[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsH5daxne2MRBOrBXf47WxuXciQ55eB20YLyaR37wlWY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},743,"Ylösnousemus III","Tolstoi, Leo",1828,1910,"743-tolstoi-leo-ylosnousemus-iii","743__Tolstoi_Leo__Ylösnousemus_III",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1899,1900,24929,160355,false,13259,[24,25,26,27,28,29,30],"Aristocracy (Social class) -- Russia -- Fiction","Atonement -- Fiction","Change -- Religious aspects -- Fiction","Prostitutes -- Russia -- Fiction","Russia -- Social conditions -- 1801-1917 -- Fiction","Social justice -- Russia -- Fiction","Trials (Murder) -- Russia -- Fiction",[32,33],"Novels","Russian Literature","\"Ylösnousemus III\" by graf Leo Tolstoy is a novel published in 1899. A nobleman serving on a jury recognizes the accused prostitute as a young woman he seduced and abandoned years earlier, now wrongly convicted of murder. Confronted by his past sin, he embarks on a quest for redemption that leads him into Russia's brutal prison system, where he witnesses shocking injustice and suffering. As he follows her into Siberian exile, he must reckon with his privilege and the vast world of cruelty hidden beneath aristocratic society. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Järnefelt, Arvid",366,"Ruhtinas Nehljudof huomaa istuvansa valamiehistössä oikeudenkäynnissä, jossa syytettynä on hänen nuoruudessa viettelemänsä Katjuša Maslova. Syyllisyyden riivaama mies päättää seurata karkotettua naista Siperiaan ja pyrkii samalla sovittamaan menneisyytensä teot. Romaani on ankaraa kritiikkiä Venäjän oikeusjärjestelmää ja kirkkoa kohtaan.","Leo Tolstoin 'Ylösnousemus III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 743.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Miranda van de Heijning, Riikka Talonpoika\nja Projekti Lönnrot.","YLÖSNOUSEMUS III\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nTekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1900.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nJoukkokunta, jonka mukana Maslova matkusti, oli jo kulkenut noin viisi\ntuhatta virstaa. Permiin asti Maslova matkusti rautatietä ja\nhöyrylaivalla rikoksentekijäin seurassa, ja vasta tässä kaupungissa\nNehljudofin onnistui saada hänet siirretyksi valtiollisten joukkoon,\nkuten Bogoduhofskaja, joka matkusti samassa joukkokunnassa, oli hänelle\nneuvonut.\n\nMatka Permiin asti oli ollut sangen raskas sekä ruumiillisessa että\nhenkisessä suhteessa. Oli ahdasta, likaista ja paljon syöpäläisiä, jotka\neivät antaneet mitään rauhaa, ja henkisesti taas oli yhtä paljon haittaa\nmiehistä, jotka syöpäläisten tavoin vaihtuivat jokaisessa\nmajoituspaikassa, mutta olivat yhtä tungettelevaiset ja tarttuvaiset\njoka paikassa, eivätkä antaneet mitään rauhaa. Mies- ja naisvankien,\nvartijain, sotamiesten keskuudessa olivat irstaiset tavat niin\njuurtuneet, että jokaisen ja erittäinkin nuoren naisen täytyi olla\nalituisesti varuillaan, ellei hän tahtonut käyttää nais-asemaansa\nedukseen. Ja tämä alituisen pelon- ja taistelunalaisuus oli hyvin raskas\nkantaa. Maslova oli erittäinkin hyökkäysten uhrina sekä ulkonaisen\nviehättävyytensä että kaikille tunnetun entisyytensä vuoksi. Kun hän nyt\nehdottomasti torjui jokaisen miehen ahdistelemisia, pitivät nämät sitä\nloukkauksena ja olivat hänelle suutuksissaan. Hänellä oli kuitenkin\nvähän apua siitä, että Fedosja ja Taras olivat läheisyydessä. Taras oli\nsaanut tietää, että hänen vaimoansa ahdisteltiin; hän oli sentähden\npyytänyt päästä vangituksi voidakseen puolustaa tätä, ja matkusti nyt\nNishninovgorodista saakka vankina rikoksentekijäin joukossa.\n\nSiirtyminen valtiollisten joukkoon paransi Maslovan aseman kaikissa\nsuhteissa. Puhumattakaan siitä, että valtiolliset olivat paremmin\nsijoitetut, saivat parempaa ruokaa ja vähemmän raakuutta osakseen,\nparani hänen asemansa vielä siinäkin, että noista miesten\nahdistelemisista tuli loppu, ja hän saattoi nyt elää ilman että hänelle\njoka hetki muistutettiin sitä entisyyttä, jota hän nyt niin halusi\nunohtaa. Mutta tämän siirtymisen pääetu oli siinä, että hän tutustui\nmuutamiin henkilöihin, joilla oli häneen suuri ja mitä jalostuttavin\nvaikutus.\n\nMajoituspaikoissa oli Maslovan lupa sijoittua valtiollisten kanssa,\nmutta matkustaa hänen piti rikoksentekijäin seurassa, koska hän ei ollut\nmitenkään sairas. Näin hän oli kulkenutkin aina Tomskista asti. Yhdessä\nhänen kanssaan kulki, niinikään jalkasin, kaksi valtiollista: Maria\nPavlovna Stshetinina, tuo sama kaunis lempeä- ja pulleasilmäinen neiti,\njoka oli ihastuttanut Nehljudofia, kun tämä oli ollut Bogodubofskajaa\ntapaamassa, ja vielä eräs Jakutin piiriin lähetetty Simonson, se sama\nmusta, pitkätukkainen mies, jolla oli silmät niin syvällä otsan alla ja\njonka Nehljudof niinikään oli samassa tilaisuudessa huomannut. Maria\nPavlovna teki matkaa jalkasin sen johdosta, että oli luovuttanut oman\nvankkuripaikkansa eräälle raskaudentilassa olevalle naisvangille;\nSimonson taas sen johdosta, että hän piti vääränä käyttää hyväkseen\nsäätyoikeuksia. Erillään muista valtiollisista, jotka tulivat myöhemmin\nvankkureilla, läksivät nämä kolme liikkeelle rikollisten kanssa varhain\naamulla. Näin tapahtui myöskin viimeisestä majoituspaikasta lähdettäessä\nennen suurta kaupunkia. Joukkokunnan oli vastaanottanut uusi\nvartioupseeri.\n\nOli varhainen, sateinen syyskuun aamu. Milloin tuli lunta, milloin\ntihkui räntää kylmän tuulen mukana. Kaikki joukkokunnan vangit -- 400\nmies- ja noin 50 naisvankia -- olivat jo majoituspaikan pihalla. Toiset\nhäärivät vartioaliupseerin ympärillä, joka jakeli kopin vanhimmille\nmuonarahoja kahdeksi vuorokaudeksi; toiset ostelivat syötävää pihalle\nlasketuilta kauppiailta. Rahojen laskeminen, osteleminen ja myyminen\nsynnytti keskeymättömän sorinan vankien joukossa.\n\nKatjusha ja Maria Pavlovna, molemmat saappaissa ja puoliturkeissa,\nhuivit päässä, tulivat majoitustalosta ulos pihalle ja menivät\nruokakauppiaiden luo, jotka toinen toisensa vieressä istuivat tuulen\nsuojassa ja tarjoilivat tavaraansa: tuoretta leipäpiirakkaa, kalaa,\nmakaroonia, puuroa, paistikasta, lihaa, munia, maitoa; olipa eräällä\npaistettu porsaskin.\n\nSimonson guttaperkkanutussaan ja gummikalossissaan, jotka hän oli\nnauhoilla kiinnittänyt villasukkiensa päälle (hän oli vegetariaani eikä\nkäyttänyt tapettujen eläinten nahkoja), oli myöskin pihalla odottamassa\nlähtöä. Hän seisoi ovella, kirjoitellen muistikirjaansa ajatusta, joka\noli hänessä syntynyt: \"Jos bakterio\", kirjoitti hän, \"tarkastelisi ja\ntutkisi ihmisen kynttä, pitäisi se ihmistä elimettömänä olentona. Samoin\npidämme mekin maapalloa, tarkastellessamme sen kuorta, elimettömänä\nolentona. Se on väärin\".\n\nOstettuaan munia, naulan rinkilöitä, kalaa ja tuoretta vehnäleipää,\nasetteli Maslova näitä säkkiin, sillaikaa kuin Maria Pavlovna maksoi\nkauppiaille. Samassa syntyi vankien keskellä liikettä. Kaikki hiljeni,\nja ihmiset alkoivat asettua riviin. Upseeri ilmestyi ja antoi viimeisiä\nmääräyksiänsä ennen lähtöä.\n\nKaikki kävi vanhaan tapaansa: miehet lueteltiin, kahleitten eheys\ntutkittiin ja parit yhdistettiin käsiraudoilla. Mutta äkkiä kuului\näkänen päällikön ääni, kuului läimäyksiä vasten ihmisruumista ja lapsen\nhuutoa. Hetkeksi oli kaikki hiljaa, mutta sitten syntyi väkijoukossa\ntukahdettu nurina. Maslova ja Maria Pavlovna läksivät melupaikalle.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPäästyään sinne Maria Pavlovna ja Katjusha näkivät seuraavaa: upseeri,\npönäkkä ihminen, jolla oli suuret vaaleat viikset, hieroskeli vihasena\nvasemmalla kädellään oikeata kämmentään, johonka koski siksi, että oli\nsillä lyönyt niin kovasti vangin kasvoihin, ja huusi herkeämättä\nhävyttömiä, raakoja haukkumasanoja. Hänen edessään seisoi lyhyessä\nvankitakissa ja vielä lyhyemmissä housuissa pitkä, laiha vanki, puoli\npäätä paljaaksi ajeltuna. Tämä pyyhki toisella kädellään veriin lyötyjä\nkasvojaan ja toisella huiviin käärittyä kimakasti huutavaa tyttölasta.\n\n-- Kyllä minä sinut, (sopimaton haukkumasana), opetan mokisemaan (taas\nhaukkumasana), vie se akoille, -- kiljui upseeri. -- Rautoihin!\n\nUpseeri vaati yhteisselliläisen käsirautoihin pantavaksi. Tämä oli\nkaiken matkaa kantanut sylissään tyttöä, jonka hänen Tomskissa\nlavantautiin kuollut vaimonsa oli hänen huostaansa jättänyt, kuten\nvangit kertoivat. Mies oli koettanut selittää, ettei käsiraudoissa\nvoinut lasta kantaa. Mutta upseeri oli pahalla päällä, äkämystyi ja löi\nuppiniskaisen vangin veriin. [Tämä tapaus löytyy kerrottuna D.A.\nLinjofin kirjassa: \"Po etapu\".]\n\nVastapäätä tuota pahoinpideltyä miestä seisoi vartiosotamies ja vahva\nmustapartainen vanki, toisessa kädessä raudat ja synkästi katsellen\nsilmäkulmiensa alta milloin upseeriin milloin lyötyyn toveriinsa ja\ntämän tyttöön. Upseeri toisti vartiosotamiehelle käskynsä, että tyttö\noli otettava pois isältä. Vankien joukossa yltyi murina yltymistään.\n\n-- Tomskista saakka ei ole tarvinnut rautoja pitää, -- kuului käheä ääni\ntakariveistä. -- Eihän se ole mikään koiran pentu, lapsihan se on.\n\n-- Mihinkä hän lapsensa panisi? Onkos se nyt laitaa tuommoinen, -- sanoi\nvielä joku.\n\n-- Kuka uskaltaa purista? -- kiljasi upseeri vimmoissaan ja hyökkäsi\nlaumaan, -- kyllä minä sinut opetan! Kuka se oli? Sinäkö? Sinäkö?\n\n-- Kaikkihan nuo sanovat... -- sanoi leveäharteinen, lyhytkasvuinen vanki.\n\nMutta hän ei päässyt päähän. Upseeri alkoi molemmin käsin läiskiä häntä\nkasvoihin. -- Vai te kapinoimaan? Kyllä minä näytän teille kuinka\nkapinoidaan. Ammutan teidät kuin koirat, enkä saa siitä muuta kuin\nkiitoksia päälliköiltäni. Ota tyttö!\n\nVäkijoukko vaikeni. Yksi sotamiehistä tempasi epätoivoisesti huutavan\ntytön isän sylistä, toinen alkoi panna vangin käsiä rautoihin. Vanki\nojensi nöyränä kätensä.\n\n-- Vie akoille, -- huusi upseeri sotamiehelle selvitellen miekkansa\nkannatin-hihnoja.\n\nTyttö yritteli vapauttamaan kätösiänsä huivin alta ja parkui kohti\nkulkkua, kasvot vertyneinä. Väkijoukosta erkani Maria Pavlovna ja\nlähestyi sotamiestä, joka vei tyttöä.\n\n-- Herra upseeri, antakaa minun kantaa lasta. Sotamies pysähtyi.\n\n-- Kuka sinä olet? -- kysyi upseeri.\n\n-- Minä olen valtiollinen.\n\nMaria Pavlovnan kauniit kasvot ja nuo erinomaiset pullistuvat silmät\nnäyttivät vaikuttavan upseeriin, (hän oli jo huomannut hänet\nvastaanottaessaan joukkokuntaa). Hän katsahti Maria Pavlovnaan vaijeten,\nikäänkuin olisi jotain punninnut.\n\n-- Minulle se on yhdentekevää, kantakaa jos tahdotte. Kyllä teidän kelpaa\nsääliä, mutta kuka vastaa karkulaisista?\n\n-- Kuinka hän karkuun pääsisi tyttö sylissä? -- sanoi Maria Pavlovna.\n\n-- Ei minulla ole aikaa teidän kanssanne lörpötellä. Siinä on, ottakaa!\n\n-- Käskettekö antamaan? -- kysyi sotamies.\n\n-- Anna.\n\n-- Tule minun syliini, -- puhui Maria Pavlovna, koettaen viekotella tytön\nluokseen.\n\nMutta tyttö yhä riuhtoi itseänsä irti sotamiehen sylistä isään päin ja\nhuusi eikä tahtonut mennä Maria Pavlovnan syliin.\n\n-- Odottakaas, Maria Pavlovna, kyllä se tulee minun syliini, -- sanoi nyt\nMaslova hakien vesirinkilää pussista.\n\nTyttö tunsi Maslovan ja nähtyään hänet sekä rinkilän meni hänen\nsyliinsä.\n\nKaikki hiljeni. Portit avattiin, joukkokunta purkautui ulkopuolelle ja\njärjestyi riveihin; vartioväki luetteli taas kaikki; säkit asetettiin\nsijoilleen ja sidottiin, sairaat ja heikot nostettiin paikoillensa.\nMaslova asettui tyttö sylissä naisten joukkoon Fedosjan rinnalle.\nSimonson, joka oli kaiken aikaa seurannut tapausten menoa, tuli pitkin\naskelin, päättäväisesti upseerin luo, joka oli juuri antanut viimeiset\nmääräyksensä ja oli istuutumassa ajopeliinsä.\n\n-- Olette menetelleet huonosti, herra upseeri, -- sanoi Simonson.\n\n-- Laittautukaa paikallenne, se ei kuulu teihin.\n\n-- Minun asiani oli sanoa teille, ja minä sanoin, että menettelitte\nhuonosti, -- sanoi Simonson katsoen tuuheitten kulmakarvojensa alta\ntuikeasti upseerin silmiin.\n\n-- Onko kaikki valmiina? Eteenpäin mars! -- komensi upseeri huolimatta\nSimonsonista, ja nojautuen kuskisotamiehen olkapäähän kiipesi rattaille.\nJoukkokunta läksi liikkeelle ja tuli likaiselle, molemminpuolin\nojitetulle tielle, joka kävi tiheän metsän halki.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKuusi vuotta kestäneen irstaisen, ylellisen ja hienostuneen\nkaupunkielämän ja kaksikuukautisen rikoksentekijäin seurassa vietetyn\nvankilassaolon jälkeen tuntui Katjushasta elämä nyt valtiollisten\nseurassa, huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän oli\nkestäminen, hyvinkin hyvältä. Jalkasin tehty 20 -- 30 virstan matka, hyvän\nruuan ja päivän lepuun ohella kahden päivän kulkemisen jälkeen,\nvahvistivat häntä ruumiillisesti; ja yhteys uusien toverien kanssa avasi\nhänelle semmoisia elämänaloja, joista hänellä ei ollut ennen\nkäsitystäkään. Semmoisia mainioita ihmisiä, kuten hän sanoi, kuin ne,\njoiden kanssa hän nyt teki matkaa, ei hän ollut ennen tuntenut eikä\nvoinut mieleensä kuvaillakaan. \"Ja minä hullu, kun itkin että minut\ntuomittiin\", puhui hän. \"Ikäni on minun Jumalaa kiittäminen. Olen saanut\ntietää semmoista mistä en olisi muuten ikinäni tietänyt\". Hyvin helposti\nja ilman enempiä järjenponnistuksia hän ymmärsi ne aiheet, jotka olivat\nnäille ihmisille määrääviä, ja ollen kansan lapsi, hän täydellisesti\nhyväksyi ne. Hän ymmärsi, että nämät ihmiset nousivat kansan puolesta\nherrassäätyisiä vastaan; ja se seikka, että nämät ihmiset itse olivat\nherrassäätyisiä ja panivat kuitenkin alttiiksi etuoikeutensa, vapautensa\njopa henkensäkin kansan edestä, saattoi hänet suuresti kunnioittamaan ja\nihailemaan heitä.\n\nKaikkia uusia tovereitaan hän ihaili, mutta ennen muita hän kuitenkin\nihaili Maria Pavlovnaa, eikä ainoastaan ihaillut, vaan rakasti häntä\nerityisellä kunnioittavalla ja innokkaalla rakkaudella. Häntä ihmetytti,\nettä tuo kaunis neiti, vaikka oli rikkaasta kenraalin talosta ja osasi\nkolmea kieltä, käyttäytyi kuin tavallinen työnainen, antoi toisille pois\nkaikki, mitä hänen rikas veljensä hänelle lähetti, pukeutui ihan\nyksinkertaisesti jopa köyhästikin, eikä pannut mitään huomiota\nkauneuteensa. Tuo piirre, ettei hän nimeksikään koettanut viehättää,\nihmetytti erityisesti ja sentähden veti Maslovaa hänen puoleensa.\nMaslova näki, että Maria Pavlovna tiesi, jopa oli hyvilläänkin\nkauneudestaan, eikä kuitenkaan ollut milläänkään siitä vaikutuksesta,\nminkä hänen ulkomuotonsa teki miehiin, vaan päinvastoin pelkäsi sitä ja\nsuorastaan kammoi rakastumisia. Hänen miespuoliset toverinsa, jotka\ntiesivät tästä, jos kiintyivätkin häneen, eivät uskaltaneet osoittaa\nsitä hänelle, ja kohtelivat häntä kuin miestoveriaan; mutta\ntuntemattomat usein kiusasivat häntä, ja näistä hän pääsi ainoastaan\nsuuren ruumiillisen voimansa avulla, josta hän oli sangen ylpeä.\n\n-- Kerran minä, -- kertoi hän nauraen Katjushalle, -- kun yksi herrasmies\nminua ahdisteli kadulla eikä meinannut päästää, ravistelin sitä niin\nettä se pelästyi ja pötki tiehensä.\n\nVallankumouksellisten joukkoon hän oli yhtynyt, kertomuksensa mukaan,\nsiitä syystä, että oli lapsuudestaan asti tuntenut inhoa herrasväen\nelämään, ja oli aina rakastanut yksinkertaisten ihmisten elämää. Häntä\noli aina nuhdeltu siitä, että hän viihtyi piikain kamarissa, kyökissä,\ntallissa, vaan ei sisähuoneissa.\n\n-- Piikojen ja kuskien kanssa minun oli hauska olla, mutta meikäläisten\nherrojen ja neitien kanssa ikävä, -- kertoi hän. -- Sittemmin, kun aloin\nymmärtää, huomasin, että meidän elämämme oli ihan huono, Äitiä ei\nminulla ollut, isästä en minä pitänyt, ja niinpä minä yhdeksäntoista\nvuotiaana menin toverini kanssa tehtaan työhön.\n\nTehtaasta tultuaan hän asui maalla, sitten matkusti kaupunkiin ja tuli\nvangituksi eräässä kortteerissa, missä oli salainen kirjapaino. Hänet\ntuomittiin pakkotöihin Siperiaan. Maria Pavlovna ei ollut kertonut\nkoskaan itse, mutta Katjusha oli saanut kuulla muilta, että hän oli\npakkotöihin tuomittu sen johdosta, että oli ottanut syykseen laukauksen,\njonka yksi vallankumouksellisista oli kotitarkastuksen aikana pimeässä\nampunut.\n\nSiitä saakka kuin Katjusha tutustui Maria Pavlovnaan, huomasi hän, että\ntämä, olipa missä ja millaisissa olosuhteissa tahansa, ei milloinkaan\najatellut itseänsä, vaan aina oli huolissaan siitä, miten saisi\npalvelluksi tai autetuksi toisia joko suuressa tai vähässä. Yksi hänen\ntovereistaan, Novodrof, sanoi pilalla hänen harjoittavan\nhyväntekeväisyyttä urheiluna. Ja se oli totta. Kuten metsästäjälle pyyn\nlöytäminen, oli koko viehätin hänen elämässään tilaisuuden löytäminen\npalvellakseen muita. Ja tämä urheilu muuttui tavaksi, muuttui hänen\nvarsinaiseksi työkseen. Ja hän teki sitä niin luonnollisesti, että\nkaikki, jotka tunsivat hänet, eivät enää kehuneet häntä siitä, vaan\nvaativat sitä häneltä.\n\nEnsimmältä, kun Maslova tuli heidän joukkoonsa, tunsi Maria Pavlovna\ninhoa häntä kohtaan. Katjusha huomasi sen, mutta sitten myöskin huomasi,\nkuinka Maria Pavlovna pakoitti itseänsä muuttamaan käytöstään ja alkoi\nkohdella häntä hyvin hellästi ja hyvästi. Ja tämä hellyys ja hyvyys,\njotka tulivat näin erinomaisen olennon puolelta, koski niin syvältä\nMaslovaan, että hän koko sydämmellään antautui hänelle, tietämättään\nomisti hänen mielipiteensä ja tahtomattaan kaikessa häntä matki.\n\nTämä Katjushan altis rakkaus liikutti Maria Pavlovnaa ja hänkin kiintyi\nKatjushaan. Näitä naisia liitti toisiinsa vielä heidän yhteinen inhonsa\nsukupuolirakkauteen. Toinen inhosi tätä rakkautta sen johdosta, että oli\nkokenut sen koko hirveyden, toinen taas, kun ei ollut sitä koskaan\nkokenut ja sentähden piti sitä käsittämättömänä ja yhtaikaa myöskin\ninhoittavana ja ihmisarvoa loukkaavana.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTämä Maria Pavlovnan vaikutus oli toinen niistä vaikutuksista, joiden\nalainen Maslova oli. Se syntyi siitä, että Maslova kiintyi Maria\nPavlovnaan. Toinen oli Simonsonin vaikutus. Ja tämä vaikutus syntyi\nsiitä, että Simonson kiintyi Maslovaan.\n\nKaikki ihmiset elävät ja toimivat osaksi omien, osaksi vierasten\najatusten ohjaamina. Siinä, mikäli ihmiset elävät omien ajatustensa\nohjaamina ja mikäli vierasten, on yksi tärkeimmistä erotuksista ihmisten\nvälillä: toiset ihmiset useimmiten käyttävät omia ajatuksiaan niinkuin\njotakin järjen leikkiä, käyttävät ymmärrystään niinkuin vauhtipyörää,\njosta on välitysremmi otettu pois, mutta teossa noudattavat vieraiden\nihmisten ajatuksia, -- yleisiä tapoja, lakia; toiset taas pitävät omia\najatuksiaan kaiken toimintansa päävaikuttimina, melkein aina kuuntelevat\noman järkensä vaatimuksia ja tottelevat sitä, ainoastaan ani\nharvoin -- tarkoin punnittuansa -- noudattaen sitä, mitä muut ovat\npäättäneet. Semmoinen mies oli Simonson. Hän punnitsi ja päätti kaikki\njärkensä avulla, ja minkä kerran päätti, sen täyttikin.\n\nNiinpä hän jo lyseolaisena ollessaan päätti, että hänen isänsä, entisen\nmakasiinivirkamiehen ansaitsema omaisuus on ansaittu epärehellisesti, ja\nsentähden hän ilmoitti isälle, että tämä omaisuus oli annettava\nkansalle. Kun isä ei ottanut häntä kuullakseen, vaan päinvastoin\nankarasti nuhteli, läksi hän talosta eikä enää käyttänyt hyväkseen isän\nvaroja. Päätettyään, että kaikki olemassa oleva paha saa alkunsa kansan\nsivistymättömyydestä, hän yliopistosta tultuaan yhtyi kansanvaltaisiin,\nrupesi opettajaksi erääseen kylään ja rohkeasti julisti sekä oppilaille\nettä talonpojille kaikkea sitä, mitä piti oikeana, ja kielsi sen, mitä\npiti valheellisena.\n\nHänet vangittiin ja haastettiin oikeuden eteen.\n\nOikeudenkäynnin aikana hän tuli siihen päätökseen, ettei tuomarilla\nollut oikeutta häntä tuomita ja hän lausui tämän ajatuksensa julki. Kun\ntuomarit eivät suostuneet tähän, vaan jatkoivat oikeudenkäyntiä, niin\nhän päätti parhaaksi olla vastaamatta heidän kysymyksiinsä, ja olikin\nsiitä pitäen vaiti. Hän lähetettiin Arkangelin lääniin. Siellä hän\nmuodosti itselleen uskonnollisen opin, joka tuli kaikkien hänen\ntekojensa määrääjäksi. Tämän uskonnollisen opin mukaan maailmassa oli\nkaikki tyyni elollista, eikä mitään kuollutta ollut olemassa, kaikki\nesineet, joita me pidämme kuolleina, elimettöminä, olivat ainoastaan\nsuuren, meille käsittämättömän elimistön osia, ja sentähden ihmisen\ntehtävä, hänen ollessa suuren elimistön osana, on kannattaa tämän\nelimistön ja sen kaikkien elollisten osien elämää. Sentähden hän piti\nrikoksena hävittää sitä, mikä elää: hän ei hyväksynyt sotia, ei\nkuolemanrangaistuksia, eikä minkäänlaista ihmisten tai edes elukkainkaan\ntappamista. Avioliiton suhteen hänellä niinikään oli omat periaatteensa.\nHän ajatteli, että ihmissuvun lisääminen on vaan alempi aste ihmisen\ntoiminnasta, ylempi aste on jo olemassa olevan elämän palveleminen. Tätä\naatetta vahvisti hänen mielestään se tosiasia, että veressä löytyy niin\nsanottuja fagosiittejä. Naimattomat ihmiset olivat hänen mielestään\njuuri noita fagosiittejä, joiden tehtävänä oh palvella elimistön\nheikkoja, sairastuneita osia. Siitä pitäen hän alkoikin elää niinkuin\noli päättänyt, vaikka oli ennen nuorempana joskus viettänyt siveetöntä\nelämää. Hän piti itseään samoin kuin Maria Pavlovnaa maailmallisina\nfagosiitteinä.\n\nHänen rakkautensa Katjushaan ei ollut ristiriidassa tämän aatteen\nkanssa, sillä hän rakasti platoonisesti, arvellen, ettei tämmöinen\nrakkaus häiritse, vaan päinvastoin vielä enemmän innostuttaa tuohon\nfagosiitilliseen heikkojen palvelemiseen.\n\nMutta paitsi sitä, että hän ratkaisi omin päin siveyttä koskevat\nkysymykset, hän ratkaisi omin päin myöskin enimmät käytännölliset\nkysymykset. Kaikkiin käytännöllisiin asioihin nähden hänellä oli omat\nteoriansa. Oli sääntöjä siitä, kuinka monta tuntia oli työskenneltävä,\nmitä syötävä, miten pukeuduttava, miten lämmitettävä uunia ja miten\nvalaistava huoneita.\n\nTämän ohella Simonson oli sangen ujo toisten ihmisten parissa ja ylen\nvaatimaton. Mutta kun hän kerran jotain päätti, ei häntä enää mikään\nvoinut pidättää.\n\nJa hänelläpä nyt oli suuri vaikutus Maslovaan sen kautta että hän tätä\nrakasti. Maslova tajusi hyvin pian asianlaidan naisellisella\nvaistollaan, ja tieto, että hän oli voinut herättää rakkautta noin\nerinomaisessa ihmisessä, nosti häntä hänen omissa silmissään. Nehljudof\ntarjosi hänelle avioliittoa ylevämielisyydestä ja sen johdosta, mitä oli\nennen tapahtunut; mutta Simonsen rakasti häntä semmoisena kuin hän oli\nnyt, ja rakasti vaan siksi että rakasti. Paitsi sitä Maslova tunsi, että\nSimonson pitää häntä harvinaisena, kaikista muista eroavana naisena,\njolla oli erikoisia, korkeita siveellisiä ominaisuuksia. Ei Maslova\ntarkalleen tiennyt, mitä ominaisuuksia Simonson nimenomaan hänessä oli\nlöytänyt, mutta varmuuden vuoksi, ettei tulisi pettäneeksi häntä, koetti\nkaikin voimin herättää itsessään parhaimpia ominaisuuksia, mitä suinkin\ntaisi mieleensä kuvailla. Ja tämä seikka pani hänet koettamaan saavuttaa\nniin suurta hyvyyttä kuin suinkin mahdollista.\n\nTämä kehitys oli saanut alkunsa jo vankilassa, kun hän ollessaan\nvaltiollisten vankien yhteisessä vierashuoneessa oli huomannut\nSimonsonin erittäin itsepintaisen katseen tuolta syvältä otsan alta,\ntuuheitten kulmakarvain takaa, hyvistä, tummansinisistä silmistä. Jo\nsilloin hän oli huomannut, että tuo ihminen on erinomainen ja\nerinomaisesti katsoo häntä, oli huomannut miten kummallisesti ja\nsilmiinpistävästi samoihin kasvoihin oli yhtynyt sekä ankaruus, joka\nilmausi töröttävästä tukasta ja rypistyvistä silmäkulmista, lapsellinen\nhyvänsuopuus ja ilmeen viattomuus. Sitten näki hän Simonsonin uudelleen\nTomskissa, kun hänet oli siirretty valtiollisten joukkoon. Ja vaikkeivät\nhe olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään, oli siinä silmäyksessä, jolla\nhe katsahtivat toisiinsa, tunnustus, että he muistavat toisiaan ja ovat\ntoisilleen tärkeät. Mitään merkittävää keskustelua ei heidän välillään\njälestäkään päin ollut, mutta Maslova tunsi, että Simonsonin puhe,\nsilloin kun hän oli mailla, tarkoitti häntä, että Simonson puhui häntä\nvarten ja koetti sitä varten lausua ajatuksensa niin selvästi kuin\nsuinkin. He lähestyivät toisiansa erittäinkin siitä pitäen kuin Simonson\nalkoi kulkea jalkasin tavallisten rikoksentekijäin matkassa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNishninovgorodista Permiin asti ei Nehljudofin onnistunut tavata\nKatjushaa kuin vaan kaksi kertaa: ensimäisen kerran Nishninovgorodissa,\nennenkuin vangit sijoitettiin proomuun, ja toisen kerran Permissä,\nvankilan konttorissa. Ja molemmilla kerroilla Katjusha, oli tuntunut\nsuljetulta eikä suopealta. Nehljudofin kysymykseen: oliko hänen hyvä\nolla ja eikö hän jotain tarvitsisi, vastasi hän vältellen,\nympyrjäisesti ja hänessä tuntui Nehljudofin mielestä sitä samaa\nvihollismielistä moitteenhalua, mikä oli hänessä ennenkin ilmaantunut.\nJa tämä hänen synkkä mielialansa, joka johtui silloin vaan noista\nmiesten ahdistelemisista, vaivasi Nehljudofia. Hän pelkäsi, ettei vaan\nne raskaat ja turmelevat olot, joissa Katjusha matkan aikana oli,\nsaattaisi häntä jälleen siihen sisälliseen hajaannukseen ja epätoivon\ntilaan, jossa Katjusha aina vihasi häntä ja joi ja poltti unohtaakseen\nkaikki. Mutta Nehljudof ei voinut mitenkään auttaa häntä, sillä\nalkupuolella matkaa ei Nehljudof ollut tilaisuudessa usein tavata häntä.\nVasta sitten kuin Katjusha siirrettiin valtiollisten joukkoon, pääsi\nNehljudof kokonaan näistä epäilyksistään ja joka tapaaman perästä alkoi\nhänessä huomata yhä varmistuvaa sisällistä mielenmuutosta, jota\nNehljudof niin sydämmestään halusi hänessä nähdä. Ensikerran Tomskissa\ntavatessa oli hän taas samallainen kuin oli ollut ennen matkalle lähtöä.\nHän ei mennyt nyrpeän näköiseksi eikä hämmentynyt nähtyään Nehljudofin,\nvaan päinvastoin iloisesti ja yksinkertaisesti kiitti häntä siitä, mitä\nNehljudof oli hänen hyväkseen tehnyt, ja erittäinkin siitä, että oli\ntoimittanut hänet niiden ihmisten yhteyteen, joiden seurassa hän nyt\noli.\n\nKaksikuukautisen matkustuksen jälkeen näkyi hänessä tapahtunut muutos jo\nhänen ulkomuodossaankin. Hän laihtui, päivettyi, vähän niinkuin vanheni;\nsilmäin ja suun pielet menivät pieniin ryppyihin, hiuksiaan hän ei enää\nlaskenut otsalle, vaan sitoi huivin alle, eikä hänen puvussaan yhtä\nvähän kuin muussakaan käytöksessään ollut entisiä keikailemisen merkkiä.\nJa tämä hänessä tapahtunut ja yhä jatkuva muutos tuotti Nehljudofille\nlakkaamatta suurta iloa.\n\nHänen nykyisessä tunteessaan Maslovaa kohtaan oli jotain semmoista, mitä\nhän ei koskaan ennen ollut kokenut. Siinä ei ollut mitään jäljellä\nentisestä runollisesta viehätyksestä, ja vielä vähemmän siinä oli tuota\naistillista rakastumista, jota hän oli sitten kokenut, ei edes sitä\ntäytetyn velvollisuuden tuntoa ja siitä johtuvaa oman itsensä\nihailemista, jonka nimessä hän oli oikeudenkäynnin jälkeen päättänyt\nmennä hänen kanssaan naimisiin. Nykyinen tunne ei ollut muuta kuin se\nsama säälin ja hellyyden tunne, jota Nehljudof oli tuntenut tavatessaan\nKatjushaa ensi kerran vankilassa, ja joka oli kasvanut hänen käytyään\nlasaretissa, jolloin hän voitti inhonsa ja antoi Katjushalle anteeksi\ntuon jutun välskärin kanssa, joka juttu sittemmin kuitenkin oli\nosoittautunut vääräksi; tunne oli sama, mutta siinä oli kuitenkin se\neroitus, että silloin se oli hetkellistä laatua, jota vastoin se nyt oli\ntullut pysyväiseksi. Mitä ikinä Nehljudof nyt ajattelikin, mitä ikinä\nhän teki, hänen yleinen mielialansa oli tuo säälin ja hellyyden tunne\nKatjushaa kohtaan, eikä ainoastaan Katjushaa, vaan kaikkia ihmisiä\nkohtaan.\n\nTämä tunne ikäänkuin avasi Nehljudofin sielussa sen rakkauden sulut,\njoka ei ennen ollut löytänyt ulospääsyä, mutta nyt suuntautui kaikkiin\nihmisiin, joita hän tapasi.\n\nKoko matkan aikana Nehljudof tunsi olevansa siinä ylevässä\nmielentilassa, joka teki hänet ehdottomastikin huomaavaiseksi ja\nosanottavaksi kaikkia ihmisiä kohtaan, alkaen kyytimiehestä ja\nvartiosotamiehestä vankilapäällikköön ja kuvernööriin saakka, joille\nhänellä oli asiaa.\n\nTähän aikaan, Maslovan siirtymisen vuoksi valtiollisten joukkoon,\nNehljudof tutustui monien valtiollisten kanssa, ensin Jekaterinburgissa,\nmissä heillä oli hyvin suuri vapaus, niin että he saivat olla kaikki\nyhdessä, suuressa huoneessa, ja sitten matkalla niiden viiden miehen ja\nneljän naisen kanssa, joiden joukkoon Maslova oli joutunut. Tultuaan\ntekemisiin Siperiaan tuomittujen valtiollisten kanssa muuttui\nNehljudofin käsitys heistä kokonaan.\n\nHeitä kohdeltiin niinkuin sodassa kohdellaan vihollisia, ja he\nluonnollisesti käyttivät samoja keinoja kuin mitä heitä vastaan\nkäytettiin. Ja niinkuin sotilashenkilöt elävät aina yleisen mielipiteen\nilmakehässä, joka peittää heidän tekojensa rikoksellisuuden jopa\njulistaa ne päinvastoin urotöiksi, -- niin vallankumouksellisiakin\nympäröitsi aina heidän toveripiirinsä yleinen mielipide, jonka valossa\nheidän vapauden ja hengen kadottamisen uhalla tekemänsä julmat teot\neivät näyttäneet heistä pahoilta, vaan jalomielisiltä. Näin selitti\nNehljudof itselleen sen oudon ilmiön, että mitä hyväluontoisimmat\nhenkilöt, jotka eivät olisi voineet tuottaa tai edes nähdä tuotettavan\nkärsimyksiä eläville olennoille, aivan rauhallisesti valmistuivat\ntappamaan ihmisiä ja melkein kaikki pitivät tappoa, kun se tuli\nkysymykseen itsepuolustuksena, tai oli tarpeen korkeimman yhteishyvän\nsaavuttamiseksi, laillisena ja oikeutettuna. Suuret ajatukset, jotka\nheillä oli omasta asiastaan ja siis myöskin itsestään, syntyivät\nluonnostaan siitä merkityksestä, minkä hallitus heille antoi, ja siitä\nrangaistusten ankaruudesta, minkä alaisiksi se heidät teki. Heillä piti\nolla korkeat ajatukset itsestään, että he olisivat voineet kestää\nkaikkea sitä mitä heidän oli kestäminen.\n\nTutustuttuaan heihin lähemmin huomasi Nehljudof, etteivät he olleet\njärjestään kaikki konnia, joina toiset heitä pitivät, eivätkä järjestään\nsankareja, kuten toisten mielestä, vaan tavallisia ihmisiä, joissa,\nkuten joka paikassa, oli sekä hyviä, pahoja että keskinkertaisia\nihmisiä. Muutamat heistä olivat saattaneet tulla vallankumouksellisiksi\nsentähden, että rehellisesti luulivat olevansa velvolliset taistelemaan\nolemassaolevaa pahaa vastaan; mutta oli semmoisiakin, jotka olivat\nvalinneet tämän toiminnan itsekkäistä, kunnianhimoisista vaikuttimista;\nenimmät olivat kuitenkin antautuneet vallankumousliikkeeseen\nNehljudofille hänen omilta sotilasajoiltaan tutusta halusta hakea\nvaaroja, sitä nautintoa, jonka tuotti leikki oman elämän kanssa, -- eli\nsiis tunteista, jotka olivat ominaiset kaikkein tavallisimmalle,\ntoimintahaluiselle nuorisolle. Se mikä erotti heitä heidän eduksensa\nmuista ihmisistä, oli se seikka, että siveellisyyden vaatimukset olivat\nheidän joukossaan ylempänä, kuin muiden tavallisten ihmisten\nkeskuudessa. Heidän piireissään pidettiin välttämättömänä\nkieltäytyminen, köyhyys elämässä, rehellisyys, anteliaisuus ja myöskin\nalttius uhraamaan kaikki, jopa oma henkikin. Ja sen vuoksi ne heistä,\njotka olivat ylempänä keskinkertaisuutta, olivat hyvin paljon sitä\nylempänä, ja olivat pidettävät esimerkkeinä harvinaisen korkeasta\nsiveellisestä kehityskannasta; ne taas, jotka olivat keskinkertaisuutta\nalempana, olivat paljon alempana sitä, ja olivat usein pidettävät\nepärehellisinä, teeskentelevinä ja samalla itseensäluottavina ja\nylpeinä. Niin että muutamia uusista tutuistaan Nehljudof sekä kunnioitti\nettä koko sydämmestään rakasti; mutta toisia kohtaan hän tunsi enemmän\nkuin välinpitämättömyyttä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nErittäinkin kiintyi Nehljudof erääseen keuhkotautiseen Kryiltsof\nnimiseen nuoreen mieheen. Tämä kuului samaan joukkokuntaan, johon\nKatjushakin, ja oli tuomittu Siperiaan pakkotöihin. Nehljudof tutustui\nhäneen jo Jekaterinburgissa ja sitten matkan aikana usean kerran tapasi\nhäntä ja seurusteli hänen kanssaan. Kerran kesällä, majoituspaikassa\nlevättäessä, vietti Nehljudof hänen parissaan melkein koko päivän, ja\nKryiltsof, päästyään oikein puheisiin, kertoi hänelle koko elämäkertansa\nja miten oli tullut vallankumoukselliseksi. Hänen historiansa ennen\nvankeuteen joutumista oli hyvin lyhyt. Isä, rikas tilanomistaja\netelälääneistä, kuoli hänen vielä lapsena ollessa. Hän oli ainoa poika,\nja äiti kasvatti häntä. Hänen oli helppo oppia, hän kävi lyseon läpi ja\noli sitten yliopistossa, jossa suoritti luvut ensimäisenä kandidaattina\nmatemaattisessa tiedekunnassa. Hänelle tarjottiin tilaisuus tulla\nyliopistonmieheksi ja päästä ulkomaille. Mutta hän viivytteli asiaa. Oli\neräs neiti, johon hän oli rakastunut, ja hän alkoi miettiä avioliittoa\nja kunnallistoimia. Kaikkea hän olisi halunnut, mutta mihinkään hän ei\nuskaltanut ryhtyä. Tähän aikaan entiset yliopistotoverit pyysivät\nhäneltä rahaa yhteistä asiaa varten. Hän tiesi, että tämä yhteinen asia\noli vallankumouksellinen, josta hän ei silloin paljonkaan välittänyt,\nmutta toveruuden tunteesta ja myöskin itserakkaudesta, ettei luultaisi\nhänen pelkäävän, hän antoi rahat. Rahan saajat joutuivat kiinni;\nlöydettiin paperilappu, josta kävi ilmi että Kryiltsof oli antanut\nrahat; hän vangittiin, ensin vietiin polisikonttoriin ja sieltä\nvankilaan.\n\n-- Vankilassa, mihin minut vietiin, -- kertoi Kryiltsof Nehljudofille, (hän\nistua kuuhotti, rinta painuneena, korkealla lavitsalla, nojaten käsiänsä\npolviin, ja vaan silloin tällöin katsahti välkkyvillä, kuumetautisilla,\nihanilla silmillään Nehljudofiin), -- siinä vankilassa ei noudatettu\nerityistä ankaruutta; me saimme vapaasti koputella toisillemme, mitä oli\nsanottavaa; saimme liikkua käytävässä, usein juttelimme toistemme\nkanssa, jaoimme eväitä, tupakkia, ja iltasin me lauloimmekin köörissä.\nMinulla oli hyvä ääni. Juu-juu. Jollei äiti olisi niin surrut\nkohtaloani, olisi minun ollut hyvä olla vankilassa, jopa mieluista ja\nhyvin opettavaa. Täällä minä muun muassa tutustuin kuuluisan Petrofin\nkanssa, joka sitten linnassa leikkasi kurkkunsa lasisirpaleella, ja\nvielä muidenkin kanssa. Mutta minä en kuulunut vallankumouksellisiin.\nSitten minä tutustuin vielä kahden koppinaapurin kanssa. He olivat\njoutuneet kiinni samasta asiasta noiden puolalaisten julistusten kanssa\nja heitä syytettiin yrityksestä päästä karkuun sotamiesten käsistä, kun\nheitä kuljetettiin rautatielle. Toinen oli puolalainen, Losinsky, toinen\njuutalainen, Rosofskij sukunimeltään. Juu-juu. Tämä Rosofskij oli ihan\nvielä poika. Hän sanoi olevansa seitsemäntoista, mutta näöltään ei hän\nollut kuin noin viidentoista vuotias. Semmoinen laiha, pienehkö,\nkiiltävät mustat silmät päässä, ja vilkas ja sitten hyvin\nsoitannollinen, niinkuin kaikki juutalaiset. Hän ei ollut vielä\näänenmurroksestaan päässyt, mutta hän lauloi kuitenkin mainiosti.\nJuu-juu. Minun aikanani he molemmat vietiin tutkittaviksi. Aamulla\nvietiin. Illalla he palasivat ja kertoivat, että oli tullut\nkuolemantuomio. Ei kukaan ollut sitä odottanut. Ihan mitätön oli heidän\njuttunsa -- he olivat vaan yrittäneet riuhtaantua irti sotamiehen käsistä\neivätkä edes ketään haavoittaneet. Ja sitten: näytti niin\nluonnottomalta, että tuommoista poikaa kuin Rosofskij olisi ruvettu\nkuolemalla rankaisemaan. Ja me tulimme vankilassa kaikki siihen\npäätökseen, että oli tahdottu vaan pelottaa ja ettei tuomio tulisi\nvahvistetuksi. Kun olimme aikamme levottomina olleet, niin jo\nrauhoituimme ja elämä alkoi kulkea tavallista menoaan? Juu-juu. Mutta\nannas ollakkaan. Eräänä iltana lähestyy vartija minun oveani ja\nilmoittaa salaperäisenä, että salvumiehet ovat tulleet hirsipuuta\nasettamaan; minä en ensi hetkessä ymmärtänyt, -- mitä? mitä hirsipuuta?\nMutta vartija, ukko, oli niin kiihoittuneena, että hänet nähtyäni minä\nymmärsin asian tarkoittavan meidän kahta. Minä tahdoin koputtaa ja\nkeskustella toverien kanssa, mutta pelkäsin, että nuo kuulisivat.\nToverit eivät myöskään hiiskuneet mitään. Kaikki näyttivät tietävän.\nKäytävässä ja kopeissa vallitsi kaiken iltaa kuollut hiljaisuus. Me emme\nkoputelleet emmekä laulaneet. Kymmenen aikaan vartija tuli jälleen minun\nluokseni ja ilmaisi, että pyöveli oli tullut Moskovasta. Sanoi ja\npoistui. Minä aloin häntä kutsua taas takaisin. Yhtäkkiä kuulen\nRosofskijn äänen huutavan omasta kopistaan käytävän yli minulle: \"Mikä\nnyt? miksi kutsutte häntä?\" Minä höpersin jotain että hän oli tuonut\nminulle tupakkia, mutta hän rupesi aavistamaan ja kysyi minulta: miksi\nemme olleet laulaneet? miksi ei koputeltu? En muista mitä minä hänelle\nvastasin, ja menin vaan pois, etten tarvitsisi puhua hänen kanssaan.\nJuu-juu. Se yö oli hirveä. Koko yön kuuntelin jokaista risahdusta.\nYhtäkkiä aamupuoleen kuulen kuinka käytävän ovea avataan ja lähestyy\njoku, monta. Minä asetuin ikkuna-aukon eteen. Käytävässä paloi lamppu.\nEnsimäisenä kulki ohitse tirehtöri. Hän oli lihava, muka itseensä\nluottavainen ja päättävä mies. Mutta nyt ei häntä olisi tuntenut: hän\noli kalpea, pää painuksissa, ihan kuin pelästyneeenä. Hänen perässään\ntuli apulainen, synkkänä ja päättävän näköisenä; sitten vahtisotamiehet.\nMenivät minun oveni ohi ja pysähtyivät viereisen kopin ovelle. Ja minä\nkuulen kuinka tirehtörinapulainen huutaa kummallisella äänellä:\n\"Losinsky, nouskaa, pankaa yllenne puhtaat vaatteet.\" Niin. Sitten\nkuulen oven narahtavan, he menivät hänen koppiinsa, sitten Losinskyn\naskeleet: hän meni vastapäiselle puolelle käytävää. Minä saatoin nähdä\nvaan tirehtöriä. Seisoo kalpeana, napostelee nappia kiinni ja taas\npäästää auki ja kohauttelee olkapäitään. Niin. Yhtäkkiä hän ikäänkuin\nsäikähtää jotain ja väistyy. Se oli Losinsky, joka kulki hänen ohitsensa\nja tuli minun ovelleni. Kaunis oli nuorukainen, tiedättehän: tuota hyvää\npuolalaista tyyppiä: leveä, suora otsa, vaalea kiharainen hieno tukka ja\nihanat siniset silmät. Semmoinen kukoistava, nuortea, terve nuorukainen.\nHän pysähtyi minun aukkoni eteen, niin että näin koko hänen kasvonsa.\nHirveät, laihtuneet, harmaat kasvot. \"Kryiltsof, onko paperossia?\" Minä\naijoin antaa hänelle, mutta apulainen, aivan kuin olisi pelännyt\nmyöhästyvänsä tempasi esille oman paperossikotelonsa ja tarjosi hänelle.\nHän otti yhden paperossin, apulainen sytytti hänelle tulitikun. Hän\nalkoi polttaa ja näytti ikäänkuin vaipuvan ajatuksiinsa. Sitten\nikäänkuin muistaen jotakin alkoi puhua: \"se on sekä julmuutta että\nvääryyttä. Minä en ole mitään rikosta tehnyt. Minä...\" -- hänen\nValkosessa nuoressa kaulassaan, jota en voinut olla katsomatta, värähti\njotain ja hän pysähtyi. Niin. Samassa kuulen Rosofskijn käytävässä\nhuutavan jotain hienolla juutalaisella äänellään. Losinsky viskasi pois\npaperossin pätkän ja väistyi ovelta. Nyt ilmestyi Rosofskij aukolle.\nHänen mustat silmänsä olivat kosteat ja lapsekkaat kasvonsa punaset ja\nhikiset. Hänenkin yllään oli puhtaat vaatteet, ja housut olivat liian\nväljät, hän kannatteli niitä molemmin käsin ja koko hänen ruumiinsa\nvapisi. Hän toi onnettomat kasvonsa ihan minun ikkuna-aukkoni eteen:\n\"Kryiltsof, onhan totta, että tohtori määräsi minulle rintateetä? Minä\nen ole terve, minä juon vielä rintateetä.\" Ei kukaan vastannut mitään,\nja hän katseli kysyvästi vuoroin minuun ja vuoroin tirehtöriin. Mitä hän\ntällä tahtoi sanoa, jäi minulle epäselväksi. Niin. Yhtäkkiä apulainen\nmuutti kasvonsa ankariksi ja kummallisella käheällä äänellä huusi: \"Mitä\njoutavia? Mennään.\" Rosofskij ei nähtävästi jaksanut tajuta mikä häntä\nodotti, ja ikäänkuin kiirehtien, melkein juosten, meni kaikkien edellä\nkäytävää pitkin. Mutta sitten hän teki tenän -- minä kuulin hänen kimakkaa\nhuutoansa ja itkuaan. Syntyi melua ja jalkojen tömistystä. Hän kirkui ja\nitki. Sitten eteni etenemistään, -- käytävä-oven kello rämähti, ja kaikki\nhiljeni... Niin. Niin ne sen sitten hirttivät. Kuristivat nuorilla\nmolemmat. Toinen vartija oli nähnyt ja kertoi minulle, että Losinsky ei\npannut vastaan, mutta Rosofskij oli kauan riuhtonut, niin että hänet\nhilattiin lavalle ja väkisin pujotettiin pää paulaan. Niin. Tämä vartija\noli vähän tyhmänlainen. \"Minulle oli kerrottu että se pelottaa. Mutta ei\nollenkaan. Kun ne jäivät riippumaan, niin ei kuin kaksi kertaa näin\nolkapäillä\", -- hän näytti kuinka olkapäät suonenvedontapaisesti nousivat\nja taas laskivat. -- \"Sitten pyöveli nykäsi nuoria, että näet paulat\nkiristyisivät, ja siinä oli kaikki: eivät hievahtaneetkaan enää. Ei\nollenkaan pelottanut,\" toisti Kryiltsof vartijan sanat ja tahtoi vetää\nsuutansa hymyyn, mutta sen sijaan purskahti itkuun.\n\nKauan hän oli tämän perästä vaiti, hengitti raskaasti ja nieli kaulaan\nnousevia nyyhkytyksiänsä.\n\n-- Siitä pitäen minä yhdyinkin vallankumouksellisiin. Niin, -- sanoi hän\nrauhoittuen, ja lyhykäisyydessä kertoi historiansa loppuun.\n\nHän kuului kansanvaltaisten joukkoon jopa oli erään toimivan osaston\npäällikkönäkin, jonka osaston tehtävänä oli terroriseerata hallitusta\neli saattaa sitä semmoiseen ahdistukseen, että se itse kieltäytyisi\nvallastaan ja kutsuisi kansankokouksen. Tässä tarkoituksessa hän\nmatkusteli milloin Pietarissa, milloin ulkomailla, milloin Kievissä,\nmilloin Odessassa ja jokapaikassa oli hänellä menestystä. Eräs henkilö,\njohon hän täydellisesti luotti, antoi hänet ilmi. Hänet vangittiin,\ntutkittiin, pidettiin kaksi vuotta vankilassa ja tuomittiin kuolemaan,\njoka sitten muutettiin elinkautisiin pakkotöihin.\n\nVankilassa hän sai keuhkotaudin, ja nykyisissä oloissa ei hänellä\nnäyttänyt olevan elettävänä kuin joku kuukausi. Hän tiesi sen eikä\nkatunut tekojaan, vaan sanoi, että jos hänellä olisi vielä toinen elämä,\nniin hän käyttäisi sen samaan, -- niiden olojen hävittämiseen, joissa oli\nmahdollista se mitä hän oli nähnyt.\n\nTämän ihmisen historia ja lähestyminen häneen selittivät Nehljudofille\npaljon semmoista mitä hän ei ollut ennen ymmärtänyt.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSinä päivänä, jona majoituspaikasta lähdettäissä tuo rettelö tapahtui\nvartioupseerin ja vankien välillä tuon lapsen tähden, heräsi Nehljudof.\noltuaan yötä kestikievarissa, myöhään ja viipyi vielä kirjoittamassa\nkirjeitä, joita hän valmisti läänihallituksen kaupunkiin saapumisen\nvaralle, niin että hän läksi kestikievarista tavallista myöhemmin eikä\nsaavuttanut joukkokuntaa tiellä, kuten aina ennen, vaan tuli uuteen\nmajoituskylään hämärän aikana. Pantuaan ylleen kuivat vaatteet\nkestikievarissa, jossa oli emäntänä vanhanpuolinen, lihava, tavattoman\npaksu ja valkeakaulainen leski, tuli Nehljudof siistiin ruokasaliin,\njoka oli monen monilla jumalankuvilla ja tauluilla koristettu, joi\nteensä ja kiirehti majoituspaikkaan, pyytääkseen upseerilta tapaamisen\nlupaa.\n\nKuudessa edellisessä majoituspaikassa ei yksikään vartioupseereista,\nvaikka olivat välillä vaihtuneet, päästäneet Nehljudofia majoitustaloon,\nniin ettei hän ollut yli kuuteen viikkoon nähnyt Katjushaa. Tätä\nankaruutta piti noudattaa siksi, että odotettiin ylhäisen\nvankilanpäällikön ohimatkustamista. Nyt oli tuo päällikkö jo ollut ja\nmennyt, katsahtamattakaan majoituspaikkaan, ja Nehljudof toivoi, että\nvartioupseeri, joka oli aamulla vastaanottanut joukkokunnan, sallii\nhänen tavata vankeja, niinkuin muutkin olivat sallineet.\n\nEmäntä tarjosi ajopeliä Nehljudofille matkaa varten majoituspaikkaan,\njoka oli kylän toisessa päässä, mutta Nehljudof tahtoi mieluummin\nkävellä. Nuori, leveäharteinen hyvinvoipa renki, tavattoman suurissa,\nvastavoidelluissa ja tervalta haisevissa saappaissa, otti saattaakseen\nhänet perille. Taivaalta tuli sadevitiä ja oli niin pimeä, että kun\nrenki meni parikin askelta edelle niissä paikain, missä ei ollut\nikkunoista tulevaa valoa, ei Nehljudof enää nähnyt häntä ja kuuli vaan\nhänen saappaittensa läiskinnän syvässä liejussa. Päästyään torin ja\nkirkon ohi ja kuljettuaan pitkän kadun päähän, jonka ikkunoista loisti\nkirkas valo, tuli Nehljudof saattomiehensä jälessä kylän laitaan\npilkkopimeään. Mutta pian tässäkin pimeässä alkoi tuikkia sumussa\nsäteileviä lyhtyjen valoja, joita paloi majoitustalon luona. Punertavat\ntulet yhä suurenivat ja kirkastuivat; tuli näkyviin vankila-aita ja\nvahtimiehen liikkuva hahmo, juovikas tolppa ja vahtikoju. Vahtimies\nhuusi tulijoille tavallisen: \"kuka siellä?\" ja saatuaan tietää, ettei\nollut omia, heittäytyi niin ankaraksi, ettei olisi sallinut odottaa\npiikkiaidan luonakaan. Mutta Nehljudofin saattomies ei ollut hätäpoikia.\n\n-- Mikä sinut nyt niin on äkiyttänyt? -- sanoi hän hänelle. -- Hoihkaseppa\naliupseerille, niin me tässä sillaikaa odotamme.\n\nVahtimies ei vastannut mitään, vaan huusi jotain pikkuportin kautta ja\npysähtyi tarkastamaan kuinka hartiakas renki puhdisti tikulla\nNehljudofin saappaita niihin tarttuneesta liasta. Aidan takaa kuului\nmies- ja naisäänten meluavaa purinaa. Noin kolmen minutin kuluttua\nrämähtivät portin raudat, se aukeni, ja pimeydestä tuli valoon vanhempi\naliupseeri, sinelli hartioilla, kysyen mitä oli asiaa. Nehljudof antoi\nhänelle valmistamansa kirjelapun, jossa pyysi päästä puheille\nyksityisessä asiassa, ja käski antamaan upseerille. Aliupseeri oli\nvähemmän ankara kuin vahtisotamies, mutta sen sijaan hyvin utelias. Hän\ntahtoi välttämättä tietää, mitä asiaa Nehljudofilla oli upseerille, ja\nkuka hän oli; hän nähtävästi vainusi saalista eikä tahtonut sitä\nkäsistään päästää. Nehljudof sanoi vaan, että olipahan erityinen asia,\nja että hän kyllä kiittää, ja taas pyysi viemään lappua perille.\nAliupseeri otti lapun ja nyykäyttäen päätään meni. Jonkun ajan kuluttua\nhänen lähdettyään portti jälleen rämähti auki ja siitä alkoi tulla ulos\nnaisia, kantaen koreja, leilejä, kannuja ja säkkejä: kovaäänisesti\nlavertaen erityistä siperialaista murrettaan he koikkivat portin\nkynnyslaudan yli. Kaikki he olivat puetut kaupunkilaiseen eikä\nmaalaiseen malliin, palttoihin ja pikku turkkeihin; hameet olivat\nkorkealle ylös nostetut ja päät huiveihin käärityt. Lyhdyn valossa he\nuteliaasti tarkastelivat Nehljudofia ja hänen opastaan. Yksi heistä\nnäytti ilostuvan tavattuaan leveäharteisen rengin ja haukkui heti\nlempeästi häntä siperialaisilla haukkumasanoilla.\n\n-- Sinä sen riivattu, mitä sinä täällä teet? -- puhui hän.\n\n-- Matkustavaista opastamassa, -- vastasi renki. -- Entäs sinä, mitä olit\ntänne tuomassa?\n\n-- Maitoa, aamulla käskivät taas tulemaan.\n\n-- Eivätkö yöksi pyytäneetkään? -- kysyi mies.\n\n-- Vai sinä sen, -- huusi toinen nauraen, -- lähde yhteen matkaan, saata\nmeidät kylään.\n\nMies sanoi hänelle vielä jotain semmoista, että paitsi naisia\nvahtisotamieskin rupesi nauramaan, ja kääntyi sitten Nehljudofin\npuoleen:\n\n-- Löydätteköhän yksin takaisin? Ette kai unohda?\n\n-- Kyllä, kyllä.\n\n-- Kun tulette kirkon ohi, niin kaksikerroksisesta talosta se on toinen.\nSiinä on teille sauva, -- sanoi hän antaen Nehljudofille sauvansa, jota\nhän oli käyttänyt ja joka oli häntä pitempi, ja lotskuttaen suurine\nsaappaineen hävisi hän pimeyteen naisten kanssa.\n\nHänen äänensä kuului vielä naisäänten joukosta sumusta, kun portti taas\nrämähti auki ja aliupseeri tuli pyytämään Nehljudofia upseerin puheille.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTämä majoitusvankila oli samanlaatuinen kuin kaikki muutkin Siperian\ntiellä olevat majoitusvankilat: pihassa, jota ympäröi teroitetuista\npölkyistä tehty pystyaita, oli kolme yksikerroksista asuinhuonetta.\nYhdessä niistä, kaikkein suurimmassa, jossa oli rautaristikoilla\nvarustetut ikkunat, olivat vangit. Toisessa oli vartiokomennuskunta,\nkolmannessa upseeri ja kanslia. Kaikista kolmesta rakennuksesta loisti\nikkunoista valot, puhuen kuten aina, ja erittäinkin täällä, jostakin\nolemattomasta sopusuhdasta ja kodikkuudesta siellä sisällä. Rakennusten\novien edessä paloivat lyhdyt, ja vielä noin viisi lyhtyä paloi\nseinivieressä, valaisten pihaa. Aliupseeri saattoi Nehljudofin lautaa\nmyöten pienimmän rakennuksen portaille. Noustuaan kolme porrasta\naliupseeri päästi hänet edellensä pienellä lampulla valaistuun,\nhäkäiseen eteiseen. Uunin luona joku sotamies karkeassa paidassa,\nkaulalapussa ja mustissa housuissa, toisessa jalassa keltavartinen\nsaapas, ja toista käyttäen palkeena sytytteli kumartuneena samovaaria.\nNähtyään Nehljudofin sotamies jätti samovaarin, auttoi hänen yltään\npalttoon ja meni sisähuoneeseen.\n\n-- Täällä on, herra upseeri.\n\n-- No käske sisään, -- kuului vihainen ääni.\n\n-- Astukaa tuosta ovesta, -- sanoi sotamies ja ryhtyi heti jälleen\nsamovaaria laittamaan.\n\nToisessa huoneessa, jota valaisi katosta riippuva lamppu, oli pöytä ja\nsillä jäännöksiä päivällisestä ynnä kaksi pulloa. Sen ääressä istui\nupseeri, kotinutussa, joka ruumiinmukaisesti peitti hänen leveän\nrintansa ja hartiansa. Hänellä oli suuret vaaleat viikset ja hyvin\npunaset kasvot. Lämpimässä ruokahuoneessa tuntui paitsi tupakinsavua\nvielä jokin hyvin väkevä, paha hajuvesi. Nähtyään Nehljudofin upseeri\nkohautti itsensä istualtaan ja aivankuin pilkallisesti ja epäilevästi\ntuijotti häneen.\n\n-- Mitä suvaitsette? -- hän sanoi, ja odottamatta vastausta huusi oveen:\nBernof, eikö se samovaari vihdoinkin joudu?\n\n-- Tuokiossa.\n\n-- Kyllä minä näytän sinulle tuokiota, -- huusi upseeri silmät välkkyvinä.\n\n-- Jo tuon, jo tuon, -- huusi sotamies ja hynttyytti sisälle samovaarin.\n\nNehljudof odotti niinkauan kuin sotamies asetti samovaaria (upseeri\nsaattoi häntä pienillä vihaisilla silmillään, ikäänkuin hakien paikkaa,\nmihin lyödä.) Sitten upseeri laittoi itse teen; nouti viinikellarista\nneliskulmaisen pullon ja Albertin biskviitiä, ja asetettuaan tämän\nkaiken pöydälle, kääntyi hän jälleen Nehljudofiin.\n\n-- Millä siis voin olla avuksi?\n\n-- Olisin pyytänyt päästä erään naisvangin puheille, -- sanoi Nehljudof\nistuutumatta.\n\n-- Valtiollisenko? Se on vastoin lakia, -- sanoi upseeri.\n\n-- Se nainen ei ole valtiollinen, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Vai niin, tehkää hyvin, istukaa, -- sanoi upseeri.\n\nNehljudof istui.\n\n-- Hän ei ole valtiollinen, -- toisti hän, -- mutta minun pyynnöstäni on\nkorkein päällystö sallinut hänen matkustaa valtiollisten kanssa...\n\n-- Vai niin, kyllä tiedän, keskeytti toinen. -- Pieni, musta? Miksei, kyllä\nse käy päinsä. Suvaitsetteko polttaa.\n\nHän tarjosi Nehljudofille paperossilaatikon ja kaadettuaan säntillisesti\nteetä kahteen lasiin, asetti toisen Nehljudofin eteen.\n\n-- Tehkää hyvin, -- sanoi hän.\n\n-- Kiitän teitä, minä olisin tahtonut tavata...\n\n-- Yö on pitkä. Kyllä ehditte. Minä toimitan sen teille ulos.\n\n-- Eikö kävisi laatuun, että minä pääsisin itse sinne? -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Valtiollistenko luo? Vastoin lakia.\n\n-- Minut on monta kertaa laskettu, Jos pelättäisiin, että minä toimitan\nheille jotain, niin voisinhan toimittaa hänen kauttansa.\n\n-- Eipä niinkään, hänet syynätään, -- sanoi upseeri ja naurahti\nepämiellyttävästi.\n\n-- No syynätkää siis minut.\n\n-- Tullaan kyllä toimeen ilman sitäkin, -- sanoi upseeri tuoden avatun\npullon Nehljudofin lasin luo.\n\n-- Saako olla? No, niinkuin tahdotte. Täällä Siperiassa kun asuu niin\neipä todella usein saa tavata sivistynyttä ihmistä. Tiedättehän itsekin\nettä meidän virkamme on niitä surullisimpia. Ja kun ihminen on tottunut\ntoisellaiseen, niin on todellakin raskasta. Meikäläisestähän on\nsemmoinen arvelu, että kun on vartioupseeri, niin on siis raaka ihminen,\nsivistymätön, eikä kukaan ajattele, että ihminen voisi olla ihan toiseen\naijottu.\n\nUpseerin punaset kasvot, hänen hajuvetensä, sormus ja erittäinkin\nepämiellyttävä nauru olivat hyvin vastenmieliset Nehljudofista, mutta\nhän oli nytkin, niinkuin koko matkansa aikana, siinä totisessa,\nhuomaavaisessa mielialassa, jossa hän ei sallinut itsensä käyttäytyä\nkevytmielisesti ja ylenkatseellisesti ketään kohtaan, olipa se mikä\nihminen tahansa, ja piti välttämättömänä puhua jokaisen ihmisen kanssa\n\"koko sielullaan,\" kuten hän itsekseen määritteli tämän suhteen.\nKuunneltuaan upseeria ja ymmärrettyään tämän henkisen tilan, hän sanoi\ntotisesti:\n\n-- Minä luulen, että teidän virassanne voi löytää lohdutuksen ihmisten\nkärsimysten helpoittamisessa, -- sanoi hän.\n\n-- Mitä kärsimyksiä niillä on? Ne ovat semmoisia ihmisiä.\n\n-- Missä suhteessa ne olisivat erilaiset kuin muut? -- sanoi Nehljudof. -- Ne\novat ihan samallaisia kuin kaikki. Ja onpa viattomiakin.\n\n-- Tietysti on monenlaisia. Tietysti niitä tuleekin sääli. Toiset ovat\nhyvin ankaria heille, mutta minä teen helpotuksia missä vaan voin. Ennen\nkärsin vaikka itse, kunhan eivät ne. Toiset ovat heti valmiit lakia\nkäyttämään, kun vaan on vähänkään syytä, vieläpä ammuttavatkin, mutta\nminä säälin. Saako olla? Juokaa nyt pois vaan, -- sanoi hän, kaataen vielä\nteetä.\n\n-- Kuka hän oikeastaan on, se, jota tahdotte tavata? -- kysyi upseeri.\n\nSe on eräs onneton nainen, joka oli joutunut haureuslaitokseen, ja\nsiellä häntä vääryydellä syytettiin myrkyttämisestä, mutta hän on hyvin\nhyvä nainen, -- sanoi Nehljudof.\n\nUpseeri pudisteli päätään.\n\n-- Semmoista tapahtuu. Kasaanissa, kuulkaapas, oli yksi semmoinen -- Emma\nnimeltään. Syntyjään hän oli unkarilainen, mutta silmät ehta\npersialaiset, -- jatkoi hän voimatta salata hymyään tätä muistellessaan,\n-- käytös oli semmoinen, että ei kreivittärellä parempaa...\n\nNehljudof keskeytti upseerin ja palasi entiseen puheaineeseen. -- Minun\nymmärtääkseni te voitte helpoittaa semmoisten ihmisten kohtaloa,\nniinkauan kuin ne ovat teidän vallassanne. Ja niin menetellen te ihan\nvarmaan löytäisitte suuren ilon, -- puhui Nehljudof, koettaen lausua\najatuksensa niin selvästi kuin mahdollista, niinkuin puhutaan\nulkomaalaisten tai lapsien kanssa.\n\nUpseeri katsoi Nehljudofiin kiiltävillä silmillä ja näytti\nmaltittomuudella odottavan, milloin tämä lopettaa, voidakseen sitten\njatkaa omaa kertomustaan unkarittaresta ja hänen persialaisista\nsilmistään, joka oli nähtävästi elävänä hänen mielikuvituksessaan ja\nnieli koko hänen huomionsa.\n\n-- Se on niin, se on epäilemättä niin, -- sanoi hän. -- Minä säälinkin heitä;\nmutta minä tahdoin kertoa teille siitä Emmasta. Ajatelkaas mitä hän\nteki...\n\n-- Minua ei huvita tuo asia, -- sanoi Nehljudof, -- ja sanon teille suoraan,\nettä vaikka olen itsekin ollut ennen toinen, niin nyt minä inhoan\nsemmoista suhdetta naisiin.\n\nUpseeri katsahti pelästyneenä Nehljudofiin.\n\n-- Ettekö suvaitsisi vielä teetä? -- sanoi hän.\n\n-- Ei, kiitoksia.\n\n-- Bernof! -- huusi upseeri. -- Saata tämä herra Bakulofin luo, sano, että\nlaskevat erityiseen huoneeseen valtiollisten luo; saa olla siellä\niltahuutoon asti.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSotamiehen saattamana Nehljudof tuli jälleen pimeälle pihalle, jota\npunertavasti palavat lyhdyt huonosti valaisivat.\n\n-- Minnekkä matka? -- kysyi vastaantuleva vartiosotamies siltä, joka\nsaattoi Nehljudofia.\n\n-- Erityiseen koppiin n:o 5.\n\n-- Ei tästä pääse, ovi on suljettu, täytyy mennä toista kautta.\n\n-- Miksi on suljettu?\n\n-- Aliupseeri sulki ja meni itse kylään.\n\n-- Niin tulkaa sitten täältä.\n\nSotamies vei Nehljudofin lautoja pitkin toiselle ovelle. Jo pihalle\nkuului sisältä ääniä ja liikkeitä, niinkuin hyvästäkin mehiläispesästä,\nmutta kun Nehljudof tuli lähemmäs ja ovi aukeni, yltyi pauhu ja muuttui\nhuutavien, kiroilevien, nauravien äänten sekamelskaksi. Kuului kahleiden\nkalinaa ja nenään tuoksahti tuttu, raskas haju.\n\nMolemmat nämä vaikutukset: kiljunta ynnä kahleiden kalina ja tuo kauhea\nhaju yhtyivät aina Nehljudofilla yhdeksi tuskalliseksi tunteeksi: siinä\noli jokin henkinen kuvotus, joka tahtoi muuttua oikeaksi kuvotukseksi.\nJa molemmat vaikutukset sekaantuivat ja kovensivat toisiaan.\n\nTultuaan nyt majoitusvankilan eteiseen, missä seisoi tavattoman suuri\nhaiseva korvo, näki Nehljudof ensimäiseksi vaimoihmisen, joka istui\nkorvon reunalla. Häntä vastapäätä oli mies, litteä lakki kallistettuna\najellulle puolelle päätä. He juttelivat jotain keskenään. Miesvanki,\nnähtyään Nehljudofin, iski silmää ja, mutisi:\n\n-- Ei keisarikaan saa vettä pysähtymään. Mutta nainen laski helmansa ja\nperääntyi.\n\nEteisestä mentiin käytävään, jonne koppien ovet avautuivat. Ensimäinen\noli perheellisten koppi, sitten suuri naimattomien miesten koppi ja\nkäytävän päässä kaksi pientä, valtiollisille eroitettua koppia.\nMajoitustalossa, joka oli aijottu 150 hengelle, oli 450 henkeä; se oli\nniin täynnä, etteivät kaikki mahtuneet koppeihin vaan täyttivät\nkäytävän. Muutamat istuivat tai loikoivat lattialla, toiset liikkuivat\nedestakasin tyhjien ja kiehuvalla vedellä täytettyjen teekannujen\nkanssa. Näiden joukossa oli Taras. Hän saavutti Nehljudofin ja tervehti\nystävällisesti. Tarasin hyväntahtoiset kasvot olivat täynnänsä sinelmiä,\nnenällä ja silmien alla.\n\n-- Mikäs sinulle on tullut? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Tuli vaan semmoinen riita, -- sanoi Taras hymyillen.\n\n-- Tappelevat alituistaan, -- sanoi vartiosotamies ylenkatseellisesti.\n\n-- Naisen päällisiä, -- lisäsi heidän takanaan tuleva vanki. -- Fetjkan\nkanssa painivat.\n\n-- Entä Fedosja? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Tervennä hän on, vien tässä hänelle teevettä, -- sanoi Taras ja meni\nperheellisten koppiin.\n\nNehljudof katsahti ovesta. Koko huone oli täynnänsä naisia ja miehiä\nsekä lavitsoilla että niiden alla. Kopissa oli höyryä kuivuvista\nkosteista vaatteista ja kuului yhtämittainen naisäänten huuto. Seuraava\novi vei naimattomien koppiin. Tämä oli vieläkin täydempi ja\novensuussakin tunkeili meluava joukko, kosteissa vaatteissa; siinä\npelattiin tai ratkaistiin jotain. Vartiosotamies selitti Nehljudofille,\nettä siinä vankien vanhin antoi pelaajalle niitä ruokarahoja, joita\nvangit olivat pelissä kadottaneet, korteista tehtyjen pilettien mukaan.\nNähtyään aliupseerin ja herrasmiehen vaikenivat lähempänä seisojat\nvihasesti silmäten ohimeneviä. Pelaavien joukossa huomasi Nehljudof\ntutun pakkotyöläisen, Fjodorofin, seurassaan ainainen surkeannäköinen\nnuorukainen, jolla oli kulmakarvat nostettuina, kasvot vaaleat,\nikäänkuin turvonneet; ja sitten erään inhoittavan, rokonarpisen,\nnenättömän kulkurin, josta kulki semmonen huhu, että hän karkuretkellään\nmuka oli tappanut toverinsa ja ravinnut itseään tämän lihalla. Kulkuri\nseisoi käytävässä, märkä mekko heitettynä toisen olan yli, ja\npilkallisesti ja häpeemättömästi katseli Nehljudofia, väistymättä hänen\ntieltään. Nehljudof kiersi hänet.\n\nNiin tuttua kuin tämä näky Nehljudofille olikin, ja vaikka hän näinä\nkolmena kuukautena oli kylläkin usein nähnyt nuo samat 400 vankia mitä\nerilaisimmissa oloissa: kuumassa, tomupilvissä, jotka nousivat heidän\njalkakahleistaan, matkan pysähdyspaikoissa, majoitusvankilain pihalla\nlämpimän aikaan, missä tapahtui kauhistuttavia avonaisen irstaisuuden\nkohtauksia, -- hän kuitenkin, joka kerta kuin tuli heidän keskuuteensa ja\nhuomasi, kuten nyt, että heidän huomionsa on häneen kääntynyt, tunsi\ntuskallista häpeää ja omaa syyllisyyttänsä heidän edessään. Mutta\nraskainta oli hänestä se, että tähän häpeän ja syyllisyyden tuntoon\nsekaantui lisäksi voittamaton inhon ja kauhun tunne. Hän tiesi, että\nsiinä asemassa, mihin he olivat asetetut, ei voinut olla muuna kuin minä\nhe olivat, eikä hän sittenkään voinut tukahuttaa itsessään inhoa heihin.\n\n-- Kyllä noiden tuommoisten -- kelpaa niiden keiletellä, -- kuuli Nehljudof\nlähestyessään valtiollisten ovea jonkun käheän äänen sanovan ja lisäävän\nsiihen vielä sopimattoman haukkumasanan.\n\nJa sitten kuului pahansuopa, pilkallinen nauru.\n\n\n\n\nX.\n\n\nNaimattomain osaston ohi päästyä aliupseeri sanoi Nehljudofille\ntulevansa häntä hakemaan ennen iltahuutoa ja palasi takasin. Tuskin oli\naliupseeri poistunut, kun Nehljudofin luo tuli kiirein askelin paljain\njaloin, jalkarautojansa kannatellen ja tuoden muassaan väkevää, hapanta\nhien hajua, vanki, ja salaperäisellä kuiskauksella sanoi:\n\n-- Puhukaa hänen puolestansa, herra. Ovat ihan nutistaneet miehen.\nOlivat juovuksissa. Ja hän äskeisessä vastaanotossa jo on sanonut\nitsensä Karmanofiksi. Puhukaa hänen puolestansa, meidän ei käy laatuun,\ntappavat, -- sanoi vanki, levottomasti katsellen ympärilleen ja poistui\nheti Nehljudofin luota.\n\nAsia oli se, että pakkotyöläinen Karmanof oli vietellyt erään hänen\nnäköisensä miehen, joka oli siirtokuntaan tuomittu, asettumaan hänen\nsijallensa, niin että pakkotyöläinen tuli siirtokuntaan, mutta toinen\npakkotyöhön hänen sijalleen.\n\nNehljudof jo tiesi tästä asiasta, sillä sama vanki oli viikko sitten\nilmoittanut hänelle tästä vaihdosta. Nehljudof nyykäytti päätä\nosoittaakseen ymmärtäneensä ja tekevänsä minkä voi, ja katsahtamatta\ntaakseen meni edemmäs.\n\nNehljudof tunsi tämän vangin Jekaterinburgista asti, missä hän oli\npyytänyt Nehljudofia anomaan, että hänen vaimonsa sallittaisiin seurata\nhäntä, ja ihmetteli tämän tekoa. Mies oli keski kokoa ja ihan tavallista\ntalonpojan muotoa, noin 30 ikäinen, pakkotyöhön tuomittu ryöstön ja\nmurhan yrityksestä. Hänen nimensä oli Makar Djefkin. Hänen rikoksensa\noli hyvin kummallinen. Tämä rikos, kuten hän itse Nehljudofille kertoi,\nei ollut hänen, Makarin, vaan _sen_, paholaisen tekoa. \"Makarin isän\nluo,\" kertoi hän, \"oli poikennut eräs matkustavainen ja kahdesta\nruplasta tingannut kyydin 40 virstan päässä olevaan kylään. Isä oli\nkäskenyt Makarin mennä matkustavaista kyytiin. Makar valjasti hevosen,\npukeutui ja alkoi yhdessä matkustavaisen kanssa juoda teetä.\nMatkustavainen siinä juodessa kertoi olevansa naimisretkellä ja vievänsä\nmukanaan Moskovassa ansaitsemansa 500 ruplaa. Tämän kuultuansa Makar\nmeni pihalle ja pani reen pohjalle olkien alle kirveen. \"En itsekään\nymmärrä, miksi minä kirveen otin,\" kertoi hän. \"Otahan kirves,\" sanoi\n_se_: minä otin. Istuimme rekeen ja läksimme ajamaan. Ajamme, ajamme,\nminä unohdin koko kirveen. Jo rupesimme lähenemään kylää, noin kuusi\nvirstaa oli enää jäljellä. Kylätie nousi ylämäkeen. Minä nousin ja kulin\nreen perässä, mutta _se_ kuiskuttaa: \"Mitäs mietit? Kun pääset mäelle,\non siinä asuntoja ja kohta sitten alkaa kyläkin. Kyllä ne rahat menee\nmenojaan, mutta jos aijot jotain tehdä, niin tee nyt.\" Minä kuukistuin\nrekeen, muka olkia korjatakseni, mutta kirves tuli kuin itsestään\nkäsiini. Hän katsahti minuun. \"Mitäs nyt meinaat?\" sanoi hän. Minä\nojensin kirveen, aijoin iskeä, mutta hän oli sukkela ihminen, hypähti\nreestä ja tarttui käsiini. \"Mitäs sinä, poika kujeilet?...\" Hän kaatoi\nminut lumeen, minä en vastaan pannutkaan, vaan antauduin. Hän sitoi\nvyöllä käteni ja runttasi minut rekeen. Vei suoraan, vallesmannille.\nMinut pantiin linnaan. Käytiin käräjiä. Kunta antoi todistuksen, että\nmies olin hyvä, eikä mitään pahaa oltu koskaan huomattu. Isäntäväki,\nmissä asuin, myöskin kehuivat. Mutta asianajajaa en saanut\ntoimitetuksi,\" puhui Makar, \"ja sentähden pääsivät tuomitsemaan neljäksi\nvuodeksi pakkotöihin.\"\n\nJa tämä ihminen nyt, aikoen pelastaa maamiehensä, tietäen panevansa\nnoilla sanoilla henkensä alttiiksi, kuitenkin ilmaisi Nehljudofille\nvankilasalaisuuden, josta hän, jos vaan olisi saatu tietää hänen sen\ntehneen, olisi varmaan toimitettu hengiltä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nValtiollisten hallussa oli kaksi pientä koppia, joiden ovet antautuivat\nkäytävän erotettuun osaan. Tänne erotettuun osaan tultuaan Nehljudof\nnäki ensimäiseksi Simonsonin. Hänellä oli mäntyhalko kädessä ja hän\nistui kyykkysillään, lyhyessä nutussaan, hyvin syttyneen uunin edessä,\njonka alapeltiä veto vapisutti ja imi kiinni.\n\nNähtyään Nehljudofin hän nousematta asennostaan, katsellen alhaalta\nylös tuuheitten kulmakarvojensa takaa, ojensi kätensä.\n\n-- Olen iloinen että tulitte, minun täytyy puhua kanssanne, -- sanoi hän\nmerkitsevän näköisenä ja katsoen Nehljudofia suoraan silmiin.\n\n-- Mitä niin? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Sitten. Nyt ei minulla ole aikaa.\n\nJa Simonson ryhtyi jälleen uuniinsa, jota hän lämmitti oman teoriansa\nmukaan: kadottamalla mahdollisimman vähä lämpöä.\n\nNehljudof oli jo menemäisillään ensimäisestä ovesta, kun toisesta ovesta\ntuli kumarassa asennossa, luuta kädessä ja edellään lykkien uunia kohden\nsuurta roska- ja tomuläjää, Maslova. Hän oli valkoisessa röijyssä, hame\nylös käärittynä, sukkasillaan. Pää oli pölyn tähden silmäkulmiin asti\nhuiviin käärittynä. Nähtyään Nehljudofin hän oikasihe ja punakkana ja\nvirkeänä asetti luudan pois, pyyhki kätensä hameeseen ja pysähtyi\nsuoraan Nehljudofin eteen.\n\n-- Siivootte huoneita? -- sanoi Nehljudof tarjoten kättä.\n\n-- Niin, sehän on minun vanha toimeni, -- sanoi hän ja hymyili. -- Mutta\nlikaa onkin täällä niin hirveästi -- niin hirveästi.\n\n-- No, onko vaippa kuivunut? -- kääntyi hän Simonsonin puoleen,\n\n-- Melkein, -- sanoi Simonson katsoen Maslovaan jonkinlaisella\nerinomaisella katseella, joka kummastutti Nehljudofia.\n\n-- No sitten minä haen sen, ja tuon turkit kuivumaan. Meikäläiset ovat\nkaikki täällä, -- sanoi hän Nehljudofille, mennen peremmäs ja osoittaen\nläheisempään oveen.\n\nNehljudof avasi oven ja tuli pienenlaiseen koppiin, jota vähäinen\nmatalalla lavitsalla seisova metallilamppu heikosti valaisi. Kopissa oli\nkylmä ja haisi tomulta, kosteudelta ja tupakalta. Läkkilamppu valaisi\nkirkkaasti sen vieressä olijoita, mutta lavitsat olivat pimennossa ja\nseinillä liikkui heiluvia varjoja.\n\nTässä vähäisessä kopissa olivat kaikki, paitsi kaksi miespuolista,\njoiden asia oli taloudenhoito ja jotka olivat lähteneet kiehuvaa vettä\nja eväitä hakemaan. Täällä oli Nehljudofin vanha tuttu, Vera Jefremovna,\ntavattoman suurine, säikähtyneine silmineen, harmaassa nutussa, paisunut\nsuoni otsalla ja tukka lyhyeksi leikattuna. Hän istui sanomalehtipaperin\nedessä, minkä päällä oli hajoitettua tupakkaa, ja täytteli\npaperossihylssejä äkillisillä liikkeillään.\n\nTäällä oli myöskin yksi Nehljudofin mielestä parhaimmista valtiollisista\nnaisista, Emilia Rantseva, jonka toimena oli ulkonainen talous ja joka\nosasi vaikeimmissakin tilaisuuksissa antaa sille naisellisen kodikkuuden\nja viehättävyyden leiman. Hän istui lampun vieressä ja hihat käärittyinä\npäivettyneiden, kauniiden ja vikkeläin käsien tieltä kuivasi ja asetteli\nruukkuja ja kuppeja lavitsalle katetun käsiliinan päälle. Rantseva oli\nrumanlainen, nuori nainen, viisas ja lempeä ilme kasvoissa, joilla oli\nse ominaisuus, että ne hänen hymyillessään yhtäkkiä muuttuivat\niloisiksi, reippaiksi ja lumoaviksi; tämmöisellä hymyllä hän nyt\nvastaanotti Nehljudofin.\n\n-- Ja me kun luulimme, että olette jo perin palanneet takasin\nVenäjälle, -- sanoi hän.\n\nTäällä oli myöskin, varjossa, sinnemmäisessä nurkassa, Maria Pavlovna.\nHän toimitteli jotain pienen, valkotukkaisen tytön kanssa, joka\nherkeämättä jotain loruili somalla lapsen-äänellään.\n\n-- Sepä mainiota, että tulitte. Oletteko nähneet Katjaa? -- kysyi hän\nNehljudofilta. -- Katsokaas, tämmöinen vieras meillä on. -- Hän osoitti\ntyttöä.\n\nTäällä oli myöskin Kryiltsof. Kuihtuneena ja kalpeana, jalat allensa\ntaivutettuina, kyyristyneenä ja tutisten hän istui lavitsain\netäisimmässä kulmassa. Hänellä olivat kädet pistettyinä puoliturkin\nhihoihin ja kuumetautisilla silmillä hän katseli Nehljudofia. Nehljudof\ntahtoi mennä harien luokseen, mutta oven oikealla puolella, hakien\njotain säkistä ja puhellen sievän, hymyilevän neiti Grabetsin kanssa,\nistui kihara- ja punertavatukkainen mies, silmälasit päässä,\nguttaperkkanutussa. Se oli kuuluisa vallankumouksellinen Novodvorof, ja\nNehljudof kiiruhti häntä tervehtimään. Erittäin hän kiirehti tätä\ntekemään senvuoksi, että kaikista tämän puolueen valtiollisista\nvangeista oli vaan tämä ainoa hänelle vastenmielinen. Novodvorofin\nsiniset silmät välkähtivät silmälasien yli Nehljudofia kohden ja\notsaansa rypistäen hän antoi hänelle kaidan kätensä.\n\n-- No, hyvinkö matkustus on mieleenne? -- sanoi hän nähtävästi ivalla.\n\n-- Kyllä, paljon on opittavaa, -- vastasi Nehljudof ollen muka huomaamatta\nivaa ja pitävinään sitä vaan ystävällisyytenä, ja tuli Kryiltsofin luo.\n\nUlkonaisesti Nehljudof oli osoittanut välinpitämättömyyttä, mutta\nsydämmessään hän ei ollut läheskään valiäpitämätön Novodvorofia kohtaan.\nNämä Novodvorofin sanat, hänen selvästi näkyvä halunsa sanoa ja tehdä\njotain mieltäpahoittavaa pilasivat Nehljudofilta sen hyväntahtoisuuden\nmielialan, jossa hän oli. Hänen tuli paha ja surullinen olla.\n\n-- Kuinka nyt jaksatte? -- hän sanoi puristaen Kryiltsofin kylmää ja\nvapisevaa kättä.\n\n-- Tuossahan menee, en vaan tahdo päästä lämpimäksi, olen\nkastunut, -- sanoi Kryiltsof, kiireisesti piiloittaen kätensä\npuoliturkkinsa hihaan. -- Täälläkin on kylmä kuin koirilla. Tuolla ovat\nikkunat särjetyt. -- Hän osoitti kahdessa kohden rikkilyötyjä ruutuja\nrautaristikon takana.\n\n-- Entä te? miksi ette ole ennen käynyt?\n\n-- Eivät päästä, päällystö on ankara. Vasta nyt sattui vähän\ninhimillisempi upseeri.\n\n-- No, vai inhimillinen, -- sanoi Kryiltsof. -- Kysykääpäs Mashalta, miten\nhän aamulla käyttäytyi.\n\nMaria Pavlovna, nousematta paikaltaan, kertoi miten tuon tytön oli\nkäynyt aamulla, majoituspaikasta lähdettäissä.\n\n-- Minun mielestäni on välttämätöntä ilmaista kollektiivinen\nvastalause, -- sanoi Vera Jefremovna päättävällä äänellä, yhtaikaa\nkuitenkin epävarmasti ja arasti katsahdellen milloin yhtä milloin\ntoista silmiin.\n\n-- Vladimir ilmaisi paheksumisensa, mutta siinä ei ole kyllin.\n\n-- Mimmoinen vastalause? -- murahti Kryiltsof kärsimättömästi rypistäen\notsansa. Vera Jefremovnan teeskennelty puhetapa ja hermollisuus oli\nnähtävästi jo kauan sitten suututtanut häntä. -- Te haette kai\nKatjaa? -- sanoi hän sitten Nehljudofille. -- Hän vaan tekee työtä ja\nsiivoaa. Tämän huoneen hän on siivonnut ja meidän -- miesten huoneen; nyt\nsiivoaa naisten huonetta. Mutta kirppuja ei hän vaan saa häviämään,\ntahtovat ihan elävältä syödä. Mitäs Masha siellä tekee? -- kysyi hän\nosoittaen päällään siihen nurkkaan päin, jossa Maria Pavlovna oli.\n\n-- Kampaa ottotyttöänsä, -- sanoi Rantseva.\n\n-- Kunhan ei vaan syöpäläisiä meidän päällemme päästäisi? -- sanoi\nKryiltsof.\n\n-- Ei, ei, kyllä minä tarkasti. -- Nyt hän on puhdas, -- sanoi Maria\nPavlovna. -- Ottakaa hänet nyt, -- sanoi hän Rantsevalle. -- Minä menen Katjaa\nauttamaan. Ja tuon Kryiltsofille vaipan.\n\nRantseva otti tytön ja äidin hellyydellä puristaen itseänsä vasten\nlapsukaisen paljaita, pulleita käsiä, asetti sen polvelleen ja antoi\nsille sokeripalan.\n\nMaria Pavlovna poistui huoneesta, ja hänen jälkeensä tuli koppiin kaksi\nmiespuolista, toisella kiehuvaa vettä, toisella eväitä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nToinen heistä oli lyhyenläntä, kuivahtanut nuori mies, veralla peitetty\npuoliturkki yllä ja pitkävartiset saappaat jalassa. Hän tulla keppelehti\nkevyein ja nopein askelin, tuoden kaksi höyryävää suurta teekannua ja\npuristaen kainaloonsa liinaan käärittyä leipää.\n\n-- Siinäpä on vihdoin ruhtinaammekin, -- sanoi hän asettaessaan teekannua\nkuppien keskelle ja antaen leivän Maslovalle. -- Mainioita ostoksia\nolemme tehneet, -- sanoi hän heittäen turkkia päältään ja lähättäen sen\ntoisten päiden yli lavitsain nurkkaukseen. Markel osti maitoa ja munia;\ntästä tulee kerrassa kalaassit. Ja Kirillovna se vaan yhä noudattaa\nesteettistä puhtauttaan, -- sanoi hän, hymyillen katsoen Rantsevaan. -- No\nei muuta kuin ala keittää teetä, -- sanoi hän hänelle.\n\nKoko tämän ihmisen ulkomuodosta: hänen liikkeistään, äänestään,\nkatseestaan henki reippautta ja iloisuutta. Toinen tulijoista oli\nmyöskin lyhyenläntä, luiseva ihminen. Hänen harmaiden kasvojensa\nposkiluut olivat hyvin ulkonevat, silmät olivat kaukana toisistaan ja\nniissä oli mainion kaunis, vihertävä väri, huulet olivat hienot, ilme\nkasvoissa päinvastoin synkkä ja haluton. Hänellä oli vanha pumpuli\nvuorinen palttoo ja kalossit saappaiden päällä. Asetettuaan Rantsevan\neteen kantamuksensa, hän tervehti Nehljudofia taivuttamalla kaulaansa,\nniin että kumartaessaan koko ajan katsoi häneen. Sitten, annettuaan\nhänelle haluttomasti hikisen kätensä, hän alkoi vitkallisesti asetella\neväitä korista.\n\nNämä molemmat valtiolliset vangit olivat kansan lapsia: edellinen oli\nNabatof niminen talonpoika, jälkimäinen oli tehtaan työmies Markel\nKondratjef. Markel oli joutunut vallankumoukselliseen liikkeeseen\niältään jo 35 vuoden vanhana; mutta Nabatof jo 18 vuotiaana. Päästyään\nkyläkoulusta suurien taipumustensa vuoksi kymnaasiin, Nabatof elätti\nitseään kaiken aikaa yksityistunneilla, mutta sai kuitenkin koulusta\npäästyään kultamitalin. Yliopistoon hän ei kuitenkaan mennyt, sillä jo\nVII:nellä luokalla ollessaan hän oli päättänyt mennä kansan joukkoon,\njosta oli tullutkin, levittääkseen sivistystä unhotettujen veljiensä\nkeskuudessa. Niin hän sitten tekikin: aluksi rupesi kirjuriksi suureen\nkylään, mutta vangittiin pian sen johdosta, että oli lueskellut\ntalonpojille kirjasia ja perustanut heidän keskuudessaan kulutus- ja\ntuotantoyhtiön. Ensi kerralla häntä pidettiin vankilassa kahdeksan\nkuukautta ja päästettiin sitten ehdonalaiseen vapauteen. Irtipäästyään\nhän heti matkusti toiseen lääniin, toiseen kylään, ja ruvettuaan siellä\nopettajaksi, toimi samoin kuin ennenkin. Hän joutui taas kiinni ja sai\ntällä kertaa viettää vankilassa vuoden ja kaksi kuukautta, mutta siellä\nhän vaan yhä varmistui vakaumuksissaan.\n\nToisen vankeuskauden perästä hänet lähetettiin Permin lääniin. Sieltä\nhän karkasi. Taas saivat hänet kiinni, ja pidettyään vankilassa\nseitsemän kuukautta lähettivät Arkangelin lääniin. Sieltä hän karkasi\ntoistamiseen ja joutui jälleen kiinni; nyt hänet tuomittiin\nsiirtolaisvangiksi Jakutskin piiriin; niin että hän vietti puolet\nmiehuudenikäänsä vankilassa ja maanpaossa. Kaikki nämä retkeilemiset\neivät vähimmässäkään määrässä heikontaneet hänen terveyttään eikä\ntarmoaan, vaan päinvastoin virittivät hänen tarmoaan. Hän oli virkeä\nihminen, mainio oli hänen ruuansulatuksensa, aina oli hän yhtä topakka,\naina iloinen ja reipas. Ei koskaan hän mitään katunut, ei liioin kovin\nkauas tulevaisuuteen tähtäillyt, vaan järkensä koko voimalla,\nketteryydellä ja käytännöllisyydellä toimi nykyisyydessä. Ollessaan\nvapaana hän työskenteli sen tarkoituksen eteen, minkä oli itselleen\nasettanut, siis kansan, erittäinkin talonpoikaisen työväen\nsivistyttämiseksi ja yhteenliittämiseksi; mutta kun vapaus oli häneltä\nriistetty, hän toimi yhtä tarmokkaasti ja käytännöllisesti yhteyttä\nvarten ulkomaailman kanssa ja laittaakseen elämän niin siedettäväksi\nkuin olevissa oloissa suinkin oli mahdollista, eikä ainoastaan\nitselleen, vaan lähimmille tovereilleenkin. Hän oli ennen kaikkea\nyhteiskunnallinen ihminen. Itseänsä varten hän ei luullut mitään\ntarvitsevansa, ja hän saattoi löytää tyydytystä vaikka tyhjästä, mutta\ntoverikuntaan nähden hän vaati paljon ja saattoi tehdä kaikkea työtä,\nsekä ruumiillista että henkistä, pitkät ajat herkeämättä, unetta ja\nruuatta. Talonpoika kuin oli, hän oli työteliäs, kekseliäs, varovainen,\nsukkela töissä ja luonnollisella tavalla kieltäytyväinen ja ilman vaivaa\nkohtelias, huomaavainen sekä muiden tunteita että myöskin mielipiteitä\nkohtaan. Hänen vanha äitinsä, lukuataitamaton talonpoikainen leski,\ntäynnänsä taikauskoa, oli vielä elossa, ja Nabatof auttoi häntä ja\nvapaana ollessaan kävi häntä tapaamassa. Semmoisissa tilaisuuksissa\nkotona ollessaan hän otti selvän hänen elämänsä yksityisseikoista,\nauttoi häntä töissä eikä laiminlyönyt entisiä talonpoikaisia\ntovereitansa: poltteli kotitekoista tupakkia satunnaisesta, paperista\nkääräistystä piipusta, veti käsikarttua ja koetti selittää heille,\nkuinka he kaikki olivat petetyt, ja kuinka heidän oli irtautuminen siitä\nvalheesta, jossa heitä pidettiin. Kun hän kuvaili mielessään ja puhui\nsiitä mitä kaikkea vallankumous oli saava aikaan kansan hyväksi, hän\nkuvaili aina eteensä juuri tämän saman kansan, jonka lapsi hän oli,\nmelkein samoissa olosuhteissa, ainoastaan omistavana maata ja ilman\nherroja ja virkamiehiä. Vallankumouksen ei hänen mielestään pitäisi\nmuuttaa kansan elämän perusmuotoja -- siinä asiassa hän ei ollut yhtä\nmieltä Novodvorofin ja tämän seuraajan Markel Kondratjefin\nkanssa, -- vallankumouksen ei ollut hänen mielestään särkeminen koko\nrakennusta, vaan sen oli ainoastaan uudella tavalla järjestäminen tämän\nihanan, luotettavan, suunnattoman suuren ja hänen tulisesti rakastamansa\nrakennuksen sisäisiä asumuksia.\n\nUskonnollisessakin suhteessa hän oli yhtä tyypillinen talonpoika: ei hän\nkoskaan ajatellut metafyysisiä kysymyksiä, kaiken alkua, haudantakaista\nelämää. Jumala oli hänelle sitä mitä se oli Aragolle, -- hypoteesi, jota\nhän ei siihen asti ollut vielä tarvinnut. Ei hänellä ollut mitään\ntekemistä sen kysymyksen kanssa, miten maailma oli alkunsa saanut:\nMooseksenko vai Darvinin mukaan, ja Darvinin oppi, jota hänen nykyiset\ntoverinsa pitivät niin tärkeänä, oli hänen mielestään samallaista\najatuksen leikkiä kuin luominen kuudessa päivässä.\n\nTämä maailman luomisen kysymys ei huvittanut häntä, juuri siksi, että\nkysymys, kuinka saattaisi maailmassa parhaiten elää, oli aina hänen\nedessään. Tulevaisesta elämästä hän ei myöskään koskaan perustanut,\nsillä sisimmässä sydämmessään hänellä oli esi-isiltä peritty luja,\nrauhallinen, kaikille maanviljelijöille ominainen vakaumus, että\nniinkuin eläin- ja kasvimaailmassa ei mikään lopu, vaan alituisesti\nmuuttuu yhdestä muodosta toiseen, -- lanta jyväksi, jyvä kanaksi, pääkkö\nsammakoksi, mato perhoseksi, siemen tammeksi, -- niin ihminenkään ei häviä,\nvaan muuttuu. Hän uskoi näin, ja sentähden hän oli katsonut reippaasti\nja iloisestikin kuolemaa silmiin ja lujamielisesti kesti kärsimyksiä,\njotka sinnepäin veivät, mutta hän ei rakastanut eikä osannut puhua\ntästä. Hän rakasti työtä ja puuhasi aina käytännöllisissä asioissa ja\nyllytteli näihin käytännöllisiin toimiin tovereitaankin.\n\nToinen tähän joukkokuntaan kuuluva valtiollinen vanki, Markel\nKondratjef, oli aivan toisenlaatuinen ihminen. Viidentoista vuotisesta\nasti hän oli joutunut tehdastyöhön, ja alkanut tupakoida ja juoda\ntukehuttaakseen hämärän loukkaantumisen siitä, että hänelle tehtiin\nvääryyttä. Loukkaantunut hän oli ensi kerran silloin kuin he pojat\nolivat jouluaattona käsketyt tehtaanisännän kotiin, jossa rouva oli\ntoimittanut joulujuhlan. Hän ja hänen toverinsa olivat saaneet\nkopekanmaksavan pikku torven, omenan, kullatun pähkinän ja rypälemarjan,\nmutta tehtailijan omat lapset saivat lahjoja, jotka näyttivät todellisen\njoulupukin tuomilta ja maksoivat, kuten hän myöhemmin sai tietää, yli 50\nruplaa. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, kun heidän tehtaaseensa\npestautui kuuluisa vallankumousnainen, joka huomasi Kondratjefin\nluonnonlahjat ja alkoi antaa hänelle kirjoja ja lentokirjasia ja puhua\nhänen kanssaan, selitellä hänen tilaansa, syitä siihen ja keinoja sen\nparantamiseen. Kun hänelle tuli ihan selväksi että oli mahdollista\nvapauttaa itsensä ja muut siitä sorronalaisesta asemasta, jossa hän oli,\nnäytti hänestä tuon aseman vääryys vielä julmemmalta ja kauheammalta\nkuin ennen, ja hän rupesi intohimoisesti toivomaan ei ainoastaan\nvapautumista vaan myöskin niiden rankaisemista, jotka olivat tähän\nvääryyteen syynä ja ylläpitivät sitä. Tuon mahdollisuuden antoivat,\nkuten hänelle selitettiin, tiedot, ja Kondratjef rupesi intohimoisesti\ntietoja hankkimaan. Tosin hänelle oli epäselvää, millä tavalla\nsosialistinen ihanne on toteutuva tietojen avulla, mutta hän uskoi, että\nkoska tieto oli hänelle selvittänyt sen vääryyden, jota hän asemassaan\nkärsi, niin sama tieto oli tuon vääryyden korjaavakin. Paitsi sitä tieto\nylensi hänet hänen omissa silmissään muita ihmisiä ylemmäksi. Ja\nsentähden, jätettyään juomisen ja tupakanpolton, hän käytti lukuihin\nkaiken vapaan aikansa, jota kyllä riitti sittenkuin hänestä tehtiin\nvarastohuoneen hoitaja.\n\nVallankumousnainen opetti häntä, ihmetellen hänessä sitä suurta kykyä,\njolla hän koskaan kyllikseen saamatta nieli kaikenlaisia tietoja.\nKahdessa vuodessa hän oppi algebran, mittausopin ja historian, jota hän\nerikoisesti rakasti, ja hän luki läpi myöskin kaiken esteettisen\nkirjallisuuden, mutta erittäinkin sosialistisen.\n\nVallankumousnainen vangittiin ja yhdessä hänen kanssaan myöskin\nKondratjef, koska tältä oli löytynyt kiellettyjä kirjoja, ja pistettiin\naluksi linnaan, mutta sitten karkoitettiin Vologodskin lääniin. Siellä\nhän tutustui Novodvorofiin, luki lisäksi paljon vallankumouksellisia\nkirjoja, pani kaikki mieleensä ja vahvistui vielä enemmän\nsosialistisissa vakaumuksissaan. Maanpakonsa jälkeen oli hän suuren\ntyölakon johtajana, joka lakko päättyi tehtaan häviöön ja tirehtörin\ntappoon. Kondratjef vangittiin ja tuomittiin oikeutensa menettäneeksi ja\nsiirtolavankilaan lähetettäväksi.\n\nUskontoon nähden hän oli yhtä kieltoperäisellä kannalla kuin oleviin\ntaloudellisiinkin oloihin. Ymmärrettyään sen uskon järjettömyyden, jossa\nhän oli kasvatettu, ja suurella voimainponnistuksella, aluksi peläten\nmutta sitten innostuneena vapauduttuaan siitä, hän ikäänkuin sen\npetoksen kostamiseksi, jossa häntä ja hänen esi-isiään oli pidetty, ei\nväsynyt myrkyllisellä vihalla nauramasta pappeja ja uskonkappaleita.\n\nHän oli tottumuksestaan askeetti, tyytyi vähimpään ja niinkuin jokainen\nlapsuudestaan työhön tottunut ihminen, jolla oli kehittyneet jäntereet,\nsaattoi helposti, paljon ja sukkelasti tehdä kaikkea ruumiillista\ntyötä, mutta rakasti ennen kaikkea joutoaikaa, voidakseen vankiloissa ja\nmajoituspaikoissa jatkaa opintojansa. Hän tutki nyt Marxin ensimäistä\nnidosta, ja suurenmoisella huolella niinkuin kalliinta aarretta,\nsäilytti tätä kirjaa säkissään. Kaikkia tovereitaan kohtaan hän\nkäyttäytyi töykeästi, välinpitämättömästi, lukuunottamatta Novodvorofia,\njolle hän oli erittäin altis ja jonka mielipiteitä kaikista aineista hän\npiti kumoamattomina totuuksina.\n\nNaisia kohtaan, joita hän piti vaan turhina häiritsijöinä kaikissa\ntärkeissä asioissa, hänellä oli voittamaton ylenkatse. Mutta Maslovaa\nhän sääli ja oli tälle ystävällinen, koska Maslova oli hänen mielestään\nesimerkkinä siitä tavasta, millä yläluokka sorti alaluokkaa. Samasta\nsyystä hän sitävastoin ei rakastanut Nehljudofia, ei antautunut hänen\nkanssaan puheisiin eikä puristanut hänen kättään, vaan tarjosi\npuristettavaksi oman ojennetun kätensä, kun Nehljudof häntä tervehti.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nUuni oli palanut loppuun ja lämminnyt, tee oli saatu kiehumaan ja\nkaadettiin laseihin ja ruukkuihin, ja vaalistettiin maidolla, esillä oli\nrinkilöitä, tuoretta hiiva- ja vehnäleipää, koviksi keitettyjä munia,\nvoita ja vasikan pää ja jalat. Kaikki siirtyivät lavitsan ääreen, jota\nnyt käytettiin pöytänä, ja juotiin ja syötiin ja juteltiin. Rantseva\nistui laatikon päällä kaataen teetä. Hänen ympärilleen kokoontuivat\nkaikki muut paitsi Kryiltsof, joka oli ottanut kostean puoliturkkinsa\nyltään, kääriytynyt kuivaan vaippaansa ja loikoi nyt paikoillaan\njutellen Nehljudofin kanssa.\n\nKylmän, kosteuden, lian ja epämukavuuksien perästä, joita he olivat\nsaaneet kokea, niiden vaivojen perästä, joita heillä oli ennenkuin\nsaivat kaikki järjestykseen, ja syötyään ja juotuaan kuumaa\nteetä, -- olivat kaikki mitä parhaimmalla ja iloisimmalla tuulella.\n\nSe seikka että seinän takaa kuului töminää, huutoa ja haukkumasanoja\nvankien keskuudesta, ikäänkuin muistuttaen heitä siitä, mikä oli heidän\nympärillään, lisäsi vielä enemmän kodikkuuden tuntoa. Niinkuin\npysähdysasemassa keskellä merta nämä ihmiset tunsivat hetkeksi olevansa\nvapaat siitä alennuksien ja kärsimyksien tulvasta, joka ympäröitsi\nheitä, ja senvuoksi he olivat ylentyneessä ja eloisammassa\nmielentilassa. Puhuttiin kaikesta muusta, ainoastaan ei omasta asemasta\neikä siitä mikä heitä odotti. Paitsi sitä kuten on tavallista nuorten\nmiesten ja naisten välillä, erittäinkin kun heidän on pakosta oleminen\nyhdessä, niinkuin olivat yhdessä kaikki nämä ihmiset, syntyi heidän\nvälillänsä myötäisiä ja vastaisia, monella tavalla kutoutuneita suhteita\ntoinen toisiinsa. He olivat melkein kaikki rakastuneita. Novodvorof oli\nrakastunut nättiin, hymyilevään neiti Grabetsiin. Tämä Grabets oli nuori\nkurssilainen, hän oli hyvin vähän ajatellut ja oli aivan väliäpitämätöin\nvallankumouskysymyksistä. Mutta hän otti vaarin ajan hengestä, teki\njotain valtiollisesti luvatonta ja passitettiin Siperiaan. Niinkuin\nhänen päätarkoituksensa vapaudessa ollessaankin oli viehättää miehiä,\noli juuri sama hänen vaikuttimensa sittemminkin tutkinnoissa, vankilassa\nja maanpaossa. Nyt tämän matkan aikana hän löysi tyydytystä siinä, että\nNovodvorof oli häneen kiintynyt ja että hän itse puolestaan oli\nrakastunut Novodvorofiin. Vera Jefremovna, jolla oli suuri taipumus\nrakastumiseen, mutta ei mitään viehätysvoimaa, vaikka kyllä alituista\nvastarakkauden toivoa, oli rakastunut milloin Nabatofiin milloin\nNovodvorofiin. Jotain rakastuneen tapaista oli myöskin Kryiltsofin\npuolelta Maria Pavlovnaa kohtaan. Hän rakasti tätä niinkuin miehet\nrakastavat naisia, mutta tietäen mitä hän ajatteli rakkaudesta, peitti\nKryiltsof tunnettansa tavalliseen ystävyyteen ja kiitollisuuteen siitä,\nettä Maria Pavlovna erityisellä hellyydellä häntä hoiti. Nabatof ja\nRantseva olivat yhdistetyt hyvin monimutkaisilla rakkaussuhteilla\ntoisiinsa. Niinkuin Maria Pavlovna oli täydellisesti siveellinen neito,\nniin oli Rantseva täydellisesti siveellinen nainut nainen.\n\nJo kuudentoista vuotiaana, vielä koulussa ollessaan hän oli rakastunut\nherra Rantseviin, pietarilaiseen ylioppilaaseen, ja 19 vuotiaana mennyt\nnaimisiin tämän kanssa hänen vielä ollessa yliopistossa. Neljännellä\nkurssilla ollessaan hänen miehensä oli sekaantunut johonkin\nylioppilaslevottomuuteen, karkoitettiin Pietarista ja muuttui\nvallankumoukselliseksi. Silloin Rantseva jätti lääketieteelliset\nopintonsa ja matkusti hänen perässään ja myöskin muuttui\nvallankumoukselliseksi. Jos hänen miehensä ei olisi hänestä ollut\nkaikkein parhain ja maailman kaikkein viisain ihminen, niin hän ei olisi\nrakastunut häneen eikä siis myöskään mennyt naimisiin hänen kanssaan.\nMutta kun oli kerran rakastunut ja mennyt naimisiin hänen mielestänsä\nparhaimman ja maailman viisaimman miehen kanssa, niin hän luonnollisesti\nymmärsi elämää ja sen tarkoitusta juuri samalla tavalla kuin maailman\nparhain ja viisain mies sitä ymmärsi. Tämä mies ymmärsi aluksi elämää\nniin, että täytyi oppia, ja siis Rantsevakin ymmärsi elämää niin. Kun\ntoinen tuli vallankumoukselliseksi, niin tuli toinenkin siksi. Nyt\nRantsevakin osasi varsin hyvin todistaa, että oleva järjestys oli\nmahdoton, ja että jokaisen ihmisen velvollisuus on sotia tätä\njärjestystä vastaan ja koettaa luoda sitä valtiollista ja taloudellista\nelämänmuotoa, jossa yksityinen ihminen voi vapaasti kehittyä -- ja niin\nedespäin. Ja hänestä näytti, että hän todellakin ajattelee ja tuntee\nniin, mutta oikeastaan hän ajatteli ainoastaan sitä, että kaikki mitä\nhänen miehensä ajattelee on totta ja oikein, ja hän haki siis vaan yhtä\nainoata: -- täydellistä sopusointuisuutta, sulautumista miehen sieluun,\nmikä yksin antoi hänelle siveellistä tyydytystä.\n\nEro miehestä ja lapsesta, jonka äiti oli ottanut käsiinsä, oli hänelle\nollut hyvin raskas. Mutta hän kesti eron lujamielisesti ja\nrauhallisesti, tietäen kestävänsä sitä miehensä ja sen asian nimessä,\njonka totuudesta ei ollut epäilemistä, koska mies kerran sitä asiaa\npalveli. Hänen ajatuksensa olivat aina miehessään, ja yhtävähän kuin hän\nennen ei ollut rakastanut ketään, niin ei hän nytkään voinut rakastaa\nketään muuta kuin miestänsä. Mutta Nabatofin altis ja puhdas rakkaus\nliikutti häntä ja teki hänet levottomaksi. Tämä Nabatof, siveellinen ja\nlujaluontoinen ihminen, hänen miehensä ystävä, koetti kohdella Rantsevaa\nniinkuin sisartaan, mutta heidän suhteeseensa pujahti jotakin muutakin,\njoka pelotti heitä molempia samassa kuin se kaunisti heidän nykyistä\nvaikeaa elämäänsä.\n\nNiin että tässä piirissä olivat rakastumisesta aivan vapaat ainoastaan\nMaria Pavlovna ja Kondratjef.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nToivoen pääsevänsä, kuten tavallisesti, kahdenkesken Katjushan puheille,\nistui Nehljudof yhteisen teenjuonnin ja illallisen jälkeen Kryiltsofin\nvieressä, keskustellen tämän kanssa. Muun muassa hän kertoi, miten Makar\noli kääntynyt hänen puoleensa, ja mimmoinen tämän rikos oli ollut.\nKryiltsof kuunteli tarkkaavasti, kiiltävin silmin herkeämättä katsoen\nNehljudofiin.\n\n-- Niin, -- sanoi hän äkkiä, -- minua usein hämmästyttää ajatus, että tässä\nme nyt elämme heidän rinnallaan, mutta kenen \"heidän\"? -- Juuri niiden\nsamojen ihmisten, joiden edestä me elämmekin. Ja kuitenkin me emme tiedä\nheistä niin mitään, emmekä edes tahdokaan tietää. Ja he puolestaan -- sen\npahempi -- vihaavat meitä ja pitävät vihollisinaan. Se on hirmuista.\n\n-- Ei siinä ole mitään hirmuista, -- sanoi Novodvorof kuulostellen mistä\noli puhe. -- Rahvas aina jumaloi vaan vallanpitäjiä, -- sanoi hän\nrätäjävällä äänellään. -- Tänään on hallituksella valta, -- tänään siis\nhallitusta jumaloidaan ja meitä vihataan; huomenna on meillä valta,\nhuomenna siis jumaloidaan meitä...\n\nNyt kuului seinän takaa kirouksia, seinää vastaan rymyytettiin jotakin,\nkahleet kalisivat, kiljuttiin ja huudettiin. Jotakuta lyötiin, joku\nhuusi vartijoita apuun.\n\n-- Kuuletteko mitä eläimiä ne ovat! Mitä yhteyttä voi olla heidän ja\nmeidän välillämme? -- sanoi Novodvorof rauhallisesti.\n\n-- Sinä sanot eläimiksi, mutta Nehljudof kertoi tässä juuri ikään\nseuraavan tapauksen, -- sanoi Kryiltsof hermostuneesti ja kertoi nyt.\nkuinka Makar oli henkensä kaupalla tahtonut pelastaa maamiehensä. -- Se ei\nole mitään eläimellisyyttä, vaan urostyö.\n\n-- Sentimenttalisuutta! -- sanoi Novodvorof ivallisesti. -- Meidän on vaikea\nymmärtää noiden ihmisten sisällisiä aiheita ja heidän tekojensa\nvaikuttimia. Sinusta se oli ylevämielisyyttä, mutta ehkä siinä ei ole\nmitään muuta kuin kateutta tuota pakkotyöhön tuomittua kohtaan.\n\n-- Sinäpä et vasta tahdo nähdä toisessa mitään hyvää, -- sanoi Maria\nPavlovna, yhtäkkiä kiihoittuneena (hän oli \"sinä\" kaikkien kanssa).\n\n-- Ei voi nähdä sitä mitä ei ole.\n\n-- Kuinka ei olisi, kun ihminen kerran panee henkensä alttiiksi.\n\n-- Minä luulen, -- sanoi Novodvorof, -- että jos tahdomme toteuttaa omaa\nasiaamme, niin ensimäinen ehto siihen (Kondratjef jätti kirjan, jota\nluki lampun ääressä, ja alkoi tarkkaavasti kuunnella opettajaansa) -- on,\nettemme vajoudu unelmiin, vaan katsomme asioita niinkuin ne ovat.\nRahvaan hyväksi on tehtävä kaikki, mutta siltä ei saa mitään odottaa.\nRahvaan hyvä -- se on meidän toimintamme esine, mutta tämä rahvas ei voi\nolla itse myötävaikuttamassa meidän asiassamme, niinkauan kuin kansa on\nvoimattomuuden tilassa, kuten nyt, -- alkoi hän, ikäänkuin luentoa\npitäen. -- Ja sentähden on aivan illusoorista odottaa heiltä apua, kun\nkehityksen prosessi ei ole vielä tapahtunut, -- se kehityksen prosessi,\njohon me heitä valmistamme.\n\n-- Mikä niin kehityksen prosessi? -- rupesi Kryiltsof punehtuen\nsanomaan. -- Me sanomme olevamme mielivaltaa ja despotismia vastaan, mutta\neikö tuo ole juuri kaikkein hirmuisinta despotismia?\n\n-- Siinä ei ole mitään despotismia, -- vastasi Novodvorof\nrauhallisesti. -- Minä sanon ainoastaan tuntevani sen tien, jota kansan\ntäytyy käydä, ja voin sen tien osoittaa.\n\n-- Mutta miksi olet vakuutettu, että tuo sinun osoittamasi tie on oikea?\nEikö se juuri ole samaa despotismia, josta oli seurauksena\ninkvisitsiooni ja suuren vallankumouksen kuolemanrangaistukset? He\nmyöskin tiesivät tieteen mukaan ainoan oikean tien.\n\n-- Se, että silloiset ihmiset eksyivät, ei todista minun eksyvän. Ja\nsitäpaitsi on suuri eroitus ideoloogien haaveiden ja positiivisen\ntaloustieteen välillä.\n\nNovodvorofin ääni täytti koko kopin. Hän yksin puhui, kaikki muut olivat\nvaiti.\n\n-- Aina vaan väittelevät, -- sanoi Maria Pavlovna, kun hän hetkeksi\nvaikeni.\n\nKuinka te sitten siitä asiasta ajattelette? -- kysyi Nehljudof Maria\nPavlovnalta.\n\n-- Minun mielestäni Kryiltsof on oikeassa, -- ettemme saa istuttaa väkisin\nkansaan omia katsantotapojamme.\n\n-- Entä te, Katjusha? -- kysyi Nehljudof hymyillen, ja peläten, ettei\nKatjusha vaan sanoisi mitään asiaan-kuulumatonta, odotti hänen\nvastaustaan.\n\n-- Minä luulen, että yksinkertaiselle kansalle tehdään vääryyttä, -- sanoi\nhän sävähtäen tulipunaiseksi, -- suurta vääryyttä tehdään yksinkertaiselle\nkansalle,\n\n-- Juuri niin, Mihailovna, juuri niin, -- huusi Nabatof. -- Kauheaa vääryyttä\nkärsii kansa. Täytyy laittaa niin, ettei sille tehtäisi vääryyttä.\nSiinä juuri on koko meidän tehtävämme.\n\n-- Merkillisiä käsityksiä vallankumouksen tarkoituksista, -- sanoi\nNovodvorof ja alkoi äänettömänä ja vihaisena polttaa paperossia.\n\n-- Sen kanssa on ihan mahdotonta puhua, -- kuiskasi Kryiltsof ja vaikeni.\n\n-- Paras onkin olla puhumatta, -- sanoi Nehljudof.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nVaikka Novodvorofia kaikki vallankumoukselliset suuresti kunnioittivat,\nvaikka hän oli hyvin lukenut ja vaikka häntä pidettiin hyvin viisaana,\nniin Nehljudof kuitenkin luki hänet niiden vallankumouksellisten\njoukkoon, jotka olivat siveellisessä suhteessa keskinkertaista\nkehityskantaa alempana ja siis olivat sitä paljon alempana. Tämän miehen\njärjen voimat -- eli hänen osoittajansa olivat kyllä suuret; mutta se\narvo, jonka hän antoi omalle itselleen -- eli hänen nimittäjänsä -- oli\nmittaamattoman suuri, ja oli jo kauan sitten kasvanut hänen järkensä\nvoimien yli.\n\nHän oli henkiseen elämäänsä nähden täydellinen vastakohta Simonsonille.\nSimonson oli noita etupäässä, miespuolisien keskuudessa tavattavia\nluonteita, joiden teot ovat suoria seurauksia ajatuksen toiminnasta ja\novat sen määräämiä. Mutta Novodvorof taas kuului niihin etupäässä\nnaispuolisien joukossa tavattaviin luonteihin, joiden ajatustoimintaa\njohtaa osaksi tunteen asettamat tarkoitusperät osaksi tarve järjen\nkannalta, puolustaa tunteen vaikuttamia tekoja.\n\nNovodvorofin koko valtiollinen toiminta, huolimatta siitä, että hän\nosasi kaunopuheliaasti pönkittää sitä hyvin vakuuttavilla selityksillä,\nnäytti Nehljudofista perustuvan ainoastaan kunnianhimoon, haluun olla\nensimäisenä muiden joukossa. Aluksi, taipumuksia kun hänellä oli\nvieraiden ajatusten omistamiseen ja niiden esittämiseen sanoilla,\nhänellä oli opintojen aikana sekä opettajien että oppivien keskuudessa,\nmissä tälle taipumukselle annetaan suurta arvoa, -- lyseossa,\nyliopistossa, maisterina, -- ensimäinen sija, ja hän oli siis tyydytetty.\nMutta saatuaan yliopistollisen arvotodistuksen ja päätettyään opintonsa,\nhän, kun tämä ensimäisyys ei enää ollut näkyvissä, ja päästäkseen nyt\nensimäiseksi uusissa piireissä, yhtäkkiä kokonaan muutti entiset\nmielipiteensä, ja vähittäisvapaamielisestä rupesi punaisimmaksi\nkansanvaltaiseksi. Näin kertoi Nehljudofille Kryiltsof, joka ei sietänyt\nNovodvorofia. Kun tämän luonteesta puuttui siveellisiä ja esteettisiä\nominaisuuksia, jotka tavallisesti synnyttävät epäilyksiä ja horjumisia,\ntuli hän vallankumouksellisessa puolueessa hyvin pian hänen\nitserakkauttaan tyydyttävään johtajan-asemaan. Kerran valittuaan\nsuuntansa hän ei enää milloinkaan epäillyt eikä horjunut ja oli\nsentähden myöskin varma siitä, ettei hän milloinkaan erehtynyt. Kaikki\ntyyni näytti hänestä olevan tavattoman yksinkertaista, selvää,\nepäilemätöntä. Ja hänen kapean ja yksipuolisen näköpiirinsä ohella\nkaikki todella olikin hyvin yksinkertaista ja selvää, eikä tarvinnut\nmuuta kuin, kuten hän sanoi, olla loogillinen. Hänen luottamuksensa\nomaan itseensä oli niin suuri, että se saattoi ainoastaan joko työntää\nluotansa ihmisiä taikka alistaa heitä allensa. Ja kun hänen toimintansa\ntapahtui hyvin nuorten ihmisten keskuudessa, jotka luulivat hänen\nrajatonta itseluottamustaan syvämielisyydeksi ja viisaudeksi, niin\nenimmät alistuivatkin, ja niinpä hänellä oli suuri menestys\nvallankumouksellisissa piireissä. Hänen toimintansa tarkoitti kapinan\nvalmistamista, jossa hänen oli anastaminen valta ja kutsuminen\nkansankokous. Kokouksessa oli sitten pantava esille hänen sepittämänsä\nohjelma. Ja hän oli täysin vakuutettu siitä, että tämä ohjelma käsitti\nkaikki kysymykset, ja ettei sitä voinut olla toteuttamatta.\n\nToverit kunnioittivat häntä hänen rohkeutensa ja päättäväisyytensä\ntähden, vaan eivät rakastaneet häntä. Hän puolestaan ei rakastanut\nketään ja piti kaikkia etevämpiä ihmisiä kilpailijoinansa: hän olisi\nnäille tehnyt samaa mitä vanhat urosapinat tekevät nuorille, jos vaan\nolisi voinut. Hän olisi temmaissut toisilta ihmisiltä kaiken\nymmärryksen, kaikki taipumukset, kunhan he vaan eivät olisi häirinneet\nhänen taipumustensa ilmaisemista. Hyvin hän kohteli ainoastaan niitä\nihmisiä, jotka häntä ihailivat. Näin hän nyt kohteli matkalla\nhengenheimolaistansa, työmiestä Kondratjefia, Vera Jefremovnaa ja sievää\nGrabetsia, jotka molemmat olivat rakastuneet häneen. Vaikka hän\nperiaatteessa kannattikin naiskysymystä, niin sisimmässä sydämmessään\nhän piti kaikkia naisia tyhminä ja mitättöminä, paitsi niitä, joihin hän\noli usein sentimenttaalisesti rakastunut, niinkuin nyt Grabetsiin, ja\nsilloin hän piti heitä harvinaisina naisina, joiden ansioita hän yksin\nosasi huomata.\n\nSukupuolikysymys näytti hänestä, niinkuin kaikki muutkin kysymykset,\nsangen yksinkertaiselta ja selvältä, ja se oli täysin ratkaistu sillä\nettä tunnusti vapaan rakkauden oikeutetuksi.\n\nHänellä oli olemassa yksi nimellinen vaimo, toinen oikea vaimo, josta\nhän oli eronnut huomattuaan ettei heidän välillään ollut todellista\nrakkautta, ja nyt hän aikoi rakentaa uuden vapaan avioliiton Grabetsin\nkanssa.\n\nNehljudofia hän ylenkatsoi siitä syystä, että tämä muka oli\nteeskennellyissä suhteissa Maslovaan, ja vielä erittäinkin siksi, että\ntämä uskalsi ajatella yhteiskunnallisista epäkohdista ja niiden\nkorjaamisen keinoista hiukan toisella lailla, kuin hän, Novodvorof, ja\nvieläpä jollakin omalla, ruhtinaallisella, s. o. typerällä tavalla.\nNehljudof tiesi tästä Novodvorofin suhteesta häneen, ja mielipahakseen\ntunsi, että huolimatta siitä hyvästä ja sydämmellisestä mielialasta,\njossa hän matkan aikana oli, hän nyt maksoi samalla mitalla\nNovodvorofille eikä mitenkään voinut voittaa itsessään mitä suurinta\nvastenmielisyyttä tätä ihmistä, kohtaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nViereisestä huoneesta kuului nyt päällikköjen ääniä. Kaikki hiljeni, ja\nsen jälkeen tuli huoneeseen vanhempi aliupseeri ja kaksi\nvartiosotamiestä. Se oli iltahuuto. Aliupseeri luki kaikki, osoittaen\njokaista sormellaan. Kun vuoro tuli Nehljudofiin asti, hän sanoi tälle\nsuopeasti ja tuttavantapaisesti:\n\n-- Nyt, ruhtinas, ei enään saisi jäädä tänne iltahuudon jälkeen. Täytyy\nmennä.\n\nNehljudof tiesi mitä tämä merkitsee, tuli hänen luokseen ja pisti hänen\nkäteensä edeltäpäin, varustamansa kolme ruplaa.\n\n-- No, minkäs teille teki. Istukaa sitten vielä. -- Aliupseeri oli jo\nmenossa, kun huoneeseen tuli toinen aliupseeri ja tämän jäljessä pitkä\nlaiha vanki, jonka silmä oli sinelmissä ja harvaa partaa leuvassa.\n\n-- Minä tulin sitä tyttöä hakemaan, -- sanoi vanki.\n\n-- Siinähän on pappakin, -- kuului äkkiä kimakka lapsen ääni ja\nvalkotukkainen pää kohosi Rantsevan takaa, joka yhdessä Maria Pavlovnan\nja Katjushan kanssa ompeli tytölle uutta pukua Rantsevan uhraamasta\nhameesta.\n\n-- Minä, minähän se olen, -- sanoi vanki leppeästi.\n\n-- Hyvä sen on täällä olla, -- sanoi Maria Pavlovna osaa ottavalla\nkärsimyksellä katsoen vangin pahaksi lyötyihin kasvoihin. -- Jättäkää se\nvaan tänne.\n\n-- Neidit laittavat minulle uutta pukua, -- sanoi tyttö osoittaen isälle\nRantsevan työtä. -- Hyvä tulee, punanen, -- loruili hän.\n\n-- Jäätkö meille yöksi? -- sanoi Rantseva, hyväillen tyttöä.\n\n-- Jään. Ja pappa myös. Rantseva puhkesi hymyynsä.\n\n-- Pappa ei saa, -- sanoi hän. -- Jättäkää siis tyttö tänne, -- sanoi hän\nkääntyen isän puoleen.\n\n-- Olkoon menneeksi, jääköön, -- sanoi aliupseeri, pysähtyen ovessa, ja\nmeni sitten yhdessä toisen aliupseerin kanssa.\n\nHeti kun sotamiehet olivat menneet, lähestyi Nabatof vankia, ja\nkoskettaen tätä olalle sanoi:\n\n-- Kuules, veikkonen, onko totta että teillä Karmanof tahtoo asettaa\ntoisen sijaansa?\n\nVangin hyväntahtoiset, leppeät kasvot menivät yhtäkkiä surullisiksi ja\nhänen silmäinsä päälle vetäytyi jonkinlainen samea, hieno kalvo.\n\n-- Emme ole kuulleet. Tuskinpa, -- sanoi hän, ja yhä sama surun kalvo\nsilmissään lisäsi: -- no, sinullapa nyt on hyvät päivät tässä rouvasväen\nparissa, -- ja läksi kiireimmiten.\n\n-- Tietää kaikki, ja vaihto on epäilemättä tapahtunut, -- sanoi\nNabatof. -- Mitäs te aijotte tehdä?\n\n-- Sanon kaupungissa päällystölle. Minä tunnen heidät molemmat\nulkonäöltä, -- sanoi Nehljudof.\n\nKaikki olivat vaiti, nähtävästi peläten että riita voisi uudistua.\n\nSimonson oli kaiken aikaa äänettömänä kädet pään alla loikonut nurkassa\nlavitsalla. Nyt hän päättäväisesti nousi ylös ja varovaisesti kiertäen\nistuvia tuli Nehljudofin luo.\n\n-- Oletteko nyt tilaisuudessa kuulemaan minua?\n\n-- Tietysti, -- sanoi Nehljudof ja nousi mennäkseen hänen kanssaan.\n\nKatsahdettuaan Nehljudofiin ja kohdattuaan tämän silmäyksen Katjusha\npunastui ja, ikäänkuin ymmärtämättä, pudisti päätään.\n\n-- Minulla on seuraava asia teille, -- alkoi Simonson kun he yhdessä\nNehljudofin kanssa tulivat käytävään. Tänne kuului sangen kovasti\nvankien meluavat huudot. Nehljudof rypisti silmiänsä; mutta Simonson ei\nnäyttänyt välittävän.\n\n-- Tuntien teidän suhteenne Katarina Mihailovnaan, -- alkoi hän, katsellen\ntarkkaavasti ja suoraan hyvänluontoisilla silmillään Nehljudofin\nkasvoihin, -- pidän itseni velvollisena... -- jatkoi hän, mutta oli\npakoitettu keskeyttämään, sillä juuri ovessa kaksi ääntä kiljui yhtä\naikaa riidellen keskenään.\n\n-- Johan olen sanonut sinulle, koira, ettei se ole minun, -- ärjyi toinen.\n\n-- Mene helvettiin, saatana, -- kähisi toinen. Nyt tuli Maria Pavlovna ulos\nkäytävään.\n\n-- Mikä selvä tässä tulee, -- sanoi hän, -- tulkaahan tänne, täällä on vaan\nVera. Ja hän meni edellä viereisestä ovesta, joka vei pienen pieneen,\nnähtävästi yksinäiseen koppiin, joka oli nyt annettu valtiollisten\nnaisten heteille. Lavitsalla makasi Vera Jefremovna kietoutuneena\npäinensä vaippaan.\n\n-- Hänellä on migreeni, hän nukkuu mistään tietämättä, ja minä menen\ntieheni, -- sanoi Maria Pavlovna.\n\n-- Päinvastoin, jää vaan tänne, -- sanoi Simonson, -- minä en salaa mitään\nkeltään, saati sinulta.\n\n-- Sen parempi, -- sanoi Maria Pavlovna, ja lapsen tavoin keikauttaen\nruumistansa puolelta toiselle, päästäkseen näin ylemmäksi lavitsalle,\nvalmistui kuuntelemaan ja kiinnitti kauniit lampaan silmänsä kauas\netäisyyteen.\n\n-- Asiani olisi nyt se, -- toisti Simonson, -- että tietäen teidän suhteenne\nKatarina Mihailovnaan minä katson olevani velvollinen ilmoittamaan\nteille oman suhteeni häneen.\n\n-- Se tahtoo sanoa, mitä niin? -- kysyi Nehljudof ehdottomasti ihaillen\nsitä yksinkertaisuutta ja rehellisyyttä, jolla Simonson oli kääntynyt\nhänen puoleensa.\n\n-- Se tahtoo sanoa, että minä tahtoisin mennä naimisiin Katarina\nMihailovnan kanssa...\n\n-- Merkillistä! -- sanoi Maria Pavlovna pysähtäen katseensa Simonsoniin.\n\n-- ... ja olen päättänyt pyytää hänen suostumustansa siihen, siihen\nnimittäin, että hän tulisi minun vaimokseni, -- jatkoi Simonson.\n\n-- Mitäs minä siihen taitaisin? Se riippuu hänestä, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Niin, vaan hän ei ratkaise tätä kysymystä ilman teitä.\n\n-- Miksei?\n\n-- Siksi, että niinkauan kuin kysymys teidän suhteestanne häneen ei ole\nlopullisesti ratkaistu, ei hän voi tehdä mitään vaalia.\n\n-- Minun puoleltani on kysymys ratkaistu lopullisesti. Minä tahdon tehdä\nsen, minkä pidän velvollisuutenani, ja paitsi sitä helpoittaa hänen\nasemaansa, vaan en missään tapauksessa tahdo rajoittaa hänen\nvapauttansa.\n\n-- Niin, mutta hän ei tahdo teidän uhraustanne.\n\n-- Mitään uhrausta ei ole olemassa.\n\n-- Ja minä tiedän että tämä hänen päätöksensä on horjumaton.\n\n-- Mitä puhuttavaa sitten on minun kanssani? -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Hänelle on tarpeen, että tekin myönnätte niin olevan.\n\n-- Kuinka ininä voisin myöntää, ettei minun pidä tehdä sitä, niitä pidän\nvelvollisuutenani. Ainoa minkä voin sanoa, on, että minä en ole vapaa,\nmutta hän on vapaa.\n\nSimonson oli hetken aikaa vaiti miettien jotakin.\n\n-- Hyvä, sen minä sitten sanonkin hänelle. Elkää te luulko, että minä\nolen häneen rakastunut, -- jatkoi hän. -- Minä rakastan häntä niinkuin\nhyvää, harvinaista, paljon kärsinyttä ihmistä. Minä en tarvitse häneltä\nmitään, mutta hirveästi haluttaisi auttaa häntä, helpoittaa hänen\nkohta...\n\nNehljudofia kummastutti kuulla Simonsonin äänen vapisevan.\n\n-- ... helpoittaa hänen kohtaloansa, -- jatkoi Simonson. -- Jos hän ei tahdo\nottaa vastaan teidän apuanne, ottakoon vastaan minun apuni. Jos hän\nsuostuu, niin olisi aikomukseni pyytää päästä sinne minne hän\nlähetetään. Neljä vuotta ei ole ijankaikkisuus. Minä eläisin hänen\nrinnallaan ja ehkä voisin helpoittaa hänen kohtal... -- taas hänen oli\npysähtyminen mielenliikutuksen tähden.\n\n-- Mitäpä minä voisin siihen sanoa? -- sanoi Nehljudof. -- Olen iloinen että\nhän on löytänyt sellaisen suojelijan kuin te...\n\n-- No juuri sitä minun pitikin vaan saada tietää, -- jatkoi Simonson. -- Minä\nhalusin tietää, kun rakastan häntä ja tahdon hänen hyväänsä, pidättekö\ntekin, että minun avioliittoni hänen kanssaan olisi hänelle hyväksi?\n\n-- No, arvatenkin, -- sanoi Nehljudof päättävästi.\n\n-- Kaikki tarkoittaa vaan hänen parastaan, minä tahdon vaan, että tuo\nkärsinyt sielu saisi levähtää, -- sanoi Simonson katsoen Nehljudofiin\nsemmoisella lapsellisella hellyydellä, jommoista ei olisi mitenkään\nodottanut noin synkännäköiseltä mieheltä.\n\nSimonson nousi seisaalleen, otti Nehljudofia kädestä, lähensi kasvonsa\nhäntä kohden, hymähti ujosti ja suuteli häntä.\n\n-- Siis minä sanon hänelle niin, -- sanoi hän ja meni huoneesta.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\n-- Onko nähty mokomata? -- sanoi Maria Pavlovna. -- Rakastunut, ihan\nrakastunut. Kyllä en olisi voinut aavistaa, että Vladimir Simonson\nrakastuu tuommoisella kaikkein tyhmimmällä ja poikamaisimmalla tavalla.\nMerkillistä! Ja suoraan sanoen: myöskin surkeata, -- päätti hän ja\nhuokasi.\n\n-- Entäs Katja? Mitä luulette hänen ajattelevan asiasta? -- kysyi\nNehljudof.\n\n-- Hänenkö? -- Maria Pavlovna pysähtyi nähtävästi tahtoen vastata\nkysymykseen niin säntillisesti kuin suinkin. -- Nähkääs, hän on,\nhuolimatta entisyydestään, luonnon laadultaan mitä siveellisimpiä\nihmisiä ... ja tuntee niin hienosti, niin hienosti... Hän rakastaa\nteitä -- rakastaa syvästi, ja on onnellinen voidessaan tehdä teille vaikka\nvaan sen kieltoperäisenkin palveluksen, ettei yhdy teidän kanssanne.\nHänelle olisi avioliitto teidän kanssanne hirveä lankeemus, pahempi kuin\nmikään entinen, ja sen vuoksi hän ei milloinkaan suostu siihen. Ja\nkuitenkin teidän läsnäolonne tekee hänet levottomaksi.\n\n-- Pitäisikö minun sitten hävitä, vai kuinka? -- sanoi Nehljudof.\n\nMaria Pavlovna veti suunsa suloisen lapsekkaaseen hymyyn.\n\n-- Niin, osaksi.\n\n-- Kuinkas voi hävitä osaksi?\n\n-- Minä valehtelin, mutta hänestä tahdon teille sanoa, että luultavasti\nhän huomaa Simonsonin tyhmän innokkaan rakkauden, vaikkei tämä olekaan\nvielä hänelle mitään puhunut, ja hän on siitä sekä mielissään että\npeloissaan. Tiedättehän etten minä ole niissä kysymyksissä mikään\nasiantuntija, mutta minusta näyttää, että Simonsonin puolella ei ole\nmuuta kun kaikkein tavallisin miesten tunne, vaikkakin naamioittu. Hän\ntosin sanoo, että tuo rakkaus enentää hänen tarmoansa, ja että se on\nplatoonillinen. Mutta minä tiedän että jos rakkaus tarkoittaa jotakin\nerikoisesti, niin sen pohjalla on välttämättä sittenkin jotakin\nlikaista... Niinkuin esimerkiksi Novodvorofin rakkaudessa Grabetsiin.\n\nMaria Pavlovna joutui näin syrjäpoluille, kun pääsi omaan\nlempiaineeseensa.\n\n-- Niin, mutta mitä minun nyt on tekeminen? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Luullakseni on parasta että sanotte hänelle. Aina on hyvä että kaikki\non selvänä. Puhukaa nyt hänen kanssaan, minä kutsun hänet tänne.\nTahdotteko? -- sanoi Maria Pavlovna.\n\n-- Olkaa niin hyvä, -- sanoi Nehljudof, ja Maria Pavlovna meni.\n\nMerkillinen tunne valtasi Nehljudofin, kun hän jäi yksin tähän pieneen\nkoppiin kuunnellen Vera Jefremovnan hiljaista hengitystä ja uiketta, ja\nvankien melua, joka yhtä mittaa kuului kahden oven läpi.\n\nSe, minkä Simonson oli hänelle sanonut, vapautti hänet siitä\nvelvollisuudesta, jonka hän oli suorittaakseen ottanut ja joka\nheikkouden hetkinä näytti hänestä raskaalta ja oudolta, ja kuitenkin\nteki hänelle jokin asia sekä pahaa että kipeätä. Tähän tunteeseen\nsekaantui muun muassa se, että Simonsonin aikomus hävitti kaiken\nerikoisuuden eli harvinaisuuden Nehljudofin teolta, vähensi hänen omissa\nja muiden silmissä sen uhrin arvoa, johon hän oli valmistunut: jos joku\nihminen, ja vielä niin hyvä ja aivan riippumaton kaikista entisyyden\nsiteistä, oli valmis yhdistämään kohtalonsa Maslovan kanssa, niin ei\nNehljudofin uhri siis ollutkaan mitään erikoisen merkillistä. Oli siinä\nmyöskin ehkä tavallisen mustasukkaisuudenkin tunnetta: hän oli niin\ntottunut Katjushan rakkauteen häntä kohtaan, ettei voinut ajatellakaan\nKatjushan voivan rakastua toiseen. Oli siinä myöskin paha mieli kerran\nomaksumansa suunnitelman kukistumisesta, jonka mukaan hänen piti elää\nKatjushan rinnalla niin kauan kuin tämä kärsi rangaistustaan. Jos\nKatjusha meni naimisiin Simonsonin kanssa, niin ei Nehljudofin läsnäolo\nenää ollut tarpeen, ja hänen piti muodostaa itselleen uusi elämän\nsuunnitelma.\n\nEi hän vielä ehtinyt tunteissansa täysin selvitä, kuin avatusta ovesta\nremahti yltynyt vankien melu (heillä oli tällä kertaa jotakin\nerikoista), ja huoneeseen tuli Katjusha.\n\nHän tuli nopeasti Nehljudofin luo.\n\n-- Maria Pavlovna lähetti minut, -- sanoi hän pysähtyen ihan Nehljudofin\nviereen.\n\n-- Niin, minulla olisi vähän puhumista. Istukaahan. Vladimir Ivanovitsh\non puhunut minun kanssani.\n\nKatjusha istahti, pani kätensä polvilleen ja näytti ihan rauhalliselta,\nmutta heti kun Nehljudof oli vaan maininnut Simonsonin nimen, hän\nsävähti tulipunaiseksi.\n\n-- Mitäs hän sitten puhui teille? -- kysyi Katjusha.\n\n-- Hän sanoi tahtovansa mennä naimisiin teidän kanssanne.\n\nKatjushan kasvot yhtäkkiä rypistyivät ilmaisten tuskaa; hän ei sanonut\nmitään, vaan loi ainoastaan katseensa alas.\n\n-- Simonson pyysi minun suostumustani tai neuvoani. Minä sanoin, että\nkaikki riippuu teistä, -- että teidän on itsenne päätettävä.\n\n-- Voi, mitä tuo nyt on? Mitä varten? -- sanoi Katjusha ja katsahti\nNehljudofiin tuolla omituisella vähän vinolla katseellaan, joka oli aina\nhyvin voimakkaasti vaikuttanut Nehljudofiin. Muutamia sekuntia he\näänettöminä katsoivat toisiansa silmiin, ja tämä katse sanoi paljon sekä\ntoiselle että toiselle.\n\n-- Teidän täytyy päättää, -- toisti Nehljudof.\n\n-- Mitä minulla on päättämistä? -- sanoi hän.\n\n-- Kaikki on aikaa sitten päätetty.\n\n-- Ei, vaan teidän täytyy päättää otatteko vastaan Simonsonin\ntarjouksen, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Eihän minusta, pakkotyöhön tuomitusta ole vaimoksi. Miksi minä\npilaisin elämän vielä häneltäkin? -- sanoi hän pahoilla mielin.\n\n-- Niin, mutta jos onnistuisi niin että tulisi armahdus? -- sanoi\nNehljudof.\n\n-- Voi, jättäkää minut. Ei ole enää mitään puhumista, -- sanoi hän, nousi\nja meni kopista.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKun Nehljudof palasi Katjushan perässä miespuolisten koppiin, olivat\nsiellä kaikki hyvin kiihoittuneina. Nabatof, joka aina liikkui\nkaikkialla, joka oli kaikkien kanssa tekemisissä ja otti kaikesta\nselkoa, oli tuonut kummastuttavan sanoman. Hän oli löytänyt seinän\nrakoon pistetyn paperilapun, jonka oli kirjoittanut Petlin niminen,\npakkotyöhön tuomittu vallankumouksellinen. Kaikki olivat luulleet, että\nPetlin oli jo aikoja sitten määräpaikassa, ja nyt tuli ihan odottamatta\nilmi, että hän oli vasta ikään kulkenut tätä samaa tietä yksin\ntavallisten rikoksentekijäin kanssa.\n\n\"17 p. Elokuuta\", oli loppuun kirjoitettu, \"lähetettiin minut yksin\nrikoksellisten kanssa. Nevjerof oli minun mukanani ja hirttäytyi\nKasaanissa, hulluinhuoneessa. Minä olen terve ja virkeä ja toivon\nkaikkea hyvää\".\n\nKaikki keskustelivat Petlinin asiasta ja Nevjerofin itsemurhan syystä.\nMutta Kryiltsof oli vaiti, ja miettiväisen näköisenä, pysähtynein,\nkiiltävin silmin katsoi eteensä.\n\n-- Mieheni on minulle kertonut, että Nevjerof oli nähnyt näkyjä jo\nPetropavlovskin linnassa, -- sanoi Rantseva.\n\n-- Niin, hän on niitä runoilijoita, fantasteja, semmoiset ihmiset eivät\nkestä yksinäisyyttä, -- sanoi Novodvorof, -- minä kun jouduin\nyksinäiskoppiin, en päästänyt mielikuvitusta ollenkaan valloilleen, vaan\nmitä järkiperäisimmällä tavalla järjestin aikani. Senpätähden aina\nkestinkin mainiosti.\n\n-- Mitä siinä on kestämistä? Minä olin usein päinvastoin suorastaan\niloinen, kun jouduin kiinni, -- sanoi Nabatof reippaalla äänellä,\nnähtävästi haluten lieventää mielialan raskautta; -- vapaana ollessa\nkaikki pelottaa: pelottaa että itse joutuu kiini, että saattaa toiset\nvaaraan, että yhteinen asia kärsii; mutta kun otetaan kiinni, niin\nloppuu kaikki edesvastaus: saa levähtää. Ei muuta kuin istuu ja\npolttelee.\n\n-- Tunsitko häntä lähemmin? -- kysyi Maria Pavlovna, levottomasti\nkatsahdellen Kryiltsofin äkkiä muuttunutta ja jäykistynyttä muotoa.\n\n-- Nevjerofko fantasti? -- alkoi Kryiltsof äkkiä puhua, hengästyneenä,\naivan kuin olisi kauan huutanut tai laulanut, -- Nevjerof oli semmoinen\nihminen, joita ei tämä matoinen maailma monta synnytäkään. Niin ... hän\noli kokonansa kristallista, niin että hänen läpitsensä saattoi nähdä.\nNiin ... puhumattakaan valehtelemisesta, -- hän ei voinut ollenkaan\nteeskennellä. Hän ei ollut ainoastaan hienonahkainen, vaan oli ihan kuin\npuhtaaksi nypitty, kaikki hermot maalla. Niin ... monipuolinen, rikas\nluonne, ei mikään tuommoinen... No, mitä siitä puhuukaan!... -- Kryiltsof\noli vähän aikaa vaiti. -- Me tässä riitelemme, mikä on parempi, -- sanoi hän\nvihaisen näköisenä, -- ensinkö sivistää kansaa ja sitten muuttaa elämän\nmuodot, vai ensinkö muuttaa elämän muodot, ja sitten -- kuinka muka on\ntaisteleminen: hiljaisellako opin levittämisellä, vaiko terroorilla?\nRiitelemme, niin. Mutta _nuo_ ne eivät riitele, ne tietävät asiansa,\nheille on ihan yhdentekevä, hukkuuko vaiko ei huku kymmeniä satoja\nihmisiä, ja vielä mimmoisia ihmisiä. Päinvastoin he tahtovat, että juuri\nparhaimmat hukkuisivat. Niin, Hertzen sanoo, että kun dekabristit\ntoimitettiin elävien joukosta, niin yleinen siveyden kanta aleni. Kuinka\nmuuten voi ollakkaan! Sitten toimitettiin itse Hertzen pois ja hänen\nhengenheimolaisensa. Nyt Nevjerofit...\n\n-- Ei ne kaikkia saa häviämään, -- sanoi Nabatof reippaalla\näänellään. -- Aina niitä jää siksi että pääsevät leviämään.\n\n-- Eikä jääkkään, jos me rupeemme säälimään _noita_. -- sanoi Kryiltsof\nkorottaen ääntänsä ja antamatta itseään keskeyttää. -- Anna minulle\npaperossi.\n\n-- Mutta eihän sinun pitäisi polttaa, -- sanoi Maria Pavlovna, -- ole nyt\nniin hyvä äläkä polta.\n\n-- Anna minun olla, -- sanoi hän vihaisesti ja sytytti paperossin, mutta\nkohta rupesi rykimään; häntä alkoi yököttää niinkuin oksentaessa.\nSylettyään kyllikseen hän jatkoi:\n\n-- Ihan toisin meidän olisi pitänyt menetellä, ihan toisin. Ei\njaaritella, yhtyä vaan kaikki ... ja hävittää heidät.\n\n-- Mutta ovathan hekin ihmisiä, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Eivät, ne eivät ole mitään ihmisiä, jotka voivat tehdä sitä mitä he\ntekevät... Ei, kehutaan että on keksitty pommia ja ilmapalloja. Niin,\npitäisipä nyt nousta ilmapallossa ja sirotella alas pommeja kuin\nlutikkojen päälle, kunnes kuolevat sukupuuttoon... Niin juuri. Sen\ntähden että... -- oli hän vielä alkamassa, mutta ihan punaisena rupesi\njälleen yskimään ja veri syöksähti hänen suustaan.\n\nNabatof juoksi hakemaan lunta. Maria Pavlovna sai esiin valerianatippoja\nja koetti tarjota hänelle, mutta hän, silmät ummessa, torjui häntä\nluotaan valkoisella laihtuneella kädellään ja hengitti raskaasti ja\ntiheään. Kun lumi ja kylmä vesi olivat vähän rauhoittaneet häntä ja\nhänet oli saatu yölevolle, jätti Nehljudof kaikille hyvästi ja meni\nulko-ovelle yhdessä aliupseerin kanssa, joka oli tullut häntä hakemaan\nja jo kauan odottanut häntä.\n\nVangit olivat nyt jo vaienneet ja enimmät nukkuivat. Vaikka kopeissa\nmakasi ihmisiä sekä lavitsoilla että lavitsain alla ja välillä, eivät he\nkaikki voineet saada sijaa, vaan osa makasi käytävän permannolla,\npeitettyinä märkiin mekkoihinsa, päät säkkien päällä. Koppien ovista ja\nkäytävissä kuului kuorsaamista, voivotuksia ja unissapuhumista. Joka\npaikassa näkyi ihmisröykkiöitä mekkojen alla. Ainoastaan naimattomien\nvankien kopissa valvoi muutamia miehiä, jotka istuivat nurkassa\nkynttiläpätkän ääressä, minkä he sammuttivat nähtyään sotamiehen, ja\nsitten käytävässä eräs ukko lampun alla; hän istui paljaana ja poimi\neläviä paidastaan. Valtiollisten vankien kopissa oleva pilaantunut ilma\ntuntui puhtaalta verrattuna täällä olevaan haisevaan ja ummehtuneeseen\nilmaan. Savuava lamppu näytti tuikkivan kuin sumun läpi, ja oli vaikea\nhengittää. Päästäkseen käytävää myöten eteenpäin, astumatta jalalle tai\nsatuttamatta ketään nukkuvista, piti edeltäpäin hakea itselleen tyhjä\npaikka ja, pantuaan siihen toisen jalkansa, hakea paikka taas\nseuraavalle askeleelle. Kolme henkeä, jotka eivät nähtävästi olleet\nlöytäneet sijaa käytävässä, olivat asettuneet etehiseen juuri sen\nhaisevan ja liitteistään vuotavan likavesikorvon luo. Yksi näistä\nihmisistä oli heikkomielinen äijä, jota Nehljudof oli usein matkalla\nnähnyt. Toinen oli noin kymmenvuotias poika; hän makasi kahden vangin\nvälissä ja käsi päänsä alla nukkui toisen vangin jalan päällä.\n\nTultuaan ulos portista Nehljudof pysähtyi ja hänen piti rintaansa\nlevittäen vetää keuhkoihinsa kauan ja nopeasti pakkasilmaa.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nUlkona oli taivas tähdessä. Palattuaan jo jäätynyttä ja vaan muutamin\npaikoin enää läpäsevää likaa myöten kestikievariinsa, Nehljudof koputti\npimeään ikkunaan, ja leveäharteinen paljasjalkainen työmies avasi\nhänelle oven päästäen hänet eteiseen. Eteisestä oikealle kuului renkien\ntuvasta ajurien kovaa kuorsaamista; oven edestä pihan puolelta kuului\nkuinka suuri joukko hevosia narskutti kauroja. Vasemmalla oli ovi\nvierashuoneeseen. Vierashuoneessa oli käryä ja hienhajua, ja\nväliaitauksen takaa kuului tasainen kuorsaaminen vahvoista keuhkoista,\nnurkassa paloi punaisen lasin takana pieni yölamppu jumalankuvan edessä.\nNehljudof riisuutui, levitti vaippansa vaksivaatteella vuoratun sohvan\nyli, asetti siihen nahkatyynynsä ja pani pitkäkseen, muistellen mitä\nkaikkea hän oli tänäpäivänä nähnyt ja kuullut. Kaikesta siitä, mitä\nNehljudof oli saanut nähdä, tuntui hänestä hirveimmältä se poika, joka\nmakasi korvosta vuotavan lian päällä ja oli pannut päänsä vangin\njalalle.\n\nVaikka Nehljudofin tämäniltainen keskustelu Simonsonin ja Katjushan\nkanssa oli niin odottamaton ja merkillinen, Nehljudof ei pysähtynyt sitä\nmiettimään: hänen suhteensa siihen oli liian monimutkainen ja vielä\nepämääräinenkin, ja sentähden hän karkoitti luotaan nuo ajatukset. Mutta\nsitä elävämmin tulivat hänen eteensä nuo onnettomat pilaantuneessa\nilmassa ja haisevassa liassa nukkuvat ihmiset, ja erittäinkin tuo\nviattoman näköinen poika, joka nukkui pakkotyöläisen jalan päällä. Se\nnäky ei mennyt hänen mielestään.\n\nToista on tietää, että jossain kaukana jotkin ihmiset kiduttavat toisia,\nsaattaen heitä kaikenlaisen turmeluksen alaisiksi, toimittaen heille\nalennuksia ja kärsimyksiä, ja ihan toista on kolmen kuukauden aikana\nyhtä mittaa itse nähdä kuinka toiset ihmiset turmelevat ja kiduttavat\ntoisia. Ja Nehljudof sen nyt näki. Näiden kuukausien ajalla hän oli\nenemmän kuin yhden kerran kysynyt itseltään: \"olenko minä hullu, että\nnäen sitä mitä eivät muut näe, vai ovatko hulluja ne, jotka saavat\naikaan sitä mitä minä näen?\" Mutta ihmiset (ja niitä oli paljon) tekivät\nsitä, mikä häntä niin kummastutti ja kauhistutti, niin rauhallisina ja\nvakuutettuina siitä, että täyttivät velvollisuuttansa ja vielä\npäälliseksi että olivat hyvin tärkeässä ja hyödyllisessä toimessa, --\nettä oli vaikea pitää kaikkia näitä ihmisiä hulluina; itseänsä taas\nhän ei voinut pitää hulluna, koska hän oli tietoinen oman\najatuksensa selvyydestä. Ja sentähden hän oli aina kummallisessa\nristiriitaisuudessa.\n\nSe, mitä Nehljudof oli näinä kolmena kuukautena nähnyt, esiintyi hänelle\nseuraavassa valossa: kaikista vapaudessa elävistä ihmisistä otettiin\ntuomioistuimen ja hallinnon toimesta erikseen kaikkein etevimmät,\ntulisimmat, elävimmät, lahjakkaimmat ja voimakkaimmat, semmoiset, jotka\nolivat muita vähemmän viekkaat ja varovaiset, ja nämä ihmiset, jotka\neivät suinkaan olleet syyllisemmät tai yhteiskunnalle vaarallisemmat\nkuin ne, jotka jäivät vapauteen, teljettiin ensiksikin vankiloihin,\nmajoituspaikkoihin, kuritushuoneihin, missä sitten kuukausittain ja\nvuosittain ylläpidettiin täydellisessä työttömyydessä, toimeentulonsa\npuolesta turvattuina ja erillään luonnosta, perheestä, työstä, s.o.\nulkopuolella kaikkia luonnollisen ja siveellisen ihmiselämän\nolosuhteita. Ensiksikin se. Toiseksi, näitä, ihmisiä saatettiin\nnäissä laitoksissa kaikenlaisten tarpeettomien alennusten\nalaisiksi -- kahlittiin, pää ajeltiin, puetettiin häpeälliseen pukuun,\ns.o. heiltä riistettiin se päävaikutin, joka on omansa johtamaan\nheikkoja ihmisiä hyvään elämään: huolenpito toisten ihmisten\narvostelusta, häveliäisyys, inhimillisen arvon tunto. Kolmanneksi, ollen\nalituisesti hengenvaaran alaisina, -- puhumatta nyt semmoisista\npoikkeustapauksista kuin auringonpistoista, haaksirikoista,\ntulipaloista, alituisista tarttuvista vankilataudeista,\npahoinpitelemisistä, tappeluista, -- nämät ihmiset olivat aina siinä\nasemassa, jossa kaikkein parhainkin ja siveellisin ihminen,\npuolustaakseen omaa itseään, tekee ja antaa anteeksi toisten tekemiä\nmitä kauheimpia ja julmimpia tekoja. Neljänneksi, nämät ihmiset\nyhdistettiin pakollisesti elämän erikoisesti pilaamien (ja erittäin\njuuri tämän laitoksen pilaamien) irstailijain, murhaajain ja\npahantekijäin kanssa, jotka vaikuttivat niinkuin hapatus taikinaan\nkaikkiin niihin ihmisiin, jotka eivät vielä olleet mainituilla keinoilla\nsaatu täydellisesti pilatuiksi. Ja vihdoin viidenneksi, kaikenlaisilla\nepäinhimillisillä teoilla, lasten, vaimojen ja ukkojen kiduttamisella,\nlyönneillä, vitsoilla ja raipoilla, palkitsemalla niitä, jotka saivat\nelävänä tai kuolleena kiinni karkurin, eroittamalla miehiä vaimoistaan\nja yhdistämällä yhteiselantoon vieraita vaimoja vieraiden miesten\nkanssa, ampumisilla, hirttämisillä, opetettiin näille ihmisille mitä\nvaikuttavimmin, että hallitus ei kiellä kaikkea mahdollista väkivaltaa,\njulmuutta ja eläimellisyyttä, vaan nimenomaan antaa siihen\nsuostumuksensa, kun se on sille edullista, ja siis tuo kaikki oli sitä\nenemmän luvallista niille, jotka olivat vankeudessa, puutteessa ja\nkärsimyksissä.\n\nNe olivat aivan kuin tahallaan keksittyjä laitoksia semmoisen\näärimmilleen paksunnetun epäsiveellisyyden ja pahantekeväisyyden\nsaavuttamiseksi, jota ei olisi millään muulla tavalla eikä missään\nmuissa oloissa voitu aikaansaada, tarkoituksessa sitten levittää tätä\npaksunnettua pahuutta ja irstautta mitä laajimmalle koko kansan\nkeskuuteen. \"Aivan kuin olisi annettu tehtäväksi löytää paras ja\nluotettavin keino, millä voi turmella suurimman joukon ihmisiä\",\najatteli Nehljudof syventyessään siihen, mitä vankiloissa ja\nmajoituspaikoissa tapahtui. Sadat tuhannet ihmiset saatettiin vuosittain\näärimmäiseen turmelukseen, ja kun ne olivat täysin turmeltuneet,\nlaskettiin vapaiksi, jotta he olisivat koko kansan keskuuteen\nlevittäneet samaa vankiloissa omistamaansa turmelusta.\n\nTjumenskin, Jekaterinburgin ja Tomskin vankiloissa sekä myöskin\nmajoituspaikoissa oli Nehljudof nähnyt, kuinka tämä yhteiskunnan\nitsellensä asettama tarkoitusperä menestyksellä saavutettiin.\nYksinkertaiset, tavalliset ihmiset, joilla oli venäläisessä\nykteiskunnallisessa, talonpoikaisessa, kristillisessä elämässä\ntavattavat siveyskäsitteet, luopuivat näistä käsitteistään ja omistivat\nuusia vankilan siveyskäsitteitä, joiden mukaan kaikki haukkuminen,\nväkivalta ihmispersonaa vastaan, jopa sen mitättömäksi tekeminenkin, oli\nluvallista milloin oli edullista. Ihmiset, jotka olivat jonkun aikaa jo\neläneet vankilassa, kokivat koko olennossaan, että päättäen siitä, mitä\nheille tapahtui, kaikki nuo siveelliset lait, jotka vaativat\nkunnioittamaan ja rakastamaan lähimmäistä ja joista sekä kirkolliset\nettä maalliset opettajat saarnasivat, olivat todellisuudessa kumotut ja\nettei sen vuoksi heidänkään ollut syytä niitä noudattaa. Nehljudof\nhuomasi sen kaikista hänelle tutuista vangeista: Fjodorofista,\nMakarista, jopa Tarasistakin, joka, vietettyään pari kuukautta Siperian\nmatkalla, hämmästytti Nehljudofia arvostelujensa epäsiveydellä. Matkalla\nNehljudof sai kuulla, kuinka kulkurit pakenevat metsiin, viettelevät\nmukanaan jonkun toverin, tappavat sen ja syövät sen lihaa. Hän näki\nomin silmin ihmisen, jota siitä syytettiin ja joka tunnusti rikoksensa.\nJa kauheinta oli että semmoiset tapaukset eivät olleet mitään\nharvinaisuuksia, vaan uudistuivat alituisesti.\n\nAinoastaan erityisesti kehittämällä rikosmieltä, niinkuin tehtiin näissä\nlaitoksissa, oli mahdollista saattaa venäläinen ihminen siihen tilaan,\njossa hän oli kulkurina ja jommoisena hän oli toteuttanut Nieztschen\nuusimman opin: piti kaikkea mahdollisena eikä mitään kiellettynä, ja\nlevitti tätä oppia ensin vankien ja sitten koko kansan keskuuteen.\n\nAinoa, millä tätä kaikkea selitettiin oli se, että rangaistuksen\ntarkoitus on suojelu, peloitus, parantaminen ja lainmukainen kosto,\nniinkuin kirjoissa kirjoitettiin. Mutta todellisuudessa ei näkynyt\njälkiäkään ensimäisestä, ei toisesta, ei kolmannesta eikä neljännestä.\nEstämisen asemesta rikokset vaan levisivät. Peloittamisen asemesta\npäinvastoin yllytettiin rikoksiin, niin että useat pahantekijöistä,\nkuten kulkurit, vartavasten pyrkivät vankiloihin. Parantamisen asemesta\njärkiperäisesti opastettiin kaikkiin paheisiin. Ja koston tarve ei\ntullut virallisten rangaistusten kautta suinkaan lievennetyksi, vaan\npäinvastoin kasvatetuksi kansassa, missä sitä ennestään ei edes\nollutkaan.\n\n\"Niin miksi he siis menettelevät noin?\" kyseli Nehljudof itseltään eikä\nlöytänyt vastausta.\n\nJa enin kummastuttavaa oli, ettei tätä tehty vahingosta tai\nymmärtämättömyydestä, tai sattumalta, vaan alituisesti, satojen vuosien\nkuluessa, ainoastaan sillä eroituksella, että ennen särjettiin nenä ja\nleikattiin korvat, mutta nyt pidettiin kahleissa ja kuljetettiin\nhöyryllä hevoskyydin asemesta.\n\nSelittää asiaa niin, että se mikä häntä kauhistutti, oli muka vaan\nseuraus, kuten vankilan virkamiehet sanoivat: vankilain ja siirtolain\npuutteellisuudesta, ja että siis kaikki oli parannettavissa, kunhan vaan\nuudenaikaiset vankilarakennukset saadaan toimeen, -- se ei tyydyttänyt\nNehljudofia, koska hän tunsi, että mikä häntä kauhistutti, ei ollut\nseuraus enemmän tai vähemmän täydellisistä vankilalaitoksista. Hän oli\nlukenut parannetuista vankiloista, joissa oli pantu käytäntöön\nsähkökellot ja Tardesin suosittamat sähkömestaukset, mutta nuo\nparannetut väkivallan keinot vielä enemmän kauhistuttivat häntä.\n\nNehljudofia kauhistutti etupäässä se, että oikeuksissa ja ministeriöissä\nistui ihmisiä, jotka nauttivat suurta, kansalta koottua palkkaa siitä,\nettä he lakikirjojen mukaan, joita olivat kirjoittaneet samallaiset\nvirkamiehet samoissa tarkoituksissa, sovittelivat eri pykäliin niiden\nihmisten tekoja, jotka olivat rikkoneet heidän kirjoittamiaan lakeja\nvastaan, ja näiden pykälien mukaan lähettivät ihmisiä jonnekin\nsemmoiseen paikkaan, missä heitä ei enää näkynyt ja missä nämä ihmiset\njulmien, raaistuneiden tirehtörien, vartijain, vartiosotaväen\nvallanalaisina miljoonittain kukistuivat henkisesti ja ruumiillisesti.\n\nOpittuaan lähemmin tuntemaan vankilat ja majoituspaikat Nehljudof näki,\nettä kaikki ne paheet, jotka kehittyivät vankien keskuudessa, juoppous,\npelaaminen, julmuus ja kaikki ne hirvittävät rikokset, joita vankilassa\ntehtiin, jopa itse ihmissyöminenkin -- eivät olleet satunnaisuuksia tai\nperinnöllisen alentumistilan ilmiöitä, esimerkkiä rikoksellisesta\ntyypistä, raajarikkoisuudesta, kuten tylsäpäiset tiedemiehet,\nhallitusten mieliksi selittävät, vaan se on ehdoton seuraus siitä\nkäsittämättömästä harhaluulosta, että ihmiset voivat rangaista toisiaan.\nNehljudof näki, että ihmissyöminen ei alkanut metsissä, vaan\nministeriöissä, komiteoissa ja departementeissa, mutta ainoastaan\npäättyi metsissä; että hänen lankonsa esimerkiksi ja kaikki muutkin\nlaki- ja virkamiehet, alkaen oikeuden palvelijasta ministeriin asti,\neivät vähintäkään välittäneet oikeudenmukaisuudesta taikka kansan\nedusta, mistä he puhuivat, vaan että kaikille oli tarpeen ainoastaan ne\nruplat, joita maksettiin siitä, että he tekivät kaikkea sitä, mistä tuo\nturmelus ja nuo kärsimykset olivat seurauksina. Tämä oli päivän selvää.\n\n\"Tapahtuiko nyt tämäkin kaikki ainoastaan ymmärtämättömyydestä? Kuinka\nvoisi tehdä niin, että kaikille noille virkamiehille turvattaisiin\nheidän palkkansa, jopa annettaisiin palkintokin siitä, että he vaan\nolisivat tekemättä sitä, mitä he tekivät,\" -- ajatteli Nehljudof. Ja\nnäihin ajatuksiin hän kukon toisen laulun jälkeen, huolimatta kirpuista,\njotka hänen liikahtaessaan suihkuna pärskyilivät hänen ympärillään,\nsikeästi nukkui.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nKun Nehljudof heräsi, olivat ajurit jo kauan sitten lähteneet\nliikkeelle, emäntä oli juonut teetä ja pyyhkien liinalla hikistä,\nlihavaa kaulaansa tuli sanomaan, että sotamies oli tuonut kirjelapun.\nLappu oli Maria Pavlovnalta. Tämä kirjoitti, että Kryiltsofin\ntaudinkohtaus on totisempaa laatua kuin he olivat luulleet. \"Me yhteen\naikaan aijoimme pysäyttää hänet ja jäädä hänen luokseen, mutta sitä ei\nsallittu ja me nyt viemme hänet mukanamme, mutta pelkäämme pahinta.\nKoettakaa järjestää kaupungissa niin, että jos hänet jätetään, joku\nmeistä jätetään hänelle toveriksi. Jos sitä varten on tarpeen, että minä\nmenen hänen kanssaan naimisiin, niin minä tietysti olen valmis.\"\n\nNehljudof lähetti rengin asemalle hevosia hakemaan ja alkoi kiireimmän\nkautta koota kamssujaan. Hän ei vielä ollut juonut toista lasiaan\nloppuun kuin postihevoset kulkusia helistellen ja pyörien rämistessä\njäätyneellä lialla ihan kuin kivi kadulla, ajoivat portaiden eteen.\nMaksettuaan lihavakaulaiselle emännälle, Nehljudof läksi kiiruisasti\nulos ja istui vankkureihin sekä käski ajaa niin pian kun mahdollista,\nettä saavuttaisi joukkokunnan. Kujatien porttien takana hän vähän\nmatkan perästä todella saavuttikin säkeillä ja sairailla täytetyt\nrattaat, jotka kolisivat jäätyneellä röykkyläisellä tiellä (upseeria ei\nnäkynyt, hän oli ajanut edelle). Sotamiehet olivat nähtävästi\njuovuksissa ja iloisesti haastellen kulkivat takana ja tiepuolessa.\nRattaita oli paljon. Etummaisissa istui ahtaasti litistettyinä, kuusi\nhenkeä jokaisessa, käymään kykenemättömiä vankia, takimmaisessa kolmessa\nvankkurissa ajoivat, kolme kussakin, valtiolliset. Viimeisessä istuivat\nNovodvorof, Grabets ja Kondratjef, toisessa Rantseva, Nabatof ja se\nheikko luunsärkyä sairastava nainen, jolle Maria Pavlovna oli\nluovuttanut sijansa. Kolmannessa heinien ja tyynyjen päällä makasi\nKryiltsof. Hänen vieressään istui Maria Pavlovna. Nehljudof käski\nkyytimiehen pysäyttämään Kryiltsofin kohdalle ja meni tämän luo.\nJuopunut sotamies huitoi Nehljudofille kädellään; mutta Nehljudof ei\nvälittänyt siitä, vaan meni vankkurin luo ja pidellen sen laidasta kulki\nsen rinnalla. Kryiltsofin pään ympärille oli kääritty lämmin vaippa ja\nsuun eteen oli sidottu liina. Hän näytti entistä laihemmalta ja\nkalpeammalta. Hänen ihanat silmänsä näyttivät erittäin suurilta ja\nkiiltäviltä. Heikosti täristen tien epätasaisuuksien vuoksi hän\nhellittämättä katsoi Nehljudofiin, ja kun tämä kysyi hänen terveyttään,\nainoastaan pani silmänsä kiinni ja vihasesti pudisti päätään. Hän näytti\ntarvitsevansa kaiken tarmonsa kestääkseen rattaiden tärinää. Maria\nPavlovna istui toisella puolella rattaita. He vaihtoivat Nehljudofin\nkanssa merkitsevän katseen, jolla Maria Pavlovna ilmaisi koko\nlevottomuutensa Kryiltsofin tilan johdosta, ja rupesi sitten heti\npuhumaan iloisella äänellä:\n\n-- Häpesipä upseeri sentään, -- sanoi hän huutamalla, että Nehljudof\neroittaisi sanat rattaiden räminän vuoksi. -- Vihdoinkin otettiin\nkäsiraudat pois. Nyt hän kantaa itse tyttöä, ja heidän kanssaan kulkee\nKatja ja Simonson, ja minun sijastani Vera.\n\nKryiltsof sanoi jotain, jota ei saattanut kuulla, osoittaen Maria\nPavlovnaan, ja rypistäen silmiänsä, nähtävästi pidättäen yskää, pudisti\npäätänsä. Nehljudof lähensi päänsä kuullakseen. Silloin Kryiltsof\nselvitti suunsa vaatteen alta ja kuiskasi:\n\n-- Nyt on paljon parempi. Kunhan ei vaan vilustuisi.\n\nNehljudof nyykäytti myöntävästi päätänsä ja katsahti Maria Pavlovnaan.\n\n-- Kuinka nyt on käynyt kolmen kappaleen probleemin? -- kuiskasi vielä\nKryiltsof ja vaivaloisesti hymyili. Ratkaisu on vaikea, tiedämmä?\n\nNehljudof ei ymmärtänyt, mutta Maria Pavlovna selitti hänelle, että se\noli kuuluisa matemaatillinen probleemi kolmen kappaleen keskinäisen\nsuhteen määräämisestä: auringon, kuun, ja maan, ja että Kryiltsof oli\npilalla keksinyt tämän vertauksen Nehljudofin, Katjushan ja Simonsonin\nsuhteista toisiinsa. Kryiltsof nyykäytti päätään osoitukseksi, että\nMaria Pavlovna oli käsittänyt oikein hänen pilansa.\n\n-- Ei ratkaisu riipu minusta, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Saitteko kirjeeni, teettekö mitä pyysin? -- kysyi Maria Pavlovna.\n\n-- Tietysti, -- sanoi Nehljudof, ja huomattuaan, ettei Kryiltsof ollut\ntyytyväinen, meni rattaittensa luo, kapusi ylös ja pidellen molemmista\nlaidoista, rattaiden täristessä epätasaisella tiellä, alkoi sivuuttaa\nvirstan pituudelle hajaantunutta harmaamekkoisten, jalkarautaisten ja\nparittain kahlittujen vankien jonoa. Toisella puolella tietä Nehljudof\ntunsi Katjushan sinisen huivin, Vera Jefremovnan mustan palttoon ja\nSimonsonin takin ja kudotun lakin, valkoiset villasukat, jotka olivat\nsandaalien tavoin remmillä sidotut. Tämä kulki naisten rinnalla ja\nselitteli jotain kiivaasti.\n\nNähtyään Nehljudofin, naiset nyökkäsivät hänelle päätään, mutta Simonson\nnosti juhlallisesti lakkia. Nehljudofilla ei ollut mitään puhumista ja\nhän ajoi pysähtymättä heidän ohitseen. Päästyään jälleen oikealle tielle\nkyytimies lisäsi vielä vauhtia, mutta hänen oli yhtämittaa syrjäytyminen\ntieltä, päästäkseen edelläajavien ja vastaan tulevien kuormien ohi.\n\nSyviin raiteihin kulunut tie kierteli tummassa havumetsässä, jossa\nsiellä täällä molemmin puolin tietä helkkyi keltaiset hiekan kirjavat\nkoivun lehdet, joista osa ei ollut vielä pudonnut. Puolimatkasta metsä\nloppui, ja syrjiltä avautui peltoja, loisti luostarin kultaisia ristejä\nja kirkon kupuja. Päivä seestyi kokonaan, pilvet hajosivat, aurinko\nnousi metsää ylemmäksi, ja lätäköt, kirkkojen kuvut ja ristit välkkyivät\nkirkkaasti auringon paisteessa. Edessä oikealla, kaukaisessa\netäisyydessä siinti vuorijono. Hevoset ajoivat esikaupungin suureen\nkylään. Kyläkatu oli täynnänsä kansaa -- sekä venäläisiä että muukalaisia\nkummallisissa lakeissaan ja mekoissaan. Humalaisia ja selväpäisiä,\nmiehiä ja vaimoja kiehui puotien, ravintolain, kapakkain ja kuormien\nympärillä. Alkoi tuntua kaupungin läheisyys.\n\nNapauttaen oikeanpuolista sivuhevosta ja istuutuen pukille syrjittäin,\nniin että ohjat tulivat oikealle puolelle, kyytimies, nähtävästi mahtia\nnäyttääkseen, ajoi suurta katua myöten ja vauhtia vähentämättä tuli\nvirran partaalle, jonka yli oli mentävä lautalla. Lautta oli virran\nkeskellä, tulossa toiselta puolelta. Tällä puolella odotteli\nparikymmentä kuormaa. Nehljudofin ei tarvinnut odottaa kauan. Päästyään\nkauas vasten virtaa lautta tuli nopean veden ajamana pian laiturin\neteen.\n\nPitkät, leveäharteiset, jäntehikkäät ja harvapuheiset lauttamiehet\npuoliturkeissaan ja pitkävartisissa saappaissaan heittivät sukkelasti ja\ntottuneesti köysipaulat rantapaaluihin, ja nostaen syrjälle sulkuriu'ut\npäästivät lautalta kuormat rannalle ja alkoivat täyttää lauttaa uusilla\nkuormilla, asettaen vauhkoiset hevoset vieri viereen. Kovaa vauhtia\njuoksevan leveän joen vesi tärskyi lautan reunoja vastaan pinnistäen\nköysiä. Kun lautta oli ahdettu täyteen ja Nehljudofin rattaat ja\nvaljaista päästetyt hevoset pantu seisomaan tungokseen toiselle\nreunalle, asettivat lauttamiehet sulkuriu'ut jälleen paikoilleen,\nottamatta korviinsa rannalle jääneiden pyyntöjä päästä mukaan,\nirroittivat paulat ja läksivät liikkeelle. Lautalla oli hiljaa, kuului\nainoastaan lauttamiesten askeleita ja liikahtelevien hevosten kavioiden\ntöminää.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nNehljudof seisoi lautan reunalla katsellen leveää nopeaa virtaa. Hänen\najatuksiinsa tuli milloin vihamielisyydessä kuolevan Kryiltsofin\nrattailla tärisevä pää, milloin tuo reippaasti tien viertä kulkevan\nKatjushan kuva hänen astellessa Simonsonin kanssa. Toinen näistä\nvaikutuksista -- kuolemaan valmistumaton Kryiltsof -- oli raskas ja\nsurullinen. Mutta toinen vaikutus -- reipas Katjusha, joka oli saavuttanut\nsemmoisen ihmisen kuin Simonsonin rakkauden, ja joka oli nyt tullut\nvarmalle ja oikealle hyvän tielle, -- sen olisi pitänyt ilahuttaa\nNehljudofia, mutta sekin oli Nehljudofista raskas, eikä hän voinut tästä\nraskaudesta päästä.\n\nKaupungista kuului vettä myöten suuren vaskisen kirkon kellon kumajava\nääni. Nehljudofin vieressä seisova kyytimies ja kaikki kuorma-ajurit\npaljastivat toinen toisensa jälkeen päänsä ja tekivät ristinmerkkiä.\nMutta lähimpänä häntä, kaidepuiden luona seisova lyhyenläntä,\npörröpäinen äijän kanttura, jota Nehljudof ei aluksi huomannutkaan, ei\ntehnyt ristinmerkkiä, vaan nosti päänsä ja alkoi tuijottaa Nehljudofiin.\nTämä äijä oli puettu paikattuun takkiin, sarkahousuihin ja kuluneihin,\nniinikään paikattuihin saappaisiin. Selässä hänellä oli pieni kontti,\npäässä korkea kulunut karvalakki.\n\n-- Miks'et sinä äijä paha rukoile? -- sanoi Nehljudofin kyytimies pantuaan\nlakin jälleen päähänsä, -- vai etkö ole kristitty?\n\n-- Ketä pitäisi rukoilla? -- sanoi pörröpäinen ukko päättävästi ja\nvarmasti.\n\n-- Kaiketi jumalaa, -- sanoi kyytimies ivallisesti.\n\n-- Näytä sinä se minulle, -- se jumala!\n\nUkon kasvojen ilmeessä oli jotakin niin totista ja lujaa, että kyytimies\ntunsi olevansa tekemisissä voimakkaan ihmisen kanssa, ja hiukan\nhämmentyi, sitä kuitenkaan osoittamatta, ja ettei jäisi vastausta\nvaille ja siten häpäisisi itseään kuuntelevan yleisön edessä, vastata\ntoksautti:\n\n-- Missäkö? Taivaassa kaiketikin.\n\n-- Oletko sinä siellä ollut? --\n\n-- Olen tai en ole, kaikkihan tietävät, että jumalaa pitää rukoilla.\n\n-- Jumalaa ei ole kukaan missään nähnyt. Ainokainen poika, joka on isän\nhelmassa, hän ilmoitti, -- sanoi äijä ankaran näköisenä ja yhtä nopeasti.\n\n-- Sinäpä taidatkin olla pakana. Rukoilet tyhjään ilmaan, -- sanoi\nkyytimies, pujottaen piiskansa vyön alle ja korjaten hevosensa länkiä.\n\nJoku naurahti.\n\n-- Mitä uskoa sinä vaari kulta oletkaan? -- kysyi vanhanpuolinen mies, joka\nkuormineen seisoi lautan laidalla.\n\n-- Ei minulla ole mitään uskoa. Sillä minä en usko kehenkään, paitsi\nitseeni, -- vastasi äijä vanhalla tavallaan.\n\n-- Miten sitä itseensä uskoo? -- sanoi Nehljudof ottaen osaa\nkeskusteluun. -- Voihan erehtyä.\n\n-- Ei ikipäivinä, -- sanoi ukko varmasti, pudistaen päätänsä.\n\n-- Miksi sitten olisi eri uskoja? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Siksipä juuri onkin eri uskoja, että ihmisiä uskotaan, mutta itseä ei\nuskota. Minäkin uskoin ennen ihmisiä ja harhailin jumala tiesi missä;\nniin pahasti sekaannuin, etten tahtonut selville päästäkkään.\nStarovertsejä, uususkolaisia, irvinkiläisiä, hihhuleja, paptisteja,\npapittomia, molokaaneja, kuohitsijoita, ja kuka ne kaikki luettelee.\nJokainen lahko vaan itseänsä kehuu. Siksipä ovat kaikki menneetkin\nhajalle kuin sokeat palikat. Uskoja on monta, mutta henki on yksi.\nSinussa, ja minussa, ja hänessä. Siispä jokainen uskokoon omaa\nhenkeänsä, ja niin tulevat kaikki yhdistetyiksi. Jokainen pitäköön\nkiinni omasta itsestään, ja kaikki tulevat yhdeksi.\n\nÄijä puhui kovalla äänellä ja vilkkui ympärilleen niinkuin olisi\ntoivonut, että mahdollisimman suuri ihmisjoukko olisi hänet kuullut.\n\n-- Jokos te olette kauan näin uskonut? -- kysyi häneltä Nehljudof.\n\n-- Minäkö? Jo siitä on aikaa. Jo kaksikymmentäkolme vuotta he ovat minua\nvainonneet.\n\n-- Kuinka niin, vainonneet?\n\n-- Niinkuin vainosivat Kristusta, niin vainoovat minuakin. Ottavat kiinni\nja vievät milloin tuomarien, milloin pappien eteen, -- milloin\nkirjanoppineiden, milloin fariseusten; kerran istuttivat\nhulluinhuoneessakin. Mutta eivät vaan voi minulle mitään, sillä minä\nolen vapaa. -- \"Mikäs sinun nimes on?\" -- Luulevat että minä omistan jonkun\nnimen. Mutta enhän minä tunnusta mitään nimeä. Minä olen kaikesta\nluopunut: ei ole minulla nimeä, ei asuinpaikkaa, ei isänmaata, -- ei\nmitään. Minä olen itse vaan. \"Miksi sanotaan?\" Ihmiseksi. -- \"Kuinka\nvanha?\" -- Enpä ole laskenut, enkä voisikaan laskea, sillä minä olen aina\nollut, ja aina olen oleva. -- \"Kuka on ollut isäsi, äitisi?\" -- Ei minulla\nole isää eikä äitiä, paitsi jumalaa ja maata. Jumala on isä, maa on\näiti. -- \"Tunnustatko keisaria\", -- Miksen tunnustaisi? Hän on keisari\nitsekseen ja minä olen keisari itsekseni. -- \"No eipä sinun kanssasi\npitkälle päästä\". -- Minä vastaan: en ole pyytänytkään sinua puhumaan\nkanssani. Noin he kiusaavat.\n\n-- Minnekäs te nyt kuljette? -- kysyi Nehljudof.\n\n-- Minne jumala johtaa. Työssä olen, mutta jos työtä ei\nole, -- kerjään, -- päätti ukko huomattuaan, että lautta lähestyi toista\nrantaa, ja voitonriemuisena katsahti kaikkiin, jotka olivat häntä\nkuunnelleet.\n\nLautta tuli toiselle rannalle. Nehljudof otti kukkaronsa ja tarjosi\nukolle rahaa. Ukko ei ottanut.\n\nEn minä ota semmoista. Leipää otan, -- sanoi hän ja alkoi sovitella\nselkäänsä konttia, jonka oli ottanut pois. Sillä välin oli Nehljudofin\nrattaat vedetty maalle ja hevoset valjastetut eteen.\n\n-- Että viitsittekin puhua tuommoisen kanssa, -- sanoi kyytimies\nNehljudofille, kun tämä annettuaan juomarahaa mahtaville lauttamiehille\nkiipesi rattaille. -- Mikä lienee hupsu vouhake.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nAjettuaan ylös mäelle, kyytimies kääntyi takaperin.\n\n-- Mihin hotelliin ajetaan?\n\n-- Mikä on paras.\n\n-- Paras on \"Siperialainen\". Mutta on Djukofkin hyvä.\n\n-- Aja minne vaan.\n\n-- Kyytimies istuutui jälleen syrjin ja enensi vauhtia. Kaupunki oli\nsamanlainen kuin kaikki muutkin: samanlaiset viheriäkattoiset talot,\nsamanlainen kirkko, pääkadulla puodit ja makasiinit, jopa samanlaiset\npolisitkin. Talot vaan olivat melkein kaikki puisia, ja kadut\nkivittämättömiä. Eräällä vilkasliikkeisemmällä kadulla kyytimies\npysäytti kolmivaljakkonsa ravintolan portaiden eteen. Mutta ravintolassa\nei ollut joutavia huoneita, niin että oli ajaminen toiseen. Tässä\ntoisessa oli huone saatavana, ja Nehljudof ensikerran kahden kuukauden\nkuluttua sai nauttia tuttua puhtautta ja mukavuutta. Vaikka se huone oli\nkaikkea muuta kuin ylellisesti sisustettu, koki Nehljudof suurta\nkevennystä päästyään vieterittömistä vankkureista, kestikievareista ja\nmajoituspaikoista. Ennen kaikkea piti hänen päästä puhtaaksi täistä,\njoista hän ei ollut koskaan kokonaan vapaa majoituspaikoissa käytyään.\nJärjestettyään tavaransa hän heti ajoi saunaan; ja sieltä, pantuaan\nylleen kaupunkilaisvaatteet: tärkätyn paidan ja matkakistussa\nrutistuneet housut, verkatakin ja palttoon, -- läänin päällikön luo.\nRavintolan ovenvartijan hankkima ajuri toi hänet täyteläisellä, suurella\nkirgiisiläis-hevosella ja köykäisellä ajopelillä suuren kauniin\nrakennuksen eteen, minkä ovella seisoi vahtisotamiehiä ja pölisi. Talon\nedessä ja takana oli puutarha, jossa lehdettömäin, paljaina töröttävien\nkoivun ja haavan oksain keskellä kuuset ja männyt tummina ja tiheinä\nviheriöitsivät.\n\nKenraali ei ollut terve eikä ottanut vastaan. Nehljudof pyysi kuitenkin\nvahtimestaria jättämään hänen käyntikorttinsa ja vahtimestari palasi\nsuotuisalla vastauksella:\n\n-- Käskettiin pyytämään sisälle.\n\nEteinen, lakeija, sotamies, rappuset, salin parkettipermanto, -- se kaikki\nmuistutti Pietaria, oli vaan likaisempaa ja komeampaa. Nehljudof\nsaatettiin työhuoneeseen.\n\nKenraali, vähän turpeakasvoinen potaattinenä, pahkurat otsassa ja\npääkallossa, ja löksöttävä nahka silmäin alla, sangviininen ihminen,\nistui tatarilaisessa silkkimekossa, paperossi kädessä ja joi teetä\nlasista, joka oli hopeisessa alustimessa.\n\n-- Hyvää päivää, hyvää päivää. Anteeksi, että otan vastaan aamunutussa;\nonhan parempi kuin ei ollenkaan ottaa vastaan, -- sanoi hän peittäen mekon\nkauluksella lihavaa monipoimuista niskaansa. -- Minä en ole hyvinvoipa\nenkä käy ulkona. Mikäs teidät on tuonut tänne yhdeksänteen valtakuntaan?\n\n-- Minä olen seurannut vankikuntaa, jossa on minulle läheinen\nhenkilö, -- sanoi Nehljudof, -- ja tulin nyt pyytämään teidän\nylhäisyydeltänne muuanta asiaa, joka koskee tätä henkilöä ja sitten\nvielä erästä toista seikkaa.\n\nKenraali harppasi teetä, sammutti paperossinsa malakiitiseen\ntuhka-astiaan ja kääntämättä kapeita, vetreitä ja kiiltäviä silmiään\nNehljudofista kuunteli totisesti. Hän keskeytti Nehljudofia ainoastaan\nkysymällä tahtoiko tämä polttaa.\n\nKenraali oli noita oppineiden sotilashenkilöiden tyyppejä, jotka\npitävät mahdollisena sovittaa vapaamielisyyttä ja humaniteettia\nvirkatoimensa kanssa, mutta ollen luonnostaan viisas ja hyväluontoinen\nmies, hän hyvin pian oli tuntenut tämmöisen sovittamisen mahdottomaksi\nja ollakseen näkemättä sisällistä ristiriitaisuutta, jossa hän\nalituisesti oli, hän antautui yhä enemmän ja enemmän tuohon\nsotilashenkilöiden keskuudessa niin levinneeseen tapaan juoda paljon\nväkeviä, ja antautui siihen määrään että 35-vuotisen sotapalveluksen\njälkeen muuttui siksi, mitä lääkärit sanovat alkoholistiksi. Hänen\nruumiinsa oli kokonaan viinan vallassa. Kunhan oli vaan jotain juoksevaa\nhän jo tunsi humaltumista. Ja viinan juonti oli hänelle semmoinen tarve,\njota paitsi hän ei voinut elää, ja joka päivä oli hän illaksi aivan\nvalmis, vaikka hän tosin oli niin totuttanut itsensä tähän tilaan, että\nsaattoi olla horjumatta ja puhumatta erityisempiä tyhmyyksiä. Mutta jos\nhän niitä puhuikin, niin hänellä oli niin ylhäinen esimiehen asema, että\nsanoipa hän kuinka suuren tyhmyyden tahansa, sitä olisi pidetty sulana\nviisautena. Ainoastaan aamulla, juuri silloin kuin Nehljudofkin tapasi\nhänet, hän oli järjellisen ihmisen näköinen ja saattoi ymmärtää mitä\nhänelle puhuttiin, sekä suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä täyttää\ntehtävänsä. Ylimmät esimiehensä tiesivät hänet juopoksi, mutta hän oli\nsittenkin sivistyneempi kuin muut, -- vaikka olikin pysähtynyt\nkehityksessään siinä kohden, missä juoppous hänet saavutti, -- hän oli\nrohkea, sukkela, edustavainen, osasi päihtyneenäkin noudattaa\nsopivaisuuden vaatimuksia, ja sen vuoksi häntä yhä pidettiin siinä\nnäkyvässä ja vastuunalaisessa asemassa, jossa hän oli.\n\nNehljudof kertoi hänelle, että kysymyksen alainen henkilö oli\nnainen, -- että tämä oli syyttömästi tuomittu, -- että oli jätetty\narmonhakemus.\n\n-- Jaha, jaha, no entä sitten? -- sanoi kenraali.\n\n-- Minulle on Pietarista luvattu, että tieto tämän naisen kohtalosta\nlähetetään viimeistään tämän kuukauden kuluessa ja tänne...\n\nKääntämättä silmiään Nehljudofista kenraali ojensi lyhytkasvuisen\nkätensä pöytää kohden, soitti ja jatkoi vaieten kuuntelemista,\ntupruttaen paperossiaan ja kovaäänisesti yskien.\n\n-- Niin minä nyt pyytäisin, olisiko mahdollista, että tämä nainen\njätettäisiin tänne siksi, kunnes vastaus saapuu anomukseen.\n\nSisään astui sotilaspukuun puettu renkilakeija.\n\n-- Kysy onko Anna Vasiljevna noussut, sanoi kenraali tälle, ja tarjoo\nenemmän teetä. Onko vielä muuta -- kääntyi kenraali Nehljudofin puoleen.\n\n-- Toinen pyyntöni, -- jatkoi Nehljudof, -- koskee valtiollista vankia, joka\nseuraa tätä joukkokuntaa.\n\n-- Vai niin! -- sanoi kenraali merkitsevästi nyykäyttäen päätänsä.\n\n-- Hän on arveluttavasti sairas -- kuoleman kielissä. Ja hän arvatenkin\njätetään tänne sairaalaan. Nyt tahtoisi yksi valtiollisista\nnaisvangeista jäädä hänen toverikseen.\n\n-- Onko nainen vieras?\n\n-- On, mutta kyllä hän olisi valmis menemään vaikka naimisiin sairaan\nkanssa, jos hän siten vaan tulee tilaisuuteen jäädä.\n\nKenraali katsoi tarkasti kiiltävillä silmillään ja oli vaiti\nkuunnellessaan, nähtävästi aikoen hämmästyttää toista katseellaan, ja\nkoko ajan poltti.\n\nKun Nehljudof lopetti, hän otti pöydältä kirjan ja nopeasti sormillaan\nselaillen sen lehtiä löysi luvun avioliitosta ja luki sen.\n\n-- Mihin nainen on tuomittu? -- kysyi hän nostaen silmänsä kirjasta.\n\n-- Pakkotöihin.\n\n-- Niinpä tuomitun tila ei voi hänen avioliittonsa kautta parantua.\n\n-- Mutta eihän...\n\n-- Malttakaahan. Jos joku vapaa menisi naimisiin tuon naisen kanssa, niin\ntämän olisi kuitenkin kärsiminen rangaistuksensa. Tässä on kysymys: kuka\nheistä on ankaramman rangaistuksen alaisena, mieskö vai nainen?\n\n-- He ovat molemmat tuomitut pakkotöihin.\n\n-- No sitten se on kuitti, -- sanoi kenraali nauraen. -- Mitä toiselle se\ntoisellekin. Mies voidaan sairauden tähden jättää, -- jatkoi hän, -- ja\ntietysti tullaankin tekemään kaikki mikä on mahdollista hänen kohtalonsa\nkeventämiseksi; mutta nainen ei voi jäädä tänne, vaikka menisikin\nnaimisiin hänen kanssansa.\n\n-- Kenraalinna juopi kahvia, -- ilmoitti lakeija.\n\nKenraali nyykäytti päätään ja jatkoi:\n\n-- Tahdon ehkä ajatella sentään asiaa. Mikä on heidän sukunimensä?\nKirjoittakaapas tähän.\n\nNehljudof kirjoitti.\n\n-- En voi sitäkään sallia, -- vastasi kenraali Nehljudofin pyyntöön saada\ntavata sairasta. -- Minä en tietysti teitä epäile, -- sanoi hän, -- mutta te\npidätte hänestä ja muista, ja teillä on rahoja. Ja täällä meillä on\nkaikki ostettavissa. Minulle sanotaan: lahjomiset ovat hävitettävät.\nMutta mitenkä sitä voisi hävittää, kun kaikki ottavat niitä? Ja mitä\nalempi virkamies on, sitä enemmän. Miten semmoista voi valvoa viiden\ntuhannen virstan päähän? Hän on siellä samanlainen pikkukuningas kuin\nminä täällä, ja hän rupesi nauramaan. -- Tietysti te olette tavanneet\nvaltiollisia, olette antaneet rahoja, ja teitä on päästetty? -- sanoi hän\nhymyillen. -- Niinhän?\n\n-- Niin, kyllä se on totta.\n\n-- Ymmärrän hyvin, että teidän on niin menetteleminen. Te haluatte tavata\nvaltiollista ja te säälitte häntä. Mutta tirehtöri taikka vartiomies\nottaa vastaan rahan, koska hänellä on palkkaa joku 50 kopekkaa ja perhe,\neikä hän siis voi olla ottamatta. Ja hänen asemassaan samoin kuin\nteidänkin asemassanne minä menettelisin samoin kuin te ja hän. Mutta\nomassa asemassani minä en suostu poikkeemaan ankarimmasta lain\npuustavista juuri sen vuoksi, että olen ihminen, ja että säälin tunne\nvoisi viedä minut harhaan. Mutta minä olen tarkka toimissani, minulle on\ntämä lääni uskottu erityisillä ehdoilla, ja minun täytyy osoittaa\nansainneeni tätä luottamusta. Niinpä siis tämä kysymys on päättynyt. Ja\nnyt, alkakaapas kertoa mitä teillä siellä pääkaupungissa tehdään? -- Ja\nkenraali alkoi kysellä ja itse kertoi, nähtävästi haluten yhdellä kertaa\nsekä saada tietää uutisia, että myöskin osoittaa, merkitystänsä ja\nihmisystävyyttänsä.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\n-- No, ja sanokaapas: missä olette kortteeria? Djukiksessako? Ja siellä\non tietysti kamala olo. Mutta tulkaa te tänne syömään, -- sanoi kenraali\npäästäen Nehljudofin, -- kello viisi. Puhuttehan englannin kieltä?\n\n-- Puhun kyllä.\n\n-- No se on mainiota. Tänne on näettekö saapunut englantilainen\nmatkustaja, joka tutkii siirtolarangaistusta ja vankiloita Siperiassa.\nJa hän nyt tulee meille päivälliseksi, tulkaa siis tekin. Me syömme\nkello viisi, ja vaimoni vaatii säntillisyyttä. Silloin myöskin annan\nvastauksen teille mitä tuohon naiseen ja sairaaseen tulee. Ehkäpä\nvoimmekin jättää jonkun hänen luokseen.\n\nJätettyään kenraalin hyvästi, Nehljudof kiihkeänä ja toimekkaana ajoi\npostiin.\n\nPostikonttori oli matala holvattu huone; pulpetin takana istui\npostivirkamiehiä jaellen tungeskelevalle kansalle lähetyksiä. Yksi\nheistä, pää kallellaan lyödä jyskytteli vikkelästi leimasimella alle\npistettyihin kirjekuoriin. Nehljudofin ei tarvinnut kauan odottaa ja\nnimensä sanottua hän sai jotenkin suuren postinsa. Siinä oli sekä rahoja\nettä useita kirjeitä ja kirjoja ja \"Vestnik Jevropyn\" viimeinen numero.\nSaatuaan kirjeensä, Nehljudof meni istumaan puiselle penkille, jossa jo\nennestään istui odottamassa sotamies pikkukirja kädessä. Nehljudof\nistui hänen viereensä tarkastellen saamiaan kirjeitä. Niiden joukossa\noli yksi vakuutettu, suljettu mainioon kirjekuoreen kirkkaan punaisella\nlakalla, jossa näkyi selvä sinetti. Hän avasi kirjekuoren ja nähtyään\nSeleninin kirjeen yhdessä jonkinlaisen virallisen paperin kanssa, tunsi\nettä veri hyökkäsi hänen kasvoihinsa ja sydän kouristui. Se oli päätös\nKatjushan asiassa. Mimmoinen päätös olikaan tullut? Olisiko mahdollista,\nettä hylkäävä? Nehljudof luki hätäisesti pienellä, vaikeasti\nymmärrettävällä, kovalla, särjetyllä käsialalla kirjoitetun kirjeen ja\nhuoahti tyytyväisenä. Päätös oli suosiollinen.\n\n\"Rakas ystävä!\" kirjoitti Selenin, \"Viimeinen keskustelumme jätti minuun\nsyvän vaikutuksen. Sinä olit oikeassa Maslovan suhteen. Minä tarkastin\nhuolellisesti asiakirjat ja näin, että hänen suhteensa oli tapahtunut\nsanomaton vääryys. Asiata saattoi auttaa ainoastaan anomuskomiteassa,\nmihin sinä jätitkin paperit. Minun onnistui myötävaikuttaa asian\nratkaisuun siellä, ja tässä lähetän nyt jäljennöksen armokirjasta sillä\nosoitteella, minkä sain kreivitär Jekaterina Ivanovnalta. Alkuperäinen\npaperi on lähetetty sinne, missä häntä säilytettiin oikeudenkäynnin\naikana, ja tulee arvatenkin heti lähetettäväksi Siperian\npäähallitukseen. Kiirehdin ilmoittamaan sinulle tätä hyvää uutista.\nPuristan ystävällisesti kättäsi. Sinun Selenin\".\n\nMainitun paperin sisällys oli seuraava: \"Hänen Keisarillisen\nMajesteettinsa Kanslia Keisarilliselle Majesteetille asetettujen\nanomuksien vastaan ottamista varten. Jutun laatu. Pöytä johon juttu\nkuuluu. Päiväys. Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Keisarilliselle\nMajesteetille asetettujen anomusten kanslian ylipäällikön määräyksestä\nannetaan täten kaupunkilaisnaisen Katarina Maslovan tiedoksi, että hänen\nKeisarillinen Majesteettinsa, Hänelle tehdyn alamaisimman anomuksen\njohdosta, suvaiten ottaa huomioon Maslovan pyynnön, on Kaikkein\nKorkeimmasti käskenyt muuttaa pakkotyörangaistuksen vapaaseen\nasunto-oikeuteen Siperiassa\".\n\nTämä tieto oli iloinen ja tärkeä: oli tapahtunut se, mitä Nehljudof\nsaattoi toivoakin Katjushalle, ja myöskin itsellensä. Tosin kyllä tämä\nhänen asemansa, muutos tuotti uusia mutkia suhteessa häneen. Niinkauan\nkuin Katjusha oli vielä pakkotyöläisenä, oli se avioliitto, jota\nNehljudof hänelle tarjosi, ainoastaan nimellinen ja tarkoittikin vaan\nhänen tilansa helpoittamista. Nyt sitävastoin ei ollut mikään estämässä\nheidän yhdyselämäänsä. Mutta siihen ei Nehljudof ollut valmistunut. Entä\nsitten tuo Katjushan suhde Simonsoniin? Mitä olivat hänen eiliset\nsanansa tarkoittaneet? Ja jos Katjusha suostuisi yhtymään Simonsonin\nkanssa, olisiko se hyvä vai paha. Nehljudof ei mitenkään voinut päästä\nselvyyteen näissä ajatuksissa eikä ruvennut nyt erityisesti\najattelemaankaan. \"Kaikki tuo selviytyy sitten itsestään\", ajatteli hän,\n\"nyt pitää vaan niin pian kuin mahdollista tavata häntä ja ilmoittaa\nhänelle tämä iloinen sanoma ja vapauttaa hänet.\" Nehljudof kuvaili, että\nse jäljennös, joka oli hänen käsissään, oli riittävä sitä varten. Ja\ntultuaan postikonttorista hän käski issikan ajaa vankilaan.\n\nVaikka kenraali ei ollut luvannut hänen käydä vankilassa aamulla, tiesi\nNehljudof kuitenkin kokemuksesta, että alemmat virkamiehet usein kyllä\nhelposti myöntyvät siihen, mitä ylemmät eivät millään ehdolla salli. Hän\npäätti sittenkin koettaa päästä vankilaan heti, toimittaakseen\nKatjushalle iloisen sanoman ja ehkä vapauttaakseen tämän, ja myöskin\nsaadakseen tietää miten Kryiltsof voi ja ilmoittaakseen hänelle ja Maria\nPavlovnalle mitä kenraali oli sanonut.\n\nVankilan tirehtöri oli hyvin pitkä ja lihava jättiläinen, hänellä oli\nsuupieliä kohden kääntyvät viikset ja poskiparta. Hyvin ankarasti hän\notti vastaan Nehljudofin, ilmoittaen suoraan, että syrjäisille hän ei\nvoinut ilman päällikön suostumusta sallia pääsyä vankilaan. Nehljudofin\nhuomautukseen, että häntä oli kyllä pääkaupungissakin päästetty, vastasi\ntirehtöri:\n\n-- Hyvin mahdollista, mutta minä en päästä. -- Hänen puhuttelutapansa\nilmaisi hänen tämän ohella ajattelevan: \"te pääkaupunkilaisherrat\nluulette hämmästyttävänne meitä; mutta me täällä Siperiassakin hyvin\ntunnemme asetukset ja voimme teitä opastaa.\"\n\nEi myöskään tuo paperi Hänen Majesteettinsa omasta kansliasta\nvaikuttanut mitään tirehtöriin. Hän kieltäytyi kiven kovaan laskemasta\nNehljudofia vankilan seinien sisäpuolelle. Nehljudofin lapsekkaaseen\narveluun, että Maslova voisi tulla vapautetuksi tämän jäljennöksen\nnojalla, hän vaan ivallisesti hymähti, ilmoittaen että vapauttaa ei\nvoinut ketään ilman määräystä hänen välittömältä päälliköltään. Kaikki,\nmitä hän lupasi, oli siinä, että hän ilmoittaa Maslovalle armoituksesta,\neikä pidätä häntä ainoatakaan tuntia, sittenkuin on saanut esimiehensä\nmääräyksen.\n\nKryiltsofin terveydestä hän myöskin kieltäytyi antamasta minkäänlaisia\ntietoja, eikä sanonut voivansa edes ilmaista oliko sellaista vankia\nolemassakaan: Niinpä siis Nehljudof saamatta mitään aikaan istui\nissikkaansa ja ajoi ravintolaan.\n\nTirehtörin ankaruuteen oli etupäässä syynä se seikka, että laillisen\nmäärän yli kaksinkertaisesti täytetyssä vankilassa juuri tähän aikaan\nraivosi ankara lavantauti. Nehljudofia kuljettava issikka kertoi hänelle\nmatkalla, että \"linnassa kuolee väkeä kovasti, niihin on kumma tauti\ntullut. Kaksikymmentä henkeä kuopataan päivässä.\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nHuolimatta vastoinkäymisestä vankilassa Nehljudof yhä samassa reippaassa\ntoiminnan touhussa ajoi kuvernöörin kansliaan tietämään oliko siellä\nsaatu Maslovan armoituskirjaa. Paperia ei ollut tullut, ja sentähden\nNehljudof, palattuaan ravintolaan, kiiruhti heti, jättämättä\ntoistaiseksi, kirjoittamaan asiasta Seleninille ja asianajajalle.\nLopetettuaan kirjeet hän katsahti kelloonsa: oli jo aika lähteä\npäivällisille kenraalin luo.\n\nMatkalla hänen päähänsä juolahti taas ajatus miten Katjusha ottaa\nvastaan armoituksensa. Minne hän oli sijoitettava? Kuinka hän itse\nrupeaa elämään hänen kanssaan? Mitä Simonson? Mikä on Katjushan suhde\nhäneen? Muisti sen muutoksen, joka oli Katjushassa tapahtunut. Muisti\ntällöin myöskin hänen entisyytensä.\n\n\"Täytyy unohtaa, pyyhkiä pois muistista\", ajatteli hän ja kiirehti taas\najamaan luotaan Katjushaa koskevia ajatuksia. \"Sittepähän nähdään\",\nsanoi hän itsekseen ja alkoi miettiä mitä sanoa kenraalille.\n\nKenraalin päivälliset, joissa esiintyi kaikki se rikkaiden ihmisten ja\nkorkeiden virkamiesten elämän ylellisyys, mihin Nehljudof oli tottunut,\noli kaiken ylellisyyden jopa välttämättömimpien mukavuuksien puutteen\njälkeen hyvin mieluinen hänelle.\n\nEmäntä oli pietarilainen vanhanaikainen _grande dame_, entinen hovineiti\nNikolain hovista. Hän puhui sujuvasti ranskaa ja vähemmän sujuvasti\nvenättä. Hän piti itseään tavattoman suorana, ja liikuttaessaan käsiään\noli eroittamatta kyynäspäitä vyötäryksistä. Hän osoitti rauhallista ja\nhiukan surumielistä kunnioitusta miehelleen ja oli tavattoman\nystävällinen, vaikka kohtelikin kutakin vieraistaan heidän eri arvoonsa\nnähden hiukan eriävällä värityksellä. Nehljudofin hän otti vastaan kuin\nomaisensa, käyttäen sitä erityisen hienoa, huomaamatonta imarrusta, joka\nsaattoi Nehljudofin uudestaan tuntemaan kaikki omat ansionsa ja kokemaan\nsuloista tyydytystä. Hän antoi Nehljudofin huomata että hän tiesi tämän\nrehellisestä, vaikkakin hiukan omituisesta teosta, joka oli tuonut hänet\nSiperiaan, ja että hän piti Nehljudofia erikoisempana ihmisenä. Tämä\nhieno imarrus ja koko tuo komea ylellinen elämäntapa kenraalin talossa\nsaivat aikaan, että Nehljudof kokonaan antautui nauttimaan ympäristön\nkauneutta, makeata ruokaa, keveätä ja mieluista seurustelua hänen\npiiriinsä kuuluvien hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa, aivan niinkuin\nkaikki se, minkä keskellä hän oli viime aikoina elänyt, olisi ollut\nunta, josta hän nyt oli herännyt oikeaan todellisuuteen.\n\nPäivällisillä oli paitsi kotiväkeä -- kenraalin tytärtä miehineen ja\najutanttia, -- vielä: englantilainen, kullankauppias ja kaukaisesta\nSiperian kaupungista saapunut kuvernööri. Kaikki nämä ihmiset\nmiellyttivät Nehljudofia.\n\nEnglantilainen, terve, punaverinen mies, joka hyvin huonosti puhui\nranskaa, mutta englantia merkillisen kaunopuheliaasti ja vaikuttavasti,\noli hyvin paljon nähnyt matkoillansa ja oli sangen huvittava\nkertomuksineen Amerikasta, Intiasta, Jaapanista ja Siperiasta.\n\nNuori kullankauppias, talonpojan poika, yllään Lontoossa valmistettu\nhännystakki ja briljanttinapit paidassa, suuren kirjaston\nomistaja, laajan hyväntekeväisyyden harjoittaja, mielipiteiltään\neuroppalais-vapaamielinen, oli Nehljudofista hauska, koska oli ihan uusi\nja hyvä tyyppi europpalaisen sivistyksen ymppäyksestä terveeseen\ntalonpoikaiseen villipuuhun.\n\nKaukaisen kaupungin kuvernööri oli tuo entinen departementin päällikkö,\nsama, josta niin paljon puhuttiin siihen aikaan kuin Nehljudof kävi\nPietarissa. Tällä miehellä oli turpeat kasvot, harva kiharoituva tukka,\nsilmät vienon siniset, ruumiin alapuoli hyvin paksu ja kädet vaaleat ja\nhoidetut, täynnä sormuksia, huulilla miellyttävä hymy. Talon isäntä piti\narvossa tätä kuvernööriä sen vuoksi, että hän oli poikkeus muista siinä,\nettei ottanut lahjoja. Emäntä taas, joka rakasti soitantoa ja soitti\nitse mainiosti piaanoa, piti häntä arvossa sen vuoksi, että hänkin oli\nhyvä soittoniekka ja soitti hänen kanssaan nelikätisesti. Nehljudof oli\nsiihen määrin suopealla tuulella, ettei tämäkään ihminen ollut nyt\nhänelle vastenmielinen.\n\nIloinen, tarmokas, sinertäväleukainen ajutanttiupseeri, joka\noli kaikissa asioissa valmis palvelemaan, oli miellyttävä\nhyväntahtoisuutensa vuoksi.\n\nMuita vielä miellyttävämpi oli Nehljudofin mielestä kuitenkin nuori\npariskunta, kenraalin tytär miehineen. Tämä tytär ei ollut kaunis, hän\noli vaatimaton nuori nainen, joka oli koko olennollaan antautunut kahden\nlapsensa hoitamiseen: hänen miehensä, jonka kanssa hän pitkän taistelun\njälkeen vanhempien kanssa oli mennyt naimisiin rakkaudesta, oli\nvapaamielinen filosofian kandidaatti Moskovan yliopistosta, hiljainen ja\nviisas, palveli virastossa ja harrasti tilastotiedettä, erittäinkin\nmuukalaisrotuisia koskevaa, joita hän tutki, rakasti ja koetti pelastaa\nsukupuuttoon häviämästä.\n\nKaikki kohtelivat Nehljudofia suopeasti ja ystävällisesti ja näyttivät\nolevansa iloiset tästä uudesta ja huvittavasta tuttavuudesta. Kenraali,\njoka ilmestyi päivällisille sotilastakissa, valkoinen risti kaulassa,\ntervehti Nehljudofia kuin vanhaa tuttua, ja käski vieraat heti\nvoileipäpöydän ääreen ryyppyjä ottamaan. Kenraali kysyi Nehljudofilta,\nmitä tämä oli tehnyt tultuaan hänen luotaan, ja Nehljudof kertoi\nolleensa postissa ja saaneensa tietää sen henkilön armoittamisesta,\njosta aamulla oli ollut puhe, sekä uudelleen pyysi päästä vankilassa\nkäymään.\n\nKenraali ei näyttänyt olevan hyvillään siitä, että päivällisten aikana\notetaan puheeksi virka-asioita, hän rypisti otsansa eikä sanonut mitään.\n\n-- Saako olla paloviinaa? -- kääntyi hän ranskaksi englantilaisen puoleen.\nEnglantilainen otti ryypyn ja kertoi käyneensä kirkkoa ja tehdasta\nkatsomassa, mutta sanoi haluavansa vielä nähdä suurta siirtovankilaa.\n\n-- Se sopii hyvin, -- sanoi kenraali, kääntyen Nehljudofin puoleen, -- voitte\nmennä yhdessä. Antakaa heille pääsy, -- sanoi hän ajutantille.\n\n-- Milloin te aijotte sinne? -- kysyi Nehljudof englantilaiselta.\n\n-- Minä katson paraimmaksi käydä vankiloissa iltasin, -- vastasi\nenglantilainen: -- kaikki ovat silloin saapusalla, eikä ole valmistuksia,\nvaan kaikki on niinkuin on.\n\n-- Hän näette tahtoo tarkastaa sitä koko loistossaan? Tarkastakoon vaan.\nMinä olen kirjoittanut, mutta ei otettu kuuleviin korviin. Lukekoot nyt\nulkomaalaisesta sanomalehdistöstä, -- sanoi kenraali ja tuli\npäivällispöydän ääreen, missä emäntä osoitti paikat vieraille.\n\nNehljudof istui emännän ja englantilaisen väliin. Häntä vastapäähän\nistui kenraalin tytär ja departementin entinen tirehtöri.\n\nPäivällisillä keskusteltiin katkonaisesti eri aineista, milloin\nIntiasta, josta englantilainen kertoi, milloin Tonkinin retkikunnasta,\njota kenraali ankarasti tuomitsi, milloin siperialaisesta\npetollisuudesta ja lahjomisesta. Näistä ei mikään huvittanut\nNehljudofia.\n\nMutta päivällisten jälkeen syntyi vierashuoneessa kahvia juotaessa\nGladstonista hyvin vilkas keskustelu englantilaisen ja emännän välillä,\njossa Nehljudof mielestään tuli lausuneeksi paljon hyvää ja viisasta,\nminkä muut huomasivat.\n\nJa Nehljudofin tuli päivällisen, viinin ja kahvin jälkeen hyvin hyvä\nolla istuessaan pehmeässä nojatuolissa suopeiden ja hyvin kasvatettujen\nihmisten seurassa. Mutta kun emäntä englantilaisen pyynnöstä istuutui\nentisen departementin päällikön kanssa pianon ääreen ja he alkoivat\nsoittaa hyvin harjoittamaansa Beethovenin 5:ttä sinfoniaa, tunsi\nNehljudof täydellisen itseensä tyytymisen mielialan, jommoista hän ei\nollut pitkiin aikoihin tuntenut, aivan kun hän nyt vasta olisi saanut\ntietää, kuinka hyvä ihminen hän oikeastaan oli.\n\nPiaano oli erinomainen, sinfonia suoritettiin mainiosti. Ainakin\nNehljudofin mielestä, joka rakasti ja tunsi tätä sinfoniaa.\nKuunnellessaan tuota ihanaa andantea, hän tunsi kutkutusta nenässään\npelkästä liikutuksesta oman itsensä ja kaikkien hyveittensä vuoksi.\n\nKiitettyään emäntää pitkästä aikaa taas nauttimastansa soitannosta\nNehljudof jo tahtoi jättää hyvästi ja lähteä, kuin emännän tytär\nlähestyi päättäväisenä Nehljudofia ja sanoi punastuen hänelle.\n\n-- Te kyselitte lapsistani; ehkä tahtoisitte nähdä heitä?\n\n-- Hänestä näyttää että kaikkia huvittaa nähdä hänen lapsiaan, -- sanoi\näiti hymyillen tyttären suloiselle kömpelyydelle. -- Ruhtinas ei ole\nollenkaan siitä huvitettu.\n\n-- Päinvastoin olen hyvin huvitettu, -- sanoi Nehljudof liikutettuna tästä\nlaitojen yli vuotavasta onnellisesta rakkaudesta. -- Näyttäkää kaikin\nmokomin.\n\n-- Meneekö se nyt näyttämään pienosiaan ruhtinaalle, -- huusi kenraali\nnauraen korttipöydän luota, minkä ääressä hän istui vävynsä,\nkullankauppiaan ja ajutantin kanssa. -- Täyttäkääpä nyt velvollisuutenne.\n\nNuori nainen, nähtävästi ihan kiihoittuneena siitä, että hänen lapsiaan\ntullaan kohta arvostelemaan, kulki nopein askelin Nehljudofin edellä\nsisähuoneisiin. Kolmannessa korkeassa, valkeatapeettisessa huoneessa,\njota valaisi pieni tummavarjostiminen lamppu, seisoi vierekkäin kaksi\npientä sänkyä ja niiden välillä istui valkoisessa peleriinissä\nlastenhoitaja, kasvoista päättäen hyväluontoinen siperialainen. Hoitaja\nnousi ylös ja, kumarsi. Äiti kumartui ensimäiseen sänkyyn, jossa suu\nauki hiljaan nukkui kaksivuotias tyttö, pitkät kiharaiset hiukset\nsekasin tyynyllä.\n\nTämä nyt on Katja, -- sanoi äiti korjaellen sinisiin juoviin kudottua\npeitettä, jonka alta hervottomana esiintyi vaalea jalkapohja. -- Eikö ole\nsoma? Se on vasta kaksi vuotias.\n\n-- Suloinen!\n\n-- Ja tuo on Vasja, vaarin lempipoika. Ihan toinen tyyppi, siperialainen.\nEikö totta?\n\n-- Pulska poika, -- sanoi Nehljudof tarkastellen mahallaan makaavaa\npylleröä.\n\n-- Niinkö? -- sanoi äiti hymyillen paljon merkitsevästi.\n\nNehljudof muisti kahleet, ajellut päät, tappelut, irstaudet, kuolevan\nKryiltsofin, Katjushan kaikkine entisyyksineen, -- ja häntä rupesi\nkadehdittamaan, ja haluttamaan osakseen samanlaista rikasta, puhdasta\nonnea, jota hän nyt oli näkevinään.\n\nMoneen kertaan kehuttuaan lapsia ja siten tyydytettyään edes johonkin\nmäärin äitiä, joka ahnaasti imi sisäänsä näitä ylistyksiä, hän tuli\nhänen kanssaan takasin vierashuoneeseen, missä englantilainen jo odotti\nhäntä lähteäkseen yhdessä, kuten he olivat sopineet, vankilaan.\nNehljudof sanoi hyvästi vanhoille ja nuorille isäntäväelle ja tuli\nyhdessä englantilaisen kanssa ulos kenraalin talon portaille.\n\nSää oli muuttunut. Tuli alas tiheä lumisade peittäen tien, puutarhan\npuut, oven eduksen, ajopelin kuomun ja hevosen selän. Englantilaisella\noli oma hevonen, ja Nehljudof käski englantilaisen kuskin ajamaan\nvankilaan, istui yksin omaan ajopeliinsä ja raskain mielin, niinkuin\nvastenmielistä velvollisuutta suorittaessa, ajoi hänen jälessään\npehmeästi ja vaikeasti lumen päällä pyörivillä rattailla.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nVankilan synkkä rakennus portin luona olevine vahtimiehineen ja\nlyhtyineen, huolimatta tuosta puhtaasta valkoisesta vaipasta, joka nyt\npeitti, sekä ovenpäällisen katon, että seinätkin, teki vielä synkemmän\nvaikutuksen, kuin aamulla, nyt noine pitkin koko matkaa valaistuine\nristikko-ikkunoineen.\n\nJättiläis-tirehtöri tuli portaille ja luettuaan lyhdyn valossa\nNehljudofille ja englantilaiselle annetun päästölipun, kohautti\nikäänkuin ymmärtämättä tarkoitusta mahtavia olkapäitään, mutta täyttäen\nkäskyn pyysi kävijöitä seuraamaan itseänsä. Hän saattoi heidät aluksi\npihalle, ja sitten oven kautta oikealle, ja rappusia myöten konttoriin.\nPyydettyään heitä istumaan hän kysyi miten voisi heitä palvella, ja\nsaatuaan tietää Nehljudofin tahtovan tavata nyt Maslovaa, lähetti\nvartijan tätä hakemaan, sekä valmistui vastaamaaan niihin kysymyksiin,\njoita englantilainen heti alkoi Nehljudofin kautta hänelle tehdä.\n\n-- Kuinka monen hengen varalle vankila on rakennettu? -- kyseli\nenglantilainen. -- Kuinka monta on vankia? Kuinka monta miespuolista,\nkuinka monta naispuolista, lapsia? Kuinka monta pakkotyöläistä,\nsiirtokuntaan tuomittua, vapaaehtoisesti seuraavaa? Kuinka monta\nsairasta?\n\nNehljudof käänsi englantilaisen ja tirehtörin sanoja, ajattelematta\nniiden sisällystä ja oli aivan odottamattaan hämillään kohta\ntapahtuvasta tapaamisestaan. Kun hän kesken englantilaiselle\nkäännettävää lausetta kuuli lähestyviä askeleita, kun konttorin ovi\navaantui ja vartija, kuten monta kertaa ennen, astui sisälle ja\nNehljudof näki Maslovan tämän jäljissä, huivi päässä ja\nvankipuvussa, -- hänen tuli vaikea ja raskas olla.\n\n\"Minä tahdon elää, haluan perhettä, lapsia, haluan inhimillistä elämää\",\nvälähti hänen päässään sillä hetkellä, kuin Katjusha silmiään nostamatta\ntuli nopein askelin huoneeseen.\n\nNehljudof nousi ja astui jonkun askeleen häntä vastaan, ja Katjushan\nkasvot näyttivät hänestä ankarilta ja epämiellyttäviltä. Ne olivat\njälleen samanlaiset kuin Katjushan silloin nuhdellessa häntä. Katjusha\nvuoroin punehtui, vuoroin kalpeni. Hänen sormensa hypistelivät\nsuonenvetoisesti nutun reunaa, ja hän milloin katsahti Nehljudofiin,\nmilloin laski alas silmänsä.\n\n-- Tottahan tiedätte, että on tullut armahdus? -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Kyllä, vartija puhui siitä.\n\n-- Niin että kun vaan paperi on saapunut, te voitte päästä pois ja\nasettua minne tahdotte... Saamme lähemmin miettiä...\n\nKatjusha keskeytti hänet kiireisesti:\n\n-- Mitäpä miettimistä minun on? Minne Vladimir Ivanovitsh (Simonson),\nsinne minäkin hänen mukanaan.\n\nMielensä kiihoittumisesta huolimatta hän nostaen silmänsä Nehljudofiin\nlausui kaiken tämän nopeasti, selvästi, aivan kuin olisi edeltäpäin\nvalmistanut sen, minkä sanoo.\n\n-- Vai niin! -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Minkäs minä sille, Dmitri Ivanovitsh, koska hän tahtoo, että minä\nhänen kanssaan eläisin... -- Katjusha pysähtyi säikähtyneenä ja oikasi\npuheensa, -- että minä olisin hänen luonaan. Enhän voi parempaa\ntoivoakaan. Minun täytyy pitää sitä onnena... Mitäs minusta?...\n\n\"On vaan kaksi mahdollisuutta: joko Katjusha rakastaa Simonsonia eikä\nollenkaan huoli siitä uhrauksesta, jota minä luulin hänelle tekeväni,\ntaikka sitten hän yhä rakastaa minua ja juuri minun hyväkseni, hylkää\nminut ja ainaiseksi polttaa laivansa, yhtyen Simonsoniin\", ajatteli\nNehljudof ja häntä alkoi hävettää. Hän tunsi punastuvansa.\n\n-- Jos te rakastatte häntä... -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Mitä se rakastaminen on? Ne asiat olen jo jättänyt. Ja onhan Vladimir\nIvanovitsh semmoinen ihan erilainen.\n\n-- Niin, tietysti, -- alkoi Nehljudof. -- Hän on erinomainen ihminen, ja minä\nluulen...\n\nKatjusha taas keskeytti hänet ikäänkuin peläten hänen sanovan jotakin\nliikaa tai ettei itse ehtisi sanoa kaikkea.\n\n-- Ei Dmitri Ivanovitsh, antakaa te minulle anteeksi, ellen tee sitä mitä\nte tahdotte, -- sanoi hän katsoen Nehljudofiin vinolla salaperäisellä\nkatseellaan. -- Niin se nyt vaan näyttää käyvän ja täytyyhän teidänkin\nelää.\n\nKatjusha sanoi hänelle juuri saman, mitä hän oli äskettäin itse\najatellut. Mutta nyt ei Nehljudof enään näin ajatellut, vaan ajatteli ja\ntunsi ihan toista. Häntä ei ainoastaan hävettänyt, vaan hän kaipasi\nkaikkea sitä, mitä häneltä meni Katjushan kanssa hukkaan.\n\n-- Minä en odottanut tätä, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Miksi jäisitte tänne elämään ja kärsimään. Olette jo kylliksi\nkärsinyt.\n\n-- En ole kärsinyt, vaan minun on ollut hyvä olla, ja minä olisin\ntahtonut vielä palvella teitä, jos vaan voin.\n\n-- Me, hän sanoi: \"me\", -- ja katsahti Nehljudofiin, -- emme tarvitse mitään.\nKuinka paljon olettekaan jo minun hyväkseni tehnyt. Jollei olisi\nteitä... -- hän aikoi jotain sanoa, ja hänen äänensä vavahti.\n\n-- No te ette nyt ainakaan saa kiittää minua, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Miksi tässä tiliä tekisimme? Meidän tilimme on Jumala laskeva, -- sanoi\nKatjusha ja hänen silmänsä kiilsivät kyyneleisinä.\n\n-- Kuinka hyvä te olette, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Minäkö hyvä? -- sanoi Katjusha kyynelien läpi ja surullinen hymy valaisi\nhänen kasvojaan.\n\n-- _Are you ready_? [Oletteko valmis?] -- kysyi jo englantilainen.\n\n-- _Directly_, [Paikalla,] -- vastasi Nehljudof ja kysyi Katjushalta\nKryiltsofista.\n\nKatjusha irroittihe mielenliikutuksesta ja rauhallisesti kertoi mitä\ntiesi: Kryiltsof oli heikontunut matkalla ja oli heti sijoitettu\nsairashuoneeseen. Maria Pavlovna oli ollut hyvin levoton, oli pyrkinyt\nlasarettiin sairaanhoitajaksi, mutta häntä ei päästetty.\n\n-- Minun pitää ehkä lähteä? -- sanoi hän huomattuaan että englantilainen\nodottaa.\n\n-- En jätä vielä hyvästi teille, minä tapaan vielä teitä, -- sanoi\nNehljudof tarjoten hänelle kättä.\n\n-- Antakaa anteeksi, -- sanoi Katjusha tuskin kuuluvasti. Heidän katseensa\nkohtasivat toisiansa ja Katjushan omituisessa silmäyksessä ja\nsurullisessa hymyssä, jolla hän hyvästin asemesta sanoi tuon \"antakaa\nanteeksi\", näki Nehljudof, että kahdesta mahdollisesta syystä hänen\npäätökseensä oli toinen syy oikea, -- Katjusha rakasti häntä ja pelkäsi\npilaavansa hänen elämänsä, jos sitoisi itsensä häneen, mutta lähtiessään\nSimonsonin mukaan, luuli vapauttavansa Nehljudofin, ja nyt iloitsi\nsiitä, että oli päättänyt mitä tahtoi ja samassa taas kärsi erotessaan\nNehljudofista.\n\nKatjusha puristi hänen kättään, kääntyi nopeasti ja meni.\n\nNehljudof katsahti englantilaiseen valmiina seuraamaan tätä, mutta\nenglantilainen kirjoitteli jotakin muistikirjaansa. Nehljudof\nhäiritsemättä häntä istui puiselle sohvalle seinän viereen ja tunsi\näkkiä hirveätä väsymystä. Ei hän ollut väsyksissä unettomasta yöstä, ei\nmatkustuksesta eikä mielenliikutuksesta, vaan hän tunsi olevansa\nkauheasti väsynyt koko elämään. Hän nojausi sohvan selustimeen, ummisti\nsilmänsä ja nukkui siinä silmänräpäyksessä raskaaseen sikeään uneen.\n\n-- Suvaitsetteko nyt tarkastaa koppeja? -- kysyi tirehtöri.\n\nNehljudof havahti ja oli ihmeissään huomatessaan missä hän oli.\nEnglantilainen lopetti muistiinpanonsa ja halusi tarkastaa kopit.\nNehljudof meni hänen perässään väsyneenä ja haluttomana.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nKulettuaan eteisen ja yököttävä-hajuisen käytävän läpi, missä he\nhämmästyksekseen näkivät kahden vangin laskevan vettä suoraan\npermannolle, tulivat tirehtöri, englantilainen ja Nehljudof vartijain\nseuraamina ensimäiseen pakkotyöläiskoppiin. Lavitsat olivat keskellä\nkoppia ja kaikki vangit jo makasivat. Niitä oli noin 70 henkeä, he\nmakasivat vieri vieressä ja pää päässä kiinni. Vieraiden tullessa\nhypähtivät kaikki kahleita kalistellen pystyyn ja seisoivat lavitsain\nluona, vasta ajellut päänpuoliskot kumottavina. Kaksi jäi pitkäkseen.\nToinen oli nuori mies, punanen, nähtävästi kuumeessa, toinen oli ukko,\njoka taukoomatta voivotteli.\n\nEnglantilainen kysyi oliko nuori vanki jo kauan sitten sairaana.\nTirehtöri sanoi että aamusta, mutta että äijä oli sairastanut mahatautia\njo kauan, vaikkei häntä voitu sijoittaa lasarettiin, koska tämä oli jo\naikoja sitten täpö täynnä. Englantilainen pudisti paheksuvasti päätään\nja sanoi haluavansa lausua noille ihmisille pari sanaa, sekä pyysi\nNehljudofia kääntämään sen, mitä hän aikoi sanoa. Tuli ilmi että\nenglantilaisen matka tarkoitti paitsi Siperian vankilain ja siirtolain\nkirjallista kuvaamista, myöskin pelastuksen saarnaamista uskon ja\nlunastuksen kautta.\n\nSanokaa heille, että Kristus sääli ja rakasti heitä, -- sanoi hän, -- ja\nkuoli heidän tähtensä. Jos he uskovat siihen, niin he pelastuvat. -- Hänen\npuhuessaan kaikki vangit seisoivat ääneti lavitsain edessä, kädet ojona\npitkin housun sivuja. -- Tässä kirjassa, sanokaa heille, -- päätti hän, -- on\nse kaikki sanottuna. Onko lukutaitoisia? -- Kävi ilmi että lukutaitoisia\noli yli 20 henkeä.\n\nEnglantilainen otti käsilaukustaan esille muutamia, nidottuja Uusia\nTestamentteja, ja jäntehikkäät kädet ynnä kovat mustat kynnet ja\nlikaiset paidan hihat ojentautuivat häntä kohden, toinen toistaan\nsyrjäyttäen. Hän antoi tässä kopissa kaksi Evankeliumia ja meni\nseuraavaan.\n\nSeuraavassa kopissa oli sama juttu. Sama ummehtunut ilma ja sama katku;\nikkunain välissä perällä riippui samaten jumalan kuva, mutta vasemmalla\novesta seisoi likakorvo, ja samaten kaikki makasivat ahtaasti kylki\nkyljessä, ja samaten hypähtivät pystyyn ja ojentuivat kolmen hengen\njäädessä makaamaan. Kaksi näistä ensin nousi, mutta istuutui heti\njälleen, mutta yksi maatessaan ei edes katsahtanut tulleisiin; ne olivat\nsairaita. Englantilainen lausui saman puheensa ja samalla tavoin antoi\nkaksi Evankeliumia.\n\nKolmannessa kopissa oli neljä sairasta. Englantilaisen kysymykseen,\nmiksi sairaita ei koottu yhteen huoneeseen, vastasi tirehtöri, että he\nitse olivat sitä vastaan. Näillä sairailla ei ollut tarttuvaa tautia, ja\nvälskäri pitää heitä silmällä ja antaa apuansa.\n\n-- Kahteen viikkoon ei ole silmiänsä näyttänyt, -- sanoi eräs ääni.\n\nTirehtöri ei vastannut, vaan johdatti seuraavaan koppiin. Taas avattiin\novet, ja taas kaikki nousivat ja vaikenivat ja taas englantilainen\njakeli Evankeliumia: sama tapahtui viidennessä ja kuudennessa, sekä\nvasemmalla että oikealla, pitkin kumpaakin puolta.\n\nPakkotyöläisten luota mentiin siirtovankeja katsomaan. Siirtovankien\nluota yhteisselliläisten ja vapaaehtoisesti seuraavien luo. Kaikkialla\noli samaa. Kaikkialla samat kylmettyneet, nälkäiset, työttömät, taudin\ntartuttamat, häväistyt, teljetyt ihmiset, ihan kuin villit eläimet.\n\nEnglantilainen, jaettuaan määräluvun Evankeliumia ei antanut niitä\nenään, eikä puhunut edes puheitansakaan. Raskas näky ja erittäinkin tuo\nummehtunut ilma olivat nähtävästi lamauttaneet hänenkin tarmonsa, ja hän\nkulki nyt kopeissa lausuen vaan tuon \"all-right\"'insä tirehtörin\nilmoituksiin, mitä vankeja kussakin kopissa oli.\n\nNehljudof kulki kuin unissaan jaksamatta kieltäytyä ja lähteä, ja tunsi\nyhä samaa väsymystä ja jäytävää toivottomuutta.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nEräässä kopissa Nehljudof tapasi ihmeekseen sen kummallisen äijän, jonka\nhän oli nähnyt lautalla. Tämä äijä, tukka pörröllään ja koko kasvot\nrypyissä, tuhkanharmaassa ja olkapäästä repeytyneessä paidassa ja\nsamallaisissa housuissa istui paljain jaloin lattialla lavitsain\nvieressä ja vihaisen kysyvästi katsoa tuijotti sisään tulleisiin. Hänen\nnääntynyt, likasen paidan repeymistä näkyvä ruumiinsa oli surkea ja\nheikko, mutta hänen kasvojensa ilme oli vieläkin miettiväisempi,\ntotisempi ja elävämpi kuin lautalla. Vangit hypähtivät niinkuin ennenkin\nkaikki pystyyn ja ojentuivat sotamiesasentoon esimiestensä tullessa;\nmutta äijä istui paikallaan. Hänen silmänsä kiiluivat ja kulmakarvat\nmenivät vihaisiin ryppyihin.\n\n-- Ylös, -- kiljasi hänelle tirehtöri.\n\nÄijä ei liikahtanutkaan, vaan hymähti ylenkatseellisesti.\n\n-- Edessäsi seisovat sinun palveliasi. Mutta minä en ole sinun\npalveliasi. Sinulla on leima... -- sanoi äijä osoittaen tirehtörin otsaa.\n\n-- Mitä? -- sanoi tirehtöri uhkaavasti lähestyen häntä.\n\n-- Minä tunnen tuon miehen, -- kiirehti Nehljudof sanomaan\ntirehtörille. -- Miksi hän on tänne tuotu?\n\n-- Polisi on lähettänyt passittomana. Me olemme kyllä pyytäneet etteivät\nlähettäisi, mutta he vaan lähettävät, -- sanoi tirehtöri vihaisesti\nvilkkuen äijään.\n\n-- Taidat vaan sinäkin kuulua antikristuksen sotajoukkoon? -- kysyi äijä\nNehljudofilta.\n\n-- En, minä olen vaan käymässä, -- sanoi Nehljudof.\n\n-- Olet kai tullut näkemään kuinka antikristus ihmisiä kiusaa? Tässä\nollaan, katso. Katso kuinka paljon hän on ihmisiä koonnut ja pistänyt\nkoko joukkonsa häkkiin. Ihmisten pitää otsansa hiessä leipää syömän,\nmutta hän on teljennyt niitä kuin sikoja, ja syöttää työttömiä, että ne\nvaan villiintyisivät.\n\n-- Mitä se puhuu? -- kysyi englantilainen. Nehljudof sanoi, että äijä\nmoittii tirehtöriä siitä, että tämä pitää ihmisiä suljettuina.\n\n-- Kysykääpäs häneltä mitä hänen mielestään pitäisi tehdä niille, jotka\neivät lakia noudata, -- sanoi englantilainen.\n\nNehljudof käänsi kysymyksen.\n\nÄijä rupesi oudosti nauramaan paljastaen hammasrivinsä. -- Lakiko, -- toisti\nhän ylenkatseellisesti, -- hän ryösti ensin kaikki, koko maan anasti,\nkaiken rikkauden otti ihmisiltä, vei omiin käsiinsä, löi allensa kaikki,\njotka olivat häntä vastaan, ja sitten kirjoitti lain, ettei saa ryöstää\neikä tappaa, -- olisi edes ensin lain kirjoittanut.\n\nNehljudof käänsi. Englantilainen naurahti. -- No, kuitenkin kysykää mitä\nnyt on tehtävä varkaille ja murhaajille?\n\nNehljudof käänsi taas kysymyksen. Äijä rypisti ankarasti silmänsä.\n\n-- Sano hänelle, että hän ottaisi päältään antikristuksen leiman, niin\nhän pääsee sekä varkaistaan että murhaajistaan. Sano vaan niin.\n\n-- _He is crazy_, [Hän on mielipuoli.] -- sanoi englantilainen sitten kuin\nNehljudof oli kääntänyt ukon sanat, ja olkapäitään kohauttaen meni\nkopista.\n\n-- Suorittele sinä vaari omia asioitasi, eläkä seuraa noita. Jokainen\nhoitakoon itseänsä. Jumala tietää ketä pitää rangaista ja ketä armahtaa,\nemmekä me, -- sanoi äijä. -- Ole oma esimiehesi, niin ei sinulla ole\nesimiehiä ollenkaan. Menehän nyt, -- lisäsi hän vihaisen näköisenä ja\nkiiltävin silmin katsoen kopissa viipyvään Nehljudofiin. -- Vai etkö ole\nvielä kylliksesi nähnyt, kuinka antikristuksen palveliat täille\nihmislihaa syöttävät? Alahan vaan mennä.\n\nKun Nehljudof tuli käytävään seisoi englantilainen tirehtörin kanssa\nerään tyhjän kopin ovella ja kyseli tämän kopin tarkoitusta. Tirehtöri\nselitti, että se oli ruumishuone.\n\n-- Oo, -- sanoi englantilainen, kun Nehljudof oli kääntänyt, ja ilmoitti\nhalunsa käydä katsomassa.\n\nRuumishuoneena oli tavallinen pienenlainen koppi. Seinässä paloi pieni\nlamppu ja valaisi heikosti yhteen nurkkaan ladottuja säkkejä, halkoja ja\nneljää ruumista oikealla puolella lavitsoilla. Ensimäisen ruumis,\nlikaisessa paidassa ja rääsyhousuissa oli pitkäkasvuisen miehen, jolla\noli pieni parta ja pään puolisko ajeltu. Ruumis oli jo kangistunut;\nsiniset kädet olivat olleet nähtävästi rinnan päällä, mutta olivat nyt\nkohonneet hajalleen, paljaat jalat olivat myöskin hajallaan ja\njalkapohjat töröttivät ulospäin. Hänen vieressään makasi valkoisessa\nhameessa ja nutussa paljasjalkainen harvatukkainen vanha nainen, lyhyt\nsaparo niskassa, pienet keltaiset kasvot rypyssä ja nenä terävänä. Eukon\ntakana oli vielä miehen ruumis, yllään jotain punasinervää. Tämä väri\nmuistutti Nehljudofille jotakin.\n\nHän tuli lähemmäksi ja alkoi katsella ruumista.\n\nPieni, terävä, ylöspäin töröttävä parta, kova kaunis nenä, valkoinen\nkorkea otsa, harvat kiharahiukset. Hän tunnusteli noita tuttuja\npiirteitä, eikä uskonut silmiään. Vielä eilen oli hän nähnyt nämät\nkasvot kiihoittuneen vihaisina, kärsivinä. Nyt ne olivat rauhalliset,\nliikkumattomat ja hirvittävän kauniit. Niin, se oli Kryiltsof, tai\nainakin se jäännös, minkä hänen aineellinen olemuksensa oli jättänyt.\n\"Miksi hän oli kärsinyt? Miksi hän oli elänyt? Ymmärsikö hän sen nyt?\"\najatteli Nehljudof, ja hänestä näytti ettei vastausta ole, ettei ole\nmitään muuta paitsi kuolemaa ja hänelle tuli paha elämä. Jättämättä\nhyvästi englantilaiselle, Nehljudof pyysi vartijaa saattamaan häntä\nulos, ja haluten välttämättä olla yksin, voidakseen koota ajatuksissaan\nkaikki tämäniltaiset vaikutukset, hän ajoi ravintolaan.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nPanematta maata käveli Nehljudof kauan aikaa edestakaisin huoneessansa.\nHänen asiansa Katjushan kanssa olivat lopussa. Hän ei ollut tälle\ntarpeellinen, ja se häntä sekä suretti että hävetti. Mutta häntä vaivasi\nnyt toinen asia. Ja tämä toinen asia ei ollut suinkaan lopussa, vaan\npäinvastoin voimakkaammin kuin koskaan ennen vaivasi häntä ja vaati\nhänen toimintaansa. Kaikki se hirmuinen surkeus, jota hän oli nähnyt ja\nsaanut tietää tähän aikaan, ja erittäinkin nyt tässä kauheassa\nvankilassa, koko tuo surkeus, joka oli kukistanut myöskin hyväsydämisen\nKryiltsofin, oli ylimmillään, valloillansa, eikä näkynyt mitään\nmahdollisuutta sen voittamiseen tai edes ymmärtämiseen miten se oli\nvoitettava. Hänen mielikuvituksessaan uudistuivat nuo tukahduttavaan\nilmaan suljetut sadat ja tuhannet häväistyt ihmiset, jotka siellä\nistuivat väliäpitämättömien kenraalien, yleisten syyttäjien, tirehtörien\ntelkeäminä. Hän muisteli tuota outoa, esimiesten virheitä paljastavaa\nvapaata ukkoa, jota pidettiin mielipuolena, ja ruumiiden joukossa noita\nvihamielisyydessä kuolleen Kryiltsofin vahakasvoja. Ja uudella voimalla\nastui hänen eteensä vastausta vaatien tuo vanha kysymys, hänkö Nehljudof\non hullu, vaiko nuo ihmiset ovat hulluja, jotka pitävät itseänsä\njärkevinä ja tuota kaikkea tekevät.\n\nVäsyttyään vihdoin kävelemiseen ja ajattelemiseen, hän istui sohvalle\nlampun ääreen ja ajattelematta avasi evankeliumin, jonka englantilainen\noli hänelle muistiksi antanut, ja jonka hän tyhjentäessään taskujaan\nkaikesta mitä niissä oli, oli heittänyt pöydälle. \"Sanotaan siellä\nolevan selityksen kaikkeen\", ajatteli hän ja alkoi lukea evankeliumia\nsiitä mistä se oli avautunut. Mattheuksen 18 luku.\n\n1. _Sillä hetkellä tulivat opetuslapset Jesuksen tykö, sanoen: kuka,\nsiis on suurin taivaan valtakunnassa?_\n\n2. _Ja Jesus kutsui tykönsä lapsen, ja asetti sen heidän keskelleen._\n\n3. _Ja sanoi: totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule\nniinkuin lapset, niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan._\n\n4. _Sentähden, joka itsensä alentaa niinkuin tämä lapsi, se on suurin\ntaivaan valtakunnassa._\n\n\"Niin, niin se on\", ajatteli hän muistellen, kuinka hän oli kokenut\nrauhaa ja elämän iloa ainoastaan mikäli hän oli alentanut itseään.\n\n5. _Ja joka holhoo senkaltaisen lapsen minun nimeeni, hän holhoo minun._\n\n6. _Mutta joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, jotka uskovat minun\npäälleni, parempi hänen olisi, että myllyn kivi ripustettaisiin hänen\nkaulaansa, ja hän upotettaisiin meren syvyyteen._\n\n\"Miksi siinä sanotaan: _joka holhoo_, miten holhoo? ja mitä merkitsee:\n_minun nimeeni_?\" -- kysyi hän itseltään tuntien että nämät sanat eivät\nmerkitse hänelle mitään. \"Ja miksi myllyn kivi kaulaan ja meren\nsyvyyteen? Ei, siinä on jotakin vierasta: epäselvää, hämärää\", -- ajatteli\nhän muistaen monta kertaa ennenkin eläessään aikoneensa evankeliumia\nlukea, mutta aina saaneensa kylläkseen tuommoisista epäselvyyksistä. Hän\nluki vielä 7:nen, 8:nen, 9:nen ja 10:nen värsyn kiusauksista, siitä että\npahennusten täytyy tulla maailmaan, ijankaikkisen tulen rangaistuksesta,\njohon ihmiset, heitetään, ja joistakin enkeli-lapsista, jotka näkevät\nTaivaallisen Isän kasvoja. \"Mikä vahinko, että tämä on niin kömpelöä\",\najatteli hän, \"ja kuitenkin tuntuu että siinä on jotakin hyvää\".\n\n11. _Sillä Ihmisen Poika tuli autuaaksi tekemään sitä kuin kadonnut\noli._\n\n12. _Mitä te luulette? Jos jollakin ihmisellä olisi sata lammasta, ja\nyksi heistä eksyisi: eikö hän jättäisi yhdeksänkymmentä ja yhdeksän, ja\nmenisi vuorille, ja, etsisi sitä eksynyttä?_\n\n13. _Ja jos niin tapahtuu, että hän löytää sen, totisesti sanon minä\nteille: hän iloitsee enemmän siitä, kuin yhdeksästäkymmenestä ja\nyhdeksästä, jotka eivät eksyneet._\n\n14. _Niin ei ole myös teidän Isänne tahto, joka on taivaissa, että joku\nnäistä pienimmistä hukkuisi._\n\n\"Niin, ei ollut Isän tahtoa, että he hukkuisivat, ja siinä ne kuitenkin\nhukkuvat sadottain ja tuhansittain. Eikä ole mitään keinoa pelastaa\nheitä\", ajatteli hän.\n\n21. _Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka usein\nminun pitää veljelleni, joka rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi?\nOnko seitsemässä kerrassa kyllä?_\n\n22. _Sanoi Jesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän\nkertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän._\n\n23. _Sentähden on taivaan valtakunta kuninkaahan verrattu, joka tahtoi\nlukua laskea palveliainsa kanssa._\n\n24. _Ja kuin hän rupesi laskemaan, tuli yksi hänen eteensä, joka oli\nhänelle velkaa kymmenen tuhatta leiviskää._\n\n25. _Mutta ettei hänellä ollut varaa maksaa, käski hänen herransa hänen\nmyytää, ja hänen emäntänsä, ja lapsensa, ja kaikki mitä hänellä oli; ja\nmaksettaa._\n\n26. _Niin se palvelia lankesi maahan ja rukoili häntä, sanoen: herra,\nole kärsivällinen minun kanssani, ja minä maksan kaikki sinulle._\n\n27. _Niin armahti herra sitä palveliata, päästi hänen, ja antoi hänelle\nvelan anteeksi._\n\n28. _Niin se palvelia meni ulos, ja löysi yhden kanssapalvelioistansa,\njoka hänelle oli velkaa sata penninkiä: ja hän tarttui häneen, ja\nkiristi häntä kurkusta, sanoen: maksa minulle velkasi._\n\n29. _Niin hänen kanssapalveliansa lankesi maahan hänen jalkainsa\njuureen, ja rukoili häntä, sanoen: ole minun kanssani, ja minä maksan\nkaikki sinulle._\n\n30. _Mutta ei hän tahtonut: vaan meni ja heitti hänen torniin, siihen\nasti kuin hän velan maksaisi._\n\n31. _Mutta koska muut hänen kanssapalveliansa näkivät, mitä tehtiin,\nmurhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herrallensa kaiken,\nmitä tehty oli._\n\n32. _Silloin kutsui Herra hänen eteensä, ja sanoi hänelle: sinä paha\npalvelia, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua\nrukoilit:_\n\n33. _Eikö myös sinun pitänyt armahtaman sinun kanssapalveliatas,\nniinkuin minäkin armahdan sinua?_\n\n\"Eikö todellakaan ole mistään muusta kysymyskään?\" huudahti Nehljudof\näkkiä ääneensä, luettuaan nämä sanat. Ja koko hänen olemuksensa\nsisällinen ääni sanoi: \"Ei, ei mistään muusta.\"\n\nJa Nehljudofin kävi samoin kuin usein niiden, jotka elävät henkistä\nelämää. Kävi niin, että ajatus, joka oli alussa näyttänyt hänestä\noudolta, paradoksilta, jopa vaan pilapuheelta, yhä useammin ja useammin\nlöydettyään vastinetta elämässä yhtäkkiä tuli hänen eteensä\nyksinkertaisimpana ja selvimpänä totuutena. Niin hänelle nyt selvisi\najatus, että ainoa varma pelastus siitä hirveästä onnettomuudesta, jota\nihmiset kärsivät, on se, että he tunnustavat itsensä syyllisiksi Jumalan\nedessä ja sentähden kykenemättömiksi rankaisemaan tai oikaisemaan muita\nihmisiä. Hänelle selvisi nyt, että koko se kauhea kurjuus, jota hän oli\nnähnyt vankiloissa ja kuritushuoneissa, samoin kuin tämän onnettomuuden\naikaansaajain levollinen varmuus sai alkunsa vaan siitä, että ihmiset\ntahtoivat tehdä mahdottomuuksia: ollen itse pahoja tahtoivat oikaista\npahoja. Rikokselliset ihmiset tahtoivat oikaista rikoksellisia ja\nluulivat voivansa tehdä sen koneellisella tavalla. Mutta kaikesta siitä\noli vaan seurauksena, että rahaa tarvitsevat ja ahnaat ihmiset olivat\ntehneet itselleen ammatin tuosta ihmisten luullusta rankaisemisesta ja\noikaisemisesta ja siinä äärimmäisyyteen asti sekä itse turmeltuivat että\nlakkaamatta turmelivat niitä, joita he kiduttivat. Nyt hänelle selvisi,\nmistä oli tuo hänen näkemänsä hirmu saanut alkunsa ja mitä oli tehtävä\nsen hävittämiseksi. Vastaus, jota hän ei ollut voinut löytää, oli se,\nminkä Kristus oli antanut Pietarille: pitää antaa aina anteeksi,\nkaikille, lukemattoman monta kertaa, sillä ei ole olemassa semmoisia\nihmisiä, jotka olisivat syyttömiä ja voisivat rangaista tai oikaista.\n\n\"Mutta mahdotonta on, että asia olisi näin yksinkertainen\", sanoi\nNehljudof itsekseen, mutta samassa hän kuitenkin ehdottoman selvästi\nnäki, että niin oudolta kuin se oli hänestä alussa tuntunutkin, tottunut\nkuin hän oli päinvastaiseen, siinä sittenkin oli kysymyksen yhtä varma\njärkiperäinen kuin käytännöllinenkin ratkaisu. Tuo alituinen vastaväite,\nettä voiko muka pahantekijöitä noin vaan jättää rankaisematta, ei saanut\nhäntä enää tolalta. Tuolla vastaväitteellä olisi ollut merkitystä, jos\nolisi ollut todistettua, että rangaistus vähentää rikoksia, parantaa\nrikoksentekijöitä; mutta kun on todistettu ihan päinvastaista, ja kun on\nselvä, ettei toisten ihmisten oikaiseminen ole toisten vallassa, niin\nainoa järjellinen teko, mihin te pystytte, on, että herkeätte tekemästä\nsitä, mikä on sekä hyödytöntä että suorastaan vahingollista ja\nsitäpaitsi sekä siveetöntä että julmaa. Te olette usean vuosisadan\nkuluessa ottaneet hengiltä ihmisiä, joita pidätte rikoksellisina. Mitäs,\novatko ne hävinneet? Eivät ole hävinneet, vaan niiden luku on ainoastaan\nkasvanut. Niiden lisäksi on tullut, paitsi noita rikoksentekijöitä,\njoita rangaistukset turmelevat, vielä ne rikoksentekijä-tuomarit,\n-syyttäjät, -lainvalvojat, vanginvartijat, jotka tuomitsevat ja\nrankaisevat ihmisiä. Nehljudof ymmärsi nyt, että yhteiskunta ja\njärjestys yleensä eivät ole senvuoksi olemassa, että löytyy noita lain\nmääräämiä rikoksentekijöitä, jotka tuomitsevat ja rankaisevat muita,\nvaan sen vuoksi, että tästä siveellisestä sekasorrosta huolimatta\nihmiset sittenkin säälivät ja rakastavat toisiaan.\n\nToivoen löytää samassa evankeliumissa tukea tälle ajatukselleen\nNehljudof alkoi lukea sitä alusta. Luettuaan vuorisaarnan, joka oli aina\nennenkin häntä liikuttanut, hän nyt ensi kerran oivalsi tässä saarnassa\njotakin muuta kuin pilventakaisia, kauniita ajatuksia ja enimmäkseen\nliioteltuja ja mahdottomia vaatimuksia. Nyt hän näki yksinkertaisia,\nselviä ja käytännössä toteutettavia käskyjä, jotka, jos ne täytettiin\n(mikä oli aivan mahdollista), rakensivat hämmästyttävän ja hänelle ihan\nuuden inhimillisen yhteiskuntamuodon, jonka ohella itsestään katosi koko\nse väkivalta, joka niin kauhistutti Nehljudofia, ja tuli saavutetuksi\nkorkein ihmiskunnalle mahdollinen onni -- Jumalan valtakunta maan päällä.\n\nNäitä käskyjä oli viisi.\n\n_Ensimäinen käsky_ (Mat. V, 21-26) oli se, että paitsi tappamisen\nkieltoa ihminen ei saanut suuttua veljelleen, ei saanut pitää ketään\nmitättömänä, \"rhaka\", vaan jos hän jonkun kanssa riitautuu, hänen on\nsopiminen ennenkuin menee lahjaansa uhraamaan jumalalle, s.o.\nrukoilemaan.\n\n_Toinen käsky_ (Mat. V, 27-32), oli se, että paitsi huorintekoa, ihminen\nei saa pitää naisen kauneutta nautintonsa esineenä, ja kerran yhdyttyään\njonkun naisen kanssa hän ei saa tätä milloinkaan hylätä.\n\n_Kolmas käsky_ (Mat. V, 33-37) oli se, ettei ihminen saa mitään valalla\nluvata.\n\n_Neljäs käsky_ (Mat. V, 38-42) oli se, että vaatimatta silmää silmästä\nihmisen oli päinvastoin kääntäminen toinen poskensa, kun häntä oli\ntoiselle lyöty, hänen oli antaminen vääryydet anteeksi ja nöyrästi\nkantaminen ne, eikä keltään kieltäminen, mitä häneltä toiset tahtoivat.\n\n_Viides käsky_ (Mat. V, 43-48) oli se, että ihminen ei saanut vihata\nvihollisiaan ja sotia niiden kanssa, vaan hänen täytyi rakastaa heitä,\nauttaa, palvella heitä.\n\nNehljudof rupesi katsomaan palavan lampun valoon ja huumaantui.\nMuistettuaan meidän elämämme koko surkeuden, hän selvästi kuvaili\neteensä, mimmoiseksi tämä elämä voisi muuttua jos ihmiset\nkasvatettaisiin näiden sääntöjen mukaan, ja kauan sitten sammuksissa\nollut riemu täytti hänen sydämmensä. Aivan kuin hän olisi pitkällisen\nnääntymisen ja kärsimisen jälkeen yhtäkkiä löytänyt rauhan ja vapauden.\n\nHän ei nukkunut koko yöhön, ja niinkuin käy lukemattomien lukijain,\njotka ensi kerran evankeliumiin syventyvät, hän lukiessaan ymmärsi\najatuksen joka kohdassa, semmoisissa sanoissa, joita oli monta kertaa\nennen lukenut vaan ei huomannut. Niinkuin pesusieni imee vettä, niin hän\nimi itseensä sitä tarpeellista, tärkeätä ja iloista, mikä hänelle tässä\nkirjassa avautui. Ja kaikki mitä hän luki, näytti hänestä tutulta,\nnäytti ikäänkuin vahvistavan, tajuntaan saattavan sitä mitä hän oli jo\nkauan sitten tietänyt ennenkin, vaikkei ollut täydellisesti tajunnut\neikä uskonut. Mutta nyt hän tajusi ja uskoi. Eikä ainoastaan sitä, ei\nainoastaan niin, että täyttäen näitä käskyjä ihmiset saavuttavat\nkorkeimman onnensa, vaan nyt hän tajusi ja uskoi, ettei kenenkään\nihmisen ollut muuta tekeminen, kuin täyttäminen nämä käskyt, -- että siinä\non ihmiselämän ainoa, järjellinen aate, -- että jokainen poikkeus siitä on\nvirhe, joka heti tuopi mukanaan rangaistuksen. Tämä oli tuloksena koko\nopista ja se oli erinomaisella selvyydellä ja voimalla sanottu\nvertauksessa viinamäentyömiehistä. Viinamäentyömiehet kuvailivat, että\nviinamäki, johon he olivat lähetetyt työtä tekemään isännälle, oli\nheidän omaisuutensa, että kaikki mitä löytyi viinamäessä, oli tehty\nheitä varten ja että heidän asiansa oli vaan nauttia elämästään tällä\nmäellä, unohtaen isännän ja tappaen ne, jotka muistuttivat heitä\nisännästä ja heidän velvollisuuksistaan tätä kohtaan.\n\n\"Juuri samaa mekin teemme\", ajatteli Nehljudof, \"eläessämme siinä\njärjettömässä vakaumuksessa, että me olemme itse oman elämämme isäntiä,\nettä se on meille omaksi nautinnoksi annettu. Tämä on ihan selvästi\njärjetöntä. Sillä jos me olemme tänne lähetetyt, niin se on arvatenkin\ntapahtunut jonkun tahdosta ja jotakin tarkoitusta varten. Mutta mepä\nolemme päättäneet, että elämme vaan omaksi iloksemme, ja sentähden\nmeidän onkin tietysti paha olla, niinkuin on paha olla työmiehen, joka\nei täytä isännän tahtoa. Mutta isännän tahto on lausuttu juuri noissa\nkäskyissä. Jos ihmiset vaan täyttävät nuo käskyt -- niin maan päällä\nsyntyy Jumalan Valtakunta, ja ihmiset saavat korkeimman onnen, mikä on\nheille mahdollinen.\"\n\n_Etsikää ensin Jumalan Valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, ja kaikki\nnämät teille annetaan._ Mutta me haemme _kaikkia näitä_ emmekä tietysti\nlöydä mitä haemme.\n\n\"Siinä se nyt on minun elämäni tehtävä. Juuri päättyi toinen, niin jo\nalkaa toinen\".\n\nTästä yöstä lähtien alkoi Nehljudofille aivan uusi elämä, ei ainoastaan\nsiksi, että hän tuli uusiin olosuhteisiin, vaan siksi, että kaikki, mikä\nhänelle tästä lähin tapahtui, merkitsi hänelle ihan toista, kuin oli\nmerkinnyt ennen.\n\nMihin tämä hänen elämänsä uusi kausi päättyy, sen tulevaisuus osoittaa.\n\nMoskovassa, Tammikuun 12 p. 1899.\n\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]