[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJDb1Tz33Eeajgw1DZP8qvc7nYdr34E_VW250wHdohMY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},746,"Iphigeneia Tauriissa","Goethe, Johann Wolfgang von",1749,1832,"746-goethe-johann-wolfgang-von-iphigeneia-tauriissa","746__Goethe_Johann_Wolfgang_von__Iphigeneia_Tauriissa","Viisinäytöksinen näytelmä","naytelma",[14],"kansanperinne",[16],"saksalainen","fi",1787,1910,10958,65164,false,45459,[25],"Iphigenia (Mythological character) -- Drama",[27,28,29],"German Literature","Mythology, Legends & Folklore","Plays/Films/Dramas","\"Iphigeneia Tauriissa: Viisinäytöksinen näytelmä\" by Johann Wolfgang von Goethe is a reworking of Euripides' ancient Greek tragedy, first performed in 1779. Rescued from sacrifice by the goddess Diana, Iphigenia now serves as her priestess in Tauris, longing for home while King Thoas seeks her hand in marriage. When two Greek strangers arrive—her brother Orestes and his friend Pylades—neither recognizes the other. Orestes carries a family curse and seeks redemption through a cryptic oracle, while Iphigenia faces an impossible choice between duty and freedom. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Leino, Eino",251,"Goethen klassinen näytelmä kertoo Artemiin papittarena Tauriaassa toimivasta Iphigeneiasta. Draama syventyy totuuden ja ihmisyyden kysymyksiin, kun Iphigeneia kohtaa maahan saapuvan veljensä Oresteen ja joutuu punnitsemaan velvollisuuksiaan kuningas Thoasta ja omaa sukuaan kohtaan.","J. W. von Goethen 'Iphigeneia Tauriissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 746. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","IPHIGENEIA TAURIISSA\n\nViisinäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nJ. W. von Goethe\n\n\nSKS, Helsinki 1910.\n\nSKS Kirjapainon Oy.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n IPHIGKNEIA.\n THOAS, Tauriin kuningas.\n ORESTES.\n PYLADES.\n ARKAS.\n\nNäyttämö: lehto Artemiin temppelin edustalla.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Iphigeneia.\n\nIPHIGENEIA.\nVarjoihin tämän pyhän, vanhan puiston,\ntään lehdon latvain alle hiljaisien\nkuin pyhäkköhön jumalattaren\nma astun vielä tuntein säikkyväisin,\nen ensikertalaista tutumpana;\njää täällä oudoks aina sieluni.\nNiin monet vuodet kätkenyt on täällä\nmua tahto ylhä, jolle altistun,\nmut vieras oon kuin tänne tullessani.\nErottaa meri, ah, mun armahista,\nja rannalla ma päivät pitkät seison\nhakien hengelläni maata Hellaan;\nmun huokauksiini vain aalto vastaa\nja kuohut mulle kumeasti soivat.\nVoi häntä, joka ypö yksin elää\netäällä vanhemmistaan, siskoistansa!\nLähimmän hältä onnen kaiho kalvaa.\nHäneltä aatos aina taapäin karkaa\npihoille taaton, missä ensi kerran\nhänelle aamu aukas taivaan, missä\nkauniisti leikki kasvinkumppanit,\nsuloisin sitein liittyi sisko siskoon.\nJumalten kanssa kiistä en; mut naisen\non elon-arpa valitettava.\nMies sodan herra on ja kodin, maalla\nmyös vierahalla voi hän toimeen tulla,\nhänt' taisto hurmaa, häntä voitto kruunaa,\non kunniakas hälle kuolema.\nKuink' ahdas onkaan naisen onni! Miestä\ntotella tuimaa velvoitus ja lohtu\njo on; mut kuinka kurja, koska hänet\netäälle ajaa karsas kohtalo!\nNiin täällä Thoas, jalo mies, mua kiintää,\npyhin ja vakain orjankahlehin.\nOi, kuinka julkean ma, jumalatar,\nmykällä palvella sua kapinalla,\nsua, auttajaani! Vapahasti tulis\neloni sulle omistettu olla.\nMyös olen aina turvannut ja turvaan\nsinuhun nytkin, Artemis, sa, joka\nkätesi vienon, pyhän annoit apuun\nkuninkaan kuulun hylkytyttärelle.\nNiin, tytär Zeun, jos mies tuo korkea,\nmin tuta annoit tytär-uhrin tuskaa,\njos hän, jos jumalainen Agamemnon,\nken alttarilles antoi kalleimpansa,\non Troijan raunioilta armostasi\npalannut mainittuna maahan isäin,\njos vaimonsa Elektran, ja Oresteen,\nnuo armaat aarteet, hälle säilytit:\nminutkin vie jo viimein heimolleni.\nMua auta, auttajani kuolemasta,\nelosta täällä, jok' on toinen kuolo!\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Iphigeneia. Arkas.\n\nARKAS.\nKuninkaan airueena tervehdän\nma hältä papitarta Artemiin.\nJumalatartaan Tauris kiittää tänään\nuusista ihmevoitoistansa. Riennän\nedellä kuninkaan ja sotajoukon\njo heidän tulostansa viestin tuomaan.\n\nIPHIGENEIA.\nOn valmis vastaan-otto arvokas.\nNäkevä suopeasti jumalatar\nkädestä Thoaksen on uhrin hurskaan.\n\nARKAS.\nOi, jospa suopea myös papittaren\nois silmä, kalliin, kunnioitetun,\noi, pyhä impi, jospa enne hyvä\nkaikille meille siitä hymyis! Vielä\nsalainen kaiho kattaa sisimpäsi;\nvarromme turhaan vuodet pitkät sanaa\nsun povestasi tuttavallista.\nNiin kauan kuin sun tuntenut oon täällä,\ntuon katsees eessä olen kammostunut;\njää sielusi kuin rautakahlein kiinni\ntaotuks sydämesi synkimpään.\n\nIPHIGENEIA.\nNiin orvon, niin maanpakolaisen sopii.\n\nARKAS.\nOletko orpo, pakolainen täällä?\n\nIPHIGENEIA.\nMaa vieras voiko isänmaaksi tulla?\n\nARKAS.\nJa sulle vieraaks isänmaa on tullut.\n\nIPHIGENEIA.\nSiks sydämeni yhä verta vuotaa.\nEns nuoruudessani, kun tuskin sielu\nisään ja äitiin, sisaruksiin liittyi,\nkun vesat uudet, armaat kumppanuksin\njuuresta vanhain puitten taivahille\nkohota mielivät, ah, silloin kiro\nminuhun outo tarttui, rakkahista\nerotti minut, katkoi kauniit siteet\nkädellä rautaisella. Nuoruuden\nparahin riemu, elon ensi vuotten\nmenestys meni pois. Vain varjo olen\nma, vaikka pelastuinkin, itselleni,\nei mulle koskaan elon kukka aukee.\n\nARKAS.\nNiin onnettomaks itsesi jos sanot,\nsanoa voin sun kiittämättömäksi.\n\nIPHIGENEIA.\nTeit' aina kiitän.\n\nARKAS.\n                   Vaan et aulihisti,\nmi kiitos hyväntyön on palkka paras,\net ilosilmin, jotka mielen alttiin\nja elon tyytyväisen merkki ovat.\nKun tähän templiin vuotta monta sitten\nsyvästi-sala sallimus sun kantoi,\nkuin jumal-lahjan vastaan otti Thoas\nsun täällä suopeudella, hartaudella.\nJa hertas oli sulle ranta tämä,\nmi muuten kolkko muukalaiselle:\nnäät ei sua ennen outo noussut maalle,\nken martaana ei lehdoss' Artemiin\nois kaatunut, kuin tapa vanha vaatii.\n\nIPHIGENEIA.\nVapaasti viel' ei hengitä, ken elää.\nTää elämääkö, paikkaa pyhää kaita\nkuin kaitsee varjo hautaansa, ja suruun\nnäin nääntyä? Tää elämääkö oisi\niloista, itsetietoista, kun päivä\njokainen haipuu turhin haavein, noihin\nmua valmistaen päiviin harmajiin,\nrannalla Lethen joita vainaat viettää\nunhossa itsensä, yön kansa kolkko.\nKen hyödytönnä elää, kuolee varhain;\nmun, muita ennen, lie tuo naisten osa.\n\nARKAS.\nYlpeytes jalon, ettet itsees tyydy,\nsuon anteeks sulle, vaikka valittaen:\nse sulta ryöstää elon nautinnon.\nTääll' ollut onko hyödytön sun olos?\nKen keventänyt kuninkaan on mielen?\nKen sanoin lempein tääll' on lientänyt\nvuodesta vuoteen tavan vanhan, julman,\nett' uhriks alttarille Artemiin\njokainen vieras joutui, ken on vangit\nvarmasta kuolemasta lähettänyt\ntakaisin synnyinmaahansa niin usein?\nSun hyvää rukoustas Artemis\nrunsaasti eikö kuule, suuttumatta,\nvaikk' uhrit veren hältä vanhat puuttuu?\nSuhise eikö voiton riemusiipi\nyl' urhojemme? ennä eellä heidän?\nJokainen eikö onnekkaampi ole,\nkun kuningas, jonk' uljuus, viisaus\nniin kauan meit' on johtanut, nyt mieltyy\nmyös lempeyteen sun lähelläs ja meiltä\nkeventää mykän kuuliaisuuden?\nSe eikö hyötyä, kun tuhansille\nsun olennostas tiukkuu palsami?\nKun kansalle, min luo sun saattoi taivas,\nikuinen lähde onnen uuden olet\nja oudolle suot elämän ja paluun\nrannalta muinen tylyltä kuin kuolo?\n\nIPHIGENEIA.\nVähäinen haihtuu eespäin-katsovalta,\nkun näkee, kuink' on tekemättä paljon.\n\nARKAS.\nLie oikeata työnsä arvo tietää.\n\nIPHIGENEIA.\nMut moitittavaa niitä laskea.\n\nARKAS.\nMyös halveksua tosi-arvollista\nkuin valhe-arvoin suotta suurennella!\nMua usko, kuule sanaa miehen, joka\nsinulle uskollinen, altis on:\njos kuningas sun kanssas tänään haastaa,\ntee helpoks hälle sana aikomansa.\n\nIPHIGENEIA.\nJokaista säikyn sanaas hyvää; usein\nsen vaatimukset vaivoin vältin vaan.\n\nARKAS.\nSa mieti, mitä teet, mik' on sun hyötys\nOn kuninkaalta poika kuollut. Hän\nharvoille enää huoliansa haastaa\neik' enempää kuin ennen heillekään.\nJokaisen ylimyksen poikaa katsoo\nkateena valtansa hän seuraajaksi;\nhän pelkää ikää avutonta tai\nvarhaista kuolemaa ja kapinaakin.\nPuheess' ei ole ponsi Skyytin miehen,\nvähimmin valtiaamme. Hän, mi tekoon\nja käskyvaltaan vain on tottunut,\nei taida kaukaa eikä vitkaan johtaa\nsanoja, hienosti päämäärän mukaan.\nHänt' älä vaikeuta pitkin kielloin\ntai tahallisin väärin-ymmärryksin.\nAlttiisti hälle puolitiehen tule!\n\nIPHIGENEIA.\nPitäiskö jouduttaa mun vaaraa omaa?\n\nARKAS.\nSa vaaraksesko kosintansa sanot?\n\nIPHIGENEIA.\nSe mulle kaikista on hirmuisin.\n\nARKAS.\nSuo hänen lemmelleen vaiti luottamus!\n\nIPHIGENEIA.\nKun sieluni hän pelvost' ensin päästää.\n\nARKAS.\nMiks syntyäs et hälle ilmoita?\n\nIPHIGENEIA.\nPapittarelle sopii salaisuus.\n\nARKAS.\nSais olla salaisuutt' ei kuninkaalle;\nhän vaikk'ei vaadi sitä, tuntee hän,\nsyvästi tuntee suuress' sielussansa,\nsen että hältä huolekkaasti kätket.\n\nIPHIGENEIA.\nHän mulle karsas onko, nurjamieli?\n\nARKAS.\nNiin näyttää melkein. Sinustakaan puhu\nhän ei, mut sana, joskus päässyt hältä,\non ilmi tuonut sydämensä toivon\nomata sinut. Varaan itsensä\nhänt' ällös jätä! ettei karsas poltto\npovessaan kypsyisi ja kauhistusta\nsinulle tuottais, ettet myöhään liian\nkatuen muistais hyvää neuvoani.\n\nIPHIGENEIA.\nKuin? Kuningasko miettis, mit' ei kukaan\nmies jalo mieti, nimestänsä arka,\ntai jolle taivahisten kunnioitus\non himon suitsi? Minut alttarilta\nhän ryöstää aikooko häävuoteesensa?\nJumalat kaikki avuks huudan, varmaan\non suojan suopa mulle Artemis,\ntuo jyrkkä jumalatar, itse neitsyt,\nhän neittä turvannee ja papitartaan!\n\nARKAS.\nTyyn' ollos! Veri nuori, myrskyinen\nei kuningasta moiseen uhkatyöhön\najane ainakaan. Ma toista pelkään\nhäneltä päätöstä, min järkkymättä\nhän täyttää, kuinka kova liekin se:\ntahtonsa näät on luja, taipumaton.\nSiks anon, muuta ellet myöntää voi,\nsuo hälle kiitokses ja ystävyytes!\n\nIPHIGENEIA.\nMit' enemmän sa tietänet, oi lausu!\n\nARKAS.\nHäneltä kysy! Tuossa saapuu hän;\nsa häntä kunnioitat, poves oma\navointa hälle vaatii luottamusta.\nMies jalo kuulee naisen hyvää sanaa\nja loitos seuraa sitä.\n\nIPHIGENEIA (yksin).\n                       Kuinka noutaa\ntuon uskollisen neuvoa, en tiedä.\nMut mielelläni kuninkaalle suon\nhyvästä teostansa sanan hyvän,\nja toivon, että totuudessa voin\nsanoa, mik' on mieleen mahtavalle.\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Iphigeneia. Thoas.\n\nIPHIGENEIA.\nSiunatkoon lahjoin kuninkaallisin\nsua jumalatar, suokoon voiton, maineen\nja onnen runsaan omaisilles, sulle\nmyös joka hurskaan toivon täyttymisen!\nKun monta hallitset sa huolehtien,\nsun olkoon onnesikin eellä monen!\n\nTHOAS.\nMa tyytyisin, jos kansa kiittäis mua:\nmuut enemmän kuin minä nauttivat\nmuu työni heelmistä. On onnellisin,\nhän olkoon kuningas tai köyhä, jolla\nomassa onni asuu huoneessansa.\nSa otit osaa syvään tuskahani,\nkun vihollisten miekka poian multa\nviimeisen, parhaan tempasi. Niin kauan\nkuin kosto täytti mun, en tyhjyyttä\ntaloni tuntenut, vaan nyt kun palaan\nma tyydytettynä, kun heidän maansa\ntuhottu on ja kostettu on poika,\nkotona mull' ei tyydytystä mitään.\nIloinen kuuliaisuus, jonka muuten\njokaisen silmistä näin loistavan,\nsulanut nyt on suruun, ikävähän.\nJokainen miettii, mit' on aika tuova,\nja seuraa lapsetonta, kun on pakko.\nNyt tähän saavun templiin, usein johon\nanoen voittoa ma astuin taikka\nvoitosta kiittäen. On vanha toivo\npovessa mulla, sullekaan ei outo,\nei odottamaton: ma toivon, sinut\nomaksi onneksein, ja kansan myöskin,\ntalooni tyhjään saattaa morsiona.\n\nIPHIGENEIA.\nLiiaksi tarjoot tuntemattomalle,\nkuningas oi! Sun eessäs pakolainen\nhäveten seisoo; rauhaa vain ja suojaa\nrannaltas etsin, sitä saanut olen.\n\nTHOAS.\nSa että syntyperäs salaisuuteen\nverhoudut multa niinkuin muilta, minkään\nei kansan kesken hyvä ois, ei oikein.\nTää ranta vierasten on kauhu: laki\nniin vaatii ynnä pakko. Yksin sulta,\njoll' oikeudet on täällä hurskaat kaikki,\nvieraamme hyvin vastaan-ottamamme,\nmi mieles mukaan nautit päivistäsi,\nsult' yksin toivoin luottamusta, jota\nisäntä vartoa voi uskollinen.\n\nIPHIGENEIA.\nOi valtias, jos vanhempaini nimen\nja heimon salasin, ei epäluulo,\nvaan arkuus syynä oli. Tietäisitkö,\nken eessäs seisoo, kenen suojaat päätä\nkirotun, ah, sun suuren sydämesi\nväristys kauhun oudon ehkä valtais,\net mua valta-istuimelle veisi,\nvaan ajaisit mun ennen aikojani\nmaas ääriltä, mun sysäisit kentiesi --\niloinen ennenkuin on suotu paluu\nomaini luo ja vaelluksen loppu --\nkurjuuteen, jonka kylmä, vieras käsi\njokaista uhkaa karkoitettua\nja kodistansa kauas harhaunutta.\n\nTHOAS.\nMi liekin tahto taivaisten sun suhtees,\nmi sulle ynnä heimolles lie suotu,\nei puutu multa siunaus jumalien\nsiit' asti kuin sa asut luonamme\nja nautit oikeutta vieraan hurskaan.\nVakuuttaa vaikea ois mulle, että\nsua suojaten ma rikollista suojaan.\n\nIPHIGENEIA.\nSua siunaa hyvätyös, ei vierahasi.\n\nTHOAS.\nEi siunata, mit' tehdään kirotuille.\nSiis päätä vaitiolos, estelysi!\nse vaatimus ei miehen väärän ole.\nKäsiini sinut uskoi jumalatar;\nkuin pyhä hälle, mulle olit pyhä.\nMyös vasta seuraan hänen viittaustaan:\njos koittaa sulle kotimatkan toivo,\nsa olet vapaa vaatimuksestani.\nMut ijäks suljettu jos tie on sulta\nja heimos karkoitettu taikka turman\nkautt' äärettömän sammunut, mun olet\nlain mukaan useammankin kuin yhden.\nSanani pidän, tiedät sen. Siis puhu!\n\nIPHIGENEIA.\nSiteitään vanhoja vain vastahakaan\nkäy kieli katkomaan ja ilmoittamaan\nvait'olon pitkän salaisuutta. Sillä,\nsanottu kerran, ei se palaa, jättää\nsydämen varmat suojat, vahingoittaa,\njos niin suo jumalat, tai hyödyttää.\nSiis kuule! Juurta olen Tantaloksen.\n\nTHOAS.\nSa tyynnä lausut sanan suuren. Tuoko\nsun peritaattos oli maitten kuulu\nja kerran armoittama jumalien?\nTuo Tantalosko, pöytävieras Zeun,\ntää jolta usein opin otti, mieltä\nmin kokenutta, sanaa sattuvaista\njumalat itse iloksensa kuuli\nkuin tietolauseita oraakelin?\n\nIPHIGENEIA.\nHän on se. Vaeltaa ei taivaan vallat\nkanss' ihmisten kuin vertaistensa saisi;\non liian heikko heimo kuolevain,\nsen päätä huimaa huiput oudot. Ei\nhän ollut petturi, ei epäjalo,\nmut orjaks suuri liian, kumppaniksi\nJyrinän-jumalan vain ihminen.\nMyös oli syynsä ihmisen; sen palkka\nol' ankara, ja runoniekat laulaa:\nZeun pöytävieraan syöksi patto korska\nhäpeäll' alas vanhaan Tartaroon.\nAh! koko heimo kiron tuosta kantaa!\n\nTHOAS.\nKantaako peritaaton syy vai omat?\n\nIPHIGENEIA.\nPerivät kyllä hänen poikansa\ntitaanein rinnan vankan, luuston lujan;\nmut vaski-siteen heidän otsallensa\njumala takoi, teki synkäks silmän,\nkarsaaksi, kaihtoi neuvon, viisauden\nja kohtuuden ja kärsivällisyyden.\nJokainen halu heillä raivoon syttyi\nja rajatonna riehui raivonsa.\nJo Pelops, valta-tahto, Tantaloksen\nlemmitty poika, petosmurhall' immen\nvalion voitti, Oinomaos-taaton\ntapolla, tyttären Hippodameian.\nKaks kantoi poikaa miehellensä tää,\nThyesteen, Atreuksen. Katein katsoo\nhe taaton rakkautta esikoiseen,\ntoisesta vuotehesta varttuvaan.\nHe vihaan yhtyvät ja salaa kaksin\ntekevät ensi työnsä: veljesmurhan.\nEpäilee isä murhaajaksi silloin\nHippodameiaa, vaatii julmana\nhäneltä poikaa takaisin, tää surmaa\nitsensä --\n\nTHOAS.\n           Miksi vaikenet sa? Jatka!\nÄl' luottamustas kadu! Kerro eespäin!\n\nIPHIGENEIA.\nMiekkoinen, kuka muistaa mielellään\nisäinsä töitä, heidän suuruuttansa\nilolla kertoo kuulijalle, hiljaa\nriemuiten liittyvi niin kuuluun riviin!\nEi siitä heimo heti hirviötä,\nei puoli-jumalaa, vaan vasta sarja\npahojen taikka hyväin saattaa ilmi\nmaailman kauhun taikka riemun. Jälkeen\nisänsä kuolon Atreus ja Thyestes\nyhdessä hallitsivat kaupunkia.\nEi kauan kestää sopu voinut. Pian\nThyestes häväisi jo veljen vuoteen.\nPois hänet maasta Atreun kosto ajoi.\nMut kauan miettien jo rikostöitä\nThyestes oli, pahansuopa, pojan\nveljestä vieroittanut, kasvattanut\nsen omanansa imarrellen. Tämän\nhän täyttää raivon sekä koston tuntein,\nkuningaskaupunkihin lähettää\nsurmaamaan setänänsä isän oman.\nTulevi ilmi tuuma nuorukaisen;\nkuningas murhamiehen rankaisee,\nveljensä lapsen tappavansa luulee;\nsaa tietää liian myöhään, kuka kuoli\nkivulla silmäins' eessä juopuneitten.\nHimoiten kostoa työn hirmuisen\nhän hiljaa miettii. Tyyn' on, valmis sopuun\nolevinansa, viekoitelluks veljen\nsaa maahan molempine poikinensa\ntakaisin, lapset tempaa, teurastaa\nja tarjoo ruo'an ruman, kauhistavan\nisälle heidän ensi atriallaan.\nThyestes kyllin syötyänsä lihaa\nomaansa, käypi murhemieliseksi,\nkysyvi lapsiansa, luulee poikain\njo askeleet ja äänet kuulevansa\novella salin. Atreus irvistäin\npäät, jalat surmattujen hälle heittää. --\nKuningas, kasvos käännät kauhistuen:\nniin käänsi kasvonsa myös aurinko\nja vaununsakin iki-valtatieltään.\nNää ovat papittares kanta-isät;\nja monta miesten kovaa kohtaloa,\ntekoa monta mielenvikaista\nyö kattaa synkin siivin, sallii meidän\nhämyhyn hirvittävään nähdä vain.\n\nTHOAS.\nNe vaieten myös peitä! Kyllin olkoon\njo kauhuja. Kautt' ihmeen minkä, sano,\nsa puhkesit tään hurjan heimon puusta?\n\nIPHIGENEIA.\nOl' Agamemnon Atreun poika vanhin;\nhän oli taattoni. Mut virkkaa tohdin:\nhänessä elämäni aamust' asti\nnäin miehen täydellisen perikuvan.\nLempensä esikoisna Klytaimnestra\nmun hälle kantoi, ja Elektran. Tyynnä\nkuningas vallitsi; ja varjos rauha\nkaivattu kauan Tantaloksen talon.\nOnnelta vanhempain vain puuttui poika.\nTuo tuskin toivo oli täyttynyt\nja sisarusten keskeen nyt Orestes,\nlemmikki, syntynyt, kun turma uusi\ntalolle varmalle jo valmis oli.\nOn käynyt tänne saakka maine sodan,\nmi koko Hellaan ruhtinaitten voiman\nsai Troijan muurein luokse leiriin; oli\nkauneimman naisen ryöstö kostettava.\nEn kuullut ole, voittivatko Troijan,\npäämäärään koston pääsivätkö. Johti\nisäni Hellaan joukkoja. He turhaan\nAuliissa odottivat purjetuulta.\nNäät suuttuneena suureen johtajahan\npidätti kiireisiä Artemis\nja kuninkaalta, suulla Kalkhaan, vaati\ntytärtä vanhinta. Mun äitineni\nhe leiriin houkuttivat, tempasivat\nmun alttarille, jumalattaren\nuhriksi pääni vihkien. -- Hän leppyi,\nei vertani hän tahtonut, vaan verhos\nmun pilveen pelastavaan; kuolemasta\ntemplissä tässä vasta virkosin.\nIphigeneia oon, hän itse, verta\nAtreun, ja tytär Agamemnonin,\nomaisuus Artemiin, hän kanssas puhuu.\n\nTHOAS.\nEtua enempää ja luottamusta\nen tyttärelle kuninkaan ma suo\nkuin oudolle. Ma toistan tarjouksen:\nmua seuraa, ja'a, mik' on mun omaani!\n\nIPHIGENEIA.\nKuningas, kuinka tohtisin sen tehdä?\nJumalatar mun pelasti, häll' yksin\non oikeus elämääni vihittyyn.\nTyyssijan mulle etsi hän, mua täällä\nisälle säilyttää, kautt' erheen kyllin\njo rangaistulle, ehkä vanhuutensa\niloksi ihanimmaks. Ehkä riemu\npaluun jo lähell' on; ja minä, luopuin\ntahdosta, tiestä jumalattaren,\nsitoisin tänne itseni? Hält' anoin\nma merkin, jos hän jäämään vaatis mua.\n\nTHOAS.\nSe merkki on, ett' olet täällä vielä.\nÄl' etsi verukkeita uusia!\nKen kieltää, turhaan paljon puhuu; toinen\nkaikesta kuulevi vain sanan: ei.\n\nIPHIGENEIA.\nSanoja turhia ne eivät ole,\nsyvimmän sydämeni auki näit.\nItselles etkö tunnusta, kuink' isää,\nemoa, sisaruksia mun täytyy\ntääll' ikävöidä tuntein tuskallisin?\nSaleissa jospa vanhoissa, miss' suru\nviel' usein nimeäni kuiskii hiljaa,\nkuin jälleen syntynehen vuoksi riemu\nkauniisti pylväät, seinät seppelöisi!\nMun sinne jospa laivoin laittaisit!\nUus elo ois se mulle ynnä muille.\n\nTHOAS.\nPalaja siis! Tee, mitä mieles käskee,\nälyä ällös kuule, neuvon hyvän\näl' ääntä! Ole nainen yksinomaan\nja valtaan vaiston heity, suitsitonna\nmi tempaa sun ja sinne tänne ajaa.\nNaisrinnassa jos halu hehkuu, mikään\nhänt' estä petturilt' ei side pyhä,\nhän syöksyy taaton taikka puolison\nvakaasta, suojaavasta syleilystä;\nmut naisen jos ei syty hehku nopsa,\nniin turhaan häntä tahtoo vakuuttaa\nvaltaisin, puhtain puheen kultakieli.\n\nIPHIGENEIA.\nJaloa muista sanaas, valtias!\nVastaatko näin mun luottamukselleni?\nValmiilta näytit kuulemaan sa kaikki.\n\nTHOAS.\nOdottamattomaan en ollut valmis,\nmut odottaa mun vaikk' ois tullut sitä,\nen tiennyt, että naisen kanssa puhuin.\n\nIPHIGENEIA.\nMiks sukupuoltamme sa raukkaa soimaat?\nUpeat eivät niinkuin teidän, eivät\nmyös epäjalot ole naisen aseet.\nSua viisaamp' olen siinä, usko, että\nenemmän onnes tunnen kuin sa itse.\nMua, itseäskin tuntematta luulet\nlähemmän siteen liittävän meit' onneen.\nSa rohkeana, hyvää-tahtovana\nmua vaadit taipumaan; ja jumaloita\nma tässä kiitän, että suoneet mulle\nlujuuden ovat liiton torjua,\nmi heidän mieltään vasten on.\n\nTHOAS.\n                              Ei haasta\njumalat, haastaa sydämes nyt oma.\n\nIPHIGENEIA.\nSydänten kautta vaan he meille vastaa.\n\nTHOAS.\nJa mulla eikö oikeus kuulla heitä?\n\nIPHIGENEIA.\nSoi myrskyn pauhu yli äänen hennon.\n\nTHOAS.\nTuon äänen kuuleeko vain papitar?\n\nIPHIGENEIA.\nMuit' ennen varmaan kuningas sen kuulkoon!\n\nTHOAS.\nPerintö-oikeutesi pöytään Zeun\nja pyhä virkas jumaliin sun nostaa:\nmaa-syntyinen ma oon, barbaari.\n\nIPHIGENEIA.\n                                Näin\nsaan maksaa luottamuksen vaatimasi.\n\nTHOAS.\nInehmo oon; on paras päättää juttu!\nSanani seisoo: ollos papitar\ntääll' Artemiin, mi valinnut on sinut.\nMut mulle anteeks suokoon hän, ett' olen\nhäneltä uhrit vanhat estänyt;\ntein väärin siinä, vastoin tuntoani.\nRantaamme outo onnekseen ei laske;\non varma ollut hälle aina kuolo.\nVain sinä, hempeydellä herttaisella,\nma missä hennon tyttären näin tunteet\ntai morsiamen lemmen vienon, minut\nniin iki-ilahdutit, taoit tenhon,\nma että unhotin tuon velvoituksen.\nÄlyni olit uneen uuvuttanut,\nen kuullut murinaa ma kansan oman.\nNyt ääneen syyttävät he poikani\nkuolosta ennen-aikaisesta mua.\nSun tähtes enää hillitse en laumaa,\nmi vaatimalla vaatii uhria.\n\nIPHIGENEIA.\nVuoks itseni sit' anonut en koskaan.\nSe väärin tajuu taivaiset, ken heitä\nkuvailee verenhimoisiks'; hän siirtää\nvain heihin omat julmat pyytehensä.\nPapilta eikö Artemis mua vienyt?\nMua kuoloon ei, vain palvelukseen vaati.\n\nTHOAS.\nEi sovi meidän tapaa pyhää tuota\nälyllä, vaihtuvalla keveästi,\nmielemme mukaan selittää tai muuttaa.\nTee tehtäväsi, teen ma omani.\nKaks outoa on ranta-rotkoistamme\ntavattu, mitään eivät tuone hyvää\nhe maalleni; he ovat vallassani.\nNää ensi uhriks, oikeaksi, kauan\njo puuttuneeksi, saakoon Artemis!\nLähetän tänne heidät; tiedät työsi.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Iphigeneia.\n\nIPHIGENEIA (yksin).\nAuttajatar jalo, sull' on pilvet\nverhota syyttömästi vainotut,\nkantaa kohtalon vaskisen alta\ntuulen-siivin poikki merten,\npoikki maitten ja mannerten laajain,\nkunne hyväksi katsot sinä.\nViisas olet, näät ajat vastaiset;\nmenneet mennehiä ei ole sulle,\nomaisi yllä silmäsi lepää\nniinkuin valosi, öitten elo,\nmaan yli lepää ja hallitsee.\nOi, estä hurmeesta käteni! Koskaan\ntuo ei se siunausta, ei rauhaa;\nja haamu surmatun-sattumalta\nväijyy murhaajan suru-sumean\npahoja hetkiä peljätellen.\nNäät taivaiset katsovat lempein silmin\nheimoja laajoja ihmisten hyväin,\nsallivat elon haihtuvan riemun\nkernaasti kuolevaiselle, suovat\noman ikuisen taivaansa onnea\nhänen havaita, myötä-nauttia\nhetken hilpeän, lyhven.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n\n    Orestes. Pylades.\n\nORESTES.\nKuljemme kuolon tietä: sydämeni\njokaisell' askeleella hiljenee.\nApolloa kun anoin ottamahan\npois multa kostotarten hirmuseuran,\nvarmoin ja toivorikkain jumal-sanoin\nlupaavan pelastusta näytti hän\ntemplissä siskon, paljon lempimänsä,\nmi Tauriin valtiatar on; nyt täyttyy\nlupaus, katoo hätä kaikki, koska\nelämä multa katoo. Kuink' on helppo\nmun olla vailla päivän armautta,\nmun jolta käsi jumalainen rinnan\nkovasti kouristaa ja järjen huumaa!\nJa jos ei Atreun lapset taistelossa\nsaa surmaa voiton-seppelöimää, jos\nkuin kanta-isäni, kuin taatto oma\nkurjasti uhriteuraana ma kuolen:\nniin olkoon! Paremp' alttarin tään eessä\nkuin sukulaisten salamurhaan kuolla\nsopessa syrjäisessä. Sallikaa\nse aika mulle, Manalaiset, jotka\njo verta, askelistain tippuvaista\nja tieni tänne viittovaa, kuin koirat\nirralle päässeet, näytte vainuavan!\nPian saavun luoksenne, nyt hetki suokaa;\nei valo päivän teitä nää, ei mua.\nVihanta, kaunis verho maan ei ole\nkuolleiden kisakenttä. Teidät etsin\nalhaalta: siellä sitoo kaikki yöhön\nikuiseen, valjuun sama sallimus.\nSua vain, oi Pylades, mun syyni sekä\nkironi viatonta kumppania,\nen liian varhain maahan tummaan tuonne\nveis kerallain! Sun elos, kuolos yksin\non enää toivoni tai pelkoni.\n\nPYLADES.\nEn vielä valmis ole niinkuin sinä\nma varjoin valtakuntaan astumaan.\nViel' aion, kautta teiden sokkeloisten,\njotk' yöhön mustaan vievän näyttävät,\nelohon jälleen johtaa askeleemme.\nEn tuumi kuolemaa; ma kuuntelen,\njumalat eikö keinoja jo keksi\nja tietä meille pakoon iloiseen.\nPeläten taikka pelkäämättä, kuolo\ntulevi torjumaton. Papitar\njos vihkein leikkaamahan suortuvamme\njo käden nostaa, ainoo aatteheni\noleva on vain pelastuksemme.\nÄl' epätoivoon antaudu! Näin vaaraa\nvain kiirehdit. Apollo antoi sanan:\nsisaren pyhäkössä sulle lohtu,\napu ja palaus on valmistettu.\nKaksmieliset ei jumal-lauseet ole\nkuin luulee kurja epätoivossaan.\n\nORESTES.\nElämän synkän hunnun heitti jo\nemoni ympärille pääni hennon.\nNäin kasvoin; kuva olin taaton oman,\nkatseeni mykkä oli nuhde karsas\nemolle ynnä hänen lempijälleen.\nAh, usein, kun Elektra, siskoni,\nhuoneessa himmeässä luona lieden\nvait istui, hiivin pelokkaana hänen\nsyliinsä, katsoin suurin silmin, kuinka\nhän itki katkerasti. Silloin kertoi\nhän taatostamme korkeasta; kuinka\nhalasin häntä nähdä, olla luonaan!\nMa milloin toivoin Troijaan, milloin hänet\nkotihin. Koitti päivä --\n\nPYLADES.\n                         Salli siitä\nhetkestä Manan henkein öisin haastaa!\nMut meille muisto ajan kauniin suokoon\nuralle urhon uutta voimaa. Monta\njumalat miestä hyvää käyttävät\nmaan laajan päällä palveluksellensa.\nSinusta aikovat he jotain; eivät\nisäsi seuraksi sua antaneet,\nkun vasten tahtoaan hän kuoloon kulki.\n\nORESTES.\nJosp' oisin, liepeesensä tarttuen,\nseurannut häntä!\n\nPYLADES.\n                 Mua muistivat\nne, jotka sinut säilyttivät. Minä\nmit' oisin, ellet sinä eläisi!\nVain sinun tähtes, sinun kanssas elän,\nelänyt olen saakka lapsuudesta.\n\nORESTES.\nArmasta aikaa ällös muistuta,\nkun talossasi sain ma turvan vapaan,\nja isäs jalo, viisas, rakkaudella\nvilustunutta nuorta vesaa hoiti;\nkun sinä, aina kirkas kasvin-veli,\nlaill' liedon kirjosiipi-perhon, joka\nkukkaista tummaa kiertää, ympärilläin\njok' aamu iloin uusin ilvehdit\nja soitit sieluhuni riemus oman,\nma että murheen unhoitin ja kanssas\nkisailin nopsat nuoruuspäivät.\n\nPYLADES.\n                               Alkoi\neloni kera kiintymyksen sinuun.\n\nORESTES.\nJos sanot: murhe alkoi, totta haastat.\nSe tuska kohtaloni on, ma että\nsaastaisen pakolaisen lailla kannan\nsalaista povessani huolta, surmaa;\njos paikkahan ma terveimpäänkin tulen,\npian siellä kasvot kukkivaiset näyttää\nvitkaisen kuolon valjun ilmeen.\n\nPYLADES.\n                                Lähin\nolisin kuolemaan siis minä silloin,\njos henkäykses myrkyttäisi. Enkö\niloinen aina ole, uljas yhä?\nJa ilo ynnä rakkaus siivet ovat\ntekoihin suuriin.\n\nORESTES.\n                  Niin, ma muistan ajan,\nkun teot suuret suihki silmissämme!\nYhdessä usein koska kautta vuorten\nja laaksoin riistaa ajettiin, ja toivo\nmeill' oli miekoin, nuijin hirviötä\ntai ryövärejä ajaa, kantataaton\nkaltaisna kouralta ja ryntähiltä;\nja sitten illoin, meren äärell' aavan\nnojaten toisiimme kuu istuttiin,\nja aallot jalkoihimme asti läikkyi,\nmaailma eessämme niin laaja lepäs:\nkai silloin usein käsi kalpaa etsi,\ntyöt tulevaiset tunkivat kuin tähdet\nyön taivahalle lukemattomat.\n\nPYLADES.\nRajaton toimi on, min täyttää tahtoo\ninehmon sielu. Tahtoo joka teon\nniin suureks heti kuin sen kasvattaa\nsuu runoniekan, vyörytellen vuodet\npolvesta polveen, maasta maahan sitä.\nKauniilta kaikuu taattojemme työ,\nkun nuorukainen varjoss' illan tyynen\nsen ahmii kera harpun äänen heljän.\nMit' itse teemme, on kuin heille oli\nvain vaivaa turhaa, pikku-palasia!\nJälestä juoksemme näin haihtuvaisen,\nvälitä emme tiestä, jota käymme,\nnäe emme kanta-isäin askeleita,\nelonsa maisen jälkiäkään tuskin.\nAjamme aina heidän varjoansa,\nmi jumalaisna etäisyydessä\nkuin kultapilvi vuorten huiput kruunaa.\nEn pidä siitä, joka tuumii, kuinka\nkentiesi kerran hänet kansa nostaa.\nMut, nuorukainen, jumaloita kiitä,\nniin varhain että tekivät niin paljon\nsun kauttas he.\n\nORESTES.\n                On hetki kiittää heitä,\ntyön iloisen jos ihmiselle suovat,\nhän että turman omistaan pois kääntää,\nvaltansa varmentaa, sen rajat siirtää,\nvihollisensa sortaa, pakoon ajaa.\nElämän ensi, viime riemu hälle\non suotu. Teurastajaks säätty minä,\nmurhaajaks oman kalliin äidin olen,\ntyön katalan nyt katalasti kostain\nmun viittauksellaan he tuhoo. Usko:\non kiron alla Tantaloksen talo,\nja minä, heimon viimeinen, en kuole\nsyytönnä, kunnialla.\n\nPYLADES.\n                     Isäin töitä\npojalle jumalat ei kosta. Ottaa\njokainen, hyvä taikka paha, palkan\nteostaan omasta vain myötä tuonne.\nSuvussa siirtyy siunaus vanhempain,\nei kiro.\n\nORESTES.\n         Siunaus meit' ei tänne tuone.\n\nPYTLADES.\nVaan varmaan tahto valtain korkeain.\n\nORESTES.\nHukumme siis nyt heidän tahdostansa.\n\nPYLADES.\nTee, mitä sulle käskevät, ja varro!\nApollon luokse sisaren jos saatat\nDelphoissa kaksin asumaan, ja kansa\nylistää heitä jalo-aattehinen,\nniin työstäs sulle pari korkea\nsuo palkan, Manalaisten vainon alta\nsun varmaan päästäen. Ei tulla ykskään\nheist' enää tohdi tähän lehtoon pyhään.\n\nORESTES.\nNiin ainakin ma tyynen surman saan.\n\nPYLADES.\nMa aivan toisin tuumin. Taidoll' olen\ntuleviin liittänyt jo tapahtuneet\nja seikat kaikki hiljaa selvitellyt.\nNeuvossa jumalten kenties jo kauan\ntyö suuri kypsyy. Kaipaa Artemis\nrannalta täältä raakalaisten ynnä\nveristen ihmis-uhrein pois. Me työhön\nolemme jaloon määrätyt, se meidän\non tehtävä, ja oudon onnen pakko\njo meidät johti tälle portille.\n\nORESTES.\nJumalten neuvot ynnä toivees omat\nsa punot yhteen viisahasti.\n\nPYLADES.\n                            Mitä\non ihmisviisaus, se ellei heidän\nylhäistä tahtoansa tarkkaan kuule?\nJumala kutsuu tekoon suureen miehen\njalon ja paljon rikkoneen, ja täyttää\nsuo hänen, mik' on mahdotonta meistä.\nHän voittaa, syynsä korvaa jumalille\nja maailmalle, joka häntä kiittää.\n\nORESTES.\nJos elämään ja toimeen luotu lienen,\njumala otsaltani raskahalta\nhuimauksen poistakoon, mi liukkaalla\npolulla, kastamalla äidin hurmeen,\nmua kuoloon ajaa; laupiaana lähteen\ntuon kuivatkoon, mi äidin haavoista\nmua vastaan virtaa, saastuttaa mun iki!\n\nPYLADES.\nSa hiljaa varro! Turmaas enennät,\nviet raivotarten viran. Tyynnä pysy,\nsuo minun miettiä! Jos tarvis toimeen\nlopulta yhteiset on voimat, silloin\nsun huudan, mietityllä miehuudella\nmolemmat työn sen täytämme.\n\nORESTES.\n                            Ma kuulen\nOdysseun haastavan.\n\nPYLADES.\n                    Äl' ivaa! Kukin\nvalitkoon sankarinsa, tietä jonka\nOlympohon hän työssä seuraa. Salli\nmun tunnustaa: ei viekkaus, ei viisaus\nminusta näytä miestä häpäisevän,\nmi töihin suuriin vihkii itsensä.\n\nORESTES.\nMa kiitän miestä suoraa, urhoollista.\n\nPYLADES.\nSiks neuvoa en sulta kysynytkään.\nOtettu ensi askel on. Jo paljon\nsain vartioilta tähän saakka ilmi.\nMa tiedän, outo, jumalainen vaimo\nlakia veristä tääll' estää tuota;\nhän jumalille tarjoo mielen puhtaan,\nrukouksen vain ja uhrisauhun. Paljon\nhänt' ylistetään, suenneeksi luullaan\nsuvusta amazonein, paenneeksi\njotakin suurta turmaa.\n\nORESTES.\n                       Menneen hänen\nvaloisan valtansa jo voima näyttää,\nkun lähestyy mies syyllinen, min päätä\nyön laajan lailla kirous peittää, vainoo.\nNyt turmaksemme tavan vanhan irti\nsiteistään päästää himo hurskas hurmeen.\nKuninkaan hurja mieli meidät tuhoo;\njos suuttuu hän, ei meitä nainen auta!\n\nPYLADES.\nHyväpä meille, ett' on nainen hän!\nMies parhain tottuu julmuuteen, ja siitä,\nmit' ensin inhosi hän, itsellensä\nlain vihdoin laatii, muuttuu kovaksi\nja tuskin tunnettavaks enää. Nainen\nsamana aina pysyy kuin hän on.\nHyvässä varmemmin kuin pahassa\nvoit häneen luottaa. -- Vait! Hän saapuu. Jätä\nnyt yksin meidät! Tohdi hälle heti\nen nimiämme virkkaa, empimättä\nen vaiheitamme uskoa. Sa menet,\nsun tapaan ennen kuin hän kanssas puhuu.\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Iphigeneia. Pylades.\n\nIPHIGENEIA.\nMist' olet, mistä saavut, vieras, sano?\nMinusta näyttää, helleeniksi ennen\nkuin Skyythin mieheksi sun luulla voisin.\n    (Päästää hänen kahleensa.)\nVapaus, min sulle suon, on vaarallinen;\nturmansa taivas kääntäköön pois teistä!\n\nPYLADES.\nOi, sulo ääni! Sävel äidinkielen\nniin tervetullut maassa vierahassa!\nSiniset vuoret isäin valkaman\nma, vangittu, taas silmäin eessä näen\nkuin ennen. Tämän todistaa suo riemun,\nma että myöskin olen helleeni!\nUnohdin hetkeksi, ma kuinka sua\nkipeesti tarvitsen, ja sielu multa\nsun haihtui ilmestyksees ihanaan.\nOi, sano, ellei sulje kohtalo\nsun suutas, mistä Hellaan heimosta\nsa luet syntys jumal-kaltahisen.\n\nIPHIGENEIA.\nPapitar, jonk' on itse jumalatar\nvalinnut, pyhittänyt, kanssas puhuu.\nSe riittäköön. Nyt virka, kuka olet,\nja mikä turman-tuima sallimus\nsun kera kumppanis on tänne tuonut.\n\nPYLADES.\nHelposti virkkaa voin, mik' onnettuus\ntyöläällä seurallansa meitä vainoo.\nAh, jumal-impi, jospa toivon heljän\nniin helposti sa meissä syttää voisit!\nKreetasta, lapsia Adrasteen oomme:\nma nuorin, nimeltäni Kephalos,\nhän vanhin on, Laodamas. Mut meidän\nvälillä veli keskimmäinen, raaka\nja hurja, seisoi, ilon ynnä sovun\nleikeistä ensi nuoruuden jo hääti.\nNiin kauan tottelimme äidin sanaa\nkuin taaton voima eessä Troijan soti;\nmut kun hän saaliinensa saapui sekä\nsen jälkeen kohta kuoli, veljekset\nerotti riita maasta, perinnöstä.\nMa pidin puolta vanhimman. Hän veljen\nlöi kuoliaaksi. Verisyyn tuon tähden\nhänt' ankara nyt ajaa kostotar.\nMut tähän rantaan kolkkoon lähettää\nApollo Delphoin meidät toivon kera.\nTemplissä siskonsa hän käski avun\nsiunaavan kättä meidän vartoa.\nOlemme vangit, tänne tuotu meidät\non uhriteuraiksesi, tiedät sen.\n\nIPHIGENEIA.\nSortuiko Troija? Kerro, kallis mies!\n\nPYLADES.\nSe sortui. Takaa meille pelastus,\napua jouduta, niin meille lupas\nApollo! Veljeäni armahda,\nsuo hälle pian hyvä, hellä sana!\nMut säästä häntä, jos sa haastat hälle,\nma pyydän, anon: sillä helposti\nsydämen hältä ilo, tuska, muisto\nvaltaa ja järkyttää. Näät kuumehinen\nkäy hulluus hänen päähänsä ja jättää\ntuon sielun kauniin, vapaan kostotarten\nsaaliiksi julmien.\n\nIPHIGENEIA.\n                   Kuin liekin suuri\nsun onnettuutes, unhota se, pyydän,\nsiks kuin oot kertonut, min kuulla mielin.\n\nPYLADES.\nKaupunki korkea, mi Hellaan voimaa\nvastusti vuotta pitkää kymmenen,\nnyt tuhkana on, nouse siit' ei enää.\nMut monet haudat parhaittemme meitä\nbarbaarein rantaa vaatii muistamaan.\nSiell' lepää kanssa kauniin ystävänsä\nAkilles.\n\nIPHIGENEIA.\n         Tuhkaa siis te jumal-kuvat!\n\nPYLADES.\nMyös Palamedes, Aias Telamonin\nei nähneet päivää isänmaansa jälleen.\n\nIPHIGENEIA.\nHän vait on isästäin, ei virka häntä\nkeralla vainajain. Hän elää! Niin!\nSaan hänet nähdä. Sydän, toivoon syty!\n\nPYLADES.\nMiekkoiset, jotka miekka kaasi! Saivat\ntuhannet surman sulokatkeran.\nMut kauhut kolkot, lopun kurjan laittoi\njumala vihastunut palaaville\nsijasta voittosaaton. Tänne eikö\nkäy ääni inehmon? Niin kauas kuin\nse kantaa, kulkee maailmassa maine\nmies-kohtaloista kuulumattomista.\nValitus outo siis on sulle, joka\nMykeenan linnat täyttää huokauksin\nain uusin? -- Avulla Aigistheen on\nmurhannut puolisonsa Klytaimnestra\nsamana päivänä, kun palas hän! --\nTuon kuninkaan on huone kallis sulle,\nnään poves turhaan kamppailevan kanssa\nsanani kauhun, jot' et vartonut.\nOletko hänen ystävänsä tytär\nvai naapurinsa kaupungista tuosta?\nSit' älä salaa, mulle anteeks anna,\nett' ensimmäisnä hirmuviestin toin.\n\nIPHIGENEIA.\nTyö synkkä kuinka tehtiin, kerro mulle!\n\nPYLADES.\nPaluunsa päivänä kun kuningas\nkylvystä nousi tyynnä, virkeänä,\npukunsa pyysi puolisolta, heitti\ntuo turmahinen hänen hartioilleen\nkudoksen poimukkahan, taidokkaasti\npään jalon ympärille kiertyväisen;\nja kun hän turhaan pyrki tuosta irti\nkuin verkosta, löi hänet kuoliaaksi\nAigisthes petturi, ja verhottuna\nkuningas suuri kuoloon kulki näin.\n\nIPHIGENEIA.\nMik' oli palkka miehen syypään?\n\nPYLADES.\n                                Valta\nja vuode, min jo ennaltaan hän omas.\n\nIPHIGENEIA.\nNäin himo häijy johti konnantyöhön?\n\nPYLADES.\nJa syvä tunne koston vanhan.\n\nIPHIGENEIA.\n                             Kuinka\nkuningas heitä oli loukannut?\n\nPYLADES.\nTeolla raskaalla, mi puolustaa\nvois murhan, jos ois puolustusta sillä.\nKun jumal-valta joku tuulin rajuin\nhelleenein matkaa esti, houkutteli\nAuliihin tyttärensä vanhimman,\nIphigeneian hän, ja uhrina\nverisnä eestä Hellaan onnen, sortui\ntää alttarilla Artemiin. Käy puhe:\ntuost' äidin sydämeen niin syvä syntyi\nviha ja kammo, että antautui\nAigistheen lemmelle ja itse kiersi\nhän puolisonsa surman verkkohon.\n\nIPHIGENEIA (peittäen kasvonsa).\nJo riittää. Pian jälleen näät sä minut.\n\nPYLADES.\nSyvästi näyttää häntä liikuttavan\nkuningashuoneen kohtalo. Ken liekin,\nhän kuninkaan on hyvin tuntenut.\nTalosta ylhäisestä, onneksemme,\non tänne myöty hän. Nyt hiljaa, sydän!\nJo toivon tähti meille vilkkuu, mielin\niloisin, viisain sitä kohti käymme.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Iphigeneia. Orestes.\n\nIPHIGENEIA.\nMies onneton, sun sitees irti päästän\nmerkiksi kolkomman nyt kohtalon.\nVapaus, min templi suo, on surmanviesti\nkuin elon viime, kirkas katse on\nsairaalle, tuonen-tuskaiselle. Vielä\nen voi, en saata sanoa, ett' ootte\nhukassa! Kuinka voisin vihkiä\nkädellä murhaajan ma kuoloon teidät?\nKajota päähänne ei tohdi kukaan,\nniin kauan kuin ma olen papitar\ntään templin. Mutta jos ma kieltäyn työstä,\nmin vihastunut vaatii valtias,\nhän jonkun neidoistani määrää siihen\nja seuraajakseni. Teit' auttaa silloin\npalavin voin ma toivotuksin vaan.\nOi kallis maamies! Alin orjakin,\nken liettä kotijumalaimme koski,\nvieraalla maali' on meille tervetullut:\nkuin teitä riemuin, siunauksin on\nmun vastaan-ottaminen! Tuotte mulle\nurosten kuvan, joita vanhemmilta\njo opin kunnioittamaan, ja mieleen\nihanan, uuden toivon virvoituksen!\n\nORESTES.\nSalaatko nimes, syntys päätöksestä\nviisaasta? Vaiko tietää saanen, ken\nmua, taivahisten kaltainen, näin kohtaa?\n\nIPHIGENEIA.\nMun olet tunteva. Nyt virka mulle,\nmin puoliksi vain veljeltäs ma kuulin,\nTroijasta palaavien loppu kerro,\nkuin kova, outo, mykkä kohtalo\ntervehti heitä kodin kynnyksellä.\nMa nuorna tosin tänne tuotu lienen,\nmut hyvin muistan katseen aran, jonka\npelolla heitin, hämmästyksellä\nuroihin noihin. Nousivat he sotaan\nkuin ois Olympo itse noussut, haamut\nmuinaisen ajan hohtavaisen alas\nkauhuksi Ilionin astuneet.\nJa kaikist' uljain Agamemnon oli!\nNyt lausu: kaatuiko hän kotiin tullen\njuonista vaimonsa ja Aigistheen?\n\nORESTES.\nSinä sen sanoit!\n\nIPHIGENEIA.\n                 Voi Mykeenaa kurjaa!\nSiis kylvi Tantaloksen heimo herja\nkiroa kiron päälle täysin käsin!\nKuin rikkaruoho, terää pahaa tehden,\nsiementä tuhantista siroittaen,\nlastensa lasten sukumurhaajia\nikuiseen vuororaivoon siitti! -- Kerro,\nmink' äsken multa kauhun äkki-yö\npuheesta veljes peitti! Kuinka pääsi\ntuon suvun suuren poika viimeinen,\nlaps armas, isän kostajaksi säätty,\nkuink' alta veripäivän pääs Orestes?\nSamako sallimus Avernus-verkoin\nhänetkin kiersi? Pelastuiko? Onko\nelossa vielä hän? Elektra vielä?\n\nORESTES.\nHe ovat.\n\nIPHIGENEIA.\n         Anna, kulta-aurinko,\nsäteesi mulle kauneimmat, ne laske\nZeun eteen kiitokseksi! köyhä olen\nja mykkä minä.\n\nORESTES.\n               Ystävä jos lienet\ntuon valtahuoneen, siihen liitetty\nlähemmin, niinkuin ilos ilmaisee,\nhillitse, vahvista nyt sydämesi!\nNäät sietämätön iloisalle lie\ntaas suruun suistuminen? Tiedät vasta,\nma huomaan, ett' on Agamemnon kuollut.\n\nIPHIGENEIA.\nTää tieto eikö mulle riitä siis?\n\nORESTES.\nVain puolet kauhusta sa kuullut olet.\n\nIPHIGENEIA.\nMitä ma pelkäisin? Orestes elää,\nElektra myös.\n\nORESTES.\n              Et Klytaimnestraa muista.\n\nIPHIGENEIA.\nPelastu ei hän, toivon taikka pelkään.\n\nORESTES.\nErosi myös hän mailta toivon.\n\nIPHIGENEIA.\n                              Itse\nverensä raivoten hän vuodattiko?\n\nORESTES.\nEi, vaikka surman antoi veri oma.\n\nIPHIGENEIA.\nSelvemmin haasta, ett'en miettis enää!\nTuhannet tunnen päällä pääni ankeen\nma epätiedon tummain siipein iskut.\n\nORESTES.\nJumalat valinneet siis ovat minut\nviestiksi teon, jonka mielelläni\nsalaisin soinnuttomaan, kumeaan\nyön valtakuntaan. Vastoin tahtoani\nmua pakottaa sun suusi armas; mutta\nmyös tuskallista pyytää voi se, saakin.\nPelasti isän kuolinpäivänä\nElektra piiloon veljensä: tään luokseen\nStrophios, taaton lanko, otti. Kanssa\nkasvatti oman poikansa, min nimi\nPylades oli; saapuneen tää sulki\nsiteillä ystävyyden ihanilla.\nHe kasvoivat, ja kasvoi sieluissansa\npalava halu kostaa kuolema\nkuninkaan. Huomaamatta, valepuvuin\nMykeenaan saapuvat he saattamahan\nOresteen tuhkaa, kuolonsanaa muka\nsuruista. Hyvin vastaan ottaa heidät\nnyt valtiatar, linnahan he käyvät.\nOrestes ilmoittaikse siskollensa:\nhänessä sisko lietsoo koston tulta,\nmi eessä äidin pyhän läsnäolon\njo oli sammunut. Hän hiljaa johtaa\nveljensä paikkaan, kussa taatto kuoli,\nja missä vanha, kevyt jälki veren,\nriettaasti vuodatetun, juovat valjut,\nkamalat painoi palkkiin usein pestyyn.\nKuvasi tulikielin kaikki seikat\ntuon konnantyön, ja elämänsä kurjan,\neletyn orjaellen, onnellisten\nmyös petturien ylimielen, vaarat\nne, jotka vartoi veljeä ja häntä\ntaholta äidin, äitipuoleks käyneen.\nTäss' antoi veljelle hän veitsen vanhan,\ntuon Tantaloksen talon kauhun: kaatui\npoikansa käden kautta Klytaimnestra.\n\nIPHIGENEIA.\nTaivaiset, joiden päivät puhtaat vierii\npääll' aina uutten pilvein autuaasti,\nmun ihmisistä erotitteko\nvain siks niin monta vuotta, lähellänne\npiditte minut, mulle lapsellisen\ntuon toimen, pyhän tulen hoidon, soitte,\nmun sieluni kuin liekin luoksenne\nhurskaassa kirkkaudessa kirvoititte,\nvain siksi, että herjat heimoni\nsyvemmin tuntisin? -- Ah, kerro mulle\nOresteen kohtalot, tuon onnettoman!\n\nORESTES.\nOi, jospa virkkaa vois, ett' on hän kuollut!\nKuin synkkä-huuruin kuolleen hurmehesta\nnous äidin ääni,\nyön ikivanhan tyttärille huutain:\n\"Saa äidinmurhaaja ei pakoon päästä!\nSyypäätä vainotkaa! Hän teidän on!\"\nHe kuulevat, kuin kotkat ahnaat luovat\njo ympärilleen ontot katsehensa,\npimeissä luolissaan he liikahtavat,\njo hiljaa hiipii seuralaiset heidän,\nkatumus ynnä epätoivo, esiin.\nKäy heidän eellään usma kuolon virran;\njälestä pitkin pilvikaartein vyöryy\ntyön tapahtuneen ikikatselmus,\nsekoittain päätä rikollista. Luvan\nkun saivat turmaa tuomaan, maalle käyvät\nkauniille, kylvämälle jumalien,\njost' ammoin ajoi heidät vanha kiro.\nNuo nopsin jaloin pakolaista vainoo:\nhe väistyvät vain jälleen vaivatakseen.\n\nIPHIGENEIA.\nMies onneton, on kärsimykses sama,\nsa tunnet tuskat pakolaisen kurjan!\n\nORESTES.\nSa mitä lausut? Samaa kärsinkö?\n\nIPHIGENEIA.\nKuin häntä, sua sukumurha painaa.\nSen nuorin veljes mulle uskoi jo.\n\nORESTES.\nEn sietää voi, sun että, suuri sielu,\nnäin sana väärä pettää. Vieras vieraan\nverkolla valheisella kiertäköön\nja, vilppiin tottuneena, paulan pankoon\nhänelle; meidän välillämme on\noleva totuus!\nOrestes olen! Pääni rikollinen\njo painuu, hakee hautaa, kuolemaa;\nse joka muodossaan on tervetullut!\nKen lietkin, toivon pelastusta sulle\nja kumppanilleni, en itselleni.\nSa vasten mieltäs täällä viivyt, arvaan;\nte keino pakoon keksikää, ma jään.\nRuumiini kuollut kalliolta syösköön,\nvereni mereen saakka sauhutkoon,\nkiroksi tulkoon raakalaisten rannan!\nTe maahan Hellaan menkää ihanaan\neloa uutta auvoin alkamahan.\n\n    (Etääntyy.)\n\nIPHIGENEIA.\nIhanin tytär isän suurimman,\noi, Täyttymys, siis vihdoin astut alas!\nKuin suunnatonna eessäin seisot! Katse\nkäsiisi tuskin tapaa, jotka täynnään\nhedelmiä ja siunaus-seppeleitä\nOlympon aartehet maan päälle tuovat.\nKuningas lahjain laajuudesta tutaan --\nvähältä hälle täytyy näyttää, näät,\nmi tuhanten jo rikkaus oisi; -- tutaan\nnäin jumalaiset kauan säästetyistä,\nviisaasti valituista antimistaan.\nTe yksin tiedätte, mik' onneks meille,\nnäette vastaisuuden maahan aavaan,\nkun joka ilta yön ja tähtein huntu\nsen meiltä peittää. Tyynnä kuulette\nte pyyntöämme lapsellista, jolla\non kiire ain; ei epäkypsänä\nkätenne taita taivaan kultaheelmää.\nJa häntä voi, ken kärsimättömänä\nheit' uhmaa, ruoan karvaan kuolemakseen\nken nauttii! Älkää kauan varrotun,\ntuon tuskin ajatellun, onnen suoko\nohitse mennä turhaa vaivaa tuoden,\nkuin kulkee varjo kuolleen ystävän.\n\nORESTES (jälleen häntä lähestyen).\nJos jumaloita avuks Pyladeen\nja itses anot, minut unhoon peitä!\nSyypäätä auta et, jos yhdyt häneen,\njaat kiron vaan ja hädän.\n\nIPHIGENEIA.\n                          Kohtaloni\nlujasti liitetty on sinuun.\n\nORESTES.\n                            Ei!\nMun yksin ynnä ilman seuraa mennä\nsuo maahan kuolon! Vaikka huntuhusi\nkattaisit rikollisen, kata et\nkatseilta häntä Iki-valvovien,\nja läsnäolos, jumal-impi, tunkee\nvain heidät syrjään, karkoita ei heitä.\nMaaperää lehdon pyhän eivät tohdi\nhe vaskijaloin julkein saastuttaa;\nmut kaukaa sieltä täältä kuulen sentään\nnaurunsa hirmuisen. Niin puuta, johon\npelastui matkamiesi, sudet väijyy.\nHe tuonne ulos lepoon leiriytyivät;\njos jätän lehdon tään, he nousevat,\npudistain käärmepäitään, pöllyttäen\ntomua kaikkialta, saalistaan\najavat eellään.\n\nIPHIGENEIA.\n                Ystävällisen,\nOrestes, voitko sanan kuulla?\n\nORESTES.\n                              Säästä\njumalten ystävälle se!\n\nIPHIGENEIA.\n                       He suovat\nsinulle toivon uuden valon.\n\nORESTES.\n                            Puhki\nsavun ja paahteen kuolon virran kajo\nhämärä mulle tietä hornaan viittaa.\n\nIPHIGENEIA.\nOliko siskos ainoa Elektra?\n\nORESTES.\nTuon ainoon tunsin; hyvä kohtalo,\njulmalta joskin näytti, otti varhain\nvanhemman kurjuudesta huonehemme.\nKysyntäs jätä, ah! Äl' liity itse\nsa seuraan kostotarten! Puhaltavat\nvahingon riemulla he tuhkaa sielun,\nja siedä eivät, että viime hiilet\nheimomme kauhupalon hiljaa sammuis\nminussa pois. Siis ikuisesti onko,\ntahalla lietsottuna, hornan lieskoin\ntää hehku sieluani kiduttava?\n\nIPHIGENEIA.\nTulehes tuon ma suitsutusta hyvää.\nSuo rakkauden puhtaan hengen hiljaa\npovesi polttoa sa jäähdyttää!\nOrestes, kallehin, sit' etkö tunne?\nSult' onko saatto kauhu-jumalien\nniin veren suonissasi kuivattanut?\nHiipiikö kuin Gorgonin julman päästä\nruumiisi kautta lumous kivettävä?\nAh, tuonelaan jos kiroin kumein kutsuu\nsua ääni äidinveren vuodatetun,\navuksi eikö valtoja Olympon\nkutsuisi siskon puhtaan siunaus?\n\nORESTES.\nSe kutsuu! kutsuu! Turmaani siis tahdot?\nSinussa piileekö siis kostotar?\nKen olet sa, min ääni hirmuisena\nsisimmät syvyyteni myllertää?\n\nIPHIGENEIA.\nSydämes syvin todistaa: Orestes,\nse olen minä! Nää Iphigeneia!\nMa elän!\n\nORESTES.\n         Sinä!\n\nIPHIGENEIA.\n              Veljeni!\n\nORESTES.\n                      Pois! Pois!\nSua neuvon, älä suortuviini koske!\nKuin morsiusvaatteesta Kreusan syttyy\nminusta tuli sammumaton. Mene!\nKuin Herakles niin tahdon, arvoton,\nma itsekseni kuolon kurjan kuolla.\n\nIPHIGENEIA.\nEt ole sortuva! Oi, että kuulla\nma sulta saisin sanan tyynen vaan!\nMun poista epäilyni, varma olla\nsuo onnesta mun kauan-kaivatusta!\nIlon ja tuskan pyörä vierii kautta\nmun sydämeni. Miestä outoa\nväristen säikyn; mutta valtavasti\nmua sisimpäni tempaa veljeen päin.\n\nORESTES.\nDionyson onko templi tää? ja raivoon\npapitar hurmauuko hurjan-pyhään?\n\nIPHIGENEIA.\nMua kuule! Katso mua, kuinka mulla\ntaas sydän aukee ajan pitkän takaa\nauvolle armaimmalle, minkä kantaa\nmaa mulle vielä voi: sun päätäs tahdon\nsuudella, syleillä sua käsivarsin,\njotk' ennen ojentuivat tyhjään tuuleen.\nÄl' estä mua! Äl' estä! Heljempänä\nei Parnassolta ikilähde virtaa\nportaita paatten laaksoon kultaiseen,\nkuin kumpuaa mun rinnastani riemu,\nmerenä autuaana saartaa minut.\nOrestes! Veikko! Veli!\n\nORESTES.\n                       Kaunis impi,\nsua usko en, en imarrustasi.\nTää paikka Artemiin on; ankarat\nhän neitseet vaatii, kostaa templin herjan.\nKäsvartes poveltani poista! Miehen\njos nuoren pelastaa sun lempes tahtoo,\nhänelle onnen vienon tarjota,\nsa mieles käännä mieheen arvokkaampaan,\nmun kumppaniini! Tuolla vuoritiellä\nhän harhailee; sa hänet etsi, ohjaa\nhänt' oikeaan ja mua säästä!\n\nIPHIGENEIA.\n                             Veli,\ntajuusi tule, tunne löydettysi!\nIloa siskon puhtaan taivahista\nhaluksi hetken irstahan äl' luule!\nPois siirry hältä, harha silmän jäykän,\nett' ilon ylhäisimmän tuokio\nei oisi kurjuus suurin! Tässä on hän,\nsun siskos kauan-kadotettu. Tempas\nmun alttarilta Artemis ja tänne\ntempliinsä omaan auttoi. Vanki olet,\nteuraana tulet, löydät siskon täältä\nsijasta papittaren.\n\nORESTES.\n                    Onneton!\nNiin nähköön aurinko siis viime hirmut\nhuoneemme! Eikö tääll' Elektra ole?\nhän että kanssamme myös perikatoon\nmenisi eikä elämäänsä säästäis\nkovempaan kohtaloon ja kärsimykseen.\nPapitar! Hyvä, seuraan alttarille:\nperitty tapa veljen-murha on\nsukumme vanhan; jumaloita kiitän,\nmaast' että lapsetonna juurittaa\nmun ovat päättäneet. Sa neuvo ota:\näl' lemmi päivää, älä tähtiä,\nmua seuraa mustaan valtakuntaan! Kuin\ntulisen lammen lohikäärmeet vertaan\nvainoovat, niellen toisiansa, niin\nhävittää itseään tää hurja heimo;\nsyytönnä, lapsetonna myötä tule!\nMua säälisilmin katsot? Lakkaa! Silmin\nsellaisin etsi Klytaimnestra tietä\npoikansa sydämeen; mut sattui isku\nhänelle rintaan kouran kohotetun.\nJa äiti kuoli! -- Esiin, nurja haamu!\nTe piiri tehkää, koston hengettäret,\nja nähkää näytelmä tää tervetullut,\nviimeinen, hirvein, minkä valmistitte!\nEi hijo veistään viha, kosto; siskon\non armaan pakko tehdä surmatyö.\nÄl' itke! Sull' ei syytä. Lapsest' asti\nen mitään lempinyt ma liene niin\nkuin sua rakastaa ma voisin, sisar.\nNiin, nosta veitsi, avaa auki tie\nvirroille täällä kiehuville!\n\n    (Vaipuu maahan taintuneena.)\n\nIPHIGENEIA.\n                             Yksin\nen kantaa jaksa tätä onnea,\nen onnetuutta. Pylades, sua kaipaan!\nApusi mistä löydän, kallis mies?\n\n    (Etääntyy etsien.)\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Orestes.\n\nORESTES (herää horroksistaan ja nousee).\nViel' yksi! tarjoo Lethen veestä mulle\nsa virvoituksen viime kylmä malja!\nHuuhdottu povestani pois on pian\nelämän kouristus, ja vitkaan vierii,\nunessa unhon lähteen, henkeni\nluo varjovaltain, usmiin ikuisihin.\nLevätä levossanne viileässä\nmaan pojan suokaa, paljon-harhailleen! --\nMin kuiskeen kumman kuulen puista? Mikä\nhälinä hämäryyttä halkoo? Uutta\ntulevat katsomaan he vierastansa!\nMik' on tuo parvi, uljas niinkuin koottu\nkuningasheimo, iloinen ja kirkas?\nRauhaisna käyvät nuoret, vanhat, miehet\nja vaimot; jumal-kaltaisilta varjot\nvaeltavaiset näyttävät. He ovat\nsukuni kanta-isät! -- Atreus kulkee\nThyesteen kera, tyynnä haastain, pojat\nhypellen leikkii heidän ympärillään.\nTääll' eikö vihan mieltä enää ole?\nSammuiko kosto niinkuin taivaan päivä?\nSiis olen tervetullut minäkin\nja tohdin käydä jonoon juhlalliseen.\nOi terve, taatot! Ma oon Orestes,\nsukunne mies olen viimeinen!\nte minkä kylvitte, niitti hän:\nkiroa kantaen kulki kuoloon.\nMut keveämmät tääll' ovat kuormat:\noi, ottakaa hänet piirihinne! --\nSa kunnon Atreus, sa Thyestes:\ntääll' irti ollahan vainostamme. --\nMiss' olet taatto, min kerran vain\nnäin elämässä? -- Sa ootko isä?\nEmoa saatatko ystävänä?\nKätensä tarjota Klytaimnestra\nsinulle voiko? Orestes silloin\nmyös tohtii lausua: Katso poikaasi --\nOn tullut poikanne! Tervehtikää!\nMaan päällä tervehdys murhan varman\nmeill' oli merkkinä heimossamme;\nyön tuolla puolenpa iloa pitää\nnyt vanhan Tantalon suuri suku.\nTe mulle huudatte: tervetullut!\nOtatte seuraanne minut! Viekää\nluo minut harmajan kantataaton!\nMiss' on hän, että ma näkisin hänet,\npään kalliin, kunnian-arvoisan,\nmi jumalain kera neuvotteli.\nTe näytte empivän? pois te käännytte?\nMit' on tää? Kärsiikö jumal-uhmaaja?\nVoi mua! Vaskisin kahlein kiinni\nnuo takoneet ovat Ylivoimaiset\nsankar-rintahan tuskat tuimat.\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Orestes. Iphigeneia. Pylades.\n\nORESTES.\nTe täällä myöskin? Siis terve sulle,\noi sisko! Viel' on Elektra poissa.\nJumala laupias nuolin vienoin\npian lähettää hänet myöskin kuoloon.\nSua säälin, ystävä raukka, vain!\nKäy myötä, käy Manan valtiasta,\nme, uudet vierahat, tervehdimme.\n\nIPHIGENEIA.\nTe sisarukset taivaan laajan, jotka\nvaloa yön ja päivän saatatte\nluo ihmislasten, jotka ette tohdi\ntuonelle loistaa, meitä auttakaa!\nYlitse kaiken, min maa, taivas tarjoo,\nrakastat veljeäsi, Artemis,\nja kasvos neitseelliset käännät kaihoin\nhiljaisin puoleen ikivalkeutensa.\nAh, ainoaa, ah, myöhään-löytämääni\näl' yöhön, raivoon hulluuden sa jätä!\nJa täytetty jos tahtos on, mi tänne\nsalasi mun, jos hänen kauttaan mulle,\nhänelle kautta mun, sa avun aioit,\nkironsa kirvoittaos, ettei meiltä\nmenisi pelastuksen aika kallis!\n\nPYLADES.\nTunnetko meidät ynnä lehdon pyhän\nja valon, jok' ei vainajille loista?\nKäsvarsi ystävän ja siskon pitää\nlujasti sun viel' elämässä. Tartu\nvankasti meihin! Emme varjoja\nme ole. Huomaa, mitä haastan! Toinnu,\nkokoa voimas! Hetket kalliit ovat,\npakomme määrää langat hennot, joita\nkutovan näyttää hyvä kohtalotar.\n\nORESTES (Iphigeneialle).\nVapaalla suo mun sydämellä noutaa\nsylistäs ilo puhdas ensi kerta!\nJumalat, jotka valta-valkeassa\npimeät pilvet käytte murtamahan,\nja armon-ankaroina suotte sateen,\nanotun kauan, kanssa ukkosen\nja myrskyn maalle hurjin virroin vuotaa;\nmut kohta siunaukseksi muutatte\nmaan lasten pelon, jähmetyksen jäisen\nriemuksi, kiitokseksi äänekkääksi,\nkun pisaroissa lehtipuun taas tuoreen\nuus päivä tuhatvärein välkähtää\nja Iris kirjokaunis käsin kevein\nviimeisten pilvein hunnun harmaan poistaa\nsylissä siskoni myös suokaa minun,\npovella ystäväni, nauttia\nlahjoista taivaan mielin kiitollisin!\nJo kiro kirpoo, sydän tää sen sanoo.\nKatoovat kostottaret, kuulen sen,\ntaas Tartaroon ja taakseen kiinni lyövät\nhe vaskiportit kaukojylinällä.\nMaa tuoksuu henkeä jo heilimöivää,\nmua kutsuu kummuiltansa etsimään\nelämän riemua ja urhotöitä.\n\nPYLADES.\nKallista aikaa älkää laiminlyökö!\nIlomme täys Olympoon nouskoon vasta\npurjeita pullistavan tuulen kera.\nTulkaatte! Tarpeen täss' on neuvot nopsat.\n\n\n\n\nNELJÄS NAYTOS.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Iphigeneia.\n\nIPHIGENEIA.\nJos jumalaiset\nmiettivät lapselle maan\npaljon pulmia ynnä\naikovat hälle\nriemusta tuskaan\nja tuskasta riemuun\nsyvästi-järkyttävän ylimenon:\nhe kasvattavat\nliki kaupunkia\ntai kaukorannalla\nystävän vakaan,\nettä hetkinä hädän\nhällä myös apu oisi.\nJumalat Pyladesta siunatkaa,\nja kaikkea, mit' aikoneekin milloin!\nSodassa on hän käsivarsi miehen\nja neuvostossa vanhan kirkas silmä.\nNäät hänen sielunsa on tyyni; säilyy\nainainen pyhä rauhan aarre siinä,\nja ajelehtivalle tarjoaa\nsen syvyyksistä lohdun hän ja neuvon.\nErotti veljestä hän mun; näät tuohon\nma yhä tuijotin, enk' onneheni\nomaani voinut uskoa, en häntä\nsylistäin päästänyt, en tuntenut\nmyös liki liikkuvaisen vaaran uhkaa.\nTuumaansa täyttääkseen nyt rantaan meren\nhe käyvät, missä laiva miehinensä,\nsalattu lahteen, merkkiä vain vartoo.\nAntoivat suuhun sanan viisaan mulle\nja opettivat, kuinka kuninkaalle\nma vastaan, kun hän viestin laittaa, vaatii\nmun jouduttamaan uhria. Ah! huomaan,\nmun täytyy johdettavaks alistua\nkuin lapsen. Tottunut en liene vilppiin,\nen viekkaudella mitään saamaan. Voi!\nvoi valhetta! Ei vapauta se rintaa\nkuin sana totuudessa lausuttu;\nei lohduta se, tuskan tuottaa sille,\nken salaa takoo sen, ja taapäin kimpoo\nkuin nuoli, kääntämättä jumal-käden,\nja viuhahtaen ampujaansa iskee.\nMurhetta murhe ajaa rinnassani.\nKentiesi tempaa julma kostotar\ntaas veljen maalla vihkimättömällä\ntään rannan? Kenties heidät keksitähän?\nMinusta tuntuu, aseellisten kuulen\njo astuntaa! -- Kas, nopein askelin\nkuninkahalta viesti saapuu. Lyö\nmun sydämeni, sielu sekoo multa,\nkun kasvot miehen nään, jot' täytyy minun\nnyt sanoin valheellisin kohdata.\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Iphigeneia. Arkas.\n\nARKAS.\nPapitar, uhriasi kiirehtäös!\nKuningas vartoo, odottaa myös kansa.\n\nIPHIGENEIA.\nVirkaani seuraisin ja viittaustas,\njos este arvaamaton astuis ei\nvälille mun ja työni täyttämisen.\n\nARKAS.\nMik' estää käskyä voi valtiaan?\n\nIPHIGENEIA.\nVain sattuma, min yli meill' ei valtaa.\n\nARKAS.\nSe lausu, että viestin nopsan vien:\nhän päättänyt on kumpaisenkin kuolon.\n\nIPHIGENEIA.\nJumalat sit' ei vielä päättänehet.\nVanhempi näistä miehistä on syypää\nsukunsa vereen vuodatettuhun.\nSiks häntä vainoo kostotarten seura,\nniin, itse sisätemppelissä tarttui\nhänehen turma, läsnäolollaan\nsaastutti paikan puhtaan hän. Nyt riennän\nma neitoineni, kuvaa Artemiin\nmeressä vilppahassa huuhtoen,\nsalaisen toimittamaan vihki-uhrin.\nHiljainen olkoon, häiritsemätön\nse saatto.\n\nARKAS.\n           Riennän, kuninkaalle esteen\ntään uuden kerron; sinä työtäs pyhää\näl' ennen ala kuin hän sallii sen.\n\nIPHIGENEIA.\nTää koskee papitarta vain.\n\nARKAS.\n                           Myös tietää\ntulevi kuninkaan näin kumma seikka.\n\nIPHIGENEIA.\nNeuvonsa, käskynsä ei muuta mitään.\n\nARKAS.\nNäön vuoksi usein tiedustellaan mieltä\nmaan mahtavain.\n\nIPHIGENEIA.\n                Sit' ällös vaadi, mikä\nois pakko kieltää mun.\n\nARKAS.\n                       Äl' epää, mikä\non hyvää, hyödyllistä.\n\nIPHIGENEIA.\n                       Myönnyn, jos\net viivy.\n\nARKAS.\n          Leiriin sanan saatan pian\nja yhtä pian vastauksen tuon.\nOi, jospa viestin vielä saisin viedä,\nmi kaikki päästäis pulmat meille pahat:\ntotellut neuvoa et ystävän.\n\nIPHIGENEIA.\nMin voin, sen mielelläni tein.\n\nARKAS.\n                               Sa muutat\nviel' aikaan oikeahan mielesi.\n\nIPHIGENEIA.\nSe ei nyt kerran ole vallassamme.\n\nARKAS.\nSa katsot mahdottomaks vaivaloista.\n\nIPHIGENEIA.\nJa toivomaasi mahdolliseks sinä.\n\nARKAS.\nNiin tyynnä kaikki uskaltaa siis aiot?\n\nIPHIGENEIA.\nJumalten käteen jättänyt sen olen.\n\nARKAS.\nIhmistä auttaa inhimillisesti\non tapa heidän.\n\nIPHIGENEIA.\n                Heitä tottelen.\n\nARKAS.\nOmassa kädessäs on kaikki. Vaatii\nvain valtiaamme sydän suuttunut\nvieraille noille kolkon kuoleman.\nMenoista julmista jo ammoin kansa\nja veren uhreista on vierautunut.\nNiin, moni, jonka nurja kohtalo\nmaan oudon rantaan ajoi, tunsi itse,\nkuin jumal-kaltaisina ihmiskasvot\nherttaiset kohtaa raukkaa eksyväistä,\nmi harhaelee muukalaista merta.\nAh, meistä voimaasi pois älä käännä!\nHelposti täytät täällä alkamasi:\nnäät missään majaa itselleen ei tee\nnopeemmin lempeys, mi ihmismuodoin\ntaivaasta astuvi, kuin siellä, missä\nuus kansa, synkkä, kesytön, täys voimaa,\nuljuutta, arkaa aavistusta, yksin\nyleten kantaa kuormaa ihmis-elon.\n\nIPHIGENEIA.\nMun älä sieluani järkytä,\net liikuttaa voi sitä mieles mukaan.\n\nARKAS.\nNiin kauan kuin on aika, säästetä\nei sanan hyvän kerrantaa, ei vaivaa.\n\nIPHIGENEIA.\nNäet vaivaa itse, tuskaa tuotat mulle,\nmolemmat turhaan: siispä jätä minut!\n\nARKAS.\nAvuksi juuri anon tuskiasi:\nne ystävinä hyvää neuvovat.\n\nIPHIGENEIA.\nVoimalla sieluuni ne käyvät käsin,\nkarkoita eivät vastenmielisyyttä.\n\nARKAS.\nTunteeko sielu kaunis mieltä nurjaa,\nkun hyvän työnsä jalo tarjoo mies?\n\nIPHIGENEIA.\nNiin käy, jos jalo kiitokseen ei tyydy,\nvaan multa vaatii sopimattomia.\n\nARKAS.\nKen lempeä ei tunne, puutu hältä\nei koskaan sana puolustuksen. Kerron,\nmit' tääll' on tapahtunut, ruhtinaalle.\nOi, jospa toistaisit sa sielussasi,\nsua kohtaan kuinka jalo on hän ollut\ntulostas asti tähän päivähän!\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Iphigeneia.\n\nIPHIGENEIA (yksin).\nMa tunnen povessain: tuon miehen puhe\nminulta mielen käänsi äkkiä\ntoiseksi aivan. Kauhistun! -- Kuin nousee\nnopea vuoksi, yltään kalliot\njo huuhtoo, kuivat rannan hiekall' äsken,\nniin riemun virta multa äsken kattoi\nsydämen kaiken. Käsivarsin kannoin\nma mahdotonta. Tuntui taas kuin pilvi\nois vieno ympäri mun piirittänyt,\nja maasta nostanut mun tuudittaakseen\nunehen tuohon, jonka kulmilleni\nkevyen seuloi Artemis, kun käsin\nhän pelastavin kauas kantoi mun.\nVeljeeni äsken voimall' ainoalla\ntää sydän tarttui; hänen ystävänsä\nvain neuvot kuulin; paisui eespäin sielu\nvain heitä auttaakseen. Kuin pursimies\nkernaasti kallioille saaren karun\nselkänsä kääntää, niin mun taakseni\njäi Tauris. Nyt mun jälleen herättänyt\ntuon miehen uskollisen ääni on;\nma muistan, että jätän ihmisiä\nmyös tänne. Kaksinkerroin vilppiä\nvihata alan. Sydän, tyynnä pysy!\nNyt horjutko? Nyt epäiletkö? Jättää\nsun tulee yksinäisen vankka pohja!\nTaas laivassa, taas lainehilla, kantaa\nsua kuohut keinuvat: et maailmaa,\net itseäsi tunne tummaa, arkaa.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Iphigeneia. Pylades.\n\nPYLADES.\nMiss' on hän, että sanoin nopsin hälle\nma pelastuksen riemuviestin veisin?\n\nIPHIGENEIA.\nTäss' seison suruisana, vartovana\nvarmuutta lohdun, mulle lupaamasi.\n\nPYLADES.\nOn terve veljesi! Me paasipohjaa\ntuon rannan vihkimättömän ja hiekkaa\nkuljimme reippahasti keskustellen;\njäi taakse huomaamatta lehto pyhä.\nJa aina iki-ihanampana\nnuoruuden kaunis, liekki kutripään\ntuon ympärillä paloi; hehkui silmä\nuljuutta, toivoa, ja sydän vapaa\nilohon aivan antautui ja haluun\nsua auttaa, auttajaansa, ynnä mua.\n\nIPHIGENEIA.\nSiunattu ollos, ja sun huuliltasi,\nniin hyvää haastaneilta, älköön soiko\nikinä ääni kärsimyksen, tuskan!\n\nPYLADES.\nEnemmän tuon; näät tapa onnen tulla\nkuin ruhtinaan on runsas-saattoisen.\nMyös toverit me löysimme. He laivaa\nlahdessa piiloittivat, vartovina\nja surren istuivat. He veljesi\nnäkivät, nousivat ja riemuin kaikki\nhe palavasti häntä pyysivät\naluksen lähtöä jo jouduttamaan.\nJokainen koura kaipaa airoa;\nmaatuuli itse, kaikkein havaitsema,\nsamalla nosti siiven hennon suihkeen.\nSiks joutukaamme, templiin johda minut,\nsen pyhäkköön, suo toivojemme määrään\nmun käydä käsin kunnioittavin!\nPois yksin kantaa kuvan Artemiin\nmun voivat hartiani harjoitetut;\nma kuinka kaipaan taakkaa toivottua!\n\n    (Käy kohti temppeliä viimeisten sanain aikana eikä huomaa,\n    että Iphigeneia ei seuraa häntä; kääntyy vihdoin.)\n\nSa seisot, emmit -- virka! -- vaikenet.\nNäyt hämmentyvän. Uusko turma uhkaa\ntaas onneamme? Lausu! Kuninkaalle\nsovitun, viisahan liet sanan viedä\nsa antanut?\n\nIPHIGENEIA.\n            Niin olen, ystäväni.\nKuitenkin olet suuttuva. Jo oli\nnäkösi mulle mykkä soima! Saapui\nkuninkahalta airut, sanoin hälle,\nmink' olit mulle suuhun pannut. Näytti\nhän hämmästyvän, vaati, ensin että\nois kuningasta kuultava ja hälle\ntää uhri outo ilmoitettava;\nnyt tässä varron häntä palaavaksi.\n\nPYLADES.\nVoi meitä! Uusi vaara päämme päällä\nsiis häilyy! Pappis-oikeutees miks et\nviisaasti verhoutunut?\n\nIPHIGENEIA.\n                       Verhona\nen sitä koskaan käyttänyt ma ole.\n\nPYLADES.\nNäin perikatoon, kaunis sielu, saatat\nsa meidät kaikki. Miks en miettinyt\ntätäkin pulmaa eeltäpäin ja sua\nmyös siitä opettanut suoriamaan!\n\nIPHIGENEIA.\nMua yksin soimaa, syy on mun, sen tunnen\nMut kohdella en toisin voinut miestä,\nken järkevästi, vakavasti vaati,\nmik' oikeaksi myöntää täytyi mun.\n\nPYLADES.\nNyt seikat synkistyvät; silti emme\nsaa viivytellä, emme hätiköiden\nmyös itseämme ilmi antaa. Tyynnä\nsa varro viestin palaamista, seiso\nlujana, tuokoon, mitä tuoneekin!\nNäät moisen uhrin toimi kuuluu yksin\nneitseelle templin eikä kuninkaalle.\nJa jos hän vaatii miehen nähdä vieraan,\nmi kantaa kuormaa hulluuden, se epää,\nkuin säilyttäisit meitä molempia\nkätkössä templin. Aikaa voita, että\npaeta voimme, viedä aarteen pyhän\nkäsistä kansan raa'an, arvottoman.\nApollo merkit parhaat meille antaa,\nja ennen kuin me ehdon täytämme,\nhän jumalaisen täyttää lupauksensa.\nOrestes vapaa, terve on! -- Oi viekää,\nsuotuisat tuulet, hänen myötään meidät\nte vuorisaareen, missä jumalan\non paikka; sitten Mykeenaan, se että\neläisi, liedestä taas sammuneesta\niloiten nousis isäin-jumalat,\nja tuli kaunis heidän kartanoissaan\npalaisi! Sun on kätes ensin heille\nuhraava yrtit kultamaljakoista.\nSa jälleen onnen saatat taloon tuohon,\nsovitat kiron, seppelöitset uusin\nelämän-kukin kurjat omaisesi.\n\nIPHIGENEIA.\nKun sua kuulen, kallehin, niin kääntyy\nkuin kukka aurinkoa kohti mieli\nminulta, koskettama sanas säteen,\nsuloista lohdutusta päin. Kuink' armas\non puhe varma vakaan ystävän!\nSen voimaa taivahaista yksinäinen\nvait ikävöi ja hiljaa riutuu. Kypsyy\nnäät vitkaan hälle ajatus ja päätös\nsopessa sydämen; ne kellittäisi\nkeveesti läsnäolo ystävän.\n\nPYLADES.\nHyvästi! Kumppaneita vartovia\nnyt nopeasti rauhoittamaan käyn.\nPalajan pian; täällä salaa tarkkaan\nsun viittaustas takaa kallioiden. --\nSa mitä mietit? Yli otsas vapaan\nsumea kulkee surusaatto juuri.\n\nIPHIGENEIA.\nSe anteeks suo! Kuin pilvi päivän tiessä,\nniin ohi sieluni käy murhe kevyt\nja arkuus.\n\nPYLADES.\n           Älä pelkää! Paulaksemme\nlöi liiton lujan pelko vaaran kanssa;\ntoistensa on ne tovereita.\n\nIPHIGENEIA.\n                           Jalo\non murhe tää, mua varoittaa se, että\nen pettäis vilpistellen valtiasta;\nhän toinen taattoni on ollut.\n\nPYLADES.\n                              Miestä\npakenet, joka veljes tappaa tahtoo.\n\nIPHIGENEIA.\nMies sama mulle hyvää teki.\n\nPYLADES.\n                            Hädän\nei käsky liene kiittämättömyyttä.\n\nIPHIGENEIA.\nSe sitä lie; sen puolustaa vain hätä.\n\nPYLADES.\nJumalten eessä, ihmistenkin varmaan.\n\nIPHIGENEIA.\nEi eessä sydämeni.\n\nPYLADES.\n                   Ylpeyttä\nsalaista liian tuima tunto on.\n\nIPHIGENEIA.\nEn tutki, tunnen vain.\n\nPYLADES.\n                       Jos itses tunnet\nsa oikein, kunnioitat itseäsi.\n\nIPHIGENEIA.\nVain puhdas sydän ilo itselleen\nvoi olla.\n\nPYLADES.\n          Hyvin temppelissä säilyit.\nElämä muovaa meidät lempeämmiks\nitselle, muille; sinäkin sen opit.\nNiin oudosti on ihmisheimo tehty,\npunottu niin on monipuoliseksi,\npuhtaana, kirkkahana että kukaan\nei itsekseen, ei kera muiden pysy.\nMut itseänsä tuomita on turhaa.\nInehmon lähin, ensi velvoitus\non tietään käydä, tarkata; näät harvoin\nhän oikein arvioi, mit' on hän tehnyt,\nja mitä tekee, tuskin koskaan oikein.\n\nIPHIGENEIA.\nMun miltei taivutat.\n\nPYLADES.\n                     Ei tarpeen tässä\nlie taivutus, kun vaalinvaltaa ei.\nTie yks on vain, mi auttaa veljes, sinut\nja minut; epäiletkö käydä sitä?\n\nIPHIGENEIA.\nOi, suo mun empiä! Et itse tyynnä\nniin väärin tekis vastaan miestä ketään,\nmin hyvyys sitoi kiitosvelkaan sun.\n\nPYLADES.\nJos sorrumme, sua epätoivon soima\nkovempi vartoo. Näkyy, ett'et ole\nsa turmaan tottunut, kun päästäksesi\npahasta suuresta et sanaa vilpin\nees pientä tahdo uhrata.\n\nIPHIGENEIA.\n                         Josp' oisi\nminulla miehen sydän! Aikeen uljaan\nkun kätkee se, on kuuro kaikille\näänille muille.\n\nPYLADES.\n                Turhaan mieles vaappuu.\nNyt käskee hädän vaskikoura; sen\nvakava viittaus on laki ylin,\njot' itse taivaan vallat tottelevat.\nVait hallitsevi ikikohtalon\npimeä sisar. Minkä kuorman sulle\nhän määrää, kanna! Mitä käskee, tee!\nMuun tiedät. Pian palajan ma tänne\npyhästä kädestäsi ottamaan\nonnemme kauniin otsalehden.\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Iphigeneia.\n\nIPHIGENEIA (yksin).\n                            Pakko\nmun hänt' on seurata: nyt omaiseni\nvaarassa ovat, vaan ain aremmaksi,\nah, oma kohtalo mun saa. Oi eikö\ntuo toivo pelastaa mun kaunis tule,\nmin täällä yksin, hiljaa kasvatin?\nOleva onko ikuinen tää kiro?\nKohoova eikö koskaan heimo tää\nkanss' ole uuden siunauksen? Kaikki\nkatoohan: kuihtuu elon voima kaunein,\nparahin onni sammuu. Miks ei kiro?\nSiis turhaan toivoin, tänne kätkettynä\nsukuni kohtalosta kauas, kerran\nkädellä, sydämellä puhtahalla\npois pestä taattolani tahrat raskaat!\nVaivasta ankarast' on tuskin veikko\nparannut sylissäni oudon-nopsaan,\non tuskin lähestynyt laiva, kauan\nkaivattu, viemään isänmaahan minut,\nniin kuorman mulle kaksinkertaisen\njo hätä mykkä vaskikourin painaa:\npois kuva ryöstää kunnioitettu,\nminulle uskottu, mies pettää, jota\nelosta, olostani täällä kiitän.\nOi, ettei heräis vastatahto vihdoin\nmun rinnassani! Viha titaanein,\njumalten vanhain vaino teitä vastaan,\nolympolaiset, korppikotkan-kynsin\npoveeni hentoon tarttuis! Auttakaa,\nkuvanne sielussani pelastakaa!\n\nSoi korvissani laulu vanha -- olin\nsen unhottanut, halust' unhotinkin --\nvavisten neiet salliman sen lauloi,\nkun jumalista syöstiin Tantalos.\nHe kera kärsi urhon ylvään; öinen\npovensa oli, villi virtensä.\nSit' imettäjä lasna lauloi mulle\nja sisaruksillein, sen muistan vielä.\n\n    Pelkää jumalia,\n    ihmisten suku!\n    He kantavat valtaa\n    ikuisin käsin\n    ja käyttävät sitä\n    mielensä mukaan.\n\n    Pelkää enin,\n    sa, jonka he nostavat!\n    Vuorilla, pilvissä\n    tuolit on valmiit\n    ja kultaiset pöydät.\n\n    Syntyvi riita:\n    syöstähän vieraat,\n    herjatut, häväistyt\n    kuiluihin synkkiin,\n    ja vartovat turhaan,\n    vankeina, tuloa\n    tuomarin hurskaan.\n\n    Vaan ikijuhliin\n    jumalat jäävät\n    ympäri pöytäin.\n    He vuorelta vuorelle\n    kulkevat, huuruu\n    rotkoista henki\n    titaani-rintain\n    tukahtuneitten\n    kuin lemu uhrein\n    tai kevyt pilvi.\n\n    Kääntävät silmän\n    siunaavan jumalat\n    pois koko heimoista;\n    välttävät pojassa\n    armaita kerran,\n    vait puhuvaisia\n    piirteitä taaton.\n\n    Soi salliman virsi;\n    kuulevi kirottu\n    kuilujen yössä,\n    tuo harmaja, miettii\n    heimoa, lastaan,\n    ja päätänsä puistaa.\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Thoas. Arkas.\n\nARKAS.\nMun hämmentyen myöntää täytyy, tiedä\nen kunne suuntaan suuttumukseni.\nVangitko pakomatkaa valmistavat\nsalassa? Papitarko auttaa heitä?\nTuo huhu kasvaa, karttuu: laiva, joka\nmolemmat heidät tänne kantoi, piilee\njohonkin lahdenpoukamaan. Ja hulluus\ntuon miehen, uhri tää, min tekosyynä\npyhänä olla piti viipymyksen,\nne vihaa nostaa, varokeinon vaatii.\n\nTHOAS.\nNopeesti tänne tulkoon papitar!\nTe sitten tarkkaan tutkikaatte ranta\nkärjestä vuorten pyhään lehtoon saakka;\nsen syvyyksiä säästäkää, ja heidät\nviisaasti väijyen te vangitkaa;\nmiss' ovatkin he, heidät kiinni saakaa!\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\nTHOAS (yksin).\nHirmuisna vaihtuu viha rinnassani:\nensiksi häntä vastaan, jonka katsoin\npyhäksi niin, ja sitten itseäni,\nmin hyvyys, höllyys hänet vilppiin johti.\nOrjuuteen tottuu ihminen ja oppii\nhelposti muita kuulemaan, kun hältä\nvain vapaus kaikki viedään. Joutunut\nisäini käteen raakaan jos hän oisi\nja hänet säästänyt ois pyhä viha:\niloinen ois hän ollut, oma vain\njos elo säilyi, kiitollisna oisi\nosaansa taipunut ja veren vieraan\nuhrannut, nähnyt velvoituksen siinä,\nmik' oli pakko. Tuumaan julkeaan\nnyt hyvyyteni hänet houkuttelee.\nItseeni liittää häntä toivoin turhaan;\nosaansa omaa vain hän valikoi.\nHän mairitellen voitti sydämeni;\nnyt torjun sen: hän petoksella tiensä\nviekkaalla hakee, katsoo hyvyyteni\nvain omaisuudeks ylimuistoiseksi.\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Iphigeneia. Thoas.\n\nIPHIGENEIA.\nMua kutsut, kuningas! Mi tuo sun tänne?\n\nTHOAS.\nSa uhrin lykkäät; sano, miksi?\n\nIPHIGENEIA.\n                               Olen\nArkaalle kaikki selvään selittänyt.\n\nTHOAS.\nSinulta kuulla halaisin sen vielä.\n\nIPHIGENEIA.\nSuo jumalatar sulle aatos-ajan.\n\nTHOAS.\nTää aika itsellesi tärkki lie.\n\nIPHIGENEIA.\nJos paatunut on julmaan päätökseen\nsun sydämes, niin ei sun tulla pitäis!\nKuningas, joka ihmisyyttä loukkaa,\nsaa kyllin orjia työn huonon tekoon\nja kiroon puolehen vuoks armon, palkan.\nMut tahra hänt' ei tapaa itseään.\nPilvessä raskaassa hän turmaa tuumii,\nja hänen airuensa kylvävät\npään päälle kurjain salamoita kuolon;\nhän taivas-tietään tyynnä käy kuin valta\nikuinen, yltämätön, myrskyssä.\n\nTHOAS.\nPyhiltä huulilta soi laulu hurja.\n\nIPHIGENEIA.\nPapitar ei, vaan Agamemnonin\nnyt tytär haastaa. Kunnioitit sanaa\nsa oudon; käskeä nyt ruhtinaan\ntytärtä tahdot? Ei! Ma tottelemaan\njo nuorna opin, ensin vanhemmilta\nja sitten Artemiilta. Kuuliaisna\non vapain sieluni; mut taipumaan\nsanahan miehen kovaan, käskyyn raakaan,\nen siellä oppinut ma enkä täällä.\n\nTHOAS.\nSua laki vanha käskee, minä en.\n\nIPHIGENEIA.\nAhnaasti lakiin tartumme, jos aseen\nme siitä saamme intohimollemme.\nLain toisen tunnen, vanhemman, tuon käskyn,\njokainen vieras jolle pyhä on;\nse nyt mun vaatii sua vastustamaan.\n\nTHOAS.\nLähellä sydäntäs nuo vangit näyttää\nolevan: unhottaa sun mieles myrsky\nja sääli viisauden ensi käskyn,\nett' ärsyttää ei pidä mahtavaa.\n\nIPHIGENEIA.\nPuhunko, vaikenenko, aina tietää\nvoit mitä mielessäni on ja pysyy.\nSydäntä suljettua sääliin eikö\nsaa muisto samallaisen kohtalon?\nEnempi eikö mieltä mun! Ma heissä\nnään itseni. Eess' alttarin ma itse\nvavissut olen, kuolo varhainen\njo juhlallisna kaarsi polvistujan:\njo välkkyi veitsi, poven puhkaista\nelävän tahtoi, silmä sammui, sydän\nkauhusta kiertyi -- pelastuin. Min meille\nsoi jumalat, sen suomaan velkapäät\nme emmekö lie kurjille? Sen tiedät,\nmun tunnet, pakottaa mua tahdot sentään!\n\nTHOAS.\nTyös pyhä vaatii sen, ei valtias.\n\nIPHIGENEIA.\nSomistamasta väkivaltaa lakkaa,\nmi naisen heikkoudesta iloitsee.\nKuin mies ma olen vapaa synnyltäni.\nJos poika Agamemnonin ois tässä\nja hältä vaatisit sa kohtuutonta,\nois hällä myöskin käsivarsi, miekka,\npovensa oikeutta puoltaa. Sanat\naseeni mun on vain, ja miehen jalon\nsanoja naisen kuulla sopii.\n\nTHOAS.\n                            Kuulen\nenemmän niitä kuin sun veljes miekkaa.\n\nIPHIGENEIA.\nAseiden arpa vaihtuu sinne tänne;\nvähäksy vihollist' ei viisas mies.\nAvuttomaksi vastaan voimaa kovaa\nei heikkoakaan luonto heittänyt:\nloi vilpin halun, keksi keinot hälle,\nhän väistyy, myöhästyttää, kiertää. Niin,\non oikein, että vilppi voittaa voiman.\n\nTHOAS.\nMies viisas varailee ja torjuu vilpin.\n\nIPHIGENEIA.\nJa sitä käytä sielu puhdas ei.\n\nTHOAS.\nSa malta, lausut oman tuomiosi!\n\nIPHIGENEIA.\nNäkisit, kuinka taistelee tää sydän\nens rynnäkköä pahan kohtalon,\nsen kouraa uljahasti torjuakseen.\nSiis suojatonna seison vastaan sua?\nRukouksen kauniin, lehvän lempeän,\nnaiskädessä mi väkevämp' on miekkaa,\naseita miesten, hylkäät siis. Nyt millä\nsiis puollan sisintäni? Ihmettäkö\nanelen Artemiilta? Voimaa eikö\nsiis mitään syvyyksissä sydämeni?\n\nTHOAS.\nVieraiden kohtalo sua surettavan\nliiaksi näyttää. Virka, keitä ovat\nne, joiden vuoksi sielus rauha järkkyy?\n\nIPHIGENEIA.\nHe ovat -- luulen -- Hellaan maasta ovat.\n\nTHOAS.\nMaamiehiäs? He varmaan herättivät\npalauksen kauniin kuvan sielussasi?\n\nIPHIGENEIA (hetken vaitiolon jälkeen).\nMiehellä yksin tekoon suunnattomaan\nsiis onko oikeus? Hän vainko painaa\npovelle valtavalle mahdottoman?\nMikä on suurta? Mikä kertojalta\nalati toistavalta sielun huimaa?\nTyö eikö rohkein, minkä menestys\nol' epävarmin? Leiriin vihollisen\nken yöllä yksin hiipii, arvaamatta\nlaill' liekin syöksyy, surmaa nukkuvat\nja valvahtavat, vihdoin saaliin kanssa,\nvihollis-orhein, alta koston karkaa,\nhänt' yksin kiitetäänkö? Häntä yksin,\nmi tietä varmaa ylenkatsoo, käy\nuljaana kautta vuorten, metsäin, tahtoo\nvapauttaa seudun ryöväreistä? Meille\nsiis eikö mitään jäänyt? Pakko onko\nnais-oikeutensa vieno jättää, olla\nkuin amazoni, raaka vasten raakaa,\nteilt' ottaa miekan oikeus ja kostaa\nverellä sorto? Nousee, laskee mulla\nnyt rinnassani tuuma rohkea.\nJos pettää se, en soimausta suurta,\nen turmaa raskasta ma vältä. Sentään\nsen lasken polvillenne! Totuus jos\nteill' ohje mielen on, kuin kiitetään,\nse näyttäkää, mun kauttain kirkastakaa\ntotuuden voitto! -- Kuningas, oi kuule:\ntaottu salainen on petos, turhaan\nsa kysyt vankeja, he poissa ovat,\nhakevat kumppaneitaan, joiden laiva\nrannassa vartoo. Heistä vanhempi,\njonk' äsken täällä tauti kohtas ynnä\ntaas jätti -- on Orestes, veljeni,\nja toinen hänen nuoruus-ystävänsä\nja uskottunsa, Pylades. Apollo\nDelphoista heidät käskyin jumalaisin\nlähetti tänne kuvaa Artemiin\npois ryöstämään ja hälle siskon tuomaan.\nHän siitä kostotarten vainoomalle\nja äidin vereen vikapäälle lupaa\nvapauden jälleen. Meidät, viime vesat\nsuvusta Tantaloksen, kumpaisenkin\nkäteesi nyt ma lasken: surmaa meidät --\njos tohdit, tahdot.\n\nTHOAS.\n                    Uskot, että kuulee\ntotuuden ääntä sekä ihmisyyden\nbarbaari, raaka Skyythi, kun ei Atreus,\nhelleeni, kuullut sitä?\n\nIPHIGENEIA.\n                        Jokainen,\njokaisen taivaan alla syntynyt,\nmin rinnassa on elon lähde kirkas,\nsen kuulee varmaan. -- Mitä mietit mulle,\nkuningas, mykkä sielun kuiluun saakka?\nTurmaako? Niinpä tapa ensin minut!\nNäät nyt ma tunnen, kun ei pelastusta\nmeill' ole enää, hirmuvaaran, johon\nnuo rakkaat hätiköiden syössyt lien\nma ehdoin tahdoin. Voi, ma nähdä heidät\nsaan sidottuina! Millä katsehilla\nhyvästit sanoa voin veljelleni,\nma jonka murhaan? Koskaan voi en enää\narmaihin silmihinsä katsoa!\n\nTHOAS.\nNäin petturit nuo kauan-kaivanneelle,\nhelposti heitä uskovalle, hunnun\nkudotun taitavasti heittäneet\npään yli ovat!\n\nIPHIGENEIA.\n               Ei! Ei, kuningas!\nMua pettää voitais; mutta nämä ovat\nvakaat ja uskolliset. Muuksi heidät\njos huomaat, surmaa heidät, hylkää minut,\nkarkoita, rangaisten mun hulluuttani,\nrannalle synkän vuorisaaren minut!\nMut jos tää mies on rakas veljeni,\ntuo kauan-ikävöity, päästä meidät,\nkuin siskon ollos veljen ystävä!\nIsäni kaatui kautta vaimon oman,\ntää kautta poikansa. Nyt toivo ainoo\nhän Atreun heimon on. Sa mennä salli\nmun mielin puhtain ynnä käsin puhtain\nsyyt sovittamaan sukukunnan kurjan.\nSanasi pidä! -- Päästäväs mun vannoit,\njos koskaan mahdollinen mulle paluu\nluo omaisteni ois; ja nyt se on.\nKuningas ei, kuin halpojen on tapa,\nnolona myönny, että pääsis eroon\nvain anojasta, lupaa ei, min luottaa\nhän mahdottomaks. Silloin vasta tuntee\narvonsa koko korkeuden, kun antaa\nhän anovalle onnen voi.\n\nTHOAS.\n                        Kuin tuli\ntaistossa vettä torjuu, vihollistaan\nkihisten tahtoo kukistaa, niin torjuu\nmun rinnassani synkkä suuttumus\nsun sanojas.\n\nIPHIGENEIA.\n             Oi, salli armon kuin\nhiljaisen uhriliekin pyhän valon\nnyt nousta riemun seppelöimänä\nja kiitoksen ja hymnilaulun hyvän!\n\nTHOAS.\nKuink' usein hellytti mun ääni tuo!\n\nIPHIGENEIA.\nOi, kätes mulle rauhan merkiks anna!\n\nTHOAS.\nAjassa lyhyessä paljon vaadit.\n\nIPHIGENEIA.\nEi tarvis miettiä, kun tekee hyvää.\n\nTHOAS.\nPaljonkin! Näät myös hyvää seuraa paha.\n\nIPHIGENEIA.\nPahaksi hyvän kääntää epäily.\nÄl' enää arvele; min tunnet, myönnä!\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Orestes, asestettuna. Edelliset.\n\nORESTES (näyttämön taakse puhuen).\nVoimanne tehkää kaksinkertaisiksi!\nVain hetki vielä! Heidät torjukaa!\nTie mun ja siskon laivaan suojatkaatte\nviholliselta!\n    (Iphigeneialle, huomaamatta kuningasta.)\n              Tule! Joutuin! Vähän\non aikaa pakoon. Oomme ilmi tulleet.\n    (Huomaa kuninkaan.)\n\nTHOAS (tarttuen miekkaansa).\nMun läsnäollen kukaan kostamatta\nei miekkaa paljasta.\n\nIPHIGENEIA.\n                     Ei murhan kautta\nsaa saastua tää templi Artemiin.\nLepohon joukot käskekää ja kuulkaa\nsisarta, papitarta!\n\nORESTES.\n                    Lausu, ken\nmeit' uhkaa?\n\nIPHIGENEIA.\n             Kuningasta kunnioittaa\nhänessä voit ja toista isääni.\nAnteeksi, veli; mut on lapsellinen\ntää sydän pannut koko kohtalomme\nkäteensä hänen. Tunnustin ma tuuman,\npelastin petoksesta sieluni.\n\nORESTES.\nHän suoko meille paluun rauhallisen?\n\nIPHIGENEIA.\nMun vastata ei miekkas välke salli.\n\nORESTES (pistäen miekkansa huotraan).\nSiis haasta! Huomaat, kuulen sanojasi.\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Pylades. Pian hänen jälestään Arkas.\n    Molemmat paljastetuin miekoin.\n\nPYLADES.\nEi viivytystä! Viime voimin sotii\njo meikäläiset; vitkaan tungetaan\npäin merta heidät. Minkä löydän täältä\nma ruhtinasten neuvottelun! Tämä\npää kuninkaan on kunnioitettu!\n\nARKAS.\nKuningas, tyynnä, niinkuin sulle sopii,\npäin seisot vainolaista. Rangaistu\non pian uhkarohkeus; jo väistyy,\njo sortuu joukkonsa, on laiva meidän.\nVain sana lausu, ja se liekeiss' on.\n\nTHOAS.\nKäy, käske aselepo! Ykskään älköön\najalla haastelumme miekka nousko.\n\n    (Arkas pois.)\n\nORESTES.\nSen hyväksyn. Käy, kallis veikko, jätteet\nväkeni kerää! Hiljaa vartokaa,\nmin lopun töillemme suo vallat taivaan.\n\n    (Pylades pois.)\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Iphigeneia. Thoas. Orestes.\n\nIPHIGENEIA.\nSuruni poistakaa, te ennen kuin\npuhua alatte. Ma pelkään riitaa,\njos kohtuuden et ääntä vienoa,\nkuningas, kuule, etkä pikaisuutta\nnuoruutes suistaa tahdo, veljeni.\n\nTHOAS.\nVihaani hillitsen, kuin vanhemmalle\nsopiikin. Vastaa! Millä todistat\nolevas poika Agamemnonin\nja veli immen tään?\n\nORESTES.\n                    On tässä miekka,\nhän jolla Troijan uljaat urhot löi.\nTään otin hänen murhaajaltaan, anoin\nvalloilta taivaan, että suotais mulle\nkuninkaan suuren miehuus, onni, käsi,\nmut kuolo kauniimpi kuin hänen. Paras\nvalitse sotajoukkos parhaimmista\nmun kanssain kaksintaisteluun. Niin kauas\nkuin sankar-rintoja maa kasvattaa,\nevätty sit' ei vielä vierahalta.\n\nTHOAS.\nEi tapa vanha koskaan myöntänyt\noudolle täällä sitä.\n\nORESTES.\n                     Alkakoon\nsinusta siis ja minusta uus tapa!\nTyön jalon, jäljitellen valtiaita,\non laiksi pyhittävä kansa kaikki.\nSotia, ei vain eestä vapautemme,\nvaan eestä vieraiden mun, vieraan, salli!\nJos kaadun, lausun oman tuomioni\nja heidän; mut jos mua onni suosii\nja voiton suo, niin koskaan rannallesi\nmies älköön nousko, jot' ei ystävyyden\nja avun nopsa katse kohtais; kukin\nnäin maalleen menköön lohdutettuna.\n\nTHOAS.\nEt arvottomalta, mies nuori, näytä\nvesaksi kantataattos kuuluisan.\nMun saatossain on luku suuri miesten\njalojen, uljasten; mut itse seista\nvoin vielä vastaan vainolaista, olen\naseiden arpaan valmis kanssasi.\n\nIPHIGENEIA.\nEi! Ei! Tää veren todistus ei tarpeen,\noi kuningas! Miks käsi miekan kahvaan?\nMua muistakaa, mun myöskin kohtaloa.\nPikainen taisto miehen ikuistaa:\nylistää laulu varhain-vaipunutta.\nMut kyyneleitä lakkaamattomia\ntuon jälkeen-jääneen, orvon vaimon laske\nei jälkimaailma; ei kerro runo\npäivistä, öistä puhki-itketyistä,\njoiss' sielu hiljainen huus hukkaan miestä\näkisti eronnutta, huutoansa\njo itse kammoksui ja kaihoon riutui.\nMua myös on samoin murhe varoittanut,\nett' tempais varmasta ei turvastani\nmua petos ryövärin, ja orjuuteen\nmua saattais. Usein udellut oon siltä,\njokaisen seikan tiedustellut, merkit\nmyös vaatinut: nyt sydän tää on varma.\nNäät hänen kädessänsä oikeassa\nkuin kolme tähteä, ne näyttäytyivät\njo hänen synnyinpäivänään, ne pappi\nselitti enteeksi työn raskaan, jonka\ntekevä oli koura tuo. Mun vielä\nvakuuttaa naarmu, joka silmäkulman\nhäneltä halkaisee: Elektra lasna\npudotti hänet, varomattoman\ntapansa mukaan, sylistään. Löi päänsä\nhän kolmijalkaan. -- Hän se on! -- Mun sulle\npitääkö isän yhden-näköisyys\nja sydämeni sisin riemu vielä\ntakeeksi ilmi tuoda varman uskon?\n\nTHOAS.\nJokainen joskin poistuis epäilyni,\nvihani joskin hillitä ma voisin,\naseiden sentään pakko ratkaista\non välillämme; rauhaa en ma näe.\nHe tulleet ovat, tunnustat sen itse,\npois viemään pyhää kuvaa Artemiin.\nSen tyynnä sallivan mun uskotteko?\nHelleeni usein kääntää silmän ahnaan\npäin kauko-aarteita barbaarein, taljaan\nkultaiseen, orhiin, impiin ihaniin;\nmut ain ei väkivalta, viekkaus vienyt\nkotiinsa häntä aartein autuain.\n\nORESTES.\nKuvasta, kuningas, ei meille kiistaa!\nNyt erheen huomaamme, min päämme yli\njumala niinkuin hunnun heitti, tietä\nkun tänne käymään käski. Neuvoa\nja vapautusta hältä vainosta\nrukoilin kostotarten. Näin hän puhui:\n\"Jos siskon, joka Tauriin rannalla\ntemplissä vasten tahtoansa elää,\ntuot maahan Hellaan, kirpoaa sun kiros.\"\nApollon sisarta me aattelimme,\nsua tarkoitti hän! Siteet ankarat\nnyt auki ovat; suotu jälleen olet\nomilles, pyhä, oi! Kun koskit minuun,\nparanin; tarttui tauti sylissäsi\nminuhun viime kerran kynsin kaikin\nja kamalasti rintaa raateli;\npakeni sitten pois kuin käärme luolaan.\nSun kauttasi taas uunna nautin laajaa\nvaloa päivän. Ihanaisna, suurna\njumalten neuvo mulle julistuu.\nKuin kuvan pyhän, johon kiintyy, kautta\nsalaisen jumal-sanan, kohtalo\nkaupungin järkkymätön, tempasivat\nhe sinut pois, sa heimon suojahenki;\npyhässä säilyit hiljaisuudessasi\nsukusi, veljes siunaukseksi.\nKun kaikki pelastus maan laajan päällä\nmenneeltä näytti, kaikki annat meille\nsa jälleen. Kuningas, suo sielus rauhaan\ntaas kääntyä! Sa ällös täyttymästä\nisäini huoneen estä vihkipäivää,\nmi vie mun ääreen lieden puhdistetun\nja kruunun vanhan mulle päähän painaa!\nSe korvaa siunaus, min toi hän sulle,\nlähempi myönnä mulle oikeuteni!\nViekkaus ja väkivalta, miesten maine,\nhäpeevät eessä tämän ylvään sielun\ntotuuden; usko puhdas, lapsellinen\njalohon mieheen palkitaan.\n\nIPHIGENEIA.\n                           Sa muista\nsanaasi, salli puheen suoran suusta\nurohon uskollisen mielees käydä!\nSa meitä katso! Tilaisuutta sulla\nsuurtyöhön sellaiseen ei usein. Kieltää\net sitä voi; siis pian myönny.\n\nTHOAS.\n                               Menkää!\n\nIPHIGENEIA.\nEi niin, oi kuningas! En riidassa,\nen ilman siunausta luotas lähde.\nMeit' älä karkoita! Ain yhdistäköön\nsun meihin kesti-ystävyys: näin emme\nerossa iki ole. Kallis, rakas\nkuin oli taatto mulle, olet sinä\nja tämä tunto jää mun sieluuni.\nJos halvin kansastasi joskus saattaa\nkorvaani äänen, jota kuulemaan\ntääll' olen tottunut, ja köyhimmällä\njos huomaan maasi vaateparren: hänet\nma otan vastaan niinkuin jumalan,\nma itse tahdon hälle tehdä vuoteen,\nrahille viedä hänet lieden luokse,\nkysellä sua vaan ja kohtaloas.\nJumalat suokoot palkan ansaitun\nsinulle töittesi ja lempeytesi!\nHyvästi jää! Oi, meihin käänny, vieno\njäähyväis-sana vastalahjaks anna!\nVienommin silloin tuulin purje paisuu,\nhelpommin kyynel silmää lohduttaa\neroovan. Hyvästi! ja kätes anna\npantiksi mulle vanhan ystävyyden.\n\nTHOAS.\nHyvästi!\n\n\n\n"]