[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDBF_z349qx4_1QCC41r8c1jzOORHUFDIgD_O9ngrK-M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},75,"Kirot","Linnankoski, Johannes (oik. Peltonen, Vihtori)",1869,1913,"75-linnankoski-johannes-kirot","75__Linnankoski_Johannes__Kirot","Yhdeksän-katkelmainen unelma","romaani",[],[],"fi",1908,null,20237,124325,false,12838,[23],"Drama",[25],"Novels","\"Kirot: Yhdeksan-katkelmainen unelma\" by Johannes Linnankoski is a novel written in the early 20th century. The story appears to revolve around the cultural and social dynamics of two communities, the Mervi and the Veeni, who are gathering for a spring festival, deeply rooted in tradition and rituals. Through the interplay of characters, especially focusing on figures like Urmas and Mertsi, the narrative hints at themes of rivalry, unity, and the struggles of identity faced by the characters as they navigate their relationships amidst community expectations.  The opening of the novel sets a vivid scene in a gathering place for the Mervi people during a spring festival. The atmosphere is bustling as young men engage in playful competitions, and various characters, including Urmas—a leader figure—and Mertsi, the daughter of a prominent family, are introduced. Meanwhile, a sense of tension looms over the interactions between the Mervi and the Veeni, suggesting underlying conflicts and the need for unity. Urmas emphasizes the importance of togetherness, as he confronts these tensions while grappling with personal connections and societal duties. The stage is set for a tale rich in cultural significance, exploring themes of community, belonging, and the complexities of human relationships within the backdrop of a traditional celebration. (This is an automatically generated summary.)",[],353,"Linnankosken unelmaksi kutsuma teos sijoittuu myyttiseen Mervian maahan. Se kuvaa mervien ja veenien välisiä suhteita sekä kansan sisäisiä ristiriitoja. Keskiössä on mervien johtaja Urmas, joka joutuu valintojen äärelle heimonsa kohtalon ja omien periaatteidensa välillä.","Johannes Linnankosken 'Kirot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 75.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Miranda van de Heijning, Tapio Riikonen\nja Projekti Gutenbergin DP oikolukijat.","KIROT\n\nYhdeksän-katkelmainen unelma\n\n\nKirj.\n\nJOHANANES LINNANKOSKI\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1908.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nURMAS, Mervien johtaja\nORPA, hänen äitinsä\nHELJÄ, Urmaan vaimo\nMERTSI, veeni-valio\nEILA, veeni-neito\nURDIS, veeni-neito\nSÄTENE, Urmaan orjatar\nTAAKANKANTAJA\nROUKA, mervi-vanhin\nHALLO, mervi-vanhin\nHORMA, mervi-vanhin\nHÄMERI, mervi-vanhin\nKOVAS,  mervi\nKURKIA,  mervi\nHORHOJA, mervi\nTAARO, mervi\nLYYLY, mervi\nIMARI, mervi\nTOSISININEN\nFLÖIDE, veeni-runoniekka\nTIETÄJÄ\nPUISMA, nuori mervi\nRIPSÄ, mervi-neito\nILVI, mervi-neito\nVUORI-MERVI\nLAAKSO-MERVI\nVANHA MERVI\nNIITTY-MERVI\nVANHIMMAINEN\nVANHA UKKO\nVIERASMAJAN ISÄNTÄ\nVIERASMAJAN EMÄNTÄ\nVEITAAN SANANTUOJA\nJOLMA, orja\nJÖNKÄ, orja\nUVAS, orja\nVERONHALTIJA\nKAKSI MUUKALAISTA\nKAKSI TORVIMIESTÄ\nVEENI-VALLAKSIA\nVEENEJÄ\nMERVEJÄ\nKIIRIKKA-POIKIA\nNUORUKAISIA\nNEITOJA\nTIETÄJIÄ\nORJIA\nKANSAA\n\n\n\n\n1. VALA.\n\n\n_Kansan kokoontumispaikka Mervian valta-uhrilehdossa Laakso-Merviassa.\nLehtoalanne, jonka oikealla reunalla on suurehko kivi, sen juuressa\nlähde ja takana puistikkoa -- vasemmalla liepeellä kunnas, jolla kasvaa\ntammia, tuomia ja pihlajoita. Taustalla maankenkä kohoaa loivaksi\nmäenrinteeksi punervankeltaisine petäjineen ja solakoine kuusineen.\nRinteen molemmitse sivuitse johtaa tiet, jotka yhtyvät lehdossa ja\njatkuvat leveämpänä valtatienä etualan läpi vasemmalle. Siellä, kunnaan\ntakana, on uhrilehto ja käräjämäki. Vasemmalla etualalla pieniä\nkiemurtelevia lehtopolkuja.\n\nOn kevät. Puut keinuvat hiljaisessa tuulenvireessä, tuomet ja pihlajat\novat valkosissaan.\n\nLehdossa vallitsee hiljaisuus. Sitten ääniä, huudahduksia ja iskujen\nmäjähdyksiä vasemmanpuoleisella tiellä. Tietä pitkin vierii lehtoon\nvinhasti visainen kiirikka. Sen jälessä juoksee neljä 16-17 vuoden\nikäistä nuorukaista, päähineettömin päin, liehuvin hiuksin, kurikat\nkädessä. Muuan on täysikuntoisen miehen puvussa, toisilla vain lähelle\npolvia ulottuva paidantapainen mekko -- vyö uumenilla, rinnukset avoinna.\nJuoksua, huutoja: Ohi vilahti! Iskekää, iskekää!\n\nSaavat kiirikan pysäytetyksi teiden yhtymäkohdassa. Mäen laella näkyy\ntoisen joukon päät._\n\nENSIM. POIKA\nOli se hiidenmoinen huipaus!\n\nTOINEN\nMyötä-maa.\n\nKOLMAS\nNyt pane suuruksenvoimaa heittoosi, Jorri!\n\nJORRI\n_Heiluttelee kiirikkaa_: Panenpa, taatto avita, yhdeksän miehen voimat!\n_Viskaa_: Niin lentää kuin siipiorava!\n\nTOINEN POIKA\nKuin ulvova susi -- se oli heitto!\n\n_Mäen takaa kuuluu kova mäjähdys, kiirikka lentää ilmassa takaisin ja\nputoaa rinteen kohdalle tielle._\n\nMÄELLÄ\nKuulitteko? Metsä kimahti kun iskin! _Juoksevat kiirikan luo_: Niin\nmervit huhkivat! Veenit järveen! Ei armoa yhtään!\n\nLEHDOSSA\nTuosta kivestä otamme vastuksen! _Juoksevat alaspäin_.\n\nMÄELLÄ\n_Kiirikanheittäjä_: Veenit järveen! Alta lutoa, päältä putoaa! Nyt\nvarokaa kinttujanne! _Kuuristuu viskatakseen_.\n\nTORVIMIES\n_Juoksee toverinsa kera alhaalta uhrilehdosta, kohottaa molemmat\nkätensä_: Seis, tulimaisen vekarat! Vai kiirikkatalkoolla pyhään\njuhlapuistoon, juukelit! Kyllä minä opetan! _Pojat keskeyttävät\nkiirikanlyönnin ja kokoontuvat tienristeykseen_.\n\nKurikat pois, kurikat pois, taikka lempo perii! _Pojat heittävät kurikat\npuitten väliin_.\n\nJa minkäs olette näköisiä, kaskitontut? Tukka torholla, sarvet otsassa,\nmustat vaot poskilla -- ne on juhlaväkeä!\n\nTOINEN TORVIMIES\nJa paljain kintuin kuin karvakoipiset kyöpelit!\n\nMUUAN POIKA\nJorrilla ei ole vielä housuja!\n\nTOINEN\nEikä minulla.\n\nKOLMAS\nEikä minulla.\n\nJORRI\nMutta voimaa on että hartioita pakottaa! _Sylkäsee kouraansa_: Tules,\nmies, painimaan!\n\nENSIM. TORVIMIES\nKyllä sinut painitan! _Pojat syöksähtävät pakoon_. No, no... Mutta\nlähteelle naamanne pesemään, mustat kyöpelit! Ja sitten syrjään, kun\nihmiset tulevat. _Menevät kiireesti taustarinnettä kohti_.\n\nENSIM. POIKA\n\nJuhlan jälkeen jatkamme!\n\nTOINEN POIKA\nJa housut pois joka mies että välähtää! _Menevät lähteelle päin_.\n\nTORVIMIEHET\n_Ovat nousseet rinteen laelle. He kääntyvät toinen itään, toinen\nlänteen, kohottavat torvensa ja puhaltavat kaksijaksoisen toitauksen.\nHiljaisuus.\n\nSitten kuuluu jalankapsetta ja puheensorinaa -- kumpaisellakin tiellä\nnäkyy ryhmä lehtoon laskeutuvia mervejä_.\n\n  [Miehillä on leveäreunuksiset liinamekot, lyhytvartiset paulakurpposet,\n  valtoimilla hiuksilla matala, pyöreähkö lakki. Vyössä veitsi,\n  tulustuhnio ja tulirauta. Naisilla liivi, naineilla naisilla lyhyt\n  hihallinen vaippa. Tytöillä on tukka valtoimena tai leteillä, naineilla\n  naisilla sykeröllä, hunnulla peitetty -- kaulassa helmi- tai helynauhat.\n  Olkasolkien vitjoissa tai vyössä riippuu kampa, pienet keritsimet,\n  neulakotelo ja veitsi. Reunustuksissa, pauloissa, nauhoissa y.m.\n  sininen väri vallitsevana.]\n\nLAAKSO-MERVI\n_Vasemmaisessa ryhmässä katselee oikealta tulevia vuori-mervejä,\npysähtyy_: Kas!? _Heilauttaa iloisesti kättään_: Hei!\n\nVUORI-MERVI\n_Tuntee_: Hei hei!\n\nLAAKSO-MERVI\nMistäs nyt tuulee, kun vuorikauriita laaksossa näkee?\n\nVUORI-MERVI\n_Hilpeästi_: Ka, vuorilta tuulee, vuorilta! -- Terve kättä! _Kattelevat,\nkäyvät yhdessä alaspäin_.\n\nLAAKSO-MERVI\nJa mitäs vuorille?\n\nVUORI-MERVI\n_Synkistyen_: Harmaata! Rajariitaa ja veripäistä painia metsä-mervien\nkanssa, karhunmörinää, kaskensauhua -- _sylkäsee_ -- ja kaarnanmaku aina\nsuussa!\n\nLAAKSO-MERVI\n_Huokaa_: Jumalat eivät totisesti suoneet meille lihavata asuinsijaa.\n\nVUORI-MERVI\nJumalainko syy vai ihmisten. Kaikki nousee ja paisuu kuin sienet\nsateella, mervan suku yksin kasvaa alaspäin kuin jäärän häntä.\n\nLAAKSO-MERVI\nNo no, tokko alaspäinkään!\n\nVUORI-MERVI\nAlaspäin. Niin koikumme kuin nälkäiset kaarneenpojat suon ympärillä.\nMutta ne teidän keltaiset kotikärppänne -- ne lihoovat ja pesivät joka\nloukkoon.\n\nTOINEN LAAKSO-MERVI\n_Nauraen_: Onpa, lempo vie, pihkanmakua puheessasi! Ei ymmärrä laakson\nmies tuollaista.\n\nVUORI-MERVI\n_Pysähtyy, tuikeasti_: Ei ymmärrä? Niin, sen olen kyllä matkallani\nhavainnut. _Osottaa erästä ohikulkevaa veeniryhmää_: Täällä Kreekan\nsilkit huiskaa ja Aravian helmet paistaa, täällä ylpeä hymy huulilla\nheiskataan. Millä heiskataan? Meidän taljoillamme, sarvillamme ja\nlinnuillamme, meidän kaskiemme ydelmällä! _Lähtevät eteenpäin_: Ja mitä\nme täällä juhlilla? Torkkuvaa karhuvaakunaamme näyttämässä, että\nsokeakin näkisi kuinka mervankarhu nukkuu! Jumalat varjelkoot\nkaarnanmaun nousemasta kesken juhlan suuhuni, silloin en -- -- _Katoavat\noikealle puiden väliin -- teiden risteyksestä kuuluu naurua.\n\nKansaa on yhä karttunut. Muuan ryhmä veeni-vallaksia hitain, rauhallisin\naskelin._\n\n  [Puku samantapainen kuin merveilläkin, mutta paljoa loistavampi, jopa\n  hopealla ja kullalla kirjailtu. Useilla miehillä hopeavartainen tai\n  metallikiskoinen kaularengas, naisilla samoin tai helminauha. Naisilla\n  sitäpaitsi rannerenkaat, eräillä kultaiset tai hopeaiset ohimorenkaat,\n  hameiden helmuksissa pieniä kellohelyjä, runsaasti vitjoja y.m.\n  koristeita. Somisteissa y.m. päävärinä keltainen.]\n\nENSIM. VEENI\n_Nauraa ylhäistä, hillittyä naurua_: Hah-hah-hah-hah-hah-hah! Etelän\nvesiltä, valtakansojen vilinästä tänne kotoisten kaskinärhiemme ja\nsuokurppiemme juhlaan ... hah-hah-hah. Katsellaksemme kuinka he kerta\nvuodessa tuulettavat noita isiltä perimiään mekkoja ja sinisiä\nhetaleitaan -- hah-hah-hah!\n\nTOINEN VEENI\n_Naurahtaen_: Eipä hullummasti! Mutta yksi asia, hyvät ystävät, meidän\non aina myöntäminen. _Pysähtyy, osottaa eräitä ohikulkevia mervejä_:\nKatsokaas noita hartioita, tuonkin äijän-karilaan ja tuon toisen!\nNiillä totisesti on oma tehtävänsä tässä maassa.\n\nENSIM. VEENI\nNiin, no niin. Mutta nämä yhteiset juhlat ja narrinkulkueet! Kevätuhrin\nvoisi yhtä hyvin toimittaa paikallisissa lehdoissa ja vaalin toimittavat\njoka tapauksessa vanhimmat. -- Vaikka se nyt on samantekevä!\n\nKOLMAS VEENI\nMinustakin ... jotain hupia heilläkin pitää olla. Kun lapsi on tyytyväinen\nlastu kädessä, älä virka mitään -- voisihan se potkiakin.\n\nENSIM. VEENI\nNekö potkia, hah-hah-haa! Silloin ne varmaan potkivat toisiaan;\nhah-hah-haa!\n\nTOISET\nHah-hah-hah-haa! _Häipyvät vasemmalle uhrilehtoon menevälle tielle._\n\n_Muuan mervi-ryhmä, innokkaasti keskustellen etualan poikki oikealle._\n\nVANHA MERVI\n_Nilkuttaa kainalosauvan varassa:_ Miehestä se riippuu, veljet! Kansa on\nkuin seisova vesi, jonka pinnalle pitkällä tyynellä jopa nousee haiseva\nkeltainen kanajas. Mutta annas tulee tuulispää -- pois on kanajas, vedet\nkuohussa pohjia myöten. Sellainen on mies, kansan tuulispää!\n\nTOINEN MERVI\nSepä! Ei ole miestä -- koko mervan suvun seitsemässä heimossa!\n\nKOLMAS\n_Vilkkaasti:_ Mitäs, miehet, Kiirosta arvelette?\n\nTOINEN\nAjattele vanhaa kantoa!\n\nVANHA MERVI\nEi se ajattelemalla löydy, veljet. Se on syntymästä ja iskee kuin\nhaukka, kun hetkensä tulee. Kuka tietää -- vaikka vielä tänään ilmestyisi!\n\nTOINEN MERVI\nUhrilehdossa...?\n\nVANHA MERVI\nLoukas, joka liittualaiset löi ja sukumme nosti, lähti\nuhrilehdosta -- niin on isäni kertonut.\n\nTOINEN MERVI\nSe oli Loukas! Kaski ei kasva kahta samallaista viljaa.\n\nVANHA MERVI\nTurhaa aprikoimme -- kun hetki tulee, se ilmestyy! Ja sinnes minä\näijän-käkkyrä elän -- elän ukko-avita kuin kuiva oravannahka orrella ja\nnilkutan tänne jok'ainoa -- -- _Torventoitaus._\n\n_Torvimiehet rinteen laella soittavat lehtoon päin kääntyneinä\nilmotustoitauksen. Kansa pysähtyy._\n\nENSIM. TORVIMIES\nVeenien seppelpäät, nuorukaiset ja neidot saapuvat!\n\n_Kansa kokoontuu kiireisesti lehdon liepeille._\n\nJOKU JOUKOSTA\nKuka vaakunankantajana, airut?\n\nENSIM. TORVIMIES\nMertsi vaakunankantajana!\n\n_Joukosta huudahduksia: Mertsi? Fylkken Mertsi! Puheensorinaa._\n\n_Oikeanpuoleiselta tieltä kuuluu rivakkaa, nopeatahtista astuntaa.\nNäkyviin sukeltautuu veeni-nuoriso, etunenässä tummakutrinen\nMertsi-valio, kantaen varren nenään köynnöksistä punottua, keltaisin\nnauhoin somistettua veenien vaakunaa, joka esittää ilvestä. Tulijat\nastuvat 4-henkisissä riveissä, joka toinen nuorukaisia, joka toinen\nneitoja. Useiden hiuksia kiertää keltaisista kukista solmittu seppel. He\ntulevat iloisesti huudahtellen ja pysähtyvät tienristeykseen oikealle,\njääden hilpeästi puhellen odottamaan._\n\nMUUAN MERVI\n_Vastapäätä veeni-nuorisoa tovereilleen:_ Missä viipynevät meidän\nnuoret?\n\nMUUAN VEENI-NUORUKAINEN\n_Murtaen:_ Minkä sille mahtaa, ystävä, jos viivähtää puuropurtilon\nääressä! _Naurua veenien joukossa._\n\nMERVI\n_Astuu kiivaasti puoleen:_ Mitä...? Mitä sanoit?\n\nVEENI-NUORUKAINEN\nEi mitään, ystävä kulta.. Puuro on hyvä ruoka, vallan hyvä! _Osa\nveeni-nuorisoa tirskahtaa hillittyyn nauruun._\n\nMERTSI\n_Kääntyy päin:_ Veenit!\n\n_Torventoitaus rinteeltä._\n\nTOINEN TORVIMIES\nMervien seppelpäät, nuorukaiset ja neidot saapuvat!\n\nVEENI-NUORUKAINEN\nNyt saamme piimää päälle! _Naurunpyrskähdys_.\n\nJOKU MERVI\nKen karhuvaakunan varressa, torvimies?\n\nTOINEN TORVIMIES\nKen...? _Katselee tietä pitkin_: Urmas karhuvaakunan varressa!\n\n_Vasemmaiselta tieltä kuuluu harvatahtista astuntaa ja keinuvaa\nverkkaista laulua. Joukon etupäässä kulkee Urmas, kantaen mervien\nkarhuvaakunaa, jossa liehuu sinisiä nauhoja. Tytöt oikealla 2-henkisenä\npitkänärivinä, nuorukaiset rinnalla vasemmalla. Useilla sinikukkainen\nseppel.\n\n  Tytöt: Joutsen, joutsen, joutsenelintu,\n  Pojat: allipa alliinpoika!\n\n         Joutsenlintu jokea soutaa,\n         aalloilla allinpoika.\n\n         Joutsenlintu valkea lintu,\n         allipa aallonkarva.\n\n         Joutsen, joutsen salmelle saapi,\n         allipa ruovon rintaan.\n\nPysähtyvät vasemmalle, veeni-nuorisoa vastapäätä. Mertsi ja Urmas\nastuvat keskelle._\n\nMERTSI\n_Tervehtii vaakunalla_: Veenien ilves tervehtii mervien karhua! Niinkuin\nkevättaivas on tummia hattaroita paitsi, niin olkoon elämämme, Valdun\nharjanteilta aina Peipen rannoille! Terve!\n\nVEENI-NUORISO\nTerve!\n\nVEENI-KANSA\nTerve!\n\nURMAS\nMervian uudeksi onneksi kohotan mervien karhun! _Värähtäen_: Ehompi\nentistään olkoon elämämme, ei niinkuin isännän ja orjan, käskijän ja\nkäskettävän, vaan niinkuin kahden vapaan liittoveljen. Mitä tänään on\nvajaa, se huomenna täyttyköön -- sen jumalat meille suokoot! Terve!\n\nMERVI-NUORISO JA MERVI-KANSA\nTerve!\n\n_Mertsi ja Urmas vaihtavat vaakunoita ja vievät ne yhdessä lähdekivelle,\njota vasten asettavat ne vastakkain. Kansa hajoaa vilkkaasti, paikoin\nkiivaasti keskustellen.\n\nMertsi, Urmas ja veeni-neito Eila tulevat puhellen lähteeltä._\n\nURMAS\nÄlä siitä enää, Mertsi! Tuskin tiesin itsekään mitä sanoin, mutta minun\ntäytyi se sanoa.\n\nMERTSI\nTiedän, muuten et olisi sanonutkaan. Ja kukapa ei mervi-kansalle hyvää\nsoisi -- mutta sinun vertauksesi, Urmas... _Pudistaa päätään_.\n\nURMAS\nMinun vertaukseni! Oliko se niin outo? _Miettii hetkisen_: Täytyykö olla\nmervi tuon kaiken tunteakseen? Olla nähnyt nuo äänettömät suot ja\nkorvet, joissa suku suvun perään hiipuu yksinäisenä ja unhotettuna\nhautaansa? Ymmärtäisittekö paremmin erään toisen -- -- _Häipyvät\nuhrilehdon tielle.\n\nMuuan veenivallas-ryhmä tulee kiivaasti._\n\nENSIM. VEENI\nSe oli hävytöntä! Oliko se vastaus tervehdykseen?\n\nTOINEN VEENI\nRauhotu, ystävä! Ei kannata.\n\nKOLMAS\nVarsinkaan kun nuorukainen joko tavotti poikamaista mahtipontta, taikka\nse oli noita tunnettuja mietelmä-käenpoikasia, joita ne niin mielellään\nhautovat -- tunnemmehan kansan luonnonlaadun.\n\nENSIM. VEENI\nSe ei ollut sillä äänelläkään! Ja tuollaiset huuhkaimenpoikaset ovat\nnytistettävät heti paikkaansa. Annas tyhmän kansan kuullen -- --\n\n_Entinen mervi-ryhmä sauvan varassa kulkevine vanhuksineen._\n\nVANHA MERVI\nMitäs minä sanoin: sammalen alla kytee, vedet liikahtelevat!\n\nTOINEN MERVI\nUrmaan mielessä totisesti läikähti.\n\nVANHA MERVI\nPoika iski kuin vanha mies. Minne hävisi hän -- kättä tahtoisin kaapaista,\nminä vanha tervaskanto. Kas, Kiiro! _Viittaa vastaantulevalle\nmervi-ryhmälle:_ Kiiro! _Puhuvat alennetulla äänellä, vetäytyvät\nsyrjemmälle.\n\nMertsi, Urmas ja Eila palaavat, kulkien lehdon poikki oikealle._\n\nMERTSI\n_Lämpimästi_: Nyt alan ymmärtää! _Pysähtyy, miettivästi_: Ei toinen\nalla, toinen päällä, vaan rinnakkain, lomakkain kuin sormet kahdessa\nyhteen liittyvässä kädessä -- se oli kaunis ajatus! _Kuin itsekseen\nhaaveillen_: Se oli todella kaunis.. Elää tuollaiselle ajatukselle..\n\nURMAS\nSanotko sinä, Mertsi, niin...?\n\nMERTSI\n_Mieleenjohtuman äkkivälke silmissä_: Mutta jos se ei olekkaan niin,\nUrmas! Eikö voi toisinkin syntyä lujaa kokonaisuutta? _Riemuisesti_:\nVoipi, voipas! Olen katsellut, kun isäni laivoja rakennetaan. Raskas\ntammipölkky anturaksi alle -- niin aina pannaan. Vankat tervaksiset\nhonkalaudat pohjaksi ja laidoiksi -- alle. Mutta uljas, kevyt kuusi\nmastoksi päälle. Valkoisin purjein, huippu korkeuksissa ... se se on,\njoka näkyy, kulettaa, etäisille ulapoille johtaa!\n\nURMAS\n_Hymyillen_: Mutta kumpi riistan kantaa, mihin mastot\nnojaavat -- -- _Torventoitaus rinteen laelta_.\n\nENSIM. TORVIMIES\nTietäjät saapuvat, kevätuhrin hetki on tullut!\n\n_Mertsi ja Urmas hakevat vaakunansa, kansa kokoontuu tienristeyksen\nmolemmin puolin.\n\nVasemmanpuoleista tietä saapuu hitain, juhlallisin askelin 9 tietäjää.\nHe ovat puetut pitkiin, punaisella reunustettuihin valkoisiin\nviittoihin, rinnassa 6-säteinen kultatähti, päässä pienet, turkiksella\nreunustetut lakit. Ensimäisenä kulkee tietäjäin vanhin, kantaen hopeista\nmaljakkoa. Häntä seuraa kaksi tietäjää taluttaen keskellään valkoista\nuhri-orhitta. Muut jälessä parittain, eräällä pitkä veitsi, toisella\nkirves vyöllä, kolmannella jousi olalla. -- Kansa kahden puolen tervehtii\nkättä sydämelle painamalla ja liittyy jatkona kulkueeksi, nuoriso\nvaakunoineen edellä, muut jälessä. Menevät uhrilehtoon. Lehto hetken\ntyhjänä.\n\nParvi hilpeätä mervi-nuorisoa palaa takaisin._\n\nENSIM. NUORUKAINEN\nMitäs me siellä -- uhri on ikävä!\n\nTOINEN NUORUK.\nVaalit samoin. Kävellään täällä.\n\nENSIM. NEITO\nKun päästäisiin pian kisakentälle! No, ei se kauvan kestä.\n\nTOINEN NEITO\nSaas nähdä, pojat, kummatko tänä vuonna keihäsveikassa voittavat?\n\nKOLMAS NUORUK.\nNo mervit, sen tietää näkemättä!\n\nTOINEN NEITO\nÄlä yhtään! Lujille se otti viime kerrallakin.\n\nKOLMAS NUORUK.\nLujille? Se ei ole totta! Ei mervi anna koskaan veenille perää, ei\nvaikka taittuis!\n\nTOISET NUORUK.\nEi!\n\nENSIM. NEITO\nMutta mitäs se Urmas sanoi -- kuulittekos te, pojat?\n\nENSIM. NUORUK.\nEtkö sinä muka kuullut?\n\nENSIM. NEITO\nKa kuulin, mutta ymmärsittekös? Se ei ollut tavallista.\n\nENSIM. NUORUK.\nMitä lie ollut olevinaan!\n\nTOINEN NEITO\nMinusta siinä oli joku pistos. Äänikin oli sen makuinen.\n\nTOINEN NUORUK.\n_Nauraen_: Pistospa pistos. Ne olivat niitä Urmaan ja Mertsin välisiä\npistoksia! Komia tyttö!\n\nENSIM. NUORUK.\n_Lyö näppiä_: Nyt sanoit! _Juhlallisesti_: Mitä meidän välillämme tänään\non vajaata, se huomenna täyttyköön -- se on yhtä paljon kuin häitä vailla,\nhah hah hah! _Räjähtävät kaikin pitkälliseen nauruun_.\n\n_Uhrilehdosta kuuluu torventoitotus._\n\nTOINEN NUORUK.\nNyt se on tehty! Nyt käräjämäelle soitetaan.\n\nENSIM. NUORUK.\nKierrämme tuolta sillaikaa. _Menevät oikealle puistikkoon. -- Uhrilehdosta\npalaa muutamia vanhuksia, mennen esilehdon läpi pois.\n\nMertsi, Eila ja eräs kolmas veeni-neito Urdis tulevat kiireisesti\nuhrilehdosta ja poikeevat kunnaan rinteelle vasemmalle._\n\nEILA\n_Mertsille, joka rientää edellä_: Miksi tänne, Mertsi? Lähempänä olisi\nollut parempi.\n\nURDIS\nNiin, kuullutkin paremmin.\n\nMERTSI\n_Kääntyy -- omituisessa, jännittyneessä mielenvireessä_: Kuuleehan\ntännekkin ... ja näkee ... yhtä hyvin... Tulkaa, Eila ja Urdis!\n\n_Saapuvat kunnaan laelle muutamien puitten alle. Ihastuneena_: Katsokaa,\nparemmin näkee! Kuinka kauniilta käräjämäki tänne näyttää! Eikö\nnäytäkkin, Eila?\n\nEILA\nMertsi on oikeassa! Kuinka juhlallisina vanhimmat istuvat puolipyörössä\npaasillaan.\n\nMERTSI\nNiinkuin suuri ratsunkenkä mäen rinteellä!\n\nURDIS\nJa kansa alempana kahden puolen kuin leveät hokkaimet. Onko mervejä\nnoin paljon enemmän kuin meikäläisiä...?\n\nMERTSI\nOn, mervejä on monta vertaa --\n\nEILA\nHiljaa! Vanhimmainen nousee puhumaan. _Kuuristautuvat kuuntelemaan_.\nNeljän vanhimman on vuoro erota... Kiltje ... ja Anno ... ja -- Mertsi,\nsinun isäsi on yksi!\n\nMERTSI\nMinä tiedän.\n\nURDIS\n_Jännittyneenä_: Ketähän nyt valitaan?\n\nEILA\nKäskevät vanhimpain ehdottaa... Hst! _Varottaa kädellään_. Jötra ja\nsinun isäsi uudestaan ... ja Nordvi ja Serker --\n\nMERTSI\n_Hiljaa_: Miksei yhtään merviä...?\n\nEILA\n_Kääntyy säihkyvin silmin_: Mervejä!?\n\nURDIS\n_Katselee_: Mervit ovat levottomia... Joku puhuu... Kukahan se mahtaa\nolla?\n\nMERTSI\n_Kuuristuu lähemmä_: Minä luulen ne sanovat sitä Kiiroksi --\n\nEILA\nKuinka jöleästi, kuin karjanpaimen!\n\nMERTSI\n_Kuuntelee jännittyneenä, toistaa itsekseen_: Kaksi merviä. Ei ole\nvanhimpainpirtissä yhtään merviä... Se on oikeus ja kohtuus --\n\nEILA\n_Kiivaasti_: Karjahattu! Nyt veenit suuttuvat. Näittekö kuinka päät\nkohoutuivat?\n\nMERTSI\n_Varottaa_: Vanhimmainen puhuu...\n\nEILA\nKuinka ylhäisenä hän seisoo! Nyt hän nostaa kätensä päätökseen: koska\nkukaan ei ole Kiiron ehdotusta puolustanut --\n\n_Käräjämäeltä kuuluu jymeä joukkohuuto: Tyytymättömyyttä on_!\n\nMERTSI\n_Vääntelee käsiään_: Mitäs nyt...?\n\nURDIS\nJoku nousee veenienpuoleiselle kansankivelle. Aikooko hän puhua?\n\nEILA\nSe on Leijet! _Kuuntelevat_: Noin veeni puhuu! _loistaa_:\n\"Tyytymättömyyttä on\" ... mutta ei häpyä... Maailman takaperäisin\nheimo... Raaka metsäläis-kieli ... teidän joutsenlaulunne, unilaulunne --\n\nMERTSI\n_Tulistuen_: Tuo on liikaa!\n\nEILA\nNaulankantaan joka sana! _Kuuntelee, toistaa painokkaasti_: Kukaan ei\nestä... Missä kokeneet miehenne? Astukaa nokisilta pankoiltanne alas.\n_Riemastuneena_: Hyvä, hyvä! Jokos häpeätte!\n\nMERTSI\n_Hiljaisen jännittyneenä_: Eikö mervien puolelta kukaan vastaa?\n\nURDIS\nJoku vanha mervi sanoo jotain.\n\nEILA\nKatsokaa kuinka äkäisesti hänen silmänsä mulkoilevat kulmapehkojen alta!\nKuin vihainen vuoritonttu, hah hah! Veenit nauravat ... ja mervit\nseisovat noloina... _Äänettömyys_.\n\nMERTSI\n_Huudahtaa äkkiä_: Kuka se oli...? Mitä hän?\n\nURDIS\nSe oli mervien puolelta --\n\nEILA\nVeenit vaativat hänet kivelle. \"Poikanen kivelle!\" ... ja nauravat.\n_Jäävät jännittyneinä odottamaan_.\n\nMERTSI\n_Huudahtaa_: Urmas!?\n\nEILA\nUrmas, hah hah!... Katsokaa, katsokaa kuinka neuvottomana hän seisoo...\nKaikki nauravat. _Mertsi vetäytyy hämillään puunrungon taa_.\n\nURDIS\nJo puhuu! _Toistaa_: Meillä on oikeus puolellamme. Jokaisen heimon pää\non valitsematta oikeutettu... Niin oli ennen... Kuka muutti?... Kuka\npolki isäin säännön?\n\nEILA\nVaro! Veenien nyrkit kohoovat.\n\nMERTSI\nHän puhuu niin vakuuttavasti! _Kuuntelee, toistaa_: Mitä te olette?...\nSirpale ... kauppiaita, laivanrakentajia, ammatintaitajia ... itse\nkutsuimme... Ei hallitsemaan, vallitsemaan, polkemaan, pilkkaamaan,\nnauramaan... Tämä on Mervia ... mervit ovat perisuku --\n\nEILA\nSe on vale!\n\n_Käräjäkummulta kuuluu voimakas: Astu alas_!\n\nEILA\n_Harmistuneena_: Hän ei tottele!\n\nURDIS\nNyt meikäläiset ryntäävät esiin, voi voi!\n\nEILA\n_Jännittyneenä_: Joku vanhin vaatii puheenvuoroa --\n\nURDIS\nSinun isäsi, Mertsi!\n\nMERTSI\n_Tuskaisena_: Isä!? Mitähän hän...?\n\nURDIS\n_Kuuntelee_: Suostuu luopumaan ... että sovinto syntyisi --\n\nMERTSI\n_Riemuisesti_: Isä on aina oikea!\n\n_Käräjämäeltä huuto: Ei yhtään! Toinen huuto: Kaksi miestä!_\n\nURDIS\nUrmas aikoo jatkaa.\n\n_Käräjämäeltä: Alas! Sitten: Ei, jatka!_\n\nMERTSI\n_Voitollisesti_: Hän jatkaa! _Toistaa_: Tahdon jatkaa vaikka --\n\nEILA\n_Intoutuneena_: Nyt aikovat vetää hänet alas! Oikein, suurisuinen\nkaarneenpoika!\n\nMERTSI\n_Värähtäen_: Se on häpeällistä! Miksei hän saisi --\n\nURDIS\nMervit uhkaavat: jatka!\n\nMERTSI\nKuinka varmana hän seisoo! _Toistaa_: Se on kerran sanottava! Kirous ...\nveeniläisyyden kirous... Valta, rikkaus, oman heimon etu, suuret\norjajoukot, kauppareitit, kalavedet, tämän poljetun suvun polkeminen...\nOvatko orjat elämänaatos? Ovatko -- _Mertsi nojautuu kiihkeästi\nliikutettuna puuhun. Äänettömyys_.\n\n_Toistaa taas hiljaa_: Muronnien veronalaisuus painaa... Jos vaino-ajat\ntulisivat... Kuka iskisi?... Tekö? Olette kuin kaarna laineilla!...\nMekö? Teidän rikkautenne hyväksi, teidän vallanhalunne hyväksi?...\nKiitos! _Mäeltä kuuluu hälinäisiä ääniä. Mertsi painaa molemmin käsin\nohauksiaan. Eila on vetäytynyt syrjemmäksi, heristää kiivaasti nyrkkiä_.\n\n_Mertsi toistaa jännittyneenä_: Heimojen kuopus... Mutta emme aina...\nTänäpänä jännitämme mieskuntoisuutemme jousen! Kaksi miestä! Odotamme\nvastausta.\n\n_Käräjämäeltä kuuluu pitkäaikaista hälinää_\n\nURDIS\n_Hätääntyneenä_: Veeni ja mervi käyvät toisiinsa käsiksi ... kansa\njuoksee... Voi jumalat ja kaikki hyvät haltijat, nyt tulee tappelu!\n\nMERTSI\n_Tyyntyen_: Ne jo erotettiin... Vanhimmainen vaati hiljaisuutta...\n_Kuuntelevat_.\n\nEILA\n_Toistaa värähtävällä äänellä_: Semmoisiin käsiinkö kansakunnan\nkohtalo?... Ei, raakuuden edestä emme väisty... Julistan vanhimpain\nehdotuksen päätökseksi.\n\n_Mäeltä jyrisevä: Emme hyväksy! Sitten hälinää_.\n\nEILA\nNyt veenit lähtevät. He ovat vihaiset.\n\nMERTSI\n_Taempana_: Se on kurjaa! Eikö kukaan sovintoa yritä?\n\nURDIS\nSuurin osa mervejäkin menee --\n\nEILA\nTuolta luikkivat häpeissään metsän läpi!\n\n_Mertsi on kääntynyt erilleen, silmät kyyneleissä. Veenit tulevat\nvinhasti uhrilehdon tietä ja kulkevat esilehdon läpi oikealle. Useat\nrepivät seppeleet hiuksistaan ja heittävät ne maahan. Huudahduksia:\nRaakalaiset -- Juhlan häpäisijät -- Urmas hirtehinen -- Nulikka --\nKyllä vielä opetamme!_\n\nEILA\nJoudu, Mertsi!\n\nMERTSI\n_Seisoo tuskaisena etualalle kääntyneenä_.\n\nEILA\nMertsi!\n\nMERTSI\n_Yhä tuskaisempana -- kääntyy, astuu pari askelta, pysähtyy_: Ei ei ...\nmenemme jälemmin.\n\nEILA\n_Kiivaasti_: Miksi?\n\nURDIS\n_On kääntynyt taas käräjämäelle katselemaan_: Mervit ovat siellä\nvielä... Urmas seisoo yksin... Nyt tulee muita... Puhuvat kiivaasti...\nUrmas... _huudahtaa_: mitä hän tännepäin tulee...?\n\n_Mertsi ja Eila rientävät kunnaan laelle_.\n\nURDIS\n_Osottaa_: Tuolla! Hän tulee uhrikivelle päin.\n\nEILA\n_Vetäytyy äkkiä taapäin, huudahtaa kauhistuneena_: Oh! Mikä tuo on?\n\nMERTSI\nMissä...?\n\nEILA\n_Osottaa aivan lähelle, käräjämäen puoleiselle kunnaan rinteelle_:\nTuo... Kuinka pelottavan näköinen!\n\nMERTSI\nAh, kuin metsän peikko! Kuinka hänen silmänsä palavat. _Vetäytyvät\ntakaperin, mutta kurkistavat kuitenkin uteliaina_.\n\nTUNTEMATON ÄÄNI.\n_Kunnaan takaa, kireän vihlovasti_: Minä olen ... minä olen ... minä\nolen korven yksinäisyydessä teidän kiroustanne kantanut. Sinä\nvalehtelit, sinä valehtelit Urmas! Oman sukunne kirot teitä painaa.\nTeidän kanta-isänne näki Oudan järvellä veljensä vedenhädässä. Selän\nkäänsi, sinne heitti, sillä hänen mieltänsä poltti veljen riista ja\nvaimo. Sieltä, sieltä tulee kirot! Kukin tonkii oman kärsänsä mukaan.\nOlette kuin nälkäiset kurjet kaiken maailman soilla. Missä ovat\nMajatrit, missä mahtava Röydön heimo? Huuda hulluja jälestä! Nokkivat,\nmissä nokkivat, samoja kirojen marjoja kuin te. Nokitte, nokitte\nmaailman loppuun saakka... Kulette, kulette suolta suolle, kunnes tulee\nmaailman-äären meri vastaan, te kirotut!\n\nTuliko nyt meri vastaan, te mervien kissat ja koirat? Joko teille nyt\nkasvaa hampaat? Jo -- toisianne repiä, te sudenpenikat! Katsokaa! Tämän\niski kirveellä minun rakas veljeni -- sulasta rakkaudesta hah hah hah!\nMinulla oli viisi poikaa -- ne vierasta syöttävät, minä olen saanut\nkorvessa juuria järsiä ja lutikkain punaamilla pahnoilla viereksiä.\n\nUrmas! Sinä seisot siellä. Jauha, jauha näitä kirouksen\nkuopuksia -- luuletkohan sinä, pätö mies, jauhavasi hyvinkin tasaisia\njauhoja, kun kivien välissä kiljuu kirot, kirot, kirot!\n\n_Mertsi tovereineen peräytyy kauhuissaan. Kunnaan laella näkyy takaperin\nnouseva, pienikokoinen, kyömyhartiainen Tuntematon -- nyrkkiin puristetut\nkädet koholla, hampaitaan kiristäen:_\n\nKuuletteko! Mervian soissa makaa kirot -- ja sieltä ne sumuna nousee,\nnousee, nousee! _Tulee kiivaasti kunnaalta alas, menee oikeanpuoleiselle\ntielle._\n\nMERTSI\n_Vavisten_: Se oli kamalaa!\n\nURDIS\nTämä on kauhistuksen päivä!\n\nEILA\nKaikki hornan henget ovat valloillaan!\n\nURDIS\n_On hiipinyt ylös kunnaalle_: Jumalat! Urmas on noussut uhrikivelle!\n\nEILA\n_Rientää Mertsin kera ylös_: Kuinka hän uskaltaa!\n\nMERTSI\n_Tyyntyen_: Hän puhuu -- merveille. _Toistaa_: Kirot, kirot kaikkialla...\nSukumme perintökirot ... eriheimoisuuden verikirot... Tahdomme kirot\nsuistaa ... sirpaleet liittää.. suureksi, kokonaiseksi Mervan\nkansaksi... Arpa on heitetty... _Kirkasee_: Jumalat, hän tempasi\npuukkonsa!\n\nEILA\nHän on tullut hulluksi ja tappaa itsensä.\n\nURDIS\nVoi, voi, voi, voi!\n\nMERTSI\nNyt hän iski käsivar... _Peittää käsillään silmänsä. Urdis itkee_.\n\nEILA\n_Kylmäverisesti_: Hän vaan vuodattaa käsivarrestaan verta maahan.\n\nURDIS\nNiinkö...? _Katsoo. Vavisten_: Niinkuin verivalaa tehtäessä?\n\nMERTSI\nNyt hän kohottaa kätensä... Kaikki mervit kohottavat. _Toistaa_:\nLiittää mervan hajanaiset heimot lujaksi, kokonaiseksi Mervan\nkansaksi -- vannomme!\n\n_Uhrilehdosta voimakkaasti, innostuneesti: Vannomme!_\n\n_Toistaa, lämpimästi_: Nostaa Mervan päivän.. merviläisyyden hengen..\ntämän halveksitun suvun mielen ja ponnen -- vannomme!\n\n_Uhrilehdosta: Vannomme!_\n\n_Yhä lämpimämmin_: Sille maalle, joka tämän veren imee ... suvulle, joka\nsille nimen antoi ... kaiken työmme, varamme, voimamme -- vannomme!\n\n_Uhrilehdosta: Vannomme, vannomme!_\n\nEILA\nJo loppui hullujen meno.\n\nURDIS\nNyt he kohottavat Urmaan ilmaan!\n\n_Lehdosta kuuluu pitkällistä, riemukasta huutoa._\n\nMERTSI\n_Kohottaa innoissaan kätensä ja yhtyy huutoon._\n\nEILA\n_Tarttuu kiivaasti hänen käsivarteensa_: Mertsi!\n\nMERTSI\n_Kääntyy masentuneena poispäin, painaa päänsä alas._\n\n\n\n\n2. NIMETÖN SUORTUVA.\n\n\n_Urmaan pirtti. Keskellä pirtinpatsas: kasvava honka, jonka latva on\nkatkaistu katon yläpuolelta. Patsaan rungon molemmin puolin, vankkojen\noksien haarukoissa ylhäällä lepää kaksi pitkin pirttiä juoksevaa ortta,\npirtin emosta, joiden päihin seinärakenteen ristikkokehys tukeutuu. Itse\nseinämä on paksua olkipannikkoa, katto emosten kantama.\n\nPirtin vasemmassa ylänurkassa on koristelaudoin vyötetty kivikiuvas. Sen\nedessä kahden juurakon puitokseen punottu matala liesiverho. Vasemmalla\nulko-ovi. Ovenpuolella on polettu maalattia, patsaasta oikealle sekä\nperällä kiukaan etureunaan saakka puinen korokesilta kaksine\naskelmalautoineen. Korokesillalla, oikealla seinällä, on pitkä pöytä,\njota kantaa kaksi laajajuurista juurakkojalkaa. Pöydän takana\nseluksellinen seinärahi, molemmissa päissä raskaat, käyristä\npuunrungoista muodostetut nojaistuimet. Oikeassa ylänurkassa samoin\nmuodostettu avokaappi. Kaapin ja uunin välillä perällä uutimilla\nvarustettu vuode, kaapin ja pöydän välillä oikealla ovi kylkeissuojaan.\nPirtinpatsaaseen lyödyissä vaarnoissa riippuvat Urmaan aseet, torvi y.m.\nOviseinällä on rahvaanrahi, uunin luona pari juurakko-istuinta._\n\n_Valo lankeaa osaksi vasemmalla olevasta, rakolla verhotusta\nleveänmatalasta ikkunasta, osaksi suuresta lakeisaukosta pirtinpatsaan\nvieressä._\n\nURMAS\n_Istuu kahden toverinsa Rouan ja Horhojan kanssa pöydän ääressä,\niskee kätensä pöytään_: Heidän täytyy! Jokaisen mervin täytyy taipua\nyhteisyyden alle!\n\nROUKA\nMutta mitä sanomme noille metsäläisille?\n\nURMAS\n_Lujasti_: Te kysytte eivätkö he vielä ole kuulleet mitä täällä\nneljän viimeisen kuun kuluessa on tapahtunut.\n\nROUKA\nVastauksen tiedämme: mitä laakso heitä liikuttaa, heillä on omat\nasiansa!\n\nURMAS\n_Yhä lujemmin_: Te sanotte ettei ole yhtään kiveä eikä kantoa koko\nMerviassa, joka ei nyt liikuta jokaista! Sinä, Rouka, kerrot kuinka\nNiitty-Mervian ja Järvi-Mervian miehet miekan iskutta sopivat kuumaksi\ntulistuneen kiistansa. Te kerrotte mitä täällä on uhrattu, mitä tehty ja\ntoimeen saatu. Te vannotte että ne, jotka näin tekevät, eivät voi sallia\nheidän siellä toisiaan veristävän! _Nousee_: Niin, itse tiedätte.\n\nOlkoon matkanne onnekas -- minä puolestani lähden huomenna\nViiron-Merviaan.\n\nHORHOJA\nViiron Merviaan? Uskotko siitäkin jotain syntyvän?\n\nURMAS\nEn tällä kertaa, Horhoja. He ovat asuneet liian kauvan liittualaisten\nkanssa vieri vierin mitään tajutakseen. Mutta minä isken ensi loven\ntuohon kovaan kamaraan. Usko, toverit! Kun itse uskoo, uskovat muut.\n\nROUKA\nJa me uskomme! Jää hyvästi. _Lähtevät_.\n\nURMAS\n_Joka on saattanut heitä ovelle, palaa jälleen korokesillalle. Käy\netualalle päin_: Nyt vasta tunnen eläväni! Mervia on kuin käypä\nolut-allas, pohjia myöten kuohuksissa.\n\n_Seisoo hetkisen mietteissään_: Kuinka kireäntäpärä tämä aika ja tehtävä\non! Olemme kuin hajainen heinäsuova nälkäisten laumojen keskellä.\nLiittua ei koskaan unohda että olemme kerran sille veroa maksaneet.\nVeenia on pieni, mutta vahvuu vuosi vuodelta kuin matalajalkainen jäärä.\nMuronnian verot tosin eivät meitä maahan lyyhistä, mutta Muronnia vasta\nkokoo laajoja liepeitään. -- _Katsahtaa ovelle, josta joku tulee, ja\nhuudahtaa iloisen hämmästyneenä_: Orpa! Sinä, äiti...? _Rientää nopeasti\nvastaan.\n\nSisään on orjatytön saattamana astunut vanha vaimo. Hänellä on lempeä\nkatse ja hopeata hiuksissa._\n\nTule tervennä, äiti!\n\nORPA\nJumalat taloon, lapseni! _Puristavat pitkään toistensa molempia käsiä._\n\nURMAS\nHartaasti olen sinua kaivannut näinä ihmeellisinä aikoina. -- Onko enoni\nnyt tervehtynyt?\n\nORPA\nHän on ... vihdoinkin. _Hymyilee lämpimästi_: Ja minä olen taas kotona.\n_Käyvät sillannetta kohti._\n\nURMAS\n_Osottaa verhottomia seiniä_: Tällaiset ovat nyt seinäni! Kaikki riistin:\nverhot, taljat, omat ja isänikin kaatamat.\n\nORPA\n_Nyökäyttää päätään_: Olen siitä iloinnut, lapseni!\n\nURMAS\n_Auttaa hänet askelmista ylös_: Vain yksin karvasteli sydäntäni...\n_Asettaa pöydän päässä olevan istuimen mukavasti Orvalle_... Sinun\nheleät antisi, äiti! Niitä riisuessani epäröin.\n\nORPA\n_Nyökäyttää hiljaa_: Olen sinusta ylpeä, poikani!\n\nURMAS\nArvasin mielesi -- sinustahan se kaikki on minussakin. Ja niin se\nalkoi. Kymmenet tempasi sama into, ja nyt -- niin, sinähän et vielä\ntiedäkkään!\n\nORPA\nMitä, hyvä lapsi...?\n\nURMAS\n_Kuohuvan riemuisena_: \"Mervan karhu\", sukumme ensimäinen kauppahaaksi,\nlähti eilen etelään ja \"Mervan havukka\" lepää Uiron rannassa teloillaan,\nodottaen vain päiväänsä. Siellä, niiden mastoina ja laitoina, on kaikki\nmitä Mervan köyhästä suvusta irti saatiin.\n\nORPA\n_Painaa hiljaisen riemuisesti kätensä rintaa vasten_: Suvussamme\nsiis on vielä voimaa nousta!\n\nURMAS\nOn, jokainen päivä tuo jotain uutta. Se on kuin uusi usko, äiti! Sitten\nkäräjämäenpäivän se on kulkenut kuin arpakapula kylästä kylään, kutsuen\nmiehiä taisteluun.\n\nORPA\nJumalat siunatkoot hehkuvan intosi! Ja oikea asia aina menestyy.\n_Hiljaisen kiinteästi_: Mutta omat asiasi, Urmas...? Sinä niistä ilmotit\nlyhyesti orjamme kautta.\n\nURMAS\n_Raskaasti_: Niin ... ne asiat. Ne ovat minulta riistäneet monen yön unen.\nMutta siinä oli niin tehtävä eikä toisin.\n\nORPA\nMonen yön unen...? _Katsoo pitkään_: Oletko nyt varma?\n\nURMAS\nOlen. Sekin oli lopulta kansan asia ja liittyi erottamattomasti\nheimojemme onneen.\n\nORPA\n_Ihmetellen_: Heimojemme...? Kuuluuko sekin heimoihin?\n\nURMAS\nKuuluu. Mertsi on sen heimon tytär, jonka kanssa taistelu käy. Minä ja\nMertsi -- ei äiti, se olisi saanut monen pudistamaan päätänsä.\n\nORPA\nOlisiko sinua sentähden epäilty?\n\nURMAS\nEi, ei minua. Mutta veeni-naiset mervien pirteissä ovat syöneet\nmerviläisyyttä niinkuin salainen kotivarkaus. On pantava heikoille\nsulku, on nostettava yhteisyyden henki! Urmas ja kaukaisten vuorimervien\nmahtavimman miehen tytär on liitto, joka tempaa vuorelaiset mukaan, ja\ntuon suvun monet haarat ovat kuin syttyvät tervaslastut siellä täällä\nmuualla. Urmas ja ylevä Heljä on kuin kerän pohja, jonka ympärillä\nmerviläisyyden langat yhtyvät.\n\nORPA\nTotta poikani. Ja sentään on kysymys jostain muusta, joka kuuluu\nainoastaan sinuun! _Katsoo kiinteästi_: Ketä rakastat...?\n\nURMAS\n_Tuskaisena_: Äiti! Mertsi oli minun nuoruuteni unelma. Mutta sen\nunelman täytyi särkyä.\n\nORPA\nTäytyikö sen? Ja voitko sen noin särkeä -- myös häneen nähden?\n\nURMAS\n_On hetken vaiti_: Voin. Meidän välillämme ei ole siitä asiasta\nkoskaan sanaa vaihdettu.\n\nORPA\n_Hiljaa_: Puhutaan joskus sanoittakin ... enemmän kuin sanoin.\n\nURMAS\nPuhutaan, puhutaan -- ja meidän välillämme on puhuttu. Siksi olen\nystävämme Mannon kautta saattanut tekoni syyt hänen tietoonsa.\n\nORPA\n_Jännittyneenä_: Onko hän jotain vastannut...?\n\nURMAS\nEi ... ei vielä...\n\nORPA\n_Kuin itsekseen_: Moni ei vastaa koskaan... _Äänettömyys_. Entä Heljä?\nMitä hän on sinulle?\n\nURMAS\n_Lämpimästi_: Hän on jalo, äiti! Olen häneen mieltynyt ja sukumme asia\nliittää meitä päivä päivältä lujittuvin sitein.\n\nORPA\nSukumme asia, taas...? Niin niin... _Hiljaisen värähtävästi_: Ennen\nmeitä raastettiin väkisin miehen taljoille, sitten meitä myytiin\nsuurista lunnaista. Tuleeko nyt asiat, kaikkinaiset asiat ... ei koskaan\nse yksi? Sekin olisi ollut uusi usko, poikani. _Hiljaa_: Täytyykö minun\nnyt jäädä minun uskoineni?\n\nURMAS\n_Lyhyen äänettömyyden jälkeen_: Sinun täytynee, äiti -- ellet tyydy\nsiihen, ettei meidänkään välimme ole kokonaan sitä uskoa vailla. Heljä\nse on oleva! Hän, kirkas mervi-nainen, minun pirtissäni paistaa ja\nkotini hiiloksessa merviläisyyden lieskaa kanssani vaalii.\n\nORPA\n_Hiljaa_: Niin, sinun pirttisi, teidän hiiloksenne -- vaan Mertsi...?\nTiedätkö sinä miten syvästi hän on tästä asiasta unelmoinut? Pettyneen\nsydämen polut ... pettyneen sydämen kirot, poikani -- -- _Katkeaa\näänettömäksi._\n\nURMAS _On pitkän aikaa vaiti, ankara mielenliikutus kasvoillaan_: Minä\nolen taisteluni taistellut ja päätökseni tehnyt. Kohtaako minua sen\nvuoksi onni vai onnettomuus, sitä en kysy. Enkä sitäkään, kärsiikö ehkä\njoku toinenkin sydän. Olen uhrikivellä leikannut itseni irti kaikesta\nmuusta paitsi kansani asiasta. Jos minua sen vuoksi kirot kohtaavat, ne\nkohdatkoot -- ne ovat kansani onnen kirot!\n\nORPA\n_Syvästi liikutettuna_: Ymmärrän -- sinun kohtalosi on ratkaistu.\n\nURMAS\n_Käy äkkiä sillanteen reunalle -- sisään on astunut muuan orja._\n\nORJA\nIsäntäni Orhas tervehtii sinua! On saapunut Metsä-Merviasta miehiä\niloisin uutisin, tärkein asioin. He odottavat sinua.\n\nURMAS\nTulen heti -- niin tervehdi isäntääsi! _Orja poistuu_.\n\nIloisia uutisia, tärkeitä asioita -- kuulitko sinä, äiti? Niin, se kasvaa\nkuin vyöryvä lumipallo! Miehiä menee, miehiä tulee, kirot suistuu,\nkiistat talttuu. Ja vaikka se nyt on veeniläisyyttä vastaan, niin se\nkuitenkin sulkee ja lopulta itseensä sulattaa kaikki, veenit ja mervit.\nJa niin nousee vapaa, voimakas Mervian kansakunta, jonka ei tarvitse\nkumartaa itään eikä länteen, vaan joka on kerran näyttävä mikä on\nMervian miehuus ja ponsi!\n\nORPA\n_Hiljaa_: Taivas suokoon, että niin kävisi! _Pyyhkäsee kyyneleen\nsilmänurkastaan_: Nyt minä menen omaan pirttiini, lapseni. _Nousee_.\n\nURMAS\nNytkö jo...? _Tarttuu heltyneenä hänen käsiinsä, katsovat hetkisen\nääneti toistensa silmiin. Menevät sillanteelta alas.\n\nOrjattarelle, joka on seisonut sen aikaa oven luona:_ Sätene! Saata\nOrpa-valtijatar ja tule sitten tänne -- pirttini jää sinun vastuullesi.\n_Hiljemmin_: Jos Heljä-valio sillaikaa tulee, pyydä istumaan -- sano että\nviivyn tuskin hetkeä.\n\nSÄTENE\nSanon. _Poistuu Orvan kera_.\n\nURMAS\n_Palaa sillanteelle, käy pirtinpatsaalta päähineensä, menee.\n\nHuone on hetkisen tyhjänä. Sitten ovi avautuu hiljan-hiljaa raolleen ja\naukeamassa näkyy hunnuntapaisella pääliinalla suojaavasti verhotut\nnaisen kasvot. Hän kurkistaa varovasti ympäri huonetta, vetäytyy sitten\nsisään, huoahtaa vapautuneesti ja työntää pääliinansa syrjemmä._\n\nMERTSI\n_Kalpeana, jännittynyt ilme kasvoillaan. Katsahtaa tarkastellen\nympärilleen, hämmästyneenä_: Näinkö köyhää ja autiota Urmaan kotona...?\nPeittämätön olki seinänä...? Missä ovat sarvet, taljat, uutimet ja\npeitot? Missä Orpa-äidin kirjoverhot, joista jo lapsena kuulin\npuhuttavan? _Äänettömyys.\n\nMuistaa äkkiä_: \"Mervan karhu\", \"Mervan havukka\"! Näinkö alastomaksi,\nnäinkö kaikki...? _Äänettömyys. Liikutettuna_: Mikä ihana voima, mikä\nsäälimätön ankaruus! Nyt ymmärrän senkin... Sinun seinäsi ovat puhuneet,\nUrmas!\n\n_Astuu nopeasti sillannetta kohti, mutta kääntyy säikähtyneenä ympäri\nkuullessaan oven avautuvan_: Ken...? Talon orjatarko?\n\nSÄTENE\nOrjatar. -- Isäntäni ei ole kotona.\n\nMERTSI\nTiedän. _Pieni äänettömyys_. Minulla on isännällesi viesti -- heitän\ntänne pöydälle -- jätä minut hetkiseksi!\n\nSÄTENE\nEn voi -- niin on isäntäni käsky.\n\nMERTSI\n_Neuvottomana_: Et voi...?\n\nSÄTENE\nEn. _Pienen äänettömyyden jälkeen_: Mutta tahdon olla niinkuin minua ei\nolisi. _Kääntyy kiukaaseen päin_.\n\nMERTSI\n_Iloisesti liikutettuna_: Niin ... ole niin! -- Mikä onkaan nimesi, tyttö?\n\nSÄTENE\nSätene.\n\nMERTSI\nSätene! Isäntäsi antama?\n\nSÄTENE\n_Loistavin silmin_: Isäntäni!\n\nMERTSI\n_Nousee sillanteelle ja pysähtyy pöydän päähän. Ottaa povestaan pienen\nhopealangoilla somistetun tuohilippaan, jonka ympäriltä irrottaa\nsilkkisen siteen. Laskee lippaan pöydälle, side kädessä tuskaisena_:\nKuinka vaikeata, kun hetki lähenee... _Nojaa pöydän päässä olevan\nistuimen käsinojaan, hämmästyy_: Tämä on hänen paikkansa...? _Heltyen_:\nNiin, tässä hän istuu... Ja tuolla on... _Menee lapsellisen innostuneena\npöydän taa, istuutuu rahille_: Näin...? Ei, lähempänä! _Siirtyy,\nhymyilee, nyökäyttää päätään -- niinkuin istuisi toisen kanssa pöydässä.\n\nNousee, käy nopeasti peräalaa kohti_: Tuolla liesi! Kuinka suuri... Puut\nräiskyvät... Loimon punerrus askelmissa, hongan kylessä ... ehkä aina\ntäällä saakka?\n\n_Katse siirtyy vuoteeseen, sitten kaappiin. Käy sen luo ja sivelee\nkädellään kuin pölyä koetellen: Kas! Pyyhkäsee tulusturmiollaan\nkepeästi.\n\nKäy patsashongan luo, katselee. Ottaa säilän vaarnasta, ojentaa kuin\ntarjoten_: Tässä, Urmas!... Onpa se painava. _Panee pois.\n\nAstuu kylkeissuojan ovelle, seisoo hetkisen. Kääntyy pää koholla, kasvot\nsäteilevinä. Astuu ripein askelin sillanteen reunalle. Käskevän\nkutsuvasti_: Sätene!\n\nSÄTENE\n_Nousee nopeasti_: Mitä käsket, valio?\n\nMERTSI\n_Kuin havahtuen, painaa kädet ohimoilleen_: Ah!! Ei mitään, ei mitään,\nistu rauhassa. _Kääntyy äkkiä pöydän ääreen ja purskahtaa hiljaiseen\nitkuun. Kohottaa sitten päättävästi päänsä_: Nytkö itkisin?\n_Astuu pari askelta eteenpäin.\n\nSamassa ulko-ovi avautuu -- sisään astuu nuori vaalea nainen orjattaren\nsaattamana._\n\nTULIJA\n_Huomaa Sätenen_: Onko isäntäsi kotona, orjatar?\n\nSÄTENE\n_Kumartaa syvään_: Ei ... mutta saapuu hetken päästä. Isäntäni --\n_Keskeyttää havaitessaan hänen kasvonilmeensä muutoksen.\n\nTulija on huomannut Merisin. Molemmat naiset katsovat toisiinsa kalpeina\nja jäykistyneen jännittyneinä. Sitten leimahtava välähdys silmissä,\nsitten katseitten nopeata puhelua._\n\nMERTSI\n_Koettaen tyyntyä_: Olet Heljä... Tunnetko minua?\n\nHELJÄ\nOlen nähnyt... Olen kuullut... _Äänettömyys_.\n\nMERTSI\n_Voittaa kuohuntansa, käy päättävästi sillanteelta alas ja ojentaa\nkätensä_: Terve!\n\nHELJÄ\nTerve itsellesi! _Äänettömyys_.\n\nMERTSI\nOrjattaret! Jättäkää meidät. _Toinen orjatar menee_.\n\nSÄTENE\nEn saata, valiot... En häiritse. _Kääntyy perälle päin._\n\nMERTSI\n_Tarttuu Heljän käsivarteen, vie hänet etualalle_: Heljä! Me voisimme\nvihata toisiamme!\n\nHELJÄ\nEn tiedä...\n\nMERTSI\n_Kiihtyen_: Me voisimme otella elämästä ja kuolemasta! Me voisimme\nmurskata toisemme sen onnen tähden, jota emme voi jakaa! -- Etkö tunne\nvihaavasi minua? _Äänettömyys_.\n\nHELJÄ\n_Varmasti_: En. Enkä soisi sinunkaan. Tiedät asian ja syyt...\n\nMERTSI\nTiedän. Mutta tiedätkö sinäkin erään asian...?\n\nHELJÄ\nTiedän ... kaikki. Ellet olisi veeni-tytär --\n\nMERTSI\n_Kuohuen_: Niin, ellen olisi veeni, niin!! Mutta jos sinä olisit veeni\netkä mervi, niinkuin olet, niin sinä et olisi ... niin me emme olisi\nkoskaan joutuneet toistemme tielle!\n\nHELJÄ\n_Hiljaa, kyyneltyvästi kuohahtaen_: Miksi solvaat minua, Mertsi! Mistä\nsinä tiedät mitä minä olen ... olenko minä tahtonut, olenko minä\npyrkinyt? Mistä sinä tiedät kumpi meistä on enemmän kärsinyt, ennenkun\nolen tämän tehnyt? Mervi olen ja kohtaloni tietä astun, mutta sinun\nkanssasi en ole vihoin.\n\nMERTSI\n_Katselee häntä pitkän aikaa vaijeten, ojentaa sitten liikutettuna\nmolemmat kätensä_: Anna minulle anteeksi, Heljä! Totta: me emme ole\nvihoin. Minulla oli rakkaus, sinulla merviläisyys, kohtalo ratkaisi\nmeitä kumpaakaan kysymättä... _Taas hiljaa kiihtyen_: Yhden asian\ntahdon sinulle kuitenkin sanoa. _Vetää hänet oviseinän rahille\nistumaan_. Se on minua loukannut, se on minua kuohuttanut! _Hiljaisen\nkiinteästi_: Olen veeni, vaan tuskinpa minä olisin tässä tapauksessa\nollut huonompi mervi kuin sinä tai kuka muu tahansa! _Äänettömyys_.\n\nHELJÄ\nMinäkin tahtoisin sanoa sinulle -- se on minua loukannut. Minäkin\nrakastan, ja tuskinpa minun rakkauteni on pienempi kuin sinun ... ehkä\nmyöhempi, ehkä hiljaisempi.\n\nMERTSI\n_Pienen jännittävän äänettömyyden jälkeen, värähtäen_: Uskon ... emme\npääse niitä koskaan vertailemaan.\n\n_Nousee_: Nyt hyvästi, Heljä -- tahdon olla hetken yksin. _Katselee häntä\npitkään, sulkee sitten omituisesti liikutettuna hiljaa syliinsä ja\nkatsoo syvälle silmiin_: Meidän tiemme nyt eroovat ... ole onnellinen!\n\nHELJÄ\n_Liikutettuna_: Sinä sanoit sen sydämestäsi?\n\nMERTSI\nSanoin. _Puristaa hänen käsiään_: Ole onnellinen! _Kääntyy kiireesti\netualalle päin. Heljä menee.\n\nMertsi seisoo pitkän aikaa liikahtamatta. Käy sitten päättävästi\nsillanteelle, pysähtyen pöydän ääreen_: Näin nuorena kuolla...? Lapsena\naina aattelin: kun kasvaisin, kun kasvaisin, tekisin tekemätöntä! Sitten\ntulit sinä ... sitten sinun aatteesi kuin leiskuva uhrituli. Siinä se\non, ajattelin! Se on sinun työsi, mutta siihen liittyy minunkin työni,\nveenitytön -- teen tekemättömiä: liityn, heimoni liitän! _Käy mietteissään\neteenpäin_: Tähänkö se nyt päätyikin...? Valui kuin leikatut rihmat\nkäsistäni...\n\n_Avaa hiussiteen ja irrottaa erään suortuvan esiin_: Kuinka olenkaan\nteitä vaalinut... Aattelin aina: hänelle, hänelle ne hoidan! Hän kerran\narmain käsin niitä hellii, väsyneen päänsä niille nojaa, sanoo: kauniit\novat! Saattaisin itkeä... _Äänettömyys_.\n\nHupsu olen -- sinähän ne saat! _Tarttuu rintavitjoissa riippuviin\nkeritsimiin. Syvästi tuskaisena_: Urmas! Lähelläsi olen nyt. Kun morsian\näidilleen leikkaa suortuvan, niin emo tietää eron hetken tulleen -- kun\n\nneito armaalleen tämän nimettömän viestin lähettää, armas tietää mitä\nvain tuonelaiset tietävät. _Työntää suortuvan keritsinten väliin._\n\nSÄTENE\n_Joka on seurannut jännittyneenä, sitten tuskaisena_: Valio!\nMinä rukoilen --\n\nMERTSI\n_Hievahtamatta_: Älä häiritse, orja!\n\nSÄTENE\nOi, elämä on suuri, elämä on rakas --\n\nMERTSI\n_Kuin ennen_: Onko elämä orjallekin rakas...?\n\nSÄTENE\nJokaiselle... Kun olemme nuoria...\n\nMERTSI\n_Keritsimet ja suortuva vaipuvat. Tuijottaa hetken vaiti eteensä.\nYhä tuskaisempana_: Elämä on rakas! Miksi minulle suotiin tämä kohtalon\nkovuus, etten voi elää enkä kuolla... Minä -- tunsin tehtävän ... minäkin\ntahdoin nousta uhrikivelle... Synnyinkö minä liian aikaiseen...? _Kädet\nrinnoilla ristissä, rukoillen_: Jumalat, kuinka minä olen avuton!...\nEikö ole ... sitä elämän ja kuoleman välistä saarta ... jossa voisi\npiillä elämää ... kun se ei meidän uhristamme huoli...? _Jäykistyy pää\ntaaksepäin sanattomaksi, eleettömäksi, verettömäksi,_ Niin, niin se on\noleva! _Kietoo kuin unissaan suortuvan kätensä ympäri, tapaa toisella\nkeritsimet, leikkaa huudahtaen hiljaisen \"ah\" -- suoristautuu, hengittää\nsyvään._\n\nSÄTENE\n_Kääntyy selin, itkee._\n\nMERTSI\n_Peräytyy pöydän päähän ja panee suortuvan lippaaseen, sitoo\nlippaan nauhalla ja laskee sen pöydälle. Käy sitten sillanteelta ovelle.\n\nOudolla, muuttuneella äänellä Sätenelle, joka yhä itkee:_ Jää hyvästi!\n_Vetää liinan kasvojensa suojaksi ja lähtee, mutta kääntyy vielä ovella\nja luo pikaisen, harhailevan katseen huoneeseen. Nyökäyttää hiljaa\nSätenelle, menee._\n\nSÄTENE\n_Painaa alas kyyneleiset kasvonsa. Hetkisen päästä_: Kaikki\nlienemme orjia -- elämän orjia. _Istuutuu. Äänettömyys._\n\nURMAS\n_Tulee iloisena_: Onko Heljä-valio käynyt?\n\nSÄTENE\n_Levottomasti_: On... Lupasi tulla myöhemmin...\n\nURMAS\n_Nyökäyttää hymyillen päätään, nousee sillanteelle ja vie päähineensä\npatsaaseen_: Eikö muita ole käynyt?\n\nSÄTENE\n_Neuvottomana_: On... viesti ... pöydällä. _Purskahtaa itkuun, menee\nkiireesti ulos._\n\nURMAS\n_Katsoo hämmästyneenä hänen jälkeensä -- rientää pöydän luo -- ottaa\nlippaan käteensä -- irrottaa siteen --_\n\n\n\n\n3. SOIHTUJEN VALOSSA.\n\n\n_20 vuotta myöhemmin._\n\n_Vanhimpainpirtin edusta. Avoin tanhua -- oikealla muutamia mataloita\nrakennuksia, vasemmalla harvaltaan puita kasvavan kunnaan reuna.\nTaustalla häämöttää vanhimpainpirtti, jonka harjalla pirtinpatsaan\nnenässä kohoaa lakeisaukkoa suojaava pikku katoke. Pirtin molemmissa\npäissä kasvaa suuret pirttikuuset. Keskellä on leveät portaat ja\nsuurehko valta-ovi -- molemmin puolin ikkunoista tuikottaa tuli.\n\nEdusta on valaistu sinne tänne pistetyin soihduin, taivaalla kiitävät\nraskaat pilvet. Tanhualla paljon kansaa vilkkaassa liikkeessä ja\nkeskustelussa.\n\nMuuan ryhmä on pysähtynyt etualalle._\n\nENSIM. MERVI\nMitä luulet hetken olevan?\n\nTOINEN MERVI\n_Haukottelee_: Puoliyöksi tuon kohta luulisi -- hoh hoh!\n\nENSIM. MERVI\nJa me, lempo soi, tässä yhä tepsutamme! Iltas-eineestä pitäin olemme\nsamoja jälkiä hioneet.\n\nTOINEN MERVI\n_Osottaa pirttiin päin_: Ja ne ovat istuneet puoliltapäiviltä. Kaikki\nvanhimmat ovat koolla, aina Vuori-Merviasta saakka.\n\nKOLMAS MERVI\nEikä synny valmista! Mikäs hornan koukku siinä pitelee?\n\nENSIM. MERVI\nMuronni on kavala mies! En ole koskaan uskonut että meidän ikämme menisi\nkolinoitta.\n\nNELJÄS MERVI\nOlkaas nyt! _Pirtin puolelta kuuluu hälinäisiä ääniä, kaikki kääntyvät\njännittyneinä._ Ei mitään, kiinni pysyy ovi. Kireät on paikat!\n\nKOLMAS MERVI\nHitto kans! Asia on selvä kuin otrainen leipä: tämä on minun, tuo sinun\n-- istu ja ime omaasi!\n\nENSIM. MERVI\nOikein! Emme myönnä itikan istuma-alaa.\n\nVIIDES MERVI\nEmme, vaikka tulisi tupenrapinat! Rajakorpi on Mervian!\n\nUSEAT\n_Painokkaasti_: Rajakorpi on Mervian!\n\nNELJÄS MERVI\nOnkos se ihka selvä?\n\nKOLMAS MERVI\nOn. Rajat ovat olleet sillaan hamasta Liittuan suuresta taistelusta.\nMuronnien kanssa ryskiessämme emme mitään menettäneet, ainoastaan\nverollisiksi häädyimme -- niin haastavat vanhat.\n\nNELJÄS MERVI\nMitäs ne sitten kyselevätkään?\n\nKOLMAS MERVI\nMuka kalaa, lintua pyytääkseen, niinkuin mekin. Ketunhäntä koipien\nvälissä, sanon minä! Siin' on metku!\n\nENSIM. MERVI\nVarmasti.\n\nKUUDES MERVI\n_Tulee muutamain seuralaisten kanssa_: Mitäs miehet tuumivat?\n\nENSIM. MERVI\nHarmaat ovat tuumat -- istuvat siellä liian kauvan.\n\nSEITSEMÄS MERVI\nNo, pelkoon toki ei ole syytä. Mutta sen sanon minäkin, että jos\nkeltaiset olisivat yksin valtijaina, niinkuin olivat kaksikymmentä\nvuotta takaperin, niin jumal-avita Rajakorpi menisi vielä tänä yönä!\n\nVIIDES MERVI\nÄlä houni!\n\nSEITSEMÄS MERVI\nRajakorpi menisi! Mitä korvet heitä liikuttaa, ei siellä rikastuta.\n\nKOLMAS MERVI\nJuuri niin. Mutta ei hätää. -- _Osottaa pirttiin päin_: Meidän miehiä on\nnyt tuolla enempi puoli.\n\nKUUDES MERVI\nJa on Urmas! Kyllä Urmas pitää pyörät raitteilla.\n\nMUUT\n_Innostuneina_: Kyllä, kyllä! Se on meidän Urmas!\n\nSEITSEMÄS MERVI\nNiin, kyllä meidän Urmas tietää mitä tekee! _Hytistelee_: Mennään -- vilu\ntässä tulee!\n\nTOINEN MERVI\nJa minä arvelen että taitaisi olla kaikkein viisainta, kun menisi tästä\neukon viereen, heh-heh -- ei ainakaan kurpposet kuluisi, heh-heh-heh!\n_Räjähtävä kaikin hiljalleen nauramaan, menevät. Eräs veeni-ryhmä\nkiivaasti keskustellen._\n\nENSIM. VEENI\nEn luota, en taar-avita! He vaikka itsensä myyvät, kun vaan kauppa\ntehdään mervaksi.\n\nTOINEN VEENI\nNo no, liika on liikaa!\n\nENSIM. VEENI\nMikä on liikaa? Eivätkö he valtaan päästäkseen ole ryskänneet ja\nrynnänneet kuin metsäläiset.\n\nKOLMAS VEENI\nJohtajana mies, joka ei mitään häikäile!\n\nENSIM. VEENI\nJa tässä sitä ollaan! Kun olivat meidän miehet ohjaksissa, siivolla oli\nmuronni -- nyt likakärpäset loikkivat silmillemme.\n\nTOINEN VEENI\nLiika on liikaa! Tosin Urmas on iskenyt ja keskinäiset kiistamme lienevät\nmuronneja rohkaisseet, mutta olen minä tänä iltana nähnyt muutakin.\n\nUSEAT\nNo...?\n\nTOINEN VEENI\nEttä olemme tässä asiassa yhtä ja että kansakin ymmärtää mistä on\nkysymys. Ilman Urmasta, luulen, se makaisi kiukaillaan, tänä iltana\nniinkuin kaksikymmentä vuotta takaperin.\n\nENSIM. VEENI\nJa jos makaisi, mitähän siitä?\n\nTOINEN VEENI\nJos tästä tulisi jotain enempää, niin onkohan yhdentekevää maataanko\ntäällä vai valvotaan?\n\nENSIM. VEENI\nJa minä sanon: Jos tulee, silloin he kyllä makaavat tai pakoilevat\nmetsissä. _Myrkyllisesti_: Ja mitä Urmaaseen tulee -- no, perästä kuuluu\nmikä tuolla tänä iltanakin pitelee. Sanon vaan: koira on ketun sukua!\n\nMUUAN MERVI\n_Sivukulkevasta mervi-ryhmästä kiivaasti_: Mitä sanot...?\n\nUSEAT VEENIT\nHst! -- Ei riitaa. -- Lähdetään!\n\nENSIM. VEENI\n_Kiivaasti_: Sanon vaan että jos tuolla tänä iltana tehdään joku\ntyhmyys, niin se on teidän jumalanne Urmas, joka antaa Rajakorven\nmuronneille!\n\nUSEAT MERVIT\nHäpeämätöntä!\n\nENSIM. MERVI\nSano se vielä kerran, keltainen kukonpoika!\n\nENSIM. VEENI\nSanon kerran ja kaksi -- pois tieltä sininen nauris!\n\n_Käyvät toisiinsa käsiksi, muitakin sekaantuu temmellykseen. Hälinää,\nhuutoja: hiljaa, hiljaa, erotkaa! Kansaa juoksee joka taholta paikalle:\nmitä, mitä täällä? Riitelijät erotetaan._\n\nMUUAN VEENI\nEttä kehtaattekin tällaisena iltana!\n\nRIITELEVÄ MERVI\nMitäs hän mervejä solvaa!\n\nMUUAN MERVI\nMitä tahansa, hävetkää sanon minäkin! Tänä iltana ei olla veenejä eikä\nmervejä, vaan olemme kaikki Mervian miehiä.\n\nKANSA\nHyvä, hyvä! _Kansa hajoaa_.\n\nERÄS\nTämä pitkä odotus ei ole hyväksi, kansa käy levottomaksi.\n\nTOINEN MERVI\nNiin käy, niin käy...\n\nERÄS MIES\n_Kunnaan rinteeltä_: Kuulkaa Mervian miehet, kuulkaa!\n\nKANSA\n_Alkaa pysähtyä ja kertyä kunnaan luo_: Kuka se? -- Havohan tuo! -- Eikä,\nKovas on! -- Hiljaa, kuunnellaan!\n\nKOVAS\nAsian jokainen tuntee. Eri mieliä ei myöskään ole siitä, mikä vastaus\ntässä on annettava --\n\nKANSA\nEi! Yhtä ollaan.\n\nKOVAS\nSeikka on selvä kuin päivä. Tämä mekko on minun, tämä vyö ja puukko on\nminun. Jos joku teidän joukostanne kuitenkin julkeaisi tulla niitä\nminulta vaatimaan, niin tiedättehän mitä hänelle vastaisin?\n\nKANSA\n_Riemuisesti_: Tiedämme! Hyvä, hyvä!\n\nKOVAS\nNyt sanovat naapurimme: meillä on kalan ja metsänriistan puute. Saattaa\nolla. Niinpä koettakaamme heitä auttaa. Antakaamme osa vuotuisesta\nverosta kalana ja metsänviljana, mutta Rajakorvesta emme luovu! -- Mitäs\nsanotte, Mervian miehet?\n\nKANSA\nOikein! Hyvin harkittu!\n\nKOVAS\nJos heillä on mielessä mitä kielellä, niin tämä kelpaa. Jos ei, minä\nsanon: siellä punotaan juonien rihmaa! Mutta meidän vanhimpamme yhä\nistuvat ja harkitsevat. Mitä tämä merkitsee? Mitä he epäilevät? Ja niin\non tässä miesten kesken tuumailtu, että lähettäisimme tuonne sisään\nmuutamia tällä sanomalla: sanokaa suorat sanat suorassa asiassa, koko\nkansa on takana! -- Kelpaako?\n\nKANSA\nJuuri niin! -- Kovas menköön! -- Ja Havo mukana! Hyvä, hyvä! -- Ja veenejä\nsamoin! Herjöö ja Karkils! Hyvä, hyvä!\n\nKOVAS\nJa niin sanomme kuin puhuttu on -- kansa vastaa?\n\nKANSA\n_Innostuneesti_: Kansa vastaa!\n\nKOVAS\nEttä jos siksi kääntyy, tahdomme miekan terällä ja keihään tutkaimella\nomaisuuttamme puolustaa?\n\nKANSA\n_Myrskyisesti_: Miekan terällä ja keihään tutkaimella! Menkää!\n\n_Kovas kumppaneineen menee valtaovesta sisään. Kansa kokoontuu pirtin\nedustalle, jääden hiljaa puhellen odottamaan.\n\nKaksi muukalaista hiipii varovin askelin erään huoneen nurkkauksen takaa\noikealta. Heillä on päällään pitkät tummat viitat ja päähuput\nalaslaskettuina, niin että vain osa kasvoja näkyy._\n\nENSIM. MUUKAL.\n_Kurkistaa_: Siellä ne ovat...\n\nTOINEN MUUKAL.\n_Tarttuu äkkiä hänen käsivarteensa_: Soihtu, veli, soihtu!\n\nENSIM. MUUKAL.\n_Peräytyy hiukan_: O' varon, varon! -- Hukka matka. Voimme heti kavuta\nratsuille ja lähteä.\n\nTOINEN MUUKAL.\nNolo juttu!\n\nENSIM. MUUKAL.\n_Liikuttelee sormiaan_: Pitäisi kova kovaa vastaan!\n\nTOINEN MUUKAL.\nEi noita pelota.\n\nENSIM. MUUKAL.\nHe' noita ... siellä sisällä!\n\nTOINEN MUUKAL.\nEi auta. Kansa päättää.\n\nENSIM. MUUKAL.\nKiila, hyvä veli, kiila! Astumme esiin: vastaus? Miksi viipyy vastaus?\nOnko Muronnian ruhtinas koira? Ratsumme satuloidut -- siellä tuhannet\nratsut satuloidut, odottavat... No, itse ymmärrätte jos mitään\nymmärrätte...\n\nTOINEN MUUKAL.\nAh sukkela pää, sukkela! Mutta kustas kulet? Et noista portaista tänä\niltana.\n\nENSIM. MUUKAL.\nHe' takatietä, takatietä -- tule!\n\nTOINEN MUUKAL.\nAaah, hyvä veli! _Menevät kiireesti oikealle_.\n\nKANSA\n_Pirtin luona_: Jo tulevat, jo tulevat! _Tulijat laskeutuvat portaita\nalas, kansa tungeksii kysellen ja soristen ympärillä._\n\nKOVAS\n_Kunnaan rinteeltä_: Hiljaisuutta! -- Varmaa vastausta ei meille annettu.\nSiltä toki näytti, että useimmat ovat samaa mieltä kuin kansa.\n\nJOUKOSTA\n_Äkäisesti_: Mitä hiiden mieltä he sitten voisivat olla!\n\nTOINEN\nSanoitteko lujaan?\n\nKOVAS\nLujemmin kuin aattelimme.\n\nKOLMAS\nMikseivät vastaa suoraan? On heillä suu!\n\nKOVAS\nOlkaa levollisia. Päätös ei voi toisin olla. _Poistuu._\n\nKANSA\nEi, ei!\n\nJOUKOSTA\n_Rajusti_: Ja jos on, niin puretaan, jumal-avita! Käräjämäelle, ja\npuretaan! Ja vanhimmat eroon!\n\nKANSA\n_Myrskyten_: Oikein! Kansa vastaa! _Hajautuvat ympäri tanhuaa kiivaasti\nkeskustellen._\n\nKOVAS\n_Seuralaisilleen_: Totta puhuen ne tuskin olivat hyvillään että siellä\nkävimme.\n\nTOINEN MERVI\nNiinkö...?\n\nKOVAS\nUseat tosin nyökäyttivät meille päätä, mutta toiset istuivat muoto\nmustana niinkuin olisivat karpion karstaa syöneet. Ja Varsti,\novenvartija, kertoi että --\n\n_Lyhyt torventoitaus vanhimpainpirtin portailta. Kansa rientää pirtin\nedustalle. Valtaovi avautuu ja portaille astuu joukko vanhimpia, kahden\nsoihdunkantajan seuraamana. Syvä hiljaisuus._\n\nVANHIMMAINEN\nMervian miehet! Raskas on tämä päivä ollut niin meille kuin teille. Ja\nraskas on päätös, johonka olemme tulleet. Rauhallinen elo on kansalle\nrakas ja ystävälliset välit mahtavan naapurimme kanssa tuiki tähdelliset,\nniinkuin sen jokainen hyvin ymmärtää. Ja niin olemme me, tuntomme mukaan\nharkiten, tulleet siihen päätökseen että ruhtinaan vaatimukseen on tällä\nkertaa suostuminen. Ottakaa asia tyynesti, niinkuin me, jotka seikat\ntunnemme, olemme sen ottaneet. Ja nyt menköön kukin rauhassa kotiinsa.\n_Vanhimmat poistuvat, ovi sulkeutuu.\n\nHaudan hiljaisuus, kansa seisoo kuin iskun tapaama. Hiljaisuutta yhä\njatkuu, ihmiset katsovat neuvottomasti toistensa silmiin._\n\nJOKU JOUKOSTA\nMitäs tämä oikein oli...?\n\nTOINEN\nSanoiko se että on...?\n\nKOLMAS\nMiksi he näin tekivät...?\n\nUSEAT\nOliko se päätös...?\n\nNELJÄS\nMiksi he meidät pettivät?\n\nVIIDES\nMitä nyt on tekeminen?\n\nUSEAT\nVaadimme syyt tietoon!\n\nYHÄ USEAMMAT\nSyyt tietoon!\n\nKOKO KANSA\n_Myrskyten_: Syyt! Kuuletteko: syyt, syyt! _Äänetön\nhiljaisuus. Odottavat._\n\nJOKU\nMikseivät ilmota? Eikö ole ilmottamista?\n\nUSEAT\nSyyt! Syyt!\n\nKANSA\n_Hurjasti_: Syyt! Syyt! Syyt! _Hiljaisempaa hälinää.\n\nValtaovi avautuu, portaille ilmestyy soihdunkantajat ja muuan vanhin._\n\nUSEAT\nHiljaa, hiljaa! Se on Urmas, hiljaa!\n\nURMAS\n_Hän on noin 50 ikäinen, mutta näyttää laihanterävine kasvoineen ja\nharvahkoine partoineen vanhemmalta. Alussa hiukan ärsyytyneesti, sitten\nlujan painokkaasti_:\n\nHuudatte syitä, vaikka olisi teidän sopinut huutamattakin uskoa että\nvanhimpain päätös seisoo vakavan harkinnan pohjalla!\n\nMistä on kysymys? Kansan jokapäiväisestä toimeentulosta ja\nelämäntarpeistako? Ei, sillä jokainen tietää että Rajakorvesta riittää\nriistaa sekä meille että heille.\n\nOnko kysymys Mervian sisällisestä olemuksesta, sen vastaisen elämän\npohjasta? Ei, sillä Rajakorpi on syrjäinen eräalue, jota emme aijo\nkoskaan asua.\n\nMutta, sanotte, on kysymys _omistuksesta_, ja se on kunniassa pidettävä!\nNiin on... _Miettii silmänräpäyksen_: Mutta mikä _on omaa_? Rajakorpi on\nmeidän, mutta järvet ja metsät riistoinensa siellä ovat jumalain\nkuohuttamat -- emme ole niiden tähden virsua hajalle astuneet. Näin voi\nmyös ajatella, näin voi _naapuri_ ajatella. _Todella omaa_, sanon minä,\non ainoastaan se, minkä kansa omin käsin raataa -- kaikki täällä: pellot,\nkasket, niityt, pirtit ... kaikki. Se on asian ydin. Siksi antakaamme\nsyrjäseikoissa myöten, voidaksemme sitä lujemmin pitää pääasiasta\nkiinni, ja Mervia on seisova entistä kokonaisempana todella omansa\npohjalla. Mutta _niiden_ rajojen yli jos kuka kurkottaa, silloin\nsanomme: seis!\n\nTämä on vanhimpain ajatus. Täällä on puhuttu miekoista ja keihäistä.\nTäytynee siis huomauttaa, vaikka sen lapsikin ymmärtää, että meidän\nmiekkamme ja keihäämme hukkuvat kuin näre muronnien asemetsän varjoon.\nÄlkää kutsuko niitä tänne -- sanon, ja ymmärtäkää puolesta\nsanasta -- _viittaa kädellään etäisyyteen_: -- voisivathan ne olla jo\nojennetut! _Poistuu pirttiin. -- Kansa seisoo hetken ääneti._\n\nJOKU\nSe oli painava puhe!\n\nUSEAT\nEi, ei! Ei kelpaa!\n\nTOINEN\nOliko se Urmas, joka noin puhui...?\n\nKOLMAS\nHornan henki se oli!\n\nNELJÄS\nKansa lupasi vastata!\n\nVIIDES\nVoi onnettomuuden yötä!\n\nKUUDES\n_Tukkaansa repien, itkunkiehuttamalla äänellä_: Aukasitte veräjät,\naukasitte veräjät, pelkurit!\n\n_Kansa on lähtenyt liikkeelle. Kutka repivät tukkaansa tai vaatteitaan,\nkutka polkevat raivoissaan päähineitään maahan, jotkut harmissaan\nitkevätkin. Yleistä sekasortoa ja huutoja kaikkialla._\n\nVANHA UKKO\n_Kummun reunalla, pui nyrkkiä pirttiä kohti, raivoisasti_: Petitte,\npetitte, petitte, kurjat! Suku huononee! Isät tappelivat Liittuan\nrajalla -- pirtinpituinen hirsi veressä ui -- voittivat, miehiä olivat! Me\ntappelimme muronnien kanssa -- veressä uimme, hävisimme, mutta miehiä\nolimme! Nyt pojat pelkäävät ongenpahlaa, ongenpahlaa, ongenpahlaa!\n\nJOUKOSTA\n_Ristiin rastiin huutoja_: Kun Urmas sen kerran sanoo, niin se on niin!\n-- Urmas hornaan! -- Hiljaa! -- Mervit pettivät! Koira on koira! -- Suus\nkiinni! Veenit pettivät! -- Hiljaa, kansa on yhtä! -- Urmas-konna!\nKonnalla on konnan koukut! -- Hiljaa! -- Jumal-avita! -- Taar-avita!\n\nKOVAS\n_Kunnaan rinteeltä_: Hiljaa, hiljaa hurjat! Kansa on yhtä. Huomenna\nkäräjämäelle joka mies -- päätös kumoon!\n\nKANSA\nPäätös kumoon! Kumoon! Kumoon!\n\nJOKU\nPetturit eroon!\n\nKANSA\nEroon! Eroon!\n\nJOTKUT\nEi, ei!\n\nJOKU\nRevimme pirtin!\n\nKANSA\n_Yhtaikaa hurjasti -- Toiset_: Revimme, revimme! _Toiset_: Ei, ei, ei!\n\n\n\n\n4. RUUMISARKKU.\n\n\n_Urmaan pirtti. Muuten entisellään, paitsi että seinät ovat verhotut\ntaljoilla sekä erilaatuisilla ryijy- ja punontakudoksilla. Kiukaan\nedessä on suuri talja, jonka päällä muutamia matalia istuimia.\nKorokesillalla perällä vuoteen sijalla valtava raudotettu arkku, pöydän\nedessä matala rahi._\n\nURMAS\n_Joka harmahtavine partoineen ja hiuksineen näyttää vanhettuneelta\nja rasittuneelta, puhelee kahden oven luona seisovan matkapukuisen\nmiehen kanssa. Omituisesti liikutettuna_:\n\nKiitän tiedonannoistanne. Ikävätkin viestit ovat tätä nykyä maalle\ntärkeät. Me ehkä taas pian teitä tarvitsemme -- jääkää hyvästi! _Miehet\nkumartavat ja poistuvat.\n\nUrmas nousee sillanteelle ja kävelee kuohuvan kiihottuneena\nedestakaisin. Pysähtyy_: Se vielä puuttui! Olen niellyt tyynenä kaikki\nne sapet ja oksennukset, mitä he ovat päälleni syytäneet. Sillä ne\nkoskivat ainoastaan minua, mutta nyt -- _polkee jalkaa_ -- nyt!\n\n_Käy kiivaasti kerran edestakaisin_: Millaista ihmeitten aikaa nämä\nkaksikymmentä vuotta ovatkaan olleet! Kaksikymmentä vuotta lisää, ja\nMervia olisi seisonut lujana liitoksiltaan -- pakosta, kutka eivät\nhalusta! Kaksikymmentä vuotta lisää, ja nämä katalat salajuonet olisivat\nolleet mahdottomat. _Jää synkästi eteensä tuijottamaan._\n\nHELJÄ\n_On tullut omasta suojastaan ja seisoo avoimen sivuoven luona. Hiljaa_:\nUrmas!\n\nURMAS\n_Säpsähtää, koettaa tyyntyä_: Sinäkö, Heljä...? _Käy häntä kohti_: Olin\nniin ajatuksissani...\n\nHELJÄ\n_Käy vastaan, hiljaisen värähtävästi_: Sinä olet nykyään niin\npaljon poissa... Ja kun olet kotona, niin täällä on aina muita ...\nmiehiä, asioita -- minun pirttini sinua turhaan odottaa.\n\nURMAS\nTotta. Emme ole näinä aikoina joutaneet itseämme muistamaan.\n\nHELJÄ\n_Lämpimästi_: Minä niin sydämestäni toivon, että tänään pääsisitte\nyksimielisiksi. Tuo onneton Rajakorven yö! Me emme tätä enää kestä,\nUrmas. Ja sinä olet ainoa mies koko Merviassa, joka voit kaikki\nliittää --\n\nURMAS\n_Kuohahtaen_: Kaikki...? Tarkotatko veenitkin?\n\nHELJÄ\n_Ihmetellen_: Tietysti... Sehän oli sinun elämäntyösi ajatus...\n\nURMAS\n_Katkeran naurahtavasti_: Niin, oli, oli, oli, mutta... _Niellen\nkiihtymystään_: Sinun sydämesi voittaa järkesi, Heljä. Uskotko sinä että\nniitä, jotka ovat yksinpä sinua häväisseet ja \"petturin-vaimoa\"\nhuudelleet, että niitä voisi yhdistää, vaikka itse Ukko pilvistä astuisi\nkeskellemme? _Kääntyy närkästyneenä syrjin_.\n\nHELJÄ\nÄlä kiivastu, Urmas! Juuri sen vuoksi, että kaikki on niin...\n_Katsoo pitkään_: Mutta miksi sinä olet noin...? Onko jotain\ntapahtunut...?\n\nURMAS\n_Astuu kiivasti muutamia askeleita edestakaisin_: Ei -- ei mitään!\nPieni viesti --\n\nHELJÄ\nMikä sitten...?\n\nURMAS\nEi mitään erikseen, puhumme toiste. _Lähtee taas astumaan._\n\nHELJÄ\n_Kuin itsekseen_: Kun palaisivat taas ne entiset ajat! Sinä taas\nistuisit minun lieteni ääressä, minä taas ymmärtäisin ... eläisin.\n_Urmaaseen kääntyen, hiljaa_: Minä toivoin tästä päivästä niin paljon,\nUrmas. Minä aamulla kävin uhraamassa --\n\nSÄTENE\n_Tulee ulko-ovesta_: Vieraat tulevat!\n\nURMAS\nHyvä! _Heljälle, liikutettuna_: Niinkö...? Niin, Heljä -- tahdon olla\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kun vaan _mervit_ pitävät yhtä,\nsilloin ... niin, he tulevat.\n\nHELJÄ\n_Nyökäyttää lämpimästi_: Niin, yksimielisyyttä ... kaikkien kesken.\n_Menee_.\n\nROUKA\n_Tulee Kovaksen, Kurkian ja useiden muiden kanssa_: Terveppä taloon!\n\nURMAS\nTerve! _Käy vastaan, kättelevät._\n\nROUKA\n_Katsoo pitkään_: Mikä noin on mielesi liikuttanut, ystävä? Onko --\n\nURMAS\nOh, mielialat ovat tätä nykyä monet, mutta asiat samat! _Nousevat\nsillanteelle_: Ja uusia karttuu...\n\nKOVAS\nUusia karttuu! -- Oletteko huomanneet orjainne keskuudessa mitään?\n\nUSEAT\nOrjainko...? _Urmas kääntyy uusia tulijoita tervehyttämään, miehet jäävät\nhiljalleen puhelemaan. Urmas palaa Hallon, Horhojan y.m. kanssa._\n\nROUKA\n_Tulijoille_: Kovas täällä tietää kummia, miehet! Vuori-Merviassa\nkuuluu olevan jotain orjain kesken.\n\nHORHOJA\nOn laaksossakin. -- Terve! -- Kuisketta, supinaa ja salaisia silmäniskuja.\n\nHORMA\nOutoja miehiä hiipii öisin heidän luonaan. Asiasta en vielä ole päässyt\nselville.\n\nKURKIA\n_Painokkaasti_: Muronnien salaisia yllyttäjiä ovat -- se on asia!\n\nURMAS\n_Hämmästyneenä_: Ollaanko todesti niin pitkällä...?\n\nKOVAS\nNiin pitkällä ollaan.\n\nKURKIA\nÄnetsän orjilla oli toissa yönä salainen kokous. Niissä haudotaan\nmeille pahoja pajuja. Siksi olisi sinun ajatuksesi, Urmas, nyt\ntoteutettava ja Mervian orjat vapautettava.\n\nUSEAT\nOrjatko vapaiksi...? No no!\n\nTAARO\nHätäilette pojat, sanon minä. Orjat ovat maailman ajan supisseet omia\nsupinoitaan. Minulla on kolmekymmentä ostettua orjaa -- kysynpä kuka\nne minulle maksaa?\n\nHALLO\n_Hiukan pistävästi_: Tahdon sitä pait huomauttaa, että puhe\nmeikäläisistä orjista tuskin on paikallaan -- moni ei enää edes\npolta heihin merkkiään.\n\nKURKIA\n_Nuorekkaan tulisesti_: Se on heillä polttamatta! Sitä häpeällisempi\nettä se poltetaan satojen omien veljiemme ja sisariemme otsaan, vaikka\norjattarilla synnytettyjen! -- Mutta mitä sanoo Urmas? Tämä on sinun\najatuksesi.\n\nURMAS\n_Joka on seisonut mietteissään_: Hm, taas yksi asia. -- Mutta istukaa,\nmiehet! _Tulijat istuutuvat pöydän molemmin puolin raheille. Urmas yhä\nseisoo noja-istuimen vieressä_: Se oli minun nuoruuteni ajatus, mutta\nelämä usein tinkii rakkaimpiakin ajatuksiamme. Mervi ei saa tehdä mitään,\nei vihasta eikä rakkaudesta, aina kysymättä mitenkä se vaikuttaa sukumme\nasiaan. Mikäli näinä taistelun vuosina aloimme orjia hankkia, sikäli\nvarallisuutemme karttui ja asiamme voitti. Emme ole vielä kyllin\nvarakkaita, ei ole taistelumme loppuun suoritettu. Asia olisi siis\nlykättävä tuonnemmaksi ja tyytymättömyyden aiheet mieskohtaisesti\npoistettava.\n\nUSEIMMAT\n_Innostuneesti_: Oikein! Hyvä! Urmas istuutuu. _Kovas ja Kurkia\npuhuvat hiljaa keskenään, Hallo tarkastaa heitä vaanivin katsein\ntoiselta puolen pöytää._\n\nKURKIA\nNiin, yksimielisyys ennen kaikkea -- käykäämme asiaan.\n\nURMAS\nOlemme joutuneet jatkuvien ahdistusten kiiraisiin. Siksi kutsuin\nteidät neuvottelemaan, ennenkun asia joutuu vanhimpain pirttiin. Mikä\non, miehet, mielenne muronnien uusien vaatimusten suhteen?\n\nTAARO\n_Huokaa_: Verojen korottaminen kolmannella osalla on aivan liian ankara\nköyhälle maalle -- aivan liian ankara.\n\nKOVAS\nMeidän mielestämme -- puhun muidenkin vuori-mervien puolesta, sillä olemme\nasiasta tuumailleet --\n\nHALLO\n_Purevasti_: Vai oikein te pidätte omia tuumianne siellä vuorilla...?\n\nKOVAS\nOi-kein ... ja se onkin hyödyllisempää kuin muutamanlaiset\nihmettelemiset ja kyselemiset! -- Meidän mielestämme on annettava jyrkkä\nepuu kumpaankin kohtaan. Emme halua veronlisäystä, ja vielä vähemmin\nvoimme myöntää ahdistajillemme lupaa hankkia täällä maaomaisuutta, sillä\nmikä sen juonen takana on, arvaa helposti. Tämä on kantamme. Mutta ellei\ntäyttä yksimielisyyttä muuten saavutettaisi, voisimme veroasiaa toki\nharkita, eri mieliä kun on omassakin keskuudessamme ja veenien jyrkän\nkannan tiedämme vanhastaan.\n\nURMAS\n_Lyhyen kuivasti_: Toivon ettemme puhuisi veeneista, vaan asiasta!\n\nKOVAS\n_Sovittavasti_: Unohda, Urmas, nuo veenien häpeämättömyydet! Nehän ovat\nenimmästään olleet ajattelemattomien poikasten tekoja.\n\nHALLO\n_Pistävän ivallisesti_: Mielestäni se \"veeni\" puhui liiaksi hyvää\nmervaa, joka vaati käräjämäelle vanhimpia erottamaan -- kuka \"poikanen\"\nlie ollutkaan!\n\nKOVAS\n_Nousee kiivaasti_: Hallo! Miksi pistelet peitetyin sanoin? Jokainen\ntietää että se olin minä. Enkä sitä häpeä -- päinvastoin: jos silloin\nkäräjämäellä kävimme, meidän ei nyt tarvitsisi tässä istua! _Istahtaa.\nTyyntyneenä_: Äläkä sinä, Urmas, välitä tuommoisista -- et ole ennenkään.\n\nURMAS\nEnkä välitä nytkään. _Iskee nyrkkinsä pöytään_: Mutta siitä minä\nvälitän, että he itse tahtovat kulkea omia polkujaan -- meidän selkämme\ntakana!\n\nMUUT\nMitä...? Mitä se...?\n\nURMAS\n_Nousee tulistuneena_: Minä kysyn: tietääkö kukaan, onko kukaan\nosallinen niissä salaisissa sopimuksissa, joita paraikaa hierotaan\nVeenian kanssa?\n\nMUUT\nEi! Sopimuksia Veenian kanssa...? _Useat nousevat kiihkeästi\nliikutettuina._\n\nROUKA\nOnko se mahdollista!?\n\nURMAS\nOn. Puoli hetkeä sitten sain tarkat viestit. He aikovat vielä kerran\ntehdä tässä maassa hyvät kaupat! Veenia auttaa meitä muronneja vastaan\n-- Veenia saa korvaukseksi pienen veron -- ja vuosikymmenen päästä veenit\novat tämän maan ainaisia isäntiä. Manala! _Lähtee kiihtyneenä astumaan.\nMonet muutkin nousevat liikkeelle._\n\nHALLO\n_Riemukkaasti_: Joko nyt uskot, Urmas!\n\nKOVAS\n_Huoahtaen_: Se ei ollut heidän ensimäinen, tokko viimeinenkään\nkolttosensa! -- _Urmaalle_: Mutta kutka ovat puuhan takana? Nuo\nsamaiset nulikatko?\n\nURMAS\n_Tuimasti_: Onko Karkilskin nulikka?\n\nKOVAS\nEi, se myönnettäköön. Entä muut?\n\nURMAS\nEnimmästään nuorempia, mutta salajuonet ovat käymässä!\n\nKOVAS\nSanoisinpa: muutamien hullujen puuhia, joista ei tule mitään -- kun\nvaan me olemme yhtä. Käydään rauhassa tuumimaan!\n\nURMAS\n_Pienen, jännittävän äänettömyyden jälkeen_: Hyvä! Tahdon olla\nniinkuin heitä ei olisi olemassa. _Istuutuu, samoin muut._\n\nKURKIA\nJa minä voisin sinulle, Urmas, kertoa että siellä on monta kelpo\nmiestä, jotka ymmärtävät työsi ja tajuavat nykyisen ajan.\n\nHALLO\nMinusta tuntuu niinkuin täällä olisi eräitä, joilla on hyvin ikävä\nnoiden \"kelpo miesten\" seuraa!\n\nROUKA\n_Harmistuneena_: Ei kelpaa tämä, käykäämme asiaan! -- Kovas on\nesittänyt vuori-mervien kannan.\n\nTAARO\nKovas on, ja komiasti -- kaikki vuori-mervit ovat komioita. Mutta minä,\nvanha mies, tahtoisin sanoa kaikille komioille: karhua ei ole äimällä\npistelemistä!\n\nUSEAT\nOikein! Karhua ei ole pistelemistä!\n\nURMAS\nKovaksen kanta on miehen kanta. Mutta voimmeko me veronalaiset\nasettua sille kannalle -- nyt on siitä kysymys?\n\nKOVAS\nVoimme. Vero on vero eikä velvota muuhun!\n\nURMAS\nEntä seuraukset?\n\nKOVAS\nSeuraukset! Rajakorven asiassa meitä petettiin pelottamalla. Niin\ntässäkin. Tänään maata, huomenna mekko, ylihuomenna miekka. Ei!\n\nURMAS\nMutta jos saamme ryöpyn niskaamme -- tiedät kuinka käy.\n\nKOVAS\nSe ei ole niinkään tiettyä! Linnota sinä, Urmas, salaa Valdun\nrotkot -- siellä on kiviä. Päästä sinä orjat vapaiksi --\n\nTAARO\nSiitä ei tule mitään!\n\nKOVAS\nPäästä sinä orjat vapaiksi, anna ase käteen, ja me emme ole mikään\nkourallinen mekään!\n\nJOTKUT\n_Innostuneesti_: Emme, emme!\n\nLYYLY\nEi aseita, ei aseita, nuoret miehet! Kaikki on jumalien sallimuksesta.\nKärsimyksien ja kovien koettelemusten kautta he sallivat meidän näille\nonnen maille kulkea. Kuinka nyt voisivat meidät hyljätä.\n\nURMAS\nVäkevä on aseiden voima, mutta on toinen väkevämpi. Se on kansan\n_sisällisen yhteistunnon voima_. Siihen ainoaan olen nuoruudestani\nluottanut. Lietsokaamme se voima niin väkeväksi, että jos todella joku\nmuronni tänne pyrkii, kukaan mervi ei myy hänelle maata, ja jos joku\nmyy, niin ne tulokkaat me sulatamme itseemme niinkuin raudan tulisessa\nahjossa.\n\nKOVAS\nSamaa voimaa mekin tarkotamme. _Ojentaa nyrkkinsä_: Mutta tuolla, jo\nkäsivarren päässä, eikä vasta sitten kun polkevat jo ryntäitämme. Usko\nminua, Urmas: kansa, joka ei mitään uskalla, menettää lopulta uskon\nitseensä.\n\nURMAS\nEi, juuri sitä uskoa me tahdomme hiljaisuudessa lietsoa! Mutta kun\ntunnen käsivarteni liian heikoksi, silloin on minun tieni _varovaisen\nviisauden tie_.\n\nHALLO\n_Näppiä lyöden, välähdys silmissä_: Se oli johtajan sana, Urmas!\nHiisi on väkevä, mutta hiittä voi vetää nenästä. _Kumartaen_: Tehkää\nhyvin! -- mutta selän takana huolehdimme ettei kukaan myy tilkkuakaan,\nsieppaamme saaliin aivan nenän edestä. Ja niin me, pieni orava,\npainiskelemme älyn voimilla metsien suurimman korpikarhun kanssa,\nhypellen ehjinä oksalta oksalle. _Useat nyökäyttävät ihastuneina\npäätään._\n\nKOVAS\n_Kääntyy syrjin Halloon, Urmaaseen päin. Liikutuksesta värähtäen_:\nViisaus, Urmas, niinkuin edessämme nähdään, vie ... \"oravanpoluille\"!\nUrmas! Sinä tämän suvun nostit ja kokosit, älä nyt päästä painumaan ja\nhajoamaan. Tahdon muistuttaa mitä kerran käräjämäellä lausuit -- olin\nsilloin lapsi, mutta sieluuni se jäi. Tahdon muistuttaa mitä\nvanhimpainpirtin portailla lausuit siitä, koska sanoisimme \"seis\". Se\naika on nyt tullut. Sano \"seis\", ja kansa seisoo ympärilläsi! _Jotkut\nosottavat hyväksymistään._\n\nKURKIA\nJa jos omia voimiamme epäilemme, voimme aina selkämme tueksi tehdä\naseliiton läntisten naapuriemme Liittuan ja Kasarrian kanssa.\n\nURMAS\n_Nousee liikutettuna_: Ette näy vieläkään minua käsittävän, ja\nvaaran suuruuden te liiottelette. Minä sanon \"seis\", vaikka toisella\näänellä kuin te haluaisitte. Kaiken vieraan tuen minä hylkään, sillä\nlännen ystävyys on meille vaarallisempi kuin idän kavaluus! Kaiken\nkunnian kiillon ja aseiden kalistuksen minä jätän veeneille, sillä he\nvoivat mennä samaa tietä kuin ovat tulleetkin, mutta meille tämä maa on\nainoa paikka maailmassa. Kaiken varomattoman uhmailun minä hylkään,\nsillä me emme enää tahdo työntyä verisinä ja revittyinä uusia soita ja\nkorpia kohti. Lyhyesti: alistumme välttämättömyyteen, kunnes\nonnellisempi päivä koittaa!\n\nUSEAT\n_Innostuneesti_: Hyvin puhuttu, hyvin!\n\nKOVAS\n_Liikutettuna_: Onko tämä sinun järkähtämätön mielesi, Urmas?\n\nURMAS\nOn. _Pitkähkö äänettömyys._\n\nKOVAS\n_Nousee, raskaasti_: Sillä tiellä emme voi sinua seurata! _Eräitä\nmuitakin nousee._\n\nURMAS\n_Hämmästyneenä_: Ette voi...?\n\nKOVAS\nEmme, sillä sitä tietä astuen ei Mervialle koskaan päivä koita.\n\nHORHOJA\n_Värisevällä äänellä_: Täytyykö meidän nyt erota, Urmas? Me olemme\nliian kauvan rinnan vetäneet... _Äänettömyys._\n\nKOVAS\n_Käy Urmaan luo, lämpimästi_: Ei, näin ei saa tapahtua, tämä ei saa\nolla viimeinen sana! Mutta olemme liian kiihtyneitä, jatkakaamme\nhuomenna. Te tuumitte täällä, me muualla, ja me ehkä puhumme\njoidenkuiden malttavien veenienkin kanssa.\n\nURMAS\n_Kuohahtaen_: Veenien!?\n\nKOVAS\n_Tuskaisen kuohuvasti_: Jumalain armo meitä suojelkoon, Urmas -- täytyyhän\nmeidän koettaa yksimielisyyttä rakentaa! Hyvästi huomiseen!\n\nURMAS\n_Mietteissään, katsettaan kohottamatta_: Hyvästi! _Kovas, Horhoja,\nKurkia ja kolme muuta menee. Jälelle jääneet ovat nousseet ja seisovat\näänettöminä.\n\nUrmas, joka on seisonut syvän mielenliikutuksen valtaamana, katsahtaa\netsien jälellejääneihin_: Menikö Horhojakin...?\n\nHALLO\n_Ilkkuvasti_: He menivät, eivätkä koskaan palaa, sillä heitä on jo\nkauvan odottanut veenien avattu syli!\n\nURMAS\n_Käy muutamia kertoja kiivaasti sillanteen poikki, pysähtyy_: Ei,\nse ei ole mahdollista! He palaavat ja me tahdomme olla yksimielisiä!\n_Miehille_: Totta, jätämme nyt kaikki huomiseen, tuumimme kukin\ntyynesti kotonamme.\n\nSÄTENE\n_Tulee_: Muutamia puheille pyrkijöitä!\n\nURMAS\nAnna tulla!\n\n_Neljä nuorukaista kantaa suurehkoa, upeaan kirjovaippaan käärittyä\nesinettä._\n\nTUOJAIN JOHTAJA\nLahja Urmaalle, mervien johtajalle! Minne saamme laskea?\n\nURMAS\n_Iloisesti hämmästyneenä_: Lahja! _Osottaa korokesiltaa_: Tänne\nnostakaa. _Hilpeätä hiljaista puhelua. Miehet nostavat._\n\nTUOJAIN JOHTAJA\nJoukko Mervian miehiä tahtoo näin ilmaista mitä he elämäntyöstäsi\najattelevat!\n\nURMAS\nSano heille kiitokseni! _Tuojat menevät_.\n\nHALLO\nNyt, Urmas, näet mitä ne ajattelevat, joiden puolesta olet ikäsi\ntaistellut! -- Saammehan avata?\n\nURMAS\nAvatkaa, avatkaa!\n\n_Irrottavat hopealla kirjaillun vyön peitteen ympäriltä._\n\nHALLO\nNo nyt, ystävät! _Vetää peitteen pois.\n\nKaikki jäävät kivettyneinä tuijottamaan: edessä on leveä, puunrungosta\nveistetty ruumisarkku, jommoisia varakkaiden hautaamisessa\nkäytetään -- arkun kannella irvistävä pääkallo. Seisovat pitkän aikaa\nsanattomina._\n\nURMAS\n_Syöksyy patsaan luo ja kumauttaa kurikalla kiivaasti siellä riippuvaan\nmetallikilpeen. Sisääntulevalle Sätenelle_: Huuda kantajat takaisin!\n\nSÄTENE\nEn tavota enää, lähtivät juosten.\n\nURMAS\n_Kasvot mustanpuhuvina, kamalan raivon kuohuttamana_: Hyvä, te\nveenien kyykäärmeet! Teidän myrkkynne on virrannut kuin hornan\ntyhjentymätön lähde. Te tiedätte tarkalleen mistä hinnasta minä Mervian\nmuronneille möin, vaikka teidän omat vanhimpanne istuivat saman pöydän\nääressä. Minä veljeni myrkytin, vaikkei minulla ole veljeä\nollutkaan -- minä Mertsin surmautin -- isäni minut kuolinvuoteellaan\nkirosi -- äitini sortui surusta hautaan -- ei ole sitä konnantekoa, jossa\nen olisi päämiehenä ollut. Sekään ei riittänyt. Mutta te valmistitte\nliian aikaiset hautajaiset -- minä vielä elän, vielä elää merviläisyys!\n\nJOTKUT\n_Tarttuvat suuttuneina arkkuun_: Heitämme ulos!\n\nURMAS\n_Kammottavasti naurahtaen_: Ei, ei lahjaa niin -- nostakaa se tuonne\nkunniapaikalle! _Polkee jalkaa_: Se joka hetki siellä muistuttakoon\nminkä jo olimme unohtaa, että niin kauvan kun sen lähettäjillä on pasman\nvertaa sanansijaa tässä maassa, he veistävät tämän kansan tulevaisuuden\nruumisarkkua. Minä kerran vannoin: mervit ovat nostettavat isänniksi\nomassa pirtissään! _Kohottaa kätensä_: Minä tänä hetkenä vannon:\nveeneillä ei pidä tässä maassa oleman orjankaan osaa! -- _Osottaa arkkua_:\nNiin, se on ruumisarkku, mutta siitä tuli -- teidän ruumisarkkunne!\n\n_Astuu kiivaasti sillanteen reunalle, viittaa kädellään_: Ja menkää,\nmenkää te Kovakset ja Kurkiat, te äitinnepettäjät äpärämielet! Rientäkää\nkilvan sen vanhan tuliporton pehmeälle vuoteelle, joka on ennenkin\nmervan miesten miehuuden vienyt. Me vannomme teitä vastaan saman\ntaistelun kuin heitä, me tästä päivästä nimitämme teitä sillä nimellä,\nmikä teille kuuluu -- te salaveenit!\n\nROUKA\nMutta, vanha ystävä, eiväthän he veenejä ole, vaikka ovatkin tuossa\nasiassa eri mieltä.\n\nTOISET\nOvat, ovat! Johtajansa hylkäsivät!\n\nURMAS\nPorton kiharat ovat porttoa! Joka ei ole meidän kanssamme, hän on\nmeitä vastaan -- muuta jakoa ei tässä maassa ole ollut eikä ole!\n\nUSEAT\nEi, ei!\n\nHALLO\n_Riemuiten_: Nyt, Urmas, olet entisesi! Olemme taas merviläisyyden\nselvällä polulla.\n\nURMAS\nJa nyt, ystävät! _Osottaa arkkua_: Saattakaa tämä teko kansan tietoon,\nsaattakaa heidän tietoonsa mistä lopullisesti on kysymys. Huomenna\npäätämme tarkemmin mitä tietä astumme -- me astumme nyt omaa tietämme!\n\n\n\n\n5. TAAKANKANTAJAT.\n\n\n_Vuorhaaran vierasmaja Vuori-Merviassa, kauppavaltareittien\nristeyksessä. Hirsipirtti, oikealla ulko-ovi, oikeassa ylänurkassa\nkiuvas. Kiukaan ja vasemman seinän välillä perällä korokesillanne,\nsiellä suuri kaappi, hylly, kaksi altaantapaista juomansäilytysastiata\nja pieni pöytä. Pirtinpatsas lakeisaukkoineen korokesillan reunassa\nkeskellä. Keskellä pirttiä maalattialla pitkä pöytä, molemmin puolin\nrahit. Seinävierellä pitkät rahit; ylempänä, lähellä kattoa\nmakuulavalaudat. Vasemmalla ovi kylkeissuojaan.\n\nKiukaassa, jonka luona hyörii majan emäntä, palaa tuli -- lakeisaukon\nlähistöllä leijailee vieno savu. On ilta, huonetta valaisevat muutamat\nsoihdut._\n\nVIERASMAJAN ISÄNTÄ\n_Korjaa haarikoita pöydältä_: Nyt saa pitää silmänsä auki!\n\nEMÄNTÄ\nNo meikäläisellä ne pitää olla aina auki, nukkuessakin.\n\nISÄNTÄ\nTarkotin oikeastaan: nyt saa pitää suunsa kiinni!\n\nEMÄNTÄ\n_Kääntyy, kivakasti_: Hä?\n\nISÄNTÄ\nJaa-a -- tarkotanpa että sinä puhut liian paljo, muoriseni, ja\nliian ykssukaan.\n\nEMÄNTÄ\nSiitä äskeisestäkö sinä nyt ääntä pidät?\n\nISÄNTÄ\nSiitä.\n\nEMÄNTÄ\nHy! Kun on reima luonnonlaatu niin on -- vaikka tuon itsekin sanon!\n\nISÄNTÄ\n_Tyynnytellen_: No no! Ei hyvässä laittoa, mutta Vuorhaaran vierasmajan\nväellä ei tätä nykyä saa olla mitään luonnonlaatua -- taikka oikeammin:\ntäytyy olla vähän joka laatua...\n\nEMÄNTÄ\nHäpiä! Mervian puolesta minä olen -- ja kun on jotain, niin on jotain!\n\nISÄNTÄ\n_Lähtee kiivaasti astumaan_: On jotain! Hitto ollen; jos minä\nymmärrän mitä nuo kaikki keltaiset, siniset ja senkin seitsemän\nkarvalliset ovat näinä vuosina olleet ja mitä ne nyt ovat. Nyt ne\nalkavat miekoista. _Pysähtyy_: Yksi hosuu: täytyy antaa; toinen: jos\nannat, olet konna! Ota sitten selvä, ole nyt jotain! Siihen likoon minä\nen pane mekkoani, en! _Käy lähemmäksi, hiljemmin_: Kuules! Minä olen\nkaiken varmuudeksi tänään ostanut toisenkin. Jos vaativat, niin annan\nsen huonomman, toisen piilotan. Mutta jos se toinen puoli voittaa, niin\nvoin aina näyttää että minulla on miekka --\n\n_Ulkoa kuuluu ääniä ja oven haparoimista. Rientää ovea kohti_: Hoi hoi!\nTäälläpäin se on ovi -- käydään sisään vaan.\n\n_Kolme matkustajaa: Imari, veeni-runoniekka Flöide ja eräs kolmas\ntulee -- viittoihin puettuina, märkinä, miekka vyöllä._\n\nIMARI\nTerve tupaan!\n\nISÄNTÄ\nJumalain terve, hyvät vieraat! Taitaa olla pimeä.?\n\nIMARI\nJa sataa.\n\nISÄNTÄ\nVai satamaan rupesi. Antaapas nyt tänne päällysvaatteet... Ja\ntuolla on tuli -- panes, muori, istuimia!\n\nIMARI\nAntaa olla, emäntä, ei meidän ole vilu. -- Mutta kuules, isäntä!\nAsuuhan täällä muuan Puonnin Keltti niminen?\n\nISÄNTÄ\nAsuu oikein, hyvä vieras!\n\nIMARI\nTämä kolmas kävisi tapaamassa, kun saisi opasta.\n\nISÄNTÄ\nSaapi, saa. _Huutaa ovesta ulos_: Hoi, pojat, hoi! Tuleppas Uvas tänne\nja joutuun! _Vieraille_: Ei sinne pitkältä ole, ei. _Sisään tulevalle\nUvaalle_: Vie tämä vieras Puonnin Keltin luo, kylläs tiedät?\n\nUVAS\nTiedän. _Menevät_.\n\nISÄNTÄ\nVieraat käyvät istumaan. Ja milläs minä saan palvella? Ollaanhan\nsitä yötä?\n\nIMARI\nEi ole aikaa! Mutta haarikka olutta ei olisi hullummaksi, ja hiukan\npalasta.\n\nFLÖIDE\nMinulle simaa -- hiisi teidän oluvianne juokoon!\n\nIMARI\n_Nauraen_: Tämä, näes, on runoniekka -- ne juovat ainoastaan linnunpiimää!\n\nISÄNTÄ\nAhaa -- heti, heti! _Rientää sillanteelle ja ottaa kaksi haarikkaa_: Muori\nhoi, pötyä pöytään! _Vieraille_: Nyt on paljo matkantekijöitä...\n\nIMARI\n Ai! _Käy sillanteen luo, alennetulla äänellä_: Onkos tästä mennyt\näskettäin ... kuinka sanoisin ... muutamia pitkän matkan tekijöitä?\nSen näköisiä?\n\nISÄNTÄ\n_Vilkuttaa silmää_: Rajalle päin? -- On, pari hetkeä sitten.\n_Tuo haarikat_.\n\nIMARI\nHyvä, hyvä! _Vieraat vaihtavat merkitsevän silmäyksen, juovat._\n\nIMARI\n_Laskien haarikan pöydälle_: Nyt on kovat ajat Merviassa!\n\nISÄNTÄ\nKovat on, kovat. -- Kuuluukos maailmaan mitä?\n\nIMARI\nEi päivää, ettei uutta. Jokos olette kuulleet että vanhimpainpirtti\npoltettiin?\n\nISÄNTÄ\nJo kuultiin -- jotain huuhua. Vaan minkäs tautta?\n\nIMARI\nMinkä tautta? Hm. _Katsoo pitkään_: Mutta mikäs sinä olet miehiäsi?\n\nISÄNTÄ\nJaa minäkö, jaa? Hm ... jaa... Olen, niinkuin näet, vierasmajan\npitäjä...\n\nIMARI\n_Tiukasti_: Vaan oletko myöskin mies, se on: seisotko Mervian puolesta?\n\nISÄNTÄ\n_Käsiään hykertäen_: No nyt sattui ... että satuttiin samaa mieltä!\nMervian puolesta seison, lujasti, molemmin jaloin, ja vaikka juoksenkin\n-- siitä oli juuri tässä eukon kanssa puhe...\n\nIMARI\nHyvä on! -- Vanhimpainpirtti poltettiin, selvällä mervankielellä haastaen,\nkoska se oli kettujen pesä!\n\nISÄNTÄ\nKettujakos siellä olikin...?\n\nIMARI\n_Rajusti_: Mitä muuta sellaiset ovat! Antavat riistametsät, kalavedet,\nmaat mannut ja lopuksi sen viimeisenkin miehuuden merkin, mikä kansalla\nvielä on -- miekat. Toiset eivät suostuneet, mutta Urmas miehineen!\nKerskuivat etteivät mitään pelkää -- silloin se pistettiin pesä tuleen!\n\nISÄNTÄ\nArmias! Paloivatkos ne nekin?\n\nFLÖIDE\n_Purevan ivallisesti_: Koskas sinä, hyvä mies, olet kuullut ketun\nomia häntäkarvojaan polttaneen!\n\nIMARI\nKun olisivatkin, jumal-avita, palaneet! Muronni, oikein meitä\npilkatakseen, vaatii miekat -- veronalainen ei muka tarvitse miekkoja, he\nmuka suojelevat. Ja nämä harmaapartaiset jänissielut pääpättävät --\n_marisevan matkivasti_: se on väärin, se on väärin, mutta kun väkisin,\nniin ... ottakaa. Surma!\n\nEMÄNTÄ\n_Tuoden ruokia pöytään_: No sitä samaa minä olen aina sanonut, että kun\nkerran on mies, niin käyköön housut jalassa! -- Ottakaas, hyvät vieraat,\nnyt olisi!\n\nFLÖIDE\nSiin' on emäntää, taar-avita! Sellaisia eukkoja kun olisikin\nvanhimpainpirtissä ollut, ei meidän nyt tarvitsisi tässä hävetä!\n\nISÄNTÄ\n_Hymähtäen_: No no! -- Mutta minkäs luulette tästä lopuksi tulevan?\n\nIMARI\n_Tulisesti_: Tulee tulenkiukkunen taistelu! Ja se on jo käymässä -- me\nolemme nyt niillä asioilla. Kansa on nostettava, emme anna ainoata\nmiekan kahvaa! -- Milläs mielellä tämän puolen miehet ovat?\n\nISÄNTÄ\n_Salaperäisesti_: No niin luulen että vastaan -- vaikka puhutaan hiljaa...\n\nIMARI\nEi, kovasti nyt pitää puhua! Ja niin pitää sinunkin, joka miehelle joka\ntäällä käy. Sillä ketut ovat myös liikkeellä.\n\nFLÖIDE\n_Katkeran ivallisesti_: Oikein jumalien nimissä ja valkoisissa\ntietäjänviitoissa -- horna!\n\nISÄNTÄ\nÄlä! Onkos tuo totta?\n\nIMARI\nTotta. Urmas panee jumalat ja manalat liikkeelle, saadakseen miehet\nkäymään -- hameissa!\n\nFLÖIDE\n_Ylenkatseellisesti_: Koiralla on koiran polku! Lemmittynsä\nsurmaamisella alotti, kansansa murhaamisella lopettaa -- hyi!\n\nIMARI\nÄlä viitsi, Flöide ... siitä kerrotaan niin monella tavalla!\n_Isännälle_: Katsos Mertsi, Urinaan ensimäinen lemmitty, katosi\ntietämättömiin, niinkuin luullaan: hukutti itsensä rakkaudesta. Nyt\nkerrotaan Urmaan surmauttaneen hänet orjillaan ja sitten omin käsin --\n\nISÄNTÄ\nAi ai ai --\n\nFLÖIDE\n_Iskee nyrkkinsä pöytään_: Lopeta, taar-avita! Joka ei Mertsistä taida\nsen soreammin kertoa, ei saa puhua samana päivänäkään! Siitä on monta\nsurunihanaa runoa laulettu.\n\nIMARI\nMinähän, veliseni, en ole runoniekka ja minusta tuommoinen vanha\nnaisjuttu --\n\nFLÖIDE\n_Nousee kuohahtaen_: Tietysti, tietysti -- vanhoja juttujahan ne kaikki\novat, jotka meitä koskevat! Joko merveillä nyt on tarpeeksi\nlaivoja -- vanha juttu! Joko te maanmyyrät nyt osaatte kauppareiteillä\nkulkea -- vanha juttu! Joko täällä nyt on järjestystä ja ihmistapoja --\nvanha juttu! Mutta on, taar-avita, sentään yksi uusikin juttu, joka\nmeidän täytyy teidän päähänne ajaa -- miehuus ja kunniantunto!\n\nIMARI\n_Isännälle_: Runoniekka, niinkuin näet! _Käy Flöiden luo ja lyö häntä\nolalle_: Heitä hornaan nuo vanhat, niistä emme koskaan sovi! Ja voisinpa\nmuistuttaa, että se teidän ruumisarkkujuttunne oli jokseenkin tyhmä\njuttu. Mutta menneistä ei sanaakaan. Nykyisestä olemme yksimielisiä ja\nurhokkaita olette miehiä!\n\nISÄNTÄ\nNo minustakin niin peijakkaan karskia poikia!\n\nIMARI\nKarskia miehiä, ja veljiä ollaan! Ne sateessa ja myrskyssä täällä\nponnistelevat Mervian vapauden puolesta, kun nämä hirtehisen tosimervit\nmakaavat taljojensa alla ja myyvät maansa muronneille. -- Terve,\nrunoniekka! _Juo_.\n\nFLÖIDE\nOlkoon menneet -- terve, Imari! _Juo_.\n\nISÄNTÄ\n_Uteliaasti_: Mutta mitäs sinä, hyvä vieras, siitä myymisestä puhuit?\n\nIMARI\nNiin siitä? Kuinkas sanottiin: kukaan ei myy murenneille maata. Katso\nnyt ympärillesi kutka myyvät -- Urmaan miehet suurista rahoista!\nYmmärrätkös yskän...? Ja miksi ne nyt taas miekat antavat? Siksi että\nsaavat jokainoasta miekasta -- muronneilta maksun!\n\nISÄNTÄ\n_Päätään viipottaen_: Oh hoh hoh!\n\nIMARI\nSellainen on tämän kurjuuden pohja. Muuan noita jo silloin uhrikivellä\noli tämän kaiken Urmaasta ennustanut. Tekee ensin paljon hyvää, niin oli\nsanonut -- mutta varokaa: sitten hänestä tulee tämän maan kirous! Ja\ntuli --\n\nKOLMAS MATKUSTAJA\n_Palaa. Luoksensa rientävälle Imarille ja Flöidelle_: Kunnossa on! Oiva\nmies -- vaikka kyventä konnien nurkan alle, jos tarvitaan!\n\nIMARI\nHyvä! -- No niin isäntä, nyt lähdemme! _Maksaa_: Olkaa avullinen Puonnin\nKeltille ja muistakaa mistä on kysymys: Mervian tulevaisuuden taakka on\nnyt meidän hartioillamme. Jos ne pettävät, silloin on kaikki hukassa.\nKansan kunnian ja vapauden edestä kaikki! -- Näkemiin. _Lähtevät_.\n\n_Kaksi matkustajaa, muuan mervi ja eräs tietäjä, tulee. Sattuvat ovessa\nlähtijäin kanssa vastakkain._\n\nTOINEN TULIJA\nOh!\n\nIMARI\nOho!\n\nTULIJA\n_Touhukkaasti_: Sinäkö se oletkin, veli hopia? No se sattui -- terve,\nterve! _Kättelevät_. Samoilla asioilla tietysti -- katsos minäkin jo\njätin sen kirotun veenijoukon ja olen nyt tosi-sininen Urmaan mies!\n\nIMARI\n_Tuiki hämmästyneenä_: Vai niin...? _Purevasti_: Minäkin jo jätin --\nmaansamyyjät! _Menevät_.\n\nTOSISININEN\n_Ällistyneenä_: Vai niin...? _Katsoo pitkään heidän jälkeensä. Sylkäsee_:\nHyi horna! Ryökäleen veeniheittiö! -- Hyvät illat, hyvä isäntäväki! Koiran\nilma ulkona -- ja koirat juoksevat ovissa vastaan. _Hieroo käsiään_: Hei,\nemännällä on lämmintä, hyvä juttu! -- Mutta kuules, isäntä! Tämän minun\ntoverini pitäisi saada muuttaa kuivaa. Minä kyllä kestän, minä\ntuulenpurema tervaskanto, mutta --\n\nISÄNTÄ\n_Ehättäen_: Ja meillä kun sattuu olemaan juuri niinkuin teitä varten\ntämä toinen suoja. Niin että jos suvaitset, arvon tietäjä... _Vie\ntietäjän tavaroineen kylkeissuojaan_.\n\nTOSISININEN\nKatsos, emäntä, se riippuu mielialasta! Kaikki riippuu mielialasta.\nHousut märkinä, mutta aina iloinen mieli! oli minun isävainajani sana.\nJa niin on nyt näissä suurissakin asioissa. Kas, isäntä jo palaa! Panes\nnyt, taatto, pöytä koreaksi -- nyt ollaan isänmaan asioilla!\n\nISÄNTÄ\nVai niillä, minä juuri arvasin. -- Hei eukko, joudutappas ruokaa tälle\nisänmaan miehelle!\n\nTOSISININEN\nOikein, sinulla on isänmaallinen mieli! Nyt on kovat ajat, hiton kovat!\nKatsos, muronni ahdistaa, ja veeni-lurjuksia ja tuommoisia noin\nisännättömiä koiria juoksee joka nurkassa. Tuokin roisto! Isänmaan\nmies oli ennen, nyt möi itsensä veeneille.\n\nISÄNTÄ\nÄlä hulluja! Onkos se totta? _Tuo haarikan_: Terveydeksesi!\n\nTOSISININEN\nIsänmaan ja merviläisyyden tosi onneksi! _Juo pitkään_. Myyvät, myyvät\nkoko maan Veenialle että roikaa, siksi ne täällä yhdessä juoksevat. --\nKas, emäntä ... kiitos vaan! _Istuu syömään_. Ja myyvät toisellekin\ntaholle -- saavat murenneiltakin rahaa!\n\nISÄNTÄ\nNyt en usko enää korviani!\n\nTOSISININEN\nTotta joka sana! Katsos, se on tyhmyyttä. Siellä on muka ystäviä,\nantavat rahaa, hokevat: pankaa lujasti vastaan -- että saisivat, juukelit,\nlähettää tänne sotamiestä niinkuin salkoa. Mutta meidän Urmas sanoi: ei\npojat! Meitä ei pistetä veenien ruumisarkkuun, eikä meitä pistetä\nmuronnien. Odotetaan pojat -- henki ja merviläisyys se on pääasia. Kun se\nsäilyy, niin aina sitä -- Hei, heilautappas lisää!\n\nISÄNTÄ\nTotisesti, kun oikein aattelee, niin eihän henkeä paitsi tule ensinkään\ntoimeen!\n\nTOSISININEN\nEi ei. -- No, tämän hölmökin ymmärtää, mutta ymmärrätkös sinä mies --\nälytikkaa?\n\nISÄNTÄ\n_Hölmistyneenä_: Älytikkaa...? En ole edes kuullut.\n\nTOSISININEN\nOhhoh miesparka, et sitten paljo ymmärrä! No, minä selitän. Katsos, kun\njoku ahdistaa, niinkuin nyt muronni meitä, niin pannaan suu edessä\nmakeaksi, että joo-joo-joo. Mutta takana onkin semmoinen hienokärkinen\nälyn tikka että: älä nokkase ennenkun tipahtaa!\n\nISÄNTÄ\n_Viekkaanvälkkyvin silmin_: Ahaa, nyt minä alan ymmärtää!\n\nTOSISININEN\n_Heittää syöntinsä, nousee innostuneena_: Et veikkonen vielä mitään\nymmärrä! Katsos nyt, tulee muronni, sanoo: anna miekat! No, nämä\nyks-oikeat pässinpäät heti: ei, kunnia, miehuus! Mutta meidän Urmas\nsanoo: joo pojat, kunniata ne ovat sonnin suuret sarvet, mutta kun\nniistä peijakkaista tarttuu kiinni! Vaan nupopää, pojat, se puikahtaa\nvaikka aidanraosta. Antaa sarvien mennä, keihäät jääpi, ja jos me joskus\nnostamme jymyn, niin jumal-avita me hutkimme muronneja keihäillä niin\nvietävästi!\n\nISÄNTÄ\n_Käsiään hykertäen_: Mutta tottatotisesti, siinä Urmaassa on poikaa!\n\nTOSISININEN\nSiin' on. Katsos, me ollaan sen kanssa hyvät tutut. Sanoo kerran: karhu\non suuri ja vahva, Veitas ... ei ole äimällä pistelemistä. Mutta\npeijakkaan tyhmä -- nenä näppien väliin, ymmärrätkös? Ymmärrän, sanon minä\n-- ja me vedetään nenästä niin vietävästi!\n\nISÄNTÄ\n_Innostuneena_: No niin-niin-niin-niin vietävästi!\n\nTOSISININEN\nEi sinulla, ystävä, ole älytikasta vielä kuin pikkusen hajua.\n_Alennetulla äänellä_: Katsos, siihen tarvitaan salatietoja. Siell' on\nkummat jutkut, sadat paulat. Nämä urhoolliset sarvipäät vapisevat kuin\nhaavanlehti, mutta meidän Urmas, joka kaikki tietää, se poika vaan\nsipasee noinikään pehmeällä kädellä, ja taas on vaara ohitse. -- Ai,\nkuules! Kenenkäs me saamme tähän kylään semmoisen tosi-isänmaanmiehen,\njoka rupeaa toimimaan ja lähettämään tietoja?\n\nISÄNTÄ\nMinkälaisia tietoja?\n\nTOSISININEN\nIhan kaikkia: kutka ovat vastaan, mitä tekevät, mitä aikovat tehdä\n-- se on älytikkaa! Katsos, ei sitä kaikki ymmärrä. _Alennetulla\näänellä_: Tuokin tietäjä tuolla, se poika vaan paukuttaa sitä suoraa\nköyttä. No no, hyvä mies, mutta ilman älytikkaa on niinkuin olisi aina\nmärät housut jalassa ja täytyisi niitä kuivatella toisessa huoneessa,\nkun älytikkamies sillaikaa toimittaa paljon asioita. -- No, mihinkäs me\njääriinkään? Ai niin, Urmas sanoi että koeta nyt, Veitas, saada sinne\nVuori-Mervian kulmalle sopivat miehet. Niin että kyllä kai sinä, hyvä\nystävä, rupeat?\n\nISÄNTÄ\n_Hätääntyneenä_: Jaa minäkö...? Ei, ei -- kun en minä oikein ymmärrä sitä\nälytikkaakaan --\n\nTOSISININEN\nÄlä lörpöttele, sinä olet jo oikein hyvällä alulla!\n\nISÄNTÄ\nMutta sittenkin ... ei, ei minulle sovellu. _Hiljemmin_: Vaan minä\nhankin jonkun toisen, sillä asiaa minä kyllä kannatan ... näin\nhissuksiin.\n\nTOSISININEN\nNo, hyvä sekin. Katsos, meill' on sadat raudat tulessa, sillä Mervian\ntulevaisuuden raskas taakka painaa nyt meidän hartioitamme. _Hätäisenä_:\nMutta tulen turkanen, ne koirathan ennättävät ennen meitä! Minnekkäspäin\nne menivätkään?\n\nISÄNTÄ\nEn minä vaan --\n\nTOSISININEN\nÄlä viisastele, mies! Eivätkös ne menneet Änetsään päin?\n\nISÄNTÄ\n_Salaperäisesti myhäillen_: No taisivat. -- Mutta ettekös te yöksi --\n\nTOSISININEN\nVai makailemaan tämmöisenä aikana! _Huomaa tietäjän, joka on tullut\nsisään_: No niinkuin suuhun ja käteen! Meidän täytyy heti lähteä,\nmuuten ne veenilurjukset... Odottelehan, kun laitan hevoset kuntoon.\n_Menee kiireisesti ulos._\n\nISÄNTÄ\n_Tietäjälle, joka kävelee mietteissään_: Nyt on vaikeat ajat. Mitäs sinä\ntästä ajattelet, jumalien mies?\n\nTIETÄJÄ\n_Pysähtyy_: Vaikeat ovat ajat, ystävä. Minäkin kauvan tutkistelin ja\njumalien neuvoa tiedustelin. Nyt olen varma. Vilja arvostellaan jyväinsä\nlaadusta. Toisella puolella murhapoltot ja omankäden oikeus, miekanusko,\nröyhkeys ja kansan villitseminen johtomiehiä vastaan, jotka ovat\njumalilta. Toisella totinen nöyryys ja usko korkeampien voimien\nsallimukseen. Helppo on valita.\n\nISÄNTÄ\nJaa, jaa, kun se noin syvästi selitetään.\n\nTOSISININEN\n_Tulee_: No nyt on kaikki kunnossa! _Tarttuu haarikkaan, hartaan\ninnostuneesti_: Olkoon toimillamme menestys, vahvistukoon isänmaa ja\ntosimerviläisyys! _Juo_. Hei, päin tuulta isänmaan puolesta! Eletään\ntervennä!\n\nISÄNTÄ\nSamoin. _Raapii korvallistaan_: Mutta tuotanoin: minun maksuni...?\n\nTOSISININEN\nKatsos peijakasta! Siinä nyt näet kuinka isänmaana ajatus viepi kaikki\nmuut ajatukset. -- Tässä... No terveppä terve! _Menevät_.\n\nEMÄNTÄ\nSen minä vaan sanon, etteivät tuommoiset miehet minua miellytä, olkoot\nne älytikkoja taikka mitä hälyhippoja!\n\nISÄNTÄ\nHy, pitäisikö sinun sitten kaiken maailman miehiin mielistyä -- hy, sanon\nvieläkin!\n\n_Oven takaa kuuluu vienoa tiukujen helinää -- joku haparoi ovea. Tulija\navaa, mutta ei pääse sisään, sillä hänellä on selässä jotain, joka ei\nmahdu. Pääsee vihdoin kylittäin -- sisään astuu käräjämäen _Tuntematon_.\nHän on kovin vanha ja laiha, tukka ja parta valkosissaan. Kymäräisillä\nhartioillaan hän kantaa tuohiköysin kiinnitettyä, pölkystä veistettyä\nraskasta taakkaa. Taakan tasaisella laella on turpeessa kasvava\nkuusennäre, sen vieressä toisella puolella altaantapainen, toisella kasa\nturkisnahkoja ja puusta kyhätty pieni talo. Taakan sivuilla riippuu\nkaksi pitkää miekkaa, jotka liikkuessa hiljaa narisevat\nrautahahloissaan. Hatun reunassa on kauttaaltaan pieniä tiukuja, jotka\nliikkuessa vienosti soivat._\n\nEMÄNTÄ\n_Pelästyneenä_: Jumalat, mikäs se!?\n\nTAAKANKANTAJA\n_Läähättäen, värjyvän kuiskaavasti_: Taakankantaja! Ihmisten auttaja!\nMikäs emäntää painaa? _Nauraa outoa, äänetöntä, ihmishengen yöpuolen\nmailla harhailevaa naurua._\n\nISÄNTÄ\n_Epäröivänä_: Mutta mitäs vieraalla oikein on...?\n\nTAAKANKANTAJA\nTaakkaa! Ihmisillä on niin paljon taakkaa. Kun kuun sarvet ovat näin ja\nOtavan häntä noin ... silloin on aina taakkaa. _Osottaa taakkaansa_:\nRajakorven metsä putosi alas, eikä ihmiset jaksa kantaa. Tuolla on se\nsuuri kalajärvi, joka juoksi ylös. Ja tuolla istuu Mervian veronahat.\nNäetkös tuota Hiiden taloa? Hiisi ostaa nyt taloja ja muuttaa hornan\nMerviaan. Ja nämä miekat täytyy viedä Hiiden linnaan. Hiisi pelkää\nmiekkoja ... nyt ne ovat kahleissa ... kuulkaas kuinka ne itkevät,\nMervian miekat... Ah, painaa, painaa, painaa... _Lyyhistyy läähättäen,\ntuskanhiki otsalla_.\n\nISÄNTÄ\nIstu jumalien laupeuden nimessä, miesparka, ja levähdä!\n\nTAAKANKANTAJA\nEi ole aikaa... Täytyy auttaa ... kaikki muut kiroovat poloisia. Ah,\npainaa... Katsos, tuolla toisella puolella on enemmän, mutta kyllä taas\nkohta tulee toiselle lisää ... _nauraa outoa naurua. -- Istuu sitten\npöydän ääreen. Lempeästi_: Mikäs teitä nyt painaa, ystävät?\n\nISÄNTÄ\nLaske, hyvä mies, taakkasi siksi aikaa alas, kun levähdät -- minä autan.\n\nTAAKANKANTAJA\n_Torjuen_: Ei, ei ... silloin se painaa ihmisiä. _Valittaen_: Minun\ntäytyy näin nukkuakin...\n\nEMÄNTÄ\n_Tarjoo oluthaarikan_: Juo, vierasparka, juo! _Koettaa sillävälin\nnostaa taakkaa molemmin käsin, mutta ei saa hievahtamaankaan_: Kaikki\nhyvät haltiat armahtakaa! _Kääntyy poispäin._\n\nTAAKANKANTAJA\n_Keskeyttää äkkiä juontinsa, kuuntelee_: Äh ... äh ... äh! Kuuletteko,\nkuuletteko kuinka ne ulvovat ja huutavat apua? Minä kuulen kaikki\nihmisten äänet koko Merviassa. _Pudottaa haarikan, ryntää ylös_: Apuun,\napuun! _Menee kiireisesti, miekat narisevat, tiuvut soivat. -- Pitkä\näänettömyys._\n\nISÄNTÄ\nOh-hoh! _Korjaa haarikan lattialta_.\n\nEMÄNTÄ\n_Silmiään pyyhkien_: Hoh-hoi-jaa!\n\n_Ulkoa kuulua laulaa_:\n\n    Heliheli, heliheli, heliheli hei!\n    Vuorilla nuoria\n    kuusia suoria,\n    heliheli, heliheli hei!\n\n_Joukko nuoria miehiä ryntää iloisesti huudahdellen sisään._\n\nENSIMÄINEN\nHyvät illat, kuin Mervian sillat! -- Hei altaantappi, annas herua!\n\nISÄNTÄ\nOlkaa siivolla, en ole nyt sillä päällä...\n\nMUUAN VANHEMPI\nNo no! Me vaan tultiin hiukan juttuamaan.\n\nISÄNTÄ\nNo, kun siivolla istutte. _Menee laskemaan. Nuoret miehet istuvat pöydän\nympärille_.\n\nENSIMÄINEN\n_Osottaa toiselle puolelle pöytää_: Ja nuo raukat aikovat antaa\nmiekkansa! Jumal-avita, tästä puoleen ei vuorilla enää tarvita\nhousuntekijää!\n\nTOINEN\n_Vastakkaisella puolella pöytää_: Ja nuo raukat aikovat kaivaa miekkansa\nmaahan -- ne, jumal-avita, miehiä ovat! Mutta me pojat, me uskalletaan\nlyödä miekka pöytään ja sanoa: siin' on rauta, mutta -- mies on täällä!\n\nJOUKOSTA\nHyvä, hyvä! _Naurua ja pakinaa. Isäntä tuo haarikat_.\n\nKOLMAS\nHei, terveeks pojat! Oli mitä oli, mutta meistä se nyt riippuu Mervian\ntulevaisuus! _Juovat innostuneesti. Laulavat:_\n\n    Heliheli, heliheli, heliheli hei!\n    Vuorilla nuoria\n    poikia suoria,\n    heliheli, heliheli hei!\n\n_Ulkoa kuuluu meluisia ääniä ja askeleita -- ovi reväistään auki. Sisään\nryntää mies, jonka pään ympärillä on verinen side. Hänen jälessään kaksi\nmiestä kantaa verta valuvaa kolmatta, jälessä tulee vielä yksi mies.\nVievät haavotetun penkille_.\n\nENSIMÄINEN TULIJA\nNäin nyt kävi, isäntä! Tulkaas apuun, että saadaan sidotuksi. Vettä\nemäntä, joutuun! Urmaan miehet hirtehiset! Väijyivät metsässä juuri kun\nrajan yli ajettiin. Sillä ne koiransielut ovat vannoneet, että Merviä\non nyt Manan hurtille myytävä!\n\nEMÄNTÄ\nJumalat meitä armahtakoot! _Rientävät apuun_.\n\n\n\n\n6. KUOHILAITTEN TANSSI.\n\n\n_Urmaan pirtti. -- Urmas ovenpuolella tervehtää Roukaa, Halloa ja erästä\nkolmatta vanhinta Hämeriä._\n\nROUKA\nHuonoa! Metsä-Merviasta on saatu tuskin kolmatta osaa.\n\nURMAS\n_Kiivaasti_: Tuskin kolmatta saa...? _Nousevat sillanteelle_.\n\nHÄMERI\nMinun kuulumiseni ovat vielä huonommat. Viiron kulmalta ei ole\nsaatu sitäkään.\n\nURMAS\n_Polkee jalkaa_: Mutta sen täytyy onnistua! _Kuin anteeksi pyytäen_:\nIstukaa, ystävät! -- Minä en tätä ymmärrä...?\n\nROUKA\nMonet pienet seikat vaikuttavat. Jo vanhimpainpirtin polttaminen\nheitä suuresti rohkaisi. Sitten parjaus --\n\nURMAS\n_Kuohuen_: Niin, se parjaus -- sitä vastaan ovat jumalatkin voimattomat!\n\nHALLO\n_Olkapäitään kohauttaen_: Parjaus ei paljon paina -- toimekkaat miehet\ntässä kolttoset tekevät! Imari-heittiö Änetsässä on villinnyt\nkokonaisen kulmakunnan.\n\nHORMA\n_Tulee kiireisesti_: Terve! Myöhästyin, vaan tuonpa sitten uutisiakin!\n\nKAIKKI\nNo...? _Nousevat uteliaina. Urmas käy vastaan._\n\nHORMA\nMalttakaa, malttakaa! _Tervehtii Urmasta. Riemukkaasti_: Veenit\nlähtevät tästä maasta, ja ainiaaksi!\n\nTOISET\n_Hämmästyneinä_: Mitä...? Älä!\n\nHALLO\n_Nauraa myrkyllisesti_: Hyh hyh hyh hy-hy-hy... Vai sankarit\nkäpälämäkeen, hy-hy-hy-hy-hy-hy-hy.\n\nHÄMERI\n_Viipottaa kättään_: Jumalat tuulta purjeisiin pullistakoot!\n\nURMAS\n_Joka on seisonut mietteissään, Hormalle tiukasti_: Leikkiäkö lasket,\nmies?\n\nHORMA\nKaukana siitä! Muuttavat aina Itariaan saakka. Ensimäistä alusta jo\nvarustetaan ja tietoa levitetään kansaan.\n\nURMAS\nVai Itariaan...? _Raivostuneena_: Kun menisivät, -- mutta he eivät mene!\nSillä aluksissa ei kule ne maat, ne pirtit, kaikki se hyvyys, minkä he\ntäällä ovat koonneet. Mutta: tietoa levitetään kansaan! Niin juuri, te\nmaineensairaat suupaltit, se oli oiva temppu! Taas röyhkeys nousee,\ntaas muutamia kymmeniä-satoja miekkoja maahan kaivetaan -- koska sankarit\npääsevät meren taa turviin. Horna!\n\nSÄTENE\nSanantuoja Vuori-Merviasta kiireisellä asialla!\n\nURMAS\nAnna astua! _Käy sillanteen reunalle_.\n\nSANANTUOJA\n_Tulee pölyisenä ja hengästyneenä_: Olen Veitaan sanantuoja. Meidät\nyllätti onnettomuus --\n\nURMAS\n_Kärsimättömästi_: Sen näen päältäsi! Etkö osaa kertoa?\n\nSANANTUOJA\nMeiltä kaikki ryöstettiin Siiranteen ahteessa. Päällemme hyökkäsi\naseellinen joukko --\n\nURMAS\nManala! Miksette pitäneet puolianne?\n\nSANANTUOJA\nMeitä oli liian vähän. Emme arvanneet --\n\nURMAS\nTyhmät, pöllöt! -- Missä isäntäsi, eikö hän uskaltanut itse tulla!\n\nSANANTUOJA\nIsäntäni makaa haavottuneena. Yksi kuoli, kaikki muut ovat haavottuneet\npait minä. -- Minkä tiedon saan viedä isännälleni?\n\nURMAS\n_Hurjistuneena_: Sen tiedon että hän on... _Malttuu_: Mene lepäämään,\nsaat myöhemmin tietosi. _Sanantuoja lähtee._\n\nVarro! Paljoko teillä oli?\n\nSANANTUOJA\nVähän kahdeksatta sataa.\n\nURMAS\n_Huutaen_: Kahdeksatta sataa? Koko Vuori-Merviasta? Mitä te olette\ntehneet, miehet?\n\nSANANTUOJA\nKaikki mitä ihmisestä irti saa! Siellä tietäjät villitsivät.\n\nURMAS\nTietäjät..? -- Saat mennä.\n\n_Nousee korokesillalle, kiihtyneenä_: Tietysti, tietysti heidänkin pitää\nHiittä palvella, kun maa on vaarassa!\n\nHORMA\nSen pahempi he ovat koskemattomat.\n\nURMAS\nHe eivät saa olla koskemattomat! Riistämme niskottelevilta\nuhrintoimituksen!\n\nHALLO\nJa siihen loppuu uhriannit, heidän hengenpitimensä -- tepsii, tepsii!\n\nROUKA\n_Urmaalle_: Mutta, hyvä ystävä, eihän meillä ole oikeutta --\n\nURMAS\n_Rajusti_: Sen oikeuden otamme, Mervian nimessä! Vastustus on\nmurrettava -- miekkoja, miekkoja, vaikka maan alta!\n\nSÄTENE\nKaksi orjaa pyrkii puheille!\n\nURMAS\nOrjia...? _Katsoo kysyvästi toisiin_. No, anna tulla. _Käy sillanteelta\nalas.\n\nKaksi vanhahkoa orjaa tulee, kumartavat._\n\nTOINEN ORJA\nMinä olen Jolma, Horhojan isäntäorja ja niinkuin orjain johtomiehiä ...\ntämä kumppani on Jönkä. Me tultiin puhumaan siitä, että asiat nyt ovat\nhullusti --\n\nURMAS\nOrjainko asiat...?\n\nJOLMA\nNiin. Muronni yllyttää ja lupaa vapauden --\n\nURMAS\n_Kivahtaen_: Hullujako olette? Ovatko he vapauttaneet omat orjansa?\n\nJOLMA\nJaa, jaa, mutta se vapauden asia --\n\nJÖNKÄ\nSiinä se juuri on solmu!\n\nJOLMA\nJa me kuultiin että sinä olisit sen puolesta, että orjat\nvapaiksi..\n\nURMAS\nMinä olen sen asian puolella, mutta aika ei ole nyt sopiva.\n\nJOLMA\nMeidän mielestämme se on nyt juuri kaikkein sopivin. Katsos, se\nvapauden ja vastaaniskemisen henki, joka nyt on maassa, on meissäkin --\n\nURMAS\n_Kiivaasti_: Vastaaniskemisen...?\n\nJOLMA\n_Välttelevästi_: Tarkotin että meidän keskuudessamme asiat ovat nyt\nniinpäin ... kuinka sanoisin ... että me emme tiedä mitä tuleva on...\n\nURMAS\n_Nousee sillanteelle toisten luo. Neuvottelevat hiljaa keskenään,\njosta kuuluu ainoastaan katkonaiset: ei koskaan -- täytyy, täytyy!_\n\n_Palaa orjain luo_: Me otamme asian harkittavaksi. Ehdotamme että\nkaksikymmentäviisi täyttäneet pääsevät heti vapaiksi ja muut sitä mukaa\nkuin tämän ijän täyttävät. Siis kahdenkymmenenviiden vuoden päästä ovat\nkaikki vapaat.\n\nJOLMA\n_Korvallistaan raapien_: Se on joteskin pitkä aika. Me kuolemme\nennen sitä me...\n\nURMAS\n_Kiusaantuneena_: Mutta itsehän te pääsette heti! Hyvä jos saamme\ntähänkään suostumaan. Menkää, menkää, ja selittäkää tämä kaikille!\n\nJOLMA\n_Kumartaa, hätäisesti_: Kyliähän me... _Jöngälle_: Niin, kyllä kai\nme ... _hiljemmin_: ei me muronnien kautta kuitenkaan... -- Niin, kyllähän\nme koetetaan. Mutta ilmottakaa nyt pian, sillä me ... emme tiedä mitä\ntuleva on... _Menevät_.\n\nURMAS\nKaikki yhtaikaa, sakeana ja sekaisena kuin kevättulva! Vaikka minulla\nei ole mitään vastaan, se vain vahvistaa sukumme voimaa.\n\nHALLO\n_Olkapäätään kohauttaen_: Haaveilet, kuin runonruikuttaja kanteleen\nääressä! Joukot ovat joukkoja ja pysyvät joukkoina. _Osottaa maahan_:\nTuolla on niiden paikka, kansan varallisuuden maaperänä, josta se itse\nkohoaa korkeana ja kauvas näkyvänä!\n\nURMAS\nHeitä -- emme sovi siinä yksiin. -- Mutta miekkoja, miekkoja!\n\nROUKA\nPaljoko meidän pitäisi vähintään saada?\n\nURMAS\nAinakin puolet.\n\nHALLO\n_Lyhyesti_: On etsittävä kätköpaikat, on annettava palkkio niille,\njotka ovat avullisia!\n\nURMAS\nOh jumalat tätä kurjuutta! _Lauhtuen_: Niin niin -- onhan parempi\nettä me etsimme, kuin että muronnit tulevat etsimään.\n\nHALLO\nMitä aijot ryöstettyjen miekkojen suhteen?\n\nURMAS\nOn koetettava saada takaisin.\n\nHALLO\nAnna takoa yhtä monta sijaan -- se on kohtuus!\n\nHÄMERI\n_Ihastuneeena_: Oiva keksintö!\n\nURMAS\nNo niin, no niin -- kunhan pääsemme rauhaan.\n\nHALLO\n_Olkansa yli_: Antaisin saman tien takoa minkä kerkiävät!\n\nURMAS\n_Kiivaasti_: Ei, siihen en suostu! -- Mutta meidän täytyy vielä\ntänään kokoontua. Kutsukaa vanhimmat koolle, käyn itse tietäjäin\nvanhimman luona. -- Näkemiin! _Toiset menevät._\n\n_Urmas yksikseen_: Jumalat varjelkoot pientä joutumasta suuren\njalkoihin! Se on kuin painajainen -- ei saa edes huudetuksi.\n\n_Nousee sillanteelle_: Kuinka pahuus on voimakas, kun se on kokonainen!\n_Katkerasti_: Te luopiot, te luopiot! Miksi te säritte minun aatteeni,\nmiksi te tämän suvun uudelleen pirstasitte!\n\nSÄTENE\nJoukko niitty-mervejä pyytää puheille!\n\nURMAS\nTaas...? Ei hengähdyksen lomaa! -- Niin niin, anna tulla! _Käy vastaan.\n\nJoukko vanhoja miehiä tulee._\n\nURMAS\n_Lämpimästi_: Tulkaa terveinä, kansan miehet!\n\nVANHA NIITTY-MERVI\nNiin että sinä se sitten olet se Urmas. Emme ole koskaan nähneet, mutta\nkuultu on. Tulimme nyt näkemään ja puhumaan, kun emme ole enää elämästä\nselvillä.\n\nURMAS\n_Kättelee_: Raskasta, raskasta on elämä. Istukaa! _Viittaa istumaan\nrahvaanpenkille, tuo itselleen istuimen kiukaan luota._\n\nNIITTY-MERVI\nPuhumme sinulle niinkuin isälle. Luonnon järjestys on vierähtänyt,\nrajutuulet puhaltaa ja rankkasateet lankee, kuun ympärillä säärii kuuma\nsappi! Eilisvuotena poltti kuivuus, tänä vuonna vesi viepi. Jo keväällä\ntulvi Auree, nyt itse Ilmoka nousi ryntäilleen, kaikki niityt peitti --\n\nURMAS\nOnko kansa joutunut hätään...?\n\nNIITTY-MERVI\nEi se hätä olisi pahin, toinen on pahempi. Sopu on hävinnyt, kiistan ja\nvainon henki sijalla. Tämä miekkajuttu oli pahin.\n\nURMAS\n_Kiihkeästi_: Onko, onko annettu miekat...?\n\nNIITTY-MERVI\nOn annettu ja on pidetty -- kahakäteen on. Ja siinä se juuri on. Veli\nantaa, toinen pitää, naapuri luovuttaa, toinen kaivaa, vaimo on eri\nmieltä kuin mies. Osa poikiamme piileksii metsissä, pirttejä poltetaan\n-- ja on huonoja miehiä joukossamme, käyvät vieraan asioita. Jumalat\nmeitä armahtakoot!\n\nURMAS\n_Kiivaasti_: Siinä nyt näette mihin veenien yllytys vie!\n\nNIITTY-MERVI\nEi ole veenejä nähty ei kuultu, vaan tämä eri mieli on meidän kesken.\nSanottiin taas olevan jotain tulossa, niin käytiin kysymään että mitenkä\nne asiat oikein ovat.\n\nURMAS\nTehän viivytte huomiseen? -- _Nousee_: Niin, minä selitän illalla kaikki.\nSanon nyt vaan, että mitään uutta ei ole tulossa -- kun saamme tämän\nmiekka-jutun loppuun, on rauha maassa. Mutta miekat on annettava! Ja\nteidän täytyy luottaa, sillä omat miehenne ovat nyt ohjaksissa.\n\nNIITTY-MERVI _Nousevat_: Kyllähän me... Ja hyvä on, että on omat miehet.\nMutta kun me emme tiedä mitä nämä omat miehet --\n\nURMAS\nNiin niin, selitän kaikki illalla. Levätkää terveydeksenne!\n_Miehet menevät.\n\nUrmas nousee sillanteelle_: Kaikki sekasorrossa! Voisin tehdä rikoksen,\nvoisin takoa noita kirottuja miekkoja yöt päivät, voisin niitä varastaa\nja ryöstää. Sen täytyy perille! Kärsimystä on, mutta pohja säilyy.\n_Miltei riemukkaasti_: Kauppareitit ovat nyt hallussamme,\nvanhimpainpirtissä ei ole enää yhtään veeniä -- pohja säilyy, pohja\nsäilyy! _Käy patsaan luo ottaakseen vyönsä ja päähineensä._\n\nULKOA\n_Kentältä kuuluu meluista puhelua ja hihkuvia huutoja, jotka yltyvät\nhurjaksi lauluksi ja tanssin töminäksi_:\n\n    Hah hah hah, hih hih hih,\n    hauskoja poikia ollaan!\n    Heh heh heh, hih hih hih,\n    Mervian poikia ollaan -- hih!\n\nURMAS\n_Ryntää ovelle ja huutaa Sätenen_: Ketä ne? Mikä elämä siellä?\n\nSÄTENE\nEn tunne, näyttävät nuorilta miehiltä.\n\nURMAS\nKuinka ne uskaltavat!? Käske paikalla tiehensä!\n\nHELJÄ\n_Tulee suojansa ovelle, hätäisenä_: Mitä ääniä ne? Ketä siellä, Urmas?\n\nURMAS\nEn tiedä. Lähetin juuri Sätenen poiskäskemään. _Ulkoa kuuluu hälinää,\npuheen sorinaa._\n\nSÄTENE\n_Palaa_: Eivät lähde. Ne ovat miekanviejiä, ovat kauhean päihdyksissä.\n\nULKOA\n_Hurjasti_: Hah hah hah, hih hih hih,\n            Mervian poikia ollaan!\n            Heh heh heh, hih hih hih,\n            Mervian puolesta ollaan -- hih!\n\nURMAS\n_Tuskaisena_: Mene, Heljä, omaan suojaasi! _Sulkee ikkunan juoksulaudan\n-- huone käy hämäräksi. Käy korokesillalle ja laskee lakeisaukon\nsulkulaudan -- huone käy miltei pimeäksi, vain lakeisaukon ja ikkunan\nseuduilla kumottaa heikot valovirrat. Ulkoiset äänet himmenevät,\nsorinan keskeltä kuuluu kuitenkin:_\n\nMIEHEN ÄÄNI\nHei, tulkaas tytöt karkeloimaan!\n\nNAISEN ÄÄNI\nTeidän kanssanne!? Hävetkää -- kuohilaat, miekkanne myyjät!\n\nMIESTEN ÄÄNIÄ\nMitä se sanoi...? -- Jumal-avita!\n\nNAISEN ÄÄNI\nKuohilaita, kuohilaita! Miehuutenne myyneitä raukkoja!\n\nMIEHEN ÄÄNI\nTuosta saat, hornan kämäleuka! _Kuuluu kimeä naisen kirkasu._\n\nMIESTEN ÄÄNIÄ!\nSe oli oikein! -- Veenien koina! -- Me ollaan Mervian miehiä, me ollaan\nUrmaan poikia -- hih!\n\nNAISTEN ÄÄNIÄ\nKuohilaita, kuohilaita, kuohilaita! -- Hyppikää, hullut!\n\nMIEHEN ÄÄNIÄ\nMitäs me tuommoisista!\n\nTOINEN\nNiin, iloitaan pojat! Hauskempi onkin näin -- hah hah hah...\n\n_Hurjasti_: Hah hah hah, hih hih hih,\n            urheita poikia ollaan!\n            heh heh heh, hih hih hih,\n            miekkojen viennistä tullaan -- hih!\n\nHELJÄ\n_Joka on hämyssä katsellut kuinka Urmas kävelee etualalla ja\nväänteleksen tuskissaan, menee kiireisesti ulos. Laulu ja tanssi taukoo.\nKuuluu hetkisen puheen sorinaa, sitten kaikki vaimenee hiljaiseksi.\nHeljä palaa ja työntää ikkunan juoksulaudan syrjään: heikko valo virtaa\nhuoneeseen. Astuu sitten Urmasta kohti, joka istuu pää käsien varassa\nsillanteen reunalla:_\n\nÄlä ole enää murheellinen, Urmas! He jo menivät...\n\nURMAS\n_Kuin itsekseen:_ Ja sittenkin on parempi että he hyppivät, kuin että\ntäällä hyppisivät muronnien asestetut pedot.\n\nHELJÄ\n_Läheten:_ Epäilemättä.. He sitäpaitsi olivat päihdyksissä..\n\nURMAS\nMe olemme kaikki päihdyksissä! Tämän kansan sisus on sairas.\n\nHELJÄ\n_Liikutettuna:_ Niin, sairaita me olemme. Ystävämme\nLyylykin -- -- _Keskeyttää pelästyneenä._\n\nURMAS\n_Kavahtaen:_ Mitä Lyylystä...?\n\nHELJÄ\n_Välttäen:_ On .. sairastunut... Luultavasti sentään paranee. -- Minun\ntäytyy nyt lähteä, Urmas...\n\nURMAS\n_Lujasti:_ Miksi salaat minulta jotakin? Tahdon kuulla -- tule, Heljä!\n\nHELJÄ\n_Tulee vitkaan ja istuutuu hänen luokseen alimmalle korokeaskelmalle.\nHiljaa:_ Ystävämme Lyyly on ... surmannut itsensä mielenhäiriössä...\n\nURMAS\nLyyly...? Manalla? Omin käsin? -- Jumalat, millaisia uhreja tämä aika\nvaatii!\n\nHELJÄ\n_Silittää hiljaa hänen kättään, katselee pitkään:_ Me olemme kaikki ajan\nuhreja. Kuinka sinä olet vanhettunut, Urmas! Kuinka kansasi kohtalo on\nsinut harmaaksi purrut.\n\nURMAS\n_Kuin havahtuen_: Olenko minä jo niin vanha...?\n\nHELJÄ\n_Silittää hänen kättään_: Me olemme jo vanhoja.\n\nURMAS\nMutta mihinkä meidän nuoruutemme on mennyt? Milloinka me olemme\nitsellemme eläneet?\n\nHELJÄ\n_Silittää hiljaa_: Silloin kun olemme eläneet muille...\n\nSÄTENE\n_Tulee_: Rouka-vanhin!\n\nURMAS\nSaata sisään! _Nousevat_.\n\nROUKA\n_Katselee oudostellen ympärilleen_: Onpa täällä hämärä...?\n\nURMAS\nHämärä, ystävä, ympäröi meitä joka taholla!\n\nROUKA\nTotta puhut -- Muronniasta on taas saapunut sanantuojia!\n\nURMAS ja HELJÄ\nTaas...? _Jäävät kuin kivettyneinä paikoilleen._\n\nROUKA\n_Hiljaisen kiivastuneesti:_ Taas! Tahtovat lähettää eri veronhaltijan,\njoka kerää verot. Nahat ja taljat muka alamittoja. Mutta se on ilmetty\nvale! Tarkastin jok'ainoan omin käsin, ennenkun ne laitettiin. Kavaluus,\nkavaluus takana! Tästä täytyy tulla loppu!\n\nURMAS\n_Vääntelee neuvottomana käsiään:_ Ja kuitenkin..\n\n\n\n\n7. ALASTOMAT VETÄJÄT.\n\n\n_Ilmoka-järven ranta -- sillä kohti missä Namangan kannas erottaa sen\nLautu-järvestä. Paikka on aukea, molemmin puolin harvahkoa metsää.\nOikealla metsän laidassa järveen juokseva kuivunut puron-uoma, jonka\naukeanpuoleisella reunalla etualalla kasvaa muutamia puita ja pensaita.\nItse lahdelma aukeaa takana tyynenä ja rauhallisena, oikea ranta\nloivasti yleten, vasemmalla kuusikkoa kasvavan vaaran korkea rinne.\nJonkun matkaa selälle päin keskellä lahdelmaa on pieni saari, jonka\noikeanpuoleista kuvetta kulkee kiireisesti kaksi soutuvenettä,\neellimäisessä paitsi soutajia myös pieni keulapurje.\n\nAurinko juuri laskee, palaen keltaisena vaaran puitten takana ja valaen\nniiden lomitse kultavirtaansa maiseman hiljaiseen tyveneen._\n\nVIESTINVIEJÄ\n_Juoksee järven rannalta, niemekkeen takaa vasemmalta vinosti aukean\npoikki etualaa kohti oikealle_: Voi turman päivää!\n\n_Vastakkaiselta puolelta metsästä kuuluu risahduksia ja kiireistä\njuoksua._\n\nÄÄNI\n_Metsässä_: Hei hei, tännepäin!\n\nTOINEN ÄÄNI\n_Taempana:_ Onko järvi siellä?\n\nENSIM. ÄÄNI\nUoma näkyy -- joutukaa! _Puiden välissä vilahtaa juoksevia asestettuja\nmiehiä._\n\nVIESTINVIEJÄ\n_Juoksee aukeanpuolelta uomaan:_ Hei! Sieltähän jo tullaan..\n\nENSIM. TULIJA\n_Syöksyy metsästä uomaan:_ Hei! Mitä on tapahtunut?\n\nTOINEN TULIJA\nTytöt tajuttomina kylään juoksivat..\n\nKOLMAS\nOnko se totta...?\n\nVIESTINTUOJA\n_Epätoivoisesti käsiään heilutellen:_ On. Tuho on tullut!\n\nÄÄNIÄ METSÄSTÄ\nTänne, tänne! _Yhä useampia juoksee paikalle._\n\nVIESTINTUOJA\nTeidän metsällä ollessanne tulivat, vaativat tytöt veroriistoja\nkannaksen poikki kantamaan. Sitten --\n\nUUSI TULIJA\nMitä on, kuinka on?\n\nENSIM. TULIJA\n_Malttamattomana:_ Mitä sitten?\n\nVIESTINTUOJA\nSitten veronhaltijan venettä vetämään kannaksen yli Laudusta Ilmokaan --\n\nJOKU\nHäpeämätöntä!\n\nVIESTINTUOJA\nAlasti pakottivat, sotamiehet riisuivat --\n\nJOUKKO\n_Raivostuneena:_ Alasti...? Hirtehinen! Julkikonna!\n\nVIESTINTUOJA\nVetohihnoista vetivät -- konna itse taljoilla veneessä -- pitkä vaateruoska\nkädessä. Sillä viskoi alastomia -- nyki -- nauroi --\n\nJOUKKO\n_Hurjana:_ Rietta! Hirtehinen! Surma!\n\nJOKU\n_Uoman pohjaa tarkastellen:_ Tästä ovat kulkeneet, anturan jälki näkyy!\n\nVIESTINTUOJA\nTuolla rannassa muut pääsivät -- Ilvin raastoivat taljoille --\n\nJOUKKO\n_Yhtaikaa:_ Hornansusi! Maksa maalle! Vielä näkyy veneet! Jousenne,\njousenne, joutukaa! _Lähtevät juoksemaan järvelle päin._\n\nJOKU\n_Huutaen:_ Hei, tuolla on jotain! _Osottaa aukealle._\n\nUSEAT\nMitä!? _Kääntyvät._\n\nVIESTINTUOJA\nTuhojen tuho! _Juoksevat kaikin aukealle._\n\n_Siellä kolme miestä, joiden vaatteet valuvat vettä, kantaa järveltäpäin\nkuollutta tyttöä. Tytön alastoman ruumiin yli on levitetty pieni\nvaate -- märät hiukset lepäävät epäjärjestyksessä rinnoilla. Kantajain\njälessä kulkee toinen tyttö, ainoastaan hame ja paita verhona. Hän\npeittää käsillään kasvojaan ja itkeä tyrskyttää hiljalleen._\n\nUSEAT\n_Kauhistuneina:_ Ilvi!?\n\nTOISET\nKuollut...? -- Mitä tämä!?\n\nENSIM. KANTAJA\nHukuttautui, tyttörukka. _Laskevat ruumiin maahan vasemmalle._\n\nTOINEN KANTAJA\nJärveen syöksyi. Juuri saavuimme paikalle, kun tämä toinen juoksi\nhulluna rannalla. Ei ollut venettä -- kahlaamalla etsimme -- henki poissa.\n\nPUISMA\n_Juoksee erään seuralaisen kera oikealta, huutaa kaukaa:_ Missä on Ilvi?\nOnko kukaan Ilviä nähnyt?\n\nJOKU\nJumalat poika-parkaa armahtakoot!\n\nPUISMA\n_Saapuu luo, naulautuu kauhistuneena paikkaansa:_ Siis totta!? _Heittää\njousensa maahan, syöksyy ruumiin ääreen:_ Ilvi, Ilvi! _Parkasee:_ Kylmä!\nMinä tulen hulluksi! Ilvi, Ilvi! _Hypähtää ylös:_ Missä konna? Läpi\nmaksan ammun, miekkaan seivästän! _Tempaa jousensa:_ Ääh -- siellä vielä\nnäkyvät! Kosto! _Lähtee juoksemaan rantaan päin._\n\nUSEAT\nKosto, kosto! _Juoksevat mukana._\n\nPUISMA\n_Työntää nuolen valmiiksi viritettyyn jouseensa, tähtää._\n\nJOKU\nHullu! Ei yllä puoliväliinkään.\n\nPUISMA\n_Laskee jousensa, hurjana:_ Niin, hullu, hullu, ja hulluksi minä tulen!\nVene vesille! _Lähtee juoksemaan rantaan._\n\nTOINEN\nEi ole venettä rannassa!\n\nKOLMAS\nVene Laudusta!\n\nJOUKKO\n_Kiihkeästi:_ Vene Laudusta!\n\nPUISMA\n_Juoksee takaisin, heittää jousensa:_ Aseet pois! Joutuun!\n\nJOUKKO\nJoutuun, joutuun! _Heittävät aseensa sikin sokin kentälle, juoksevat\nuoman vartta oikealle. Kantajat ja eräitä vanhempia miehiä jääpi._\n\nMUUAN JÄÄNYT\n_Huutaa:_ Ottakaa Jousseron seitsenhankainen! _Toisille:_ Jo tuli\nelämästä loppu!\n\nENSIM. KANTAJA\nLoppu. _Toisille kantajille:_ Lähtään, ilta joutuu! Nostavat Ilvin,\nlähtevät oikealle.\n\nRIPSÄ\n_Käy jälessä, itkee ääneen._\n\nTOINEN JÄÄNYT\nTyynny, Ripsä -- ei se itkusta parane, tyttöparka! _Jälelle jääneille\nraivostuneena:_ Nyt hornan verisusi temmeltää keskellämme! Veroja\nriistää kaksin verroin, uusilla uhkaa, tyttäremme raiskaa..\n\nENSIMÄINEN JÄÄNYT\nEntäs Imari, uljas poika? Niin telotti kuin koiran. Entä Kovas, Kurkia\nja Herjöö? Siellä viruvat Muronnian tyrmissä parhaat miehet!\n\nMUUAN VANHUS\n_On istahtanut kivelle, syvän värähtävästi:_ Kyllä olemme nyt alasti\nriisuttuja joka mies. _Osottaa kädellään:_ Katsokaa noita vesiä ja\nvaaroja!.. Mikäs olisi eläessä täällä.. Mutta kuinka elämme?.. Niinkuin\nhornan tulisen lammen partaalla!\n\nENSIMÄINEN\n_Kiivaasti:_ Ainakaan tuo konnien konna ei enää puolen hetken päästä ole\nelävien ilmoilla!\n\nKOLMAS\nMutta aatellaanpas, miehet, onko se sentään harkittu teko?\n\nNELJÄS\n_Tuimasti:_ Mitä tarkotat!?\n\nKOLMAS\nTarkotan että hirmu on muronnien päämiehiä ja ruhtinaan lähettämä -- että\nvoimmeko me Laudun miehet noin vaan käydä kaulukseen?\n\nUSEAT\n_Korvallistaan raapien:_ Jaa .. jaa .. Asialla on monta puolta..\n\nTOINEN\nHorna teidän puolianne! Henki hengestä!\n\nENSIMÄINEN\nJospa sentään olisi ensin mentävä Urmaan ja vanhimpain puheille?\n\nKOLMAS\nNiin on tehtävä -- pojille on puhuttava järkeä. -- Kas, taitavat jo tulla!\n\n_Nuoret miehet tulevat rajusti uomaa pitkin, vetäen miltei juoksujalassa\nsuurta venettä molemmin puolin hangoista._\n\nENSIMÄINEN MIES\n_Viipottaa kättään:_ Hei, pojat!\n\nMUUAN VETÄJISTÄ\nEi nyt ole aikaa! _Kiidättävät veneen vinhasti rantaan. Vanhemmat\nmiehet rientävät jälessä._\n\nENSIM. VETÄJÄ\nNeljätoista ja melamies!\n\nTOINEN VETÄJÄ\nKaikki jouset veneeseen! _Jotkut juoksevat aseita hakemaan._\n\nENSIM. MIES\nOn harkittu niin, että tämä tuuma onkin jätettävä toiseen kertaan.\nOlisi ensin mentävä Urmaan ja vanhimpain puheille.\n\nVETÄJÄT\nMitä...? -- Urmaanko pakeille, Jumal-avita! -- Ei, me isketään!\n\nTOISET\nEi ei!\n\nTOISET\nVene vesille! _Työntävät._\n\nTOISET\nEi! _Pitävät vastaan._\n\nTOISET\nVene vesille, taikka tässä tulee --\n\nTOISET\nEi! _Syöksähtävät uhaten vastakkain._\n\nMUUAN VETÄJÄ\nMalttakaa, malttakaa! Aatelkaas sentään, pojat, tämä on arka paikka.\n_Kiistelijät asettuvat._\n\nMUUAN VANHA MIES\nEikä äkkipikaista tekoa saa takaisin. Käydään ensin vanhimpain puheilla;\nellei sieltä apua, sitten nytistetään.\n\nUSEAT\nOlkoon niin.\n\nJOKU\nHornaan vanhimmat!\n\nPUISMA\n_Joka on tällä välin hakenut jousensa, tulee juosten ja tarttuu\nrajusti veneeseen._\n\nJOTKUT\n_Pidättävät._\n\nPUISMA\n_Julmistuneena:_ Kynnet irti!\n\nPIDÄTTÄJÄT\nEi, maltu hurja!\n\nPUISMA\nKynnet irti, taikka tulee lihaa!\n\nPIDÄTTÄJÄT\nEi!\n\nPUISMA\n_Tempaa miekan huotrastaan:_ Niin tulkoon lihaa! _Huitoo\nmiekallaan hurjana. Jotkut tarttuvat häneen takaapäin ja vääntävät\nmiekan pois._\n\nPUISMA\n_Reutoo raivona toisten pidellessä:_ Kurjat, raukat, petturit!\n\nVANHA MIES\nPoika on vietävä kotiin rauhottumaan. _Kiertävät tuppivyön Puisman\nkäsien ympäri. Kaksi miestä lähtee viemään. Osa jääneitä seisoo\nalakuloisena, toiset synkkinä, kolmannet ovat kääntyneet voimattoman\nharmistuneina selin._\n\nPUISMA\n_Raivona metsänlaidassa:_ Jumalat kirotkoot, Tuonen mustat\nkaarneet nokkikoot!\n\nÄLYTIKKA\n_Joka on sillaikaa saapunut veneellä niemen taitse vasemmalta rantaan,\nhilpeästi:_ Hei pojat, hei! Mikäs nyt on hätänä? _Hypähtää ketterästi\nrannalle._\n\nVANHA MIES\nKirous ja hulluus on hätänä! Verohurtta miesten poissaollessa tuli\nkylään, tyttäremme valjasti alasti venettään vetämään, yhden tärväsi,\nettä raukka järveen juoksi -- pojat tahtoivat kostaa.\n\nÄLYTIKKA\nEi tuhmuuksia pojat, ei tuhmuuksia! -- Hm, tytöt, hm... Katsokaas, se oli\nomaa tyhmyyttänne kaikki tyyni. Annas lähettää nuoria hempukoita\nihraista roikaletta vetämään -- katsokaas, äly, äly joka asiassa! _Huomaa\nmiesten vyöllä miekkoja_: Aah, noin paljon miekkoja! Tästähän tulee\noikein sievä saalis..\n\nMUUAN KESKI-IKÄINEN MIES\nTaitaa tulla! _Tarttuu häntä kaulukseen rajusti:_ Mikä olet miehiäsi?\n\nÄLYTIKKA\nNoh noh, ystävä! -- Ettekös te Veitaasta ole kuulleet? Tosisininen\nisänmaan mies, neuvoo tyhmälle kansalle älyä, kerää miekkoja enemmän\nkuin kukaan koko Merviassa --\n\nKESKI-IKÄINEN\n_Tarttuu molemmin käsin_: Hyvä on, jo riittää keruusi! _Toisille_: Tämä\n\"Älytikka\" on yksi niitä hirtehisiä, jotka tämän hornan ovat meille\nvalmistaneet. Minun sanani on: hirteen!\n\nJOUKKO\n_Vapautuneen hurjana_: Hirteen! _Joku_: Veroista ja miekoista!\n_Toinen_: Imarista ja Ilvistä! _Kolmas_: Kaikesta kurjuudesta! _Neljäs_:\nPuunkylkeen kaikki lemmon tikat! _Käyvät raivostuneina käsiksi._\n\nÄLYTIKKA\nNo no, ei sentään leikkiä lasketa!\n\nERÄS\nEi -- ala astua!\n\nTOINEN\n_Tuo rannalta pitkän hihnan:_ Tässä on naru, veronhaltijan vetohihnoja!\n\nJOUKKO\n_Hurjan riemuisena:_ Hyvä, hyvä, hyvä!\n\nÄLYTIKKA\n_Silmät pyöreinä, rukoilee hätääntyneenä_: Oikeinko te tosissanne?\nTyhmyyttä, tyhmyyttä! Mervian hyväksi olen kaikki tehnyt, yöt päivät\nkulkenut! Jos toisinpäin on älykkäämpää, tehdään toisin --\n\nKESKI-IKÄINEN\n_Karjasee kauheasti_: Ei mitään porutikkaa! _Vievät kiireisesti metsään\nvasemmalle._\n\nÄLYTIKKA\n_Itkien ja hätäisesti rukoillen_: Väärin, väärin... Viaton olen... En\nkellekkään pahaa tehnyt... Puhutaan vielä -- _huutaa_: niistä isommista\nja viisaammista! _Äänettömyys._\n\nVANHA MIES\nNyt Urmaan puheille! Kutka tulevat mukaan? _Työntävät veneen vesille,\nuseita miehiä hyppää veneeseen._\n\n\n\n\n8. KANSAN SINETTI\n\n\n_Urmaan pirtti._\n\nURMAS\n_Seisoo kalpeana ja tuskaisena pöydän luona:_ Kun pääsisi taas\ntämänkin päivän! _Käy mietteissään eteenpäin:_ Jos ne, jotka tämän\nmeille tuottivat, omin silmin näkisivät mihinkä kärsimysten kuiluun he\nkokonaisen kansan syöksivät, totisesti: he kauhistuisivat astua Tuonen\nmaille!\n\n_Muistaa jotain, käy Heljän ovelle ja huutaa häntä._\n\nHELJÄ\n_Tulee, katsahtaa hänen liikutettuihin kasvoihinsa:_ Sinulla on\ntaas vaikea päivä, Urmas.\n\nURMAS\nVaikein kaikista -- sen inhotuksen tähden, mitä tunnen! Voisin\nmelkein uskoa jonkun äkki-ihmeen tapahtuvan, joka meidät tästä\nkurjuudesta pelastaisi.\n\nHELJÄ\n_Elävästi:_ Sinäkin...? Minulla se on jokapäiväisenä palavana rukouksena.\nJoku suuri, leimahtava ilmestys, joka taas kohottaisi ja puhdistaisi!\n\nURMAS\n_Keventyvästi:_ Niin, jumalain sallimukset ovat monet. Hänhän voisi\nsairastua... Tai voisi sattua vielä ratkaisevampaa: nousta myrsky\njärvellä -- nyt tuulee, on tuullut kaiken yötä...\n\nHELJÄ\n_Katsoo häneen hämmästyneenä. Masentuneesti:_ Niin ... niin...\n_Lämpimämmin:_ Niin, voisihan niinkin sattua.\n\nURMAS\nTai ruhtinas äkkiä kuolla... Uusi ruhtinas, uudet toivot...\n_Tuskaisena:_ Mutta tästä päivästä ei sekään pelastaisi! _Miltei\nrukoilevasti:_ Tulethan kuitenkin häntä tervehyttämään...?\n\nHELJÄ\n_Hiljaa, mutta päättävästi:_ En saata, Urmas!\n\nURMAS\nMutta ajattele: veronhaltija -- ruhtinaan edusmies -- maan tapa --\n\nHELJÄ\n_Värähtävin äänin:_ En voi -- kansani häpäisijää -- kodissamme -- en!\n\n_Oven takaa kuuluu puheen ääntä, reutomista ja tiukujen helinää. Sisään\ntunkeutuu Taakankantaja Sätenen koettaessa häntä pidättää._\n\nURMAS\nMitä tämä? Kuka se?\n\nSÄTENE\nTaakankantaja ... en voinut mitään...\n\nHELJÄ\nAnna onnettoman tulla. -- Minä olen kuullut hänestä, Urmas. _Sätene\npoistuu. Urmas käy korokesillalta alas._\n\nTAAKANKANTAJA\n_Joka on muuten entisellään, paitsi taakassa entisen lisäksi molemmissa\npäissä riippuvat kahleenkappaleet ja laella pieni vetohihnoilla\nvarustettu vene, läähättää hiljaa taakkansa alla, vilkasee hätäisesti\nympäri huonetta, salaperäisen kiihkeästi:_\n\nSiis tämä se on se paikka... Kas äänet, äänet!... _Kääntyy Urmaaseen:_\nJa sinä olet Urmas?\n\nURMAS\nMinä... Onko asiata?\n\nTAAKANKANTAJA\n_Häntä kuulematta, sillanteen reunalla seisovaa Heljää osottaen:_\nJa tuo tuolla on Mertsi!\n\nURMAS\n_Hätkähtää, vaihtaa silmäyksen Heljän kanssa:_ Ei -- Mertsi on kuollut.\n\nTAAKANKANTAJA\n_Varjostaa kädellä silmiään, ihmetellen:_ Kuinkas minä väärin näin...?\nVai on Mertsi kuollut ... _nauraa outoa naurua. -- Astuu sitten Urmaan\nluo, kiivaan läähättävästi:_ Taakka, Urmas, taakka? Sinulla sanotaan\nolevan niin paljon ... en ole ennen ennättänyt. _Osottaa taakkaansa:_\nKatsos: _tunnethan sinä nämät_...? Ah, painaa, painaa...\n\nURMAS\n_Omituisesti liikutettuna:_ Niin ... taakkaa meillä on, mies-rukka...\n\nTAAKANKANTAJA\n_Kiivaasti, outo palo silmissä:_ Urmas! _Tarttuu hänen mekkonsa hihaan\nja vetää kiireesti muutamia askeleita etualalle päin. Kiinteästi\nsilmiin tuijottaen:_ Urmas! Kissat syövät ruohoa!\n\nURMAS\n_Vähän levottomasti:_ Niin niin.\n\nTAAKANKANTAJA\n_Yhä kiinteämmin:_ Kissat syövät ruohoa!\n\nURMAS\nNiin niin ... kyllä olen huomannut.\n\nTAAKANKANTAJA\nKissat syövät ruohoa -- _sähähtäen:_ tulee sade! _Jää takanojoon\nvetäytyneenä tuijottamaan kammottavasti avoimin silmin. -- Hätkähtää\näkkiä, kuuntelee:_ Kuulitteko, kuulitteko!? Kiire, kiire, kiire...\n_Ryntää ulos, tiuvut rajusti soivat._\n\nHELJÄ\n_Kalpeana:_ Se oli tavatonta! Minä vähällä pelkäsin, vähällä säälistä\nitkin.\n\nURMAS\n_Raskaasti:_ Ja kuitenkin -- kuka tietää vaikka hän olisi tätä nykyä\nonnellisin ihminen koko Merviassa!\n\nSÄTENE\nMuuan vanha vaimo pyrkii puheille!\n\nURMAS\nOdottakoon hetkisen.. Ei, anna tulla heti. -- Puhumme siitä sitten, Heljä.\n_Heljä menee._\n\nVAIMO\n_Tulee. Hän on vanhanpuoleinen, niukan kumarainen rahvaannainen, päässä\ntäyshuntu, joka varjostaa jossain määrin kasvojakin. Katse maahan\nluotuna, syvä mielenliikutus äänessä:_\n\nOlen Laudusta -- sen tytön äiti, joka --\n\nURMAS\nSinä...? _Tyyntyy, käy luo ja ottaa häntä kädestä, jonka vaimo ojentaa\nsuuresti hämillään:_ Se tapaus on minuun koskenut. -- Istu, äiti parka!\n\nVAIMO\n_Hievahtamatta_: Kuulin että tyttöni turmioon saattaja aikoo käydä\nluonasi. Että aijot ottaa hänet täällä vastaan niinkuin ystävän ja\nvieraan --\n\nURMAS\nTietäisit, vaimo, kuinka se itseänikin inhottaa! Ja kuitenkin -- enhän voi\nsulkea oveani ruhtinaan edusmieheltä.\n\nVAIMO\n_Värähtäen_: Rukoilen tyttäreni ruumiin kautta. -- Kuulin muidenkin käyneen\nsiitä puhumassa. -- Elleivät miehemme olisi luottaneet, ei olisi mitään\nvastaan otettavaa.\n\nURMAS\nYmmärrän -- koettakaa tekin minua ymmärtää. Lupasin miehillenne että\nsanon tästä asiasta ankarat sanat. Mutta voidakseni niin tehdä,\nsaattamatta maata vaaraan, minun täytyy ottaa hänet vastaan, koska hän\non ilmottanut tänne tulevansa.\n\nVAIMO\nRukoilen: älä päästä häpäisijää kotiemme kynnyksen yli.\n\nURMAS\nLiikutettuna: Kun tämä on ainoastaan _minun_ kotini, eihän kellään\npitäisi olla valittamista.\n\nVAIMO\n_Hiljaa kuohahtaen_: Sinun kotisi, vanhimmainen, on Mervian ensimäinen!\n-- _Miltei tukahtuneesti_: Sinä siis et tahdo...?\n\nURMAS\n_Tuskastuneena_: Tahdo...? Minä en voi!\n\nVAIMO\n_Työntää huntunsa niskaan, jolloin mustat suortuvat tulevat näkyviin,\nastuu askeleen, suoristautuu täyteen mittaansa. Muuttuneella äänellä_:\nUrmas!\n\nURMAS\n_Peräytyy kauhistuneena taapäin, kohottaa torjuvasti kätensä_: Mitä...?\nNousevatko kuolleet haudoistaan...?\n\nMERTSI\n_Hiljaisen läpitunkevasti_: Ei, vaan elävät, jotka ovat yksinäisyydessä\nodottaneet hetkeänsä.\n\nURMAS\n_Yhä kauhuissaan_: Mitä tahdot minusta, Mertsi...?\n\nMERTSI\nTahdon sinut siirtää puoli ihmis-ikää takaperin. Minä, elämästä\nirtileikattu, jäin eloon, koska Mervian tulevaisuus oli minulle liian\nrakas. Tahdon sinua muistuttaa siitä nuoresta miehestä, joka kerran\nlupasi tämän Mervian liittää lujaksi ja kokonaiseksi, mutta joka nyt\nseisoo sekasorron ja hajaannuksen keskellä, horjuen oman itsensäkin\nedessä.\n\nURMAS\n_Tyytyneempänä, mutta syvästi liikutettuna_: Silloin myöskin tiedät\nmiksi minun nuoruuteni unelma särkyi.\n\nMERTSI\nTiedän. Siksi, että hylkäsit nuoruutesi uskon ja eksyit laskelmien\npoluille. Siksi että horjahdit vihaan, silloin kun olisi enin rakkautta\nkaivattu.\n\nURMAS\n_Sisäisestä kuohunnasta vavisten_: Mertsi! Jos tämä oli minun\nhairahdukseni, mikä silloin on sinun heimosi osa tässä hajaannuksessa?\n\nMERTSI\nMinun heimoni...? _Pienen äänettömyyden jälkeen_: Olin jo unohtanut\nkuuluneeni johonkin heimoon... Niin, \"minun\" heimoni syyt ovat monet\nja raskaat. Mutta pitikö sinun, jolle jumalat olivat uskoneet suuren\najatuksen, painua niiden tasalle, joilla oli vain sirpaleajatus?\nPitikö sinun, joka rakensit kansakunnan suurta tulevaisuuden pirttiä,\nkompastua ... matalaan arkkuun? Ja oletko sinä, joka nousit kiroja\npoistamaan, koskaan ymmärtänyt _minun_ heimoni kiroja?\n\nURMAS\n_Hämmästyneenä_: Sinun heimosi kiroja...?\n\nMERTSI\nNiin. Juuristaan irtireväistyn sirpaleen epätoivoisuuden kiroja!\n\nURMAS\n_Kuin itsekseen_: Niitä kiroja minä totisesti en ole tullut\najatelleeksi... _Äänettömyys_.\n\nMERTSI\nMenneet menneinä. _Astuu askeleen lähemmäksi_: Urmas! Sirpaleet\nhuutavat ympärilläsi. Se rakennus, jonka rakkaudellesi kohotit, on\nsortumaisillaan. Se kansa, jonka korpien hajanaisista joukoista liitit\nja nostit, on epätoivoon painumaisillaan. Anna sille tänään uskonsa\ntakaisin, anna sille merkki!\n\nURMAS\nMerkki...? Ja se olisi...?\n\nMERTSI\n_Kuohahtaen_: Miksi kysyt? Kyselitkö silloin, kun uhrikivellä\nannoit merkin?\n\nURMAS\n_Liikutuksesta vavisten_: Ajat ovat nyt toiset, Mertsi.\n\nMERTSI\nAjat ovat samat! Minä tulen suoraan uhrikiveltä, uhrikiven usko\nsielussani!\n\nURMAS\n_Katsoo häneen hämmästyneenä_: _Sinä_...? Uhrikiveltä...?\n\nMERTSI\n_Nyökäyttää hiljaa_.\n\nURMAS\n_Tuskaisena_: Mutta etkö ymmärrä että hänellä voi olla ruhtinaan asia?\n\nMERTSI\nHän käyköön vanhimpain pirttiin. Mutta Mervian kodeissa, _sinun_\nkodissasi ei sen tytärten raastajalla ja miesten telottajalla pidä\noleman jalan sijaa!\n\nURMAS\n_Levottomasti_: Miksi tämä päähänpisto? Olen noista kaikista sanova.\n\nMERTSI\nSanat ovat ilmaa. Ainoastaan teot seisovat. Anna merkki!\n\nURMAS\n_Käy käsiään väännellen edestakaisin_: Miksi kiusaatte minua? Miksi\nvaaditte tekoa, josta ei ole maalle mitään hyötyä, vaan varmasti\nturmiota?\n\nMERTSI\n_Astuu aivan hänen eteensä. Hiljaa_: Minä tulen uhrikiveltä ... minäkin\nkohotin silloin käteni. _Kansan häpeällä ja alennuksella on joku raja,\njosta se joko painuu ainiaaksi taikka alkaa taas nousta_. Se raja on nyt\nmeillä. Anna merkki!\n\nURMAS\n_Sitä_ merkkiä minä en voi antaa.\n\nMERTSI\n_Mitään muuta ei ole_. _Äänettömyys. -- Rukoillen_: Urmas! Sinä tiedät\nmitä Laudussa oli vähällä tapahtua... Tämä on viimeinen säije, josta\npidämme yhteisesti kiinni -- älä anna sen katketa! _Jää eteenpäin\nkurottuneena, jännittyneenä odottamaan_.\n\nURMAS\n_Lyhyen ankaran mielenliikutuksen jälkeen_: Minä rukoilen jumalilta sitä\narmoa, ettei minun tarvitsisi häntä koskaan nähdä. Mutta jos hän tulee --\nminä en ole oikeutettu saattamaan maata vaaraan.\n\nMERTSI\n_Lyyhistyy takaperin, kalpeana_: Onko se sinun viimeinen sanasi,\nUrmas...?\n\nURMAS\nSen _täytyy_ olla -- ymmärrä minua.\n\nMERTSI\n_Suoristautuu ja katsoo häneen hetkisen ääneti. Jäykistyy sitten\nkalmankarvaiseksi, silmät sulkeutuvat._\n\nURMAS\n_Hätääntyneenä_: Mitä...? Mikä sinun tuli, Mertsi?\n\nMERTSI\n_Avaa silmänsä, tuskin kuuluvasti_: Ei .,. mikään. _Kohottaa\nhunnun päähänsä, nyökäyttää vitkaan -- poistuu sanaa sanomatta._\n\nURMAS\n_Joka on seisonut hetkisen paikkaansa jähmettyneenä, rientää muutamia\naskeleita hänen jälkeensä_: Mertsi, Mertsi! Miksi sinä noin menit...?\n_Pysähtyy, kääntyy takaisin_: Sinä tulet kuin haudan takaa, etkä minua\nymmärrä... Mutta sinun pitää vielä kuuleman ja ymmärtämän!\n\n_Rientää jäntevästi korokesillalle kylkeissuojan oven luo ja huutaa.\nSisääntulevalle Heljälle: _En vaadi sinua enää, Heljä. Jos hänellä on\nsiitä jotain sanomista, hän on saapa vastauksen!\n\nHELJÄ\n_Katsoo ihmeissään hänen silmiinsä, sitten riemuisesti_: Niinkö...?\nJa sinä olet sanova hänelle rohkeasti totuuden?\n\nURMAS\nOlen sanova niin, että hän sen kerrankin kuulee!\n\nHELJÄ\n_Yhä riemuisemmin_: Ja minä riennän koko tanhualta kuin pahaa unta\npakoon!\n\nSÄTENE\n_Tulee_: Rouka- ja Hallo-vanhimmat ovat tulleet!\n\nURMAS\nJoko? Pyydä sisään! -- Juuri niin, Heljä! On kyllin, kun minun täytyy\nolla hänen kanssaan samojen ortten alla.\n\n_Heljä ojentaa hänelle molemmat kätensä, nyökäyttää kevein mielin,\nmenee.\n\nRouka ja Hallo tulevat_.\n\nROUKA\nTerve! Tulimme varalta hyvissä ajoin. Kattelevat.\n\nURMAS\nKunpa pian tulisikin, että hänestä pääsisimme! _Nousevat sillanteelle._\n\nMinä olen päättänyt tänä päivänä sanoa vakavat sanat. Tästä on kerran\ntehtävä loppu!\n\nROUKA\nTuiki välttämätöntä, ystävä. Jo on aika!\n\nHALLO\nTuosta naisjutustakin...?\n\nURMAS\n_Lujasti_: Niin.\n\nHALLO\n_Olkapäätään kohauttaen_: No, tapaus oli ikävä. Mutta enpä totisesti\ntiedä kannattaako muutamien tyttösten tähden panna koko neuvottelua\nalttiiksi -- ja soveltuuko se ylipäätään meidän asemassamme olevien\nmiesten puheitten pasmoihin. Naisjuttu ... yksityisluontoinen asia --\n\nURMAS\n_Kiivaasti riehahtaen_: Vaikene! Ellet halua kuulla, ummista korvasi!\n\nHALLO\n_Katsoo pitkään kylmäntutkivin silmäyksin_: Neuvon sinua joka\ntapauksessa punnitsemaan mitä sanot.\n\n_Ulkoa kuuluu voimakas torventoitotus._\n\nURMAS\nNytkö jo...? _Rientää seuralaisineen ovelle_.\n\nVERONHALTIJA\n_Tulee. Hän on kookas, miltei hyllyvän lihava mies, turkisreunaisessa\nviitassa, miekka veltosti vyöllä riippuen. Murtavalla soinnulla_:\nTervehdän ruhtinaan nimessä! Hupa tavata, nimi tuttu, mieli tuttu,\nvaikkei mies nähty. Kaikki ruhtinaani tiedossa, muistossa -- hyvä muisto!\n_Kättelee Urmasta, joka on karahtanut ohauksiltaan punaiseksi. Sitten\nRoukaa ja Halloa._\n\nURMAS\n_Väkinäisen kohteliaasti_: Pyydän istumaan. _Nousevat sillanteelle_.\n\nVERONHALTIJA\n_Istuutuu mukavaan noja-asentoon pöydänpään noja-istuimeen_: Istukaa,\nystävät, myös! _Toiset istuutuvat, paitsi Urmas, joka jää omituisen\njännittyneenä lähelle seisomaan_.\n\nMinä olen paljo kulkenut. Minä olen hyvin mielistynyt teidän maahan.\nHyvä maa, rikas maa, paljo nahkaa, paljo kalaa, paljo viljaa, oikein\nhyvä maa -- ihana matka!\n\nURMAS\nToivon ettette pidä outona, että minun heti tämän yhteydessä täytyy\nkoskettaa asiaan, joka on meitä syvästi loukannut. Ehkä ette tunne\ntapojamme, ehkä teidän maassanne kohdellaan naista toisin --\n\nVERONHALTIJA\nAh se -- ah tytöt, Mervian tytöt! Sangen sievät, oikein sievät! _Huomaa\nUrmaan silmissä harmin välkähdyksen, kääntyy puoleen_: Eikö ymmärrä\nMervian mies vaimon, raton päälle...? Luulin minä. Tyttö-ihminen\novenvartijana -- hyvä maku, aattelin, oikein hyvä maku! Nyt näen: ei\nymmärrä. Liian vakava, liian vakava -- elämä ikävä. No, me jätetään se\nasia.\n\nURMAS\n_Painokkaasti_: Mutta me puolestamme emme missään tapauksessa --\n\nVERONHALTIJA\n_Heilauttaa huolettomasti kättään, ilkkuvan painokkaasti_: Me jätetään\nse, hyvä ystävä! Ei ymmärrä raton päälle, ei kannata haastella.\n\nURMAS\n_Katsahtaa neuvotonna Roukaan. Lujasti_: Meillä on itse veronkannonkin\nsuhteen vakavan muistutuksen syytä. Veromme ruhtinaalle on tarkoin\nmäärätty. Nyt kuitenkin kuuluu joka taholta että kannetaan isot erät\nliikoja, niinkuin ei --\n\nVERONHALTIJA\n_Naurahtaen_: Eikö ymmärrä sitäkään...? Määrävero ruhtinaalle, oma\nvaivanpalkka päälle. Ei ymmärrä? No, saapi oppia ymmärtämään! _Nauraen_:\nKansa ymmärtää. Tuopi enempi, aina enempi -- rikas kansa. Ei kelpaa tämä!\nMuronnia köyhä maa, suuri vero. Tämä rikas maa, lämmin pirtti, hyvä\nruoka, vähä työ, vähä vero -- ei kelpaa, ei kelpaa! Ei tarvis miekkaa\nkantaa, ei maata puolustaa -- tarvis maksaa, paljon maksaa. Puhun\nruhtinaalle, ruhtinas käskee. Puhun teille: itse tarjota -- olis somempi\nitsellenne --\n\nSÄTENE\n_Tulee_: Kirjeentuoja -- arvoisalle veron haltijalle!\n\nURMAS\n_Katsoo kysyvästi veronhaltijaan._\n\nVERONHALTIJA\nSaapi tulla. Jatkamme sitten.\n\nKIRJEENTUOJA\n_Vaaleatukkainen, sorjavartinen nuorukainen tulee. Kumartaa syvään\noven luona._\n\nVERONHALTIJA\n_Viittaa kädellään luokseen. Urmaalle, joka seisoo syrjempänä_: Uljaat\nnuorukaiset teillä -- minä kaikesta kauniista pidän!\n\nNUORUKAINEN\n_Ojentaa hänelle kumartaen kirjeen. Jää odottamaan_.\n\nVERONHALTIJA\n_Murtaa sinetit ja avaa siteet, lukee. Kohoutuu äkkiä lepoasennostaan_:\nMitä...? Mitä tämä...?\n\nNUORUKAINEN\n_Kohottaa oikean kätensä ylös_:\n\nJumalain tuomio, jonka alle kansa ... painaa sinettinsä!\n\n_Iskee povestaan tempaamansa tikarin kahvaa myöten veronhaltijan\nrintaan. Tämä vetää muutamia kertoja kiivaasti ilmaa, vaipuu hengetönnä\ntaapäin.\n\nNuorukainen peräytyy kiireesti pari askelta, suoristautuu, syvän\nvärähtävästi_: Urmas! Kansalla on taas uskonsa! _Urmas, joka tuntee\nnuorukaisen Mertsiksi, huudahtaa tukahtuneen \"ah\", Hallo aikoo rynnätä\novea kohti. Nuorukainen astuu tielle_: Säästä vaivasi, kurja! _Osottaa\ntikarin kärellä rintaansa_: Olen oma tuomitsijani, niinkuin tuon\ntoisenkin. _Astuu Urmaaseen päin, kohottaa tikarin rintaansa kohti_:\nUrmas! Elämän polut yhtyvät ja eroovat... _Kuuristautuu hämmästyneenä ja\nkatsoo syvälle Urmaan pelokkaisiin silmiin, tikari vaipuu_: Mitä...?\nEtkö vieläkään ymmärrä, etkö vieläkään usko? _Kohoutuu vitkalleen\nsuoraksi_: Minun tehtäväni siis ei ole vielä lopussa... _Työntää tikarin\npoveensa, lähtee kiireisesti sillanteelta ovea kohti._\n\nHALLO\n_On hiipinyt patsaan luo, lyö rajusti kurikalla kilpeen ja huutaa_: Apua!\nApua! Murha!\n\n_Urmas rientää hätääntyneenä Halloa kohti, sitten sillanteen reunalle.\nOvesta ryntää sisään veronhaltijan asestettuja sotamiehiä. Nuorukainen\nkatsahtaa neuvotonna ympärilleen. Hallo osottaa, huutaa_: Murhaaja\nkiinni! _Urmas vääntelee tuskaisena käsiään, syöksyy kuin apuun\nrientääkseen sillanteen askelmille. Nuorukainen ryntää ikkunaa kohti,\nsurvasee kätensä rakkoruutujen läpi -- sotamiehet tointuvat, syöksähtävät\npäin -- nuorukainen riuhtasee ikkunan puitteet ja heittää ne\nlattialle -- hyppää ikkunasta ulos._\n\n\n\n\n9. KIROJEN KUMPU.\n\n\n_Urmaan pirtti. -- Patsaan luona on matala, uutimeton juurakkovuode, jolta\nUrmas on vastikään noussut. Vuoteen vieressä matala istuin, jonka päällä\npari maljaa. Pöydän etupäässä olevalla noja-istuimella lepää Urmas,\nnojaten päätään istuimen selukseen kiinnitettyyn pielukseen, jalat\npienelle jakkaralle kohotettuina. Hänellä on päällään ainoastaan pitkä,\nvalkoinen yöviitta ja peurannahkavirsut jalassa. Hän on hyvin\nvanhettunut ja riutunut -- tukka ja parta lähes valkoiset. Vastapäätä,\npöydänedusrahilla, istuu Rouka.\n\nOn varhainen aamuhetki. Ulkona vielä hämärtää, huonetta valaisee kaksi\nsoihtua._\n\nURMAS\n_Ylös kattoon tuijottaen, painokkaasti_: Tämä matka meidän olisi pitänyt\njo aikoja sitten tehdä!\n\nROUKA\nNiin, ystävä. Mutta vielä ei ole myöhäistä.\n\nURMAS\n_Kiihtyen_: Ei myöhäistä? Kuka sen tietää! _Raivona_: Miksi? Miksi minua\nestitte? Mikä salajuoni se oli? Vastatkaa, taikka murskaan teidät!\n\nROUKA\n_Rauhottaen_: Se oli erehdys, ystävä, paha erehdys. Mutta kaikki tulee\nvielä hyväksi ... mehän juuri valmistaudum --\n\nURMAS\n_Keskeyttää kiivaasti_: Vanha? Minä liian vanha? Se on vale! Se on\nniitä teidän ainaisia parjauksianne. Niin juuri. Vale, vale! Istun\nsatulassa yhtä hyvin kuin kukaan. _Nostaa molemmat kätensä, huutaa_:\nMiksi hevosia pidätätte, antakaa laukata! _On tempaavinaan suitsista_:\nHei, Purmo, täyttä neliä! _Ratsastaa, jännitettyjä käsiään\nnelistyksen tahdissa liikuttaen, niin että koko ruumis väräjää,\nkiivaasti läähättäen_: Hih-hih-hih-hih-hih ... kovemmin! ...\nhih-hih-hih-hih-hih-hiiii. _Painuu hiljaiseksi. Rouka, joka on noussut\nhäntä rauhottaakseen, istuutuu._\n\n_Urmas kohoutuu lepoasennosta istualleen ja kumartaa syvään. Puhuu\nmiehekkäällä, väliin värähtävällä äänellä_: Niin, Merviasta olemme,\nruhtinas -- siitä maasta, joka on niin paljon kärsinyt. Puhumme nyt\nsuoraan. Kansa ei voi tätä kauvemmin kestää ... _kauppareitit ovat\nMervian viimeinen valtasuoni_!\n\n_Äänettömyys, kuuntelee jännittyneenä_.\n\nMe olemme sen arvanneet... Aivan niin... Jos olisit tämän kaiken\ntietänyt, et olisi koskaan voinut sallia ... sellaisen kurjuuden\nkirouksen ... et koskaan! _Äänettömyys_. Kiitämme! _Kumartaa, vaipuu\nlepoasentoon, silmät sulkeutuvat. Alkaa vääntelehtiä tuskissaan,\ntukehtuneesti_: Ei ei! Väärä syytös! En minä armoa pyytänyt, en minä\npalkintoa määrännyt! _Huutaa_: Hallo, Hallo, Hallo, se jääsilmä se\noli!... Ei sinne, ei sinne! Käärmeitä, Rajakorven käärmeitä! Nyt ne\ntarttuvat ... auttakaa! _Niinkuin vääntäisi jotain rinnoiltaan irti_:\nPuristaa, puristaa ... irrottakaa pää ... minä tukehdun... _Räytyy\nhiljaiseksi_.\n\n_Ponnahtaa äkkiä istualleen_: Parjausta, parjausta! Kaksikymmentäviisi\nvuotta...? Se on vale! Kuka uskaltaa minun työni särkeä? _Pui nyrkkiä_:\nVeenit, veenit, te Mervian kirous! Mutta _tänään_ se on tapahtuva...\nMervian päivän koittoa ei kukaan voi sumentaa! _Vaipuu taaksepäin, kuin\nhaaveillen_: Ja merviläisyyden ihana puu kohoaa suurena ja mahtavana\nRajakorven väkevästä mullasta... _Äänettömyys. Rouka, joka on ollut\nhänen istuimensa ääressä, palaa paikalleen._\n\n_Urmas avaa silmänsä ja katselee ympärilleen, tuntee Rouan. Nousee\npontevasti seisoalleen_: Joko hevoset ovat satuloidut?\n\nROUKA\n_Painaa hänet hiljaa takaisin_: Orjat juuri sukivat -- kyllä pian\njoutuu. _Huokaa raskaasti_.\n\nURMAS\n_Raukeasti_: Levähdämme vielä sillaikaa... Pitkä on meillä matka...\n_Vaipuu horros-uneen_.\n\nHELJÄ\n_Kurkistaa oman huoneensa ovesta, tule varpasillaan, kuiskaa_:\nNukkuuko hän? Kuinka on nyt?\n\nROUKA\nHuonosti, valtijatar, huonosti. On raivonnut melkein koko aamuhetken,\njuuri rauhottui.\n\nHELJÄ\n_Tulee Urmaan luo, katselee häntä_: Voi jumalat, kuinka syvästi meitä\nkoettelette!\n\nROUKA\nEi sinun, valtijatar, pidä olla noin toivoton. Minä luulen että se on\nohimenevää.\n\nHELJÄ\nKunpa olisi! Minä toivoin niin paljon tuosta matkasta.\n\nROUKA\nSamoin minä. Siinä asiassa hänen ajunsa on nytkin selvä ja kirkas.\nJuuri kysyi ovatko hevoset jo satuloidut.\n\nHELJÄ\nVoi, ystävä, ei hänestä enää ole matkan tekijäksi. Tämä hänen sielunsa\nmursi. _Hyväilee hiljaa hänen päänojapielustaansa, pyyhkäsee kyyneleen_.\n\nROUKA\nTuo onneton armonpyyntö, johon hänetkin saatiin yhtymään, sitten Hallon\nkatalat puuhat nuorukaisen kiinniottamiseksi --\n\nHELJÄ\n_Jännittyneenä_: Mutta häntä ei ole saavutettu...?\n\nROUKA\nEi, eikä saavutettanekkaan... _Alennetulla äänellä_: Kansalla on siitä\nasiasta oma uskonsa...\n\nHELJÄ\n_Tulee luo_: Mitä...?\n\nROUKA\n_Hiljaa_: Ettei se ollut ihminen -- niin uskovat. Katsos, kukaan ei\nnähnyt ikkunasta hyppäävän eikä pakoon juoksevan, vaikka sotamiehiä\nseisoi aivan ääressä ja tiet vilisi väkeä.\n\nHELJÄ\nNiinkö...? _Katsoo ylös, nyökäyttää päätään_: Niin ... ihme, ilmestys!\n-- Hän nukkuu niin rauhallisesti. Tule, Rouka, saamaan virvoketta,\npitkän yön valvottuasi! _Lähtee, kääntyy_: Ulkona jo sarastaa, täällä\nvielä soihdut palaa. _Avaa lakeisaukon sulkulaudan, sammuttaa soihdut.\nKirkas aamuvalo tunkeutuu pirttiin. -- Ovella_: Jätämme raolleen, niin\nkuulemme milloin herää. _Menevät. Lyhyt äänettömyys._\n\nURMAS\n_Unissaan_: Mertsi! Mertsi! Sinäkö se olitkin, Mertsi...? _Äänettömyys_.\n\n_Tuskissaan_: Joka nuoruutensa uskon hylkää ... joka itsensä pettää ...\nah painaa, painaa! _Vääntelehtii_: Mervian soitten sumut ... tukehtaa,\ntukehtaa, tukehtaaa...\n\n_Kuuluu vienoa tiukujen helinää: pöydän toiseen päähän on ilmestynyt\nTaakankantaja. Hänellä ei ole enää taakkaansa. Hän nyökäyttää\nystävällisesti ja hymyilee_.\n\nTAAKANKANTAJA\n_Lähenee hiljaa, tiuvut vienosti soivat_: Urmas!\n\nURMAS\n_Kohottaa päätään, kuuntelee -- raukeaa takaisin_: Väsyttää ... painaa...\n\nTAAKANKANTAJA\nUrmas!\n\nURMAS\n_Liikuttelee silmäluomiaan, mutta jaksaa ainoastaan hiukan raottaa.\nKauhistuneena, käsillään torjuen_: Pois, pois! Mitä sinä tahdot? _On\nparemmin tuntevinaan_: Sinäkö se oletkin...? _Hivelee otsaansa_:\nOlenhan minä sinut jossain nähnyt?\n\nTAAKANKANTAJA\nNyökäyttää, hymyilee: Eh-kä.\n\nURMAS\n_Lämpimästi muistellen_: Sinä kävit meillä ... ja äiti antoi\nsinulle ruokaa... Sinä istuit pankolla ... ja kerroit Mervan suvun\nmuinaisista... _Hivelee taas otsaansa_: Olenko minä sinut joskus\nmuulloinkin nähnyt?\n\nTAAKANKANTAJA\n_Nyökäyttää_: Eh-kä.\n\nURMAS\n_Kuin haaveillen_: Nyt minä muistan! Sinä ihanana keväänä, jolloin\nminä näin sen kauniin unen uhrikivestä ja Mervan suvun suuresta\nvalasta...\n\nTAAKANKANTAJA\n_Nyökäyttää hiljaa_: Aivan niin.\n\nURMAS\nMutta siitä on jo pitkä aika! _Tuskaisena_: Nyt on toiset ajat, taatto!\nKirot, kirot! _Torjuu molemmin käsin ylöspäin_: Etkö näe tuota kirojen\nkalliota? Nyt se putoo ... ah, ah, aah... _Lyyhistyy istuimeen_.\n\nTAAKANKANTAJA\n_Käy istuimen taa ja sivelee lempeästi hymyillen hiljaa hänen\ntuskan-helmeilevää otsaansa_.\n\nURMAS\n_Hengittää syvään, hymyilee_: Nyt on niin hyvä ... niin hyvä...\n\nTAAKANKANTAJA\n_Poistuu hiljaa takaperin, nyökäyttää päätään, tiuvut vienosti soivat_:\nOlet väsynyt, Urmas. Näe hyviä unia! _Viittaa kädellään_: Rauha! _Katoo_.\n\nURMAS\n_Hymyilee unissaan, kasvoilla vilkas jännitys_: Katsokaa, katsokaa! Noin\nmervit ryntäävät! Kas kuinka orjat hyökkäävät! Jo murtuu, murtuu\nsortajain rivit! _Kohoutuu lepoasennostaan, heilauttaa kättään ja huutaa\nkovasti_: Voitto -- voitto -- Mervian päivä on noussut!\n\nHELJÄ ja ROUKA\n_Juoksevat kiireisesti sisään ja painavat hänet hiljaa lepoasentoon_.\n\nURMAS\n_Innostuneesti_: Se oli kuuma ottelu, ystävät! Mutta yksikään ei\nhorjunut, joka mies oli sankari!\n\nROUKA ja HELJÄ\n_Nyökäyttävät myönnyttäen. Heljä kostuttaa rahilla olevassa kulhossa\nliinan ja käärii sen Urmaan pään ympäri_.\n\nURMAS _Kohoaa virkeänä istualleen, koettelee käärettä, hymyilee\nonnellisena_: Se oli liikaa, aivan liikaa! _Nyökäyttää Heljälle_: Mutta\nkiitos, kiitos -- te Mervian nuoret neitoset! On ihanata puhua seppel\npäässä, on ihanata puhua Mervian vapauden juhlassa!\n\n_Katselee, kädellä silmiään varjostaen, ovelle päin, viittaa\nriemuisesti_: Katsokaa tuota kansanpaljoutta, kaikki kukkulat ja rinteet\ntäynnä! Sellaista juhlaa ei ole ennen Merviassa vietetty. Kas ... yhä\nuusia joukkoja...\n\n_Kaukaa kuuluu pitkä, voimakas torventoitotus._\n\nHELJÄ\n_Säpsähtää, katsoo kysyvästi Roukaan._\n\nROUKA\nEn ymmärrä... Mitä ihmettä tämä tiennee...?\n\nURMAS\n_Nousee seisoalleen_: Nyt minun täytyy -- kuulittehan, torvi jo kutsuu\npuhujakivelle. _Painaa Rouan ja Heljän itsestään irti_: Minun täytyy,\nystävät -- kansa odottaa -- -- _Lähtee perällepäin_.\n\n_Pysähtyy, silmissä outo loiste_: Niinkuin seisoisin ijäisyyden niityn\nveräjällä! -- Suokaa, jumalat, minun lausua julki mitä nämä tuhannet tänä\nhetkenä tuntevat. _Astuu pöydän takapäähän, jonka kuvittelee\npuhujapaikaksi. Rouka ja Heljä katsovat toisiinsa neuvottomina, jäävät\nlähelle_.\n\nMervian lapset! Matala olen minä tänä hetkenä puhumaan, matala jokainen\nihmisestä syntynyt. Onko tämä unta? Katsokaa Mervian vapaudenpäivän\naamunkoittoa! Syleilkää toisianne te uudestaan syntyneen Mervian lapset!\n\n_Oven takaa kuuluu pieni kahakan temmellys, sitten ovi riuhtaistaan\nvoimakkaasti auki ja sisään ryntää: Vaalea nuorukainen, Kovas, Kurkia,\nHorhoja ja kolme muuta. He ovat miekkavyöllä, eräällä köysikäärö olalla.\nHeljä on nopeasti rientänyt pirtinpatsaan luo ja temmannut viritetyn\njousen, johon työntää nuolen ja ojentaa jousen uhaten tulijoita kohti.\nRouka on tarttunut Urmaaseen, koettaen vetää häntä taapäin. Vaalea\nnuorukainen astuu Urmasta kohti.\n\nUrmas irrottaa itsensä pontevasti Rouasta ja ojentaa riemuisesti kätensä\ntulijoita kohti_: Terve teille, Mervian aamunkoiton miehet! _Vaalea\nnuorukainen ja muut jäävät hämmästyneinä seisomaan._\n\nEikö niin, ystävät: olemme nähneet pahaa unta? Mistä on ollut kysymys?\nJokainen Mervian lapsikin voi tänäpänä vastata: _siitä että kansan\ntäytyy olla uskollinen itselleen_! Emmekö sitä ennen tietäneet?\nTiesimme, emmekä kuitenkaan tietäneet. Ei se niin vaarallista ole,\nsanoimme, jos vähän myöstääkin. Ja me myöstimme -- myöstimme tämän, tuon\nsäilyttääksemme -- myöstimme tuonkin, vielä jotain säilyttääksemme. Sitten\ntuli tyhjyys eteen, hulluus käteen. Silloin vasta ymmärsimme ne kansan\nelämänehdoiksi ja otimme ne yksimielisellä ryntäyksellä takaisin.\n\n_Kaukaa kuuluu toinen torventoitotus. Oven luona olevat katsahtavat\nmerkitsevästi toisiinsa, Rouka ja Heljä ihmetellen.\n\nUrmas riemuisesti_: Noin vapaudenaamun torvet pauhaavat! _Varjostaa\nkädellä silmiään_: Kas, Vuori-Mervian miehet! Terve, te asiamme\nuskollisimmat!\n\n_Hivelee miettien otsaansa_: Mutta miksi olemme olleet niinkuin\nmielipuolet ja hullut miehet, miksi olemme toisiamme repineet niinkuin\nnälkäiset sudet paukkuvana pakkasyönä? Siksi, että meitä ovat painaneet\nkeskeneräisyyden raskaat kirot. Olimme vasta kansakunnan raakale. Me,\njotka olemme seisoneet lujin rinnoin muronnien juonia vastaan, kysymme\nihmetellen miksi osa veljiämme poikkesi toisille teille? Mutta\nkatsokaas: kansalla on itsensä suojelemisen vaisto myös _sisäänpäin_\neikä ainoastaan _ulospäin_. Ulospäin! sanoimme me, ja se oli totinen\ntosi. Mutta veeniläisyyden kirous oli meitä painanut niin kauvan, ettei\ntoinen osa tuntenut itseään sisäänpäin turvatuksi. Sisäänpäin! huusivat\nhe ja erkanivat omille mutkaisille poluilleen. _Vaalea nuorukainen\nkääntyy liikutettuna, toiset vaihtavat hiljaa jonkun sanan._\n\nNyt sen ymmärrämme. Kansa, joka ei ole sisältä kokonainen, ei ole ehjä\nulospäinkään. Siksi ovat nämät karkeat jauhinkivet olleet tarpeen.\nJumalat, kuinka karkeat ja raskaat ne ovat olleet! _On silmänräpäyksen\nliikutuksesta vaiti._\n\nOlemmeko jo tarpeeksi jauhetut? Minä vannotan teitä, Mervian miehet,\nettä ymmärtäisitte tämän hetken tärkeyden, jolloin sydämemme taas kerran\nsulana läikkyvät. Jos te kiellätte niiltä, jotka heikkoudesta olivat\ntoista mieltä, ihmisarvon ja teette heistä heittiöitä, niin te yritätte\nleikata heidät kansakunnan ruumiista irti -- ja katso, he tekevät\nheikkoudesta hyveen, jonka puolesta ottelevat kuin pedot pentujensa. Ja\nheidän jatkokseen hiipivät kaikki onnenonkijat, kaikki kehnouden ruoppa\nja sakka -- kaikki he kulkevat päät pystyssä ja julistavat etteivät he\nmitään häpeä! _Äänettömyys_.\n\n_Katsoo ylöspäin kohottaen hiljaa kätensä, silmät syttyvät_: Kuinka\nihmeellistä! Nyt uskon olevan hetkiä, jolloin kohoamme kirkkauden vuoren\ntutkaimille ja näemme sumujen läpi. _Kuuluu taas voimakas\ntorventoitotus. Urmas katsoo kauvas etäisyyteen_: Ah orjat, terve työn\nraatajat! Me epäilimme, me puhuimme kahdestakymmenestä viidestä\nvuodesta. Sumua, sumua! Kuinka kaikki näyttää toiselta, kun jumalat\nmeitä jauhavat. Kuinka raskaasti veenit huokailivat niin kauvan, kun he\nyhä käänsivät kasvonsa Veeniaan päin ja tahtoivat eri joukkona elää.\nKuinka nyt on selvää ettei pensas voi metsää hallita, eikä taas mitään\nhävittämällä hävittää, mikä elämään luotu on. Katsokaa kuinka kansan\nuusi elämänusko kulkee kohotetuin otsin päämääräänsä. Sillä sen otsaan\non poltettu _kansakunnan kokonaisuuden_ elämänmerkki. _Äänettömyys_.\n\nKansakunnan kokonaisuus, yksimielinen kansa! Siitä isät huokailivat, sen\nvuoksi me lapset vihasimme ja rakastimme. Nyt se on saavutettu. -- Me\nvaikeroimme suuresta onnettomuudesta, raskaista kohtalon kiroista. Oliko\ntämä onnettomuus ja kirous, vai oliko se siunaus? Siunaus, sanon minä!\nMikä muu kuin tämä aika olisi avannut korvamme orjien huokauksia\nkuulemaan? Mikä muu veeniemme silmät näkemään että kourallinen on vain\nkourallinen? Mikä muu meihin niin väkevästi kokonaisuuden tuntoa iskenyt\nja luontomme syvät perintökirot paljastanut?...\n\nTämä, Mervian miehet, on tarina siitä kuinka sirpaleita kansaksi\njauhetaan. Paljon on meissä ollut harhaa, mutta me painumme näiden\nkirovuosien hiljaiseen hautakumpuun. Siellä me lepäämme: veenit ja\nmervit, orjat ja vapaat, vihamme ja rakkautemme, harhamme ja kirkkaat\ntekomme. Mutta sen yli kulkee kansan uusi tulevaisuuden tie, sen\nvainaittenpuun oksalla kukahtelee kevään käki.\n\n_Osottaa, silmät intomielisesti säteillen, kauvas etäisyyteen_: Katsokaa\nkuinka kirkkaana taivaanranta aukeaa! Sen huikaisevassa valossa viha\nsammuu, taistelu raukee, kaikki kehno karisee -- kansa elää!\n\n_Kaukaa kuuluu voimakkaita riemuhuutoja._\n\nKuuletteko, kuuletteko Mervian tulevaisuuden ääniä! Niinpä huutakaa, en\ntahdo kauemmin pidättää. Eläköön Mervia, uutena, lujana,\nkirkkaana -- eläköön!\n\n_Kohottaa kätensä ja huutaa, mutta kaatuu äkkiä suulleen, kirkas\nverisuihku ruiskahtaa suusta lattialle. -- Toiset seisovat silmänräpäyksen\nkivettyneinä, rientävät sitten luo._\n\nHELJÄ\nAh, Urmas!\n\nHORHOJA\nTuonen tummilla vesillä!\n\nKOVAS\n_Kyynelettä murtaen_: Missä viha sammuu, taistelu taukoo!\n\n_Nostavat kuolleen vuoteelle. Heljä viereen polvistuneena pyyhkii veren\nhänen suunsa ympäriltä._\n\nVAALEA NUORUKAINEN\n_On siirtynyt pöydän luo ja purskahtanut hiljaiseen nyyhkytykseen.\nKääntyy kasvoiltaan lumivalkoisena vainajaan päin_: Tulimme sinua\nvangitsemaan -- sinut vangitsi toinen voima. Kiitän teitä siitä,\njumalat -- kiitän teitä siitä armon langasta, jonka minulle itselleni\nsoitte...\n\n_Läheltä kuuluu torventoitotus._\n\nMervian päivä nousee!... Minun tehtäväni on loppuun suoritettu... Kaikki\npainuu kumpuun -- kansa elää! _Huudahtaa äkkiä hiljaisen \"ah\" ja painaa\nkädellä rintaansa, tarttuu toisella istuimen nojaan, vaipuu hervotonna\nistuimeen. Raukeana, vienosti hymyillen_: Ja ihminen itse oli ... vain\nnimetön suortuva! _Painuu hengetönnä taapäin_.\n\n_Toiset rientävät hämmästyneinä luo. Nuorukaisen pään vaipuessa alas\nputoaa hänen vaalea peitetukkansa lattiaan ja mustat suortuvat\nvalahtavat esiin._\n\nHELJÄ\n_Lyyhistyy, kuin aaveen näkisi_: Mertsi...?\n\nTOISET\n_Hämmästyksen valtaamina_: Mertsi!?\n\nROUKA\n_Liikutuksesta vavisten_: Tikari-nuorukainen! -- Tunsin hänet heti kun\novesta sisään astui.\n\nTOINEN\n_Yhä enemmän hämmästyneinä_: Tikari-nuorukainen...? _Äänettömyys.\nKatselevat toistensa silmiin._\n\nHORHOJA\nNiin kaihtelematta keskellämme liikkui, ettei kukaan mitään aavistanut!\n\nTOINEN\nLeimuavin innoin nuo äänet nosti, jotka nyt lähenevät!\n\nKOVAS\nSanansaattajan kautta meidät Muronnian tyrmästä kutsui.\n\nHELJÄ\nMe näemme unta!\n\nUlkoa pirtin takaa kuuluu häliseviä ääniä, puheensorinaa ja\njalankapsetta. Sisällä olevat nostavat Heljän viittauksesta\npöydänedus-rahin Urmaan vuoteen viereen ja kantavat Mertsin sille.\n\nHORHOJA\n_Syvästi liikutettuna_: Kansa elää... Rauha heille!\n\nTOISET\nRauha!\n\nULKOA\n_Raivoisia huutoja_: Petturi! Konna! Vielä on Merviassa miekkoja!\nRepikää! Tilinteon päivä on tullut!\n\n_Samassa kuuluu valtava räsähdys: koko pirtin takaseinä reväistään\nmaahan, niin että jälelle jää vain kehys- ja kiinnikepuut. Aamuauringon\nhäikäisevässä valossa näkyy ääretön asestettu kansanpaljous, joka huitoo\nkäsiään ja huutaa vimmatusti_: Noin petturin käy! Surma armonpyytäjille!\n\nKOVAS\n_Rientää peräsillanteelle_: Mitä tämä, te hullut? Käräjämäelle\nteidän piti!\n\nVEENI-RUNONIEKKA FLÖJDE\nSinne menemmekin, mutta tilinteon päivä on tullut!\n\nKOVAS\n_Osottaa Urmaan ruumista_: Kuolleet eivät tee eläville tiliä!\n_Paljastaa päänsä_: Kunniata kuolemalle!\n\nJOUKKO\nKuollut...? Hän kuollut...? _Paljastavat päänsä, paitsi Flöide ja\neräät muut_.\n\nFLÖIDE\nKonnan edessä ei pääni paljastu, ei elävänä eikä kuolleena!\n\nKOVAS\n_Kiivaasti_: Vaikene! -- _Kansalle_: Meillä on hänen tervehdyksensä.\nJa erään toisenkin. Käräjämäelle!\n\n_Käy joukon etunenään. Toiset huoneessa olevat, paitsi Heljä ja Rouka,\nseuraavat. Kansanjoukko kulkee paljastetuin päin ohitse, oikeaan\nkaartuvalle rinnetielle. Käräjämäeltä kuuluu pitkällistä\ntorventoitotustä.\n\nHeljä ja Rouka vaihtavat muutamia sanoja, jonka jälkeen Rouka menee\nulos. Sisään tulee Sätene, jonka Heljä viittaa luokseen._\n\nSÄTENE\n_Pysähtyy Mertsin ruumiin nähdessään hämmästyneenä ja kauhistuneena,\nkatsoo epätietoisena Heljään_.\n\nHELJÄ\n_Nyökäyttää hiljaa_: Mertsi-valio!\n\nSÄTENE\n_Huudahtaa tukehtuneen \"Mertsi-valio!\" ja vaipuu kuolleen viereen\nhyväillen liikutettuna hänen suortuviaan._\n\nTIEN KÄÄNTEESTÄ\n_Vasemmalta kuuluu raskasta askeleitten töminää ja häliseviä ääniä,\njoiden joukosta erottaa selvästi_: Pois sortajat! Pois tietäjät!\nPois jumalat! Rautainen nyrkki lakaisee kuin myrsky!\n\n_Tiellä näkyy orjain joukko. He ovat asestetut: millä miekat, millä\nkeihäät tai nuijat, useilla ainoastaan kanget olalla. He tulevat vinhaa\nvauhtia rinnettä alas, laulaen uhmaavaa, kiihdyttävää laulua, jonka\nloppupoljennot jymähtävät kuin nuijan iskut._\n\nOrjain laulu:\n\n    Ei-ei, ei!\n    Ei-ei, ei!\n    Ei-ei auta\n    ei jumalaiset,\n    ei manalaiset!\n    Ei-ei auta\n    ei jumal-auta\n    muu kuin rauta,\n    orjan nyrkin,\n    orjan nyrkin\n    raudanraskas paino!\n\nJOUKOSTA\n_Huutoja_: Hei, Urmas! Kakskymmentäviis vuotta, Urmas! _Pysähtyvät ja\njäävät hälisten ällistyneinä katsomaan._\n\nJOKU\n_Hiukan päihtyneesti_: Se oli oikein pojat! Pois seinät, pois katot,\nnyt on vapaus -- helee!\n\nJOUKKO\nHelee, helee!\n\nHELJÄ\n_Kuohuvan värähtävästi_: Kuolemalle kunniata! Eikä hän ollut teidän\nvastustajanne.\n\nJOUKOSTA\n_Huutoja_: Entäs kakskymmentviis vuotta! -- Mitäs se ämmä nääköttää? -- Kun\nottais ja panis pakaroille että paukkuis!\n\nJOLMA\n_Rajusti_: Huutia, pojat! _Astuu esiin_: Älä pane pahaksi, valtijatar!\nHe ovat nyt vähän hurjalla päällä -- tänään, ja ehkä vielä huomennakin.\n_Osottaa orjien otsia_: Katsos, nuo arvet kutkuavat yhden ihmisijän. --\nMutta nyt on vapaus Merviassa!\n\nJOUKKO\nNyt on vapaus -- helee!\n\nJOLMA\nNyt mennään käräjämäelle, nyt ajetaan sortaja maasta. Hei, pojat,\neteenpäin! Maahan sortajat!\n\nJOUKKO\nMaahan sortajat! Helee! _Kiertävät oikeaan menevälle tielle_:\n\n    Ei-ei, ei!\n    Ei-ei, ei!\n    Ei nyt estä\n    sorron pahlat,\n    Hornan hahlat!\n    Ei-ei estä,\n    ei hiis kestä,\n    kun nyt vestää\n    orjan nyrkin,\n    orjan nyrkin\n    raudanraskas paino!\n\nHELJÄ\n_Seisoo Urmaan ja Mertsin ruumiitten ääressä katsellen orjain jälkeen,\njotka katoavat näkyvistä.\n\nKäräjämäeltä kuuluu valtava torvien pauhu ja sen lomitse orjien\nuhmalaulun jymähtelevät poljennot._\n\n\n\n"]