[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPGh4k8-6H9Czt1peWLkF-JUOqS79KrPo9_l2rSk_sCc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},749,"Wilhelm Tell","Schiller, Friedrich von",1759,1805,"749-schiller-friedrich-von-wilhelm-tell","749__Schiller_Friedrich_von__Wilhelm_Tell","Viisinäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[15],"saksalainen","fi",1804,1907,20185,117927,false,45378,[24],"Tell, Wilhelm -- Drama",[26,27],"German Literature","Plays/Films/Dramas","\"Wilhelm Tell: Viisinäytöksinen näytelmä\" by Friedrich Schiller is a drama written in 1804. Set during the early 14th-century Swiss struggle for independence from the Habsburg Empire, it follows legendary marksman William Tell as he confronts the tyrannical Governor Gessler. When Tell refuses to bow to the governor's cap, he faces a horrifying test: shoot an apple from his own son's head or face execution. This act of cruelty ignites a broader rebellion among the Swiss people, forcing Tell to choose between individualism and joining the fight for freedom. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Leino, Eino",285,"Klassikkonäytelmä kuvaa Sveitsin kantonien vapaustaistelua ja legendaarista jousimiestä Wilhelm Telliä. Teos sijoittuu 1300-luvun alkuun ja se käsittelee kansan kokemaa sortoa, nousua kapinaan sekä yksilön rohkeutta ankaran tyrannian edessä.","Fr. von Schillerin 'Wilhelm Tell' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 749.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","WILHELM TELL\n\nViisinäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nFRIEDRICH VON SCHILLER\n\n\nSuomentanut Eino Leino\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1907.\nTampereen Sanomain Osakeyhtiön kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nHERMANN GESSLER, Schwyzin ja Urin valtavouti.\nWERNER, vapaaherra von Attinghaus, lippuherra.\nULRICH von RUDENZ, hänen sisarenpoikansa.\n\nSchwyzin miehiä:\nWERNER STAUFFACHER\nKONRAD HUNN\nITEL REDING\nHANS MAUER\nJÖRG HOF\nULRICH SCHMIED\nJOST WEILER\n\nUrin miehiä:\nWALTER FÜRST\nWILHELM TELL\nRÖSSELMANN, pappi\nPETERMANN, lukkari\nKUONI, paimen\nWERNI, metsästäjä\nRUODI, kalastaja\n\nUnterwaldin miehiä:\nARNOLD MELCHTAL\nKONRAD BAUMGARTEN\nMEIER SARNILAINEN\nSTRUTH WINKELRIED\nKLAUS FLÜE\nBURKHART BÜHEL\nARNOLD SEVA\nPFEIFFER LUZERNILAINEN\n\nKUNZ GERSAULAINEN.\nJENNI, kalastajapoika.\nSEPPI, paimenpoika.\nGERTRUD, Stauffacherin puoliso.\nHEDWIG, Tellin puoliso, Fürstin tytär.\nBERTA von BRUNECK, rikas perijätär.\n\nTalonpoikais-naisia:\nARMGARD\nMECHTHILD\nELSBETH\nHILDEGARD\n\nTellin pojat:\nWILHELM\nWALTER\n\nPalkkasotureita:\nFRIESSHARDT\nLEUTHOLD\n\nRUDOLF HARRAS, Gesslerin tallimestari.\nJOHANNES PARRICIDA, Schwabin herttua.\nSTÜSSI, pellonvartia.\nURIN HÄRKÄ.\nVALTAKUNNAN AIRUT.\nTYÖVOUTI.\nMESTARI STEINMETZ, KISÄLLEJÄ ja APULAISIA.\nJULKINEN KUULUTTAJA.\nARMELIAITA VELJIÄ.\nGESSLERIN ja LANDENBERGIN ratsumiehiä.\nMAAMIEHIÄ, VAIMOJA ja LAPSIA eri maakunnista\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS\n\n\nENSIMMÄINEN KUVAELMA.\n\nVierwaldstätter-järven ranta, korkea ja kallioinen, Schwyziä vastapäätä.\n\nJärvi muodostaa poukaman; maja lähellä rantaa. _Kalastajapoika_ soutaa\npurressaan. Järven tuolla puolen näkyvät Schwyzin kylät, talot ja\nviheriöivät niitut kirkkaassa päivänpaisteessa. Vasemmalla katsojasta\npiirtyvät Haken-vuoren huiput, pilvien saartamina. Oikealla etäisimmässä\ntaustassa jäävuoret. Jo ennen kuin esirippu nousee, kuuluu paimenloilun\nsävel (Kuhreihen) ja karjankellojen sopusointuinen kilinä, joka vielä\njatkuu hetkisen avatullakin näyttämöllä.\n\nKALASTAJAPOIKA (laulaa purressaan).\n\n      Paimenloilun sävel.\n\nVesi uimahan vaativi, maininki päilyy,\npoika rannalle nukkui, ruohikko häilyy,\n    hän helkkehen kuulee\n    kuin huilujen ois,\n    kuin enkelikuorot\n    maill' Edenin sois.\nHän herää, jo autuutta ahmaisee,\nhänen rintaansa lainehet huuhtoelee.\n    Soi aalloista ääni:\n    mies nuor', ole mun!\n    Ma nukkujan noudan\n    jo nuorena sun.\n\nPAIMEN (vuorella).\n\n      Sävel: toisinto edellisestä.\n\n    Kesä keikkuen läks,\n    jäi laitumet huoleen.\n    Syys saa, kotipuoleen\n    jo paimenet käy.\nMe vuorille lähdemme, taas täällä näymme,\nkäen laulavan kanssa kun laaksoja käymme,\nkun lähtehet läikkyy ja maa pukeuu,\nrunot raikuu ja tohisee toukojen kuu.\n    Kesä keikkuen läks,\n    jäi laitumet huoleen.\n    Syys saa, kotipuoleen\n    jo paimenet käy.\n\nALPPI-AMPUJA (näkyy vastakkaisella kallionkielekkeellä).\n\n      Sävel: toinen toisinto.\n\nJyly vuorilla käy, epävarma on tie,\nei pelkää, ken alppi-ampuja lie,\n    hän uljaana astuu,\n    on ympäri jää,\n    kevät ei kuki, virpi\n    ei vihreäpää.\nHänen allansa on meri usmainen ain,\nhälle maailma on rako pilvien vain,\n    hän ihmisten kaupungit\n    unhoittaa,\n    mikä luonnon on muoto\n    ja kukkiva maa.\n\n(Maisema muuttuu, kuuluu kumea jyrinä vuorilta. Pilvien\nvarjot kiitävät yli tienoon.)\n\n_Ruodi_, kalastaja, tulee majasta. _Werni_, metsästäjä,\nastuu kalliolta. _Kuoni_, paimen, tulee maito-astia olallaan.\n_Seppi_, hänen apurinsa, seuraa häntä.\n\nRUODI.\nNopeesti, Jenni! Pursi maihin! Harmaa\njo saapuu vuoren ukko, kumeasti\nFirn mylvii, pilviin peittyy Mythenstein\nja viimaa jäistä puhuu Wetterloch.\nMe myrskyn saamme.\n\nKUONI.\n                  Saamme sateen myöskin.\nSyö karja heinää, koira maata kuopii.\n\nWERNI.\nSukeltaa vesikana, hyppii kalat.\nMe rajuilman saamme.\n\nKUONI (apurilleen).\n                    Katso, Seppi,\nett'ei vain karja pääse karkuun.\n\nSEPPI.\n                                Tunnen\nma kelloistansa mustan Muurikin.\n\nKUONI.\nSiis kaikk' on koossa, se käy kauimpana.\n\nRUODI.\nOn teillä, paimen, kauniit karjankellot.\n\nWERNI.\nJa kaunis karja myös. Se omanneko?\n\nKUONI.\nNiin rikas en, -- on karja Attinghausin,\nmun arvon herrani. Ma kaitsen sitä.\n\nRUODI.\nKas, kuinka kaunis tuon on kaulanauha!\n\nKUONI.\nSe olevansa tietää kellokas;\njos pois sen otan, syönnistään se lakkaa.\n\nRUODI.\nLoruja! Tuhma luontokappale --\n\nWERNI.\nOn järkeä myös luontokappaleilla.\nMe tiedämme sen, kauriin ajelijat.\nNiill' laitumillaan ain on vartia,\nmi korvaa heristää ja kimakasti\nvaroittaa, koska saapuu joutsimies.\n\nRUODI (paimenelle).\nKotiinko?\n\nKUONI.\n         Syötetty on alpin ruoho.\n\nWERNI.\nIloista palaamista!\n\nKUONI.\n                   Teille samaa;\npalata ain ei teidän retkiltänne.\n\nRUODI.\nMies juosten tänne tulee.\n\nWERNI.\n                         Tunnen hänet:\nBaumgarten Alzellista.\n\n_Konrad Baumgarten_ (syöksyy esiin hengästyksissään).\n\nBAUMGARTEN.\n                      Pursimies!\nJumalan tähden, tänne venhe!\n\nRUODI.\n                             Mitä?\nNo, noh, mi kiire?\n\nBAUMGARTEN.\n                   Yli viekää minut!\nVesille vene! henki vaarassa on.\n\nKUONI.\nMaamies, mi teidän on?\n\nWERNI.\n                       Ken ajaa teitä?\n\nBAUMGARTEN (kalastajalle).\nAh, joutuin, joutuin! Kantapäilläni\nmaavoudin ratsaat ovat. Mennyt mies\nma olen, jos he minut kiinni saavat.\n\nRUODI.\nMiks ahdistavat teitä ratsumiehet?\n\nBAUMGARTEN.\nMua ensin auttakaa, ma kerron sitten.\n\nWERNI.\nVerissä olette. Mit' tapahtuu?\n\nBAUMGARTEN.\nRossbergin vouti keisarillinen --\n\nKUONI.\nTuo sudenruoka! Hänkö ajaa teitä?\n\nBAUMGARTEN.\nHän on nyt vaaraton. Ma tapoin hänet.\n\nKAIKKI (peljästyen).\nMit' teitte? Luoja teitä armahtakoon!\n\nBAUMGARTEN.\nTein, mit' ois tehnyt joka vapaamies\nmun sijassa. Tein koti-oikeutta\nma herjaajalle kunnian ja vaimon.\n\nKUONI.\nSiis kunniaanne loukkas linnanvouti?\n\nBAUMGARTEN.\nHän täyttänyt ei pahaa aikomustaan,\nsen kunnon kirveeni ja Herra esti.\n\nWERNI.\nTe hyvin teitte; siit' ei kukaan soimaa.\n\nKUONI.\nSiis palkkansa sai konna. Sen hän kauan\nkansalta ansainnut on Unterwaldin.\n\nBAUMGARTEN.\nTekoni tunnetaan; mua ajetahan --\npuhuissa -- Luoja auta! -- aika kuluu --\n\n(Ukonjyrinää.)\n\nKUONI.\nNopeesti, lautturi! Mies yli saata!\n\nRUODI.\nEi käy. Jo rajuilma alkaa. Teidän\non varrottava.\n\nBAUMGARTEN.\n               En voi vartoa.\nAh, Herra! Joka hetki surmaa uhkaa.\n\nKUONI (kalastajalle).\nJumalan nimeen! Lähimmäistäs auta!\nVoi sama jokaiselle sattua.\n\n(Myrskyä ja ukkosta.)\n\nRUODI.\nKäy hirmutuuli, järvi kuohuu, näätte --\nEn vastaan myrskyä voi purtta viedä.\n\nBAUMGARTEN (syleillen hänen polviaan).\nTeit' auttaa Herra, jos mua armahdatte --\n\nWERNI.\nHänt' auta, pursimies! On hengen hätä.\n\nKUONI.\nHän isä on ja häll' on vaimo, lapset.\n\n(Jatkuvia ukonjyräyksiä.)\n\nRUODI.\nOn henki mullakin, myös vaimo, lapset.\nTe nähkää, kuinka hyrsky pauhaa, kuinka\nveen kohu käy ja kurimukset kuohuu;\nnyt järven voimat liikkuu pohjaan saakka.\nHalulla auttaisin ma kunnon miestä;\nmut on se mahdotonta, itse näätte.\n\nBAUMGARTEN (vielä polvillaan).\nNiin vainolaisen valtaan joudun, polo,\nlähellä, eessä pelastuksen ranta!\nTuoss' on se! Voin sen silmin saavuttaa,\nmyös sinne kantaa kaiku äänen, tuossa\non pursi, saattais sinne viedä minut,\nja avutonna, kurja, kuolen tähän!\n\nKUONI.\nKen tuossa kiiruhtaa?\n\nWERNI.\n                      Tell Bürglistä.\n\nTELL (tulee jousi kädessä).\nKen on tuo mies, mi apuanne anoo?\n\nKUONI.\nHän on Alzellista. Hän kunniaansa\npuolusti, tappoi kuninkaallisen\nRossbergin linnanvoudin, tuon suurkonnan --\nnyt häntä ajavat maavoudin ratsaat.\nHän purtta pyytää yli päästäkseen;\nmut lautturi ei myrskyyn mennä tohdi.\n\nRUODI.\nKas, siin' on Tell, hän myös on pursimies,\nhän todistaa, nyt voiko matkaan käydä.\n\nTELL.\nJos hätä on, voi kaiken uskaltaa.\n\n(Ankaria ukonjyräyksiä. Järvi hyrskyää yli äyräittensä.)\n\nRUODI.\nMun syöstä pitäis tuohon hornan kitaan?\nTee sit' ei kukaan, joll' on järki päässä.\n\nTELL.\nMies kelpo miettii viimeks itseään.\nSa Luojaan turvaa, avutonta auta!\n\nRUODI.\nMukava neuvoa on maalta käsin.\nOn tässä pursi, tuossa järvi. Mene!\n\nTELL.\nVoi aalto armahtaa, mut ei maavouti.\nKoeta, pursimies!\n\nPAIMENET ja METSÄSTÄJÄ.\n                  Hänt' auta! Auta!\n\nRUODI.\nHän vaikk' ois veljeni, vaikk' oma lapsi,\nen auttaa voi. On tänään Simonin\nja Judan päivä. Järvi uhrin vaatii.\n\nTELL.\nTäss' ovat puheet turhat. Aik' on tärkki,\nmies autettava on. Siis, pursimies:\ntahdotko lähteä?\n\nRUODI.\n                 Ei, en, en minä.\n\nTELL.\nJumalan nimeen sitten. Pursi tänne!\nMun heikko voimani siis kokeen tehköön.\n\nKUONI.\nHaa, uljas Tell!\n\nWERNI.\n                 Se hänen tapaistansa!\n\nBAUMGARTEN.\nTell, enkelini, pelastajani!\n\nTELL.\nVallasta voudin pelastan ma teidät,\nhädästä myrskyn täytyy toisen auttaa.\nParempi toki käsiin Jumalan\nkuin ihmisten on teidän tulla.\n\n(Paimenelle.)\n                              Maamies,\njos kuolen, vaimoani lohduta!\nTein, mit' en voinut tekemättä jättää.\n\n(Rientää purteen.)\n\nKUONI (kalastajalle).\nMerellä mestari te ootte. Mitä\nTell tohti, tekö ette uskaltanut?\n\nRUODI.\nKuin Tell, ei tekis miehet parhaatkaan.\nVuorilla kaht' ei hänen vertaistansa.\n\nWERNI (on kiivennyt kalliolle).\nHän purren lykkää. Kas, se kuinka kiikkuu!\nJumala, turvaks tule uljaan miehen!\n\nKUONI (rannalla).\nLyö aallot yli -- nää en enää heitä.\nKas, tuoss' on taas! Kas, kuinka voimakkaasti\nhän purren ohjaa ohi rantahyrskyn.\n\nSEPPI.\nMaavoudin ratsaat tulee täyttä laukkaa.\n\nKUONI.\nTott' tosiaan! Se hädäss' oli apu.\n\n_Joukko Landenbergin ratsumiehiä_.\n\n1:nen RATSUMIES.\nMurhaaja tänne, jonka piilotitte!\n\n2:nen RATSUMIES.\nHän tänne tuli. Kaikk' on kätköt turhat.\n\nKUONI ja RUODI.\nKet' tarkoitatte?\n\n1:nen RATSUMIES (huomaa purren).\n                  Helvetti! Mi tuo on?\n\nWERNI (ylhäältä).\nHän purress' onko, jota etsitte?\nMars, joutuin! Kenties vielä kiinni saatte.\n\n2:nen RATSUMIES.\nHän pakoon pääsi.\n\n1:nen RATSUMIES (paimenelle ja kalastajalle).\n                 Teidän avullanne!\nSen saatte maksaa! -- Majat polttakaa,\ntuhotkaa karjat, lyökää, hävittäkää!\n\n(Nelistävät pois.)\n\nSEPPI (syöksyen jälestä).\nLampaani!\n\nKUONI (seuraa).\n          Voi mua, voi mun karjojani!\n\nWERNI.\nNuo konnat! Ryövärit!\n\nRUODI.\n                      Vanhurskas taivas,\nkons' saapuu pelastaja maahan tähän?\n\n(Seuraa heitä)\n\n\n\n\nTOINEN KUVAELMA.\n\nSchwyzin Steinissä; lehmus Stauffacherin talon edustalla.\nMaantie ja silta.\n\n_Werner Stauffacher_ ja _Pfeiffer Luzernilainen_ tulevat keskustellen.\n\nPFEIFFER.\nNiin, niin, kuin sanoin, herra Stauffacher,\nei Itävalta, -- jos voi välttää sitä --\nvaan valtakunta isäntänne olkoon.\nJumala turvaks vapautenne vanhan!\n\n(Pudistaa hänen kättään sydämellisesti ja aikoo mennä.)\n\nSTAUFFACHER.\nPian saapuu vaimoni. Siks jääkää! Täällä\nte vieraani, ma Luzernissa teidän.\n\nPFEIFFER.\nMa kiitän. Tänään Gersauss' olla täytyy.\n-- Vouteinne kiristystä, kitsautta\nja mitä muuta teillä onkaan tuskaa,\nse kärsikää! Voi tulla muutos pian,\nmyös vaihtuu keisarit. Mut Itävaltaan\njos kuulutte, sen ootte iki-omat.\n\nMenee. Stauffacher istuu murheellisena penkille, joka on\nlehmuksen alla. Siinä tapaa hänet hänen vaimonsa _Gertrud_,\nasettuu hänen viereensä ja katselee häntä hetken vaitiollen.\n\nGERTRUD.\nNiin vakaa miksi? En sua tunne enää.\nJo päiväkaudet nähnyt vaieten\notsallas olen raskaan synkkämielen.\nSydäntäs painaa suru hiljainen.\nSe mulle usko! Vaimos oma olen\nja puolen murheestasi vaadin myös.\n\n(Stauffacher ojentaa hänelle vaieten kätensä.)\n\nMi vaivaa mieltäsi? Se mulle virka!\nSiunattu työs on, kukkii onnes, täydet\non aitat, karjalaumat laajat, tuotu\nhepojen välkkyvien varsat ovat\nvuorilta onnekkaasti, vailla vammaa,\npaikoissa mieluisissa talvehtimaan.\nOn talos tuossa, rikas niinkuin linna;\nuus on se tehty ydinpuusta, tarkan\nrakettu mukaan kulmamitan, luodin;\nkotoiset paistaa isot ikkunat,\non seinä kilvin kirjaeltu, lausein\nmyös viisain, joita lukee matkamies\nja viipyy, mieltä niiden ihmetellen.\n\nSTAUFFACHER.\nLujana seisoo talo, tehty hyvin,\nmut pohja pettää, ah, ja perustus!\n\nGERTRUD.\nMit' tarkoitat sa sillä? Werner, sano!\n\nSTAUFFACHER.\nPuun alla tämän, niinkuin tänään, istuin,\nilolla taapäin katsoin työhön tehtyyn,\nniin tuli Küssnachtista, linnastaan,\nmiestensä kera vouti ratsastaen.\nTään talon eteen pysähtyi hän, minä\nnopeesti nousin, nöyrästi, kuin sopii,\nnyt kävin vastaan käskijätä, joka\nylhäistä tuomar'valtaa keisarin\nmaass' edustaa. \"Hoi, kenen on tää talo?\"\nhuus pahansuopa tuo, mi ties sen kyllä.\nMa maltoin mieleni ja virkoin: \"Talo\non keisarin, mun herrani, ja teidän,\nmut minun läänini.\" -- Hän jatkoi silloin:\n\"Sijassa keisarin ma tääll' oon herra,\nen salli, että moukka rakentaa\ntaloja täällä ominpäinsä, elää\nvapaasti kuin ois itse herra maassa:\nsen teiltä kiellän, tohdin kieltää sen.\"\nNoin lausui, ratsasti pois korskeana.\nJäin siihen murhemielin miettimähän\nma sanaa, jonka virkkoi väärä mies.\n\nGERTRUD.\nMun rakas herrani ja mieheni!\nTahdotko vaimos sanan kuulla vakaan?\nLie suotta tytär Ibergin en jalon,\ntuon miehen paljon kokeneen. Me siskot\nistuimme kehräten yöt pitkät, koska\nkokoutui taaton koissa kansan päät;\nlukivat julki kantakirjoja\nmuinaisten keisarein ja järkevästi\nmaan hyvää miettivät ja tarinoivat.\nKultaista sanaa monta kuulin siinä,\nmin viisas miettii, sitä toivoo hyvä,\nja kaikki hiljaa painui sydämeen.\nPuheeni kuule siis ja huomaa! Sillä,\nmi sua painaa, ammoin tiennyt olen.\n-- Sua vouti vihaa, vahingoittaa tahtoo,\nkun este olet, ettei taivu Schwyz\nsukuhun uutten ruhtinain, vaan pysyy\nvakaana valtakunnan puolla, niinkuin\nes'isät arvoisat on pysyneet. --\nNiin eikö ole? Erehdynkö, sano!\n\nSTAUFFACHER.\nNiin on, siks mua vihaa vouti Gessler.\n\nGERTRUD.\nSua kadehtii hän, koska vapaana\nvapaalla elät esi-isäis maalla, --\nnäät hän on maaton. Sulle läänittänyt\nsen keisar' on ja valtakunta; näyttää\nsen voit kuin alusmaansa valtaherra.\nPääs pääll' et tunne muuta herraa kuin\nsen, jok' on korkein kaiken kristikunnan\n_hän_ talossaan vain poika nuoremp' on,\nmuu omaa ei kuin ritar'manttelinsa.\nSiks onnea hän joka kunnon miehen\nkateisna, karsain myrkkysilmin katsoo.\nOn sulle ammoin vannonut hän turman --\nviel' elät vammatonna. Vartoa\naiotko siks kuin pahan tahto täyttyy?\nMies viisas varaa itsensä.\n\nSTAUFFACHER.\n                           Mit' tehdä?\n\nGERTRUD (astuen lähemmäksi).\nSiis kuule neuvoni! Sa tiedät, kaikki\nSchwyzissä kunnon miehet valittaa\nmaavoudin raivoa ja ahneutta.\nMyös tuolla, usko, Unterwaldissa\nja Urissa ies sama painaa, sama\nväsymys on sen kovaan kantamiseen --\nnäät niinkuin Gessler täällä, Landenberg\ntuo rietas riehuu järven tuolla puolen --\nei saavu sieltä kalapursi tänne,\nmi uutta turmantyötä kertois ei\nja voutein uutta väkivaltaa virkkais.\nSiks hyvä ois, ett' eräät teistä, joilla\non tahto rehellinen, tuumisitte\nnyt hiljaa, kuinka päästä sorron alta.\nJumala teit' ei varmaan ylen-anna\nja oikeata auttaa asiaa.\nSull' eikö ketään Uriss' ystävää,\navata jolle voisit sydämesi?\n\nSTAUFFACHER.\nMa tunnen monta kunnon miestä tuolla\nja arvon herraa, jotka ystäviä\n    (Nousee ylös.)\nminulle ovat. Mutta vaimo, minkä\naatteiden vaarallisten myrskyn nostat\ntyynessä rinnassani! Sisimpäni\neteeni käännät päivänvaloon; mitä\nepäsin itse miettimästä hiljaa,\nsa kielin kevein lausut rohkeasti:\noletko harkinnut, mua mihin neuvot?\nAseiden kalskeen sekä riidan hurjan\nsa loihdit laaksoon tähän rauhaiseen.\nMe, heikko paimenkansa, tohtisimme\nmaailman herrain kanssa taistoon käydä?\nHe vartovat vain hyvää tekosyytä\nmaa raukan tämän päälle päästääksensä\nsotaisen ylivoiman hurjat laumat\nja voiton oikeudella vallitakseen\nja oikeutetun rangaistuksen syyllä\nmeilt' ottaaksensa vanhat vapauskirjat.\n\nGERTRUD.\nTe myöskin ootte miehiä, myös teillä\non kirveet; apu rohkean on Herra.\n\nSTAUFFACHER.\nAh, vaimo! Hirmu hillitsemätön\non sota; karjat, paimenet se kaataa.\n\nGERTRUD.\nOn kärsittävä, minkä taivas sallii;\nmut kohtuutonta miel' ei kärsi jalo.\n\nSTAUFFACHER.\nTää talo vasta tehty on sun riemus;\nporoksi sota suunnaton sen polttaa.\n\nGERTRUD.\nTavara ajallinen jos mua sitoo,\nma itse heitän siihen kekäleen.\n\nSTAUFFACHER.\nSa uskot ihmisyyteen; säästä sota\nei lasta, joka nukkuu kehdossaan.\n\nGERTRUD.\nTaivaassa syyttömäin on ystävä;\nsa eteen katso, älä taakses enää!\n\nSTAUFFACHER.\nMe miehet voimme kuolla kunnialla;\nmut mikä kohtaloksi teidän tulee?\n\nGERTRUD.\nOn viime vaalin valta heikoimmalla;\nken hyppää tältä sillalta, on vapaa.\n\nSTAUFFACHER (syöksyy hänen syliinsä).\nKen poven moisen painaa povelleen,\nhän riemuin kotilieden eestä sotii,\nei ylivoimaa valtiasten säiky.\nJalalta seisovalta Uriin lähden;\nsiell' elää ystäväni Walter Fürst,\nmi miettii näistä ajoista kuin minä.\nMyös kohtaan siellä jalon lippuherran\nvon Attinghausin; vaikka ylhäinen,\nhän kansaa rakastaa ja vanhaa tapaa.\nMa neuvottelen heidän kanssaan, kuinka\nmaan vihollista torjuttava on.\nHyvästi! Ohjaa poissaollessani\ntaloa niinkuin mieles viisas käskee.\nHurskaalle miehelle, mi kirkkoon kulkee,\nmunkille, joka kokoo luostarilleen,\nsuo apu ynnä ruoka runsas. Piile\nStauffacherin ei talo. Äärimmäisnä\ntien vapaan varrella se seisoo, turva\nja suoja kaikkein maata matkaavaisten.\n\nSamalla kuin he poistuvat taustaan, esiintyy _Wilhelm\nTell_ Baumgartenin kanssa etualalla.\n\nTELL (Baumgartenille).\nTe ette enää mua tarvitse.\nNyt taloon tuohon menkää, siinä asuu\nStauffacher, isä ahdistettujen.\nKas, siinä on hän itse! Tulkaa mukaan!\n\n(Lähestyvät häntä.)\n\n\n\n\nKOLMAS KUVAELMA.\n\nAvoin paikka Altorfin luona.\n\nKukkulalla taustassa näkyy linnanrakennus, joka jo on niin pitkälle\nehtinyt, että kokonaisuuden muoto käy esille. Taempi puoli on valmis;\netummaista juuri rakennetaan, telineet ovat vielä pystyssä, työmiehet\nkulkevat niitä ylös ja alas. Korkeimmalta harjalta riippuu katonkattaja.\nKaikki työssä ja liikkeessä.\n\n_Työvouti. Mestari Steinmetz. Kisällejä_ ja _Apulaisia_.\n\nTYÖVOUTI (hoputtaa sauvallaan työväkeä).\nNopeesti! Ei niin pitkä lepo! Tänne\nkivet ja kalkki ynnä muurisavi,\nett' tullessaan maavouti menestyneen\ntyön nähdä sais. Kuin kilpikonnat käydään.\n\n(Kahdelle apulaiselle, jotka kantavat kuormaa.)\n\nTuo onko taakka? Kaksinkerroin pankaa!\nKuin vorot aikaa täällä varastatte.\n\n1:nen KISÄLLI.\nOn sentään kovaa, että itse saamme\nme kivet kantaa vankilaamme omaan.\n\nTYÖVOUTI.\nMi murina? On huono kansa tämä,\nse kelpaa lehmiään vain lypsämään\nja käymään laiskan lailla vuoristossa.\n\nVANHA MIES (levähtää).\nEn jaksa enää!\n\nTYÖVOUTI (pudistaa häntä).\n               Työhön, vanhus! Joutuin!\n\n1:nen KISÄLLI.\nTeill' eikö ole sisälmyksiä,\nkun vanhusta, mi tuskin käydä taitaa,\nnoin ahdistatte?\n\nMESTARI STEINMETZ ja KISÄLLIT.\n                 Se on armotonta!\n\nTYÖVOUTI.\nEi kuulu teihin se; teen ammattini.\n\n2:nen KISÄLLI.\nMut nimen minkä linna saap' on, jota\nnyt rakennamme?\n\nTYÖVOUTI.\n                Urin lukko nimi\noleva on sen; teidät orjuuttaa se.\n\nKISÄLLIT.\nKuin? Urin lukko?\n\nTYÖVOUTI.\n                  Nauramist' ei siinä!\n\n2:nen KISÄLLI.\nTää linnapaha lukitseisko Urin?\n\n1:nen KISÄLLI.\nSen tiedän, monta moista myyränpesää\nsaa panna päällekkäin, jos tulla mieli\nniin korkea kuin vähin Urin vuori!\n\n(Työvouti menee taustaan.)\n\nMESTARI STEINMETZ.\nVasaran viskaan järveen syvimpään,\ntään auttajani kirotussa työssä!\n\n_Tell_ ja _Stauffacher_ tulevat.\n\nSTAUFFACHER.\nAh, etten eläis moista nähdäkseni!\n\nTELL.\nEi täällä hyvä. Käymme eteenpäin.\n\nSTAUFFACHER.\nTää Uri onko, vapauden maa?\n\nMESTARI STEINMETZ.\nOi, herra, tornikellarit kun ensin\nte näkisitte! Niin, ken siellä asuu,\nei hälle enää kukko koskaan kieku.\n\nSTAUFFACHER.\nJumala!\n\nSTEINMETZ.\n        Nähkää sivupylväät nämä!\nNe seisoo niinkuin ijäisyyttä varten.\n\nTELL.\nMin koura kohotti, voi koura murtaa.\n\n(Osoittaen vuorille.)\n\nVapauden huoneen meille Luoja loi.\n\nKuuluu rummun ääni, saapuu miehiä, jotka kantavat hattua\ntangon päässä. Kuuluttaja seuraa heitä, vaimot ja lapset\ntunkeilevat hälisten.\n\n1:nen KISÄLLI.\nMik' ääni rummun? Kuulkaa!\n\nMESTARI STEINMETZ.\n                           Mik' on mieli\ntään narrin-ilveen ja tuon tankohatun?\n\nKUULUTTAJA.\nNimessä keisarin!\n\nKISÄLLIT.\n                  Kah, kuulkaa, kuulkaa!\n\nKUULUTTAJA.\nTe hatun näätte tämän, Urin miehet!\nSe pannaan pitkän pylvään päähän, keskeen\nAltorfin, kohdalle sen korkeimmalle;\nnäin on maavoudin tarkoitus ja tahto:\ntää hattu saakoon saman kunnian\nkuin hän. Päin paljain, polvin notkistetuin\non sitä tervehdittävä. Voi siitä\nkuningas tuta kuuliaisensa.\nKen käskyä ei tottele, hän hukkaa\nhenkensä, tavaransa valtiaalle.\n\n(Kansa nauraa, rumpu käy, he menevät ohitse.)\n\n1:nen KISÄLLI.\nMink' uuden häväistyksen meille vouti\nnyt mietti! Hattuako kunnioittaa!\nKen moisesta on koskaan kuullut ennen?\n\nMESTARI STEINMETZ.\nHatunko eessä meidän polvistua!\nHän leikkii vakavanhain miesten kanssa.\n\n1:nen KISÄLLI.\nOis edes kruunu keisarin! Mut hattu\nvain Itävallan! Näin sen riippuvaksi\nma päällä lääniherran istuimen.\n\nMESTARI STEINMETZ.\nKavahtakaa! On Itävallan hattu\nvain ansa meidät Itävaltaan liittää!\n\nKISÄLLIT.\nMies kunnian ei kukaan suostu moiseen.\n\nMESTARI STEINMETZ.\nMe sopikaamme siitä kaikkein kanssa.\n\n(Menevät taustaan.)\n\nTELL (Stauffacherille).\nTeill' on nyt selko. Jääkää hyvästi!\n\nSTAUFFACHER.\nTe kunne riennätte? Ah, älkää menkö!\n\nTELL.\nKotini kaipaa isää. Hyvästi.\n\nSTAUFFACHER.\nTää sydän täys on teille haastaaksensa.\n\nTELL.\nSanoista kevene ei raskas sydän.\n\nSTAUFFACHER.\nTekoihin saattaa sanat voivat meitä.\n\nTELL.\nNyt teko ainut on vait olla, kestää.\n\nSTAUFFACHER.\nMyös sietämätön onko siedettävä?\n\nTELL.\nEi kauan kestä hirmuhallitus.\nJos kuiluistaan Föhn nousee, sammutetaan\ntakassa tuli, laivat valkamiinsa\nnopeesti rientävät ja vahingotta\nmaan yli henki mahtava tuo käy.\nKotona kukin hiljaa eläköön;\nkernaasti rauha suodaan rauhaisalle.\n\nSTAUFFACHER.\nLuulette?\n\nTELL.\n          Kyy ei pistä ärtymättä.\nHe varmaan väsyvät jo itsestään,\nmaat nähden eessään tyynet, levolliset.\n\nSTAUFFACHER.\nVoisimme paljon, jos me yhtyisimme.\n\nTELL.\nHelpompi yksin päästä aallon alta.\n\nSTAUFFACHER.\nNiin kylmä asialle yhteiselle?\n\nTELL.\nJokainen varma vaan on itsestään.\n\nSTAUFFACHER.\nYhdessä heikotkin on voimakkaita.\n\nTELL.\nMut voimakas on yksin voimakkain.\n\nSTAUFFACHER.\nSiis teihin luottaa isänmaa ei saata,\njos hätäpuolustukseen ryhtyy se?\n\nTELL (ojentaa hänelle kätensä).\nTell lampaan kadonneen tuo syvyydestä\nja ystäviltään avun epäisikö?\nMut mitä teettekin, en neuvotella\nsiit' tahdo; voi en valikoida kauan,\nen harkita. Mut määrättyyn jos työhön\nmies tarpeen on, Tell kutsukaa! Hän tulee.\n\n(Menevät eri tahoille. Rakennuksen ympärillä äkillinen melu.)\n\nMESTARI STEINMETZ (rientää sinne).\nMik' on?\n\n1:nen KISÄLLI (tulee esille, huutaa).\nOn maahan syössyt kattaja.\n\n_Berta_ seurueineen.\n\nBERTA (rientää esille).\nHän onko musertunut? Juoskaa! Joutuin!\nApua, jos voi auttaa! Täss' on kultaa!\n\n(Heittää korunsa kansan sekaan.)\n\nMESTARI STEINMETZ.\nKullasta kaikk' on teille myötävänä!\nJos isä temmattu on lapsiltansa,\nmies vaimoltaan ja valitus maan täyttää,\nkullalla korvaavanne luulette\nhyväksi taas sen. Menkää! viekää kulta!\nOlimme iloisia ihmisiä,\nte epätoivon toitte maahan tähän.\n\nBERTA (työvoudille, joka palajaa)\nElääkö hän?\n\n(Työvouti antaa päinvastaista tarkoittavan merkin.)\n\n            Oh, turman linnaa! Kiroin\nse tehtiin, kirous asuva on siinä.\n\n(Poistuu.)\n\n\n\n\nNELJÄS KUVAELMA.\n\nWalter Fürstin asunto.\n\n_Walter Fürst_ ja _Arnold Melchtal_ astuvat esiin eri puolilta.\n\nMELCHTAL.\nAh, Walter Fürst --\n\nWALTER FÜRST.\n                    Jos meidät yllätettäisi\nVakoojat meitä ympäröivät.\n\nMELCHTAL.\n                           Mitään\nei sanaa Unterwaldista? Ei mitään\nmun isältäni? Kauempaa en kestä\nkuin vanki maata täällä toimetonna!\nMit' tehnyt siis niin rangaistavaa lien\ntääll' lailla murhaajan mun piilläkseni?\nMieheltä, joka härkävaljakkoni\nupean silmieni eestä ottaa\nmaavoudin käskyst' aikoi julkeasti,\nkatkaissut sauvallani sormen olen.\n\nWALTER FÜRST.\nOlette nopsa liian. Mies ol' voudin;\nhän esivaltanne ol' lähettämä.\nOlitte sakkoon langetettu; teidän\nois ollut sakkoon vaiti suostuttava.\n\nMELCHTAL.\nSanoja ollut oisko siedettävä\ntuon lurjuksen: \"Jos moukka tahtoo syödä,\nniin itse auran eessä astukohon.\"\nSydäntä viilsi, kun hän härkäparin\ntuon kauniin riisui; kumeasti mylvi\nja näytti sarviaan ne niinkuin ollut\nois tunne niillä tästä vääryydestä.\nMun viha silloin valtasi vanhurskas,\nen ollut herra itseni, ja löin.\n\nWALTER FÜRST.\nSydäntä omaa tuskin hillitsemme;\nkuink' olla voisi reipas nuoruus kesy?\n\nMELCHTAL.\nMua säälittää vain isä. Hoitamista\nhän tarvitseis ja etäällä on poika.\nVapautta on hän sekä oikeutta\nain puoltanut, siks vouti häntä vihaa.\nSiks miestä vanhaa varmaan ahdistavat,\nei hällä turvaa häväistyksiltä.\nMun käyköön, kuinka käy, mun sinne täytyy.\n\nWALTER FÜRST.\nVain vartokaa nyt kärsivällisesti,\nsiks kunnes Unterwaldista saa sana.\nMa kuulen koputuksen. Menkää! Ehkä\nmaavoudin airut on se. Sisään! Teidät\nUrissa saavuttaa voi Landenberg,\nsill' liitoss' ovat sortajat.\n\nMELCHTAL.\n\n                              He opin\nsiin' antavat myös meille.\n\nWALTER FÜRST.\n                           Menkää! Kutsun\ntakaisin teidät, kun on turvallista.\n\n(Melchtal menee sisälle.)\n\nTuo onneton, en tohdi myöntää hälle,\nmut pahaa aavistan. Ken kolkuttaa?\nJokainen oven avaus tuo turmaa;\npetos ja vilppi väijyy kaikkialla,\nkotien sisimpäänkin tunkeutuvat\nkätyrit väkivallan; koht' ois tarvis\noville laittaa reikelit ja lukot.\n\nHän avaa oven ja astahtaa hämmästyneenä taapäin.\n_Werner Stauffacher_ astuu sisälle.\n\nMa mitä nään? Te, herra Werner? Vieras\ntodella kallis. Arvokkaampi mies\nei vielä kynnyksen tään yli käynyt.\nTervehdin teitä alle kattoni.\nMi teidät Uriin tuo? Mit' etsimässä\ntäält' ootte?\n\nSTAUFFACHER (ojentaen kätensä hänelle).\n              Aikaa vanhaa vanhan Sveitsin.\n\nWALTER FÜRST.\nNe kerallanne tuotte. Niin on hyvä,\nniin sydän lämpenee, kun teidät näkee.\nMut istukaahan! Kuinka Gertrud-rouva,\nvaimonne viehättävä, viisas tytär\nlbergin viisaan, voi ja jaksaa? Kaikki\nmaan saksalaisen matkamiehet, joiden\ntie etelään käy ohi Meinrad-kirkon,\nkehuvat huonehenne vierasvaraa.\nNyt juuri Flüelistä tuletteko?\nJotakin ootteko jo nähneet täällä\nte ennen kuin tään oven aukaisitte?\n\nSTAUFFACHER (istuu).\nNäin linnaa uutta rakennettavan,\nmi ei mua miellyttänyt.\n\nWALTER FÜRST.\n                        Ystäväni,\nyhdellä katseella te kaikki näitte.\n\nSTAUFFACHER.\nUrissa moist' ei ole koskaan ollut,\nei ihmismuistiin mitään linnaa; luja\nmuu ollut maja täällä ei, vain hauta.\n\nWALTER FÜRST.\nVapauden hauta on se; nimititte\nsen oikein.\n\nSTAUFFACHER.\n            Herra Walter Fürst, en tahdo\nsalata teiltä, turhan vuoks en tule;\nmua surut suuret painaa. Sorto jäi\nkotiini, sorron myöskin täältä löydän.\nEi sietää enää voi, mit' tapahtuu,\nmut näy ei loppua tään vaivan. Vapaa\non aina Sveitsi ollut, tottuneita\nolemme täällä hyvään kohteluun.\nTällaista viel' ei maassa nähty koskaan\nniin kauan kuin on paimen vuorta käynyt.\n\nWALTER FÜRST.\nNiin, kuulumattomat on maassa olot;\nmyös jalo herra Attinghaus, mi nähnyt\non ajat vanhat ja ne muistaa, sanoo\ntät' ettei enää ole sietäminen.\n\nSTAUFFACHER.\nMyös Underwaldissa on ahdistus\nja kovin kärsitään. Tuo konna, joka\nRossbergiss' asui, vouti keisarin,\nhimoitsi hedelmätä kiellettyä;\nBaumgartenin alzellilaisen naista\nhän tahtoi tekoon sopimattomaan,\nmies kirveellä löi kuoliaaksi hänet.\n\nWALTER FÜRST.\nO, oikeat on Herran tuomiot!\nBaumgarten, sanoitte. Mies vaatimaton!\nHän pelastettu lie? Lie turvassa?\n\nSTAUFFACHER.\nVävynne saattoi hänet järven poikki;\nSteinissä luonani nyt kätken häntä.\nMut hirveämpää vielä kertonut\nSarnista mulle sama mies on; sydän\njokaisen kunnon miehen vuotaa verta.\n\nWALTER FÜRST (tarkkaavaisena).\nMit' on se?\n\nSTAUFFACHER.\n            Melchtalissa, siinä, missä\ntie Kernsin käy, mies kelpo asuu; hänen\nnimensä Heinrich Haldilainen on.\nSanansa kokouksissa paljon painaa.\n\nWALTER FÜRST.\nKen hänt' ei tuntis? Mit' on tapahtunut?\n\nSTAUFFACHER.\nSakotti poikaa hänen Landenberg\nviasta pienestä ja auran eestä\nriisutti pojan parhaan härkäparin;\nlöi poika huovia ja pakoon pääsi.\n\nWALTER FÜRST (suurimmassa jännityksessä).\nMut isä, sanokaa, kuin hälle kävi?\n\nSTAUFFACHER.\nKutsutti isän luokseen Landenberg\nja vaati poikaa hältä kohta ilmi;\nkun toden mukaan vannoi vanha mies\nhän ettei paenneesta tiennyt mitään,\nkäsketti vouti esiin pyövelit --\n\nWALTER FÜRST (hypähtää ylös ja tahtoo viedä\nhänet huoneen toiselle puolen).\nEi enempää.\n\nSTAUFFACHER (korottaen äänensä).\n            \"Jos poik' on päässyt pakoon,\nsa mulla oot!\" Hän maahan heitettiin,\nterävä rauta silmät hältä puhkas --\n\nWALTER FÜRST.\nJumala taivaan!\n\nMELCHTAL (syöksyy esiin).\n                Silmät, sanoitteko?\n\nSTAUFFACHER (hämmästyneenä Walter Fürstille).\nKen on mies nuori?\n\nMELCHTAL (tarttuu häneen kuumeentapaisella kiihkolla).\n                   Silmät? Puhukaa!\n\nWALTER FÜRST.\nO, poika onneton!\n\nSTAUFFACHER.\n                  Ken on hän?\n\n(Walter Fürst tekee merkin hänelle.)\n\n                              Se\non hänen poikansa? Vanhurskas Herra!\n\nMELCHTAL.\nMolemmat silmätkö? Ja poissa olla\nmun täytyy!\n\nWALTER FÜRST.\n            Kestäkää se niinkuin mies!\n\nMELCHTAL.\nMun tähteni, mun tähden rikokseni!\nSokea siis? Siis aivan sokko?\n\nSTAUFFACHER.\n                              Te\nsanotte sen. Vuos kuiviin lähde silmän,\nei aurinkoa enää nää hän koskaan.\n\nWALTER FÜRST.\nPoloista säälikää!\n\nMELCHTAL.\n                   Ei koskaan, koskaan!\n\n(Painaa käden silmilleen ja vaikenee hetkisen; kääntyy sitten\ntoisesta toiseen ja haastaa vienolla, itkun sortamalla äänellä.)\n\nOn silmäin valo kaunis taivaan lahja!\nValosta elää joka olento,\nvalosta luodut kaikki riemuitsevat;\nmyös kasvi, kukka kääntää päänsä valoon.\nJa hän, hän yössä ijäisessä istuu,\nvirvoita hänt' ei enää niitut vihreet,\nei kukkain loisto, koskaan nää ei punaa\nhän kukkuloiden kimmeltävien!\nEi ole kuolo mitään, mutta elää,\nei nähdä, se on onnettuus. Miks mua\nniin säälein katsotte? Kaks mull' on silmää,\nmut yhtään voi en sokealle antaa\nisälle, vähintä en välkähdystä\nsen valomeren, mua mi huikaisee.\n\nSTAUFFACHER.\nSurunne suurentaa mun täytyy vielä,\nvaikk' oisi lohdun aika. Muutakin\nisänne kaipaa, kaikki hält' on viety,\nei hälle vouti jättänyt kuin sauvan\novelta ovelle sen kanssa käydä.\n\nMELCHTAL.\nSiis sauva vaan jäi sokealle! Kaikki\nsiis viety, myöskin valo auringon,\ntavara yhteinen tuo köyhimpäinkin.\nMua älkää vaatiko nyt viipymähän!\nMi kurja pelkuri ma ollut olen,\nkun omaa turvaa olen aatellut,\nen sinun, en sun päätäs kallista,\nmi pantiksi jäi käsiin huonon miehen!\nPois varovaisuus arka! Muut' en mitään\nnyt mieti, kostoa vain hurmehista.\nMun sinne täytyy -- kenkään ei saa estää --\nisäni silmät voudilta ma vaadin.\nKaikista hänen joukoistansa esiin\nma etsin hänet. Hengestäin en huoli,\njos hänen vereensä vain sammuttaa\nsaan tuskan tään ma kuuman, äärettömän.\n\n(Tahtoo mennä)\n\nWALTER FÜRST.\nTe jääkää! Mitä voitte häntä vastaan?\nSamissa istuu hän ja linnastansa\nvihaanne voimatonta pilkkaa vaan.\n\nMELCHTAL.\nJa vaikka asuis hän jääpalatsissa\nSchreckhornin taikka korkeammalla,\nmiss' istuu Jungfrau, ikihuntu-impi,\ntien hänen luokseen teen; kakskymmentä\nmun-mielistäni miestä nuorta murtaa\nnuo muurit. Jos ei mua kenkään seuraa,\njos kaikki majain sekä karjain tähden\nte sorron alle taivutte, niin huudan\nvuorilta paimenet ma kokoon, kerron\nJumalan vapaan taivaankannen alla,\nmiss' sydän miehen terve, mieli reipas,\nnää kauhut heille kuulumattomat.\n\nSTAUFFACHER (Walter Fürstille).\nAsiat kärjistyvät. Varrommeko\nviel' äärimmäistä --\n\nMELCHTAL.\n                     Mikä äärimmäinen\nvoi olla eessämme, kun silmän tähti\nei enää varma ole kuopassaan?\nMeill' eikö turvaa? Miksi jännittämään\nopimme jousta? Miksi heiluttamaan\nkirvestä? Epätoivon tuskass' on\nJok' olennolla hätäpuolustus.\nVäsynyt pysähtyy myös peura, puskee\nsarvensa peljätyt päin koiralaumaa,\nja kauris vetää metsästäjän kuiluun;\nmyös kyntöhärkä, koti-eläin kesy,\ntoveri ihmisen, min kaulan voima\nikeemme alle suopeasti suostuu,\njos ärtyy, ärjähtää ja sarvin vahvoin\nse vihollisen viskaa pilvihin.\n\nWALTER FÜRST.\nJos kolme maata miettis kuin me kolme,\njotakin ehkä jaksaisimme me.\n\nSTAUFFACHER\nJos Uri kutsuu, Unterwald jos auttaa,\nniin liitot vanhat pitää Schwyzin mies.\n\nMELCHTAL.\nSuur' Unterwaldissa on sukupuuni,\njokainen riemuin hengen uskaltaa,\njos toinen hälle vaan suo selkänojan.\nO, hurskaat isät maamme tään! Ma seison,\nvain nuorukainen, teidän, kokeneiden\nkeskellä tässä, vait on vaatimaton\nmaan kokouksissa ääneni. Mut älkää\nvaikk' olen nuori enkä paljon nähnyt,\nmun neuvoani hylkikö ja sanaa!\nEi nuoruushurme hillitön mua aja,\nvaan tuskan tuiman vaivaloinen valta,\nmi kivenkin voi saada säälimähän.\nTe itse isät ootte, heimon päät,\nja toivotte myös poikaa kelvollista,\nmi kunnioittais päänne pyhää lunta\nja silmienne valkeutta valvois.\nO, vaikka itse vielä vammattomat\nruumiilta, tavaralta, vaikka terveet\nja kirkkaat teillä silmät päässä liikkuu,\nhätämme älköön teille vieras olko!\nTeidänkin päällä sorron kalpa häilyy.\nMaan kääntäneet pois Itävallast' ootte;\nmuu ollut taattoni ei rikos; syyssä\nsamassa ootte, kadotuksessa.\n\nSTAUFFACHER (Walter Fürstille).\nTe päättäkää; ma varmaan teitä seuraan.\n\nWALTER FÜRST.\nTahdomme kuulla, minkä jalot herrat\nSillin ja Attinghaus voi neuvon antaa.\nTuo nimet moiset meille ystäviä.\n\nMELCHTAL.\nMi arvokkaamp' on nimi vuoristoissa\nkuin teidän sekä teidän? Niihin nimiin\nja niiden painoon koko kansa luottaa;\non niillä maassa hyvä kaiku. Runsaan\nisäinne kunnon itse kartuttaneet\nrunsaasti ootte. Miksi tarpeen tässä\nois aateliset? Teemme yksin työn!\njosp' yksin maassa olisimme! Luulen,\nitsemme turvata me voisimme.\n\nSTAUFFACHER.\nEi ylhäisillä hätä niinkuin meillä;\nse virta, joka laaksomailla vyöryy,\nei vielä saavuttanut kukkuloita;\nmut avun varmaan antavat he, kun\naseissa ensin näkevät maan kaiken.\n\nWALTER FÜRST.\nJos tuomar' Itävallan ynnä Sveitsin\nvälillä ois, niin laki ratkaisisi.\nMut sortajamme juur' on keisari\nja korkein tuomarimme. Auttakoon\nsiis Herra meitä näiden kätten kautta.\nTe Schwüzin miehet kokoon kutsukaa,\nma Urin. Kuka kutsuu Unterwaldin?\n\nMELCHTAL.\nLähempi ken ois lähtemään kuin minä?\n\nWALTER FÜRST.\nEn salli sitä; ootte vieraani,\nmun taata täytyy teidän turvastanne.\n\nMELCHTAL.\nTiet tunnen salaiset ja vuoripolut,\nmyös monta ystävää, ne suojan mulle\nja piilon suovat vainolaisilta.\n\nSTAUFFACHER.\nJumalan nimeen hänen mennä suokaa!\nEi siellä ole pettäjää. On sorto\nniin inhottu, silt' että keinot puuttuu.\nMyös maata herättävä, ystäviä\nkokoova meille on Alzellin mies.\n\nMELCHTAL.\nKuin sanan varman saamme toisillemme\ntyrannein valppauden harhaan vieden?\n\nSTAUFFACHER.\nOn hyvä kokouspaikka Brunn tai Treib,\nalukset kauppein missä maalle laskee.\n\nWALTER FÜRST.\nNiin avoin toimemme ei tohdi olla.\nMinua kuulkaa. Vasemmalla, mistä Brunniin\nkäy matka, Mythensteinin vastapäätä,\nsalainen niittu metsikössä on;\nRütliksi kutsuu sitä paimenkansa,\nse paikkaa raivattua merkitsee.\nSiin' yhtyvät maakuntain rajat, meidän\n    (Melchtalille)\nja teidän, nopeasti kantaa sinne\n    (Stauffacherille)\nmyös teidät kevyt pursi Schwyzin. Voimme\nyön aikaan autioita teitä myöten\nme sinne tulla, hiljaa neuvotella.\nMiest' uskollista kymmenen voi kukin\nkerallaan tuoda, miestä mielen saman,\nniin yhdess' yhteisistä haastelemme,\npäätöksen reippaan teemme Herran nimeen.\n\nSTAUFFACHER.\nNiin olkoon. Oikea te mulle käsi,\nte samoin, antakaa, ja kuin me kolme\nnyt miestä suoraa kädet liittoon lyömme,\nvilpittä tässä, niin me maata kolme\ntahdomme seista, turva toisillemme,\nyhdessä aina elon, kuolon uhmin.\n\nWALTER FÜRST ja MELCHTAL.\nYhdessä aina elon, kuolon uhmin.\n\n(Seisovat vielä hetken käsi kädessä vaitiollen.)\n\nMELCHTAL.\nSokea taatto, ah, et nää, saat kuulla\nvapauden päivän! Koska merkkitulet\nleimahtaa kukkulalta kukkulalle\nja lujat linnat sortajaimme sortuu,\nmajaasi saapuva on Sveitsin riemu,\nkorvaasi sattuva on voiton sana,\nja kirkas koittaa sulle yöstä päivä.\n\n(Eroavat)\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KUVAELMA.\n\nVapaaherra von Attinghausin sukutila.\n\nGootilainen sali, vaakunakilvillä ja kypäreillä kaunistettu. Vapaaherra,\nkahdeksankymmenen viiden vuotias vanhus, hahmo korkea ja jalo, varaten\nsauvaan, jonka päässä kauriinsarvi, sekä puettu turkismekkoon. _Kuoni_\nynnä _kuusi miestä_ seisovat hänen ympärillään haravat ja viikatteet\nkäsissä. _Ulrich von Rudenz_ astuu esiin ritaripuvussa.\n\nRUDENZ.\nTäss' olen, eno. Mik' on tahtonne?\n\nATTINGHAUS.\nJos sallit, talon vanhan tavan mukaan\njuon miehineni ensin aamujuoman.\n\n(Juo pikarista, joka sitten kiertää piirissä.)\n\nKedolla, metsäss' ennen myötä olin,\nsilmällä hallitsin ma heidän työtään\nkuin sotaan johti heidät lippuni;\nnyt ruokaherra enää olla jaksan\nja jos ei päivä armas etsi mua,\nsit' en voi enää kukkuloilta löytää.\nPiirissä aina ahtaammassa vitkaan\nlähestyn ahtahinta, viimeisintä,\nmiss' elo kaikki lakkaa. Varjoni\nvain olen, kohta muuta en kuin nimi.\n\nKUONI (ojentaen pikarin Rudenzille).\nOn vuoro teidän.\n\n(Rudenz epäröi ottaa pikaria.)\n\n                 Juokaa vaan! Se sopii.\nYks malja meillä on kuin yksi sydän.\n\nATTINGHAUS.\nMenkäätte, lapset. Tullen iltapuhteen\npuhumme myöskin asioista maan.\n\n(Miehet menevät.)\n\n_Attinghaus_ ja _Rudenz_.\n\nATTINGHAUS.\nNään vyötettynä, varuksissa sun,\nAltorfin aiot valtalinnaan?\n\nRUDENZ.\n                            Aion,\nenoni, viipyä en enää voi.\n\nATTINGHAUS (istuu).\nNiin onko kiire sulla? Nuoruus sulle\nniin niukan onko ajan suonut, että\nenoltas vanhalta sit' täytyy säästää?\n\nRUDENZ.\nNään, etten tarpeen teille täällä ole,\ntalossa tässä olen vieras vaan.\n\nATTINGHAUS (on kauan silmin mittaellut häntä).\nNiin, valitettavasti, vieraaks sulle\non koti muuttunut. Ah, Uli, Uli!\nEn tunne enää sua. Silkissä\nupeilet, kannat sulkaa riikinkukon,\nlyöt hartioilles punamanttelin.\nMaamiestä ylenkatsot, tervehdystä\nhäpeilet hänen tuttavallista.\n\nRUDENZ.\nSuon hälle kunnian, mi hälle kuuluu;\noikeuden ottamansa hältä kiellän.\n\nATTINGHAUS.\nMaa kaikki alla kuninkaan on vihan,\njokaisen kunnon miehen sydän suree\ntään tyranniuden väkivallan vuoksi,\nmi meitä painaa; sua vain ei koske\nyhteinen murhe, sinut nähdään puolla\nmaan vihollisten, luopuneena meistä,\nhätäämme pilkkaat, etsit riemujasi\nkosien ruhtinasten suosiota,\nsill'aikaa kuin sun isänmaasi itkee\nja ruoskan raskaan alla verta vuotaa.\n\nRUDENZ.\nOn ahdingossa maa. Miks on se, eno?\nKen on sen hätään tähän syössyt? Sanan\nvain yhden, helpon maksais irti päästä\nhetkessä koko ahdistuksesta\nja saada keisari taas armollinen.\nVoi, teitä, jotka kansan sokaisette,\nniin että tosi etuaan se torjuu!\nEtunne oman tähden vannoumasta\nestätte maata Itävallalle\nkuin kaikkiall' on kaikki maat jo tehneet.\nOn hyvä heille tuomar'penkkiin käydä\nkanss' aatelin; siks keisar' olkoon herra\ntääll' ettei enää oisi ketään herraa.\n\nATTINGHAUS.\nTuo kuulla täytyykö mun suusta sinun?\n\nRUDENZ.\nMun suokaa päättää, alku teidän oli!\nTe itse, eno, mitä näyttelette\ntääll' osaa? Mik' on korkeampaa teille\nkuin olla päämies, lippuherra täällä\nja kera paimenien hallita?\nKuin? Eikö ole valiompi vaali\npalvella herraa kuninkaallista,\ntuon loistokkaasen hovileiriin käydä,\nkuin olla omain verollisten veli\nja oikeutta kera moukkain jakaa?\n\nATTINGHAUS.\nAh, Uli, Uli! Tunnen äänen tuon,\nse ään' on houkutuksen. Korvas auki\ntavannut on se, mieles myrkyttänyt.\n\nRUDENZ.\nEn sitä salaa, viiltää sieluani\nvierasten pilkka, paimen-aateliksi\nkun meitä haukkuvat. En jaksa täällä\nma hiljaa maata maallani ja nähdä\nainaisen arjen työssä kuihtuvan\neloni kevään, sillä aikaa kuin\nmuu jalo nuoruus kunniaansa kokoo\nHabsburgin lippuin alla. Muualla\ntekoja tehdään, maineen maailma\nuus elää, loistaa alppein tuolla puolen;\nmun ruostuu kilpeni ja kypärini;\nei sotatorven uljas soitto, huuto\nei airueen, mi aseleikkiin kutsuu,\ntunkeudu koskaan näiden vuorten lomiin;\nma kuulen täällä kansanlaulut vaan\nja karjankellot yksitoikkoiset.\n\nATTINGHAUS.\nSokaistu, turhan loiston huikaisema,\nhalveksi synnyinmaatasi! Häpeä\nisäisi tapaa ikihurskasta!\nKaipaava olet kuumin kyynelvesin\nsa kerran vuoriasi kotoisia,\nja sävel näiden paimenloiluin, joita\nnyt ylpeästi ylenkatsot, kerran\nsun iskevä on ikävään ja tuskaan,\nkun maalla vierahalla soi se sulle.\nAh, valtava on vaisto isänmaan!\nMaailma vieras, viekas tuo ei ole\nsua varten; sydämesi harras aina\njää yksin keskell' ylvään keisarhovin.\nHyveitä muita vaatii maailma\nkuin niitä, joita neuvoi laaksot nämä.\nKäy, mene, myö myös vapaa sielus, ota\nmaas lääniks, ole ruhtinasten orja,\nkun olla itse vapaa valtaherra\nja ruhtinas voit vapahalla maalla.\nAh, Uli, Uli! Omais luona pysy!\nAltorfiin älä lähde! Ylen-anna\näl' isänmaasi pyhää asiaa!\nSukuni viimeinen ma olen, kuolee\nnimeni, kun ma kuolen. Hautahani\nkypärä tuo ja kilpi peitetään.\nTäytyykö viime hetkelläin mun muistaa\nsun vartovan vain sammumista silmän\nkäydäkses tuohon uuteen läänihoviin\nja Itävallalt' ottaaksesi vastaan\nmaat vapaat, jotka sain ma jumalalta?\n\nRUDENZ.\nMe vastustamme kuningasta turhaan,\nmaailma hälle kuuluu; tahdommeko\nme yksin olla itsepäiset, estää\nsen yhtymästä maitten laajain piiriin,\nmin ympärillemme hän vahvan veti?\nMaantiet on hänen, markkinat on hänen,\non hänen oikeus-istuimet, myös muuli\nGotthardin vuorta käypä, tullin maksaa\nhänelle; niinkuin verkko maansa hänen\nmeit' ympäröivät. Valtakuntako\nmeit' turvais? Voiko itse torjua\nse Itävallan voimaa? Ellei Herra\nmeit' auta, keisari ei auta mikään.\nMitäpä maksaa keisar-sanat, koska\nkaupungit, kotkan turviin paenneet,\nhädässä rahan taikka sodan myödään\nja luovutetaan valtakunnalle?\nEi, eno! Viisast' on ja hyvää tällä\najalla ankaralla eripuran\npäämieheen mahtavimpaan liittyä.\nSuvusta sukuun keisar-kruunu kulkee,\nne eivät usein uskollista muista,\nmut lääniherraa hyvin palvella\non vastaisuuden varman kylvämistä.\n\nATTINGHAUS.\nNiin ootko viisas? Viisaampi kuin isäs\nnuo jalot, jotka verin, tavaroin\nvapauden kalliin kiven eestä soti?\nLuzerniin mene, tutki sieltä, kuinka\nies Itävallan maita painaa! He\ntulevat lampaitamme laskemaan\nja lehmiämme, mittaamaan myös vuoret,\nvapaiden metsiemme riistat jalot\nomikseen ottamahan, puomipuunsa\nsiltaimme, porttiemme eteen lyömään,\nja puutteellamme omat maiden-ostot\nja verellämme sodat maksamaan.\nEi, veremme jos juokseva on, juoskoon\nedestä meidän! Kallihimp' ei hinta\nvapauden kuin on orjuuden.\n\nRUDENZ.\n                          Min voi\ntää paimenkansa Itävaltaa vastaan!\n\nATTINGHAUS.\nTää paimenkansa opi tuntemaan!\nSen tunnen, johdin sodan tiellä sitä,\nFaenzan luona näin sen taistelossa.\nHe tulkoot vaan meit' orjuuttamaan alle\nikehen, jota emme aio kantaa!\nOh, opi, minkä heimon lapsi olet!\nÄl' oman arvos oikeata kultaa\nturhuuteen vaihda valheloiston, kiillon!\nPää olla kansan vapahan, mi sulle\nvain rakkaudest' on vakaa, uskollinen,\nkerallas seisoo, kamppailee ja kuolee,\nse olkoon ylpeytes, se aatelisi!\nSiteesi synnynnäiset lujaan liitä\nisäisi maahan, koko sielullasi\npyhässä pysy siinä kiinni sinä!\nTääll' ovat voimas vankat juuret; tuolla\nvieraassa maailmassa yksin seisot\nkuin ruoko, jonka joka myrsky murtaa.\nAh, tule, meitä nähnyt et sa pitkään,\nkoe kanssamme yks päivä, tänään älä\nvain lähde Altorfiin, ei tänään, kuule!\nYks päivä vaan suo omaisillesi!\n\n(Tarttuu hänen käteensä.)\n\nRUDENZ.\n                                Mennä\nmun täytyy. Sanani mun sitoo.\n\nATTINGHAUS (heittää hänen kätensä, totisesti).\n                             Niin,\nsidottu olet onneton, et sanoin,\net valoin etkä lupauksinkaan,\nsidottu olet säikehellä lemmen!\n\n(Rudenz kääntyy pois.)\n\nSalaile kuinka tahdot, kietoo neiti\nBerta von Bruneck sua valtalinnaan\nja vetää palvelukseen keisarin.\nRitarineidin valloittaa sa tahdot\nomasta maastas luopumalla. Petyt!\nSua houkutellaan morsiolla vaan,\nei suoda häntä herkkä-uskollesi.\n\nRUDENZ.\nJo kyllin kuulin. Jääkää hyvästi!\n\n(Menee.)\n\nATTINGHAUS.\nMies mieletön, ah, jää! Hän menee, menee.\nPidättää häntä, pelastaa en saata.\nNiin on tuo kurja maastaan luopunut,\nja monta kurjaa saa hän seuraajata;\nnäin nuorison pois tempaa vieraan tenho,\nväkisin vuoriemme poikki pyrkein.\nOh, hetki onneton, kun outo tuli\nlaaksoihin näihin tyyniin, autuaihin\nja tavat hurskaat, puhtaat turmeli!\nUus tunkee voimalla, käy vanha lepoon\nja arvokas, jo ajat toiset saapuu,\njo suku elää toisin aatteleva.\nMit' täällä teen? Jo kuopatut on kaikki\nmun kumppanini elontiellä ennen.\nMaan alla makaa vanha aika; hyvä\nkenen ei tarvis uuden kanssa elää!\n\n(Pois.)\n\n\n\n\nTOINEN KUVAELMA.\n\nNiittu, jonka ympärillä korkeita kallioita ja metsää.\n\nKukkuloilta johtavat alas kaidepuiset portaat ja tikapuut, joita myöten\nmaamiehet vähitellen laskeutuvat. Taustassa näkyy järvi, jonka yli\nalussa kuun kaari kuvastuu. Näköalan sulkevat korkeat vuoret, joiden\ntakaa vielä korkeammat jäävuoret kohoavat. Näyttämöllä vallitsee täysi\nyö; vain järvi ja valkeat jääkentät kimmeltävät kuutamossa. _Melchtal,\nBaumgarten, Winkelried, Meier Sarnilainen, Burkhart Bühel, Arnold Seva,\nKlaus Flüe_ ja vielä neljä muuta _Maamiestä_, kaikki aseissa.\n\nMELCHTAL (vielä näyttämön takana).\nEespäin vaan jäljessäni! Vuoripolku\navautuu, tunnen kukkulan ja ristin;\npäämääräss' ollaan, täss' on Rütli.\n\n(Astuvat esiin soihdut käsissään.)\n\nWINKELRIED.\n                                    Kuulkaa!\n\nSEVA.\nEi ketään.\n\nMEIER.\n          Tyhjää aivan. Ensimmäiset\nolemme täällä, miehet Unterwaldin.\n\nMELCHTAL.\nMi' aik' on yöstä?\n\nBAUMGARTEN.\n                   Seelisbergin\nyövahti huutanut on juuri kaksi.\n\n(Etäisyydessä kellojen soittoa.)\n\nMEIER.\nVait! Kuulkaa!\n\nBÜHEL.\n               Metsäkirkon huomenkellot\nheleät soivat tänne Schwyzin maasta.\n\nFLÜE.\nTää ilma puhdas kaiun kauas kantaa.\n\nMELCHTAL.\nTeist' eräät menkööt, tehkööt risutulen,\nse että leimuais, kun miehet saapuu.\n\n(Kaksi maamiestä menee.)\n\nSEVA.\nOn kaunis kuudan-yö. Kuin peili laaka\ntuoss' suurna, levollisna järvi lepää.\n\nBÜHEL.\nOn helppo matka heillä.\n\nWINKELRIED (osoittaen järvelle).\n                       Katsokaa!\nTe ettekö nää mitään?\n\nMEIER.\n                     Todellakin!\nNään sateenkaaren sieltä keski-yöllä!\n\nMELCHTAL.\nSen kuvastaa kuun valo.\n\nFLÜE.\n                       Outo on\nja ihmeellinen meille merkki se.\nEi moista monet elävistä nähneet.\n\nSEVA.\nSe kaksinkertainen on; kalpeampi,\nkas, ylemp' on.\n\nBAUMGARTEN.\n                Sen alla soutaa pursi.\n\nMELCHTAL.\nStauffacherin se vene on, ei kauan\nmies kelpo meidän vartovan hän salli.\n\n(Menee Baumgartenin kera rantaan.)\n\nMEIER.\nKauimmin Urin miehet viipyvät.\n\nBÜHEL.\nTie pisin heill' on yli vuorten, ettei\nmaavoudin vakoojat heit' yllättäisi.\n\n(Sillä aikaa ovat yllämainitut kaksi maamiestä sytyttäneet\ntulen keskelle ketoa.)\n\nMELCHTAL (rannalla).\nKen siellä?\n\nSTAUFFACHER.\n           Maamme ystäviä.\n\nKaikki menevät taustaan, tulijoita vastaan. Purresta nousevat\nmaalle _Stauffacher, Itel Reding, Hans Mauer, Jörg Hof,\nKonrad Hunn, Ulrich Schmied, Jost Weiler_ sekä vielä kolme\nmuuta _Maamiestä_, samoin aseissa.\n\nKAIKKI (huutavat).\nTerve!\n\n(Muiden viipyessä taustassa ja tervehtiessä toisiaan tulevat\nMelchtal ja Stauffacher etualalle.)\n\nMELCHTAL.\nO, herra Stauffacher! Ma hänet näin,\nmi ei mua enää tuta voinut. Käden\nma laskin hänen silmillensä, imin\nhimoa koston hehkuvaa tuon katseen\npäivästä sammuneesta.\n\nSTAUFFACHER.\n                     Kostost' älkää\npuhuko! Työmme ei nyt kosto, vaan\nuhkaavan turmion on torjuminen.\nMit' Unterwaldiss' ootte toimineet\nja tehneet asiassa yhteisessä?\nMik' on maamiesten mieli? Kuinka itse\npetoksen paulat ootte välttäneet?\n\nMELCHTAL.\nSurennin kauhistavain vuorten kautta,\njääkenttäin yli autioitten, missä\nkäheä korppikotka yksin huutaa,\nma saavuin laitumille, joilla Urin\nja Engelbergin kaitsee paimenet\nyhdessä, tervehtien loiluin toistaan;\njanoni siellä sammutti jäämaito,\nmi virran-uomin alas vaahtoaa.\nMajoissa karjan nukuin, itselleni\nisäntä, vieras, kunnes tulin tupiin\narmaiden, elävitten ihmisien.\nLaaksoihin näihin saapunut jo kaiku\nol' uuden kauhutyön, mi tehty oli,\nja joka kynnyksellä osan-oton\nherätti hurskaan onnettuuteni.\nNuo suorat sielut suutuksissa oli\nvuoks uuden väkivallan hallituksen;\nnäät niinkuin alpit aina, aina heille\nsamoja ruokkii ruohoja, kuin kaivot\nsuo vettä samaa, niinkuin pilvet, tuuli\nsamoja seuraa teitä ijäisiä,\nniin täällä siirtynyt vanha tapa\nisästä poikaan, vakaa, muuttumaton.\nHe eivät uudistusta julkeaa\nkulussa elon totutussa siedä.\nHe kovat ojensivat kourat mulle,\nseiniltä saivat miekat ruostuneet,\nja moni loisti silmän säde rohkee,\niloinen, koska mainitsin ma nimet\nnuo pyhät vuorten asukkaille, teidän\nja Walter Fürstin. Mikä oikeaksi\nnäkyisi teille, vannoivat sen tehdä,\nja teitä saakka kuoloon seurata.\nNäin kesti-ystävyyden ylväs suoja\nmua saattoi kartanosta kartanoon\nja koska saavuin kotilaaksoon, missä\nsukuni suuri hajan asuu, koska\ntapasin taaton sokean ja köyhän\nsopessa mieron, hyväin ihmisien\narmosta elävänä --\n\nSTAUFFACHER.\n                  Taivaan Herra!\n\nMELCHTAL.\nEn itkenyt. En vesiin voimattomiin\nvalanut vaivaa tuskan tuimelevan,\nvaan syvään sydämeen kuin kalliin aarteen\nsen suljin, tekoja vain tuumiskelin,\njokaisen vuorenkolon konttasin,\nsain ilmi joka rotkon salaisimman,\njääkukkulainkin, lumi-aavain luota\nma etsin, löysin ihmis-asuntoja,\nja kaikkialla, kunne kannan iskin,\nsamainen paloi viha sortajiin.\nNäät luomakunnan viime ääriin asti,\nmaa karu missä antamasta lakkaa,\nkäy voutein ahneus ja ryöstövalta.\nSydämet tämän kelpo kansan kaiken\nsytytin suuni puheen kekäleellä;\nne meidän ovat mielin ynnä kielin.\n\nSTAUFFACHER.\nOlette pian suurta aikaan saaneet.\n\nMELCHTAL.\nEnemmän tein. On kaksi linnaa, Sarn\nja Rossberg, joita pelkää maamies; sillä\ntakana niiden vuorimuurein hyvä\nmaan vahingoks on piillä vainolaisen.\nTuon omin silmin tahdoin tiedustaa;\nSamissa olin sekä tutkin linnan.\n\nSTAUFFACHER.\nTohditte mennä luolaan tiikerin?\n\nMELCHTAL.\nPuvussa tein sen pyhiinvaeltajan;\nmaavoudin mässäävän näin pöydässänsä.\nMies enkö maltin ole, päättäkää:\nnäin vihollisen, surmannut en häntä.\n\nSTAUFFACHER.\nTodella, uljuuttanne onni suosi.\n\n(Sillä aikaa ovat muut maamiehet tulleet etualalle\nja lähestyvät nyt edellisiä.)\n\nMut sanokaa nyt, keit' on ystävät\nja suorat miehet nämä seurassanne;\ntutuksi tehkää minut heille, että\nvoisimme keskustella avoin mielin.\n\nMEIER.\nKen teit' ei tuntis maassa kolmessa?\nSamista olen, nimeni on Meier,\ntää sisareni poik' on Winkelried.\n\nSTAUFFACHER.\nNimeä outoa te ette virka.\nNäät lohikäärmeen suossa Weilerin\nlöi Winkelried ja kuoli leikkiin samaan.\n\nWINKELRIED.\nSukuni oli kantataatto hän.\n\nMELCHTAL (osoittaen kahta maamiestä).\nNää ovat metsän takaa, luostarista,\nväkeä Engelbergin. Halveksuko\nheit' älkää siks, ett' on he itselliset,\neik' oma heillä niinkuin meillä turve.\nHe maata rakastavat, maine heillä\non hyvä.\n\nSTAUFFACHER (molemmille).\n         Kätenne! On onnellinen\nken ruumiiltansa vapaa on maan päällä;\nmut joka säädyssä mieskunto viihtyy.\n\nKONRAD HUNN.\nTää Reding, päämiehemme vanha on.\n\nMEIER.\nMa hyvin tunnen vanhan vastustajan;\nmaatilkkua hän multa käräjöi.\nOikeuden eessä oomme viholliset,\ntääll' ystävät.\n\n(Pudistaa hänen kättään.)\n\nSTAUFFACHER.\n                Se puhe kelpaa.\n\nWINKELRIED.\n                               Kuulkaa!\nHe saapuvat. Soi Urin sarvi! Kuulkaa!\n\n(Oikealta ja vasemmalta näkyy asestettuja miehiä soihdut\nkäsissä laskeutuvan alas kallioita.)\n\nMAUER.\nKas, eikö itse Herran palvelija,\narvoisa pastor' ole myötä? Kaihda\ntien vaivaa ei hän, yöt' ei synkkää, kaitsee\nkansaansa niinkuin paimen uskollinen.\n\nBAUMGARTEN.\nKerall' on lukkari ja Walter Fürst;\nmut joukosta Tell puuttuu, nähdäkseni.\n\n_Walter Fürst, Rösselmann, pastori, Petermann, lukkari, Kuoni_, paimen,\n_Werni_, metsästäjä, _Ruodi_, kalastaja, ja vielä viisi muuta _Maamiestä_.\nKaikki yhdessä, kolmekymmentä kolme luvultaan, astuvat etualalle ja\nasettuvat tulen ympärille.\n\nWALTER FÜRST.\nOmalla turpeellamme, maalla isäin\nsiis salaa näin ja murhaajitten lailla\non meidän pakko yhteen hiipiä,\nja yöltä, joka mustan manttelinsa\nvain töille päivän-pelkoisille lainaa,\nhakea hyvä oikeutemme, vaikka\nse sentään suora on ja selkeä\nkuin syli auringon on kirkas, avoin.\n\nMELCHTAL.\nEi hätää. Mink' yö kehräs, astuu kerran\nvapaana, riemukkaana päivän valoon.\n\nRÖSSELMANN.\nToverit, kuulkaa, mitä Herra mieleen\nminulle suo! Maan käräjissä täällä\nseisomme koko kansaa edustain.\nSiis kuten rauhan aikaan, neuvottelu\nniin käyköön kuin maan tavat vanhat vaatii.\nMi laitonta on kokouksessa tässä,\nse ajan tuskan syyksi tulkoon: Herra\non siellä, missä oikeutta tehdään,\nja tässä seistään Herran taivaan alla.\n\nSTAUFFACHER.\nNiin, tapa vanha menot määrätköön;\nyö vaikk' on synkkä, loistaa oikeutemme.\n\nMELCHTAL.\nTäys vaikk' ei luku liene, tässä sydän\non koko kansan, täällä on maan parhaat.\n\nKONRAD HUNN.\nKäsillä vaikka eivät vanhat kirjat,\nne ovat sydämiimme kirjoitetut.\n\nRÖSSELMANN.\nNo hyvä, tehkää pian piiri siis\nja vallan miekat maahan pystyttäkää!\n\nMAUER.\nMaan päämies paikan ottakoon ja hänen\nviereensä asettukoot airueet.\n\nLUKKARI.\nOn kolme kansaa täällä. Kelle kuuluu\nsiis kunnia päämiesi antaa meille?\n\nMEIER.\nSchwyz siitä Urin kera kiistelköön,\nvapaasti väistyy miehet Unterwaldin.\n\nMELCHTAL.\nMe väistymme; me tässä oomme avun\nanojat mahtavilta ystäviltä.\n\nSTAUFFACHER.\nSiis Uri miekan ottakoon; sen lippu\nretkillä Rooman meitä johdattaa.\n\nWALTER FÜRST.\nSchwyz saakoon miekan kunnian; sen kansa\non meidän kaikkein sukupuumme suuri.\n\nRÖSSELMANN.\nMun suokaa ratkaista tää riita jalo:\nSchwyz olkoon neuvon, Uri sodan pää.\n\nWALTER FÜRST (ojentaa miekat Stauffacherille).\nSiis ottakaa!\n\nSTAUFFACHER.\n              En, kunnia on ijän.\n\nHOF.\nUseimmat vuodet laskee Ulrich Schmied.\n\nMAUER.\nMies uljas on, ei vapaa säädyltään;\nSchwyz tuomariks ei salli palkkalaista.\n\nSTAUFFACHER.\nTäss' onhan Reding, vanha kansan päämies,\nmiks arvokkaampaa enää etsimme?\n\nWALTER FÜRST.\nHän olkoon esimies ja neuvon herra.\nKen siihen yhtyy, käden nostakoon!\n\n(Kaikki kohottavat oikean kätensä)\n\nREDING (astuen keskustaan.)\nKun voi en kättä kirjain päälle panna,\nniin kautta vannon ikitähtein tuolla\nma etten oikeudesta erkane.\n\n(Miekat pystytetään hänen eteensä, piiri muodostuu hänen ympärilleen,\nSchwyz keskellä, Uri oikealla ja Unterwald vasemmalla. Hän nousee\nkalpaansa nojaten.)\n\nSyy mikä kolme kansaa vuoriston\nrannalle järven autiolle aivan\ntoi yhteen aikaan tähän kummitusten?\nKuin kuuluu uuden liiton sisällys,\nmin täällä teemme tähtitaivaan alla?\n\nSTAUFFACHER (astuu piiriin).\nTee emme uutta liittoa; se liitto\najoilta isäin ikivanha on,\nmin täällä uudistamme. Tietäkää,\njos vuoret erottaa ja järvi meitä\nja kukin kansa johtaa itseänsä,\n_yht'_ ollaan silti heimoa, _yks_ veri,\nja _yks_ on koti meidän kaikkien.\n\nWINKELRIED.\nSiis totta on kuin laulu kertoo, että\netäältä maahan matkasimme tähän?\nMin siitä tunnette, se kertokaa,\nett' uuden liiton vanha vahvistaisi.\n\nSTAUFFACHER.\nSiis kuulkaa taru vanhain paimenien!\nSuur' oli kansa, maata asui, joka\npäin keskiyötä on. Se kalliin ajan\nhädässä kerran päätti: kymmenennen\njokaisen kansalaisen arvan mukaan\nmaalt' isäin oli lähdettävä. Lähti\nsuur' retkikunta, miestä, naista, itkein\nääneensä; kohti keskipäivää käytiin,\ntie Saksan halki miekoin raivattiin\nmäkihin saakka näiden metsävuorten.\nVäsynyt ennemmin ei retken kansa\nkuin tullut oli korpilaaksoon, missä\nvälillä niittuin virtaa nyt Muotta.\nNäkynyt tääll' ei ihmisjälkeä,\nrannalla maja vaan ol' yksinäinen.\nMies istui siinä sekä vartoi lauttaa;\nmut suuri oli järven kuohu, voitu\nei kulkea. Niin maata tarkastivat\nlähemmin, huomasivat kaivot hyvät,\nmyös polttopuiden yltäkylläisyyden,\nja oli kuin ois isänmaassa oltu\nrakkaassa taas. Niin päättivät he jäädä,\nja viljelivät vanhan Schwyzin maan.\nMont' oli heillä vaivan päivää, koska\npuut pitkät, vankat maasta juuritettiin.\nKun ala ahdas riittänyt ei enää\nluvulle kansan, Mustaa Vuorta päin\nja Maata Valkeaa he vaelsivat,\ntakana jossa ijäisen jääseinän\ntoiskieli kansa asuu piilossaan.\nStanz viljeltihin näin Kermvaldin luona\nja Reussin laaksossa Altorfin keto.\nMut aina muistivat he synnyinjuurtaan;\njoukosta heimoin vierahitten, joita\nsittemmin siirtyi heidän maansa keskeen,\ntoisensa tunsi aina Schwyzin miehet;\nnäät oma veri aina etsii veren.\n\n(Ojentaa kätensä oikeaan ja vasempaan.)\n\nMAUER.\nNiin, yks on veri meillä, yksi sydän!\n\nKAIKKI (ojentaen kätensä toisilleen).\nYks oomme kansa, sama meill' on tahto.\n\nSTAUFFACHER.\nIestä vierasta muut kansat kantaa,\nhe ovat antautuneet voittajalle.\nÄärillä myöskin meidän maamme asuu\neläjä moni vieraan verottama\nja jättää orjuutensa lapsilleen.\nMut me, me vanhan Sveitsin suora heimo,\nain oomme vapautemme varjellehet.\nMe emme ruhtinaille polvistu,\nvapaasti valitsimme keisar'turvan.\n\nRÖSSELMANN.\nVapaasti valtakuntaan liityimme,\nniin kertoo Fredrik-keisarin myös kirje.\n\nSTAUFFACHER.\nNäät herraton ei ole vapainkaan.\nPää olla täytyy, ylin tuomari,\nmi riidassa voi oikeutta jakaa.\nIsämme myöskin maasta, min he voitti\npedoilta metsän, suoneet kunnian\non keisarille, joka itsens' sanoo\nherraksi Saksan sekä muun maanpiirin;\nkuin kaikki valtakunnan vapaat, hälle\nhe asepalveluksen lupasivat.\nOn vapaan ainut velvoitus, ett' turvaa\nhän valtakuntaa, joka häntä turvaa.\n\nMELCHTAL.\nMi siit' on yli, orjan on jo merkki.\n\nSTAUFFACHER.\nKun sotakutsu soi, he valtakunnan\neest' iskivät, sen kussa liehui viiri,\naseissa matkasivat antamaan\nhänelle Rooman kruunun. Hallitsivat\nkotona itseänsä iloisesti --\nlain oman mukaan ynnä vanhan tavan;\nvaan verikosto kuului keisarille.\nJa sitä varten saatiin suuri kreivi,\nmin istuin ollut itse maassa ei.\nKun tuli veren syy, hän kutsuttihin\nja vapaan taivaan alla selvän sanoi\nhän oikeuden ihmis-pelvottoman.\nMiss' ovat merkit, että orjat ollaan?\nKen tässä toisin tietää, puhukoon!\n\nHOF.\nEi, niin on kaikki kuin te sanoitte,\nsiedetty tääll' ei sortovaltaa koskaan.\n\nSTAUFFACHER.\nHerruuden kielsimme myös keisarilta,\nkun pappein hyväks oikeuden hän polki.\nNäät kerran maita, millä karjamme\nisien ajoist' oli käyneet, vaati\nerakot Herran huonehen ja veti\napotti esiin vanhan kirjeen, joka\nlupasi hälle korven kodittoman;\nme, joista kirje tuo ei tiennyt muka,\nsanoimme silloin: \"Voimaton on kirje!\nOmaamme voi pois antaa keisar' ei;\njos valtakunta oikeutemme epää,\ntääll' elää voimme valtakunnattakin.\"\nNäin puhui isät. Meidän pitäiskö\nnyt ikeen uuden häväistystä kestää,\nvoudilta vieraalta se sietää, mitä\nei voinut valta minkään keisarin?\nMaa tämä meidän on, sen valloittanut\nkättemme työ on, ikimetsän tämän,\nmi koti muinen kontioiden oli,\nsijaksi ihmisten me muutimme.\nSen sumupeiton, joka korven tämän\nharmaana kattoi, repineet me oomme,\nkivenkin kovan murtaneet ja portaat\nylitse kuiluin kulkijalle tehneet;\nomistus-oikeudella tuhatvuotten\nmaa meidän on, ja meille vieraan vouti\ntohtiiko kahleet takomaan nyt tulla,\nisäimme maalla meitä häväisemään?\nApua eikö moista herjaa vastaan?\n\n(Suuri liikutus maamiesten kesken.)\n\nEi, sortovallalla on raja! Mistään\nkun poljettu ei oikeutta löydä,\nkun taakka tulee sietämättömäksi,\nhän reippain mielin kääntyy taivaan puoleen,\nikuiset ottaa oikeutensa sieltä,\nne kussa riippuu kulumattomina\nja järkkymättöminä niinkuin tähdet.\nTakaisin palaa luonnon alkutila,\ninehmo missä vastaa inehmoa.\nOn viime keinoksi, kun mikään muu\nei riitä enää, hälle miekka suotu.\nKorkeinta parastamme puolustaa\ntohdimme vastaan väkivaltaa. Sota\non maasta, vaimoista ja lapsistamme!\n\nKAIKKI (lyöden miekkoihinsa).\nSota on vaimoistamme, lapsistamme!\n\nRÖSSELMANN (astuu piiriin).\nMut ennen miettikää kuin miekkaan käytte!\nSovussa sovun saatte keisarilta.\nYks sana teiltä vaan, ja sortajat,\nnuo äsken julmat, teitä mairittavat.\nMit' tarjottu on usein, ottakaa,\nja tunnustakaa Itävallan herruus --\n\nMAUER.\nMe Itävallan --? Mitä pappi puhuu?\n\nBÜHEL.\nHänt' älkää kuulko!\n\nWINKELRIED.\n                   Neuvo petturin,\nmaan vihollisen!\n\nREDING.\n                Hiljaa, kumppanit!\n\nSEVA.\nHäpeän moisen jälkeen Itävaltaan\nme suostuisimme!\n\nFLÜE.\n                Saisko aikaan pakko,\nmit' emme tehneet vapain tahdoin!\n\nMEIER.\n                                 Silloin\nme orjat oltais, myös sen ansainneet.\n\nMAUER.\nSysätty olkoon Sveitsin oikeudesta,\nken Itävallan herruudesta haastaa!\nPäämies, ma vaadin, olkoon ensimmäinen\nse laki maan, mi täällä laaditahan.\n\nMELCHTAL.\nNiin olkoon. Itävallalle ken vaappuu,\nhän olkoon oikeudeton, kunniaton,\nei kestivieras minkään Sveitsin kodin.\n\nKAIKKI (ojentavat oikeat\nkätensä).\nNiin tahdomme, se laki olkoon.\n\nREDING (hetken perästä).\n                              On.\n\nRÖSSELMANN.\nNyt vapaat ootte, lain tään kautta vapaat.\nVäkisin saap' ei Itävalta ole,\nmit' ei se varjoll' ystävyyden saanut.\n\nJOST WEILER.\nEteenpäin! Asiahan!\n\nREDING.\n                   Kumppanit!\nKoettu onko lievät keinot kaikki?\nKuningas ehk'ei sitä tiedä; hänen\nei tahto liene, mitä kärsimme.\nOis yritettävä tää viime keino:\nvalitus tehdä hälle julki ennen\nkuin miekkaan tartumme. Ain väkivalta,\nmyös asiassa oikeass', on julma.\nJumala auttaa silloin vaan, kun auta\nei ihmiset.\n\nSTAUFFACHER (Konrad Hunnille)\n           Nyt teidän vuoro on.\n\nKONRAD HUNN.\nRheinfeldiss' olin, linnaan keisarin\nsorrosta voutein valittamaan lähdin\nja vanhan vapautemme kirjaa käymään,\nmin muuten joka uusi kuningas\non vahvistanut. Näin ma viestit siellä\nkaupungin monen, Schwabin, Rheinin maiden,\nhe kaikki saivat pergamenttinsa\nja palasivat riemumielin kotiin.\nMa, viestinne, luo vietiin neuvosherrain\nja he mun jättivät näin tyhjin lohduin:\n\"Ei aikaa keisarilla tällä kertaa;\nhän meitä muistava on toisti, joskus.\"\nKuningaslinnan salein halki kuljin\nsuruisna, silloin itkemässä näin ma\nHans herttuan, ja hänen ympärillään\nylevät herrat Wart ja Tegerfeld.\n\"Itsenne auttakaa!\" he mulle huusi,\n\"saa ette kuninkaalta oikeutta.\nHän eikö ryöstä lasta veljen oman\nperinnön hältä oikeutetun kieltäin?\nPyys hältä herttua myös äidin-osaa,\ntäydessä on hän ijässään, ois aika\njo maita hallita ja kansaa. Mitä\nhän sai? Sai keisarilta seppeleen\npäähänsä: 'Kaune nuoruutes se olkoon!'\"\n\nMAUER.\nTe kuulitte. On turhaa keisarilta\noikeutta odottaa. Se itse tehkää!\n\nREDING.\nEi muuta meille jää. Nyt neuvokaatte,\nviisaasti kuinka onnistuisimme.\n\nWALTER FÜRST (astuu piiriin).\nVihatun ikeen luomme niskoiltamme;\noikeudet vanhat, jotka isiltämme\nperityt ovat, säilytämme, emme\nyritä uutta riihatonten lailla.\nMi keisarin on, jääköön keisarille;\nken herran otti, olkoon uskollinen.\n\nMEIER.\nTilani mun on Itävallan lääni.\n\nWALTER FÜRST.\nSiis eeskinpäin sen ootte velkapää.\n\nJOST WEILER.\nVeroa maksan Rappersweilin linnaan.\n\nWALTER FÜRST.\nSiis eeskinpäin te verot sinne vierte.\n\nRÖSSELMANN.\nZürichin kirkon alammainen olen.\n\nWALTER FÜRST.\nMi luostarin on, suotte luostarille.\n\nSTAUFFACHER.\nMun maani lääni vaan on valtakunnan.\n\nWALTER FÜRST.\nMik' oleva on, olkoon, eikä muuta.\nMe voudit karkoitamme miehineen\nja lujat linnat maahan muserramme;\nmut verettä, jos mahdollista. Nähköön\nmyös keisari, ett' yksin pakko poisti\nmeilt' alammaisen velvoitukset hurskaat.\nKun tyynnä näin hän meidät näkee, ehkä\nvihansa valtaviisaasti hän suistaa;\nherättää pelon oikean näät kansa,\nmi miekka kädessänsä mielen malttaa.\n\nREDING.\nMut sanokaa, se kuinka täytetään?\nAseissa seisoo vainolainen eikä\nhyvällä varmaan väisty hän.\n\nSTAUFFACHER.\nHän väistyy,\nkun aseissa hän meidät näkee; ennen\nkuin on hän varustaunut, päälle käymme.\n\nMEIER.\nSanottu pian, vaikeasti tehty.\nOn maassa kaksi lujaa linnaa, suoja\nne heille ovat, meille varma vaara,\njos kuningas käy kimppuumme. Sarn, Rossberg\non vallattava; ennen miekka älköön\nkohotko ykskään maassa kolmessa.\n\nSTAUFFACHER.\nJos viivytään, he voivat sanan saada;\ntään salaisuuden tietää liian moni.\n\nMEIER.\nEi maissa meidän ketään petturia.\n\nRÖSSELMANN.\nMyös hyvä into saattaa ilmi antaa.\n\nWALTER FÜRST.\nJos hetki lykätään, Altorfin linna\nsaa valmiiksi ja vouti vahvemmaksi.\n\nMEIER.\nAjatte etuanne!\n\nLUKKARI.\n               Väärää te!\n\nMEIER (suuttuen).\nMe väärää! Tuota Uri virkkaa tohtii!\n\nREDING.\nValaanne muistakaa! Vait!\n\nMEIER.\n                         Niin, jos yhtyy\nSchwyz Uriin, täytyy meidän vaieta.\n\nREDING.\nMun julki täytyy teille huomauttaa,\nrikotte rauhan kiihkollanne tässä.\nYhteinen eikö asiamme ole?\n\nWINKELRIED.\nJos lykkäytyy se Herran juhlaan asti,\nniin tapa vaatii, että kaikki linnaan\nvoudille lahjojansa viemään käyvät.\nNäin miestä kymmenen tai kaksitoista\nkokouta epäluulotta voi linnaan,\nsalassa heill' on teräsnirkot myötä\nnopeesti sauvaan kiinnitettävät,\nsill' aseissa ei linnaan pääse kukaan.\nMuu joukko metsäss' odottaa sill'aikaa,\nja toiset kun on portin vallanneet,\nniin torvi toitahtaa ja väijyksistään\nnuo toiset syöksyvät. Näin helposti\non linna meidän.\n\nMELCHTAL.\n                Otan osakseni\nRossbergin valloituksen; tyttö siellä\nmua muuan lempii. Helposti ma hänet\nsaan öistä käyntiäni varten alas\nkeveät asettamaan tikapuut;\nma itse menen, vedän myötä veikot.\n\nREDING.\nSiis kaikki lykkäystä puoltavatko?\n\n(Enemmistö kohottaa kätensä.)\n\nSTAUFFACHER (laskee äänet).\nKakskymmentä on kahtatoista vastaan.\n\nWALTER FÜRST.\nJos määräpäivänä me linnat saamme,\nsavulla kukkulalta kukkulalle\nme merkin annamme; käy koolle kohta\nmaan jokaisen pääpaikkaan nostoväki.\nKun voudit näkevät, ett' eess' on tosi,\nhe, luulen, taistelosta luopuvat,\nja hyväksyvät saaton rauhallisen\nmetsäimme ääriltä pois mennäksensä.\n\nSTAUFFACHER.\nVain Gessleriä pelkään. Ympärillään\nhänellä raivokas on ratsasparvi;\nverettä ei hän väisty, turma maalle\nhän viel' on karkotettunakin. Työläs\non häntä säästää, myöskin vaarallista.\n\nBAUMGARTEN.\nMa sinne pankaa, miss' on hengen uhka.\nPelasti elämäni Tell, maan eestä\nma mielelläni sillä heitän arpaa;\ntyyn' on tää sydän, puolsin kunniani.\n\nREDING.\nTuo aika neuvon. Hiljaa vartokaamme.\nJotakin täytyy hetkelle myös jättää.\nMut nähkää, yössä meidän tuumiessa\nhuipuille vuorten asettaa jo aamu\ntulisen vartionsa. Erotkaamme,\nett' yllättäis ei meitä päivän soihtu.\n\nWALTER FÜRST.\nEi hätää, laaksoista yö vitkaan väistyy.\n\n(Kaikki ovat vaistomaisesti paljastaneet päänsä ja katsovat\nhiljaisina kohti aamunkoittoa.)\n\nRÖSSELMANN.\nKautt' aamun tään, meit' ennen tervehtävän,\nkuin muita kansoja, jotk' allamme\nhellettä kaupunkien vaivoin henkii,\nme liiton uuden vala vannokaamme.\nTahdomme olla yksi veljeskansa,\nmeit' eroita ei hätä, vaara mikään.\n\n(Kaikki toistavat sen kolme sormea koholla.)\n\nTahdomme vapaat olla isäin tapaan,\nennemmin kuolema kuin orjan elo.\n\n(Kuten edellä.)\n\nTahdomme luottaa Luojaan korkeaan,\npelätä emme valtaa ihmisien.\n\n(Kuten edellä. Maamiehet syleilevät toisiaan)\n\nSTAUFFACHER.\nNyt kukin käyköön hiljaa heimonsa\nja ystäväinsä luokse. Ken on paimen,\nhän tyynnä karjaa kaitkoon, hankkikoon\nsalassa ystäviä liitollemme.\nMi viel' on siedettävä, sietäkää!\nTyrannein tilin suokaa kasvaa, siksi\nkuin päivä yksi velan yhteisen\nja erikoisen kerrallansa maksaa.\nVihansa hurskaan kukin hillitköön,\nett' tulis kokonaisuus kostetuksi;\netua yleistä nyt ryöstää se,\nken itse auttaa omaa asiaansa.\n\n(Samalta kun he hajautuvat täysin levollisina kolmelle eri sivulle,\nsoinnahtaa orkesteri loistokkaalla voimalla; tyhjä näyttämö on\nvielä hetken avoin, näkyy nouseva aurinko yli jääkukkulain.)\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KUVAELMA.\n\nPiha Tellin talon edustalla.\n\n_Tell_ veistää kirveellä, _Hedwig_ tekee kotitoimiaan, _Walter_\nja _Wilhelm_ leikkivät taustassa pienellä jousipyssyllä.\n\nWALTER (laulaa).\n\n    Myötä nuoli, jousi\n    vuorta, korpea\n    metsästäjä nousi\n    aamunkoitossa.\n\n    Niinkuin ilmat ylhät\n    kotka hallitsee,\n    metsämiesi jylhät\n    vaarat vallitsee.\n\n    Nuolenkantamalta\n    hänen kaikki on,\n    saalis yltä, alta\n    yhtä verraton.\n\n(Tulee juosten.)\n\nKas, jänne katkes! Isä, korjaa se.\n\nTELL.\nEn, kunnon kyttä auttaa itseään.\n\n(Pojat loittonevat.)\n\nHEDWIG.\nPoikamme varhain alkaa ampumaan.\n\nTELL.\nKen mestariksi aikoo, varhain alkaa.\n\nHEDWIG.\nAh, ettei milloinkaan he oppis sitä!\n\nTELL.\nEi oppi ojaan kaada. Elämään\nken aikoo, ryntöön niinkuin puolustukseen\nvarattu olkoon.\n\nHEDWIG.\n               Ah, ei sitten rauhaa\nkotona saa he!\n\nTELL.\n              Äiti, en myös minä.\nEi luonto tehnyt mua paimeneksi;\najella erää kiitävää mun täytyy.\nVast' oikein elämästä nautin, koska\njokaisen päivän elämältä valtaan.\n\nHEDWIG.\nJa murhetta et emännän sa muista,\nmi sillä aikaa sua vartoo, suree.\nMun mieltäin kauhistaa, kun kuulen miesten\npuhuvan retkistänne rohkeoista.\nSua hyvästellen joka kerta pelkään,\nett' en sua enää koskaan nähdä saa.\nNään sinut eksyneenä jäätiköille,\nhyppäävän harhaan kielekkeeltä kiven,\ntai kuinka kauris taapäin juosten sinut\nkeralla syöksee synkkään syvyyteen,\ntai kuinka peityt lumivyöryn alle,\ntai kuinka vilpillinen vuorijää\nsun allas aukee, kuiluun hirveään\nsa uppoot elävältä haudattuna.\nAh, alppimetsästäjää rohkeaa\ntuhansin eri muodoin turma uhkaa!\nOn onneton se elinkeino, joka\nvie vaaran äyrähille äärimmille.\n\nTELL.\nKen tervein aistein ympärilleen katsoo\nja turvaa jumalaan ja voimaan omaan,\nhän joka vaaran välttää helposti;\nvuorella syntynytt' ei vuori kaada.\n\n(On päättänyt askarruksensa ja asettaa sen syrjään.)\n\nNyt, luulen, pitää portti vuosia.\nPuusepän säästää talo, miss' on kirves.\n\n(Ottaa hattunsa.)\n\nHEDWIG.\nSa minne menet!\n\nTELL.\n                Altorfiin, luo taaton.\n\nHEDWIG.\nEt mitään vaarallista mieti? Sano!\n\nTELL.\nKuin siihen johdut?\n\nHEDWIG.\n                    Vastaan vouteja\njotakin puuhataan. On neuvottelu\nRütlissä ollut, tiedän; liitossa\nliet sinäkin.\n\nTELL.\n              En siellä ollut. Mutta\njos maa mua kutsuu, pois en jäädä aio.\n\nHEDWIG.\nSa sinne pannaan, miss' on vaaran paikka;\nosakses vaivaloisin jää kuin aina.\n\nTELL.\nJokaista kyvyn mukaan käytetään.\n\nHEDWIG.\nVeit myrskyssä myös Unterwaldin miehen\nylitse järven. Ihme, että pääsit\nelossa. Etkö naistas, lapsiasi\naatellut ollenkaan?\n\nTELL.\n                    Teit' aattelin,\nsiks isän pelastin ma lapsillensa.\n\nHEDWIG.\nVeen raivoon mennä! Luojaan luottamista\nei ole se, vaan kiusaamista Luojan!\n\nTELL.\nKen tuumii liiaksi, hän vähän toimii.\n\nHEDWIG.\nSa hyvä olet, autat jokaista,\nhädässä itseäs ei auta kukaan.\n\nTELL.\nApua etten kaipais, Luoja suokoon!\n\n(Ottaa jousen ja viinen.)\n\nHEDWIG.\nMit' aiot jousella? Se tänne jätä!\n\nTELL.\nJos jous on poissa, on kuin käsi poissa.\n\n(Pojat tulevat takaisin.)\n\nWALTER.\nIsäni, minne menet?\n\nTELL.\n                    Altorfiin,\nluo vaarin. Myötä tahdotko?\n\nWALTER.\n                            Jo toki!\n\nHEDWIG.\nPois Altorfista jää! On vouti siellä.\n\nTELL.\nHän tänään matkustaa.\n\nHEDWIG.\n                      Siis varro siksi.\nHänt' älä ärsytä, hän meitä vihaa.\n\nTELL.\nTahtonsa paha ei mua vahingoita;\nteen oikein enkä vihamiestä pelkää.\n\nHEDWIG.\nJuur' enin miestä oikeuden hän vihaa.\n\nTELL.\nKun hän ei pääse heidän kimppuun. Mulle\nritari varmaan, luulen, rauhan suo.\n\nHEDWIG.\nVai niin, sen tiedät?\n\nTELL.\n                      Kauan siit' ei ole,\nma Schächen-laakson autioilla teillä\nmetsästin, rotkot astuin, kuilut kuljin,\nniin vuoripolull' yksinäisellä,\nmiss' oli mahdotonta syrjään käydä, --\nnäät päällä jyrkkä seisoi vuoriseinä\nja alla virta vaahtos raivoisana, --\n\n(Pojat tunkeutuvat oikealta ja vasemmalta hänen luokseen\nja katsovat jännitettyinä, uteliaina ylös häneen.)\n\nmaavouti silloin tuli vastahani,\nhän yksin mua yksinäistä vastaan,\nmies miestä vastaan, meidän alla syvyys.\nJa kun hän huomas minut, tunsi minut,\nmin vähää ennen syystä pienestä\nhän oli ankarasti sakottanut,\nja näki astuvan mun asein uljain\nvastaansa, silloin kalpeni hän, notkui\npoloisen polvet, näin sen, näin, ett' oli\nhän vuoriseinän varaan vajoomassa;\nmun tuli surku häntä, säädyllisnä\nluo astuin, lausuin: Minä oon se, herra.\nMut hän ei saanut suustaan ääntä yhtään,\nkädellä viittas vaan mun vaikenemaan,\npois käymään. Menin, löysin saattonsa.\n\nHEDWIG.\nVavissut on hän eessäsi, voi sua!\nSa olet nähnyt hänet heikkona,\nsit' ei hän koskaan sulle anteeks anna.\n\nTELL.\nSiks vältän häntä, hän ei etsi mua.\n\nHEDWIG.\nVain tänään pois jää! Mene metsälle!\n\nTELL.\nMik' on sun?\n\nHEDWIG.\n             Tuska on mun. Jää'ös pois!\n\nTELL.\nMiks syyttä noin sa kiusaat itseäsi?\n\nHEDWIG.\nKun syyt' en tiedä. Tell, jää tänään tänne!\n\nTELL.\nLuvannut olen, rakas vaimo, tulla.\n\nHEDWIG.\nJos täytyy, mene, lapsi mulle jätä!\n\nWALTER.\nEi, äiti kulta, isän kanssa menen.\n\nHEDWIG.\nAh, lapsi, jättää tahdot äitis oman?\n\nWALTER.\nVaarilta jotain kaunista tuon sulle.\n\n(Menee isän kanssa.)\n\nWILHELM.\nMa äidin luokse jään.\n\nHEDWIG (syleilee häntä).\n                      Niin, niin, sa olet\nmun rakas lapseni, jäät mulle vielä!\n\n(Menee portille ja seuraa poistuvia kauan katseellaan.)\n\n\n\n\nTOINEN KUVAELMA.\n\nVuorten sulkema, autio metsäseutu; purot syöksyvät vaahtona alas\nkallioilta.\n\n_Berta_ metsästyspuvussa. Heti hänen jälkeensä _Rudenz_.\n\nBERTA.\nMua seuraa hän. Voin vihdoin kaikki virkkaa.\n\nRUDENZ (tulee nopeasti).\nVihdoinkin yksin teidät tapaan, neiti.\nMeit' täällä syvät kuilut ympäröivät,\npelätä tääll' ei tarvis kuulijaa;\nvait'olon pitkän riisun rinnaltani.\n\nBERTA.\nMeit' eikö metsästäjä seuraa kukaan?\n\nRUDENZ.\nHe ovat kaukana. Nyt tai ei koskaan!\nMun täytyy temmata tää kallis hetki\nja saada kohtaloni ratkaistuksi,\nse vaikka ijäks erottais mun teistä.\nAh, asestako älkää ankaraks\nsilmäänne suopeaa! Ken olen minä,\nett' toivon rohkeen teihin tohdin nostaa?\nMua viel' ei maine tunne; käydä voi\nen riviin ritariston voitollisen,\nmi teitä liehakoi. Ei mulla muuta\nkuin lempi vaan ja sydän uskollinen.\n\nBERTA (totisena ja ankarana).\nTe lempivä, te uskollinen, kun\nlähimmät unhoitatte velvoitukset?\n\n(Rudenz astahtaa taapäin.)\n\nTe! Orja Itävallan, itsensä\nmi kauppaa kansan oman sortajalle?\n\nRUDENZ.\nNuhteenko moisen teiltä kuulen, neiti?\nKet' etsin, ellen teitä, siltä puolen?\n\nBERTA.\nPetoksen puolelta mun löytävänne\nluulette? Ennen itse Gessler saakoon\nkäteni, ennen sortoherra, kuin\nluontonsa unhoittanut Sveitsin poika,\nken hälle kätyriksi antauu!\n\nRUDENZ.\nMit' täytyy kuulla mun?\n\nBERTA.\n                        uin? Heimo oma\nhyvälle eikö kallein ihmiselle?\nJalolle onko mitään kauniimpaa\nkuin olla syyttömyyden suojamuuri\nja puoltaa oikeutta sorrettujen?\nKansanne vuoks tää sydän verta vuotaa,\nsen kanssa kärsin, sillä lemmin sitä,\nse vaatimaton on ja voimakas;\nse mua kiehtoo, kunnioitan sitä\nenempi yhä päivä päivältä.\nMut te, min luonto sekä ritar'kilpi\nsen turvaajaksi syntymässä määräs,\nmi kunnotonna sorron puolle käyden\ntaotte kahlehia kansan oman,\nte mua loukkaatte! Niin, sydäntäni\nmun suistaa täytyy, etten teitä vihais.\n\nRUDENZ.\nEtua enkö katso kansan oman?\nAll' Itävallan vahvan valtikan\nkansalle rauhaa --\n\nBERTA.\n                   Orjuutta te teette,\nvapaudelta te viime linnan viette,\nmi sille jäänyt viel' on päällä maan.\nParemmin kansa tajuu kohtalonsa,\nsen varmaa vaistoa ei petä mikään;\nmut teille viskattu on verkko päähän.\n\nRUDENZ.\nMua vihaatte, mua halveksitte! Berta!\n\nBERTA.\nParempi ois, jos niin ois; mutta nähdä\nse halpana, se halveksittavana,\nket' tahtois rakastaa --\n\nRUDENZ.\n                         Ah, Berta! Berta!\nYlimmän osoitatte taivaan onnen,\nkun juuri syöksette mun syvyyteen.\n\nBERTA.\nEi, ei, ei kaikki jalo kuollut teissä\nviel' ole, uinuu vaan; sen tahdon nostaa.\nTe teette väkivaltaa itsellenne\nhyvettä synnynnäistä surmatessa,\nmut onneks on se teitä vahvempi;\nuhalla itsenne te ootte hyvä.\n\nRUDENZ.\nUskotte minuun? Teidän lempenne\nminusta kaikki tehdä voi!\n\nBERTA.\n                          Se olkaa,\nihana joksi luonto teidät loi!\nSe tila täyttäkää, mi teille suotiin,\nkansaanne kuulukaa ja maahan, eestä\nsen pyhän oikeuden taistelkaa!\n\nRUDENZ.\nAh, kuinka teidät saavuttaa ma saatan,\njos valtaa keisarin ma vastustan?\nSukunne eikö suuren tahto määrää\nkätenne, kohtalonne?\n\nBERTA.\n                     Sveitsissä\ntilani ovat; jos on Sveitsi vapaa,\nma olen myös.\n\nRUDENZ.\n              Min minuun luotte katseen,\nah, Berta!\n\nBERTA.\n           Itävallan suosiolla\nmua omaksenne turhaan toivotte.\nPerintömaitani he halaa, tahtois\nne liittää suureen sukuperintöön;\nse sama maiden himo, vapauttanne\nmi ahmaa, uhkaa vapautta myös minun.\nValittu uhriks olen, ystäväni,\nkentiesi palkaks jonkun suosikin.\nHovihin keisarin mua tahdotahan,\nmiss' asuu vilppi sekä vehkeet, siellä\navion vihatun mua kahleet vartoo;\nvain rakkautenne voi mun pelastaa.\n\nRUDENZ.\nTe saattaisitte tänne jäädä, elää\nomani olla maassa isieni?\nOi, Berta, kaikki kaukomieleni\nmit' oli muuta se kuin mieli teihin?\nTeit' yksin etsin tieltä maineen; lempi\nmun oli himo kunnian myös ainoo.\nJos tähän laaksoon hiljaiseen te voitte\nmun kanssain jäädä, jättää loistot maan,\noh, silloin määräss' olen pyyteheni!\nMaailman myllertävän virta lyödä\nsaa silloin vuorten näiden varmaan rantaan\nei ykskään haave enää haihtuvainen\nminulta lennä ulapoille elon.\nNää silloin kalliot kuin muurit lujat\nmeit' ympäröiköön pääsemättöminä\nja tämä piiri, laakso autuuden,\nvain olkoon auki taivaan auringolle.\n\nBERTA.\nNyt olet, miksi mielin aavistavin\nuneksin sun; mua pettänyt ei usko.\n\nRUDENZ.\nPois haihdu harha, mua hulluttanut!\nKotona olen onnen löytävä.\nIloisna kussa nuorukaisna nousin,\ntuhannet missä käyvät muiston polut,\nmiss' elää puut ja lähteet kaikki, maassa\nisäini tahdot oma olla mulle!\nSit' olen aina lempinyt! Ma tunnen,\nsit' ilman puuttuva ois onni kaikki.\n\nBERTA.\nMiss' oisi saari autuaitten, jos\nei täällä ois se, viattuuden maassa,\nmiss' usko elää, kunto kotoinen,\nja kunne vielä eksynyt ei vilppi?\nEi onneamme täällä kateus häiri\nja hetket vierii ikiheljät pois.\nNään sinut täällä miesnä oikeana,\nvapaiden vertaistesi ensimmäisnä,\nvapaata saavan kunniata, suurna\nkuin kuningas on valtakunnassansa.\n\nRUDENZ.\nJa sinut siellä, kaikkein naisten kaune,\nnään vaimon viehkein, armain askarein\ntekevän kodistani taivaan mulle,\nja niinkuin kevät kylvää kukkiaan\nsulolla elon kaiken kaunistavan\nja luovan rikkaaksi ja autuaaksi.\n\nBERTA.\nYmmärrät, armas ystävä, miks surin,\nkun näin, ett' elon onnen korkeimman\ntään itse poljit. Kuink' ois laitani,\njos seurata mun täytyis ritaria\nylvästä, sortavata synkkään linnaan!\nTääll' linnaa ei. Mua erota ei muurit\nkansasta, jolle onneks olla voin.\n\nRUDENZ.\nMut kuinka pelastua, paula päästää,\nmin itse, hullu, kiedoin kaulahani?\n\nBERTA.\nSe rikki revi miehen päätöksellä!\nMi seuranneekin, seiso kansas puolla!\nSe on sun synnynnäinen paikkas.\n\n(Jahtitorvia etäisyydessä.)\n\n                                Meidän\nerota täytyy. Jahtiseura saapuu.\nMaas eestä sodi, lempes eestä sodit!\nYks meill' on sorto, vapisuttajamme,\nyks vapaus meidät kaikki vapauttaa.\n\n(Menevät.)\n\n\n\n\nKOLMAS KUVAELMA.\n\nNiittu Altorfin luona.\n\nEtualalla puita, taustassa hattu tangon päässä. Näköalan rajoittaa\nBann-vuori, jonka yli lumikukkulat kohoavat.\n\n_Friesshardt_ ja _Leuthold_\nvartioivat.\n\nFRIESSHARDT.\nMe turhaan vahdimme. Ei kukaan tule,\nhatulle kunniaa ei tee, vaikk' ennen\ntääll' oli niinkuin markkinat; siit' asti\nkuin kummitus tuo tangon päässä riippuu,\non koko niittu niinkuin autio.\n\nLEUTHOLD.\nVain roskaväki täällä käy ja viskoo\nmeit' ärsyttääkseen ryysymyssyjänsä.\nMut kunnon miehet kedon toista puolta\ntekevät pitkän kierron ennemmin\nkuin koukistuvat hatun eessä.\n\nFRIESSHARDT.\n                              Tästä\non heidän kulkeminen, kun he palaa\npuol'päivän aikaan raatihuonehesta;\njo luulin saaliin saavani, näät kukaan\nhatulle aikonut ei kumartaa;\nsen näki pappi, Rösselmann -- hän tuli\njuur' erään sairaan luota -- asettui\ntään tangon juureen rippileipinensä;\nkilisi kello lukkarin ja kaikki\nvaipuivat polvilleen, myös minä; hattu\nei saanut kunniaa, vaan öylätti.\n\nLEUTHOLD.\nToveri, alkaa tuntumaan kuin hatun\ntään eessä kaakinpuussa seisoisimme.\nOn sentään herja ratsahalle seista\nnäin vartiana eessä tyhjän hatun;\nmeit' ylenkatsoo joka kunnon mies.\nHatulle kumartaa, se sentään on,\nmua usko, narrin käsky!\n\nFRIESSHARDT.\n                        Miks ei hattu\nmyös tyhjä, ontto saisi kunniaa,\nkun saa sen saman moni ontto kallo?\n\n_Hildegard, Mechthild_ ja _Elsbeth_ tulevat lasten\nkera ja asettuvat tangon ympärille.\n\nLEUTHOLD.\nJa sullai suuri niin on konnan into\nsysätä turmaan kunnon ihmisiä!\nKen tahtoo, käyköön ohi tangon, minä\nnyt suljen silmäni ja nää en mitään.\n\nMECHTHILD.\nMaavouti riippuu siinä. Kunniata!\n\nELSBETH.\nHän jospa lähtis, jättäis hatun meille;\nei varmaan vahingoittuis siitä maa.\n\nFRIESSHARDT (ajaa pois heidät).\nPaikalta pääskää! Lemmon vaimoväki!\nKen teistä huolii? Tuokaa miehenne,\njos samoin uhmata he uskaltavat.\n\n(Naiset menevät)\n\n_Tell_ joutsineen tulee, taluttaen kädestä poikaansa; he\nkulkevat kohti etunäyttämöä hatun ohitse sitä huomaamatta.\n\nWALTER (osoittaen Bann-vuorelle).\nIsäni, totta onko, vuorella\nett' tuolla verta vuotaa puut, jos niitä\nkirveellä lyö?\n\nTELL.\n               Ken sitä sanoo, poika?\n\nWALTER.\nHirt mestari niin kertoo. Pyhät ovat\npuut, sanoo hän; ken niitä vahingoittaa,\nsen käsi kasvaa hautaan saakka.\n\nTELL.\n                                Pyhät\npuut ovat, tuo on totuus. Näätkö huiput\nsa tuolla, alppein nirkot valkeat,\nne kuinka katoo taivoon korkeahan?\n\nWALTER.\nNe ovat jäätiköt, ne öisin jyskää,\nja sieltä saapuu lumivyöryt meille.\n\nTELL.\nNiin on, ja lumi ammoin haudannut\nAltorfin ois jo alle kannen raskaan,\njos juuri metsä tuo ei asettaunut\nsen eteen oisi suojamuuriksi.\n\nWALTER (hetken mietittyään).\nMait' onko, isä, miss' ei vuoria?\n\nTELL.\nJos ylängöiltämme sa astut alas,\nalemma aina, virtain juoksun mukaan,\nmaa suuri, tasainen sun eessäs aukee;\nei syöksy hyrskyin siellä metsävedet,\nvaan mukavasti joet tyynet juoksee,\non avoin kaikkialle taivaanranta,\nlaajoilla vainioilla vilja heilii\nja maa on nähdä niinkuin yrttitarha.\n\nWALTER.\nOi, isä, miksi emme astu alas\nnopeesti tuohon maahan ihanaan,\nsen sijaan että täällä tuskailemme?\n\nTELL.\nMaa kaunis on ja suotuisa kuin taivas;\nmut jotka maata viljelevät, saa\nsatoa eivät kylvämäänsä.\n\nWALTER.\n                         Vapaat\nhe eikö maallaan ole niinkuin sinä?\n\nTELL.\nOn pelto piispan ynnä kuninkaan.\n\nWALTER.\nVapaasti toki metsästää he saavat?\n\nTELL.\nOn herran oma riista maan ja ilman.\n\nWALTER.\nMut kalastaa he saavat virrasta?\n\nTELL.\nVeet, meri, suola, kaikk' on kuninkaan.\n\nWALTER.\nKen on siis kuningas, tuo kaikkein pelko?\n\nTELL.\nHän heidät suojelee ja ravitsee.\n\nWALTER.\nEivätkö itse itseään he turvaa?\n\nTELL.\nEi naapuri siell' luota naapuriin.\n\nWALTER.\nIsä, on ahdas mulle maa tuo laaja;\nennemmin elän lumivyöryin kesken.\n\nTELL.\nNiin, laps, on parempi jäävuorten noja\nkuin selkäsuoja pahain ihmisten.\n\n(Aikovat ohitse.)\n\nWALTER.\nKas, taatto, tangon pääss' on hattu tuossa!\n\nTELL.\nEi kuulu meihin hattu. Menkäämme!\n\n(Hänen aikoessaan mennä, astuu Friesshardt hänen\neteensä piikki ojennettuna.)\n\nFRIESSHARDT.\nNimessä keisarin! Seis! Pysähtykää!\n\nTELL (tarttuen piikkiin).\nMit' tahdotte? Miks seisotatte minut?\n\nFRIESSHARDT.\nRikoitte käskyn; mua seuratkaa.\n\nLEUTHOLD.\nHatulle ette tehneet kunniata.\n\nTELL.\nMun, veikko, mennä suo!\n\nFRIESSHARDT.\n                        Pois vankilahan!\n\nWALTER.\nIsäkö vankilaan? Hoi, apuun! Apuun!\n\n(Huutaen näyttämön taakse.)\n\nHoi, tänne hyvät miehet! Auttakaa!\nTää väkivaltaa! Isä vangitahan!\n\n_Rösselmann_, pappi, _Petermann_, lukkari, sekä kolme\nmuuta miestä tulee.\n\nLUKKARI.\nMik' on?\n\nRÖSSELMANN.\n         Miks miestä tätä kiinni pidät?\n\nFRIESSHARDT.\nHän keisarin ja maan on kavaltaja.\n\nTELL (käyden häneen kiihkeästi).\nMa kavaltaja?\n\nRÖSSELMANN.\n              Erehdyt, se Tell on,\nmies kunnian, ja hyvä kansalainen.\n\nWALTER (havaitsee Walter Fürstin\nja rientää häntä vastaan.)\nApua, vaari! Väkivaltaa tehdään!\n\nFRIESSHARDT.\nPois vankilaan!\n\nWALTER FÜRST (rientäen esiin).\n                          Ma miehen takaan, seis!\nTell, Herran tähden, mit' on tapahtunut?\n\n_Melchtal_ ja _Stauffacher_ tulevat.\n\nFRIESSHARDT.\nMaavoudin yliherrallista valtaa\nhän ylenkatsoo, tunnustaa ei tahdo.\n\nSTAUFFACHER.\nTell senkö tekis!\n\nMELCHTAL.\n                  Mies, sen valhettelet!\n\nLEUTHOLD.\nHatulle ei hän tehnyt kunniata.\n\nWALTER FÜRST.\nJa siks hän vankilahan viedään? Veikko,\ntakuuni ota, hänen mennä suo.\n\nFRIESSHARDT.\nSa itses takaa sekä ruumiis oma!\nMe teemme tehtävämme. Vankilaan!\n\nMELCHTAL (maamiehille).\nTää väkivaltaa on! Näin sallimmeko\nsilmäimme eestä hänet vangittavan?\n\nLUKKARI.\nSit' älkää sietäkö! Meit' enemp' on\nja toinen tässä toista turvaa.\n\nFRIESSHARDT.\n                               Kuka\nmaavoudin määräystä vastustaa?\n\nVIELÄ KOLME MAAMIESTÄ (rientäen\nesiin).\nMe autamme. Mik' on? Nuo maahan lyökää!\n\n(Hildegard, Mechthild ja Elsbeth tulevat takaisin.)\n\nTELL.\nMa kyllä autan itseni. Pois menkää!\nJos voimaa käyttää tahdon, luuletteko\nma että heidän piikkejänsä pelkään?\n\nMELCHTAL (Friesshardtille).\nMies, tohdi vaan pois hänet viedä meiltä!\n\nWALTER FÜRST ja STAUFFACHER\nTyyneyttä!\n\nFRIESSHARDT (huutaa).\n           Kapinaa ja kavallusta!\n\n(Kuuluu jahtitorvien ääni.)\n\nNAISET.\nMaavouti tulee!\n\nFRIESSHARDT (kohottaen ääntään)\n                Kansa kapinoi!\n\nSTAUFFACHER.\nSa huuda siks kuin halkeet, konna!\n\nRÖSSELMANN ja MELCHTAL.\n                                  Vaiti!\n\nFRIESSHARDT (huutaa vielä kovemmin).\nApua, apua lain valvojille!\n\nWALTER FÜRST.\nMit' tulee tästä? Voi! Siin' on jo vouti!\n\n_Gessler_ ratsain, haukka kädessään, _Rudolf Harras_,\n_Berta_ ja _Rudenz_ sekä suuri joukko asemiehiä, jotka\nsulkevat koko näyttämön peitsipiiriin.\n\nRUDOLF HARRAS.\nVoudille tilaa!\n\nGESSLER.\n               Heidät hajoittakaa!\nMiks kansa riehuu? Ken huus apua?\n\n(Yleinen hiljaisuus.)\n\nKen oli se? Ma tahdon tietää.\n\n(Friesshardtille.)\n\n                             Sinä\nken olet, miksi pidät miestä tätä?\n\n(Antaa haukan eräälle palvelijalle.)\n\nFRIESSHARDT.\nSun asemiehes olen, uljas herra,\nja hatun tämän vakaa vartia.\nTeosta tapasin tään miehen, joka\nhatulta kielsi kunnioituksensa.\nSun käskys mukaan hänet vangitsin,\nväkisin kansa tahtoo irti hänet.\n\nGESSLER (hetken vaitiolon jälkeen).\nNiin keisarias halveksitko, Tell,\nja mua, täällä hänen sijaistansa,\nett' tervehdi et hattua, min kautta\nma koen juuri alammaisuuttanne?\nNyt olet mieles pahan ilmi tuonut.\n\nTELL.\nAnteeksi, rakas herra! Tapahtunut\nse ylenkatseest' ei, vaan huomaamatta.\nJos miettisin, ei nimeni ois Tell. [Tell = ajattelematon, vrt. toll.]\nTapahdu toisti ei se. Anteeks suokaa!\n\nGESSLER (hetken vaitiolon jälkeen).\nSa mestar' olet joutsitaidon, Tell,\nniin kuuluu, kilpaat kanssa joka kytän?\n\nWALTER TELL.\nSe totta, herra. Puusta omenan\nsadalta askeleelta ampuu isä.\n\nGESSLER.\nTää poikas onko, Tell?\n\nTELL.\n                       On, rakas herra.\n\nGESSLER.\nSull' onko monta lasta?\n\nTELL.\n                        Poikaa kaksi.\n\nGESSLER.\nJa enin heistä kumpaa rakastat?\n\nTELL.\nMolemmat, herra, mulle rakkaat ovat.\n\nGESSLER.\nNo, Tell! Kun puusta omenaan sa osaat\nsadalta askeleelta, taitoasi\nsa mulle näytät varmaan. Joutses ota --\nse onkin kädessäs -- ja valmis ole\nomena poikas päästä ampumaan.\nMut neuvon sua, tähtää tarkkaan, että\nens' kerralla sa osaat omenaan;\njos harhaan ammut, olet kuolon oma.\n\n(Kaikki osoittavat kauhistusta).\n\nTELL.\nMinulle mitä luonnotonta, herra,\nte keksitte? Mun päästä pojan oman\nei rakas herra, ei tuo teille mieleen\njuolahda, taivas varjelkoon, moist' että\nisältä vakaasti te vaatisitte!\n\nGESSLER.\nSa päästä poikas ammut omenan.\nHaluan, tahdon niin.\n\nTELL.\n                    Mun jousellani\nrakasta päätä oman poikani\npitäisi tähdätä? Ei, ennen kuolen.\n\nGESSLER.\nSa ammut taikka kuolet poikas kanssa.\n\nTELL.\nMun murhatako pitäis poika oma?\nTeill' lapsia ei, herra, tiedä ette,\nmit' taaton sydämessä liikkuu.\n\nGESSLER.\n                              Hah,\nalathan äkkiä, Tell, arvelemaan!\nSanottiin mulle, olet haaveksija\nja eroava muista ihmisistä.\nRakastat harvinaista, siksi nyt\ntyön harvinaisen sulle keksin minä.\nMuut miehet miettis, sinä silmäs suljet,\nkäyt työhön rohkeasti.\n\nBERTA.\n                       Herra, älkää\nmiesparkain näiden kanssa ilkamoiko!\nNäette, kuinka valjut vapisevat;\nniin vähän teilt' on tottuneet he leikkiin.\n\nGESSLER.\nKen sanoo, että leikin?\n\n(Tarttuu puun-oksaan, joka riippuu hänen päällään.)\n\n                        Täss' on maali.\nTehkäätte tilaa! Mitatkoon hän matkan;\nen enempää, en vähempää suo hälle,\nkahdeksankymment' askelta. Hän kerskui\nsadankin päästä mieheen osaavansa.\nNyt ammu maalihisi, joutsimies!\n\nRUDOLF HARRAS.\nKies, totta on tää! Poika, polvistu\nmaavoudin eteen, henkes eestä ano!\n\nWALTER FÜRST (syrjässä Melchtalille, joka tuskin\nvoi hillitä kärsimättömyyttään).\nMa teitä pyydän, tyynnä pysykää!\n\nBERTA (maavoudille).\nTää kylläks olkoon, herra! Luonnotonta\nnoin leikkiä on isän tuskan kanssa.\nMiesparka tää vaikk' oiskin vikapää\nvuoks syynsä pienen kuolemaan, hän on\nnyt tuta saanut kuolon kymmenkerran.\nKotiinsa päästäkää hän koskematta,\nhän oppinut on teidät tuntemaan;\ntään hetken hän ja lastenlapset muistaa.\n\nGESSLER.\nAvatkaa kuja! Hei, miks vitkastelet?\nOot kuoloon vikapää, sun tappaa voin\nja katso, armollisna kohtalosi\nkäteesi omaan taidokkaasen lasken.\nKovuutt' ei valittaa voi tuomion,\nken tehdään onnen oman mestariksi.\nTarkalla kerskut silmälläs. Nyt näytä\nsiis taitees, on sen aika, joutsimies!\nLie maalis arvokas, lie palkkas suuri.\nOsata taulun mustaan pilkkuun, sen\nvoi muutkin. Mestari on mielestäni\nvain se, ken varma ain on taidostaan\nja jonk' ei sydän kättä, silmää häiri.\n\nWALTER FÜRST (heittäytyen hänen eteensä polvilleen).\nMaavouti, korkeutenne tunnemme;\nmut armon suokaa oikeudesta käydä!\nPuol' omaisuudestani ottakaa\nja kaikki, kauhulta jos säästyy isä.\n\nWALTER TELL.\nMiks, vaari, palvot pahaa miestä tuota?\nMiss' on mun seistävä? En pelkää. Isä\nlinnunkin lennostansa ampuu, ei\nerehdy nuoli poveen poian oman.\n\nSTAUFFACHER.\nMaavouti, liikuta teit' eikö tämä\nlaps syytön?\n\nRÖSSELMANN.\n             Muistakaa, on Herra, joka\ntilille teidät teoistanne vaatii!\n\nGESSLER (osoittaen poikaa).\nHän sidottakoon tuohon niinipuuhun.\n\nWALTER TELL.\nSitoa? Miks? Ma vapaa olla tahdon.\nKuin lammas hiljaa oon, en hievahda,\nmut jos mun sidotte en kärsi sitä,\nsiteitä vastaan raivoan ja riehun.\n\nRUDOLF HARRAS.\nSitoa silmäsi vain salli, poika!\n\nWALTER TELL.\nMiks silmät? Luuletteko, että pelkään\nisäni nuolta? Vakaana ma varron,\nen räpäytä silmäripseäni.\nNyt näytä, isä, oothan joutsimies!\nHän ei sua usko, luulee turman meille\ntulevan, ammu, osaa uhallakin!\n\n(Menee niinipuun luokse, omena asetetaan hänen päänsä päälle.)\n\nMELCHTAL (maamiehille).\nKuin? Rikos saako tulla täytetyksi\neess' silmiemme? Mitä varten valan\nme vannoimme?\n\nSTAUFFACHER.\n              Me oomme aseettomat;\nnäette ympärillä piikkimetsän.\n\nMELCHTAL.\nO, jos ois kaikki ripeästi tehty!\nVoi niitä, jotka neuvoi lykkäystä!\n\nGESSLER (Tellille).\nNyt ammu! Turhaan kanneta ei jousta.\nOn vaarallista murha-asein käydä\nja nuoli taapäin kyttään ponnahtaa.\nTää ylväs oikeus, min moukka ottaa,\nmaan herraa korkeinta loukkaa. Olkoon\nse asestettu vaan, ken käskee. Jos\nhuvinne nuolta on ja jousta kantaa,\nno niin, ma annan maalin nuolellenne.\n\nTELL (jännittää jousen ja asettaa nuolen paikalleen).\nAvatkaa kuja! Tilaa!\n\nSTAUFFACHER.\n                     Kuinka, Tell?\nTe tahdotte? Ei koskaan! Vapisette!\nKätenne tärisee ja polvet horjuu.\n\nTELL (laskee jousen).\nSumentaa silmiäni!\n\nNAISET.\n                   Herra taivaan!\n\nTELL (maavoudille).\nTää laukaus multa säästäkää! On tässä\npoveni --\n\n(Repäisee vaatteen rinnaltaan).\n\n          ratsaat puhkaisee sen pian!\n\nGESSLER.\nEn tahdo henkeäs, vaan laukauksen.\nOsaathan kaikki, Tell, et viero mitään;\nsa hoidat ruoria kuin jousta, pelkää\net myrskyä, jos pelastaa sun pitää;\nnyt kerran itses auta, auttaja!\n\n(Tell seisoo hirvittävässä kamppailussa, kouristellen käsiään ja\nheittäen hurjia silmäyksiä milloin maavoutiin, milloin taivaaseen.\nÄkkiä tarttuu hän viineensä, ottaa toisen nuolen ja pistää sen\nmekkonsa poveen. Maavouti huomaa kaikki hänen liikkeensä.)\n\nWALTER TELL (niinipuun alta).\nEn pelkää. Ammu, isä armas!\n\nTELL.\n                           Täytyy!\n\n(Kokoo voimansa ja tähtää.)\n\nRUDENZ.\nMaavouti, ette etemmäksi menne,\nei enää! Koe oli tää. Jo määrän\nte saavutitte. Ollen liian kova\nte turmelette viisaan tarkoituksen\nja liioin jännitetty jousi katkee.\n\nGESSLER.\nTe vaikenette, siks kuin teit' on tarvis.\n\nRUDENZ.\nPuhua tahdon, tohdin. Kunnia\nkuninkaan mulle pyhä on; mut vihaa\nherättää moinen hallitus. Ei tahto\nse kuninkaan, voin väittää, ansainnut\njulmuutta moist' ei kansani, ei teillä\nvaltuutta siihen.\n\nGESSLER.\n                 Haa, te rohkenette!\n\nRUDENZ.\nVait ollen katsoin kaikki pahat työnne;\nnäkevän silmäni ma suljin kiinni\nja sydämeni täyden, suuttuneen\npoveeni alas painoin. Voi en enää\nnyt vaieta, se petos oisi vastaan\nisäini maata sekä keisaria.\n\nBERTA (heittäytyy hänen ja maavoudin väliin).\nAh, raivoavaa vielä raivostatte!\n\nRUDENZ.\nMa jätin kansani ja heimon, suvun,\nvereni, kaikki luonnon siteet katkoin\nvain teihin liittyäkseni; ma luulin\netua kaikkein eespäin vieväni,\nkun valtaa keisarin ma vahvistin.\nNyt side silmiltäni putoo; kauhuin\nsyvyyden reunalla nään itseni;\nmun vapaan järkeni te harhautitte\nja suoran sydämeni; maani olin\nparasta tarkoittain ma syöstä turmaan.\n\nGESSLER.\nTätäkö herrallesi tohdit haastaa?\n\nRUDENZ.\nTe ette, keisari on herrani.\nKuin te, ma vapaaks synnyin, vertaisenne\nritarihyveiss' olen. Mut jos ette\nnimessä keisarin nyt seisois täällä,\nmi mulle pyhä on myös herjattuna,\nheittäisin hansikkain, vaatisin\nritaritavan mukaan teiltä vastuun.\nNiin, ratsaillenne viitatkaa; en seiso\nkuin nuo täss' suojatonna;\n    (Osoittaa kansaa.)\n                          mull' on miekka,\nja ken mua koskee --\n\nSTAUFFACHER (huutaa).\n                     Putos omena!\n\n(Sillä aikaa kuin kaikki ovat kääntyneet tännepäin ja Berta\nheittäytynyt Rudenzin ja maavoudin väliin, on Tell ampunut\nnuolensa.)\n\nRÖSSELMANN.\nLaps elää!\n\nUSEITA ÄÄNIÄ.\n          Nuoli sattui omenaan!\n\n(Walter Fürst horjuu ja on kaatumaisillaan, Berta tukee häntä.)\n\nGESSLER (hämmästyneenä).\nKuin? Onko ampunut hän? Hurja mies!\n\nBERTA.\nLaps elää, tointukaahan, taatto hyvä!\n\nWALTER TELL (tulee juosten\nomena kädessään).\nOmena täss' on, isä! Tiesinhän\nsa ettet vioittaisi poikaas omaa.\n\n(Tell on seisonut ruumis ojona ikäänkuin hän olisi tahtonut\nseurata nuolta; jousi vaipuu hänen kädestään; nähdessään pojan\ntulevan hän rientää tälle avosylin vastaan ja kohottaa hänet\nkiihkeässä innossa povelleen; tässä asemassa hän vaipuu\nvoimatonna alas. Kaikki seisovat liikutettuina).\n\nBERTA.\nO, taivaan armo!\n\nWALTER FÜRST (isälle ja pojalle).\n                Lapset! Lapseni!\n\nSTAUFFACHER.\nJumalan kiitos!\n\nLEUTHOLD.\n               Sepä laukaus!\nAjoissa myöhäisissä muistetaan se.\n\nRUDOLF HARRAS.\nTell joutsimiehestä on käypä taru\nniin kauan kuin on vuoret paikoillansa.\n\n(Ojentaa maavoudille omenan.)\n\nGESSLER.\nOmenan keskus puhki on! Kautt' taivaan,\nse oli laukaus mestarin, ma kehun.\n\nRÖSSELMANN.\nOl' laukaus hyvä, vaan voi miestä, hänet\nken kiusaamahan saattoi Jumalaa!\n\nSTAUFFACHER.\nTell, tointukaa! Kuin mies te päässeet ootte\npälkäästä, kotiin teill' on vapaa tie.\n\nRÖSSELMANN.\nTulkaa ja tuokaa poika äidillensä!\n\n(Tahtovat viedä pois hänet.)\n\nGESSLER.\nTell, kuule!\n\nTELL (tulee takaisin).\n            Mitä käskee herra?\n\nGESSLER.\n                              Kätkit\npovelles nuolen toisenkin -- niin, niin,\nma hyvin näin sen -- mitä aioit sillä?\n\nTELL (hämillään).\nSe tapa vaan on joutsimiesten, herra.\n\nGESSLER.\nEi, Tell, tuo vastaus ei riitä; varmaan\njotakin muuta lie se tarkoittanut.\nReippaasti mulle totuus lausu, Tell;\nse mikä olkoonkin, sun henkes takaan.\nMiks otit toisen nuolen?\n\nTELL.\n                        Niin noh, herra,\nkun henkeni te mulle taanneet ootte,\ntotuuden teille täyden virkan julki.\n\n(Vetää nuolen mekostaan ja katsoo maavoutiin peljättävällä silmäyksellä.)\n\nTeit' oli varten toinen nuoli, jos\nrakasta lasta oisin satuttanut,\nja toinen varmaan osunut ois maaliin.\n\nGESSLER.\nTell, henkes olen sulle taannut tosin,\nritarisanani ma annoin, pidän;\nmut kun nyt tunnen pahan mielenlaatus,\nsun saatan säilyyn, miss' ei päivä paista,\nkumota kuu; näin varma olla voin\nsun vasamoiltas; vangitkaa tuo mies!\nTe hänet sitokaa!\n\n(Tell sidotaan.)\n\nSTAUFFACHER.\n                 Kuin, herra? Miestä\nnäin voitte kohdella, min kautta Luoja\ntahtonsa kuulutti?\n\nGESSLER.\n                  Saas nähdä, tokko\nJumala toista kertaa auttaa häntä.\nHaahteeni vietäköön hän! Myötä tulen,\nKüssnachtiin itse tahdon viedä hänet.\n\nRÖSSELMANN.\nSit' ette voi, sit' ei voi keisari,\nse vastaan vapauskirjeitämme sotii.\n\nGESSLER.\nMiss' ovat ne? Ken on ne vahvistanut?\nEi keisari; on ensin ansaittava\nosoitus suosion tää nöyryydellä.\nOlette kaikki kapinoitsijoita,\nmietitte uhkaa, kansan meteliä.\nMa teidät tunnen, lävitsenne nään.\nTuon otan tällä kertaa keskeltänne,\nmut kaikki ootte samaan syyhyn syypäät.\nKen viisas on, hän vait on, tottelee.\n\n(Poistuu. Berta, Rudenz, Harras ja asemiehet seuraavat\nhäntä; Friesshardt ja Leuthold jäävät jälelle.)\n\nWALTER FÜRST (kiihkeän tuskan vallassa).\nMennyttä kaikk' on; hän on päättänyt\nhävittää mun ja koko huoneheni.\n\nSTAUFFACHER (Tellille).\nOh, miksi ärsytitte ärjyvätä!\n\nTELL.\nMielensä malttakoon, ken tunsi tuskan,\nmin minä.\n\nSTAUFFACHER.\n         Nyt on kaikki mennyt. Vangit\nkaikk' oomme kanssanne ja köytetyt!\n\nMAAMIEHET (ympäröivät Tellin).\nKanssanne menee meiltä viime lohtu.\n\nLEUTHOLD (lähestyy).\nTell, teitä säälin, mut on käsky mulla.\n\nTELL.\nHyvästi!\n\nWALTER TELL (painautuen häneen kiihkeässä tuskassa).\n        Taatto! Taatto! Kallis isä!\n\nTELL (kohottaa kätensä kohti taivasta).\nTaivaassa taattos on. Sa kutsu sitä!\n\nSTAUFFACHER.\nTeilt' enkö tervehdä ma vaimoanne?\n\nTELL (kohottaa pojan palavasti rinnalleen).\nOn poika terve, apu mun on Herra.\n\n(Tempautuu nopeasti irti ja seuraa asemiehiä.)\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KUVAELMA.\n\nVierwaldstätter-järven itäinen ranta.\n\nOmituisesti muodostuneet jyrkät kalliot lännessä sulkevat näköalan.\nJärvi hyrskyää, kuuluu ankaraa pauhua ja huminaa; sillä välin salamoita\nja ukonjyrähdyksiä.\n\n_Kunz Gersaulainen. Kalastajia_ ja _kalastajapoikia_.\n\nKUNZ.\nSen voitte uskoa, näin omin silmin;\nkuin teille kerroin, kaikk' on tapahtunut.\n\nKALASTAJA.\nTell vangittuna viety Küssnachtiin,\nmaan parhain mies ja vahvin käsivarsi,\njos kerran soisi sota vapauden.\n\nKUNZ.\nMaavouti itse häntä sinne saattaa;\nolivat juuri laivaan astumassa,\nkun Flüelistä lähdin; mutta myrsky,\nmi juuri nous ja nopeasti tänne\nminutkin maihin ajoi, estänyt\nlie heidän lähtönsä.\n\nKALASTAJA.\n                    Tell vangittuna\nja voudin vallassa! Oh, uskokaa,\nsyvälle hautaava on vouti hänet,\nei aurinkoa koskaan nää hän enää!\nPelätä täytyis hänen kostoa\nnäät miehen vapaan, jot' on ärsyttänyt.\n\nKUNZ.\nMyös kuuluu, vanha päämies, arvon herra\nvon Attinghaus on kuolemaisillaan.\n\nKALASTAJA.\nSiis murtuu toivon viime ankkuri!\nHän yksin vielä tohti äänen vanhan\nkohottaa eestä kansan oikeuden.\n\nKUNZ.\nMut myrsky yltyy. Jääkää hyvästi!\nMa kylään majoitun; näät tänään lähtö\nlie ajateltaviss' ei kuitenkaan.\n\n(Menee.)\n\nKALASTAJA.\nTell vangittuna, vapaaherra kuollut!\nNyt sorto, nosta otsas julkea,\npois kainous kaikki heitä! Totuuden\nsuu mykkä on ja silmä sokaistu,\nkäsvarsi pelastava kahlehissa!\n\nPOIKA.\nRakeita sataa. Tulkaa majaan, isä,\nei hyvä jäädä tänne taivas-alle.\n\nKALASTAJA.\nRaivotkaa tuulet! Lyökää salamat!\nHaletkaa pilvet! Syöskää taivaan virrat,\nmaa hukuttakaa! Idussansa suku\nmyös hävittäkää vielä syntymätön!\nTulkaatte herroiks, alkuaineet hurjat!\nEsihin korven synkän kontiot\nja sudet vanhat! maa on teidän. Ken\ntääll' elää tahtois vapautta vailla!\n\nPOIKA.\nKuulkaa, kuin syvyys raivoo, pyörre pauhaa;\nnäin koskaan vielä kuohunut ei kuilu!\n\nKALASTAJA.\nPäät' oman lapsen tähdätä, ei moinen\nisälle käsky soinut milloinkaan!\nJa suuri luonto eikö suuttuis tuosta\nja julmistuisi? Oh, en ihmettelis,\njos järveen kumartuisi kalliot,\njos nirkot nuo, jäätornit, jotka sulat\nlie eivät olleet luomis-aamust' asti,\nsyöksyisi huimaavasta korkeudestaan,\njos vuoret halkeis, solat vanhat sortuis,\nja toinen vedenpaisumuksen tulva\nkaikk' ahmais elävitten asuinsijat!\n\n(Kuuluu kellojen soittoa.)\n\nPOIKA.\nVuorelta kellot soivat, kuunnelkaa,\nhädässä veen on varmaan nähty haaksi\nja kellot kaikuu, että rukoiltaisi.\n\n(Nousee eräälle kummulle.)\n\nKALASTAJA.\nVoi laivaa, joka nyt on lainehilla,\ntään hirmukehdon keinuteltavana!\nAvuton täss' on ruorimies ja ruori,\non myrsky herrana, tuul', aalto heittää\nihmistä koppinaan. Ei suojaavainen\nnäy helma hälle läheltä, ei kaukaa!\nMut kylmät katsoo häntä kalliot,\nnuo karut, jotka eivät kättä tarjoo,\nvain poven jylhän, jyrkän, paatisen.\n\nPOIKA (viitaten vasemmalle).\nKas, taatto, laiva lentää Flüelistä.\n\nKALASTAJA.\nJumala heitä auttakoon! Jos myrsky\nveen kuiluun tähän vangiks joutunut on,\nse raivoo niinkuin peto tuskassaan,\nmi häkkinsä lyö rautaristikkoa.\nOvea ulvoen se etsii turhaan;\nsill' ympärillä vuoret saartaa sen,\nne pilviin saakka solan piirittävät.\n\n(Nousee kummulle.)\n\nPOIKA.\nMaaherran laiva on se Urista;\nsen tuttu lippu lie ja punakatto.\n\nKALASTAJA.\nJumala taivaan! Itse on maavouti\nvesillä siellä! Tuossa matkaa hän\nja haahdessaan vie rikostyönsä myötä!\nOn ollut nopsa käsi kostajan;\nnyt suuremman hän herran tuntee yllään.\nEi aalto huoli hänen äänestänsä,\nkumarra hänen hatulleen ei vuoret.\nMiks, poika, rukoilet? Käsvartehen\nsa ällös käykö tuomarin vanhurskaan.\n\nPOIKA.\nRukoile en maavoudin eestä. Tellin\nedestä vaan, mi aluksess' on myötä.\n\nKALASTAJA.\nVoi järjettyyttä sokon luonnonvoiman!\nSyypäätä yhtä rangaistakses pursi\nsun sortaa täytyykö ja purren miehet?\n\nPOIKA.\nKas, kas, he Buggisgratin välttivät\neheinä, mutta myrskyn voima, jonka\ntakaisin heittää Pirunpaasi, heitä\nAx-vuorta suurta kohti kuljettaa.\nNää heit' en enää.\n\nKALASTAJA.\n                  Tuossa on Hackmesser,\nmi monen ollut on jo haahden meno.\nViisaasti jos sit' eivät sivuuta,\nlyö laivan pirstaleiksi vuori pian,\nmi kohtisuoraan syöksyy syvyyteen.\nOn heillä myötä hyvä ruorimies;\njos ken nyt auttaa voisi, ois se Tell,\nmut tuon on käsivarsi kahlehdittu.\n\n_Wilhelm Tell_ joutsineen.\n\n(Tulee nopein askelin, katsoo hämmästyneenä ympärilleen\nja osoittaa kiihkeintä liikutusta. Tultuaan näyttämön keskelle,\nheittäytyy hän maahan, koskettaa maata käsillään ja ojentaa ne\nkohti taivasta.)\n\nPOIKA (huomaa hänet).\nKas, ken on mies, mi tuolla polvistuu? --\n\nKALASTAJA.\nHän käsin maahan tarttuu, mielensä\nolevan näyttää suunniltansa.\n\nPOIKA (tulee etualalle päin).\n                            Mitä\nma näen? Taatto, tulkaa, katsokaa!\n\nKALASTAJA (lähestyy).\nKen on se? Luoja taivaan! Tell on se!\nKuin täällä ootte?\n\nPOIKA.\n                  Ette vankina\nsiis olleet laivalla ja sidottuna?\n\nKALASTAJA.\nTeit' eikö vietykään siis Küssnachtiin?\n\nTELL (nousee ylös).\nMa olen vapaa.\n\nKALASTAJA ja POIKA.\n              Vapaa? Luojan ihme!\n\nPOIKA.\nTulette mistä?\n\nTELL.\n              Tuolta laivalta.\n\nKALASTAJA.\nKuin?\n\nPOIKA (samaan aikaan).\n     Missä on maavouti?\n\nTELL.\n                       Aallot ahnaat\nhänt' ajaa.\n\nKALASTAJA.\n           Tosiaan? Mut te? Kuin alta\nte myrskyn pääsitte ja siteistänne?\n\nTELL.\nJumalan armo mua auttoi. Kuulkaa!\n\nKALASTAJA ja POIKA.\nPuhukaa, puhukaa!\n\nTELL.\n                 Mit' Altorfissa\ntapahtui, tiedätte.\n\nKALASTAJA.\n                   Ma tiedän kaikki;\npuhukaa!\n\nTELL.\n        Mun maavouti vangiks sitoi,\nKüssnachtin linnaan viedä aikoi minut.\n\nKALASTAJA.\nKanssanne Flüelissä laivaan astui,\nsen tiedämme. Mut kuinka pelastuitte?\n\nTELL.\nLaivassa olin, lujaan köytty, mies\naseeton, hyljätty. En aurinkoa\niloista enää luullut näkeväni,\narmaita kasvoja en vaimon, lasten,\nja lohdutonna vetten erämaata\nma katsoin.\n\nKALASTAJA.\n           Raukka mies!\n\nTELL.\n                       Niin lähdettiin,\nmaavouti, Rudolf Harras ynnä huovit.\nMut nuolikonttini ja jousi lepäs\nperässä laivan, ruorin vierellä.\nKun juuri kulmaan oli tultu pienen\nAx-vuoren, Herra rajuilman antoi\nniin hengenhätäisen, niin hirvittävän\nGotthardin onkaloista syöstä esiin,\nett' uljuus kaikki loppui soutajilta\nja kaikki luuli tulleen turman kurjan.\nNiin kuulin, kuinka muuan palvelija\nmaavoudin puoleen kääntyi, virkkoi hälle\n\"Hätänne näätte sekä meidän, herra,\nett' ollaan kaikki kuolon äyrähällä.\nMut ruorimiehet pelko voittaa, eivät\nhe tiedä neuvoa, myös oudot heille\nnää väylät ovat. Tell mies vankka on\nja hyvin haahden hoitaa. Entä jos\nhädässä häntä käyttäisimme?\" Mulle\nmaavouti lausui: \"Tell, jos auttaa meidät\nkäsistä myrskyn voivas luulet, lie\nmun sinut päästettävä siteistäsi.\"\nMa lausuin: \"Herra, luulen voivani\navulla Luojan meidät auttaa tästä.\"\nNäin köysistäni irti pääsin, seisoin\nruorissa, purren ohjasin ma oikein.\nSivulle sentään pälyin joustani,\ntähystin rantamia tarkkaan, missä\nois kiven kielekkeellä jalan sija.\nJa kun näin kallion ma ulkonevan,\nmi sileänä suistui syvyyteen --\n\nKALASTAJA.\nSen tunnen: juurella Ax-vuoren suuren;\nmut jyrkkä on se, luulin mahdottomaks\nhypäten päästä sille purresta.\n\nTELL.\nHoputin huoveja ma soutamahan,\nett' tultaisi tuon paaden luokse, siinä,\nma huusin, ohi oisi vaara pahin.\nKun nopsaan souten näin se saavutetaan,\nrukoilen Herran armoa ja painan,\nvireessä joka ruumiinjänne, purren\nperemmän kokan kohti kalliota,\nnyt jousen, viinen tempaan, hyppään, pääsen\nlaelle paaden, vielä voimakkaasti\npotkaisen taapäin sekä purren sysään\nma vetten kitaan kiehuvaan. Nyt siellä\nse Herran tahdon mukaan harhaelkoon!\nTäss' olen, vapaa myrskyn vallasta,\nja ilkeämmästä viel' ihmisien.\n\nKALASTAJA.\nTell, Tell! On ihmeen Herra tehnyt teille;\nomia tuskin uskon aistejani.\nMut sanokaa, nyt kunne aiotte?\nNäät varma vaarast' ette lie, jos vouti\nelossa pääsee myrskystä.\n\nTELL.\n                        Ma kuulin\nsanovan hänen, koska sidottuna\nviel' lepäsin, ett' aikoi Brunniin hän\nja linnaansa mun Schwyzin kautta viedä.\n\nKALASTAJA.\nHän maitse matkustaako?\n\nTELL.\n                       Niin hän aikoo.\n\nKALASTAJA.\nSiis piiloon kohta käykää! Toista kertaa\nkäsistä voudin teit' ei auta Herra.\n\nTELL.\nTie lähin mist' on Arthiin, Küssnachtiin?\n\nKALASTAJA.\nKäy Steinin kautta avoin valtatie;\nmut lyhempää ja salaisempaa saattaa\nLowerzin kautta teidät poikani.\n\nTELL (ojentaen hänelle kätensä).\nJumala hyväntyönne palkitkoon.\nHyvästi.\n\n(Menee ja kääntyy takaisin.)\n\n        Rütlin liette liittolainen?\nOn niinkuin mainittu ois mulle teidät.\n\nKALASTAJA.\nMa siellä olin, vannoin liiton valan.\n\nTELL.\nSiis Bürgliin rientäkää, se hyvyys tehkää,\nmua vaimo kaipaa, hälle ilmoittakaa\neheä että oon ja pelastettu.\n\nKALASTAJA.\nMut kunne teidän paenneen ma sanon?\n\nTELL.\nLöydätte hänen luonaan appeni\nja muita vannoneita Rütlin valan.\nHe olkoot uljaat, hyväss' uskossa,\nTell vapaa on ja käsivarttaan käyttää;\nminusta lisää kuulevat he pian.\n\nKALASTAJA.\nMi teill' on mielessä? Se mainitkaa!\n\nTELL.\nKun tehty on se, siitä mainitahan.\n\nKALASTAJA.\nTie hälle näytä, Jenni. Luoja kanssaan!\nHän täyttää, minkä ottaa tehdäkseen.\n\n\n\n\nTOINEN KUVAELMA.\n\nAttinghausin aatelistila.\n\nVapaaherra, kuolevana nojatuolissa. _Walter Fürst, Stauffacher,\nMelchtal_ ja _Baumgarten_ hänen ympärillään. _Walter Tell_ kuolevan\nedessä polvillaan.\n\nWALTER FÜRST.\nHän mennyt on, on tuonen tuolla puolen.\n\nSTAUFFACHER.\nEi kuolleelta hän näytä. Huulillaan,\nkas, sulka liikkuu. Tyynnä vaan hän uinuu\nja piirteet hymyilevät rauhallisna.\n\n(Baumgarten menee ovelle ja puhuu jonkun kera.)\n\nWALTER FÜRST (Baumgartenille).\nKen siellä?\n\nBAUMGARTEN (tulee takaisin).\n           Rouva Hedwig, tyttärenne;\nhän teille haastaa, pojan nähdä tahtoo.\n\n(Walter Tell nousee ylös.)\n\nWALTER FÜRST.\nMull' lohtua ei muita lohduttaa;\nmun pääni päälle kaikki tuska lankee.\n\nHEDWIG (tunkeutuen sisälle).\nMiss' olet, laps? ma nähdä tahdon sinut!\n\nSTAUFFACHER.\nTe malttukaa! On tämä kuolon talo.\n\nHEDWIG (syöksee pojan luo).\nMun Walterini! Oh, hän elää!\n\nWALTER TELL (riippuen hänessä).\n                            Äiti!\n\nHEDWIG.\nSe onko varmaa? vammaton sa olet?\n    (Katselee häntä tuskallisella huolella.)\nHän kuinka saattoi päähäs tähdätä,\nkuin saattoi? Häll' ei sydäntä; hän voi\nlähettää nuolensa päin poikaa omaa.\n\nWALTER FÜRST.\nSen mielin tuskan murtamin hän teki,\npakosta, sillä oli hengen vaara.\n\nHEDWIG.\nJos isän hällä sydän ois, hän ennen\nkuin teki sen ois tuhatkertaa kuollut!\n\nSTAUFFACHER.\nJumalan kaitselmusta kiittäkää,\nmi hyvin näin sen johti.\n\nHEDWIG.\n                        Saatanko\nunohtaa, kuink' ois käydä voinut? Vaikka\ntulisin valkopääksi, aina pojan\nsiteissä nään, hänt' isä tähtää -- Herra\nvanhurskas! -- poveeni nuol' lentää aina.\n\nMELCHTAL.\nMaavouti häntä ärsytti, se tietkää!\n\nHEDWIG.\nOi, miesten raakaa sydäntä! Jos ylpeys\non loukattu, he eivät huoli mistään;\npanevat uhkapeliin lapsen pään\nja äidin sydämen!\n\nBAUMGARTEN.\n                 Viel' eikö riitä\nmiehenne kova kohtalo, kun häntä\nraskaalla nuhteella noin halvennatte?\nTeit' eikö koske tuntemansa tuskat?\n\nHEDWIG (kääntyy ja katsoo\nhäntä suurella silmäyksellä).\nSua turma ystävän vain itkettääkö?\nMiss' olitte, kun urho vangittiin?\nMiss' oli silloin apunne? Te näitte,\nsallitte tapahtuvan hirmutyön;\nsieditte hyvin, että ystävä\npois vietiin keskeltänne. Onko Tell\nnäin toiminut myös teihin nähden? Myöskö\nhän epäröi, kun takanas jo ratsaat\nmaavoudin riensi, koska eessäs järvi\nvaahtoinen hyrskyi? Veltoin itkuvesin\nhän ei sua surrut, purteen juoksi, vaimon\nja lapset unhotti, ja auttoi sinut.\n\nWALTER FÜRST.\nMin avun hälle antaa uskalsimme,\nme joukko pieni, aivan aseeton?\n\nHEDWIG (heittäytyy hänen povelleen).\nSinulta myös, oi isä, on hän mennyt!\nHän mennyt maalta on ja mennyt meiltä;\nkaipaamme kaikki häntä; ah, hän meitä!\nJumala estäköön hält' epätoivon!\nEi linnan kolkkoon vankikoppiin lohtu\nyletä ystävän. Jos sairastuis hän!\nAh, hänen täytyy siellä sairastua\nsynkässä kosteudessa! Kuin suo-ilmaa\nei kestä alppiruusu, kuihtuu, kuolee,\nniin hälle elämää ei muu kuin päivä,\naurinko, taivaan armaat tuulivirrat.\nHän vanki! Hän! On vapaus hälle ilma,\nei voi hän elää rotkon hengessä.\n\nSTAUFFACHER.\nTe tyyntykää! On meidän kaikkein tahto\navata hänen vankilansa.\n\nHEDWIG.\n                       Mitä\nhänt' ilman voitte te? Niin kauan kuin\nTell vapaa oli, niin, myös toivo oli,\nviattomuudell' oli ystävä\nja vainotulla auttaja; Tell teidät\npelasti kaikki; hänen kahleitansa\nkatkaista kaikki yhdess' ette voi!\n\n(Vapaaherra herää.)\n\nBAUMGARTEN.\nHän liikkuu, vait!\n\nATTINGHAUS (kohoten).\n                  Miss' on hän?\n\nSTAUFFACHER.\n                               Ken?\n\nATTINGHAUS.\n                                   Hän puuttuu,\nhän minut hylkää viime hetkelläni?\n\nSTAUFFACHER.\nSe junkkari on. Saanut lie hän sanan?\n\nWALTER FÜRST.\nOn hälle viesti viety. Lohduttaukaa!\nHän meidän on, hän sydämensä löysi.\n\nATTINGHAUS.\nPuhunut onko eestä maansa hän?\n\nSTAUFFACHER.\nKuin sankari.\n\nATTINGHAUS.\n             Mut miks ei saavu hän\nmun ottamahan viime siunausta?\nMa tunnen, loppu lähestyy.\n\nSTAUFFACHER.\n                          Ei niin,\nah, arvon herra! Teidät virvoittanut\non uni, kirkas onhan katsehenne.\n\nATTINGHAUS.\nElämä tuskaa on, mun jätti tuska;\nlopussa kärsimys kuin toivo on.\n\n(Huomaa pojan.)\n\nKen on tää poika?\n\nWALTER FÜRST.\nHäntä siunatkaa!\nIsätön on hän, pojanpoika mulle.\n\n(Hedwig vaipuu poikineen kuolevan eteen.)\n\nATTINGHAUS.\nJa ilman isää jätän kaikki teidät,\nah, kaikki! Voi mua, jonka viime katseet\non nähneet synnyinmaani perikadon!\nTäytyikö elon pitkän määrään päästä\nmun kaikin toiveineni kuollakseni?\n\nSTAUFFACHER (Walter Fürstille).\nNäin murheess' onko hänen eroominen?\nMiks emme viime hetkeänsä synkkää\nvalaise toivon välkkehellä? Herra,\nhenkenne ylentäkää! Emme aivan\nhukassa ole, pelastusta on.\n\nATTINGHAUS.\nKen teidät pelastaa?\n\nWALTER FÜRST.\n                    Me itse. Kuulkaa!\nSanansa antaneet on maata kolme\npois ajaa sortajat. On liitto tehty,\nvannottu vala pyhä. Toimeen käydään\njo ennen kuin on uuden kiertonsa\nvuos alkanut. Ja vapahassa maassa\nlepäävä luunne ovat.\n\nATTINGHAUS.\n                    Sanokaa,\noi, mulle, tehty on jo liitto?\n\nMELCHTAL.\n                              Nousee\nsamana päivänä kaikk' kolme maata\nja sota syttyy. Kaikk' on valmistettu\nja hyvin säilytetty salaisuus,\nsen vaikka sadat tietää. Sortajien\non pohja ontto, perus heikko, päivät\nluetut ovat heidän herruutensa\nja kohta jälkeä ei heistä näy.\n\nATTINGHAUS.\nMut lujat linnat, jotka maassa ovat?\n\nMELCHTAL.\nSamana päivänä ne kaikki sortuu.\n\nATTINGHAUS.\nJa onko liitossanne aateli?\n\nSTAUFFACHER.\nKun hetki lyö, he avun antanevat;\nmaakansa yksin nyt on liitossa.\n\nATTINGHAUS (kohoaa vaivoin,\nosoittaa suurta hämmästystä).\nJos talonpoika moista uskaltanut\non omin voimin, ilman aatelia,\njos itseensä niin paljon luottaa hän:\nniin, silloin meit' ei ole tarvis enää,\nme voimme hautaan käydä tyynin mielin,\njälkeemme elää, kautta voimain toisten\npyhänä pysyy ihmis-ihanuus.\n\n(Laskee kätensä pojan pään päälle, joka on hänen edessään\npolvillaan.)\n\nOmena oli päässä tässä, siitä\nparempi vapaus teille kukkii kerran;\njo vanha murtuu, ajat muuttuu, uusi\nelämä raunioista vihannoi.\n\nSTAUFFACHER (Walter Fürstille).\nKas, mikä loisto hälle silmiin syttyy,\nse luonnon sammumist' ei lie, se on\njo säde uuden elon.\n\nATTINGHAUS.\n                   Linnoistansa\nvanhoista astuu aateli ja vannoo\nnyt kaupungeille kansalaisten valan;\nJurasta, Thurgaust' on jo alku tehty.\nBern jalo nostaa päänsä hallitsevan,\non Freiburg vapahitten varma linna,\njo vilkas Zürich kutsuu aseisiin\nammattikunnat, kuninkaitten valta\nmuureihin ijäisiin sen murskattu.\n\n(Lausuu seuraavaisen kuin tietäjän äänellä, hänen puheensa\nkohoaa haltioitumiseen.)\n\nNään ruhtinaat ja jalot herrat, jotka\ntulevat raskain rautapaidoin maata\nhiljaisen paimenkansan voittamaan.\nElosta, kuolemast' on taisto, moni\nsaa vuorisola maineen hurmehisen.\nKas, avorinnoin talonpoika syöksyy,\nvapaana uhrina, päin keihäsmetsää,\nse murtuu, kuihtuu kukka aatelin,\nja lipun nostaa vapaus voitollinen.\n\n(Tarttuen Walter Fürstin ja Stauffacherin käsiin.)\n\nLujasti aina yhtä olkaa kansaa,\nmaa vapaa älköön toista vierastako,\nja vuorillenne merkkitulet tehkää,\nett' yhtyis pian liitto liittoon. Olkaa\nain yhtä, yhtä, yhtä!\n\n(Vaipuu taapäin pieluksilleen, pitäen elottomilla käsillään vielä\nkiinni toisista. Fürst ja Stauffacher katselevat häntä vielä hetken\nvaitiollen; astuvat sitten syrjään, kumpikin tuskansa vallassa. Sillä\naikaa ovat hänen alustalaisensa hiljaa saapuneet sisälle, he lähestyvät\nosoittaen hiljaisempaa tahi kiihkeämpää surua; toiset polvistuvat\nvainajan luo ja itkevät käsi silmien edessä. Tämän mykän kohtauksen\naikana soi linnankello.)\n\n_Rudenz_ ynnä edelliset.\n\nRUDENZ (tullen nopeasti).\nElääkö hän? Hän mua voiko kuulla?\n\nWALTER FÜRST (pois käännetyin kasvoin).\nTe ootte meille lääniherra nyt;\nja tällä linnalla on toinen nimi.\n\nRUDENZ (huomaa ruumiin ja seisoo kiihkeän tuskan valtaamana).\nMun myöhästyikö katumukseni?\nHän eikö hetken voinut hengittää,\nett' uuden ois hän nähnyt sydämeni?\nEn kuullut hänen ääntään uskollista,\nvalossa kun hän vielä kulki. Poissa\nnyt on hän, poissa, ikivelka mulle\njäi raskas, maksamaton. Lausukaa\nhän kuoliko mun vuoksi murehtien?\n\nSTAUFFACHER.\nTekonne kuollessaan hän kuuli, siunas\nmiehuutta, millä puhuitte.\n\nRUDENZ (polvistuu ääreen).\n                          Niin, tomu\nsa pyhä miehen kalliin, mennyt vainaa!\nMa tässä sulle vannon, kädessäin\nsun kuollut, kylmä kätes: rikkonut\nijäksi olen kaikki vieraat siteet;\ntaas oma olen kansani, ma tahdon\nmies Sveitsin olla, olla kokonaan,\nkaikesta sielustani.\n\n(Nousten ylös.)\n\n                    Surkaa häntä,\nol' ystävä, ol' isä kaikkein hän!\nMut hänen maitaan yksin en ma peri\nmyös hänen henkensä ja sydämensä,\nja teille täyttävä on reipas nuoruus,\nijältä harmaalta mi vaille jäi.\nKätenne antakaa, te arvon isä!\nMyös tekin! Melchtal, älkää epäröikö!\nPois älkää kääntykö! Oi, ottakaa\nvalani vastaan!\n\nWALTER FÜRST.\n               Käteen hälle käykää!\nMielensä kääntynyt on, luottamusta\nse ansaitsee.\n\nMELCHTAL.\n             Maamiestä halveksuitte\nte ennen; kuinka teihin vois hän luottaa?\n\nRUDENZ.\nAh, erhe nuoruuteni unhottakaa!\n\nSTAUFFACHER (Melchtalille)\nYht' olkaa, oli vainaan viime sana.\nSe muistakaa!\n\nMELCHTAL.\n             Mun täss' on käsi! Herra,\nmaamiehen koura myös on miehen-sana.\nMit' onkaan meitä ilman aateli?\nSäätymme vanhemp' on kuin teidän.\n\nRUDENZ.\n                                 Sitä\nma kunnioitan sekä miekoin suojaan.\n\nMELCHTAL.\nKäsvarsi, joka kyntää kovan maan\nja heilimöittää, vapaaherra, jaksaa\nmyös miehen rintaa turvata.\n\nRUDENZ.\n                           Te mun,\nma teidän rintaa olen turvaava,\nnäin kumpikin me vankat oomme. Mutta\nmiks puhua, kun vielä synnyinmaa\non saalis vieraan sortovallan? Ensin\nmaa vainolaisist' olkoon vapaa, sitten\nsovussa siinä elää saattanemme.\n\n(Hetken vaitiolon jälkeen.)\n\nVait ootte? Teill' ei mulle sanaa? Kuinka?\nAnsaitse enkö luottamusta vielä?\nSiis vasten tahtoanne tunkea\nliittonne salaisuutehen mun täytyy.\nRütlissä valan ootte vannoneet.\nSen tiedän, kaikki tiedän päätöksenne;\nmit' ette mulle uskoneet, sen olen\npyhänä panttina ma säilyttänyt.\nEn koskaan ollut maani vihollinen,\nen teitä vastaan toiminut ois koskaan.\nMut pahoin teitte, kun työn lykkäsitte;\non teko nopsa tarpeen, hetket kuluu,\njo uhriks hitautenne joutui Tell.\n\nSTAUFFACHER.\nVannoimme Herran juhlaan vartovamme.\n\nRUDENZ.\nEn kera ollut, vannonut en myötä.\nTe vartokaa, ma toimin.\n\nMELCHTAL.\n                       Tahdotte --\n\nRUDENZ.\nMaan isiin kuulun nyt, mun ensimmäinen\nnyt velvoitus on teitä turvata.\n\nWALTER FÜRST.\nTää tomu kallis maahan saattaa, se\non teille lähin velvoitus ja pyhin.\n\nRUDENZ.\nKun maa on vapaa, voiton seppeleen\npanemme tuoreen hänen paarillensa.\nOi, ystävät! Ei yksin teidän ole\nasia, mullakin on miekanleikki\nkanss' sortajain. Nyt kuulkaa! Kadonnut\non Bertani, pois salaa viety, meiltä\ntemmattu rikostyöllä rohkealla.\n\nSTAUFFACHER.\nTyranni moisen tehdä tohtinut\nvapaata oisko vastaan aatelia?\n\nRUDENZ.\nTeit' auttavani vannoin, ystävät,\napua teiltä nyt ma ensin anon.\nPois viety, ryöstetty on rakkahani.\nKen tietää, kussa häntä kätketään,\nmit' uskaltavat väkivaltaa käyttää,\nett' taipuis avioon hän vihattuun?\nMua älkää hyljätkö, mua auttakaa\nhänt' etsimään! Hän maans' on oiva tytär\nja ansainnut, ett' asestauvat kaikki\nkäsvarret hänen eestään.\n\nWALTER FÜRST.\n                        Tuumanne\nmik' on?\n\nRUDENZ.\n         En tiedä. Epätoivo synkkä\nmua murtaa, yössä häntä saartavassa,\ntään tuskan äärettömän taakan alla,\nen osaa yrittää ma mitään varmaa;\nyks selvä vaan on sydämelleni:\ntyrannivallan raunioista yksin\nhän saattaa tulla esiinkaivetuksi.\nOn meidän linnat kaikki vallattava,\njos mieli päästä hänen vankilaansa.\n\nMELCHTAL.\nTe meitä johtakaa! Me seuraamme.\nMiks säästää huomiseen, min voi jo tänään?\nTell vapaa oli aikaan Rütlin valan,\nei vielä tapahtunut hirmu tuo.\nLain uuden laatii ajan riento; kuka\nniin pelkur' ois, nyt ettei kiirehtäisi!\n\nRUDENZ (Stauffacherille ja Walter Fürstille).\nSill' aikaa aseissa ja valmiit olkaa,\nsiks kunnes vuorten syttyy merkkitulet;\nnäät nopsemmin kuin viestipursi kiitää,\nsamoova teille voittomme on sana;\nja koska näätte liekkein leimahtavan,\nkuin ukonnuoli syöskää sortajaan\nja musertakaa vieraan vallan muuri!\n\n(Menevät.)\n\n\n\n\nKOLMAS KUVAELMA.\n\nSolatie Küssnachtin luona.\n\nTie käy taustassa kallioiden lomasta alas ja kulkijat näkyvät ylhäällä\njo ennen kuin he ilmestyvät näyttämölle. Kalliot saartavat koko\nnäyttämön; eräs etummaisista muodostaa ulkonevan kielekkeen, jolla\nkasvaa pensaikkoa.\n\nTELL (tulee joutsineen).\nTuleva on hän solan kautta tämän;\nei tietä toista ole Küssnachtiin.\nTyön täällä täytän, tilaisuus on hyvä.\nOn tuolla seljapensas, sinne piilen,\nvoin sieltä noutaa hänet nuolellani;\ntien ahtaus on turva ahdistajan.\nTilisi tee nyt taivaan kanssa, vouti!\nPois täytyy sun, on hiekkas loppuun juossut.\nMa hiljaa elin, huoletonna, jousta\nvain metsän riistaa kohti jännittelin\nja miettinyt mun mieleni ei murhaa;\nsa olet rauhani pois peljättänyt\nja miehen hurskaan mielenlaadun maitoon\nkyyn myrkyn sekoittanut. Hirmut mulle\ntavaksi tehnyt olet. Lapsen päätä\nken maalinansa tähtäs, sydämeen\nosaava varmaan myös on vihollisen.\nMaavouti, raivoltasi turvata\nmun täytyy lapset syyttömät ja vaimo,\ntuo uskollinen! Koska jousenjänteen\nma vedin, koska vapisi tää käsi,\nkun, julma, liekkumalla helvetin\npakotit tähtäämään mun päätä lapsen,\nkun voimatonna eessäs pyysin, palvoin:\nniin vannoin silloin sisimmässäni\nma hirmuvalan, min vain Luoja kuuli,\nett' ensi laukaukseni ois maali\nsun sydämes. Mit' olen vannonut\ntuon hetken tuonen-raskaan vaivan alla,\non pyhä velka, jonka tahdon maksaa.\n\nOot herrani, oot vouti keisarini;\nmut keisari ei laillas tehnyt oisi.\nLähetti hän sun tänne tuomariksi\nkovaksi, sillä suuttunut hän oli,\nmut ei, ett' tohtisit sa kostamatta,\nhimossa murhan, kauhut kaikki tehdä;\nJumala elää, rankaisee ja kostaa.\n\nKäy esiin nyt, sa tuskain suurten tuoja,\naarteeni armas, korkein kalleuteni!\nNyt maalin sulle suon, mi ollut aina\non puhki pääsemätön pyynnön hurskaan,\nsua ei se kilpistävä lie. Ja sinä,\njousjänne uskollinen, palvellut\nmi usein oot mua iloleikkilöissä,\ntodessa tuimassa mua ällös hylkää!\nNyt vielä kestä, kunnon joutseni,\nniin monen surmanuolen suihkuttaja!\nJos nyt sen voimatonna viskaat, mulla\nei enää toista lähetettävää.\n\n(Kulkijoita yli näyttämön.)\n\nPenkille paatiselle istun tähän,\nmi kulkijalle levon lyhyen suo;\nkotia tääll' ei kellään näät, vaan kaikki\noutoina rientää ohi toistensa,\nei huoli hänen tuskastansa; kauppi\nkäy tästä huolehtiva, hurskas munkki,\nja avojalka pyhiinvaeltaja,\nmyös synkkä rosvo, lieto soittoniekka\nja raskaan kuormahevon kuljettaja,\nmi kaukaa saapuu maista ihmisien,\n-- näät joka tie maailman ääriin johtaa\nja kaikki kulkee tietänsä ja kaikki\ntoimeensa käy, mut mun on työni murha!\n\n(Istuu.)\n\nKun muinen taatto lähti, rakkaat lapset,\nol' ilo teillä, kun hän koteutui;\nnäät tullut ei hän koskaan tyhjin käsin,\ntoi alppiruusun taikka linnun oudon\ntai Ammon-sarven, niinkuin kulkija\nvuorilta joskus löytää sen. Nyt vainoo\nhän riistaa toista, murhamiettehissä\nohella istuu korpitien; nyt väijyy\nhän vihamiehen henkeä. Ja sentään\nvain teitä, rakkaat lapset, muistaa hän,\nvain teitä, herttaisia, syyttömiä\ntyrannin kostolta hän turvatakseen\nnyt jousen aikoo murhaan jännittää.\n\n(Nousee.)\n\nOtusta oivaa väijyn. Metsämiesi\nmyös eikö kärsi talvipakkasta\nja päivät pitkät harhaa kukkuloilla\nkiveltä uhkahypyn tehdäkseen\nja kiivetäkseen kohtisuoraa seinää,\nsiin' omin verin kiinni killuakseen,\nkaikk' eestä kauriin poloisen. Nyt saalis\nkyseessä kalliimp' on, on sydän miehen\nvihatun, vihaavan mua saakka kuoloon.\n\n(Etäältä kuuluu hilpeä soitto, joka lähenee.)\n\nEloni kaiken käyttänyt oon jousta,\noon harjoitellut ampusäännöt kaikki,\nosannut usein olen mustaan, tuonut\nkotiini monen leikki-ammunnasta\npalkinnon kauniin; mutta tänään tehdä\nma tahdon mestar'laukauksen, voittaa\npalkinnon parhaan koko vuoristossa.\n\nHääsaatto kulkee yli näyttämön ja nousee ylös vuoritietä. _Tell_ katselee\nsitä jouseensa nojautuneena. _Stüssi_, pellonvartia, yhtyy hänen seuraansa.\n\nSTÜSSI.\nSe Mörlischachista on luostarin\nmaapehtori, mi häitä pitää; rikas,\non hällä varmaan karjaa kymmenkunta.\nHän Imi-järveltä nyt naisen noutaa\nja tänä yönä Küssnachtiss' on kestit.\nKäy mukaan! Joka kunnon mies saa kutsun.\n\nTELL.\nTotinen vieras sovi ei häätaloon.\n\nSTÜSSI.\nJos murhe painaa sua, pois se heitä!\nMin hetki suo, se ota! Aik' on raskas,\nsiks ilmasta on ilo temmattava.\nHäät täällä, toisahalla hautajaiset.\n\nTELL.\nJa usein molemmat yht'aikaa.\n\nSTÜSSI.\n                            Niin\non meno maailman. On kaikkialla\nsurua kyllin. Vuoren seinä syössyt\non Glarnin maassa, koko toinen puoli\nvajonnut kukkulasta.\n\nTELL.\n                    Vaappuvatko\nmyös vuoret? Vakaa ei maan päällä mikään.\n\nSTÜSSI.\nMyös muualta nyt kuuluu kummia.\nTuon mulle muuan kertoi Badin miesi:\nritari ratsasti luo kuninkaan,\ntapasi tiellä hänet paarmaparvi,\nne iski hevoseen, se kuoliaana\npistoista polttavista maahan vaipui\nja jalkaisin luo kuninkaan hän tuli.\n\nTELL.\nOn heikollekin pistimensä suotu.\n\n_Armgard_ tulee useiden lasten kera ja asettuu solatien\nsuuhun.\n\nSTÜSSI.\nMaanvaivaa suurta merkitsee se, luullaan,\nja hirmutöitä.\n\nTELL.\n              Joka päivä tuo\ntekoja moisia. Ei ihmehien\nniit' ole tarvis meille ilmoitella.\n\nSTÜSSI.\nNiin, miekkoinen, mi istuu rauhassa\nomainsa luona, vilja korjattuna.\n\nTELL.\nSaa rauhassa ei elää hurskahin,\njos paha naapuri ei rauhaa anna.\n\n(Tell katsoo usein levottomasti odottaen tien yläpäähän.)\n\nSTÜSSI.\nHyvästi! Vartonette jotain tässä.\n\nTELL.\nNiin.\n\nSTÜSSI.\n     Teille hauskaa kotimatkaa toivon.\nUrista ootte? Armon herraamme\nmaavoutia sielt' tänään varrotahan.\n\nKULKIJA (tulee).\nMaavoutia ei tänään vartomista.\nVeet rankkasatehist' on paisuneet\nja sillat virta vienyt.\n\n(Tell nousee.)\n\nARMGARD (lähestyen).\n                       Eikö tule\nmaavouti?\n\nSTÜSSI.\n         Tahdotteko hältä jotain?\n\nARMGARD.\nMa josko tahdon!\n\nSTÜSSI.\n                Miksi asetutte\nsiis hänen tielleen tähän solaan?\n\nARMGARD.\n                                 Tässä\nmua ei hän väistä, kuulemast' ei pääse.\n\nFRIESSHARDT (tulee kiireisesti solatietä ja huutaa näyttämölle).\nPois tieltä! Armollinen herrani\nmaavouti jäljestäni ratsain saapuu.\n\n(Tell menee.)\n\nARMGARD (vilkkaasti).\nMaavouti tulee!\n\n(Menee lapsineen etualalle, Gessler ja Rudolf Harras ilmestyvät\nratsain solatien yläpäähän.)\n\nSTÜSSI (Friesshardtille).\n               Kuinka virtain poikki\npääsitte, vaikka oli rikki sillat?\n\nFRIESSHARDT.\nOlemme myrskyn halki tulleet, veikko,\nme emme pelkää pientä alppi-ojaa.\n\nSTÜSSI.\nOlitte järvellä te myrskyn aikaan?\n\nFRIESSHARD.\nEloni kaiken sitä muistan.\n\nSTÜSSI.\n                          Jääkää,\noi, kertokaa!\n\nFRIESSHARDT.\n             Mun eespäin täytyy, tulo\nmaavoudin linnaan ilmoittaa.\n\n(Pois.)\n\nSTÜSSI.\n                            Jos haaksi\nhyviä kantanut ois ihmisiä,\nvajonnut ois se kiluin kaluinensa;\nei noille mitään vesi voi, ei tuli.\n\n(Katsoo ympärilleen.)\n\nMut kunne joutui joutsimies?\n\n_Gessler_ ja _Rudolf Harras_, ratsain.\n\nGESSLER.\n                            Niin, niin,\nmut palvelija keisarin ma olen,\nmun täytyy häntä miellyttää. Mua tänne\nhän lähettänyt ei, ett' öisin hellä\nja kansaa hemmottelisin; hän vaatii\nvain kuuliaisuutta. On siitä kiista,\nken maass' on herra, keisari vai moukka.\n\nARMGARD.\nNyt hetki on, nyt hälle haastaa tahdon.\n\n(Lähestyy arkana.)\n\nGESSLER.\nAltorfin hattua en pystyttänyt\nma leikin vuoks, en koetellakseni\nsydäntä kansan, jonka tunnen ammoin.\nSen tein ma notkistaakseni tuon niskan,\nmin ylpeänä kantavat he. Panin\ntuon häiritsijän heidän tielleen, josta\non ohi heidän käyminen, se että\nsattuisi silmiin heille, muistuttaisi\nherrasta, jonka unohtaa he aivan.\n\nRUDOLF.\nMut jotkut oikeudet on kansalla.\n\nGESSLER.\nNiit' arvioida ei nyt aika. Suuret\non seikat syntymässä. Kasvaa tahtoo\nnäät keisar'huone. Minkä mainehikas\nalotti isä, tahtoo poika päättää.\nTää kansa pieni tiellämme on este;\nniin taikka näin, sen täytyy alistua.\n\n(Aikovat ohitse. Vaimo heittäytyy maavoudin eteen maahan.)\n\nARMGARD.\nAh, armoa, maavouti, armahdusta!\n\nGESSLER.\nEteeni miksi yleisellä tiellä\nte käytte? Pois!\n\nARMGARD.\n                Mun mieheni on vanki;\nja orvot leipää huutaa. Säälikää\nhätäämme suurta, herra ankara!\n\nRUDOLF.\nKen ootte? Ken on miehenne?\n\nARMGARD.\n                           Hän on\nRigistä, köyhä heinänkorjaaja,\nmi kuiluin päältä, vuorten seinämiltä,\nmihin ei tohdi karjalaumat nousta,\nvapaasti vihertävän ruohon niittää.\n\nRUDOLF (maavoudille).\nTodella toimi kurja, säälittävä!\nMa pyydän, päästäkää mies parka irti!\nMik' ollut liekään rikoksensa raskas,\nsen kauhea jo ammattinsa kostaa.\n\n(Vaimolle.)\n\nTe saatte oikeutta; linnaan tuonne\npyyntönne tuokaa; täss' ei paikka sen.\n\nARMGARD.\nEi, ei, en väisty, ennen kuin on vouti\ntakaisin mulle miehen antanut!\nKuudetta kuuta tyrmäss' on jo hän\nja turhaan tuomiota vartoo.\n\nGESSLER.\n                           Vaimo\nväkisin tahdotteko tieni estää?\n\nARMGARD.\nOikeutta, vouti! Täällä tuomar' olet,\nsijainen keisarin ja Jumalan.\nTee tehtäväs! Jos taivahalta joskus\noikeutta odotat, tee meille sitä!\n\nGESSLER.\nPois silmistäin tuo väki julkea!\n\nARMGARD (tarttuu hevosen\nsuitsiin).\nEn, en, ei mulla kadotettavaa.\nEt pääse paikaltasi, vouti, ennen\nkuin olet oikeutta suonut mulle.\nRypistä otsaas, silmääs pyörittele,\non onnettuutemme niin ääretön,\nett' emme enää vihaas pelkää.\n\nGESSLER.\n                             Pois!\ntai ratsuni sun kulkee ylitsesi!\n\nARMGARD.\nSen anna kulkea! Kas, --\n\n(Vetää lapsensa maahan ja heittäytyy heidän kerallaan hänen tielleen.)\n\n                        tässä lepään\nma lapsineni. Tässä tallatkoon\nkavio ratsusi nää orpoparat!\nEi ois se teoistasi hirvein.\n\nRUDOLF.\n                            Vaimo,\noletko järjiltäsi?\n\nARMGARD (yhä kiihkeämmin).\n                  Tallannut\njo kauan olet maata keisarin!\nOh, olen vaimo vaan! Jos oisin mies,\nparemman tietäisin kuin tässä maata\ntomussa tien!\n\n(Äskeinen soitto kuuluu jälleen tien yläpäästä, mutta hillitysti.)\n\nGESSLER.\n             Miss' ovat huovit? Tieltä\nhän temmattakoon taikka itseni\nunohdan, teen sen, mitä kerran kadun.\n\nRUDOLF.\nEi, herra, huovit tänne pääse; sulkee\nhääsaatto solatien.\n\nGESSLER.\n                   Ma valtias\nlien ollut liian hyvä maalle tälle.\nViel' ovat kielet vapaat; viel' ei kaikki,\nkuin pitää, kahlehditut. Mutta vannon,\non muutos tapahtuva. Murtaa tahdon\ntään jäykän mielen, maasta juurittaa\nvapauden hengen julkean tään tahdon\nlain uuden laatia ma tahdon tänne,\nma tahdon --\n\n(Nuoli lävistää hänet; hän tapaa kädellä sydäntään ja on\nkaatumaisillaan. Heikolla äänellä.)\n\n             Jumala mua armahtakoon!\n\nRUDOLF.\nMaavouti! Taivas! Kuin? Se mistä tuli?\n\nARMGARD (rientäen ylös).\nHän horjuu, kaatuu! Murhaa! Murhaa! Hältä\nsydämen puhkaissut on nuoli!\n\nRUDOLF (hypäten ratsultaan).\n                            Taivas!\nMi tapaturma! Herran armahdusta,\nritari, rukoilkaa! Te kuolon oma\nolette nyt!\n\nGESSLER.\n           Sen nuolen ampui Tell.\n(On liukunut ratsultaan Rudolf Harras'in syliin,\njoka johdattaa hänet kivipenkille.)\n\nTELL (näkyy kukkulalla).\nSa nuolen tunnet, tunnet joutsimiehen!\nNyt maa on vapaa, varma syyttömyys,\net vahingoittaa enää kansaa saata!\n\n(Häviää. Kansaa tulee kiireesti.)\n\nSTÜSSI (edellä).\nMi hätänä? Mit' onkaan tapahtunut?\n\nARMGARD.\nMaavouti nuolin lävistetty on.\n\nKANSA (syösten näyttämölle).\nKen ammuttu on?\n\nRUDOLF HARRAS.\n               Hurme juoksee kuiviin,\napua! Murhamiestä ajettakoon!\nAh, näinkö oli päiväs päättyvä!\nMun tahtonut et varoitusta kuulla.\n\nSTÜSSI.\nHän tuossa lepää, kalvas niin kuin kuollut!\n\nUSEAT ÄÄNET.\nKen teki sen?\n\nRUDOLF HARRAS.\n             Tää kansa onko hullu,\nkun murhaan soittaa. Soitto vaietkohon!\n\n(Soitto loppuu äkkiä, tulee yhä enempi kansaa.)\n\nMaavouti, haastakaa, jos voitte. Mulle\nteill' eikö mitään virkkamista.\n\n(Gessler tekee liikkeen kädellään, jonka hän kiihkeästi toistaa,\nkun hän ei heti tule ymmärretyksi.)\n\nMinne?\nKüssnachtiin? Ymmärrän. O, älkää vihaan\nte syttykö! Maan huolet jättäkää\nja taivaan kanssa sopikaa!\n\n(Koko hääsaatto seisoo kuolleen ympärillä, tunteettomana,\nmutta kauhistuneena.)\n\nSTÜSSI.\n                          Kas, kuinka\nhän kalpenee. Nyt, nyt jo kuolo poveen\nsaa hällen; silmä sammuu.\n\nARMGARD (kohottaa yhtä lapsistaan).\n                         Lapset nähkää,\nkuin kuolee sortaja!\n\nRUDOLF HARRAS.\n                    Miel'puolet vaimot,\nteill' eikö tuntehia, kauhun näystä\nkun tästä nautitte? Mua auttakaa!\nKätenne tuokaa, että tuskan-nuoli\ntää saatais irti hänen rinnastaan.\n\nVAIMOT (perääntyen).\nKen koskis häneen, jonk' on Herra lyönyt?\n\nRUDOLF HARRAS.\nKirous teille!\n\n(Vetää miekkansa.)\n\nSTÜSSI.\n              Herra, tohtikaapas!\nLopuss' on valtanne! Maan sortaja\non kaatunut. Me väkivaltaa emme\nnyt siedä enää. Vapaa oomme kansa.\n\nKAIKKI (metelöiden).\nMaa vapaa on!\n\nRUDOLF HARRAS.\n             Siin' ollaanko? Niin pian\nloppuuko pelko sekä kuuliaisuus?\n\n(Asemiehille, jotka tunkeutuvat näyttämölle.)\n\nNäette kauhistavan murhatyön,\nmi tääll' on tehty. Turha täss' on apu,\nmyös turha takaa-ajo murhamiehen.\nMuut meill' on huolet. Pois! Nyt Küssnachtiin,\nett' eivät kaatuis linnat keisarin!\nNäät katkenneet on kaikki järjestyksen\nja velvoitusten siteet nyt, ei luottaa\nvoi kuuliaisuuteen nyt yhdenkään.\n\nSamalla kuin hän poistuu asemiehineen, ilmestyy _kuusi\narmeliasta veljeä_.\n\nARMGARD.\nKas, tilaa! Saapuu munkit armeliaat.\n\nSTÜSSI.\nOn raato maassa, korpit kokoontuvat.\n\nARMELIAAT VELJET (asettuvat puolipiiriin kuolleen ympärille ja\nlaulavat syvällä äänellä.)\n\n    Pian saapuu kuolo ihmisen,\n    ei pitkää anna aikaa armon,\n    pois tempaa kesken päivien,\n    pois syöksee kesken toimen, tarmon,\n    Het valmis tai et, pakko sulla\n    on tuomarisi eteen tulla.\n\n(Viimeisiä rivejä toistettaessa lankeaa esirippu.)\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KUVAELMA.\n\nJulkinen paikka Altorfin luona.\n\nTaustassa oikealla linna \"Urin lukko\" vielä pystyssä olevine\nrakennustelineineen niinkuin ensimmäisen näytöksen kolmannessa\nkuvaelmassa. Vasemmalla näköala useille vuorille, joilla kaikilla\npalaa merkkitulet. On aamuhämärä, kellot kaikuvat etäisyydestä.\n\n_Ruodi, Kuoni, Werni, Mestari Steinmetz_ ja vielä muita _maamiehiä_\nynnä _vaimoja_ ja _lapsia_.\n\nRUODI.\nVuorilta merkkitulet näättekö?\n\nSTEINMETZ.\nTe kellot kuuletteko metsän yli?\n\nRUODI.\nVapautta tietää se.\n\nSTEINMETZ.\n                   On linnat meidän.\n\nRUODI.\nMe Urin maassa, tällä turpeellamme,\ntyrannilinnaa tuota kärsimmekö?\nMe viimeisinä vapaudummeko?\n\nSTEINMETZ.\nNuo saako seista muurit sortavaiset?\nNe alas murtakaa!\n\nKAIKKI.\n                 Niin! Alas! Alas!\n\nRUODI.\nMiss' Urin härkä on?\n\nURIN HÄRKÄ.\n                    Täss' olen. Mitä?\n\nRUODI.\nVuorelle nouskaa, torveen puhaltakaa,\nniin että kaiku kukkuloita kiirii\nja kautta kuilujen ja laaksoin kutsuu\nhereille heti kaikki miekkamiehet\nvuoriston laajan!\n\n_Urin härkä_ menee. _Walter Fürst_ tulee.\n\nWALTER FÜRST.\n                 Veikot, vartokaa!\nSchwyzistä tullut viel' ei viesti eikä\nmyös Unterwaldista, kuin siell' on seikat.\n\nRUODI.\nMiks vartoisimme? Sortaja on kuollut\nja koittanut on päivä vapauden.\n\nSTEINMETZ.\nTää eikö riitä meille tulten sana,\nmi kaikkialta kukkuloilta lieskaa?\n\nRUODI.\nTulkaatte, työhön, miehet, vaimot, kaikki!\nRakennus rikki! Kaaret poikki! Muurit\nmurskaksi! Paas ei paaden päälle jääkö!\n\nSTEINMETZ.\nToverit, tulkaa! Rakensimme sen,\nsen repiä myös voimme.\n\nKAIKKI.\n                      Maahan linna!\n\n(Syöksyvät joka taholta rakennuksen kimppuun.)\n\nWALTER FÜRST.\nEn hillitä voi enää virran vuota.\n\n_Melchtal_ ja _Baumgarten_ tulevat.\n\nMELCHTAL.\nKuin? Linna seisooko, ja tuhkana\njo Sarn on sekä sortunut on Rossberg?\n\nWALTER FÜRST.\nVapauden meille, Melchtal, tuotteko?\nJo onko vihollinen karkoitettu?\n\nMELCHTAL (häntä syleillen)\nMaa vapaa on. Ah, isä, iloitkaa,\nnyt tällä hetkellä kun haastelemme,\nei sortajata enää Sveitsin maassa.\n\nWALTER FÜRST.\nKuin linnat valloititte, kertokaa!\n\nMELCHTAL.\nSe Rudenz oli, joka Sarnin linnan\nmiehuuden uljaan uhkatyöllä valtas.\nRossbergiin itse olin yöllä noussut.\nMut kuulkaa, kuinka tapahtui! Kun linnan\nolimme tyhjentäneet sortajista,\nsen sytytimme, liekit pilviin leiskui,\nniin syöksyy Diethelm, knaappi Gesslerin,\nja huutaa, että Berta Bruneck palaa.\n\nWALTER FÜRST.\nVanhurskas taivas!\n\n(Kuuluu, kuinka rakennuksen hirret sortuvat.)\n\nMELCHTAL.\n                  Hän se itse oli,\nkäskystä voudin salaa tuotu tänne.\nNous Rudenz raivokkaana, kuultiin, kuinka\njo parret kaatui, pielet vankat vaappui,\nsill' aikaa onnettoman hätähuuto\nsavusta kaikui.\n\nWALTER FÜRST.\n               Pelastuiko neiti?\n\nMELCHTAL.\nNopeutta kysyttiin ja tarmokkuutta!\nJos Rudenz ollut ois vaan herramme,\nvarottu varmaan oisi henkeämme;\nmut liittolaisemme hän oli, Berta\nmaan oli ystävä. Niin pantiin vaaraan\nelämä, henki, syöstiin tuleen.\n\nWALTER FÜRST.\n                              Neiti\nelossa onko?\n\nMELCHTAL.\n            On. Rudenz ja minä\nliekeistä hänet kaksin kannoimme,\nja takanamme hirret räiskyi, sortui.\nJa nyt, kun neiti oli pelastunut\nja aukas silmät elämälle, syöksyi\nmun povelleni vapaaherra, vaiti\nnyt siinä veljesvala vannottiin,\nmi karaistuna tulen kautta kaikki\nvakaana kohtalot on kestävä.\n\nWALTER FÜRST.\nJa Landenberg?\n\nMELCHTAL.\n              Hän Brünigin on tiellä.\nSyy mun ei ollut, että silmäin valon\nisäni sokaisija säilytti.\nHänt' takaa ajoin, virralla sain kiinni\nja raastoin hänet taaton jalkain juureen.\nJo päällä päänsä heilui miekka; ukon\nsokean laupeutta rukoillen\nhän hengen lahjaks sai. Mut vannoi valan\ntakaisin milloinkaan ei tullaksensa;\nja sen hän pitää. Kokenut hän on\nkäs'varttamme.\n\nWALTER FÜRST.\n              Hyv', ettei voittohonne\nverinen tahra jäänyt!\n\nLAPSET (juoksevat näyttämön yli rakennusjätteitä käsissään).\n                     Vapaus! Vapaus!\n\n(Urin torvi raikahlaa voimakkaasti.)\n\nWALTER FÜRST.\nKas, mikä juhla! Tätä päivää vielä\nvanhoina muistelevat lapset.\n\n(Tytöt tuovat hatun tangon päässä; kansa täyttää koko näyttämön)\n\nRUODI.\n                            Tässä\non hattu meidän kumarrettavamme.\n\nBAUMGARTEN.\nSanokaa, mitä sille tehdään!\n\nWALTER FÜRST.\n                            Taivas!\nTään hatun alla seisoi Tell ja poika.\n\nUSEAMPIA ÄÄNIÄ.\nHävittäkää tuo sortovallan muisto!\nTulehen hattu!\n\nWALTER FÜRST.\n              Ei, se säilytetään.\nAiottu sorron valtikaks se oli,\nvapauden olkoon ikimerkki nyt!\n\n(Maamiehiä, vaimoja ja lapsia seisoo ja istuu hajoitetun\nrakennuksen raunioilla maalauksellisena ryhmäkuvana suuressa\npuoliympyrässä.)\n\nMELCHTAL.\nSiis raunioilla sortovallan, veikot,\niloisna seisomme ja ihanasti\nnyt täytetty on Rütlin vala.\n\nWALTER FÜRST.\n                            Vasta\ntyö alettu on, lopetettu ei.\nNyt ovat miehuus, sopu vankka tarpeen;\nnäät varmat olkaa, kuningas ei jätä\nvoutinsa surmaa kostamatta, tahtoo\nväkisin palauttaa karkoitetun.\n\nMELCHTAL.\nHän tänne tulkoon sotalaumoinensa!\nSisäinen onhan vaino voitettu;\nme kyllä kukistamme ulkonaisen.\n\nRUODI.\nTuo solat harvat heitä maahan tähän,\nme suljemme ne ruumihillamme.\n\nBAUMGARTEN\nIkuinen side meitä yhdistää,\npelota eivät sotalaumat meitä.\n\n_Rösselmann_ ja _Stauffacher_ tulevat.\n\nRÖSSELMANN (tullessaan)\nHirmuiset ovat taivaan tuomiot.\n\nMAAMIEHIÄ.\nMik' on?\n\nRÖSSELMANN.\n        Miss' ajoissa me elämme!\n\nWALTER FÜRST.\nMit' on? Ah, herra Werner? Meille mitä\nte tuotte?\n\nMAAMIEHIÄ.\n          Mitä?\n\nRÖSSELMANN.\n               Kuulkaa, kauhistukaa!\n\nSTAUFFACHER.\nOlemme päässeet pelon suuren alta.\n\nRÖSSELMANN.\nMurhattu keisari on.\n\nWALTER FÜRST.\n                    Taivaan vallat!\n\n(Maamiehet kiirehtivät ylös ja ympäröivät Stauffacherin.)\n\nKAIKKI.\nMurhattu! Kuinka? Keisari? Vait! Kuulkaa!\n\nMELCHTAL.\nSe mahdotonta. Mistä saitte sanan?\n\nSTAUFFACHER.\nOn totuus: murhattu on Bruckin luona\nkuningas Albrecht. Viestin on mies varma\nSchaffhausista, Johannes Müller, tuonut.\n\nWALTER FÜRST.\nKen teki uhkateon kaamean?\n\nSTAUFFACHER.\nTyön tekijästä kammo kasvaa vielä.\nSen heimo teki, Schwabin herttua\nJohann, mi vainajan on veljen lapsi.\n\nMELCHTAL.\nMi hänet saattoi sukumurhaan?\n\nSTAUFFACHER.\n                             Isän\nperintömaat hält' epäs keisari,\nhän vaikka pyytämästään pyysi niitä.\nJo sanottiin, hän niit' ei saisikaan,\nvain piispanhiipan. Kuinka olkoonkin,\nnyt nuorukainen korvan kallisti\nneuvoille ase-ystäväinsä, päätti\nkeralla valtaherrain Eschenbachin,\nvon Tegerfeldin, Wartin ynnä Palmin,\nkun oikeutt' ei saada voinut, kostaa\nomalla kädellään.\n\nWALTER FÜRST.\n                 Kuin täytettiin\ntyö hirmun, kertokaatte!\n\nSTAUFFACHER.\n                        Ratsain kulki\nkuningas Badin Steinistä Rheinfeldiin,\nmiss' oli hallituksen paikka. Kanssaan\nhäll' oli ruhtinaat Hans ynnä Leopold\nja saatto ylhäisintä aatelia.\nJa kun he Reusziin saapuivat, miss' on\nylitse virran lautoin kuljettava,\nmurhaajat tunkeutuivat haahteen sekä\nsaatostaan salpasivat keisarin.\nNyt poikki viljapellon kruunupää\nkun ratsastaa (sen alla suuri, vanha\nkaupunki maanne muinais-aikahinen),\nHabsburgin vanha linna silmäin eessä,\nmi koti korkean on heimonsa,\nHans herttua lyö puukon hälle kurkkuun,\npeitsellä pistää häntä Rudolf Palm\nja Eschenbach pään hältä halkaisevi,\nvereensä että ratsultaan hän vaipuu,\nomalla maalla omain murhaamana.\nToiselta rannalta työn saatto näki;\nmut, virta välillään, he muut' ei voineet\nkuin heikkoon hätähuutoon puhjeta.\nMut tiellä istui köyhä vaimo; hänen\nsylissään ehtyi hurme keisarin.\n\nMELCHTAL.\nNäin on hän saanut haudan varhaisen,\nmi määrätönnä kaikki tahtoi ryöstää!\n\nSTAUFFACHER.\nHirmuinen kauhu maassa vallitsee;\nsuletut ovat kaikki vuorisolat,\nrajansa jokainen maakunta vahtii;\nporttinsa sulki itse vanha Zürich,\nnuo vuotta kolmekymment' auki olleet,\npelosta murhaajain ja murhan koston.\nNäät pannakirous kädessänsä saapuu\nmagyarein kuningatar, julma Agnes,\nmi sukupuolensa ei vienon tunne\nlempeyttä, kostamahan taaton verta\nmurhaajain koko heimokunnille,\nväelle, lapsiin, lastenlapsiin saakka;\nniin, saakka heidän linnojensa kiviin.\nHän vannonut on kokonaiset suvut\nlähettää taaton hautaan, kylpeä\nveressä niinkuin aamukastehessa.\n\nMELCHTAL.\nJa tiedetäänkö, minne murhaajat\npaenneet ovat?\n\nSTAUFFACHER.\n              Viittä eri tietä\nhe teon tehtyänsä pakenivat\nja erosivat ainiaaksi. Kuuluu\nvuorilla harhailevan herttua.\n\nWALTER FÜRST.\nNäin heilimöi ei heille rikos! Kosto\nei kanna jyvää; itselleen on itse\nravinto kauhun se; sen nautinto\non murha ja sen tyydytys on hirmu.\n\nSTAUFFACHER.\nTuo hyötyä ei rikos murhaajille;\nmut käsin puhtahin me poimimme\nverisen herjan siunaavaisen heelmän.\nPelosta suuresta näät päässeet oomme\nvapauden suurin sortaja on kuollut\nja kuulon mukaan käypä valtikka\nHabsburgin heimolta on toiseen sukuun;\nvapautta vaalin valtakunta käyttää.\n\nWALTER FÜRST ja MUUT.\nMit' tiedätte?\n\nSTAUFFACHER.\n              On Luxemburgin kreivi\nuseimmat äänet saanut.\n\nWALTER FÜRST.\n                      Onneks oltiin,\nme uskolliset valtakunnalle!\nNyt toivoa voi oikeutta.\n\nSTAUFFACHER\n                        Kaipaa\nuus herra ystäviä, meidät on\nkostolta Itävallan varjeleva.\n\n(Maamiehet syleilevät toisiaan.)\n\n_Lukkari_ kuninkaallisen _Airueen_ kera.\n\nLUKKARI.\nPäät kansan tässä ovat arvokkaat.\n\nRÖSSELMANN ja MUUT.\nMik' on?\n\nLUKKARI.\n         Tään kirjeen valta-airut toi.\n\nKAIKKI. (Walter Fürstille),\nLukekaa!\n\nWALTER FÜRST (lukee).\n        \"Kunnon miehet Schwyzin, Urin,\nja Unterwaldin, kuningatar Elsbeth\nsuo teille armonsa ja hyvyytensä.\"\n\nUSEITA ÄÄNIÄ.\nLopuss' on valtansa! Mit' tahtoo hän?\n\nWALTER FÜRST (lukee).\n\"Suuressa lesken-surussansa, johon\nnyt hänet saattanut on hurmekuolo\nherransa kuninkaansa, muistuu hälle\nrakkaus ja kunto vielä vanhan Sveitsin.\"\n\nMELCHTAL\nNe muistuneet ei hälle onnen aikaan.\n\nRÖSSELMANN.\nVait! Kuulkaamme!\n\nWALTER FÜRST.\n\n\"Hän kääntyy puoleen kansan uskollisen,\nse että inhollansa oikealla\nkohtaisi tekijöitä pattotyön.\nSiks Sveitsin maalta kolmelta hän vartoo,\nett' eivät murhaajille anna majaa,\nmieluummin avun suovat vilpittömän,\nett' tapais heidät käsi kostajan,\nnimessä rakkaan suosion, min saanut\nRudolfin huoneelta on aina Sveitsi.\"\n\n(Maamiehet osoittavat tyytymättömyyttä.)\n\nUSEITA ÄÄNIÄ.\nRakkaus ja suosio!\n\nSTAUFFACHER.\nIsältä suosiota saimme me,\npojalta mitä? Meille vahvistiko\nhän vapautemme kirjat niinkuin kaikki\ntekivät häntä ennen keisarit?\nHän onko tuomari vanhurskas ollut\nja suonut turvaa, suojaa syyttömälle?\nEes onko kuullut airueita, jotka\nme tuskassamme lähetimme hälle?\nEi mitään meille tästä kaikesta\nkuningas tehnyt ole, oikeutta\nellemme hankkineet ois omin käsin,\nhätämme ei ois häntä liikuttanut.\nKiitosta hälle? Kylvänyt ei sitä\nhän maihin näihin. Korkealla seisoi,\nois isä kansoilleen hän olla voinut;\nmut omistaan hän yksin huolta piti.\nKetä hän kartutti, hänt' itkekööt!\n\nWALTER FÜRST.\nIloitse emme hänen kuolemastaan,\nmeist' olkoon kaukana myös muistaa pahaa,\nmin meille teki hän! Mut' kostaa kuolo\nkuninkaan, jok' ei hyvä ollut meille,\nja niitä vainota, jotk' eivät millään\nmeit' ole loukanneet, ei meille sovi.\nOn rakkaus uhri vapaa; kuolo tämä\nvain pakkovelvoitusten siteet päästää,\nhänelle meill' ei mitään muuta velkaa.\n\nMELCHTAL.\nJos kuningatar kammiossaan itkee\nja taivasta jos suruin suurin syyttää,\nniin kiittää tässä samaa taivasta\nmaa tuskastansa vapaa. Kyyneliä\nken tahtoo, rakkautta kylväköön.\n\n(Airut menee.)\n\nSTAUFFACHER (kansalle).\nMut miss' on Tell? Hän yksin puuttuu meiltä,\nhän, vapautemme varmin perustaja.\nKovimman kesti, suurimman hän teki.\nTulkaatte! Auttajata kaikkein meidän\nmenkäämme tervehtimään huoneesensa!\n\n(Kaikki pois.)\n\n\n\n\nTOINEN KUVAELMA.\n\nTellin tupa.\n\nTuli palaa liedellä. Avoin ovi osoittaa maisemaan.\n_Hedwig, Walter_ ja _Wilhelm_.\n\nHEDWIG.\nAh, lapset rakkaat! Tänään saapuu isä.\nHän elää, vapaa on, me kaikki vapaat!\nJa taattonne on kansan pelastaja.\n\nWALTER.\nMa myöskin siinä olin, äiti. Minä\nmyös olen mainittava. Taaton nuoli\nohitse pääni aivan viuhki, enkä\nvavissut.\n\nHEDWIG (syleilee häntä).\n               Niin, sun olen saanut jälleen!\nKaks kertaa sinut olen synnyttänyt!\nKaks kertaa tähtes äidintuskan kärsin!\nOlette molemmat nyt mulla taas!\nJa tänään saapuu rakas taatto kotiin!\n\n_Munkki_ näkyy tuvan ovella.\n\nWILHELM.\nKas, äiti, tuolla seisoo hurskas munkki;\nhän varmaan almua on aneleva.\n\nHEDWIG.\nTuo hänet sisään virvoitusta saamaan;\nhän huomatkoon, on ilohuone tämä.\n\n(Menee ja palajaa pian takaisin pikari kädessään.)\n\nWILHELM (munkille.)\nMies hyvä, tulkaa! Äiti kutsuu teitä.\n\nWALTER.\nLevätkää, menkää voimin vahvistetuin!\n\nMUNKKI (katselee arkana ympärilleen; mielen\nsekasorto kuvastuu hänen piirteissään).\nMiss' olen? Missä maassa, virkkakaa!\n\nWALTER.\nSit' ette tiedä? Eksynyt te liette?\nBürglissä ootte, herra, Urin maassa,\ntie mistä kulkee Schächen-laaksoon.\n\nMUNKKI (Hedwigille, joka palajaa).\n                                   Yksin\noletteko? Ei koissa miehenne?\n\nHEDWIG.\nOdotan häntä. Kuink' on laitanne?\nTe ette näytä mitään hyvää tuovan.\nKen liettekin, te janonnette, juokaa!\n\n(Ojentaa pikarin hänelle.)\n\nMUNKKI.\nKuin janonneekin sydän huohottava,\nen ennen juo kuin mulle lausutte --\n\nHEDWIG.\nMua älkää koskeko, ei lähemmäksi,\njos on mun teitä kuultava.\n\nMUNKKI.\n                          Kautt' tulen\npalavan tässä vierasvaraisena,\npään kalliin kautta lapsienne, joita\nsyleilen --\n\n(Tarttuu poikiin.)\n\nHEDWIG.\n            Mies, mit' aiotte? Pois menkää\nmun lapsistain! Te ette munkki ole!\nTe ette ole! Rauhan tuo on puku,\nmut kasvoillanne asu rauha ei.\n\nMUNKKI.\nMa olen onnettomin ihmisistä.\n\nHEDWIG.\nSydämet onnettomuus aukaisee,\nmut teidän katsehenne salpaa sielun.\n\nWALTER (ponnahtaen).\nAh, äiti, taatto tulee!\n\n(Rientää ulos.)\n\nHEDWIG.\n                       Taivas!\n\n(Aikoo jälestä, horjuu ja tukee itseään.)\n\nWILHELM (rientää ulos).\n                              Isä!\n\nWALTER (ulkona).\nSa olet tullut!\n\nWILHELM (ulkona).\n               Isä! Armas isä!\n\nTELL (ulkona).\nTäss' olen jälleen. Missä äitinne?\n\n(Astuvat sisälle.)\n\nWALTER.\nOvella tuossa, etemmä ei jaksa,\nvavistaa häntä säikähdys ja ilo.\n\nTELL.\nO, Hedwig, Hedwig! Äiti lasteni!\nJumala auttoi; erota ei meitä\ntyranni enää.\n\nHEDWIG (häntä kaulaten).\n             Tell! Sun tähtes surin.\n\n(Munkki tulee tarkkaavaiseksi.)\n\nTELL.\nNyt iloitse ja murhemuistot jätä!\nTäss' olen taas. Tää on mun majani!\nOmalla seison jälleen turpehella.\n\nWILHELM.\nMut miss' on jouses, isä? Nää en sitä.\n\nTELL.\nNää sit' et koskaan enää. Säilyyn pantu\nse paikkahan on pyhään; palveleva\nse metsämiest' ei ole koskaan enää.\n\nHEDWIG.\nO, Tell, Tell!\n\n(Astahtaa taaksepäin, antaa kätensä vaipua.)\n\nTELL.\n              Miksi säikyt, vaimo rakas?\n\nHEDWIG.\nKuin, kuinka tulet? Käsi tää, ma siihen\ntohdinko tarttua? Tää käsi -- taivas!\n\nTELL (miehekkäästi ja sydämellisesti).\nSe teitä puolsi, maamme pelasti;\nvapaasti voin sen taivahalle nostaa.\n    (Munkki tekee nopean liikkeen, Tell huomaa hänet.)\nKen on tää munkki?\n\nHEDWIG.\n                  Ah, ma unhotin, --\nsa hälle haasta, minä häntä pelkään.\n\nMUNKKI (astuu lähemmäksi).\nTell ootteko, maavoudin surmaaja?\n\nTELL.\nSe olen, salaa sit' en ihmisiltä.\n\nMUNKKI.\nTe ootte Tell! Ah, käsi Herran on\nmajaanne tuonut minut.\n\nTELL (mittaelee häntä katseillaan).\n                      Munkki ette\nte ole? Ken te ootte?\n\nMUNKKI.\n                     Surmasitte\nmaavoudin, teille pahaa tehneen. Löin\nminäkin miehen, joka oikeuteni\nepäsi -- oli vihamies myös teidän --\nhänestä maan ma vapautin.\n\nTELL (astahtaen taaksepäin).\n                         Te ootte --\nhirmuista! Lapset! Menkää! Menkää! Mene\nmyös vaimo rakas! Pois! Pois! Kurja mies!\nTe oisitte --\n\nHEDWIG.\n              Ken on se?\n\nTELL.\n                        Ällös kysy!\nPois! Pois! Ei lapset sitä kuulla saa.\nTalosta pois. Et miehen kanssa tämän\nasua saa sa alla saman katon.\n\nHEDWIG.\nVoi, mua, mit' on tää? Tulkaa!\n\n(Menee lapsineen.)\n\nTELL (munkille).\n                              Herttua\nJohann te ootte. Löitte keisarin,\nsetänne, herranne.\n\nJOHANNES PARRICIDA.\n                  Hän maani ryösti.\n\nTELL.\nSetänne surmasitte, keisarinne!\nJa teitä kantaa vielä maa! Ja teille\nviel' loistaa aurinko!\n\nPARRICIDA.\n                      Tell, mua kuulkaa --\n\nTELL.\nValuva hurmehesta keisar'murhan\nja sukumurhan, tulla tohdit sinä\ntalooni puhtahasen? Uskallat\nhyvälle ihmiselle kasvos näyttää\nja pyytää vierasvaraa.\n\nPARRICIDA.\n                      Löytäväni\nluonanne luulin laupeutta; tekin\ntapoitte vihamiehen.\n\nTELL.\n                    Onneton!\nIsänkö hurskaan hätäpuolustuksen\nsa vertaat verihimoos kunnian?\nRakasta päätä lastes puolustitko?\nPyhyyttä kotilieden? Turvasitko\nomias alta hirmun äärimmäisen?\nKäteni puhtaat taivaan puoleen nostan,\nkiroan työtäsi ja sua! Luonnon\nma pyhän kostin, sinä häväisit!\nEn mitään kanssas jaa. Sun työs on murha,\nma kallehintani vain puolustin.\n\nPARRICIDA.\nSysäätte pois mun epätoivoon, tuskaan!\n\nTELL.\nMua kauhistaa, kun kanssas haastan. Pois!\nSa tietäs kulje kaameaa! Mut jätä\nmajani, missä asuu syyttömyys!\n\nPARRICIDA (kääntyy mennäkseen).\nNäin voi en enkä enää tahdo elää!\n\nTELL\nJa sentään säälin sua. Taivaan Herra!\nNiin nuori, vesa moisen valtapuun,\nRudolfin, keisarini jälkeläinen,\npaossa, murhaajana, kynnyksellä\nmun, köyhän miehen, epätoivoissansa!\n\n(Peittää kasvonsa.)\n\nPARRICIDA.\nJos voitte itkeä, niin itkekää\nosaani; on se julma. Ruhtinas\nma olen, olin, oisin olla voinut\nmies onnen, vartoa jos jaksoin vaan.\nKateus kalvoi mieltäni. Ma näin,\nmitenkä nuoruus serkku Leopoldin\nsai kunniaa ja maita palkinnokseen,\nja mua, mi hänen ikäisensä olin,\npidettiin holhoudessa, orjuudessa!\n\nTELL.\nMies kurja, hyvin setäs tunsi sinut,\nkun suonut sulle maata ei, ei kansaa;\nsa itse, hurja, mielipuolen työlläs\noikeutat hänen viisaan päätöksensä.\nVeriset miss' on apumiehet murhas?\n\nPARRICIDA.\nKuhun on heidät vieneet kostottaret;\nen heitä nähnyt murhapäiväst' ole.\n\nTELL.\nTiedätkö pannakiros: ystäviltä\nevätty, syösty vihamiesten valtaan.\n\nPARRICIDA.\nYleiset siksi kaikki kartan tiet,\nkenenkään majaan kolkuttaa en tohdi.\nMa korpeen käännän askeleeni; harhaan\nvuorilla, itse hirmu itselleni,\nja säikyn, kasvojani kauhistuen,\nkun puro näyttää mulle kurjan kuvan.\nJos sääliä, jos ihmisyytt' on teillä --\n\n(Lankeaa maahan Tellin eteen.)\n\nTELL (kääntäen kasvonsa).\nPois nouskaa! Nouskaa!\n\nPARRICIDA.\n                      Ennen en kuin mulle\ntarjootte käden auttavan.\n\nTELL.\n                         Ma voinko\nteit' auttaa? Voiko ihmisparka sitä?\nMut nouskaa! Olkoon työnne kaamoittava,\nolette ihminen, myös olen minä.\nEi luotaan lohdutonta laske Tell;\nmin voin, sen teen.\n\nPARRICIDA (karaten ylös ja tarttuen kiihkeästi hänen käteensä).\n                   Tell! Epätoivosta\nautatte sieluni!\n\nTELL.\n                Pois! Irti käsi!\nPois teidän täytyy. Tänne ette voi\nte jäädä kätköön, ilmi tullehena\nei teille turvaa täällä. Kussa levon\nluulette saavanne?\n\nPARRICIDA.\n                  En tiedä.\n\nTELL.\n                           Kuulkaa,\nmit' taivas kuiskaa mulle. Teidän täytyy\npois Roomaan, paikkaan Pyhän Pietarin,\nsiell' eteen paavin langetkaa, hän päästää\nvoi sielunne, kun tunnustatte syynne.\n\nPARRICIDA.\nHän eikö jätä kostajalle mua?\n\nTELL.\nMit' tehnee, tyytykää kuin taivaan työhön.\n\nPARRICIDA.\nKuin maahan tulen tuntemattomaan?\nEn tiedä teitä, tohdi kulkijoiden\nei seuraa etsiä mun askeleeni.\n\nTELL.\nTien teille minä neuvon. Huomatkaa!\nNousette ylöspäin, Reusz virtaa kohti,\nmi kukkulalta syöksyy hyrskyten --\n\nPARRICIDA (säikähtäen).\nReusz jälleen? Näki työni virta se.\n\nTELL.\nTie kuilun äärtä kulkee, ristit monet\nsen viittaa, pystytetyt kulkijain\nmuistoksi, jotk' on lumivyöry niellyt.\n\nPARRICIDA.\nEn pelkää luonnon kauhuja, jos saan\nsydämen tuiman tuskan taittumahan.\n\nTELL.\nTe joka ristin eteen langetkaa\nja kuumin kyynelvesin syynne peskää!\nJos vammatonna käytte kauhukujan,\njos päällenne ei myrskytuultaan päästä\nsolastaan hallaisesta kukkula,\ntulette sillalle, min päällä vesi\ntomuna sataa. Jos se kantaa syynne,\njos ei se murru askeltenne alla,\nniin aukee synkkä vuoriportti; päivä\nei vielä sinne paistanut; sen kautta\ntulette ilon laaksoon lauhkeahan.\nMut ohi käykää kiirehesti, saa\nsiell' ette viipyä, miss' asuu rauha.\n\nPARRICIDA.\nO, Rudolf! Kuninkainen taatontaatto!\nNäin jälkeläises matkaa maatasi.\n\nTELL.\nNäin yhä nousten huiput yllätätte\nGotthardin, kussa ikijärvet häilyy,\nnuo, joita taivaan virrat täyttelevät.\nJää teiltä siinä taakse Saksa, lieto\nvie virta toinen teidät laulaen\nItalianmaahan, teille luvattuun --\n\n(Kuuluu paimenloilun sävel monen alppitorven puhaltamana.)\n\nPois! Kuulen ääniä.\n\nHEDWIG (rientää sisälle).\n                   Miss' olet, Tell?\nTulevi taatto, tulee liittolaiset\niloiten kaikki.\n\nPARRICIDA (verhoten kasvonsa).\n               Voi mua! Onnellisten\nen luona tohdi viipyä.\n\nTELL.\n                      Tää mies\nvirvoita, vaimo rakas, lahjat runsaat\nhänelle anna, sillä polku pitkä\non hällä eessään eikä majaa missään.\nHe saapuu. Pois!\n\nHEDWIG.\n                Ken on hän?\n\nTELL.\n                           Ällös kysy!\nJa kun hän lähtee, käännä silmäsi\nne ettei nää, mi tie on mennäksensä.\n\nParricida lähestyy Telliä nopealla liikkeellä, mutta tämä torjuu hänet\npois kädellään ja menee. Kun kumpikin ovat eri tahoille etääntyneet,\nmuuttuu näyttämö.\n\n\n\n\nLOPPUKUVAELMA.\n\n\nNäkyy koko laaksonpohja Tellin asunnon edessä ynnä kukkulat, jotka\nsulkevat sen, kaikki täynnä maakansaa, joka ryhmittyy maalauksellisesti.\nToisia tulee pitkin vuoritietä, joka vie Schächenin poikki. Walter Fürst\nmolempien poikien kera, Melchtal ja Stauffacher tulevat eteenpäin,\ntoiset tunkevat esiin heidän takaansa. Kun Tell astuu ulos majastaan,\nvastaan ottavat kaikki hänet äänekkäällä riemulla.\n\nKAIKKI.\nTell, terve, joutsimies ja auttaja!\n\nSamalla kuin etummaiset ympäröivät Tellin ja syleilevät\nhäntä, ilmestyvät entisten lisäksi Rudenz ja Berta, edellinen\nmaamiehiä, jälkimmäinen Hedwigiä syleillen. Soitto vuorilta\nsäestää tätä mykkää kohtausta. Kun se on päättynyt, astuu\nBerta kansan keskelle.\n\nBERTA.\nMaamiehet! Liittolaiset! Ottakaa\nliittoonne minut, ensi onnellinen,\nvapauden maassa jok' on suojan saanut.\nKäteenne lasken oikeuteni;\nmua turvaatteko Sveitsin kansalaisna?\n\nMAAMIEHET.\nSen teemme saakka henkeen, vereen.\n\nBERTA.\n                                  Hyvä!\nOjennan oikeuteni hälle siis,\nvapaalle miehelle, maan vapaan tytär!\n\nRUDENZ.\nJa vapaa olkoon kansa kartanoni!\n\n(Soitto alkaa jälleen nopeasti.)\n\n    Esirippu.\n\n\n\n"]