyään lyhykäisyydessä sen\npuheen, jonka hän huomenna pitäisi talonpojille, meni Nehljudof\nisännöitsijän luo ja teetä juodessa vielä kerran keskusteli tämän\nkanssa, miten koko taloudenpito olisi tilitettävä. Sitten hän tuli aivan\nrauhallisena ja tyytyväisenä hyvään asiaan, joka oli hänellä hankkeissa\ntalonpoikien hyväksi, suuressa rakennuksessa olevaan huoneeseen, joka\noli aina ollut varattu vieraille ja nyt oli valmistettu hänelle.\n\nTässä pienenlaisessa puhtaassa huoneessa oli venetsialaisia maisemia\nseinillä ja peili kahden ikkunan välissä. Huoneessa oli puhdas\nvieterivuode ja pikku pöytä vesikarahvin, tulitikkujen ja\nkynttilänsammuttajan kanssa. Suurella pöydällä peilin luona oli hänen\nkapsäkkinsä avattuna, josta pisti esiin hänen toalettikapineensa ja ne\nkirjat, jotka hän oli ottanut mukaan: venäläinen tutkimuskoe\nrikoksellisuuden laeista, samaa sisältävä yksi saksalainen ja yksi\nenglantilainen kirja. Hänen oli ollut aikomus lukea näitä kirjoja\nvapaina hetkinään maalla ollessaan, mutta nyt ei ollut enää aikaa ja hän\ntahtoi panna maata ollakseen huomenna varhemmin valmiina keskusteluun\ntalonpoikien kanssa.\n\nNurkassa seisoi vanhanaikuinen nojatuoli mahonkipuusta leikkauksien\nkanssa, ja nähtyään tämän nojatuolin, jonka muisti olleen äidin\nmakuuhuoneessa, nousi hänen sydämmeensä aivan odottamaton tunne. Hänen\ntuli yhtäkkiä sääli sekä taloa, joka tulisi menemään rappiolle, että\npuutarhaa, joka menisi umpeen, metsiä jotka tulisivat hakatuiksi, ja\nnoita karjapihattoja, talleja, työkaluliitereitä, koneita, hevosia ja\nlehmiä, joita kaikkia, olkoonpa vaikkei hänenkään toimestaan, kuitenkin\nylläpidettiin ja hoidettiin -- sen hän tiesi -- suurilla voimain\nponnistuksilla. Ennen oli hänestä näyttänyt helpolta luopua tästä\nkaikesta, mutta nyt häntä säälitti ei ainoastaan tämä, vaan itse maa ja\npuolet tuloista, jotka nyt olisivat olleet niin tarpeen. Ja heti\nilmestyivät hänen käytettäväkseen järjen päätelmät, joiden mukaan olikin\naivan tyhmää ja tarpeetonta luovuttaa maata talonpojille ja hävittää\nomaa taloutta.\n\n\"Maata en saa pitää hallussani. Mutta pitämättä sitä hallussani en minä\nvoi ylläpitää koko tätä taloutta. Paitsi sitä minä lähden nyt Siperiaan,\nja on minulla siis sekä talo että maatila tarpeeton -- puhui yksi\nääni. -- Se on kyllä niin, -- puhui toinen ääni: -- mutta ethän sinä ijäksi\njää Siperiaan. Jos sinä menet naimisiin, niin sinä voit saada lapsia. Ja\nsamassa kunnossa kuin sinä vastaanotit maatilan, täytyy sinun se antaa\npoiskin. On olemassa velvollisuuksia maata kohtaan. Helppohan on\nhävittää kaikki, antaa pois, mutta hyvin vaikea on panna kaikki kuntoon.\nEnnen kaikkea sinun täytyy tarkkaan ajatella omaa tulevaisuuttasi ja\npäättää mitä aijot itsesi kanssa tehdä ja sen mukaan sitten järjestää\nomaisuusasiatkin. Onko päätöksesi todellakin pysyväinen? Ja\nvielä -- menetteletköhän sinä todellakin omantuntosi mukaan, näin\nmenetellessäsi, vai etköhän menettele ihmisten vuoksi, saadaksesi heiltä\nkiitosta.\" Näin kyseli itseltään Nehljudof eikä voinut olla myöntämättä,\nettä se, mitä hän ajatteli ihmisten tulevan hänestä sanomaan, vaikutti\nhänen päätökseensä. Ja mitä enemmän hän ajatteli sitä enemmän ja enemmän\nnousi uusia kysymyksiä ja sitä mahdottomammilta ne tuntuivat ratkaista.\nPäästäkseen näistä ajatuksista hän paneutui viileään vuoteeseen ja\ntahtoi nukkua, että sitten huomenna virkeällä päällä voisi ratkaista ne\nkysymykset, joissa hän nyt oli sekaantunut. Mutta pitkään aikaan hän ei\nsaanut unta; avatuista ikkunoista tulvi paitsi raitista ilmaa ja kuun\npaistetta myöskin sammakkojen kurinaa, sekaisin satakielten lirkutusten\nja vihellysten kanssa, yksi lauloi kaukana puistossa, toinen ihan\nikkunan alla vastapuhjenneessa sireenipensaassa. Kuunnellessaan\nsatakieliä ja sammakoita muisti Nehljudof tirehtöörin tyttären\npiaanonsoiton; muistettuaan tirehtöörin, muisti Maslovan, kuinka tämän\nhuulet sammakkojen kurinan tavalla vapisivat hänen sanoessa: \"jättäkää\nse kokonaan\". Sitten alkoi saksalainen isännöitsijä laskeutua\nsammakkojen luo. Häntä olisi nyt pitänyt estää, mutta hän laskeutui\nkuitenkin, vieläpä muuttui Maslovaksi ja alkoi moittia Nehljudofia:\n\"minä olen pakkotyöläinen, mutta te olette ruhtinas\". -- \"Ei, en anna\nperää, -- ajatteli Nehljudof, heräsi ja kysyi itseltään: -- Teenkö siis\noikein vai väärin? En tiedä, ja minulle on yhdentekevä. Nyt pitää\nnukkua.\" Ja hän itse alkoi laskeutua sinne minne olivat kiivenneet\nisännöitsijä ja Maslova, -- ja siellä päättyi kaikki.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSeuraavana päivänä Nehljudof heräsi kello 9 aamulla. Nuori\nkonttoripoika, joka palveli herraa, kuultuaan että tämä liikkui, toi\nhänelle kengät niin kiilloitettuina, etteivät ne olleet koskaan ennen\nniin paistaneet, ja lasillisen kylmää, puhtainta lähdevettä, sekä\nilmoitti talonpoikien jo kokoontuvan. Nehljudof hyppäsi vuoteeltaan, ja\nhänen mieleensä juohtui eiliset. Ei ollut jälkeäkään eilisistä\nsäälintunteista sen johdosta että hän luopuu maasta ja hävittää\ntalouden. Hän muisti kummastellen epäilyksiänsä. Nyt hän iloitsi siitä\nmikä hänellä oli tekeillä ja ehdottomasti ylpeili siitä. Hänen huoneensa\nikkunasta näkyi lawn-tennis kenttä, jonne talonpojat nyt isännän\nmääräyksestä kerääntyivät. Sammakot eivät turhanpäiten illalla\nkurisseet. Sää oli pilvinen, aamusta alkaen oli tihkunut hiljaista,\nlämmintä sadetta ilman tuulta, ja pisaroita riippui lehdillä, oksilla ja\nruohojen päissä. Ikkunasta tuli paitsi lehtien tuoksua vielä vettä\njanoavan maan hajua, Pukiessaan katsahti Nehljudof useampaan kertaan\nakkunasta. Toinen toisensa perään he lähestyivät, tervehtivät toisiansa\nlakkiansa nostamalla ja asettuivat piiriin sauvoihinsa nojaten.\nIsännöitsijä, verevä, jäntehikäs ihminen lyhyessä nutussa viheliäisellä\npystykauluksella ja tavattoman suurilla napeilla, tuli Nehljudofille\nsanomaan, että kaikki olivat nyt koossa, vaan että he kyllä voivat\nodottaa kunnes Nehljudof ensin juo kahvia tahi teetä, molemmat olivat\nvalmiina.\n\n-- Ei, kyllä minä ensi menen heidän puheilleen, -- sanoi Nehljudof, ja\naivan odottamattansa tunsi pelkoa ja häpeää ajatellessaan, että hänen\nnyt piti keskustella talonpoikien kanssa.\n\nHän oli menossa toteuttamaan semmoista talonpoikien toivomusta, jota he\neivät olisi uskaltaneet ajatellakaan, -- antamaan heille maata halvasta\nhinnasta s.o. hän aikoi tehdä heille hyvän työn, ja kuitenkin jokin asia\nhävetti häntä. Tultuaan kokoontuneiden talonpoikain luo, kun heidän\nvaaleatukkaiset, kiharaiset, kaljut, harmaat päänsä paljastuivat, hän\nhämmentyi siihen määrään, ettei pitkään aikaan voinut sanoa mitään.\nHienoa sadevitiä tuli yhä, sitä tarttui talonpoikien hiuksiin, partoihin\nja heidän nukkaisiin mekkoihinsa. Talonpojat katsoivat herraan, odottaen\nmitä tämä heille sanoisi, mutta hän ei vaan saanut sanaakaan suustansa.\nVaikean äänettömyyden katkasi tuo levollinen, itseensä luottava\nsaksalainen, joka piti itseänsä venäläisen talonpojan tuntijana ja puhui\nerinomaista, säännöllistä venäjän kieltä. Tämä väkevä, ylenmäärin\nsyötetty herra, samoinkuin itse Nehljudofkin, oli hämmästyttävänä\nvastakohtana noille laihoille, ryppyisille talonpojille heikkoine\nlapaluineen, jotka heillä tuntuivat mekon alta.\n\n-- Ruhtinas tässä tahtoo teille tehdä hyvän työn -- antaa maata, mutta te\nvaan ette sitä ansaitsisi, -- sanoi isännöitsijä.\n\n-- Vai emme ansaitsisi? Vasilij Karlovitsh, emmekös ole sinulle työtä\ntehneet? Hyvin olimme tyytyväiset rouva vainajaan, siunattu olkoon hänen\nmuistonsa, eikä nuori ruhtinaskaan jumalankiitos hylkää meitä, -- alkoi\npunaverinen, kaunopuhelias talonpoika.\n\n-- Olen kutsunut teidät tänne, koska aijon, jos te vaan itse haluatte,\nantaa teidän haltuunne koko maan, -- sai Nehljudof sanotuksi.\n\nTalonpojat olivat vaiti, ikäänkuin eivät olisi ymmärtäneet tai uskoneet.\n\n-- Se tahtoo sanoa, missä meiningissä antaa maan? sanoi keski-ikäinen\ntalonpoika liivimekossa.\n\n-- Antaa teille arennille, teidän nautintoonne huokeasta hinnasta.\n\n-- Onhan se sangen hyvä asia, -- sanoi eräs vanhus.\n\n-- Kunhan maksu vaan olisi kohtuullinen, -- sanoi toinen.\n\n-- Miksi emme maata ottaisi?\n\n-- Kyllähän siihen toimeen pystymme, -- maastahan leipämme lähtee!\n\n-- Parempihan se teillekin on, saisitte puhtaat rahat käteenne, ja\npääsisitte paljosta vahingosta! -- kuului ääniä.\n\n-- Teistä se vahinko tulee, -- sanoi saksalainen, -- jos tekisitte työtä ja\nnoudattaisitte järjestystä...\n\n-- Emme sille mitään voi, Vasilij Karlovits, -- puuttui puheeseen\nterävänokkainen, laiha äijä. -- Sinä sanot, miksi laskit hevosen\nviljapeltoon, mutta kuka sen laski: minä olen koko päivän työssä, mutta\npäivä on pitkä kuin vuosi, kun on sen päivää viikatetta heiluttanut,\ntulee yöllä uni, mutta hevonen on sinun kauramaassasi ja sinä nyt\nminulta nahan nylkisit.\n\n-- Pitäisitte järjestystä.\n\n-- Hyvä on sinun järjestyksestä puhua, entä kun ei voimaa riitä, -- väitti\npitkä, mustahiuksinen, kokonaan karvoittunut ijäkäs talonpoika.\n\n-- Sanoinhan että teidän olisi pitänyt aidata.\n\n-- Olisit antanut metsää, -- pisti takaa pieni, rumannäköinen\ntalonpoika. -- Minä rupesin viime suvena aitaamaan, mutta sinä telkesit\nminut kolmeksi kuukaudeksi linnaan täitä ruokkimaan. Meneppäs sitten\naitaamaan.\n\n-- Mitä hän puhuu? -- kysyi Nehljudof isännöitsijältä.\n\n-- _Der erste Dieb im Dorfe_, -- sanoi saksaksi isännöitsijä. -- Joka vuosi\non tavattu metsänvarkaudesta. -- Opippas sinä ensin vierasta omaisuutta\nkunniassa pitämään, -- sanoi isännöitsijä.\n\n-- Emmekös me sitten pidä kunniassa sinua, -- sanoi vanhus. -- Emme voi\nolla pitämättä sinua kunniassa, olemme kaikki sinun vallassasi, sinä\nvoit punoa meistä vaikka nuoria.\n\n-- No, ei teitä pääse vahingoittamaan, -- kunhan te ette vahingoittaisi.\n\n-- Eikö vahingoittamaan! Löithän viime kesänäkin turpani mäsäksi, ja\nsiihen jäi juttu. Ei näy olevan menemistä rikkaan kanssa käräjille.\n\n-- Mikset noudattanut lakia.\n\nNähtävästi tapahtui tässä sanasota ilman että osanottajat täysin\nymmärsivät mitä ja miksi puhuivat. Huomattavissa oli vaan toiselta\npuolelta pelon hillitsemää vihaa ja toiselta oman ylevämmyyden ja vallan\ntunto. Nehljudofin oli vaikea kuunnella tätä kinaa ja hän koetti palata\nasiaan: määrätä hinnat ja maksuajat.\n\n-- Niin, miten nyt siis päätätte maan suhteen? Haluatteko te? Ja minkä\nhinnan määräätte, jos koko maa tulisi annetuksi?\n\n-- Jonka on tavara, se määrää hinnankin. Nehljudof määräsi hinnan. Kuten\naina, vaikka Nehljudofin määräämä hinta oli paljon vähempi kuin\nympäristössä tavallinen maavuokra, alkoivat talonpojat heti tinkiä ja\npitivät hintaa liian korkeana. Nehljudof oli odottanut että hänen\ntarjoomuksensa olisi otettu ilolla vastaan, mutta huomattavissa ei ollut\ntyytyväisyyden merkkiäkään. Ainoastaan siitä saattoi Nehljudof päättää\nheidän pitävän tarjoumusta edullisena, että puheen tullessa siitä, kuka\nottaisi maan: koko kyläkuntako vai yhtiö, syntyi kiivas väittely niiden\ntalonpoikien välillä, jotka olisivat tahtoneet erottaa heikkoja ja\nhuonoja maksajia osuudesta maahan, ja niiden välillä, jotka olisivat\njätetyt osattomiksi. Vihdoin isännöitsijän avulla saatiin hinta ja\nmaksuajat määrätyiksi, ja talonpojat läksivät kovaäänisesti keskustellen\nalamäkeä kylään päin, mutta Nehljudof meni konttoriin laatimaan\nisännöitsijän kanssa kirjallista välipuhetta.\n\nKaikki tuli järjestetyksi niinkuin Nehljudof oli tahtonut ja toivonut:\ntalonpojat saivat maan kolmekymmentä prosenttia halvemmalla kuin sen\nvuokrahinta oli ympäristössä; hänen omat tulonsa maasta vähenivät\nmelkein puolella, mutta riittivät kuitenkin runsaasti Nehljudofille,\nerittäinkin kun siihen tuli lisäksi se summa, jonka hän sai myydystä\nmetsästä, ja joka oli suoritettava talousirtaimiston myönnin jälkeen.\nKaikki olisi siis pitänyt olla mainiosti järjestetty, mutta kaiken aikaa\nhävetti Nehljudofia jokin asia. Hän näki että talonpojat, vaikka jotkut\nheistä olivatkin ilmaisseet hänelle kiitollisuutensa, olivat\ntyytymättömät ja olisivat odottaneet jotakin enempää. Hän oli siis\nuhrannut paljon, tekemättä kuitenkaan talonpojille sitä, mitä nämä\ntoivoivat.\n\nSeuraavana päivänä allekirjoitettiin välipuhe ja Nehljudof\ntalonpoikais-lähetyskunnan saattamana, sydämmessään semmoinen\nepämiellyttävä tunne että jotain oli jäänyt keskeneräiseksi, istui\nfiiniin -- kuten kyytimies oli sanonut, kolmivaljakon vetämään\nisännöitsijän ajopeliin ja ajoi asemalle, sanottuaan hyvästi\ntalonpojille, jotka neuvottomina ja tyytymättöminä jäivät paitansa\npudistelemaan. Talonpojat olivat tyytymättömät. Nehljudof oli tyytymätön\nitseensä. Ei hän tiennyt syytä tähän tyytymättömyyteensä, mutta kaiken\naikaa jokin asia häntä suretti ja hävetti.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKusminskista Nehljudof matkusti täteiltänsä perimälleen maatilalle,\nsille samalle, jossa hän tutustui Katjushaan. Hän aikoi tälläkin tilalla\njärjestää maatalousasiat samaten kun oli ne järjestänyt Kusminskissa;\npaitsi sitä hän halusi saada kaikki mahdolliset tiedot Katjushasta ja\nheidän yhteisestä lapsestaan: oliko totta että tämä oli kuollut, ja\nkuinka se oli kuollut. Hän saapui Panovoon varhain aamulla, ja se mikä\nhäntä pihalle ajaessaan ensiksi kummastutti oli kaikkien rakennusten ja\nerittäinkin itse talon rappeutunut ja ränsistynyt näkö. Joskus\nviheriäisenä ollut, muinoin maalattu peltikatto punotti ruosteesta, ja\nmuutamat levyt olivat, luultavasti myrskyssä, repeytyneet irti:\nvuorilaudat olivat talon ympäriltä paikotellen viedyt, niitä oli\nnähtävästi kiskottu irti, vääntämällä ruosteisia nauloja, mistä vaan oli\nhelpoimmin irti saatu. Molemmat verannat sekä etumainen että erittäinkin\nhänelle tuttu takimainen olivat lahonneet ja särkyneet, jäljellä olivat\nainoastaan vasat; muutamissa ikkunoissa ei ollut laseja, vaan olivat ne\nteljetyt vuorilaudoilla, ja sivurakennus, jossa pehtori asui,\nkeittohuone ja talli -- kaikki oli, rappeutunutta ja harmaantunutta.\nAinoastaan puutarha ei ollut lahoa, vaan oli kasvanut joka suunnalle ja\nyhteen, ja oli nyt kokonaan kukassa; valkoisina pilvinä näkyivät aidan\ntakaa kukkivat kirsimarjapuut, omenapuut ja luumut. Sireeniaita kukki\naivan samalla tavalla kuin sinä vuonna, kaksitoista ajastaikaa sitten,\nkun Nehljudof oli vielä juossut leskeä 16-vuotisen Katjushan kanssa,\npudonnut pehkon takana ja polttanut itsensä nokkosiin. Sofia Ivanovnan\nistuttama lehtikuusi, joka oli talon vieressä ja silloin vaan seipään\nkorkuinen, oli nyt tukiksi kelpaava suuri puu, tuuheassa pehmeässä,\nkeltasenvihriäisessä havussa. Joki oli tulvillaan ja kohisi myllyn\nlaskoksessa. Sentakaisella niityllä kulki kirjava, sekava kylän karja.\nPehtori, lukunsa keskeyttänyt seminaarilainen, tuli hymyillen\nNehljudofia vastaan pihalla, vielä hymyillen pyysi hänet konttoriin ja\nherkeämättä hymyillen meni sitten väliseinän taa, ikäänkuin olisi tällä\nhymyllään luvannut jotain erinomaista. Väliseinän takana kuiskuteltiin\njotakin ja sitten vaiettiin. Kyytimies, saatuaan juomarahoja, ajoi\nkulkusia helistellen pihalta, ja sitten kaikki hiljeni. Heti sen perästä\njuoksi ikkunan ohitse tyttö avojaloin, korupaidassa, korvissa ankan\nhöyhenet[1], sitten juoksi tytön jälkeen mies kolistellen kovaksi\nastutulla polulla paksujen kenkiensä nauloja.\n\nNehljudof istuutui ikkunan ääreen katsellen puutarhaan ja kuunnellen.\nKeveästi liehutellen hiuksia hänen hikisellä otsallansa ja\nkirjoituslehtiä, jotka olivat veitsellä piirrellyn ikkunalaudan päällä,\ntuulahteli pienestä, kaksipuolisesta ikkunasta raitis, keväinen\nilmanhenki, ja tuoksui kaivetulta maalta. Joelta kuului \"tra-pa-tap,\ntra-pa-tap\" -- pyykkiämmäin toistaan tavoittava vaatteiden poukutus, ja\nnämät äänet hajosivat pitkin jokipadon auringossa kimaltelevaa pintaa,\nja yhtaikaa kuului myllyveden putous; korvan ohi lentää suristi\npelästynyt kärpänen.\n\nJa yhtäkkiä Nehljudof muisti, että joskus, kauvan sitten, kun hän oli\nnuori ja viaton, hän aivan samalla tavalla täällä kuuli tuommoista\nmärkäin vaatteiden poukuttamista joelta ja myllyn yksitoikkoisen pauhun\nkeskeltä, aivan samalla tavalla keväinen tuuli liikutteli hiuksia hänen\nmärällä otsallaan ja paperilehtiä leikellyn ikkunalaudan päällä, ja\naivan samalla tavalla oli pelästynyt kärpänen lentänyt korvan ohitse; ja\nhän ei ainoastaan muistanut itseänsä 18-vuotiaana poikana, jommoisena\noli silloin, vaan tunsi itsensä samaksi, yhtä raittiiksi, yhtä puhtaaksi\nja yhtä suurten tulevaisuuden aatteiden innostamaksi, mutta samalla,\nkuten tapahtuu unessa, hän tiesi, että kaikki se oli mennyttä, ja hänen\nmielensä tuli kauhean alakuloiseksi.\n\n-- Milloin suvaitsette syödä aamiaista? -- kysyi pehtori hymyillen.\n\n-- Milloin hyvänsä -- en ole nälkäinen. Minä menen kylälle kävelemään.\n\n-- Ettekö suvaitsisi katsahtaa päärakennukseen, minulla on siellä sisällä\nkaikki järjestyksessä. Tehkää hyvin katsahtakaa, jos ulkopuolella onkin\nvähän...\n\n-- Ei, kylläpähän sitten. Sanokaa, tiedättekö täällä erästä vaimoa\nnimeltä Matriona Harina? (Se oli Katjushan täti).\n\n-- Kyllä kaikitenkin. Tuollahan se asuu kylässä, -- enkä millään muotoa saa\nsitä tottelemaan. Se pitää kapakkata. Olen tavannut monta kertaa, olen\ntorunut, mutta sääli on viedä käräjiinkin, mummolla on lapsenlapsia, --\nsanoi pehtori yhä samalla tavalla hymyillen, jolla sekä tahtoi miellyttää\nisäntää että ilmaisi olevansa vakuutettu Nehljudofin ymmärtävän\nkaikenlaisia asioita yhtä hyvin kuin hänkin.\n\n-- Missä hän asuu? Tahtoisin mennä hänen luoksensa.\n\n-- Kylän päässä, kolmas mökki sieltäpäin. Vasemmalla puolella on\nsavimökki ja kohta sen takana on hänen toliinsa. Ehkä tulen teitä\nsaattamaan, -- puhui pehtori iloisesti hymyillen.\n\n-- Ei, kiitoksia, kyllä minä löydän, mutta olkaa te hyvä, käskekää\nsillaikaa ilmoittaa talonpojille että he tulisivat kokoon, minun täytyy\npuhua heidän kanssaan maasta, -- sanoi Nehljudof aikoen täällä tehdä\ntalonpoikien kanssa samallaisen välipuheen kuin Kusminskissakin, ja jos\nmahdollista jo tänä iltana.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTultuaan portista kohtasi Nehljudof kovalla kujapolulla nopeasti,\nlihavilla avojaloilla juoksevan talonpoikaistytön kirjavassa esiliinassa\nja höyhenet korvissa. Palatessaan nyt takasin tämä heilutti vikkelästi\nvasenta kättänsä ja painoi oikealla punasta kukkoa lujasti mahaansa\nvasten. Kukko heiluvine, punaisine helttoinensa näytti aivan\nrauhalliselta, ainoastansa silmät tahtoivat toisinaan mennä nurin ja\nmilloin se ojensi milloin se koukisti toisen mustan jalkansa, tartuttaen\nkyntensä tytön esiliinaan. Kun tyttö alkoi lähestyä herraa, hän ensin\nhiljensi vauhtinsa juoksusta käyntiin, mutta tultuansa kohdalle pysähtyi\nja, ottaen päällänsä vauhtia, kumarsi, ja vasta Nehljudofin mentyä\njatkoi matkaa kukkoinensa, Laskeutuessaan kaivolle Nehljudof tapasi\nvielä akan, jonka koukistunut selkä likaisine karkeine paitoineen painui\nalas raskaan vesikorennon alla. Akka asetti varovasti ämpärit viereensä\nja sitten, samalla tavalla vauhtia ottaen, kumarsi hänelle.\n\nKaivon takana alkoi kylä. Oli kuuma poutapäivä ja jo 10:n aikaan aamulla\npaahtoi aurinko, peittyen vaan silloin tällöin pilvien taakse. Koko\nkyläkujalla oli väkevä, ei varsin epämiellyttävä lannanhaju, joka tuli\nsekä mäenrinnettä nousevista sontakuormista että erittäinkin takapihojen\navatuilta tunkioilta, joiden ohi Nehljudof kulki. Kuormien jälessä\nkulkivat alamäkeä talonpojat, avojaloin, sontaan rypeytyneissä\nalushousuissaan ja paidoissaan. He katselivat pitkäkasvuista, paksua\nherraa, joka harmaassa hatussa, auringossa kiiltävän silkkinauhan\nkanssa, kulki ylös kylään, koskettaen joka toisella askeleella maahan\nkiiltävällä, pallopäisellä mukurakepillään. Palaavat sonnanajajat\ntäristen tyhjien rattaittensa kokassa seurasivat kummastunein katsein ja\nlakkiansa nostellen tuota tavatonta ilmiötä, joka nyt kulki heidän\nkujaansa myöten; vaimot tulivat kuisteille ja veräjien suulle ja\nnäyttelivät häntä silmillänsä seuraten toinen toisilleen.\n\nNeljännen takapiha-portin luona, jonka ohi Nehljudof kulki, oli hänen\npysähtyminen juuri ulosajavan suuren sontakuorman vuoksi, jonka päälle\noli viskattu niinimatto istumista varten. Kuusivuotias poika, kiihkeästi\nodottaen milloin pääsisi ajamaan, kulki kuorman takana. Nuori talonpoika\nniinitallukoissa tuli pitkin askelin, hevosta ajaen, portista.\nPitkäjalkainen, sinertävä varsa hypähti porttien takaa esille, mutta\nsäikähti Nehljudofia, painautui rattaita vastaan ja kolhien jalkojansa\npyöriin juoksi emänsä edelle, joka levottomana hirnahtaen veti tarhasta\nraskasta kuormaa. Seuraavaa hevosta ohjasti ulos reipas ukko, paljain\njaloin, viiruisissa alushousuissa ja pitkässä likasessa paidassa,\nselässä esiinpistivine heikkoine lapaluineen.\n\nKun hevoset pääsivät ajotielle, joka oli täynnänsä harmaita palaneita\nsontakokkareita, palasi ukko portin luo ja kumarsi Nehljudofille.\n\n-- Olet kai meidän neitien veljenpoika?\n\n-- Olen kyllä,\n\n-- Terve tulemaasi, meitäkö tulit katsomaan? -- sanoi puheliaasti ukko.\n\n-- Niin, niin... No, mitäs teille kuuluu? -- sanoi Nehljudof tietämättä\nmitä puhuisi.\n\n-- Mitäkö kuuluu! Mitäs muuta kuin huonoa meille kuuluu, -- puhkesi\nikäänkuin mielihyvällä virtensä puhelias äijä.\n\n-- Miksi niin, huonoa? -- sanoi Nehljudof tullen portista sisälle.\n\n-- No, kuinkas muuten kuin huonoa? Ihan kaikkein huonointa, -- sanoi ukko\nseuraten Nehljudofia katoksen alle, missä sonta oli luotu pois maahan\nasti.\n\nNehljudof tuli hänen kanssaan katoksen alle.\n\n-- Siinähän niitä minulla on -- kaksitoista henkeä, -- jatkoi ukko osottaen\nkahta vaimoihmistä, jotka, liinat päästä soluneina, hikisinä, hameet\nylöskäärittyinä ja pohkeet puoleksi lantaliejuissa, seisoivat\ntalikkoineen tunkion törmässä. -- Joka kuukausi menee 6 puntaa ostoviljaa,\nmutta mistäpäs otit?\n\n-- Eikö riitä omasta?\n\n-- Omastako?! -- sanoi pilkallisesti hymähtäen ukko. -- Minulla on maata\nkolmen hengen elatukseksi, mutta eloa korjasimme vaan kahdeksan\nkuhilasta; ei piisannut jouluunkaan.\n\n-- Niin mitäs sitten teette?\n\n-- Teemme minkä teemme, yhden olen antanut työhön, ja teidän armoltanne\nsain lainaksi rahoja, jotka jo ennen pääsiäistä kaikki vaadittiin\ntakasin; mutta verot eivät ole maksetut.\n\n-- Paljonko on veroja?\n\n-- Minun talostani menee 17 ruplaa joka vuosikolmanneksena. Jumala\nvarjelkoon siitä elämästä, ei tiedä itsekään miten selviytyä.\n\n-- Saapiko katsahtaa tupaanne? -- sanoi Nehljudof mennen eteenpäin pitkin\nkarjapihaa ja jälleen joutuen vasta talikolla käännettyjen\nruskeankeltaisten ja kovasti haisevien sontakerrosten päälle,\n\n-- Miksei, käyhän vaan sisälle, -- sanoi ukko, ja loan puristuessa\nvarpaiden välistä harppasi nopein paljain jaloin Nehljudofin edelle\naukaisten hänelle tuvan ovea.\n\nAkat korjasivat liinansa ja laskivat liepeensä sekä katselivat\nuteliaisuudella heidän taloonsa tulevaa puhdasta herraa\nkultanappi-hihoilla.\n\nKaksi tyttöä hypähti paitasillaan esille tuvasta. Kyykistyen ja ottaen\nlakkinsa pois päästä Nehljudof tuli etehiseen ja siitä happamelta\nruualta haisevaan ahtaaseen tupaan, jossa oli kaksi kangaspuuta. Tuvan\nuunin ääressä seisoi akka hihat käärittyinä ylös laihoilta suonikkailta\nja ruskettuneilta käsivarsilta.\n\n-- Tässä on meidän herramme, hän tulisi meille vieraaksi, -- sanoi ukko.\n\n-- Terve tuloa vaan, -- sanoi akka leppeästi, kääntäen alas hihojansa.\n\n-- Halusin nähdä kuinka elelette, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Elelemme niin kuin näet. Tupa on sortumaisillaan, ett'on henki\nvaarassa. Mutta äijä sanoo sen kyllä kelpaavan; ja niin me sitten\nelelemme -- hallitsemme, -- puhui virkeä akka hermollisesti nytkytellen\npäätänsä. -- Pian tästä huudan kaikki päivällisille. Alan syöttää\ntyöväkeäni.\n\n-- Mitä teillä on päivälliseksi?\n\n-- Mitäkö on päivälliseksi? Hyvä on ruokamme. Ensi-ateriaksi leipää\nkaljan kanssa, sitten kaljaa leivän kanssa, -- sanoi akka paljastaen\npuoleksi kuluneet hampaansa.\n\n-- Ei, ilman leikkiä, näyttäkää minulle mitä aijotte nyt syödä.\n\n-- Syödäkö? -- sanoi nauraen ukko. -- Kyllä ei ole ruokamme konstikas. Näytäs\nhänelle suotta.\n\nAkka pudisteli päätänsä.\n\n-- Johan nyt pitäisi meidän talonpoikaista ruokaa ruveta näyttämään. Olet\nsinä kummallinen herra, kun sinua tässä oikein katselen. Kaikkea sinun\npitäisikin tietää. No, niinpä siis ensiksikin leipää kaljan kanssa, ja\nkaalisoppaa, -- katsos, tämmöisiä sinttiä, joita akat eilen toivat, -- siinä\non meidän kaalisoppamme, sitten vielä perunoita.\n\n-- Eikö mitään muuta?\n\n-- No vieläkös muuta, rahtunen maitoa kait sekaan, -- sanoi akka\nnaurahdellen ja oveen päin vilkaisten.\n\nOvi oli auki ja eteinen oli täynnä väkeä, lapsia, tyttöjä, vaimoja\nrintalasten kanssa, jotka kaikki puristautuivat pieliin nähdäkseen\nvierasta herraa, joka tahtoi nähdä talonpoikaista ruokaa. Akka\nnähtävästi ylpeili taidostaan käyttäytyä herrojen kanssa.\n\n-- Huono, huono on, herra, meidän olomme, mitä siitä puhuukaan, -- sanoi\nukko. -- Minne tungette siinä! -- kiljasi hän ovessa seisoville.\n\n-- No, hyvästi sitten, -- sanoi Nehljudof tuntien tukaluutta ja häpeää,\njoiden syystä hän ei tehnyt itselleen selvää.\n\n-- Nöyrimmästi kiitän käynnistänne, -- sanoi ukko.\n\nEteisessä toinen toisensa päälle tunkeutunut väkijoukko päästi hänet\nohitsensa ja hän tuli kujalle ja meni sitä myöten ylöspäin. Hänen\nperässään tuli eteisestä kaksi paljasjalkaista poikaa: toinen vanhempi,\nlikaisessa, ennen muinoin valkoisessa paidassa, ja toinen huonossa,\nhaalistuneessa, ruusunpunaisessa. Nehljudof katsahti heihin.\n\n-- Minnekäs menet nyt? -- sanoi edellinen poika.\n\n-- Matrjona Harinan luokse, -- sanoi hän. -- Tunnetteko?\n\nPieni poika ruusunpunasessa paidassa rupesi jostain syystä nauramaan,\nmutta vanhempi kysyi totisena:\n\n-- Minkä Matrjonan? Onko se vanha?\n\n-- On, vanha.\n\n-- Ohoo, -- sanoi poika. -- Vai sekö se on, se asuu ihan kylän päässä. Kyllä\nme saatamme sinut. Kuules, Petjka, mennään saattamaan häntä!\n\n-- Entäs hevoset?\n\n-- No, ehkei niille mitään tule.\n\nPetjka suostui ja he läksivät kolmisin ylös pitkin kylää.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNehljudofin oli poikien kanssa helpompi olla kuin aikaihmisten, ja hän\njoutui tiellä keskusteluun heidän kanssaan. Se pieni, ruusunpunasessa\npaidassa, lakkasi nauramasta ja puhui nyt yhtä viisaasti ja\nperusteellisesti kuin vanhempikin.\n\n-- Kukas on teillä kaikkein köyhin? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Kukako on köyhä? Mihaila on köyhä, Semjon Makarof, ja vielä Martta\novat köyhiä.\n\n-- Entäs Anisja, se on vielä köyhempi. Anisjalla ei ole lehmääkään -- he\nkäyvät kerjuulla, -- sanoi pieni Fedja.\n\n-- Hänellä ei ole lehmää, mutta heitä onkin kaikkiaan vaan kolme, mutta\nMartta on itse viides kotonaan, -- sanoi vanhempi poika.\n\n-- Mutta Anisjapa on leski, -- väitti ruusunpunanen poika, pitäen Anisjan\npuolta.\n\n-- Sinä sanoit että Anisja on leski, mutta onpa Marttakin yhtä hyvin kuin\nleski, -- jatkoi vanhempi poika. -- Eihän silläkään ole miestä.\n\n-- Missäs hänen miehensä on? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Linnassa täitä ruokkimassa, -- sanoi vanhempi poika käyttäen tavallista\nsananpartta.\n\n-- Viime suvena hän kartanon metsästä kaatoi kaksi koivua ja joutui siitä\nkiinni, -- kiirehti pieni ruusunpunanen sanomaan. -- Nyt istuu jo kuudetta\nkuukautta, mutta vaimo kerjää, kolme lasta ja vaivainen mummo, -- luetteli\nhän perusteellisesti.\n\n-- Missä hän asuu? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Juuri tässä, -- sanoi poika osottaen huonetta, jonka vastapäätä seisoi\npikkuruikkuinen liinatukkainen lapsi, tuskin pysyen pystyssä ulospäin\nkäyristyneillä jaloillaan, seisoi ja huojui sillä polulla, jota myöten\nNehljudof kulki.\n\n-- Vai sinä Vasjka, minne olet poikaräppänä taas noussut? -- huusi vaimo,\ntullen täyttä vauhtia tuvasta likasessa, harmaassa, ikäänkuin saveen\nrypeytyneessä paidassa; hän noppasi lapsen syliinsä, syöksyi pelästynein\nkatsein Nehljudofin edelle, ja vei lapsen tupaan.\n\nAivan kuin hän olisi pelännyt että Nehljudof tekee jotakin pahaa hänen\nlapselleen.\n\nSe oli sama nainen, jonka mies istui vankilassa Nehljudofin metsästä\nkaadettujen koivujen vuoksi.\n\n-- Entäs Matrjona sitten, onko hän köyhä? -- kysyi Nehljudof heidän\nlähestyessä Matrjonan mökkiä.\n\n-- Mikä köyhä se olisi: se myö viinaa, -- sanoi päättävästi ruusunpunanen,\nlaiha poika.\n\nTultuaan Matrjonan mökille Nehljudof päästi pojat menemään, meni itse\netehiseen ja siitä tupaan. Eukko Matrjonan tölli oli noin neljän ja\npuolen metrin pituinen, niin että uunin takana olevalla vuoteella ei\npitempi ihminen olisi voinut oikaista itseänsä: \"tällä samalla\nvuoteella\" -- ajatteli Nehljudof, -- \"oli Katjusha sitten synnyttänyt ja\nsairastanut\". Melkein kaiken tilan töllissä ottivat kangaspuut, joita\nNehljudofin sisäänastuessa ja päätään satuttaessa matalaan oveen akka\nparaillaan pani kokoon vanhimman lapsenlapsensa kanssa. Kaksi muuta\nlapsenlasta tölmäsi paistikkaan tupaan herran perässä, pysähtyen hänen\ntaaksensa ovelle ja käyden käsin sen kahvaan.\n\n-- Ketä haette? -- kysyi akka vihasesti, äkeissään siitä ettei saanut\nkuntoon kangaspuita. Paitsi sitä hän, kun kaupitteli viinaa, pelkäsi\nkaikkia tuntemattomia.\n\n-- Minä olen tilanomistaja. Haluaisin vähän puhua kanssanne.\n\nAkka ensin äänettömänä tarkasteli Nehljudofia, -- sitten hänen katsantonsa\nrupesi äkkiä paistamaan.\n\n-- Vai sinäkö se olitkin, minä hölmö kun en tuntenut, luulin\nohikulkijaksi, -- alkoi hän puhua teeskennellyn ystävällisellä\näänellä. -- Vai sinäkö se, herrasen poika.\n\n-- Saisinkohan puhua ilman kuulijoita, -- sanoi Nehljudof vilkaisten\navattuun oveen, jossa seisoi lapsia ja niiden takana laiha nainen,\nsylissä, taudista riutunut, kalpea, mutta kuitenkin hymyilevä lapsi,\nryysyistä tehty myssy päässä,\n\n-- Pääsettekö siitä! Näitäkö kummia nyt katsomaan! Malttakaahan, minne se\nsaikaan minun keppini, -- huusi akka ovessa olijoille. -- Sulje ovi.\n\nLapset poistuivat, vaimo sylilapsen kanssa sulki oven.\n\n-- Minä luulin että kuka se on? Ja se olikin herra itse, sinä kultainen,\nsinä kaunokainen, -- puhui akka. -- Ettäs pistitkin jalkasi tämmöiseen\ntölliin. Voi sinua, hopean hohtava! Istuhan tänne, teidän ylhäisyytenne,\ntänne tuolille, -- puhui hän pyyhkien esiliinalla kangastuolia. -- Ajattelin,\nmikä piru sieltä taas tulee, ja se on sitten itse teidän ylhäisyytenne,\nherra hyvä, hyväntekijämme, ruokkijamme. Annahan anteeksi vanhan\nhölmön, -- sokeaksi olen jo käynyt.\n\nNehljudof istui, akka tuli hänen eteensä, nojasi poskensa oikeaan\nkäteensä ja tuki vasemmalla oikean terävätä kyynäspäätä, ja rupesi\npuhumaan laulavalla äänellä:\n\n-- Kuinka oletkin vanhentunut, teidän ylhäisyytenne; kuin nauris olit\nennen pyöreä, ja minkäs näköinen oletkaan nyt! Niin ain-ain, huolet\nkaikitenkin.\n\n-- Minä tulin kysymään, että muistatkohan sinä Katjusha Maslovaa?\n\n-- Katariinaako? Kuinka en muistaisi, olihan hän minun sisareni tytär.\nJohan nyt olisin unohtanut; paljon, paljon olen hänen tähtensä\nkyyneleitä vuodattanut. Tiedänhän minä kaikki. Kukapa olisi Jumalan\nedessä synnitön ja keisarin edessä syytön. Nuoruus ja hulluus, -- teetä,\nkahvia juodaan, ja niin pääsee paha riivaamaan, se on voimakas, synti\ntulee helposti. Minkä sille taitaa! Ethän sinä häntä jättänyt, vaan\nannoit suuren summan, 100 ruplaa hellitit. Katariina itse pilasi kaikki,\nei voinut tulla järkiinsä. Jos hän olisikin minua kuullut, kyllä olisi\nvoinut elää. Ja vaikka hän on sisarentytär minulle, sanon suoraan: tyttö\nei ole toimellinen. Hankin hänelle mainion paikan, mutta hän ei tahtonut\nnöyrtyä, haukkui herransa. Eihän meidän sovi herrasväkeä\nhaukkua, -- silläpä hän kadottikin paikkansa; sitten olisi vielä voinut\nelää metsävahdin luona, mutta eipä sekään kelvannut.\n\n-- Minä halusin kysyä lapsesta. Eikö hän synnyttänyt teidän luonanne?\nMissä on lapsi?\n\n-- Lapsesta minä pidin hyvää huolta. Katariina oli sairaana, eikä voinut\nnousta. Minä toimitin tytölle kristillisen kasteen ja hommasin sen\nkasvatuslaitokseen. Eihän tuommoista enkelin sielua saata kiduttaa, kun\näiti on kuolemaisillaan. Muut tekevät niin, että jättävät pienokaisen,\neivät ruoki sitä, johon se sitten kuihtuu, mutta minä ajattelin että\nparempi on kun vähän puuhaan ja lähetän sen kasvatuslaitokseen. Kun\nrahojakin oli, niin toimitimme sen sinne.\n\n-- Olikos numeroa?\n\n-- Oli numerokin, mutta lapsi kuoli samassa. Hän sanoi: sen kun pääsin\nperille, siihen kuoli.\n\n-- Kuka hän?\n\n-- No, se vaimo, se joka asui Skorobnossa. Sillä oli semmoinen virka.\nMalanjaksi sanottiin, nyt se on jo kuollut. Ylen viisas oli tämä vaimo,\nja osasi järjestää asiat. Kun hänelle tuotiin lapsi, otti hän sen\nluokseen ja elätteli kotonansa. Ja elätteli, tietäkääs, siksi kun kertyi\nenemmän. Kun sitten oli kolme taikka neljä koossa, vei hän kaikki\nyhtaikaa. Oli vielä niin mukavasti kätkytkin laitettu, suureksi, vallan\nkuin kahden maattavaksi, että sopi panna kummallekin puolelle. Siinä oli\nsankakin. Siihen hän ne asetti kaikki neljä jalat yhteen ja päät\npoispäin, etteivät päässeet toisiansa kolhimaan, ja niin läksi viemään\nneljää yhdellä kertaa. Tutit pisteli suihin, että olivat ääneti,\nkullanmuruset.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- No, samalla tavalla se Katariinankin lapsi vietiin, parisen viikkoa\npiti ensin luonansa. Hänenpä luona lapsi ensin alkoikin huonontua.\n\n-- Oliko se kauniskin? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- No, oli semmoinen, ettei siitään enää somene. Ihan sinun\nnäkösesi, -- lisäsi akka iskien vanhaa silmäänsä.\n\n-- Mutta miksi lapsi kuihtui, luultavasti huonosti ruokittiin.\n\n-- Mitäs siitä puhuukaan? Sen että nimeksi vaan. Arvaahan sen kun ei\nlapsi ole oma. Kunhan sai elävänä perillekin. Sanoi sen heti Moskovaan\ntultua heittäneen henkensä. Toihan se todistuksenkin, niinkuin ainakin.\nYlen viisas oli akka.\n\nSiinä se, minkä Nehljudof sai lapsestaan tietää.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVielä kerran satutettuaan päänsä tuvan ja eteisen ovenkamanaan tuli\nNehljudof ulos kujalle. Lapset: valkonen miettiväinen, ja ruusunpunanen\nodottelivat häntä. Heihin oli yhtynyt vielä joitakuita muita. Odottavien\njoukossa oli lisäksi muutamia naisia sylilapsien kanssa ja myöskin se\nlaiha nainen, jonka sylissä oli tuo veretön lapsukainen ryysyistä\nsommiteltu myssy päässä. Tämä lapsukainen hymyili kummallisesti\nvanhuksen kasvoillansa ja yhä liikutteli jännittyneesti vääristyneitä,\nsuuria sormiansa.\n\nNehljudof tiesi, että tämä oli kärsimyksen hymyilyä. Hän kysyi kuka\nnainen oli.\n\n-- Se on sama Anisja, josta sinulle haastoin, -- sanoi vanhempi poika.\n\nNehljudof kääntyi Anisjan puoleen.\n\n-- Kuinka sinä elelet? -- kysyi hän. -- Millä elätät itseäsi?\n\n-- Milläkö elän? Kerjuulla -- , sanoi Anisja ja rupesi itkemään.\n\nMutta vanhuksen näköinen lapsi suli kokonaan hymyilyyn vääristellen\npikku jalkojansa, hienoja kuin onkimadot.\n\nNehljudof otti esille lompakkonsa ja antoi vaimolle kymmenen ruplaa.\nTuskin oli hän päässyt pari askelta eteenpäin, kun hänet saavutti toinen\nnainen lapsen kanssa, sitten joku akka, sitten taas vaimo. Kaikki\npuhuivat köyhyydestänsä ja pyysivät apua. Nehljudof jakoi pois ne 60\nruplaa pieniä paperirahoja, jotka olivat hänen lompakossaan, ja palasi\nmasentuneena ja alakuloisena kotiin, s.o. pehtorin sivurakennukseen.\n\nPehtori vastaanotti Nehljudofin hymyillen, ja ilmoitti että talonpojat\nkokoontuvat illalla. Nehljudof kiitti häntä, ja menemättä huoneisiin\nläksi puutarhaan kävelemään pitkin ruohoa kasvavia teitä, jotka olivat\ntäynnänsä omenakukkien valkoisia lehtiä. Ja hänen ajatuksensa pyörivät\nyhä siinä, mitä hän oli nähnyt.\n\nEnsin oli sivurakennuksen luona hiljaista, mutta sitten sieltä alkoi\nkuulua kaksi toinen toistaan kovemmin puhuvaa vihaista naisääntä, joiden\nväliin vaan silloin tällöin sekaantui hymyilevän pehtorin levollinen\nääni. Nehljudof kuulosteli.\n\n-- Voimia ei riitä, ja sinä veisit ristinkin rinnalta! -- puhui kiukustunut\nakan ääni.\n\n-- Vastahan se juuri oli sinne päässyt, -- puhui toinen samallainen\nääni. -- Anna vaan takasin. Kiusaat lehmiä ja lapset jäävät ilman maitoa.\n\n-- Maksa rahalla tai työllä, vastasi levollinen pehtorin ääni.\n\nNehljudof tuli ulos puutarhasta ja lähestyi kuistia, jossa seisoi kaksi\nryysyistä ämmää, toinen nähtävästi viimeisillään raskauden tilassa.\nKuistin astuimilla seisoi kädet purjevaatepalttoon taskuissa pehtori.\nNähtyään herran vaikenivat akat ja alkoivat oikaista huivejansa, mutta\npehtori veti kädet pois taskuista ja alkoi hymyillä.\n\nAsia oli semmoinen, että talonpojat, kuten pehtori kertoi, olivat\ntahallaan laskeneet vasikoitaan ja jopa lehmiäänkin kartanon niitylle.\nJa nyt oli kaksi lehmää näiden akkain karjasta saatu niityltä kiinni ja\notettu takavarikkoon. Pehtori vaati akoilta 30 kopekkaa lehmää kohti,\ntai kaksi työpäivää. Mutta vaimot väittivät ensiksikin, että heidän\nlehmänsä olivat vasta juuri tulleet niitylle, toiseksi, ettei heillä\nollut rahoja, ja kolmanneksi he vaativat, että päivätyön luvasta lehmät\nolisivat heti päästettävät takasin, koska ne olivat aamusta alkain\nseisoneet tarhassa syöttämättä ja surkeasti ammuivat.\n\n-- Olen pyytämällä pyytänyt, -- puhui hymyilevä pehtori, katsahtaen\nNehljudofiin ikäänkuin olisi vaatinut häntä todistajaksi, -- että jos\npäästätte ulos suurukselle, niin paimentakoon jokainen omia\nelukoitansa.\n\n-- Hyppäsin vaan lapsukaista katsomaan, silloin ne jo olivat ojan yli.\n\n-- Älä siis hyppele, kun kerran olet ottanut paimentaaksesi.\n\n-- Kukas pienokaisen ruokkisi? Et suinkaan sinä sille maitosarvea suuhun\npistä?\n\n-- Kunpa olisi edes niityn haaskannut, ei olisi nyt maha tyhjänä, mutta\nse ei kuin käväisi, -- puhui toinen.\n\n-- Ovat syöttäneet puhtaaksi kaikki niityt, -- puhui pehtori Nehljudofin\npuoleen kääntyen. -- Jollei heitä kiristä, ei saa mitään heinää.\n\n-- Äläpäs puhu perättömiä, -- huusi raskauden tilassa oleva. -- Minun\nlehmäni eivät ole koskaan ennen joutuneet kiinni.\n\n-- Mutta tulitpa sittenkin kiinni, -- anna raha tai mene työhön.\n\n-- Kyllä tulen työhön, kunhan ensin päästät lehmän, nälkäänhän se\nkuolee, -- huusi akka kiukkuisesti. -- Muutenhan ei ole päivin eikä öin\nlepoa. Anoppi on sairaana. Mies juovuksissa. Yksin pitäisi ennättää joka\npaikkaan, mutta voimat puuttuu. Hiisi vieköön sinun päivätyösi.\n\nNehljudof pyysi pehtoria laskemaan lehmät, ja meni itse puutarhaan\nmiettiäkseen mietittävänsä päähän asti, mutta mietittävää ei nyt enää\nollut mitään.\n\nKaikki oli hänellä nyt niin selvänä, ettei hän voinut kyllin ihmetellä\nkuinka ihmiset saattoivat olla näkemättä ja kuinka hän itsekin oli ollut\nkauvan aikaa näkemättä sitä, mikä oli päivänselvää. Kansa oli\nhäviämäisillään, oli tottunut tähän omaan häviämistilaansa, sen\nkeskuudessa oli päässyt valtaan häviämiselle ominaiset ilmiöt: lasten\nkuoleminen, naisten ylivoimainen työ, puuttuva ruoka kaikille,\nerittäinkin ukoille. Ja näin oli kansa vähitellen tullut siihen tilaan,\nettei se itsekään nähnyt tilansa koko kauheutta eikä valittanut sitä. Ja\nsentähden mekin pidämme tätä tilaa luonnollisena, semmoisena kuin sen\nmuka olla pitääkin. Nyt hänelle oli päivän selvänä, että kansallisen\npuutteen pääsyy, jota kansa itse hyvin tunsi ja aina toi esille, oli\nsiinä, että tilanomistajat olivat ottaneet siltä sen maan, josta se\nyksistänsä saattoi elää. Oli tietysti aivan selvää, että lapset ja\nvanhukset kuolivat siksi, ettei heillä ollut maitoa, ja maitoa ei heillä\nollut, koskei ollut maata missä syöttää karjaa ja korjata viljaa ja\nheinää; oli aivan selvää, että kansan koko kurjuus tai ainakin lähin,\npääsyy tähän kurjuuteen oli siinä, että maa, josta kansa sai\nelatuksensa, ei ollut sen omissa käsissä, vaan niiden ihmisten käsissä,\njotka käyttäen hyväksensä tätä oikeuttansa maahan elivät kansan työstä.\nMutta sitä maata, joka oli niin välttämätön ihmisille, että nämät\nmenivät sen puutteessa sukupuuttoon, muokkasivat juuri nämät ihmiset\njotka olivat saatetut äärimmäiseen kurjuuteen, ja muokkasivat siinä\ntarkoituksessa, että vilja tulisi myydyksi ulkomaille ja maanomistajat\nvoisivat ostaa itselleen hattuja, kävelykeppejä, vaunuja,\npronssiesineitä j.n.e. Se oli hänelle nyt yhtä selvää, kuin oli selvää,\nettä aitaukseen suljetut hevoset, syötyään aitansa kaiken ruohon,\nvähitellen laihtuvat ja kuolevat nälkään, kunnes ne päästetään\nsemmoiselle maalle, mistä voivat löytää ruokansa... Ja se on hirmuista,\neikä semmoista mitenkään voi eikä saa olla. Täytyy keksiä joku keino\nsiihen, ettei semmoista olisi, tai ainakin olla itse ottamatta siihen\nosaa. \"Ja minä ihan varmaan löydän nuo keinot\", ajatteli hän kävellen\nlähimmässä koivikkokäytävässä. \"Oppineissa seuroissa, valtiollisissa\nlaitoksissa ja sanomalehdissä me keskustelemme kansan köyhyyden syistä\nja keinoista kansan kohottamiseksi, mutta emme keskustele siitä ainoasta\nmahdollisesta keinosta, joka todella kohottaisi kansan, ja joka on\nsiinä, että sille annetaan siltä otettu ja sille välttämätön maa.\" Ja\nhän muisti elävästi Henry Georgen aatteen pääperusteet ja oman\ninnostuksensa tähän kirjailijaan, ja ihmetteli kuinka hän oli saattanut\nunohtaa sen kaiken. \"Maa ei voi olla omistuksen esineenä, se ei voi olla\noston ja myynnin esineenä, yhtä vähän kuin vesi, kuin ilma, kuin\nauringonsäteet. Kaikilla on yhtäläinen oikeus maahan ja kaikkiin sen\nihmisille tarjoomiin etuihin\". Ja nyt hän ymmärsi minkätähden häntä oli\nhävettänyt se tapa, millä hän oli järjestänyt asiat Kusminskissa. Hän\noli pettänyt itsensä. Tietäessään, ettei ihmisellä voinut olla oikeutta\nmaahan, hän oli kuitenkin pidättänyt tämän oikeuden itsellensä ja\nlahjoittanut talonpojille osan siitä, mihin hänellä sydämmensä\nsyvimmässä ei tuntunut olevan oikeutta. Nyt hän ei enää näin\nmenettelisi, vaan muuttaisi senkin minkä oli järjestänyt Kusminskissa.\nJa hän pani päässänsä kokoon semmoisen suunnitelman, että maa olisi\nannettava talonpojille arennille, mutta vuokrahinta katsottava samojen\ntalonpoikain omaisuudeksi, siinä mielessä, että he maksaisivat nämät\nvuokrarahat ja käyttäisivät niitä veroihin ja kunnallisiin tarpeisinsa.\nTämä ei ollut _single-tax_, Henry Georgen mukaan, vaan oli nykyisissä\nolosuhteissa käytännöllisin keino sinne päin. Pääasia oli, että hän\nluopui maaomistuksen käyttämisestä omaksi hyväkseen.\n\nKun hän tuli taloon, pyysi pehtori päivällisille, erittäin iloisesti\nhymyillen ja ilmaisten pelkäävänsä, ettei hänen vaimonsa yhdessä tuon\nhöyhenkorva tytön kanssa valmistamat ruokalaitokset vaan olisi liiaksi\nkiehuneet tai paistuneet.\n\nPöydälle oli katettu karkea pöytäliina, servietin asemasta oli pesuliina\nkoruompeluksilla, ja pöydällä oli sangattomassa soppavadissa\npotaattisoppaa sen saman kukon kanssa, joka oli oikonut milloin toista\nmilloin toista mustista jaloistaan ja nyt oli leikeltynä, palasiksi\nhakattuna, monin paikoin vielä karvaisena. Sopan perästä tuli samaa\nkukkoa paistetuilla karvoilla ja piimäpiiraisia paljolla voilla ja\nsokerilla. Niin vähän maukasta kuin kaikki tämä olikin, söi Nehljudof\nkuitenkin huomaamatta mitä söi, niin kiintynyt hän oli omaan\nsuunnitelmaansa, joka yhdellä kertaa oli vapauttanut hänet siitä\nalakuloisuudesta, minkä hän oli kylästä mukanaan tuonut.\n\nPehtorin vaimo katsahteli ovesta sillä aikaa kuin se tyttö\nkorvahöyheninensä tarjosi pelokkaana ruokaa, ja itse pehtori\ntyytyväisenä vaimonsa taidosta yhä iloisemmin hymyili.\n\nPäivällisen jälkeen sai Nehljudof suurella vaivalla pehtorin istutetuksi\nviereensä, ja tutkiakseen itseänsä ja samalla keskustellakseen jonkun\nkanssa siitä mikä oli niin hänen sydämmellään, esitti tälle\nsuunnitelmansa maan luovuttamisesta talonpojille ja kysyi hänen\nmieltänsä asiasta. Pehtori hymyili ja tahtoi osoittaa jo kauvan sitten\nmiettineensä juuri tätä samaa ja olevansa nyt hyvillään siitä mitä\nkuuli, mutta oikeastaan hän ei ymmärtänyt mitään, eikä nähtävästi ollut\nymmärtämättä senvuoksi, että Nehljudof olisi puhunut epäselvästi, vaan\nsenvuoksi, että tämän suunnitelman mukaan Nehljudof tuli luopuneeksi\nomasta edustaan toisten edun vuoksi; mutta se totuus, että jokainen\nihminen huolehtii vaan omasta edustaan vastoin toisten ihmisten etua,\noli niin juurtunut pehtorin tietoisuuteen, ettei hän otaksunut\ntäydellisesti ymmärtävänsä, kun Nehljudof rupesi puhumaan siitä, että\nkoko tulo maasta pitäisi liittyä talonpoikien omaan kunnalliseen\nrahastoon.\n\n-- Kyllä ymmärrän. Te tulisitte ottamaan koron tästä rahastosta? -- sanoi\nhän mennen yhtäkkiä tyytyväisyydestä loistavaksi.\n\n-- En suinkaan. Ymmärtäkäähän toki, minä tahdon luopua kokonaan maasta.\n\n-- Mutta menettäisittehän siten tulonne? -- sanoi pehtori hereten nyt\nhymyilemästä.\n\n-- Niin, minä aijonkin luopua siitä.\n\nPehtori huokasi raskaasti ja alkoi sitten jälleen hymyillä. Hän oli\nymmärtänyt. Hän ymmärsi, ettei Nehljudof ollut aivan tervejärkinen\nihminen, ja alkoi heti maasta luopuvan Nehljudofin suunnitelmasta hakea\noman hyödyn mahdollisuutta; olisi välttämättä tahtonut ymmärtää\nsuunnitelman niin, että hän saisi käyttää hyväkseen pois annettua maata.\n\nMutta kun hän ymmärsi tämänkin mahdottomaksi, meni hänen mielensä\napeaksi eikä hän välittänyt enää koko suunnitelmasta, vaan jatkoi\nhymyilemistänsä ainoastaan isännän mieliksi. Huomattuaan ettei pehtori\nymmärtänyt häntä, antoi Nehljudof hänen mennä ja istui itse veistellyn\nja lakilla tahratun pöydän ääreen panemaan paperille suunnitelmaansa.\n\nPäivä oli jo laskenut vastapuhjenneiden lehmuksien taa ja hyttyset\nlentelivät parvittain huoneeseen ahdistaen Nehljudofia. Hän sai\nkyhäelmänsä valmiiksi juuri siihen aikaan kuin kylästä alkoi kuulua\nkarjan ammuntaa, avautuvien veräjien kitisemistä ja kyläkokoukseen\ntulleiden talonpoikain puhetta. Nehljudof kielsi pehtoria kutsumasta\nheitä konttoriin, vaan sanoi itse menevänsä kylälle siihen taloon mihin\nhe kokoontuivat. Häthätää juotuaan pehtorin tarjooman lasillisen teetä,\nläksi Nehljudof kylälle.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKylänvanhimman talon pihalla kokoontuneesta väkijoukosta kuului\nyhtenäinen keskustelun porina, -- mutta Nehljudofin lähestyttyä puhe\ntaukosi ja talonpojat aivan niinkuin Kusminskissakin ottivat toinen\ntoisensa jälkeen lakit päästänsä. Täkäläiset talonpojat olivat paljon\nharmaammat kuin kusminskilaiset; niinkuin tytöt ja vaimot kaikki pitivät\nhöyheniä korvissa, niin pitivät miehet melkein kaikki niinivirsuja ja\nkauhtanoita. Jotkut olivat avojaloin, paljaissa paidoissa, suoraan\ntyöstä kun olivat tulleet.\n\nNehljudof pakotti itsensä alkamaan puheensa ja ilmoitti talonpojille\naikovansa antaa heille maan kokonaan. Miehet olivat ääneti eikä heidän\nkasvojensa ilmeessä tapahtunut mitään muutosta.\n\n-- Sillä minä katson, -- jatkoi Nehljudof punastuen: että jokaisella on\noikeus käyttää hyväksensä maata.\n\n-- Se on selvä. Se on ihan niin, -- kuuluivat jotkut talonpojat sanovan.\n\nNehljudof jatkoi puhettaan siitä, kuinka tulo maasta pitää olla jaettu\nkaikkein kesken ja sen vuoksi ehdotti, että he ottaisivat maan haltuunsa\nja maksaisivat siitä sen hinnan, minkä itse määräävät, kunnalliseen\npääomaan, jota he itse tulisivat käyttämään hyväksensä. Yhä kuului\nhyväksyviä suostumuksen ääniä, mutta talonpoikien totiset kasvot menivät\nyhä totisemmiksi, ja heidän silmänsä, jotka olivat äsken katsoneet\nherraan, laskeutuivat alas, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet saattaa\nhäntä häpeämään, kun muka hänen viekkautensa nyt oli tullut ilmi eikä\nhän voinut ketään pettää.\n\nNehljudof puhui jotenkin selvästi ja talonpojat olivat järkeviä ihmisiä,\nmutta he olivat ymmärtämättä häntä siitä samasta syystä, josta\npehtorikaan ei ollut pitkään aikaan voinut ymmärtää. He olivat varmasti\nvakuutetut siitä, että jokaisen ihmisen piti jo luonnostaan katsoa omaa\netuansa. Mutta erittäinkin tilanomistajista olivat he kauvan sitten,\nuseampien sukupolvien yhteisen kokemuksen mukaan, tietäneet, että\ntilanomistaja aina valvoo omaa etuansa talonpoikien edun kustannuksella.\nJa sentähden, jos tilanomistaja näin käski heidät eteensä ja ehdotti\nheille jotain uutta, tapahtui se arvatenkin tarkoituksella pettää heitä\nentistäkin viekkaammin.\n\n-- No, sanokaapas nyt minkä veron panette maalle? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Mitäpä me rupeaisimme verottamaan? Emme me sitä voi. Teidän on maa ja\nteidän valta, -- vastattiin väkijoukosta.\n\n-- No eihän, saatte itse käyttää hyväksenne nämät rahat kunnallisiin\ntarpeisin.\n\n-- Sitä emme voi. Kunta on erikseen ja tämä asia erikseen.\n\n-- Ettekö ymmärrä, -- sanoi hymyillen pehtori, joka oli tullut Nehljudofia\nhakemaan, tahtoen selittää asiata: -- ruhtinas tahtoo antaa teille maan\nrahan edestä, mutta nämät rahat annetaan takaisin teidän pääomaanne,\nkunnan käytettäväksi.\n\n-- Hyvin hyvästi ymmärrämme, -- sanoi hampaaton vihainen äijä. -- Se on\nsitten ikäänkuin pankki, meidän pitää maksaa sisään määräaikoina. Emme\nhalua semmoista, muutenkin on vaikeata, mutta silloin menisimme ihan\nhäviölle.\n\n-- Turhaa on koko juttu. Pysytään vaan entisessä, -- kuului tyytymättömiä\njopa raakojakin ääniä.\n\nErittäin kiivaaksi tuli vastarinta, kun Nehljudof mainitsi, että hän\npanisi kokoon sopimuksen, jonka sekä hän että he allekirjoittaisivat.\n\n-- Mitä niistä allekirjoituksista? Niinkuin olemme ennen työtä tehneet\nniin tulemme vastakin tekemään, mihin niitä allekirjoituksia\ntarvittaisiin? Me olemme vaan tyhmiä talonpoikia.\n\n-- Emme suostu, ylen on outo asia. Mikä oli ennen siksi jääköönkin.\nKunhan vaan siemenjyvistä pääsisimme, -- sanoivat jotkut.\n\nSiemenistä pääsemisellä tarkoitettiin sitä, että kylvö oli heillä\nsuoritettava nykyisen järjestyksen mukaan puoleksi talonpoikain omista\nsiemenistä, mutta lie pyysivät että kylvö vasta suoritettaisiin kartanon\nsiemenillä.\n\n-- Te siis hylkäätte, ette ota vastaan maata? -- kysyi Nehljudof kääntyen\nkeski-ikäisen, hymyilevän, avojalkaisen ja ryysyisen talonpojan puoleen,\njoka piteli erittäin jäykästi vasemmassa taivutetussa kädessään\nlakkirähjäänsä, aivan niinkuin sotamiehet pitelevät lakkiansa kun lakki\nkomennetaan päästä pois.\n\n-- Aivan niin, -- sanoi tämä talonpoika, joka nähtävästi ei ollut vielä\nvapautunut sotamiestapojen hypnoosista.\n\n-- Teillä on siis maata kylläksi? -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Ei suinkaan -- vastasi teeskennellyn iloisella katseella tämä entinen\nsotamies hartaasti pidellen edessänsä ryysyistä lakkiansa, ikäänkuin\nolisi sitä tarjonnut kelle halukkaalle hyvänsä.\n\n-- No, miettikäähän nyt kuitenkin mitä olen teille sanonut, -- puhui\nNehljudof kummeksien ja toisti ehdotuksensa.\n\n-- Ei ole mitään miettimistä, minkä sanoimme sen sanoimme, -- murahti\nvihasesti synkkä, hampaaton äijä.\n\n-- Jään vielä huomiseksi tänne, -- jos muutatte mielenne, niin lähettäkää\nsana minulle.\n\nTalonpojat eivät vastanneet mitään.\n\nNäin ei Nehljudof saanutkaan mitään aikaan, ja hän meni takasin\nkonttoriin.\n\n-- Sallikaahan huomauttaa, ruhtinas, -- sanoi pehtori, kun he palasivat\nkotia, -- että te ette milloinkaan pääse tolkulle tuon itsepäisen väen\nkanssa. Kun he kyläkokouksessaan kerran tekevät tenän, niin ette niitä\nsiitä liikuta. Ne pelkäävät kaikkea. Nuo samat talonpojat, vaikkapa\nesimerkiksi tuo harmaapäinen, taikka se mustahko, joka pani\nvastaan, -- ovat ylen viisaita miehiä. Kun täällä konttorissa joskus\nistutan sellaisen miekkosen teepöydän ääreen, -- puhui pehtori, -- ja\nhaastelu pääsee vauhtiin, niin on hänellä järkeä loppumattomiin, ihan\nkuin milläkin ministerillä, -- kaikki asiat hän arvostelee säntilleen.\nMutta kyläkokouksessa hän on ihan toinen ihminen, kun pääsee kerran\nvänkkäämään yhtä ja samaansa...\n\n-- No, ehkä voisikin kutsua tänne kaikkien ymmärtäväisimpiä\nheistä, -- sanoi Nehljudof: -- kyllä minä heille tekisin tarkan selon.\n\n-- Miksei se kävisi päinsä, -- sanoi hymyilevä pehtori.\n\n-- Vai niin, no käskekäähän sitten huomiseksi.\n\n-- Se käy hyvin päinsä, -- sanoi pehtori ja hymähti vielä\ntyytyväisemmin, -- käsken huomiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Katos sitä vaan, kun oli keimee! -- puhui musta talonpoika heiluen\nlihavan tamman selässä, pörhöisine, koskaan harjaamattomine partoineen.\nHänen vieressään ajoi rautaisia liekoja helistellen toinen vanha, laiha,\nryysyinen talonpoika. He veivät hevosia yösyötölle valtatien\nvierustoilla ja salaa kartanon metsässä. -- Antaisi muka maan ilmaiseksi,\nkunhan kirjoittaisit alle; vähänkö ne ovat meitä vielä nylkeneet. Äläs\npoika, ei sitä niin vaan! Nyt me jo itse ymmärrämme, -- lisäsi hän ja\nalkoi kutsua luoksensa yksikesäistä erille juossutta varsaa.\n\n-- He, heponi he, -- huusi hän pysäyttäen hevosensa ja taakseen katsoen,\nmutta pystyharja varsa ei ollut takana, vaan oli syrjältä poikennut\nniitylle.\n\n-- Katos sinua hirtehistä, vai kartanon niityllekö menisit, -- puhui musta,\npörhöpartainen talonpoika kuunnellen suolakeheinän kahinaa, jonka läpi\njälkeenjäänyt varsa juoksi pois kasteisilta, hyvänhajuisilta\nsuoniityiltä.\n\n-- Kuuletko, jo tulee heinäaika, täytyy pyhäksi lähettää akat\nkitkemään, -- sanoi laiha mies ryysyisessä kauhtanassa. -- Muutoin menevät\nviikatteet pilalle.\n\n-- Kirjoita vaan alle muka, -- jatkoi pörhöpartainen, arvostellen yhä\nherran puhetta, -- mene sinne kirjoittamaan, kyllä se elävältä sinut\nnielee.\n\n-- Se on selvä, -- vastasi äijä. -- Eivätkä he enää mitään puhuneet. Kuului\nvaan hevosenjalkain töminää soraiselta tieltä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPalattuaan kotiin löysi Nehljudof hänen yösijakseen valmistetussa\nkonttorihuoneessa korkean vuoteen, jossa oli höyhenpolstarit, kaksi\ntyynyä ja bordoonpunanen, kahdenmaattavaan sänkyyn aijottu, silkkinen,\ntiheillä korutikkauksilla varustettu, taipumaton peite, -- nähtävästi\npehtorin vaimon myötäjäisiä. Pehtori tarjosi Nehljudofille päivällisen\njäännökset, mutta saatuaan kieltävän vastauksen ja pyydettyään anteeksi\nhuonot varustukset, poistui ja jätti Nehljudofin yksikseen.\n\nTalonpoikain kieltäytyminen ei lainkaan masentanut Nehljudofia.\nPäinvastoin, vaikka siellä Kusminskissa hänen ehdotuksensa oli\nhyväksytty ja koko ajan kuulunut kiitoslauseita, jota vastoin täällä oli\nosoitettu epäluottamusta jopa vihamielisyyttäkin, hän kuitenkin tunsi\nitsensä rauhalliseksi ja iloiseksi. Konttorissa oli tukahduttavaa ja\nlikaista. Nehljudof meni pihalle ja aikoi lähteä puutarhaan, mutta\nmuisti tuon yön, piikakamarin ikkunan, takimmaisen verannan, -- ja hänestä\noli epämiellyttävää kävellä paikoilla, joita rikokselliset muistot\ntahrasivat. Hän istui etehisen portaille hengittäen sisäänsä nuoren\nkoivunlehden voimakasta tuoksua, josta täyttyi lämmin ilma. Hän katseli\npimenevää puutarhaa ja kuunteli pauhua myllyltä, satakieliä ja jotain\nmuuta lintua, joka yksitoikkoisesti piiperteli aivan verannan vieressä.\nPehtorin ikkunassa sammutettiin valkea; idässä, liiterin takaa, alkoi\ntaivas helakoitua nousevan kuun edellä; elovalkeat alkoivat leimahdella\nja valaista umpeenkasvanutta, kukoistavaa puutarhaa ja hajoavaa taloa;\nkaukana jyrähti ukkonen ja kolmannes taivasta peittyi mustaan pilveen.\nSatakielet ja lintunen vaikenivat. Veden pauhun keskeltä kuului hanhien\nkaakatus, ja sitten kuului kylästä ja pehtorin pihalta varhaisten\nkukkojen laulu, kuten ne tavallisesti ennen aikaansa kiekuvat kuumina\nukkosöinä... On sananlasku, että kun kukko varhain kiekuu, niin tulee\nhauska yö. Tämä yö oli Nehljudofille enemmän kuin hauska. Se oli hänelle\niloinen, onnellinen yö. Mielikuvitus loi hänen eteensä uudestaan sen\nonnellisen kesän muistot, jonka hän oli viattomana nuorukaisena täällä\nviettänyt, ja hän muisti nyt itsensä semmoisena kuin hän oli sekä\nsilloin että yleensä kaikkina elämänsä parhaimpina hetkinä. Hän muisti,\nvieläpä tunsi itsensä siksi samaksi, jona hän oli ollut, kun hän\n14-vuotiaana poikana oli rukoillut, että Jumala ilmoittaisi hänelle\ntotuuden, kun hän oli itkenyt äitinsä polvella erotessaan hänestä ja\nluvannut hänelle pysyä aina hyvänä eikä koskaan katkeroittaa hänen\nmieltänsä, tunsi itsensä siksi, mikä oli ollut silloin, kuin he\nNikolenka Irtenjefin kanssa tekivät päätöksen, että tulisivat aina\ntukemaan toisiansa hyvässä ja koettamaan saattaa kaikkia ihmisiä\nonnellisiksi.\n\nHän muisti nyt, kuinka hän Kusminskissa oli joutunut kiusaukseen ja\nruvennut säälimään rakennusta, metsää, taloutta ja maata, ja kysyi\nitseltään: sääliikö hän nytkin? Ja häntä kummastutti että hän oli edes\nvoinut sääliä. Hän muisti kaikki mitä oli nähnyt: sen vaimon lapsinensa,\njonka mies istuu vankilassa hänen, Nehljudofin, metsän haaskauksesta,\nmuisti kauhistuttavan Martjonan, joka oli arvellut tai ainakin sanonut\nettä heikäläisten naisten täytyy suostua herrojen rakastetuiksi;\nmuisti tämän suhteet lapsiin, tavan millä lapsia kuljetettiin\nkasvatuslaitokseen, ja tuon onnettoman, hymyilevän, puuttuvasta ruuasta\nnääntyvän lapsen vanhuksen-kasvoineen ja ryysymyssyineen; muisti tuon\nraskauden tilassa olevan heikon naisen, jota olisi pakotettu työhön\nhänen, Nehljudofin hyväksi, siitä syystä että tämä työstä rasittunut\nnainen ei katsonut lehmäänsä, jolla ei ollut mitä syödä; ja siinä\nsamassa muisti myös vankilan, paljaiksi ajetut päät, kopit, innoittavan\nhajun, kalisevat raudat, ja kaiken tämän rinnalla oman ja yleensä\npääkaupunkilaisen herraselämän järjettömän ylellisyyden. Kaikki oli nyt\nihan selvää ja epäilemätöntä.\n\nValoisa, melkein täysinäinen kuu nousi liiterin takaa ja pihan yli\npaneutuivat mustat varjot, ja rauta helkkyi hajoavan talon katolla.\n\nJa tahtomatta ikäänkuin päästää ohitsensa tätä valoa vaiennut satakieli\nalkoi puutarhassa jälleen viserryksensä.\n\nNehljudof muisti kuinka hän Kusminskissa oli alkanut miettiä elämäänsä,\nratkaista kysymyksiä siitä, mitä ja kuinka hän tulisi tekemään, ja\nmuisti kuinka hän oli sekaantunut näissä kysymyksissä voimatta niitä\nratkaista, kun jokaisessa kysymyksessä oli ollut niin monta eri\nnäkökantaa. Nyt hän teki itselleen samat kysymykset uudestaan, ja\nkummasteli kuinka yksinkertaista kaikki oli. Ja yksinkertaista se oli\nsentähden, ettei hän ajatellut miten hänen tulisi käymään, tämä kysymys\nei edes kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan nyt hän ajatteli ainoastaan\nsitä, mitä hänen nyt oli tekeminen. Ja ihmeeksensä hän huomasi, ettei\nhän mitenkään voinut ratkaista kysymystä, mitä oli tehtävä hänen itsensä\nhyväksi, jota vastoin hän epäilemättömästi tiesi, mitä oli tehtävä muita\nvarten. Hän tiesi nyt varmaan, että maa oli luovutettava talonpojille,\nsentähden että oli paha sitä pidättää. Tiesi epäilemättömästi, että piti\noppia tuntemaan, päästä perille, selvittää itselleen, ymmärtää kaikki nuo\ntuomioistuimia ja rangaistuksia koskevat asiat, joissa hän tunsi\nnäkevänsä jotain semmoista mitä muut eivät nähneet. Mitä tästä kaikesta\nseuraisi, sitä hän ei tiennyt, hän tiesi ainoastaan epäilemättömästi,\nettä sekä edellistä, jälkimäistä että viimeistä hänen oli välttämättä\ntekeminen. Ja tämä luja vakaumus tuotti hänelle iloa.\n\nMusta pilvi peitti nyt koko taivaan, ja elovalkeain sijaan näkyi jo\nsalamoita, jotka valaisivat koko pihan ja kokoonlyhmistyvää taloa\nhajoavine verantoineen, ja jyrähdykset kuuluivat jo pään päältä. Kaikki\nlinnut olivat vaienneet, mutta sen sijaan liikahtivat lehdet ja tuuli\nlehahti verannalle asti, missä Nehljudof istui, ja liehutteli hänen\ntukkaansa. Ripahti pisara, ripahti toinen, ja jo rämisi rumpuna\npeltikatto, kirkkaasti leimahteli koko ilma; samassa kaikki hiljeni,\neikä ehtinyt Nehljudof lukea kolmeen, kuin ihan pään päällä jyskähti\nkauhea jymähdys, ja lähti kiiriskelemään pitkin taivasta.\n\nNehljudof meni sisälle taloon.\n\n\"Niin, niin\", -- ajatteli hän, -- \"työ, joka meidän elämällämme tulee\nsuoritetuksi, koko työ, sen koko ajatus on minulle käsittämätön, enkä\nminä sitä voi tajuta: mitä varten olivat tädit, mitä varten Nikolenka\nIntenjef kuoli, mutta minä jäin elämään? Mitä varten oli Katjusha? Ja\nmitä varten minun hulluuteni? Mitä varten tuo sota? Ja mitä varten sitä\nseuraava järjetön elämäni? Kaiken tämän ymmärtäminen, Isännän kaikkien\naiheitten tietäminen ei ole minun vallassani. Mutta tehdä Hänen\ntahtoansa, joka on kirjoitettu minun omaantuntooni -- se on minun\nvallassani, ja sen minä tiedän epäilemättömästi. Ja kun niin teen, olen\nehdottomasti rauhallinen.\"\n\nSade tuli alas virtana ja vuoti loristen katoilta ammeeseen, salamat\nvalaisivat pihaa ja taloa nyt harvemmin. Nehljudof palasi takasin\nmakuuhuoneeseen, riisuutui ja laskeutui vuoteelle, ei aivan pelkäämättä\nlutikoita, joiden olemassa oloa saattoi päättää rikkirevityistä,\nlikasista seinäpapereista.\n\n\"Niin, tuntea itseänsä ei isännäksi, vaan palvelijaksi\", ajatteli hän,\nja iloitsi tästä ajatuksesta.\n\nHänen aavistuksensa menivät toteen. Tuskin oli hän sammuttanut kynttilän\nkuin elävät alkoivat häntä joka taholta syödä.\n\n\"Jos luopuu maasta, lähtee Siperiaan, -- niin kirput, lutikat,\nsiivottomuus. -- Entäs sitten; jos se on kannettava, niin sen\nkannan.\" -- Mutta huolimatta tästä aikeesta hän ei voinut kantaa, vaan\nistui avatun ikkunan ääreen ihailemaan häipyvää pilveä ja jälleen\nesiintynyttä kuuta.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nVasta aamupuoleen sai Nehljudof unta ja heräsi senvuoksi seuraavana\npäivänä myöhään.\n\nPuolipäivän aikaan tuli seitsemän pehtorin kutsumaa valittua talonpoikaa\nhedelmäpuutarhaan omenapuiden alle, minne pehtori oli laitattanut maahan\npistettyjen tolppien varaan pöydän ja penkkejä. Jotenkin kauvan kesti\nennenkuin talonpojat saatiin panemaan lakit päähänsä ja istumaan\npenkeille.\n\nErittäinkin itsepintaisesti piteli entinen sotamies edessään\nlakkirähjäänsä niinkuin niitä pidetään \"hautajaisasentoon\"\nkomennettaissa. Hänellä oli tällä kertaa puhtaat sukkarievut ja virsut\njalassa.\n\nVihdoin yksi heistä, leveäharteinen, arvokkaan näköinen talonpoika,\njolla oli puoliharmaa parta, samallaisissa suortuvissa kuin Mikael\nAngelon Moseksella, ja tuuheita, harmaita kiharoita päivettyneen ja\npaljastuneen ruskean otsan ympärillä, pani päähänsä suuren lakkinsa ja\nkääräisten ympärilleen uuden, kotokutoisen kauhtanansa, pujottautui\npenkille istumaan. Silloin muut heti seurasivat esimerkkiä. Kun kaikki\nolivat sijoittuneet, istui Nehljudof heitä vastapäätä ja nojautuen\npöytään paperin yli, jossa hänellä oli kirjoitettuna suunnitelmansa\nkonsepti, alkoi sitä lukea ja selitellä.\n\nJoko siksi, että talonpoikia oli vähemmän, taikka siksi, ettei hän\najatellut itseänsä, vaan asiaa, ei Nehljudof tällä kertaa ollut\nollenkaan hämillään. Ehdottomastikin hän kääntyi etupäässä\nleveäharteisen valkeapartaisen vanhuksen puoleen odottaen tältä joko\nhyväksymistä tahi vastaväitteitä. Mutta hän oli erehtynyt\nkäsityksessään. Kauniin näkönen vanhus, vaikka vuoroin nyykäyttelikin\nhyväksyvästi patriarkkaalista päätänsä vuoroin pudisteli sitä\nsilmäkulmiansa rypistäen, kun muut panivat vastaan, ymmärsi nähtävästi\nsuurella vaivalla sitä, mitä Nehljudof puhui, ja korkeintaan vaan\nsilloin, kuin muut talonpojat toistivat saman asian omalla kielellänsä.\nPaljoa paremmin käsitti Nehljudofin puhetta patriarkkaalisen vanhuksen\nvieressä istuva pieni, toiselta silmältään kiero, melkein parraton\näijänen, jolla oli yllään neliniitinen liivimekko ja vanhat lämpsällään\nolevat saappaat jalassa; -- se oli muurari, kuten Nehljudof sittemmin sai\ntietää. Tämä ihminen liikutteli nopeasti kulmakarvojansa, ponnistellen\nvoimiansa ymmärtääkseen, ja heti toisti omalla tavallaan sen, mitä\nNehljudof puhui. Yhtä nopeasti käsitti lyhyenläntä, tanakka ukko\nvaaleine partoineen, kiiltävine ja viisaine silmineen, joka odotti\njokaista tilaisuutta pistääkseen pilkallisia ja ivallisia huomautuksiaan\nNehljudofin sanojen väliin ja nähtävästi kerskaili tästä. Entinen\nsotamies olisi myöskin näyttänyt voivan ymmärtää asiaa, ellei olisi\nollut sotilaallisuuden tylsyttämä eikä olisi aina eksynyt järjettömiin,\nsotilaallisiin puhetapoihin. Kaikkein totisimmalta kannalta otti asian\njylhällä bassolla puhuva pitkänokkainen, pikkupartainen, iso mies, jolla\noli yllään puhtaat kotitekoiset vaatteet ja uudet virsut jaloissa. Tämä\nmies ymmärsi kaikki ja puhui vaan silloin kuin oli tarpeellista. Kaksi\nmuuta äijää, se sama eilinen hampaaton, joka oli kyläkokouksessa pannut\nehdottomasti vastaan Nehljudofin ehdotuksia, toinen pitkäkasvuinen,\nvaaleaverinen, ontuva, hyväntahtoisen näköinen äijä tallukoissa, jalat\ntiivisti käärittyinä valkoisiin riepuihin, -- olivat molemmat melkein koko\najan vaiti, vaikka kuuntelivat kyllä tarkasti.\n\nNehljudof esitti ensiksi mielipiteensä maanomistuksesta.\n\n-- Maata ei minun mielestäni, -- sanoi hän, -- saa myydä eikä ostaa,\nsentähden, että jos sitä saa myydä, niin ne joilla on rahoja, ostavat\nkaiken maan haltuunsa, ja rupeavat silloin vaatimaan mitä hyvänsä\nniiltä, joilla ei ole maata: viljelemisoikeudesta tulevat ottamaan\nrahoja.\n\n-- Se on tosi, -- sanoi pitkänokkainen matalalla bassoäänellään.\n\n-- Aivan niin, -- sanoi entinen sotamies.\n\n-- Akka raapii vähän heiniä lehmällensä, niin jo pistävät kiinni ja\nvievät linnaan, -- sanoi vaatimaton, hyväntahtoinen ukko.\n\n-- Maita olisi viiden virstan päähän, mutta vuokralle annosta ei ole\nkysymystäkään, ovat nostaneet hinnan niin ettei siihen mikään\npysty, -- lisäsi hampaaton, kiukkuinen äijä.\n\n-- Punovat -- meistä nuoria, vielä pahemmin kuin orjuuden aikana, -- vahvisti\nhän vielä.\n\n-- Minä ajattelen samoin kuin tekin, -- sanoi Nehljudof, -- ja pidän\nmaanomistamista syntinä. Ja sentähden tahdon antaa maan pois.\n\n-- Kyllähän se on hyvä asia, -- sanoi vanhus Mooseksen suortuvineen,\nnähtävästi käsittäen että Nehljudof tahtoi antaa maan arennille.\n\n-- Sitä varten olen tänne tullutkin, en tahdo enää omistaa maata, mutta\nnyt pitäisi vaan ymmärtää kuinka päästä siitä.\n\n-- Anna pois talonpojille ja sillä hyvä, -- sanoi hampaaton, vihanen äijä.\n\nNehljudof ensin hämmentyi, tuntien näissä sanoissa epäilystä hänen\naikeensa vilpittömyyteen. Mutta heti hän kuitenkin ojentautui ja käytti\ntätä huomautusta sanoakseen mitä oli sanottavaa.\n\n-- Mielelläni antaisinkin, -- sanoi hän, -- mutta kelle ja millä tavalla?\nKelle talonpojille? Miksi juuri teidän kunnallenne, eikä Deminskin? (se\noli maan puolesta huono-osainen naapurikylä).\n\nKaikki olivat vaiti. Ainoastaan entinen sotamies sanoa tokasi: \"Aivan\nniin\".\n\n-- Niinpä siis, -- sanoi Nehljudof: -- sanokaa minulle miten tekisitte, jos\nteidän olisi jakaminen maa talonpojille?\n\n-- Mitenkö tekisimme? Jakaisimme koko maan henkiä myöten -- tasan\nkaikille, -- sanoi muurari, nopeasti nostaen ja laskien kulmakarvojansa.\n\n-- Kuinkas muuten? Tietysti henkiä myöten, vahvisti hyväsydäminen ontuva\näijä valkoisissa jalkarievuissa.\n\nKaikki yhtyivät tähän lauseeseen, pitäen sitä riittävänä selityksenä.\n\n-- Miten niin henkiä myöten? -- kysyi Nehljudof. Pitäisikö antaa\ntalollisillekin, joilla jo on yksityistä maata?\n\n-- Ei suinkaan, -- pisti siihen entinen sotamies koettaen ilmaista\nkasvoillaan iloista reippautta. Mutta se järkevä, pitkä talonpoika ei\nsuostunut hänen kanssaan.\n\n-- Niin juuri, jakaa kaikille tasan, -- vastasi hän jylhällä äänellään,\nhiukan mietittyään.\n\n-- Se ei käy päinsä, -- sanoi Nehljudof, ollen jo edeltäpäin valmis tähän\nvastaväitteeseen, -- Jos jakaa kaikille tasan, niin kaikki ne, jotka eivät\ntee itse työtä, -- jotka eivät kynnä, ottavat ja myyvät omat osuutensa\nrikkaille. Ja taas kerääntyy maa rikkaiden käsiin. Niille taas, jotka\npitävät osuutensa, lisääntyy väkeä, mutta maa on sillä välin jo viety\nkaikki. Ja niin ottavat rikkaat taas valtaansa ne, joille maa on\ntarpeen.\n\n-- Aivan niin, -- kiiruhti sotamies myöntämään.\n\n-- Pitää kieltää myymästä maata, ja vaan joka itse kyntää, -- sanoi muurari\nvihasesti keskeyttäen sotamiehen.\n\nSiihen vastasi Nehljudof että on mahdoton pitää silmällä, kyntääkö joku\nitselleen, vai toiselle.\n\nSilloin pitkäkasvuinen, järkevä talonpoika teki semmoisen ehdotuksen,\nettä kaikki muokkaisivat maan yhdessä sakissa. Ja kuka tekee työtä,\nsille jaettaisiin maata. Kuka ei tee -- se jäisi ilman, -- sanoi hän\nratkaisevalla bassollaan.\n\nTähän kommunistiseen tuumaan oli Nehljudofilla niinikään vastaväitteet\nvalmiina, ja hän vastasi, että sitä varten pitäisi jokaisella olla\nkyntöaurat, ja jokaisella yhtäläiset hevoset, jottei toinen jäisi\njälkeen toisesta, taikka että kaikki -- hevoset, aurat, puimakoneet ja\nkoko talous -- olisi yhteinen, mutta semmoinen järjestys kävisi päinsä\nvaan jos kaikki ihmiset olisivat yksimieliset.\n\n-- Meikäläisiä ei saisi ikinä sovinnossa elämään, -- sanoi kiukkuinen äijä.\n\n-- Heti syntyisi tappelu, -- sanoi valkopartainen ja naurusilmäinen äijä.\n\n-- Sitten vielä: kuinka olisi maa jaettava laatuunsa nähden, -- sanoi\nNehljudof, miksi toiset saisivat mustaa multaa, toiset taas savea ja\nhiekkaa.\n\n-- Pitäisi jakaa osuuksina kaikille yhden verran, -- sanoi muurari.\n\nTähän Nehljudof vastasi, että kysymys ei ollut maanjaosta jossakin\nyhdessä kunnassa, vaan yleensä eri lääneissä. Jos nyt annettaisiin maa\nilmaiseksi talonpojille, niin mistä syystä toiset ottaisivat haltuunsa\nhyvän ja toiset huonon maan. Kaikkihan tahtoisivat hyvälle maalle.\n\n-- Aivan niin, -- vastasi sotamies.\n\nMuut olivat vaiti.\n\n-- Niin että asia ei ole niinkään helppo ratkaista, -- sanoi Nehljudof. -- Ja\nsitä asiata emme me yksin, vaan monet ihmiset ajattelevat. Niinpä on\neräs amerikalainen George ajatellut asiaa tällä lailla. Ja minä olen\nhänen kanssaan yhtä mieltä.\n\n-- Sinähän olet isäntä, sinä siis annakin, -- mitäs siinä muuta. Sinun on\nvalta, -- sanoi vihanen äijä.\n\nKeskeytys saattoi Nehljudof in hämilleen, mutta iloksensa hän huomasi,\nettei hän ollut yksin tyytymätön tähän keskeytykseen.\n\n-- Maltahan nyt, Simo setä, anna hänen kertoa, -- sanoi vakuuttavalla\nbassollaan järkevä talonpoika.\n\nTämä rohkasi Nehljudofin mielen, ja hän alkoi selitellä ukoille Henry\nGeorgen aatetta ainoasta yhtenäisestä verosta. -- Maa ei ole\nkenenkään, -- Jumalan, -- alkoi hän.\n\n-- Niin on. Juuri niin, -- kuului useita ääniä.\n\n-- Kaikki maa on yhteinen. Kaikilla on siis yhtäläinen oikeus siihen.\nMutta maa voi olla parempaa ja huonompaa. Ja jokainen haluaisi tietysti\nsaada haltuunsa parempaa. Kuinka nyt saisi sen oikein jaetuksi? Tietysti\nniin, että jonka haltuun tulee parempi maa, hän suorittaa niille, joiden\nhallussa ei ole maata, sen verran kuin hänen maansa maksaa, -- vastasi\nNehljudof kuin itsellensä. -- Mutta koska on vaikea määrätä kenen on\nkellekin maksaminen, ja koska rahoja täytyy koota kunnallisia tarpeita\nvarten, niin maan haltijan onkin paras maksaa suoraan kunnalle sen,\nminkä hänen maansa maksaa. Näin tulee kaikille tasan. Joka siis haluaa\nhaltuunsa maata, maksakoon hyvästä maasta enemmän ja huonommasta\nvähemmän. Joka ei halua maata olkoon maksamatta mitään; ja kunnalliset\nverot suorittaa puolestasi se, joka hallitsee maata.\n\n-- Oikein puhuttu, -- sanoi muurari liikutellen kulmakarvojansa. -- Kellä on\nparempaa maata, se maksakoon enemmän.\n\n-- Olipa sillä Sorsalla päätä, -- sanoi suortuvaparta.\n\n-- Kumpa maksu vaan olisi voimia myöten, -- sanoi bassoäänellään\npitkäkasvuinen, nähtävästi jo arvaten mihin päin asia kallistuu.\n\n-- Maksun täytyy olla sellainen, ettei se ole liian kallis eikä liian\nhuokea... Kun on liian kallis, niin jääpi rästejä ja syntyy vaillinkeja,\nmutta liian halpaa maata taas kaikki alkavat ostella toisiltaan ia maa\ntulee kauppakaluksi. Näinpä minä nyt aijoinkin järjestää asiat täällä.\n\n-- Se on oikein, ihan paikallaan. Kyllähän siihen voidaan\nsuostua, -- puhuivat miehet aivan ymmärtäen asian ja hyväksyen\nNehljudofia.\n\n-- No, jo oli päätä! -- toisti leveä vanhus suortuvinensa.\n\n-- Entäpä jos minäkin haluaisin ottaa maata haltuuni, -- sanoi hymyillen\npehtori.\n\n-- No jos sattuu jäämään vapaa palsta, niin ottakaa vaan\nmuokataksenne, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Mitäpä sinä maalla? Olet sinä ilmankin kylläinen, -- sanoi vanhus\nhymyilevin silmin.\n\nTähän päättyi neuvottelu.\n\nNehljudof toisti uudelleen ehdotuksensa, vaan ei vaatinut vastausta\nheti, ja kehoitti keskustelemaan asiasta kunnan kanssa ja sitten vasta\ntulla antamaan hänelle vastausta.\n\nMiehet lupasivat niin tehdä, jättivät hyvästit ja läksivät\nkiihoittuneessa mielentilassa. Kauan aikaa kuului tieltä heidän yhä\netenevä puhelunsa. Ja myöhään iltaan asti kuului vielä heidän ääniänsä\njokea pitkin kylästä päin.\n\nSeuraavana päivänä miehet eivät olleet työssä, vaan keskustelivat herran\nehdotuksesta. Kunta hajaantui kahteen puolueeseen; toiset pitivät herran\nehdotusta, edullisena ja vaarattomana, -- toiset epäilivät siinä\nsalajuonta, jonka laatua he eivät voineet ymmärtää ja jota he sen vuoksi\nerityisesti pelkäsivät. Kolmantena päivänä kaikki kuitenkin suostuivat\ntehtyihin ehtoihin ja tulivat Nehljudofin luo ilmoittamaan koko kunnan\npäätöksen. Tähän suostumukseen oli vaikuttanut erään akan arvelu, johon\nukot olivat myöntyneet ja joka kerrassaan poisti kaikki petoksen\nepäilykset, -- että nimittäin herra oli alkanut ajatella omaa autuuttansa\nja menetteli näin sielunsa pelastamiseksi. Tätä arvelua vahvistivat ne\nsuuret raha-almut, joita Nehljudof oli jaellut Panovossa oleskellessaan.\nRaha-almuihin oli herran saanut se seikka, että hän oli täällä ensi\nkerran nähnyt sen köyhyyden ja sen elämänkovuuden, joka oli tullut\ntalonpoikien osaksi, ja liikutettuna tästä köyhyydestä, vaikka tiesikin\nmenettelevänsä järjettömästi, ei voinut olla antamatta pois rahoja,\njoita hänelle oli nyt runsaasti kerääntynyt Kusminskissa jo viime vuonna\nmyydystä metsästä ja lisäksi myydystä irtaimistosta.\n\nHeti kun saatiin tietää, että herra jakelee rahaa pyytäville, alkoi joka\ntaholta tulvata hänen ympärilleen kansaa, erittäinkin akkoja, almuja\nanomaan. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt miten olla heidän kanssaan, miten\npäättää kelle ja kuinka paljon oli annettava. Hänestä tuntui, ettei\nsaanut olla pyytäville ja nähtävästi köyhille ihmisille antamatta\nrahoja, joita hänellä oli paljon. Mutta antaa umpimähkään niille, jotka\npyysivät, oli järjetöntä. Ainoa keino tästä tukalasta tilasta\npääsemiseksi oli matkustaa pois. Näin hän päättikin kiiremmän kautta\ntehdä.\n\nOllessaan viimeistä päivää Panovossa meni Nehljudof päärakennukseen ja\nalkoi katsella sinne jääneitä tavaroita. Tarkastellessaan tätien vanhaa\nmahonkista, pronssirenkaisilla leijonanpäillä koristettua kupupiironkia,\nlöysi hän sen alimmasta laatikosta paljon kirjeitä ja näiden joukossa\nvalokuvan, joka esitti yhdessä ryhmässä Sofia Ivanovnaa, Katariina\nIvanovnaa häntä itseään ylioppilaana ja Katjushaa, -- puhtaana tuoreena,\nkauniina ja elämänhaluisena. Kaikista talossa olleista esineistä\nNehljudof otti ainoastaan kirjeet ja tämän kuvan. Kaiken muun hän jätti\nmyllärille, joka hymyilevän pehtorin esityksestä ja kymmenennestä osasta\nhintaa osti talon muutettavaksi paikaltaan ja Panovon kaikki huonekalut.\n\nMuistellessaan nyt sitä säälintuntoa, jota hän oli Kusminskissa kokenut\nomaisuuden kadottamisesta, ihmetteli Nehljudof kuinka hän oli näin\nvoinut tuntea. Nyt hän sen sijaan tunsi pysyvää vapautumisen ja\nuudistumisen iloa, jommoista tuntee matkaaja, kun uudet maat hänelle\navautuvat.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKaupunkielämä hämmästytti tällä kertaa Nehljudofia erityisesti ja\nuudella tavalla. Hän saapui illalla lyhtyjen ollessa jo sytytettyinä\nasemalta omaan asuntoonsa. Kaikissa huoneissa tuntui vielä naftaliinin\nhaju, Agrafena Petrovna Kornejinsa kanssa olivat molemmat väsyksissä ja\ntyytymättöminä, jopa olivat riitaantuneetkin tavaroita korjatessaan,\njoiden koko merkitys vaan siinä näytti olevankin, että niitä\nripusteltiin, kuivaeltiin ja pantiin talteen. Nehljudofin huone oli\nvapaa, vaan ei ollut järjestetty, ja arkkujen vuoksi oli pääsy sinne\nvaikea, niin että Nehljudofin tulo nähtävästi teki häiriötä niiden\nasiain menossa, jotka tässä kortteerissa jonkunlaisen kummallisen\nluonnonlain voimasta suoritettiin. Kaikki tämä järjettömyys, johon hän\nitse oli ollut osallisena, vaikutti nyt Nehljudofiin maalla vallinneen\nköyhyyden jälkeen tavattoman vastenmielisesti. Niin että hän päätti heti\nseuraavana päivänä muuttaa hotelliin ja jättää tavaroiden järjestämisen\nAgrafena Petrovnan haltuun, kunnes sisar saapuisi ja lopullisesti\njärjestäisi kaikki kotoiset asiat.\n\nNehljudof läksi jo aamulla talosta ja valitsi itselleen vankilan\nläheisyydessä ensimäisessä hotellissa kaksi hyvin vaatimatonta eikä\naivan puhdasta huonetta, ja käskettyään tuoda sinne talosta ottamansa\ntavarat läksi asianajajan luo.\n\nUlkona oli kylmä. Ukkosten ja sateiden jälkeen olivat tulleet ne kylmät\npäivät, jotka ovat tavalliset keväällä. Oli niin kylmä ja tuuli niin\nvinhasti, että Nehljudofia palelti ohkaisessa palttoossa, ja hän kulki\nyhä nopeammin, lämmintä saadakseen.\n\nHänen muistissaan oli maalaiset ihmiset, vaimot, lapset, ukot, köyhyys\nja nääntymys, joita hän oli nyt aivan kuin ensi kerran nähnyt; muisteli\nerittäinkin tuota hymyilevää vanhuslasta ohkaisine, rimpuilevine\njalkoineen, ja ehdottomastikin hän vertaili näihin sitä mitä nyt näki\nkaupungissa. Kulkiessaan liha- ja kalapuotien sekä valmiiden vaatteiden\nmyymäläin ohi häntä hämmästytti, aivan kun olisi ensi kertaa nähnyt,\nnoiden lukemattomien puhtaiden ja lihavien puotilaisten kylläisyys,\njommoista maalla ei milloinkaan tavannut. Nähtävästi nämät ihmiset\nolivat lujasti vakuutetut siitä, että heidän yrityksensä pettää niitä\nostajia, jotka eivät ymmärtäneet heidän tavaraansa, oli todellista ja\nsangen hyödyllistä työtä. Yhtä kylläiset olivat kuskit tavattomine\ntakapuolineen ja selkänappineen, yhtäläiset olivat ovenvartijat\nkultanauhaisine lakkineen, yhtäläiset piiat esiliinoilleen ja\nkiharoilleen -- ja erittäinkin pika-ajurit ajeltuine niskoineen; ne istua\nretkottivat rattaillaan häpeemättömästi ja siveettömästi katsellen\nohikulkevia. Kaikissa näissä ihmisissä hän ehdottomastikin tunsi nyt nuo\nsamat maalaiset olennot, jotka olivat jätetyt ilman maata ja sen kautta\nkarkoitetut kaupunkiin. Muutamat näistä ihmisistä olivat ymmärtäneet\nkäyttää hyväksensä kaupunkilaisia oloja ja muuttuneet samanlaisiksi kuin\nherrasväki, sekä olivat asemastaan hyvillään; toiset taas olivat\nkaupungissa joutuneet vielä huonompiin oloihin kuin ennen maalla, ja\nolivat nyt vieläkin surkuteltavammat. Näin surkuteltavat näyttivät\nNehljudofista olevan ne suutarit, joiden hän huomasi työskentelevän\nerään kellarikerroksen ikkunassa; samanlaisia olivat nuo laihat kalpeat\npyykinpesijättäret, jotka tukka epäkunnossa, laihoilla ruskettuneilla\nkäsillään silittelivät vaatteita avatuissa akkunoissa, mistä tulvi\nsaippuahöyryä. Samanlaisia olivat myöskin kaksi maalaria esiliinoissa\npaljaine jalkoineen, kiireestä kantapäähän maaliin tahrattuina. Hihat\nkäärittyinä kyynäspäätä ylemmäksi, päivettyneillä, suonikkailla,\nheikoilla käsillään he kantoivat maaliämpäriään ja herkeämättä\nkinailivat keskenänsä. Heidän kasvoissansa oli piinaantunut ja vihanen\nilme. Samanlaiset kasvot olivat tomuttuneilla mustanaamaisilla\nkuorma-ajureilla, jotka tärisivät rattaillansa. Samanlaiset kasvot\nolivat vielä ryysyisillä turvottuneilla miehillä ja naisilla lapsinensa,\njotka seisoivat katujen kulmissa almuja anoen. Samanlaisia kasvoja näkyi\nvihdoin ravintolain avatuissa ikkunoissa, joiden ohi Nehljudof sattui\nkulkemaan. Likaisten, pulloilla ja teeastioilla täytettyjen pöytien\nääressä, joiden välitse liehui valkopukuisia kyypareja, istui meluten ja\nhoilotellen likaisia punanaamaisia miehiä tylsistyneine kasvoineen. Yksi\nistui ikkunassa ja kulmakarvat ylös nostettuina ja huulet ylöspäin\nvenytettyinä katseli eteensä ikäänkuin olisi koettanut jotakin muistaa.\n\n\"Ja mitä varten ne ovatkin kaikki kokoontuneet tänne?\" -- ajatteli\nNehljudof hengittäen sisäänsä paitsi kylmän tuulen tuomaa pölyä myöskin\nkaikkialle levinneen tuoreen maaliöljyn hajua.\n\nEräällä kadulla joutui hän kulkemaan rinnan kuormajonon kanssa, missä\nkuljetettiin jotakin rautoja, ja pauhu oli epätasaisella kadulla niin\nhirmuinen, että hänen teki kipeätä korviin ja päähän. Hän rupesi\nkulkemaan nopeammin päästäkseen kuormajonon ohitse, kuin äkkiä raudan\nräminän keskeltä kuuli oman nimensä. Hän pysähtyi ja näki jonkun matkaa\nedessään sotilashenkilön, jolla oli suippopäiset vahatut viikset ja\nkiiltävät hymyilevät kasvot. Istuen pika-ajurin rattailla tämä huitoi\nhänelle tervehdykseksi kättä, avaten hymyllään tavattoman valkoisen\nhammasrivin.\n\n-- Nehljudof? Sinäkö se olet?\n\nNehljudofin ensimäinen tunne oli tyytyväisyys.\n\n-- Aa! Shenbok, -- huudahti hän iloisesti, mutta samassa ymmärsi, ettei\noikeastaan ollut mitään syytä iloita.\n\nSe oli sama Shenbok, joka oli silloin käynyt tätien luona. Nehljudof oli\njo kauvan sitten kadottanut hänet näkyvistään, mutta oli kuullut että\ntämä oli jättänyt rykmentin ja siirtynyt ratsuväkeen, ja veloistaan\nhuolimatta yhä pysyi joillakin varoilla rikkaiden ihmisten piireissä.\nHänen tyytyväinen, iloinen katsantonsa puhui samaa.\n\n-- Sepä oivallista että sain sinut kiinni. Kaupungissa ei ole ainoatakaan\nsielua. Mutta oletpa veikkonen vanhentunut, -- puhui hän, nousten\nrattailta ja korjaten olkalappujaan. Käynnistäsi vaan saatoin tuntea\nsinut. No syömmekö yhdessä päivällistä. Missä teillä täällä saapi\nkunnollista ruokaa?\n\n-- Enpä taida nyt ehtiä, -- vastasi Nehljudof ja ajatteli vaan kuinka\npääsisi toveristaan loukkaamatta tätä.\n\n-- Mitä varten sinä olet täällä? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Asioita, veikkoseni. Holhous-asioita. Minähän olen holhooja. Hoidan\nSamanofin asioita. Tiedäthän sen pohatan. Hän on varaton, mutta maata on\n54 tuhatta tesättinää, -- sanoi Shenbok jonkunlaisella erityisellä\nylpeydellä, aivan kun olisi itse luonut kaiken tuon maan. -- Asiat olivat\naivan hunningolla. Maa oli kaikki talonpoikien hallussa. Nämät eivät\nmaksaneet mitään ja rästejä oli yli 80 tuhatta. Minä muutin yhdessä\nvuodessa kaikki, ja nostin tulot 70 prosentilla. Ha? -- kysyi hän ylpeänä.\n\nNehljudof muisti nyt kuulleensa, että tämä Shenbok juuri sen vuoksi että\noli tuhlannut kaiken omaisuutensa ja tehnyt suuria velkoja oli jonkun\nerityisen suosituksen kautta määrätty erään vanhan tuhlailevan\npohatan omaisuuden hoitajaksi ja nyt nähtävästi eli tästä\nholhojatoimestaan.\n\n\"Millä ihmeellä pääsisin hänestä loukkaamatta häntä?\" -- ajatteli\nNehljudof katsellen noita kiiltäviä, vereviä kasvoja ja vahattuja\nviiksiä ja kuunnellen hänen hyväntahtoista toverillista löpinäänsä\nhyvistä ruokapaikoista ja kerskaamisiaan holhooja-asiain\njärjestämisestä.\n\n-- No, missä siis syömme?\n\n-- Eihän minulla ole aikaa, -- sanoi Nehljudof katsoen kelloonsa.\n\n-- No sitten tehdään näin. Illalla on kilpa-ajot. Tulethan sinne?\n\n-- En, en tule.\n\n-- Tule pois. Omia hevosia minulla ei enää ole. Mutta minä pidän\nGrishinin hevosien päälle. Muistathan? Hänellä on erinomainen talli.\nTulet siis, ja sitten syömme illallista.\n\n-- En jouda illallisellekaan, sanoi Nehljudof hymyillen.\n\n-- No mitäs tämä nyt on? Minne nyt lähdet? Tahdotko, -- pääset minun\nrattaissani.\n\n-- Minä olen menossa asianajajan luo. Se asuu heti tässä nurkan\ntakana, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Niin, sehän on totta, sinullahan on jotain asioita vankilassa? Olet\ntainnut tulla vankilan asianajajaksi? Niin kerrottiin Kortshagineilla,\n-- puhui Shenbok nauraen. He ovat jo lähteneet. Miten on asia? Kerro nyt!\n\n-- Niin, niin, tottahan se on kaikki, -- vastasi Nehljudof, -- mitäpä tässä\nnyt kadulla rupeisin kertomaan.\n\n-- No niin, niin, sinähän olet aina ollut eriskummallinen. No, tuletko\nsinä siis kilpa-ajoihin.\n\n-- En, en voi eikä haluta. Elä sinä nyt vaan suutu.\n\n-- Vielä mitä, suuttuisin! Missä sinä nyt palvelet? -- kysyi hän ja hänen\nkasvonsa menivät yhtäkkiä totisiksi, silmät pysähtyivät, kulmakarvat\nkohosivat ylös. Hän tahtoi nähtävästi muistaa jotakin. Ja Nehljudof\nhuomasi hänessä aivan samanlaisen tylsän ilmeen, kuin tuolla ravintolan\nikkunassa istujalla, jolla oli kulmakarvat kohotettuina ja huulet\ntöröttivät ulospäin.\n\n-- Mikä hirveä kylmyys! Hä?\n\n-- Niin on!\n\n-- Onko ostokset rattaillasi, -- kysyi Shenbok ajurilta.\n\n-- No hyvästi nyt sitten, olipa sangen hauska että tapasin sinut, -- sanoi\nhän, ja puristettuaan lujasti Nehljudofin kättä hypähti ylös rattaille\nliikutellen kiiltävien kasvojensa edessä hyvästiksi leveätä kättänsä\nuusine valkoisine säämiskähansikkaineen, ja tottuneesti hymyillen\nharvinaisen valkoisella hammasrivillään.\n\n\"Olenko siis todellakin ollut tuommoinen?\" -- ajatteli Nehljudof\nmennessään asianajajan luo. -- \"Vaikka en olisikaan ollut ihan sellainen,\nniin ainakin tahdoin olla sellainen ja luulin sellaisena eläväni koko\nikäni.\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nAsianajaja otti vastaan Nehljudofin ennen vuoroa ja alkoi heti puhua\nMenshofien asiasta, jonka hän oli lukenut, ja oli ihmeissään syytöksen\nperusteettomuudesta.\n\n-- Tämä juttu on aivan kauhistuttava, -- puhui hän, -- on hyvin luultavaa,\nettä tilanomistaja on itse tehnyt murhapolton palovakuutussumman vuoksi,\nmutta pääasia on se, että Menshofien syyllisyys ei ole lainkaan\ntodistettu. Ei ole mitään todiste-aiheita. Sen on saanut aikaan\nnimismiehen erikoinen hartaus ja yleisen syyttäjän huolimattomuus. Jos\njuttua ei käsitettäisi piirioikeudessa, vaan täällä, niin takaisin\nvoiton, enkä ottaisi mitään palkkiotakaan. -- Ja sitten se toinen asia,\nFeodosja Birjukovan anomus korkeimpaan paikkaan, -- se on kirjoitettu; jos\nlähdette Pietariin, ottakaa se mukaanne, viekää perille ja esittäkää\nitse pyyntönne. Muussa tapauksessa sieltä tehdään kysymys eikä asiasta\ntule mitään. Koettakaa päästä semmoisten henkilöiden puheille, joilla\non vaikutusvaltaa valitusasiain komiteassa. Onko nyt siis kaikki...\n\n-- Ei, minulle kirjoitetaan vielä...\n\n-- Huomaanpa että olette muuttuneet tapiksi, jonka kautta kaikki vankilan\nvalitukset vuotavat ulos, -- sanoi asianajaja hymyillen. -- Liian paljon\nolette ottaneet hartioillenne.\n\n-- Niin, mutta se on aivan hämmästyttävä asia, -- sanoi Nehljudof kertoen\nlyhykäisyydessä jutun juonen, kuinka eräs lukutaitoinen talonpoika\nmaalla oli alkanut lukea evankeliumia ja selitellä sitä ystävillensä.\nPapisto katsoi tämän rikollisuudeksi. Hän annettiin ilmi. Nimismies piti\npoliisitutkinnon, yleisen syyttäjän apulainen pani kokoon syytteen ...\nja valaoikeusto antoi tuomionsa.\n\n-- Tämähän on jotain hirmuista, -- puhui Nehljudof. -- Onko mahdollista että\nsiinä olisi perää?\n\n-- Mikäs teitä siinä erityisesti kummastuttaa?\n\n-- Kaikki alusta loppuun; nimismiestä ehkä vielä voin ymmärtää, hänelle\nkun on käsketty, mutta yleisen syyttäjän apulainen, joka panee kokoon\nsyytöksen -- onhan hän sivistynyt ihminen...\n\n-- Siinä juuri onkin erehdys, että olemme tottuneet ajattelemaan yleisiä\nsyyttäjiä ja muita oikeudenjäseniä jonkinlaisiksi uusiksi,\nvapaamielisiksi ihmisiksi. Ovat ne joskus ehkä olleetkin semmoisia,\nmutta nyt on asianlaita aivan toinen. Ne ovat vaan tavallisia\nvirkamiehiä, jotka välittävät vaan palkannostopäivästä. Hän saapi\npalkkansa ja tarvitsee enemmän ja siihen supistuvat kaikki hänen\nperiaatteensa. Hän on valmis syyttämään ja tuomitsemaan ketä tahansa.\n\n-- Mutta onko nyt todellakin olemassa lakeja, joiden mukaan voi lähettää\nihmisen paikkakunnalta vaan senvuoksi, että hän yhdessä muiden kanssa\nlukee evankeliumia?\n\nEi ainoastaan paikkakunnalta, vaan vieläpä pakkotöihinkin, Siperiaan,\njos vaan tulee todistetuksi, että lukiessaan evankeliumia hän oli\nuskaltanut tulkita sitä toisin kuin on käsketty ja siten siis\narvostellut kirkollista tulkitsemista. Sehän muka on oikeauskoisen\nopin moittimista, ja laki määrää siitä pakkotyötä.\n\n-- Onko se mahdollista?\n\n-- Vakuutan teille. Tapani on aina sanoa oikeudenjäsenille, -- jatkoi\nasianajaja, -- etten voi olla tuntematta kiitollisuutta nähdessäni\nheitä, sillä ettemme me teidän kanssanne ja yleensä kaikki muutkin\nistu vankilassa, siitä on meidän kiittäminen vaan heidän\nhyväntahtoisuuttansa. On helposta helpointa saattaa meidät jokaisen\nkadottamaan oikeutemme ja lähettää meidät paikkakunnalta.\n\n-- Mutta jos asianlaita todellakin on tämmöinen ja kaikki siis riippuu\nyleisen syyttäjän mielivallasta, ihmisistä, joilla on oikeus joko\nkäyttää tai olla käyttämättä lakia, niin mitä varten on olemassa koko\noikeuslaitos?\n\nAsianajaja purskahti iloiseen nauruun. -- Kylläpä te teettekin kysymyksiä!\nTuo se nyt on, veikkonen, vaan filosofiaa. Vaikka kyllähän siitäkin\nsaattaa keskustella. Tulkaapa luokseni lauvantaina. Täällä tapaatte\ntiedemiehiä, kirjailijoita, taiteilijoita. Silloin saamme keskustella\nyleisistä kysymyksistä, -- sanoi asianajaja pannen ivallista painoa\nsanoihin \"yleisistä kysymyksistä.\" -- Oletteko tuttu vaimoni kanssa?\nTervetuloa.\n\n-- Pitääpä tulla, -- vastasi Nehljudof tuntien puhuvansa toista kuin\najatteli, sillä hän ajatteli, että hän kaikkeen muuhun ennen suostuisi\nkuin tulemaan asianajajan luo noiden oppineiden, kirjailijain ja\ntaiteilijain seuraan. Nauru, millä asianajaja vastasi Nehljudofin\nhuomautukseen, ettei oikeudella ole mitään merkitystä, jos sen jäsenet\nvoivat mielin määrin käyttää tai olla käyttämättä lakia, ja se\näänenpaino, jolla tämä oli puhunut \"filosofiasta\" ja \"yleisistä\nkysymyksistä\", osotti Nehljudofille kuinka kokonaan erilaiset olivat\nhänen ja asianajajan, ja arvattavasti myöskin tämän ystävien\nkatsantotavat. Niin kaukana kuin Nehljudof olikin entisistä ystävistään,\nkuten esimerkiksi Shenbokista, hän tunsi olevansa vielä paljoa\nkauvempana asianajajasta ja hänen piiriinsä kuuluvista ihmisistä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nVankilaan oli pitkä matka ja oli jo myöhäistä, niin että Nehljudof otti\nsinne ajurin. Eräällä kadulla tämä keski-ikäinen, viisaan ja\nhyväntahtoisen näköinen ajuri kääntyi Nehljudofin puoleen ja osoitti\ntavattoman suurta uutisrakennusta.\n\n-- Katsokaa mimmoisen kivimuurin ovat pystyttäneet, -- sanoi hän aivan kuin\nolisi osaltaan ollut syypää tuohon rakennusyritykseen ja ylpeillyt\nsiitä.\n\nKivimuuri oli todellakin tavattoman suuri ja sen kuosi oli monimutkainen\nja eriskummainen. Vankat telineet suurista honkatukeista, jotka olivat\nrautavanteilla yhteenliitetyt, ympäröitsivät rakennusta ja erottivat\nsitä kadusta plankkuaitauksella. Telineiden juurella kiehui muurahaisina\nkalkkiin ryvettyneitä työmiehiä, joista toiset asettelivat, toiset\ntakoivat kiviä, kolmannet kantoivat ylös raskaita selkäkuormia ja toivat\nalas tyhjiä tiilipaareja ja ruukkiämpäreitä. Lihava ja hienosti puettu\nherrasmies, luultavasti arkkitehti, seisoi telineiden luona ja\nnäytti jotain ylöspäin, puhuen kunnioituksella kuuntelevalle\nrakennusmestarille. Heidän ohitsensa ajoi portista ulos ja sisään tyhjiä\nja lastattuja kuormarattaita.\n\n\"Ja kuinka vakuutettuina ovat nuo kaikki, sekä työn tekijät että\nteettäjät siitä, että asiat ovat juuri niinkuin niiden olla\npitääkin, -- että sillaikaa kuin kotona heidän raskaudentilassa olevat\nvaimonsa tekevät voimainsa yli työtä, ja heidän lapsensa, pikku myssyt\npäässä, nälkäkuoleman lähestyessä, vanhuksen tavoin hymyilevät ja\nvääntelevät pikku jalkojansa, heidän täytyy rakentaa tuota tyhmää,\ntarpeetonta linnaa jollekin tyhmälle ja tarpeettomalle ihmiselle,\nyhdelle niistä samoista, jotka raastavat ja nylkevät heitä,\" ajatteli\nNehljudof katsellessaan tätä kivimuuria.\n\n-- Kyllä on pöllömäinen rakennus, -- sanoi hän ääneen ajatuksensa.\n\n-- Kuinka niin, pöllömäinen? -- vastasi ajuri loukkaantuneesti, -- mikä\npöllömäinen se on, joka kansalle työtä hankkii.\n\n-- Mutta onhan se työ tarpeetonta.\n\n-- Tottapa se työ tarpeellinen on, koska rakentavat, -- väitti\najuri, -- kansa saapi leipänsä.\n\nNehljudof vaikeni, erittäinkin kun rattaiden räminän vuoksi oli vaikeata\npuhua. Jonkun matkaa vankilasta tultiin kivikadulta viertotielle, niin\nettä oli helppo puhua; ajuri kääntyi taas Nehljudofin puoleen.\n\n-- Ja mikä ihme sitä kansaa nykyisin niin paljon kaupunkiin\ntuokin, -- sanoi hän kääntyen pukillaan ja osoittaen Nehljudofille\nvastaantulevaa maalaistyömiesten joukkokuntaa sahoineen, kirveineen ja\nsäkkineen.\n\n-- Enemmänkö niitä nyt tulee kuin muina vuosina? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- No niinhän niitä tukkii joka paikkaan, että on pääsemättömissä.\nTeettäjät viskelevät työmiehiä kuin lastuja. Kaikki paikat ovat täynnä.\n\n-- Mistä se tulee?\n\n-- Niitä kun on lisääntynyt. Ei ole minne mennä.\n\n-- Mutta jos on lisääntynyt, miksi eivät jää maalle.\n\nEi ole maalla mitään tekemistä. Ei ole maata.\n\nNehljudof koki samaa kuin jonkun paikan ollessa satutettuna: näyttää\nkuin työkseen satuttaisi aina kipeään paikkaan. -- Se tulee siitä, että\nkolaukset tuntuvat ainoastaan kipeään paikkaan.\n\n\"Onko todellakin samaa kaikkialla\", ajatteli hän ja rupesi kyselemään\najurilta, kuinka paljon heidän kylässään oli maata, ja kuinka paljon\nmaata oli ajurilla itsellään, ja miksi hän asui kaupungissa.\n\n-- Maata meillä on tesättinä[2] henkeä kohti. Hallussamme on sitä kolmen\nhengen varalle, -- alkoi ajuri hyvillään selitellä. -- Kotonani on isä,\nveli, ja toinen veli on sotamiehenä. He pitävät taloutta, mutta eipä\nsiinä ole paljon pitämistä. Silläpä veli aikoikin lähteä Moskovaan.\n\n-- Eikö saa maata vuokralle.\n\n-- Mistäpä sitä nykyään ottaisi. Herraset, missä niitä oli, päästivät\nkäsistään omansa. Nyt on kaikki kauppiaitten hallussa. Ja heiltä ei saa\nmillään hinnalla, he kun itse viljelevät. Meilläkin osti eräs\nranskalainen maan haltuunsa entiseltä herralta, eikä anna ehdolla\nmillään.\n\n-- Mikäkö ranskalainen? Mikä lie Djufar, ehkä olette sattuneet kuulemaan.\nHän laittaa teaatterissa näyttelijöille peruukkeja, se toimi kannattaa,\nja hän onkin tullut rikkaaksi. Meidän neidiltä hän on ostanut koko\ntilan. Nyt hän on ottanut meidät valtaansa. Ja pyörittelee meitä mielin\nmäärin. Onneksi on hän hyvänluontoinen mies. Mutta vaimo, venäläinen, on\nsemmoinen koira, ettei enää pahemmasta. Nylkee puhtaaksi kansan.\nSurkeata on nähdä. Siinähän jo ollaankin linnalla. Portin eteenkö\najetaan. Eipä lasketa näänmä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSydän kurkussa ja kauhistuksella ajatellen, missä tilassa hän nyt\ntapaisi Maslovan, ja kammoksuen sitä salaisuutta, joka hänestä tuntui\nolevan sekä Maslovassa että koko tuossa vankilan ihmis-yhteydessä,\nsoitti Nehljudof pääoven kelloa ja kysyi esiintulleelta vartijalta\nMaslovasta. Tiedusteltuansa sanoi vartija Maslovan olevan lasaretissa.\nNehljudof meni sinne. Hyvänluontoinen vanhus, lasaretin vartija, päästi\nhänet heti sisälle, ja saatuaan tietää ketä hän haki, käski menemään\nlasten osastoon.\n\nNuori, karboolihajun läpitunkema lääkäri tuli käytävään Nehljudofia\nvastaan ja kysyi ankarasti, mitä asiaa hänellä oli. Tämä lääkäri\ntoimitteli vangeille kaikenlaisia helpotuksia ja sen vuoksi alituiseen\njoutui ikäviin rettelöihin vankilan johtokunnan jopa vanhimman\nlääkärinkin kanssa. Peläten ettei Nehljudof vaan vaatisi häneltä jotain\nlaittomuuksia ja myöskin haluten osottaa, ettei hän tee poikkeuksia\nkehenkään nähden, teeskenteli hän itseään vihaseksi.\n\n-- Täällä ei ole mitään naisia, tämä on lasten osasto, -- sanoi hän.\n\n-- Sen tiedän, vaan täällä on vankilasta siirretty sairaanhoitajatar.\n\n-- On kyllä, täällä on niitä kaksikin. Mitä asiaa teillä siis on?\n\n-- Olen läheisessä suhteessa toiseen heistä, Maslovaan, -- sanoi\nNehljudof: -- tahtoisin nyt tavata häntä, -- olen matkalla Pietariin\njättääkseni hänen puolestaan valituksen kassatsioonioikeuteen. Ja olisin\nvielä jättänyt hänelle tämän näin. Se on vaan valokuvakortti, -- sanoi\nNehljudof ottaen taskustansa kirjekuoren.\n\n-- Se käy kyllä päinsä, -- sanoi pehmeten lääkäri, ja kääntyen\nvalkoesiliinaisen eukon puoleen käski tämän kutsua sairaanhoitajattaren\n-- vanki Maslovan.\n\n-- Ettekö haluaisi istahtaa, tai menisitte ainakin vastaanottohuoneeseen?\n\n-- Kiitän teitä, sanoi Nehljudof, ja käyttäen hyväkseen tätä edullista\nmuutosta lääkärissä kysyi miten lasaretissa oltiin tyytyväisiä\nMaslovaan.\n\n-- Kyllähän se työskelee jotakuinkin hyvin, ottaen lukuun olosuhteet,\njoista hän on tullut, sanoi lääkäri: -- tuossa hän jo onkin. Eräästä\novesta tuli mainittu eukko ja hänen jäljessään Maslova. Hän oli\nvalkoisessa esiliinassa ja juovikkaassa puvussa, päässä oli huivi, joka\npeitti hänen hiuksensa. Nähtyään Nehljudofin hän sävähti punaiseksi,\npysähtyi ikäänkuin epätietoisena, sitten rypisti silmiänsä ja laskien ne\nalas tuli nopein askelin pitkin käytävän mattoa Nehljudofia kohti.\nTultuaan Nehljudofin luo hän ensin tahtoi olla antamatta hänelle kättä,\nsitten kuitenkin antoi ja punastui vielä enemmän. Nehljudof ei ollut\nhäntä nähnyt sen keskustelun jälkeen, jolloin tämä oli pyytänyt anteeksi\nkiivauttansa, ja nyt odotti Nehljudof saavansa häntä nähdä samanlaisena.\nMutta hän olikin nyt aivan toinen, hänen kasvojensa ilmeessä oli nyt\njotakin uutta: hillittyä, ujoutta, ja kuten Nehljudofista näytti,\nepäystävällisyyttä häntä kohtaan. Nehljudof sanoi hänelle saman minkä\noli sanonut lääkärille, matkustavansa Pietariin, ja jätti hänelle\nkirjekuoren valokuvan kanssa, jonka oli tuonut Panovosta.\n\n-- Tämän löysin Panovossa, se on vanhan vanha valokuva, ehkä se\nhuvittaisi teitä. Huolitteko.\n\nMaslova nosti mustat silmäkulmansa, katsahti kummastuen häneen hiukan\nkieroilla silmillään, ikään kuin kysyen: mitä varten tämä? -- ja otti\nvaieten kirjekuoren pistäen sen esiliinansa alle.\n\n-- Tapasin siellä teidän tätiännekin, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Vai tapasitte, -- sanoi toinen välinpitämättömästi.\n\n-- Onko teidän täällä hyvä olla? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Meneehän tuo, -- sanoi Maslova.\n\n-- Eikö ole liian vaikeata?\n\n-- Ei, ei ole. En ole vielä tottunut.\n\n-- Olen teidän puolestanne hyvin iloinen. Ainahan täällä on parempi kuin\nsiellä.\n\n-- Kuin missä _siellä?_ -- sanoi Maslova ja hänen kasvonsa menivät\npunaisiksi.\n\n-- Siellä vankilassa, -- kiirehti Nehljudof sanomaan.\n\n-- Miksi niin, parempi? -- kysyi Maslova.\n\n-- No eivätköhän ihmiset täällä ole parempia. Ei ole semmoisia kuin\nsiellä.\n\n-- Siellä on paljon hyviä, -- sanoi Maslova.\n\n-- Menshofien puolesta olen puuhannut ja toivon että heidät\nvapautetaan, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Kunpa niin kävisi, se on semmoinen mainio mummo, -- sanoi Maslova,\ntoistaen vanhan määritelmänsä tästä mummosta, ja hymähti hieman.\n\n-- Nyt lähden Pietariin. Teidän asianne tulee pian esille ja minä toivon,\nettä tuomio kumotaan.\n\n-- Kumotaan tai ei, nyt se on yhdentekevää.\n\n-- Miksi: nyt?\n\n-- Niin vaan, -- sanoi Maslova vilkaisten kysyvästi Nehljudofiin.\n\nNehljudof ymmärsi tämän sanan ja tuon katseen niin, että Maslova tahtoi\ntietää, pysyikö hän päätöksessään vai oliko sen muuttanut hänen\nkieltämisensä jälkeen.\n\nEn tiedä miksi se on teistä yhdentekevää, -- sanoi Nehljudof. -- Mutta\nminulle ainakin on yhdentekevä julistavatko teidät syyttömäksi vai ei.\nMinä olen kaikessa tapauksessa valmis tekemään minkä olen\nsanonut, -- sanoi hän päättävästi.\n\nMaslova nosti päänsä ja hänen mustat silmänsä pysähtyivät yhtaikaa sekä\nNehljudofiin että hänen ohitsensa ja koko kasvot kirkastuivat riemusta.\nMutta hän sanoi ihan toista kuin mitä hänen silmänsä puhuivat.\n\n-- Sitä sanotte ihan turhaan.\n\n-- Minä sanon, että tietäisitte.\n\n-- Siitä asiasta on jo kaikki sanottu eikä ole enään mitään puhumista,\nsanoi Maslova, vaivoin pidättäen hymyään.\n\nLasten osastosta kuului jotain melua ja sitten lapsenitkua.\n\n-- Taitavat kutsua minua, -- sanoi Maslova, levottomasti katsellen\ntaakseen.\n\n-- No hyvästi siis, -- sanoi Nehljudof.\n\nMaslova ei ollut huomaavinaan hänelle ojennettua kättä ja puristamatta\nsitä kääntyi, ja peittäen riemuansa läksi menemään nopein askelin\nkäytävän mattoja pitkin.\n\n\"Mitähän hänessä tapahtuu? Miten hän ajattelee? Miten hän tuntee?\nTahtooko hän panna minut koetukselle vai eikö hän todellakaan voi antaa\nanteeksi? Eikö hän voi vai eikö hän tahdo sanoa kaikkea mitä ajattelee\nja tuntee? Onko hän heltynyt vai katkeroittunut?\" -- kyseli itseltään\nNehljudof eikä voinut löytää mitään vastausta. Selvänä oli hänelle vaan\nse, että Maslova oli muuttunut ja että hänessä tapahtui hänen sielulleen\ntärkeä muutos, ja tämä muutos yhdisti Nehljudofin ei ainoastaan häneen,\nvaan siihenkin, jonka nimessä tämä muutos tapahtui. Ja tämäpä\nyhdistyminen nyt saattoikin Nehljudofin riemulliseen ja onnelliseen\nmielentilaan.\n\nPalattuaan lastenosastoon, missä seisoi kahdeksan pikkuvuodetta, ryhtyi\nMaslova sisaren käskystä kohentamaan vuodetta ja kumartui liian kauas\nlakanan kanssa, niin että liukastui ja oli pudota. Paranemaan päin\noleva, kurkustaan sidottu, häneen katsova poika rupesi nauramaan, ja\nsilloin Maslova ei enää voinut pidättää, vaan istui vuoteen laidalle ja\npurskahti äänekkääseen ja niin makeaan nauruun, että se tarttui\nuseampiin lapsista; mutta sisar huusi hänelle vihasesti:\n\n-- Mikäs nyt naurattaa? Luuletko olevasi siellä, mistä tulit! Mene\nhakemaan annoksia.\n\nMaslova vaikeni ja ottaen astiat meni minne oli käsketty, mutta\nkatsahdettuaan sidottuun poikaan, joka ei saanut nauraa, purskahti\njälleen nauruun.\n\nPäivän pitkään hän useampia kertoja, kun vaan jäi yksin, siirsi\nvalokuvan kirjekuoresta ja ihaili sitä, mutta vasta illalla päivystyksen\njälkeen, jäätyään yksin huoneeseensa, missä heitä makasi kaksi, otti\nMaslova valokuvan kokonaan ulos kirjekuoresta ja kauan-kauan,\nliikahtamatta päätänsä, silmillään hyväillen jokaista yksityiskohtaa,\nkasvoja, pukuja ja balkongin porrasasteita, ja pensaita, joita vastaan\nolivat Nehljudofin ja hänen kasvonsa, ja tätejä, -- katseli kellastunutta\nkorttia eikä voinut kyllikseen ihailla erittäinkin itseänsä, omia nuoria\nkauniita kasvojansa ja otsan ympärille kihartunutta tukkaa. Hän oli niin\nvajonnut katselemiseen, ettei huomannut kuinka hänen toverinsa tuli\nhuoneeseen.\n\n-- Mitä se on? Sekö sen sinulle antoi? -- sanoi lihava, hyväsydämminen\nhoitajatar, kumartuen valokuvan yli.\n\n-- Jokohan tuo nyt todella olisit sinä?\n\n-- Kukas muu sitten? -- sanoi Maslova, hymyillen katsellen toverinsa\nkasvoihin.\n\n-- Entäs tuo, hänkö se on itse? Onko tuo hänen äitinsä?\n\n-- Täti. Etkö todella olisi tuntenut? -- kysyi Maslova.\n\n-- En ikipäivinäni. Koko kasvot ovat ihan toiset. Eikö siitä olekin jo\nkymmenen vuotta!\n\n-- Ei vuotta, mutta koko elämä, -- sanoi Maslova, ja yhtäkkiä koko eloisuus\nkatosi hänen kasvoistaan. Hän kävi haluttoman näköiseksi ja silmäin\nvälys meni ryppyyn.\n\n-- No eikö se elämä \"siellä\" ole sentään jotenkin helppoa?\n\n-- Vai helppoa! -- toisti Maslova ummistaen silmänsä ja huojutellen\npäätänsä. -- Vankeutta pahempi!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin vaan, että kahdeksasta illalla neljään aamulla, ja sitä joka\npäivä.\n\n-- Miksi eivät he siis jätä semmoista elämää?\n\n-- Kyllä kai he jättäisivätkin, mutta eivät voi. Mitä siitä\npuhuukaan, -- sanoi Maslova, hypähti ylös, viskasi valokuvan pöydän\nlaatikkoon, ja pidättäen vihankyyneleitä juoksi ulos käytävään paiskaten\noven jälkeensä. Katsellessaan valokuvaa hän oli tuntenut itsensä siksi,\nminä oli siinä kuvattuna, ja muisteli omaa silloista onneansa ja sitä,\nettä olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan vielä nytkin. Kumppanin\nsanat muistuttivat hänelle mitä hän oli nyt ja mitä hän oli ollut\nsiellä, -- muistuttivat hänelle tuon elämän koko kauheuden, jota hän oli\nkyllä jo silloinkin hämärästi tuntenut, vaikkei tahtonut tehdä itselleen\nselväksi.\n\nVasta nyt hän muisti kaikki nuo hirmuiset yöt ja erittäinkin yhden\nlaskiaisyön, kun hän oli odottanut ylioppilasta, joka oli luvannut\nlunastaa hänet pois. Hän muisti kuinka hän avonaisessa, viinin\ntahraamassa, punaisessa silkkihameessa, punainen nauha pörröisessä\ntukassa, väsyneenä, heikontuneena ja juopuneena, erottuaan vieraistaan\nnoin kahden aikaan yöllä, oli istahtanut tanssien väliajalla laihan,\nluisen, näppynaamaisen piaanonsoittajattaren viereen ja alkanut tälle\nvalitella elämänsä raskautta, ja kuinka tuo soittajatar sanoi myöskin\ntuntevansa olonsa rasittavaksi ja tahtovansa muuttaa sitä, ja kuinka\nheidän luoksensa oli tullut Klaara, ja kuinka he kaikki kolme yhtäkkiä\npäättivät jättää tämän elämän. He luulivat, että tämä yö jo oli lopussa\nja tahtoivat mennä kukin huoneeseensa, kun eteisestä yhtäkkiä kuului\njuopuneiden vieraiden rähinä. Viuluniekka alkoi soittaa tanssia,\npianonsoittajatar rupesi takomaan sormillaan iloisen venäläisen laulun\nsäveliä kadrillin ensimäistä tuuria varten; -- muisti kuinka pieni,\nhumalainen, viinalta haiskahtava ja ikottava miekkonen valkoisessa\nkaulahuivissa ja hännystakissa, minkä hän toisessa tuurissa heitti\npäältään, sieppasi hänet, ja toinen, -- lihakas partaniekka, myöskin\nhännystakissa, (he olivat tulleet joistakin iltahuveista) -- otti Klaaran,\nja kuinka he sitten kauan pyörivät, joivat, huusivat ja mässäsivät...\n\nJa näin vieri vuosi, vieri kaksi ja kolme. Kuinka siinä voisi olla\nmuuttumatta! Ja hänessä äkkiä heräsi vanha viha Nehljudofiin, teki mieli\nhaukkua ja moittia häntä. Ja hän katui että oli jättänyt hyvää\ntilaisuutta käyttämättä ja vielä kerran sanomatta hänelle tuntevansa\nhänet, eikä antautuvansa hänelle, ei sallivansa hänen henkisesti käyttää\nhäntä hyväksensä niinkuin oli käyttänyt hyväksensä ruumiillisesti, ei\nsallivansa hänen tehdä hänestä oman jalomielisyytensä esinettä. Ja\njotenkin sammuttaakseen tuon tuskallisen säälin tunteen omaa itseänsä\nkohtaan ja tietäen kaikki moitteet turhiksi hänen rupesi tekemään mieli\nviiniä. Eikä hän olisikaan voinut pidättää itseänsä, vaan olisi juonut,\njos olisi vielä ollut vankilassa. Mutta täällä ei voinut saada viiniä\nmuualta kuin välskäriltä, ja välskäriä hän taasen pelkäsi, tämä kun\nahdisteli häntä. Mutta suhteet miehiin olivat hänelle vastenmieliset.\nIstuttuaan vähän aikaa käytävän penkillä palasi hän takaisin kammioonsa\nja vastaamatta mitään kumppanille kauan itki kukistunutta elämäänsä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPietariin oli Nehljudofilla kolme asiaa: kassatsioonianomus senaattiin\nMaslovan asiasta, Fedosja Birjukovan juttu valitusasiain komiteassa, ja,\nVera Bogoduhofskajan pyynnöstä, anomus santarmihallitukseen tai 3:teen\nosastoon Shustovan vapauttamisesta ja äidin sallimisesta tavata\npoikaansa, jota säilytettiin linnassa ja josta Vera Bogoduhovskaja oli\nhänelle kirjoittanut. Nämä molemmat asiat hän katsoi samaksi kolmanneksi\nasiaksi. Ja neljäs asia oli vielä lahkolaisjuttu, jotka lahkolaiset\nolivat lähetetyt pois kotoaan Kaukaasiaan syystä, että olivat lukeneet\nja selitelleet evankeliumia. Hän oli luvannut, enemmän itselleen kuin\nheille, että tekisi kaikki mitä oli mahdollista tämän asian\nselvittämiseksi.\n\nSiitä saakka kuin hän ensi kerran oli käynyt Maslennikofin luona, ja\nerittäinkin tultuaan matkaltaan maaseudulta Nehljudof koko olennollaan\ntunsi inhoa niihin piireihin, missä hän oli tähän asti elänyt, -- niihin\npiireihin, missä peitettiin mitä tarkimmin kaikki kärsimykset, joita\nmiljoonat ihmiset kantoivat muutamien harvojen mukavuuden ja huvituksien\nturvaamiseksi, ja peitettiin niin huolellisesti, että näiden piirien\nihmiset eivät nähneet eivätkä voineet nähdä noita kärsimyksiä eikä siis\nmyöskään oman elämänsä julmuutta ja rikoksellisuutta. Nehljudof ei nyt\nenää voinut seurustella näiden ihmisten kanssa tuntematta tukaluutta ja\npaheksimatta itseänsä. Mutta näihin piireihin oli hänet kuitenkin\nsaattanut hänen omat entiset elämäntapansa, samoin kuin myös sukulais-\nja ystävyyssuhteet, ja saattoi nyt etupäässä se, että voidakseen tehdä\nsitä, mikä hänen mieltänsä yksistään kiinnitti, nimittäin auttaa sekä\nMaslovaa että kaikkia muita autettavia, kärsiviä, hänen oli pyytäminen\napua ja palvelusta tämän piirin ihmisiltä, joita hän ei ainoastaan ollut\nkunnioittamatta vaan usein paheksi ja ylenkatsoi.\n\nPietarissa Nehljudof pysähtyi äitinsä sisaren, kreivitär Tsharskajan\nluo, joka oli entisen ministeriä vaimo, ja joutui näin sen\nylimysmaailman sisimpään keskukseen, joka oli tullut hänelle niin\nvastenmieliseksi. Niin epämiellyttävää kuin tämä olikin, ei hän voinut\nmuuten menetellä. Asettumalla johonkin hotelliin hän olisi loukannut\ntätiä, mutta tällä oli korkeita tuttavuuksia ja hän saattoi siis olla\nsuureksi hyödyksi kaikissa niissä asioissa, joita Nehljudof aikoi\npuuhata.\n\n-- Ja mitä minä kuulenkaan sinusta? -- Täydellisiä ihmeitä, -- puhui hänelle\nkreivitär Jekaterina Ivanovna, tarjoten hänelle heti tuliaisiksi\nkahvia. -- _Vous posez pour un Howard_. Autat pahantekijöitä. Ajelet\nvankiloissa. Korjailet epäkohtia.\n\n-- En sinnepäinkään, semmoista en ole ajatellutkaan.\n\n-- Mutta sehän on kylläkin hyvää. Kun ei siinä vaan olisi jotain romaania\nlisäksi. Kerroppas nyt.\n\nNehljudof kertoi suhteensa Maslovaan, -- kaikki, niinkuin oli.\n\n-- Muistan, muistan, Helena parka puhui minulle jotain siitä asiasta, kun\nsinä asuit noiden muminojen luona, nehän taisivat aikoa naittaa sinut\nottotyttönsä kanssa, (kreivitär Jekaterina Ivanovna oli aina halveksinut\nNehljudofin tätejä isän puolelta)... Vai sekö se siis oli? _Elle est\nencore jolie_?\n\nTäti Jekaterina Ivanovna oli 60-vuotias terve, iloinen, tarmokas,\npuhelias nainen. Kasvultaan hän oli kookas ja hyvin täyteläs, huulessa\nhänellä tuntui mustat viikset. Nehljudof piti hänestä ja lapsuudestaan\nsaakka oli tottunut ottamaan vaikutusta hänen tarmostaan ja\niloisuudestaan.\n\n-- Ei, _ma tante_, tuo kaikki on lopussa. Minä halusin vaan auttaa häntä,\nsentähden että ensiksikin hän on syyttömästi tuomittu, ja toiseksi minä\nolen siihen syypää, niin kuin olen syypää koko hänen onnettomuuteensa.\nTunnen velvollisuudekseni tehdä kaikki mitä voin hänen hyväkseen.\n\n-- Mitäs ne ovat sitten minulle kertoneet että sinä muka aikoisit mennä\nnaimisiin hänen kanssansa.\n\n-- Niin aijoinkin, mutta hän ei suostu. Jekaterina Ivanovna laski\nlasisilmänsä alas ja katsoi ääneti ja kummastellen niiden yli sisarensa\npoikaan. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä muuttuivat ja niissä ilmeni\ntyytyväisyys.\n\n-- Tyttö onkin viisaampi sinua. Voi, mikä hölmö sinä olet! Ja sinä olisit\ntodellakin mennyt naimisiin hänen kanssaan?\n\n-- Se on tietty.\n\n-- Huolimatta siitä mikä hän on ollut?\n\n-- Juuri sen vuoksi. Minähän olen kaikkeen syypää.\n\n-- Ei, hölmö olet kuin oletkin, -- sanoi täti, pidättäen\nnaurua. -- Tiedätkö, se sopii mainiosti, -- jatkoi hän. -- Alinella on\nmerkillinen turvakoti, Magdaleenalaitos. Kävin kerran siellä. Ne naiset\nsiellä ovat hyvin inhoittavia: minä sen jälkeen peseskelin itseäni\nyhtämittaa. Mutta Aline on sitä vastoin koko sielullaan asiassa kiinni.\nNiinpä me nyt annamme tuon sinun hänen laitokseensa. Jos kuka saa hänet\nparanemaan, niin se on Aline.\n\n-- Mutta hänhän on tuomittu Siperiaan. Tänne olen tullut juuri\npuuhatakseni tuomion kumoamista. Se on minun ensimäinen asiani teille.\n\n-- Vai niin, missä hänen juttunsa sitten on?\n\n-- Senaatissa.\n\n-- Senaatissako? Minulla on serkkuni Ljovushka senaatissa. Hän on tosin\nvaan ritarimerkkien osastolla. Ja niistä oikeista en minä tunne ketään.\nKaikki he mitä lienevät saksalaisia: Ge, Fe, De, läpi koko aakkoston.\nTaikka kaikellaisia Ivanofia, Semjonofia, Nikitiniä, taikka Ivanenkoja,\nSimonenkoja, Nikitenkoja vaihtelun vuoksi. _Des gens de l'autre monde_.\nMutta voinhan kumminkin sanoa miehelleni. Kyllä hän ne tuntee. Hän\ntuntee kaikellaisia ihmisiä. Minä sanon, mutta sinä itse selitä\nhänelle, sillä minua hän ei koskaan ymmärrä. Puhuinpa minä mitä tahansa,\nei hän sano mitään ymmärtävänsä. Kaikki muut ymmärtävät, hän vaan ei.\n\nSamassa tuli sisälle lakeija, polvisukissa, tuoden hopeisella\ntarjottimella kirjeen.\n\n-- Tämä onkisi juuri Ahneita. Sinäpä saat kuulla nyt Kiesewetteriäkin.\n\n-- Mikä Kiesewetter se on?\n\n-- Kiesewetterkö? Tulehan illalla, niin saat tietää mikä mies se on. Hän\npuhuu niin, että kaikkein paatuneimmatkin pahantekijät lankeavat\npolvilleen, itkevät ja katuvat.\n\nKreivitär Jekaterina Ivanovna kannatti, niin kummalta kuin se kuuluukin\nja niin vähän kuin se sopikin hänen luonteeseensa, kiivaasti sitä oppia,\njonka mukaan usko lunastukseen katsottiin kristillisyyden ydinkohdaksi.\nHän ajeli kokouksissa, missä tätä silloin muodissa ollutta oppia\nsaarnattiin, ja kokosi luokseen uskovaisia. Mutta vaikka tämän opin\nmukaan kaikki kirkonmenot, jumalankuvat jopa sakramentitkin hyljättiin,\noli Jekaterina Ivanovnan kaikissa huoneissa ja hänen vuoteensakin\nääressä jumalankuvia, ja hän täytti kaikki mitä kirkko vaati näkemättä\ntässä mitään ristiriitaisuutta.\n\n-- Kunpa tuo sinun Magdaleenasi saisi häntä kuulla; ihan varmaan\nkääntyisi, -- sanoi kreivitär. -- Ja muista nyt varmaan olla kotona illalla.\nSe on mitä merkillisin mies.\n\n-- Ei se huvita minua, _ma tante_.\n\n-- Mutta minä sanon, että se huvittaa. Ja sinun täytyy tulla. Sano nyt\nsiis mitä minulta tarvitset? _Videz votre sac_.\n\n-- Olisi vielä asiaa linnaan.\n\n-- Linnaanko? No sinne voin antaa sinulle kirjeen paroni Kriegsmuthille.\n_C'est un très brave homme_. Ja tunnethan itsekin hänet. Hän oli isäsi\ntoveri. Hänellä on tosin taipumuksia spiritismiin, mutta se ei mitään\ntee. Hän on hyvänluontoinen. Mitä asiaa sinun on sinne?\n\n-- Täytyy pyytää, että eräälle äidille annettaisiin lupa tavata\npoikaansa, joka istuu siellä. Mutta minulle sanottiin, ettei asia riipu\nKriegsmuthista vaan Tshervjanskista.\n\n-- Tshervjanskista minä en pidä, mutta sehän on Marietten mies. Voipihan\npyytää Marietteä. Kyllä hän minun tähteni sen tekee. _Elle est très\ngentille_.\n\n-- Ja sitten pitää vielä puuhata erään naisen puolesta, joka on jo\nuseampia kuukausia istunut vankilassa ilman että kukaan tietää mistä\nsyystä.\n\n-- No ei vaan, kyllä hän itse varmaan tietää syyn. Ne tietävät\nerinomaisen hyvin. Ja se on noille lyhyttukkaisille aivan oikein.\n\n-- Emme tiedä, onko oikein vai ei. Mutta he kaikissa tapauksissa\nkärsivät. Te olette kristitty ja uskotte evankeliumiin, ja kuitenkin\nvoitte olla niin säälimätön.\n\n-- Ei se estä. Evankeliumi on evankeliumi, mutta mikä on vastenmielistä,\nse on vastenmielistä. Pahemmin tekisin, jos teeskentelisin rakastavani\nnihilistejä ja erittäinkin lyhyttukkaisia nihilistejä, silloin kun en\nvoi niitä sietää.\n\n-- Miksette voi niitä sietää?\n\n-- Jälkeen maaliskuun 1 päivän[3] kysyt miksi?\n\n-- Eiväthän kaikki ole ottaneet osaa maaliskuun 1 päivän tekoon.\n\n-- Sama se: mitäs he tunkeutuvat asioihin, jotka eivät kuulu heihin. Ei\nse ole naisten asia.\n\n-- Mutta pidättehän että Mariette esim. kyllä voi ottaa asioihin\nosaa, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Mariette? Mariette on Mariette. Mutta tuommoiset puolivillaiset, ne\nluulevat voivansa opettaa kaikkia.\n\n-- Ei opettaa, vaan yksinkertaisesti vaan auttaa kansaa.\n\n-- Ilman heitäkin tiedetään, ketä on auttaminen, ketä ei.\n\n-- Mutta kansahan on kurjuudessa. Juuri äsken tulen maalta. Onko\ntodellakin välttämätöntä, että talonpojat tekevät työtä otsansa hiessä\neivätkä saa syödä kylläkseen, ja että me sitä vastoin elämme hirveässä\nylellisyydessä, -- puhui Nehljudof tädin hyväntahtoisuudesta saaden halua\nlausua hänelle kaikki ajatuksensa julki.\n\n-- Tahdotko sinä siis, että minä tekisin työtä enkä mitään söisi?\n\n-- En, en tahdo ettette söisi, -- sanoi Nehljudof ehdottomasti\nhymyillen, -- minä tahdon vaan, että me kaikki tekisimme työtä ja kaikki\nsöisimme.\n\nTäti laski taas alas lasisilmänsä ja katsoi niitten yli uteliaasti\nHäneen.\n\n-- _Mon cher, vous finirez mal_[4], -- sanoi hän.\n\n-- No miksi niin.\n\nSamassa astui huoneeseen pitkä, leveäharteinen kenraali. Se oli\nkreivittären mies, entinen ministeri Tsharskij.\n\n-- Vai niin, Dmitrij. Hyvää päivää, -- sanoi tämä, tarjoten hänelle vasta\najellun poskensa suudeltavaksi. -- Milloin olet saapunut?\n\nItse hän suuteli äänettömänä vaimoansa otsaan.\n\n-- Ei, hän on lahjomaton, -- kääntyi kreivitär miehensä puoleen. -- Hän\nkäskee minun mennä ojalle vaatteita pesemään ja syömään vaan perunoita.\nHän on kauhea hölmö, mutta tee sinä kuitenkin hänelle se, minkä hän\npyytää. -- Oletko kuullut, sanotaan Kamenskajan olevan niin\nepätoivoissaan, että on henki vaarassa, -- kääntyi hän miehensä\npuoleen, -- lähtisit sinä hänen luokseen.\n\n-- Se on todellakin hirmuista, -- sanoi mies.\n\n-- No, menkää nyt puhumaan hänen kanssansa, minun täytyy kirjoittaa\nkirjeitä.\n\nTuskin oli Nehljudof päässyt viereiseen huoneeseen, kun täti huusi\nhänelle edellisestä:\n\n-- Kirjoitanko siis Mariettelle?\n\n-- Olkaa niin hyvä, _ma tante_.\n\n-- Minä siis jätän avonaiseksi, mitä siihen lyhyttukkaiseen tulee, kyllä\nhän käskee miehellensä, ja tämä tekee kaikki. Älä sinä vaan luule, että\nminä olen pahasisuinen. Kaikki sinun holhokkisi ovat sangen\ninhoittavia, mutta en minä tahdo heille pahaa. Olkoot sitten, no mene\nnyt. Muista olla kotona illalla, saat kuulla Kiesewetteriä. Ja me\npidämme pienen hartaushetken. Ja jollet sinä vaan pane vastaan, niin se\ntulee tekemään sinulle sangen hyvää. Tiedänhän minä, että Helena ja te\nkaikki muut olette niissä asioissa hyvin takapajulla. Näkemään asti\nsiis.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKreivi Ivan Mihailovitsh oli virasta eronnut ministeri ja sangen\nluja-mielipiteinen mies. Kreivi Ivan Mihailovitshin vakaumukset olivat\nnuoruudesta pitäen siinä, että niinkuin lintu luonnostaan syö matoja, on\npuettu höyheniin ja untuviin ja lentelee ilmassa, niin hänenkin\nluontonsa vaatii häntä syömään kalliita ruokia, joita kalliit kokit ovat\nvalmistaneet, olla puettuna kaikkein mukavimpaan pukuun, ajella kaikkein\nkesyimmillä ja nopeimmilla hevosilla, ja että tämän kaiken sen vuoksi\npitää olla valmiina häntä varten. Paitsi sitä kreivi Ivan Mihailovitsh\narveli, että mitä enemmän hänellä on kaikenlaisia rahatuloja kruunulta\nja mitä enemmän hänellä on kunniamerkkejä ja jalokiviesineitä vissine\nnimikirjoituksineen, ja mitä useammin hän tulee tapaamaan ja puhumaan\nkorkeitten henkilöitten kanssa molempaa sukupuolta, sitä parempi hänen\non. Mutta kaikki muu näiden perussääntöjen rinnalla oli kreivi Ivan\nMihailovitshin mielestä mitätöntä ja turhanpäiväistä. Kaikki muu saattoi\nolla joko näin tahi ihan päinvastoin. Tämän uskon mukaan kreivi Ivan\nMihailovitsh oli elänyt ja vaikuttanut Pietarissa neljänkymmenen vuoden\naikana ja 40 vuoden kuluttua saavutti ministerin aseman.\n\nKreivi Ivan Mihailovitshin pääominaisuudet, joiden kautta hän oli kaiken\ntämän saavuttanut, olivat siinä, että hän ensiksikin osasi ymmärtää\nkirjelmien ja asetusten sisältöä, ja kykeni panemaan kokoon, vaikkei\naivan sujuvastikaan, ymmärrettäviä asiapapereita sekä välttämään\noikokirjoitusvirheitä; toiseksi siinä, että hän osasi sangen hyvin\nesiintyä, ja missä tarvittiin antaa itsellensä ylpeän, koskemattoman ja\nylevännäköisen muodon, mutta toisin paikoin taas osottaa\nmukautuvaisuutta aina intohimoon ja halpamaisuuteen asti; kolmanneksi\nsiinä, ettei hänellä ollut mitään yleisiä periaatteita tai sääntöjä, ei\nyksityistä siveyttä koskevia eikä yhteiskunnallisia, ja että hän sen\nvuoksi saattoi olla, tarvittaessa, yhtä mieltä kaikkein kanssa ja\nmyöskin tarvittaessa eri mieltä kaikkien kanssa. Näin menetellessään hän\npyrki ainoastaan ylläpitämään yleistä johdonmukaisuutta, koettaen olla\njoutumatta ilmeiseen ristiriitaan itsensä kanssa. Mutta aivan\nvälinpitämätön hän oli siitä, oliko hänen menettelynsä itsessään oikea\nvai väärä, samoin kuin siitäkin oliko sen seurauksena suurin onni vai\nsuurin onnettomuus Venäjän valtakunnalle tai koko maailmalle.\n\nKun hän tuli ministeriksi, niin kaikki hänestä riippuvat henkilöt, (ja\nniitä oli hyvin paljon sekä alamaisia että läheisiä), ja myöskin kaikki\nsyrjäiset samoin kuin hän itsekin olivat vakuutetut siitä että hän oli\nsangen järkevä valtiollinen mies. Mutta kun joku aika oli kulunut eikä\nhän ollut saanut mitään toimeen, ei mitään osottanut, ja kun olemassa\nolon taistelussa vallitsevien lakien mukaan aivan samanlaiset ihmiset\nkuin hänkin, jotka olivat oppineet kirjoittamaan ja ymmärtämään\npapereita, yhtä ylhäisen näköiset ja yhtä periaatteettomat virkamiehet\nolivat tunkeneet hänet syrjään ja hän oli pakoitettu eroamaan virastaan,\nniin selvisi kaikille, ettei hän ollutkaan mikään erittäin viisas, vaan\npäinvastoin jotenkin rajoitettu ja vähänsivistynyt, vaikkakin hyvin\nitseensä luottava ihminen, ja että hänen mielipiteensä juuri ja juuri\nkohosivat vanhoillisten lehtien etuartikkelien tasalle. Kävi selväksi,\nettei hänessä ollut mitään, mikä olisi eroittanut häntä muista vähän\nsivistyneistä itseensäluottavaisista virkamiehistä, niistä, jotka olivat\ntunkeneet hänet tieltään, ja sen hän itsekin ymmärsi, mutta se ei\nmissään tapauksessa horjauttanut hänen vakaumustansa, että hänen oli\njoka vuosi saaminen suuren määrän kruunun rahoja ja uusia koristuksia\njuhlapukuunsa. Tämä vakaumus oli niin luja, ettei kukaan olisi\nuskaltanut kieltää häneltä sitä, ja niinpä hän nosti joka vuosi, osaksi\neläkkeenä ja osaksi palkkiona jäsenyydestä korkeimmassa valtiollisessa\nlaitoksessa ja esimiehyydestään kaikenlaisissa komiteoissa, muutamia\nkymmenkuntia tuhansia ruplia ynnä lisäksi vastaanotti joka vuosi\noikeuksia yhä uusiin nauhoihin olkapäissään ja housuissaan ja\nemaljeerattuihin tähtösiin hännystakin alle. Tämän johdosta oli kreivi\nIvan Mihailovitshillä suuria tuttavuuksia.\n\nKreivi Ivan Mihailovitsh kuunteli Nehljudofia niin, kuin hänen oli ennen\nollut tapana kuunnella esittelijänsä lausuntoja, ja kuunneltuansa sanoi\nantavansa hänelle kaksi kirjettä, joista toisen senaattori Wolfille,\nkassatsiooniosastossa. \"Hänestä puhutaan sitä ja tätä, mutta _dans tous\nles cas c'est un homme très comme il faut_\", sanoi hän. -- \"Ja hän on\nminulle kiitollisuuden velassa ja tekee siis voitavansa\". Toisen kirjeen\nantoi kreivi Ivan Mihailovitsh vaikuttavalle henkilölle valitusasiain\nkomiteassa. Fedosja Birjukovan asia, niinkuin Nehljudof sen kertoi,\nherätti suuressa määrin hänen huomiotansa. Kun Nehljudof sanoi aikovansa\nkirjoittaa keisarinnalle, sanoi hän, että asia oli todellakin sangen\nliikuttava ja että tilaisuuden sattuessa voisi kertoa sen siellä. Mutta\nlupausta hän ei voinut antaa. Menköön anomus tavallista tietänsä. Mutta\njos niin soveltuu, -- arveli hän, -- jos käskevät \"vähäisen komitean\"\nkokoukseen, niin hän kenties tulee mainitsemaan asiasta.\n\nSaatuaan kreiviltä molemmat kirjeet, ja tuon kirjeen Mariettelle, läksi\nNehljudof heti kaikkiin noihin paikkoihin.\n\nEnsimäiseksi hän meni Marietteä tapaamaan. Tämän hän oli tuntenut\nkasvavana tyttönä eräässä varattomassa ylimysperheessä, tiesi hänen\nmenneen naimisiin loistavalla uralla olevan henkilön kanssa, josta\nNehljudof oli kuullut rumanlaisia juttuja, ja hänen oli sentähden, kuten\nainakin, tuskallisen vaikea taas kääntyä miehen puoleen, jota ei\nkunnioittanut. Tämmöisissä tapauksissa hän tunsi aina sisällistä\nhajaantumista, tyytymättömyyttä itseensä ja horjuvaisuutta: pitikö\npyytää vai olla pyytämättä, mutta hän oli aina tullut siihen\npäätökseen, että piti pyytää. Paitsi sitä epäsuoruutta, jota hän tunsi\nesiintyessään pyytäjänä ihmisten keskuudessa, joita hän ei enää pitänyt\nominaan, vaan jotka pitivät häntä omanansa, tunsi hän tässä seurassa\nsuistuvansa entiselle tavaksi tulleelle tolalleen ja ehdottomasti\nantautuvansa sen kevytmielisen, siveettömän hengen valtaan, joka näissä\npiireissä vallitsi. Tämän hän oli kokenut jo täti Jekaterina Ivanovnan\nluona. Hän oli jo äsken aamulla, puhuessaan tämän kanssa kaikkein\ntotisimmista asioista, antautunut pilapuheisiin.\n\nPietari, missä hän ei ollut pitkään aikaan käynyt, teki yleensäkin\nhäneen tavallisen ruumiillisesti kiihoittavan ja henkisesti tylsyttävän\nvaikutuksensa.\n\nKaikki oli niin puhdasta, mukavaa, järjestettyä, ja erittäinkin ihmiset\nolivat siveellisessä suhteessa niin vaatimattomat, että elämä tuntui\ntavattoman helpolta.\n\nMainio, puhdas, kohtelias ajuri kuletti häntä mainioiden, kohteliaiden,\npuhtaiden poliisien sivuitse, pitkin mainioita, vedellä puhtaiksi\nvaleltuja katuja, mainioiden, puhtaiden talojen ohi siihen taloon, missä\nasui Mariette.\n\nPortaiden edustalla odotteli englantilainen hevospari, ja englantilaisen\nnäköinen kuski poskipartoineen, joka ylettyi puoleen poskea,\nkirjaillussa puvussa, siimapiiiska pystyssä istui ylpeänä pukilla.\n\nOvenvartija tavallista puhtaammassa univormussa avasi oven eteiseen,\nmissä seisoi ajolakeija vieläkin puhtaammassa korupuvussa erinomaisen\nhyvin kammatulla parralla, ja päivystävä sanansaattaja, hänkin uudessa,\npuhtaassa univormussa.\n\n-- Kenraali ei ota vastaan. Eikä kenraalitarkaan. Kenraalitar suvaitsee\njuuri olla lähdössä.\n\nNehljudof antoi pois kreivitär Jekaterina Ivanovnan kirjeen, otti esiin\nvisiittikortin ja rupesi pöydän ääressä, missä oli kirja kävijöitä\nvarten, kirjoittamaan olevansa hyvin pahoillaan, ettei tavannut. Mutta\nsamassa lakeija syöksyi rappusia kohden, ovenvartija astui ulko-oven\neteen huutaen: \"vaunut esiin\", ja sanansaattaja jähmettyi patsaaksi\npaikalleen kädet ojona pitkin housunpoimuja ja silmillänsä saattaen ja\nseuraten keskikokoista, ohkaista naista, joka tuli alas rappusista\nkäyden nopeammin kuin hänen ylhäiselle asemalleen olisi sopinut.\n\nMariettellä oli suuri sulkahattu ja musta puku, musta vaippa ja uudet\nmustat hansikkaat; hänen kasvonsa olivat hunnuitetut.\n\nNähtyään Nehljudofin hän nosti huntunsa, paljasti hyvin kauniit kasvonsa\nloistavine silmineen ja katsahti kysyvästi häneen.\n\n-- Vai niin, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh, -- sanoi hän iloisella,\nmiellyttävällä äänellä. -- Olisin kyllä tuntenut...\n\n-- Miten, muistatteko todella vielä kuinka minua kutsutaan?\n\n-- Kuinkas sitten, me sisaren kanssa olimme teihin rakastuneet, -- sanoi\nhän ranskaksi: -- mutta kylläpä olettekin muuttunut. Kuinka ikävä, että\nminun on lähteminen. Mutta mennään sentään takasin, -- sanoi hän pysähtyen\nkahden vaiheilla.\n\nHän katsahti seinäkelloon.\n\n-- Ei, en saata. Minun täytyy joutua sielumessulle Kamenskajan luo. Hän\non aivan särjetty.\n\n-- Mitäs sen Kamenskajan on?\n\n-- Ettekö todella ole kuullut: hänen poikansa on tapettu\nkaksintaistelussa. He taistelivat Posenin kanssa. Ainoa poika.\nHirmuista. Äiti on ihan särjetty.\n\n-- Olen kyllä kuullut.\n\n-- Ei, kyllä on parasta että lähden, mutta tulkaa te huomenna, tai tänä\niltana, -- sanoi hän ja suuntautui nopein kevein askelin ulko-ovea kohden.\n\n-- Tänä iltana ei minun sovi, -- sanoi Nehljudof seuraten häntä\nulkoportaille. -- Minullahan olisi asiaa teille, -- sanoi Nehljudof\nkatsellen portaiden eteen ajavia hevosia.\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Tässä on kirje tädiltä asiasta, -- sanoi Nehljudof antaen hänelle kapean\nkirjekuoren suuren vaakunakuvan kanssa: -- Siitä saatte nähdä.\n\n-- Kyllä tiedän, kreivitär Jekaterina Ivanovna kuvailee että minulla on\nvaikutusvaltaa mieheeni asioissa. Hän erehtyy. En voi enkä tahdo\nmihinkään sekaantua. Mutta kreivittären ja teidän tähtenne olen tietysti\nvalmis tekemään poikkeuksen periaatteistani. Mitä asia koskee? -- puhui\nhän hakien pienellä kädellä taskuansa.\n\n-- Linnaan on suljettu eräs tyttö, joka on sairas eikä mihinkään syypää.\n\n-- Mikä hänen nimensä on?\n\n-- Shustova. Lyydia Shustova. Kyllä sekin on kirjeessä.\n\n-- Olkoon menneeksi. Minä koetan toimittaa, -- sanoi hän nousten keveästi\npehmeäksi topattuun ajopeliin, joka hohti siipinensä auringossa, ja\navasi varjostimensa. Lakeija istuutui pukille ja käski kuskin ajamaan.\nAjopelit läksivät liikkeelle, mutta samassa Mariette kosketti\nparasollillaan kuskin selkää, ja komeat, hienonahkaiset, englantilaiseen\nmalliin leikatut tammat koukistaen ohjaksilla kiristettyjä kauniita\npaitansa, pysähtyivät tömistellen hienoja jalkojansa.\n\n-- Tulkaa siis, mutta olkaa hyvä: ei itsekkäissä tarkoituksissa, -- sanoi\nhän ja hymyili hymyllä, jonka voiman hän hyvin tunsi, ja, ikäänkuin\nolisi päättänyt näytännön, laski alas esiripun, -- huntunsa. -- No, annappas\nmennä, -- ja hän kosketti jälleen kuskia varjostimellaan.\n\nNehljudof kohotti lakkiansa. Mutta puhdasveriset voikkostammat,\npärskytellen sieramiansa alkoivat iskeä kavioitansa katuun ja ajopelit\nvierivät nopeasti poispäin, silloin tällöin vaan tien epätasaisuuksissa\nkeveästi tärskähtäen uusilla kummipyörillään.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nMuistellen sitä hymyä, jonka he olivat vaihtaneet Marietten kanssa,\npudisti Nehljudof itselleen päätään.\n\n\"Tuskin ehtii katsahtaa ympärilleen, kuin jo on jälleen kietoutunut\ntuohon elämään\", ajatteli hän, taas kokien sitä kaksinaisuutta ja\nepäilystä, jota hänessä herätti välttämättömyys hakea niiden ihmisten\nsuosiota, joita hän ei kunnioittanut. Päätettyään minne oli ensin ja\nminne sitten lähteminen, ettei tulisi tehneeksi turhia matkoja, meni\nNehljudof ensiksikin senaattiin; hän saatettiin kansliaan, minkä\nerinomaisessa huoneustossa hän näki suunnattoman joukon erinomaisen\nkohteliaita ja puhtaita virkamiehiä.\n\nMaslovan anomus oli saapunut perille ja oli jätetty tarkastamista ja\nlausunnon antamista varten sille samalle senaattori Wolfille, jolle\nhänellä oli kirje sedältä, sanottiin Nehljudofille.\n\n-- Senaatin istunto tulee tapahtumaan tällä viikolla, -- mutta Maslovan\nasia tuskin ehtii tulla käsiteltäväksi tässä istunnossa. Jos erityisesti\npyytäisi, niin saattoi toivoa, että se tulisi esille tälläkin viikolla,\nkeskiviikkona, -- sanoi joku.\n\nIstuessaan senaatin kansliassa odottamassa tietoja sai Nehljudof jälleen\nkuulla keskusteltavan kaksintaistelusta ja tarkasti kerrottavan millä\ntavalla nuori Kamenskij oli tapettu. Täällä hän ensi kerran kuuli tämän,\nkoko Pietarin suussa olevan jutun erikoiskohdat. Asianlaita oli se, että\nupseerit olivat eräässä puodissa syöneet ostronia ja tavallisuuden\nmukaan juoneet paljon.\n\nJoku oli moittinut sitä rykmenttiä, missä Kamenskij palveli; Kamenskij\nsanoi häntä valehtelijaksi. Toinen antoi Kamenskille korvapuustin.\nSeuraavana päivänä he taistelivat, ja kuula sattui Kamenskin vatsaan,\nsillä seurauksella, että hän kahden tunnin kuluttua kuoli. Tappaja ja\nsekundantit ovat vangitut, mutta kerrotaan, että vaikka he nyt\nistuvatkin päävahdissa, päästetään he vapaiksi kahden viikon kuluttua.\n\nSenaatin kansliasta ajoi Nehljudof valitusasiain komiteaan, erään\nsiellä vaikuttavan virkamiehen, paroni Vorobjofin luo, joka asui\nsuurenmoisessa huoneustossa kruunun talossa. Ovenvartija ja lakeija\nilmoittivat ankarasti Nehljudofille, ettei paronia voinut tavata muutoin\nkuin vastaanottopäivinä, -- että hän oli nyt keisarillisen majesteetin\nluona, ja huomenna oli taas esittely. Nehljudof jätti kirjeensä ja ajoi\nsenaattori Wolfin luo.\n\nWolf oli juuri syönyt aamiaisensa ja poltteli tapansa mukaan sikaria\nsekä käveli edestakaisin huoneessaan ruuansulatuksen edistämiseksi, kun\nNehljudof saapui. Vladimir Vasiljevitsh Wolf oli todellakin _un homme\ntrès comme il faut_, ja asetti tämän ominaisuutensa ylemmäksi muuta,\nkatsoi sen korkeudesta kaikkia muita ihmisiä, eikä voinut olla\nasettamatta tätä ominaisuutta korkealle, sillä ainoastaan sen avulla hän\noli saavuttanut loistavan virkauransa, juuri sen, jota oli halunnut,\ns.o. naimisen kautta hankkinut itselleen omaisuuden, joka tuotti 18\ntuhatta ruplaa vuotuista tuloa, ja puuhiensa kautta senaattorin paikan.\nHän ei katsonut olevansa ainoastaan _un homme très comme il faut_, vaan\npiti itseään ritarillisen rehellisyydenkin miehenä. Rehellisyytenä hän\npiti sitä, ettei ottanut yksityisiltä henkilöiltä salaa lahjoja. Mutta\nkaikellaisten päivä- ja matkarahojen sekä vuokramaksujen tinkiminen\nkruunulta ja lupautuminen sen edestä orjamaisesti täyttämään mitä ikänä\nhallitus, häneltä vaati, se ei hänen mielestänsä ollut epärehellisyyttä.\nNiinikään hän ei pitänyt epärehellisyytenä, vaan päinvastoin miehuutena,\nurotekona, isänmaallisuutena sitä, että ollessaan kuvernöörinä eräässä\nPuolan läänissä hän oli ollut syynä karkoitukseen ja vankilaan\nsulkemiseen sen nojalla, että nämä olivat kiintyneet omaan kansaansa ja\nisiensä uskontoon. Ei hän myöskään pitänyt epärehellisyytenä sitä, että\noli anastanut haltuunsa häneen rakastuneen vaimonsa ja tämän sisaren\nomaisuuden. Päinvastoin hän piti sitä erinomaisen järkevänä tapana\njärjestää perheelliset asiansa. Vladimir Vasiljevitshin perheeseen\nkuului hänen persoonaton vaimonsa, tämän sisar, jonka maatilan hän oli\nmyynyt ja pannut rahat omalle nimelleen, ynnä hiljainen pelonalainen\nruma tytär, joka vietti yksinäistä raskasta elämää löytäen ajanviettoa\nviime aikoina vaan evankeliumissa, kokouksissa Alinen ja kreivitär\nJekaterina Ivanovnan luona. Vladimir Vasiljevitshin poika oli\nhyvänluontoinen, hän oli jo 15-vuotisena parroittunut ja siitä saakka\nmyöskin alkanut juoda ja viettää siveetöntä elämää, jota hän jatkoi\n20:teen ikävuoteensa asti. Hän oli karkoitettu kotoa siitä syystä, ettei\nollut missään lopettanut opintojansa, ja liikkumalla huonoissa seuroissa\nja tekemällä velkoja pilasi isänsä mainetta. Isä oli kerran maksanut\npoikansa edestä 230 ruplaa velkoja, sitten maksoi vielä toisen kerran\n600 ruplaa, mutta ilmoitti pojalle, että tämä oli viimeinen kerta, että\njollei hän tee parannusta, niin hän ajaa hänet pois kotoa ja katkaisee\nkaiken yhteyden hänen kanssaan. Mutta poika ei ollut ainoastaan\ntekemättä parannusta, vaan teki vielä 1,000 ruplan velan ja rohkeni\nlisäksi sanoa isälle, että hänen on muutenkin tukala asua kotona.\nSilloin Vladimir Vasiljevitsh ilmoitti pojalle, että tämä saa lähteä\nmatkaansa, ja ettei hän enää tunnusta häntä pojakseen. Siitä saakka\nVladimir Vasiljevitsh esiintyi niinkuin hänellä ei olisi koskaan ollut\nmitään poikaa, eikä talonväestä kukaan uskaltanut puhua hänelle pojasta,\nja Vladimir Vasiljevitsh oli aivan vakuutettuna siitä, että hän oli\njärjestänyt perheelliset olonsa mitä parhaiten.\n\nWolf otti vastaan Nehljudofin leppeällä ja hiukan pilkallisella hymyllä,\n(se oli hänen tapansa, joka ehdottomasti johtui siitä etevämmyydestä,\nmissä hän luuli olevansa enimpiin ihmisiin). Hän pysähtyi käynnissään\nedestakaisin, tervehti Nehljudofia ja luki hänen kirjeensä.\n\n-- Pyydän nöyrimmästi, istukaa, mutta minulle suokaa anteeksi. Jos\nsallitte, jatkan minä kävelemistäni, -- sanoi hän pistäen kätensä\nkotitakkinsa taskuihin ja kulkien kevein askelin suuren jäykkäkuosisen\ntyöhuoneensa halki. -- On sangen hupaista tutustua teihin ja samassa\nmyöskin tietysti tehdä Ivan Mihailovitshin mieliksi, -- puhui hän\npuhallellen ulos hyvänhajuista sinertävää savua ja varovasti siirtäen\nsuultansa sikaria, ettei tuhka putoaisi.\n\n-- Olisin vaan pyytänyt, että asia tulisi esitellyksi pikemmin, sillä jos\nsyytetyn on lähteminen Siperiaan, niin hyvä olisi että lähtö tulisi\ntapahtumaan aikaisemmin, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Aivan niin, ensimäisillä laivoilla Nishnij-Novgorodista, kyllä\ntiedän, -- sanoi Wolf armollisella hymyllään, tietäen aina edeltäpäin\nkaikki, mistä ikinä hänen kanssaan rupesi puhumaan. -- Mikä on syytetyn\nnimi?\n\n-- Maslova...\n\nWolf tuli pöydän luo ja katsahti paperiin, joka oli asiakirjasalkussa.\n\n-- Aivan oikein, Maslova. Hyvä on, voinhan pyytää virkakumppaneitani.\nAsian otamme esille keskiviikkona.\n\n-- Saanko siis sähköittää asianajajalle?\n\n-- Vai onko teillä asianajaja? Mitä varten? Mutta jos niin tahdotte,\nmiksei.\n\n-- Kassatsiooniaiheet saattavat olla riittämättömät, -- sanoi Nehljudof,\nmutta itse asianlaadusta pitäisi luullakseni näkyä, että syylliseksi\njulistaminen oli väärinkäsityksen tuote.\n\n-- Niinpä kyllä, mutta senaatti ei voi ottaa juttua aineellisesti\ntarkastaakseen, -- sanoi Vladimir Vasiljevitsh ankarasti, katsellen\ntuhkaa, -- senaatti valvoo ainoastaan lain sovittamista ja tulkitsemista.\n\n-- Mutta tämä on nähdäkseni aivan erikoistapaus.\n\n-- Tiedän, tiedän. Kaikki tapaukset ovat erikoistapauksia. Me teemme\nvelvollisuutemme. Siinä kaikki.\n\n-- Tuhka pysyi yhä paikallaan, mutta siihen oli jo muodostunut halkeema\nja se oli siis jo vaarassa. -- Taidatte käydä aniharvoin Pietarissa? --\nsanoi Wolf, pidellen sikaria niin, ettei tuhka putoaisi. Mutta se\nhorjahti ja Wolf saattoi sen varovasti tuhka-astian luo, mihin se sortui.\n\n-- Mikä kauhea tapaus tuon Kamenskin kanssa, -- sanoi hän. -- Erinomainen\nnuori mies, ainoa poika. Erittäinkin äidin asema, -- puhui hän, toistaen\nmelkein sanasta sanaan sen, mitä tähän aikaan kaikkialla puhuttiin\nKamenskista. Puheltuaan vielä kreivinna Jekaterina Ivanovnasta ja hänen\nihastuksestaan uuteen uskonnolliseen suuntaan, jota Vladimir\nVasiljevitsh ei paheksinut eikä hyväksynyt, mutta joka hänen etevyytensä\nohella silminnähtävästi oli hänelle tarpeeton, hän soitti.\n\nNehljudof jätti hyvästi.\n\n-- Jos sopii, tulkaa, päivällisille -- sanoi Wolf, tarjoten\nkättään, -- vaikkapa keskiviikkona. Silloin annan teille varman\nvastauksenkin.\n\nOli jo myöhäistä ja Nehljudof ajoi kotiin tätin luokse.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKreivitär Jekaterina Ivanovnan luona syötiin päivällistä klo 1/2 8, ja\npäivällinen tarjottiin uudella tavalla, jota Nehljudof ei ollut vielä\nennen nähnyt. Ruuat asetettiin pöydälle, ja lakeijat läksivät heti\ntiehensä, niin että päivällisvieraiden oli omin käsin ottaminen eteensä.\nHerrat eivät sallineet naisten vaivata itseään liiallisilla liikkeillä\nja vahvempana sukupuolena ottivat hartioillensa koko painon ruokain\nsälyttämisessä naisille ja itselleen. Heti kun yksi ruokalaji oli syöty,\npainoi kreivitär sähkönappulaa pöydässä, ja lakeijat ilmestyivät\nkuulumattomasti sisälle, korjasivat ja vaihtoivat nopeasti lautaset ja\nmuut ruokakalut sekä toivat seuraavan ruokalajin. Päivällinen oli sangen\nhieno, samoin kuin kaikki viinitkin. Suuressa valoisassa kyökissä\ntyöskenteli ranskalainen kyökkipäällikkö kahden valkoisen apulaisen\nkanssa. Päivällisillä oli kuusi henkeä: kreivi ja kreivitär, heidän\npoikansa, synkkä kaartilaisupseeri, joka piti kyynäspäitä pöydällä,\nNehljudof, ranskalainen guvernantti ja maalta tullut kreivin\npääisännöitsijä.\n\nKeskustelu koski täälläkin kaksintaistelua. Puhe oli siitä, miten\nkeisari suhtautui tähän asiaan. Tiedettiin, että keisari oli sangen\nsuruissaan äidin puolesta, ja niinpä kaikki olivat suruissaan äidin\npuolesta. Mutta koska myöskin tiedettiin, että keisari, vaikka otti osaa\nsuruun, ei kuitenkaan tahtonut olla ankara tappajaa kohtaan, joka oli\npuolustanut univormun kunniaa, niin kaikki muutkin olivat suopeat\ntappajalle, joka oli puolustanut univormun kunniaa. Ainoastaan kreivitär\nJekaterina Ivanovna kevyt- ja vapaamielisyydessään antoi tappajasta\ntuomitsevan lausunnon.\n\n-- Rupeavat vaan juomaan ja tappamaan kelpo nuorukaisia, -- en mistään\nhinnasta antaisi anteeksi, -- sanoi hän.\n\n-- Tuota minä en ymmärrä, sanoi kreivi.\n\n-- Tiedän ettet sinä milloinkaan ymmärrä mitä minä puhun, -- sanoi\nkreivitär kääntyen Nehljudofin puoleen. -- Kaikki ymmärtävät, paitsi oma\nmies. Sanon, että minun on sääli äitiä, enkä tahdo, että tappaja jäisi\nhyvilleen tekonsa jälkeen.\n\nSilloin tähän asti mykkänä istunut poika otti puolustaakseen tappajaa ja\nhyökkäsi äitinsä kimppuun, todistellen tälle jotenkin raa'alla tavalla,\nettei upseeri olisi voinut muuten menetellä, että muuten upseerien\noikeus olisi ajanut hänet pois rykmentistä. Nehljudof kuunteli ottamatta\nosaa keskusteluun, ja entisenä upseerina hän kyllä ymmärsi, vaikkei\nhyväksynytkään nuoren Tsharskin perusteluja, mutta samalla hän\nehdottomastikin asetti rinnakkain tuon upseerin, joka oli toisen\ntappanut, sen vangin, kauniin nuorukaisen kanssa, jonka oli nähnyt\nvankilassa ja joka oli tuomittu pakkotöihin tappelusta ja miestaposta.\nTämä, talonpoika, oli tappanut kiihoittuneessa mielentilassa ja oli nyt\nerotettuna vaimostaan, perheestään, omaisistaan, pantu rautoihin ja pää\najeltuna teki matkaa Siperiaan, edellinen taas istui hyvässä huoneessa\npäävahdissa, aterioitsi oivallisesti, joi mainiota viiniä, luki kirjoja\nja jonkun päivän kuluttua varmaan tulisi pääsemään vapaaksi ja jatkamaan\nentistä elämäänsä, ainoastaan entistään huomatumpana.\n\nNehljudof sanoi ajatuksensa. Kreivitär Jekaterina Ivanovna aluksi yhtyi\nsisarensa pojan mielipiteeseen, mutta sitten rupesi äänettömäksi.\n\nNiinkuin kaikki muut niin Nehljudofkin tunsi, että hän tuolla\nkertomuksella oli tehnyt jotakin suoraan sopimatonta.\n\nIllalla, kohta päivällisien jälkeen alkoi suureen saliin kokoontua väkeä\nkuuntelemaan vastasaapuneen Kiesewetterin saarnaa. Saliin oli aivan kuin\nluentoa varten asetettu tuoliriviä korkeine kaiverrettuine\nselustimineen, ja pöydän eteen nojatuoli sekä pikkupöydälle vesikarahvi\nsaarnaajata varten.\n\nUlkoportaitten edessä odotteli vaunuja. Salissa istuivat komeapukuiset\nnaiset silkissä, sametissa, pitseissä, irtotukkineen ja kiristettyine ja\ntäytettyine vyötäryksineen. Naisten joukossa istui miespuolisia sekä\nsotilas- että siviilihenkilöitä ja viisi henkeä alemmasta kansasta:\nkaksi talonmiestä, puotilainen, lakeija ja kuski.\n\nKiesewetter, lujarakenteinen harmahtava mies, puhui englanninkielellä,\nja nuori laiha neitonen, rillit nenällä, käänsi hyvin ja nopeasti\nvenäjäksi.\n\nSaarnaaja puhui siitä että meidän syntimme ovat niin suuret, rangaistus\nniistä niin ankara ja välttämätön, että eläminen tämän rangaistus-uhan\ntiedossa on mahdoton.\n\n-- Ajatelkaamme, rakkaat veljet ja sisaret, ajatelkaamme itseämme ja omaa\nelämäämme, ajatelkaamme mitä teemme, miten elämme, miten suututamme\narmorikasta Jumalaa, mihin kärsimyksiin saatamme Kristuksen, ja me\nymmärrämme, että ei voi olla kysymystä anteeksiannosta, ettei ole mitään\nulospääsyä, ei mitään pelastusta, että meitä kaikkia uhkaa kadotus.\nHirmuinen kadotus, ikuiset kärsimykset odottavat meitä, puhui hän\nvapisevalla, itkevällä äänellä. -- Veljet, kuinka on meidän pelastuminen\ntästä hirveästä tulipalosta, jonka liekit jo leimuavat talon ympärillä\nja kaikki ovet ovat suljetut!\n\nHän oli hetken ääneti, ja oikeat kyyneleet vuotivat hänen poskiansa\nmyöten. Jo kahdeksan vuoden kuluessa, joka kerta kun hän oli päässyt\ntähän kohti omasta mielestään hyvässä puheessaan, hän tunsi kutkutusta\nkurkussansa, nipistystä nenässään ja silmistä alkoi vuotaa kyyneleitä.\n\nJa nämä kyyneleet liikuttivat häntä vielä enemmän. Huoneessa alkoi\nkuulua nyyhkytyksiä. Kreivitär Jekaterina Ivanovna istui pienen\nmosaiikkipöydän ääressä, nojaten päätään molempiin käsiinsä, ja hänen\npaksut olkapäänsä vavahtelivat. Kuski tuijotteli kummastellen ja\npelokkaasti saksalaiseen, aivan kuin olisi ajanut tämän päälle tämän\nkumminkaan väistymättä. Enimmät istuivat samallaisessa asennossa kuin\nkreivitär Jekaterina Ivanovna. Wolfin tytär, joka oli isänsä näköinen,\noli muodikkaassa puvussa polvillaan, kasvot käsiin peitettyinä.\n\nYhtäkkiä puhuja avasi kasvonsa ja ilmaisi niissä sangen luonnolliselta\nnäyttävän hymyn, jommoisella näyttelijät ilmaisevat iloa, ja makealla,\nvienolla äänellä alkoi puhua:\n\n-- Mutta pelastus on olemassa. Siinä se on edessämme, helppona, iloisena.\nTämä pelastus on se veri, jonka Jumalan ainoa poika meidän tähtemme on\nvuodattanut mennessään meidän tähtemme ristin-kärsimyksiin. Hänen\nkärsimyksensä, hänen verensä pelastaa meidät. Veljet ja sisaret, -- alkoi\nhän taas kyyneleisellä äänellä, -- kiittäkäämme Jumalaa, joka on antanut\nainoan poikansa ihmiskunnan lunastukseksi. Hänen pyhä verensä...\n\nNehljudofin tuli niin tuskallisen paha olla, että hän, kaikessa\nhiljaisuudessa, nousi ja rypistäen kasvojansa ja pidätellen häpeän\nilmaisua pujahti varpaillaan pois ja meni omaan huoneeseensa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nJuuri oli Nehljudof seuraavana päivänä saanut vaatteet yllensä ja\naikoi laskeutua alakertaan, kun lakeija toi hänelle moskovalaisen\nasianajajan käyntikortin. Asianajaja oli tullut omissa asioissaan ja\nmyöskin ollakseen läsnä Maslovan anomusta esiteltäessä senaatissa, jos\nse nimittäin pian tulisi esille. Nehljudofin lähettämä sähkösanoma oli\npalautunut takaisin Pietariin. Saatuaan Nehljudof ilta tietää milloin\nMaslovan asia tulisi esille ja mitkä olivat senaattorit, hän hymähti.\n\n-- Ihan kuin tahallaan ovat kaikki ehta senaattorin-tyyppejä, -- sanoi\nhän: -- Wolf on pietarilainen virkamies; Skovorodnikof on tieteellinen\nlakimies, ja Be käytännöllinen lakimies, ja sen tähden kaikkein\nelävin, -- sanoi asianajaja. -- Häneen voi kaikista enimmin luottaa. Entäs\nvalitusasiain komiteassa?\n\n-- Olen juuri matkalla Vorobjofin luo, eilen en päässyt tapaamaan, -- sanoi\nNehljudof.\n\n-- Se on mainiota, lähtekäämme yhdessä. Minä saatan teidät omalla\najurillani.\n\nJuuri ennen heidän lähtöänsä, jo eteisessä, tuli Nehljudofia vastaan\nlakeija kantaen kirjettä Mariettelta:\n\n     Pour vous faire plaisir, j'ai agi tout à fait contre mes\n     principes, et j'ai intercédé auprés de mon mari pour votre protegée.\n     Il se trouve que cette personne peut être ralachée immédiatement.\n     Mon mari a eçrit au commandant. Venez donc_ ilman itsekkäisiä\n     tarkoituksia. _Je vous attends_.[5] M.\n\n-- Sepä kaunista, -- sanoi Nehljudof asianajajalle. -- Nainen, jota he\npitävät seitsemän kuukautta yksinäiskopissa, näyttäytyy kokonaan\nsyyttömäksi, ja hänen vapauttamisekseen ei ole tarvinnut kuin sanoa yksi\nainoa sana.\n\n-- Ainahan se on niin. No olettehan kaikessa tapauksessa saavuttanut\ntarkoituksenne.\n\n-- Niin, mutta tämä menestys katkeroittaa minua. Mitä siellä siis\nvoikaan tapahtua? Mitä varten he ovat pitäneet häntä vangittuna?\n\n-- Semmoisiin asioihin on paras olla syventymättä. Niinpä minä siis\nsaatan teitä, -- sanoi asianajaja, kun he olivat tulleet ulos ja\nasianajajan tilaamat mainiot vaunut ajoivat eteen.\n\n-- Teidänhän piti parooni Vorobjofin luo? Asianajaja sanoi kuskille minne\noli ajettava ja nöyrät hevoset toivat Nehljudofin pian sen talon eteen\nmissä parooni asui. Parooni oli kotona. Ensimäisessä huoneessa oli\npaitsi kahta naista, nuori virkamies sijaisen univormussa, hänellä oli\nerinomaisen pitkä kaula, suuri aataminomena ja nokkela käyntitapa.\n\n-- Nimenne? -- kysyi nuori virkamies, tullen tavattoman keveästi ja\nsulavasti naisten luota Nehljudofin luo.\n\nNehljudof sanoi nimensä.\n\n-- Parooni on puhunut teistä. Paikalla!\n\nAjutantti meni sisälle suljetusta ovesta ja saattoi sieltä itkettyneen\nnaisen surupuvussa. Nainen laski luisilla sormillaan sekaantunutta\nsuruharsoaan peittääkseen itkuansa.\n\n-- Olkaa niin hyvä, -- kääntyi nuori virkamies Nehljudofin puoleen,\nkevyesti lähestyen työhuoneen ovea, avaten sen ja pysähtyen sen ääreen.\n\nTultuaan työhuoneeseen Nehljudof näki edessään keskikokoisen tanakan\nlyhyttukkaisen miehen pitkässä verkatakissa, joka istui nojatuolissa\nsuuren kirjoituspöydän ääressä ja katseli iloisesti eteensä. Valkoisien\nviiksien ja parran keskellä punaisuutensa tähden sangen huomattavat\nhyväntahtoiset kasvot sulivat hänellä leppeään hymyyn Nehljudofin\nnähtyänsä.\n\n-- Hyvin hauska nähdä teitä, olimme äitinne kanssa vanhoja tuttuja ja\nystäviä. Olen nähnyt teitä pikku poikana ja sitten upseerina. No,\nistukaahan nyt ja sanokaa millä voin teitä palvella. Niin, niin, -- puhui\nhän pudistellen lyhyttukkaista harmaata päätänsä Nehljudofin kertoessa\nFeodosjan historiata. -- Puhukaa, puhukaa, kyllä minä ymmärrän kaikki,\nniin, niin, se on todellakin liikuttavaa. Tottahan olette jättänyt\nanomuksen?\n\n-- Olen sen valmistanut, -- sanoi Nehljudof, ottaen sen esille\ntaskustansa: -- Mutta olisin toivonut, että tähän asiaan pantaisiin\nerityistä huomiota.\n\n-- Olette tehneet erinomaisesti. Esitän asian välttämättä itse, -- sanoi\nparooni, aivan luonnottomasti ilmaisten iloisissa kasvoissaan\nosanottavaisuutta. -- Sangen liikuttavaa. Nähtävästi oli tyttö täydellinen\nlapsi, mies käyttäytyi raa'asti häntä kohtaan, se oli hänelle\nvastenmielistä, mutta sitten ajan tultua he rakastuivat toisiinsa...\nKyllä, minä esittelen.\n\n-- Kreivi Ivan Mihailovitsh sanoi tahtovansa pyytää...\n\nTuskin oli Nehljudof maininnut nämä sanat kuin paroonin kasvojen ilme\nmuuttui.\n\n-- Ehkä on sentään parasta että jätätte anomuksenne kansliaan, ja minä\nteen minkä voin, -- sanoi hän Nehljudofille.\n\nSamassa tuli huoneeseen nuori virkamies; hän näytti keikailevan\nkäyntitavallaan.\n\n-- Tämä nainen pyytää saada sanoa vielä pari sanaa.\n\n-- Käskekää sitten. Ah, _mon cher_, kuinka paljon kyyneleitä täällä saa\nnähdä, ja kunpa pystyisi ne kaikki kuivaamaan. Mutta pitää koettaa\nparastansa.\n\nNainen tuli sisälle.\n\n-- Unohdin pyytää teiltä sitä, ettei hänen sallittaisi antaa pois\ntytärtä, sillä hän on kaikkeen...\n\n-- Johan sanoin toimittavani.\n\n-- Jumalan tähden, parooni, te pelastatte äidin.\n\nNainen tarttui hänen käteensä ja alkoi suudella sitä.\n\n-- Kaikki tyyni toimitan.\n\nNaisen lähdettyä alkoi Nehljudofkin tehdä lähtöä.\n\n-- Teemme mikä on mahdollista. Kirjoitamme oikeusministeristöön, saamme\nsieltä vastauksen, ja teemme sitten tehtävämme.\n\nNehljudof meni täältä kansliaan. Niinkuin senaatissa oli nytkin vastassa\nmainiossa huoneustossa mainioita virkamiehiä, puhtaita, kohteliaita,\nhienon hienoja puvusta aina puhetapaan asti, tarkkoja ja ankaroita.\n\n\"Kuinka paljon, kuinka hirmuisen paljon heitä on, ja kuinka kylläisiä he\novat, kuinka puhtaat ovat heidän kauluksensa, kätensä, kuinka hyvin\nkiilloitetut ovat kaikilla saappaat, ja kuka sen kaiken saa tehdä? ja\nkuinka hyvä on heidän kaikkien olla verrattuina talonpoikaisiin,\npuhumattakaan vankilan asukkaista\", -- ajatteli ehdottomasti taas\nNehljudof.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSe mies Pietarissa, josta riippui vangittujen kohtalon lieventäminen,\noli saanut lukemattomia kunniamerkkejä, joista hän kantoi ainoastaan\nvalkoista ristiä napinlävessä. Hän oli vanha kenraali saksalaisista\nparooneista, ansiokas, mutta järkensä puolesta jo hölttääntynyt, kuten\nhänestä sanottiin. Hän oli palvellut Kaukaasiassa, missä oli ansainnut\ntuon kovin halutun ristinsä sen johdosta, että hänen johdollansa\nvenäläiset talonpojat, jotka olivat kerityt, puetut univormuihin ja\nvarustetut kiväreillä painettien kanssa, olivat tappaneet yli tuhat\nvapauttaan ja perheitään puolustavaa ihmistä. Sitten hän oli palvellut\nPuolassa, missä hän niinikään oli venäläisiä talonpoikia pakottanut\nsuorittamaan erinäisiä rikoksia, ja siitäkin saanut kunniamerkkejä ja\nprenikoita rintaansa; oli hän vielä ollut jossain muuallakin, jonka\njälkeen, jo heikontuneena vanhuksena, oli saanut tämän nykyisen paikan\nhyvine asuntoineen, palkkoineen ja kunnioineen. Hän täytti ankarasti\nkaikki yläilmoista tulevat määräykset ja piti tätä täyttämistänsä\nerityisessä arvossa; pannen näihin ylhäältä tuleviin käskyihin erityisen\nmerkityksen, hän oli sitä mieltä, että kaikkea saattoi maailmassa\nmuuttaa, vaan ei näitä yläilmaisia määräyksiä. Hänen velvollisuutensa\noli siinä, että hänen oli säilyttäminen kopeissa, yksinäis-selleissä\nvaltiollisia rikoksentekijöitä molemmasta sukupuolesta, ja säilyttäminen\nnäitä ihmisiä niin, että puolet heistä 10 vuoden kuluessa hukkui, osaksi\nkadottaen järkensä, osaksi kuollen keuhkotautiin, osaksi tehden\nitsemurhia: mikä nälällä, mikä lasisirpaleilla leikellen suolensa, mikä\nhirttäytyen, mikä polttaen itsensä.\n\nVanhalle kenraalille oli kaikki tämä tunnettu, se tapahtui kaikki hänen\nnähtensä, mutta tämänlaatuiset tapaukset eivät liikuttaneet hänen\nomaatuntoansa niinkuin hänen omaatuntoansa eivät liikuttaneet\ntapaturmaiset kuolemat ukkosesta, vedenpaisumuksesta j.n.e.\n\nNämät asiat seurasivat korkeimmasta paikasta, keisarillisen majesteetin\nkorkeassa nimessä tulevien määräysten täyttämisestä. Mutta nämä\nmääräykset olivat välttämättä täytettävät, ja sentähden oli aivan\nhyödytöntä ajatella niiden seurauksia. Vanha kenraali ei olisi sallinut\najatustakaan sinnepäin, ja piti isänmaallisena sotilasvelvollisuutenaan\nolla ajattelematta semmoisia asioita, ettei olisi suinkaan tullut\nhölläksi näiden hänen mielestään sangen tärkeiden velvollisuuksiensa\ntäyttämisessä. Kerran viikossa vanha kenraali kävi kaikissa kopeissa ja\nkyseli niihin suljetetuilta oliko heillä mitään pyytämistä. Hän kuunteli\nheitä rauhallisena, salaperäisen äänettömänä, eikä milloinkaan täyttänyt\nmitään, koska kaikki pyynnöt olivat vastoin asetuksia.\n\nNehljudofin ajaessa vanhan kenraalin asunnon eteen, kuului tornista\ntavanmukainen hymni, soitettuna hienoäänisillä tornikelloilla, jonka\njälkeen kellot löivät kaksi. Kuullessaan tätä hymniä Nehljudof\nehdottomastikin muisti mitä oli lukenut dekabristien muistiinpanoissa\nsiitä, minkä vaikutuksen tuo joka tunti uudistuva imelä soitto tekee\nelinkautisten vankien sieluihin[6].\n\nVanha kenraali istui paraikaa, Nehljudofin ajaessa hänen kortteerinsa\neteen, pimeässä vierashuoneessa pienen pöytäsen ääressä ja pyöritteli\nyhdessä nuoren miehen, taiteilijan kanssa, joka oli erään hänen\nalaisensa virkamiehen veli, teelautaista paperiarkin päällä. Taiteilijan\nhienot, kosteat, heikot sormet olivat vanhan kenraalin karkeitten,\nryppyisten ja nivelistään luutuneiden sormien lomassa, ja nämä näin\nyhtyneet kädet liikahtelivat teelautasen mukana paperiarkin päällä,\njolle oli kirjoitettu kehään kaikki aakkosen kirjaimet. Lautasen oli\nvastaaminen kenraalin asettamaan kysymykseen, kuinka sielut kuoleman\njälkeen tulevat tuntemaan toisiansa.\n\nSillä hetkellä kuin kamaripalvelijan virkaa toimittava renki toi\nNehljudofin käyntikortin, puhui paraillaan Jeanne d'Arcin sielu. Jeanne\nd'Arcin sielu oli kirjaimien avulla jo sanotut sanat: \"tulevat tuntemaan\ntoisensa\", ja tämä oli kirjoitettu muistiin. Rengin tullessa oli\nlautanen käväissyt _v_-kirjaimessa, sitten _a_-kirjaimessa ja pysähtynyt\n_l_-kirjaimen kohdalla, josta se teki nytkytteleviä liikkeitä sinne\ntänne. Nytkyttäminen syntyi siitä, että kenraalin mielestä olisi\nseuraava kirjain pitänyt olla _h_, sillä Jeanne d'Arcin piti hänen\nmielestään sanoa: tulevat tuntemaan toisensa tämän maailman _valheesta_\nvapautumisensa jälkeen, tai jotain semmoista, ja seuraavan kirjaimen\nolisi siis pitänyt olla _h_; mutta taiteilija luuli seuraavaa kirjainta\n_o_:ksi, eli sielun tahtovan sanoa, että ne tulevat tuntemaan toisensa\n_valosta_, joka on lähtevä sielujen eteerillisestä ruumiista. Kenraali,\nrypistäen synkästi tuuheat harmaat kulmakarvansa tuijotti käsiin, ja\nkuvaillen, että lautanen liikkuu itsestään, veti sitä _h_:ta kohden.\nNuori veretön taiteilija puolestaan, harva tukka korvain taakse\nkammattuna, katseli elottomilla sinisillä silmillään vierashuoneen\npimeään nurkkaan, ja hermollisesti liikutellen huuliansa veti _o_:ta\nkohden. Kenraali tuli tyytymättömäksi, kun häntä vaadittiin tästä\ntoimestansa, ja hetken vaiti oltuaan otti kortin, pani rillit nenälleen\nja ähkien kivusta vyötäryksissä nousi koko pituuteensa, hieroskellen\nkangistuneita sormiansa.\n\n-- Käske työhuoneeseen.\n\n-- Sallittehan, herra kenraali, että lopetan yksin, -- sanoi taiteilija\nnousten seisaalleen, -- minä tunnen hengen läsnäoloa.\n\n-- Hyvä on, lopettakaa vaan, -- sanoi kenraali päättävästi ja ankarasti ja\nläksi pitkine askelineen, jalat sisäänpäin, varmalla ja tasaisella\nkäynnillään työhuoneeseen.\n\n-- Hauska nähdä, -- lausui hän Nehljudofille epäystävällisellä äänellä nuo\nystävälliset sanat, ja osoitti hänelle nojatuolin kirjoituspöydän\nääressä. -- Oletteko jo kauan sitte tulleet Pietariin?\n\nNehljudof vastasi tulleensa äskettäin.\n\n-- Kuinka jaksaa ruhtinatar, äitinne?\n\n-- Äiti on jo vainaja.\n\n-- Anteeksi, otan osaa suruunne. Poikani sanoi tavanneensa teitä.\n\nKenraalin poika oli alkamassa yhtä loistavaa uraa kuin isänsäkin, ja\nkäytyään sota-akatemian läpi palveli vakooja-osastolla, kovasti\nylpeillen niistä toimista, jotka siellä olivat uskotut hänelle. Hänen\ntoimenansa oli spioonien johtaminen.\n\n-- Olenhan palvellut yhdessä isänne kanssa, olimme ystävyksiä,\ntoveruksia. Entäs te, oletteko palveluksessa?\n\n-- En, en ole.\n\nKenraali pudisti paheksuvasti päätänsä.\n\n-- Minulla olisi teille pyyntö, herra kenraali, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Sa-sa-sangen hupaista. Millä voin olla avuksenne?\n\n-- Jos pyyntöni on sopimaton, niin suonette minulle anteeksi. Mutta\nminun täytyy saattaa se perille.\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Teillä säilytetään erästä Gurkevitshiä, niin tämän äiti nyt pyytäisi\ntavata häntä, tai ainakin, että pojalle annettaisiin kirjoja.\n\nKenraalissa ei voinut huomata tyytyväisyyttä eikä tyytymättömyyttä\ntehtyyn pyyntöön. Kallistaen päänsä syrjään hän pani silmänsä ryppyyn\nikäänkuin ajatellakseen. Oikeastaan hän ei ajatellut niin mitään eikä\npitänyt edes mitään väliä Nehljudofin kysymyksestä, hyvin tietäen\nvastaavansa asetusten hengessä. Hän yksinkertaisesti vaan lepuutti\njärkeänsä ja oli mitään ajattelematta.\n\n-- Tämä asia, nähkääs, ei riipu minusta, -- sanoi hän hiukan\nlevättyään. -- Tapaamisoikeuksista on olemassa keisarillinen asetus, ja\nmitä siinä sallitaan, se on sallittua. Mitä taas kirjoihin tulee, niin\nmeillä on kyllä kirjasto, ja heille annetaan ne, joita on lupa antaa.\n\n-- Mutta hän tarvitsisi tieteellisiä kirjoja, hänen täytyy harjoittaa\nopintoja.\n\n-- Älkää uskoko semmoista. -- Kenraali oli taas hetken ääneti. -- Sitä hän ei\npyydä opintoja varten, vaan se on muuten vaan levottomuutta.\n\n-- Mutta pitäähän heidän saada vaikeassa asemassaan aikansa\nkulumaan, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Aina heillä on valittamista, -- sanoi kenraali. -- Kyllähän me heidät\ntunnemme.\n\nHän puhui heistä aivan kuin jostain erityisestä, huonosta ihmisrodusta.\n\n-- He nauttivat täällä mukavuuksia, jommoisia aniharvoin tavataan\nvankiloissa, -- jatkoi kenraali.\n\nJa aivan kuin puolustaakseen itseänsä hän alkoi tarkkaan kertoa kaikista\nmukavuuksista, joista vangitut olivat osalliset, aivankuin tuon\nlaitoksen päätarkoitus olisi ollutkin vaan toimittaa vangituille\nmieluista olopaikkaa.\n\n-- Ennen muinoin taisi todellakin olla vähän ankaranpuoleista, mutta nyt\nheistä pidetään täällä mainiota huolta. He saavat kolme ruokalajia,\njoista yksi on aina liharuoka: kalopsia taikka kotlettia. Sunnuntaisin\nhe saavat vielä neljännenkin -- makean jälkiruuan. Niin että kunpa\njokainen venäläinen vaan saisi niinkin hyvää ruokaa.\n\nKenraalilla kuten kaikilla vanhoilla ihmisillä oli se ominaisuus, että\nkun hän kerran pääsi vanhaan latuunsa, niin hänen piti sanoa kaikki\npuhtaaksi mitä hän oli moneen kertaan toistanut todistaakseen heidän\nvaativaisuuttaan ja kiittämättömyyttään.\n\n-- Kirjoja he saavat sekä hengellisiä että aikakauskirjain vanhoja\nvuosikertoja. Meillä on kirjasto. Mutta he lukevat aniharvoin. Aluksi se\nkyllä näyttää heitä huvittavan, mutta sitten uudet kirjat jäävät\npuoleksi aukileikkaamatta, ja vanhoissa sivut kääntämättä; koetimmehan\nkerran, -- sanoi parooni kaukaisella yrityksellä hymyillä, -- tahallamme\npanimme sivujen väliin paperirahan. Niin se jäikin paikoilleen\nottamatta. Niin ikään ei ole kirjoittaminen heiltä kielletty, -- jatkoi\nkenraali. -- Saavat taulun ja krihvelin, niin että voivat huviksensa\nkirjoitella. Voivat pyhkiä pois ja jälleen kirjoittaa. Eivätkä\nsittenkään kirjoita. Ei, kyllä he hyvin pian muuttuvat aivan\nrauhallisiksi. Ainoastaan alussa he ovat levottomia, mutta sittemmin jo\nlihovatkin ja tulevat sangen hiljaisiksi, -- puhui kenraali, aavistamatta\nsitä hirmua, mitä hänen sanansa merkitsivät.\n\nNehljudof kuunteli hänen käheätä vanhaa ääntänsä, katseli noita\nkangistuneita jäseniä, sammuneita silmiä harmaantuneiden kulmakarvain\nalla, noita vanhoja, ajeltuja, kuihtuneita poskia, joita sotilaskaulus\ntuki, tuota valkoista ristiä, joka oli tälle ihmiselle ylpeyden aiheena\nerittäinkin siitä syystä että hän oli sen saanut erikoisen julmista ja\nmonilukuisista tapoista, -- ja hän ymmärsi että sanoa vastaan, selittää\ntälle ihmiselle hänen sanojensa merkitystä olisi ollut aivan turhaa.\nMutta hän pakoitti kuitenkin itsensä vielä kysymään tuosta toisestakin\nasiasta, vangitusta Shustovasta, josta äsken oli saanut tietää, että oli\nannettu käsky hänen vapauttamisestaan.\n\n-- Shustova? Shustova... En muista kaikkia nimeltä. Niitähän on niin\npaljon, -- sanoi hän nähtävästi moittien heitä siitä, että he näin ylen\nmäärin olivat täyttäneet vankilan. Hän soitti ja käski kutsua\nkirjanpitäjän. Tätä haettaessa kehoitteli hän Nehljudofia jatkamaan\npalvelusta, sanoen että rehellisiä, hyviä miehiä, joiden joukkoon hän\ntietysti luki myöskin itsensä, oli erityisesti tarpeen keisarille ...\nja isänmaalle, -- lisäsi hän nähtävästi vaan koristaakseen lausettansa.\n\n-- Minäkin olen vanha, mutta palvelenpa kuitenkin mikäli voimia riittää.\n\nKirjanpitäjä -- kuiva, laiha mies levottomilla, viisailla silmillä, -- tuli\nja ilmoitti, että Shustovaa säilytetään jonkinlaisessa merkillisessä\nlinnoituspaikassa ja että mitään papereita hänestä ei oltu saatu.\n\n-- Kun saamme, niin samana päivänä lähetämme. Emme heitä huviksemme pidä,\nemmekä välitä heidän vierailustansa, -- sanoi kenraali jälleen yrittäen\nleikillisesti hymyillä, mutta saaden vanhat kasvonsa vaan pieneen\nirvistykseen.\n\nNehljudof nousi koettaen olla ilmaisematta inhon ja säälin sekaista\ntunnetta, jota hän tunsi tätä hirmuista vanhusta kohtaan. Mutta vanhus\narveli puolestaan, ettei hänen pitäisi sentään olla liian sydämmetön\ntoverinsa kevytmielistä ja nähtävästi eksynyttä poikaa kohtaan ja jättää\nantamatta tälle ohjetta.\n\n-- Jääkää hyvästi, rakkaani, älkää panko pahaksenne, vaan minä puhun\nrakkaudesta teihin. Älkää seurustelko ihmisten kanssa, joita säilytetään\nmeillä. Viattomia ei heidän joukossaan tapaa. Ne ovat kaikki mitä\nhuonoimpia ihmisiä. Kyllä me heidät tunnemme, -- sanoi hän äänellä, joka\nei antanut mahdollisuutta mihinkään epäilykseen. Ja hän itse puolestaan\noli sitä epäilemättä ei siksi, että asia olisi näin ollut, vaan siksi,\nettä jos asia olisi ollut toisin, hän ei olisikaan voinut pitää itseään\nkunniakkaana sankarina, joka ansiokkaasti lähestyi hyvän elämänsä\nloppua, vaan konnana, joka oli myynyt ja vielä vanhoina päivinään yhä\nmöi omaatuntoansa.\n\n-- Parasta kaikista kun jatkaisitte palvelusta, -- jatkoi hän. -- Keisari\ntarvitsee rehellisiä ihmisiä ... ja isänmaa, lisäsi hän. Jos nyt minä ja\nkaikki muut olisimme teidän tavallanne palvelematta, kuka sitten\npalvelisi? Kyllä me olemme valmiit epäkohtia moittimaan, mutta itse\nemme tahdo olla hallitukselle avuksi.\n\nNehljudof huokasi raskaasti, kumarsi syvään, puristi hänelle alentuvasti\nojennettua kättä ja läksi huoneesta.\n\nKenraali pudisteli paheksivasti päätänsä ja hieroen vyötäryksiänsä meni\njälleen vierashuoneeseen, missä odotteleva taiteilija oli jo\nkirjoittanut muistiin Jeanne d'Arcin sielulta saadun vastauksen.\nKenraali pani rillit nenällensä ja luki: \"Tulevat tuntemaan toisensa\nvalosta, joka lähtee eteerisistä ruumiista\".\n\n-- Aa, -- sanoi kenraali hyväksyvästi ummistaen silmänsä. -- Mutta kuinka\ntullaan tuntemaan, jos valo on kaikilla oleva yksi? -- kysyi hän ja\njälleen sovittaen sormensa taiteilijan sormien lomaan istui pöydän\nääreen.\n\nNehljudofin ajuri ajoi portista.\n\n-- Ikävä on täällä, herra, -- sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen, -- minä\njo aijoin lähteä odottamatta.\n\n-- Ikävä on, -- myöntyi Nehljudof, huokaisten täydellä rinnalla ja\nrauhoittuvana katsahtaen autereisiin pilviin taivaalla ja kiiltäviin\nNevan vireihin, jotka läikkyivät sen venheiden ja höyrylaivojen\nympärillä.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nSeuraavana päivänä Maslovan asian piti tulla senaatissa esille ja\nNehljudof ajoi sinne. Asianajaja yhtyi häneen senaatinrakennuksen\nkeisarillisen sisäänkäytävän luona, missä jo seisoi useampia vaunuja.\nNoustuaan komeita, juhlallisia portaita myöten toiseen kerrokseen,\nkääntyi asianajaja, joka tunsi kaikki paikat, vasemmalle, sille ovelle\nminkä päälle oli piirretty voimaan astuneen, oikeuslaitosta koskevan\nuuden lain vuosiluku. Otettuaan ensimäisessä pitkässä huoneessa\npäällystakin yltänsä ja saatuaan ovenvartijalta tietää, että kaikki\nsenaattorit olivat jo saapuneet ja että viimeinen oli vastikään kulkenut\nohitse, meni Fanarin, jolla oli yllään hännystakki ja valkoinen\nkaulahuivi valkoisella rinnalla, tyytyväisellä varmuudella seuraavaan\nhuoneeseen. Tässä seuraavassa huoneessa oli oikealla puolen suuri\nkaappi, sitten pöytä, ja vasemmalla kiertorappuset, joita myöten\nparaikaa laskeusi alas komeannäköinen virkamies sijaisen univormussa ja\nsalkku kainalossa. Huoneessa veti erityistä huomiota puoleensa\npatriarkkaalisen näköinen vanhus pitkine valkoisine hiuksineen, lyhyessä\ntakissa ja harmaissa housuissa, jonka läheisyydessä seisoi kaksi\nvirkamiestä sangen kunnioittavasti. Vanhus meni kaappiin, ja piiloutui\nsinne. Nyt näki Fanarin toverinsa, joka oli asianajaja kuten hänkin ja\nvalkoisessa kaulahuivissa ja hännystakissa, ja he joutuivat heti\nvilkkaaseen keskusteluun. Nehljudof sillä välin tarkasteli huoneessa\nolijoita. Yleisöä oli 15 henkeä, joista kaksi naista. Toisella,\nnuorella, oli rillit nenällä, toinen oli harmaapäinen. Esillä oli\nparaikaa painojuttu kunnianloukkauksesta, ja sentähden oli yleisöä\ntavallista enemmän koossa, kaikki enimmäkseen sanomalehtimiehiä.\n\nOikeudenpalvelija, punaverinen kaunis mies, komeassa univormussa, paperi\nkädessä lähestyi Fanarinia kysyen tältä mitä hänellä oli asiaa; ja\nsaatuaan tietää hänen olevan Maslovan asiassa, kirjoitti jotain muistiin\nja poistui. Samassa aukeni kaapin ovi ja sieltä tuli esille\npatriarkkaalinen vanhus, mutta ei enää lyhyessä nutussa, vaan\nkultanauhoilla kirjaillussa korupuvussa, loistavia levyjä rinnassa, joka\nkaikki teki hänet linnun näköiseksi.\n\nTämä lystillinen puku saattoi nähtävästi itse ukonkin hämilleen ja hän\nmeni kiireisesti, tavallistansa nopeammin, vastapäiselle ovelle.\n\n-- Se on Be, mitä kunnioitettavin mies, sanoi Fanarin Nehljudofille ja\nesitettyään tämän virkatoverilleen kertoi esilläolevasta, hänen\nmielestään sangen huomattavasta oikeusjutusta.\n\nJuttu alkoi pian ja Nehljudof meni muun yleisön mukana vasemmalle,\nistuntosaliin. He kaikki ja Fanarinkin asettuivat väliaitauksen taakse\nyleisön paikoille. Ainoastaan pietarilainen asianajaja tuli\nväliaitauksen eteen pulpettinsa ääreen.\n\nSenaatin istuntosali oli pienempi kuin piirioikeuden, se oli\nyksinkertaisempi laitoksiltaan, ja erilainen vaan siinä, että pöytä,\njonka ääressä senaattorit istuivat, ei ollut peitetty viheriällä veralla\nvaan tummanpunaisella kultareunuksisella sametilla. Muuten oli kaikki\noikeuslaitoksissa tavattavat ainaiset esineet ihan samat: peili,\nulkokultaisuuden symboolina jumalankuva ja orjamaisuuden keisarin kuva.\nYhtä juhlallisesti julisti täälläkin oikeudenpalvelija: \"Oikeus\nlähestyy\". Samalla tavalla kaikki nousivat seisaalleen. Samaten astuivat\nsenaattorit esille virkapuvuissaan, samaten istuivat korkeaselustimisiin\nnojatuoleihinsa, samaten nojautuivat pöytään koettaen näyttää\nluonnollisilta. Senaattoreja oli neljä: puheenjohtajana\nNikitin, -- hänellä oli kokonaan ajellut kapeat kasvot ja teräksiset\nsilmät; Wolf, merkitsevästi kokoonpuristettuine huulineen ja valkoisine\nkäsineen, joilla hän selaili asiapapereita; sitten Skovorodnikof,\nlihava, täyteliäs, rokonarpinen mies, tieteellinen juristi; ja\nneljäntenä Be, tuo patriarkkaalinen, viimeiseksi saapunut vanhus.\nYhdessä senaattorien kanssa tuli sisälle ylisihteeri ja prokuraattorin\napulainen, keskikokoinen, kuiva, parraton nuori mies hyvin tummalla\nihovärillä ja mustilla surullisilla silmillä. Nehljudof, huolimatta\ntämän kummallisesta univormusta ja siitä, ettei ollut häntä kuuteen\nvuoteen nähnyt, tunsi heti hänet parhaimmaksi ystäväkseen\nylioppilasajoilta.\n\n-- Onko prokuraattorin apulaisena Selenin? -- kysyi Nehljudof\nasianajajalta.\n\n-- On kyllä, kuinka niin?\n\n-- Tunnen hänet hyvin, se on erinomainen ihminen.\n\n-- Ja erinomainen prokuraattorin apulainen, hyvin toimekas. Häntäpä kun\nolisi ollut pyytää, -- sanoi Fanarin.\n\n-- Kyllä hän joka tapauksessa menettelee omantuntonsa mukaan, -- sanoi\nNehljudof muistellen läheisiä suhteitaan ja ystävyyttään Seleniniin, ja\ntämän puhtautta, rehellisyyttä ja kelpoutta, sanan parhaimmassa\nmerkityksessä.\n\n-- Ei nyt ehtisikään, -- mutisi Fanarin, antautuen kuuntelemaan oikeusjutun\nesittelyä.\n\nJuttu oli saanut alkunsa valituksen johdosta hovioikeuden päätöstä\nvastaan, joka oli jättänyt muuttamatta piirioikeuden tuomion.\n\nNehljudofkin koetti kuunnella ja ymmärtää, mitä hänen edessään tapahtui,\nmutta, kuten piirioikeudessa, vaikeutti täälläkin käsittämistä enimmin\nse, ettei puhe ollut siitä, mikä luonnostaan olisi tuntunut pääasialta,\nvaan aivan syrjäseikoista. Juttu koski erästä sanomalehtikirjoitusta,\nmissä paljastettiin erään osakeyhtiön puheenjohtajan konnuuksia.\nTärkeältä olisi näyttänyt vaan saada tietää, oliko totta että tämä\nosakeyhtiön puheenjohtaja varasteli luottajiltaan ja miten olisi voinut\nehkäistä näitä varkauksia. Mutta tästä ei puhuttu sanaakaan. Puhe oli\nvaan siitä oliko sanomalehden ulosantajalla laillista oikeutta painattaa\nkronikoitsijan kirjettä, ja mihin rikokseen hän oli tehnyt itsensä\nsyylliseksi painatettuaan sen: solvaamiseenko vai kunnianloukkaukseen,\nja solvaamisenko rikos sisältää itsessään kunnianloukkauksen vai\nkunnianloukkausko solvaamisen, ynnä vielä tavallisille ihmisille sangen\nhämäristä prejudikaateista ja päätöksistä jossakin yleisessä\nhallitusvirastossa.\n\nNehljudof ymmärsi vaan sen, että vaikka Wolf, joka esitteli asiata, oli\neilen niin ankarasti teroittanut hänen mieleensä, ettei senaatti voi\nantautua tarkastamaan jutun aineellista puolta, niin hän kuitenkin tässä\nasiassa osoitti ihan selvää puolueellisuutta ja vaati ylioikeuden\npäätöksen kumoamista. Niinikään näytti Selenin aivan vastoin hillittyä\nluonnottansa ja odottamattoman kiihkeästi panevan vastaan. Aina hillityn\nSeleninin kummalliseen kiihkeyteen oli syynä se, että hän tiesi\nosakeyhtiön puheenjohtajan epärehelliseksi raha-asioissa, ja oli saanut\nsattumalta tietää että Wolf kuitenkin melkein päivää ennen asian\nesiintulemista oli ollut tämän vehkeilijän luona komeilla\njuhlapäivällisillä. Nyt, kun Wolf, vaikka oli hyvin varovainen,\nilmeisesti osoitti puolueellisuutta asian esittelemisessä, kiivastui\nSelenin ja lausui mielipiteensä hermostuneemmin kuin tavallinen asia\nolisi vaatinut. Tämä puhe nähtävästi loukkasi Wolfia: hän punehtui tuon\ntuostakin, liikahteli levottomasti, koetti osoittaa kummastustansa ja\npoistui sitten muiden senaattorien kanssa sangen arvokkaan ja\nloukkaantuneen näköisenä neuvotteluhuoneeseen.\n\n-- Missä asiassa te taas olittekaan? -- kysyi oikeudenpalvelija uudelleen\nFanarinilta heti senaattorien poistuttua.\n\n-- Johan sanoin teille että Maslovan, -- sanoi Fanarin.\n\n-- Aivan niin. Juttu tulee nyt esille. Mutta...\n\n-- Mitä mutta? -- kysyi asianajaja.\n\n-- Suvaitkaa huomata, tässä asiassa ei pitänyt asianomaisten tulla\nesille, niin että senaattorit päätöksen julistettua tuskin enää tulevat\nulos. Mutta kyllä minä ilmoitan...\n\n-- Se tahtoo sanoa, miten niin?...\n\n-- Kyllä ilmoitan, kyllä ilmoitan, -- ja oikeudenpalvelija merkitsi jotain\nmuistiinsa.\n\nSenaattorit olivat todellakin aikoneet, julistettuaan päätöksen\nkunnianloukkausjutussa, suorittaa muut jutut, ja niiden joukossa\nMaslovankin asian, tupakoidessaan ja teetä juodessaan, tulematta pois\nneuvotteluhuoneesta.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nHeti kun senaattorit olivat istuneet pöytänsä ääreen\nneuvotteluhuoneessa, alkoi Wolf sangen vilkkaasti tuoda esiin aiheita,\njoiden nojalla jutun olisi pitänyt joutua kassatsioonin alaiseksi.\nPuheenjohtaja, joka ei muutenkaan ollut mikään hyväluontoinen mies, oli\nnyt erittäin pahalla tuulella. Kuunnellessaan juttua istunnon aikana hän\njo oli muodostanut mielipiteensä ja kuuntelematta enää Wolfia oli\nvaipunut omiin ajatuksiinsa. Mietteissään hän muisteli mitä oli eilen\nkirjoittanut yksityisiin muistiinpanoihinsa Milanofin nimityksen\njohdosta siihen tärkeään paikkaan, jota hän olisi jo kauvan sitte itse\ntahtonut saada. Puheenjohtaja Nikitin oli aivan rehellisesti\nvakuutettuna siitä, että kaikenlaisten ylivirkamiesten arvosteleminen,\njoiden kanssa hän palvelusaikanansa oli tekemisissä, oli pidettävä\nsangen tärkeänä historiallisena aineksena. Hän oli eilen pannut kokoon\nkirjoituksen, jossa hän aika lailla löylytti muutamia kahden ensimäisen\nluokan virkamiehiä siitä, että nämä olivat estäneet häntä, kuten hänen\nlausemuodostuksensa kuului, pelastamasta Venäjää siitä häviöstä mihin\nsen nykyiset hallitusmiehet sitä veivät, -- vaan oikeastaan tapahtui\nlöylytys vaan syystä, että nämä olivat estäneet häntä saamasta\nsuurempia tuloja. Ja nyt hän ajatteli miten kokonaan uudessa valossa\ntämä asianhaara tulisi esiintymään jälkeen tulevien sukupolvien\nsilmissä.\n\n-- Tietysti, tietysti, -- sanoi hän Wolfille, tätä kuuntelematta, kun tämä\nkääntyi hänen puoleensa. Be sitävastoin kuunteli Wolfia surullisen\nnäköisenä, piirrellen kiehkuroita edessään olevalle paperille. Be oli\nmielipiteiltään mitä puhdasverisin vapaamielinen. Hän piti pyhänä\n60-luvun traditsiooneja ja jos hän joskus poikkesikin ankarasta\npuolueettomuudestaan, niin se tapahtui vaan vapaamielisyyden hyväksi.\nNiinpä nykyisessäkin tapauksessa, paitsi sitä syytä, että\nosakeyhtiövehkeilijä, joka oli nostanut kunnianloukkausjutun, oli\nepärehellinen ihminen, vaati Be valituksen jättämistä huomioon ottamatta\nvielä senkin vuoksi, että tämä sanomalehtimiehen syyttäminen\nkunnianloukkauksesta oli painovapauden rajoittamista. Kun Wolf oli\nlopettanut puheensa, niin Be, piirtämättä kiehkuraansa loppuun,\nsurullisella näöllä -- hän oli surullinen sen vuoksi että näin selviä\nseikkoja piti todistella -- esitti pehmoisella, miellyttävällä äänellä\nlyhyesti, selvästi ja vakuuttavasti valituksen perusteettomaksi ja\npainettuaan valkohiuksisen päänsä alas rupesi lopettamaan kiehkuraa.\n\nSkovorodnikof, joka istui vastapäätä Wolfia ja paksuilla sormillaan koko\najan keräili partaa ja viiksiä suuhunsa, herkesi heti Ben lopetettua,\npuremasta partaansa ja kovalla, vinkuvalla äänellään lausui, että vaikka\nosakeyhtiön puheenjohtaja olikin suuri konna, hän puolestaan olisi\nkannattanut tuomion kumoamista, jos siihen vain olisi ollut laillista\nperustusta, mutta kun semmoista ei ollut olemassa, hän yhtyi Ben\nmielipiteeseen, sanoi hän, iloiten siitä piikistä, minkä näillä sanoilla\noli tehnyt Wolfille. Puheenjohtaja yhtyi Skovorodnikofin mielipiteeseen\nja valitus meni myttyyn.\n\nWolf oli tyytymätön ja erittäinkin siihen, että hän oli ikäänkuin tullut\nkiinni vilpillisestä puolueellisuudesta. Hän teeskenteli kuitenkin\nvälinpitämättömyyttä, avasi eteensä esitettäväksi seuraavan, Maslovan\nasian, ja vajosi sen lukemiseen. Senaattorit sillä välin soittivat\nkelloa ja käskivät tuoda itselleen teetä; keskustelu syntyi eräästä\nasiasta, josta yhdessä. Kamenskin kaksintaistelun kanssa tähän aikaan\npuhui koko Pietari. Se juttu koski erästä departementin johtajaa, joka\noli ilmiannettu ja tavattu eräästä rikoslaissa mainitusta\nsiveys-rikoksesta.\n\n-- Kuinka ilettävää, -- sanoi Be inholla,\n\n-- Mitä pahaa siinä olisi? Minä voin teille näyttää omassa\nkirjallisuudessamme erään saksalaisen kirjailijan ehdotuksen, ettei se\nolisi pidettävä minään rikoksena, vaan avioliitto miehien välillä olisi\nsallittu, -- sanoi Skovorodnikof, ahnaasti imien ja niellen savua\npaperossista, jota hän piteli sormiensa juuressa, kämmenen kohdalla, ja\nrupesi ääneensä nauramaan.\n\n-- Onko se nyt mahdollista, -- sanoi Be.\n\n-- Minä voin näyttää teille, -- sanoi Skovorodnikof, ja hän mainitsi\nteoksen täydellisen nimen, jopa painatusvuoden ja -paikankin.\n\n-- Kerrotaan hänen tulevan määrätyksi kuvernööriksi johonkin\nsiperialaiseen kaupunkiin, -- sanoi Nikitin.\n\n-- Aivan niinkuin pitääkin, --  --  -- sanoi Skovorodnikof ja heitettyään\nteelautaselle paperossinpätkän, otti purrakseen niin paljon partaa ja\nviiksiä kuin sai suuhunsa.\n\nNyt tuli oikeudenpalvelija ilmoittamaan asianajajan ja Nehljudofin\ntahtovan olla läsnä Maslovan asiaa käsiteltäessä.\n\n-- Tässä on tämä asia, -- sanoi Wolf, se on kokonainen romaani, -- ja hän\nkertoi minkä tiesi Nehljudofin ja Maslovan välistä. Juteltuaan tästä\nasiasta, tupakoituaan ja juotuaan teensä menivät senaattorit\nistuntosaliin, julistivat päätöksen edellisessä asiassa ja ryhtyivät\nMaslovan juttuun.\n\nWolf esitti Maslovan kassatsioonivalituksen sangen asiallisesti,\nhienolla äänellänsä, eikä nytkään aivan puolueettomasti, vaan selvästi\nhaluten päätöksen kumoamista.\n\n-- Onko teillä jotakin lisättävää? -- kääntyi puheenjohtaja Fanarinin\npuoleen. Fanarin nousi, valkoinen rinta levällään, ja tavattoman\nselvillä ja asiallisilla lauseilla todisti pykälä pykälältä\ntuomioistuimen poikenneen 6:ssa kohden lain selvästä tarkoituksesta, ja\nsitäpaitsi otti vapauden, vaikkakin lyhykäisyydessä, kajota myöskin\njutun aineelliseen puoleen ja viitata tuomion huutavaan\nkohtuuttomuuteen. Fanarinin lyhyen mutta voimakkaan puheen henki oli\nmuuten semmoinen, että hän siinä pyysi anteeksi tuovansa esiin\nnäkökohtia, joita herrat senaattorit älykkäisyydessään ja\nlakitieteellisessä viisaudessaan oivaltavat paremmin kuin hän, mutta\nsanoi tekevänsä sen vaan toimeksi annetusta velvollisuudesta. Fanarinin\npuheen jälkeen ei olisi luullut olevan vähintäkään epäilystä siitä, että\nsenaatti kumoo oikeuden päätöksen. Lopetettuaan Fanarin hymähti varmana\nvoitosta. Nähdessään omaa asianajajaansa ja hänen hymyään oli\nNehljudofkin varma että asia oli voitettu. Mutta katsahdettuaan\nsenaattoreihin hän huomasi, että Fanarin oli hymyillyt ja riemuinnut\nyksin. Senaattorit ja prokuraattorin apulainen eivät hymyilleet eivätkä\nriemuinneet, vaan näyttivät ikävystyneiltä, ikäänkuin olisivat tahtoneet\nsanoa: \"Paljon olemme sinun puheitasi kuulleet, mutta siitä nyt ei tule\nmitään\". He näyttivät kaikki tulevan tyytyväisiksi vasta sitten kuin\nasianajaja oli lopettanut eikä enää turhan päiten viivyttänyt heitä.\nHeti asianajajan puheen päätyttyä kääntyi puheenjohtaja prokuraattorin\napulaiseen. Selenin lausui lyhyesti mutta selvästi ja säntillisesti\nmielipiteenään, että asia olisi jätettävä muuttamatta, koska kaikki\nkassatsiooniaiheet olivat riittämättömät. Tämän jälkeen senaattorit\nnousivat ja menivät neuvottelemaan. Neuvotteluhuoneessa ilmaantui eri\nmieliä. Wolf kannatti kassatsioonia; Be, ymmärrettyään mitä asia koski,\npuolusti myöskin hyvin kiihkeästi kassatsioonia ja elävästi kuvasi\ntovereilleen jutun käsittelyä oikeudessa ynnä valamiesten\nväärinkäsitystä, niinkuin hän oli sen aivan oikein ymmärtänyt; Nikitin\noli, kuten ainakin, ankaruuden ja erittäinkin ankaran muodollisuuden\nkannattajia, ja oli sentähden vastaan. Koko asia riippui Skovordnikofin\näänestä. Ja tämä ääni kallistui hylkäämisen puoleen erittäinkin sen\nvuoksi, että Nehljudofin päätös mennä naimisiin tuon tytön kanssa\nsiveellisistä syistä oli hänelle suuressa määrin vastenmielinen.\n\nSkovorodnikof oli materialistinen darvinisti ja piti kaikkia järkeisen\nsiveyden, tai vielä vähemmin uskonnollisuuden ilmauksia tyhmänä\nennakkoluulona, ja vieläpä persoonallisena loukkauksena itseänsä\nkohtaan. Koko melu tuon prostitueeratun kanssa ja häntä puolustavan\nasianajajan sekä itse Nehljudofin läsnäolo senaatissa oli hänelle ylen\ninhoittava. Ja hän pisti suuhunsa partaa ja irvisteli ja osasi hyvin\nluonnollisesti teeskennellä ei tietävänsä mitään muuta tästä asiasta\nkuin vaan että kassatsiooniaiheet olivat riittämättömät, ja hän oli\nsentähden yhtä mieltä puheenjohtajan kanssa, että valitus ei antaisi\naihetta mihinkään toimenpiteisin.\n\nValitus hyljättiin.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\n-- Hirmuista! -- puhui Nehljudof tullessaan vastaanottohuoneeseen\nasianajajan kanssa, joka järjesteli salkkuaan, -- ihan ilmeisessä asiassa\nne tarttuvat muodollisuuksiin ja hylkäävät. Hirmuista!\n\n-- Asia on pilattu alioikeudessa, -- sanoi asianajaja.\n\n-- Ja Seleninkin kannatti hylkäämistä. Hirmuista, hirmuista! -- toisti\nNehljudof toistamistaan. -- Mitä nyt onkaan tehtävä?\n\n-- Teemme anomuksen keisarilliselle majesteetille. Viette itse perille\nniin kauvan kuin olette täällä. Minä kirjoitan teille.\n\nSamassa tuli pikku Wolf tähdillä sirotetussa univormussaan\nvastaanottohuoneeseen ja lähestyi Nehljudofia.\n\n-- Ei mikään auttanut, hyvä ruhtinas. Ei ollut riittäviä aiheita, -- sanoi\nhän kohauttaen kapeita olkapäitänsä ja ummistaen silmänsä ja meni\nmenojansa.\n\nWolfin jälkeen tuli myöskin Selenin, saatuaan senaattoreilta tietää,\nettä hänen entinen ystävänsä Nehljudof oli täällä.\n\n-- Kas, enpä olisi luullut tapaavani sinua täällä, -- sanoi hän, tullen\nNehljudofin luo ja hymyillen vaan huulilla silmien pysyessä\nsurullisina. -- Enhän minä tiennytkään että sinä olit Pietarissa.\n\n-- Mutta minä en tiennyt että sinä olet prokuraattori...\n\n-- Apulainen, -- oikaisi Selenin.\n\n-- Kuinka olet täällä senaatissa? -- kysyi hän surullisesti ja ilottomasti\nkatsoen ystäväänsä.\n\n-- Täälläkö? Siksi, että toivoin saavani oikeutta ja voivani pelastaa\nviattomasti tuomitun naisen.\n\n-- Minkä naisen?\n\n-- Jonka juttu oli äsken esillä.\n\n-- Vai niin, Maslovan juttu, -- sanoi Selenin muistutellen. -- Sehän oli\naivan perusteeton valitus.\n\n-- Kysymys ei ole valituksesta, vaan naisesta, joka on syytön, mutta\nkärsii rangaistusta.\n\nSelenin huokasi: -- saattaa hyvin olla, mutta...\n\n-- Ei saattaa olla, mutta on ihan varmaan...\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Siitä että olin valamiehenä. Tiedän missä teimme erehdyksen.\n\nSelenin rupesi miettimään. -- Olisi pitänyt heti silloin ilmoittaa, -- sanoi\nhän.\n\n-- Minä ilmoitin.\n\n-- Olisi pitänyt panna pöytäkirjaan. Jos se olisi ollut otettuna\nkassatsioonivalitukseen...\n\n-- Mutta onhan nytkin aivan ilmeistä, että päätös on ihan hurja.\n\n-- Senaatilla ei ole oikeutta sanoa sitä. Jos senaatti ottaisi\nkumotakseen oikeuksien päätöksiä omien mielipiteittensä mukaan itse\npäätösten oikeellisuudesta, niin, puhumattakaan siitä, että senaatti\nkadottaisi kaiken pohjan ja pikemmin loukkaisi oikeellisuutta kuin\nedistäisi sitä, -- sanoi Selenin muistellen äsken esitettyä\nasiaa, -- puhumattakaan siitä, kadottaisivat valamiesten lausunnot kaiken\nmerkityksen.\n\n-- Tiedän vaan sen, että tämä nainen on aivan syytön ja että nyt on\nviimeinen toivo hänen pelastamisestaan mennyt. Korkein oikeuslaitos on\nvahvistanut täydellisen laittomuuden.\n\n-- Ei ole vahvistanut, koska se ei ole tarkastanut eikä voi tarkastaa\nitse asiata, -- sanoi Selenin kutistaen silmiänsä.\n\nSelenin, joka oli aina työssä ja oli hyvin vähän mukana, ei näyttänyt\ntietävän mitään Nehljudofin romaanista, ja huomattuaan tämän päätti\nNehljudof puolestaan tarpeettomaksi puhua hänelle erityisistä\nsuhteistaan Maslovaan.\n\n-- Olet luultavasti asettunut tädin luoksi, -- lisäsi hän, nähtävästi\nhaluten antaa keskustelulle toisen suunnan. -- Sain vasta eilen kuulla\nhäneltä sinun olevan täällä. Kreivitär käski minun luoksensa ollaksemme\nyhdessä sinun kanssasi erään vierailevan saarnamiehen kokouksessa -- sanoi\nSelenin hymyillen vaan huulillaan.\n\n-- Kyllä olin kuuntelemassa, vaan minua inhoitti ja minä läksin\npois, -- sanoi Nehljudof vihaisesti, harmitellen sitä, että Selenin oli\nkääntänyt puheen toisaalle.\n\n-- No miksi niin, inhoitti? Onhan se kuitenkin uskonnollisen tunteen\nilmausta, vaikka yksipuolista lahkolaisuutta, -- sanoi Selenin.\n\n-- Se on jonkinlaista raakaa järjettömyyttä, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Ei toki. Ihmeellistä on vaan se, että me tunnemme niin vähän oman\nkirkkomme oppia, että pidämme jonkunlaisena uutena ilmestyksenä meidän\nomien uskonkappaltemme perustuksia, -- sanoi Selenin ikäänkuin kiirehtien\nilmaisemaan entiselle ystävälleen omia uusia katsantotapojaan.\n\nNehljudof katsahti uteliaalla hämmästyksellä Seleniniin. Mutta Selenin\nloi silmänsä alas ja niissä ei ilmennyt ainoastaan suru vaan myöskin\nepäystävällisyys. --  --  --\n\n-- Mutta siitähän saamme sitten puhua, -- sanoi Selenin. -- Tulen\npaikalla, -- vastasi hän oikeudenpalvelijalle, joka oli kunnioittavasti\nlähestynyt häntä. -- Meidän on välttämättä tapaaminen toisiamme, -- lisäsi\nhän huoaten. Mutta tavanneeko sinua? Minua voi aina tavata kello 7,\npäivällisen aikaan. Nadeshdinskaja, hän mainitsi numeron. -- Monet hanget\novat siitä saakka jo sulaneet, -- lisäsi hän mennessään ja taas hymyili\nvaan huulillaan.\n\n-- Tulen jos ennätän, sanoi Nehljudof, tuntien että tuo niin läheinen ja\nrakastettu Selenin oli yhtäkkiä tämän lyhyen keskustelun johdosta\nmuuttunut hänelle vieraaksi, kaukaiseksi ja käsittämättömäksi, ellei\nvastenmieliseksikin.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nSilloinkuin Nehljudof tunsi Seleniniä ylioppilaana, oli tämä erinomainen\npoika, uskollinen toveri ja ikäänsä nähden hyvin sivistynyt maailman\nmies, suurella esiintymiskyvyllä, aina hieno ja kaunis, ja samassa\nmyöskin tavattoman suora ja rehellinen. Hän oppi erinomaisesti, ilman\nsuurta vaivaa ja ilman vähintäkään takertumista pikkuseikkoihin, ja sai\nkultamitalia ainekirjoituksistaan. Ei ainoastaan sanoissaan vaan\ntodenteolla hän piti nuoren elämänsä tarkoituksena ihmisten\npalvelemista. Tätä palvelemista hän ei kuvaillut itselleen muuten kuin\nvaltioviran muodossa, ja sentähden heti lopetettuaan yliopistokurssit\nhän järkiperäisesti tarkasti kaikki toimialat, joihin olisi voinut\npyhittää voimansa, ja päätti, että hän tulisi olemaan kaikista\nhyödyllisin toisessa osastossa sitä Kaikkein Korkeinta Kansliaa, joka\nvalmisteli lakeja, ja siirtyi siis sinne. Mutta vaikka hän mitä\nsäntillisimmin ja rehellisimmin täytti kaikki mitä häneltä vaadittiin,\nei hän löytänytkään tässä virassa tyydytystään halulleen olla\nhyödyllisenä, eikä voinut herättää itsessään tuntoa, että hän todella\nteki mitä hänen oli tehtävä. Kun hän vielä joutui riitaan sangen\npikkumaisen ja kunnianhimoisen lähimmän päällikkönsä kanssa, kasvoi tämä\ntyytymättömyys niin suureksi, että hän erosi toisesta osastosta ja\nsiirtyi senaattiin. Senaatissa oli hänellä parempi olla, mutta sielläkin\ntuo tyytymättömyyden tunto vainosi häntä. Herkeämättä hän tunsi, että\noli jotakin ihan toista kuin mitä hän oli odottanut ja kuin olisi olla\npitänyt. Täällä senaatissa palvellessaan hänen sukulaisensa saivat\naikaan, että hän nimitettiin kamarijunkkariksi, ja hänen nyt oli\nompeluksilla kirjaillussa univormussa, valkoisessa esiliinassa,\nvaunuissa, ajaminen kiittämässä kaikellaisia ihmisiä siitä, että nämät\nolivat korottaneet hänet lakeijaksi. Kuinka hän koettikin, ei hän voinut\nkeksiä järjellistä selitystä tähän virkaan. Ja hän tunsi vielä enemmän\nkuin valtion palveluksessa, että tämä kaikki oli jotakin \"ihan toista\",\neikä kuitenkaan voinut hyljätä tätä nimitystä, koska siten olisi\nloukannut niitä, jotka luulivat sillä tehneensä hänelle suuren ilon, ja\nsitäpaitsi tämä nimitys kutkutti hänen alempaa luontoansa, niin että\nhänen oli mieluista nähdä itseänsä peilistä kullallakirjaillussa\nunivormussaan, ja käyttää hyväkseen sitä kunnioitusta, jonka tämä\nnimitys muutamissa henkilöissä herätti.\n\nSamaten hänen kävi myöskin naimisen suhteen. Hänelle valmistettiin\nmaailman katsantokannalta nähden sangen loistava avioliitto. Ja hän meni\nnaimisiin myöskin etupäässä senvuoksi, että kieltäytyminen olisi\nloukannut, tehnyt kipeätä tätä avioliittoa haluavalle morsiamelle, ja\nniille, jotka olivat sitä puuhanneet, ja vielä sen vuoksi, että\navioliitto nuoren, kauniin, tunnetun neidin kanssa kutkutti hänen\nitserakkauttaan ja tuotti hänelle mielihyvää. Mutta avioliitto hyvin\npian näyttäytyi vielä enemmän \"ihan toiseksi\", kuin palvelus ja\nhovivirka. Ensimäisen lapsen jälkeen vaimo ei enää halunnut lapsia, ja\nalkoi viettää ylellistä, suuren maailman elämää, johon Seleninin oli\ntahtomattaankin ottaminen osaa.\n\nVaimo ei ollut erittäin kaunis, hän oli miehelleen uskollinen, ja kuten\nnäytti, ei itsekään niittänyt tästä elämästä muuta kuin suurta vaivaa ja\nväsymystä, puhumattakaan siitä, että myrkytti miehensä elämän, -- mutta\nhän sittenkin sitä hartaasti vietti. Miehen kaikki yritykset tehdä siitä\nlopun menivät vaimon vakaumusta vasten pirstaleiksi kuin kiveä vasten.\nTätä vakaumusta, että näin piti elää, ylläpitivät erittäin kaikki vaimon\nsukulaiset ja tuttavat.\n\nLapsi, tyttö, pitkillä kullankeltaisilla suortuvilla ja jalat polven alta\npaljaina oli isälle aivan vieras olento, erittäinkin sen vuoksi että oli\nkasvatettu ihan toisin, kuin isä olisi tahtonut. Puolisojen välillä\nsyntyi tavallinen toistensa ymmärtämättömyys, jopa haluttomuuskin\nymmärtää, ja hiljainen, sanaton, syrjäisiltä salattu ja sopivaisuuksien\nhillitsemä taistelu, joka teki miehen elämän kotona sangen raskaaksi.\nNiin että perhe-elämä muuttui hänelle vielä enemmän \"ihan toiseksi\" kuin\noli palvelus ja tuo hovinimitys. --  --  --\n\nJa senvuoksi hänen silmänsä olivat aina surulliset. Ja senvuoksi\nnähtyään Nehljudofin, jonka tunsi niiltä ajoilta, jolloin nuo valheet\neivät vielä ole juurtuneet häneen, hän muisti itsensä semmoisena kuin\noli ollut silloin, ja erittäinkin kun hän kaikessa kiireessä ilmaisi\ntälle uuden uskonnollisen katsantotapansa, hän enemmän kuin koskaan\nmuulloin tunsi kaiken tuon \"ihan toisen\", ja hänen tuli tuskallisen\nsurullinen olla. Juuri samaa tunsi Nehljudofkin, vaikka olikin ensin\nihastunut nähdessään vanhan ystävänsä.\n\nJa senvuoksi he myöskin, vaikka lupasivat toisilleen tavata toisensa,\neivät kumpikaan hakeneet tätä tapaamista eivätkä nähneet toisiansa\nNehljudofin tällä kertaa käydessä Pietarissa.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nTultuaan senaatista kulkivat Nehljudof ja hänen asianajajansa yhdessä\npitkin katukäytävää. Vaunujensa oli asianajaja käskenyt ajaa jälessään,\nja rupesi nyt kertomaan Nehljudofille historiata departementin\npäälliköstä, josta senaattoritkin olivat kertoneet ja joka oli tavattu\nrikoksesta, mutta pakkotöiden asemasta määrätty kuvernööriksi Siperiaan.\nKerrottuaan loppuun tämän jutun ja kaikki sen likaisuudet sekä vielä\nerityisellä mielihyvällä jutun siitä --  --  -- , ja sitten vielä siitä,\nkuinka sen ja sen rakastajatar oli ansainnut miljoonia pörssissä ja\nkuinka se ja se oli myynyt ja se ja se ostanut vaimon, -- alotti\nasianajaja vielä uutta juttua valtion korkeimpain virkamiesten\nkonnuuksista ja kaikenlaisista rikoksista. Nämä kertomukset, joiden\nvarasto näytti olevan pohjaton, tuottivat asianajajalle suurta\nmielihyvää, ne kun osottivat päivän selvästi, että keinot, joita hän\nkäytti hankkiakseen itselleen rahoja, olivat aivan puhtaat ja viattomat\nniiden keinojen rinnalla, joita samaa tarkoitusta varten käyttivät\nkorkeimmat viranomaiset Pietarissa. Ja senvuoksi oli asianajaja sangen\nihmeissään, ettei Nehljudof kuunnellut hänen viimeistä juttuansa\nkorkeampain viranomaisten rikoksista, vaan jätti hyvästi, otti ajurin ja\najoi kotiinsa.\n\nNehljudof oli hyvin alakuloinen. Häntä suretti erittäinkin se, että\nsenaatti oli vahvistanut tuon järjettömän julmuuden viatonta Maslovaa\nkohtaan, ja myöskin se, että tämmöinen jutun päättyminen teki hänen\nvielä vaikeammaksi toteuttaa järkähtämätöntä päätöstään yhdistää hänen\nkanssaan oman kohtalonsa. Hänen alakuloisuutensa kasvoi vielä\nsuuremmaksi niistä kauheista vallitsevan paheen kertomuksista, joita\nasianajaja oli semmoisella ilolla puhunut, ja sitä paitsi hän alituiseen\nmuisti sitä epäystävällistä, kylmää, poissysäävää katsetta ennen niin\nlempeältä, avonaiselta, jalomieliseltä Seleniniltä.\n\nKun Nehljudof palasi kotiin antoi ovenvartija hänelle jonkinlaisella\nylenkatseella kirjelapun, minkä, kuten ovenvartija sanoi, joku nainen\noli vahtimestarin huoneessa kirjoittanut. Kirje oli Shustovan äidiltä.\nTämä kirjoitti tahtoneensa käydä kiittämässä tyttärensä hyväntekijää\nja pelastajaa ja sitä paitsi pyytävänsä käymään heidän luonansa\nVasilinsaarella 5:nellä linjalla. Se oli sangen välttämätöntä, kirjoitti\nhän, Vera Jefremovnan vuoksi. Älköön hän peljätkö että häntä tullaan\nrasittamaan kiitollisuudenilmauksilla, kiitollisuudesta ei tulla\npuhumaan, vaan ainoastaan iloitsemaan hänen läsnäolostaan. Jos olisi\nmahdollista, eikö hän voisi tulla huomenaamuna.\n\nToinen kirje oli Nehljudofin entiseltä toverilta, sivusajutantti\nBogatirjofilta, jota Nehljudof oli pyytänyt omakätisesti jättämään\nvalmistamansa anomuksen lahkolaisten puolesta keisarille. Bogatirjof\nkirjoitti suurella, varmalla käsialallaan, että anomuksen hän on\nlupauksensa mukaan jättävä suoraan keisarin käteen, mutta että hän oli\ntullut ajatelleeksi: eiköhän Nehljudofin olisi parasta ensin käydä sen\nhenkilön luona, josta tämä asia riippui ja pyytää häntä.\n\nViime päivien vaikutusten jälkeen oli Nehljudof täydellisessä epätoivon\ntilassa eikä luullut enää voivansa mitään aikaansaada. Hänen\nMoskovassa syntyneet aikeensa näyttivät hänestä jonkunlaisilta\nnuoruudenhaaveiluilta, joissa ihmisen välttämättä on pettyminen\ntullakseen elämän todellisuuteen. Mutta hän oli nyt Pietarissa kuitenkin\npitänyt velvollisuutenaan täyttää kaikki mitä oli aikonut, ja päätti\nkäydä huomenna Bogatirjofin luona ja lähteä hänen neuvonsa mukaan sen\nhenkilön puheille, josta lahkolaisten asia riippui.\n\nNyt hän haki salkustaan esille lahkolaisten anomuksen ja paraikaa sitä\nluki, kun hänen ovellensa koputti kreivitär Jekaterina Ivanovnan lakeija\nja pyysi yläkertaan teetä juomaan.\n\nNehljudof sanoi kohta tulevansa, pani paperinsa takaisin salkkuun ja\nmeni tätin luo. Noustessaan ylös hän huomasi ikkunasta kadulla Marietten\nvoikkosparin ja yhtäkkiä hänen tuli odottamattoman hauska olla ja\nhalutti nauraa.\n\nMariette oli hatussa, eikä enää mustassa vaan vaaleassa monivärisessä\npuvussa. Hän istui kuppi kädessä kreivittären nojatuolin vieressä ja\njuoruili jotakin, kauniit nauravat silmät loistavina. Sinä hetkenä kun\nNehljudof astui sisälle oli Mariette päästänyt suustaan jotain niin\nlystillistä ja samalla sopimatonta -- sen Nehljudof huomasi naurun\nlaadusta, -- että hyvänluontoinen viiksikäs kreivitär Jekaterina Ivanovna\ntärisi koko ruumiistaan ja oli nauruun pakahtua, mutta Mariette\nerityisellä koirankurisella ilmeellä, hymyilevä suu hiukan vinossa ja\ntarmokkaat iloiset kasvot kallellaan katseli ääneti toiseen.\n\nNehljudof muutamista sanoista ymmärsi, että he puhuivat tuosta toisesta\npietarilaisesta uutisesta, uuden siperialaisen kuvernöörin jutusta, ja\nettä Mariette juuri tältä alalta oli sanonut jotain niin lystikästä,\nettä kreivitär ei pitkään aikaan voinut hillitä nauruaan,\n\n-- Sinä tapat minut, -- puhui hän läkähtyvänä.\n\nNehljudof tervehti ja istui heidän luoksensa. Ja hän oli juuri\ntuomitsemaisillaan Marietten kevytmielisyyttä, kun tämä huomattuaan\ntotisen ja tuskin näkyvän tyytymättömän ilmeen hänen kasvoissansa,\nmuutti heti ilmeen omissa kasvoissaan ja koko mielialansakin,\nmiellyttääkseen häntä, johon Mariette oli pyrkinyt jo kohta\nhänet nähtyään. Hän muuttui yhtäkkiä toiseksi, elämäänsä\ntyytymättömäksi, jotakin hakevaksi, johonkin pyrkiväksi, eikä hän\njuuri teeskennellytkään, vaan todellakin aivan kuin omisti sen saman\nmielialan, -- vaikkei olisi mitenkään sanoilla voinut ilmaista mikä se\noli, -- jossa Nehljudof tällä hetkellä oli.\n\nHän kysyi Nehljudofilta miten tämä oli asiansa suorittanut. Nehljudof\nkertoi tappiostaan senaatissa ja tavanneensa Seleninin. -- Ah! mikä puhdas\nsielu! Siinä nyt on kerrankin oikea \"ritari peloton ja nuhteeton\".\nTodellakin puhdas sielu -- liittivät molemmat naiset. Se oli ainainen\nliikanimi, jolla Selenin oli tunnettu.\n\n-- Mimmoinen on hänen vaimonsa? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Sekö? Noh, enpä tahdo tuomita. Mutta se ei ymmärrä häntä.\n\n-- No, oliko myöskin Selenin siis vastaan? -- kysyi Mariette\nsydämmellisellä osanotolla. -- Minun on kauhean sääli sitä\ntyttöä! -- huudahti hän huokaisten.\n\nNehljudof synkistyi ja tahtoen muuttaa keskustelun alkoi puhua\nShustovasta, jota oli pidetty linnassa mutta vapautettu Marietten\npyynnöstä. Nehljudof kiitti häntä avusta ja oli juuri sanomaisillaan,\nkuinka hirmuista oli ajatella, että tämä nainen ja koko perhe olivat\nsaaneet kärsiä vaan sen vuoksi, ettei kukaan ollut heistä muistuttanut,\nkun Mariette keskeytti hänet ja itse lausui paheksumisensa.\n\n-- Älkää puhukokaan minulle, -- sanoi hän. -- Heti kun mieheni ilmoitti\nminulle, että hän voidaan vapauttaa, minua hämmästytti tämä sama ajatus.\nMistä syystä pidettiin häntä vankeudessa, jos hän kerran oli\nsyytön? -- lausui hän sen, mitä Nehljudof oli aikonut lausua. -- Se on\nkauheata, kauheata!\n\nKreivitär Jekaterina Ivanovna huomasi Marietten maikailevan sisarenpojan\nedessä ja se huvitti häntä. -- Tiedätkö mitä? -- sanoi hän, kun he\nvaikenivat, -- tuleppa huomeniltana Alinen luokse, siellä saat kerran\nvielä kuulla Kiesewetteriä. Ja tule sinäkin, -- kääntyi hän Marietten\npuoleen.\n\n-- Hän on jo sinut pannut merkille, -- sanoi hän sisarenpojalle. -- Hän\nsanoi, että kaikki mitä sinä olet puhunut, -- minä kerroin hänelle, -- oli\nhyvin hyvä merkki, että sinä ihan varmaan tulet Kristuksen luo. Tule\nvälttämättä. Käske sinä, Mariette, häntä tulemaan ja tule itsekin.\n\n-- Hyvä kreivitär, ensiksikin minulla ei ole oikeutta mitään neuvoa\nruhtinaalle, -- sanoi Mariette katsahtaen Nehljudofiin ja tällä\nkatseellansa luoden täydellisen yksimielisyyden heidän välillänsä mitä\nkreivittären sanoihin ja yleensä evankelismiin tuli, -- ja toiseksi, kuten\ntiedätte, en minä erittäin pidä...\n\n-- Sinä teetkin aina kaikki päin mäntyyn ja oman pääsi mukaan.\n\n-- Kuinka oman pääni mukaan? Minä uskon niinkuin yksinkertaisin\nmaalaisvaimo, -- sanoi Mariette hymyillen. -- Mutta kolmanneksi, -- jatkoi\nhän, -- minä aijon huomenna ranskalaiseen teaatteriin.\n\n-- Ah! mutta oletko, Dmitrij, nähnyt sitä... Kuinka se taas\nolikaan? -- sanoi kreivitär Jekaterina Ivanovna.\n\nMariette mainitsi kuuluisan ranskalaisen näyttelijättären nimen.\n\n-- Sinun pitää välttämättä mennä katsomaan, -- se on ihmeteltävää.\n\n-- Ketäs pitäisi, rakas täti, ensin nähdä, näyttelijätärtäkö vai\nsaarnamiestä? -- sanoi Nehljudof hymyillen.\n\n-- Ole niin hyvä äläkä tartu sanoihini.\n\n-- Ehkä ensin saarnamiestä ja sitten ranskalaista näyttelijätärtä, sillä\nmuutoin voisi kokonaan kadottaa makunsa saarnaan, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Ei, parempi on alkaa ranskalaisesta teaatterista, ja sitten tehdä\nparannus, -- sanoi Mariette.\n\n-- No, älkääpä tehkö minua naurunalaiseksi. Saarnamies on saarnamies ja\nteaatteri on teaatteri. Pelastuakseen ei ollenkaan tarvitse venyttää\nkasvojaan kyynärän pituisiksi ja yhä itkeä. Täytyy vaan uskoa, ja\nsilloin tulee heti iloiseksi.\n\n-- Te rakas täti saarnaatte paremmin kuin mikään saarnamies.\n\n-- Mutta tiedättekös mitä? -- sanoi Mariette ajatuksissaan, -- tulkaa te\nhuomenna teaatteriin minun luokseni.\n\n-- Pelkään vaan, etten pääse...\n\nPuheen keskeytti lakeija, joka ilmoitti vieraan tulon. Se oli\nkreivittären johdossa olevan hyväntekeväisyysseuran sihteeri.\n\n-- No, se nyt on sangen ikävä herrasmies. Minä otan hänet vastaan tuolla,\nja sitten tulen teidän luoksenne. Tarjotkaa hänelle teetä,\nMariette, -- sanoi kreivitär mennä kekkelehtäen nopeasti salista.\n\nMariette otti hansikkaan pois, paljastaen näin tarmokkaan ja jotenkin\nlitteän kätensä, jonka nimetön oli täytetty jalokivisormuksilla.\n\n-- Haluatteko? -- sanoi hän tarttuen hopeiseen spriikannuun ja\nmerkillisesti jäykistäen pikkusormensa ylöspäin.\n\nHänen kasvonsa kävivät totisiksi ja surullisiksi.\n\n-- Minun on aina hirmuista, tekee joskus ihan kipeätä ajatella, että\nihmiset, joiden mielipidettä pidän arvossa, eivät tee eroa minun ja sen\naseman välillä, jossa olen.\n\nHän oli melkein valmis itkemään sanoessaan viimeisiä sanoja. Ja vaikka\nnäillä sanoilla, jos niitä otti tarkastaakseen, ei ollut mitään tai\nainakin sangen epämääräinen ajatus, osottivat ne Nehljudofin mielestä\ntavatonta syvyyttä, suoruutta ja jaloutta. -- Niin suuri vaikutus häneen\noli noiden silmien loisteella, joka seurasi näitä nuoren, kauniin ja\nhyvin puetun naisen sanoja.\n\nNehljudof katseli Marietteä äänettömänä eikä voinut irroittaa hänestä\nsilmiään.\n\nEttekö luule minun ymmärtävän teitä ja kaikkea, mikä teissä tapahtuu.\nOnhan se, minkä te olette tehneet, kaikille tunnettu. _C'est le secret\nde polichinelle_. Ja minä olen ihastuksissani ja hyväksyn teitä.\n\n-- Eipä ole todellakaan mitään ihailtavaa, niin vähän olen vielä saanut\naikaan.\n\n-- Se on yhdentekevää. Minä ymmärrän teidän tunnottanne ja ymmärrän\nmyöskin häntä, -- no olkoon, olkoon, ei ruveta siitä puhumaan, -- keskeytti\nMariette itsensä huomattuaan tyytymättömyyden toisen kasvoissa. Vaan\nminä ymmärrän myöskin sen, että nähtyänne kaikkia kärsimyksiä, kaikkea\nsitä hirmua, mikä tapahtuu vankiloissa, -- puhui Mariette, pyrkimättä\nmuuhun kun, kiinnittämään Nehljudofia itseensä, naisellisella vainullaan\narvaellen, mitä toiselle oli kaikkein tärkeintä ja kalliinta: -- te\ntahdotte auttaa vangittuja, jotka niin kauheasti kärsivät ihmisten\nvälinpitämättömyydestä, julmuudesta ... ymmärrän hyvin että sen edestä\nvoi antaa elämänsä, ja olisin itsekin antanut, mutta jokaisellahan on\noma kohtalonsa...\n\n-- Ettekö te siis ole tyytyväinen omaan kohtaloonne?\n\n-- Minäkö? -- kysyi hän ikäänkuin olisi hämmästynyt semmoista\nkysymystä. -- Pakosta minun kyllä täytyy olla tyytyväinen. Mutta on eräs\nmato, joka aina rupeaa kalvamaan.\n\n-- Eikä saa estää sitä kalvamasta, täytyy uskoa sitä ääntä, -- sanoi\nNehljudof antautuen kokonaan hänen petokseensa.\n\nSittemmin häpesi Nehljudof usean kerran tätä keskustelua, muistellessaan\nMarietten sanoja, jotka eivät olleet niin paljon valheellisia kuin vaan\nteeskenneltyjä ja häneen sovitettuja, muistellessaan noita kasvoja,\njoissa muka ilmausi liikutettu hartaus, kun hän kuunteli Nehljudofin\nkertomuksia vankilan hirmuista ja maalla saaduista vaikutuksista.\n\nKreivittären palatessa keskustelivat he keskenään niinkuin vanhat, jopa\nerikoiset ystävykset, jotka yksin saattoivat ymmärtää toisiansa keskellä\nymmärtämätöntä laumaa.\n\nHe olivat puhuvinaan vallan vääryydestä, onnettomien kärsimyksistä,\nkansan köyhyydestä, mutta heidän toisiinsa katsovat silmät puhuvat\noikeastaan keskustelun takaa ihan toista, herkeämättä kysellen: \"voitko\nrakastaa minua?\" \"voin\", ja sukupuolirakkauden tunto, helkkyen mitä\nodottamattomimmissa ja monivärisimmissä muodoissa, veti heitä toistensa\nluo.\n\nTehdessään lähtöä sanoi Mariette olevansa aina valmis palvelemaan häntä\nmillä suinkin voi ja pyysi häntä tulemaan huomeniltana, vaikka vaan\nhetkeksikin, hänen luoksensa teaatteriin, -- että oli puhuttava hänen\nkanssaan vielä eräästä tärkeästä asiasta.\n\n-- Ja milloin nähnenkään teitä enää! -- lisäsi hän huokaisten ja rupesi\nvarovasti panemaan hansikasta sormuksilla peitettyyn käteensä. -- Sanokaa\nsiis että tulette.\n\nNehljudof lupasi.\n\nKun Nehljudof tänä yönä jäätyään yksin huoneeseensa pani maata ja\nsammutti kynttilänsä, ei hän pitkään aikaan saanut unta. Muistellessaan\nMaslovaa, senaatin päätöstä ja sitä, että hän sittenkin aikoo matkustaa\nMaslovan mukana, -- muistellessaan luopumistaan maanomistusoikeudesta,\ntuli hänen eteensä yhtäkkiä aivan kuin vastauksena näihin kysymyksiin\nMarietten kasvot, tuo hänen huokauksensa ja katsahduksensa, kun hän\nsanoi: \"milloin nähnenkään teitä enää\", ja tuo hänen hymähdyksensä, -- se\nkaikki tuli hänen eteensä niin selvänä että hän aivan kuin näki ne\ntodella ja hänen piti itsensäkin hymähtää. \"Oikeinkohan teen siinä että\nlähden Siperiaan? Ja oikeinkohan teen, kun luovun rikkaudesta?\" -- kyseli\nhän itseltään.\n\nJa vastaukset näihin kysymyksiin tänä valoisana pietarilaisena yönä,\njoka kuulsi ikkunakartiinin takaa, olivat epämääräisiä. Kaikki sekaantui\nhänen päässään. Hän koetti jälleen herättää entistä mielialaansa ja\nmuistaa ajatuksiensa tuttua suuntaa; mutta näillä ajatuksilla ei ollut\nenää entistä vakaumuksen voimaa.\n\n\"Entäs jos kaikki onkin vaan turhaa keksintöä, ja jospa minulle ei\nsitten riitäkään voimia elääkseni siitä; jospa minä kadun menetelleeni\noikein\", -- sanoi hän itselleen ja pystymättä vastaamaan näihin\nkysymyksiin hän sai kokea niin tuskallista ja epätoivoista ikävää, ettei\nhän semmoista ollut koskaan ennen tiennytkään. Voimatta saada selvyyttä\nnäihin kysymyksiin hän nukkui raskaaseen uneen, jommoiseen oli joskus\nennen muinoin nukkunut suuren häviön jälkeen korttipelissä.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nEnsimäinen tunne, johon Nehljudof seuraavana aamuna heräsi, oli se, että\nhän oli edellisenä päivänä suorittanut jotakin pahaa. Hän alkoi\nmuistella: mitään pahaa työtä, huonoa tekoa ei ollut, vaan oli ollut\nhuonoja ajatuksia, että muka kaikki hänen nykyiset aikeensa -- avioliitto\nKatjushan kanssa ja maan luovuttaminen talonpojille, että se kaikki oli\npilventakaisia mietteitä, ettei hän sitä kestäisi, että siinä oli jotain\nkeksittyä, luonnotonta, ja että piti muka elää niinkuin oli elänyt.\nHuonoa tekoa ei ollut, vaan oli ollut semmoista, mikä on paljon pahempaa\nkuin paha teko: oli ollut semmoisia ajatuksia, joista kaikki pahat teot\nsyntyvät.\n\nHuonoa tekoa voi olla uudistamatta, mutta huonot ajatukset synnyttävät\nkaikki huonot teot.\n\nHuono teko luopi ainoastaan tietä toisille huonoille teoille; mutta\nhuonot ajatukset vastustamattomasti vievät tätä tietä myöten.\n\nToistaessaan nyt aamulla mielikuvituksessaan eilisiä ajatuksia\nihmetteli Nehljudof kuinka hän oli saattanut hetkeksikään niitä uskoa.\nNiin uutta ja vaikeata kuin olikin se, mitä hän aikoi tehdä, tiesi hän,\nettä se oli nyt ainoa hänelle mahdollinen elämä; ja niin mukavaa ja\nhelppoa kuin olisikin ollut palata entiseen, hän tiesi että se oli\nkuolema. Eilinen kiusaus näytti nyt hänestä olleen samaa kuin liian\nkauvan nukkuneen ihmisen halu virua vielä vähän aikaa lämpimässä\nvuoteessaan, vaikka tämä ihminen tietääkin että jo on aika nousta häntä\nodottavaan tärkeään ja iloiseen toimeen.\n\nTänä viimeisenä Pietarissa olonsa päivinä Nehljudof jo aamulla läksi\nVasilinsaarelle Shustovan luona käymään.\n\nShustova asui toisessa kerroksessa. Nehljudof joutui talonmiehen\nosoituksen mukaan kyökkikäytävään ja tuli suoraa jyrkkää rappusta myöten\nkuumaan, ruuanhajuiseen kyökkiin.\n\nVanhahko naisihminen, hihat ylöskäärittyinä, esiliinassa ja silmälasit\nnenällä seisoi hellan ääressä ja hämmenteli jotain höyryävässä\nkeittoastiassa.\n\n-- Ketä haette, -- kysyi tämä ankarasti, katsellen lasiensa yli tulijaan.\n\nEi ehtinyt Nehljudof esitellä itseänsä, kuin jo naisen kasvot saivat\nsäikähtyneen ja iloisen ilmeen.\n\n-- Ah, ruhtinas! -- huusi hän pyyhkien käsiänsä esiliinaan.\n\n-- Miksi tulettekin kyökkitietä? Olette meidän hyväntekijämme! Minä olen\nhänen äitinsä. Olivat aivan pilata koko tytön. Te olette meidän\npelastajamme, -- puhui hän tarttuen Nehljudofin käteen ja koettaen sitä\nsuudella.\n\n-- Eilen olin teidän luonanne, -- jatkoi hän. Sisareni pyysi sitä\nerityisesti. Hänkin on täällä. Tänne, tänne, tulkaa jälessäni, -- puhui\nShustovan äiti, johdattaen Nehljudofia kapean oven ja pimeän käytävän\nkautta, ja mennessään suoristaen milloin liepeitänsä milloin\ntukkaansa. -- Sisareni nimi on Kornilova, -- olette varmaan\nkuulleet, -- lisäsi hän kuiskaamalla ja pysähtyi oven eteen. -- Hän oli\njoutunut kiinni valtiollisista asioista. Tavattoman viisas nainen.\n\nAvattuaan oven käytävästä, vei Shustovan äiti Nehljudofin pieneen\nhuoneeseen, missä pienellä sohvalla pöydän ääressä istui lyhyenläntä,\nlihavahko neiti, juovikkaassa karttuuninutussa. Hänellä oli valkoinen\nkiharatukka, sangen vaaleitten pyöreiden ja äitiä muistuttavien kasvojen\nympärillä. Häntä vastapäätä istui, kokoonlyyhistyneenä nojatuoliin,\nnuori mustaviiksinen ja -partainen mies venäläisessä kansallispaidassa.\nHe näyttivät molemmat olevan niin vajonneina keskusteluunsa, että vasta\nNehljudofin tultua sisälle katsahtivat häneen.\n\n-- Lyydia, ruhtinas Nehljudof, sama joka...\n\nVaalea neiti hypähti hermostuneesti pystyyn, suoristaen korvansa takaa\npujottautunutta hiussuortuvaa ja säikähtyneenä tuijottaen suurilla,\nharmailla silmillään vieraaseen.\n\n-- Tekö nyt olette se vaarallinen nainen, jonka puolesta Vera Jefremovna\npyysi, -- sanoi Nehljudof hymyillen ja ojentaen kättänsä.\n\n-- Niin, minä se olen, -- sanoi Lyydia ja paljasti mainion hammasrivinsä\nhyväntahtoisesti ja lapsekkaasti hymyillessään. -- Tätihän se teitä niin\nhalusi nähdä. Täti hoi! -- huusi hän oveen miellyttävän heleällä äänellä.\n\n-- Vera Jefremovna oli kovin pahoillaan teidän vangitsemisestanne, -- sanoi\nNehljudof.\n\n-- Istukaa tähän tai ehkä mieluummin tähän, -- puhui Lyydia osoittaen\npehmeää, rikkinäistä nojatuolia, jolta nuori mies juuri oli noussut.\n\n-- Se on minun serkkuni Saharof, esitteli hän, huomattuaan Nehljudofin\ntarkastavan nuorta miestä.\n\nTämä hymähti yhtä ystävällisesti kuin Lyydiakin ja tervehti vierasta, ja\nkun Nehljudof oli istunut hänen paikalleen, otti itselleen tuolin\nikkunan luota ja istui toisten viereen. Toisesta ovesta ilmestyi vielä\nvalkoverinen lyseolainen, noin 16 vuotias ja sanomatta mitään istui\nikkunalaudalle.\n\n-- Vera Jefremovna on tätin hyvä ystävä, mutta minä tuskin tunnen\nhäntä, -- sanoi Lyydia.\n\nSamassa tuli viereisestä huoneesta valkoisessa röijyssä, joka oli\nvyötettynä nahkavyöllä, hyvin miellyttävän ja viisaan näköinen nainen.\n\n-- Hyvää päivää, suuri kiitos tulemastanne, -- alkoi hän heti kun oli\nistuutunut sohvalle Lyydian viereen.\n\n-- No, mitenkä pikku Veran laita on? Tapasitteko häntä? Kuinka hän kantaa\nkohtaloansa?\n\n-- Ei hän valita, -- sanoi Nehljudof, -- sanoo että hänellä on olymppolainen\nitsetunto.\n\n-- Voi sitä pikku Veraa, tunnen häntä noista sanoista, -- puhui täti\nhymyillen ja pudistaen päätänsä. -- Häntä täytyy tuntea. Se on erinomainen\nolento. Kaikki toisille, ei mitään itselle.\n\n-- Niin, ei hän itseänsä varten mitään halunnut, oli vaan huolissaan\nteidän sisarenne tyttärestä. Häntä vaivasi erittäinkin se, että neiti\noli vangittu ilman mitään syytä.\n\n-- Niin se olikin. -- sanoi täti, -- se on kauhea juttu! Hän joutui kiinni\noikeastaan minun tähteni.\n\n-- Eipä ollenkaan täti, -- sanoi Lyydia. Olisinhan minä ilman teitäkin\nottanut vastaan paperit.\n\n-- No, kyllä minä tunnen asian paremmin kuin sinä, -- jatkoi\ntäti: -- nähkääs -- jatkoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen, -- kaikki sai\nalkunsa siitä, että eräs henkilö oli pyytänyt minua joksikin aikaa\nottamaan haltuuni hänen paperinsa -- mutta minulla kun ei ollut kortteeria\nvein ne Lyydian luo. Samana yönä tehtiin hänen luonaan tarkastus ja\notettiin sekä paperit että hänet, ja nyt ovat tähän asti pitäneet,\nolivat vaatineet häntä sanomaan keitä oli paperit saanut.\n\n-- Enhän minä sanonutkaan, -- lausui Lyydia nopeasti, hermostuneesti repien\nsuortuvaa, joka ei edes häirinnyt häntä.\n\n-- En minä väitäkkään että sinä olisit sanonut, vastasi täti.\n\n-- Jos he vangitsivat Mitinin, niin ei se suinkaan tapahtunut minun\nsyystäni, -- sanoi Lyydia punastuen ja levottomasti katsellen ympärilleen.\n\n-- Älä nyt puhu siitä, Lyydia kulta, -- sanoi äiti.\n\n-- Miksen, minä tahdon kertoa, -- sanoi Lyydia hymyilemisen sijaan yhä\nenemmän punastuen, kietoen suortuvaa sormensa ympäri ja yhä katsellen\nympärilleen.\n\n-- Muistatko miten eilen kävi kun alotit siitä kertoa.\n\n-- Ei ollenkaan ... antakaa minun olla, mamma. Minä en sanonut, vaan olin\nainoastaan ääneti. Kun hän tutki minua kaksi kertaa ja kyseli tätistä ja\nMitinistä, en minä mitään sanonut, vaan ilmoitin etten rupea mitään\nvastaamaan. Silloin tämä ... Petrof...\n\n-- Petrof on etsivä poliisi, santarmi ja suuri ilkiö, -- lisäsi täti\nselittäen Nehljudofille Lyydian sanoja.\n\n-- Silloin tämä, -- jatkoi Lyydia kiihkeänä ja kiiruhtaen, -- alkoi\nhoukutella minua. \"Kaikki mitä minulle sanotte ei voi tulla ketään\nvahingoittamaan vaan päinvastoin. Jos te sanotte, niin vapautatte\nviattomia, joita me ehkä syyttä kiusaamme.\" Mutta minä sanoin\nsittenkin etten sano. Silloin hän sanoi: \"No olkoon. Älkää puhuko\nmitään, mutta älkää myöskään kieltäkö sitä, mitä minä sanon.\" Ja hän\nalkoi nimitellä ja nimitti Mitinin.\n\n-- Lakkaa jo puhumasta, -- sanoi täti.\n\n-- Ah täti, älkää häiritkö... -- ja hän nyki itseään herkeämättä\nsuortuvasta ja katseli ympärilleen, -- ja yhtäkkiä, ajatelkaas, seuraavana\npäivänä saan tietää -- minulle ilmoitettiin koputtamisella, että Mitin oli\nvangittu. \"Minä olen hänet ilmiantanut\", -- ajattelin itsekseni. Ja se\nalkoi minua niin vaivata, niin alkoi vaivata, että olin kadottaa\njärkeni.\n\n-- Ja sitten tuli ilmi ettei hän ollutkaan vangittu sinun\nsyystäsi, -- sanoi täti.\n\n-- Enhän minä sitä tiennyt. Ajattelin vaan että minä olin antanut ilmi.\nKävelen, kävelen kahden seinän väliä, enkä voi olla ajattelematta:\nilmiantaja! Panen maata, peitän kasvoni ja kuulen -- joku kuiskuttaa\nminun korvaani: olet ilmiantanut Mitinin, Mitinin olet ilmiantanut.\nTiedän hyvin että se on harhakuulo enkä sittenkään voi olla\nkuuntelematta. Tahdon nukkua -- en voi, tahdon olla ajattelematta -- en\nsitäkään voi. Se se vasta oli kauheata! -- puhui Lyydia yhä enemmän ja\nenemmän kiihoittuen ja yhä kietoen ja taas päästäen suortuvaa\nsormestansa ja taakseen katsahtaen.\n\nLyydia kulta, rauhoituhan. -- toisti äiti koskettaen häntä olkapäähän,\nmutta Lyydia ei voinut enää pysähtyä: -- se on siksi niin kauheata, alotti\nhän vielä jotakin, mutta purskahti kesken kaikkea itkuun, hypähti\nseisaalleen sohvasta ja tartuttaen hameensa nojatuoliin juoksi ulos\nhuoneesta. Äiti meni hänen jälkeensä.\n\n-- Hirttää ne roistot pitäisi, -- murahti lyseolainen ikkunalta.\n\n-- Mitä sinä sanoit, -- kysyi täti.\n\n-- Ei se ollut mitään ... muuten minä vaan, -- vastasi lyseolainen, otti\npöydältä paperossin ja alkoi sitä sytytellä.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\n-- Niin, nuorille tuo yksinäisyyskoppi on hirveä asia, -- sanoi täti\npudistaen päätänsä ja myöskin sytyttäen paperossiaan.\n\n-- Eiköhän se lie kaikillekin, -- sanoi Nehljudof. --  --  --\n\n-- Oletteko siis kokeneet?\n\n-- Minäkö? Olen kaksi kertaa istunut, -- sanoi täti surullisesti ja\nmiellyttävästi hymyillen. -- Kun minut otettiin ensi kerran -- ja otettiin\nilman syytä, -- jatkoi hän, -- olin minä 22 vuoden vanha, minulla oli lapsi\nja minä olin raskauden tilassa. Niin vaikea kuin minulle olikin silloin\nvapauden kadottaminen, eroominen lapsesta, eroominen miehestä, ei se\nkaikki ollut mitään verrattuna siihen, mitä minä tunsin huomattuani,\netten ollut enää ihminen, vaan olin muuttunut esineeksi. Tahdon sanoa\nhyvästi tyttärelleni -- minulle sanotaan että menisin ja istuisin\nissikkaan. Minä kysyn minne minua viedään, -- minulle vastataan että saan\ntietää kunhan tullaan perille. Minä kysyn: mistä minua syytetään, --\nminulle ei vastata mitään. Kun minua tutkinnon perästä riisuttiin ja\npuettiin numerolla varustettuihin vangin vaatteisiin, vietiin\nholvikäytävään, avattiin ovi, lykättiin sinne, lukittiin ja\nmentiin pois, ja kun jäi vaan vahti pyssynsä kanssa, joka kulki\näänetönnä edestakaisin ja silloin tällöin katsahti sisään ovireijästä,\n-- silloin tuli minun kauhean raskas olla. Muistan että minun\nmieltäni lannisti erittäinkin se, että santarmiupseeri, tutkiessaan\nminua, tarjosi minulle tilaisuuden polttaa. Siis hän tiesi, kuinka\nihmiset pitävät tupakasta, tiesi kuinka ihmiset rakastavat vapauttaan,\nvaloa, tiesi kuinka äidit rakastavat lapsiansa ja lapset äitiänsä; niin\nkuinka he sitten saattoivat säälimättä repäistä minut irti kaikesta,\nmikä on kallista, ja teljetä minut kuin villin eläimen? Sitä ei voi\nkantaa kärsimättä rangaistusta. Jos joku on uskonut Jumalaan ja\nihmisiin, siihen että ihmiset rakastavat toisiansa, hän sen jälkeen\nlakkaa uskomasta tähän. Minä sen jälkeen lakkasin uskomasta ihmisiin ja\naloin vihata, -- lopetti hän ja hymähti.\n\nOvesta, jonne Lyydia oli mennyt, tuli hänen äitinsä ja ilmoitti että\ntyttö oli kovasti menehtynyt eikä voinut enää tulla esille.\n\n-- Ja missä tarkoituksessa on noin nuori elämä kukistettu? Erittäinkin\npahottaa minua, -- sanoi täti, että minä olin tahtomattani syypää.\n\n-- Ehkä hän Jumalan avulla paranee maaseudun ilmassa, -- sanoi\näiti. -- Lähetämme hänet isän luokse.\n\n-- Ilman teitä hän olisi kokonaan kukistunut, -- sanoi täti. -- Kiitos\nteille. Tavata teitä halusin pyytääkseni teitä toimittamaan kirjeen\nVera Jefremovnalle, -- sanoi hän ottaen kirjeen taskustaan. -- Kirje ei ole\nsuljettu, saatte sen lukea ja joko repiä rikki tai viedä perille, mikä\nvaan paraiten vastaa teidän vakaumuksianne, -- sanoi hän. Kirjeessä ei\nole mitään vaarallista.\n\nNehljudof otti kirjeen ja luvattuaan viedä sen perille, nousi, jätti\nhyvästi ja tuli kadulle.\n\nKirjeen hän sulki lukematta sitä ja päätti toimittaa perille.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nViimeinen asia, joka vielä pidätti Nehljudofia Pietarissa, oli\nlahkolaisten juttu, joiden keisarille asetetun anomuksen hän toivoi\nsaavansa annetuksi entisen rykmenttitoverinsa, sivusajutantti\nBogatirjofin kautta. Hän saapui tämän luokse aamulla ja tapasi hänet\nvielä kotona, vaikka jo lähdössä, aamiaista syömässä. Bogatirjof ei\nollut aivan pitkä, mutta vankkarakenteinen ja harvinaisen väkevä\nmies -- hän väänteli hevosenkenkiä -- hyväluontoinen, rehellinen, suora,\njopa vapaamielinenkin. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hän oli\nläheinen hoviin, rakasti keisaria ja hänen perhettään ja osasi jollakin\nkummallisella tavalla, eläessään tässä ylimmässä piirissä, nähdä siinä\nyksistään hyvää ja olla ottamatta osaa mihinkään huonoon ja\nepärehelliseen. Hän ei arvostellut milloinkaan ihmisiä eikä\ntoimenpiteitä, vaan oli joko vaiti taikka sanoi rohkealla, kovalla,\nmelkein huutavalla äänellä sanottavansa ja tällöin usein yhtä kovalla\näänellä myöskin nauroi. Eikä hän tätä tehnyt mistään valtioviisaudesta,\nvaan ainoastaan siksi, että semmoinen oli hänen luonteensa.\n\n-- Mainiota että tulit. Etkö haluaisi syödä aamiaista? No, istuhan\nsitten. Oivallinen biffi! Minä aina alotan pääasiasta ja lopetan\nsamalla. Ha, ha, ha. No juo edes viiniä, -- huusi hän osottaen punasta\nviiniä sisältävää karahvia. -- Juuri ajattelin sinua. Anomuksesi toimitan\nperille. Annan omiin käsiin -- sen teen; mutta minun mieleeni tässä\njuolahti, eiköhän sinun olisi paras ensin käydä Toporofin luona.\n\nNehljudof rypisti otsaansa Toporofia mainittaessa.\n\n-- Kaikki riippuu hänestä. Häneltähän kuitenkin tullaan kysymään. Mutta\nvoi olla että hän itsekin täyttää pyyntösi.\n\n-- Jos se on neuvosi, niin menen sinne.\n\n-- Mainiota. No, entä Pietari, minkä vaikutuksen se sinuun tekee, -- kiljui\nBogatirjof, -- sanoppas, häh?\n\n-- Tunnen, että alan hypnotiseerautua, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Vai hypnotiseerautua? -- toisti Bogatirjof ja rupesi äänekkäästi\nnauramaan. -- No kun et tahdo, niin ole ilman. -- Hän pyyhki viiksensä\nruokaliinalla. -- Siis käyt siellä? Häh? Jos hän ei suostu, niin anna\nminulle, minä toimitan jo huomenna, huusi hän ja noustuaan pöydästä teki\nleveällä liikkeellä ristinmerkin, nähtävästi yhtä tiedottomasti kuin oli\npyyhkinyt suutansa, ja alkoi kiinnitellä sapeliansa. -- Ja nyt hyvästi,\nminun on lähteminen.\n\n-- Lähdemme yhdessä, -- sanoi Nehljudof mielihyvällä puristaen Bogatirjofin\nvoimakasta, leveää kättä ja, kuten aina, tuntien jonkinlaista terveen\ntiedottoman, tuoreen vaikutusta, erosi hänestä hänen talonsa portailla.\n\nVaikkei Nehljudof odottanutkaan mitään hyvää käynnistänsä hän kuitenkin\nBogatirjofin neuvon mukaan ajoi Toporofin luo, josta henkilöstä\nlahkolaisten asian piti riippuman.\n\nSe virka, jossa Toporof oli, sisälsi itsessään ristiriitaisuuden, jota\nainoastaan tylsä ja siveellisesti tunnoton mies saattoi olla näkemättä.\nToporofissa olivat nämä molemmat kieltoperäiset ominaisuudet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVastaanottohuoneessa oleva erityisiä toimia varten määrätty virkamies\ntiedusteli Nehljudofilta missä asiassa tämä oli tullut ja saatuaan\ntietää Nehljudofin ottaneen toimittaakseen lahkolaisten anomuksen\nkeisarille, kysyi, eikö hän tahtoisi antaa anomusta nähtäväksi.\nNehljudof antoi anomuksen ja virkamies meni sen kanssa työhuoneeseen.\nNunna korkeassa päähineessä, kiemurtelevassa suruharsossaan ja pitkässä,\nmustassa laahustimessa tuli ulos työhuoneesta valkoiset sormet ristissä\nja kynnet puhdistettuina. Hän piteli käsissään kallisarvoista\nrukousnauhaa. Nehljudofia ei pyydetty vieläkään astumaan sisälle.\nToporof luki anomusta pudistellen päätänsä. Häneen oli tehnyt\nepämiellyttävän vaikutuksen tuo selvästi ja voimakkaasti kirjoitettu\nanomus.\n\n\"Jos tuo joutuu keisarin käsiin, niin se voi herättää ikäviä kysymyksiä\nja väärinkäsityksiä,\" ajatteli hän luettuaan loppuun. Ja pantuaan\nanomuksen pöydälle hän soitti ja käski pyytää Nehljudofia sisälle.\n\nHänellä oli tämä lahkolaisjuttu tuoreessa muistissa ja yksi heidän\nanomuksistaan oli jo saapunut hänen käsiinsä. --  --  -- Nämät isät ja vaimot\nnyt anoivat, ettei heitä näin eroitettaisi. Toporof muisti jo silloin\nkuin tämä juttu jo ensi kerran oli ollut hänen käsiteltävänään\nepäilleensä eikö olisi sittenkin ollut parasta jättää se sikseen. Mutta\nmitään vahinkoa ei voinut olla siitä, että noiden talonpoikaisperheiden\njäsenet olisivat hajoitetut eri suunnille; jota vastoin niiden\njättäminen paikoillensa saattoi vaikuttaa haitallisesti muuhun väestöön,\nniin että nämätkin olisivat luopuneet oikeauskoisuudesta, ja sitäpaitsi:\ntodistihan tämä piispan innokkuutta, jonka kaiken vuoksi hän oli antanut\nasialle sen ratkaisun, mihin se oli silloin suunnattu.\n\n-- Hyvää päivää, -- sanoi hän hartaassa työssä keskeytetyn ihmisen\nilmeellä, ottaen seisten vastaan Nehljudofia, sekä ryhtyi oijeti asiaan.\n\n-- Tunnen tämän tapauksen. Heti kun näin nimet, muistin tämän onnettoman\njutun, -- sanoi hän ottaen anomuksen ja näyttäen sitä Nehljudofille. -- Ja\nolen hyvin kiitollinen teille, että muistutitte minua jälleen siitä. Se\non nyt ollut vaan lääninhallituksen liikaa virkaintoisuutta...\n\nNehljudof oli vaiti ja katseli vihamielisellä tunteella noiden\nliikkumattomien kasvojen naamiota.\n\n-- Ja minä annan käskyn tämän toimenpiteen peruuttamisesta ja noiden\nihmisten tuomisesta takaisin asuinpaikkoihinsa.\n\n-- Niin että voin siis olla viemättä anomusta perille? -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Ihan hyvästi. Minä lupaan sen, -- sanoi hän pannen erityistä painoa\nsanaan \"minä\", siinä uskossa kun nähtävästi oli että hänen\nrehellisyytensä, hänen sanansa oli kaikkein parhain tae. -- Parasta on\nettä heti kirjoitan. Tehkää hyvin, istukaa.\n\nHän tuli pöydän luo ja alkoi kirjoittaa. Nehljudof ei istunut, vaan\nkatseli ylhäältä tuohon kapeaan, kaljuun pääkalloon, tuohon paksu- ja\nsinisuoniseen käteen, joka nopeasti liikutteli kynää, ja ihmetteli mitä\nvarten tuo ihminen, joka näyttää niin väliäpitämättömältä kaikesta, nyt\ntekee semmoisella hartaudella sitä mitä tekee? Mitä varten?...\n\n-- Tässä siis olisi, -- sanoi Toporof, sulkien kirjekuorta: -- ilmoittakaa\npäätökseni anomuksen tekijöille, -- lisäsi hän nostaen huuliaan muka\nhymyilläkseen.\n\n-- Mistä syystä nämät ihmiset ovat saaneet kärsiä? -- sanoi Nehljudof\nottaessaan vastaan kirjekuorta.\n\nToporof nosti päänsä ja naurahti aivan kuin Nehljudofin kysymys olisi\nhäntä huvittanut.\n\n-- Sitä en saata teille sanoa. Voin vaan sanoa, että kansan edut, joita\nmeidän on suojeleminen, ovat niin tärkeät, että liikaintoisuus\nuskonnollisissa kysymyksissä on vähemmin pelottava ja haitallinen kuin\nnykyään leviävä liiallinen väliäpitämättömyys niissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToporof näytti hymyilevän vieläkin yhtä alentuvasti ja pitävän\nherttaisena sitä, mitä Nehljudof puhui. Ja vaikka Nehljudof olisi mitä\nsanonut, olisi Toporof pitänyt kaikkea yhtä herttaisena ja yksipuolisena\nkatsoen sen mahtavan valtiomuodon korkeudesta, missä hän seisoi.\n\n-- Yksityisen ihmisen silmissä saattaa asia todella semmoiselta\nnäyttää, -- sanoi hän, -- vaan valtiolliselta näkökannalta katsoen on asian\nlaita hiukan toinen. -- Vaan, suokaa anteeksi, minun täytyy jättää\nhyvästi, -- sanoi Toporof kumartaen päätänsä ja tarjoten kättään.\n\nNehljudof puristi sitä, tuli kiireisesti pois ja katui puristaneensa\ntuota kättä.\n\n\"Kansan edut\", -- toisti hän Toporofin sanoja. \"Omat ne ovat\netusi\", -- ajatteli hän tullessaan pois Toporofin luota.\n\nJa muistiinsa johtaen kaikkia niitä henkilöitä, joita noiden oikeutta,\nuskontoa ja kansan kasvatusta tarkoittavien laitosten toiminnan piti\nkoskea, -- alkaen siitä akasta, joita oli rangaistu patentittomasta\nviinakaupasta, poikasesta, joka oli tavattu varkaudesta, irtolaisesta,\nmurhapolttajasta ja pankinjohtajasta, ja asettaen näiden rinnalle tuon\nonnettoman Lyydian, joka oli kiinni vaan sen perustuksella, että häneltä\ntoivottiin saada tarpeellisia tietoja, lahkolaiset, jotka olivat\nloukanneet oikeauskoisuutta, ja Gurkevitshin, joka oli halunnut\nperustuslakia, -- selvisi Nehljudofille tavattomalla voimalla, ettei näitä\nihmisiä oltu kiinni otettu, teljetty vankilaan tai lähetetty maanpakoon\nollenkaan siitä syystä, että he olisivat loukanneet oikeutta tai\nharjoittaneet laittomuuksia, vaan ainoastaan siitä syystä, että he\nhäiritsivät virkamiehiä, estivät rikkaita pitämästä hallussaan sitä\nrikkautta, jota ne kansalta kokosivat.\n\nJa tämmöistä estettä teki sekä tuo luvatonta viinakauppaa harjoitteleva\nakka, että tuo pitkin kaupunkia kuljeskeleva varas, samoin kuin Lyydia\njulistuksinensa, Gurkevitsh perustuslakineen ja lahkolaiset, --  --  -- . Ja\nsentähden näytti Nehljudofista ihan ymmärrettävältä, että nämä\nvirkamiehet, -- alkaen hänen tätinsä miehestä, senaattoreista ja\nToporofista kaikkiin noihin pieniin, puhtaisiin ja siivoihin herroihin\nasti, jotka ministeristöissä istuivat pöytien ääressä, -- eivät ollenkaan\npitäneet väliä siitä, että asiain näin ollen viattomat tulisivat\nkärsimään, vaan pitivät ainoastaan huolta siitä, että olisivat saaneet\nkaikki vaaralliset poistetuksi.\n\nNiin että tuo sääntö kymmenen syyllisen vapauttamisesta ennen yhden\nsyyttömän tuomitsemista ei lainkaan tullut noudatetuksi, vaan\npäinvastoin, niinkuin mädänneen paikan poisleikkaamiseksi on\ntuoreeseenkin koskeminen, -- niin tässäkin rangaistiin kymmenen\nvaaratonta, jotta yksi todellisesti vaarallinen saataisiin pois.\n\nTämmöinen olevien olojen selitys näytti Nehljudofista hyvin\nyksinkertaiselta ja ilmeiseltä, mutta juuri se yksinkertaisuus ja\nselvyys saikin Nehljudofin horjumaan ennenkuin tämän selityksen\nhyväksyi. Olihan muka mahdotonta että noin monipuolinen ilmiö olisi näin\nyksinkertaisella ja kauhealla tavalla selitettävissä, olihan mahdotonta\nettä kaikki nuo puheet oikeudesta, hyvästä, laista, uskonnosta,\njumalasta j.n.e. olisivat olleet vaan pelkkiä puheita ja peittäneet\nallensa mitä raainta voitonpyyntöä ja julmuutta.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nNehljudofin olisi ollut jo saman päivän illalla lähteminen, vaan hän oli\nluvannut Mariettelle tulla tämän luokse teaatteriin, ja vaikka hän\ntiesi, ettei sitä olisi pitänyt tehdä, hän kuitenkin vääristelihe\nitsensä edessä ja läksi, kun muka oli velvollinen sanassansa pysymään.\n\n\"Voinkohan vastustaa noita kiusauksia? -- ajatteli hän ei aivan\nvilpittömästi: katsommahan viimeisen kerran\".\n\nPukeuduttuaan hännystakkiin hän saapui teaatteriin tuon iänikuisen\n\"Kamelinaisen\" toisen näytöksen aikana. Pietarissa vieraileva\nnäyttelijätär esitti vielä, ihan uudella tavalla, kuinka keuhkotautiset\nnaiset kuolevat.\n\nTeaatteri oli yleisöä täpötäynnä ja Marietten loosi osotettiin heti\nNehljudofille, kunnioituksella sitä henkilöä kohtaan, joka siitä kysyi.\n\nKäytävässä seisoi lakeija livreessä ja kumarsi Nehljudofille niinkuin\ntutulle sekä avasi loosin oven.\n\nKaikki vastapäisten loosien rivit istuvine ja niiden takana seisovine\nolentoineen samoin kuin edessä olevat selät ja parterilla istuvien\nharmaat, puoliharmaat, harvatukkaiset, kaljut ja kiharoiksi voidellut\npäät -- kaikki katsojat olivat kiintyneet näyttämölle, jossa laiha,\nluiseva näyttelijätär komeassa silkkipuvussa ja pitseissä väänteli\nitseänsä ja luonnottomalla äänellä lausui monoloogia. Joku vaati\nsihistäen hiljaisuutta kun ovea avattiin ja kaksi kylmän ja lämpimän\nilman virtaa tuhahti Nehljudofin kasvoja vasten.\n\nLoosissa oli Mariette ja joku tuntematon nainen punasessa peleriinissä,\npää suurena suunnattomana hörrykkänä sekä kaksi mieshenkilöä: Marietten\nmies, kaunis, pitkäkasvuinen kenraali, jolla oli ankarat, liikkumattoman\njäykät kasvot kyömynenineen ja sotilaallinen, pumpulista ja punasesta\nverasta rakennettu pomorinta sekä valkoverinen kaljupäinen herra leuka\npaljaaksi ajeltuna juhlallisten poskipartain välille. Mariette,\nsieväliikkeinen, hieno, elegantti, dekolté, lujine jäntehikkäine\nolkapäineen, jotka laskeutuivat kaltevasti kaulasta, ja\nsyntymämerkkineen kaulan ja olkapäiden yhtymäpaikassa, katsahti heti\nNehljudofiin ja osoittaen hänelle viuhkallaan tuolia takanansa hymähti\nhänelle kohteliaasti, kiitollisesti ja kuten Nehljudofista näytti,\nsangen merkitsevästi. Marietten mies katsahti Nehljudofiin rauhallisesti\nniinkuin ei mitään ja kumarsi päällänsä. Katseesta, jonka hän vaihtoi\nvaimonsa kanssa, näkyi selvästi että hän oli kauniin vaimon herra ja\nvaltias.\n\nKun monoloogi oli loppunut tärähteli teaatteri kätten taputuksista.\n\nMariette nousi ja pidellen kahisevaa silkkihamettansa meni loosin\ntakaosaan ja esitteli Nehljudofin miehellensä.\n\nKenraali hymyili herkeämättä silmillään ja sanottuaan olevansa hyvin,\niloinen rauhallisesti ja itsepintaisesti vaikeni.\n\n-- Minun olisi jo pitänyt matkustaa, mutta kun tulin teille\nluvanneeksi, -- sanoi Nehljudof kääntyen Marietten puoleen.\n\n-- Ellette minua halua nähdä, niin saatte ainakin nähdä merkillistä\nnäyttelijätärtä, -- sanoi Mariette vastaten hänen sanojensa\najatukseen. -- Eikö totta hän oli erinomainen viime kohtauksessa? -- sanoi\nhän miehellensä.\n\nMies nyykäytti päätänsä.\n\n-- Minua ei tuo voi lainkaan liikuttaa, -- sanoi Nehljudof. -- Olen nykyään\nnähnyt niin paljon todellisia onnettomuuksia, että...\n\n-- Niin istukaahan ja kertokaa.\n\nMies kuunteli ja hänen silmänsä hymyilivät ivallisesti yhä enemmän.\n\n-- Kävin sen naisen luona, joka nyt päästettiin vapaaksi, ja joka oli\nsaanut niin kauvan istua: se näkyy olevan aivan murtunut olento.\n\n-- Se on se sama nainen, josta sinulle puhuin, -- sanoi Mariette\nmiehelleen.\n\n-- Niin, olen hyvin iloinen että hänet saattoi vapauttaa, -- sanoi tämä\nrauhallisesti nyykäytellen päätänsä, ja Nehljudofista näytti että hänen\nhymynsä viiksien alla oli jo ihan täynnänsä ivaa: -- minä lähden\ntupakalle.\n\nNehljudof istui ja odotti että Mariette sanoisi hänelle sitä jotakin,\nmitä hänellä piti olla sanottavana, mutta Mariette ei puhunut mitään\neikä edes koettanut päästä alkuunkaan, vaan laski leikkiä ja puhui\nnäytelmästä, jonka olisi hänen mielestään pitänyt niin liikuttaa\nNehljudofia.\n\nNehljudof huomasi, ettei Mariettellä ollutkaan mitään sanomista hänelle,\nvaan että tarkoitus oli ollut ainoastaan näyttäytyä iltatoaletin koko\nloistossa olkapäineen ja syntymämerkkineen, ja Nehljudofia tämä yhtaikaa\nsekä miellytti että inhoitti.\n\nSe ihanuuden verho, joka oli kaikkea tätä loistoa ennen peittänyt, ei\ntosin ollut Nehljudofin silmistä kokonaan poistemmattu, mutta hän\nainakin nyt näki mitä sen alla oli. Katsoen Mariettea hän kyllä ihaili\ntätä, mutta hän samalla tiesi, että Mariette oli valehtelija ja eli\ntäydessä ymmärryksessä miehensä kanssa, jonka loistava virkaura perustui\nsatojen tuhanten ihmisten kyyneleihin ja häviöön, ja että Mariettelle\noli tämä kaikki yhdentekevää, ja että mitä tämä oli eilen puhunut, oli\nkaikki valhetta, ja että Marietten ainoa mieliteko, -- jonka syytä ei\nNehljudof yhtä vähän kuin Mariette itsekään tietänyt, -- oli saada hänet\nrakastumaan itseensä, ja se se juuri olikin Nehljudofille yhtaikaa sekä\nmieluista että vastenmielistä: Hän oli jo useamman kerran tehnyt lähtöä,\ntarttunut hattuunsa, mutta sittenkin jäänyt.\n\nMutta vihdoin, kun mies, tuoden tupakinsavua tuuheissa viiksissään,\npalaisi takaisin loosiin ja ylenkatseellisen alentuvasti katsahti\nNehljudofiin ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, ei Nehljudof antanut\nenää oven sulkeutua, vaan tuli käytävään ja löydettyään palttoonsa läksi\nteaatterista.\n\nKun hän kotiin palatessaan kulki pitkin Nevskiä huomasi hän tahtomattaan\nedellänsä pitkäkasvuisen, hyvin kaunisrakenteisen ja silmiinpistävän\nkomeasti puetun naisen, joka hiljaverkkaan kulki pitkin leveätä\nasfalttikäytävää; ja tämän kasvoissa ja koko olennossa näkyi huonon\nvallan tietoisuus. Kaikki vastaantulijat ja ohitsemenijät katsahtelivat\nhäneen. Nehljudof kulki häntä nopeammin ja myöskin ehdottomasti katsahti\nhänen kasvoihinsa. Nuo arvattavasti maalatut kasvot olivat kauniit ja\nnainen, silmien välkähtäessä hymyili Nehljudofille. Ja kummallista,\nNehljudof heti paikalla muisti Marietten, sillä hän koki samaa inhon ja\nviehätyksen tunnetta mitä oli kokenut teaatterissakin.\n\nMennen nopeasti naisen sivuitse Nehljudof kääntyi Morskajan kadulle ja\npäästyään sitten rantakadulle alkoi siellä poliisin ihmeeksi kuljeskella\nedes takaisin.\n\n\"Ihan samalla tavalla sekin teaatterissa maikailevasti hymähti minulle,\nkun minä tulin sisälle, ajatteli hän ja sama tarkoitus oli sekä\nedellisessä että jälkimäisessä hymyilyssä. Erotus oli vaan siinä, että\ntämä puhui yksinkertaista ja suoraa kieltä: jos tarvitset minua -- niin\nota minut; jollet -- niin mene ohitse. Mutta edellinen oli teeskennellyt\nei ajattelevansa näin, vaan elävänsä jostain korkeammista, hienommista\ntunteista, silloin kun pohjana oli ihan sama asia. Tämä oli ainakin\nrehellinen, mutta se toinen valehteli. Vielä enemmän: tämän oli puute\nsaattanut siihen asemaan, mutta tuo toinen leikkii, huvittelee tuon\nihanan, inhoittavan, hirvittävän intohimon kanssa. Tämä katunainen on\nhaiseva, likainen vesi, aijottu sen juotavaksi, jonka jano on inhoa\nvoimakkaampi, mutta tuo teaatterissa on myrkkyä, joka huomaamattomasti\nmyrkyttää kaiken, mihin sitä tulee.\" Nehljudof muisti suhteensa\naatelistonjohtajan vaimoon ja häpeälliset muistot valloittivat\nhänet. -- \"Innoittavaa on eläimen eläimellisyys ihmisessä\", ajatteli hän,\n\"mutta semmoisenaan raa'assa muodossaan, sitä saattaa henkisen elämän\nkorkeudesta ikäänkuin ulkopuolelta nähdä ja ylenkatsoa, joko sitten\nlankesi taikka kesti, -- saattaa pysyä sinä minä oli; sitävastoin kuin\ntämä sama eläimellisyys peitekään vale-esteettisyyden, runollisuuden\nkuoreen, kun vaaditaan sen edessä polvistumista, niin siihen uppoo\nkokonaan, alkaa jumaloida eläimellisyyttä eikä enää erota hyvää pahasta.\nSe se vasta on hirmuista.\"\n\nNehljudof näki tämän asian yhtä selvästi kuin hän nyt näki edessään\npalatsit, vahtisotamiehet, linnan, joen, venheet, pörssin. Ja niinkuin\nei tänä yönä ollut rauhoittavaa, lepoa antavaa pimeyttä maan päällä,\nvaan epäselvää, alakuloisuutta herättävää, luonnotonta valoa ilman sen\nlähdettä, niin ei Nehljudofin sydämmessäkään ollut enää sitä\ntietämättömyyden pimeyttä, joka tuottaa lepoa.\n\nKaikki oli selvää. Oli selvää että se, mikä pidetään tärkeänä ja hyvänä,\nse kaikki on mitätöntä ja huonoa, ja että kaikki tuo loisto, kaikki tuo\nylellisyys verhoo vaan vanhoja, totuttuja rikoksia, jotka eivät ole\nsuinkaan rangaistuksenalaisia, vaan päinvastoin nostetut kunniasijoille\nja koristetut kaikella sillä ihanuudella mitä ihmiset ovat suinkin\nsaattaneet keksiä.\n\nNehljudofin olisi tehnyt mieli unohtaa tämä asia, olla sitä näkemättä,\nvaan hän ei enää voinut olla näkemättä. Vaikka hän ei nähnytkään sitä\nvalon lähdettä, jonka avulla kaikki oli hänelle selvänä, niinkuin hän ei\nnähnyt Pietaria valaisevan valon lähdettä, ja vaikka tämä valo näytti\nhänestä himmeältä, ikävältä ja luonnottomalta, -- ei hän voinut olla\nnäkemättä mikä siinä valossa hänen eteensä aukeni ja hänestä tuntui\nyhteen aikaan sekä iloiselta että levottomalta.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nSaavuttuaan Moskovaan Nehljudof ensi asiakseen lähti vankilan\nlasarettiin ilmoittamaan Maslovalle surullista sanomaa siitä, että\nsenaatti oli vahvistanut oikeuden päätöksen ja että nyt oli\nvalmistuminen Siperian matkalle. Sen anomuksen tuloksista, jonka\nasianajaja oli kirjoittanut keisarin nimelle ja jota Nehljudof nyt vei\nvankilaan Maslovan allekirjoitettavaksi, hänellä ei ollut suuria\ntoiveita. Ja mikä kummallisinta, hän ei nyt edes halunnutkaan\nmenestystä. Hän oli valmistautunut Siperian matkan ajatukseen, elämään\nmaanpakolaisten ja pakkotyöläisten keskuudessa ja hänen oli vaikea\nkuvailla mielessään miten hän olisi voinut järjestää omansa ja Maslovan\nelämän, jos Maslova olisi vapautettu. Hän muisteli erään amerikkalaisen\nkirjailijan Toron sanoja, joka siihen aikaan kun Amerikassa vallitsi\norjuus puhui, että ainoa paikka missä rehellisen kansalaisen sopii\noleskella semmoisessa valtiossa, jossa orjuus on laillistettu ja\nsuvaittu, on vankila. Aivan samaten ajatteli Nehljudof, erittäinkin\nPietarin matkansa ja kaiken sen jälkeen, mitä oli siellä saanut tietää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLasaretin ovenvartija, tunnettuaan Nehljudofin, ilmoitti hänelle heti,\nettei Maslova enää ollut heillä.\n\n-- Missä hän sitten on?\n\n-- Hän on jälleen linnassa.\n\n-- Miksi hän on sinne siirretty? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- No, arvaahan sen minkälaista väkeä ne ovat, teidän\nylhäisyytenne, -- sanoi ovenvartija ylenkatseellisesti nauraen: -- rupesi\nvälskärin kanssa kujeilemaan, niin vanhempi lääkäri sen sitten toimitti\npois.\n\nNehljudof ei olisi mitenkään luullut, että Maslova ja hänen henkinen\nkehityksensä olivat niin lähellä hänen sydäntään. Tämä uutinen löi\nNehljudofin lamauksiin. Hän tunsi samaa kuin ihmiset saadessaan tietää\nodottamattomasta, suuresta onnettomuudesta. Hän tunsi suurta kipua.\nEnsimäinen tunne oli häpeä: hän näytti omissa silmissään\nnaurunalaiselta, kun kuvitteli, että Maslovassa muka oli tapahtunut\nhenkinen muutos. Kaikki tuon naisen puheet, ettei hän muka tahtonut\nvastaanottaa toisen uhria, kaikki nuo moitteet ja kyyneleet olivat\nainoastaan, ajatteli hän, irstaan naisen viekkautta, halua käyttää häntä\neduksensa niin hyvin kuin suinkin. Hänestä rupesi näyttämään, että jo\nviime kerran tavatessa oli tullut esiin seikkoja, jotka todistivat hänen\nparantumattomuuttansa, mikä nyt olikin käynyt selväksi. Tämä kaikki ehti\nvälähtää Nehljudofin päässä sillä aikaa kuin hän pani koneentapaisesti\nhattua päähänsä ja teki lähtöä lasaretista. \"Mikäs nyt on siis edessä?\"\nkysyi hän itseltään: \"olenkohan enää sidottu häneen? Enkö ole nyt vapaa\njuuri tuon hänen käytöksensä tähden?\" Mutta tuskin oli hän tehnyt tämän\nkysymyksen kun hän jo ymmärsi, että pitämällä itseään vapautettuna ja\nhylkäämällä Maslovan, hän ei tule rankaisemaan Maslovaa, kuten olisi\ntahtonut, vaan itseänsä, ja häntä kauhistutti.\n\n\"Ei, se mikä on tapahtunut, ei voi muuttaa vaan ainoastaan vahvistaa\nminun päätöstäni. Tehköön hän vaan sitä mikä on seuraus hänen henkisestä\nkehityksestään, -- jos kujeilee välskärin kanssa niin kujeilkoon -- se on\nhänen asiansa ... mutta minun asiani on tehdä mitä minulta vaatii\nomatuntoni\", -- puhuivat hänen ajatuksensa, -- \"ja minun omatuntoni vaatii\nminua panemaan alttiiksi vapauteni syntini lunastukseksi. Ja siis minun\npäätökseni mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikkapa vaan näennäiseen\navioliittoon, joka tekee mahdolliseksi seurata häntä sinne minne hän\nlähetetään, jääpi muuttumattomaksi\" -- sanoi hän itselleen vihaisella\nitsepintaisuudella, ja tultuaan ulos lasaretista suuntautui varmoin\naskelin vankilan suurta porttia kohden.\n\nPortille päästyään hän pyysi päivystäjää ilmoittamaan tirehtöörille\nhaluavansa tavata Maslovaa. Päivystäjä oli Nehljudofin tuttuja ja\nilmaisi sentähden tutunomaisesti hänelle heidän tärkeän\nvankilauutisensa. Kapteeni oli ottanut virkaeron ja sijaan oli tullut\ntoinen tirehtöri, ankara mies.\n\n-- Kyllä nyt on kova komento täällä, -- sanoi vartija. -- Hän on paraikaa\nvankilassa, paikalla ilmoitan.\n\nJa aivan oikein, tirehtöri oli vankilassa ja ilmestyi pian Nehljudofin\npuheille. Uusi tirehtöri oli pitkäkasvuinen, luiseva mies, poskipäät\nulospäin, hyvin hidas liikkeissään ja synkkä.\n\nTapaaminen on sallittu määräpäivinä vastaanottohuoneessa, -- sanoi hän\nkatsomatta Nehljudofiin.\n\n-- Mutta minulla on annettava eräs anomus allekirjoitettavaksi.\n\n-- Voitte jättää sen minulle.\n\n-- Minun täytyy itseni saada tavata vankia. Sitä ei minulta ole koskaan\nennen kielletty.\n\n-- Se oli ennen se, -- sanoi tirehtöri vilkaisten nyt pikaisesti\nNehljudofiin.\n\n-- Minulla on lupa kuvernööriltä, -- intti Nehljudof hakien lompakkoansa.\n\n-- Näyttäkääpäs, -- sanoi tirehtöri yhä samalla tavalla katsomatta silmiin\nja otti Nehljudofilta paperin pitkällä, kuivalla, valkoisella kädellään,\njonka etusormessa oli kultainen sormus. Hän luki hitaasti paperin.\n\n-- Tulkaa konttoriin. -- sanoi hän.\n\nKonttorissa ei tällä kertaa ollut ketään. Tirehtöri istui pöydän ääreen\nja rupesi selailemaan siinä olevia papereita; hän aikoi nähtävästi itse\nolla läsnä.\n\nKun Nehljudof kysyi olisiko mahdollista tavata valtiollista vankia,\nBogoduhofskajaa, niin tirehtöri vastasi lyhyesti että ei. -- Valtiollista\nei ole lupa tavata, -- sanoi hän syventyen jälleen papereihinsa.\nNehljudof, jonka taskussa oli kirje Bogoduhofskajalle, tunsi olevansa\nikäänkuin pahanteosta tavattu ihminen, jonka aikeet olivat tulleet ilmi\nja saatu estetyiksi.\n\nKun Maslova oli tullut konttoriin kohotti tirehtöri päätänsä ja\nkatsomatta Maslovaan tahi Nehljudofiin sanoi: \"saatte puhua!\" ja jatkoi\npaperiensa lukemista.\n\nMaslova oli puettu taas niinkuin ennenkin valkoiseen nuttuun, hameeseen\nja huiviin. Tultuaan Nehljudofin luo ja nähtyään tämän kylmät, vihaiset\nkasvot hän meni punaiseksi, alkoi hypistellä kädellään nutun reunaa ja\nlaski alas silmänsä.\n\nTästä hänen hämmennyksestänsä Nehljudof päätti, että lasaretin\novenvartijan kertomus oli ollut tosi.\n\nNehljudof oli aikonut olla Maslovan kanssa kuten viime kerrallakin; vaan\nei voinut, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle kättä, niin\nvastenmielinen oli hänelle nyt Maslova.\n\n-- Minä olen tuonut teille pahan sanoman, -- virkkoi hän tasasella äänellä\nkatsomatta toiseen ja tarjoomatta kättä, -- senaatti on hyljännyt\nvalituksen.\n\n-- Sen kyllä arvasinkin, -- sanoi Maslova kummallisella äänellä aivan kuin\nolisi ollut hengästyksissään.\n\nEnnen olisi Nehljudof kysynyt miksi Maslova oli sanonut kyllä\narvanneensakin; mutta nyt Nehljudof vaan katsahti häneen. Maslovan\nsilmät olivat täynnä kyyneleitä.\n\nSe ei kuitenkaan yhtään lauhduttanut Nehljudofia, vaan päinvastoin vielä\nenemmän suututti.\n\nTirehtöri nousi ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.\n\nVaikka Maslova inhoitti Nehljudofia, hän kuitenkin piti tarpeellisena\nilmaista mielipahansa senaatin hylkäävän päätöksen johdosta.\n\n-- Älkää nyt vaan joutuko epätoivoon, -- sanoi hän, -- anomus keisarilliselle\nmajesteetille saattaa onnistua ja minä toivon että...\n\n-- Enhän minä siitä syystä... -- sanoi Maslova sääliä herättävästi\nkatsellen kosteilla silmillään toiseen.\n\n-- Mistä sitten?\n\n-- Te kävitte lasaretissa ja teille varmaankin kerrottiin minusta...\n\n-- Mitäpäs siitä, onhan se oma asianne, -- vastasi Nehljudof kylmästi ja\nrypisti silmänsä. Loukatun ylpeyden vastikään hiljennyt, julma tunto\nheräsi hänessä jälleen uudella voimalla kohta kun Maslova mainitsi\nlasaretin. Hän, Nehljudof, maailman mies, jonka kanssa mikä ylhäinen\nneiti tahansa olisi pitänyt onnena päästä naimisiin, oli tarjoutunut\ntuon naisen mieheksi, mutta tämä ei ollut malttanut odottaa, vaan\nalkanut kujeilla välskärin kanssa, -- ajatteli hän inholla katsoen\nMaslovaan.\n\n-- Kirjoittakaahan nyt tuon anomuksen alle, -- sanoi hän ja saatuaan\ntaskustaan suuren kirjekuoren levitti anomuksen pöydälle. Maslova pyyhki\nkyyneleet huivin nurkkaan ja meni pöydän ääreen kysyen, mihin oli mitä\nkirjoitettava.\n\nNehljudof neuvoi hänelle ja Maslova istui pöydän ääreen korjaillen\nvasemmalla kädellään oikean käden hihaa. Nehljudof seisoi hänen\nvieressään ja sanomatta mitään katseli hänen pöydän yli kumartunutta\nselkäänsä, jota hillityt nyyhkytykset tuon tuostakin vavahuttelivat, ja\nNehljudofin sydämmessä taistelivat pahat ja hyvät tunteet: loukattu\nylpeys toiselta ja sääli kärsivää Maslovaa kohtaan toiselta puolen\nkunnes jälkimäinen pääsi voitolle.\n\nMikä oli ensimäiseksi liikahtanut sydämmessä: ensinkö hän oli säälinyt\nMaslovaa, vaiko ensin muistanut omat syntinsä, oman kehnoutensa juuri\nsiinä asiassa, mistä syytti toista, -- siitä hän ei ollut selvillä. Mutta\nyhtäkkiä ja ihan samaan aikaan hän sekä tunsi itsensä syylliseksi että\nsääli toista.\n\nKirjoitettuaan anomuksen alle ja pyyhittyään tahratun sormensa\nhameeseen, Maslova nousi ja vilkasi Nehljudofiin.\n\n-- Tapahtukoon mitä tahansa ja käyköön kuinka hyvänsä ei mikään saa\npäätöstäni muuttamaan, -- sanoi Nehljudof. Ajatus, että hän antaa toiselle\nanteeksi, lisäsi hänessä säälin ja hellyyden tunteita ja hänen teki\nmieli lohduttaa toista. -- Teen minkä lupasin. Minne ikinä teitä\nvietäneekin, olen minä teidän kanssanne.\n\n-- Älkää niin sanoko, -- keskeytti Maslova hänet äkkiä ja hänen kasvonsa\nkirkastuivat kokonaan.\n\n-- Muistelkaa nyt mitä tarvitsette matkalle.\n\n-- Ei tietääkseni mitään erinomaista. Kiitoksia.\n\nTirehtöri lähestyi heitä, ja Nehljudof odottamatta hänen huomautustaan\njätti Maslovalle hyvästi ja meni pois, tuntien semmoista hiljaista iloa,\nlevollisuutta ja rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan, jemmoista hän ei\nollut koskaan ennen tuntenut. Nehljudofia riemastutti ja nosti ennen\ntuntemattomiin korkeuksiin se tieto, etteivät mitkään Maslovan teot enää\nvoi tehdä olemattomaksi hänen rakkauttaan häneen. \"Kujeilkoon hän vaan\nvälskärin kanssa, se on hänen asiansa, minä en rakasta häntä itseni vaan\nhänen ja Jumalan tähden.\"\n\nMutta tuo kujeileminen välskärin kanssa, jonka johdosta Maslova oli\nkarkoitettu lasaretista ja jonka Nehljudof oli uskonut todeksi, oli vaan\nsiinä, että Maslova, naisvälskärin käskystä, oli mennyt yskäteetä\nhakemaan käytävän päässä olevaan apteekkiin ja oli siellä tavannut erään\npitkäkasvuisen, nyppynaamaisen välskärin Kustinofin, joka oli jo kauvan\nsitten kiusannut Maslovaa ahdistelemisella, ja nyt oli Maslova,\npyrkiessään hänestä eroon, niin kovasti lykännyt häntä luotaan, että\nvälskäri oli kompastunut hyllyä vastaan, jotta kaksi lasipulloa putosi\nja särkyi. Juuri samassa oli käytävässä kulkenut vanhempi lääkäri ja\nkuultuaan että astioita meni rikki ja nähtyään ulosjuoksevan tulistuneen\nMaslovan oli lääkäri huutanut vihasesti:\n\n-- Tyttö hoi! rupea sinä vaan täällä kujeilemaan, niin kyllä pian täältä\npääset. Mikäs nyt? -- oli lääkäri sitten kääntynyt välskärin puoleen\nkatsellen häneen ankarasti lasiensa yli.\n\nVälskäri alkoi suu naurussa puolustella itseänsä. Lääkäri ei ruvennut\nhäntä kuuntelemaan, vaan nosti päänsä niin että katsoi jälleen lasien\nläpi, ja meni lasarettihuoneisiin. Ja vielä samana päivänä hän oli\npyytänyt tirehtööriä toimittamaan Maslovan sijaan jonkun toisen\napulaisen, joka Olisi ollut siivompi käytöksissään.\n\nMuuta ei Maslovan kujeileminen välskärin kanssa ollutkaan. Tämä\nlasaretista karkoitus kujeilemisen vuoksi miesten kanssa koski Maslovaan\nerityisen kipeästi, erittäin kun tultuaan jälleen Nehljudofin yhteyteen\nkaikki suhteet miehiin olivat jo kauvan sitten tulleet hänelle, juuri\nvastenmielisiksi ja inhoittivat häntä suuresti. Se että hänen entisen ja\nnykyisen asemansa vuoksi jokainen ja kaikki semmoisetkin kuin tuo\nnyppynaamainen välskäri pitivät itseänsä oikeutettuna loukata häntä, ja\nihmettelivät, ettei hän suostunut heihin, se teki hänelle hyvin kipeätä\nja herätti hänessä sääliä itseensä ja häntä itketti. Nyt kun hän oli\ntullut Nehljudofin eteen olisi hän tahtonut puolustaa itseänsä tämän\nedessä sitä väärää syytöstä vastaan, jonka Nehljudofkin oli varmaan\nsaanut kuulla. Mutta ruvettuaan puolusteleimaan, hän oli huomannut,\nettei Nehljudof usko, vaan että hänen puolustuksensa ainoastaan\nvahvistavat Nehljudofia hänen epäluuloissaan, ja kyyneleet olivat\ntulleet hänen kurkkuunsa ja hän oli vaijennut. Maslova yhä vieläkään ei\nkuvaillut antaneensa Nehljudofille anteeksi vaan luuli inhoavansa häntä,\nniinkuin oli sanonut hänelle toisen kerran tavatessa, ja kuitenkin\nMaslova jo kauvan sitten Jälleen rakasti häntä ja rakasti niin, että\ntietämättään täytti kaikki mitä Nehljudof häneltä tahtoi: oli herennyt\njuomasta, polttamasta, lakannut maikailemasta ja ruvennut lasaretin\npiiaksi. Tätä kaikkea hän teki vaan siksi että tiesi Nehljudofin sitä\nhaluavan. Että hän joka kerta niin päättävästi kielsi kun Nehljudof\nmainitsi olevansa suostuvainen avioliittoon hänen kanssaan, se tapahtui\nsekä siitä syystä että häntä halutti toistaa ne ylpeät sanat, jotka hän\noli kerran sanonut Nehljudofille, että erittäinkin, kun hän tiesi tämän\navioliiton voivan tehdä Nehljudofin onnettomaksi. Hän oli lujasti\npäättänyt olla vastaanottamatta Nehljudofin uhria, ja kuitenkin oli\nhänen tuskallista ajatella että Nehljudof ylönkatsoo häntä, luulee hänen\nvielä olevan samanlaisen kuin oli ollut ennen, eikä näe sitä muutosta,\nmikä hänessä oli tapahtunut. Se seikka että Nehljudof nyt mahdollisesti\najattelee hänen tehneen lasaretissa jotakin pahaa vaivasi häntä enemmän\nkuin se sanoma että hän oli lopullisesti pakkotöihin tuomittu.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nMaslova saattoi tulla lähetetyksi jo ensimäisen joukkokunnan kanssa ja\nsentähden Nehljudof valmisteli myöskin matkaa. Mutta asioita oli niin\npaljon, että hän hyvin tiesi mahdottomaksi niitä kaikkia suorittaa,\nvaikka käytettävänä olisi ollut kuinka paljon aikaa tahansa. Nyt oli\nihan päinvastoin kuin ennen muinoin. Ennen piti keksiä itsellensä\ntehtäviä, ja näiden tarkoitusperä oli alituisesti sama -- aina saman\nDmitrij Nehljudofin hyvä, ja sittenkin, vaikka kaikki oli tarkoittanut\nvaan Dmitrin hyvää, oli työ tuntunut ikävältä. Nyt sitävastoin koskivat\nkaikki puuhat muita ihmisiä, eikä Dmitriä, ja kaikki toimet olivat\nmiellyttävät ja viehättävät ja niitä oli äärettömän paljon. Eikä siinä\nkyllä, vaan silloin kuin Dmitrin entiset työt ja toimet olivat hänessä\naina herättäneet harmia ja kiukustumista, niin nämä vieraat asiat\npäinvastoin herättivät enimmäkseen vaan iloa ja tyytyväisyyttä.\n\nNehljudofin puuhattavina olevia asioita oli hänellä kolme eri lajia; ja\ntotutulla tarkkatuntoisuudellaan hän jakoikin ne kolmeen osastoon sekä\nasetti kolmeen eri salkkuun.\n\nEnsimäinen asia koski Maslovaa ja tämän auttamista. Tässä asiassa oli\nnyt puuhattava kannatusta sille anomukselle, joka oli jätetty\nkeisarilliselle majesteetille, ja sitäpaitsi oli varustauminen matkalle\nSiperiaan.\n\nToiseksi oli puuhattava maatila-asioita. Panovossa oli maa luovutettu\ntalonpojille ehdolla, että he suorittavat koron maan arvosta maksuna\nomiin kunnallisiin tarpeisinsa. Mutta tämän sopimuksen laillistamista\nvarten oli tehtävä ja allekirjoitettava kirjallinen välipuhe ynnä\ntestamentti. Kusminskissä taas oli asiat sillä kannalla, kuin hän ne oli\nitse järjestänyt, s.o. että rahat maasta oli tulevat hänelle, mutta nyt\noli vielä määrättävä maksuajat ja päättäminen minkä verran näistä\nrahoista hän käyttäisi elantoonsa ja minkä verran jättäisi talonpoikien\nhyväksi. Tietämättä kuinka suuria menoja Siperian matka kysyisi hän ei\nvielä uskaltanut kokonaan luopua tästä tulolähteestä, vaikka olikin sen\nvähentänyt puoleen entisestä.\n\nKolmas asia koski vankien auttamista, jotka nyt yhä useammin kääntyivät\nhänen puoleensa.\n\nAlussa, kun hän oli joutunut hänen apuansa hakevien vankien kanssa\ntekemisiin, oli hän ryhtynyt heidän asioitansa ajamaan heti kun oli\ntoimekseen saanut, mutta sitten oli ilmaantunut niin paljon anojia,\nettei hän tuntenut mahdolliseksi auttaa jokaista heistä erikseen ja\nsentähden hänelle itsestään muodostui vielä neljäs tehtävä, joka viime\naikoina kaikkia muita enemmän kiinnitti hänen huomiotansa.\n\nTämä neljäs tehtävä oli kysymyksen ratkaiseminen, mitä oli tuo\nihmeellinen oikeuslaitos niinsanottuja rikosasioita varten, -- mikä oli\nsen tarkoitus ja miten se oli syntynyt, -- tuo oikeuslaitos, jonka\ntuloksena oli tämä vankila enimmäkseen tuttuine vankineen ja nuo\nkuritushuoneet, alkaen Petropavlofskin linnasta Sahaliniin asti, joissa\nkitui satoja, tuhansia ihmisiä tämän, Nehljudofin mielestä merkillisen\nrikoslain uhreina.\n\nPersonallisten suhteittensa avulla vangittujen kanssa, perustuen\nasianajajan, vankilapapin ja tirehtörin antamiin tietoihin sekä\nvankiluetteloihin oli Nehljudof tullut siihen johtopäätökseen, että\nvangit eli niinsanotut rikoksentekijät jakaantuivat viiteen luokkaan.\nEnsimäisen luokan muodostivat kokonaan syyttömät ihmiset, oikeudellisten\nerehdysten uhrit, jommoisia olivat tuo luultu murhapolttaja, Menshof,\nMaslova ja muut semmoiset. Tähän luokkaan kuuluvia ihmisiä ei ollut\nhyvin paljon, -- papin tekemien havaintojen mukaan noin 7 prosenttia,\nmutta näiden ihmisten tila vaati erityistä huomiota. Toisen luokan\nmuodostivat ihmiset, jotka olivat tuomitut erikoisissa mielentiloissa\ntehdyistä teoista, kuten vimmastuksissa, mustasukkaisuuden vuoksi,\nhumalassa j.n.e. -- teoista, joita melkein varmaan olisivat samoissa\nolosuhteissa tehneet myöskin kaikki ne, jotka olivat heitä tuominneet ja\nrangaisseet. Tämä luokka käsitti Nehljudofin havaintojen mukaan lähes\npuolet kaikista rikoksentekijöistä. Kolmannen luokan muodostivat\nihmiset, jotka olivat tehneet omien käsityksiensä mukaan ihan\ntavallisia, jopa hyviäkin tekoja, mutta joiden teot heille vieraiden,\nlakiasäätävien ihmisten käsitysten mukaan olivat pidettävät rikoksina.\nTähän luokkaan kuuluivat ihmiset, jotka harjoittivat salaa viinakauppaa,\ntoivat maahan tullaamatonta tavaraa, nyhtivät ruohoa, keräsivät\npolttopuita suurista hovi- tai kruunumetsistä. Näihin saattoi lukea\nvarastelevat vuoristolaiset, ja vielä epäuskoisia ihmisiä, jotka\nvarastelivat kirkoista.\n\nNeljäntenä luokkana olivat ihmiset, joita vaan siitä syystä pidettiin\nrikoksellisina, että he siveellisessä suhteessa olivat yhteiskunnallista\nkeskinkertaisuutta ylempänä. Semmoisia olivat lahkolaiset, semmoisia\npuolalaiset, tsherkessit, jotka olivat kapinoineet vapautensa\nsäilyttämiseksi, semmoisia olivat myöskin valtiolliset rikoksentekijät,\nsosialistit ja työlakkojen toimeenpanijat, jotka olivat tehneet\nvastarintaa viranomaisille. Näiden yhteiskunnan parhaiden ihmisten\nprosentti oli Nehljudofin havaintojen mukaan hyvin suuri.\n\nViidennen luokan muodostivat vihdoin ihmiset, joiden edessä yhteiskunta\noli paljon enemmän syyllinen kuin he yhteiskunnan edessä. Nämät olivat\nsen hylkyjä, alituisen sorron ja kiusausten tylsyttämiä, kuten tuo poika\nmattoinensa ja sadat muut ihmiset, joita Nehljudof oli nähnyt sekä\nvankilassa että sen ulkopuolella, ja joita elämänolot ikäänkuin\nsystemaattisesti johtivat välttämättömyyteen tehdä semmoinen teko, jota\nsanotaan rikokseksi. Tämmöisiä ihmisiä oli Nehljudofin havaintojen\nmukaan hyvin moni varas ja tappaja, joiden kanssa hän viime aikoina oli\ntullut tekemisiin. Näihin hän luki myöskin, lähemmin heihin\ntutustuttuaan, ne huonotapaiset, turmeltuneet ihmiset, joita uusi koulu\nsanoo rikoksellisiksi tyypeiksi ja joiden olemassaolo yhteiskunnassa\npidetään päätodistuksena siihen, että rikoslaki ja sen rangaistukset\novat välttämättömät. Nämät niinsanotut turmeltuneet rikokselliset\npoikkeustyypit eivät Nehljudofin mielestä olleet mitään muuta kuin\nsamallaisia ihmisiä kuin nekin, joiden edessä yhteiskunta oli enemmän\nsyyllinen kuin he yhteiskunnan, mutta paitsi sitä että yhteiskunta oli\nsyyllinen heidän edessään nykyisyyteen nähden, oli se vielä\nentisyyteenkin nähden syyllinen heidän vanhempainsa ja esivanhempainsa\nedessä.\n\nNäistä viimemainituista hämmästytti erittäin juuri tässä suhteessa\nNehljudofia monikertainen varas Ohotin, erään prostitueeratun\näpäräpoika, kaupunkilaisen yömajan kasvatti, joka nähtävästi ei ollut\nkolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa asti koskaan seurustellut sen\nsiveellisempien ihmisten kanssa, kuin mitä olivat polisit, ja joka oli\njo nuoruudestaan pitäen joutunut varkaiden sakkiin. Hän oli samalla\ntavattoman lahjakas koomikeri, joten hän taivutti kaikki ihmiset\npuolelleen. Tämäkin oli pyytänyt Nehljudofia asiamiehekseen, mutta\nsamassa tilaisuudessa oli hän laskenut hienoa ivaa sekä itsestään että\ntuomareista, vankilasta ja kaikista laeista niin rangaistus- kuin\njumaluuslaeistakin. Toinen oli tuo kaunis Fjodorof, joka oli tappanut ja\nryöstänyt johtamansa joukon avulla erään vanhan virkamiehen. Hän oli\ntalonpoika, jonka isältä oli ihan laittomasti riistetty talo ja joka\nsitten oli palvellut sotaväessä sekä saanut siellä kärsiä siitä, että\noli rakastunut upseerin tyttöön. Hän oli viehättävä, intohimoinen\nluonne, ihminen, joka mistä hinnasta tahansa tahtoi nauttia eikä\nkoskaan ollut nähnyt ihmisiä, jotka jostain syystä olisivat\nkieltäytyneet nautinnosta, yhtä vähän kuin olisi koskaan kuullut\nsanaakaan siitä, että elämällä saattoi olla joku toinenkin tarkoitus\nkuin vaan nautinnon. Nehljudof oli selvillä siitä, että he molemmat\nolivat rikkaita luonteita ja olivat vaan villiintyneessä tilassa\nhunningolle menneitä; niinkuin voivat villiintyä ja joutua hunningolle\nhoitamatta jäävät kasvit. Näki hän myöskin erään löysäläisen ja erään\nnaisen, jotka tekivät vastenmielisen vaikutuksen tylsyytensä ja\nikäänkuin julmuutensa vuoksi, vaan ei hän mitenkään voinut huomata\nheissä sitä pahantekijätyyppiä, josta italialainen koulu puhui; hän näki\nheissä ainoastaan hänelle persoonallisesti vastenmielisiä ihmisiä,\nsamallaisia kuin ne, joita hän oli vapaudessa nähnyt hännystakkeihin,\nolkalappuihin ja pitseihin puettuina.\n\nNiinpä siis tuon kysymyksen tutkiminen, millä perustuksella kaikki nämä\nniin erilaiset ihmiset olivat suljetut vankilaan, sillaikaa kuin toiset\naivan samallaiset ihmiset kulkivat vapaudessa, jopa tuomitsivatkin noita\nihmisiä, muodosti nyt neljännen tehtävän, joka tähän aikaan vaati\nNehljudofin huomiota.\n\nAlussa toivoi Nehljudof voivansa saada vastauksen tähän kysymykseen\nkirjoista ja osti sentähden kaikki he kirjat, jotka saattoivat kysymystä\nvalaista. Hän osti teoksia Lombrosolta, Garofalolta, Ferrieltä, Listiltä\nja Mauseleilta ja Tardesilta ja luki ne tarkkaavasti läpi.\n\nMutta sen mukaan kuin hän luki niitä hän yhä enemmän kadotti toivonsa.\nHänen kävi niinkuin aina käy ihmisten, jotka kääntyvät tieteen puoleen\naikomatta itse saavuttaa mitään merkitystä tiedemiehinä, aikomatta\nkirjoittaa, väitellä, opettaa, vaan kääntyvät tieteen puoleen suorilla,\nyksinkertaisilla, elämästä otetuilla kysymyksillä: tiede antoi hänelle\nvastauksia tuhansiin erilaisiin, sangen viekkaasti ja viisaasti\nasetettuihin kysymyksiin, jotka kyllä olivat rikoslain yhteydessä, mutta\neivät vaan koskeneet siihen kysymykseen, johon hän haki vastausta.\n\nHän kysyi aivan yksinkertaista asiaa: mistä syystä ja millä oikeudella\ntoiset ihmiset ovat sulkeneet, kiusaavat, lähettävät maanpakoon,\npieksävät ja tappavat toisia ihmisiä, vaikka he itse ovat ihan\nsamallaisia kuin ne, joita he kiduttavat, pieksävät ja tappavat? Mutta\nsen sijaan sai hän vastaukseksi mietteitä siitä, onko ihmisellä vapaata\ntahtoa vai ei; saattaako pääkallon mittauksen ynnä muun semmoisen\nperustuksella pitää ihmistä rikoksellisena, vai ei; mikä merkitys on\nperinnöllisyydellä rikokseen nähden? Onko olemassa synnynnäistä\nsiveettömyyttä; mitä on siveellisyys; mitä on hulluus; mitä on suvun\nhuonontuminen; mitä on luonnonlaatu; miten vaikuttavat rikokseen\nilmanala, ravinto, tietämättömyys, matkimisen halu, hypnotismi,\nintohimot; mitä on yhteiskunta; mitkä ovat sen velvollisuudet j.n.e.\n\nNämät mietteet muistuttivat Nehljudofia eräästä vastauksesta, jonka\nhänelle kerran oli antanut koulusta tuleva pieni poikanen. Nehljudof oli\npojalta kysynyt oliko tämä oppinut tavaamaan. -- Olen kyllä, -- vastasi\npoika. -- No tavaappas: \"käpälä\" -- Mikä käpälä, koiranko? -- oli poika\nviekkaasti vastannut. Aivan samallaisia vastauksia löysi Nehljudof\ntieteellisistä kirjoista hänen ainoaan peruskysymykseensä. Niissä oli\nsangen paljon viisasta, oppinutta, huvittavaa, vaan ei ollut vastausta\npääasiaan: millä oikeudella toiset rankaisevat toisia. Ei ainoastaan\nniin, ettei olisi ollenkaan ollut vastausta, vaan kaikki järkeilemiset\nnäyttivät tarkoittavan yksistään selittää ja oikeuttaa rangaistusta,\njonka välttämättömyys edeltäpäin katsottiin päivän selväksi. Nehljudof\nluki paljon, mutta vaan sieltä täältä, ja piti tämmöistä pintapuolista\ntutkimista syynä siihen, ettei voinut vastausta löytää. Mutta hän toivoi\nvielä kerran löytävänsä tämän vastauksen, eikä sentähden tahtonut vielä\nuskoa oikeaksi sitä vastausta, joka viime aikoina yhä useammin ja\nuseammin tuli hänen mieleensä.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nSe matkue, johon Maslova kuului, oli määrätty lähteväksi 5:nä päivänä\nheinäkuuta. Samaksi päiväksi valmistui Nehljudofkin seuraamaan häntä.\nEdellisenä päivänä oli, veljeänsä tavatakseen, saapunut kaupunkiin\nNehljudofin sisar miehensä kanssa.\n\nNehljudofin sisar, Natalia Ivanovna Ragoshinskaja, oli 10 vuotta\nveljeänsä vanhempi. Nehljudof oli kasvanut osaksi hänen vaikutuksensa\nalaisena ja sisar oli hyvin rakastanut Nehljudofia tämän ollessa\npoikana. Sitten he olivat tavanneet toisensa vähää ennen häitä, melkein\njo yhdenvertaisina: sisar oli silloin 25 vuotias neiti ja Nehljudof taas\n15 vuotias poika. Natalia oli silloin ollut rakastunut veljensä\nystävä-vainajaan, Nikolenka Irtenjefiin. He molemmat pitivät\nNikolenkasta, rakastaen sekä hänessä että itsessään sitä, mikä heissä\noli parasta ja mikä yhdisti kaikkia ihmisiä.\n\nSittemmin he olivat molemmat menneet alaspäin: veli huonon elämän ja\nsisar avioliiton vuoksi miehen kanssa, johon oli rakastunut\naistillisesti. Tämä mies ei rakastanut samaa, mikä oli joskus ollut\nNatalialle ja Dmitrille kaikkein pyhintä ja kalleinta, eikä edes\nymmärtänyt, mitä se semmoinen oli, vaan piti kaikkia noita siveellisen\ntäydellisentymisen ja ihmisten palvelemisen pyrintöjä ainoastaan yhtenä\nitserakkauden ilmestysmuotona, haluna loistaa ihmisten edessä.\n\nRagoshinskij oli maineeton ja varaton, vaan hän oli sangen taitava\nvirkamies. Suurella kyvyllä hän osasi purjehtia vapaamielisyyden ja\nvanhoillisuuden väliä, käyttäen hyväkseen milloin mitäkin vallitsevista\ntuulista, mikä vaan kunakin aikana paraiten edistytti hänen\ntarkoituksiansa, ja erityisesti kuului hänen keinoihinsa vielä jotain\nsemmoista, millä hän saattoi miellyttää naisia. Niin että hän pääsi\nverrattain loistavalle tuomariuralle. Jo ikämiehenä hän ulkomailla\ntutustui Nehljudofeihin, rakastutti itseensä Natalian, joka ei myöskään\nenää ollut ihan nuori, ja rakensi tämän kanssa avioliiton melkein\nvastoin äidin tahtoa, jonka mielestä tämä avioliitto ei ollut kyllin\narvokas hänen tyttärelleen. Nehljudof, vaikka salasikin sitä itseltään,\nja taisteli sitä vastaan, ei voinut sietää lankoansa. Tämä oli\nvastenmielinen hänelle tunteitten jokapäiväisyyden, itseensä luottavan\nahdasmielisyyden vuoksi, ja vastenmielinen etupäässä sisaren tähden,\njoka saattoi niin intohimoisesti, itsekkäästi, aistillisesti rakastaa\ntuota köyhää luonnetta, ja saattoi miehensä mieliksi tukahduttaa kaiken\nitsessään löytyneen hyvän. Nehljudofin oli aina ollut tuskallista ja\nkipeää ajatella, että Natalia oli tuon tuuheatukkaisen, kiiltokaljuisen,\nitserakkaan miehen vaimo. Eikä hän voinut olla tuntematta inhoa edes\ntämän lapsiin. Joka kerta, saadessaan tietää että sisar oli tulemassa\näidiksi, hän tunsi ikäänkuin osanottavaa kärsimystä siitä, että sisar\noli taaskin tahraantunut johonkin pahaan tuosta heille kaikille\nvieraasta miehestä.\n\nRagoshinskit olivat saapuneet kaupunkiin yksin, ilman lapsia: -- lapsia\noli heillä kaksi: poika ja tyttö. Ja he asettuivat parhaimman hotellin\nparhaimpaan huoneeseen. Natalia Ivanovna ajoi heti äitivainajan vanhaan\nkortteeriin, mutta ei löytänyt täältä veljeänsä, ja saatuaan tietää\nAgrafena Petrovnalta hänen muuttaneen hotelliin, läksi sinne.\nLikasenlainen vahtimestari tuli häntä vastaan pimeässä,\nraskaanhajuisessa, päivinkin lampulla valaistussa käytävässä.\nVahtimestari ei sanonut ruhtinaan olevan kotona.\n\nNatalia Ivanovna pyysi nyt päästä veljensä huoneisiin jättääkseen hänelle\nkirjelapun ja vahtimestari saattoi hänet sinne.\n\nTultuaan Nehljudofin kahteen pieneen huoneeseen tarkasti Natalia\nIvanovna niitä ensin uteliaasti. Kaikkialla hän huomasi tuon tutun\npuhtaudem ja säntillisyyden, mutta häntä hämmästytti se sisustuksen\nvaatimattomuus, joka oli veljelle kokonaan uutta. Kirjoituspöydällä\nhän tunsi tutun paperipainimen, jossa oli pieni pronssikoira, nuo\nhuolellisesti sijoitetut salkut ja paperit ja kirjoitusneuvot,\nrangaistuslain nidokset, englantilaisen kirjan Henry Georgelta ja\nranskalaisen Tardesilta ynnä sivujen väliin pistetyn suuren, Natalialle\ntutun käyrän norsunluuveitsen.\n\nHän istui pöydän ääreen ja kirjoitti veljelle kirjeen, jossa pyysi häntä\nvälttämättä heti tulemaan luoksensa, ja kummastellen pudistaen päätänsä\nsiihen, mitä oli nähnyt, palasi takasin hotelliinsa.\n\nNatalia Ivanovnan mieltä kiinnitti nyt, veljeensä nähden, kaksi seikkaa:\ntämän avioliitto Katjushan kanssa, josta hän oli kuullut jo omassa\nkaupungissaan, sillä kaikkihan siitä puhuivat, ja toiseksi hänen\naikomuksensa luovuttaa maa talonpojille, josta niinikään kaikki tiesivät\nja mikä monesta näytti valtiollisesti vaaralliselta yritykseltä.\nAvioliitto Katjushan kanssa oli yhdeltä puolelta Natalia Ivanovnan\nmieleenkin. Hän ihaili tuota päättäväisyyttä, tunsi siinä veljen ja\nitsensä, semmoisina kuin he molemmat olivat noina hyvinä aikoina ennen\navioliittoa. Mutta samassa häntä kauhistutti ajatus, että veli menisi\nnaimisiin niin hirveän naisen kanssa. Jälkimäinen tunne oli voimakkaampi\nja hän päätti mikäli mahdollista vaikuttaa veljeen, että hän luopuisi\naikeestansa, vaikka Natalia kyllä tiesikin kuinka vaikeata se olisi.\n\nToinen asia, maan antaminen talonpojille, ei koskenut häntä niin\nläheltä; mutta hänen miehensä oli sensijaan asiasta hyvin kiihkoissaan\nja vaati häntä vastustamaan veljeä. Ignatij Nikiforovitsh arveli, että\ntuommoinen teko on epäluotettavuuden, kevytmielisyyden ja ylpeyden\nhuippu, että tämmöistä tekoa voi selittää -- jos sen selittämisestä\nollenkaan saattoi olla kysymystä -- ainoastaan haluksi loistaa muiden\nrinnalla, kerskailla, tehdä itsensä puheenalaiseksi.\n\n-- Mitä järkeä on maan antamisessa talonpojille semmoisilla ehdoilla,\nettä he maksaisivat siitä itselleen? -- puhui hän. -- Jos hän nyt\nolisi välttämättä tahtonut jakaa, olisihan hän voinut myödä\ntalonpoikaispankin kautta. Silloin siinä ehkä olisi ollut jotain järkeä.\nYleensä tuo teko osoittaa miltei mielenhäiriötä, -- puhui Ignatij\nNikiforovitsh ja hän mietti jo holhouksen alle panemistakin, sekä vaati\nvaimoansa puhumaan vakaasti veljensä kanssa tästä hänen kummallisesta\naikeestansa.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nPalattuaan kotiin ja löydettyään pöydältänsä sisaren kirjeen läksi\nNehljudof heti hänen luoksensa. Silloin oli jo iltapuoli Ignatij\nNikiforovitsh lepäili toisessa huoneessa ja Natalia Ivanovna otti siis\nyksin vastaan veljensä. Natalia oli mustassa ruumiin mukaan istuvassa\nsilkkileningissä, punainen rusetti rinnassa ja hänen mustat hiuksensa\nolivat muodin mukaan kohennetut ja kammatut. Hän näytti koettavan\npysytellä nuorena, yhdenikäisen miehensä tähden. Nähtyään veljensä hän\nhypähti sohvalta ja nopein askelin, silkkihameen kahistessa, tuli tätä\nvastaan. He suutelivat ja katselivat hymyillen toisiansa. Tapahtui tuo\nsalaperäinen, sanoin selittämätön, paljon merkitsevä katseiden vaihto,\njossa kaikki oli totta, ja sitten alkoi sanojen vaihto, missä ei enää\nollut samaa totuutta. He eivät olleet tavanneet toisiansa äidin kuoleman\njälkeen.\n\n-- Sinä olet lihonnut ja nuortunut, -- sanoi Nehljudof.\n\nSisaren huulet rypistyivät mielihyvästä.\n\n-- Mutta sinä olet laihtunut.\n\n-- Entä Ignatij Nikiforovitsh? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Hän lepää, ei ole nukkunut yöllä.\n\nPaljon olisi siinä ollut sanottavaa, mutta sanat eivät ilmaisseet\nmitään; silmät taas sanoivat, että se mikä olisi ollut sanottava, ei\nollut sanottu.\n\n-- Kävin luonasi.\n\n-- Kyllä tiedän.\n\n-- Minä muutin talosta. Se oli minulle liian tilava, siellä oli niin\nyksinäistä ja ikävää. Enkä mitään semmoista enää tarvitse, niin että ota\nsinä se kaikki, kaikki huonekalut ja tavarat.\n\n-- Kyllä Agrafena Petrovna kertoi kun kävin siellä. Kiitoksia vaan.\nMutta...\n\nNyt toi hotellin lakeija hopeisen teeserviisin.\n\nHe olivat vaiti niin kauvan kuin lakeija asetteli teeastioita. Natalia\nIvanovna muuttautui nojatuoliin vastapäätä ja sanomatta mitään sirotti\nteetä kannuun. Nehljudof oli vaiti.\n\n-- No, Dmitrij hyvä, kyllä tiedän kaikki, -- sanoi Natalia päättävästi ja\nvilkasi veljeen.\n\n-- Sehän on hyvä että tiedät.\n\n-- Luuletko todellakin voivasi parantaa hänet semmoisen elämän\njälkeen, -- sanoi Natalia Ivanovna.\n\n-- Nehljudof istui suorana pienellä tuolilla nojautumatta sen selustimeen\nja kuunteli tarkkaavasti mitä sisar sanoi koettaen hyvin ymmärtää ja\nhyvin vastata. Se mieliala, jonka viimeinen kohtaus Maslovan kanssa oli\nherättänyt, täytti yhä hänen sydäntänsä rauhallisella riemulla ja\nhyvänsuopuudella kaikkia ihmisiä kohtaan.\n\n-- En minä tahdo parantaa häntä kuin ainoastaan itseäni, -- vastasi\nNehljudof.\n\nNatalia Ivanovna huokasi.\n\n-- Onhan muitakin keinoja paitsi avioliittoa.\n\n-- Mutta minäpä luulen että se on paras keino; ja sitä paitsi se johtaa\nminut siihen maailmaan, missä voin olla hyödyllinen.\n\n-- En luule, -- sanoi Natalia Ivanovna: -- että sinä voisit tulla\nonnelliseksi.\n\n-- Ei kysymys olekaan minun onnestani.\n\n-- Tietysti ei; mutta ei hänkään, jos hänellä vaan on sydäntä, voi tulla\nonnelliseksi ... ei voi edes suostua siihen.\n\n-- Ei hän suostukaan.\n\n-- Sen ymmärrän, mutta elämä kuitenkin...\n\n-- Mikä elämä?\n\n--  ... vaatii toista.\n\n-- Ei vaadi mitään paitsi sitä, että tekisimme velvollisuutemme, -- sanoi\nNehljudof katsoen Natalian kauniisiin, vaikka silmien ja suun luona jo\nvähän rypistyneihin kasvoihin.\n\n-- En ymmärrä, -- sanoi sisar huokaisten.\n\n\"Voi sitä raukkaa! Kuinka hän onkin voinut noin muuttua?\" -- ajatteli\nNehljudof muistellen mimmoinen Natalia oli ollut ennen avioliittoa ja\ntuntien häntä kohtaan lukemattomista lapsuudenmuistoista\nkokoonkutoutunutta hellyyttä.\n\nSamassa tuli huoneeseen Ignatij Nikiforovitsh, pää kuten ainakin\npystyssä, leveä rinta pullistuneena, pehmeästi ja keveästi astuen, hymy\nhuulilla, silmälasien, pyöreän kaljun, ja pikimustan parran kiiluessa.\n\n-- Hyvää päivää, hyvää päivää, -- noo, mitä teille kuuluu? -- lausui hän\ntahallisen luonnottomalla venytyksellä.\n\n(Huolimatta siitä, että he ensi aikoina häitten jälkeen koettivat ruveta\nsinuttelemaan toisiansa, he olivat jääneet yhä vaan teitittelemään).\n\nHe kättelivät toisiansa ja Ignatij Nikiforovitsh istuutui kevyesti\nnojatuoliin.\n\n-- En suinkaan vaan häiritse keskusteluanne?\n\n-- Ei, en minä keltään salaa mitä puhun ja teen.\n\nHeti kun Nehljudof oli nähnyt nuo kasvot, nuo karvaiset kädet, ja\nkuullut tuon isällisen itseensäluottavan äänen, oli hänen leppeä\nmielialansa kuin pois puhallettu.\n\n-- Niin, me puhelimme hänen aikeistaan. -- sanoi Natalia\nIvanovna. -- Kaadanko sinulle? -- lisäsi hän tarttuen teekannuun.\n\n-- Kyllä, ole niin hyvä; mistä niin aikeista?\n\n-- Siperianmatkasta sen vankijoukon mukana, johon kuuluu tuo nainen,\njonka edessä katson olevani syyllinen, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Kuulin, ettei olisi ainoastaan aikomus seurata, vaan vielä jotain\nmuutakin.\n\n-- Niin, mennä naimisiinkin, jos hän vaan sitä haluaa.\n\n-- Vai niin! Mutta jos se ei ole teille vastenmielistä, niin selittäkää\nminulle aiheenne. Niitä en minä ymmärrä.\n\n-- Aiheet ovat ne, että tämä nainen ... että hänen ensimäinen askeleensa\nhuonolla tiellä... -- Nehljudof kiukustui itseensä, kun ei löytänyt\nsopivia sanoja. -- Aiheet ovat ne, että minä olen syyllinen, mutta hän on\nrangaistu.\n\n-- Jos hän on rangaistu, niin varmaan ei hänkään ole viaton.\n\n-- Hän on aivan syytön.\n\n-- Ja Nehljudof kertoi tarpeettoman kiihkoisesti jutun kokonaisuudessaan.\n\n-- Niin, tuomari on tehnyt virheen ja siitä on seurannut valamiesten\npäätöksen perusteettomuus. Mutta sitävastenhan on olemassa senaatti.\n\n-- Senaatti hylkäsi valituksen.\n\n-- Jos senaatti on hylännyt, niin arvattavasti ei ollut riittäviä aiheita\nkassatsiooniin, -- sanoi Ignatij Nikiforovitsh, nähtävästi täydellisesti\nomistaen sen tunnetun ajatuskannan, jonka mukaan totuus on\nlainkäyttämisen tuote. -- Senaatti ei voi kajota jutun aineelliseen\npuoleen. Mutta jos virhe on todellakin olemassa oikeudenpäätöksessä,\nniin on anomus tehtävä Keisarilliselle Majesteetille.\n\n-- Se on tehty, vaan ei ole mitään toiveita onnistumisesta. Kysymys\ntehdään ministeristölle, ministeristö vaatii senaatin lausuntoa, ja\nsenaatti toistaa päätöksensä. Ja kuten tavallista, syytön tulee\nrangaistuksi.\n\n-- Ensiksikin ministeristö ei tule vaatimaan senaatin lausuntoa, -- sanoi\nIgnatij Nikiforovitsh suu alentuvassa hymyssä: -- vaan vaatii käsiinsä\nalioikeuden pöytäkirjat ja, jos virhe huomataan tapahtuneeksi, antaa\nasianmukaisen ratkaisun; toiseksi, syyttömät eivät tule koskaan, tai\naniharvoissa poikkeustapauksissa, rangaistuiksi. Rangaistuiksi tulevat\nsyylliset, -- puhui kiirehtimättä Ignatij Nikiforovitsh, itsetyytyväisesti\nhymyillen.\n\n-- Minä olen tullut ihan päinvastaiseen vakaumukseen, -- sanoi Nehljudof\nharmistuen lankoonsa: -- olen vakuutettu, että enemmistö oikeuden\ntuomitsemista ihmisistä ovat syyttömiä.\n\n-- Kuinka se voisi olla mahdollista?\n\n-- Syyttömiä sanan varsinaisessa merkityksessä, niinkuin eräs\nmyrkytyksestä syytetty nainen on syytön myrkytykseen, niinkuin tuo\ntalonpoika, johon äsken tutustuin, on syytön tappoon, niinkuin eräs äiti\nja poika ovat syyttömät murhapolttoon, jonka on tehnyt talon isäntä\nitse.\n\n-- Tietysti on ja on aina ollut oikeudellisia erehdyksiä. Inhimilliset\nlaitokset eivät voi olla täydellisiä.\n\n-- Sitten on suuri joukko syyttömiä siinä merkityksessä, että he,\nkasvaneina vississä piireissä, eivät pidä tekojansa rikoksina.\n\n-- Anteeksi, tuo on aivan perätöntä; jokainen varas tietää, että\nvarastaminen on pahaa, ja ettei pitäisi varastaa, että varkaus on\nsiveetöntä, -- sanoi Ignatij Nikiforovitsh yhä samalla tavalla\nrauhallisesti, varmasti ja vähän ylenkatseellisesti hymyillen, mikä\nerikoisesti Nehljudofia suututti.\n\n-- Ei, ei tiedä; hänelle sanotaan: älä varasta, ja kuitenkin hän näkee ja\ntietää, että tehtailijat varastavat hänen työtänsä, pidättäen hänelle\ntulevaa palkkaa, että virkamiehet herkeämättä ryöstävät häntä...\n\n-- Tuo nyt on jo selvää anarkismia, -- määritteli Ignatij Nikiforovitsh\nrauhallisesti lankonsa sanojen merkitystä.\n\n-- En tiedä, mitä se on, puhun sitä, mikä on\ntotta, -- jatkoi Nehljudof. -- Hän tietää, että virkamiehet ryöstävät häntä.\nTietää, että me maanomistajat omistamme maata, jonka pitäisi olla\nyhteistä omaisuutta, ja kun hän tältä maalta kerää risuja lämmittääkseen\nuuninsa, me pistämme hänet vankilaan ja käskemme häntä uskomaan olevansa\nvaras.\n\n-- En ymmärrä, mutta jos ymmärrän, niin olen toista mieltä. Maan täytyy\naina olla jonkun omaisuutta. Jos sen jaatte, -- alkoi Ignatij\nNikiforovitsh täydellisesti ja varmasti vakuutettuna siitä, että\nNehljudof oli sosialisti, että sosialistisen teorian mukaan koko maa on\njaettava ihmisten kesken tasan, ja että tämmöinen jakaminen on sulaa\ntyhmyyttä, mikä on helposti todistettavissa, -- jos te tänään jaatte sen\ntasan miestä myöten, niin se jo huomenna siirtyy ahkeraimpien ja\nkyvykkäimpien käsiin.\n\n-- Ei ole kysymys maan jakamisesta tasan, maa vaan ei saa olla kenenkään\nomaisuutena, ei saa olla kauppa- tai lainatavarana.\n\n-- Omistusoikeus on synnynnäinen ihmiselle. Ilman omistusoikeutta ei voi\najatella mitään halua maan muokkaamiseen. Hävittäkää omistusoikeus ja me\npalaamme villien kannalle, -- sanoi Ignatij Nikiforovitsh asiantuntijan\nvarmuudella, toistaen sitä tavallista väitettä maanomistuksen\nvälttämättömyydestä, jota pidetään aivan kumoamattomana, ja joka\nsisältyy siihen, että ahneus maanomistamiseen on sen välttämättömyyden\ntunnusmerkki.\n\n-- Päinvastoin, silloin vasta maa ei jää viljelemättä, niinkuin se jää\nnyt kun maanomistajat, heinähäkin päällä makaavan koiran tavalla\nhäätävät maasta niitä, jotka voisivat käyttää sitä hyväkseen, silloin\nkun he itse eivät siihen pysty.\n\n-- Kuulkaahan, Dmitrij Ivanovitsh, tuohan on selvää järjettömyyttä! Onko\nnyt meidän aikanamme maanomistamisen hävittäminen todellakaan\nmahdollista? Minä tiedän, että se on teidän vanha keppihevosenne. Mutta\nsuokaa minun sanoa suoraan... -- ja Ignatij Nikiforovitsh kalpeni ja hänen\näänensä vapisi; -- kehoittaisin teitä tarkoin miettimään tätä kysymystä,\nennenkuin ryhdytte sitä käytännöllisesti ratkaisemaan.\n\n-- Te puhutte persoonallisista asioistani?\n\n-- Niin. Minä arvelen että me kukin olemme asetetut omaan\nerikois-asemaamme, kaikilla meillä on velvollisuuksia, jotka tästä\nasemasta ovat seurauksina, meidän on ylläpitäminen niitä elämänehtoja,\njoissa olemme syntyneet, jotka olemme perineet esi-isiltämme ja jotka\nmeidän on siirtäminen jälkeläisillemme.\n\n-- Katson tarpeelliseksi...\n\n-- Malttakaahan, -- jatkoi Ignatij Nikiforovitsh antamatta itseänsä\nkeskeyttää.\n\n-- Minä en puhu itsestäni enkä lapsistani, heidän toimeentulonsa on\nturvattu, ja minä ansaitsen niin paljon että me voimme elää, ja toivon\nettä lapsetkin saavat elää ilman puutetta, ja sentähden minun\nvastalauseeni teidän menettelyänne vastaan, jota en voi pitää\nkyllin kypsänä, ei ole johtunut personallisista eduista, vaan\nperiaatteelliselta kannalta minä en voi olla yhtä mieltä teidän\nkanssanne. Ja neuvoisin siis teitä hiukan enemmän ajattelemaan,\nhankkimaan enemmän tietoja...\n\n-- No, pyytäisin että jättäisitte minun asiani omaksi huolekseni, samoin\nkuin senkin mitä minun on lukeminen ja mitä ei, -- sanoi Nehljudof\nvaaleten, ja tuntien käsiensä kylmenevän eikä voivansa enää hillitä\nitseään hän vaikeni ja alkoi juoda teetä.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\n-- No, miten lapset jaksavat? -- kysyi Nehljudof sisareltaan hiukan\ntyynnyttyään.\n\nSisar kertoi lasten jääneen mummon, hänen miehensä äidin luokse, ja\nhyvin tyytyväisenä siihen, että väittely veljen ja miehen välillä oli\nloppunut, alkoi kertoa kuinka hänen lapsensa leikkivät matkustusleikkiä\nihan samalla tavalla kuin ennenmuinoin hän, Dmitrij, oli leikkinyt\nnukkiensa -- mustan neekerin ja erään ranskalaiseksi sanotun nuken kanssa.\n\n-- Muistatko todellakin, -- sanoi Nehljudof hymyillen.\n\n-- Ja kuvaile he leikkivät ihan samalla lailla.\n\nEpämiellyttävä väittely oli loppunut. Natalia rauhoittui, vaan kun ei\ntahtonut miehensä läsnäollessa puhua semmoisesta, mitä ainoastaan veli\nsaattoi ymmärtää, ja saadakseen aikaan yhteisen keskustelun hän alkoi\npuhua tänne asti levinneestä pietarilaisesta uutisesta Kamenskin äidin\nonnettomuudesta, jonka ainoa poika oli kaksintaistelussa tapettu.\nIgnatij Nikiforovitsh lausui paheksumisensa sitä tapaa vastaan,\nettä tappo kaksintaistelussa tehtiin poikkeukseksi muista\nrangaistuksenalaisista rikoksista.\n\nTämä hänen huomautuksensa aiheutti vastaväitteen Nehljudofin puolelta\nja näin syttyi uusi kina samasta kohden missä kaikki oli keskeytynyt ja\nväittelijät jääneet omiin toisiansa tuomitseviin vakaumuksiin. Ignatij\nNikiforovitsh tunsi, että Nehljudof tuomitsee häntä ja ylenkatsoo koko\nhänen toimintaansa, ja hän tahtoi nyt osoittaa Nehljudofille tämän\ntuomion koko vääryyden. Nehljudof puolestaan tunsi harmia siitä, että\nlanko sekaantui hänen yksityisiin maa-asioihinsa, (vaikka sydämmensä\nsisimmässä hän tunsi, että lanko ja sisar sekä heidän lapsensa, hänen\nperillisinään, olivat siihen ikäänkuin oikeutetut). Sitäpaitsi häntä\nvihoitti se, että tuo järkensä puolesta rajoitettu ihminen semmoisella\nvarmuudella ja levollisuudella yhä piti oikeana ja laillisena sitä\ntointa, joka nyt Nehljudofista näytti niin selvästi järjettömältä ja\nrikokselliselta. Tämä itseluottamus ärsytti Nehljudofia.\n\n-- Miten sitten tuomioistuin olisi menetellyt? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Olisi tuominnut toisen kaksintaistelijoista niinkuin tavallisen\ntappajan pakkotöihin.\n\nNehljudofin kädet jälleen kylmenivät ja hän rupesi puhumaan\nkiihoittuneena:\n\n-- No ja mitä siitä sitten olisi? -- kysyi hän.\n\n-- Olisihan vaan tapahtunut oikeus.\n\n-- Aivan kuin oikeus muka olisi tuomioistuimen toiminnan\ntarkoitus! -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Mikäs muu tarkoitus sillä olisi?\n\n-- Ei mikään muu kuin säätyetujen ylläpitäminen. Tuomioistuin ei minusta\nole mitään muuta kuin hallinnollinen ase, jolla kannatetaan olevia\noloja, mikä on meidän säädyllemme edullista.\n\n-- Tuopa on kokonaan uusi katsantotapa, -- sanoi Ignatij Nikiforovitsh\nrauhallisesti naurahtaen. -- Tavallisesti annetaan tuomioistuimelle hiukan\ntoisenlainen merkitys.\n\n-- Se saattaa olla teoriiassa niin, vaan ei suinkaan käytännössä, kuten\nolen huomannut. Tuomioistuimen tarkoitus on vaan säilyttää yhteiskuntaa\ntämän nykyisessä olotilassa ja sentähden se rankaisee sekä niitä, jotka\nseisovat ylempänä keskinkertaisuutta ja tahtovat kohottaa yhteiskuntaa,\neli niin sanottuja valtiollisia rikoksentekijöitä, että myöskin niitä,\njotka seisovat sitä alempana, eli niin sanottuja pahantekijöitä.\n\n-- En voi myöntyä ensiksikään siihen, että niin sanottuja valtiollisia\nrikoksentekijöitä rangaistaisiin sen johdosta, että he seisovat ylempänä\nkeskinkertaisuutta. He ovat enimmäkseen yhteiskunnan hylkiöitä, jotka\novat yhtä paljon turmeltuneita, vaikkakin vähän eri tavalla, kuin ne\npahantekijät, joiden te katsotte seisovan keskinkertaisuutta alempana.\n\n-- Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka ovat verrattoman paljoa ylempänä omia\ntuomareitansa; esimerkiksi kaikki lahkolaiset, jotka ovat siveellisiä,\nlujia...\n\nMutta Ignatij Nikiforovitsh, semmoisen ihmisen tavalla, joka on tottunut\npuhumaan keskeyttämättä, ei kuunnellut Nehljudofia, vaan jatkoi\npuhettaan yhtaikaa ja senvuoksi erityisesti vihastutti tätä.\n\n-- Yhtä vähän kuin voin suostua siihenkään, että tuomioistuimen tarkoitus\nmuka olisi olevien olojen ylläpitäminen. Tuomioistuin ajaa omia\ntarkoituksiansa -- joko parantaakseen...\n\n-- Mainiosti todellakin parannetaan vankiloissa, -- pisti Nehljudof väliin.\n\n-- Tai tehdäkseen vaarattomaksi, -- jatkoi Ignatij Nikiforovitsh\nitsepäisesti: -- niitä turmeltuneita ja eläimellisiä ihmisiä, jotka\nuhkaavat yhteiskunnan olemassaoloa.\n\n-- Sepä se onkin, ettei yhteiskunta tee sitä eikä tätä. Yhteiskunnalla ei\nole semmoiseen varoja.\n\n-- Miten niin? En ymmärrä, -- kysyi Ignatij Nikiforovitsh koettaen\nhymyillä.\n\n-- Tarkoitan sanoa, että löytyy ainoastaan kaksi varsinaisesti järkevää\nrangaistusta, ne, joita käytettiin ennen muinoin: ruumiillinen\nrangaistus ja kuolemanrangaistus, jotka, luonteiden pehmenemisen vuoksi,\novat yhä enemmän tulleet käytännöstä, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Tuopa nyt juuri onkin uutta, ja outoa kuulla teidän suustanne.\n\n-- Niin, järjellistä on saattaa ihmiselle kipua, ettei hän vasta tekisi\nsamaa pahaa, mistä hänelle saatettiin kipua, ja on aivan järjellistä\nhakata pää yhteiskunnalle haitalliselta ja vaaralliselta jäseneltä.\nMolemmissa näissä rangaistuksissa on järkeä. Mutta mitä järkeä on siinä,\nettä laiskottelemisesta ja huonosta esimerkistä pilaantunut ihminen\nsuljetaan vankilaan, jossa hän hyvin tulee toimeen ja jossa hänen on\npakostakin laiskotteleminen ja hän joutuu kaikkein pilaantuneimpien\nihmisten yhteyteen? Tai että heitä kuljetetaan kruunun kustannuksella\nTuulan läänistä Irkutskin lääniin tai Kurskin läänistä...\n\n-- Mutta kaikissa tapauksissa ihmiset pelkäävät tämmöisiä matkustuksia\nkruunun kyydillä, ja ellei olisi noita matkustuksia ja vankiloita, emme\nme istuisi tässä teidän kanssanne niinkuin istumme nyt.\n\n-- Nuo vankilat eivät voi tehdä oloamme vaarattomaksi, sillä eihän\nvankeja pidetä siellä ikuisesti, vaan päästetään irti. Päinvastoin\nnäissä laitoksissa nuo ihmiset saatetaan pahanteon ja siveettömyyden\nhuipulle, eli toisin sanoen: vaarallisuus suurenee.\n\n-- Te tahdotte siis vaan sanoa, että rangaistusjärjestelmämme on\nvaillinainen ja on edelleen kehitettävä.\n\n-- Sitä ei voi mihinkään päin kehittää. Parannetut vankilat maksaisivat\nenemmän kuin mitä pannaan kansan valistukseen ja tuottaisivat siis vaan\nuuden rasituksen saman kansan hartioille.\n\n-- Mutta rangaistusjärjestelmän puutteellisuus ei tee suinkaan itse\ntuomioistuinta tarpeettomaksi, -- jatkoi Ignatij Nikiforovitsh nytkään\nkuulematta lankoansa.\n\n-- Nuo puutteet eivät ole korjattavissa, -- sanoi Nehljudof korottaen\nääntänsä.\n\n-- Kuinkas sitten? Pitäisikö siis tappaa? Tai kuten eräs valtion\nvirkamies ehdotteli, puhkoa silmät, -- sanoi Ignatij Nikiforovitsh\nvoitonriemuisena nauraen.\n\n-- Niin, se olisi kyllä julmaa, mutta tarkoituksenmukaista. Sitävastoin\non se, mikä tapahtuu tätä nykyä sekä julmaa että siihen määrään typerää,\nettä on mahdotonta käsittää kuinka henkisesti terveet ihmiset saattavat\nottaa osaa niin rumaan ja julmaan toimeen kuin on tuomioistuimen.\n\n-- Ja minä nyt otan kuin otankin osaa siihen, -- sanoi Ignatij\nNikiforovitsh vaaleten.\n\n-- Se on teidän asianne. Mutta minä en ymmärrä sitä.\n\n-- Minä luulen, että on paljon, mitä ette ymmärrä, -- sanoi Ignatij\nNikiforovitsh vapisevalla äänellä.\n\n-- Olen nähnyt oikeudessa, kuinka syyttäjän apulainen kaikin voimin\nkoetti saada syytteeseen erästä onnetonta poikaa, joka jokaisessa\npilaantumattomassa ihmisessä olisi saattanut herättää vaan sääliä;\ntiedän myöskin kuinka eräs toinen syyttäjä tutki lahkolaista ja\nkoetti selittää evankeliumin lukemista rangaistuksenalaiseksi; ja\nkoko tuo toiminta on vaan samallaisia järjettömiä ja julmia tekoja.\n\n-- En minä palvelisi jos niin ajattelisin, -- sanoi Ignatij Nikiforovitsh\nja nousi ylös.\n\nNehljudof huomasi lankonsa silmälasien alta omituisen kiillon.\n\"Olisivatko nuo todellakin kyyneleitä\", ajatteli Nehljudof. Ja ne\nolivatkin todella loukkaantumisen kyyneleitä. Ignatij Nikiforovitsh meni\nikkunan luo, otti nenäliinansa ja rupesi rykien pyyhkimään lasiansa ja\npyyhki samalla myös silmänsä. Palattuaan sohvalle Ignatij Nikiforovitsh\nsytytti sikarin eikä enää puhunut mitään. Nehljudofin teki kipeätä ja\nhävetti, että oli siihen määrään katkeroittanut lankonsa ja sisarensa\nmieltä, erittäinkin kun hänen oli jo huomenna lähteminen eikä hän enää\ntapaisi heitä. Sanoessaan hyvästiä ja lähtiessään kotiin hän oli\nsentähden hyvin hämillään.\n\n\"On hyvin mahdollista, että mitä panoin oli totta, ainakaan ei hän\nvoinut tuoda esiin mitään vastasyitä. Mutta ei olisi noin pitänyt puhua.\nVähänpä minä olen vielä muuttunut, jos voin antaa semmoisen vallan\npahansuoville tunteille ja niin loukata häntä ja katkeroittaa Natalia\nraukkaa\", ajatteli Nehljudof.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nJoukkokunnan, johon Maslova kuului, oli määrä lähteä asemalta kello 3,\nja nähdäkseen nyt tämän joukkokunnan tuloa vankilasta ja seuratakseen\nsen mukana rautatieasemalle oli Nehljudofin aikomus saapua vankilaan\nennen kahtatoista.\n\nPakatessaan tavaroitaan ja papereitaan Nehljudof pysähtyi päiväkirjansa\nääreen, luki läpi muutamia kohtia ja myöskin sen, mikä siihen oli\nviimeiseksi kirjoitettu. Viimeiseksi oli siihen, ennen Pietariin lähtöä,\nkirjoitettu: \"Katjusha ei huoli minun uhristani, vaan tahtoo omaansa.\nHän on voittanut, ja minä olen voittanut. Hän ilahuttaa minua sen\nsisällisen muuttumisen vuoksi, mikä -- en uskalla vielä uskoa -- näyttää\nhänessä tapahtuvan. En kyllä rohkene uskoa, mutta minusta näyttää, että\nhän elpymistään elpyy\". Vähän alempana oli kirjoitettuna: \"Olen saanut\nkokea jotain hyvin katkeraa ja samalla hyvin iloista. Sain tietää että\nhän oli käyttäytynyt huonosti lasaretissa. Ja yhtäkkiä tunsin hirmuisen\nkivun. En olisi odottanut, että olisi niin koskenut. Tunsin inhoa ja\nvastenmielisyyttä puhuessani hänen kanssaan, mutta samassa muistin\nitseni, muistin, kuinka useasti ja ihan äskettäinkin minä itse, vaikka\nvaan ajatuksissakin, olin ollut syypäänä juuri samaan, mistä inhosin\nhäntä, ja nyt ihan yhtaikaa minä tulin vastenmieliseksi itselleni ja\nminun oli häntä sääli, ja niin minun oli jälleen hyvä olla. Kunpa vaan\naina ehtisi ajoissa nähdä malkaa omissa silmissä, kuinka paljon parempia\nolisimme\". Nykyisen päiväyksen alle hän kirjoitti: \"Kävin Natalian luona\nja juuri tästä tyytyväisyydestä itseeni olin ilkeä, täynnä vihaa, ja\nminuun on jäänyt raskas tunne. Mutta mitäpä sille tekee? Huomisesta\npäivästä alkaa uusi elämä. Hyvästi entinen, ja hyvästi kokonaan. Paljon\non kerääntynyt vaikutuksia, vaan en yhä vieläkään voi niitä saada\nkokonaisuudeksi\".\n\nHerättyään seuraavana aamuna oli Nehljudofin ensimäinen tunne katumus\nsen johdosta mitä hänen ja langon välillä oli tapahtunut. \"En voi\nlähteä\", ajatteli hän, \"ennenkuin olen käynyt heidän luonansa ja\nsovittanut\". Mutta kelloon katsahdettuaan hän huomasi, ettei nyt enää\nollut aikaa, vaan täytyi kiirehtiä, jos mieli ehtiä näkemään\njoukkokunnan lähtöä. Saatuaan kiireessä kamsunsa kokoon ja\nlähetettyään ovenvartijan yhdessä Tarasin, Fedosjan miehen, kanssa,\njonka oli määrä matkustaa Nehljudofin seurassa, viemään niitä suoraan\nasemalle, istui Nehljudof ensimäiseen issikkaan minkä tapasi, ja ajoi\nvankilaan.\n\nVankeja kuljettavan junan oli lähteminen kaksi tuntia ennen sitä\npostijunaa, jolla Nehljudof aikoi lähteä, jonka vuoksi hän suoritti\nkaikki maksettavansa hotelliin, aikomatta sinne enää palata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli heinäkuun kuumat poudat. Katukivet eivät olleet tukahduttavan yön\naikana vielä ehtineet jäähtyä yhtävähän kuin talojen tiiliseinät ja\npeltikatot, mikä kaikki lämmöllänsä vaan lisäsi liikkumattoman ilman\nkuumuutta. Ei tuullut yhtään, ja jos tuulikin, niin toi vaan mukanaan\ntomua ja öljymaalin hajua. Väkeä oli vähän kadulla ja mitä oli ne\nhakivat kulkeakseen talojen varjoja. Ainoastaan mustiksi päivettyneet\nkivenlaskijat istuivat virsut jaloissa keskellä katua, lyöden\nvasaroillaan kuumaan hiekkaan asettamiaan mukulakiviä, ja myöskin\nhaluttoman näköiset poliisit valkaisemattomissa takeissaan ja keltaisine\nrevolverinyörineen siirtyilivät jalalta jalalle, seisoessaan keskellä\nkatua. Raitiovaunut, toinen ikkunarivi auringon paisteelta suojattuna,\nja valkoisiin loimiin päinensä peitetyt raitiohevoset, korvat vaan\naukoista töröttävinä, liikkuivat kellon helistessä ylös ja alas pitkin\nkatuja.\n\nNehljudofin saapuessa vankilan edustalle ei joukkokunta ollut vielä\ntullut ulos, koska vankilassa yhä vielä tapahtui tuo jo neljältä aamua\nalkanut vankien jättöjä vastaanotto-toimitus. Lähtevässä joukkokunnassa\noli 623 miestä ja 64 naista, jotka kaikki olivat nyt tarkastettavat\nluettelojen mukaan, sairaat ja voimattomat olivat eroitettavat ja\njätettävät vartioväen haltuun. Uusi tirehtöri, hänen kaksi apulaistaan,\nlääkäri, vartioupseeri ja kirjuri istuivat pihalle varjoon asetetun\npöydän ääressä, missä heillä oli papereita ja muita kansliatarpeita.\nYksitellen he huusivat, tarkastivat, tutkivat ja kirjoittivat paperille\nheidän eteensä vuorotellen astuvia vankeja.\n\nPöytä oli nyt jo puoleksi auringonsäteitten vallassa. Oli yhä kuumempi\nja yhä tukahuttavampi tuulettomuuden ja vankien hengityksen vuoksi,\njotka seisoivat ihan ääressä.\n\n-- Eihän tästä loppua näy tulevankaan! -- puhui savuja vetäen pitkä, paksu,\npunanen vartioston johtaja. Hänellä oli olkapäät koholla, kädet lyhyet,\nja hän tuprutti herkeämättä savua viiksiinsä, jotka peittivät hänen\nsuutaan. -- Ihan tässä nääntyy. Ja mistä olettekin niitä noin paljo\nkoonneet! Vieläkö niitä on paljonkin?\n\nKirjuri katsoi papereihinsa.\n\n-- Vielä on kaksikymmentäneljä miestä paitsi naisia.\n\n-- Mitäs siinä tunkeilette, mars esiin!... -- huusi upseeri vielä\ntarkastamatta oleville vangeille. Vangit olivat jo neljättä tuntia\nseisoneet riveissä vuoroansa odotellen varjottomassa päivänpaahteessa.\n\nTätä puuhaa kesti näin vankilan muurien sisäpuolella, mutta\nulkopuolella, porttien edessä, seisoi kuten ainakin vahtisotamies\nkiväärinensä, parikymmentä kuorma-ajuria vankien tavaroita ja\nvähävoimaisia varten ja sitten kulmassa joukko sukulaisia ja ystäviä\nodottamassa vankien tuloa, saadakseen edes vilaukselta näitä nähdä ja\nmahdollisesti hiukan puhuakseenkin tai antaakseen yhtä ja toista\neväiksi lähteville. Tähän joukkoon yhtyi myöskin Nehljudof.\n\nHän oli seisoskellut siinä jo tunnin ajan. Vihdoin kuului porttien takaa\nkahleitten kalinaa, askelten töminää, päällystön huutoja, ryintää ja\nsuuren joukon hiljaista sorinaa. Tätä kesti noin viisi minuuttia, joiden\nkuluessa pikku portin kautta tuli ja meni vartioita. Vihdoin kuului\nkomennushuuto. Portti rämähti auki, kahleiden kalina yltyi ja kadulle\npulpahti vartiosotamiehiä valkosissa takeissa kivärinensä; nähtävästi\ntutun ja totutun manööverin mukaan he asettuivat heti säännölliseen\npuoliympyrään portin eteen. Kun he olivat asettuneet, kuului uusi\nkomennushuuto ja vangit tulivat ulos parittain, litteät lakit paljaaksi\najelluissa päissään, säkit selässä, perässään laahaten jalkarautoja ja\nheiluttaen vapaata kättään, toisen käden pidellessä säkkiä hartioilla.\nEnsiksi tulivat pakkotöihin tuomitut miehet, kaikki yhdennäköisissä,\nharmaissa housuissa ja mekoissa, vankimerkit selässä. Kaikki he -- nuoret,\nvanhat, laihat, lihavat, kalpeat, punaset, mustat, viiksiset,\nparrakkaat, parrattomat, venäläiset, tattarilaiset, juutalaiset tulivat\nulos rautoja rämistellen ja reippaasti kättään heiluttaen aivan kuin\naikeissa lähteä jonnekin hyvin kauas, mutta päästyään kymmenkunnan\naskelta eteenpäin pysähtyivät ja nöyrästi asettuivat neljittäin kuhunkin\nriviin toinen toisensa taakse. Näiden jälkeen tulivat yhtämittaa\nportista samallaiset paljaspäiset miehet, mutta ilman jalkarautoja, käsi\nkäteen yhteen kahlittuna, ja samallaisissa puvuissa. Nämät olivat\nsiirtolavankeja. Sitten tulivat yhteis-selliläiset. Sitten naiset, hekin\njärjestyksessä, niin että ensin tulivat pakkotöihin tuomitut harmaissa\nvankimekoissa ja huiveissa, sitten siirtovangit ja ne, jotka\nvapaaehtoisesti seurasivat, kaupunkilaisissa ja maalaisissa\nkotipuvuissaan. Muutamat naisista kantoivat rintalapsia harmaiden\nmekkojensa liepeihin käärittyinä.\n\nNaisten mukana tulivat omin jaloin lapset -- poikia ja tyttöjä. Nämä\nlapset likistyivät niinkuin varsat hevoslaumassa, vankien väliin. Miehet\nasettuivat äänettöminä paikoilleen, silloin tällöin vaan rykäisten\ntaikka tehden katkonaisia muistutuksia. Naisten parvesta sitävastoin\nkuului yhtämittainen puhelu. Nehljudof luuli tunteneensa Maslovan, kun\ntämä tuli portin läpi, mutta sitten se oli taas eksynyt hänen\nsilmistään suureen joukkoon, ja Nehljudof näki nyt vaan tuon harmaan\nlauman, joka oli ikäänkuin joitain ihmis- ja erittäinkin naisluonteensa\nkadottaneita olentoja, lapsineen ja säkkineen. Kaikki tuo sijoittui\nmiesten taakse.\n\nVaikka kaikki vangit olivat jo luetut vankilan seinien sisäpuolella,\nluki vartioväki niitä nyt uudestaan, verratakseen entiseen lukumäärään.\nTämä laskeminen kesti hyvin kauvan erittäinkin kun muutamat vangeista\neivät pysyneet liikkumatta, vaan siirtyivät paikasta toiseen, näin\nsekottaen laskuja. Vartiomiehet haukkuivat ja puukkivat nöyrästi\ntottelevia, mutta itsekseen kiukuttelevia vankeja. Kun kaikki olivat\nnäin uudestaan lasketut, komensi vartioupseeri jotakin, ja joukossa\nsyntyi hämminki. Vähävoimaiset miehet, naiset ja lapset, pyrkien loinen\ntoisensa edelle hyökkäsivät vankkurien luo ja alkoivat sijoitella niihin\nsäkkejänsä ja itse niihin kiivetä. Sinne kiipesi ja istuutui vaimoja\nkirkuvien sylilasten kanssa, iloisia, paikoistaan riiteleviä lapsia ja\nhaluttoman-näköisiä, synkkiä miesvankeja.\n\nMuutamia vankeja tuli hatuttomin päin vartioupseerilta jotakin\npyytämään. Kuten Nehljudof sitten sai tietää olivat nämäkin pyrkineet\nvankkureihin. Nehljudof näki kuinka upseeri katsomatta pyytäjään veteli\näänetönnä savuja paperossistaan, kuinka hän sitten yhtäkkiä ojensi\nkätensä läimäyttääkseen vankia ja kuinka tämä, lyöntiä väistäen, veti\npaljaaksi ajellun päänsä olkapäitten väliin ja hypähti syrjään.\n\n-- Kyllä minä sinut tästä kohta niin pehmitän, että muistat! Astele\npäälle vaan, kyllä jaksat! -- kiljui upseeri.\n\nAinoastaan erään horjuvan pitkän äijän, jonka jalat olivat raudoissa,\npäästi upseeri sairasvaunuihin, ja Nehljudof näki kuinka tämä vanhus\notti päästään litteän vankilakkinsa ja ristinmerkkiä tehden meni\nsairasvaunujen luo, kuinka hän siellä sitten pitkän aikaa teki\nkapuamista ylös rautojen estäissä saamasta heikkoa vanhaa jalkaa\nnostetuksi, ja kuinka vankkureissa jo istuva eukko hänet vihdoin kädestä\nauttoi pääsemään.\n\nKun kaikki vankkurit olivat täyttyneet säkeistä, ja säkkien päälle\nolivat asettuneet ne, joiden oli lupa, otti upseeri sotilashatun\npäästään, pyyhki nenäliinalla otsaansa, kaljunsa ja punasen, paksun\nniskansa, ja teki ristinmerkin.\n\n-- Eteenpäin, mars! -- komensi hän. Sotamiehet tekivät kiväritemppunsa,\nvangit paljastivat päänsä ja alkoivat tehdä ristinmerkkiä, saattajat\nhuusivat heille jotakin, vangit siihen vastasivat, naisten joukossa\nnousi ulvonta, ja joukkokunta, valkoisiin takkeihin puettujen\nsotamiesten ympäröimänä, läksi liikkeelle nostattaen pölyä kahlittujen\njalkojen alta. Eellimmäisinä kulkivat sotamiehet; näiden jäljessä,\nrautoja kalistellen, jalkarautavangit, neljä kussakin rivissä; sitten\nsiirtovangit, sitten yhteis-sellissä asujat käsiraudoilla parittain\nyhteenkahlittuina, ja vihdoin naiset. Viimeisinä tulivat säkeillä ja\nheikkokuntoisilla vangeilla täytetyt vankkurit, ja eräässä näistä istui,\nhyvin korkealla, vaatteihinsa kietoutunut nainen herkeämättä\nkiljahdellen ja parkuen.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nKulkue oli niin pitkä, että kun etumaiset jo olivat kadonneet näkyvistä\npääsivät vankkurit säkkeineen ja heikkokuntoisineen vasta liikkeelle.\nVankkurien lähtiessä Nehljudof istui odottavan issikkansa rattaille ja\nkäski tämän ajaa vankijoukon edelle nähdäkseen, oliko ketään tuttuja\nmiesvankien joukossa, ja sitten vasta, kun naisvangit olivat lähteneet\nliikkeelle, heidän joukostaan löytääkseen Maslovan ja kysyäkseen,\nolivatko hänelle lähetetyt tavarat saapuneet perille.\n\nAlkoi olla hyvin kuuma. Ei tuullut yhtään, ja tuhansien jalkojen\nnostattama sakea tomupilvi tuprusi koko ajan vankien mukana keskellä\nkatua. Vangit astelivat nopeasti, ja Nehljudofin issikan huonojuoksuinen\nhevonen sivuutti vain verkalleen heitä. Rivi rivin perästä kulki siinä\ntuntemattomia, kummallisen ja kauhistuttavan näköisiä olentoja, jotka\nsiirtelivät tuhansia yhtäläisiin jalkineihin ja vaatteihin puettuja\njalkojaan ja astunnan tahtiin, ikään kuin mielensä rohkaisemiseksi,\nheiluttivat vapaita käsiään. Heitä oli niin paljon ja he olivat kaikki\nniin yhdennäköisiä ja niin eriskummallisiin vaatteisiin puettuja, että\nNehljudofista tuntui niin kuin siinä ei olisi ollut ihmisiä, vaan\njoitakin omituisia, kauheita olentoja. Tämä vaikutelma häiriytyi vain\nsilloin, kun hän pakkotyöläisten joukosta tunsi taposta vangitun\nFjodorofin ja siirtovankien joukosta niin ikään tutun koomikko Ohotinin\nsekä lisäksi erään irtolaisen, joka oli kerran pyytänyt hänen apuansa.\nMelkein kaikki vangit vilkuilivat heidän ohitsensa ajaviin\nissikkarattaihin ja heitä katsovaan herraan, joka niissä istui. Fjodorof\nnyökäytti päätään ylöspäin merkiksi, että oli huomannut Nehljudofin;\nOhotin iski silmää, mutta ei kumpikaan heistä kumartanut, pitäen sitä\nkiellettynä. Naisten kohdalla Nehljudof huomasi heti Maslovan. Tämä\nkulki toisessa rivissä, jonka päässä astui punoittava, lyhytjalkainen,\nmustasilmäinen, hirveän ruma nainen, mekon liepeet vyön alle\nnostettuina; se oli Horoshafka. Sitten kulki vaivoin jalkojansa laahaten\nraskauden tilassa oleva nainen, ja kolmantena oli Maslova. Hän kantoi\nsäkkiä selässänsä ja katsoi eteenpäin. Hänen kasvoissaan oli\nlevollisuutta ja päättäväisyyttä. Neljäntenä rivissä hänen vieressään\noli reippaasti asteleva, nuori, kaunis nainen lyhyessä mekossa, huivi\ntalonpoikaisvaimon tavalla sidottuna -- se oli Fedosja. Nehljudof\nlaskeutui issikasta ja lähestyi kulkevia naisia, aikoen kysyä Maslovalta\ntavaroista ja hänen voinnistaan, mutta saattava aliupseeri, joka kulki\ntällä puolella vankijoukkoa, huomasi heti yrityksen ja kiirehti hänen\nluoksensa.\n\n-- Herra, ei ole lupa lähestyä vankeja, -- hän huusi juostessaan.\n\nMutta luokse päästyään ja tunnettuaan Nehljudofin (vankilassa tunsivat\njo kaikki Nehljudofin), nosti aliupseeri sormet lakin reunaan ja\npysähtyen Nehljudofin viereen sanoi:\n\n-- Nyt ei saa. Asemalla voitte puhutella, mutta täällä se on\nkielletty. -- Älkää jääkö jälkeen, mars! -- hän huusi vangeille ja\nkuumuudesta huolimatta ravasi uuden uutukaisissa saappaissaan\npaikalleen.\n\nNehljudof meni katukäytävälle, käski issikan ajaa jäljessään ja kulki\nvankijoukon sivulla. Joka paikassa, missä vankijono kulki, se herätti\nsäälin- ja kauhunsekaista huomiota. Ohiajajat kurottivat päitään\nvaunuista ja seurasivat katseillaan vankeja niin kauvan kuin taisivat.\nJalkamiehet pysähtyivät ja kummastellen ja pelokkaasti tuijottivat\nkauhistuttavaan kulkueeseen. Muutamat tulivat luo ja antoivat almuja.\nVartiosotilaat ottivat almuja vastaan. Muutamat ihmiset kulkivat kuin\nhypnotiseerattuina väkijoukon jäljessä, sitten pysähtyivät ja päätänsä\nnyykyttäen seurasivat sitä vaan silmillään. Talojen käytäviltä ja\nportaista juoksi ihmisiä, toisiansa kutsuen, tai kurottautui ikkunoista\nja tyrmistyneinä ja vaieten he tuijottivat hirvittävää näkyä. Eräässä\nkaturisteyksessä esti vankijono komeiden ajopelien pääsemästä eteenpäin.\nKuskipukilla istui kiiltonaamainen, leveäselkäinen ajaja, nappirivit\nselässä; ajopelissä takapaikalla istui herra ja rouva; rouva oli laiha\nja kalpea, vaaleassa hatussa, helakkavärinen varjostin kädessä, ja herra\nsylinterissä ja vaaleassa, hienossa palttoossa. Heitä vastapäätä\netupuolella istuivat heidän lapsensa: tyttö korupuvussa, tuoreena kuin\nkukkanen, vaalea tukka hajallaan ja hänelläkin kirkasvärinen varjostin\nkädessä, -- ja kahdeksanvuotias, pitkäkaulainen poika, solisluut\nesiinpistävinä, merimiespuvussa ja heiluvilla nauhoilla varustetussa\nhatussa. Isä mökisi vihasesti kuskille siitä, ettei tämä ollut ajoissa\najanut jonon edelle ja äiti sipristi inholla silmiään, asettaen ihan\nkasvojensa eteen silkkisen varjostimen suojellakseen itseään\npäivänpaisteelta ja pölyltä. Leveäselkäinen kuski murisi itsekseen\nkuunnellessaan isäntänsä aiheettomia nuhteita, se kun itse oli käskenyt\nhänen ajaa juuri tätä katua myöten, ja sai vaivoin hillityksi pikimustia\nhevosia, jotka suu ja kaula vaahdossa pyrkivät eteenpäin. Polisi olisi\nkoko sydämmestään tahtonut tehdä rikkaille ajajille mieliksi ja avata\nheille tie pysäyttämällä vangit, mutta tässä kulkueessa tuntui joku\nsynkkä juhlallisuus, jota polisikin tunsi ja jota ei edes tämmöisen\nrikkaan herran tähden sopinut häiritä. Hän ainoastaan teki kunniaa, näin\nosoittaakseen kunnioitustaan rikkaudelle ja katsoi ankarasti vankeja\nikäänkuin olisi luvannut tarpeen tullessa ainakin puolustaa ajajia\nheiltä. Niin että herrasväen oli kuin olikin odottaminen, kunnes koko\njono oli mennyt ohi ja he pääsivät liikkeelle vasta sitten kuin\nviimeiset vankkurit säkkineen ja niiden päällä istuvine vankineen olivat\nrämisten kulkeneet ohitse. Hysteerillinen nainen, joka oli vähäksi aikaa\nasettunut, alkoi jälleen nyyhkytellä ja kiljahdella nähtyään rikkaat\najoneuvot. Vasta sitten liikahutti kuski hiukan ohjaksia ja mustat\njuoksuhevoset pyyhältivät liikkeelle kavioiden kapsahtaessa kivikatuun\nja ajoneuvojen kevyesti hytkähdellessä kumipyörien päällä. Herrasväki\noli matkalla maalle, missä herra, rouva, tyttö ja tuo pitkäkaulainen\npoika aikoivat huvitella. Ei isä eikä äiti antaneet tytölle eikä pojalle\nselitystä siihen, mitä he olivat nähneet; niin että lasten piti itsensä\nselviä, mitä tämä näky merkitsi.\n\nTyttö päätti isän ja äidin kasvoista, että nuo ihmiset olivat pidettävät\nihan toisina kuin hänen vanhempansa ja näiden tutut; että nuo olivat\npahoja ihmisiä, ja että niitä kohdeltiin juuri niin kuin pitikin. Ja\nsentähden tyttöä vaan hirvitti ja hän oli vaan hyvillään, kun niitä ei\nenää näkynyt.\n\nMutta pitkä- ja laihakaulainen poika, joka oli silmiään räpäyttämättä\ntuijottanut vankijonoon ratkaisi kysymyksen toisella tavalla. Hänen\ntuntonsa oli vielä varma ja pilautumaton ja hän oli suoraan Jumalalta\nsaanut tietää, että nuo ihmiset olivat juuri samallaisia kuin hän itse\nja kuin kaikki muutkin ihmiset, ja että sentähden oli joku näille\nihmisille tehnyt jotain pahaa, semmoista, jota ei olisi saanut tehdä, ja\nhäntä suretti ja kauhistutti sekä nuo kahlitut ja paljaspäisiksi ajellut\nihmiset että nekin, jotka olivat heidät kahlinneet ja ajelleet. Ja\nsentähden pojan huulet yhä enemmän turposivat ja hän pinnisti kaikki\nvoimansa ollakseen itkemättä, arvellen että itkeminen oli tämmöisissä\ntilaisuuksissa häpeällistä.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nNehljudof kulki yhtä nopeasti kuin vangitkin, mutta vaikka hänellä oli\nyllään vaan kevyt palttoo, oli hänen hirmuisen kuuma ja tukahduttava\nkadulla tupruvan pölyn sekä liikkumattoman polttavan ilman vuoksi.\nKäytyään noin neljänneksen virstaa hän istui jälleen issikkaan ja ajoi\neteenpäin, mutta keskellä katua, rattailla, tuntui hänestä vielä\nkuumemmalta. Hän koetti ruveta ajattelemaan eilistä keskusteluaan langon\nkanssa, mutta nyt eivät nämä ajatukset enää kuohuttaneet hänen mieltänsä\nkuten aamulla. Ne olivat joutuneet syrjään sen voimakkaan vaikutuksen\ntieltä, minkä oli tehnyt vankijoukon vankilasta tulo ja liikkeelle\nlähtö, ja ennen kaikkea sentähden, että oli niin näännyttävän kuuma.\nAidan luona puiden varjossa seisoi hatuttomin päin kaksi koululaista ja\nheidän edessään kyykötti polvillaan jäätelönmyyjä. Toinen pojista\nparaikaa nauttien nuoleskeli luista lusikkaa, toinen odotteli pientä\nlasia, joka täytettiin kukkuraisilleen jollakin keltaisella.\n\n-- Saisikohan mistään juotavaa? -- kysyi Nehljudof ajuriltaan, tuntien\nvastustamatonta virvokkeen tarvetta.\n\n-- Tuossa nurkan takana on hyvä ravintola, -- sanoi ajuri ja, kääntäen\ntoiselle kadulle, toi Nehljudofin suurien kyltin alla olevien katu-ovien\neteen. Turpea ravintolanpalvelija tiskin takana ja edeskäyvät, joskus\nennenmuinoin valkoisissa vaatteissaan, istuen vieraiden puutteen tähden\npöytien ääressä, tarkastivat uteliaasti tavatonta käypäläistä ja\ntarjosivat palveluksiansa. Nehljudof pyysi seltteriä ja istui\ntuonnemmaksi ikkunasta likasella pöytäliinalla peitetyn pikkupöydän\nääreen. Kaksi olentoa istui teetä juomassa toisen pöydän ääressä ja\nheillä oli valkolasinen pullo edessään. He pyyhkivät hikeä otsaltaan ja\ntekivät kaikessa sovussa jotain laskuja. Toinen heistä oli mustaverinen\nja kaljupäinen, niskassa samallainen mustan tukan reuna kuin Ignatij\nNikiforovitshillakin. Tämä seikka muistutti Nehljudofille jälleen\neilistä keskustelua langon kanssa ja sen, että hän oli aikonut vielä\ntavata lankoa ja sisarta ennen lähtöään. \"Tuskin ennätän ennen junan\nlähtöä\", ajatteli hän, \"parasta kun kirjoitan\". Ja saatuaan paperia,\nkirjekuoren ja postimerkin hän alkoi, tuon tuostakin ottaen kulauksen\npyreilevää seltteriä, miettiä mitä kirjoittaa. Mutta hänen ajatuksensa\neivät pysyneet koossa eikä hän mitenkään saanut kirjettä syntymään.\n\n\"Hyvä Natalia, en voi matkustaa muistissa eilinen ikävä keskustelu\nIgnatij Nikiforofin kanssa\"... -- alkoi hän. -- \"Entä sitten? Pyytääkö\nanteeksi, mitä eilen sanoin? Mutta minähän sanoin vaan mitä ajattelin.\nJa hän voisi luulla että minä peruutan. Ja sitten tuo hänen\nsekaantumisensa minun asioihini... Ei, en voi...\" -- Ja hän tunsi jälleen\ninhon heräävän tätä vierasta, itseensä luottavaa ihmistä vastaan, joka\nei voinut häntä ymmärtää. Nehljudof pani keskeneräisen kirjeen taskuunsa\nja maksettuaan velkansa tuli ulos kadulle ja läksi ajamaan vankijoukon\njälkeen.\n\nKuumuus oli yhä yltynyt. Seinät ja kivet ikäänkuin uhkuivat kuumaa\nilmaa. Katukivet tuntuivat polttavan jalkoja ja Nehljudof oli polttaa\nkätensä koskettaessaan issikkarattaiden lakeerattua siipeä.\n\nHevonen juosta lonkutti velttona pölyisiä ja epätasaisia kivikatuja\nmyöten; issikka torkkui; mutta Nehljudof istui ajattelematta mitään ja\nkatseli välinpitämättömästi eteensä. Kadun päässä, erään suuren\nrakennuksen porttia vastapäätä, seisoi väkijoukko ja vartiomies\nkiväärineen.\n\nNehljudof pysähytti ajurin.\n\n-- Mikäs siellä on? -- kysyi hän talonmieheltä.\n\n-- Mikä lie tullut vangille.\n\nNehljudof astui alas issikasta ja tuli väkijoukon luo. Katukäytävän\nlaidalla, missä katu viertää, makasi epätasaisilla kivillä, pää jalkoja\nalempana, vanhanpuoleinen, punapartainen ja litteänenäinen vanki\nharmaassa mekossa ja samanvärisissä housuissa. Hän makasi selällään,\nkädet levällään, joiden päällä näkyi teerenpilkkuja, ja pitkien\nväliaikojen perästä veti henkeä korkean ja leveän rinnan nytkytellessä.\nHän katseli taivaaseen päin jäykistyneillä vertyneillä silmillään. Hänen\nvieressään seisoivat huolestuneennäköinen polisi, katukauppias,\npostinkuljettaja, kauppapalvelija, vanha vaimo päivänvarjostin kädessä\nja juoksupoika, tyhjä kori kainalossa.\n\n-- Arvaahan sen, että ne heikontuvat kun saavat linnassa istua, mutta\neikös vaan panna menemään tämmöisessä jumalattomassa kuumuudessa, --\nnuhteli kauppapalvelija jotakuta kääntyen lähestyvän Nehljudofin\npuoleen.\n\n-- Kyllä se nyt siihen kuolee, -- puhui itkevällä äänellä vaimoihminen,\nvarjostin kädessä.\n\n-- Paita täytyy aukaista, -- sanoi postinkuljettaja.\n\nPolisi alkoi paksuin, vapisevin sormin kömpelösti päästellä auki nauhoja\nvangin suonikkaasta, punasesta kaulasta. Hänen mielensä näytti olevan\nkuohuksissa ja liikutettu, mutta kuitenkin hän katsoi tarpeelliseksi\nkääntyä väkijoukon puoleen:\n\n-- Mitä tähän pakkaudutte? Muutenkin on kuuma. Olette siinä ettei pääse\ntuulenhenkeäkään -- .\n\n-- Tohtorin olisi pitänyt tarkastaa, ettei olisi noin huonona päästetty\nlähtemään, puolikuolleena, -- puhui kauppapalvelija nähtävästi ylpeillen\nasetusten tuntemisestaan. Polisi sai vihdoin nauhat irralleen, oikasihe\nja katsoi ympärilleen.\n\n-- Paikalla pois. Tämä asia ei teitä liikuta eikä siinä ole mitään\nkatsomista! -- puhui hän vilkaisten tunnustusta hakevasti Nehljudofiin,\nmutta löytämättä tätä tunnustusta hänen silmistään, katsoi\nvartiosotamieheen. Sotamies taas seisoi syrjässä tarkastellen länttään\nmennyttä korkoansa, eikä välittänyt ollenkaan polisin pulmista.\n\n-- Joihin asia kuuluu, eivät pidä huolta. Saako ihmisiä näin kiduttaa?\n\n-- Olkoon vaikka vankikin, ihminen hän on kuitenkin, -- sanottiin\nväkijoukossa.\n\n-- Nostakaa hänen päänsä ylemmäksi ja antakaa vettä, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Vettä ovat hakemassa, -- vastasi polisi, kävi kiinni vankiin kainaloista\nja vaivalla siirsi hänen ruumiinsa ylemmäksi.\n\n-- Mikä kansankokous siinä? -- kuului yhtäkkiä ankara päällikön ääni ja\nvangin ympärille keräytyneen väkijoukon luo tuli nopein askelin\npolisikomisarjus tavattoman puhtaassa ja koreassa takissa ja vieläkin\nkoreammissa pitkävartisissa saappaissa.\n\n-- Hajalle! Mitä siinä töllötätte! -- pauhasi hän väkijoukolle, tietämättä\nvielä mitä varten oli keräännyttykään. Tultuaan luo ja nähtyään kuolevan\nvangin hän nyykäytti hyväksyvästi päätänsä aivan kuin olisi juuri tuota\nodottanutkin ja kääntyi polisimiehen puoleen.\n\n-- Mikä on?\n\nPolisimies ilmoitti, että tästä oli marssinut eräs vankijoukko, että\nyksi vangeista oli kaatunut ja vartioupseeri oli käskenyt jättämään\nhänet siihen.\n\n-- No mitäs muuta kuin polisikonttoriin. Issikka -- issikka!\n\n-- Talonmies jo juoksi hakemaan, -- sanoi polisimies tehden kunniaa.\n\nKauppapalvelija rupesi jälleen sanomaan jotain kuumuudesta.\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu? Häh? Mene matkaasi siitä, -- ärjyi komisarjus ja\nkatsahti niin ankarasti häneen, että kauppapalvelija pani suunsa\ntuppeen.\n\n-- Hänelle täytyy antaa vettä, -- sanoi Nehljudof. Komisarjus silmäsi\nankarasti Nehljudofiinkin, vaan ei virkkanut mitään. Ja kun talonmies\ntoi ruukussa vettä, käski hän polisimiehen tarjota sitä vangille. Polisi\nnosti vangin päätä ja yritti kaataa vettä suuhun, mutta vanki ei ottanut\nsitä vastaan; vesi vuoti alas pitkin partaa, kasteli rintaa ja likaista,\npölyistä paitaa.\n\n-- Kaada päähän! -- komensi komisarjus ja polisimies otti litteän lakin\nvangin päästä ja kaatoi vettä sekä punaseen kiharatukkaan että paljaan\npään päälle. Ikäänkuin peljästyksissä avautuivat vangin silmät hiukan\nenemmän, mutta hänen tilansa jäi muuten entiselleen. Pitkin kasvoja\nvalui likaista tomua, mutta suu yhä samalla tavalla veti henkeä ja koko\nruumis nytkähteli.\n\n-- Siinähän on yksi, otetaan se! -- sanoi komisarjus polisimiehelle\nosottaen Nehljudofin issikkaa. -- Aja tännemmäksi sinä sieltä!\n\n-- En jouda, -- sanoi issikka pudistaen toimessaan päätänsä, silmiään\nnostamatta.\n\n-- Se on minun issikkani, -- sanoi Nehljudof, -- mutta ottakaa vaan. Kyllä\nminä maksan, -- lisäsi hän issikalle.\n\n-- No mitä kuhnailette, -- huusi komisarjus, -- käykää kiinni vaan!\n\nPolisi, talonmiehet ja vartiosotamies nostivat kuolevan, veivät\nrattaille ja istuttivat istuimelle. Mutta hän ei pysynyt omin voimin\npystyssä, hänen päänsä retkahti taaksepäin ja ruumis valui istuimelta.\n\n-- Pane pitkällesi, -- komensi komisarjus.\n\n-- Antaahan olla, herra komisarjus, vien minä näinkin, -- sanoi polisi\nistuutuen topakasti kuolevan rinnalle ja kiertäen voimakkaan oikean\nkätensä selän yli kainalon alle.\n\nSotamies veti vangin jalat pukin alta, nosti ja asetti paikoilleen.\n\nKomisarjus katsoi ympärilleen ja nähtyään kadulla litteän vankilakin,\nnosti sen ja pani taaksepäin retkottavan märän pään päälle. -- Mars! --\nkomensi hän.\n\nIssikka katsahti vihasesti taaksensa, pudisti päätänsä ja alkoi ajaa\nkäyden polisikamaria kohden vartiosotamiehen rinnalla. Vangin kanssa\nistuva polisimies kohensi vähä väliä uudestaan vangin laskeutuvaa\nruumista, pään keikkuessa kaikille suunnille. Vartiosotamies korjaili\njalkoja. Nehljudof meni heidän jälkeensä.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nPäästyään päivystävän palovahdin ohi, ajoi vankia kulettava issikka\npolisikonttorin pihaan ja pysähtyi siellä asianomaisten ovien eteen.\n\nPihalla peseskelivät palokuntalaiset, hihat ylöskäärittyinä, remuten ja\nmelskaten, joitakin vankkureita.\n\nHeti kun issikka oli pysähtynyt, tuli useampia polisimiehiä sen\nympärille ja kävivät kainaloista ja jaloista elottoman vangin ruumiiseen\nkäsiksi sekä ottivat sen pois heidän allansa kitiseviltä rattailta. Se\npolisimies, joka oli tuonut vankia, astui rattailta ja heilutteli\npuutunutta kättään, otti sitten lakin päästään ja teki ristinmerkin.\nMutta vainaja vietiin ovesta sisälle ja ylös rappusia myöten. Nehljudof\nmeni perässä. Pienenlaisessa likasessa pöterössä, mihin kuollut tuotiin,\noli neljä vuodetta. Kahdella niistä istui pitkissä kauhtanoissa kaksi\nsairasta, joista toisella oli suu vinossa ja kaula sidottuna ja toinen\noli keuhkotaudissa. Kaksi vuodetta oli vapaana. Ja toiseen näistä\npantiin vanki. Pieni ihminen, jolla oli kiiltävät silmät päässä ja\nherkeämättä liikkuvat kulmakarvat, kepsutti kelteisillään ja\nsukkasillaan nopeasti ja kevyesti huoneeseen vasta tuodun vangin luo,\nkatsahti siihen, sitten Nehljudofiin ja purskahti ääneensä nauramaan. Se\noli mielipuoli, jota pidettiin vastaanottohuoneessa.\n\n-- Aikomus on muka säikäyttää minua, -- sanoi hän. -- Mutta älkääpäs\nluulkokaan -- siitä ei tullut mitään. Polisimiesten jälkeen, jotka olivat\ntuoneet kuolleen, tuli huoneeseen polisikomisarjus ja välskäri.\n\nVälskäri lähestyi kuollutta, tunnusteli vangin kylmää, kellertävää,\nteerenpilkkuista, vielä pehmeätä, vaan jo kalmankalpeata kättä, piteli\nsitä sitten omassaan ja laski irti. Se putosi kuolleen mahalle.\n\n-- Mennyttä kalua, -- sanoi välskäri nyykäyttäen päätään, mutta päästi\nkuitenkin nähtävästi järjestyksen vuoksi auki märän, karkean paidan ja\npyyhkäisten tieltä kiharaiset hiuksensa, painoi korvansa vangin\nkellertävää, liikkumatonta, korkeaa rintaa vasten. Kaikki olivat ääneti.\nVälskäri kohottautui, pudisti vielä kerran päätänsä ja kosketteli\nsormellaan ensin toista ja sitten toista luonta, joiden alta näkyivät\nsiniset, lasiset, silmät.\n\n-- Ettepäs saa pelästymään, -- puhui mielipuoli, koko ajan syljeskellen\nvälskäriin päin.\n\n-- No mitä? -- kysyi polisikomisarjus.\n\n-- Mitäkö? -- toisti välskäri. -- Ruumishuoneeseen se on vietävä.\n\n-- Onkohan se vaan ihan varma? -- kysyi komisarjus.\n\n-- Mitenkäs muuten, -- sanoi välskäri jostain syystä peittäen kuolleen\npaljastettua rintaa. -- Voinhan lähettää lääkäriä hakemaan, antaa hänen\nkatsoa. Petrof, mene sinä, -- sanoi välskäri ja tuli pois kuolleen luota.\n\n-- Viekää hänet ruumishuoneeseen, -- sanoi komisarjus. -- Ja sinä tule sitten\nkansliaan, niin kirjoitat nimesi, -- sanoi hän sotamiehelle, joka ei koko\najalla ollut jättänyt vankia.\n\n-- Ymmärrän, -- vastasi sotamies.\n\nPolisit nostivat kuolleen ja veivät takaisin alas rappusia myöten.\nNehljudof aikoi mennä heidän perässään, mutta mielipuoli pidätti hänet.\n\n-- Tehän ette näy olevan samassa liitossa, niin antaisitte minulle\npaperossia, -- sanoi hän. Nehljudof otti paperossikotelonsa ja tarjosi\nhänelle. Mielipuoli, kulmakarvojaan liikutellen alkoi hyvin nopeasti\nkertoa kuinka häntä vaivataan kaikellaisilla päähänpistoilla.\n\n-- Nehän ovat kaikki minua vastaan ja meediumiensa kautta kiusaavat ja\nkiduttavat minua... --\n\n-- Suokaa anteeksi, -- sanoi Nehljudof kuuntelematta loppuun ja meni\npihalle saadakseen tietää minne kuollut vietiin.\n\nPolisit olivat paarinensa jo päässeet pihan yli ja rupesivat\nlaskeutumaan kellarikerrokseen. Nehljudof aikoi lähestyä heitä, mutta\npolisikomisarjus pysähytti hänet.\n\n-- Mitä haette?\n\n-- En mitään, -- vastasi Nehljudof.\n\n-- Menkää siis tiehenne.\n\nNehljudof alistui ja meni issikkansa luo. Issikka torkkui. Nehljudof\nherätti hänet ja ajoi taas asemalle päin.\n\nEi ollut hän päässyt sataakaan askelta, kun vastaan tuli taaskin\nkivääriä kantavan sotamiehen seuraamana kuormarattaat, joilla makasi\ntoinen, arvatenkin jo kuollut vanki. Vanki makasi selällään rattailla.\nHänen ajeltu päänsä pienine, mustine partoineen tärisi ja kolhi\nrattaiden pohjaan. Litteä lakki oli valunut kasvoille nenään asti.\nKuorma-ajuri paksuissa saappaissa ohjasti hevosta, käyden rinnalla.\nTakana kulki polisi. Nehljudof kosketti issikkansa selkään.\n\n-- Mitä ne tekevät! -- sanoi issikka pysäyttäen hevostansa.\n\nNehljudof astui alas rattailta ja meni kuorma-ajurin jäljissä, taaskin\npalovahdin ohi, polisikonttorin pihalle. Täällä olivat palokuntalaiset\njo lopettaneet vankkurein pesun ja heidän paikallaan seisoi nyt\npitkänläntä, luiseva palomestari virkalakki päässä, ja kädet taskuissa\nankarasti tarkasteli lihavaa, vaaleanruskeata orivarsaa, jota\npalokuntalainen kävelytti hänen edessään. Ori ontui etujalallaan ja\npalomestari puhui vihasesti jotain vieressä seisovalle eläinlääkärille.\n\nPolisikomisarjus oli myöskin siinä. Huomattuaan tuon toisen kuolleen hän\ntuli kuorma-ajurin luo.\n\n-- Missä tämä nostettiin? -- kysyi hän paheksuvasti pudistaen päätään.\n\nKuorma-ajuri nimitti kadun.\n\n-- Onko se vanki? -- kysyi palomestari.\n\n-- Vankihan se on. Se on jo toinen, -- sanoi komisarjus.\n\n-- Se on sitte kaunista! Mutta jopa onkin kuuma, -- sanoi palomestari ja\nkääntyen palokuntalaiseen päin, joka oli viemässä ontuvaa hevosta,\nhuusi: -- pane nurkkapilttuuseen! Kyllä opetan sinut hevosia tärväämään,\nenemmän ne maksavat kuin sinä, senkin vietävä.\n\nVainaja nostettiin, kuten edellinenkin, rattailta ja vietiin\nvastaanottohuoneeseen. Nehljudof tuli aivan kuin hypnotiseerattuna\njäljessä.\n\n-- Mitä haette? -- kysyi häneltä joku polisi.\n\nHän meni vastaamatta mitään sinne, minne kuollutta vietiin.\n\nMielipuoli istui vuoteella ja poltteli ahnaasti Nehljudofin antamaa\npaperossia.\n\n-- Ahaa, vai palasitte, -- sanoi hän ja rupesi nauramaan. Nähtyään kuolleen\nhän rypisti otsansa. -- Taaskin, -- sanoi hän. -- Kyllästyttää tuo tuommoinen,\nenhän minä ole mikään poikanulikka? vai mitä arvelette? -- kääntyi hän\nNehljudofin puoleen kysyvästi hymyillen.\n\nNehljudof katseli kuollutta, jonka edessä ei enään ollut ketään ja jonka\nkasvot nyt olivat kokonaan näkyvissä. Niin ruma näöltään kuin edellinen\nvanki oli ollut, niin harvinaisen kaunis oli tämä, sekä kasvoiltaan että\nkoko ruumiiltaan. Siinä oli ihminen voimainsa täydessä kukoistuksessa.\nVaikka toinen puoli päästä oli ajeltu paljaaksi, oli tuo jyrkkä,\nmatalalautainen otsa ja nuo ylennykset, mustien ja jo elottomien silmien\npäällä hyvin kauniit, samoin kuin pieni, vähän kaareutuva nenä ja\nhienot, mustat viikset. Sinertäviksi käyneet huulet olivat hymyssä;\nvähäinen parta kaunisti kasvojen alaosaa, ja pääkallon ajellulla\npuolella näkyi pieni ja kaunis korva. Kasvojen ilmeessä oli sekä\nlevollisuutta, ankaruutta että hyvyyttä. Puhumatta siitä, että näistä\nkasvoistakin jo saattoi päättää, mitkä henkisen elämän mahdollisuudet\nolivat siinä kukistetut, näkyi tämän ihmisen käsien ja kahleissa olevien\njalkojen luiden hienoudesta, ja voimakkaista jäntereistä kaikissa sen\nsopusuhtaisissa jäsenissä, mikä oivallinen, väkevä, sukkela ihmiseläin\nsiinä oli tapettu; se oli eläimenäkin omassa lajissaan paljoa\ntäydellisempi kuin tuo voilakka ori, jonka rikkoutumisesta palomestari\noli ollut niin suutuksissa. Ja kuitenkin hänet oli näännytetty ilman\nettä kukaan sääli häntä ihmisenä tai edes suotta tärveltynä työjuhtana.\nAinoa tunne minkä hänen kuolemansa kaikissa ihmisissä herätti oli harmi\nsiitä, että piti puuhata ruumis pois synnyttämästä mädännystä.\nVastaanottohuoneeseen tulivat lääkäri ja välskäri sekä konttorin\npäällikkö. Lääkäri oli vankkarakenteinen, tanakka mies.\nKonttoripäällikkö oli pienehkö, lihava mukero, pää punanen ja\npallonmuotoinen, jonka teki vielä pyöreämmäksi hänen tapansa koota\nposkensa pullolleen ilmaa ja vähitellen laskea se ulos. Lääkäri istuutui\nvuoteen reunalle kuolleen viereen, tunnusteli niinkuin välskärikin\nkäsiä, kuunteli sydäntä ja nousi sitten pinkko-housujansa oikoen.\n\n-- Kuollut kuin kivi, -- sanoi hän.\n\nKonttoripäällikkö kokosi suun täydeltä ilmaa ja päästi sen hitaasti\nulos.\n\n-- Mistä vankilasta? -- kysyi hän sotamieheltä.\n\nSotamies vastasi, ja huomautti rautoja, jotka vielä olivat kuolleen\njaloissa.\n\n-- Käsketään ottamaan pois, meillä on jumalankiitos seppiä, -- sanoi\nkonttoripäällikkö ja pullistettuaan taas poskensa, meni ovelle päin,\nilmaa suustansa päästellen.\n\n-- Mistä syystä sen on noin käynyt? -- kysyi Nehljudof lääkäriltä.\n\nLääkäri katsahti häneen lasiensa yli.\n\n-- Mistäkö syystä kuollaan auringonpistoon? Siksi vaan, että ensin\nistutaan liikkumatta, ilman valoa koko talvi, ja sitten yhtäkkiä\npäästetään auringon paahteeseen, ja vielä päälliseksi näin kuumana\npäivänä, ja päälliseksi viedään laumassa, ettei raitis ilma pääse luo.\nArvaahan sen että siitä tulee halvaus.\n\n-- Miksi ne siis lähetetään näin?\n\n-- Sen voitte kysyä heiltä. Kukas te oikeastaan olettekaan?\n\n-- Minä olen syrjäinen.\n\n-- Vainiin... Nöyrin palvelijanne, minulla ei ole aikaa, -- sanoi lääkäri\nnykäisten kiukkuisesti housunsa alas ja meni sairasvuoteiden luo.\n\n-- No kuinka sinun asiasi ovat? -- kysyi hän vinosuiselta, kalpealta\nmieheltä, jonka kaula oli siteissä.\n\nMielipuoli sillä aikaa kökötti vuoteellansa ja heitettyään pois\npaperossin, syljeskeli lääkäriin päin.\n\nNehljudof meni alas pihalle, tuli hevosten ja kanojen ja vaskikypärisen\npalovahdin ohi portille, istui jäljen nukkuneen issikkansa rattaille ja\najoi asemalle.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nKun hän saapui asemalle, istuivat vangit jo kaikki vaunuissa\nristikkoikkunain takana. Asemasillalla lojasteli muutamia saattajia:\nheitä ei päästetty vaunujen luo. Vartijaväki oli nyt tulisessa touhussa.\nMatkalla vankilasta asemalle oli kaatunut ja kuollut halvaukseen paitsi\nniitä kahta, jotka Nehljudof näki, vielä kolme henkeä: yksi oli viety\nsamoin kuin molemmat edelliset lähimmäiseen polisikonttoriin ja kaksi\noli kaatunut täällä asemalla.[7] Ei vartioväki senvuoksi ollut\nkiireessään, että oli kuollut viisi heidän haltuunsa uskottua henkilöä,\njotka olisivat voineet jäädä eloonkin. Tämä kysymys ei heitä\nliikuttanut, vaan se yksistään, että kaikki mitä asetus tämmöisessä\ntilaisuudessa vaati tehtäväksi, tulisi tehdyksi: kuolleet toimitetuiksi\nasianomaiseen paikkaan, niin myös näiden paperit ja tavarat, ja nimet\npyyhityiksi pois niiden luettelosta, jotka olivat vietävät\nNishni-nowgorodiin, ja tämä kaikki oli kovin tukalata erittäin tässä\nkuumuudessa.\n\nJa sitä nyt vartiovirkamiehet puuhasivat, eikä Nehljudofia sentähden\nyhtä vähän kuin ketään muutakaan laskettu vaunujen luo. Nehljudof\nkuitenkin vihdoin pääsi putkahtamaan annettuaan rahaa vartioväkeen\nkuuluvalle aliupseerille. Tämä päästi Nehljudofin, mutta pyysi niin pian\nkuin mahdollista sanomaan vaan sanottavansa ja sitten väistymään\nsyrjään, ettei päällikkö näkisi. Kaikkiaan oli vaunuja 18 ja kaikki\nvaunut paitsi päällystön olivat täpötäynnänsä vankeja. Kulkiessaan\nvaunujen ikkunain editse, kuulosteli Nehljudof mitä niiden sisäpuolella\ntapahtui. Kaikista vaunuista kuului kahleitten kolinaa, rymyämistä,\nporpatusta, järjettömiä haukkumasanoja, vaan ei missään puhuttu, kuten\nNehljudof oli odottanut, matkalla kaatuneista tovereista. Puheet\ntarkoittivat enimmäkseen säkkiä, juomavettä ja paikan valitsemista.\n\nNehljudof katsahti erään vaunun ikkunasta sisälle ja näki kuinka sen\nkeskellä, käytävässä, sotamiehet irroittivat vankien käsistä\nkäsirautoja. Vangit ojensivat heille käsiänsä ja yksi sotamiehistä avasi\navaimellaan käsirautain lukon ja pudotti ne pois. Toinen kokosi\nkäsiraudat yhteen.\n\nPäästyään muiden vaunujen ohi, Nehljudof tuli naisvaunujen kohdalle.\nToisessa niistä kuului yhtämittainen huutava naisäänen valitus: --\noo -- oo -- oo!... Herranenaika, oo-oo -- oo! Herranenaika!...\n\nNehljudof kulki ohitse ja sotamiehen osoituksen mukaan tuli kolmannen\nvaunun ikkunan luo. Heti kun hän toi päänsä sen eteen, lehahti sieltä\nvastaan kuuma ilma täynnänsä sakeata ihmishien hajua ja kuului selvään\nkimakoita naisääniä. Kaikilla penkeillä istui naamat punaisina, hikisiä\nnaisia mekoissa ja nutuissa, kovaäänisesti jutellen keskenään. He\nhuomasivat ristikon lävitse Nehljudofin kasvot ja lähimmäiset vaikenivat\nsiirtyen lähemmäksi. Maslova, nutussa, ilman huivia, istui vastapäisen\nikkunan luona. Tännempänä istui vaaleaverinen Fedosja suu naurussa.\n\nTunnettuaan Nehljudofin tämä nykäsi Maslovaa ja osoitti kädellään\nikkunaan.\n\nMaslova nousi nopeasti, pisti huivin mustatukkaiseen päähänsä ja\npunaset, hikiset kasvot elpyneinä ja silmät hymyssä tuli ikkunan luo\nkäyden käsin ristikkoon.\n\n-- Nytpä vasta on kuuma, -- sanoi hän iloisesti hymyillen.\n\n-- Saitteko tavarat?\n\n-- Sain, kiitoksia.\n\n-- Ettekö mitään vielä tarvitsisi, -- kysyi Nehljudof, tuntien kuinka\nvaunusta virtasi kuuma kuin kiukaalta.\n\n-- En tarvitse mitään, kiitoksia.\n\n-- Voi jos saisi juotavaa, -- sanoi Fedosja.\n\n-- Niin, sitä jos saisi, -- sanoi Maslova.\n\n-- Eikö teillä siis ole vettä?\n\n-- Kyllä sitä aina tuodaan, mutta se heti loppuu.\n\n-- Paikalla tuon, -- sanoi Nehljudof, -- minä pyydän sotamiestä. Nyt emme näe\ntoisiamme ennenkuin Nishni-nowgorodissa.\n\n-- Aijotteko tekin matkustaa? -- sanoi Maslova ikäänkuin ei olisi tiennyt\ntästä asiasta ja katsahti iloisesti Nehljudofiin.\n\n-- Matkustan seuraavassa junassa.\n\nMaslova ei sanonut mitään ja jonkun hetken kuluttua ainoastaan huokasi\nsyvään.\n\n-- Onko totta, herra, mitä kertovat, että kaksitoista henkeä vangeista\njäi kuolleena tielle, -- sanoi jylhällä miesäänellä vanha naisvanki.\n\nSe oli Korabljova.\n\n-- En ole kuullut että kaksitoista. Minä näin kaksi, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Tuntuivat sanovan että kaksitoista. Eikö niille senkin vietäville\nmitään siitä tule? Senkin pirut.\n\n-- Eikö naisista ole kukaan sairastunut? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Akat ovat lujempia, -- sanoi nauraen toinen matalakasvuinen vanki, -- yksi\ntässä vaan otti ja rupesi synnyttämään. Siellä tuntuu huutavan, -- sanoi\nhän osoittaen viereiseen vaunuun, josta päin kuului yhä samat\nvoivotukset.\n\n-- Te kysyitte emmekö jotain tarvitsisi? -- sanoi Maslova koettaen estää\nhuuliaan iloisesti hymyilemästä, -- niin eikö voisi jättää pois tuota\nnaista, joka sairastaa. Sanoisitte esimiehille.\n\n-- Kyllä sanon.\n\n-- Ja sitten vielä, ettekö voisi toimittaa niin, että tämä tässä saisi\ntavata miehensä Tarasin, -- lisäsi hän silmillään osottaen hymyilevää\nFedosjaa. Se taitaa matkustaa teidän kanssanne.\n\n-- Herra, ei saa haastattaa, -- huusi vartioväkeen kuuluva aliupseeri.\n\nTämä ei ollut se, joka oli päästänyt Nehljudofin asemasillalle.\nNehljudof väistyi ja läksi hakemaan päällikköä pyytääkseen synnyttäjän\nja Tarasin puolesta, vaan ei voinut pitkään aikaan saada mitään\nvastausta sotamiehiltä. Nämät olivat yhä samassa touhakassa, --\nmuutamat veivät jonnekin jotakin vankia, toiset juoksivat ostamassa\nitsellensä eväitä ja sijoittelivat tavaroitaan vaunuihin, kolmannet\npalvelivat erästä naista, jonka piti matkustaa vartioupseerin mukana,\neikä Nehljudof sentähden tahtonut saada heiltä mitään vastausta.\n\nVasta toisen soiton jälkeen tapasi Nehljudof vartioupseerin.\n\nUpseeri siirteli toisella lyhyellä kädellään viiksiä suun edestä ja\nolkapäät koholla torui jostakin asiasta vääpeliä.\n\n-- Mitä te oikeastaan haluatte? -- kysyi hän Nehljudofilta.\n\n-- Teillä eräs vaimo on synnyttämässä tuolla vaunuissa, niin minä\najattelin eikö häntä voisi...\n\n-- Ja synnyttäköön vaan. Sittepähän nähdään, -- sanoi upseeri mennen\nvaunuunsa ja reippaasti heiluttaen lyhyitä käsiänsä.\n\nSamassa kulki konduktööri jo ohitse, vihellyspilli kädessä. Kuului\nviimeinen soitto ja asemasillalla seisovien saattajien: joukosta ja\nnaisvaunusta kuului itkua ja rukousten lukua. Nehljudof seisoi\nasemasillalla rinnakkain Tarasin kanssa ja katseli kuinka vaunu toisensa\nperästä kulki ristikkoikkunoineen hänen ohitsensa ja näiden takana näkyi\npuoleksi ajeltuja miesten päitä. Sitten tuli heidän kohdallensa\nensimäinen naisten vaunu, jonka ikkunasta näkyi huivittomia ja\nhuivipäisiä naisia, sitten tuli toinen vaunu josta kuului yhä sama\nvoivotus; vihdoin tuli vaunu, jossa oli Maslova. Hän seisoi muiden\nmukana ikkunassa ja katseli Nehljudofia surullisesti hänelle hymyillen.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nMääräaikaisen väkijunan lähtöön oli vielä kaksi tuntia. Nehljudof aikoi\nensin käyttää tätä aikaa käydäkseen vielä sisarensa luona, mutta\naamullisten vaikutusten -- jälkeen hän tunsi itsensä siihen määrin\nkiihoittuneeksi ja masentuneeksi, että kun hän istui ensimäisen luokan\nodotussalin pienelle sohvalle hänen tuli ihan odottamatta armoton uni,\nhän kääntyi syrjälleen, pani käden poskensa alle ja nukkui sillä kertaa.\n\nHänet herätti hännystakkiin puettu lakeija, numeromerkki rinnassa ja\npyyhinliina kainalossa.\n\n-- Herra, herra, tekö olette Nehljudof, ruhtinas? Rouva hakee teitä.\n\nNehljudof kavahti ylös hieroen silmiänsä ja muisti missä hän oli ja mitä\noli aamulla tapahtunut.\n\nHänen muistossaan oli: vankien kulkue, vainajat, ristikkovaunut ja\nniiden taakse suljetut naiset, joista tönien kituu avuttomana\nsynnytystuskissa ja toinen hymyilee rautaisen ristikon takana.\n\nMutta todellisuudessa oli hänen edessään ihan toista: pulloilla,\nvaaseilla, monihaaraisilla kynttiläjaloilla ynnä muilla\nbufetti-esineillä täytetty pöytä ja sen ympärillä liehuvia,\nvikkeläjalkaisia lakeijoja. Salin perällä, kaapin edessä hedelmävaasien\nja putelien takana näkyi bufetinpitäjä ja matkustajien selät tiskin\nääressä.\n\nUnenpöppörässä noustessaan makuulta istualleen Nehljudof jo huomasi,\nettä kaikki huoneessa olijat uteliaasti katselivat jotain, mikä\ntapahtui ovissa. Hänkin katsahti sinne ja näki ihmisjonon kantamassa\nnojatuolissa naista, jonka pään ympärille oli höllästi kiedottu hienon\nhienokainen huntu-harso. Etumainen kantaja oli lakeija ja tuntui\nNehljudofista tutulta. Takimmainen oli myöskin tuttu ovenvartija,\nkultanauha lakissa. Nojatuolin takana kulki komeapukuinen sisäpiika\nesiliinassa ja kiharoissa ja kantoi myttyä, jotakin pyöreätä esinettä\nnahkakotelossa ja päivänvarjostimia. Vielä taaempana tuli turpeine\nhuulineen ja lyhyine kauloineen, rinta pullistuneena, ruhtinas\nKortshagin matkalakissa, ja hänen jäljessään Missi, Misha, hänen\nserkkunsa, ja Nehljudofille tuttu valtiomies Osten pitkine kauloineen,\nkaularusto kököttävänä ja kasvot ja mieliala kuten aina iloisina. Hän\ntodisteli jotain innokkaasti, mutta nähtävästi pilalla, hymyilevälle\nMissille. Heidän takanaan tuli lääkäri kiukkuisesti polttaen paperossia.\n\nKortshaginit tekivät muuttoa kaupungin läheistöllä olevalta maatilaltaan\nruhtinaan sisaren luo, tämän maatilalle, joka sijaitsi Nishegorodskin\nrautatien varrella.\n\nTämä kantajain, palvelustytön ja lääkärin kulkue suuntautui\nnaishuoneeseen herättäen kaikissa läsnäolijoissa uteliaisuutta ja\nkunnioitusta. Mutta vanha ruhtinas istuutui pöydän ääreen ja käski heti\nluoksensa lakeijan, jolta alkoi tilata jotain syötävää ja juotavaa.\nMissi ja Osten pysähtyivät myöskin ruokasaliin ja olivat juuri\nistumaisillaan, kun näkivät ovessa tutun naisen ja menivät tätä vastaan.\nSe oli Natalia Ivanovna.\n\nNatalia Ivanovna tuli Agrafena Petrovnan seurassa ympärilleen\ntarkastellen ruokasaliin. Hän huomasi melkein yhteen aikaan sekä Missin\nettä veljensä. Hän tuli ensin Missin luo nyykäyttäen vaan päätään\nNehljudofille. Mutta kun hän ja Missi olivat suudelleet toisiansa,\nkääntyi hän heti veljensä puoleen.\n\n-- Vihdoinkin löysin sinut, -- sanoi hän. -- Nehljudof nousi, tervehti\nMissiä, Mishaa ja Ostenia ja jäi puhumaan heidän kanssaan. Missi kertoi\nhänelle tulipalosta heidän maatilallaan, mikä oli pakoittanut heitä\nmuuttamaan tatin luokse. Osten tämän johdosta alkoi kertoa jotain\npilajuttua tulipalosta.\n\nNehljudof kuuntelematta Ostenin juttuja kääntyi sisarensa\npuoleen: -- Kuinka iloinen olen että sinä tulit, -- sanoi hän.\n\n-- Tulin jo aikoja sitten, -- sanoi Natalia. -- Me olemme täällä Agrafena\nPetrovnan kanssa. -- Hän osoitti Agrafena Petrovnaa, joka oli hatussa ja\nsadenutussa ja ystävällisen arvokkaasti, hiukan hämillään kumarsi kaukaa\nNehljudofille, tahtomatta tätä häiritä. -- Haimme sinua joka paikasta.\n\n-- Tähänhän minä nukahdin. Kuinka iloinen olen että sinä tulit, -- toisti\nNehljudof. -- Aloin kirjoittaa sinulle kirjettäkin, -- sanoi hän.\n\n-- Todellakin? -- sanoi Natalia säikähtäen. -- Mitä sitte?\n\nMissi kavaljeerinensa, huomattuaan että veljen ja sisaren välillä alkoi\nerikoinen keskustelu, meni tuonnemmas. Mutta Nehljudof istui sisarensa\nkanssa ikkunan viereen samettiselle sohvalle, minkä toiseen päähän joku\nmatkustaja oli asettanut vaippakäärönsä ja kartonkirasiansa.\n\n-- Aijoin jo eilen teiltä lähdettyäni palata takasin ja pyytää anteeksi,\nvaan en tiennyt mitä hän siihen sanoisi, -- sanoi Nehljudof. -- Puhuin\nsopimattomasti sinun miehesi kanssa ja minua se vaivasi, -- sanoi hän.\n\n-- Minä ihan arvasin, olin ihan varma, siitä, -- sanoi sisar, -- ettei se\nollut sinun tarkoituksesi. Tiedäthän sinä. -- Ja kyyneleet nousivat hänen\nsilmiinsä ja hän kosketti Nehljudofin kättä. Tämä lause oli epäselvä,\nmutta Nehljudof ymmärsi sen täydellisesti ja oli liikutettu siitä, mitä\nse tarkoitti. Nuo sanat tarkoittivat sitä, että paitsi sitä rakkautta\nhänen mieheensä, joka piti häntä vallassaan, hänelle oli tärkeä ja\nkallis myöskin rakkautensa veljeen, ja että vähinkin riitautuminen tämän\nkanssa tuotti hänelle raskasta kärsimystä.\n\n-- Kiitos, kiitos sinulle. Voi mitä minä äsken näin, -- sanoi Nehljudof kun\nmuisti äkkiä, tuon toisen kuolleista vangeista. -- Kaksi vankia on\ntapettu.\n\n-- Kuinka niin tapettu?\n\n-- Niin vaan tapettu. Heitä kuljetettiin tässä kuumuudessa. Ja kaksi\nheistä kuoli auringonpistoon.\n\n-- Mahdotonta! Kuinka? Nytkö? Ihanko äsken?\n\n-- Niin ihan äsken, minä näin heidän ruumiinsa.\n\n-- Mutta miksi ne tapettiin? Kuka tappoi? -- sanoi Natalia Ivanovna.\n\n-- Tappoivat ne, jotka väkisin heitä kuljettivat, -- sanoi Nehljudof\nhermostuneesti, tuntien että sisar katsoo tätäkin asiaa miehensä\nsilmillä.\n\n-- Herranenaika! -- sanoi Agrafena Petrovna, joka oli lähestynyt heitä.\n\n-- Niin, meillä ei ote vähintäkään aavistusta siitä, miten noita\nonnettomia kohdellaan, mutta täytyy tietää se, -- lisäsi Nehljudof\nkatsahtaen vanhaan ruhtinaaseen, joka, ruokaliina leuvan alla, istui\npöydän ääressä, seideli edessään, ja samaan aikaan katsahti\nNehljudofiin.\n\n-- Nehljudof! -- huudahti hän. -- Ettekö haluaisi virvoketta? Se on matkalle\nerinomaista!\n\n-- No ja mitä aijot tehdä? -- jatkoi Natalia Ivanovna.\n\n-- Koetan parastani. En tiedä vielä mitä, tunnen vaan että jotain tässä\non tehtävä. Ja mitä voin sen teenkin.\n\n-- Niin, niin, sen kyllä ymmärrän. -- No entä se asia noiden kanssa, -- sanoi\nNatalia hymyillen ja näyttäen silmillään Kortshagineihin, -- onko\ntodellakin kaikki loppunut?\n\n-- Ihan kokonaan, ja luullakseni ilman kaipausta kummaltakaan puolelta.\n\n-- Sääli. Minun on sääli. Minä pidän hänestä. Olkoon sitten sillä lailla.\nMutta miksi sinä tahdot sitoa, sitoa itsesi, -- lisäsi hän arasti. -- Mistä\nsyystä sinä matkustat?\n\n-- Matkustan siksi että minun täytyy, -- vastasi Nehljudof totisesti ja\nkuivasti, ikäänkuin tahtoen siihen lopettaa keskustelun, mutta samassa\nhäntä rupesi hävettämään tämä hänen kylmyytensä sisarta kohtaan. \"Miksi\nen sanoisi hänelle kaikkea mikä on mielessäni?\" ajatteli hän. \"Ja\nkuulkoon sen mielellään Agrafena Petrovnakin,\" -- sanoi hän itsekseen,\nkatsahtaen vanhaan palvelijaan. Agrafena Petrovnan läsnäolo vielä\nenemmän kehoitti häntä toistamaan päätöksensä sisarelle.\n\n-- Sinä puhut aikeistani mennä naimisiin Katjushan kanssa? Minä olin\nnäetkös kyllä päättänyt sen tehdä, mutta hän itse on varmasti ja\nehdottomasti hylännyt minun tarjoomukseni, -- sanoi Nehljudof ja hänen\näänensä vavahti niinkuin se vavahti aina hänen siitä asiasta\npuhuessa. -- Katjusha hylkää minun uhrini, ja uhrautuu itse, omaan\nasemaansa nähden hyvinkin monessa kohden, enkä minä voi ottaa vastaan\ntätä uhria, jos se on hetkellistä. Ja nyt minä matkustan hänen mukanaan\nollakseni siellä, missä hän on, ja aijon niin paljon kuin mahdollista\nauttaa ja keventää hänen kohtaloansa.\n\nNatalia Ivanovna ei sanonut mitään. Agrafena Petrovna katseli kysyvästi\nNatalia Ivanovnaan ja nyökytteli päätään. Samassa tuli naishuoneesta\ntaas äskönen kulkue. Sama kaunis lakeija, Filip, ja ovenvartija\nkantoivat ruhtinatarta. Tämä pysäytti kantajat, viittasi luokseen\nNehljudofin ja surkeasti voihkaen tarjosi valkoisen sormuksilla täytetyn\nkätensä, kauhulla odottaen lujaa puristusta.\n\n-- _Epouvautable!_ -- sanoi hän kuumuudesta, -- tätä en voi kestää. _Ce\nclimat me tue_. Tämä ilmanala tappaa minut. -- Ja puhuttuaan jotain\nvenäläisen ilmanalan kauhuista ja pyydettyään Nehljudofia käymään heidän\nluonansa hän antoi merkin kantajille,\n\n-- Tulkaa siis välttämättä, -- lisäsi hän jo liikkeellä ollessaan, kääntäen\npitkulaiset kasvonsa Nehljudofiin päin.\n\nNehljudof tuli asemasillalle. Ruhtinattaren kulkue suuntasi oikealle\nI:een luokkaan päin. Mutta Nehljudof meni tavaroita kantavan työmiehen\nja Tarasin kanssa, jolla oli säkki selässä, asemasillalle.\n\n-- Tuo on minun toverini, -- sanoi Nehljudof sisarelleen osottaen Tarasia,\njonka historian hän oli sisarelle jo ennen kertonut.\n\n-- Aijotko nyt todellakin kolmannessa luokassa, -- sanoi Natalia Ivanovna,\nkun Nehljudof pysähtyi III:nen luokan vaunujen eteen ja työmies ja Taras\nmenivät sinne.\n\n-- Niin, minun on mukavampi, kun olen Tarasin kanssa yhdessä, -- sanoi\nhän. -- Niin, ja kuuleppas sitten, -- lisäsi hän, -- Kusminskissa en vielä ole\nantanut maata talonpoikien haltuun; jos kuolen, niin sinun lapsesi\nperivät.\n\n-- Dmitrij, lakkaa, -- sanoi Natalia Ivanovna.\n\n-- Mutta jos luovutan maan, niin ainakin kaikki muu jääpi heille, sillä\ntuskinpa menen naimisiin, ja jos menenkin niin ei tule lapsia ... niin\nettä...\n\n-- Dmitrij, jätä tuommoiset puheet, -- sanoi Natalia Ivanovna, mutta\nNehljudof näki kuitenkin, että Natalia oli iloissaan siitä mitä hän oli\nsanonut.\n\nEdempänä I:sen luokan vaunun edessä oli vaan enää vähän väkeä, jotka yhä\nvielä katselivat siihen vaunuun, johon ruhtinatar Kortshagina oli viety.\nMuuten olivat kaikki matkustajat paikoillansa. Myöhästyneet matkustajat\njuosta höntyilivät pitkin asemasillan lankkuja, konduktöörit sulkivat\nvaunujen ovia kehoittaen lähteviä menemään paikoillensa ja saattajia\ntulemaan ulos.\n\nNehljudof astui sisälle auringon kuumentamaan, haisevaan vaunuun, mutta\ntuli heti jälleen ulos eteiselle.\n\nNatalia Ivanovna seisoi vastapäätä vaunua muodikkaassa hatussa ja\npeleriinissä, rinnakkain Agrafena Petrovnan kanssa, eikä nähtävästi\nvoinut löytää keskustelun ainetta. Ei saattanut edes sanoa: \"écrivez\",\nmuista kirjoittaa, sillä he olivat jo kauvan sitten nauraneet veljen\nkanssa tätä eroavien suussa ainaista lausetta. Lyhyt keskustelu\nraha-asioista ja perinnöstä oli kerrassaan hävittänyt heidän välillään\nsyntyneet hellemmät sisarussuhteet, -- he tunsivat olevansa ikäänkuin\nvieroitetut toisistaan; niin että Natalia Ivanovna oli mielissään kun\njuna liikahti ja hänen ei tarvinnut muuta kuin nyykyttää päätänsä ja\nsurullisen ja hellän näköisenä sanoa: \"no hyvästi nyt Dmitrij, hyvästi\nvaan!\"\n\nMutta heti kun juna oli lähtenyt, mietti Natalia jo kuinka hän ilmoittaa\nmiehelleen keskustelunsa veljen kanssa, ja hänen kasvoihinsa tuli\ntotinen ja huolestunut ilme.\n\nJa samaten oli Nehljudofinkin, vaikka hän sisarta kohtaan tunsi kaikkein\nparhaimpia tunteita eikä mitään häneltä salannut, nyt vaikeata ja\nkankeata olla hänen seurassaan ja teki mieli pian päästä hänestä. Hän\ntunsi ettei enää ole sitä Nataliaa, joka oli joskus ollut niin lähellä\nhäntä, vaan on olemassa ainoastaan hänelle vieraan ja epämiellyttävän,\nmustaverisen miehen orja. Hän oli selvästi nähnyt, että Natalian silmät\nolivat erityisesti kirkastuneet vasta sitten kuin hän oli ruvennut\npuhumaan asioista, jotka olivat tärkeät Natalian miehelle, --\nmaanluovuttamisesta talonpojille, perinnöstä, -- ja tämä seikka suretti\nhäntä.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nKoko päivän auringonpaahteessa seisoneessa ja nyt ihmisillä täyttyneessä\ntilavassa III:nen luokan vaunussa oli kuumuus niin suuri, ettei\nNehljudof voinut siellä olla, vaan jäi vaunun etusillalle, mutta\nhengittäminen oli täälläkin vaikeata. Nehljudof hengähti täydestä\nrinnastaan vasta silloin kun vaunut jättivät taaksensa asematalot, ja\nvetotuuli alkoi puhaltaa. \"Tappoivat kuin tappoivatkin\", toisti hän\nsisarelleen sanomansa sanat. Ja hänen mielikuvituksessaan kaikkien tämän\npäivän muistojen keskeltä nousi tavattoman elävinä tuon toisen\nvankivainajan komeat kasvot, kun tämä siinä makasi huulet hymyssä,\notsassa ankara ilme, pieni lujarakenteinen korva ajellun, sinertävän\npääkallon alla. Ja kauheinta kaikesta on, että hän on tapettu kenenkään\ntietämättä kuka hänen on tappanut. Mutta tapettu hän on kuin onkin.\nHäntä oli lähdetty viemään kuten kaikkia muitakin vankeja Maslennikofin\nmääräyksestä. Maslennikof oli arvatenkin tehnyt vaan tavallisen\ntemppunsa, allekirjoittanut ja pöllömäisellä kiemurallaan varustanut\nvirkapaperin, eikä tietysti suinkaan pidä itseänsä syyllisenä. Vielä\nvähemmän voi itseänsä syyttää vankilan lääkäri, joka oli vangit\ntarkastanut. Hän oli huolellisesti täyttänyt velvollisuutensa,\neroittanut erikseen heikot, eikä mitenkään voinut aavistaa, että olisi\nnäin, kuuma, yhtä vähän kuin sitäkään, että he tulisivat lähtemään näin\nmyöhään päivällä ja niin suuressa joukossa. Tirehtörikö? Mutta tirehtöri\noli vaan toimeenpannut määräyksen, jonka mukaan, sinä ja sinä päivänä\noli lähetettävä niin ja niin monta pakkotyöläistä, siirtolavankia,\nmiehiä, naisia. Ei myöskään voi olla, syypäänä vartioupseeri, jonka\nvelvollisuutena oli ottaa vastaan, määrätty luku vankeja ja jättää,\nkäsistään sitten, toisessa paikassa sama määrä. Joukkokuntaa hän oli\nkuljettanut tavallisella tavalla, eikä saattanut mitenkään aavistaa,\nettä niin voimakkaat ihmiset kuin ne, joita Nehljudof oli nähnyt, eivät\nkestä kuumuutta, vaan kuolevat, Ei kukaan, siis ole syyllinen -- mutta nuo\nihmiset ovat tapetut, ja heidät, ovat tappaneet nuo samat heidän\nkuolemaansa syyttömät ihmiset\".\n\n\"Tämä on seuraus vaan siitä\", ajatteli Nehljudof, \"että kaikki nuo\nihmiset -- kuvernöörit, tirehtörit, komisarjukset, polisimiehet, -- luulevat\nmaailmassa olevan semmoisia asemia, joissa inhimillinen suhde toiseen\nihmiseen ei ole välttämätön. Kaikki nämät ihmiset -- sekä Maslennikof,\ntirehtöri, että vartioupseeri, -- kaikki he, elleivät olisi kuvernöörejä,\ntirehtörejä, upseereja, ajattelisivat sataan kertaan ennenkuin\nottaisivat kuljettaakseen ihmisiä tämmöisessä kuumuudessa ja niin\nsuuressa, joukossa, pysähtyisivät kymmeniä kertoja tiellä ja nähtyään\nettä ihminen nääntyy, hengästyy, eroittaisivat hänet muusta joukosta,\nsaattaisivat varjoon, antaisivat juoda, antaisivat levähtää ja\nonnettomuuden jälkeen ilmaisisivat surkuttelunsa. Mutta nyt he eivät\ntehneet tätä, päinvastoin estivät vielä muitakin sitä tekemästä; sillä\nhe eivät nähneet edessään ihmisiä ja omia velvollisuuksiaan näitä\nkohtaan, vaan näkivät ainoastaan virkansa ja sen vaatimukset, jotka he\nasettivat ylemmäksi inhimillisiä suhteita. Siitä se kaikki riippuu\",\najatteli Nehljudof. \"Jos pitäisi myöntää, että jokin asia olisi\nihmisrakkauden tunnetta tärkeämpi, vaikkapa vaan jonkun tunnin aikana\ntai jossakin ainoassa erikoistapauksessa, niin on heti mikä rikos\ntahansa mahdollinen ihmisiä vastaan, ilman syyllisyyden tuntoa\".\n\nNehljudof vaipui niin ajatuksiinsa, ettei huomannutkaan tapahtunutta\nlinjanmuutosta: päivä oli mennyt repaleiseen alhaalla kulkevaan pilveen\nja läntiseltä taivaanrannalta läheni yhtäjaksoinen vaaleanharmaa pilvi,\npurkautuen jossain siellä kaukana niittyjen ja metsien päällä vinona\nsateena alas. Pilvestä hajusi kosteata sadeilmaa. Silloin tällöin\nsalamat halkasivat pilven ja vaunujen jyskeeseen yhä useammin sekaantui\nukkosen jyrinä. Pilvi tuli yhä lähemmäksi, vinot pisarat tuulen ajamina\npilkuttivat vaunueteisen permannon ja Nehljudofin palttoon. Hän siirtyi\ntoiselle puolelle ja hengittäen rintaansa kosteaa tuoreutta ja kauvan\nsadetta janonneen maan tuoksua katseli ohikiitäviä puutarhoja, metsiä,\nkellastuvia ruispeltoja, vihertäviä kaurasarkoja ja tummanviheriäin\nperunamaitten mustia vakoja. Kaikki tuli kuin lakalla kiilloitetuksi,\nviheriä tuli viheriämmäksi, keltanen keltasemmaksi, musta mustemmaksi.\n\n-- Vielä, vielä, -- puhui Nehljudof iloiten siunatun sateen vaikutuksesta,\nvirkistyneistä pelloista ja puutarhoista. Pilvi oli osaksi tullut\nsateena alas, osaksi mennyt kauvemmaksi, ja märän maan päälle putosi\nsuoraan alas enää vaan viimeisiä tiheitä, pieniä pisaroita. Aurinko tuli\njälleen esille, kaikki rupesi loistamaan, ja idässä kaareutui\ntaivaanrannan ylitse matala, mutta heleä ja vaan toisessa päässä\nkeskeytyvä vesikaari kirkasvärisine violettineen.\n\n-- Mitä minä taas ajattelinkaan, -- kysyi Nehljudof itseltään, sittenkuin\nkaikki nämät luonnonvaihtelut olivat ohitse ja juna oli laskeutunut\nsolaan korkeitten töyräitten vähin.\n\n-- Niin, minähän ajattelin sitä, että kaikki nuo ihmiset, tirehtöri,\nvartioupseeri, -- kaikki nuo palvelusmiehet -- enimmäkseen hyväluontoiset\nihmiset -- ovat tulleet pahoiksi ainoastaan siksi, että he palvelevat.\n\nHän muisti Maslennikofin välinpitämättömyyden, silloin kun oli puhe\nvankilassa tapahtuvista julmuuksista, muisti tirehtörin ankaruuden,\nvartioupseerin sydämmettömyyden, joka ei laskenut vankkuriin -- eikä\nvälittänyt siitä että junassa oli synnytystuskia kärsivä vaimo.\n\nKaikki nämät ihmiset näyttivät olevan ikäänkuin, niin panssaroidut,\netteivät yksinkertaisimmatkaan säälintunteet päässeet heihin\ntunkeutumaan, ja tätä vaan siksi, että he olivat virkamiehiä.\nVirkamiehinä he olivat läpäisemättömät ihmisrakkauden tunteille. --\n\"niinkuin tuo kivilaskos sateelle\", ajatteli Nehljudof katsellen\nsolan töyrästä, joka oli laskettu erivärisillä kivillä ja johon\nsadevesi ei imeytynyt, vaan virtasi alas. \"Saattaa olla tarpeellista\nlaskea töyräät kivillä, mutta ikävä on nähdä tuota kasvullisuudelle\nkuollutta maata, joka voisi kasvattaa viljaa, ruohoa, pensaita ja puita,\nniinkuin tuollakin töyräiden päällä. Sama on asianlaita ihmisten\nkeskuudessa\", ajatteli Nehljudof; \"voi olla että nuo kuvernöörit,\ntirehtörit, polisit ovat tarpeellisia, mutta hirmuista on nähdä ihmisiä,\njoilta puuttuu ihmisten pääominaisuus -- rakkaus ja sääli toisiinsa\".\n\n\"Kaikki tyyni on siinä\", ajatteli hän edelleen, \"että nuo ihmiset\npitävät lakina sitä mikä ei ole laki, ja ovat tunnustamatta laiksi sitä,\nmikä on iankaikkinen, muuttumaton, kaikkialla paikkansa pitävä ja\nJumalan itsensä ihmissydämmiin kirjoittama laki. Siitäpä syystä minusta\ntuntuukin niin tukalalta olla noiden ihmisten seurassa\", ajatteli\nNehljudof. \"Minä suorastaan pelkään heitä. Ja he todella ovatkin\npelättäviä. Ryöväreitä pelottavampia. Ryöväri kuitenkin edes voi\nsääliä -- mutta nämät eivät voi sitä tehdä, he ovat henkivakuutetut sääliä\nvastaan, niinkuin nuo kivet kasvullisuutta vastaan. Se se juuri tekee\nheidät kauheiksi. Sanotaan Pugatshjofeja ja Rasineja julmiksi, mutta\nnämät ovat sata kertaa julmemmat!\" jatkoi hän ajatuksissaan; \"jos olisi\nratkaistavana tällainen sielutieteellinen arvoitus: miten meidän aikamme\nkristilliset, humaaniset, hyväsydämmiset ihmiset saisi tekemään kaikkein\nkauheimpia ilkitöitä, heidän tuntematta itseänsä syyllisiksi, -- niin\nolisi siihen vaan yksi ratkaisu: olojen pitäisi olla semmoisina kuin ne\nnyt ovat, näiden ihmisten pitäisi olla kuvernööreinä, tirehtöreinä,\nupseereina, poliseina, s.o. heidän pitäisi olla vakuutettuina ensiksikin\nsiitä, että on olemassa toimi, jota sanotaan valtioviraksi ja jossa saa\nkohdella ihmisiä niinkuin esineitä, ilman inhimillistä veljellistä\nsuhdetta näihin, ja toiseksi siitä, että nämät samat valtiovirat\nnivoisivat ihmiset niin toisiinsa, ettei vastuunalaisuus heidän\nteoistansa toisia kohtaan kohtaisi ketään erityisesti. Näiden ehtojen\nulkopuolella ei meidän aikanamme ole mahdollisia semmoiset kauheat teot\nkuin ne, mitkä minä äsken näin. Koko asia on siinä, että ihmiset\nluulevat olevan olemassa semmoisia asemia, joissa saa kohdella toista\nihmistä rakkaudettomasti, silloinkin semmoisia asemia ei ole.\nRakkaudettomasti voi kohdella vaan esineitä: voi hakata puita, lyödä\ntiiliä, takoa rautaa; mutta ihmisiä ei voi näin kohdella, ei voi\nkohdella rakkaudettomasti, yhtä vähän kuin mehiläisiä voi kohdella\nvaromattomasti. Semmoinen on kerran mehiläisten ominaisuus. Jos niitä\nkohtelee varomattomasti, niin vahingoittaa paitsi heitä myös itseänsä.\nSama on ihmistenkin laita. Eikä asia voi olla toisin, sillä keskinäinen\nrakkaus ihmisten välillä on ihmiselämän peruslaki. Totta on, että\nihminen ei voi itseänsä pakoittaa rakastamaan, niinkuin hän voi\npakoittaa itsensä työhön; mutta siitä ei seuraa, että saa kohdella\nihmisiä rakkaudettomasti, erittäinkin jos heiltä jotakin vaatii. Jos ei\ntunne rakkautta ihmisiin, niin pysyttäköön erillänsä\", ajatteli\nNehljudof kääntyen jo itseensä: \"puuhaelkoon personallisia asioitaan,\nmitä tahansa, kunhan vaan pysytteleksen tulemasta tekemisiin ihmisten\nkanssa. Niinkuin syöminen on vahingotonta ja eduksi ainoastaan silloin\nkuin haluttaa syödä, niin voi ihmisten kanssa olla tekemisissä hyödyksi\nja ilman vahinkoa vaan silloin kuin heitä rakastaa. Jos vaan sallii\nitsellensä kohdella ihmisiä rakkaudettomasti niinkuin sinä eilen\nkohtelit lankoa, niin ei enää ole rajoja olemassa julmuudella ja\neläimellisyydelle toisia ihmisiä vastaan, kuten näin tänäpäivänä, eikä\nole myöskään rajoja omille kärsimyksille, kuten olen havainnut koko\nomasta elämästäni. Niin, niin se on\", ajatteli Nehljudof. \"Se on hyvä,\nhyvä!\" toisti hän itsekseen, nauttien yhtaikaa tuskallisen kuuman\njälkeen raitistuneesta ilmasta ja saavuttamastaan suuremmasta\nselvyydestä jo kauvan sitten hänen sydämmellään olleessa kysymyksessä.\n\n\n\n\nXLI.\n\n\nVaunu, mihin Nehljudof oli saanut paikkansa, oli puolillaan väkeä.\nTäällä oli palvelijoita, käsityöläisiä, tehtaalaisia, lihakauppiaita,\njuutalaisia, kauppapalvelijoita, työmiesten vaimoja, oli yksi sotamies\nja kaksi rouvasihmistä -- toinen nuori, toinen vanhahko, rannerenkaita\npäivettyneessä kädessä, -- sitten vihasen näköinen herrasmies kokardi\nmustassa lakissa. Kaikki nämä matkustajat olivat jo rauhoittuneet\npaikkojen valitsemisen jälkeen ja istuivat hiljaa, mikä siemeniä\npureskellen, mikä tupakoiden, mikä jutellen naapuriensa kanssa.\n\nTaras istui onnellisen näköisenä käytävän oikealla puolen säilytellen\npaikkaa Nehljudofille, ja oli vilkkaassa keskustelussa häntä vastapäätä\nistuvan jäntevän miehen kanssa, joka oli työpaikalleen matkustava\npuutarhuri, kuten Nehljudof sitten sai tietää. Tulematta Tarasin luo\nNehljudof pysähtyi käytävälle erään arvokkaan näköisen valkopartaisen\nvanhuksen kohdalle, joka jutteli nuoren talonpoikaisissa vaatteissa\nolevan vaimon kanssa. Vaimon vieressä istui sääret riipuksissa\nseitsenvuotias tyttönen, uutukainen, sarafaanihuivi päässä ja melkein\nvalkoinen letti niskassa, herkeämättä naksutellen hampaissaan siemeniä.\n\nHuomattuaan Nehljudofin vanhus korjasi takkinsa liepeen pois kiiltävältä\npenkiltä, jolla hän istui yksin ja sanoi lempeästi:\n\n-- Tehkää hyvin, istukaa.\n\nNehljudof kiitti, ja istui osoitetulle paikalle. Heti kun Nehljudof oli\nistunut, jatkoi vaimo keskeytynyttä kertomustaan.\n\nHän kertoi kuinka hänen miehensä, jonka luota hän nyt palasi, oli hänet\nvastaanottanut: kaupungissa.\n\nLaskiaisen aikaan kävin tapaamassa ja nyt taas Jumalan avulla pääsin\nkäymään kaupungissa, -- puhui hän. -- Ja jos Jumala suo, ehkä pääsen jälleen\njouluna.\n\n-- Paras onkin kun käytte, -- sanoi vanhus vilkaisten Nehljudofiin: -- täytyy\npitää silmällä, muutoin -- kuka sen nuoren miehen tietää, kun se elää\nyksin kaupungissa.\n\n-- Eikös mitä, vaarikulta, minun ei ole niitä miehiä. Kuin nuori tyttö\nhän on puhdas ja viaton. Lähettää rahat kaikki viimeiseen ropoon kotiin.\nJa kuinka ilonen hän oli tästä tytöstä sitten, -- sanoi vaimo, suu\nhymyssä.\n\nSiemenkuoria typeksivä ja äitinsä puhetta kuunteleva tyttö, ikäänkuin\nvahvistaakseen tämän sanoja, katsahti levollisilla viisailla silmillään\nvanhukseen ja Nehljudofiin.\n\n-- Jos mies on järkevä, niin sitä parempi, -- sanoi vanhus, -- eikö hän\ntuommoistakaan harjoita? -- lisäsi hän osoittaen silmillään pariskuntaan,\njotka olivat nähtävästi tehtaalaisia ja istuivat toisella puolella\nkäytävää.\n\nTehtaalainen aviomies kulautteli pullonsa suusta viinaa, pää taakse\ntaivutettuna, ja vaimo piteli sylissään pussia, josta pullo oli saatu,\nja katseli ahnaasti mieheensä.\n\n-- Ei, minun ei polta eikä juo, -- sanoi vanhuksen naapuri, käyttäen\ntilaisuutta kehuakseen vielä kerta omaa miestään. -- Semmoisia ihmisiä ei\nmaa monta nostata, -- sanoi hän kääntyen myöskin Nehljudofin puoleen.\n\n-- No jos parempi niin pilalla, -- sanoi vanhus katsellessaan äskeistä\npariskuntaa. Juotuaan tarjosi tehtaalainen pullon vaimolleen, joka otti\npullon ja nauru suussa päätään nyykyttäen rupesi hänkin juomaan. Kun\ntehtaalainen huomasi Nehljudofin ja vanhuksen tarkastelevan häntä,\nkääntyi hän heihin;.\n\n-- Mitäs herra katsoo? Ettäkö me juomme? Kuinka työtä teemme, sitä ei\nkukaan näe, mutta kuinka juomme, sen kaikki näkevät. Omia ansioitanihan\nminä juon -- ja tarjoon vaimolleni. En muille kellekään.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi Nehljudof tietämättä mitä vastata.\n\n-- Enkös puhu totta vai? Vaimo on minulla mainio! Olen hyvin tyytyväinen\nhäneen, sillä hän osaa olla hellä minulle. Enkös puhu totta, Maura, hä?\n\n-- Siin'on, ota pullos, en huoli enempää, -- sanoi vaimo antaen hänelle\npullon takaisin. -- Äläkä löpise roskaa, -- lisäsi hän.\n\n-- Kas noin se voi käydä, -- jatkoi tehtaalainen: -- osaa se olla hyvä, mutta\nosaa kyllä naristakin kuin rasvaamaton pyörä. Maura, enkös puhu totta\nhä?\n\nMaura humalassa huitasi nauraen kädellään.\n\n-- Joko tartuit suustasi...\n\n-- Kas vaan, kas vaan, kyllä hän hyvillään hyvä on, mutta annas kun\nsattuu ohjas hännän alle, silloin se tekasee semmoisen tempun, ettei\nsovi sanoakaan... Ettäkö en puhu totta, hä? Antakaa te, herra, minulle\nanteeksi. Nähkääs, minä olen juovuksissa; mitä sille nyt mahtaa ...\nsanoi tehtaalainen ja rupesi laittautumaan makuulle, asettaen päänsä\nhymyilevän vaimonsa polville.\n\nNehljudof istui jonkun aikaa vanhuksen seurassa, joka kertoi olevansa\nmuurari, tehneensä sitä työtä jo 53 vuotta, muuranneensa lukemattomia\nuuneja, mutta nyt aikovansa levähtää, kun vaan tästä joutoaikaa saisi.\nSanoi käyneensä kaupungissa toimittamassa pojille työtä ja nyt\nmenevänsä maalle kotimökkiä katsomaan. Kuultuaan vanhuksen puheet päähän\nNehljudof nousi ja meni paikalle, jota Taras oli hänelle säilyttänyt.\n\n-- No tehkää vaan hyvin, herra, ja istukaa. Säkin voimme siirtää tälle\npuolen, -- sanoi Tarasia vastapäätä istuva puutarhuri ystävällisesti\nkatsahtaen ylös Nehljudofiin.\n\n-- Kyllä sopu sijaa antaa, -- sanoi Taras hymyillen laulavalla äänellään ja\nkeikautti voimakkailla käsillään kahden puudan painoisen säkkinsä\nkevyesti kuin höyhenen ikkunan puolelle. -- Tilaa on kyllältä, ja mikäs\nolis seistessäkin. Pelkkää rauhaa ja rakkautta eikä yhtään\nriitaa! -- puhui hän hyvyydestä ja sydämmellisyyydestä loistaen.\n\nTaras sanoi itsestään, että hänellä ei puhe suju ellei maista väkevää,\nmutta kun ottaa naukun, niin heti löytyvät sopivat sanat ja hän voi\npuhua mistä tahtoo. Ja Taras oli todellakin enimmäkseen vaiti selvänä\nollessaan; mutta juotuansa, mikä tapahtui harvoin ja vaan erikoisissa\ntilaisuuksissa, tuli hän hyvin miellyttävällä tavalla puheliaaksi. Hän\npuhui silloin sekä paljon että hyvin, sangen yksinkertaisesti,\ntotuudenmukaisesti ja erittäin ystävällisesti, mikä ystävyys paistoi\nhänen hyväntahtoisista, sinisistä silmistään ja suun alituisesta\npuoleen-vetävästä hymystä.\n\nSemmoisella tuulella hän oli tänäänkin: Nehljudofin lähestyminen\nkeskeytti hetkeksi hänen puheensa. Mutta saatuaan pussinsa paikoilleen\nhän istuutui entiseen tapaan, ja pannen väkevät työmiehen kätensä\npolville ja katsellen puutarhuria suoraan silmiin jatkoi kertomustansa.\nHän kertoi uudelle tuttavalleen kaikissa erikoiskohdissaan vaimonsa\njuttua, selitti syytä, miksi tämä lähetettiin Siperiaan ja miksi hän\nitse nyt matkusti sinne vaimonsa mukana.\n\nNehljudof ei ollut koskaan vielä kuullut tämän jutun yksityiskohtia ja\nkuunteli nyt sentähden hyvin tarkkaavasti. Kertomus oli ehtinyt sille\nkohdalle, jolloin myrkytys oli jo tapahtunut ja perhe oli saanut tietää,\nettä sen oli tehnyt Fedosja.\n\n-- Juttelen omasta surustani, -- sanoi Taras kääntyen sydämmellisellä\nystävyydellä Nehljudofin puoleen. -- Sattui tässä eteen lokosa\nihminen -- tulimme puheisiin ja minä aloin kertoa.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- No niin, veikkoseni, näin siis tuli asia ilmi. Äiti otti sen samaisen\nkakkaran ja sanoi vievänsä vallesmanniin. Isäukko on minulla maltin\nmies. \"Elähän\", sanoi hän, \"lapsekas on vielä miniämme, ei tiennyt\nitsekään niitä teki, annetaan tuon olla. Ehkä se siitä parantuu\". Vielä\nmitä, äiti ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. \"Sillaikaa se nutistaa\nmeidät kaikki hengiltä kuin torakat\", sanoi äiti, ja hynttyytti\nvallesmannin luokse. Tämä pölähti sillä kertaa meille. Heti\nvierasmiesten kanssa.\n\n-- Entäs sinä, mitä teit? -- kysyi puutarhuri.\n\n-- Minä, veikkoseni, makasin mahankouristuksissa ja oksensin. Kaikki\nsisälmykset tahtoivat pursuta ulos, en saanut sanaakaan suustani.\nIsäukko valjasti kohta hevosen, pani Fedosjan rattaille ja ajoi\nvallesmanniin ja sieltä tutkintotuomarille. Mutta Fedosja,\nveikkoseni, niinkuin oli kohta alusta tunnustanut tekonsa, niin\ntutkintotuomarillekin kertoi kaikki järjestyksessä alusta pitäin: -- mistä\noli rotan myrkkyä saanut ja kuinka kakkarat paistanut. \"Miksis tämän\nteit?\" kysyi toinen.\n\n-- \"Siksi\", vastasi Fedosja, \"että mies inhoittaa minua. Ja minulle on\nSiperia\", sanoi hän, \"parempi kuin elämä sen kanssa\", -- minun kanssani,\nnäet, -- myhähti Taras. -- Tunnusti Syynsä kaikissa kohdin. No, arvaahan,\nmikä siitä peräksi, linnaan viedä köryytettiin. Isäukko palasi yksin\nkotiin. Kiirein työaika oli käsissä, ja vaimoihmisiä meillä oli vaan\näiti, hänkin jo heikko. Arvelimme että eiköhän sitä saisi sieltä takuuta\nvastaan takaisin. Isäukko läksi kun läksikin esimiehen luo, ei tullut\nmitään, läksi toisen luo, ja kävi viiden eri herran pakeilla, kunnes oli\nheittää koko puuhansa, mutta silloin sattui yhyttämään erään\nkirjurihtapaisen, sukkelan ja veikeän vekaleen. \"Anna viitonen\", sanoi\ntämä, \"niin toimitan vapaaksi\". Sopivat kolmesta ruplasta. Minä\npanttasin Fedosjan omat kankaat ja annoin rahat. Ja annas kun hän sitten\nkirjoittaa sutasi tuon paperin, -- venytti Taras aivan kuin olisi\nlaukauksen pitänyt seurata: paikalla tepsi. Minä olin jo itsekin silloin\npystyssä ja kävin häntä kaupungista noutamassa.\n\n-- Tulin sitte, veikkoseni, kaupunkiin, sidoin tammani pihaan, otin\npaperin ja menin linnaan. \"Mitä asiaa?\" -- \"niin ja niin\", sanoin,\n\"emäntäni on täällä, teillä suljettuna\". -- \"Onkos sinulla mitä paperia?\"\nTuppasin hänelle paperin. Hän katsahti siihen: \"odotas\", sanoi hän. Minä\nistahdin penkille. Aurinko meni jo yli puolen päivän. Esimies tuli ulos:\n\"sinäkö\", sanoo, \"olet Vargushof?\" -- Minä olen. -- \"No ota vaimosi\", sanoo.\nPaikalla avasivat portin. Hän tuotiin esille omissa vaatteissaan\nniinkuin pitikin. -- No lähtään, nyt sitten. -- \"Oletkos tullut\njalkasin?\" -- \"Ei, kyllä minulla, on hevonen\". -- Tulimme pihalle, maksoin\nseisotushyyryä ja valjastin tamman, panin mitä oli heiniä istuimen alle.\nFedosja istuutui, kietoi vaipan ympärillensä ja niin sitä lähdettiin.\nHän, on vaiti ja minä olen vaiti. Vasta kun olemme tulemassa kotitaloon\nhän sanoo: \"vieläkös äiti on elossa?\" Minä vastaan: jo toki. -- \"Entä\nisäukko?\" -- Elää hänkin. -- \"Anna anteeksi minulle, Taras,\ntuhmuuteni\". -- Mutta minä sanoin: \"mitäpä niistä entisistä, -- jo kauvan\nsitten olen antanut\". Enempää ei hän sitten puhunut. Tultiin kotiin, hän\npaikalla lankee äidin jalkain juureen. Äiti sanoo: \"Jumala antaa\nanteeksi\". Mutta isäukko tervehti ja sanoi: \"ne on olleita ja menneitä.\nElä rauhassa. Nyt on aika toinen, -- vilja on pellolta korjattava. Ruis on\nnoussut semmonen, ettei tahdo sirppi pystyä, sotkeutunut ja mennyt\nlakoon pitkin maata. Se on korjattava. Sinä joudat mennä Tarasin kanssa\nleikkaamaan\". -- Ja siitä pitäin alkoi Fedosja tehdä työtä. Ja työtä teki\nniin että ihmetellä piti. Meillä oli silloin kolme tesättinää\narentimaata, ja Jumala antoi suuren sadon. Minä niitän, hän sitoo, ja\nsitten taas yhdessä sidomme. Minä olen hyvä työtä tekemään, ei minulta\nkesken jää, mutta hänpä vielä kahta sukkelampi, mihin vaan ryhtyy.\nRivakka vaimo hän on, ja nuori, parhaissa voimissa. Ja entä kun nyt niin\nkiintyi työntekoon, että minun piti jo ihan asetella. Kotiin palattua\nsormet turpoovat, käsiä pakottaa ja lepo olisi tarpeen, mutta hänpä\nillallista syömättä juoksee liiteriin aamuksi lyhteen siteitä\nvalmistamaan. Mikä muutos!\n\n-- Ja suostuiko se sinuunkin? -- kysyi puutarhuri.\n\n-- Älä sanokkaan, niin pikiintyi minuun että olimme kuin yksi sydän. Mitä\nikänä sanonkaan, hän heti ymmärtää. Äitikin vaikka on kyllä äkänen\ntuumaili: meidän Fedosjamme on kuin toiseen vaihdettu, ei tuntisi\nentiseksi. Kerran ajoimme molemmat lyhteitä hakemaan, molemmat istuimme\nvankkurien etupyörillä. Minä sanon: kuinkas sinä Fedosja tulit\noikeastaan sen asian tehneeksi? -- \"Kuinkako tulin tehneeksi\", sanoi hän,\n\"en tahtonut elää sinun kanssasi, ennen vaikka kuolla\". -- Entäs nyt?\nsanoin minä. -- \"Nyt\", sanoi hän, \"sinä olet minun sydämmessäni\". -- Taras\npysähtyi ja suu iloisessa hymyssä nyykähytti ihmetellen päätään,\n\n-- Juuri olimme päässeet pellolta, minä läksin viemään pellavia likoon,\nkun palaan sieltä kotiin, -- tässä Taras vähän pysähtyi ja oli hetkisen\nvaiti, -- mikäs on edessämme: käsky käräjille. Ja me kun jo olimme\nunohtaneet koko käräjät.\n\n-- Kyllä siinä on ollut varmaan paholainen mukana, -- sanoi\npuutarhuri: -- eihän ihminen omin päin rupeisi toisen sielua turmelemaan.\nOlihan siellä meidänkin puolella mies... -- ja puutarhuri oli alkamassa\njotain kertomusta, mutta juna hiljensi vauhtiansa. -- Taitaa tulla\nasema, -- sanoi hän, -- pitääpä käydä juomassa.\n\nJutut keskeytyivät ja Nehljudof tuli puutarhurin perässä märälle\nasemasillalle.\n\n\n\n\nXLII.\n\n\nVielä astumatta vaunusta Nehljudof huomasi asematalon pihalla muutamia\nkomeita ajoneuvoja, joiden edessä hyvin syötetyt hevoset neli- ja\nkolmivaljakkoina helistelivät kulkusiaan; mutta tultuaan sateesta\ntummenneelle kostealle asemasillalle hän näki ensimäisen luokan edessä\nväkijoukon, jonka keskeltä eroittui muista pitkäkasvuinen lihava rouva,\njolla oli kallisarvoisia sulkia hatussa ja sadepalttoo yllään, sekä\npitkä hienosaärinen nuorukainen, polkupyöräpuvussa, taluttamassa\ntavattoman suurta ja lihavaa koiraa, jolla oli kallisarvoinen\nnahkarengas kaulassa. Heidän takanaan seisoi lakeija, pidellen\nkäsissään vaippoja ja sateenvarjoja, ja kuski, jotka molemmat olivat\ntulleet vieraita vastaan. Koko tähän joukkoon, alkaen rouvasta tuohon\nkuskiin, joka kädellään kannatteli pitkän kauhtanansa liepeitä, oli\npainautunut rauhallisen itseluottamuksen ja hyvinvoinnin leima. Ryhmän\nympärille muodostui heti piiri uteliaita ja rikkautta kumartelevia\nihmisiä: asemapäällikkö punasessa lakissaan, santarmi, eräs kesäisin\nalituisesti asemasillalla näkyyä laihanpuolinen neiti kansallispuvussa,\ntelegrafisti, ja muutamia mies- ja naismatkustajia.\n\nNuorukaisen tunsi Nehljudpf lyseolaiseksi, nuoreksi Kortshaginiksi.\nLihava rouva taas oli ruhtinattaren sisar, jonka maatilalle Kortshaginit\nnyt olivat menossa. Ylikonduktööri, loistaen virkanauhoissaän ja\nkiiltosaappaissaan, avasi vaunun oven ja kunnioituksensa osoitukseksi\npiteli sen kahvasta niinkauan kuin Filip ja valkoesiliinainen junamies\nvarovasti kantoivat nojatuolissa istuvan pitkäkasvoisen ruhtinattaren\nvaunuista; sisarukset tervehtivät toisiansa, sitten vaihdettiin muutamia\nranskalaisia lauseita siitä, ajaisiko ruhtinatar suljetuissa vai\navovaunuissa, ja kulkue, joka päättyi varjostimia ja nahkakoteloa\nkantavaan kiharapäiseen palvelijattareen suuntautui nyt asemahuoneen\novelle.\n\nNehljudof, päästäkseen jättämästä uudestaan hyvästiä, pysähtyi ja odotti\nsiksi kuin koko kulkue oli mennyt ovesta. Ruhtinatar poikansa kanssa,\nMissi, lääkäri ja palvelijatar loittonivat, mutta vanha ruhtinas\nviivähti vaimonsa sisaren seurassa, ja Nehljudof kuuli heidän puheestaan\nvaan katkonaisia ranskalaisia lauseita. Muuan näistä lauseista,\nruhtinaan suusta lähteneenä, tarttui jostakin syystä, kuten usein\nsattuu, Nehljudofin muistiin kaikkine käänteineen ja ääniväreineen. --\n_Oh! il est du vrai grand monde, du vrai grand monde_,[8] -- sanoi\nruhtinas jostakin henkilöstä kovalla, varmalla äänellään ja he menivät\nkunnioitusta osoittavien konduktöörien ja kantajien saattamina\nasemahuoneen ovelle.\n\nJuuri samaan aikaan ilmestyi, mistä lie tullutkin, asemasillalle\ntyömiesroikka, virsut jaloissa ja säkit selässä. He lähestyivät varmoin\npehmein askelin ensimäistä vaunua aikoen mennä sinne, mutta, konduktööri\najoi heidät heti pois. Työmiehet jatkoivat kiirehtien ja astuen\ntoisiensa jaloille matkaansa edelleen, seuraavan vaunun luo ja olivat jo\nkolautellen säkkejänsä vaunun nurkkiin ja ovenpieliin menemässä siihen,\nkun toinen konduktööri huomasi asemahuoneen ovelta heidän aikeensa ja\nkiljasi heille vihasesti. Työmiehet tulivat heti ulos vaunusta ja\nläksivät niinkuin ennenkin vielä edemmäs seuraavaan vaunuun, samaan,\njossa Nehljudof istui. Konduktööri pysähytti heidät. Ja he olivat jo\nkääntymaisillään pois, mennäkseen vielä kauvemmaksi, mutta Nehljudof\nsanoi heille vaunussa kyllä olevan paikkoja ja käski vaan menemään\nsinne. He tottelivat häntä ja Nehljudof tuli heidän perässään vaunuun.\nTyömiehet aikoivat jo asettua, mutta kokardipäinen herra ja molemmat\nnaiset ottivat tämän yrityksen personalliseksi loukkauksekseen, ja\npanivat jyrkästi vastaan häätäen heitä pois. Työmiehet, joita oli noin\nkaksikymmentä henkeä sekä vanhuksia että ihan nuoria, kaikilla\nrasittuneet ja päivettyneet, kuivat, kasvot, alkoivat, taaskin\nkolautellen säkkejänsä penkkeihin, seiniin ja oviin ja nähtävästi\ntuntien itsensä täysin syyllisiksi, tehdä lähtöä vaunun läpi edemmäksi;\nhe näyttivät olevan valmiit menemään, vaikka maailman loppuun ja\nistumaan käskyn mukaan vaikka naulojen päälle.\n\n-- Minnekkä pakkaudutte pakanat! istukaa tähän, -- kiljui heitä vastaan\ntullut toinen konduktööri.\n\n-- _Voilà encore des nouvelles_, -- sanoi nuorempi kahdesta naisesta siinä\nvarmassa luulossa että hän hyvällä ranskallaan kääntää Nehljudofin\nhuomion puoleensa.\n\nMutta se nainen, jolla oli rannerenkaat kädessä, nyrpisteli vaan\nnenäänsä ja haisteli, ja mainitsi jotain hauskuudesta istua haisevien\nmoukkien kanssa.\n\nMutta työmiehet tunsivat iloa ja levollisuutta, niinkuin ihmiset, jotka\novat päässeet suuresta vaarasta, pysähtyivät ja alkoivat sijoittua,\nolkaliikkeillä heittäen raskaat säkit selästään ja sulloen niitä\npenkkien alle.\n\nPuutarhuri, joka oli pakinoinut Tarasin kanssa, ei istunut enää siinä,\nvaan oli mennyt omalle paikalleen, niin että Tarasin vieressä ja\nvastapäätä oli kolme sijaa tyhjänä. Kolme työmiestä istui näille\npaikoille, mutta kun Nehljudof lähestyi heitä, niin hänen herraspukunsa\nniin säikähytti heitä, että he nousivat poistaakseen. Nehljudof\nkuitenkin pyysi heitä jäämään ja istahti itse penkin käsinojalle\nkäytävään päin.\n\nYksi työmiehistä, noin viidenkymmenen ikäinen mies, katsahti kummissaan\nja pelokkaasti nuorempaan. Se seikka, että Nehljudof haukkumatta ja\najamatta heitä, kuten herralta olisi odottanut, oli jättänyt heille\npaikkansa, hämmästytti heitä ja oli heille suurena arvoituksena. He\nmelkein pelkäsivät, että kunhan tästä vaan ei vielä jotain pahaa\nkoituisi. Mutta huomattuaan ettei kysymys ollut mistään salajuonesta ja\nettä Nehljudof vaan jutteli Tarasin kanssa, he rauhoittuivat, käskivät\npojan istua säkin päälle ja vaativat Nehljudofia istumaan tyhjälle\npaikalle. Aluksi se vanha työmies, joka istui vastapäätä Nehljudofia, ei\ntiennyt kuinka kytristyä, niin etteivät hänen virsuiset jalkansa\nkoskettaisi herraa, mutta sitten hän joutui Nehljudofin ja Tarasin\nkanssa ystävälliseen keskusteluun, ja lopulta löi usean kerran\nNehljudofia polvelle kätensä selkäpuolella niissä kohdin puhettansa,\njoihin hän tahtoi suurinta huomiota pantavaksi. Hän kertoi kaikki\nasiansa ja töistään turvemultakaivoksissa, mistä he nyt palasivat\nkotiin, oltuaan siellä puolitoista kuukautta ja tuoden kotiin\nansaitsemansa kymmenen ruplaa mieheen, koska osa oli etukäteen maksettu\ntyöurakasta sovittaessa.\n\nTätä työtä kertoi hän tehtävän jalat polviin asti vedessä ja sitä kesti\naamunkoitosta päivänlaskuun, kaksi tuntia päivällislomaa.\n\n-- Tottumaton siinä tietysti vaivaantuu, -- puhui hän, -- mutta kun on ensi\nkovan kestänyt, niin kyllä se sitten menee. Kunpa muona vaan olisi ollut\noikeaa. Ensin se olikin ihan kelvotonta. Mutta sitten väki kyllääntyi ja\nalkoi mukista, ja saatiin kun saatiinkin parempaa muonaa, ja työ alkoi\nsujua.\n\nSitten hän kertoi käyvänsä jo kahdeksankolmatta vuotta työansiolla ja\nantaneensa aina kaikki rahat kotiin, ensin isälle, sitten vanhemmalle\nveljelle ja nyt veljenpojalle, joka hoiti taloutta, mutta itse hän sanoi\ntuhlanneensa noista 50-60 ruplan vuotuisista ansioista kaksi kolme\nruplaa turhuuksiin: tupakkaan ja tulitikkuihin.\n\n-- Ja sattuuhan sitä joskus väsymyksestä ryyppäsemäänkin, -- lisäsi hän\nsyyllisyyden hymy huulilla.\n\nVielä hän kertoi kuinka naiset kotosalla hoitavat talon asioita, ja\nkuinka urakoitsija oli heille ennen lähtöä juottanut lekkerillisen\nviinaa, kuinka yksi heistä oli kuollut ja toinen tuotiin sairaana.\nSairas, josta oli puhe, istui myöskin tässä vaunussa, nurkassa. Se oli\nnuori poika, kasvot tuhkan harmaat ja huulet siniset. Hänessä oli\nnähtävästi raivonnut ja vieläkin raivosi vilutauti.\n\nNehljudof tuli hänen luoksensa, mutta poika katsahti ylös niin ankarasti\nja kärsivästi, ettei Nehljudof tahtonut häiritä häntä kysymyksillään,\nvaan neuvoi vanhempaa työmiestä ostamaan kiinan kuorta ja kirjoitti\nlääkkeen nimen paperille. Hän olisi antanut rahojakin, mutta vanha\ntyömies ei sanonut niitä tarvittavan -- koska oli itselläänkin.\n\n-- Paljon olen minä matkustellut, mutta en ole vielä missään semmoisia\nherroja nähnyt. Ei hosu eikä aja ulos, vaan antaa oman paikkansa. On\nniitä herjojakin monenlaisia, -- päätti hän kääntyen Tarasin puoleen.\n\n\"Niin, aivan toinen, ihan uusi maailma\", -- ajatteli Nehljudof\nkatsellessaan noita kuivia, jänteviä jäseniä, karkeita kotitekoisia\npukuja ja päivettyneitä, ystävällisiä ja rasittuneita kasvoja, ja\nhänestä tuntui niinkuin ihan uudet ihmiset olisivat häntä joka taholta\nympäröineet, ihmiset, joilla oli oikean työteliään ihmiselämän totiset\nharrastukset, ilot ja kärsimykset.\n\n\"Siinä se on _le vrai grand monde_\", ajatteli Nehljudof muistaen\nKortshaginin sanomia sanoja ja koko tuota heidän ylellistä\ntyhjäntoimittaja-maailmaansa mitättömine, surkeine harrastuksineen. Ja\nhän tunsi matkustajan iloa, jolle avautuu uusi, ennen tuntematon, ihana\nmaailma.\n\nToisen osan loppu.\n\n\n\n\nALAVIITTEET:\n\n\n[1] Muutamin paikoin Venäjällä kiinnitetään pieni ankan höyhen\nkoristukseksi korvalehteen. Suomentaja.\n\n[2] 1,09 hehtaaria. Suom.\n\n[3] Aleksanteri II:n kuolinpäivä.\n\n[4] Veikkoseni, sinun käy lopulta huonosti.\n\n[5] Tehdäkseni teille mieliksi olen menetellyt kokonaan vastoin\nperiaatteitani ja pyytänyt miestäni teidän holhokkinne puolesta. Hän\narvelee että tuo henkilö voi tulla heti vapautetuksi. Mieheni on\nkirjoittanut linnanpäällikölle. Tulkaa siis ilman itsekkäisiä\ntarkoituksia. Minä odotan teitä.\n\n[6] Dekabristeiksi sanotaan Venäjällä osanottajia valtiolliseen\nsalaliittoon Nikolai I:n aikana, jotka vangittiin 14 p:nä joulukuuta\n1825 vallankumouksellisesta yrityksestä Nikolain vapaamielisen veljen,\nKonstantinin hyväksi. He suljettiin Petropavlofskin linnaan, missä\nvieläkin säilytetään valtiollisia vankeja ja minkä tornissa löytyvä\nkellokoneisto joka kellonlyömällä soittaa erään meilläkin n:olla 399\ntunnetun virsisäveleen. Suom.\n\n[7] Alkupuolella 80-lukua kuoli Moskovassa viisi vankia samana päivänä\nauringonpistosta kun heitä kuljetettiin Butyrskin linnasta\nNishegorodskin rautatieasemalle.\n\n[8] Oh! hän on todellinen suuren maailman mies.\n\n\n\n"]