[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fv5ncWYZ0ZNuO4CPFKYsvOoYPLwSNKhZNYRuYOLtTkvA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},750,"Tutkielmia","Montaigne, Michel de",1533,1592,"750-montaigne-michel-de-tutkielmia","750__Montaigne_Michel_de__Tutkielmia","Valikoima","muistelmat",[],[],"fi",1580,1922,90427,586474,false,45445,[23],"French essays -- Translations into Finnish",[25,26,27],"Essays, Letters & Speeches","History - Early Modern (c. 1450-1750)","Philosophy & Ethics","\"Tutkielmia: Valikoima\" by Michel de Montaigne is a collection of essays written between approximately 1570 and 1592. In this groundbreaking work, Montaigne sets out to record his own character and temperament with complete honesty, creating a new literary form he called \"essais\"—meaning \"attempts.\" These personal reflections range from profound philosophical inquiries about human nature and knowledge to observations on everyday topics. Writing during France's religious wars, Montaigne explores skepticism, self-knowledge, and the limits of human certainty, profoundly influencing Western thought and literature. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Hagfors, Edvin",347,"Ranskalaisen renessanssifilosofin esseitä ja pohdintoja ihmisluonnosta, kasvatuksesta, ystävyydestä ja kuolemasta. Teos tarkastelee maailmaa skeptisestä ja henkilökohtaisesta näkökulmasta käsitellen samalla antiikin filosofisia virtauksia.","Michel de Montaignen 'Tutkielmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 750. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","TUTKIELMIA\n\nValikoima\n\n\nKirj.\n\nMICHEL DE MONTAIGNE\n\n\nRanskankielisistä alkuteksteistä _Essais_ valikoinut ja suomentanut\nEdwin Hagfors\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    Johdanto.\n     Tekijä lukijalle.\n  1. Joutilaisuudesta.\n  2. Erilaisista puhujalahjoista.\n  3. Ketään ei voi kehua onnelliseksi ennen hänen kuolemaansa.\n  4. Kuoleman halveksimisesta.\n  5. Tottumuksen voimasta ja miksi en saisi liian helposti\n      muuttaa hyväksyttyä lakia.\n  6. Kasvatuksesta.\n  7. La Boétien \"Vapaaehtoinen orjuus\".\n  8. Ystävyydestä.\n  9. Voittoisat tappiot.\n10. Cato runoilijain ylistämänä.\n11. Yksinäisyydestä.\n12. Tutkielmieni tyylistä.\n13. Kuinka käsittelen aiheitani.\n14. Rukouksista.\n15. Tekojemme epäjohdonmukaisuudesta.\n16. Isästäni.\n17. Amyotin Plutarkhos-käännöksestä.\n18. Kidutuksesta.\n19. Onko sallittua puhua itsestään.\n20. Isien rakkaudesta lapsiinsa.\n21. Eri kirjailijoista.\n22. Julmuudesta.\n23. Raimond de Sebondin puolustus.\n     Viiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nRenessanssi oli tutustuttanut länsimaiden oppineet muinaisten\nkreikkalaisten lukuisiin filosofisiin järjestelmiin. Sen edellisellä\naikakaudella, n.s. skolastiikassa, yksinvaltiaan asemassa olleen\nAristoteleen filosofian rinnalle oli herännyt uuteen eloon platonismi,\nepikurolaisuus, stoalaisuus, pyrrhonismi, neoplatonismi, jotka kaikki\npoikkesivat Aristoteleen opista ja olivat keskenäänkin erilaiset.\n\nTähän ristiriitaisten filosofisten teoriain runsauteen suhtautuivat\neri ajattelijat 16. vuosisadan Ranskassa eri tavoin. Toiset nousivat\nvastustamaan vallitsevaa, yliopistojen ja esivallan kannattamaa\nAristoteleen oppia, koettaen saada asetetuksi sen sijalle jonkin toisen\njärjestelmän, mikä platonismin, mikä stoalaisten filosofian, mikä\nneoplatonismin. Täten syntyneessä taistelussa he puolustivat kukin\nomaksumaansa oppia ja vakaumustaan totuudesta intohimoisesti, vainosta\nvälittämättä, kidutusta ja kuolemaakin uhmaten. -- Toisissa taas\nherätti noiden erilaisten, keskenään kilpailevien opinjärjestelmäin\nristiriitaisuus epäilyn niitä kaikkia ja ylimalkaan koko dogmaattista\neli varmaväitteistä filosofiaa kohtaan. Nämä ajattelijat väittivät,\nkuten muinaisajan pyrrholaiset, että ihmisjärki ei kykene löytämään\ntotuutta, saavuttamaan varmaa tietoa; heidän mielipiteensä mukaan\non epäily, ehdottoman epävarmuuden kanta, ei vain niissä asioissa,\njotka eivät ole aistiemme tajuttavissa, vaan niissäkin, jotka voimme\njärjellämme käsittää, erikoisesti filosofinen kanta, josta johtuu\npuolueettomuus, maltillisuus, nöyryys ja mielen rauha.\n\nMerkillisin näistä 16. vuosisadan Ranskan epäilijäfilosofeista,\nskeptikoista -- ajattelija, jonka teosta vielä meidän päivinämme\nsaattaa lukea mielenkiinnolla, kirjailija, joka tavallaan ja alallaan\nvoidaan laskea Ranskan klassikkoihin kuuluvaksi -- on MICHEL DE\nMONTAIGNE.\n\nHän syntyi Montaigne nimisessä aatelislinnassa lounais-Ranskan\nGuyenne-maakunnassa v. 1533. Kodissa pantiin hänen opetuksensa ja\nkasvatuksensa alulle varsin omituisella tavalla. Kun näet poika oli\npäässyt imettäjältä, antoi isä hänelle opettajaksi ja alinomaiseksi\nseuralaiseksi erään saksalaisen lääkärin, joka ei osannut sanaakaan\nranskaa, mutta sitävastoin hyvin latinaa, ja jonka tuli puhua pojalle\nyksinomaan tätä kieltä. Sitä oppi muukin talonväki solkkaamaan sen\nverran, että lapsi ensi vuosinaan ei kuullut ympärillään mitään muuta\nkieltä puhuttavan. Niin tuli Ciceron ja Vergiliuksen kielestä hänen\näidinkielensä. Pitemmälle isä ei kuitenkaan jatkanut tavallisesta\npoikkeavaa opetusmenetelmäänsä, vaan pani pojan, tämän täytettyä\nkuusi vuotta, Bordeauxin Quyenne-lukioon. Sen käytyään opiskeli nuori\nMontaigne lakitiedettä ja sai tutkinnot suoritettuaan neuvoksen viran\nensin Perigueuxin veroasiain-oikeudessa, vähää myöhemmin Bordeauxin\nparlamentissa. Tässä virassa hän toimi kuusitoista vuotta. Tämän\najanjakson alussa hän tutustui Bordeauxissa nuoreen La Boétie nimiseen\nkirjailijaan, ja heidän välilleen syntyi mitä hartain ja sydämellisin\nystävyyssuhde, jonka kuitenkin La Boétien äkillinen kuolema Montaignen\nsuureksi suruksi pian rikkoi (1563). Pari vuotta myöhemmin Montaigne\nmeni rikkaisiin naimisiin, ja kun hänen isänsä pian sen jälkeen kuoli,\nkarttui hänen varallisuutensa vielä melkoisesti perinnöstä. Luultavasti\nvoidakseen kokonaan antautua omaisuutensa hoitamiseen, hän erosi\nvirastaan ja asettui asumaan maaseudulle, linnaansa (1571), missä oli\npäättänyt viettää levossa ja rauhassa lopun ikäänsä.\n\nAjat tosin olivat kaikkea muuta kuin rauhalliset. Olivathan ne\nPerttulinyön aattoaikoja. Mutta valtiollisista ja uskonnollisista\nlevottomuuksista huolimatta saattoi Montaigne linnassaan antautua\nmielityöhönsä, niiden mietiskelevien tutkielmien (_Essais_)\nsepittämiseen, jotka hänelle tuottivat kuolemattoman nimen. Näiden\nkaksi kirjaa ilmestyi painosta Bordeauxissa v. 1580. Teoksensa\nvalmistuttua lähti Montaigne, jota jo kauan aikaa oli vaivannut\nrakkokivi, pitemmälle matkalle, etsimään terveyttään Ranskan, Saksan ja\nItalian kuuluimmista kylpylöistä ja parhailta terveyslähteiltä. Sitä\nhän tosin ei sieltä löytänyt, mutta matkansa varrella hän teki runsaan\njoukon havaintoja, joista hänen teoksensa oli paljon kostuva.\n\nOllessaan della Villan kylpylässä hän sai tiedon, että Bordeauxin\nvaltuusmiehet olivat valinneet hänet kaupunkinsa määriksi (1581). Hänen\nensimmäinen kaksivuotinen virka-aikansa kului rauhallisesti; mutta\nhänet valittiin uudestaan (1583), ja silloin alkoivat hänelle vaikeat\najat. Valtiolliset olot olivat sangen sekavat, ja puoluetaistelujen\nristiaallokossa kävi hänen asemansa hyvin arkaluontoiseksi. Päälle\npäätteeksi puhkesi raivoamaan ankara ruttotauti. Vähää ennen oli\nMontaignen linnaa ryöstetty, ja hän oli poistunut Bordeauxista\nyksityisten asiainsa vuoksi. Perheensä kera täytyi hänen nyt lähteä\nkotoaan ruttoa pakoon ja harhailla kauan etsimässä väelleen tyyssijaa.\nSillävälin alkoi rutto riehua Bordeauxissakin, ja hänen paikkansa\nmäärinä olisi tietysti ollut kaupunkilaistensa keskuudessa, joskin\nhänen virka-aikansa oli loppumaisillaan. Mutta hän ei palannut\nkaupunkiinsa, ja siitä heikkoudesta on häntä syystä kyllä moitittu.\nHänen aikalaisensa eivät kuitenkaan näytä häntä siitä ankarasti\ntuominneen.\n\nVarmaankin hän, määrikautensa päätyttyä (1585), helpoituksen tuntein\npalasi linnaansa kirjojensa, parasten ystäväinsä, pariin. Hän ryhtyi\nnyt laajentamaan teostaan, ja v. 1588 valmistui siitä uusi painos,\njossa kahden ensimmäisen kirjan alkuperäiseen tekstiin oli tehty suuri\njoukko lisäyksiä, ja joka sitäpaitsi sisälsi vielä uuden, kolmannen\nkirjan. Seuraavina vuosina Montaignen terveys vähitellen heikkeni, ja\nv. 1592 hän päätti linnassaan päivänsä.\n\nEi tarvitse lukea Montaignen teoksesta muuta kuin sen eri lukujen\notsakkeet huomatakseen, että se ei ole järjestelmällinen kokonaisuus,\nei ole sepitetty noudattamalla ennakolta harkittua varmaa suunnitelmaa,\nvaan on kokoelma jokseenkin hajanaisia huomioita ja mietelmiä\nerilaisista moraalifilosofisista aiheista ja kysymyksistä. Ja\nlukipa siitä minkä vähänkin pitemmän luvun tahansa, niin huomaa\nmyöskin helposti, että sisällys varsin vähässä määrässä vastaa\npäällekirjoituksen herättämiä odotuksia. Tekijä poikkeilee usein\nhyvinkin kauas aineestansa, ja hänen esityksensä kulkua ei ole\nohjaamassa muu kuin ajatusten vapaat liikkeet, herkkä mielikuvitus ja\nvaihtelevat mielialat. Jos vielä vertaa eri lukuja toisiinsa, niin voi\nuseinkin todeta, että tekijän eri kohdissa samoista asioista lausumat\najatukset eivät ole täysin sopusoinnussa keskenään. Niinpä hän esim.\npuhuu varsin halveksivasti laeista ja niiden pyhyydestä: ne ovat eri\nilmastoissa ja eri leveysasteilla elävillä kansoilla aivan erilaisia,\nusein vastakkaisia, ja tuskin on sitä naurettavaa tahi julmaa tapaa,\njota ei olisi laeilla vahvistettu ja pyhitetty; mutta kuitenkin hän on\nsitä mieltä, että tulee visusti noudattaa synnyinseutunsa lakeja ja\njyrkästi vastustaa kaikkea, mikä pyrkii niitä mitenkään muuttamaan.\nJa moraalin alalla Montaigne horjui stoalaisen ja epikurolaisen opin\nvälillä, niin että oppineet meidän aikanamme ovat käyneet väittelyä\nsiitä, oliko hän edellisen vai jälkimmäisen suunnan kannattaja.\n\nTämä Montaignen teoksen jättämä hajanaisuuden ja ristiriitaisuudenkin\nvaikutus saa selityksensä siitä tavasta, millä tuo teos syntyi.\n\nMaaseutuelämän yksinäisyydessä oli lueskeleminen Montaignen\npääasiallinen ajanviete ja melkeinpä ainoa huvike. Runsaan, hyvin\nvalikoidun ja järjestetyn kirjastonsa rauhassa hän parhaiten viihtyi.\nJa jonkin kirjan luettuaan oli hänen tapana muutamin lausein panna\npaperille siitä saamansa vaikutelmat, filosofoida lukemansa johdosta,\nmilloin asettuen tekijän kannalle, milloin vastustellen sitä.\nTarttuessaan näin kynään, hänellä aluksi ei ollut tarkoituksena kuvata\nitseään eikä esittää ajatuksiaan muille; hän kirjoitteli aikansa\nkuluksi ja kohdistaakseen joutilaat ajatuksensa johonkin määrättyyn\nsuuntaan. Mutta siksi omalaatuinen henki kuin hänen ei voinut ajan\npitkään tyytyä esittämään tällaista ikäänkuin passiivista osaa. Hänen\nlukemansa kirjat alkavat vaikuttaa hänessä yhä voimakkaamman reaktion;\nvähitellen hän asettaa yhä selvemmin omat ajatuksensa kirjoista\nlukemiensa rinnalle, ja selittääksensä mielipiteittensä syyt hän päätyy\nantamaan mitä yksityiskohtaisimpia ja avomielisimpiä tietoja itsestään,\nmieliteoistaan ja -aloistaan, luonnonlaadustaan. Ja itsensä hän kuvaa\nvilpittömästi ja teeskentelemättä aina sellaiseksi, millainen hän on.\nMutta niiden parinkymmenen vuoden kuluessa, jotka hän on käyttänyt\nteoksensa sepittämiseen, on hänessä tapahtunut monta muutosta, ja\nkaikki nämä erilaiset ja peräkkäiset Montaignet kuvastuvat näkyviimme\nhänen kirjastaan. Hän on eri aikoina innostunut erilaisiin filosofisiin\njärjestelmiin, ja nämä värittävät hänen mielipiteensä vaihtuviksi.\n\nHänen ryhtyessään kynäilemään, olivat hänen mielikirjailijoinaan\nSeneca ja Plutarkhos. Näiden vaikutuksesta hänen ajattelunsa siihen\naikaan kulki stoalaiseen suuntaan. Mutta pian tapahtui suunnanmuutos.\nHän tutustui Sextus Empiricus nimisen filosofin teoksista kaikkiin\ntodisteihin, joita antiikin ajattelijat olivat esittäneet dogmaattista,\nvarmaväitteistä filosofiaa vastaan. Nämä tekivät häneen voimakkaan\nvaikutuksen ja käännyttivät hänet epäilijäksi. Siitä lähtien on\nskeptillisyys jyrkimmässä muodossaan, n.s. pyrrhonismi, hänen\najattelijaluonteensa peruspiirre. Kysymykseen: mikä on totuus? mitä me\nvarmasti tiedämme? hän vastaa: emme mitään. Varmuuteen emme voi päästä\nmistään, emme edes todennäköisyyteen; eri mahdollisuudet ovat yhtä\ntodennäköisiä. Jos kaksi vastakohtaa pannaan kukin vaakakuppiinsa, niin\nvaaka pysyy tasapainossa. Ainoa, mitä varmasti tiedämme, jos sitäkään,\non se, ettemme tiedä mitään varmasti.\n\nUskonnon peruskysymyksiin sovitettuna näemme tämän periaatteen\nMontaignen teoksen keskeisessä ja laajimmassa -- suhteettoman laajassa\n-- \"Raimond de Sebondin puolustus\" nimisessä luvussa, jossa hän esittää\ntieto-opillisen uskontunnustuksensa, jos niin sopii sanoa. Raimond de\nSebond oli 15. vuosisadalla elänyt Toulousen yliopiston filosofian\nja teologian professori (Montaignen mukaan lääkäri). _Theologia\nnaturalis_ nimisessä teoksessa hän oli lausunut sen mielipiteen,\nettä ihminen järkensä avulla voi kohota Jumalan tuntemiseen, ja että\nkaikki kristinopin uskonkappaleet voidaan järkiperusteilla tukea ja\ntodistaa oikeiksi. Mitä seikkaperäisimmin todistelee nyt puolestaan\nMontaigne ihmisjärjen kykenemättömyyden moiseen tehtävään. Ihmisen\nainoat tiedon saavuttamisen välineet ovat aistit. Mutta niihin ei voi\nluottaa; ne saattavat varsin helposti pettää ja viedä harhaan. Tietoon,\nvarmuuteen ne eivät voi häntä johtaa, eivät edes häntä ympäröivän\nluonnon olioista ja ilmiöistä, eivätkä hänestä itsestään, puhumattakaan\nyliluonnollisista asioista, Jumalan olemuksesta. Nämä voidaan käsittää\nvain uskon avulla, ja uskon mysteriain perille ei järki kykene\npääsemään. Montaigne siis itse asiassa ei puolusta Sebondin kantaa,\nvaan päinvastoin jyrkästi vastustaa sitä ja kumoaa sen.\n\nVuosisatoja on ihminen turhaan etsinyt totuutta, varmaa tietoa. Hän\nkyllä luulee löytäneensä sen, luulee kaikki ymmärtävänsä, olevansa\nälyltään kaikkia muita olentoja verrattoman paljon korkeammalla\nasteella. Hän korottaa järkipahasensa ylimmäksi tuomariksi kaikissa\nasioissa. Mutta tämä on vain tyhjää luuloa, itseviisautta,\nyltiöpäisyyttä, ylpeyttä, jota Montaigne mitä ankarimmin sanoin\nvitsoo, osoittaen, että todellisuudessa ihminen ei ole älyllisesti\neikä siveellisesti eläintä korkeammalla, pikemmin päinvastoin. -- Mitä\ntulee nyt päättää kaikesta tästä? Järkevä mies, vastaa Montaigne,\nhuomaa siitä, että on turha vaivata päätään ja häiritä mielensä rauhaa\nurkkimalla uteliaasti syntyjä syviä, metafysiikan ongelmia, joiden\nperille ei kumminkaan voi päästä. Montaigne on kaiken yltiöpäisyyden\njyrkkä vihaaja. Liika tiedonhalukin on hänen mielestään pahasta,\nse on vallatonta uteliaisuutta. Ihmisen tulee nöyränä tunnustaa\nkykenemättömyytensä saavuttamaan tietoa, löytämään totuutta. Vain siten\nhän voi pysyä puolueettomana, suvaitsevaisena, maltillisena, säilyttää\nmielensä tasapainon ja rauhan ja löytää elämän onnen. Tietämättömyys,\nutelemattomuus on suloinen, pehmeä ja terveellinen patja järkimiehen\nlepuuttaa päätänsä, sanoo Montaigne. Näin ilmenee tieto-opillisella\nalalla hänen yleinen epikurolainen elämänkatsomuksensa. Ylempänä\nsanottiin, että Montaigne horjui stoalaisen ja epikurolaisen\nmoraalikäsityksen välillä. Tarkkaavalle lukijalle on kuitenkin\nmielestämme ilmeistä, että hän pohjaltaan oli epikurolainen luonne.\nMilloin hän puhuu omissa nimissään -- ja hänen sanoistaan kajahtaa\ntällöin kuuluville vilpittömyys, josta ei voi erehtyä -- silloin hän\ntoistelee selvästi epikurolaisia ajatuksia. Hänen pääpyrintönänsä on\nelää elämänsä viehkeästi, tuskattomasti, sillä nautinto, mielihyvän\ntunne, on korkein hyvä, ja tuska, mielipahan tunne, on suurin paha.\nTämä on niitä hänen mielilauseitaan, joita hän toitottaa sellaisten\nidealistien korviin, jotka eivät luota luontoon, vaan kernaasti\ntekisivät sille väkivaltaa. Hän puolestaan uskoo luonnon vaatimusten\noikeutukseen. Luonnonmukaisuus, siinä hänestä korkein hyve. Hänen\nhyvekäsitteellään ei ole mitään yhteistä stoalaisten ankaran, juron ja\nikävän hyveen kanssa, se on naiivi, suvaitsevainen ja iloluontoinen,\nepikurolainen.\n\nTästä epikurolaisuudesta johtuu myöskin hänen egoisminsa. Hän rakasti\nennen kaikkea vapauttaan, ja tällä vapaudellaan hän ei tarkoittanut\nainoastaan oikeutta elää ja olla missä tahtoi ja itse määrätä tekonsa,\nvaan myöskin oikeutta tehdä itsensä täydellisesti riippumattomaksi\nmuista, olla vapaana kaikista sitovista moraalisista velvoituksista\nsamoin kuin aineellisista kahleista. Hänen teoksestaan voisi saada\nsommitelluksi kokonaisen rikkiviisaan filosofian, jonka perimmäisenä\ntarkoituksena on rakentaa hänelle ikäänkuin linnoitus, johon hänen\nminänsä voi vetäytyä mielihyvin ja kenenkään häiritsemättä silmäilemään\nja palvomaan itseänsä. Tätä linnoitustaan hän kaikin tavoin\npuolustelee. Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen,\nsanoo hän.\n\nSkeptillisyys, epikurolaisuus, egoismi, siinä Montaignen\ntunnusmerkilliset luonnepiirteet, jos häntä katselemme ajattelijana.\n\nMuutama sana on tässä myöskin sanottava hänestä kirjailijana. Edellä\non jo puhuttu hänen työtavastaan ja hänen teoksensa hajanaisuudesta\nja suunnitelmattomuudesta, joka oli seurauksena siitä. Taideteoksena,\nsommittelunsa eheyteen ja kokonaisrakenteensa sopusuhtaisuuteen nähden,\nhänen teoksensa jättää hyvinkin paljon toivomisen varaa. Hän on kyllä\nitsekin huomannut tämän, mutta ei ole siitä välittänyt. Siinäkin\nkuvastuu hänen vapaudentarpeensa. Ajatustensa pakoittaminen pysymään\nennakolta määrätyissä, niitä sitovissa puitteissa oli hänen luonnolleen\nvastenmielistä. Hänen täytyi antaa niiden liidellä vapaina.\n\nMitä hänen kielenkäyttöönsä tulee, niin tuntuu siinä tuo samainen\nvapaisuus varsinkin lauserakenteessa. Hänen periodinsa ovat useinkin\nvarsin pitkiä, vain höllästi kokoonsidottuja. Vähemmän vapauksia\nhän sallii itselleen sanaston alalla. Päinvastoin kuin monet\nmuut hänen aikansa kirjailijat hän käyttää vain kohtuullisesti\nvieraskielisiä lainasanoja, samoin murresanoja, vanhentuneita sanoja\nja omia sepittämiään uudissanoja. Mutta taidokkaasti käyttämällä\nhyväkseen näitä eri aineksia hän saa kielensä meheväksi, värikkääksi,\nilmeikkääksi ja vaihtelevaksi.\n\nMontaignen vahvin ja omintakeisin puoli kirjailijana on hänen tyylinsä.\nEnsi silmäyksellä se vapaasti ja rattoisasti pakisevalla yleissävyllään\nhelposti saattaa pettää ja näyttää huolimattomalta, ja sellaiseksi\nhän sitä itse sanookin; hänen kirjansa eri painoksia vertaamalla\nhuomaa kuitenkin, että hän on sitä kyllä huolitellut ja hionut.\nHänen tärkeimmät ja tavallisimmat tyylikeinonsa ovat sanasutkaukset,\nantiteesit, kärkevät ja nasevat sanavastakohdat, joilla hän tahtoo\npitää lukijainsa huomion alati vireillä, sekä ennen kaikkea kuvat.\nHänen ajatuksensa pukeutuvat itsestään valaisevien kuvien, sattuvien\nja havainnollistuttavien vertausten muotoon, jopa tätä hyvää joskus\nsaattaa olla vähän liiaksikin. Hänen kynänsä piirtelee toisinaan\neteemme sellaisen sarjan vaihtelevia kuvia, että silmiämme pyrkii\nhäikäisemään. Mutta tyylinsä kuvarikkauden vuoksi on häntä syystä voitu\nsanoa suureksi runoilijaksi.\n\nValikoidessani Montaignen teoksesta suomennettavat tutkielmat\nolen pääasiassa noudattanut Pariisin yliopiston professorin A.\nJeanroyn vuonna 1918 julkaisemaa otekokoelmaa, koska se tuntemistani\nvalikoimista on ymmärtääkseni parhaiten osunut sellaisiin teoksen\nkohtiin, jotka ovat Montaignelle moralistina ja kirjailijana\nluonteenomaisimpia. Suomenkielinen kokoelma oli kuitenkin alunpitäin\najateltu laajemmaksi kuin Jeanroyn valikoima. Kun siis oli ratkaistava,\nmitä teoksen kohtia Jeanroyn valitsemiin oli lisättävä, päätin\nsuomentaa kokonaan -- muutamia pitempiä sitaatteja lukuunottamatta\n-- \"Raimond de Sebondin puolustuksen\", josta Jeanroylla on vain\nmuutamia, tosin verrattain pitkiä otteita. Tämä luku kieltämättä\nesiintyy koko teoksen ydinkohtana: siinä on Montaigne yhtäjaksoisimmin\nja seikkaperäisimmin kehitellyt ajatuksiaan filosofian tärkeimmistä\nperuskysymyksistä, ja muodon puolesta ovat sen sisältämät\nsivut, kuten Jeanroy sanoo, intomielisimmät, lennokkaimmat ja\nkaunopuheisimmat, mitä Montaigne on kirjoittanut. Saatoin mielestäni\nsamalla parhaiten antaa suomalaiselle lukijalle käsitystä eräästä\nMontaignen kirjailijaomituisuudesta, joka ei minusta näytä päässeen\nJeanroyn kokoelmassa riittävästi oikeuksiinsa, nimittäin hänen\ntavastaan valaista ja höystää esitystään kaikenlaisilla kaskuilla\nja kertomuksilla. Tätä mielihaluaan hän mainitussa kirjansa luvussa\nmyöskin täysin määrin noudattaa.\n\nErinäisissä oikeinkirjoitusseikoissa olen noudattanut tälle\nklassillisten teosten käännössarjalle yhdenmukaiseksi vahvistettua\nkantaa.\n\n                                                                                _E.H._\n\n\n\n\nTEKIJÄ LUKIJALLE\n\n\nTämä on vilpittömässä mielessä kirjoitettu kirja, lukijani. Siinä\nilmoitetaan sinulle heti ensi aluksi, etten sillä ole tavoitellut\nmitään muuta kuin kotoista ja yksityistä tarkoitusperää; en ole\nsiinä lainkaan katsonut sinun hyötyäsi, enkä omaa kunniaani; moiseen\nyritykseen eivät voimani riitä. Olen tarkoittanut sen palvelemaan\nsukulaisteni ja ystävieni yksityistä mukavuutta, sitä, että he, minut\nmenetettyään (mikä ennen pitkää tulee tapahtumaan), voisivat siitä\nlöytää muutamia piirteitä ominaisuuksistani ja mielialoistani, ja\nettä heissä siten säilyisi ehjempänä ja elävämpänä se kuva, jonka he\novat saaneet minusta. Jos olisin pyrkinyt etsimään maailman suosiota,\nniin olisin koristautunut lainakoroilla: tahdon, että minut siinä\nnähdään koruttomassa, luonnollisessa ja jokapäiväisessä olennossani,\nilman mitään etsittyä ja teennäistä; sillä itseäni minä kuvaan.\nVikani, puutteellisuuteni ja luontainen olemukseni ovat siitä selvästi\nluettavissa, mikäli julkinen säädyllisyys ei ole sitä estänyt. Jos\nsiis olisin ollut noiden kansakuntien keskuudessa, joiden sanotaan\nvielä elävän ensimmäisten luonnonlakien suloisen vapauden turvissa,\nniin vakuutan sinulle, että varsin kernaasti olisin kuvannut itseni\naivan kokonaan ja aivan peittelemättä. Niinpä siis, lukijani, olen itse\nkirjani kuvattavana aiheena: sinun ei ole syytä käyttää joutoaikaasi\nniin arvottomaan ja turhanpäiväiseen aineeseen tutustuaksesi. Hyvästi\nsiis! -- Montaignessa maaliskuun 1 päivänä 1580.\n\n\n\n\n1\n\nJOUTILAISUUDESTA\n\n(I, 8)[1]\n\n\nSamoin kuin näemme, kuinka siementämättömät maat, jos ovat lihavia\nja hedelmällisiä, kasvaa rehoittavat satojatuhansia villejä ja\nhyödyttömiä kasvilajeja, ja että, jos mieli saada nuo maat\npalvelukseemme, täytyy alistaa ja käyttää ne määrättyihin, meille\nhyödyllisiin kylvöksiin, ... samoin on sielujen laita; jollei niille\nanneta määrättyä tehtävää, joka pitää ne ohjissa ja kurissa, niin ne\nheittäytyvät hillittöminä harhailemaan sinne tänne mielikuvitusten\nrajattomalla lakeudella,\n\n    _sicut aquae tremulum labris ubi lumen ahenis\n    sole repercussum, aut radiantis imagine lume,\n    omnia pervolitat late loca, jamque sub auras\n    erigitur, summique ferit laquearia tecti_;[2]\n\neikä ole sitä houretta eikä haavetta, jota tämä levoton liike ei niissä\nsynnyttäisi;\n\n                        _velut aegri somnia, vanae\n    finguntur species_.[3]\n\nSielu, jolla ei ole varsinaista pyrkimysperää, eksyy: sillä, kuten\nsanotaan, ken on kaikkialla, se ei ole missään:\n\n    _Quisquis ubique habitat, Maxime, nusquam habitat_.[4]\n\nJonkun aikaa sitten, kun vetäydyin pois julkisuudesta, aikoen, mikäli\nmahdollista, mistään muusta välittämättä, viettää rauhassa ja syrjässä\nlyhyen jäljellä olevan elinaikani, en luullut voivani tehdä hengelleni\nparempaa palvelusta kuin että annoin sen täysin joutilaana itse\nravita itseänsä ja pysähtyä ja syventyä itseensä, niinkuin luulin sen\ntästälähtien sitäkin helpommin voivan tehdä, kun se ajan oloon oli\nvakaantunut ja kypsynyt; mutta huomaan, kuten\n\n    _variam semper dant otia mentem_,[5]\n\nettä se päinvastoin, valloilleen päässeen hevosen lailla, juosta\nporhaltelee sata kertaa huimempaa vauhtia itsekseen kuin muita\nvarten ja luopi eteeni niin paljon houreita ja haaveellisia\neriskummaisuuksia toisen toisensa jälkeen, sekaisin ja aiheettomasti,\nettä tarkastellakseni rauhassa niiden mielettömyyttä ja kummallisuutta\nolen alkanut panna niitä paperille, toivoen saavani aikaa myöten sen\nitsensäkin niitä häpeämään.\n\n\n\n\n2\n\nERILAISISTA PUHUJALAHJOISTA\n\n(I, 10)\n\n\n    _Onc ne furent à tous toutes grâces données_.[6]\n\nNiinpä näemme, että puhujalahjaan nähden toisilla on helppous ja\nherkkyys ja niin vaivaton ulosanti, kuten sanotaan, että he millä\nhetkellä tahansa ovat valmiit; toiset, hitaampiluontoiset, eivät\nkoskaan puhu muutoin kuin valmisteltuaan ja ennakolta mietiskeltyään...\nJos minun olisi annettava neuvo näihin kahteen eri etuun nähden\npuhetaidon alalla, jota etupäässä saarnaajat ja asianajajat näyttävät\nmeidän aikanamme ammattimaisesti harjoittavan, niin minusta nähden\nhidasluontoinen sopisi paremmin saarnaajaksi ja toinen paremmin\nasianajajaksi, koska edellisen toimi antaa hänelle mielin määrin\naikaa valmistamiseen; ja sitäpaitsi hän suorittaa puhetaipaleensa\nyhteen menoon ja jaksoon, keskeytymättä, kun sitävastoin asianajajan\nedut pakoittavat hänet joka hetki ryhtymään sotasille, ja hänen\nvastapuolensa odottamattomat vastaukset syrjäyttävät hänet hänen\nladultaan, jolloin hänen täytyy osata heti muuttaa suuntaa. Mutta\npaavi Clemensin ja kuningas Fransin kohdatessa toisensa Marseillessa\nsattui aivan päinvastoin, että kun herra Poyet, kaiken ikänsä\nasianajajana toiminut mies ja sellaisena suuressa maineessa, oli\nsaanut tehtäväkseen pitää tervehdyspuheen paaville ja sitä kauan aikaa\nennakolta ajatellut, vieläpä, kuten kerrotaan, tuonut sen Pariisista\nmukanaan aivan valmiiksi kirjoitettuna, niin juuri samana päivänä,\njolloin se piti pidettämän, paavi, peläten, että hänelle lausuttaisiin\nsanoja, jotka saattaisivat loukata hänen seurassaan olevia toisten\nruhtinasten lähettiläitä, ilmoitti kuninkaalle puheenaiheen, joka\nhänestä näytti olevan aikaan ja paikkaan nähden sopivin, mutta\nsattumalta aivan toisen kuin sen, jolla herra Poyet oli vaivannut\npäätään, niin että hänen puheensa meni hukkaan ja hänen täytyi nopeasti\ntekaista toinen; mutta kun hän ei tuntenut siihen pystyvänsä, täytyi\nherra kardinaali du Bellayn ottaa se toimekseen. Asianajajan tehtävä\non vaikeampi kuin saarnaajan, ja kuitenkin tapaamme mielestäni\nenemmän mukiinmeneviä asianajajia kuin saarnaajia, ainakin Ranskassa.\nNopeasti ja äkkipikaisesti toimiminen näyttää olevan ominaista\npikemmin älykkyydelle, hitaasti ja vakavasti toimiminen taas pikemmin\narvostelukyvylle. Mutta se, joka jää aivan mykäksi, jollei hänellä ole\naikaa valmistaa, samoin kuin se, jonka puhe ei valmistusajasta parane,\nhe ovat molemmat yhtä eriskummaisia.\n\nSeverus Cassiuksesta kerrotaan, että hän puhui paremmin\nennakkovalmistuksetta, että hän sai kiittää enemmän onnea kuin omaa\nhuolellisuuttaan, että hänelle oli vain eduksi, jos häntä häirittiin\nhänen puhuessaan, ja että hänen vastustajansa eivät uskaltaneet\närsyttää häntä, peläten, että hän suuttuessaan äityisi kahta\nkaunopuheisemmaksi. Tunnen omasta kokemuksesta sellaisen luonnonlaadun,\njoka ei voi kestää ankaraa ja vaivalloista ennakkovalmistusta: jollei\nse liiku hilpeästi ja vapaasti, niin se ei saa mitään arvokasta\naikaan. Me sanomme eräistä teoksista, että ne tuntuvat valvottujen\nöiden tuotteilta, eräänlaisen kalseuden ja jurouden vuoksi, jonka\nleiman vaivalloinen työ painaa teoksiin, jotka suureksi osaksi ovat\nsen tuloksia. Mutta sitäpaitsi pyrkimys luomaan jotakin etevää ja\ntehtäväänsä liiaksi sidotun ja jännitetyn sielun pinnistys lamauttavat\nja haittaavat sitä; samoin kuin käy veden, joka, kovasti ahtautuessaan\nkokoon, oman rajun voimansa ja liikanaisen paljoutensa vuoksi ei voi\nlöytää pääsyä avonaiseen pullonkaulaan.\n\nTällaiseen luonnonlaatuun nähden, josta puhun, on samalla huomattava\nmyöskin se, että se vaatii, etteivät sitä järkytä ja ärsytä sellaiset\nvoimakkaat intohimot kuin Cassiuksen suuttumus (sillä sellainen\nliikutus olisi liian raju); se tahtoo, ettei sitä ahdisteta, vaan\nkehoitetaan; se tahtoo tuntea ulkonaisten, hetkellisten ja satunnaisten\nseikkain innostavaa ja herättävää vaikutusta. Jos se saa kulkea aivan\nyksin, niin se liikkuu vain verkalleen ja raukeasti; vilkas hyörinä on\nsen elämänehto ja pääviehätys. Minun henkeni kyvyt eivät ole täysin\nminun omassa vallassani ja vapaasti käytettävissäni; sattumalla on\nniissä enemmän ansiota kuin minulla itselläni; tilaisuus, seura, jopa\noman ääneni väräjäminen saa hengestäni irti enemmän kuin mitä siinä\nlöydän, kun sen syvyyttä luodin ja sitä käytän aivan itsekseni. Niinpä\nsen puhutut sanat ovat parempia kuin sen kirjoitelmat, jos nyt voi olla\npuhetta valinnasta siinä, mikä kaikki on yhtä arvotonta. Minulle sattuu\nmyöskin, etten löydä itseäni sieltä, mistä itseäni etsin, ja löydän\nitseni paremmin sattumalta kuin tietoisella etsinnällä. Jos kynästäni\nkirjoittaessani lienee päässyt jokin hieno sutkahdus (tarkoitan\ntietysti tökerö toisen tekemäksi, hieno minun tekemäkseni; jättäkäämme\nkaikki tuollaiset kursailut; sellaista sanoessaan tarkoittaa kukin omaa\nkykyänsä), niin se on niin kokonaan häipynyt mielestäni, etten tiedä,\nmitä olen tahtonut sanoa, ja joku vieras on sen joskus ymmärtänyt ennen\nminua. Jos pyyhkisin kaikki ne kohdat, joissa niin on laita, niin ei\njäisi teoksestani mitään jäljelle. Sattuma ne ehkä selvittää minulle\njoskus toiste, päivää selvemmäksi, ja saa minut hämmästymään sitä, että\nolen ollut niistä epävarma.\n\n\n\n\n3\n\nKETÄÄN EI VOI KEHUA ONNELLISEKSI ENNEN HÄNEN KUOLEMAANSA\n\n(I. 18)\n\n\n                         _Scilicet ultima semper\n    exspectanda dies homini est, dicique beatus\n    ante obitum nemo supremaque funera debet_.[7]\n\nLapset osaavat tätä tarkoittavan kertomuksen Kroisos kuninkaasta, joka,\nkun Kyyros oli ottanut hänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan,\njuuri kun hänet piti mestattaman huudahti: \"Oi Solon, Solon!\" Kun tämä\nkerrottiin Kyyrokselle ja hän tahtoi tietää, mitä se merkitsi, ilmoitti\nKroisos hänelle huomanneensa silloin omalta kohdaltaan oikeaksi tuon\nvaroittavan sanan, jonka Solon kerran oli hänelle lausunut: että\nihmisiä, kuinka suosiollisesti onni heille hymyilleekin, ei voi sanoa\nonnellisiksi, ennenkuin on nähty heidän viettävän elämänsä viimeisen\npäivän, inhimillisten olojen epävarmuuden ja vaihtuvaisuuden vuoksi,\nne kun varsin vähäisestä sysäyksestä muuttuvat tilasta toiseen\naivan erilaiseen... Kaikessa muussa voi olla pettävää teeskentelyä:\njoko nuo filosofian kauniit puheet eivät asu meissä syvemmällä kuin\nulkonaisena käytöksenä, tahi onnettomuudet, koskematta meihin kipeästi,\nantavat meille tilaisuutta aina säilyttää ulkomuotomme tyynenä;\nmutta tuossa viimeisessä kohtauksessamme kuoleman kanssa ei ole enää\nteeskentelemistä: täytyy puhua selvää kieltä, täytyy näyttää, mitä\nastian pohjalla on hyvää ja puhdasta:\n\n    _Nam verae voces tum demum pectore ab imo\n    ejiciuntur et eripitur persona; manet res_.[8]\n\nSenpätähden tulevat tämän viimeisen nopansiirron mukaan koeteltaviksi\nja tutkittaviksi elämämme kaikki muut teot. Se on päivien päivä, se\non kaikkien muiden päivien tuomiopäivä; se on, sanoo eräs muinaisajan\nkirjailija, päivä, joka on tuomitseva kaikki menneet vuoteni. Jätän\nkuoleman tehtäväksi tutkimusteni hedelmän koettelemisen; saamme\nsilloin nähdä, lähtevätkö puheeni huuliltani vai sydämestäni. Olen\nnähnyt useampien antavan kuolemallaan mainetta hyvään tai pahaan päin\nkoko elämälleen... On uljaita ja onnellisia kuolemia. Olen nähnyt\nsen eräältä henkilöltä,[9] vieläpä hänen kukkeimmassa kasvussaan,\nkatkaisevan ihmeellistä edistystä lupaavan kehityksen langan niin\nsuurenmoisella lopulla, että mielestäni hänen kunnianhimoisissa ja\nrohkeissa unelmissaan ei ollut mitään niin ylevää kuin oli niiden\näkillinen raukeaminen. Hän saavutti päämääränsä kesken elämänsä kulkua\nsuurenmoisemmin ja kunniakkaammin kuin halusi ja toivoi, ja voitti\nkaatuessaan suuremman mahdin ja maineen kuin mihin hänen elämänsä\njuoksu tähtäsi. Arvostellessani toisten elämää katson aina, millaiseksi\nsen loppu on muodostunut, ja oman elämäni pääpyrintöjä on, että se\npäättyisi hyvin, se on: rauhallisesti ja hiljaa.\n\n\n\n\n4\n\nKUOLEMAN HALVEKSIMISESTA\n\n(I, 19)\n\n\nMeidän elämänjuoksumme päätekohtana on kuolema: se on meidän\nvälttämätön silmämäärämme. Jos se meitä peloittaa, niin miten on\nsilloin mahdollista astua askeltakaan eteenpäin ilman kuumeentapaista\nlevottomuutta? Tavalliset ihmiset etsivät apua siitä, etteivät sitä\najattele; mutta mikä elukkamainen typeryys saattaa heidät niin\ntörkeästi sokaista? Varmaankin ohjaa aasiansa hännästä se,\n\n    _qui capite ipse suo instituit vestigia retro_.[10]\n\nEipä kumma, että hän niin usein joutuu satimeen. Noita ihmisiä\npeloittaa jo pelkkä kuoleman mainitseminenkin, ja useimmat heistä\nristivät sen sanan johdosta itsensä, niinkuin paholaisen nimen\nkuullessaan. Ja koska se mainitaan testamenteissa, niin älkää\nluulkokaan, että he ryhtyvät niitä laatimaan, ellei lääkäri ole\nantanut heille viimeistä tuomiota: ja Jumala tietää, millä hyvällä\nymmärryksellä he silloin, tuskan ja pelon keskellä, keittävät ne\nkokoon. Koska tuo sana karahti liian kovalta roomalaisten korvissa ja\ntuntui heistä tuhoatietävältä, niin he olivat oppineet lieventämään\ntahi miedontamaan sen vaikutusta kiertävin sanantavoin; sen sijaan että\nsanoisivat: Hän on kuollut, he sanovat: \"Hän on lakannut elämästä, hän\non elänyt\"; kunhan vain mainitaan elämä, vaikkapa vain päättynytkin,\nniin he tyytyvät. Siitä me olemme lainanneet sanantapamme: _se ja se\nvainaja_. Luullaanko ehkä, että, kuten sanotaan, ken voittaa aikaa,\nkenties pääsee maksamasta.\n\nMinä synnyin kello yhdentoista ja kahdentoista välillä päivällä\nviimeisenä päivänä helmikuuta vuonna 1533 nykyisen ajanlaskumme\nmukaan, jossa vuosi alkaa tammikuulla. Vain juuri pari viikkoa sitten\ntäytin kolmekymmentäyhdeksän vuotta; minun täytyy vielä saada elää\nainakin yhtä kauan. Kiusata sillaikaa itseään niin kaukaista asiaa\najattelemalla, sehän olisi hulluutta. -- Mutta mitä? Nuoret ja\nvanhat päättävät päivänsä samalla mielellä; jokainen poistuu elämästä\nikäänkuin vasta juuri olisi päässyt sen alkuun; ei ole niin ikäloppua\nihmistä, joka, niin kauan kuin näkee Methusalemin olleen häntä\niäkkäämmän, ei luulisi luittensa vielä kestävän pariakymmentä vuotta.\n\nSitäpaitsi, sinä houkka parka, kuka on sinulle laskenut elonpäiviesi\nmäärän? Sinä luotat lääkärien laskuihin; katso toki enemmän\ntodellisuutta ja kokemusta. Maailman tavalliseen menoon verraten olet\njo kauan saanut elää vain erikoisesta suosiosta. Olet elänyt yli\ntavallisen määrän; ja huomataksesi, että niin on, laske, kuinka paljon\nenemmän on tuttaviesi joukossa niitä, jotka ovat kuolleet ennen sinun\nikääsi kuin niitä, jotka ovat sen saavuttaneet; ja teeppä luettelo\nniistäkin, jotka ovat aateloineet elämänsä maineella, niin panen vetoa,\nettä useammat ovat kuolleet ennen kolmenkymmenenviiden vuoden ikää kuin\nsen saavutettuaan. Varsin järkevää ja hurskasta on ottaa esimerkkiä\nitse Jeesuksen Kristuksen ihmisvaelluksesta; hänhän päätti päivänsä\nkolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Suurin ihminen, joka oli vain\nihminen, Aleksanteri, kuoli myöskin siinä iässä. Kuinka monin tavoin\nkuolema voikaan meidät yllättää?...\n\nNämä niin lukuisat ja tavalliset esimerkit silmäimme edessä, kuinka on\nmahdollista, että saattaa torjua luotaan kuoleman ajatuksen, ja ettei\nse näytä pitelevän meitä joka hetki niskasta kiinni? -- \"Mitäpä siitä\",\nsanotte kai minulle, \"kuinka se tapahtuu, kunhan vain ei vaivaa sillä\nitseään?\" -- Olen samaa mieltä, ja millä keinoin voineekin turvata\nitsensä iskuilta, vaikkapa vasikan vuotaan kääriytymällä, niin en ole\nse mies, joka sitä arastelisin; sillä en muuta pyydä kuin saada elää\nrauhassa, ja parhaan menettelytavan, minkä voin sitä varten keksiä, sen\nvalitsen, olkoon se muutoin niin vähän kunniakas ja mallikelpoinen kuin\nonkin:\n\n    _Praetulerim ... delirus inersque videri\n    dum mea delectent mala me, vel denique fallant,\n    quam sapere et ringi_.[11]\n\nMutta mieletöntä on luulla sen keinon vievän perille. He tulevat ja\nmenevät, hyppivät ja tanssivat; kuolemasta ei mitään tietoa. Sitä\nmyöten on kaikki hyvin; mutta toiselta puolen, kun se kohtaa heitä\ntahi heidän vaimojaan, lapsiaan ja ystäviään, yllättäen heidät\näkkiarvaamatta ja suojattomina, mitkä sieluntuskat, mitkä valitukset,\nmikä raivo ja epätoivo painaa heidät maahan? Oletteko koskaan\nnähnyt mitään niin masentunutta, niin muuttunutta, niin nolattua?\nAsiasta täytyy pitää huoli paremmin ajoissa, ja moinen elukkamainen\nvälinpitämättömyys, jos se voisikin mahtua järkimiehen päähän, mitä\npidän kerrassaan mahdottomana, käy meille liian kalliiksi. Jos se olisi\nvihollinen, jonka voi välttää, niin neuvoisin lainaamaan pelkuruudelta\naseet; mutta koska se ei ole vältettävissä, koska se saavuttaa teidät\npaetessanne ja pelkurina yhtä hyvin kuin miehevänä miehenäkin,\n\n    _nempe et fugacem persequitur virum,\n    nec parcit imbellis juventae\n    poplitibus timidoque tergo_,[12]\n\nja koska ei karaistuinkaan panssari teitä suojaa,\n\n    _ille licet ferro cautus se condat et azte,\n    mors tamen inclusum protrahet inde caput_,[13]\n\nniin oppikaamme pitämään sille puoliamme ja taistelemaan sitä vastaan;\nja riistääksemme siltä aluksi sen suurimman edun meihin nähden,\nmenetelkäämme aivan päinvastoin kuin tavallisesti tehdään: riistäkäämme\nsiltä sen outous, perehtykäämme siihen, tottukaamme siihen; älköön olko\nmikään niin usein ajatuksissamme kuin kuolema; joka hetki kuvailkaamme\nsitä mielessämme, kaikissa muodoissa; hevosen kompastuessa, kattotiilin\npudotessa, pienimmänkin neulanpiston johdosta toistakaamme äkkiä: \"No\nniin, jokohan se olisi itse kuolema?\" ja sitten terästäytykäämme ja\nkaraiskaamme luontomme. Keskellä juhlia ja iloa kaikukoon meissä aina\ntuo kohtalomme muistelon loppusävel, älkäämme antako nautinnon niin\nkovin temmata meitä mukaansa, ettemme joskus palauttaisi muistiimme,\nkuinka monin tavoin tämä hilpeytemme on alttiina kuolemalle,\nkuinka monin keinoin se uhkaa kaapata sen kynsiinsä. Niin tekivät\negyptiläiset, he kun keskellä kemujaan ja upeimpia pitojaan tuottivat\npaikalle ihmisen luurangon vihjaukseksi juhlavieraille.\n\n    _Omnem crede diem tibi diluxisse supremum:\n    grata superveniet, quae non sperabitur, hora_.[14]\n\nEmme tiedä, missä kuolema meitä odottaa; odottakaamme sitä kaikkialla.\nValmistautuminen kuolemaan on valmistautumista vapauteen; ken on\noppinut kuolemaan, se on vieraantunut olemasta orjana; ei ole mitään\nonnettomuutta elämässä sille, joka on oikein käsittänyt, että hengen\nmenettäminen ei ole onnettomuus. Jos osaamme kuolla, niin vapautamme\nitsemme kaikesta vallan ja pakon alaisuudesta. Paulus Aemilius vastasi\nsille, jonka tuo surkuteltava Makedonian kuningas,[15] hänen vankinsa,\nlähetti hänen luokseen pyytämään, ettei hän kuljettaisi kuningasta\nriemusaatossaan: \"Pyytäköön hän sitä itseltään.\"\n\nItse asiassa on kaikilla aloilla vaikea teennäisesti ja uutteruuden\navulla paljonkaan edistyä, ellei luonto anna hiukan apuansa.\nLuonnostani en ole synkkämielinen, mutta kyllä haaveksivainen; alun\nalkaen ei ole mikään ajatuksiani niin askarruttanut kuin kuoleman\nkuvittelut, eipä edes vallattomimmallakaan ikäkaudellani,\n\n    _jucundum quum aetas florida ver ageret_.[16]\n\nNaisten seurassa ja kesken leikkien ... ajattelin erästä henkilöä,\njonka edellisinä päivinä oli yllättänyt kuumetauti, ja hänen\nkuolemaansa, joka hänet kohtasi hänen sellaisesta juhlasta lähtiessään\nja ajatellessaan vain vapautta, rakkautta ja hyviä päiviä, niinkuin\ntein minäkin; ajattelin, että sama saattoi olla minullakin edessä:\n\n    _Jam fuerit nec post unquam revocare licebit_.[17]\n\nTuo ajatus ei vetänyt otsaani rypyille enempää kuin mikään muukaan.\nMahdotonta on olla ensi aluksi tuntematta pistoksia tuollaisista\najatuksista; mutta kun niitä käsittelee ja palauttelee mieleensä,\nniin ajan oloon niihin epäilemättä kotiutuu; muutoin minä puolestani\nolisin alituisessa pelossa ja vimmassa; sillä ei koskaan ole kukaan\nihminen vähemmin luottanut elämäänsä eikä vähemmin välittänyt sen\njatkumisesta. Sangen vankka ja harvoin häiriytynyt terveys, jota tähän\nsaakka olen nauttinut, ei houkuttele minua toivomaan sen pitenemistä,\neivätkä taudit saa minua pelkäämään sen lyhenemistä; joka hetki tuntuu\nminusta kuin lähtisin siitä, ja lakkaamatta toistan itsekseni: \"Kaikki,\nmikä voi tapahtua jonakin muuna päivänä, voi tapahtua tänään.\" Itse\nasiassa uhkat ja vaarat vievät meitä vain vähän tahi eivät ollenkaan\nlähemmäksi loppuamme; ja jos ajattelemme, kuinka monta miljoonaa niitä\non kintereillämme muita, paitsi tuota yhtä, joka näyttää uhkaavan\nmeitä eniten, niin huomaamme, että terveinä ja kuumetautisina, merellä\nja kodeissamme, taistelussa ja rauhassa olemme sitä yhtä lähellä:\n_Nemo altero fragilior est; nemo in crastinum sui certior_.[18] Mitä\nminun on tehtävä ennen kuolemaani, sen suorittamiseen näyttää minusta\nkaikki aika lyhyeltä, vaikkapa se veisi vain tunninkin. Eräs henkilö,\njoka tässä eräänä päivänä selaili muistikirjaani, löysi huomautuksen\njostakin, mitä tahdoin tehtäväksi kuolemani jälkeen; kerroin hänelle\nniinkuin asia oli, että vaikka olin ollut vain lieuen päässä kotoani,\nterveenä ja pirteänä, olin kiiruhtanut kirjoittamaan sen siihen, koska\nen ollut varma siitä, että pääsisin hengissä kotiin asti...\n\nMeidän uskonnollamme ei ole ollut vakavampaa inhimillistä perustaa\nkuin elämän halveksiminen. Ei ainoastaan järjen ääni kehoita meitä\nsiihen: sillä miksi pelkäisimme jonkin sellaisen menettämistä, jota,\nsen menetettyämme, emme voi kaivata? vaan myöskin, koska kerran kuolema\nniin monin tavoin meitä uhkaa, eikö ole pahempi pelätä niitä kaikkia\nkuin kestää niistä yksi? Mitä sillä on väliä, milloin se tapahtuu,\nkoska se kerran ei ole vältettävissä? Sille, joka sanoi Sokrateelle:\n\"Kolmekymmentä tyrannia on tuominnut sinut kuolemaan\", vastasi tämä:\n\"Ja luonto heidät.\" Kuinka typerää on tuskitella siirtymistä vapauteen\nkaikesta tuskasta? Samoin kuin syntymämme meille aiheutti kaiken\nmuun syntymisen, samoin vaikuttaa kuolemamme kaiken muun kuolemisen.\nSenvuoksi on yhtä typerää itkeä sitä, että sadan vuoden päästä emme\nenää elä, kuin sitä, ettemme eläneet sata vuotta sitten. Kuolema on\ntoisen elämän alku; samoin itkimme, samoin surimme astumistamme tähän\nelämään, samoin heitimme entisen verhomme siihen astuessamme. Ei\nmikään voi olla raskasta, mikä on vain kerran. Onko syytä niin kauan\naikaa pelätä jotakin niin lyhytaikaista? Pitkän elinajan ja lyhyen\nelinajan tekee kuolema aivan yhdeksi: sillä pituutta ja lyhyyttä\nei ole siinä, mikä ei enää ole olemassa. Aristoteles kertoo, että\nHypanis-virran rannoilla on pieniä eläimiä, jotka elävät vain yhden\npäivän: ne, jotka kuolevat kello 8 aamulla, kuolevat nuoruudessaan; ne,\njotka kuolevat kello 5 illalla, kuolevat vanhuutensa raihnaudessa. Kuka\nmeistä ei naura pilkallisesti nähdessään pidettävän lukua onnesta tahi\nonnettomuudesta tuona ajanhetkenä? Meidän elinaikamme pitemmyys ja\nlyhyemmyys, jos sitä vertaamme ijankaikkisuuteen tahi edes vuorten,\njokien, tähtien, puiden ja vieläpä erästen eläintenkin elinaikaan, on\nyhtä naurettava. Mutta luonto pakoittaa meidät siihen: 'Poistukaa',\nsanoo se, 'tästä maailmasta, niinkuin olette siihen tulleet. Sama matka,\njonka teitte kuolemasta elämään, intohimottomasti ja pelotta,\ntehkää se takaisin elämästä kuolemaan. Teidän kuolemanne on osa\nmaailmanjärjestystä, se on osa maailman elämää.\n\n             _Inter se mortales mutua vivunt,\n    et quasi cursores vitai lampada tradunt_.[19]\n\nPitääkö minun teidän tähtenne muuttaa tuo kaunis olojen rakenne?\nKuolema se on teidän luomisenne ehto, se on osa teistä; te koetatte\npaeta omaa itseänne. Se olemuksenne, jota nautitte, on yhtä osallinen\nkuolemaan kuin elämään. Ensimmäinen syntymänne päivä vie teidät\nkuolemaan, niinkuin elämäänkin.\n\n    _Prima, qua vitam dedit, hora, carpsit.[20]\n    Nascentes morimur, finisque ab origine pendet_.[21]\n\nKaiken sen ajan, minkä elätte, sen riistätte elämältä; se tapahtuu\nsen kustannuksella. Elämänne alituinen työ on kuoleman rakentamista.\nTe olette kuolemassa, ollessanne elämässä; sillä te olette kuoleman\njäljessä, kun ette enää ole elossa. Tahi, jos niin mieluummin tahdotte,\nelettyänne olette kuollut, mutta eläessänne olette kuoleva; ja kuolema\nkoskee paljoa kovemmin, kipeämmin ja oleellisemmin kuolevaa kuin\nkuollutta. Jos olette käyttäneet elämää hyödyksenne, niin olette\nnauttineet sitä kylliksi; lähtekää siitä tyytyväisenä.\n\n    _Cur non ut plenus vitae conviva recedis_?[22]\n\nJos ette ole osanneet sitä käyttää, niin mitäpä siitä, että olette sen\nmenettäneet? Mitä varten sitä enää haluatte?\n\n               _Cur amplius addere quaeris\n    rursum quod pereat male, et ingratum occidat omne_?[23]\n\nElämä ei ole itsessään hyvä eikä paha: se on hyvän ja pahan paikka, sen\nmukaan kuin ne siihen sijoitatte. Ja jos olette eläneet yhden päivän,\nniin olette nähneet kaikki; yksi päivä on samanlainen kuin kaikki\npäivät. Ei ole mitään muuta päivänvaloa eikä muuta yötä. Tämä aurinko,\ntämä kuu, nämä tähdet, tämä maailmanrakenne on sama, jota esi-isännekin\novat käyttäneet hyväkseen, ja joka on ylläpitävä kaukaisinten\njälkeläistennekin elämää.\n\n    _Non alium videre patres aliumve nepotes adspicient_.[24]\n\nJa pahimmassa tapauksessa; näytelmäni kaikki toisiaan seuraavat ja\nvaihtelevat näytökset suoritetaan loppuun yhdessä vuodessa. Jos olette\ntarkanneet neljän vuodenaikani menoa, niin ne käsittävät maailman\nlapsuuden, nuoruuden, miehuuden ja vanhuuden. Se on näytellyt osansa;\nse ei tiedä muuta temppua kuin aloittaa alusta taas; se on aina oleva\nsamaa.\n\n    _Versamur ibidem atque insumus usque_.[25]\n    _Atque in se sua per vestigia volvitur annus_.[26]\n\nEn aio valmistaa teille muita uusia ajanvietteitä:\n\n    _Nam tibi praeterea quod machiner, inveniamque,\n    quod placeat, nihil est: eadem sunt omnia semper_.[27]\n\nTehkää tilaa toisille, niinkuin toiset ovat tehneet teille.\nTasapuolisuus on oikeudenmukaisuuden ensimmäinen ehto. Kuka voi\nvalittaa olevansa mukaan luettuna siinä, missä kaikki ovat mukaan\nluettuina? Ja vaikka elätte, niin ette sillä mitenkään saa vähennetyksi\nsitä aikaa, joka teidän on oltava kuolleena: siitä ei ole apua; saatte\nolla tuossa pelkäämässänne tilassa yhtä kauan kuin jos olisitte\nkuolleet rintalapsina:\n\n    _Licet, quot vis, vivendo vincere saecla,\n    mors aeterna tamen nihilominus illa manebit_.[28]\n\nJa saatanhan teidät tilaan, jossa ette tunne mitään tyytymättömyyttä:\n\n\n    _In vera nescis nullum fore morte alium te,\n    qui possit vivus tibi te lugere peremptum,\n    stansque jacentem_?[29]\n\nettekä kaipaa elämää, jota nyt niin kovin surette;\n\n\n    _nec sibi enim quisquam tum se vitamque requirit,\n    nec desiderium nostri nos afficit ullum_.[30]\n\nKuolema on vähemmin pelättävä kuin ei mitään, jos olisi jotakin\nvähempää kuin ei mitään.\n\n    _Multo ... mortem minus ad nos esse putandum,\n    si minus esse potest quam quod nihil esse videmus_.[31]\n\nSe ei koske teitä kuolleena eikä elävänä: elävänä ei, koska olette\nolemassa, kuolleena ei, koska ette enää ole olemassa. Sitäpaitsi ei\nkukaan kuole ennen aikaansa: se aika, jonka jätätte jälkeenne, ei ollut\nteidän omaanne enempää kuin se, joka on kulunut ennen syntymäänne, eikä\nteitä koske sen enempää.\n\n    _Respice enim quam nil ad nos anteacta vetustas\n    Temporis aeterni fuerit_.[32]\n\nMissä elämänne loppuneekin, siinä se on kaikki. Elämän hyödyllisyys ei\nole sen pituudessa, vaan sen käyttämisessä; monikin on elänyt kauan,\njoka on elänyt vähän aikaa. Pitäkää se mielessänne vielä eläessänne:\nteidän tahdostanne, ei vuosien lukumäärästä, riippuu, oletteko kylliksi\neläneet. Ettekö luulleet koskaan saapuvanne sinne, minne lakkaamatta\nolitte kulkemassa? Kuitenkaan ei ole sitä tietä, joka ei kerran\nloppuisi. Ja jos seura voi teitä lohduttaa, niin eikö maailma mene\nsamaa menoa kuin tekin?\n\n    _Omnia te, vita perfuncta, sequentur_.[33]\n\nEikö kaikki ole mukana samassa liikkeessä, jossa tekin? Onko mitään,\nmikä ei vanhenisi samalla kuin tekin? Tuhannet ihmiset, eläimet ja muut\nluontokappaleet kuolevat samalla hetkellä kuin tekin.\n\n    _Nam nox nulla diem, neque noctem auvora secuta est,\n    qui non audierit mixtos vagitibus aegris\n    ploratus, mortis comites et funeris atri_.[34]\n\nMiksi sitä arastelette, kun kerran ette voi siitä peräytyä? Olette\nnähneet kyllin monta niitä, joille kuoleminen on ollut hyväksi, he\nkun siten ovat välttäneet suuria kärsimyksiä; mutta oletteko nähneet\nketään, jolle se olisi ollut pahaksi? Onhan kovin yksinkertaista\npaheksia seikkaa, jota ette ole kokeneet, ette itsessänne ettekä\nmuissa. Miksi olet tyytymätön minuun ja kohtaloosi? Teemmekö sinulle\nvääryyttä? Onko sinun hallittava meitä vai meidän sinua? Vaikka ikäsi\nei olekaan päässyt täyteen määrään, niin elinaikasi on. Pieni ihminen\non kokonainen ihminen niinkuin suurikin. Ei ihmisiä eikä heidän\nelinpäiviään mitata kyynärämitalla. Ajatelkaahan todenteolla, kuinka\npaljon vähemmin siedettävä ja kuinka paljon tukalampi olisi ihmiselle\nainainen elämä kuin se, jonka minä hänelle olen suonut. Jos teillä\nei olisi kuolemaa, niin te kiroaisitte minua lakkaamatta siitä, että\nolin teiltä sen riistänyt. Olen tahallani sekoittanut siihen jonkin\nverran katkeruutta, estääkseni teitä, huomatessanne sen mukavaksi\nkäyttää, tavoittelemasta sitä liian ahnaasti ja maltittomasti.\nSaadakseni teidät pysymään sillä kohtuullisuuden kannalla, jota\nteiltä vaadin, ettette karta elämää ettekä kammoksu kuolemaa, olen\nsovitellut kummankin keskinkertaisen makeaksi ja katkeraksi. Minä\nopetin Thaleelle, ensimmäiselle viisaistanne, että eläminen ja\nkuoleminen oli yhdentekevää: senpätähden hän sille, joka kysyi häneltä,\nmiksikä hän ei kuollut, vastasi sangen viisaasti: _senvuoksi, että se\non yhdentekevää_. Vesi, maa, ilma ja tuli ynnä muut tämän rakenteeni\nosat eivät ole enemmän elämäsi kuin kuolemasi välineitä. Miksi pelkäät\nviimeistä päivääsi? Se ei vaikuta kuolemaasi enempää kuin muutkaan:\nviimeinen askel ei vaikuta väsymystä, se päästää sen valtaan. Jokainen\npäivä kulkee kohti kuolemaa; viimeinen saapuu perille.'\n\nKas siinä luontoäitimme hyvät huomautukset.\n\nMutta nyt olen usein miettinyt sitä, mistä johtuu, että sodissa\nkuoleman kasvot, olkoonpa että näemme ne itsessämme tahi muissa,\novat verrattoman paljon vähemmän peloittavat kuin kodeissamme\n(muutoinhan armeija olisi pelkkiä lääkäreitä ja itkusuita), ja että,\nvaikka se on aina sama, maalaisilla ja halpasäätyisillä ihmisillä\nkuitenkin on siihen paljon enemmän uskallusta kuin muilla. Luulen\nitse asiassa, että nuo peloittavat elkeet ja laitteet, joilla me sen\nympäröimme, peloittavat meitä enemmän kuin se itse: aivan muuttunut\nelämän meno; äitien, vaimojen ja lasten valitushuudot; hämmästyneitä\nja tyrmistyneitä ihmisiä käymässä luonamme; paljon kalpeita ja\nitkettyneitä palvelijoita ympärillämme; päivänvalosta suljettu huone,\nvahakynttilöitä palamassa, vuoteemme ääressä lääkäreitä ja saarnaajia;\nlyhyesti: kaikki ympärillämme kaameata ja peloittavaa; johan olemme\nkuin käärinliinoissa ja haudassa. Lapset pelkäävät ystäviänsäkin,\nnähdessään heidät naamioituina; samoin teemme mekin. Täytyy riisua\nnaamari asioilta niinkuin henkilöiltäkin: kun se on riisuttu, emme\nlöydä sen alta muuta kuin sen saman kuoleman, johon eräs palvelija tahi\nyksinkertainen kamarineitsyt hiljattain meni pelkäämättä. Onnellinen se\nkuolema, joka ei anna aikaa tuollaisten menojen valmisteluun.\n\n\n\n\n5\n\nTOTTUMUKSEN VOIMASTA JA MIKSI EI SAISI LIIAN HELPOSTI MUUTTAA\nHYVÄKSYTTYÄ LAKIA\n\n(I, 22)\n\n\nTottumuksen voiman näyttää minusta sangen hyvin käsittäneen se,\njoka ensimmäisenä keksi tuon tarinan, että eräälle maalaisvaimolle,\njoka oli tottunut hyväilemään ja kanniskelemaan sylissään vasikkaa\nsen syntymähetkestä saakka ja yhä edelleen sitä jatkoi, tämä tuli\nsellaiseksi tavaksi, että vaikka vasikka jo oli suuri härkä, hän yhä\nvain sitä kantoi. Sillä tottumus on todellakin voimakas ja ovela\nkoulumestari. Vähitellen, salavihkaa se laskee valtansa meissä lujalle\npohjalle; mutta kun se, noin hiljalleen ja vaatimattomasti aljettuaan,\non ajan oloon sen vakaannuttanut ja juurruttanut, näyttää se meille\npiankin tuimaa ja tyrannimaista naamaa, jota vastaan meidän ei enää\nole lupa nostaa edes silmiämmekään. Näemme sen joka hetki pakottavan\nluonnon säännötkin taipumaan: _Usus efficacissimus rerum omnium\nmagister_...[35]\n\nMinusta näyttää, että suurimmat paheemme pääsevät alkuunsa jo\nhennoimmassa lapsuudessamme, ja että tärkein osa kasvatustamme on\njätetty imettäjäin käsiin. Äitejä hauskuttaa nähdä lapsen vääntävän\nkananpojalta niskat nurin ja vallattomuudessaan mukiloivan koiraa ja\nkissaa; ja monikin isä on niin typerä, että pitää hyvänä urheuden\nenteenä sitä, kun näkee poikansa herjaten antavan nyrkiniskuja\ntalonpojalle tahi palvelijalle, joka ei puolusta itseään, ja\nnäppäryytenä sitä, kun näkee hänen jollakin ilkeällä vilpillä ja\nkepposella ovelasti petkuttavan toveriaan. Siinä ovat kuitenkin\njulmuuden, tyrannimaisuuden ja kavaluuden oikeat siemenet ja juuret. Ne\nitävät siellä ja kasvavat sitten ripeästi ja rehoittavat voimakkaasti\ntottumuksen vaalimina. Ja sangen vaarallinen kasvatusmenetelmä on\npuolustella noita häijyjä taipumuksia iän hentoudella ja asian\nvähäpätöisyydellä: ensiksikin siinä puhuu luonto, jonka ääni silloin\non puhtaampi ja teeskentelemättömämpi, kun se on hennompi ja uudempi;\ntoiseksi pettämisen rumuus ei riipu eroituksesta kultarahojen ja\nnuppineulojen välillä, se riippuu siitä itsestään. Ymmärtääkseni on\npaljon oikeampaa päätellä näin: \"Miksei hän pettäisi kultarahoissa,\nkoska hän kerran pettää nuppineuloissa?\" kuin kuten tavallisesti\npäätellään: \"Asiahan koskee vain nuppineuloja; hän varoisi niin\ntekemästä, jos se koskisi kultarahoja.\" Tulee huolellisesti opettaa\nlapset vihaamaan paheita niiden oman luonnon vuoksi, tulee opettaa\nheille niiden luonnollinen rumuus, jotta he eivät välttäisi niitä\nvain teoissaan, vaan varsinkin sydämissään, niin että niiden pelkkä\najatuskin on heille inhoittava, minkä naamarin alla ne piillevätkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmantunnon lait, joiden me sanomme syntyvän luonnosta, syntyvät\ntottumuksesta; kun kukin sisimmässään kunnioittaa ympäristössään\nhyväksyttyjä ja omaksuttuja mielipiteitä ja tapoja, niin hän ei voi\nniistä vapautua tunnonvaivoitta eikä niitä noudattaa hyväksymättä\nmenettelyään. Kun kreetalaiset muinoin tahtoivat kirota jotakuta, niin\nhe rukoilivat jumalia totuttamaan hänet johonkin pahaan tapaan. Mutta\nsen mahdin päävaikutus on, että se vangitsee ja valtaa meidät siihen\nmäärään, että meidän tuskin on mahdollista irtautua sen kynsistä ja\nsyventyä itseemme, pohtiaksemme ja arvostellaksemme sen määräyksiä.\nKun me itse asiassa imemme ne itseemme äitimme maidon mukana, ja kun\nmaailma esiintyy meille sellaisena ensi näkemästämme asti, niin meistä\ntuntuu, että synnynnäinen kohtalomme on elää ja toimia juuri niin; ja\nyleiset ajatustavat, joiden näemme olevan arvossa ympäristössämme ja\njotka ovat juurtuneet sieluumme isiemme siemenestä, tuntuvat meistä\nkaikkialla vallitsevilta ja luonnollisilta: ja siitä sitten johtuu,\nettä mikä on totutusta tavallisuudesta poikkeavaa, sen luullaan olevan\njärjenkin tolalta poikkeavaa: jumala tietää kuinka mielettömästi\nuseimmiten!...\n\nKen tahtoo päästä riippumattomaksi tästä tavan ankarasta\nennakkotuomiosta, se tapaa monenmoista ehdottoman varmalla päätöksellä\nhyväksyttyä, joka ei perustu muuhun kuin siihen liittyvän tavan\nharmaaseen partaan ja vanhuudenryppyihin: mutta poistettuaan\ntuon naamarin, perustaen asiat totuuteen ja järkeen, hän tuntee\najatustapansa ikäänkuin kokonaan mullistuneen ja kuitenkin asettuneen\npaljon varmemmalle pohjalle. Kysyn häneltä silloin esimerkiksi, mikä\nsaattaa olla eriskummaisempaa kuin nähdä kansan olevan pakoitetun\nnoudattamaan lakeja, joita se ei koskaan ole ymmärtänyt, olevan sidotun\nkaikissa yksityisissä asioissaan, avioliitoissaan, lahjoituksissaan,\ntestamenteissaan, myynneissään ja ostoissaan sääntöihin, joita se\nei voi tuntea, ne kun eivät ole kirjoitetut eivätkä julkaistut sen\nkielellä, ja joiden selittäminen ja käyttö sen pakostakin täytyy maksaa\nrahalla...\n\nOnko mitään hurjempaa kuin nähdä kansa, jonka keskuudessa tuomarin\ntoimi lakivoimaisen tavan nojalla on myytävissä ja tuomiot\nmaksetaan käteisellä, ja oikeus laillisesti kielletään siltä,\njolla ei ole millä sen maksaisi? Ja tämä kauppatavara on niin\nsuuressa arvossa, että valtiossa syntyy neljäs sääty ihmisistä,\njotka ajavat oikeusasioita, kolmen entisen: papiston, aatelissäädyn\nja kansan lisäksi; ja tämä sääty, jonka hoidettavina ovat lait,\nja jolla on ylin valta ihmisten omaisuuksiin ja henkiin nähden,\non aatelistosta erillinen yhdyskunta; tästä taas johtuu, että on\nolemassa kaksinaiset lait, kunnian ja oikeuden, jotka monissa asioissa\novat hyvin vastakkaiset; että edelliset yhtä ankarasti tuomitsevat\nojennuksen suvaitsemisen kuin jälkimmäiset ojennuksen kostamisen;\nettä sotilaallisen velvollisuuskäsityksen mukaan se menettää kunnian\nja aateluuden, joka jättää kostamatta kärsimänsä loukkauksen, ja\nsiviilipiirien velvollisuuskäsityksen mukaan se, joka sen kostaa,\njoutuu hengenrangaistuksen alaiseksi; ken vetoaa lakeihin, saadaksensa\nhyvitystä loukatulle kunniallensa, se häpäisee itsensä, ja ken ei\nvetoa niihin, sitä lait siitä rankaisevat ja kurittavat; ja näistä\nkahdesta niin erilaisesta säädystä, jotka kuitenkin riippuvat samasta\npäämiehestä, edellisellä on rauha, jälkimmäisellä sota toimenaan,\nedellisellä rahanansio, jälkimmäisellä kunnia, edellisellä tiedot,\njälkimmäisellä hyve, edellisellä sana, jälkimmäisellä toimi,\nedellisellä oikeus, jälkimmäisellä urheus, edellisellä järki,\njälkimmäisellä voima, edellisellä pitkä viitta, jälkimmäisellä lyhyt\nosanaan...\n\nTällaiset mietteet eivät kuitenkaan saa houkutelluksi ymmärtäväistä\nmiestä noudattamasta yleistä tapaa; niinpä minusta päinvastoin\nnäyttää, että kaikki poikkeavat ja erikoiset käytöstavat johtuvat\npikemmin houkkamaisuudesta tahi kunnianhimoisesta teeskentelystä kuin\ntosijärkevyydestä, ja että viisaan tulee sisäisesti irroittaa sielunsa\nenemmistön painostuksesta ja pitää se vapaana ja kykenevänä vapaasti\narvostelemaan asioita, mutta ulospäin kokonaan noudattaa hyväksyttyjä\nkäytöstapoja ja muotoja. Yhteiskunnalla ei ole mitään tekemistä\nmeidän ajatustemme kanssa, mutta kaikki muu, kuten tekomme, työmme,\nomaisuutemme ja henkemme, ne tulee antaa ja uhrata sen palvelukseen ja\nyleisten mielipiteiden alaisiksi: niinkuin tuo hyvä ja suuri Sokrates\nkieltäytyi pelastamasta henkeään olemalla tottelematta tuomaria,\nvieläpä sangen väärää ja kohtuutonta tuomaria; sillä sääntöjen sääntö\nja yleinen lakien laki on, että kukin noudattakoon sen paikan lakeja,\nmissä elää: νόμοις επεσθαι τοισιν εγ χωροις καλόν.[36]\n\nKas tässä toisenlaisia mietteitä. On hyvin epäilyksen alaista,\nsaattaako olla niin ilmeistä hyötyä hyväksytyn lain, olkoonpa se\nmillainen tahansa, muuttamisesta, kuin on vahinkoa sen järkyttämisestä,\nsemminkin kun valtio on ikäänkuin rakennus, joka on pantu kokoon niin\ntarkasti toisiinsa liittyvistä osista, että on mahdoton liikuttaa\nyhtä niistä kokonaisuuden siitä kärsimättä. Thurialaisten lainlaatija\nmääräsi, että jokainen, joka tahtoisi joko kumota jonkin vanhoista\nlaeista tahi säätää uuden, esiintyisi kansan edessä nuora kaulassa,\njotta hänet, jos jokainen ei hyväksyisi tuota uutuutta, heti\nkuristettaisiin; ja Lakedaimonin lainlaatija pani henkensä vaakaan\nsaadakseen kansalaisensa varmasti lupaamaan, etteivät rikkoisi\nainoatakaan hänen säädöksistään. Efori, joka niin tylysti katkaisi\nne kaksi kieltä, jotka Phrynis[37] oli lisännyt soittimeensa, ei\nvälitä siitä, paraneeko se niistä, tahi kaikuvatko sen soinnut niiden\nvaikutuksesta täyteläisempinä; hänelle riittää, tuomitakseen ne, että\nne tiesivät vanhan tavan muuttamista. Samaa merkitsi tuo oikeuden\nruostunut miekka Marseillessa.\n\nInhoan uutuuksien tavoittelua, esiintyköönpä se missä muodossa tahansa,\nja olen oikeassa; sillä olen nähnyt sangen vahingollisia seurauksia\nsiitä. Se, mikä on meitä jo niin monta vuotta painanut, ei ole\ntuottanut kaikkea odotettua hyvää: mutta todenmukaisesti voi sanoa,\nettä se syrjäseurauksena on tuottanut ja aiheuttanut kaikkea, vieläpä\nne onnettomuudet ja vauriot, joita sittemmin on tapahtunut ilman sitä\nja vastoin sitä; syyttäköön se niistä itseään: _Heu, patior telis\nvulnera facta meis_.[38]\n\nNe, jotka järkyttävät jotakin valtiota, joutuvat helposti itse\nensimmäisinä vedetyiksi mukaan sen kukistumiseen. Mullistuksen\nhedelmät tuskin jäävät pysyväisesti sille, joka sen on pannut alkuun;\nhän myllertää ja samentaa veden toisille kalastajille. Se seikka,\nettä tämän monarkian liitokset ja kokoonpano ja koko tämä suuri\nrakennus ovat vääntyneet sijoiltaan ja purkautuneet, varsinkin sen\nvanhoilla päivillä, tämän uuden virtauksen vaikutuksesta, avaa mielin\nmäärin pääsyä ja tietä samanlaisille loukkauksille: kun kuninkaan\nmajesteetti kerran vaivoin on saatu alennetuksi korkeimmalta huipultaan\nkeskitasolle, niin se sitten helposti luhistuu keskitasolta maahan\nasti. Mutta jos alkuunpanijat ovat turmiollisempia, niin jäljittelijät\novat paheellisempia, heittäytyessään noudattamaan esimerkkejä, joiden\nkauheuden ja turmiollisuuden he ovat tunteneet itsessään ja rangaisseet\nmuissa; ja jos on olemassa jonkinlainen kunnian aste pahanteossakin,\nniin jälkimmäisten tulee tunnustaa edellisille keksinnön kunnia ja\nensimmäisen yrityksen uskallus. Kaikenlaiset uudet vallattomuudet\nammentavat hyvällä menestyksellä tästä ensimmäisestä ja antavasta\nlähteestä esikuvansa ja mallinsa yhteiskuntamme rauhan häirinnälle...\n\nNiinpä minusta näyttää, suoraan sanoen, osoittavan suurta itserakkautta\nja röyhkeyttä, että arvioidaan omat mielipiteet niin suuriarvoisiksi,\nettä niiden voimaan saattamiseksi täytyy järkyttää yleinen rauha ja\naiheuttaa niin paljon ehdottoman varmoja onnettomuuksia ja niin kauhea\ntapojen turmelus kuin minkä kansalaissodat ja niin tärkeillä aloilla\ntapahtuvat olojen mullistukset tuovat mukanaan, ja aiheuttaa ne omalle\nmaallensa. Eikö ole huonoa taloudenhoitoa edistää niin monia varmoja\nja tiettyjä paheita taistellakseen harhakäsityksiä vastaan, jotka\novat väittelynalaisia ja joista saattaa olla eri mieliä? Onko mitään\nrumempia paheita kuin ne, jotka loukkaavat omaatuntoa ja luonnollista\ntietoa?...\n\nTämän niin jokapäiväisen totuuden vaarinottaminen on vahvistanut\nkantaani ja pidättänyt minut uhkarohkeammassa nuoruudessanikin\nsälyttämästä hartioilleni niin raskasta taakkaa, että olisin ottanut\nvastatakseni niin tärkeästä tieteestä ja uskaltanut tässä sen, mitä\nterveellä järjellä en voisi uskaltaa helpoimmassakaan niistä, joita\nminulle oli opetettu ja joissa rohkea päätteleminen ei mitenkään ole\nhaitaksi; minusta kun näytti sangen väärältä tahtoa tehdä yleiset\nja muuttumattomat perussäännöt ja noudatetut menot riippuvaisiksi\nyksityisen vaihtelevasta mielikuvituksesta (yksityisen järjellä on\ntuomiovaltaa vain yksityisen asioissa) ja ryhtyä jumalallisiin lakeihin\nnähden hankkeisiin, joita ei mikään esivalta sallisi siviililakeihin\nnähden...\n\n\n\n\n6\n\nKASVATUKSESTA\n\n(I, 25)\n\n\n    _Madame Diane de Foixille, kreivitär de Gursonille_.[39]\n\nEn ole koskaan nähnyt isää, joka olisi ollut tunnustamatta poikaansa,\nolipa tämä vaikka kyttyräselkäinen ja rupipäinen; ei sillä, ettei\nhän, jollei ole täydellisesti tämän hellyytensä huumaama, huomaisi\ntämän heikkoa puolta: mutta se on joka tapauksessa hänen poikansa.\nNiinpä minäkin näen paremmin kuin kukaan muu, että nämä tässä ovat\nvain sellaisen miehen haaveita, joka ei ole maistanut tieteistä muuta\nkuin päällimmäistä kuorta lapsuudessaan, eikä ole säilyttänyt niistä\nmielessään muuta kuin ylimalkaisen ja muodottoman hahmon: vähän\nkutakin lajia, eikä mitään kokonaista, suoraan puhuen. Sillä yleensä\nsanoen kyllä tiedän, että on olemassa lääketiede, lakitiede, neljä\nerikoisalaa matematiikassa, ja pääpiirteittäin mihin ne tähtäävät;\nja mahdollisesti tiedän vielä tieteiden yleensä pyrkivän palvelemaan\nmeitä elämässämme; mutta perehtynyt niihin syvemmälti en koskaan ole,\nen kynnet hampaissa pinnistänyt ajatuksiani tutkiessani Aristotelesta,\nyksinvaltiasta nykyisen oppineisuuden maailmassa, enkä sitkeästi\nharrastanut mitään tiedettä; eikä ole sitä tiedettä, josta osaisin\npiirtää edes ensimmäiset peruspiirteet, eikä sitä keskiluokkain\nkoululasta, joka ei voisi sanoa itseään oppineemmaksi kuin minä, joka\nen pysty edes kuulustelemaan häneltä hänen ensimmäistä läksyään; ja\njos minut siihen pakoitetaan, täytyy minun jokseenkin sopimattomasti\npusertaa siitä jonkinlainen yleiskeskustelun aihe, jonka nojalla tutkin\nhänen luontaista ymmärryskykyään: jollainen läksy on heille yhtä outo\nkuin heidän on minulle.\n\nEn ole tutustunut mihinkään ainettaan perusteellisesti käsittelevään\nkirjaan, paitsi Plutarkhokseen ja Senecaan, joista ammennan kuin\nDanaidit, täyttäen ja tyhjentäen lakkaamatta. Panen siitä jotakin tähän\npaperille; omaan mieleeni tuskin jää mitään.\n\nHistoria se on minun mieleistäni luettavaa, tahi runous, johon olen\naivan erikoisesti rakastunut ja mieltynyt: sillä, kuten Kleanthes\nsanoi, aivan niin kuin torven ahtaaseen putkeen pakoitettu ääni\nlähtee siitä raikuvampana ja voimakkaampana, samoin näyttää minusta\najatus, puserrettuna runon rytmillisiin mittoihin, ponnahtavan esiin\npaljoa äkkinäisemmin ja iskeytyvän minuun voimakkaammalla vauhdilla.\nMitä luontaisiin kykyihini tulee, joita tässä koetellaan, tunnen\nniiden pettävän taakan alla; ajatukseni ja ymmärrykseni kulkevat\nvain hapuillen, horjahdellen, kangerrellen ja kompastellen; ja kun\nolen mennyt niin pitkälle kuin voin, niin en kuitenkaan ole lainkaan\ntyytyväinen itseeni: näen maata vielä edempänäkin, mutta himmeästi\nja kuin sumussa, jota en voi häivyttää. Ja jos, ryhtyessäni puhumaan\neroituksetta kaikesta, mitä mieleeni johtuu, ja käyttäessäni siinä\nvain omia ja luontaisia keinojani, minulle tapahtuu, niinkuin usein\nkäy, että sattumalta tapaan hyvien kirjailijain teoksissa nämä\nsamat aiheet, joita olen ryhtynyt käsittelemään, niinkuin vastikään\ntapasin Plutarkhoksella hänen esityksensä mielikuvituksen voimasta,\nniin säälin tahi halveksin itseäni tuntiessani itseni niin heikoksi\nja heiveröiseksi, niin kömpelöksi ja unteloksi noihin miehiin\nverraten; kuitenkin onnittelen itseäni siitä, että mielipiteilläni\non kunnia usein käydä yhteen heidän mielipiteittensä kanssa, ja että\nedes kaukana kuljen heidän jäljissään yhtyen heidän sanoihinsa, ja\nmyöskin siitä, että vaikka osaankin (mitä kaikki eivät tee) huomata\nsuunnattoman eroituksen heidän ja minun välilläni, siitä huolimatta\npäästän julkisuuteen niin heikot ja halvat keksintöni semmoisinaan,\npaikkailematta ja parsimatta puutteellisuuksia, jotka tämä vertailu\non minulle niissä paljastanut. Täytyy olla aika vankkaselkäinen\nryhtyäkseen astumaan rinnan noiden miesten kanssa. Meidän aikakautemme\nhäikäilemättömät kirjailijat, jotka mitättömiin teoksiinsa sirottelevat\nkokonaisia otteita muinaisajan kirjailijain teoksista, lisätäkseen\nkunniaansa, saavat sillä aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen: sillä\ntuo ääretön kiiltojen erilaisuus saa sen, mikä on heidän omaansa,\nnäyttämään niin kalpealta, niin himmeältä ja niin rumalta, että he\nsillä menettävät paljoa enemmän kuin voittavat.\n\nSeuraavassa esimerkki kahdesta vastakkaisesta ajatustavasta: filosofi\nKhrysippos ei liittänyt kirjoihinsa vain kohtia toisten kirjailijain\nteoksista, vaan kokonaisia teoksia, esimerkiksi erääseen Euripideen\nMedean; ja Apollodoros sanoi, että jos niistä karsisi pois sen, mikä\noli muiden omaa, niin hänelle ei jäisi muuta kuin tyhjä paperi.\nEpikuros sitävastoin ei ollut pannut ainoatakaan lainausta niihin\nkolmeensataan niteeseen, jotka hän jätti jälkeensä.\n\nSatuin tässä eräänä päivänä tapaamaan tuollaisen kohdan: olin raukeana\nseurannut ranskalaisia sanoja, niin verettömiä, niin laihoja, niin\nsisällyksettömiä ja merkityksettömiä, että ne todellakaan eivät olleet\nmuuta kuin ranskalaisia sanoja; pitkän ja ikävän matkan taivallettuani\nsattui eteeni ylevä, uhkea, jopa pilviin saakka kohoava lainakohta:\njos rinne olisi tuntunut loivalta ja nousu vähän verkkaiselta, niin\nasia olisi ollut anteeksi annettavissa; mutta siinä oli niin pysty\nja äkkinäinen jyrkänne, että kuudesta ensi sanasta huomasin olevani\nlentämässä toiseen maailmaan; sieltä näin lokalätäkön, josta tulin,\nniin alhaalla ja niin syvänä, etten sitten enää koskaan rohjennut\njälleen laskeutua siihen. Jos pukisin jonkin esityksistäni moisiin\nupeisiin lainakoruihin, niin se valaisisi liiaksi muiden kohtien\ntyperyyttä.\n\nEttä moitin omia virheitäni muissa, se ei minusta näytä\nsopimattomammalta kuin että moitin muiden virheitä itsessäni, niinkuin\nusein teen. Niitä tulee syyttää kaikkialla eikä suoda niille missään\ntyyssijaa. Tiedän kyllä, kuinka suurta uskallusta minulta itseltäni\nvaatii yritys vetää joka hetki vertoja niille kohdille, jotka olen\nryöstänyt muilta, pysytellä niiden tasalla, uhkarohkeasti toivoen\nvoivani pimittää tuomarien silmät sellaisia kohtia eroittamasta;\nmutta yritän sitä yhtä paljon ponnistuksieni kuin kekseliäisyyteni\nja kykyni avulla. Ja sitten en painiskele noiden vanhojen mestarien\nkanssa rutosti, enkä sylipainia, vaan moneen otteeseen, pienin ja\nkepein hyökkäyksin; en täyttä totta hyökkää heidän kimppuunsa, minä\nvain tunnustelen heitä, enkä niin paljon käy päälle kuin hankin\npäällekäymistä. Jos voisin pitää puoleni heille, niin olisinpa aika\nmies: sillä käyn käsiksi vain heidän vahvimpiin puoliinsa. Tehdä\nniinkuin olen huomannut muutamain tekevän: peittää itsensä toisten\naseilla niin tyystin, ettei näytä edes omien sormiensa päitäkään,\nkehittää suunnitelmaansa (niinkuin on helppo taitavien tehdä, kun\nsisällys on yleistä laatua) vanhojen keksintöjen varassa, paikaten\nnäitä sieltä täältä, sellainen on niiden taholta, jotka tahtovat niitä\npeitellä ja esittää ominaan, ensiksikin vääryyttä ja raukkamaisuutta,\nkoska he, kun ei heillä ole mitään omaperäistä, millä esiintyä,\nkoettavat tehdä itsensä huomatuiksi yksinomaan muiden ansioilla, ja\ntoiseksi suurta typeryyttä, joka tyytyy petkuttamalla hankkimaan\ntietämättömän alhaison hyväksymisen, mutta joutumaan huonoihin\nkirjoihin asian ymmärtäjäin taholla, jotka halveksivat tuollaisia\nlainakoristeita; ja he ovat kuitenkin ainoat, joiden kiitos jotakin\npainaa. Minä puolestani tahdon kaikkein vähimmän menetellä niin. Käytän\ntoisten sanoja vain lausuakseni sitä paremmin omat ajatukseni. Tämä\nei koske otekokoelmia, jotka julkaistaan sen nimisinä: ja sellaisia\nolen, paitsi muinaisaikuisia, nähnyt sangen näppäriä omalta ajaltani,\nmuiden muassa erään, jonka on julkaissut Capilupi.[40] Tekijät ovat\nälykkäitä miehiä ja todistavat sen sekä muilla teoksillaan että näillä,\nkuten esim. Lipsius[41] tuolla oppineella ja huolellisesti rakennetulla\n_Valtio-opillaan_.\n\nOli miten oli, tarkoitan, ja olivatpa nämä mietelmäni millaisia\njaarituksia tahansa, en ole päättänyt salata niitä, enempää kuin\nsalaisin kaljupäistä ja harmahtavaa kuvaani, johon maalari ei olisi\npannut ihanteellisia kasvoja, vaan minun kasvoni. Sillä nämä ovat\nmyöskin minun mielialojani ja mielipiteitäni; esitän niillä sitä, mikä\non minun uskoni, en sitä, mitä muiden tulee uskoa; tarkoitukseni tässä\non vain näyttää oma itseni, joka mahdollisesti jo huomenna on toinen,\njos uusi kokemus minut muuttaa. Minulla ei ole sitä arvovaltaa, että\nminua uskottaisiin, enkä sitä pyydäkään, koska tunnen olevani liian\nvähän oppinut opettaakseni muita.\n\nEräs henkilö siis, joka oli nähnyt edellä olevan kirjoitelman, sanoi\nminulle kotonani tässä eräänä päivänä, että minun pitäisi hiukan\nlaajemmin esittää käsitykseni lasten kasvatuksesta... Totta puhuen\nen ymmärrä siitä muuta kuin että inhimillisen tieteen suurin vaikeus\nja tärkeys näyttää olevan tuolla alalla, joka käsittelee lasten\nkasvatusta ja opetusta... Heidän taipumuksensa näyttäytyvät tuolla\nvarhaisella iällä niin heikosti ja hämärästi, lupaukset ovat niin\nepävarmoja ja pettäviä, että on vaikea niistä päättää mitään varmaa.\nKatsokaa Kimonia, katsokaa Themistoklesta ja tuhansia muita, kuinka\nsuuresti alkuperäisestä poikkeavaan suuntaan he ovat kehittyneet.\nKarhujen ja koirien pennut näyttävät luontaisen kehityssuuntansa, mutta\nihmiset, omaksuen heti tottumuksia, mielipiteitä, lakeja, muuttuvat\nhelposti tahi pukeutuvat valepukuun. Kuitenkin on vaikea voittaa\nluontaisia taipumuksia. Siitä johtuu, että kun ei ole oikein valittu\nlasten uraa, nähdään usein turhaa vaivaa ja kulutetaan paljon aikaa\nharjaannuttaessa heitä sellaiseen, missä he eivät voi menestyä, joka\ntapauksessa olen tästä vaikeasta kysymyksestä sitä mieltä, että heidät\non aina suunnattava parhaaseen ja hyödyllisimpään, eikä ole pantava\nvarsin paljon huomiota noihin herkkiin ennustuksiin ja arvelmiin,\njoihin heidän lapsuutensa oireet antavat meille aihetta. Platon näyttää\nminusta _Valtiossaan_ antavan niille liiaksi arvoa.\n\nTiede on jalo kaunistus, rouvani, ja ihmeen tehokas väline nimenomaan\nniin korkeassa asemassa oleville henkilöille kuin te olette. Oikeastaan\nsitä eivät halvat ja alhaiset kädet voi oikein käyttää; se on paljon\nylpeämpi antaessaan apuaan sodan johtamiseen, kansan hallitsemiseen,\njonkun ruhtinaan tahi vieraan kansakunnan ystävyyden hankkimiseen\nkuin dialektisen todistelun laatimiseen, tahi valitusasian ajamiseen\ntahi pillerilääkkeen määräämiseen. Siispä, rouvani, koska uskon että\nte ette unohda tätä puolta omaistenne kasvatuksesta, te joka olette\nmaistanut sen makeutta ja olette kirjallisella alalla toiminutta sukua\n(onhan meillä vielä kirjoitelmia noilta vanhoilta de Foixin kreiveiltä,\njoista Herra Kreivi teidän puolisonne ja te polveudutte, ja François\nMonsieur de Candale, teidän setänne, luopi niitä joka päivä toisia,\njotka ulotuttavat tiedon tästä sukunne ominaisuudesta useampiin\nvuosisatoihin), tahdon esittää teille siitä yhden ainoan käsitystavan,\njoka minulla on ja joka on päinvastainen kuin tavalliset. Siinä kaikki,\nmillä voin teitä palvella tässä asiassa.\n\nSen opettajan toimessa, jonka pojallenne annatte ja jonka valinnasta\nriippuu koko hänen kasvatuksensa tulos, on useita muita tärkeitä\npuolia, mutta niihin en koske, kun en tiedä niistä sanoa mitään\narvokasta; ja mitä tulee tähän asiaan, josta ryhdyn antamaan hänelle\nneuvoja, uskokoon hän minua, mikäli katsoo sanani todenmukaisiksi.\n\nTahtoisin, että ylhäissukuiselle lapselle, joka pyrkii kirjalliseen\nsivistykseen ei ansion vuoksi (sillä niin halpamainen tarkoitusperä ei\nole runotarten armon ja suosion arvoinen, ja sitäpaitsi se tarkoittaa\ntoisia ja on riippuvainen toisista), eikä niin paljon vierasten\netuja kuin omiansa varten ja sisällisesti siitä rikastuakseen ja\nkaunistuakseen, haluten sen avulla kehittää itsensä pikemmin taitavaksi\nkuin oppineeksi mieheksi, tahtoisin, että hänelle myöskin huolellisesti\nvalittaisiin ohjaaja, joka olisi pikemmin älykäs kuin tietorikas,\nja että siihen vaadittaisiin kumpiakin, mutta enemmän siveellisiä\nominaisuuksia ja ymmärrystä kuin tietoja, ja että hän toimessaan\nnoudattaisi uutta menettelytapaa.\n\nLakkaamatta huudetaan korviimme, niinkuin kaadettaisiin suppiloon, ja\nmeidän tehtävänämme on vain toistaa, mitä meille on sanottu; tahtoisin,\nettä hän korjaisi tämän kohdan ja heti alun alkaen, ohjattavansa\nhenkisten kykyjen mukaan, ryhtyisi panemaan ne koetukselle, antaen\nhänen itsensä päästä asiain makuun, valita ja eroitella ne, joskus\navaten hänelle tietä, joskus antaen hänen itsensä avata sen. En tahdo,\nettä hän yksin esittää omia ajatuksiaan ja puhuu; tahdon, että hän\nkuuntelee, kuinka hänen oppilaansa vuorostaan puhuu. Sokrates ja\nsittemmin Arkhesilaos[42] panivat ensin oppilaansa puhumaan ja puhuivat\nsitten heille. _Obest plerumque iis, qui discere volunt, auctoritas\neorum, qui docent_.[43] On hyvä, että hän panee hänet ravaamaan\nedessään, voidakseen arvostella hänen juoksuaan ja päättää, kuinka\npitkälle hänen tulee alentua, asettuakseen hänen kykynsä kannalle.\nJollemme vaarinota tätä suhdetta, niin turmelemme kaikki; ja osata\nmäärätä se ja noudattaa sitä hyvin täsmällisesti, se on vaikeimpia\ntehtäviä mitä tunnen; ja etevän ja voimakkaan hengen osoituksena on\nosata alentua noiden lapsellisten elkeiden tasalle ja ohjata niitä.\nMinä astun vakavammin ja varmemmin ylä- kuin alamäkeä.\n\nEi ole kumma, jos ne, jotka, niinkuin meillä tavallisesti tehdään,\nryhtyvät samalla opetuksella ja samanlaisella menetelmällä ohjaamaan\nuseampia niin erimittaisia ja -muotoisia henkiä, kokonaisessa\nlapsilaumassa tuskin tapaavat pari kolme, jotka saavat jotakin oikeata\nhyötyä heidän opetuksestaan. Älköön opettaja vaatiko oppilaalta\ntiliä vain opetuksensa sanoista, vaan myöskin sen ajatuksesta ja\nsisällyksestä, ja älköön hän arvostelko hänen edistystään hänen\nmuistinsa, vaan hänen elämänsä antaman todistuksen mukaan. Pankoon hän\noppilaan muuntelemaan vasta oppimansa sataan muotoon ja soveltamaan sen\nyhtä moneen eri aiheeseen, nähdäkseen, tokko hän vielä on sen hyvin\nkäsittänyt ja hyvin omaksunut, ottaen ohjeen työnsä kululle Platonin\nkasvatusopillisista mielipiteistä. Ruuan purkaminen takaisin sisästään\nsellaisena, kuin sen on niellyt, on ruuan sulamattomuuden ja huonon\nsulatuskyvyn merkki; vatsa ei ole tehnyt tehtäväänsä, jos se ei ole\nsaanut sitä, mikä sen sulatettavaksi on annettu, muuttamaan näköä ja\nmuotoa. Meidän sielumme liikkuu vain toisten turvissa, sidottuna ja\npakoitettuna jäljittelemään toisten ajatuksia, heidän opetuksensa\nmahdin orjana ja vankina; meidät on siihen määrään totutettu\ntalutusnuoriin, ettemme enää osaa liikkua vapaasti; meidän voimamme ja\nvapautemme on riutunut. _Numquam tutelae suae fiunt_.[44]\n\nSeurustelin hänen kodissaan Pisassa erään henkilön kanssa, joka oli\nhieno mies, mutta niin jyrkkä aristotelikko, että hänen yleisin\nuskonkappaleensa oli, \"että kaikkien paikkansa pitävien ajatusten ja\nkaiken totuuden koetuskivi ja ojennusnuora on niiden yhtäpitäväisyys\nAristoteleen opin kanssa, että sen ulkopuolella on vain harhakuvitelmia\nja tyhjyyttä, että hän on kaikki huomannut ja kaikki sanonut\". Kun tätä\nhänen väittämäänsä oli tulkittu vähän liian laajasti ja väärin, joutui\nhän taannoin ja jäi pitkäksi aikaa rettelöihin inkvisitsionin kanssa\nRoomassa.\n\nPankoon opettaja oppilaan tyystin seulomaan kaikki älköönkä ajako\nmitään hänen päähänsä vain mahtisanalla ja uskonkappaleena.\nAristoteleen perusajatukset älkööt olko hänelle perusajatuksia enempää\nkuin stoalaisten ja epikurolaistenkaan. Esitettäköön hänelle nämä eri\nmielipiteet; hän saa valita, jos voi; jollei, niin jääköön hän niistä\nepäilevälle kannalle:\n\n    _Che, non men che saver, dubbiar m'aggrada_.[45]\n\nSillä jos hän omaksuu Xenophonin ja Platonin mielipiteet oman\npäättelynsä nojalla, niin ne eivät enää ole heidän mielipiteitään, ne\novat hänen. Ken seuraa toisen mielipiteitä, se ei seuraa mitään, ei\nlöydä mitään, eipä edes etsikään mitään. _Non sumus sub rege; sibi\nquisque se vindicet_.[46] Tietäköön hän ainakin tietävänsä. Hänen tulee\nimeä itseensä heidän henkensä, mutta ei oppia heidän sääntöjänsä; ja\nunohtakoon hän rohkeasti, jos tahtoo, mistä hän on ne saanut, mutta\nosatkoon omistaa ne omiksensa. Totuus ja järkipuhe ovat yhteisiä\nkaikille, eivätkä enemmän sen omia, joka ne ensiksi on sanonut, kuin\nsen, joka sanoo ne jäljestäpäin: sehän ei tapahdu enemmän Platonin\nmukaan kuin minun mukaani, koskapa hän ja minä ymmärrämme ja huomaamme\nasian yhtälailla. Mehiläiset kokoavat mettä siellä täältä kukkasista,\nmutta sitten ne tekevät siitä hunajaa, joka on kokonaan heidän omaansa;\nse ei ole enää ajuruohoa eikä meiramia. Niinpä hänkin muodostelee\nja sulattaa yhteen toisilta lainaamansa ainekset, tehdäkseen niistä\nteoksen, joka on kokonaan hänen, nimittäin oman ymmärryksensä.\nHänen kasvatuksensa, työnsä ja opiskelunsa tarkoittavat vain sen\nkehittämistä. Salatkoon hän kaiken sen, mistä hän on saanut avustusta,\nja tuokoon julki vain sen, mitä hän siitä on tehnyt. Ryöstäjät,\nlainanottajat näyttelevät rakennuksiaan, ostoksiaan, eivätkä sitä, mitä\nottavat toisilta; te ette näe hovioikeuden jäsenen saamia palkkioita:\nte näette ne naimisliitot ja kunniasijat, jotka hän on toimittanut\nlapsilleen. Ei kukaan pane julkiseen tiliin sitä, minkä on saanut\nlahjaksi; jokainen panee siihen sen, mitä on ansainnut. Opiskelusta\nsaamamme hyöty on siinä, että siitä olemme tulleet paremmiksi ja\nviisaammiksi. Ymmärrys, sanoi Epikharmos,[47] se näkee ja kuulee,\nymmärrys se hyötyy kaikesta, järjestää kaikki, toimii, hallitsee ja\nvallitsee; muu kaikki on sokeaa, kuuroa ja sielutonta. Tosiaankin me\nteemme sen orja- ja pelkurimaiseksi, kun emme anna sille vapautta tehdä\nmitään omintakeisesti.\n\nKuka on koskaan kysynyt oppilaaltansa, mitä hän ajattelee retoriikasta\nja kieliopista, siitä ja siitä Ciceron mietelauseesta? Ne isketään\nmuistiimme täysin valmiina, kuin oraakelin vastaukset, joissa\nkirjaimet ja tavut ovat asiallista sisällystä. Ulkoa osaaminen ei\nole tietämistä, se on sen omistamista, mitä on antanut muistinsa\nsäilytettäväksi. Mitä todella tietää, sitä voi vapaasti käyttää,\nkatsomatta malliin, kääntämättä silmiään kirjaansa kohti. Pelkkä\nkirjanmukainen taitaminen ei ole kehuttavaa taitamista. Toivon, että\nsellainen saa olla koristuksena, ei perustana, Platonin mielipiteen\nmukaisesti, kun hän sanoo \"vakavuuden, tunnollisuuden, vilpittömyyden\nolevan oikean filosofian; muiden ja muuta tarkoittavien tieteiden\nolevan vain ulkokiiltoa\". Tahtoisinpa, että le Paluël tahi Pompée,\nnämä minun aikani hienot tanssijat, opettaisivat tanssihyppäyksiä\nantamalla meidän vain katsella, kuinka niitä tehdään, liikahtamatta\npaikaltamme, niinkuin nämä tahtovat opettaa meidän järkeämme panematta\nsitä liikkeelle; tahi että meitä opetettaisiin käsittelemään hevosta\ntahi keihästä tahi luuttua tahi ääntä, harjoittamatta meitä siihen,\nniinkuin nämä tahtovat opettaa meitä oikein arvostelemaan ja hyvin\npuhumaan, harjoittamatta meitä puhumaan tahi arvostelemaan. Nythän\ntuollaisessa harjoittelussa kaikki, mikä sattuu silmäimme eteen, käy\nriittävästi kirjan verosta: hovipojan oveluus, palvelijan typeryys,\njokin pöytäpuhe, ne ovat kaikki uusia harjoitusaiheita.\n\nSiitä syystä ihmisten seura ja vierailla mailla matkustaminen\novat siihen ihmeesti omiaan; ei palataksemme sieltä tietäen vain,\nkuten meidän ranskalaiset aatelisemme, montako porrasta on _Santa\nRotondassa_ tahi, kuten toiset, paljonko pitemmät tahi leveämmät Neron\nkasvot ovat jonkin vanhan raunion kuvapatsaassa kuin jossakin samaa\nkuvaavassa mitalissa; vaan palataksemme sieltä tuntien ennen kaikkea\nnoiden kansojen luonnonlaadut ja tavat, ja hieroaksemme ja hioaksemme\naivojamme toisten aivoja vastaan. Tahtoisin, että alettaisiin antaa\npojan jo varhaisessa lapsuudessaan liikkua, ja ensiksi, toimittaakseen\nyksin tein kaksi asiaa, niiden naapurikansain keskuudessa, missä kieli\npoikkeaa enemmän meidän kielestämme ja on sellaista, että kieli ei voi\nsiihen kääntyä, jollei sitä ajoissa siihen taivuteta.\n\nMyöskin on yleisesti hyväksytty mielipide, ettei ole järkevää kasvattaa\nlasta sen vanhempien povella: tuo luontainen rakkaus tekee heidät liian\nhelliksi ja pehmeiksi, vieläpä järkevimmätkin; he eivät raahdi kurittaa\nhäntä hänen vioistaan eivätkä nähdä hänen saavan yksinkertaista ruokaa,\nniinkuin pitää, ja mitä milloinkin sattuu; he eivät voi sietää, että\nhän palaa hikisenä ja pölyisenä ruumiinharjoituksistaan, että hän juopi\nlämmintä, juopi kylmää, eivätkä voi nähdä häntä vikurin hevosen selässä\ntahi floretti kädessä kovaa miekkailijaa vastassa tahi ensi kertaa\npyssy kourassa. Sillä siitä ei päästä: jos mieli tehdä hänestä kelpo\nmies, niin täytyy epäilemättä olla häntä säälittelemättä tällä nuorella\niällä ja useinkin rikkoa lääketieteen sääntöjä:\n\n    _Vitamque sub dio et trepidis agat in rebus_.[48]\n\nEi riitä, että karaistaan hänen sielunsa; täytyy myöskin terästää hänen\nlihaksensa; sielu rasittuu liiaksi, jollei sitä avusteta, ja sillä on\nliian paljon tehtävää, jos sen yksin täytyy toimittaa kahta virkaa.\nTiedän, kuinka kovasti oma sieluni ponnistelee, yhtyneenä niin hentoon,\nniin arkatuntoiseen ruumiiseen, joka niin kovin turvautuu siihen;\nja usein huomaan lueskellessani, että mestarini kirjoitelmissaan\nkiittelevät uljaan mielen ja suuren rohkeuden osoituksina esimerkkejä,\njotka helposti todistavat pikemmin paksunahkaisuutta ja luiden\nkovuutta. Olen nähnyt miehiä, naisia ja lapsia, jotka piittaavat\nselkäsaunasta vähemmän kuin minä luunapista, jotka eivät hiisku\nsanaakaan, eivätkä rypistä kulmiaan, kun heitä lyödään. Kun atleetit\nkilpailevat filosofien kanssa kestävyydessä, niin se on pikemmin\nhermojen kuin hengen voimaa. Mutta tottuminen kestämään työtä on\ntottumista kestämään tuskaa: _labor callum obducit dolori_.[49]\nTäytyy totuttaa lapsi ruumiinharjoitusten vaivaan ja ankaruuteen,\nharjoittaakseen häntä jäsenen nyrjähdyksen, vatsanväänteiden,\nvetohaavan ja myöskin vankilan ja kidutuksen vaivaan ja ankaruuteen.\nSillä näille viimeksi mainituillekin hän voi olla alttiina, koskapa\nne tällaisena aikana uhkaavat hyviä niinkuin pahojakin. Me elämme\nkoettelemuksen aikaa; jokainen, joka vastustaa lakeja, uhkaa kunnon\nihmisiä ruoskilla ja hirttonuoralla.\n\nJa sitäpaitsi vanhempien läsnäolo keskeyttää ja ehkäisee kasvattajan\narvovaltaa, jonka lapseen nähden tulee olla ehdoton; lisäksi tulee\nvielä, että talonväen lapselle osoittama huomio, tietoisuus hänen\nsukunsa varallisuudesta ja ylhäisyydestä ovat mielestäni tuntuvia\nvastuksia tällä iällä.\n\nTuossa ihmisten seuran koulussa olen usein huomannut sen vian, että\nme, sensijaan että pyrkisimme tutustumaan muihin, koetamme vain\ntutustuttaa muita itseemme, ja näemme enemmän vaivaa saadaksemme\ntavaramme kaupaksi kuin hankkiaksemme uutta: vaitiolo ja vaatimattomuus\novat sangen edullisia ominaisuuksia seurustelussa. Opetettakoon tätä\nlasta käyttämään säästeliäästi ja tarkasti tietojaan, kun hän on\nne hankkinut, olemaan pahastumatta tyhmyyksistä ja jutuista, joita\nkerrotaan hänen läsnä ollessaan: sillä on epähienoa tungettelevaisuutta\ntörmätä kaiken sellaisen kimppuun, mikä ei ole meidän makumme mukaista.\nTyytyköön hän ojentamaan itse itsensä, älköönkä näyttäkö moittivan\ntoisia kaikesta, mitä hän itse ei tahdo tehdä, eikä jyrkästi eroavan\nkaikesta, mikä on yleisenä tapana: _licet sapere sine pompa, sine\ninvidia_.[50] Karttakoon hän noita maailmaa mestaroivia ja epähienoja\nesikuvia ja tuota lapsellista halua, että tahtoo näyttää hienommalta\nsiksi, ettei ole niinkuin muut ja, ikäänkuin moitiskelut ja uutuuksien\ntavoittelu olisi vaikeasti saatavaa tavaraa, tahtoo niiden höykällä\nsaada sen nimen, että muka on jotakin aivan erikoista. Samoin kuin vain\nsuurten runoilijain sopii sallia itselleen taiteellisia vapauksia,\nsamoin on vain ylevien ja loistavien henkien suvaittava anastaa\nitselleen etuoikeuksia yli sen, mikä on tapana. _Si quid Socrates\net Aristippus contra mores et consuetudinem fecerunt, idem sibi ne\narbitretur licere: magnis enim illis et divinis bonis hanc licentiam\nassequebantur_.[51] Opetettakoon hänet puuttumaan keskusteluun\nja väittelyyn vain siinä, missä näkee mestarin, joka on arvokas\npainiskelemaan hänen kanssaan ja siinäkin olemaan käyttämättä kaikkia\ntemppuja, jotka voivat häntä hyödyttää, ja käyttämään vain niitä,\njotka voivat hyödyttää häntä eniten. Opetettakoon hänet tarkaksi\nperusteittensa valinnassa ja valikoimisessa, sekä asiallisuutta ja\nsiis myöskin lyhyyttä rakastavaksi. Opetettakoon hänet ennen kaikkea\nantautumaan ja laskemaan aseensa totuuden edessä, niin pian kuin\nhän sen havaitsee, olkoonpa että se näyttäytyy hänen vastustajansa\nkäsissä tahi hänessä itsessään jonkin mielipiteenmuutoksen johdosta:\nsillä häntä ei panna saarnastuoliin latelemaan jotakin ennakolta\nkirjoitettua roolia, eikä häntä sido mihinkään asiaan mikään muu kuin\nse, että hän sen hyväksyy, eikä hän kuulu tuohon ammattikuntaan, jossa\nmyydään puhtaalla käteisellä vapaus voida katua erehdystään ja oikaista\nitsensä: _neque, ut omnia, quae praescripta et imperata sint, defendat,\nnecessitate ulla cogitur_.[52]\n\nJos hänen kasvattajansa on yhtä mieltä minun kanssani, niin hän\nkehittää hänessä tahdon olla ruhtinaansa sangen vilpitön, sangen harras\nja sangen uljas palvelija, mutta laimentaa hänen haluaan sitoa itsensä\nhäneen muilla kuin julkisen velvollisuuden siteillä. Puhumatta useista\nmuista tuollaisten yksityisten velvoitusten tuottamista haitoista,\njotka vahingoittavat vapauttamme, niin joko palkatun ja ostetun\nmiehen arvostelu ei ole täysin turmeltumaton ja vapaa tahi moititaan\nhäntä epäviisaaksi ja kiittämättömäksi. Puhtaalla hovimiehellä\nei voi olla oikeutta eikä tahtoa puhua ja ajatella muutoin kuin\nsuosiollisesti herrasta, joka on valinnut hänet niin monien tuhansien\nmuiden alamaisten joukosta elättääkseen ja korottaakseen hänet omalla\nkädellään: tämä suosio ja etu lahjoo jonkinlaisella oikeutuksella\nhänen vapautensa ja sokaisee hänet; siitäpä syystä onkin tavallinen\nilmiö, että noiden ihmisten puhe eroaa kaikista muista puheentavoista\nvaltiossa ja on siinä suhteessa varsin vähän luotettava.\n\nHänen vilpittömyytensä ja hyveellisyytensä loistakoot hänen puheestaan,\nja olkoon niillä järki ainoana ohjaajana. Hänet on saatava ymmärtämään,\nettä erehdyksen tunnustaminen, jos hän sellaisen huomaa omissa\nväitteissään, vaikkapa sitä ei huomaisi kukaan muu kuin hän, osoittaa\narvostelukykyä ja vilpittömyyttä, jotka juuri ovat tärkeimmät avut,\nmitä hän tavoittelee; että itsepäisyys ja vastaanväittäminen ovat\nhalpoja ominaisuuksia, sitä silmäänpistävämpiä, kuta halpamaisempia\novat sielut; että erehdyksensä huomaaminen ja itsensä oikaiseminen,\nväärästä kannasta luopuminen keskellä väittelyn kiivautta, ovat\nharvinaisia, voimakkaita ja filosofisia ominaisuuksia. Neuvottakoon\nhäntä seurassa ollessaan suuntaamaan katseensa kaikkialle, sillä\nmielestäni ylimmillä istuimilla tavallisesti eivät istu etevimmät\nmiehet ja ylhäinen asema tuskin on yhtyneenä kykyyn. Olen nähnyt\npöydän alapäässä menevän hukkaan paljon kauniita neronvälähdyksiä,\nsillävälin kun yläpäässä puheltiin jonkin koruompeluksen kauneudesta\ntahi muskottiviinin mausta. Tunnustelkoon hän, mitä kukin on miehiään:\nhärkärenkiä, muuraria, ohikulkijaa, kaikkia pitää käyttää hyväkseen ja\nlainata kultakin hänen tavaransa mukaan, sillä kaikki on taloudessa\ntarpeen; jopa toisten typeryys ja heikkouskin on oleva hänelle opiksi.\nTarkkaamalla itse kunkin viehättäviä puolia ja esiintymistapoja\nhän herättää itsessään miellyttävän käytöksen harrastusta ja\nepämiellyttävän inhoa.\n\nHerätettäköön hänen mielessään rehellinen halu hankkia tietoja\nkaikesta; käyköön hän katsomassa kaikkea, mitä hänen ympärillään on\nmerkillistä: rakennusta, suihkukaivoa, ihmistä, muinaisen taistelun\npaikkaa, tietä, jota on kulkenut Caesar tahi Kaarle Suuri,\n\n    _quae tellus sit lenta gelu, quae putris ab aestu,\n    ventus in Italiam quis bene vela ferat_.[53]\n\nTiedustelkoon hän tämän ja tuon ruhtinaan tapoja, varoja ja\nliittosuhteita: ne ovat seikkoja, jotka ovat sangen huvittavia oppia\ntuntemaan ja sangen hyödyllisiä tietää.\n\nMitä tulee tuohon seurusteluun ihmisten kanssa, niin tarkoitan, että\nluetaan niihin kuuluviksi, ja vieläpä etupäässä, ne, jotka elävät enää\nvain kirjojen välittämässä muistossa: seurustelkoon hän historiateosten\navulla noiden suurten henkien kanssa, jotka ovat eläneet parhaina\naikakausina. Se on turhaa opiskelua, jos niin tahtoo; mutta, myöskin\njos niin tahtoo, se on arvokasta ja hyödyllistä opiskelua, ja\nainoa opiskelu, kuten Platon sanoo, jonka lakedaimonilaiset olivat\nvaranneet itselleen. Kuinka hyödyllistä hänelle onkaan tällä alalla\nmeidän Plutarkhoksemme elämäkertojen lukeminen? Mutta muistakoon\ntarkoittamani opettaja, mihin hänen tehtävänsä tähtää, älköönkä painako\noppilaansa mieleen niin paljon Karthagon hävityksen päivämäärää\nkuin Hannibalin ja Scipion luonteet, eikä niin paljon sitä, missä\nMarcellus kuoli, kuin sen, miksi ei ollut hänen velvollisuutensa\narvon mukaista, että hän kuoli siellä. Älköön hän opettako hänelle\nniin paljon historiallisia tapahtumia kuin niiden arvostelemista. Se\non luullakseni kaikista aineista se, johon hengenlahjamme soveltuvat\nerilaisimmassa määrässä: olen lukenut Titus Liviuksen teoksesta\nsatoja asioita, joita moni muu ei ole siitä lukenut; Plutarkhos on\nlukenut siitä satoja niiden lisäksi, jotka minä olen osannut siitä\nlukea, ja ehkä niidenkin lisäksi, jotka tekijä on siihen pannut;\neräille ihmisille se on puhtaasti kielellistä opiskelua, toisille\nfilosofian anatomiaa, jonka avulla voi tunkeutua luontomme hämärimpiin\nsopukkoihin. Plutarkhoksen teoksissa on monista seikoista laajoja\nesityksiä, jotka hyvin ansaitsevat, että ne osaamme, sillä hän on\nmielestäni mestari sillä alalla; mutta on tuhansia asioita, joita hän\non vain yksinkertaisesti koskettanut: hän vain viittaa sormellaan,\nmitä tietä meidän on kuljettava, jos haluamme, ja tyytyy joskus\nantamaan vain sysäyksen keskellä mitä vilkkainta kertomusta. Ne täytyy\nottaa siitä irralleen ja panna hyvin runsaaseen valaistukseen; niinpä\nesimerkiksi tuo hänen sanansa, että Aasian asukkaat olivat yhden ainoan\nmiehen orjia senvuoksi, etteivät osanneet lausua yhtä ainoata tavua,\njoka kuuluu \"ei\", ehkä antoi La Boétielle aineen ja aiheen hänen\nteokseensa _Vapaaehtoisesta orjuudesta_. Kun näkee hänen valikoivan\nihmisen elämästä vähäisen teon tahi sanan, joka ei näytä olevan niin\nmerkillinen, niin jo sekin on pitkän opettavan puheen veroista.\nVahinko, että älykkäät ihmiset pitävät niin paljon lyhykäisyydestä;\nepäilemättä heidän maineensa siitä kostuu, mutta me menetämme siten\npaljon arvokasta. Plutarkhos tahtoo mieluummin, että me kiittelemme\nhänen älyään kuin hänen tietojaan; hän tahtoo mieluummin jättää meihin\nitsensä kaipuun kuin kyllästyksen itseensä. Hän tiesi, että hyvistäkin\nasioista voi puhua liiaksi, ja että Alexandridas syystä moittien\nlausui sille, joka piti eforeille hyviä, mutta liian pitkiä puheita:\n\"Oi muukalainen, sinä sanot oikean asian väärällä tavalla.\" Ne, joilla\non hoikka ruumis, pullistavat sitä täytteillä; ne, joilla on niukalti\npuheen ainetta, paisuttavat sitä sanoilla.\n\nSeurustelusta ihmisten kanssa saapi ihmisen äly ihmeellistä selvyyttä;\nme olemme kokonaan sulkeutuneet ja patoutuneet itseemme, emmekä näe\nnenämme päätä edemmäksi. Sokrateelta kysyttiin, mistä hän oli; hän ei\nvastannut: \"Atheenasta\", vaan: \"maailmasta\"; hän, jolla oli rehevämpi\nja avarampi mielikuvitus, omaksui koko maailman kotikaupungiksensa,\njakeli tietonsa seuransa ja myötätuntonsa koko ihmissuvulle, eikä\nollut niinkuin me, jotka katsomme vain jalkoihimme. Kun halla vie\nviiniköynnökset kylässäni, niin pappini siitä päättää Jumalan vihan\npainavan koko ihmiskuntaa ja arvelee, että ihmissyöjätkin sen\njohdosta jo kärsivät janoa. Kuka meidän kansalaissotamme nähdessään\nei huudahda, että tämä maailma on mullin mallin ja että tuomiopäivä\non kintereillämme, ajattelematta, että paljon pahempaakin on nähty ja\nettä kymmenillä tuhansilla tahoilla maailmaa samaan aikaan edelleen\npidetään hyviä päiviä; minä puolestani, katsoen sen esteettömyyteen\nja rankaisemattomuuteen, kummastelen, että se on niinkin lievää ja\nlaimeata. Kenen päälle sataa rakeita, se luulee koko pallonpuoliskon\nolevan myrskyn ja rajuilman kourissa; ja sanoihan entinen savoyilainen,\nettä jos Ranskan kuningas houkka olisi osannut oikein olla oman onnensa\nseppä, niin hän olisi mies pääsemään hänen herttuansa hovimestariksi;\nhän ei voinut kuvailla mielessään mitään ylhäisempää arvoa kuin hänen\nherransa. Huomaamattamme olemme kaikki samassa harhaluulossa, josta\non suuret seuraukset ja paljon haittaa. Mutta ken luopi silmäinsä\neteen ikäänkuin tauluun tuon luontoäitimme suuren kuvan hänen täydessä\nmajesteettiudessaan, ken lukee hänen kasvoiltaan niin yleisen ja\npysyväisen moninaisuuden, ken huomaa siinä itsensä, eikä vain itsensä,\nvaan kokonaisen kuningaskunnan, ikäänkuin hyvin hienon piirtimen\nvetämänä viivana, se yksin arvostelee kaikkea olevaista sen oikean\nsuuruuden mukaisesti.\n\nTämä suuri maailma, jonka eräät vielä katsovat yhdessä useampien\nsamanlaisten kanssa kuuluvan lajina yhteen luokkaan, on se peili, josta\nmeidän tulee katsoa itseämme, oppiaksemme tuntemaan itsemme oikealta\nkannalta. Lyhyesti: tahdon, että se on oleva oppilaani kirjana.\nNiin monet luonnonlaadut, uskonlahkot, katsantokannat, mielipiteet,\nlait ja tavat opettavat meitä arvostelemaan terveesti omiamme ja\nopettavat ymmärrystämme huomaamaan puutteellisuutensa ja luonnollisen\nheikkoutensa, eikä se ole mikään vähäarvoinen opetus; niin monet\nvaltiolliset mullistukset ja kansojen onnenvaiheet neuvovat meitä\nolemaan tekemättä suurta ihmettä omastamme; niin monet nimet, niin\nmonet unhoon vaipuneet voitot ja valloitukset tekevät naurettavaksi\ntoivon ikuistuttaa nimemme ottamalla vangiksi kymmenen ratsastavaa\npyssymiestä ja valtaamalla linnoituspahasen, joka ei ole tunnettu\nmuusta kuin valtauksestaan; niin monen ulkomaisen riemusaaton kopeus ja\nylpeys, niin monen hovin ja mahdin pöyhkeä majesteettius vahvistaa ja\nlujittaa näköämme kestämään omiemme loistoa silmiämme räpäyttämättä:\nniin monet miljoonat ennen meitä haudatut ihmiset rohkaisevat meitä\npelkäämättä liittymään niin hyvään seuraan; ja niin edespäin. Meidän\nelämämme, sanoi Pythagoras, muistuttaa Olympisten kisojen suurta\nja lukuisaa väenkokousta: toiset siellä harjoittavat ruumistaan,\nvoittaakseen siten kisojen tuottaman kunnian; toiset vievät sinne\ntavaroita kaupaksi, ansaitakseen; on niitä, eivätkä he ole pahimmat\njoukossa, jotka eivät siellä tavoittele muuta hyötyä kuin saada\nkatsella, miten ja miksi mitäkin tehdään, ja olla näkemässä toisten\nihmisten elämää, arvostellakseen ja mukauttaakseen sen mukaan omansa.\n\nEsimerkkeihin voidaan sopivasti liittää kaikki filosofian\nhyödyllisimmät opetukset, jolla tulee koetella ihmisten tekoja ja jonka\ntulee olla niiden ojennusnuorana. Sanottakoon hänelle,\n\n\n                       _quid fas optare, quid asper\n    utile nummus habet; patria? carisque propinquis\n    quantum elargir deceat, quem te Deus esse\n    jussit, et humana qua parte locatus es in re,\n    quid sumus, aut quidnam victuri gignimur_;[54]\n\nmitä on tietäminen ja tietämättömyys; mikä tulee olla opiskelun\ntarkoitusperä; mitä on urheus, itsensä hillitseminen ja\noikeudenmukaisuus; mikä on eroitus kunnianhimon ja saituuden, orjuuden\nja alamaisuuden, mielivallan ja vapauden välillä; mistä merkeistä\ntunnetaan tosi ja luja tyytyväisyys; missä määrin tulee pelätä\nkuolemaa, tuskaa ja häpeää;\n\n    _et quo quemque modo fugiatque feratque laborem_;[55]\n\nmitkä ne pontimet ovat, jotka panevat meidät liikkeelle, ja mikä\nmeille antaa niin paljon erilaisia virikkeitä: sillä minusta\nnäyttää, että ensimmäisinä niistä opetuksista, jotka pitää saada\nimeytymään hänen mieleensä, tulee olla niiden, jotka määräävästi\nvaikuttavat hänen luonteeseensa ja ajatustapaansa, jotka opettavat\nhänet tuntemaan itsensä ja oikein kuolemaan ja oikein elämään.\nAlkakaamme sillä vapaista tieteistä, joka tekee meidät vapaiksi:\nkaikki ne tosin jollakin tavoin tietopuolisesti ja käytännöllisesti\npalvelevat elämäämme, kuten kaikki muukin tavallaan sitä palvelee;\nmutta valitkaamme se, joka palvelee sitä suoranaisesti ja ikäänkuin\nviran puolesta. Jos ymmärtäisimme supistaa elämämme toimet oikeihin ja\nluonnollisiin rajoihinsa, niin huomaisimme, että suurimmasta osasta\nkäytännössä olevia tieteitä ei ole meidän käytettäviksemme, ja että\nniissäkin, jotka ovat meitä varten, on sangen hyödyttömiä aloja ja\nsyvyyksiä, ja että tekisimme oikeammin, jos jättäisimme ne sikseen\nja Sokrateen opetuksen mukaan lopettaisimme oppimäärämme näissäkin\ntieteissä siihen, mistä ei ole hyötyä.\n\n                                      _Sapere aude,\n    incipe: vivendi recte qui prorogat horam,\n    rusticus exspectat, dum defluat amnis; at ille\n    labitur et labetur in omne volubilis aevum_.[56]\n\nOn hyvin typerää opettaa lapsillemme\n\n    _quid moveant Pisces, animosaque signa Leonis,\n           Lotus et Hesperia quid Capricornus aqua_,[57]\n\ntähtien tiedettä ja kahdeksannen taivaanpiirin liikkeitä ennenkuin\nheidän omiaan:\n\n    Τι Πλειαδεσσι καμοι;\n    τι δ' αστρασι Βοωτεω;[58]\n\nkirjoittihan Anaximenes Pythagoraalle: \"Mitä järkeä saattaa olla\nsiinä, että kulutan aikaani tutkimaan tähtien salaisuuksia, kun\nminulla joka hetki on kuolema tahi orjuus silmäini edessä?\" Siihen\naikaan näet Persian kuninkaat hankkivat sotaa hänen maatansa vastaan.\nJokaisen tulee sanoa näin: \"Kun minua ahdistaa kunnianhimo, saituus,\nhurjapäisyys, taikausko, ja kun minulla on sisimmässäni monta muuta\nelämäni vihollista, ryhtyisinkö silloin miettimään maailman menoa?\"\n\nSittenkun hänelle on opetettu sitä, mikä on omansa tekemään hänet\nviisaammaksi ja paremmaksi, puhuttakoon hänelle siitä, mitä on\nlogiikka, fysiikka, geometria, retoriikka; ja minkä tieteen hän\nvalitsee, kun hänellä jo on kehittynyt ymmärryskyky, sen perille hän\npiankin pääsee. Annettakoon opetus hänelle milloin keskustelemalla,\nmilloin kirjan avulla; milloin hänen opettajansa luettaa hänelle itse\nkirjailijaa, joka on omansa tätä hänen opetuksensa tarkoitusperää\nvarten, milloin hän antaa hänelle siitä ytimen ja parhaan sisällön\nvalmiiksi pureskeltuna; ja jos hän itse ei ole kylliksi perehtynyt\nkirjoihin, löytääkseen niistä niitä monia kauniita esityksiä, joita\nniissä on, hänen tarkoituksensa toteuttamista varten, niin voidaan\nantaa hänelle avustajaksi joku kirjallisuuden tuntija, joka aina\ntarvittaissa hankkii välttämättömät tarpeet hänen jaeltavakseen ja\nanniskeltavakseen kasvatillensa. Ja että tämä opetus on helpompaa ja\nluonnollisempaa kuin Gazan,[59] kukapa sitä voi epäillä? Jälkimmäisen\nsäännöt ovat visaisia ja vastenmielisiä, sen sanat tyhjiä ja\nkuivakiskoisia, eikä niissä ole mitään tehoa eikä mitään herättävää\nhengelle; tästä sitävastoin saa sielu jotakin suuhunsa, jotakin\nravinnoksensa. Tämä hedelmä on verrattoman paljon suurempi ja niinikään\nse on oleva aikaisemmin kypsä.\n\nOn merkillistä, että asiat meidän aikanamme ovat sillä kannalla, että\nfilosofia, vieläpä älykkäillekin ihmisille, on tyhjä ja eriskummainen\nnimi, joka ei mihinkään kelpaa eikä ole minkään arvoinen, ei ihmisten\najatuksissa eikä todellisuudessa. Luulen, että siihen ovat syynä ne\nrikkiviisaat saivartelut, jotka ovat vallanneet siihen johtavat tiet.\nTehdään aivan väärin, kun kuvataan se lasten luoksepääsemättömäksi ja\njuron, ankaran ja peloittavan näköiseksi; kuka liekään sen kasvoille\npannut tuon valheellisen, kalpean ja inhoittavan naamarin? Se on\niloisinta, pirteintä, hilpeintä ja sanoisinpa melkein veikeintä,\nmitä olla saattaa; se on aina juhlamielellä ja auringonpaisteisella\ntuulella; surullinen ja jäyhä ulkomuoto osoittaa, ettei sillä siinä\nole tyyssijaansa. Tavatessaan Delphoin temppelissä joukon filosofeja\nistumassa yhdessä, sanoi grammaatikko Demetrius heille: \"Ellen erehdy,\nniin teillä, päättäen rauhallisesta ja iloisesta olennostanne, ei ole\ntärkeätä sanottavaa toisillenne\"; tähän eräs heistä, megaralainen\nHerakleon, vastasi: \"Se on niiden asia, jotka tutkivat, onko Bαλλω\nverbin futuurimuodossa kaksi _λ:αα_, tahi jotka\netsivät Χείρον ja Βελτιον komparatiivien ja Χειριστον ja Βελτιστον\nsuperlatiivien johtoperää, että heidän täytyy olla otsa rypyssä\nkeskustellessaan tieteestään; filosofisten keskustelukysymysten\nsitävastoin on tapana ilahduttaa ja huvittaa niitä, jotka niitä pohtivat,\neikä tehdä heitä nyrpeiksi ja surullisiksi.\"\n\n    _Deprendas animi tormenta latentis in aegro\n    corpore; deprendas et gaudia: sumit utrumque\n    inde habitum facies_.[60]\n\nSielun, johon filosofia on asettunut asumaan, pitää terveydellään\ntehdä terveeksi ruumiskin; sen tulee saada loistamaan ulos asti\nlevollisuutensa ja mielihyvänsä, sen tulee muodostaa oman mallinsa\nmukaiseksi ulkonainen esiintyminen ja niinmuodoin antaa sille\nmiellyttävä uljuus, tarmokas ja reipas ryhti ja tyytyväinen ja\nsävyisä luonne. Viisauden varmin merkki on tasainen hilpeämielisyys;\nsen olotila on, kuten kuun yläpuolella olevan maailman, aivan tyyni\nja kirkas; Baroco ja Baralipton[61] ne tekevät alamaisensa noin\nlikaisiksi ja savuttuneiksi, eikä filosofia; he eivät tunne sitä muuten\nkuin kuulopuheista. Kuinka? Pitäähän se tehtävänänsä tyynnyttää mielen\nmyrskyt ja opettaa nälkää näkevät ja kuumetautisetkin nauramaan,\nei minkään kuviteltujen kuvioiden avulla, vaan luonnollisten ja\nkouraantuntuvien perusteiden nojalla; sillä on silmämääränään hyve,\njoka ei ole, niinkuin skolastikot sanovat, istutettuna jyrkän,\nkoleisen ja luoksepääsemättömän vuoren huipulle; ne, jotka ovat\nsitä lähestyneet, väittävät päinvastoin sen asuvan kauniilla,\nhedelmällisellä ja kukoistavalla tasangolla, josta se hyvin näkee\nkaikki allansa; ja sinne voi myöskin päästä, jos vain tietää osoitteen,\nsiimeisiä ja sulotuoksuisia nurmikkoteitä pitkin, jotka ovat\nloivasti ja tasaisesti viettäviä kuin taivaan holvit. Kun he eivät\nolleet tutustuneet tähän korkeimpaan, kauniiseen, voitonriemuiseen,\nrakastavaan, yhtä suloiseen kuin uljaaseen hyveeseen, joka on\nkatkeruuden, mielipahan, pelon ja pakon leppymätön ilmivihollinen,\njolla on oppaana luonto ja seuralaisina onni ja nautinto, niin he\nheikkoudessaan menivät ja tekaisivat tuon typerän, ikävän, riitaisan,\näreän, uhkaavan ja tuimistelevan kuvan ja asettivat sen yksinäiselle\nkalliolle ohdakkeiden keskelle: siinä kummitus, ihmisten oudostella.\n\nTarkoittamani kasvattaja, joka tietää, että hänen tulee täyttää\noppilaansa tahto yhtä paljon tahi enemmän rakkaudella kuin\nkunnioituksella hyvettä kohtaan, osaa kyllä sanoa hänelle, että\ntosi hyveen arvo ja aateluus on sen noudattamisen helppoudessa,\nhyödyllisyydessä ja hauskuudessa; sen noudattaminen on niin kaukana\nvaikeudesta, että lapset kykenevät siihen niinkuin miehetkin,\nyksinkertaiset niinkuin rikkiviisaatkin. Ohjaus on sen toimintaväline,\nei voimakeinot. Sokrates, sen ensimmäinen lemmikki, luopuu tietoisesti\nväkivoimasta, muodostaakseen edistymisemme siinä yksinkertaisen\nluonnolliseksi ja vaivattomaksi. Se on inhimillisten nautintojen\nkasvatusäiti: tehden ne kohtuullisiksi, se tekee ne vaarattomiksi ja\npuhtaiksi; hilliten ne, se pitää ne voimissa ja vireillä; karsien pois\nne, joita se ei salli, se kannustaa meitä niihin, jotka se meille\njättää; ja se jättää meille äidin tavoin runsaasti kaikkia sellaisia,\njotka luonto sallii, vieläpä kyllyyteen, joskaan ei tympeyteen\nasti: jollemme ehkä tahdo sanoa, että säännöstely, joka pakottaa\njuojan lakkaamaan ennen päihtymistä, syöjän ennen ruuansulatuksen\nhäiriytymistä, on nautinnoillemme vihamielinen. Jos tavallinen onni\nsen pettää, niin se pakenee sen käsistä tahi tulee toimeen ilman sitä\nja luopi itselleen toisen, aivan omansa, joka ei enää ole häilyvä\nja epävakainen. Se osaa olla rikas ja mahtava ja oppinut ja maata\nmyskintuoksuisten patjojen peitossa; se rakastaa elämää, se rakastaa\nkauneutta ja kunniaa ja terveyttä; mutta sen ominaisena ja erikoisena\ntoimena on osata käyttää kaikkea tuota hyvää kohtuullisesti ja osata\nmenettää se masentumatta, jollainen toimi on paljoa pikemmin jalo\nkuin ankara; jota ilman jokainen elämänkulku on luonnoton, levoton\nja muodoton ja sellainen, että siihen voi katsoa kuuluviksi nuo\nkompastuskivet, nuo ryteiköt ja nuo hirviöt.\n\nJos tuo oppilas sattuu olemaan niin omituista laatua, että hän\nmieluummin kuuntelee tarua kuin kertomusta kauniista matkasta tahi\nviisasta puhetta, joka on hänen käsitettävissään; että hän toveriensa\nnuorta innostusta säestävän tamburiinin soidessa kääntyy pois toisen\npuoleen, joka kutsuu häntä silmäinkääntäjäin temppuja katselemaan;\nettä hän omasta mielestään ei pidä hauskempana ja suloisempana palata\npölyisenä ja voittajana taistelusta kuin palkinnonsaajana pallopelistä\ntahi tanssiaisista, niin en tiedä siihen muuta apua kuin että hänet\npannaan leipuriksi johonkin hyvään kaupunkiin, olkoonpa hän vaikka\nherttuan poika, Platonin ohjeen mukaan, \"että tulee toimittaa lapsille\npaikka heidän sielunsa kykyjen eikä heidän isänsä varojen mukaan\".\n\nKoska juuri filosofia opettaa meitä elämään, ja koska lapset siitä\nsaavat opetusta niinkuin muunikäisetkin ihmiset, niin miksi heitä ei\npäästetä siitä osallisiksi?\n\n    _Udum et molle lutum est: nunc, nunc properandus et acri\n    fingendus sine fine rota_.[62]\n\nMeitä opetetaan elämään, kun elämä on kulunut... Cicero sanoi, että\nvaikka hän eläisi kahden miehen iän, niin hän ei ottaisi itselleen\naikaa tutkia lyyrillisiä runoilijoita, ja minusta ovat nämä\nsaivartelijat vielä surkeamman hyödyttömät. Meidän lapsellamme on\npaljoa kiireempi: hänen ei tule uhrata kasvatukselle muuta kuin viisi-,\nkuusitoista ensimmäistä ikävuottansa; loput tarvitaan toimintaan.\nKäyttäkäämme niin lyhyt aika tarpeellisten asiain opettamiseen. Pois\nkaikki nuo dialektiikan pulmalliset ongelmat, joista elämämme ei voi\ntulla paremmaksi, niiden opettaminen on epäkohta; ottakaa sijalle\nfilosofian yksinkertaiset opetukset, ymmärtäkää valita ne ja käsitellä\nniitä sopivasti; ne ovat helpommat käsittää kuin jokin Boccaccion\nkertomus; lapsi kykenee siihen jo imettäjältä päästyään paljon paremmin\nkuin oppimaan lukemaan ja kirjoittamaan. Filosofialla on opetettavaa\nlapsille niinkuin raihnaisille vanhuksillekin.\n\nLuulen, kuten Plutarkhos, että Aristoteles ei kuluttanut suuren\noppilaansa aikaa niin paljon konstikasten päätelmäin laatimistaidon\nhankkimiseen tahi geometrian alkeisiin kuin antaakseen hänelle\nhyviä opetuksia miehekkyydestä, urhoudesta, jalomielisyydestä ja\nitsensä hillitsemisestä ja järkähtämättömästä pelottomuudesta;\nja näillä eväillä hän lähettää hänet vielä lapsena valloittamaan\nmaailmanvaltakuntaa 30000 jalkamiehellä, 4000 ratsumiehellä ja vain\n42000 taalerilla. Muita taiteita ja tieteitä, sanoo hän, Aleksanteri\nkyllä kunnioitti ja kiitteli niiden etevyyttä ja ylevyyttä, mutta\njoskin hän niistä iloitsi, niin hän ei ollut herkkä antamaan niiden\nharjoittamisen harrastuksen yllättää itseään.\n\n    _Petite hinc juvenesque senesque\n    finem animo certum, miserisque viatica canis_.[63]\n\nSitähän sanoo Epikuroskin alussa kirjettään Menikeukselle: \"Älköön\nnuorinkaan karttako filosofoimista, älköönkä vanhinkaan siihen\nväsykö\". Ken tekee toisin, näyttää sanovan, joko ettei vielä ole tahi\nettei enää ole aika elää onnellisesti. Kaikesta tästä huolimatta en\ntahdo, että tuota poikaa pidetään kuin vankina; en tahdo, että hänet\njätetään alttiiksi vimmastuneen koulunopettajan suuttumukselle ja\nkärtyisyydelle; en tahdo turmella hänen henkeään pitämällä häntä,\nkuten muut tekevät, kidutuksessa ja työssä neljä-, viisitoista tuntia\nvuorokaudessa, niinkuin rantajätkää; ja jos hänet, jonkinlaisen\nerakkomaisen ja raskasmielisen luonnonlaadun vaikutuksesta,\nhuomattaisiin taipuvaiseksi antautumaan liian yksipuolisella\nharrastuksella kirjoja lukemaan, niin en pitäisi suotavana, että\ntuota harrastusta hänessä ylläpidettäisiin; sellainen tekee heidät\nkelvottomiksi seuraelämään ja vieroittaa heidät paremmista askareista.\nJa kuinka monta yltiöpäisen opinhimon tylsyttämää miestä olenkaan\neläissäni nähnyt? Karneadeen se oli hullaannuttanut siihen määrään,\nettei hänellä enää ollut aikaa ajaa partaansa eikä leikata kynsiänsä.\nEn myöskään tahdo pilata hänen hienoja tapojaan toisten epähienoudella\nja raakamaisuudella. Ranskalaisesta hyväntapaisuudesta oli ennen\nmuinoin sananpartena, että se alkoi varhain, mutta ei juuri ollut\nkestävää. Itse asiassa näemme vieläkin, että pienet lapset Ranskassa\novat kilteimpiä, mitä olla voi; mutta tavallisesti he pettävät ne\ntoiveet, joita heistä on ollut; ja varttuneina miehinä heissä ei huomaa\nmitään erinomaista. Olen kuullut ymmärtäväisten ihmisten olevan sitä\nmieltä, että nuo lukiot, joihin heidät lähetetään ja joita on kosolta,\nniin raaistuttavat heidät.\n\nMeidän lapsellemme olkoot kamari, puutarha, ruokapöytä ja vuode,\nyksinäisyys ja seura, aamu ja ilta, kaikki päivän ajat yhtä, kaikki\npaikat olkoot hänelle työhuoneita: sillä filosofialla, joka, älyjen\nja luonteiden kehittäjänä, on oleva hänen tärkein opittavansa, on\nse etuoikeus, että se saa tuppautua kaikkialle. Jokaisen mielestä\noli puhuja Isokrates, kun häntä eräissä pidoissa pyydettiin puhumaan\ntaiteestaan, oikeassa vastatessaan: \"Ei ole nyt sen aika, mitä minä\nosaan tehdä, ja se, minkä aika nyt on, sitä en osaa tehdä.\" Sillä\npuhetaidetta koskevain puheiden ja väittelyjen esittäminen seuralle,\njoka on kokoontunut iloa pitämään ja syömään herkkuruokia, olisi kovin\nristiriitaisten ainesten sekoittamista; ja samaa voisi sanoa kaikista\nmuista tieteistä. Mutta mitä tulee siihen filosofian osaan, joka\nkäsittelee ihmistä ja hänen velvollisuuksiansa, ovat kaikki viisaat\nolleet yhtä mieltä siitä, että siltä, sen puheiden miellyttävyyden\nvuoksi, ei pitänyt kieltää pääsyä pitoihin eikä leikkeihin. Ja kun\nPlaton on kutsunut sen Pitoihinsa, niin näemme, kuinka se puhelee\nläsnäolijain kanssa viehkeästi ja ajan ja paikan mukaisella tavalla,\nvaikka puhe onkin sen ylevimmistä ja terveellisimmistä opetuksista.\n\n    _Aeque pauperibus prodest, locupletibus aeque\n    et neglecta aeque puetis senibusque nocebit_.[64]\n\nNiin ollen oppilaamme epäilemättä on viettävä vähemmän joutopäiviä kuin\nmuut. Mutta samoin kuin askeleet, jotka astumme kävellessämme jossakin\npylväskäytävässä, vaikka niitä on kolme kertaa enemmän, eivät väsytä\nmeitä niinkuin ne, jotka käytämme jonkin määrätyn matkan kulkemiseen,\nsamoin meidän opetuksemme, tapahtuen ikäänkuin sattumalta, olematta\nsidottuna määräaikaan tahi paikkaan ja liittyen kaikkiin tekoihimme,\nluistaa käymättä rasittavaksi; leikit ja ruumiinharjoitukset ovat\nmyöskin melkoisena osana opinnoista, juoksu, paini, musiikki, tanssi,\nmetsästys, ratsastus ja miekkailu. Tahdon, että ulkonainen hieno\nsäädyllisyys ja käyttäytymistaito ja ruumiin hallinta kehittyy\nsamalla kuin sielukin. Ei kasvateta vain sielua, eikä vain ruumista,\nvaan ihmistä; siitä ei pidä tehdä kahta; ja, kuten Platon sanoo, ei\npidä kasvattaa toista ilman toista, vaan tulee ohjata niitä yhdessä,\nniinkuin parihevosia, valjastettuina saman väliaisan ääreen; ja eikö\nhän, sanoistaan päättäen, näytä panevan enemmän aikaa ja huolta ruumiin\nharjoituksiin ja olevan sitä mieltä, että sielu niistä harjaantuu\nsamalla, eikä päinvastoin?\n\nMuutoin tätä kasvatusta tulee hoitaa ankaralla lempeydellä, eikä\nniinkuin nyt on laita: sen sijaan että houkuteltaisiin lapsia\nkirjallisiin opintoihin, ei heille itse asiassa tarjota muuta kuin\npeloitusta ja julmuutta. Poistakaa väkivalta ja voimakeinot; ei\nmikään luullakseni vaikuta niin alentavasti ja tylsyttävästi jaloon\nluonnonlaatuun. Jos tahdotte saada hänet pelkäämään häpeää ja\nrangaistusta, niin älkää paaduttako häntä niitä kestämään; karaiskaa\nhänet kestämään hikeä ja vilua, tuulta, auringonpaahdetta ja vaaroja,\njoita hänen tulee halveksia; älkää salliko hänelle mitään hemmoittelua\nja vaateliaisuutta vaatteisiin, vuoteeseen, ruokaan ja juomaan nähden;\ntotuttakaa hänet kaikkeen; älköön hän olko mikään hienostelija ja\nkeikari, vaan reipas ja roteva poika. Lapsena, vanhana miehenä, olen\naina ollut samassa uskossa ja samalla kannalla. Mutta muun muassa tuo\nuseimpien lukioittemme kurinpitojärjestelmä on aina ollut minulle\nvastenmielinen: olisi luultavasti tehty vähemmin vahingollinen erehdys,\njos olisi kallistuttu lempeämmälle kannalle. Se on oikea orjuutetun\nnuorison vankila: nuoriso tehdään siellä irstaaksi rankaisemalla sitä\nsiitä, ennenkuin se on sellaista. Saapukaapa sinne heidän työaikanaan:\nette kuule muuta kuin huutoja, sekä lasten, joita rangaistaan, että\nvihan vimmastuttamien opettajien. Mikä kumma tapa herättää harrastusta\nheidän opittavaansa näissä hennoissa ja pelokkaissa sieluissa, opastaa\nheitä siihen peloittavalla naamalla, raipat käsissä! Oikeutta loukkaava\nja turmiokas menetelmä! Lisäksi tulee, mitä Quintilianus tässä kohden\non sangen oikein huomauttanut, että kopeasta arvovallasta johtuu\nvaarallisia seurauksia, eritoten meidän käyttämämme rangaistuslajin\nvuoksi. Kuinka paljon sopivampaa olisikaan, että heidän luokissaan\nolisi siroiteltuina kukkia ja lehviä kuin verisiä pajunvitsan palasia!\nMinä hankkisin niihin Ilon ja Hilpeyden ja Floran ja sulottarien kuvat,\nniinkuin filosofi Speusippos[65] teki koulussaan. Niin että siellä,\nmissä heidän hyötynsä on, siellä olisi myöskin heidän huvikkeensa.\nTulee sokeroida ne ruuat, jotka ovat lapselle terveellisiä, ja\ntehdä karvaanmakuisiksi ne, jotka ovat hänelle vahingollisia. On\nihmeellistä, kuinka hyvää huolta Platon _Laeissaan_ näyttää pitävän\nvaltionsa nuorison iloisuudesta ja ajanvietteistä, ja kuinka paljon\nhuomiota hän panee heidän kilpajuoksuihinsa, leikkeihinsä, lauluihinsa,\nhyppyihinsä ja tansseihinsa, joiden johdon ja suojelusherruuden\nhän sanoo muinaisajan uskoneen itse jumalille, Apollolle,\nRunottarille ja Minervalle: hän luettelee laajasti tuhannet ohjeet\nruumiinharjoitus-laitoksiaan varten; kirjallisissa opinnoissa taas hän\nviipyy varsin vähän, eikä näytä suosittelevan erikoisesti runoutta\nmuuten kuin musiikin vuoksi.\n\nKaikenlaista eriskummaisuutta ja omituisuutta tavoissamme ja\nominaisuuksissamme on vältettävä, se kun on haitallista yhdyselämälle.\nKuka ei kummastelisi Demophonin, Aleksanterin hovimestarin luontoa, hän\nkun hikoili varjossa ja värisi päivänpaisteessa? Olen nähnyt niitä,\njotka pakenevat omenain hajua pahemmin kuin kiväärinlaukauksia; toisia,\njotka pelästyvät hiirtä; toisia, jotka antavat ylen nähdessään kermaa;\ntoisia, joiden käy samoin, kun näkevät pudisteltavan höyhenpatjaa;\nniinkuin Germanicus ei sietänyt nähdä kukkoja eikä kuulla niiden\nlaulua. Mahdollisesti tuollainen voi perustua johonkin salattuun\nerikoisominaisuuteen; mutta luullakseni tämä olisi tukahdutettavissa,\njos siihen ryhdyttäisiin hyvissä ajoin. Kasvatus on minussa saanut\naikaan sen (totta kyllä, että se vaati jonkin verran huolenpitoa), että\nruokahaluni mukautuu eroituksetta kaikkeen, mitä käytetään ravintona,\nlukuunottamatta olutta.\n\nRuumis on vielä notkea; senvuoksi pitää sitä taivutella kaikkiin\nkuoseihin ja tapoihin; ja kunhan vain voidaan pitää aisoissa himot\nja tahto, niin tehtäköön pelkäämättä nuori mies soveliaaksi kaikkien\nkansakuntain keskuuteen ja kaikkiin seuroihin... Harjaantukoon hän\nkaikkeen, mikä on tavanmukaista: osatkoon hän tehdä kaikkea, mutta\nälköön mielellään tehkö muuta kuin sitä, mikä on hyvää. Filosofitkaan\neivät pidä kiitettävänä Kallistheneessa sitä, että hän menetti\nherransa, suuren Aleksanterin, suosion, syystä ettei hän tahtonut\njuoda yhtä paljon kuin tämä... Tahdon, ettei hän jätä tekemättä sitä,\nmikä on pahaa, voiman eikä taidon puutteesta, vaan tahdon puutteesta:\n_multum interest, multum peccare aliquis nolit aut nesciat_...[66]\nOlen usein suuresti ihaillen pannut merkille Alkibiadeen ihmeellisen\nluontaisen kyvyn mukautua niin helposti niin erilaisiin elintapoihin,\nvahingoittamatta terveyttään, vieden voiton milloin persialaisista\nylellisyydessä ja komeudessa, milloin lakedaimonilaisista\nkieltäytymisessä ja yksinkertaisuudessa, yhtä ankaran siveänä Spartassa\nkuin hekumallisena Ioniassa.\n\n    _Omnis Aristippum decuit color et status et res_.[67]\n\nSellaiseksi tahtoisin kehittää oppilaani.\n\n    _Quem duplici panno patientia velat,\n    mirabor, vitae via si conversa decebit,\n    personamque feret non inconcinnus utramque_.[68]\n\nTässä nyt ovat neuvoni: ken niitä noudattaa, on niistä paremmin\nhyötynyt kuin ken ne vain tietää. Jos hänet näette, niin hänet\nkuulette; jos hänet kuulette, niin hänet näette. Älköön jumala koskaan\nsuoko, sanoo joku eräässä Platonin dialogiassa, että filosofoiminen\nolisi monien asiain oppimista ja taiteiden käsittelemistä. _Hanc\namplissimam omnium artium, bene vivendi disciplinam vita magis quam\nlitteris persecuti sunt_.[69] Kun Leon, phliasilaisten ruhtinas,\ntiedusteli Heraklides Ponticukselta, mitä tiedettä tahi taidetta tämä\nammattinaan harjoitti, vastasi tämä: \"En osaa mitään taidetta enkä\ntiedettä, mutta olen filosofi.\" Diogenesta moitittiin siitä, että hän\nollen oppimaton, puuttui filosofiaan: \"Sitä paremmin sopii minun siihen\npuuttua\", sanoi hän. Hegesias pyysi häntä lukemaan itselleen jotakin\nkirjaa. \"Te olette lystikäs\", vastasi hän hänelle, \"te valitsette\noikeita ja luonnollisia viikunoita, ettekä maalattuja; miksette myöskin\nvalitse luonnollisia, oikeita älynne harjoituksia, eikä kirjoitettuja?\"\n\nOppilaamme suorittaa läksynsä pikemmin teoissa kuin suu sanallisesti.\nHän kertaa sen toiminnassaan: voidaan nähdä onko järkevyyttä hänen\nyrityksissään, onko hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta hänen käytöksessään,\nonko älyä ja viehätystä hänen puheessaan, onko hänessä elinvoimaa\ntaudeissa, kohtuullisuutta leikeissä, itsensähillintää nautinnoissa,\njärjestystä talousasioissa, maittaako häntä yhtä hyvin liha, kala,\nviini ja vesi. _Qui disciplinam suam non ostentationem scientiae,\nsed legem vitae putet; quique obtemperet ipse sibi, et decretis\npareat_.[70] Opetustemme oikea peili on elämämme kulku. Zeuxidamos\nvastasi eräälle, joka kysyi häneltä, mikseivät lakedaimonilaiset\nlaatineet kirjallisesti urhoollisuuden sääntöjä ja antaneet niitä\nnuorten miestensä lukea, että niin oli laita siksi, että he tahtoivat\ntotuttaa heitä tekoihin, eikä sanoihin. Verratkaapa viiden-,\nkuudentoista vuoden kuluttua tähän poikaan jotakuta noista lukioittemme\nlatinanlukijoista, joka on käyttänyt yhtä paljon aikaa oppiakseen\nyksinkertaisesti vain puhumaan. Maailma on pelkkää puhetta, enkä\nikänäni ole nähnyt miestä, joka ei puhu pikemmin enemmän kuin vähemmän\nkuin hänen pitäisi. Kuitenkin puolet ikäämme kuluu siihen: meitä\npidetään neljä viisi vuotta kuulemassa sanoja ja sommittelemassa niitä\nlauseiksi; vielä yhtä monta vuotta rakentelemassa niitä suureksi\nsopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi, joka laajenee neljään viiteen osaan;\nvielä vähintäin toiset viisi oppimassa lyhykäisesti sekoittamaan ja\npunomaan ne toisiinsa jollakin hienolla tavalla: jättäkäämme sellainen\nniille, jotka sitä harjoittavat nimenomaisena ammattinansa.\n\nMatkustaessani eräänä päivänä Orleansiin, tapasin sillä tasangolla,\njoka on Cléryn tällä puolen, kaksi opettajaa, jotka tulivat\nBordeauxiin, noin 50 askeleen päässä toisistaan; kauempana heidän\ntakanaan näin sotaväenosaston ja sen etunenässä johtajan, joka oli\nherra kreivi de la Rochefoucault-vainaja. Eräs palvelijoistani\nkysyi ensimmäiseltä noista opettajista, kuka oli tuo aatelismies,\njoka tuli hänen jäljessään; hän, joka ei ollut huomannut takanaan\nseuraavaa miesjonoa ja luuli tarkoitettavan hänen toveriaan, vastasi\nleikillisesti: \"Hän ei ole aatelismies, hän on grammaatikko, ja\nminä olen loogikko.\" Mutta me, jotka koetamme tässä, päinvastoin,\nkasvattaa, emme grammaatikkoa emmekä loogikkoa, vaan aatelismiestä,\nantakaamme heidän käyttää väärin aikaansa: meillä on muuta tehtävää.\nKunhan vain oppilaamme on hyvin varustettu sanottavalla, niin sanat\nkyllä seuraavat perästä liiankin hyvin: jolleivät ne tahdo seurata,\nniin hän vetää ne väkisin perässään. Kuulen erästen puolustelevan\nitseään sillä, että muka eivät osaa lausua niitä selvästi julki: se\non narripeliä. Tiedättekö, miten tuon laita minun luullakseni on? Ne\novat varjoja, jotka heille johtuvat jonkinlaisista vielä valmiiseen\nmuotoon kehittymättömistä käsitteistä, joita he eivät osaa selvittää\neivätkä kirkastaa sisässänsä, eivätkä siis myöskään esittää ulospäin;\nhe eivät vielä itse ymmärrä itseänsä; ja katsokaahan hiukan, kuinka he\nänkyttävät synnyttämisen hetkellä, niin voitte päättää, ettei heidän\ntyönsä ole lapsenpäästön, vaan hedelmöitymisen asteella, ja että he\nvasta vain nuolevat tuota keskentekoista ainemassaa. Minä puolestani\nolen sitä mieltä, ja Sokrates päättää, että kellä on jostakin elävä ja\nselvä kuva mielessään, hän sen lausuu ilmi, vaikkapa Bergamon murteella\ntahi kasvojen eleillä, jos hän on mykkä:\n\n    _Verbaque provisam rem non invita sequentur_.[71]\n\nJa niinkuin tuo kirjailija yhtä runollisesti sanoi proosakielellään:\n_quum res animum occupavere, verba ambiunt_;[72] ja tämä toinen:\n_ipsae res verba rapiunt_.[73] Hän ei tiedä mitään ablatiivista,\nkonjunktiivista, substantiivista eikä kieliopista; ei sitä myöskään\ntee hänen lakeijansa, eikä joku _Petit Pontin_ kalaeukko; ja kuitenkin\nhe, jos haluatte, puhelevat teille niin paljon kuin jaksatte kuulla,\nja horjahtavat yhtä vähän syrjään kielensä säännöistä kuin Ranskan\nparas filosofiantohtori. Hän ei osaa retoriikkaa eikä osaa aluksi\ntavoitella puolueettoman lukijan suosiota, eikä hän välitä sen\nosaamisesta. Itse asiassa yksinkertaisen ja koruttoman totuuden\nloiste saattaa helposti varjoon koko tuon kauniin väriprameuden; nuo\nnäppärät temput ovat omiaan vain huvittamaan alhaisoa, joka ei kykene\nnauttimaan jykevämpää ja vahvempaa ravintoa; niinkuin Afer varsin\nselvästi osoittaa Tacituksen dialogissa. Samoksen lähetit olivat\ntulleet Spartan kuninkaan Kleomeneen luo, valmistettuaan kauniin ja\npitkän puheen, saadakseen hänet yllytetyksi sotaan tyranni Polykratesta\nvastaan; annettuaan heidän rauhassa puhua hän vastasi heille: \"Mitä\ntulee alkulauseeseenne ja johdantoonne, niin en niitä enää muista,\nenkä siis myöskään keskikohtia; ja mitä tulee johtopäätökseenne, niin\nen tahdo sen johdosta mitään tehdä.\" Siinä mielestäni oiva vastaus ja\naika nolaus puhujille. Entäs tämä toinen: Athenalaisten oli valittava\ntoinen kahdesta arkkitehdistä johtamaan erästä suurta rakennustyötä;\nensimmäinen, teeskentelevämpi, esitti itsensä kauniilla, ennakolta\nvalmistetulla, tätä työtä koskevalla puheella ja koetti saada kansan\npäätöksen kallistumaan omaksi edukseen; mutta toinen lausui parilla\nsanalla: \"Herrat athenalaiset, mitä tuo mies on puhunut, sen minä\nteen.\" Ciceron kaunopuheisuuden parhaina hetkinä monet alkoivat\nihailla sitä, mutta Cato vain nauroi sille ja sanoi: \"Meillä on\nlystikäs konsuli.\" Hyödyllinen mietelause, kaunis neronvälähdys on aina\npaikallaan, olipa se edellä tahi jäljessä: jollei se sovellu hyvin\nsiihen, mikä käy edellä, eikä siihen, mikä seuraa jäljessä, niin se\non hyvä itsessään. En ole niitä, jotka katsovat, että kunhan riimi on\nhyvä, niin runokin on hyvä: antakaa runoilijan pitentää lyhyt tavu, jos\ntahtoo; siinä suhteessa ei mitään pakkoa; jos mielikuvitus siinä on\nrehevä, jos nero ja järki ovat hyvin tehneet tehtävänsä, niin sanon:\nkas siinä hyvä runoilija, mutta huono riimiseppä.\n\n    _Emuncts naris, durus componere versus_.[74]\n\nAntakoon runoilija teoksensa menettää kaikki osiensa liitokset ja\nmittasuhteet,\n\n    _tempora certa modosque, et, quod prius ordine\n    verbum est, posterius facias, praeponens ultima primis.\n    inventas etiam disjecti membra poetae_,[75]\n\nse ei silti joudu häpeään: sen osatkin ovat silti kauniita. Niinhän\nvastasi Menander, kun häntä, sen päivän lähestyessä, joksi hän oli\nluvannut erään huvinäytelmän, nuhdeltiin siitä, ettei hän vielä ollut\nryhtynyt sitä kirjoittamaan: \"Se on sepitettynä ja valmiina; siitä ei\nenää puutu muuta kuin runopuku.\" Kun hänellä oli sisällys ja ainekset\njärjestettyinä päässään, ei hän pitänyt paljoa lukua muusta. Siitä\nlähtien kun Ronsard ja du Bellay ovat kohottaneet arvoon meidän\nranskankielisen runoutemme, en näe niin vähäpätöistä aloittelijaa, joka\nei käyttäisi mahtipontisia sanoja, joka ei sommittelisi loppusäkeitä\njokseenkin niin kuin he: _Plus sonat quam valet_.[76] Suuren yleisön\nmielestä ei ole koskaan ollut niin paljon runoilijoita; mutta yhtä\nhelppoa kuin heidän on ollut mukailla noiden rivejä, yhtä vähän he\npystyvät jäljittelemään toisen uhkeita kuvauksia ja toisen hienoa\nmielikuvitusta.\n\nTotta kyllä; mutta mitä hän tekee, jos häntä ahdistetaan jollakin\nsofistisen ongelmallisella päätelmällä? Esimerkiksi: \"Kinkku\npakoittaa juomaan; juominen sammuttaa janon: siis kinkku sammuttaa\njanon.\" Naurakoon hän sellaiselle: sukkelampaa on nauraa sille kuin\nvastata siihen; lainatkoon hän Aristippokselta seuraavan lystikkään\nvastaongelman: \"Minkätähden kirvoittaisin auki nuo solmusananne, koska\nne solmuissaankin ovat minulle vastuksiksi?\" Joku esitti Kleantheksen\nratkaistaviksi dialektisia ongelmia; hänelle sanoi Khrysippos:\n\"Leikittele noilla silmäinkääntäjän tempuilla lasten kanssa, äläkä\nkäännä moiseen ikämiehen vakavia ajatuksia.\" Jos noiden typeräin\nsaivartelujen, _conforta et aculeata sophismata_,[77] on sallittu saada\nhänet uskomaan valhetta, niin se on vaarallista; mutta jos ne jäävät\nvaikutusta vaille ja vain saavat hänet nauramaan, niin en käsitä, miksi\nhänen pitäisi varoa itseään niiltä. On niin typeriä ihmisiä, että he\npoikkeavat neljännespenikulman päähän aineestaan, tavoitellessaan\njotakin sanasutkausta: _aut qui non vetba rebus aptant, sed res\nextrinsecus arcessunt, quibus verba conveniant_;[78] ja toinen: _qui\nalicujus verbi decoreplacentis vocentur ad id, quod non proposuerant\nscribere_.[79] Minä muutan paljoa mieluummin hyvää mietelausetta,\nsovittaakseni sen teokseen, kuin puran suunnitelmaani, mennäkseni sitä\netsimään. Päinvastoin, sanojen tulee palvella ja seurata; ja tulkoon\ngascognelainen käytäntöön, jos ranskalainen ei voi siihen soveltua.\nTahdon, että ajatukset kohoavat valta-asemaan ja täyttävät kuulijan\nmielikuvituksen niin, ettei hän lainkaan muista sanoja. Puheentyyli,\njosta minä pidän, on yksinkertainen ja koruton tyyli, samanlainen\npaperilla kuin suupuheessakin, mehevä ja ponteva, lyhykäinen ja\nkokoonpuserrettu, pikemmin kiivas ja jyrkkä kuin hienotuntoinen ja\nsilosanainen;\n\n    _haec demum sapiet dictio, quae feriet_;[80]\n\npikemmin vaikeatajuinen kuin ikävystyttävä, teeskentelemätön,\nsäännöistä välittämätön, hajanainen ja uskallettu; jokainen palanen\nmuodostakoon siinä oman kokonaisuutensa; älköön se olko pedanttimaista,\neikä saarnaajamunkkimaista, eikä asianajajamaista, vaan pikemmin\nsotilasmaista, jollaiseksi Svetonius sanoo Julius Caesarin tyyliä, ja\nkuitenkaan en oikein käsitä, miksi hän sitä sellaiseksi nimittää.\n\nOlen kernaasti jäljitellyt tuota vallattomuutta, jota näkee\nnuorisossamme siihen katsoen, miten se pitää vaatteitaan: viitta\npidetään vyöhikön tapaan, huppukaulus toisella olkapäällä, sukka\nlöyhällään; se osoittaa ylimielisyyttä, joka halveksii noita ulkonaisia\nkoristeita eikä välitä taiteellisuudesta; mutta mielestäni se on\nvielä paremmin paikallaan esitystavan muotoon nähden. Kaikenlainen\nteeskentely, eritoten iloisessa ja vapaassa Ranskassa, soveltuu\nhuonosti hovimiehelle; ja monarkiassa tulee jokaista aatelismiestä\nkasvattaa hovimiehen ryhtiin: senvuoksi teemme oikein, jos kallistumme\nhiukan luonnolliseen ja ylimieliseen päin. En pidä teoksen rakenteesta,\njossa liitokset ja saumat näkyvät, yhtä vähän kuin kauniissa ruumiissa\ntulee voida laskea luut ja suonet. _Quae veritati operam dat oratio,\nincomposita sit et simples_.[81] _Quis accurate loquitur, nisi qui\nvult putide loqui_.[82] Kaunopuheinen muoto, joka kääntää huomiomme\nitseensä, tekee vääryyttä sisällykselle; samoin kuin on pikkumaista\nkoettaa vaatetuksessa herättää huomiota jollakin erikoisella ja\ntavallisuudesta poikkeavalla kuosilla, samoin johtuu kielenkäytössä\nuusien lauseparsien ja outojen sanojen tavoittelu koulupoikamaisesta\nja lapsellisesta kunnianhimosta: jospa voisin käyttää vain sellaisia,\njoita käytetään halleissa Pariisissa. Grammaatikko Aristophanes oli\naivan väärässä moittiessaan Epikuroksen sanojen yksinkertaisuutta ja\nhänen puhujataiteensa tarkoitusperää, joka oli vain esityksen selvyys.\nKokonaiselta kansalta luonnistuu heti puheentyylin jäljittely, koska\nse on helppoa: arvostelun, mielikuvituksen jäljittely ei käy niin\nnopeasti. Suurin osa lukijoita on siinä varsin väärässä luulossa,\nettä kun he ovat keksineet samanlaisen vaateparren, heillä myöskin\non samanlainen ruumis. Voimaa ja hermoja ei voi saada lainaksi;\nkorut ja päällysviitan voi saada lainaksi. Seurapiirissäni puhuvat\nuseimmat ihmiset niinkuin _Tutkielmani_, mutta en tiedä, ajattelevatko\nhe samoin. Athenalaisilla, sanoo Platon, on erikoisharrastuksenaan\ntyylin rikkauden ja sirouden, lakedaimonilaisilla lyhykäisyyden ja\nkreetalaisilla pikemmin aatteiden hedelmällisyyden kuin kielellisen\nmuodon huoltaminen; viimeksimainitut ovat asetettavat etusijalle. Zenon\nsanoi, että hänellä on kahdenlaisia oppilaita: toiset, joille hän antoi\nnimen φιλολογοι, halukkaita oppimaan asiat, ja nämä olivat\nhänen lempioppilaitaan; toiset, λογοφιλοι, jotka eivät välittäneet\nmuusta kuin kielestä. Ei suinkaan sovi sanoa, ettei puhetaide olisi\njotakin kaunista ja hyvää, mutta ei niin hyvää kuin miksi se tehdään;\nja mielestäni on ikävää, että elämämme käytetään kokonaan sen\nsaavuttamiseen. Tahtoisin ennen kaikkea osata hyvin omaa kieltäni ja\nnaapurieni kieltä, joiden kanssa olen tavallisimmin tekemisissä.\n\nKreikka ja latina ovat epäilemättä kaunis ja suurenmoinen koristus,\nmutta se ostetaan liian kalliilla hinnalla. Kerron tässä erään\ntavan hankkia niiden taitoa tavallista helpommalla hinnalla, tavan,\njota on koeteltu minuun itseeni: käyttäköön sitä ken hyväksi näkee.\nIsävainajaani, joka kaikin mahdollisin tavoin oli oppineilta ja\njärkeviltä miehiltä tiedustellut parasta kasvatusmenetelmää,\nvaroitettiin tuosta epäkohdasta, joka vallitsi tavanmukaisessa\nopetuksessa; ja hänelle sanottiin, että se pitkä aika, jonka me\nkäytämme niiden kielten oppimiseen, joiden oppiminen ei tuottanut\nmitään vaikeuksia muinaisille kreikkalaisille ja roomalaisille,\non ainoana syynä siihen, ettemme voi saavuttaa heidän henkistä\netevyyttään ja tietorikkauttaan. En usko, että se on ainoana syynä\nsiihen. Oli miten oli; keino, jonka isäni siihen keksi, oli se, että\nhän vielä imeltäjällä ollessani ja ennen kieleni kannan ensimmäistä\nkirpoamista antoi minut opetettavaksi eräälle saksalaiselle, joka\nsittemmin kuoli kuuluisana lääkärinä Ranskassa. Hän ei ensinkään\nosannut meidän kieltämme, mutta oli sangen hyvin perehtynyt latinaan.\nTämä, jonka isäni vartavasten oli kutsunut palvelukseensa ja joka\nsai sangen kalliin palkan, kanniskeli minua alituisesti sylissään.\nPaitsi häntä oli vielä kaksi muuta vähemmän oppinutta henkilöä aina\nminua seuraamassa ja avustamassa ensin mainittua: nämä eivät puhuneet\nminulle muuta kieltä kuin latinaa. Mitä muuhun talonväkeen tulee, niin\noli rikkomatta noudatettavana sääntönä, että ei isäni eikä äitini, ei\npalvelija eikä kamarineiti puhunut minun seurassani muuta kuin sen\nverran latinaa, minkä olivat oppineet solkatakseen minun kanssani. On\nihmeellistä kuinka jokainen siinä edistyi; isäni ja äitini oppivat\nsiten kylliksi paljon latinaa ymmärtääkseen sitä ja hankkivat siinä\nriittävän taidon osatakseen sitä käyttää välttämättömässä tarpeessa;\nsamoin oli laita muun talonväen, joka erikoisemmin palveli minua.\nLyhyesti, me latinaistuimme siinä määrin, että latinaa herui ympäristön\nkyliin saakka, joissa vieläkin on latinalaisia käsityöläisten ja\ntyökalujen nimityksiä käytännön vakaannuttamina. Ja minä puolestani\nolin kuusi vuotta täyttänyt, ennenkuin ymmärsin enempää ranskaa tahi\nPerigordin murretta kuin arabiaa; ja ilman teennäisyyttä, ilman kirjaa,\nilman kielioppia ja sääntöjä, ilman vitsaa ja ilman kyyneliä olin\noppinut latinaa, aivan yhtä puhdasta kuin opettajanikin taisi, sillä\nen voinut oppia sitä sekoitettuna enkä väärennettynä. Jos minulle\nkoetteeksi tahdottiin antaa kirjallinen käännöstehtävä, kuten lukioissa\non tapana, niin se täytyi minulle antaa huonolla latinankielellä,\nkäännettäväksi hyvälle, kun se muille annetaan ranskankielellä.\nJa Nicolas Grouchy, joka on kirjoittanut _De Comitiis Romanorum_,\nGuillaume Guérente, joka on selitellyt Aristotelesta, Georges Buchanan,\ntuo suuri skotlantilainen runoilija, Marc-Antoine Muret, jonka Ranska\nja Italia tunnustaa aikamme parhaaksi puhujaksi, kaikki kotiopettajani\novat usein sanoneet minulle, että minulla lapsuudessani oli tämä\nkieli niin valmiina ja niin vallassani, että he pelkäsivät puhutella\nminua. Buchanan, jonka sittemmin näin herra marsalkka de Brissac\nvainajan seurueessa, sanoi minulle olevansa parastaikaa kirjoittamassa\ntutkimusta lasten kasvatuksesta ja ottavansa minun kasvatukseni\nesikuvaksi; hänellä näet oli silloin opetettavanaan kreivi de Brissac,\njonka sittemmin olemme nähneet niin urhoollisena ja kelpo miehenä.\n\nMitä tulee kreikankieleen, jota tuskin ensinkään ymmärrän, oli isäni\naikonut opetuttaa sitä minulle kielimestarilla, mutta uutta menetelmää\nnoudattaen, nimittäin leikittelyn ja harjoittelun muodossa: me\nleikittelimme taivutusmuodoilla niinkuin palloilla, samaan tapaan kuin\nne, jotka oppivat aritmetiikkaa ja geometriaa eräänlaisen shakkipelin\navulla. Sillä häntä oli muun muassa neuvottu herättämään minussa\nmieltymystä tieteeseen ja velvollisuudenharrastusta vapaasta tahdostani\nja omasta halustani, ja kasvattamaan sieluani kaikella lempeydellä\nja kaikessa vapaudessa, ilman ankaruutta ja pakoitusta; ja tätä hän\nnoudattikin siihen määrään tunnollisesti, että koska muutamat ovat\nsitä mieltä, että lasten hentojen aivojen kehitystä häiritsee se, että\nheidät aamuisin kavahdutetaan hereille ja yhtäkkiä rajusti temmataan\nunesta (johon he ovat vaipuneet paljoa syvemmin kuin me), niin hän\nherätytti minut jonkin soittimen sävelillä, ja hänellä oli aina\npalveluksessaan mies, joka niitä minulle kaiutteli.\n\nTämä esimerkki riittää, voidakseen arvostella kaikkea muuta ja myös\nkiitellä niin hyvän isän järkevää huolenpitoa ja hellyyttä; eikä\nhäntä sovi moittia, jos hän ei ole saanut korjata mitään hedelmiä,\njotka vastaisivat niin hienonhienoa viljelystapaa. Kaksi seikkaa oli\nsiihen syynä; ensinnäkin hedelmätön ja epäkiitollinen maaperä; sillä\nvaikka minulla oli luja ja vikaantumaton terveys ja samalla sävyisä\nja taipuisa luonnonlaatu, niin olin samalla niin hidas, veltto ja\nuntelo, ettei minua voitu saada ravistetuksi toimettomuudestani,\nei edes leikkimäänkään. Minkä käsitin, sen käsitin hyvin, ja tuon\nhitaan luontoni kuoren alla asui minussa rohkeita mielikuvitelmia\nja ikääni nähden kypsyneitä mielipiteitä. Hidas oli järkeni, ja se\nkulki vain sikäli kuin sitä kuljetettiin, vitkallinen käsityskykyni,\nsaamaton kekseliäisyyteni, ja päälle päätteeksi uskomattoman\npuutteellinen muistini. Eipä ihme, jos hän ei osannut saada tuosta\nkaikesta mitään arvokasta syntymään. Toiseksi ukko, joka kovin\npelkäsi sellaisen sydämenasian menevän häneltä myttyyn, lopulta\ntaipui yleiseen mielipiteeseen, joka aina, kuten kurjet, seuraa\nniitä, jotka kulkevat edellä, ja mukautui yleiseen tapaan -- samoin\nkuin kiihkeän paranemishalun ajamat ihmiset helposti antautuvat\nnoudattamaan kaikenlaisia neuvoja --, hänellä kun ei enää ollut\nympärillään niitä, jotka olivat antaneet hänelle nuo ensimmäiset,\nhänen Italiasta tuomansa ohjeet, ja lähetti minut noin kuusivuotiaana\nGuyennen lukioon, joka siihen aikaan oli sangen kukoistavassa tilassa\nja Ranskan paras; ja siellä hän piti mahdollisimman täydellisen huolen\nsekä kykenevien yksityisopettajien valikoimisesta minulle että muista\nkasvatustani koskevista seikoista, jota varten hän varasi useita\nerikoistoimenpiteitä, vastoin sitä, mikä lukioissa on tavallista; mutta\nkuitenkin kaikitenkin se oli joka tapauksessa lukio. Latinani huonontui\nheti, ja sittemmin olen harjoituksen puutteessa kokonaan menettänyt sen\ntaidon; eikä tuo tavallisesta poikkeava opetustapani tuottanut minulle\nmuuta hyötyä, kuin että heti lukioon saavuttuani saatoin hypätä yli\nensimmäisten luokkien; sillä päästessäni 13 vuotiaana lukiosta, olin\npäättänyt (niinsanotun) oppimääräni, mutta itse asiassa ilman mitään\nhyötyä, jonka nyt voisin merkitä tiliini.\n\nEnsimmäinen mieltymys kirjoihin heräsi minussa nautinnosta,\njonka minulle tuottivat Ovidiuksen Metamorphosien tarut; sillä noin\n7-tahi 8-vuotiaana heitin kaikki muut huvitukset lueskellakseni niitä,\nsemminkin kun niiden kieli oli omaa äidinkieltäni ja kun ne\nsisällyksensä vuoksi olivat helpoin ja hennolle iälleni soveliain kirja,\nmitä tunsin; sillä kirjoja sellaisia kuin _Lancelot du Lac, Amadis, Huon\nde Bordeaux_ ynnä muita tusinakirjoja, jotka huvittavat lapsia, en\ntuntenut edes nimeltä, enkä vieläkään tunne niiden sisällystä; niin\ntarkka oli opetussuunnitelmani. Siitä kävin huolimattomammaksi muiden\nmääräläksyjeni lukemisessa. Siinä kohdin oli minulle erinomaisen\nonnellista, että opettaja, jonka kanssa olin tekemisissä, oli\njärkimies, joka ymmärsi taitavasti ummistaa silmänsä näkemästä tätä\nvallattomuuttani ja muita samanlaisia; sillä siten sain yhteen menoon\nlukea läpi Vergiliuksen Aeneidin, sitten Terentiuksen, sitten Plautuksen\nja italialaisia huvinäytelmiä, viehättävän sisällyksen yhäti\nhoukuttelemana. Jos hän olisi ollut siksi hullu, että olisi tehnyt lopun\ntuosta menosta, niin luulenpa, etten olisi vienyt mukanani lukiosta\nmuuta kuin kirjojen vihan, niinkuin tekee melkeinpä koko aatelistomme.\nHän menetteli siinä älykkäästi, ollen olevinaan mitään näkemättä; hän\nkiihoitti nälkääni, sallien minun vain salaa ahmia noita kirjoja\nja lempeästi pakoittaen minut tekemään velvollisuuteni muihin,\nsäännöllisiin opintoihini nähden; sillä pääominaisuudet, joita isäni\nkysyi niiltä, joiden hoidettaviksi hän minut uskoi, olivat sävyisyys ja\nhyväluontoisuus. Toiselta puolen ei minun luonnossani ollut muuta vikaa\nkuin tarmottomuus ja laiskuus: vaara ei ollut siinä, että tekisin pahaa,\nvaan siinä, etten tekisi mitään; ei kukaan ennustanut, että minusta\ntulisi paha ihminen, vaan hyödytön; aavistettiin, että minusta tulisi\ntyhjäntoimittaja, mutta ei häijy. Tunnen, että niin on käynyt.\nValitukset, jotka soivat korvissani, ovat tämäntapaisia: Hän on\ntoimeton, kylmäkiskoinen ystävyyden ja sukulaisuuden velvoituksille, ja\nkansalaisvelvollisuuksiin nähden liiaksi itseensä sulkeutunut, liian\nhalveksivainen. Eivät edes pahimmat haukkujani sano: \"Miksi hän otti?\nmiksi hän ei maksanut?\" vaan: \"Miksi hän ei jätä anteeksi velkaa? miksei\nhän anna?\" Pitäisin suosionosoituksena, että minulta ei vaadittaisi\nmuuta kuin tällaisia ylimääräisen hyväntahtoisuuden osoituksia. Mutta he\neivät ole oikeudenmukaisia vaatiessaan minulta sitä, mihin en ole\nvelvollinen, paljoa ankarammin kuin vaativat itseltään sitä, mihin ovat\nvelvolliset. Tuomitessaan minut siinä kohdin, he pyyhkivät pois teon\npalkitsemisen ja kiitollisuuden, joka minulle olisi tuleva: koskapa\naktiivisen hyväntyön minun tekemänäni pitäisi painaa enemmän, katsoen\nsiihen, ettei luonnossani ole minkäänlaista passiivista\nhyväntekeväisyyttä. Voin sitäkin vapaammin määrätä omaisuuteni käytön,\nkun se on enemmän omani, ja omat tekoni, koska olen enemmän oma herrani.\nJoka tapauksessa, jos olisin kärkäs ylistelemään omia tekojani, niin\nehkäpä hyvinkin voisin torjua nuo syytökset ja muutamille osoittaa,\netteivät he ole niinkään loukkaantuneet siitä, etten tee kylliksi, kuin\nsiitä, että voisin tehdä paljon enemmän kuin mitä teen.\n\nSielussani oli kuitenkin samaan aikaan, kenenkään huomaamatta,\nvoimakkaita liikkeitä ja varmoja selviä arvosteluja asioista, jotka\nse tunsi; ja se sulatti ne yksin, ilman minkäänlaista yhteyttä muiden\nihmisten kanssa; ja muun muassa luulen todellakin, että sitä olisi\nollut kerrassaan mahdoton taivuttaa voiman ja väkivallan alaiseksi.\nOtanko lukuun sen lapsuuteni kyvyn, että saatoin arastelematta\nesiintyä, ja että minulla oli taipuisa ääni ja notkeat eleet,\neläytyessäni rooleihin, jotka otin esittääkseni? Sillä ennen\ntäysi-ikäisyyttäni,\n\n    _alter ab undecimo tum me vix ceperat annus_,[83]\n\nnäyttelin päähenkilöitä Buchananin, Guérenten ja Muretin latinaisissa\nmurhenäytelmissä, joita esitettiin arvokkaasti Guyenne-lukiossamme.\nSiinä suhteessa, kuten kaikissa muissakin virkansa tehtävissä, oli\nrehtorimme Andreas Goveanus verrattomasti etevin rehtori Ranskassa; ja\nminua pidettiin sillä alalla mestarina. Se on harjoitus, jota varsin\nhyvin voin suositella nuorille säätyläislapsille; ja olenpa sittemmin\nnähnyt itsensä ruhtinastemmekin antautuvan siihen, erästen muinaisajan\nruhtinasten esikuvan mukaan, hienosti ja kiitettävästi. Olipa\nmuinoin, varsinkin Kreikassa, arvohenkilöille luvallista harjoittaa\nsitä ammattinaankin; _Aristoni, tragico actori, rem aperit; huic et\ngenus et fortuna honesta erant; nec ars, quia nihil tale apud Graecos\npudori est, ea deformabat_.[84] Sillä olen aina syyttänyt erehdyksestä\nniitä, jotka tuomitsevat tällaiset hauskuttelut, ja kohtuuttomuudesta\nniitä, jotka kieltävät pääsyn hyviin kaupunkeihimme sen ansaitsevilta\nnäyttelijöiltä eivätkä suo kansalle tällaisia julkisia huvituksia.\nHyvin järjestetyt yhteiskunnat pitävät huolen kansalaisten kokoamisesta\nja yhteenliittämisestä, niin vakaviin hartaudenharjoituksiin\nkuin myöskin ruumiinharjoituksiin ja leikkeihin; yhteistunto ja\nystävyys siitä karttuu, ja sitäpaitsi heille ei voi sallia paremmin\njärjestyksenmukaisia ajanvietteitä kuin ne, jotka tapahtuvat kaikkien\nläsnäollessa, vieläpä esivallankin nähden; ja pitäisinpä järkevänä,\nettä ruhtinas omalla kustannuksellaan joskus lahjoittaisi niitä\nyhteiskunnalle, ikäänkuin isällisestä rakkaudesta ja hyvyydestä,\nja että väkirikkaissa kaupungeissa olisi näitä näytäntöjä varten\nmäärättyjä ja järjestettyjä paikkoja: jonkinlaisena vieroittimena\npahemmista ja salaisista teoista.\n\nPalatakseni aineeseeni, ei ole toista sen vertaista keinoa kuin halun\nja harrastuksen herättäminen; muutoin kehitetään vain kirjoilla\nlastattuja aaseja; heille annetaan raipaniskuilla heidän mittansa täysi\ntiedettä säilytettäväksi; mutta oikein menetelläkseen sitä ei pidä\nottaa vain asumaan luonansa, se pitää ottaa puolisokseen.\n\n\n\n\n7\n\nLA BOÉTIEN \"VAPAAEHTOINEN ORJUUS\"\n\n(I, 27).\n\n\n... Se on eräs esitys, jolle hän pani nimeksi \"Vapaaehtoinen orjuus\",\nmutta ne, jotka eivät sitä tienneet, ovat hyvin sattuvasti sittemmin\nristineet sen \"Yhdenvastustajaksi\". Hän kirjoitti sen harjoitelmana\nvarhaisessa nuoruudessaan, vapauden kunniaksi tyranneja vastaan. Se on\njo kauan aikaa kierrellyt asianymmärtäjäin käsissä, saavuttaen sangen\nsuurta suosiota, sillä se on mitä viehättävintä ja sisällysrikkainta\nlaatua; kuitenkin on sanottava, ettei se ole parasta, mitä hän\nosasi kirjoittaa; ja jos hän sillä kehittyneemmällä iällä, jolloin\nminä hänet tunsin, olisi ryhtynyt samanlaiseen hankkeeseen kuin\nminä, panemaan paperille mietelmiänsä, niin saisimme nähdä useita\nharvinaisia tuotteita, sitä laatua, että ne lähentelisivät varsin\nlikelle muinaisajan kunniakkaita saavutuksia; sillä nimenomaan tällä\nluonnonlahjojen alalla en tunne ketään, joka olisi verrattavissa\nhäneen. Mutta häneltä ei ole jäänyt muuta kuin tämä esitys, ja\nsekin vain sattumalta (ja luulenpa, ettei hän sitä koskaan nähnyt\nsiitä pitäen, kuin se lähti hänen käsistään), sekä muutamia\nkansalaissotiemme johdosta kuuluksi tullutta tammikuun julistusta[85]\nkoskevia Muistelmia, jotka ehkä vielä saavat sijansa muualla. Siinä\nkaikki hänen jälkeenjättämänsä, mitä olen voinut löytää (minä, jonka\nhän niin rakkautta uhkuvalla suosittelulla jätti kuolinhetkellään\ntestamenttinsa nojalla kirjastonsa ja paperiensa perijäksi), paitsi\nsitä pientä hänen teoksensa sisältävää kirjaa, jonka olen julkaissut.\nJa niinpä olen erikoisesti kiitollisuudenvelassa tälle kirjoitelmalle,\nvarsinkin kun se oli ensimmäisen tutustumisemme välittäjänä; se\nnäytettiin näet minulle kauan aikaa ennenkuin olin hänet nähnyt ja\nantoi minulle ensimmäisen tiedon hänen nimestään, valmistaen siten\ntietä sille ystävyydelle, joka välillämme vallitsi, niin kauan kuin\nJumala salli, niin eheänä ja täydellisenä, että sellaisesta varmaan\ntuskin saa lukea kirjoissa, ja aikalaistemme keskuudessa niistä ei näe\njälkeäkään elämässä. Sen rakentamiseen tarvitaan niin paljon sattuman\nsuosiota, että on jo paljon, jos onni saa sen syntymään kerran kolmessa\nvuosisadassa...\n\nKoska olen huomannut, että ne, jotka yrittävät mullistaa ja muuttaa\nhallitusmuotoamme, välittämättä siitä, parantavatko sitä, ovat\nsittemmin julkaisseet tämän teoksen, ja pahassa tarkoituksessa,\nyhdessä muiden, omien kyhäämiensä kirjoitelmien kanssa, niin olen\nluopunut aikeestani suoda sille tilaa tässä. Ja jotta tekijän muisto\nei joutuisi kärsimään niiden taholla, jotka eivät ole voineet oppia\nläheltä tuntemaan hänen mielipiteitään ja tekojaan, niin saatan\nheidän tietoonsa, että hän käsitteli tätä aihetta poikavuosinaan,\nainoastaan harjoituksekseen, tavallisena ja tuhansissa kirjojen\nkohdissa pohdittuna aineena. En ensinkään epäile, etteikö hän uskonut,\nmitä kirjoitti, sillä hän oli siksi tunnollinen, ettei valehdellut,\nei edes leikilläänkään; ja tiedän sitäpaitsi, että jos hän olisi\nsaanut valita, niin hän mieluummin olisi syntynyt Venetsiassa kuin\nSarlacissa, ja hyvällä syyllä. Mutta hänellä oli toinen periaate\npainettuna korkeimpana mieleensä, nimittäin totella ja noudattaa sangen\ntunnontarkasti niitä lakeja, joiden alaisena hän oli syntynyt. Ei ole\nkoskaan ollut parempaa kansalaista, joka lämpimämmin olisi harrastanut\nmaansa rauhaa ja ollut vihamielisempi aikansa mullistuksille ja\nkumouspyrkimyksille; hän olisi paljoa mieluummin käyttänyt kykynsä\ntukahduttaakseen ne kuin antaakseen niille vielä enemmän yllykettä;\nhänen henkensä oli muovailtu toisten aikakausien malliin kuin näiden\nnykyisten.\n\n\n\n\n8\n\nYSTÄVYYDESTÄ\n\n(I, 27)\n\n\nMitä tavallisesti sanomme ystäviksi ja ystävyydeksi, ne ovat vain\ntuttavuus- ja seurustelusuhteita, johtuneita jostakin sattumasta tai\nedusta, jonka välityksellä sielumme pysyvät toisiinsa liittyneinä.\nSiinä ystävyydessä, josta minä puhun, ne yhtyvät ja sulautuvat\ntoisiinsa niin täydellisesti, että poistavat tuntumattomiin sen sauman,\njoka ne on liittänyt yhteen, eivätkä löydä sitä enää. Jos minua\nvaaditaan sanomaan, miksi häntä rakastin, niin tunnen että sitä ei\nvoi lausua muutoin kuin vastaamalla: \"Siksi, että se oli hän; siksi,\nettä se olin minä.\" Yli sen, mitä yleensä voin sanoin selvittää, ja\nmitä erikoisesti siitä voin sanoa, on jonkinlainen selittämätön ja\nkohtalontapainen voima ollut välittämässä tätä liittoa. Me etsimme\ntoisiamme, ennenkuin olimme nähneet toisemme, ja sen johdosta, mitä\nolimme kuulleet toisistamme kerrottavan; ja se teki myötätuntoisiin\nmieliimme voimakkaamman vaikutuksen kuin noiden kuulopuheiden\njärjellisesti piti tehdä; jostakin taivaan sallimasta, luulen ma. Me\nsyleilimme toisiamme jo toistemme nimet kuullessamme; ja ensi kerran\ntavatessamme, mikä tapahtui sattumalta eräässä suuressa kaupunkilaisten\njuhlassa ja seurassa, olimme niin mieltyneet toisiimme, niin tutut,\nniin kiintyneet toisiimme, että siitä pitäin ei mikään ollut meitä\nniin lähellä kuin me itse toinen toistamme. Hän kirjoitti oivallisen,\nsittemmin julkaistun latinankielisen runopakinan, jossa hän puolustaa\nja selittää meidän äkillistä, niin nopeasti täydelliseksi kehittynyttä\nliittoamme. Kun se oli oleva niin lyhytaikainen ja oli alkanut niin\nmyöhään (sillä olimme molemmat täysikäisiä miehiä, ja hän muutamia\nvuosia vanhempi), niin sen ei sopinut hukata aikaa eikä noudattaa\nlaimeiden ja säännöllisten ystävyysliittojen mallia, joiden täytyy\nturvautua niin moniin pitkän valmistelevan seurustelun varokeinoihin.\nTällä ei ole muuta esikuvaa kuin itsensä, eikä se voi riippua muusta\nkuin itsestään. Ei yksi erityinen näkökohta, eikä kaksi, eikä kolme,\neikä neljä, eikä tuhat, vaan jonkinlainen hienoin maku koko tästä\nsekoituksesta valtasi kaiken tahtoni ja sai sen sukeltamaan ja\nhukkumaan hänen tahtoonsa, valtasi kaiken hänen tahtonsa ja sai sen\nsukeltamaan ja hukkumaan minun tahtooni yhtä halukkaasti ja kilvan;\nsanon: hukkumaan, täydellä todella, sillä se ei jättänyt meille mitään\nomaksemme, ei mitään sellaista, mikä olisi ollut hänen tahi minun...\n\nKun Lelius Rooman konsulien edessä, jotka tuomittuaan Tiberius\nGracchuksen vainosivat kaikkia hänen liittolaisinaan olleita,\nkuulusteli Caius Blosiusta (hänen huomattavinta ystäväänsä), kysyen,\nkuinka paljon tämä olisi tehnyt hänen puolestaan, ja sai vastaukseksi:\n\"Kaikki\", jatkoi hän: \"Kuinka niin, kaikki? Entä jos hän olisi käskenyt\nsinun polttaa temppelimme?\" -- \"Sitä hän ei koskaan olisi käskenyt\",\nvastasi Blosius. -- \"Mutta jos hän olisi niin tehnyt?\" toisti Lelius.\n-- \"Minä olisin totellut\", myönsi Blosius...\n\nTämä vastaus ei muuten kuulu paremmalta kuin minun vastaukseni\nkuuluisi, jos sille, joka kysyisi minulta: \"Jos tahtonne käskisi teitä\nsurmaamaan tyttärenne, niin tekisittekö sen?\" vastaisin myöntävästi;\nsillä se ei mitenkään todista suostumista sitä tekemään, koska en ole\nepävarma tahdostani, aivan yhtä vähän kuin sellaisen ystävän tahdosta.\nEivät mitkään puheet maailmassa ole kylliksi mahtavia järkyttämään\nsitä varmuutta, joka minulla on ystäväni aikeista ja mielipiteistä; ei\nainoatakaan hänen teoistaan voitaisi minulle esittää, olipa se minkä\nnäköinen tahansa, niin etten heti löytäisi sen vaikutinta. Meidän\nsielumme kulkivat niin sopuisasti yhdessä, ne tarkastelivat toisiansa\nniin hehkuvalla rakkaudella ja samalla rakkaudella paljastivat itsensä\nsydämen sisintä sopukkaa myöten toinen toiselleen, etten ainoastaan\ntuntenut hänen sieluansa niinkuin omaani, vaan olisin varmaan itseäni\nkoskevissa asioissa mieluummin luottanut häneen kuin itseeni.\n\nÄlköön pantako tämän rinnalle muita tavallisia ystävyyssuhteita;\ntunnen ne yhtä hyvin kuin joku toinenkin, vieläpä täydellisimmät\nlaatuaan, mutta neuvon olemaan sekoittamatta niiden lakeja; siinä\nerehdyttäisiin. Noissa muissa ystävyysliitoissa täytyy kulkea ohjakset\nkädessä, viisaasti ja varovasti: yhdysside ei ole solmittu niin,\nettei sitä mitenkään tarvitsisi epäillä: \"Rakastakaa häntä\", sanoi\nKhilon, \"niinkuin tulisi teidän jonakin päivänä häntä vihata; vihatkaa\nhäntä, ikäänkuin tulisitte häntä rakastamaan\". Tätä neuvoa, joka on\nniin inhoittava tässä korkeimmassa ja valtaisessa ystävyydessä, on\nterveellistä jokapäiväisten ja tavallisten ystävyyksien noudattaa,\njoihin täytyy soveltaa se sana, jota Aristoteles sangen usein käytti:\n\"Oi ystävät, ei ole yhtään ystävää.\" Tässä jalossa yhdyselämässä ei\npalveluksia ja hyviätöitä, jotka ylläpitävät toisia ystävyysliittoja,\nedes kannata ottaa lukuun; tämä tahtojemme niin täydellinen\nyhteensulautuminen on siihen syynä: sillä aivan samoin kuin ystävyys,\njota tunnen itseäni kohtaan, ei lainkaan kartu siitä avusta, jota\ntarvittaissa annan itselleni, sanokoot stoalaiset mitä tahansa, ja\nsamoin kuin en tunne mitään kiitollisuutta itselleni palveluksesta,\njonka itselleni teen, samoin sellaisten ystävien yhteys, ollen todella\ntäydellinen, poistaa heistä sellaisten velvollisuuksien tunnon ja saa\nheidät vihaamaan noita hajaannuksen ja eroituksen sanoja: hyvätyö,\nkiitollisuudenvelka, kiitollisuus, pyyntö, kiitos, y.m. sellaisia,\nja karkoittamaan ne keskuudestaan. Kun kaikki todenteolla on heille\nyhteistä: tahdot, ajatukset, mielipiteet, tavarat, kunnia ja elämä,\nja kun heille on ominaista se, että he ovat yksi sielu kahdessa\nruumiissa, kuten Aristoteleen sangen sattuva määritelmä kuuluu, niin\nhe eivät voi lainata eivätkä antaa toisilleen mitään. Siitäpä syystä\nlakien laatijat, korottaakseen avioliiton siihen kunniaan, että sillä\nolisi jotakin kuviteltua yhtäläisyyttä tämän jumalaisen liiton kanssa,\nkieltävät aviomiehen ja vaimon väliset lahjoitukset, tahtoen sillä\nviitata siihen, että kaiken tulee olla heidän molempien omaa, ja ettei\nheillä ole mitään keskenään jaettavaa eikä ositeltavaa.\n\nJos siinä ystävyydessä, josta puhun, toinen voisi antaa toiselle,\nniin se, joka saisi nauttia tuon hyväntyön, velvoittaisi toverinsa\nkiitollisuuteen: sillä kun molemmat ennen kaikkea tahtovat tehdä\ntoisilleen hyvää, niin antajana on se heistä, joka tarjoaa siihen\naiheen ja tilaisuuden, suoden ystävälleen sen ilon, että tämä saa\ntyydyttää häneen nähden hartaimman halunsa...\n\nMuinaisajan kirjailija Menander sanoi onnelliseksi sitä, joka oli\nvoinut löytää edes ystävän varjonkin: hän oli varmaan oikeassa niin\nsanoessaan, varsinkin jos hän sitä oli kokenut. Sillä todella, jos\nvertaan koko muuta elämääni, vaikka Jumalan armosta olen saanut\nviettää sen suloisesti, ilman vaikeuksia ja, lukuunottamatta sellaisen\nystävän menettämistä, vapaana raskaasta surusta, häiriytymättömässä\nmielenrauhassa, tyytyväinen kun olen ollut luonnollisiin ja\nalkuperäisiin etuihini, tavoittelematta toisia; jos sitä vertaan, sanon\nma, kokonaisuudessaan niihin neljään vuoteen, joina minun sallittiin\nnauttia tuon henkilön suloista toveruutta ja seuraa, niin se on vain\nsavua, se on vain pimeätä ja ikävää yötä. Siitä päivästä alkaen,\njolloin menetin hänet,\n\n    _quem semper acerbum,\n    semper honoratum (sic, Di, voluistis!) habebo_,[86]\n\nvietän vain raihnaista ja riutuvaa elämää: ja nautinnotkin, jotka\nminulle tarjoutuvat, vain tekevät minulle kahta katkerammaksi surun\nhänen menettämisensä johdosta, sen sijaan että minua lohduttaisivat. Me\npanimme kaikki tasan; minusta tuntuu, että riistän häneltä hänen osansa,\n\n    _nec fas esse ulla me voluptate hic frui\n    decrevi, tantisper dum ille abest meus particeps_.[87]\n\nOlin jo niin oppinut ja tottunut olemaan toisena kaikkialla, että\nminusta tuntuu kuin olisin enää vain puoliksi olemassa.\n\n    _Illam mes si partem animae tulit\n    maturior vis, quid moror altera,\n    nec carus aeque, nec superstes\n    integer? Ille dies utramque\n    duxit ruinam_.[88]\n\nEi ole sitä tekoa tahi ajatusta, jossa en häntä kaipaisi, niinkuin\nhänkin olisi tehnyt minuun nähden; sillä samoin kuin hän oli\näärettömästi minua etevämpi kaikessa muussa kyvyssä ja hyveessä, samoin\nmyöskin ystävyyden velvollisuuteen nähden.\n\n    _Quis desiderio sit pudor aut modus tam car; capitis_?[89]\n\n    _O misero frater adempte mihi!\n    Omnia tecum una perierunt gaudia nostra,\n    quae tuus in vita dulcis alebat amor.\n    Tu mea, tu moriens fregisti commoda, frater;\n    tecum una tota est nostra sepulta anima;\n    cujus ego interitu, tota de mente fugavi\n    haec studia, atque omnes delicias animi.\n    Alloquar? audiero nunquam tua verba loquentem?\n    Nunquam ego te, vita frater amabilior,\n    adspiciam posthac? At certe semper amabo_.[90]\n\n\n\n\n9\n\nVOITTOISAT TAPPIOT\n\n(I, 30)\n\n\nTaakkain kantajalle, vaan ei urholle, on ansioksi, että hänellä on\ntanakammat käsivarret ja sääret; voimakkuus on kuollut ja ruumiillinen\nominaisuus; on onnenpotkaus saada vihollisensa kompastumaan ja\nsokaista häneltä silmät auringon valolla; on taitoa ja oppia kysyvä\nkonsti, joka voi sattua pelkurimaisen ja mitättömän miehen osalle,\nolla etevä miekkailija. Ihmisen arvo ja merkitys on sydämessä ja\ntahdossa; siinä piilee hänen tosi kunniansa. Urhoollisuus, se ei\nole säärien ja käsivarsien, vaan rohkeuden ja mielen lujuutta; se\nei ole hevosemme eikä aseittemme, vaan meidän omassa uljuudessamme.\nKen kaatuu järkähtämättömänä rohkeudessaan, _si succiderit, de genu\npugnat_,[91] ken läheisen kuolemanvaaran vuoksi ei menetä hitustakaan\nlevollisuudestaan, ken vielä henkensä heittäessäänkin katsoo\nvihollistaan lujalla ja halveksivalla katseella, hänet lannistaa,\nemme me, vaan kohtalo; hänet surmataan, mutta häntä ei voiteta;\nurhoollisimmat ovat joskus onnettomimmat. Niinpä onkin tappioita, jotka\novat yhtä voittoisia kuin voitot. Nuo neljä sisarusvoittoa, kauneimmat,\nmitkä aurinko koskaan on silmillään nähnyt: Salaminin, Plataian,\nMykalen, Sicilian, eivät koskaan ole uskaltaneet korottaa koko\nyhteistä kunniaansa kuningas Leonidaan ja hänen miestensä Thermopylain\nsolassa kärsimän täydellisen tappion kunnian rinnalle... Onko mitään\nvoittajille tarkoitettua voitonmerkkiä, jota eivät paremmin ansaitsisi\nnämä voitetut? Todellinen voittaminen näyttäytyy taistelussa eikä sen\nmenestyksessä, ja urhouden kunnia on taisteleminen eikä vastustajansa\nlannistaminen.\n\n\n\n\n10\n\nCATO RUNOILIJAIN YLISTÄMÄNÄ\n\n(I, 36)\n\n\nMinulla ei tässä ole tilaisuutta käsitellä tätä runsasta ainetta;\ntahdon vain panna kilpailemaan keskenään viiden latinalaisen runoilijan\nnerokkaat, Catoa ylistävät lausumat, sekä Caton kunniaksi että siinä\nsivulla myöskin heidän kunniaksensa. Nyt ovat varmaankin hyvin\nkasvatetun nuorukaisen mielestä molemmat ensimmäiset toisiin verraten\nlaimeita, kolmas mehevämpi, mutta liikanaisen voimansa heikontama.\nHän varmaan arvelee, että siinä olisi sijaa vielä yhdelle tai parille\nkekseliäisyyden asteelle, ennenkuin se kohoaisi neljännen tasolle,\njoka panee hänet ristimään kätensä ihailusta. Viimeinen, joka on\nensimmäisenä jonkin matkaa muista edellä, mutta niin kaukana, että hän\nvoisi vannoa minkään ihmisneron olevan kykenemättömän sitä välimatkaa\ntäyttämään, panee hänet hämmästymään, tyrmistymään.\n\nSeuraava seikka on ihmeellinen: meillä on paljon enemmän runoilijoita\nkuin runouden arvostelijoita ja selittäjiä. On helpompi sepittää\nsitä kuin olla sen ymmärtäjä. Sen ollessa tietyllä alhaisella\nkehitysasteella sitä voi arvostella sääntöjen ja teorian avulla. Mutta\nhyvä, korkein, jumalainen runous on sääntöjen ja järjen yläpuolella.\nKen eroittaa sen kauneuden varmalla ja tyynellä silmällä, hän ei sitä\nnäe, yhtä vähän kuin hän näkee salaman kirkkautta: se ei vähitellen\nsuostuttele arvosteluamme, se tempaa ja ryöstää sen mukaansa. Raju\ninnostus kannustaa sitä, joka osaa sen täysin tajuta, ja valtaa vielä\nkolmannenkin, joka kuulee hänen sitä käsittelevän ja lausuvan. Niinkuin\nmagneetti ei ainoastaan vedä neulaa puoleensa, vaan vuodattaa siihen\nvielä kykynsä vetää puoleensa toisia; ja selvemmin näkee teattereissa,\nettä Runotarten pyhä innostus, joka ensiksi on kiihoittanut runoilijan\nsuuttumukseen, suruun, vihaan, ja saanut hänet suunniltaan, kuten\nhe tahtovat, valtaa runoilijan välityksellä vielä näyttelijän, ja\nnäyttelijän välityksellä yhtäjaksoisesti kokonaisen kansan: se on\näskeisten, toisistaan kiinni riippuvien neulojen sarja. Jo varhaisesta\nlapsuudestani saakka on runoudella ollut minuun läpitunkeva ja hurmaava\nvaikutus; mutta erilaiset muodot ovat eri lailla koskettaneet sangen\neloisaa luontaista tunnettani, ei niinkään korkeammat ja alhaisemmat\nmuodot (sillä esillä olivat aina korkeimmat muodot kutakin lajia)\nkuin väritykseltään erilaiset: ensin hilpeä ja älykäs sujuvaisuus,\nsitten käskevä ja lennokas terävyys, vihdoin kypsä ja tasainen voima.\nEsimerkki sanoo sen paremmin: Ovidius, Lucanus, Vergilius. Mutta kas\ntässä ovat jo miehemme kilparadalla:\n\n    _Sit Cato, dum vivit, sane vel Caesare major_,[92]\n\nsanoo yksi;\n\n    _et invictum, devicta morte Catonem_,[93]\n\nsanoo toinen; ja kolmas, puhuen Caesarin ja Pompejuksen välisestä\nkansalaissodasta, lausuu:\n\n    _Victrix causa diis placuit, sed victa Catoni_.[94]\n\nJa neljäs, Caesaria ylistäessään:\n\n    _Et cuncta terrarum subacta,\n    praeter atrocem animum Catonis_.[95]\n\nJa kuoron mestari, komeasti lueteltuaan kuvauksessaan suurimpien\nroomalaisten nimet, lopettaa seuraavasti:\n\n    _Mis dantem jura Catonem_.[96]\n\n\n\n\n11\n\nYKSINÄISYYDESTÄ\n\n(I, 38)\n\n\nYksinäisen elämän tarkoitus on, luulen ma, aina sama: elää siten\nrauhallisemmin ja vapaampana. Mutta tietä siihen ei aina etsitä oikein.\nUsein luulee heittäneensä huolet, kun on vain vaihtanut niitä: perheen\nhoitaminen tuottaa tuskin vähemmän levottomuutta kuin kokonaisen\nvaltion. Mikä sieluamme sitoneekin, se sitoo sen kokonaan, ja joskin\nyksityiset tehtävät ovat vähemmän tärkeitä, eivät ne silti ole vähemmän\nkiusallisia. Pikemminkin, jos olemmekin irtautuneet hovista ja\nliikemaailmasta, emme silti ole päässeet elämämme päähuolista.\n\n                       _Ratio et prudentia curas,\n    non locus effusi late maris arbiter, aufert_.[97]\n\nKunnianhimo, ahneus, neuvottomuus, pelko ja himot eivät meitä heitä\nsillä, että vaihdamme olinpaikkaa;\n\n    _et post equitem sedet atra cura_.[98]\n\nNe seuraavat meitä usein luostareihin ja filosofikouluihin asti: eivät\nerämaat, eivätkä kallioluolat, ei jouhipaita eivätkä paastot meitä\nniistä päästä:\n\n    _Haeret lateri laetalis arundo_.[99]\n\nSokrateelle sanottiin, että eräs henkilö ei ollut lainkaan parantunut\nmatkallaan: \"Sen kyllä uskon\", vastasi hän, \"hän oli ottanut itsensä\nmukaansa\".\n\n    _Quid terras alio calentes\n    sole mutamus? Patria quis exul\n    se quoque fugit_?[100]\n\nJollei heti ensiksi luo niskoiltaan ja poista sielustaan sitä taakkaa,\njoka sitä painaa, niin liike tekee sen vain painavammaksi, niinkuin\nlaivassa lastit haittaavat vähemmän, painuttuaan paikoilleen. Teette\nenemmän pahaa kuin hyvää sairaalle, muutattamalla hänellä paikkaa.\nPainatte kivun vain syvemmälle, liikuttelemalla sitä, samoin kuin\npaalut painuvat syvempään ja lujempaan, kun niitä huojutetaan ja\nravistellaan. Senvuoksi ei riitä alhaisosta eristäytyminen, ei riitä\npaikan muuttaminen; täytyy eristäytyä meissä asuvista alhaisista\nominaisuuksista, täytyy eristäytyä ja päästä voitolle itsestään.\n\n                          _Rupi jam vincuta, dicas\n    Nam luctata canis nodum arripit; attamen illi\n    cum fugit, a collo trahitur pars longa catenae_.[101]\n\nMe tuomme kahleemme mukanamme. Se ei ole täyttä vapautta; me käännämme\nvielä katseemme sitä kohti, minkä olemme jättäneet; mielikuvituksemme\non sitä täynnä:\n\n    _Nisi purgatum est pectus, quae proelia nobis\n    atque pericula tunc ingratis insinuandum?\n    Quantae conscindunt hominem cuppedinis acres\n    sollicitum curae? quantique perinde timores?\n    Quidve superbia, spurcitia, ac petulantia, quantas\n    efficiunt clades, quid luxus desidiesque_?[102]\n\nMeidän tautimme paikka on sielussamme; tämä taas ei voi päästä omaa\nitseään pakoon:\n\n    _In culpa est animus, qui se non effugit unquam_.[103]\n\nNiinpä siis täytyy ohjata ja vetää se takaisin itseensä: siinä on\noikea yksinäisyys, jota voi nauttia keskellä kaupunkeja ja kuningasten\nhoveja, mutta mukavammin sitä nauttii syrjässä. Mutta koska nyt pyrimme\nelämään yksin ja tulemaan toimeen ilman seuraa, niin laittakaamme niin,\nettä tyydytyksemme riippuu meistä itsestämme; irroittakaamme itsemme\nkaikista siteistä, jotka kiinnittävät meidät muihin; rohjetkaamme\ntieten taiten elää yksin ja elää siten vapaudessamme...\n\nTäytyy olla vaimot, lapset, tavarat, ja ennen kaikkea terveyttä, jos\nmahdollista, mutta ei pidä kiinnittää itseämme niihin siinä määrin,\nettä onnellisuutemme riippuisi niistä. Täytyy varata itsellemme\nperäkamari, kokonaan omamme, aivan häiritsemättä käytettävämme, johon\njärjestämme tosivapautemme ja päätyyssijamme ja yksinäisyytemme.\nSiellä tulee meidän viettää jokapäiväinen puheluhetkemme kahdenkesken\nitsemme kanssa, ja niin yksityisesti, ettei mikään tavallinenkaan\nseurustelu tahi yhteys ulkomaailman kanssa siellä saa sijaa; siellä\nsekä miettiä vakavia asioita että pitää hauskaa, niinkuin meillä ei\nolisi vaimoa, lapsia, tavaroita, talonväkeä eikä palvelijoita, jotta,\nkun tulee aika menettää ne, meistä ei tunnu oudolta olla niitä vailla.\nMeillä on sielu, joka voi syventyä itseensä; se voi pitää itselleen\nseuraa; se kykenee hyökkäämään ja puolustamaan, ottamaan vastaan ja\nantamaan: älkäämme pelätkö tässä yksinäisyydessä istua kyyröttävämme\nikävystyttävässä toimettomuudessa:\n\n    _In solis sis tibi turba locis_.[104]\n\nHyve tyytyy itseensä, ilman neuvoja, ilman sanoja, ilman ulkonaisia\nvaikutuksia. Tavanmukaisissa teoissamme ei ole yhtä tuhannesta, joka\ntarkoittaisi meitä itseämme. Tuo mies, jonka näet kiipeävän tuon\nmuurin raunioita ylöspäin, raivoissaan ja suunniltaan, niin monen\nkiväärinlaukauksen maalina, ja tuo toinen, aivan arpien peittämä,\nvilusta kohmettunut ja nälästä kalpea, joka on päättänyt ennemmin\nkuolla kuin avata hänelle ovea, luuletko, että he ovat siinä itsensä\nvuoksi? Eivät, vaan kenties jonkun sellaisen vuoksi, jota eivät ikinä\nole nähneet ja joka ei vähääkään välitä heidän tilastaan, vaan on\nsillävälin antautuneena toimettomuuteen ja hekumaan. Tuo räkänenäinen,\ntihrusilmäinen ja likainen mies, jonka näet jälkeen puolenyön tulevan\nulos jostakin opintohuoneesta, luuletko, että hän kirjoista etsii\nsitä, kuinka hänestä tulisi kunnollisempi mies, tyytyväisempi ja\nviisaampi? Ei puhettakaan. Vaikka henki häneltä menköön, tahtoo hän\nopettaa jälkimaailmalle Plautuksen värssyjen runomitan tahi jonkin\nlatinankielisen sanan oikean kirjoitustavan. Kuka ei kernaasti vaihda\nterveyttä, rauhaa ja henkeään maineeseen ja kunniaan, hyödyttömimpään,\nväärimpään ja turhimpaan rahaan, mitä on käytettävissämme? Oma\nkuolemamme ei peloittanut meitä kylliksi: ottakaamme pelättäväksemme\nvielä vaimojemme, lastemme ja palvelusväkemme kuolema. Omat asiamme\neivät tuottaneet meille kylliksi vaivaa: ottakaamme vielä kiusataksemme\nitseämme ja vaivataksemme päätämme naapuriemme ja ystäviemme asioilla.\n\n    _Vah? quemquamne hominen in animum instituere, aut\n    parare, quod sit carius quam ipse est sibi_?[105]\n\nYksinäisyys näyttää minusta paremmin soveltuvan ja olevan\noikeutetumpi niille, jotka ovat antaneet maailmalle toimekkaimman\nja kukkeimman ikäkautensa, kuten esim. Thales. On kylliksi eletty\ntoisia varten; eläkäämme itseämme varten ainakin tämä elämämme\nloppupää; kohdistakaamme jälleen ajatuksemme ja tahtomme itseemme\nja omaan vapauteemme. Ei ole mikään vähäpätöinen asia suorittaa\npoistumisensa turvallisesti; se antaa meille kylliksi työtä, vaikkemme\nsekoitakaan siihen muita tehtäviä; koska Jumala antaa meille aikaa\njärjestää poismuuttomme, niin valmistautukaamme siihen; säälikäämme\nkokoon matkatavaramme; sanokaamme ajoissa jäähyväiset seurallemme;\nirtautukaamme noista voimakkaista kourista, jotka pitävät meitä kiinni\nmuissa ja vieroittavat meidät itsestämme.\n\nTäytyy hellittää nuo niin lujat velvoituksien solmut ja vastedes\nrakastaa sekä yhtä että toista, mutta pysyväisellä rakkaudella vain\nitseämme. Se on: muu olkoon meitä lähellä, mutta ei siinä määrin yhtä\nkanssamme ja meissä kiinni, ettei sitä voi irroittaa runtelematta\nnahkaamme ja repäisemällä samalla pois jotakin palasta meitä itseämme.\nSuuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen.\n\n\n\n\n12\n\nTUTKIELMIENI TYYLISTÄ\n\n(I, 39)\n\n\nTiedän kyllä, että kun kuulen jonkun puuttuvan puhumaan Tutkielmieni\ntyylistä, niin näkisin mieluummin, että hän olisi vaiti: se on vähemmän\nsanojen ylistelyä kuin sisällyksen arvon polkemista, sitä purevammin,\nkuta epäsuoremmin. Kuitenkin, ellen erehdy, harvat muut tarjoavat\nsisällyksessä enemmän varteen otettavaa, eikä mikään kirjailija\nole sirotellut sitä paperilleen paljoa ytimekkäämpää eikä ainakaan\ntaajempaan, tapahtuipa se nyt sitten tässä millä tavoin tahansa,\nhuonosti tahi hyvin. Saadakseni sitä mahtumaan enemmän, kerään kokoon\nvain pääajatukset; jos niihin lisäisin johtopäätökset niistä, niin tämä\nkirja paisuisi monin verroin laajemmaksi. Ja kuinka paljon olenkaan\nniihin valanut kertomuksia, jotka puhuvat itse puolestaan; ken tahtoo\nniitä tarkastella hiukan uteliaammin, saa niistä syntymään tutkielmia\nloppumattomiin. Eivät ne eivätkä sitaattini ole aina yksinkertaisesti\nvain esimerkkinä, todisteena tahi koristeena; en katsele niitä\nainoastaan sen hyödyn kannalta, joka minulla niistä on; niistä kasvaa\nusein, esitykseni ulkopuolelle, runsaamman ja rohkeamman sisällyksen\noras; ja usein, toiselta kannalta katsoen, hienompi äänensävy, sekä\nminulle, joka en tahdo sillä kohtaa lausua sen enempää, että niille,\njotka ehkä yhtyvät lauluuni...\n\nMitä kirjeiden kirjoittamiseen tulee, tahdon sanoa sen verran, että\nse on kirjallisuuden ala, jolla ystäväni katsovat minun pystyvän\nsaamaan jotakin aikaan: ja olisinkin mieluummin valinnut tämän muodon\njulkaistakseni päähänpistoni, jos minulla olisi ollut kelle puhua.\nTarvitsin määrätyn henkilön kanssa ylläpidettyä yhteyttä, jollainen\nminulla oli ennen, houkuttelemaan, kannattamaan ja kohottamaan\nitseäni: sillä jaaritella tyhjään ilmaan, kuten muut, en voi muuten\nkuin unissani, enkä tekaista tyhjiä nimiä, joille puhuisin vakavista\nasioista, kaikenlaisen väärentelyn jyrkkä vihaaja kun olen. Olisin\nollut tarkkaavampi ja varmempi asiastani, jos minulla olisi ollut\nystävän osoitteen tarjoama tuki, kuin nyt, kun on otettava huomioon\nkokonaisen yleisön erilaiset katsantotavat, ja ellen erehdy, olisin\nvarmaan paremmin onnistunut. Minulla on luonnostani yksinkertainen\nja tavallinen tyyli, mutta sen muoto on omaperäinen, sopimaton\nvaltiollisiin neuvotteluihin, niinkuin kielenikin joka suhteessa on,\nliiaksi kokoonpuserrettu, epäsäännöllinen, katkonainen, erikoinen;\nenkä minä ole asiantuntija kursastelevien kirjeiden alalla, jotka\neivät sisällä muuta kuin kauniin sarjan kohteliaita sanoja. Minulla\nei ole kykyä eikä halua moisiin pitkiin myötätunnon ja palveluksen\ntarjouksiin; en usko niihin kovinkaan, ja minusta on vastenmielistä\nladella niitä paljon yli sen, mitä niihin uskon. Tämä kantani on hyvin\nkaukana nykyään vallitsevasta tavasta: sillä ei koskaan ole harjoitettu\nniin alhaista ja orjamaista suosiontarjousten häpeällistä kauppaa:\n_henki, sielu, uskollisuus, jumaloiminen, nöyrin palvelija, orja_,\nkaikkia tuollaisia sanoja siinä vilisee niin tavallisina, että kun\ntahdotaan osoittaa nimenomaisempaa ja kunnioittavampaa tahtoa, ei enää\nosata sitä sanoin lausua.\n\nEn kuolemaksenikaan tahdo haiskahtaa imartelijalta, ja se tekee,\nettä omaksun luonnollisesti kuivakiskoisen, suorasukaisen ja karkean\npuheensävyn, joka sen mielestä, ken minua ei muutoin tunne, vivahtaa\nhiukan ylenkatseellisuuteen. Kunnioitan eniten niitä, joille osoitan\nvähimmän kunnioitusta; ja missä sieluni liikkuu suurella hilpeydellä,\nsiinä unohdan ulkonaisen esiintymisen vaatimat askeleet ja tarjoan\nitseni suuritta sanoitta ja ylpeästi niille, joiden oma olen, ja\nsuosittelen itseäni vähimmin sille, jolle olen eniten itseni antanut;\nminusta tuntuu, että he voinevat lukea sen sydämestäni, ja että\nlausumani sanat vain vahingoittavat sisäistä ajatustani.\n\n\n\n\n13\n\nKUINKA KÄSITTELEN AIHEITANI\n\n(I, 50)\n\n\nJärki on kaikkiin aiheisiin sopiva työase ja sekaantuu kaikkeen; siitä\nsyystä käytän kaikenlaisia tilaisuuksia koetellakseni sitä näissä\ntutkielmissa. Jos sattuu eteeni aihe, jota en ymmärrä, niin juuri\nsiitä syystä yritän sitä, luotien kahlauspaikkaa jo hyvin kaukaa;\nja sitten, jos huomaan sen kokoiselleni liian syväksi, pysyttelen\nrannalla: ja tietoisuus siitä, etten pysty pääsemään ylitse, on\nmerkkinä järkeni tehoisuudesta, vieläpä niitä merkkejä, joista se\non eniten ylpeä. Toisen kerran taas, tyhjän ja mitättömän aiheen\nsattuessa, koettelen nähdäkseni, keksiikö järkeni, millä antaa sille\nsisällystä ja millä tukea ja pönkittää sitä; milloin taas jaloittelen\nsitä ylevässä ja paljon pohditussa aiheessa, joissa se ei voi keksiä\nmitään itsestään, koska tie siinä on niin raivattua, että se voi kulkea\nvain toisten jälkiä: siinä se huvitteleikse valitsemalla sen ladun,\njoka sen mielestä on paras, ja tuhansista poluista se sanoo tämän tahi\ntuon olevan parhaiten valitun. Otan umpimähkään ensimmäisen eteeni\nsattuvan aineen; ne ovat minulle yhtä hyviä, enkä koskaan aiokaan\nkäsitellä niitä kokonaan; sillä en näe minkään asian kokonaisuutta;\neivätpä sitä tee nekään, jotka lupaavat sen näyttää. Sadasta osasta ja\npuolesta, jotka jokaisella asialla on, otan yhden, milloin vain vähän\nmaistaakseni, milloin kepeästi koskettaakseni, ja joskus nipistääkseni\nluuhun asti; teen siihen piston, en niin laajalti, vaan niin syvälle\nkuin suinkin saatan, ja useimmiten käyn niihin kernaasti käsiksi\nkatselemalla niitä jossakin tavallisesta poikkeavassa valaistuksessa.\nRohkenisin käsitellä jotakin ainetta perinpohjin, jos tuntisin itseäni\nvähemmin ja erehtyisin kykenemättömyydestäni. Kun sirotan sanan sinne,\ntoisen tänne, ikäänkuin kankaastaan irtileikattuja näytetilkkuja,\nerillisiä, suunnitelmattomia, jotka eivät mitään lupaa, niin en ole\nvelvollinen tekemään niistä täyttä totta, enkä itse pitämään niistä\nkiinni, muuttamatta kantaa, kun mieleni tekee, ja antautumatta\nepäilykseen ja epävarmuuteen ja pääasialliseen esitysmuotooni, joka on\ntietämättömyys.\n\n\n\n\n14\n\nRUKOUKSISTA\n\n(I, 56)\n\n\nJumalan vanhurskaus ja mahtavuus ovat erottamattomat: turhaan me\nlumoamme avuksemme hänen voimaansa huonossa asiassa. Meillä täytyy,\nainakin sillä hetkellä, kun häntä rukoilemme, olla sielumme puhtaana\nja vapaana paheen intohimoista, muutoin ojennamme itse hänelle vitsat,\njoilla hän meitä rankaisee: sen sijaan että parantaisimme vikamme,\nteemme sen kahta pahemmaksi näyttämällä sille, jolta meidän on\npyydettävä anteeksi, sieluntilaa, joka on täynnä kopeutta ja vihaa.\nSiitä syystä en kernaasti kiittele niitä, joiden näen useimmin ja\ntavallisimmin rukoilevan Jumalaa, elleivät rukouksen läheiset teot\ntodista minulle jotakin parannusta ja korjaantumista,\n\n    _si, nocturnus adulter,\n    tempora santonico velas adoperta cucullo_.[106]\n\nJa sellaisen ihmisen mielentila, joka sekoittaa inhoittavaan elämään\njumalallisuutta, näyttää olevan tavallaan tuomittavampi kuin ihmisen,\njoka on johdonmukainen ja kaikessa kevytmielinen; siitä syystä kieltää\nkirkkomme joka päivä osallisuutensa ja yhteytensä edun johonkin suureen\npahuuteen piintyneiltä luonteilta. Me rukoilemme totutusta tavasta,\ntahi paremmin sanoen, me luemme tahi lausumme rukouksiamme; ne ovat\nlyhyesti sanoen pelkkiä ulkonaisia eleitä; ja minusta on vastenmielistä\nnähdä ihmisten tekevän kolme ristinmerkkiä ruokasiunausta luettaessa\nja yhtä monta ruuasta kiitettäessä (sitäkin vastenmielisempää,\nkun se on merkki, jota kunnioitan ja alituisesti käytän, vieläpä\nhaukotellessani), ja sillä välin, kaikkina muina päivän hetkinä,\nnähdä heidät vihan, ahneuden ja vääryyden töissä; aikansa paheille ja\naikansa Jumalalle, ikäänkuin sovitun tasajaon nojalla. On ihmettä nähdä\ntehtävän peräkkäin niin erilaisia tekoja niin yhteen menoon, ettei\ntunnu minkäänlaista keskeytystä eikä heikkenemistä edes rajakohdilla\neikä siirryttäessä toisesta toiseen. Mikä merkillinen omatunto se\nliekään, joka voi pysyä levollisena, vaalien samassa tyyssijassa, niin\nsopuisassa ja rauhallisessa seurustelussa, rikosta ja tuomaria?\n\nMies, jonka ajatuksia haureellisuus alati hallitsee, ja joka ymmärtää\nsen sangen inhoittavaksi Jumalan silmissä, mitä hän sanoo Jumalalle,\npuhuessaan hänelle siitä?... Entäs ne, jotka perustavat kokonaisen\nelämän hyödylle ja voitolle synnistä, jonka tietävät kuolemansynniksi?\nKuinka paljon meillä onkaan yleisesti hyväksyttyjä ammatteja ja\ntoimialoja, jotka sisimmältä olemukseltaan ovat paheellisia? Entäs\nse, joka avaten minulle sydämensä kertoi minulle tunnustaneensa ja\nharjoittaneensa kokonaisen ikäkauden mielestään hyljättävää ja hänen\nsydämensä uskon kanssa ristiriitaista uskontoa, jottei menettäisi\narvoansa ihmisten silmissä ja virkojensa tuottamaa kunniaa, miten\nsaattoi hän sydämessään suvaita moista puhetta? Millä kielellä puhuvat\nsellaiset moisesta asiasta vanhurskaalle Jumalalle?...\n\nXenophonin teoksissa on muistaakseni eräs kohta, jossa hän osoittaa,\nettä meidän tulee harvemmin rukoilla Jumalaa, koska emme helposti voi\nniin usein kohottaa sieluamme siihen vakavaan, puhtaaseen ja hartaaseen\ntilaan, jossa sen tulee olla sitä tehdessämme: muutoin rukouksemme\neivät ole vain turhia ja hyödyttömiä, vaan jopa paheellisiakin. \"Anna\nmeille syntimme anteeksi\", sanomme me, \"niinkuin mekin anteeksi annamme\nniille, jotka meitä vastaan rikkovat\"; mitä me sillä sanomme muuta,\nkuin että tarjoamme hänelle sielumme puhtaana kostonhimosta ja vihan\nvimmasta? Kuitenkin me pyydämme Jumalaa ja hänen apuansa yhteen juoneen\nsyntiemme kanssa ja houkuttelemme häntä vääryyteen,\n\n    _quae nisi seductis nequeas committere divis_.[107]\n\nSaituri rukoilee häneltä turhaa ja tarpeetonta aarteittensa\nsäilyttämistä, kunnianhimoinen voittojaan ja onnensa ohjaamista; rosvo\nkäyttää häntä avukseen voittaaksensa vaaran ja vaikeudet, jotka ovat\nestämässä hänen häijyjen aikeittensa toimeenpanoa, tahi kiittää häntä\nsaamastaan mukavasta tilaisuudesta ohikulkijan surmaamiseen; talon\nedessä, jonka aikovat vallata rynnäköllä tahi räjähdyttää ilmaan, he\ntoimittavat rukouksensa, tahto ja toivo täynnä julmuutta, irstaisuutta\nja ahneutta...\n\nTodellista rukousta ja vilpitöntä sovintoa meidän ja Jumalan välillä,\nsitä ei voi saada aikaan saastainen ja parastaikaa Saatanan vallan\nalainen sielu. Ken huutaa avuksensa Jumalaa, ollessaan parastaikaa\npahetta harjoittamassa, se menettelee kuin taskuvaras, joka kutsuisi\navukseen oikeutta, tahi kuin ne, jotka kutsuvat Jumalan valheen\ntodistajaksi.\n\n           _Tacito mala vota susurro\n    concipimus_.[108]\n\n\n\n\n15\n\nTEKOJEMME EPÄJOHDONMUKAISUUDESTA\n\n(II, 1)\n\n\nNe, jotka koettavat arvostella ihmisten tekoja, eivät missään tapaa\nniin suuria vaikeuksia kuin yhdistäessään niitä yhdeksi kokonaisuudeksi\nja esittäessään niitä samassa valaistuksessa: sillä tavallisesti ne\novat niin kummalla tavalla ristiriidassa keskenään, etteivät mitenkään\nnäytä voivan olla peräisin samasta lähteestä... Kuka uskoisi, että\nNero, tuo julmuuden oikea perikuva, kun hänelle lainkäyttötavan mukaan\nesitettiin allekirjoitettavaksi tuomitun rikollisen tuomio, olisi\nvastannut: \"Suokoon Jumala, etten koskaan olisi osannut kirjoittaa!\"\n-- niin kovin hänen sydäntään ahdisti ihmisen tuomitseminen kuolemaan!\nKaikki on niin täynnä tuollaisia esimerkkejä, vieläpä jokainen voi\nhankkia niitä itselleen niin paljon, että minusta tuntuu omituiselta\nnähdä joskus järkimiestenkin vaivautuvan saattamaan nuo palaset\nkeskenään sopusointuun, koskapa päätösten horjuvaisuus näyttää minusta\nolevan luontomme tavallisin ja ilmeisin vika, kuten todistaa tuo\nilveilyjen kirjoittaja Publiuksen kuuluisa säe:\n\n    _Malum consilium est quod mutari non potest_.[109]\n\nNäyttää olevan joitakin mahdollisuuksia muodostaa arvostelunsa\nihmisestä hänen elämänsä tunnetuimpien piirteiden pohjalla, mutta\nkatsoen tapojemme ja mielipiteittemme luontaiseen vaihtelevaisuuteen\non minusta usein näyttänyt siltä, että hyvätkin kirjailijat tekevät\nväärin koettaessaan kaikin mokomin luoda meistä lujaa ja horjumatonta\nrakennusta. He valitsevat jonkin yleisen tyypin ja järjestelevät ja\nselittelevät tämän esikuvan mukaan kaikki jonkun henkilön teot, ja\njos eivät voi niitä kylliksi käännellä ja väännellä, selittävät ne\nteeskentelystä johtuviksi. Augustus on luistanut heidän käsistään:\ntämän miehen toiminnassa vallitsee näet koko hänen elämänsä ajan niin\nilmeinen, äkillinen ja jatkuva vaihtelu, että rohkeimmatkin tuomarit\novat jättäneet hänen juttunsa semmoisekseen ja ratkaisematta. Vaikeampi\non minun uskoa ihmisiä lujiksi päätöksissään kuin miksikään muuksi,\neikä miksikään helpompi kuin horjuviksi päätöksissään. Tavallisesti\nmenettelemme niin, että seuraamme viettimme vaihtelevia suuntia\nvasemmalle, oikealle, ylöspäin, alaspäin, minne sattumain tuuli meidät\nmilloinkin viepi. Me ajattelemme, mitä tahdomme, vasta juuri sillä\nhetkellä, kun sitä tahdomme, ja muuttelemme itseämme niinkuin tuo\neläin, joka tekeytyy sen paikan väriseksi, johon se asetetaan. Mitä\nnykyhetkellä olemme päättäneet, sen pian muutamme, ja pian teemme vielä\nkerran kokokäännöksen: kaikki on häilyvää ja epävakaisia:\n\n    _Ducimur ut nervis alienis mobile lignum_.[110]\n\nMe emme itse kulje, vaan meitä kuljetetaan, samoin kuin esineitä, jotka\najelehtivat laineilla milloin hiljalleen, milloin rajua vauhtia, mikäli\nvirta on vuolas tahi verkkainen.\n\n                                       _Nonne videmus,\n    quid sibi quisque velit nescire, et quaerere semper\n    commutare locum quasi onus deponere possit_.[111]\n\nJoka päivä uusi päähänpisto, ja mielialamme vaihtelevat kilvan ajan\nhetkien kanssa:\n\n    _Tales sunt hominum mentes quali pater ipse\n    Juppiter auctifero lustravit lumine terras_.[112]\n\nMe horjumme eri mielipiteiden välillä: emme tahdo mitään vapaasti,\nemme mitään ehdottomasti, emme mitään pysyvästi. Ei ainoastaan\ntilapäisyyksien tuuli heittele minua eri suuntiinsa, vaan\nvielä päällisiksi häiritsen itse lepoani ja rauhaani ryhtini\nepävakaisuudella; ja ken katsoo tarkkaan, huomaa, että hän tuskin on\nkahta kertaa samassa tilassa. Muutan sieluni milloin minkin näköiseksi,\nsikäli kuin kallistan sen puoleen tahi toiseen. Jos puhun itsestäni eri\nlailla, niin se tulee siitä, että katson itseäni eri silmillä. Kaikki\nvastakohdat ovat siinä tavattavissa jonkinlaisessa vuorottelussa ja\njossakin muodossa: olen kaino ja röyhkeä, siveä ja irstas, puhelias ja\nvaitelias, kömpelö ja näppärä, terävä-älyinen ja tylsä, äreä ja kiltti,\nvalehtelija ja totuutta rakastava, oppinut ja tietämätön, ja antelias\nja saita ja tuhlaileva: kaikkea tuota näen itsessäni jossakin määrin,\nsikäli kuin käännän eri puoliani esille; ja ken hyvänsä tutkii itseään\noikein tarkkaavasti, löytää itsessään ja vieläpä omassa arvostelussaan\ntätä vaihtelevaisuutta ja ristiriitaisuutta. En voi väittää itsestäni\nmitään ehdottomasti, yksinkertaisesti ja luotettavasti, ilman sotkua\nja sekaannusta, enkä yhdellä sanalla. _Distinguo_ on logiikkani\nyleispätevin jäsen.\n\n\n\n\n16\n\nISÄSTÄNI\n\n(II, 2)\n\n\nHän puhui vähän ja hyvin ja liitti myöskin sanoihinsa jonkin\ntavallisista kirjoista, varsinkin espanjalaisista, lainaamansa\nkoristeen: ja espanjalaisista kirjoista hän luki tavallisimmin niin\nsanottua _Markus-Aureliusta_.[113] Esiintyminen oli hänellä lempeän\nvakavaa, yksinkertaista ja sangen vaatimatonta; erinomaista huolta\nhän piti ruumiinsa ja vaatteittensa nuhteettomasta ja säädyllisestä\nkunnosta, liikkuipa hän jalan tahi ratsain; tavaton oli hänen\nsanojensa luotettavuus ja ylimalkaan hänen tunnollisuutensa ja\nvilpittömyytensä, joka pikemmin kallistui turhantarkkuuteen kuin\npäinvastaiseen suuntaan. Mieheksi hän oli pieni kooltaan, reipas,\nsuora ja hyvin sopusuhtainen vartaloltaan, miellyttävä kasvoiltaan,\ntummanläntä, taitava ja erinomainen kaikissa jaloissa urheiluissa.\nMuistan vielä nähneeni lyijyllä täytettyjä keppejä, joilla hänen\nsanotaan harjoittaneen käsivarsiaan, harjaantuakseen keihään- tahi\nkivenheittoon tahi miekkailuun, ja lyijypohjaisia kenkiä, joilla hän\nharjoitti itseään kepeäksi juoksemaan ja hyppäämään. Tasaloikkauksessa\nmuistelivat ihmiset hänen tehneen pieniä ihmeitä; olen nähnyt hänen yli\nkuudenkymmenen vuoden vanhana nauravan meidän ripeysharjoituksillemme,\nponnahtavan turkisviitassaan hevosenselkään, kulkevan käsiensä varassa\npöydän ympäri, aina huoneeseensa noustessaan harppaavan kolme, neljä\nporrasta kerrallaan. Hän otti kauan osaa Alppien tuolla puolen\nkäytyihin sotiin, joista hän meille jätti kirjoittamansa päiväkirjan,\njoka kohta kohdalta seuraa sekä yleisten että häntä yksityisesti\nkoskevain tapahtumain kulkua niissä. Hän meni naimisiin vasta\nikämiehenä, vuonna 1528, joka oli hänen kolmasneljättä ikävuotensa,\npaluumatkallaan Italiasta.\n\n\n\n\n17\n\nAMYOTIN PLUTARKHOS-KÄÄNNÖKSESTÄ\n\n(II, 4)\n\n\nJacques Amyotille[114] annan ymmärtääkseni syystä ennen kaikkia\nranskalaisia kirjailijoitamme voitonpalmun, en vain kielen luontevuuden\nja puhtauden vuoksi, jonka puolesta hän vie voiton kaikista muista,\nenkä hänen kestävyytensä vuoksi niin pitkällisessä työssä, enkä hänen\nsyvällisen oppineisuutensa vuoksi, joka on osannut niin onnistuneesti\nselittää niin vaikeatajuisen ja visaisen kirjailijan teokset (sillä\nsanottakoon mitä tahansa, en ole mikään kreikankielen ymmärtäjä, mutta\nnäen kaikkialla hänen käännöksessään niin lujaliitteisen ja yhtenäisen\najatuksenjuoksun, että joko hän on varmasti ymmärtänyt kirjailijan\ntodellisen ajatuksen tahi juurrutettuaan pitkällisen seurustelun avulla\nsieluunsa elävän yleiskäsityksen Plutarkhoksen sielusta hän ei ainakaan\nole sisällyttänyt hänen sanoihinsa mitään, mikä olisi ristiriidassa\nhänen lausumiensa kanssa tahi ei vastaisi niitä), vaan erittäinkin\nolen hänelle kiitollinen siitä, että hän on osannut valikoida\nniin ansiokkaan ja soveliaan kirjan lahjoitettavaksi maallensa.\nMe oppimattomat olisimme hukassa, jos tuo kirja ei olisi nostanut\nmeitä ylös loasta: kiitos olkoon sen, uskallamme tällä hetkellä sekä\npuhua että kirjoittaa; sen avulla naisetkin pystyvät mestaroimaan\nkoulunopettajia; se on meidän jokapäiväinen käsikirjamme. Jos tuo\nvanhus elää, suosittelen hänelle Xenophonia samoin käsiteltäväksi. Se\non helpompi tehtävä ja sitäkin sopivampi hänen iälleen. Ja sitäpaitsi,\nvaikka hän suoriutuukin varsin lyhyesti ja puhtaasti pahastakin\npaikasta, niin en tiedä kuinka minusta kuitenkin tuntuu siltä, että\nhänen tyylinsä on paremmin omalla alallaan, kun vaikeudet eivät sitä\nahdista, vaan se saa vapaasti sujua.\n\n\n\n\n18\n\nKIDUTUKSESTA\n\n(II, 5)\n\n\nKidutukset ovat vaarallinen keksintö ja näyttävät minusta olevan\nkeinoja pikemmin kärsivällisyyden koettelemiseksi kuin totuuden\nilmisaamiseksi. Sekä se, joka voi ne kestää, salaa totuuden että se,\njoka ei voi niitä kestää. Sillä miksi tuska pikemmin panee minut\ntunnustamaan totuuden kuin puhumaan sellaista, mikä ei ole totta?\nJa toiselta puolen, jos se, joka ei ole tehnyt sitä, mistä häntä\nsyytetään, on kylliksi kärsivällinen kestääkseen nuo piinat, niin miksi\nei sitä ole myöskin se, joka on sen tehnyt, kun hänellä on luvassa\nniin kaunis palkinto kuin hänen henkensä? Luullakseni tämä keksintö\nperustuu omantunnon voiman huomioon ottamiseen: sillä jos kidutettu on\nsyyllinen, näyttää se auttavan kidutusta saamaan hänet tunnustamaan\nrikoksensa ja heikontavan hänen kestämiskykyään ja toiselta puolen\nvahvistavan syytöntä kestämään kidutuksen. Todellisuudessa se on sangen\nepävarma ja vaarallinen keino: mitä ihminen ei sanoisi, mitä hän ei\ntekisi välttääkseen niin kovia tuskia?\n\n    _Etiam innocentes cogit mentiri dolor_.[115]\n\nJa siitä voi olla seurauksena, että ketä tuomari on kiduttanut, jottei\ntuomitsisi häntä kuolemaan viattomana, sen hän tuomitsee kuolemaan\nviattomana ja kidutettuna. Tuhannet ja taas tuhannet ovat senvuoksi\nottaneet omalletunnolleen valheellisia tunnustuksia... Mutta oli\nmiten oli; sanotaan, että se on pienin paha, minkä inhimillinen\nheikkous on osannut keksiä, minun mielipiteeni mukaan kuitenkin sangen\nepäinhimillisesti ja hyödyttömästi.\n\nUseat kansat, ollen siinä suhteessa vähemmän barbaarisia kuin Kreikan\nja Rooman kansat, jotka niitä barbaareiksi sanovat, pitävät kauheana\nja julmana kiduttaa ja murjoa ihmistä, jonka syyllisyydestä vielä\nollaan epätietoisia. Minkäs hän mahtaa teidän tietämättömyydellenne?\nEttekö loukkaa oikeutta, kun, jotta ette tappaisi häntä ilman\nsyytä, teette hänelle pahempaa kuin jos hänet tappaisitte?\nHuomataksenne, että niin on laita, katsokaa, kuinka monta vertaa\nmieluummin hän kuolee ilman syytä kuin kestää tuon tutkinnon, joka on\nkuolemanrangaistusta tuskallisempi ja usein ankaruudellaan jo ennakolta\non kuolemanrangaistuksena ja panee sen toimeen.\n\n\n\n\n19\n\nONKO SALLITTUA PUHUA ITSESTÄÄN?\n\n(II, 6)\n\n\nTämä kertomus niin vähäpätöisestä tapahtumasta[116] on jokseenkin\njoutava, jollen siitä olisi saanut opetusta itselleni... Jokainen on,\nkuten Plinius sanoo, itselleen sangen hyväksi opiksi, jos hän vain osaa\nvisusti tarkata itseään. Tätä taitoa minulla ei ole, vaan koetan sitä\noppia; eikä se ole toisten antamaa opetusta, vaan omaani; ja senvuoksi\nei pantane minulle pahaksi, jos neuvon sitä toisellekin: mikä minulle\non hyödyllistä, saattaa kenties olla hyödyksi toisellekin. Muutoin en\npilaa mitään, käytän vain omaani; ja jos menettelen hullusti, niin teen\nsen omalla kustannuksellani ja vahingoittamatta ketään; sillä se on\nhulluutta, mikä kuolee kanssani, jättämättä jälkeläisiä. Meillä ei ole\ntietoa muuta kuin parista kolmesta muinaisajan kirjailijasta, jotka\novat kulkeneet tätä uraa, emmekä kuitenkaan osaa sanoa, tapahtuiko\nse ensinkään samalla tavalla kuin tässä, koska emme tunne heistä\nmuuta kuin nimet. Ei kukaan sittemmin ole seurannut heidän jälkiään.\nOn pulmallinen tehtävä, ja pulmallisempi kuin luulisi, seurata\nsellaisen kulkurin jälkiä kuin sielumme on, tunkea läpi sen sisimpien\nsopukoiden läpikuultamattomain syvyyksien, valikoida ja kiinnittää\npaperille niin monta pikkupiirrettä sen liikkeistä; ja se on uutta\nja tavatonta huviketta, joka vieroittaa meidät ihmisten tavallisista\naskareista, niin, suositelluimmistakin. Moneen vuoteen ei minulla ole\nollut muuta ajatusteni esinettä kuin itseni, en ole tarkannut enkä\ntutkinut muuta kuin itseäni; ja jos tutkin muuta, niin teen sen vain\nsovittaakseni sen ylleni tahi paremmin sanoen sisääni; enkä luullakseni\nensinkään tee väärin, jos, niinkuin tehdään muissa verrattomasti\nvähemmän hyödyllisissä tieteissä, ilmoitan mitä tässä olen oppinut,\njos kohta en ole kovinkaan tyytyväinen edistykseeni siinä. Ei ole\ntoista niin vaikeata eikä varmaan niin hyödyllistä kuvausta kuin\nitsensä kuvaaminen: vielä täytyy paneutua koruihinsa, laitella ja\njärjestellä asuansa lähteäksensä ulos maailman markkinoille; mutta\nkoristelenhan itseäni lakkaamatta, sillä kuvailen itseäni lakkaamatta.\nYleinen tapa on leimannut itsestään puhumisen paheeksi ja kieltää\nsiitä itsepintaisesti, vihaten kerskailua, joka aina näyttää olevan\neroittamaton todistuksista, joita joku esittää itsestään: tämä on samaa\nkuin jos lapselta, kun pitäisi niistää hänen nenänsä, reväistäisiin\nnenä päästä pois.\n\n    _In vitium ducit culpae fuga_.[117]\n\nMinusta tuo parannuskeino tekee enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta vaikka\nolisikin totta, että on ehdottomasti itserakasta puhua yleisölle\nitsestään, niin minä, yleisen suunnitelmani mukaisesti, en saa\nkieltäytyä teosta, joka osoittaa tuota sairaalloista ominaisuutta,\nkoska se kerran minulla on, enkä saa salata tuota pahetta, jota en\nvain todella harjoita, vaan harjoitan varsinaisena tehtävänäni. Joka\ntapauksessa, sanoakseni ajatukseni siitä, tuo tapa tekee väärin\ntuomitessaan viinin siksi, että monet sillä päihdyttävät itsensä;\nväärin voidaan käyttää vain sellaista, mikä on hyvää; ja mitä tuohon\nsääntöön tulee, luulen, että se tarkoittaa vain tavallisia heikkoja\nihmisiä. Se on noita typerien suuhun pantuja suitsia, joista eivät\nvälitä pyhimykset, joiden kuulemme niin äänekkäästi puhuvan itsestään,\neivät filosofit, eivätkä teologit, enkä välitä myöskään minä, vaikka\nolen yhtä vähän toista kuin toista. Jos he eivät kirjoitakaan\nnimenomaan siitä, niin he eivät ainakaan arastele paljastaessaan\nitsensä tilaisuuden tarjoutuessa hyvinkin haikailematta kaikkien\nkatseille. Mistä puhuu Sokrates laajemmin kuin itsestään? Mihin\nhän useammin ohjaa oppilastensa keskustelut kuin puhumaan heistä\nitsestään; ei siitä, mitä heidän kirjansa heille opettaa, vaan heidän\nsielunsa olemuksesta ja elämästä. Me puhumme tunnollisesti itsestämme\nJumalalle ja rippi-isällemme, samoin kuin naapurimme protestantit\nkaikille ihmisille. \"Mutta\", vastattaneen minulle, \"me sanomme vain\nsen, mikä meitä soimaa\". Siis me sanomme kaikki; sillä hyveemmekin on\nerehtyväinen ja saa katua. Minun ammattini ja taiteeni on eläminen:\nken kieltää minua puhumasta siitä ymmärrykseni, kokemukseni ja\nkäytäntöni mukaan, käskeköön arkkitehtia puhumaan rakennuksista, ei\noman, vaan naapurinsa käsityksen mukaan, toisen tietojen mukaan, eikä\nomiensa. Jos on itserakasta ruveta itsestään kuuluttamaan julki omia\nansioitaan, niin miksi ei Cicero aseta etusijalle Hortensiuksen[118]\nkaunopuheisuutta ja Hortensius Ciceron? Ehkä he tarkoittavat, että\nminun tulee todistaa itsestäni työllä ja toimella, eikä pelkästään\nsanoilla. Kuvailen etupäässä ajatuksiani, muodotonta aihetta, jonka\nesittäminen teoilla ei saata tulla kysymykseen: töin ja tuskin voin\nsen sisällyttää tuohon ilmavaan kappaleeseen: ääneeni. On mitä\nviisaimpia ja hurskaimpia miehiä, jotka ovat eläneet karttaen kaikkia\nhuomattavia tekoja. Teot puhuisivat enemmän sattumasta kuin minusta:\nne todistavat omaa merkitystänsä, eikä minun, muuta kuin arviolta ja\nepävarmasti, näytteitä kun ovat jostakin erikoisesta osasta minua.\nMinä levitän itseni nähtäväksi kokonaisuudessani, kuin ruumiin, jossa\nyhdellä silmäyksellä tulevat näkyviin suonet, lihakset, jänteet,\nkukin osa paikallaan; yskiminen näyttäisi osan niistä, kalpeus tahi\nsydämentykytys toisen, ja epävarmasti. En kirjoita toiminnoistani, vaan\nitsestäni, olemuksestani.\n\nOlen sitä mieltä, että täytyy olla varovainen arvostellessaan itseänsä\nja samoin tunnollinen todistaessaan itsestänsä, yhtälailla, tapahtuipa\nse sitten hiljaa tahi ääneen. Jos mielestäni olisin täysin hyvä ja\nviisas, niin huutaisin sen julki täyttä kurkkua. Sanoa ansioitaan\npienemmiksi kuin ne ovat, se on tyhmyyttä, eikä vaatimattomuutta;\npitää itseään todellista arvoaan vähemmässä arvossa, se on,\nAristoteleen mukaan, miehuuttomuutta ja raukkamaisuutta: ei mikään\nhyve tarvitse avukseen valheellisuutta, eikä totuudesta koskaan johdu\nerehdystä. Sanoa ansioitaan suuremmiksi kuin ne ovat, se ei aina ole\nitserakkautta, sekin on usein tyhmyyttä: pitää itsestään yli sen\nmäärän, mihin on syytä, ruveta siten sokeasti rakastamaan itseänsä, se\njuuri on, minun mielestäni tuolle vialle ominaista. Tehokkain keino\nsen parantamiseksi on tehdä aivan päinvastoin kuin ne käskevät, jotka\nkieltäessään ihmistä puhumasta itsestään, kieltävät häntä niinmuodoin\nvielä enemmän ajattelemasta itseään. Ylpeys piilee ajatuksessa;\nkielellä voi siinä olla vain varsin vähäpätöinen osa.\n\nItsensä kanssa askarteleminen näyttää heistä olevan itsestään\npitämistä, itsensä kanssa seurusteleminen liikanaista itsensä\nrakastamista; mutta sellainen liioittelu syntyy vain niissä, jotka\ntutkistelevat itseään vain pintapuolisesti, jotka tarkastavat ensin\nliikeasioitaan ja sitten vasta itseään ja sanovat itsestään puhumista\nitsensä kanssa haaveilemiseksi ja tyhjäntoimittamiseksi ja henkensä\nrikastuttamista ja kehittämistä tuulentupain rakentamiseksi, pitäen\nitseään yhdentekevänä ja vieraana itselleen. Jos joku hurmaantuu\nomaan oppineisuuteensa, katsoen vain alas itseensä, kääntäköön hän\nkatseensa ylöspäin, menneisiin vuosisatoihin, ja hän painaa alas päänsä\ntavatessaan siellä niin monia tuhansia henkiä, jotka polkevat hänet\njalkoihinsa; jos hänessä herää jonkinlainen imarteleva itsekylläisyys\nhänen urhoutensa johdosta, niin muistakoon Scipion, Epaminondaan,\nniin monen armeijan, niin monen kansan elämää, jotka jättävät hänet\nniin kauas taaksensa. Ei mikään yksityinen avu tee ylpeäksi sitä,\njoka samalla ottaa huomioon niin monet muut puutteellisuutensa ja\nheikkoutensa ja lopuksi ihmiskohtalon mitättömyyden. Siitä syystä,\nettä Sokrates yksin oli todenteolla tarttunut jumalansa käskyyn oppia\ntuntemaan itsensä ja tämän tutkistelun johdosta tullut pitämään itseään\nhalpana, pidettiin häntä yksin viisaan nimen ansaitsevana. Ken siten\noppii tuntemaan itsensä, tehköön rohkeasti itsensä muillekin tunnetuksi\nomalla suullaan.\n\n\n\n\n20\n\nISIEN RAKKAUDESTA LAPSIINSA\n\n_Rouva D'Estissacille_\n\n(II, 8)\n\n\nJos minua ei pelasta asian outous ja uutuus, jotka tavallisesti\nmääräävät asiain arvon, niin en ikinä kunnialla suoriudu tästä\ntyperästä yrityksestä; mutta se on niin eriskummainen ja näyttää\nniin poikkeavalta yleisestä tavasta, että se seikka ehkä saattaa\ntehdä sen mukiinmeneväksi. Surunvoittoinen, siis luontaiselle\nmielenlaadulleni aivan vastainen tunnelma, alakuloisuuden aikaansaama\nsiinä yksinäisyydessä, johon muutamia vuosia sitten olin jättäytynyt,\nse ensiksi sai päähäni tuon tuuman ryhtyä kirjoittamaan. Ja sitten\ntäydellisesti vailla ja ilman minkäänlaista muuta ainetta kun olin,\ntarjouduin itse itselleni esitettäväksi ja aiheeksi. Tämä on ainoa\nkirja laatuaan maailmassa, sen tarkoitus on hurja ja kummallinen. Ei\ntässä työssä myöskään ole mitään muuta huomion arvoista kuin tämä\neriskummaisuus; sillä niin joutavalle ja arvottomalle sisällykselle\nei paraskaan mestari maailmassa olisi osannut antaa muotoa, josta\nkannattaisi välittää...\n\nKoska Jumala kerran on katsonut hyväksi lahjoittaa meille jonkinlaisen\nkyvyn käyttää järkeämme, jotta emme, kuten eläimet, olisi orjallisesti\nyleisten luonnonlakien alaisia, vaan noudattaisimme niitä omasta\nymmärryksestämme ja vapaasta tahdostamme, niin tulee meidän tosin suoda\njonkin verran sijaa yksinkertaiselle luonnon vaikutusvallalle, mutta ei\nantaa sen tyrannimaisesti temmata meitä mukaansa: järjen yksin tulee\nolla mielihalujemme ohjaajana. Minä puolestani olen omituisen vähän\naltis noille taipumuksille, jotka meissä syntyvät ilman järkemme käskyä\nja välitystä.\n\nNiinpä esimerkiksi, siinä asiassa, josta nyt puhun, en voi hyväksyä\ntuota intohimoista rakkautta, jota osoitetaan tuskin vielä syntyneille\nlapsille, joilla ei ole sielun toimintoja eikä selvää ruumiinmuotoa,\njoilla voisivat tehdä itsensä rakastettaviksi, enkä ole kernaasti\nsuvainnut heitä kasvatettavan läheisyydessäni. Oikean ja säännöllisen\nrakkauden pitäisi syntyä ja kasvaa sen tuntemuksen mukana, jonka\nsaamme heistä; ja silloin, jos he ovat sen arvoisia, ja kun luontainen\nhalu kulkisi rinnan järjen kanssa, pitäisi rakastaa heitä todella\nisällisellä ystävyydellä, ja samanmukaisesti arvostella heitä, jos\novat toisenlaisia, totellen aina järkeä, luonnonvoiman estämättä.\nHyvin usein on laita päinvastoin, ja tavallisimmin liikuttavat meitä\nlastemme tepsutukset, leikit ja hupsutukset, enemmän kuin sittemmin\nheidän kypsyneet toimintansa, ikäänkuin olisimme rakastaneet heitä\naikamme kuluksi, kuten marakatteja, eikä niinkuin ihmisiä, ja monikin\nhankkii heille lapsina hyvin anteliaasti leluja, mutta kitsastelee\njokaista rahanmenoa, mikä heille täysi-ikäisenä on tarpeellinen.\nVieläpä näyttää siltä kuin kateus, jota tunnemme nähdessämme heidän\nesiintyvän ja nauttivan maailmasta silloin, kun itse olemme siitä\nlähtemäisillämme, tekisi meidät niukemmiksi ja säästeliäämmiksi heitä\nkohtaan: meitä suututtaa, että he astuvat kantapäillemme, ikäänkuin\nkehoittaakseen meitä poistumaan; ja jos meidän olisi pelättävä sitä,\nniin meidän ei ensinkään pitäisi ottaa ollaksemme isiä, koska kerran\nluonnonjärjestyksen mukaista on, että he, totta puhuen, voivat olla ja\nelää vain meidän olemisemme ja elämämme kustannuksella.\n\nMinä puolestani katson julmuudeksi ja vääryydeksi sitä, että heitä\nei päästetä kanssamme osallisiksi omaisuuksistamme ja tovereiksemme\nperheasiain hoidossa, kun he siihen kykenevät, ja ettemme rajoita ja\nsupista omia mukavuuksiamme huolehtiaksemme heidän mukavuuksistaan,\nkoska kerran olemme heidät siittäneet sitä varten. On vääryyttä nähdä\nvanhan, raihnaisen ja puolikuolleen isän nauttivan yksin jossakin\nkodin nurkassa varoja, jotka riittäisivät useampien lasten eteenpäin\nauttamiseen ja ylläpitoon, ja jättävän heidät sillä välin menettämään\nvarojen puutteessa parhaat vuotensa pääsemättä kohoamaan yhteiskunnan\npalvelukseen ja ihmisten tuntemiseen. Heidät ajetaan sellaiseen\nepätoivoon, että he koettavat keinoilla millä hyvänsä, olkootpa\nne kuinka vääriä tahansa, tyydyttää tarpeensa. Niinpä esimerkiksi\nolen aikanani nähnyt useita säätyläisnuorukaisia niin vajonneita\nnäpistelyyn, ettei mikään kuritus voinut saada heitä siitä luopumaan.\n\nEn voi hyväksyä mitään väkivaltaisuutta kasvatettaessa tunteellista\nsielua, jota tahdotaan ohjata kunniaan ja vapauteen. On jotakin\norjamaista ankaruudessa ja pakkokeinoissa, ja uskon, että mitä ei\nvoi saada aikaan järkevällä, viisaalla ja taitavalla menettelyllä,\nsitä ei koskaan saada aikaan väkipakolla. Niin on minut kasvatettu:\nkertovat, että koko lapsuudessani vain kahdesti sain maistaa\nvitsaa, ja silloinkin sangen lievästi. Samalla tavoin olen katsonut\nvelvollisuudekseni kohdella lapsiani. Ne kuolevat minulta kaikki jo\nrintalapsina, mutta Léonor, ainoa tytär, joka on välttänyt tämän\nonnettoman kohtalon, on päässyt enemmän kuin kuuden vuoden vanhaksi,\neikä hänen ohjaamiseksensa ja hänen lapsellisten rikkomustensa\nrankaisemiseksi ole käytetty (hänen hellämielinen äitinsä kun siihen\nhelposti suostui) muuta kuin sanoja, vieläpä varsin lempeitä. Ja\nvaikka toiveeni häneen nähden pettäisivätkin, niin on kylliksi muita\nsyitä, joihin voisi vedota, rupeamatta moittimaan kasvatusoppiani,\njonka tiedän olevan oikean ja luonnollisen. Olisin ollut vielä\npaljoa tunnollisempi tässä suhteessa poikalapsia kohtaan, jotka ovat\nvähemmän luodut palvelemaan ja joiden asema on vapaampi; minulle olisi\nollut rakasta täyttää heidän sydämensä tulvilleen jaloja tunteita\nja suoramielisyyttä. En ole nähnyt muuta vaikutusta vitsankäytöstä,\nkuin että se tekee sielut pelkurimaisemmiksi tahi vielä ovelammin\nitsepäisiksi.\n\nJos tahdomme, että lapsemme meitä rakastavat, jos tahdomme riistää\nheiltä aiheen toivottamaan meidän kuolemaamme (vaikkakaan ei\nmikään aihe niin kauheaan toivomukseen voi olla oikeutettu eikä\nanteeksiannettava, _nullum scelus rationem habet_),[119] niin olkaamme\njärkeviä ja tehkäämme heidän elämänsä niin rikkaaksi kuin voimme. Sitä\nvarten meidän ei pitäisi mennä naimisiin niin nuorina, että joudumme\nolemaan melkeinpä samanikäisiä kuin he, sillä tästä epäkohdasta johtuu\nmeille monia suuria vaikeuksia, tarkoitan erikoisesti aatelistolle,\njoka on sellaisessa asemassa, että se voi olla joutilaana, ja joka,\nkuten sanotaan, elää vain koroillaan; sillä muissa yhteiskunnan\nluokissa, joissa eletään ansiota varten, on lasten lukuisuus ja mukana\nolo taloudellinen etu: kukin heistä on uusi rikastumisen apukeino ja\nväline...\n\nVihaan tuota tapaa, joka kieltää lapsia käyttämästä puhuttelusanaa\n\"isä\" ja käskee heitä käyttämään muukalaista sanaa, muka\nkunnioittavampana, ikäänkuin luonto ei oikein riittävästi olisi\npitänyt huolta meidän arvovallastamme. Me nimitämme kaikkivaltiasta\nJumalaa isäksi emmekä siedä, että lapsemme nimittävät meitä samoin.\nOlen korjannut tämän erehdyksen perheessäni. On myöskin hulluutta\nja vääryyttä olla sallimatta asianmukaisessa iässä olevien lasten\nseurustella tuttavallisesti isiensä kanssa ja koettaa yhä osoittaa\nheitä kohtaan töykeää ja ylenkatseellista kopeutta, toivoen siten\nvoivansa pitää heitä pelonalaisina ja tottelevaisina: sillä se on\nsangen hyödytöntä ilveilyä, joka tekee isät ikäviksi ja, mikä on\npahempaa, naurettaviksi lapsille. Heillä on hallussaan nuoruus ja\nvoimat ja siis myöskin maailman kannatus ja suosio, ja he ottavat\nivallisesti vastaan nuo ynseät ja tyrannimaiset ilmeet mieheltä,\njolla ei ole enää verta sydämessä eikä suonissa: ne ovat oikeita\nlinnunpelättimiä. Vaikka voisinkin tehdä itseni pelätyksi, niin\ntahtoisin kuitenkin mieluummin tehdä itseni rakastetuksi; vanhuudella\non niin monenmoisia puutteellisuuksia, niin paljon heikkoutta, se on\nniin omansa halveksittavaksi, että parasta, mitä se voi voittaa, on\nomaistensa myötätunto ja rakkaus; komentaminen ja pelko eivät enää ole\nsen aseita.\n\nOlen nähnyt erään, joka nuoruudessaan oli ollut ankara komentamaan;\nkun on tullut vanhuus, niin hän, vaikka elääkin niin terveenä kuin\nmahdollista on, lyö, puree, kiroilee, on tuittupäisin isäntä koko\nRanskassa; hän kuluttaa itsensä huolenpidolla ja valppaudella. Mutta\ntuo kaikki ei muuta ole kuin ilveilyä, jossa perhekin salaa vehkeilee\nmukana; ullakon, kellarin, jopa hänen kukkaronsakin käyttö on parhaasta\npäästä muiden hallussa, hän vain vaalii pussissaan niiden avaimia\nhellemmin kuin silmäteräänsä. Hänen tyytyessään säästeliääseen ja\nniukkaan ruokakomentoonsa, vallitsee hänen talonsa eri kolkissa täysi\nmässäily, peli ja tuhlailu; siellä kaikki latelevat toisilleen juttuja\nhänen tyhjänpäiväisestä kiukustaan ja valvonnastaan. Jokainen pitää\nvahtia häntä vastaan; jos joku palvelijapoloinen sattuu mieltymään\nhäneen, niin yks kaks tehdään tämä hänen epäluulonsa alaiseksi, johon\nominaisuuteen vanhuus niin helposti itsestään piintyy. Kuinka monet\nkerrat hän onkaan kerskaillut minulle, miten hän piti väkeään aisoissa\nja miten tarkasti nämä häntä tottelivat ja kunnioittivat; kuinka\nselvillä hän olikaan asioistaan!\n\n    _Me solus nescit omnia_.[120]\n\nKun herra marsalkka de Montluc vainaja oli menettänyt poikansa, joka\nkuoli Madeiran saarella ja oli todella urhea aatelismies sekä antoi\nsuuria toiveita itsestään, puhui hän minulle paljon paitsi muista\nsuruistaan siitä mielipahasta ja sydänsurusta, jota hän tunsi sen\njohdosta, ettei koskaan ollut avannut sydäntänsä pojalleen. Tämän\nisällisen arvokkuuden ja teennäisyyden oikun vuoksi hän oli menettänyt\notollisen tilaisuuden oppia pitämään pojastaan ja oikein tuntemaan\nhänet ja myöskin ilmaista hänelle, kuinka äärettömän lämmintä\nystävyyttä hän tunsi häntä kohtaan ja kuinka suuren arvon hän antoi\nhänen miehuudellensa. \"Ja tuo poika parka\", sanoi hän, \"ei nähnyt\nminusta muuta kuin töykeän ja hyvin halveksivaisen käytöstavan ja\nlähti luotani siinä luulossa, etten osannut häntä rakastaa enkä pitää\nhänen ansionsa mukaisessa arvossa. Kenen ilmaistavaksi jätin tuon\ntavattoman hellyyden, jota tunsin sielussani häntä kohtaan? Eikö juuri\nhänen pitänyt saada siitä koko ilo ja koko kiitollisuus? Pakoitin\nja piinasin itseäni pitämään kasvoillani tuota joutavanpäiväistä\nnaamaria ja menetin siten hänen seuransa tuottaman ilon ja samalla\nhänen rakkautensa, jota hän saattoi tuntea minua kohtaan vain varsin\nlaimeasti, hän kun ei koskaan ollut saanut minulta muuta kuin tylyyttä\neikä tuntenut minun taholtani muuta kuin tyrannimaista kohtelua.\"\n\nMielestäni tämä valitus oli perusteltu ja järkevä; sillä, niinkuin\ntiedän liiankin varmasta kokemuksesta, ystävämme menetettyämme ei\nole toista niin suloista lohdutusta kuin se, jonka meille tuottaa\ntietoisuus siitä, ettemme ole mitään unohtaneet sanoa heille ja\nettä olemme avanneet heille sydämemme täydellisesti ja kokonaan. Oi\nystäväni! Olenko tullut paremmaksi siitä, että minulla on ollut hän,\nvai huonommaksi? Varmaan paljon paremmaksi. Hänen kaipuunsa on minulle\nlohdutukseksi ja kunniaksi. Eikö ole elämäni hurskas ja mieluisa\ntehtävä viettää ainaisesti hänen hautajaisiaan? Onko tämän vaillaolon\nvertaista nautintoa? Avaan sydämeni omaisilleni mikäli voin ja ilmaisen\nheille sangen kernaasti myötätuntoisen mieleni ja arvosteluni heistä\nkuten kaikista muista; kiiruhdan paljastamaan itseni, sillä en tahdo,\nettä siitä erehdytään suuntaan tahi toiseen.\n\n\n\n\n21\n\nERI KIRJAILIJOISTA\n\n(II, 10)\n\n\nEn ensinkään epäile, että usein joudun puhumaan asioista, joita\nmestarit alallaan ovat käsitelleet paremmin ja oikeammin. Koettelen\ntässä pelkästään luontaisia kykyjäni, enkä ensinkään hankittuja; ja\nken saa minut kiinni tietämättömyydestä, se ei tee mitään minulle\nvastenmielistä, sillä vaikea olisi minun vastata puheistani toisille,\nkun en vastaa niistä itsellenikään, enkä ole niihin tyytyväinen. Ken\non tiedettä etsimässä, hän myöskin urkkikoon sitä sieltä, missä se\nasustaa; minä tunnustan kaikkein vähimmin sen erikoisalakseni. Nämä\novat omia mietteitäni, joilla en koeta tehdä tunnetuksi asioita, vaan\nitseni: ne tulen ehkä kerran tuntemaan, tahi olen ne ennen tuntenut,\nsikäli kuin sattuma on ohjannut minut niihin kohtiin, joissa ne olivat\nselvitettyinä; mutta en muista niitä enää, ja jos olenkin yhtä ja\ntoista lukenut, niin minussa ei ole miestä pitämään mitään muistissani:\nsiispä en varmasti takaa mitään muuta kuin osoittavani, mihin määrään\nnousee nykyhetkellä tieto, joka minulla niistä on. Älköön kiinnitettäkö\nhuomiota sisällykseen, vaan muotoon, jonka sille annan: nähtäköön\nsiitä, mitä lainaan, olenko osannut valita sellaista, mikä on omansa\nkorottamaan tahi tukemaan näkökohtaa, joka aina on minun omaani; sillä\npanen toiset sanomaan, en ennenkuin olen puhunut, vaan sen jälkeen,\nmitä kieleni tahi ymmärrykseni heikkouden vuoksi en itse osaa niin\nhyvin sanoa. En laske lainausteni lukumäärää, vaan punnitsen ne; ja\njos olisin tahtonut saada ne vaikuttamaan lukumäärällään, niin olisin\nesittänyt niitä kahta vertaa enemmän. Ne ovat kaikki, tahi varsin vähää\nvaille, niin kuuluisilta ja vanhoilta kirjailijoilta, että ne minusta\ntuntuvat puhuvan kylliksi itse puolestaan, ilman minun suositustani.\n\nMitä tulee perusteluihin, vertauksiin ja todisteihin, jos siirrän\njonkin sellaisen omaan maaperääni ja sulatan sen omiini, niin jätän\ntahallani sen tekijän mainitsematta, hillitäkseni noita kypsymättömiä\nja häikäilemättömiä arvostelijoita, jotka hyökkäävät kaikenlaisten,\nvarsinkin uudempien kirjoitelmien kimppuun, jotka ovat vielä elävien\nmiesten kirjoittamia ja alhaison kielellä, mikä seikka tekee kaikille\nmahdolliseksi niistä puhumisen ja näyttää takaavan niissä vallitsevan\nkäsitystavan ja niiden tarkoitusperän niinikään alhaisomaisiksi:\ntahdon, että he antavat minulle tarkoitetun nenäpiuvin Plutarkhokselle\nja polttavat näppinsä haukkuessaan Senecaa minussa. Minun täytyy kätkeä\nheikkouteni näiden suurten auktoriteettien turviin. Olisin iloinen, jos\njoku osaisi eroittaa puvussani nuo lainahöyhenet, tarkoitan yksinomaan\najatuksen selvyyden ja esityksen suuremman voiman ja kauneuden\nnojalla, sillä minä itse, joka muistin puutteessa tuon tuostakin\nolen kykenemätön eroittelemaan niitä niiden alkuperän mukaan, osaan\nmittaamalla voimani varsin hyvin huomata, että maaperäni ei mitenkään\nkykene tuottamaan eräitä liian uhkeita kukkasia, joita siinä tapaan\nsiellä täällä, ja että kaikki kotikasvuiset hedelmäni eivät voi niitä\nkorvata.\n\nSeuraavasta olen vastuunalainen: jos olen sekava omissa esityksissäni,\njos esityksissäni on itserakkautta ja paheellisuutta, jota en huomaa,\ntahi en kykene huomaamaan sitä harkitessani; useinhan silmämme\neivät näe virheitä, mutta arvostelukyvyn sairaus on siinä, ettemme\nkykene niitä huomaamaan, kun toinen ne meille paljastaa. Tieto ja\ntotuus voivat asua meissä ilman arvostelukykyä, ja arvostelukyky voi\nmyöskin olla meissä ilman ensinmainittuja; vieläpä tietämättömyyden\ntunnustaminen mielestäni on kauneimpia ja varmimpia arvostelukyvyn\ntodisteita. Minulla ei ole muuta joukkojeni järjestäjää kuin sattuma:\nsikäli kuin ajatuksia minulle tulee, kasaan ne kokoon; milloin ne\ntungeskelevat taajana joukkona, milloin liikkuvat verkalleen rivissä\nperäkkäin. Tahdon, että nähdään luontainen ja tavallinen käyntini,\nniin säännötöntä kuin se onkin; menen menoani sellaisena kuin olen;\nmyöskään eivät nämä ole asioita, joista ei olisi lupa olla tietämätön\nja puhua epävarmasti ja järjestelmättä. Toivoisin, että minulla\nolisi täydellisempi asiain ymmärtämys, mutta en tahdo sitä ostaa\nniin kalliista hinnasta kuin minkä se maksaa. Tahdon viettää lopun\nelämääni levossa enkä vaivaloisessa työssä: ei ole mitään, minkä vuoksi\nhaluaisin vaivata päätäni, en edes tieteen vuoksi, olkoonpa se niin\nsuuriarvoinen kuin onkin.\n\nKirjoista en etsi muuta kuin nautintoa hienostuneen huvikkeen muodossa:\ntahi, jos harjoitan opintoja, en etsi niistä muuta kuin sitä tiedettä,\njoka käsittelee oman itseni tuntemista ja opettaa minut oikein\nkuolemaan ja oikein elämään.\n\n    _Has meus ad metas sudet oportet equus_.[121]\n\nJos tulee eteeni vaikeuksia lukiessani, niin en niillä rasita\najatuksiani: jätän ne sikseen käytyäni kerran tahi pari niiden\nkimppuun. Jos takertuisin niihin, niin olisin hukassa ja hukkaisin\naikani; sillä mielelläni ei ole malttia pitkiin mietteisiin; mitä\nen huomaa ensi silmäyksellä, sen huomaan vielä vähemmin, jos\nitsepintaisesti sitä katsoa tuijotan. En saa mitään aikaan ilman\nhilpeyttä, ja liikanainen pitkittäminen ja jännittäminen häikäisee\nälyltäni silmät, tekee sen alakuloiseksi ja väsyttää sen. Se tekee\nnäköni epäselväksi ja suuntaa sen hajalle; minun täytyy kääntää\nkatseeni pois ja suunnata ne siihen jälleen kuuroittain: aivan samoin\nkuin meitä neuvotaan, arvostellaksemme heleänpunaisen kankaan kiiltoa,\nkuljettamaan katseitamme sitä pitkin, luoden siihen eri silmäyksiä,\näkkiä ja useampia kertoja peräkkäin. Jos tämä kirja tuntuu minusta\nvastenmieliseltä, niin otan toisen, enkä puutu ensinmainittuun muuta\nkuin hetkinä, jolloin toimettomuudesta johtuva ikävä alkaa vallata\nmieleni. En juuri ryhdy uudenaikaisiin kirjoihin, koska muinaisaikaiset\ntuntuvat minusta sisällysrikkaammilta ja voimakkaammilta, en\nmyöskään kreikkalaisiin, koska älyni ei voi tyytyä lapselliseen ja\nhutilusmaiseen ymmärtämiseen.\n\nPelkästään hauskoista kirjoista pidän uudenaikaisten joukosta\nBoccaccion _Decameronea_, Rabelaisia ja Jean Secondin _Baisers_\nnimisiä runoja, jos sopii laskea ne kuuluviksi tähän ryhmään, sopivina\nhuvikseen lukea. Mitä tulee _Amadikseen_ ja muihin sellaisiin\nkyhäelmiin, niin en edes lapsuudessani ole katsonut niitä mielenkiintoa\nansaitseviksi. Sanonpa vielä sen, olkoonpa se uskaliasta tahi\nhäikäilemätöntä, että tätä vanhaa, raskasta sieluani ei enää kykene\nhivelemään Ariosto eikä edes tuo kunnon Ovidiuskaan; hänen sulavuutensa\nja kuvitelmansa, jotka ennen hurmasivat minut, tuskin huvittavat\nminua nyt enää. Sanon vapaasti mielipiteeni kaikista asioista,\nniistäkin, jotka mahdollisesti ovat ymmärrykseni yläpuolella ja joiden\nen mitenkään katso kuuluvan ratkaistaviini: mitä niistä lausun,\ntarkoittaakin vain minun selvänäköisyyteni määrän ilmaisemista, ei\nasiain arvostelemista.\n\nKun Platonin _Axiokhe_[122] ei minua miellytä, koska se on heikko teos\nsellaisen tekijän luomaksi, niin arvostelukykyni ei luota itseensä:\nse ei ole niin itsekylläinen, että se asettuisi vastustamaan niin\nmonien muiden kuuluisain muinaisaikaisten arvostelijain auktoriteettia,\njoita se pitää opettajinaan ja mestareinaan ja joiden kanssa yhdessä\nse pikemmin kernaasti erehtyy; se syyttää itseänsä ja tuomitsee\nitsensä joko siitä, että pysähtyy ulkokuoreen, voimatta tunkeutua\nytimeen saakka, tahi siitä, että katselee asiaa jossakin väärässä\nvalaistuksessa. Se tyytyy vain turvaamaan itsensä sekaisuudelta ja\nhillittömyydeltä; heikkoutensa se kernaasti myöntää ja tunnustaa. Se\nluulee osaavansa oikein selittää käsitystapansa huomaamat piirteet;\nmutta ne ovat heikot ja epätäydelliset.\n\nSuurin osa Aisopoksen taruja voidaan käsittää ja selittää useammalla\neri tavalla: ne, jotka selittävät ne mytologisesti, valitsevat niistä\nyhden puolen, joka soveltuu tarun sisällyksen kanssa hyvin yhteen;\nmutta useimmiten se on vain ensiksi silmäänpistävä ja päällimmäinen\npuoli; niitä on niin monta muuta elävämpää, olennaisempaa ja\nsyvällisempää, joihin saakka he eivät ole osanneet tunkeutua: samoin on\nminunkin laitani.\n\nMutta, mennäkseni eteenpäin, minusta on aina näyttänyt siltä, että\nrunouden alalla Vergilius, Lucretius, Catullus ja Horatius ovat aivan\nverrattomasti ensi sijalla, ja varsinkin Vergilius Georgica-runoissaan,\njoita pidän runouden täydellisimpänä tuotteena; siihen verraten voi\nhelposti huomata, että _Aeneidissä_ on kohtia, joita tekijä vielä\njonkin verran olisi hionut, jos hänellä olisi ollut siihen aikaa; ja\nviides kirja näyttää minusta _Aeneidissä_ täydellisimmältä. Pidän\nmyöskin Lucanuksesta ja lueskelen häntä kernaasti, en niinkään hänen\ntyylinsä kuin hänen sisäisen arvonsa ja hänen mielipiteittensä ja\narvostelujensa totuuden vuoksi. Mitä tulee kunnon Terentiukseen,\nlatinankielen herttaisimpaan ja viehättävimpään edustajaan, niin pidän\nhäntä ihmeteltävän taitavana kuvaamaan elävästi sielun liikkeitä ja\nluonteittemme laatua; joka hetki tekomme johtavat ajatukseni häneen;\nen voi häntä lukea niin usein, etten löytäisi hänestä jotakin uutta\nkauneutta ja viehätystä.\n\nVergiliuksen aikalaiset valittivat, että eräät pitivät Lucretiusta\nhänen vertaisenaan; olen sitä mieltä, että se todella onkin epätasainen\nvertaus; mutta minulla on aika tekeminen pysyäkseni varmana tässä\nuskossa, kun olen kiinni jossakin Lucretiuksen kauneista kohdista. Jos\nhe panivat pahakseen tuon vertauksen, niin mitä he sanoisivat niiden\nhienostumattomasta yksinkertaisuudesta ja typeryydestä, jotka vertaavat\nhäneen nykyaikana Ariostoa?\n\n    _O saeclum insipiens et inficetum_![123]\n\nArvelen, että muinaisajan ihmisillä oli vielä enemmän syytä olla\ntyytymättömiä niihin, jotka asettivat Plautuksen Terentiuksen rinnalle\n(jälkimmäinen tuntuu paljoa enemmän aatelismieheltä), kuin niihin,\njotka pitivät Lucretiusta Vergiliuksen veroisena. Terentiuksen\narvostamiseen ja etusijalle asettamiseen on paljon vaikuttanut se\nseikka, että hän on ainoa arvoluokastaan, jonka sanoja roomalaisen\nkaunopuheisuuden isä niin usein lainaa; samoin se arvostelu, jonka\nroomalaisten runoilijain ensimmäinen arvostelija antaa toveristaan.\n\nUsein on tullut mieleeni, kuinka nykyaikaiset huvinäytelmäin\nkirjoittajat (kuten esimerkiksi italialaiset, jotka siinä onnistuvat\njotenkin hyvin) käyttävät kolme neljä Plautuksen tahi Terentiuksen\nkomediain aihetta tehdäkseen niistä yhden omansa; he kasaavat yhteen\nainoaan komediaan viisi kuusi Boccaccion kertomusta. Puuttuva luottamus\nkykyynsä pitämään puolensa omin viehätysvoimin panee heidät ahtamaan\nkappaleensa noin täyteen sisällystä: heidän täytyy saada jotakin tukea,\nmihin nojautua; ja kun ei heillä omassa varastossaan ole kylliksi millä\nkiinnittää mieltämme, tahtovat he huvittaa meitä kappaleen juonella.\n\nÄsken mainitun kirjailijan laita on aivan päinvastainen: hänen\nsanontansa ansiot ja kauneudet riistävät meiltä mielenkiinnon hänen\naineeseensa; hänen siroutensa ja herttaisuutensa kiehtovat meidät\nkaikkialla; hän on aina niin hauska,\n\n    _liquidus, puroque simillimus amni_,[124]\n\nja täyttää mielemme omalla viehätyksellään siihen määrään, että siltä\nunohdamme hänen näytelmäänsä juonen viehätyksen.\n\nTämä sama havainto vie minut askeleen eteenpäin: huomaan, että hyvät\nja vanhat kirjailijat eivät ole välttäneet vain espanjalaisten ja\nPetrarcan jäljittelijäin eriskummaisen suurisanaisuuden, vaan vieläpä\nniiden lievempien ja hillitympien hienouksien tavoittelua ja haeskelua,\njotka ovat koristamassa kaikkia seuraavien vuosisatojen runoteoksia.\nKuitenkaan ei ole sitä hyvää arvostelijaa, joka kaipaisi niitä näillä\nmuinaisajan kirjailijoilla ja joka ei ihailisi verrattoman paljon\nenemmän tuota Catulluksen epigrammien tasaista hioutuneisuutta,\nainaista viehkeyttä ja kukkeata kauneutta kuin kaikkia pistosanoja,\njoilla Martialis tekee epigrammiensa kärjen niin teräväksi. Syy\non tuo sama, jonka vastikään mainitsin, kuten Martialis sanoo\nitsestään, _minus illi ingenio laborandum fuit, in cujus locum materia\nsuccesserat_.[125]\n\nNuo ensin mainitut tekevät kylliksi tuntuvan vaikutuksen saattamatta\nmieltänsä kuohuksiin ja kiihoittamatta itseään; heillä on naurun\naihetta kaikkialla, heidän ei tarvitse kutkuttaa itseään; jälkimmäiset\ntarvitsevat apua ulkoapäin; he nousevat hevosen selkään, koska eivät\nole kylliksi voimakkaita omilla jaloillaan: aivan samoinkuin meidän\ntanssiaisiimme nähden nuo halpasäätyiset miehet, jotka pitävät\ntanssikoulua, kun eivät osaa jäljitellä aatelistemme ryhtiä ja\nhienoa esiintymistapaa, koettavat suositella itseään vaarallisilla\nhypyillä ja muilla oudoilla ja ilveilijämäisillä liikkeillä, ja\nnaisille tekevät vähemmän vaikeuksia heidän asentonsa tansseissa,\njoissa on erilaisia ruumiinväännähdyksiä ja kiivaita liikkeitä, kuin\neräänlaisissa toisissa paraatitansseissa, joissa heidän ei tarvitse\nmuuta kuin yksinkertaisesti kävellä luonnollisin askelin ja näyttää\nteeskentelemätöntä ryhtiä ja tavallista viehätyskykyään; ja samoin\nkuin olen nähnyt myöskin oivallisten näyttelijäin jokapäiväisissä\npukimissaan ja tavallisessa olennossaan valmistavan meille kaiken\nsen nautinnon, jota heidän taiteensa voi tarjota; aloittelijain\nsitävastoin, jotka eivät ole niin oppineita, tarvitsevan jauhota\nkasvonsa, pukeutua valepukuun, teeskennellä liikkeitä ja hurjia\nvirnistyksiä saadakseen meidät nauramaan. Tämän minun käsitykseni\nhuomaa oikeaksi paremmin kuin missään muualla verratessa _Aeneidia_ ja\n_Raivoavaa Rolandia_: edellisen näkee lentävän nopein siivin, korkealla\nja varmasti, yhä jatkaen omaan suuntaansa; jälkimmäisen lentelevän\nja hyppelevän kertomuksesta kertomukseen, ikäänkuin oksalta oksalle,\nluottamatta siipiinsä muuta kuin aivan lyhyttä taipaletta varten,\nja laskeutuvan jaloilleen tuon tuostakin, peläten hengästyvänsä ja\nvoimainsa pettävän:\n\n    _Excursusque breves tentat_.[126]\n\nSiinä siis, mitä tämäntapaisiin aineisiin tulee, ne kirjailijat, jotka\nminua eniten miellyttävät.\n\nMitä tulee muihin lukuihini, joissa yhdistän vähän enemmän\nhyötyä huviin ja joiden avulla opin järjestämään mielipiteeni ja\nelämänkatsomukseni, niin ne kirjat, joita tähän tarkoitukseen käytän,\novat Plutarkhos, siitä pitäin kun hänen teoksensa on käännetty\nranskaksi, ja Seneca. Niillä on molemmilla minun luonnonlaadulleni se\nhuomattava etu, että oppi, jota niistä etsin, niissä on käsiteltynä\nerillisissä palasissa, jotka eivät vaadi pitkällistä työtä, jollaiseen\nolen kykenemätön: niin on laita Plutarkhoksen Pikkuteosten ja Senecan\nKirjeiden, jotka ovat kaunein ja hyödyllisin osa heidän kirjoitelmiaan.\nEi tarvita suurta rohkeutta niihin ryhtyäkseni, ja heitän ne taas\nmilloin mieleni tekee, sillä ne eivät ole yhtäjaksoisia eivätkä\ntoisistaan riippuvaisia. Useimmat hyödylliset ja oikeat mielipiteet\novat näillä kirjoilla yhteiset, niinkuin heidän kohtalonsa myöskin\nsalli heidän syntyä suunnilleen samalla aikakaudella; kumpikin oli\nyhden Rooman keisarin opettaja; molemmat olivat vieraasta maasta\nkotoisin, molemmat rikkaita ja mahtavia.\n\nHeidän oppinsa on filosofian hienointa mehua, ja se esitetään\nyksinkertaisesti ja asiallisesti. Plutarkhos on yksikantaisempi\nja yhdenmukaisempi, Seneca ikäänkuin huojuvampi ja vaihtelevampi.\nJälkimmäinen vaivaa itseänsä, terästäytyy ja ponnistelee nostaakseen\nhyveen aseisiin heikkoutta, pelkoa ja paheellisia pyyteitä\nvastaan, toinen ei näytä arvioivan niiden voimaa niin suureksi\neikä huolivan niiden vuoksi kiirehtiä askeleitaan eikä ruveta\nvaruilleen, Plutarkhoksella on platonilaiset mielipiteet, lempeät ja\nyhteiskunnalliseen yhdyselämään soveltuvaiset; toisella stoalaiset ja\nepikurolaiset, vähemmän omiaan yleiseen käytäntöön, mutta mielestäni\nmukavammat yksityiselle ja lujemmat. Näyttää siltä kuin Seneca tekisi\njonkin verran myönnytyksiä aikuistensa keisarien tyranniudelle,\nsillä pidän varmana, että se arvostelu, jolla hän tuomitsee Caesarin\njalomieliset murhaajat, on pakosta annettu; Plutarkhos on kaikissa\nsuhteissa vapaa. Seneca on täynnä hienouksia ja älynvälähdyksiä,\nPlutarkhos on täynnä asiallista sisällystä. Edellinen kiihoittaa meitä\nenemmin ja liikuttaa mieltämme, jälkimmäinen tyydyttää meitä enemmin ja\npalkitsee meidät paremmin; hän opastaa meitä, toinen meitä kannustaa.\n\nMitä Ciceroon tulee, niin hänen teoksistaan voivat tarkoitustani\npalvella ne, jotka käsittelevät erikoisesti moraalifilosofiaa.\nMutta tunnustaakseni rohkeasti totuuden (kun näet kerran on astunut\nhäpeämättömyyden rajojen yli, niin ei enää mikään ole pidättämässä),\nhänen kirjoitustapansa, niinkuin jokainen muu samanlainen, tuntuu\nminusta ikävältä: sillä hänen esipuheensa, määritelmänsä, jaoittelunsa\nja etymologiansa nielevät suurimman osan hänen teostansa; mikä on\nelävää ja ydintä, se tukahtuu noihin pitkäveteisiin valmisteluihin.\n\nKun olen tunnin ajan häntä lukenut, mikä minulle on paljon, ja palautan\nmieleeni, mitä mehua ja ydintä olen siitä saanut irti, niin enimmäkseen\nen löydä siitä muuta kuin tyhjää; sillä hän ei vielä ole päässyt\nesitystänsä tukeviin todisteihin eikä perusteihin, jotka varsinaisesti\nkoskevat etsimääni ydinkohtaa. Minulle, joka en muuta pyydä kuin\ntulla viisaammaksi, oppineemmaksi enkä kaunopuheisemmaksi, eivät nuo\nlogiikan ja Aristoteleen mukaiset määritelmät ole omiaan; tahdon, että\naloitetaan pääkohdasta; ymmärrän tarpeeksi hyvin, mitä on Kuolema\nja Nautinto, jottei tarvitse vitkastella niiden perinpohjaisessa\nmäärittelemisessä. Etsin, ja heti alun alkaen, hyviä ja vankkoja\nperusteita, jotka opettaisivat minut kestämään niiden hyökkäyksen;\neivät kieliopilliset rikkiviisaudet eikä sanojen ja todistelujen\ntaidokas sommittelu ole siihen omiaan. Haluan esitystä, joka tekee\nensi rynnäkön suoraan epäilyksenalaisen asian pahimpaan paikkaan;\nhänen esityksensä herpoutuu itse ydinkohdan ympärille; se on omansa\nkouluja varten, oikeudenkäyntejä ja saarnoja varten, joissa meillä on\naikaa torkkua, ja olemme vielä neljännestunnin kuluttua kyllin ajoissa\npaikalla päästäksemme taas esityksen juoneen käsiksi. On tarpeellista\npuhua siten tuomareille, jotka tahtoo voittaa puolelleen vääryydellä\ntahi oikeudella, lapsille ja alhaisolle, joille täytyy sanoa kaikki\nja katsoa, mikä tepsii. En tahdo, että koettamalla koetetaan\nherättää tarkkaavaisuuttani, ja että minulle sen seitsemänkymmentä\nkertaa huudetaan: \"Kuulkaa nyt!\" niinkuin tekevät meidän airueemme.\nRoomalaiset sanoivat jumalanpalveluksessaan _Hoc age_,[127] minkä me\nsanomme omassamme _Sursum corda_:[128] ne ovat aivan tarpeettomia\nsanoja minulle; olen jo kotonani kylliksi valmistautunut. En tarvitse\nhoukutteluja enkä höysteitä; syön kyllä lihan pelkältäänkin; ja sen\nsijaan että tuollaiset valmistelut ja asianalkajaiset kiihoittaisivat\nruokahaluani, ne väsyttävät sitä ja tympäisevät.\n\nKelvanneeko aikani vallaton henki puolustuksekseni siitä pyhää\nloukkaavasta julkeudesta, että pidän yhtä pitkäveteisinä jopa\nPlatoninkin dialogeja, hän kun ei päästä ainettaan tarpeeksi\noikeuksiinsa, ja valitan, että mies, jolla oli niin paljon parempaa\nsanottavana, panee niin paljon aikaa noihin pitkiin, turhiin ja\nvalmisteleviin puheluihin. Puuttuva kielitaitoni on minulla parempana\npuolustuksena sille seikalle, etten huomaa mitään hänen kielensä\nkauneudesta. Haluan ylimalkaan kirjoja, jotka sovittavat käytäntöön\ntieteitä, en sellaisia, jotka rakentelevat järjestelmiä. Molemmat\nensinmainitut ja Plinius ja heidän kaltaisensa eivät sano _Hoc age_; he\ntahtovat olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat hoksanneet sen\nitsestään; tahi jos he niin sanovat, niin se on itse aineen lausuma\n_Hoc age_, jolla on oma erikoinen sisällyksensä.\n\nLuen myöskin kernaasti Kirjeitä Atticukselle, en vain siksi, että\nne sisältävät sangen runsaasti tietoja hänen aikansa historiasta\nja valtiollisista asioista, vaan paljon enemmän senvuoksi, että\nlöydän niistä hänen yksityisen luonnonlaatunsa: olen näet, kuten\ntoisessa kohdin jo olen sanonut, erikoisen utelias oppimaan tuntemaan\nkirjailijoitteni sielun ja vilpittömät mielipiteet. Sopii kyllä\narvostella heidän taitoaan, mutta ei heidän luonnettaan eikä heitä\nitseään sen nojalla, mitä osoittavat ne heidän teoksensa, jotka he\nlevittivät nähtäviksi maailman näyttämölle. Olen tuhannesti valittanut,\nettä olemme menettäneet kirjan, jonka Brutus oli kirjoittanut\n\"hyveestä\", sillä on hyvä oppia teoria niiltä, jotka hyvin osaavat\nkäytännön. Mutta koska saarna on toista kuin saarnaaja, niin näen\nBrutuksen yhtä kernaasti Plutarkhoksen teoksissa kuin hänen omassaan:\ntahtoisin mieluummin todella tietää, mitä pakinoita hän piti teltassaan\njollekin yksityiselle ystävälleen jonkin taistelun aattoiltana, kuin\nmitä hän puhui seuraavana päivänä armeijalleen; ja mitä hän teki\ntyöhuoneessaan ja kamarissaan mieluummin kuin mitä hän teki torilla ja\nsenaatissa.\n\nMitä Ciceroon tulee, olen samaan mieltä, mitä yleensä ollaan, että\npaitsi tietoja ei ollut paljon etevyyttä hänen sielussaan: hän oli\nkelpo kansalainen, hyväluontoinen, niinkuin helposti ovat lihavat ja\nleikkisät miehet, jollainen hän oli; mutta pehmeyttä ja kunnianhimoista\nitserakkautta, sitä hänessä valehtelematta oli paljon. Niinpä en\ntiedä, miten antaa hänelle anteeksi, että hän katsoi runojansa\njulkaisemisen arvoisiksi; huonojen runojen sepittäminen ei ole suuri\npuutteellisuus, mutta puutteellisuutta on, ettei hän ole tuntenut,\nkuinka sopimattomia ne olivat hänen kunniakkaan nimensä arvolle. Mitä\nhänen kaunopuheisuuteensa tulee, niin se on aivan vertojaan vailla; en\nusko, että kukaan koskaan vetää hänelle vertoja.\n\nKun Cicero nuorempi, joka ei ollut isänsä kaltainen muuta kuin\nnimeltään, oli sotajoukon johtajana Aasiassa, oli eräänä päivänä hänen\nruokapöydässään useampia muukalaisia, muiden muassa Caestius, joka\noli istuutunut alapäähän pöytää, niinkuin ihmisiä usein luiskahtaa\nmukaan ylhäisten yleisten ruokapöytien ääreen. Cicero kysyi eräältä\npalvelijaltaan kuka hän oli. Tämä sanoi hänelle hänen nimensä. Mutta\nkun hänen ajatuksensa olivat muualla ja hän unohti mitä hänelle\nvastattiin, niin hän kysyi sitä häneltä vielä pari kolme kertaa. Jottei\nhänen tarvitsisi vaivautua toistamaan hänelle niin usein samaa asiaa,\nja saadakseen hänet huomaamaan sen jonkin erikoisseikan avulla, sanoi\npalvelija hänelle: \"Se on se Caestius, josta teille on kerrottu, ettei\nhän pidä suuressakaan arvossa isänne puhetaitoa omaansa verraten.\"\nSiitä äkkiä loukkaantuneena Cicero käski ottaa kiinni tuon Caestius\nparan ja pieksetti häntä itsensä nähden oikein aikalailla. Kas siinä\nepäkohtelias isäntä!\n\nNiidenkin joukossa, jotka ovat pitäneet hänen kaunopuheisuuttansa\nkaiken kaikkiaan verrattomana, on ollut niitä, jotka eivät ole\njättäneet huomauttamatta sen puutteellisuuksia; niinpä tuo suuri\nBrutus, hänen ystävänsä, sanoi, että se oli särkynyttä ja rampautunutta\n(_fractam et elumbem_) kaunopuheisuutta. Hänen aikuisensa puhujat\nmoittivat hänessä myöskin tuota omituista, eräänlaisen pitkän\nloppusäkeen tavoittelua hänen periodiensa lopussa ja panivat merkille\nsanat _esse videatur_,[129] joita hän siinä niin usein käyttää. Minä\npuolestani pidän enemmän loppusäkeestä, joka päättyy lyhyemmin,\njakautuen jambeihin. Kuitenkin hän joskus, mutta harvoin, panee\nrytmeihinsä hyvinkin kolean sävyn; minun korviini kuuluu sellaiselta\nseuraava merkille panemani kohta: _Ego vero me minus diu senem esse\nmallem, quam esse senem antequam essem_.[130]\n\nHistorioitsijat ovat parhaat valttini, sillä ne ovat huvittavia ja\nhelppoja lukea; ja samalla ihminen ylimalkaan, jonka tuntemista\ntavoittelen, ilmenee heidän teoksissaan elävämpänä ja eheämpänä kuin\nmissään muualla: hänen sisällisten ominaisuuksiensa moninaisuus ja\ntodellinen laita sekä suurin piirtein että yksityiskohdissa, hänen\nhenkisen rakenteensa ja sitä uhkaavien tilapäisvaikutusten erilaiset\nmahdollisuudet. Mutta elämäkertain kirjoittajat ovat minulle sitäkin\nenemmän omiaan, kun heitä huvittavat enemmän henkilöiden aivoitukset\nkuin niiden tulokset, enemmän se, mikä lähtee sisästä, kuin se, mikä\ntapahtuu ulkopuolella: siitäpä syystä Plutarkhos on kaikin puolin minun\nmieheni. Olen hyvin pahoillani, ettei meillä ole tusinaa Diogenes\nLaërtiuksia tahi ettei hänen teoksensa ole laajempi, tahi ettei sitä\nymmärretä paremmin: sillä olen yhtä utelias tuntemaan noiden maailman\nsuurten opettajain kohtalot ja elämänvaiheet kuin heidän erilaiset\noppinsa ja mielipiteensä. Tähän tapaan historiaa tutkiessa täytyy\nselailla eroituksetta kaikenlaisia kirjailijoita, vanhan ja uuden ajan,\nvieraskielisiä ja ranskalaisia, oppiakseen asiat, joita he eri tavoin\nkäsittelevät.\n\nMutta erikoisesti näyttää minusta Caesar ansaitsevan tutkimista, ei\nvain historiatieteen, vaan itsensä vuoksi: niin paljon täydellisempi\nja etevämpi hän on kaikkia muita, vaikka Sallustiuskin luetaan mukaan.\nLuen todella tätä kirjailijaa hiukan hartaammin kunnioittaen kuin\nihmisten teoksia yleensä luetaan, milloin katsellen häntä itseään\nhänen teoissaan ja hänen suuruutensa ihmettä, milloin hänen kielensä\npuhtautta ja verratonta hioutuneisuutta, joka on vienyt voiton ei\nvain kaikista historioitsijoista, kuten Cicero sanoo, vaan ehkäpä\nCicerosta itsestäänkin. Hän on vihollisistaan puhuessaan niin vilpitön\nlausunnoissaan, että lukuunottamatta pettäviä värejä, joilla hän kokee\npeittää asiansa vääryyttä ja ruttomaisen kunnianhimonsa saastaisuutta,\nluulen, että siinä yksin voi hänessä löytää moitteen sijaa, että hän\non puhunut liian niukasti itsestään; sillä niin monia suurtöitä ei ole\nvoitu hänen toimestaan suorittaa niin, etteivät ne olisi kysyneet hänen\nhenkilökohtaista toimintaansa paljoa enemmän kuin mitä hän näyttää\nniihin panevan.\n\nPidän joko sangen yksinkertaisista tahi erinomaisen etevistä\nhistoriankirjoittajista. Yksinkertaiset, joilla ei ole mitään omaansa\nlisättävänä esitykseensä, ja jotka siinä osoittavat vain huolellisuutta\nja tarkkuutta, kooten kaikki mitä tulee heidän tietoonsa ja merkiten\nmuistiin hyvässä uskossa kaikki asiat valikoimatta ja lajittelematta,\njättävät totuuden huomaamista varten tarpeellisen arvostelemisen\nkokonaan meidän asiaksemme: sellainen on muiden muassa esimerkiksi\ntuo kelpo Froissart, joka tehtävässään on menetellyt niin avomielisen\nvilpittömästi, että hän, jos on tehnyt virheen, ei mitenkään pelkää sen\ntunnustamista ja korjaamista siinä, missä hänelle on sitä huomautettu,\nja joka meille esittää jopa erilaiset liikkeellä olleet huhutkin ja\nerilaiset kuulemansa kertomukset: siinä on historian aineisto kaikessa\nalastomuudessaan ja muodottomuudessaan; kukin voi käyttää sitä\nhyväkseen ymmärryksensä mukaan.\n\nErinomaisen etevät kykenevät valikoimaan sen, mikä on tietämisen\narvoista, osaavat eroittaa kahdesta selonteosta sen, joka on\ntodenmukaisempi; ruhtinasten olosuhteiden ja luonnonlaadun nojalla he\ntekevät johtopäätöksiä heidän aikeistaan ja panevat heidän suuhunsa\nasianmukaiset sanat; heillä on oikeus anastaa se arvovalta, että he\ntahtovat taivuttaa meidän mielipiteemme omansa mukaiseksi; mutta\ntietysti sellainen ei sovi monellekaan miehelle. Keskinkertaiset\n(jollaiset ovat tavallisimpia) pilaavat meiltä kaikki; he tahtovat\npureksia kaikki meille valmiiksi; he anastavat oikeuden arvostella\nja siis myöskin suunnata historiaa mielensä mukaan; sillä niin pian\nkuin arvostelu kallistuu tietylle taholle, ei voi varjella itseään\nkääntämästä ja vääntämästä kertomusta siihen suuntaan; he ryhtyvät\nvalikoimaan tietämisen arvoiset asiat ja salaavat meiltä usein sen\nja sen sanan, sen ja sen yksityisen teon, joka olisi meidän parempi\ntietää; he jättävät mainitsematta, muka mahdottomina uskoa, sellaiset,\nmitä eivät ymmärrä, ja ehkä vielä monen seikan siksi, etteivät osaa\nsanoa sitä hyvällä latinan- tahi ranskankielellä. Näytelkööt he vain\npelkäämättä puhe- ja esitystaitoaan, arvostelkoot vain mielensä mukaan;\nmutta jättäkööt myöskin meille mahdollisuuden arvostella heidän\njälkeensä älköötkä lyhentelemällä ja valikoimalla muuttako tahi katsoko\njoutavaksi mitään aineiston kokonaisuudesta, vaan siirtäkööt sen meille\npuhtaana ja eheänä kaikissa suhteissa.\n\nUseimmiten valitaan tähän tehtävään, ja varsinkin näinä aikoina,\nhenkilöitä alhaison riveistä, huomioon ottaen ainoastaan, että heillä\non hyvä puhetaito, ikäänkuin koettaisimme heiltä oppia kielioppia;\nja heillä puolestaan, kun ovat palkatut vain sitä varten ja ovat\ntarjonneet kaupaksi vain jaaritustaitonsa, on oikeus myöskin välittää\netupäässä vain siitä puolesta asiaa; niinpä he, säästämättä kauniita\nsanoja, punovat meille kauniin kudoksen huhuista, joita ovat\nkadunkulmista haalineet. Ainoat hyvät historiateokset ovat niiden\nitsensä kirjoittamat, jotka johtivat valtioasioita tahi olivat mukana\nniitä johtamassa tahi joiden ainakin on ollut suotu johtaa toisia\nsamanlaatuisia; sellaisia ovat melkeinpä kaikki kreikkalaiset ja\nroomalaiset; sillä kun useammat silminnäkijät ovat kirjoittaneet\nsamasta asiasta (niinkuin siihen aikaan oli laita, että ylhäinen\nasema ja tiedot tavallisesti sattuivat yhteen), niin erehdyksen, jos\nsellainen on olemassa, täytyy olla ihmeen vähäpätöinen ja koskea sangen\nepävarmaa syrjäseikkaa. Mitä voi toivoa lääkäriltä, joka käsittelee\nsotaa, tahi koulupojalta, joka kirjoittaa ruhtinasten suunnitelmista?\n\nJos tahdomme huomata, kuinka tunnontarkkoja roomalaiset olivat siinä\nsuhteessa, niin siitä ei tarvita muuta kuin seuraava esimerkki: Asinius\nPollio[131] huomasi Caesarinkin historiateoksissa jonkin erehdyksen,\njonka tämä oli tullut tehneeksi senvuoksi, ettei ollut voinut luoda\nkatseitaan joka kohtaan armeijaansa, vaan oli uskonut yksityisiä\nhenkilöitä, jotka usein kertoivat hänelle asioita, jotka eivät olleet\nkylliksi tarkistettuja, tahi myöskin senvuoksi, että hänen sijaisensa\neivät olleet antaneet hänelle kyllin tarkkoja tietoja hänen poissa\nollessaan hoitamistaan asioista.\n\nOnko tämä totuuden etsintä vaikeaa, sen voi huomata siitä, että\nesimerkiksi johonkin taisteluun nähden ei voi luottaa sen tietoihin,\njoka on ollut sitä johtamassa, eikä sotamiehiin siihen nähden, mitä on\ntapahtunut heidän läheisyydessään, ellei, kuten tuomarin valmistavassa\ntutkinnossa, kuulustella todistajia vastakkain ja saada kuulla\nvastaväitteitä todistettaessa jokaisen tapahtuman pikkuseikkoja.\nTodellakin, ne tiedot, mitä meillä on historiastamme, ovat paljoa\nlöyhempiä; mutta tätä seikkaa on Bodin[132] käsitellyt riittävästi ja\nminun käsityskantani mukaisesti.\n\nKorvatakseni hiukan muistini petollisuutta ja puutteellisuutta, joka\non niin tavaton, että minulle on useamman kerran sattunut, että olen\nottanut uudestaan käsille muka uusina ja minulle tuntemattomina\nkirjoja, jotka olin lukenut huolellisesti muutamia vuosia aikaisemmin\nja töhertänyt täyteen muistiinpanojani, olen jo jonkin aikaa pitänyt\ntapanani merkitä jokaisen kirjan loppuun (tarkoitan niitä, joita en\ntahdo käyttää kuin kerran) ajan, jolloin olen lukenut sen loppuun, ja\npääpiirteittäin arvostelun, jonka olen saanut siitä muodostetuksi,\njotta tuo muistuttaisi mieleeni ainakin ulkomuodon ja yleiskäsityksen,\njonka olin saanut kirjailijasta häntä lukiessani. Tahdon jäljentää\ntähän eräitä näistä muistiinpanoistani.\n\nNäin kirjoitin noin kymmenen vuotta sitten\nGuicciardini-painokseeni[133] (puhukoot, näet, kirjani mitä kieltä\ntahansa, niin minä puhun niille omaani): \"Hän on huolellinen\nhistorioitsija, jolta mielestäni tarkemmin kuin keltään toiselta\nvoi saada tietää totuuden hänen aikansa valtioasioista; hän onkin\nuseimmissa niistä ollut itse toimien mukana, vieläpä kunniakkaalla\narvosijalla. Ei mitenkään näytä siltä kuin hän vihasta, suosiosta\ntahi itserakkaudesta olisi esittänyt asiat väärässä valossa; siitä\novat takeina ne vapaat arvostelut, joita hän antaa vallanpitäjistä,\nnimenomaan niistä, jotka olivat hänet korottaneet valtiotoimiin ja\nhäntä niissä käyttäneet, esimerkiksi paavi Clemens Seitsemännestä.\nMitä tulee siihen puoleen, josta hän näyttää tahtovan olla eniten\nylpeä, nimittäin hänen syrjähyppäyksiinsä ja puheisiinsa, niin niitä\non hyviä ja sellaisia, joissa on runsaasti kauniita kohtia, mutta\nhän rakastaa niitä liiaksi; sillä kun hän ei tahdo jättää mitään\nsanomatta ja kun hänellä on niin runsas ja laaja, melkeinpä loppumaton\naine, käy hän pitkäveteiseksi ja lähentelee hiukan skolastikkojen\nmonisanaisuutta. Olen myöskin pannut merkille sen seikan, että vaikka\nhän arvostelee niin monia henkilöitä ja tekoja, niin monia alotteita\nja päätöksiä, niin hän ei koskaan johda ainoatakaan hyveestä,\nuskonnosta ja omastatunnosta, ikäänkuin nämä tekijät olisivat hävinneet\naivan olemattomiin maailmasta; ja kaikkiin tekoihin, näyttäköötpä\nne itsessään kuinka kauniilta tahansa, hän etsii syyn jostakin\npaheellisesta aiheesta tahi jonkinlaisesta oman voiton pyynnistä. On\nmahdotonta ajatella, ettei tuossa äärettömässä tekojen paljoudessa,\njota hän arvostelee, olisi ollut edes yhtään järjen tietä syntynyttä;\nei mikään turmelus ole voinut vallata ihmisiä niin yleisesti, ettei\nedes joku ole pelastunut tartunnasta. Tuo panee minut pelkäämään, että\nsiinä on vähän hänen oman vaistonsa vikaa, ja se voi olla johtunut\nsiitä, että hän on arvostellut muita itsensä mukaan.\"\n\nKappaleeseeni Philippe de Comminesin[134] muistelmia on kirjoitettu\nseuraavaa: \"Hänellä tapaa lempeää ja miellyttävää, koruttoman\nyksinkertaista kieltä, puhtaan kertomatyylin, josta tekijän\nvilpittömyys ilmeisenä loistaa esiin, ja joka on vapaa itserakkaudesta\nhänen puhuessaan itsestään, ja puolueellisuudesta ja kateudesta hänen\npuhuessaan muista; hänen puheissaan ja kehoitussanoissaan enemmän\nhyvää innostusta ja totuutta kuin mitään erinomaista taitavuutta; ja\nkaikkialla arvokkuutta ja vakavuutta, joka todistaa, että hän on hyvää\nsyntyperää ja kasvatettu valtiomiespiireissä.\"\n\nHerra du Bellayn[135] Muistelmiin: \"Aina on huvittavaa nähdä asiat\nniiden esittäminä, jotka ovat koettaneet, miten niitä tulee johtaa;\nmutta ei voi kieltää, että silminnähtävästi on huomattavissa,\nkuinka nämä herrat ovat menettäneet paljon sitä esitystavan\nsuoruutta ja vapautta, joka niin loistavana näyttäytyy muinaisilla\nheidänlaisillaan kirjailijoilla, kuten herra de Joinvillellä, Pyhän\nLudvigin palvelijalla, Eginhardilla, Kaarle Suuren kanslerilla, ja\nPhilippe de Comminesilla, joka on tuoreemmassa muistissamme. Tämä\non pikemmin puolustuspuhe Frans-kuninkaan puolesta keisari Kaarle\nViidettä vastaan kuin historiaa. En tahdo uskoa, että he ovat mitään\nmuuttaneet, mitä pääasiaan tulee, mutta oikein työkseen he kääntävät\ntapahtumain arvostelun, usein vastoin järkeä, meidän eduksemme ja\njättävät mainitsematta kaikki, mikä on arkatuntoista heidän herransa\nelämässä, kuten näkyy esimerkiksi siitä, että herrojen de Montmorencyn\nja de Brionin epäsuosioon joutumista ei ole muistettu; eipä edes\nmadame d'Étampesin nimeäkään ole tavattavissa. Voi peitellä salaiset\nteot, mutta on anteeksiantamaton virhe vaieten sivuuttaa sellaista,\nmitä kaikki tietävät, ja asioita, joista on ollut julkisia ja niin\ntärkeitä seurauksia. Siis, jos tahdotaan täydellisesti oppia tuntemaan\nFrans-kuningas ja hänen aikansa historialliset tapahtumat, niin\nkäännyttäköön toisaalle, jos minua uskotaan. Tässä teoksessa voi olla\nhyödyllinen se seikkaperäinen esitys, joka koskee niitä taisteluja ja\nsotatoimia, joissa nämä herrat ovat olleet mukana, muutamain heidän\naikansa ruhtinasten yksityisiä sanoja ja tekoja sekä herra de Langeayn\njohtamia hankkeita ja keinotteluja; siinä on runsaasti tietämisen\narvoisia asioita ja varsin hyviä puheita.\"\n\n\n\n\n22\n\nJULMUUDESTA\n\n(II, 11)\n\n\nMitä minussa on hyvää, se on minussa kohtalon minulle suomasta\nsyntymästä; en ole sitä saanut lain, enkä opetuksen tahi muun opettelun\navulla: minussa oleva viattomuus on luontaista viattomuutta; voimia\nvähän ja taitoa ei ensinkään. Vihaan muiden paheiden mukana hirveästi\njulmuutta, sekä luonnostani että järkeni vaatimuksesta, äärimmäisenä\nkaikista paheista; mutta tämä vihani menee sellaiseen hempeyteen\nsaakka, että minusta on vastenmielistä nähdä tapettavan kanaa, enkä\nsiedä kuulla jäniksen parkuvan koirieni hampaissa, vaikka metsästys\nonkin ylenmäärin hauskaa...\n\nOikeudessakin kaikki, mikä menee pitemmälle kuin yksinkertainen\nkuolema, tuntuu minusta pelkältä julmuudelta, varsinkin meidän\ntaholtamme, joiden tulisi katsoa velvollisuudeksemme lähettää sielut\niankaikkisuuteen otollisessa tilassa, mikä ei ole mahdollista,\njos olemme saattaneet ne kuohuksiin ja epätoivoon sietämättömillä\ntuskilla...\n\nEräs vangittu sotamies, joka äskettäin siitä tornista, jossa häntä\npidettiin, oli huomannut kansaa kokoontuvan torille ja kirvesmiesten\nsiellä pystyttelevän laitoksiaan, luuli, että se tapahtui häntä varten.\nHän päätti surmata itsensä, mutta hän ei löytänyt muuta siihen sopivaa\nasetta kuin vanhan ruostuneen kärrynnaulan, jonka sattumalta sai\nkäsiinsä. Sillä hän iski itseään kovasti ensin kaksi kertaa kurkun\nympärille; mutta huomattuaan, että tämä ei tehonnut, hän iski itseään\npian senjälkeen kolmannen kerran vatsaan, jonne naula tarttui kiinni.\nEnsimmäinen hänen vartijoistaan, joka astui sisään hänen luokseen,\ntapasi hänet tässä tilassa, vielä hengissä, mutta maaten maassa ja\naivan heikontuneena näistä iskuista. Käyttääkseen aikaa, ennenkuin hän\nheittäisi henkensä, kiiruhdettiin lukemaan hänelle hänen tuomionsa.\nKuultuaan siitä, että häneltä oli tuomittu vain pää poikki, hän\nnäytti jälleen rohkaisevan mielensä, suostui juomaan viiniä, josta ei\nollut huolinut, kiitti tuomareitaan heidän odottamattoman lempeästä\ntuomiostaan ja kertoi päättäneensä surmata itsensä, tultuaan niistä\nvalmistuksista, joita oli nähnyt torilla tehtävän, siihen luuloon,\nettä häntä tahdottiin kiduttaa jollakin kauhealla rangaistuksella; hän\nnäytti olevan pelastunut kuolemasta, kun se kohtasi häntä toisessa\nmuodossa...\n\nElän aikana, jolloin meillä on yllinkyllin uskomattomia esimerkkejä\ntästä paheesta hillittömien kansalaissotiemme vuoksi; muinaisajan\nhistoriateoksissa ei tapaa mitään pahempia äärimmäisyyksiä kuin\nmitä me saamme kokea joka päivä; mutta se ei ole minua mitenkään\ntotuttanut niihin. Tuskin saatoin uskoa, ennenkuin olin sen nähnyt,\nettä olisi olemassa niin villejä sieluja, että he, pelkästä murhan\ntuottamasta nautinnosta, tahtoisivat sen tehdä: silpoa ja katkoa\ntoisten jäseniä, kannustaa älyään keksimään harvinaisia kidutuksia\nja uusia kuolemanlajeja, vihaamatta, tavoittelematta mitään hyötyä,\nyksinomaan vain huvikseen katsellaksensa tuskissaan kuolevan ihmisen\nsäälittäviä eleitä ja liikkeitä, nauttiakseen hänen vaikeroimisistaan\nja valitushuudoistaan. Sillä se on äärimmäinen huippu, johon julmuus\nvoi kohota: _ut homo hominem non iratus, non timens, tantum spectaturus\noccidat_.[136] Minä puolestani en ole voinut mielipahaa tuntematta\nnähdä edes ajettavan takaa ja tapettavan viatonta eläintä, joka ei voi\npuolustautua ja joka ei tee meille mitään pahaa; ja tuo tavallinen\ntapahtuma, että hirvi, joka tuntee hengästyneensä ja uupuneensa ja\njolla ei enää ole muuta keinoa, kääntyy takaisin ja antautuu meille,\njotka sitä ajamme takaa, pyytäen meiltä armoa kyynelillään,\n\n                   _questuque cruentus\n    atque imploranti similis_,[137]\n\non minusta aina tuntunut hyvin vastenmieliseltä näyltä. Tuskin saan\nkiinni elävän eläimen, jota en päästä jälleen irti; Pythagoras osteli\nniitä kalastajilta ja linnustajilta tehdäkseen samoin;\n\n                       _primoque a caede ferarum\n    incaluisse puto maculatum sanguine ferrum_.[138]\n\nLuonnostaan verenhimoiset eläimiin nähden osoittavat luontaista\ntaipumusta julmuuteen. Sittenkun Roomassa oli totuttu näkemään eläinten\ntappoja, tuli ihmisten ja gladiaattorien vuoro. Pelkäänpä, että luonto\nitse on istuttanut ihmiseen jonkinlaisen epäinhimillisyysvaiston.\nEi ketään huvita katsella, kuinka eläimet leikkivät keskenään\nja hyväilevät toisiansa; ja kaikkia huvittaa katsella, kuinka\nne raatelevat ja silpovat toisiaan. Ja jottei pilkattaisi tuota\nmyötätuntoa, jota tunnen niitä kohtaan, huomautan, että teologiakin\nvelvoittaa meidät osoittamaan niille jonkinlaista armeliaisuutta;\nja koska sama herra on sijoittanut meidät tähän palatsiinsa häntä\npalvelemaan, ja koska ne, niinkuin mekin, ovat hänen perhettänsä, niin\nse on oikeassa vaatiessaan meiltä jotakin arvonantoa ja myötätuntoa\nniitä kohtaan.\n\n\n\n\n23\n\nRAIMOND DE SEBONDIN PUOLUSTUS\n\n(II, 12)\n\n\nTiede on todella jotakin sangen hyödyllistä ja suurta. Sen halveksijat\ntodistavat riittävästi typeryytensä. Mutta en kuitenkaan anna sille\nniin äärettömän suurta arvoa kuin muutamat ihmiset, esimerkiksi\nfilosofi Herillus, joka piti sitä korkeimpana hyvänä ja oli sitä\nmieltä, että se kykeni tekemään meidät viisaiksi ja tyytyväisiksi.\nSitä minä en usko, enkä sitäkään, mitä toiset ovat sanoneet, että\ntiede on muka kaikkien hyveitten äiti, ja että kaikki paheet johtuvat\ntietämättömyydestä. Jos se on totta, niin se kaipaa pitkiä selityksiä.\n\nTaloni on jo ammoin ollut avoinna oppineille miehille ja on\nheidän piireissään hyvin tunnettu; isäni näet, joka siinä isännöi\nviisikymmentä vuotta ja kauemminkin, kannatti lämpimästi tuota uutta\nharrastusta, jolla kuningas Frans I suosi tieteitä ja taiteita\nja korotti ne arvoon, ja hän etsi hyvin halukkaasti ja suurin\nkustannuksin oppineitten miesten seuraa, vastaanottaen heitä talossaan\nkuin pyhiä henkilöitä, joiden suusta jollakin erikoisella tavalla\npuhui jumalallisen viisauden henki, kokoillen heidän lausumiaan ja\npuheitaan kuin oraakkelin vastauksia, ja sitä syvemmin kunnioittaen ja\nhartaammin, mitä vähemmin hän oli pätevä niitä arvostelemaan; hän näet\nei ollut saanut minkäänlaista opillista sivistystä, enempää kuin hänen\nesi-isänsäkään. Minä kyllä pidän oppineista, mutta en heitä jumaloi.\n\nMuitten muassa Pierre Bunel, aikoinaan suuressa oppineen maineessa\nollut mies, joka oli jäänyt muutamiksi päiviksi Montaigneen isäni\nseuraan yhdessä toisten hänenlaistensa miesten kanssa, lahjoitti\nhänelle lähtiessään erään kirjan, jonka nimi on _Theologia naturalis,\nsive Liber creaturarum, magistri Raimondi de Sebonde_.[139] Ja koska\nisäni oli perehtynyt italian- ja espanjankieleen, ja tämä kirja on\nkirjoitettu latinaisin päättein solkatulla espanjankielellä, niin Bunel\ntoivoi, että isäni varsin vähällä avulla voisi käyttää sitä hyväkseen,\nja suositteli sitä hänelle hyvin hyödyllisenä ja sen ajan mukaisena\nkirjana, jolloin hän sen hänelle antoi: se tapahtui siihen aikaan,\njolloin Lutherin uudet aatteet alkoivat päästä arvoon ja järkyttää\nmonin paikoin meidän vanhaa uskoamme. Ja siinä hän oli varsin oikeassa,\naavistaen järkensä ajatuksella oikein, että tuo alkava tauti helposti\näityisi inhottavaksi ateismiksi. Sillä kun kerran kansan, joka ei\nkykene arvostelemaan asioita itsenäisesti, vaan antautuu sattuman\nja näennäisyyksien valtoihin, on sallittu julkeasti halveksia ja\nmestaroida niitä aatteita, joita se oli mitä hartaimmin kunnioittanut,\nkuten esimerkiksi sen sielun autuutta koskevia, ja kun kerran on pantu\nepäilyksenalaisiksi ja horjumaan eräitä sen uskonkappaleita, niin\nse helposti piankin katsoo yhtä epävarmoiksi kaikki muutkin uskonsa\nkappaleet, joilla sen käsityksessä ei ollut suurempaa mahtiarvoa eikä\nlujempaa perustusta kuin niillä, joita on järkytetty, ja ravistaa\nniskoiltaan, kuten tyrannimaisen ikeen, kaikki lakien arvovallan ja\nvanhan tavan kunnioituksen siihen tekemät vaikutukset,\n\n    _nam cupide conculcatur nimis ante metutum_,[140]\n\npäättäen olla siitä lähtien suvaitsematta mitään, mihin se ei ole\npainanut hyväksymisensä leimaa ja antanut nimenomaista suostumustaan.\n\nSitten, muutamia päiviä ennen kuolemaansa, isäni oli sattumalta\nlöytänyt tuon kirjan monien muiden hylkypaperien joukosta ja käski\nminun kääntää sen itselleen ranskaksi. Ei ole vaikea kääntää\ntämäntapaisia kirjailijoita, joiden teoksissa tuskin on muuta\njäljiteltävää kuin sisällys; mutta sellaisiin, jotka ovat panneet\npaljon huolta kielen kauniiseen ja siroon asuun, on vaarallista ryhtyä,\nvarsinkin jos mielii siirtää heidän kirjoitelmansa jollekin varoiltaan\nköyhemmälle kielelle. Se oli minulle varsin outoa ja uutta tehtävää,\nmutta kun minulla silloin sattui olemaan hyvää aikaa, enkä voinut\nkieltäytyä täyttämästä mitään käskyä, jonka oli antanut parhain isä,\nmitä koskaan on ollut olemassa, niin suoritin sen niin hyvin kuin\ntaisin. Se ilahdutti häntä erittäin suuresti, ja hän määräsi, että\nkäännös painatettaisiin, mikä tehtiinkin hänen kuoltuaan.\n\nMielestäni tämän kirjailijan ajatukset olivat kauniita, hänen\nteoksensa rakenne johdonmukainen ja hänen tarkoitusperänsä hartaasti\nuskonnollinen. Koska monet ihmiset lukevat sitä kernaasti, varsinkin\nnaiset, joille meidän tulee tehdä enemmän palveluksia, olen usein\nollut lähtemäisilläni heille avuksi, vapauttamaan heidän kirjansa\nkahdesta pääsyytöksestä, jotka sitä vastaan tehdään. Sen tarkoitus on\nuskalias ja rohkea; se näet ottaa inhimillisillä ja luonnollisilla\njärkiperusteilla tukeaksensa ja todistaaksensa ateisteja vastaan kaikki\nkristinuskon opinkappaleet, ja sen se todella mielestäni tekeekin niin\nvankasti ja menestyksellisesti, etten luule mahdolliseksi käsitellä\ntätä ainetta paremmin, enkä usko kenenkään vetäneen sen tekijälle\nvertoja.\n\nKun tämä teos näytti minusta liian runsasoppiselta ja kauniilta\nkirjailijan sepittämäksi, jonka nimi on niin vähän tunnettu ja josta me\nemme tiedä muuta kuin että hän oli espanjalainen, joka noin kaksisataa\nvuotta sitten harjoitti lääkärinammattia Toulousessa, niin tiedustelin\nkerran Adrianus Turnebukselta,[141] joka tiesi kaikki asiat, kuinka\ntämän kirjan laita oikein oli. Hän vastasi minulle luulevansa, että\nse oli jonkinlainen ydinmehu pyhän Tuomas Aquinolaisen opeista; sillä\ntodellakin ainoastaan tuo henki, rajattoman oppinut ja ihmeteltävän\nterävä-älyinen, kykeni lausumaan sellaisia ajatuksia. Se vain on\nvarmaa, että olipa sen tekijä tahi keksijä kuka tahansa (eikä ole syytä\nriistää ilman enempää aihetta Sebondelta tätä nimeä), hän oli perin\netevä mies, jolla oli useita oivallisia kykyjä.\n\nEnsimmäinen moite, joka lausutaan hänen teoksestaan, on se, että\nkristityt tekevät väärin itseään kohtaan tahtoessaan lukea uskontoansa\ninhimillisillä järkiperusteilla, se kun on käsitettävissä vain uskolla\nja Jumalan armon erikoisen vaikutuksen avulla. Tässä vastaväitteessä\nnäyttää olevan jonkinlaista harrasta uskonnollisuutta, ja tästä\nsyystä meidän täytyy sitä maltillisemmin ja kunnioittavammin\nkoettaa tyydyttää niitä, jotka sen tuovat esiin. Se sopisi paremmin\njumaluusoppiin perehtyneen miehen tehtäväksi kuin minun, jolla siinä\nei ole mitään tietoja; olen kuitenkin sitä mieltä, että niin suuressa\nja jumalallisessa asiassa, joka on niin korkealla ihmisen ymmärryksen\nyläpuolella kuin on tuo Totuus, jolla Jumala hyvyydessään on suvainnut\nmeitä valaista, on varsin tarpeellista, että hän ylenpalttisesta ja\nerikoisesta suosiosta vielä antaa meille apunsa, voidaksemme sen\nkäsittää ja omaksua; enkä usko, että puhtaasti inhimilliset keinot\nmitenkään siihen kykenevät; ja jos ne kykenisivät, niin muinaisten\nvuosisatain niin lukuisilta harvinaisilta ja erinomaisilta ja niin\nrunsailla luontaisilla kyvyillä varustetuilta hengiltä ei olisi jäänyt\nsaavuttamatta tämä tietämys heidän järkensä avulla. Usko yksin käsittää\nelävästi ja varmasti uskontomme ylevät salaisuudet, mutta silti ei ole\nsanottu, että ei ole sangen kaunis ja sangen kiitettävä yritys käyttää\nuskomme hyväksi myöskin niitä luonnollisia ja inhimillisiä apuneuvoja,\njotka Jumala on meille antanut.\n\nSe on epäilemättä kunniakkain tapa, millä voimme niitä käyttää,\neikä ole olemassa kristityn ihmisen arvon mukaisempaa tehtävää eikä\ntarkoitusta kuin pyrkiä kaikilla tutkimuksillaan ja ajatuksillaan\nkaunistamaan, laajentamaan ja kartuttamaan uskonsa totuutta. Me emme\ntyydy palvelemaan Jumalaa hengellämme ja sielullamme; me olemme hänelle\nvelkaa ja osoitamme hänelle myöskin ruumiillista kunnioitusta; käytämme\njäseniämmekin ja liikkeitämme ja ulkonaisia esineitä osoittaaksemme\nhänelle kunniaa; samoin tulee tässä tehdä ja tukea uskoamme kaikella\njärjellä, mikä meissä on, mutta aina varoen, ettemme luule sen\nriippuvan meistä emmekä omien ponnistustemme ja johtopäätöstemme voivan\nsaavuttaa niin yliluonnollista ja jumalallista tietämystä. Jos aivan\nerikoinen ilmestys ei vuodata sitä meihin, jos se meissä syntyy, en\ntahdo sanoa vain järjen avulla, vaan yleensä inhimillisin välinein,\nniin se ei ole meissä oikeassa arvossaan eikä loistossaan; ja pelkäänpä\ntodella kuitenkin, että pääsemme nauttimaan sitä vain tätä viimeksi\nmainittua tietä.\n\nJos yhdyssiteenämme Jumalaan olisi elävä usko, jos meidät sitoisi\nJumalaan hän itse, emmekä me itse, jos meillä olisi jumalallinen pohja\nja perustus, niin ihmiselämän sattumat eivät voisi horjuttaa meitä\nniinkuin ne voivat, linnoituksemme ei olisi taipuvainen antautumaan\nniin heikosta pommituksesta, uutuuksien halulla, ruhtinasten\npakotuksella, puolueen menestyksellä, mielipiteittemme yltiöpäisellä\nja satunnaisella vaihdoksella ei olisi voimaa järkyttää ja turmella\nuskoamme; emme antaisi uuden todistuskeinon emmekä minkään puhetaidon\nmaailmassa vakuuttelukyvyllään sitä mielin määrin häiritä, vaan\nkestäisimme sellaiset hyökyaallot horjumattoman ja järkähtämättömän\nlujina:\n\n    _Illisos fluctus rupes ut vasta refundit\n    et varias circum latrantes dissipat undas\n    mole sua_.[142]\n\nJos tuo Jumaluuden säde meitä mitenkään koskettaisi, niin se näkyisi\nmeissä kaikkialla; ei vain sanoissamme, vaan myöskin teoissamme\nilmenisi sen valo ja kirkkaus; kaikki, mikä meistä lähtisi, olisi\ntuon jalon loisteen kirkastamaa. Meidän tulisi hävetä sitä, että kun\nihmisten perustamissa lahkoissa ei ole koskaan ollut jäsentä, joka,\nsisälsipä hänen oppinsa mitä vaikeuksia ja eriskummaisuuksia tahansa,\nei jossakin määrin olisi käytöksessään ja elämässään mukautunut\nsen mukaan, niin sitävastoin niin jumalallisessa ja taivaallisessa\nlaitoksessa (kuin krist. kirkossa) ei näy kristillisyyttä muussa kuin\nsanoissa! Jos tahdotte huomata sen, niin verratkaa meitä elintapoihimme\nnähden muhamettilaiseen, pakanaan, ja te jäätte aina alakynteen,\nvaikka meidän, katsoen uskontomme etevämmyyteen, pitäisi loistavasti\nkunnostautua, olla äärettömästi ja verrattomasti edellä; ja tekisipä\nmieli sanoa: \"Ovatko he niin oikeudentuntoisia, niin lähimmäistään\nrakastavia, niin hyviä? Hehän siis ovat kristityitä.\"\n\nKaikki muut ulkonaiset puolet ovat yhteisiä kaikille uskonnoille:\ntoivo, luottamus, ihmetapahtumat, juhlamenot, katumus, marttyyrit;\nmeidän Totuutemme erikoisena merkkinä pitäisi olla meidän hyveemme,\nniinkuin se on myöskin taivaallisin ja vaikeimmin saavutettava\nmerkki, ja niinkuin se on Totuuden arvokkain tuote. Hyvä kuninkaamme\nLudvig Pyhä oli kuitenkin oikeassa hartaasti kehoittaessaan tuota\ntataarilaiskuningasta, joka oli kääntynyt kristinuskoon ja aikoi\ntulla Lyoniin suutelemaan paavin jalkoja ja näkemään siellä sitä\npyhyyttä, jonka hän toivoi tapaavansa meidän tavoissamme, luopumaan\ntästä aikeesta, hän kun pelkäsi, että meidän irstailevat elintapamme\npäinvastoin vieroittaisivat hänet niin pyhästä uskosta; niin kokonaan\ntoisin kuin kävikin sen toisen, joka, mentyään samassa tarkoituksessa\nRoomaan ja nähdessään siellä senaikuisen papiston ja kansan\nkevytmielisyyden, kiintyi sitä lujemmin meidän uskontoomme, ottaen\nhuomioon, kuinka voimakas ja jumalallinen se kaiketi oli, koska pystyi\nylläpitämään arvonsa ja loistonsa keskellä niin suurta turmelusta ja\nniin paheellisissa käsissä.\n\nJos meissä olisi hitunenkaan uskoa, niin me siirtäisimme vuoret\nsijoiltaan, sanoo pyhä sana; meidän tekomme, joita Jumala ohjaisi ja\njoiden mukana hän olisi, eivät olisi yksinkertaisesti inhimillisiä,\nvaan niissä olisi jotakin ihmemäistä, kuten uskossammekin. _Brevis\nest institutio vitae honestae beataeque, si credas_.[143] Toiset\nuskottelevat maailmalle uskovansa mitä eivät usko; toiset, ja niitä\non enemmän, uskottelevat sitä itselleen, kun eivät osaa täysin\nkäsittää, mitä uskominen on; ja me oudoksumme sitä, että sodissa,\njotka nykyään rasittavat valtiotamme, näemme tulosten häilyvän ja\nvaihtelevan niinkuin yleensä tavallista on; se tulee siitä, ettemme tuo\nniihin mukaamme mitään muuta kuin omaamme. Oikeus, joka on toisessa\npuolueista, on siinä vain koristeena ja ulkoverhona; siinä vedotaan\nkyllä siihen, mutta se ei ole siinä omaksuttuna, ei kotiutuneena eikä\nsiihen vihittynä; se on siinä kuin asianajajan suussa, ei niinkuin\nasianosaisen sydämessä ja rakkaudessa.\n\nJumalan tulee antaa erityistä apuaan uskolle ja uskonnolle, ei meidän\nintohimoillemme; ihmiset ovat siinä sodassa johtajina ja käyttävät\ntarkoituksiinsa uskontoa; sen pitäisi olla aivan päinvastoin.\nKatsokaa, emmekö me omin käsin sitä muovaile. Milloin on paremmin\nkuin Ranskassa meidän päivinämme nähty, kuinka niin selvästä ja\nvarmasta opista muodostetaan, niinkuin vahasta, niin paljon toisilleen\nvastakkaisia kuvia? Ne, jotka ovat katsoneet sitä vasemmalta, ne,\njotka ovat katsoneet sitä oikealta, ne, jotka sanovat sitä mustaksi,\nne, jotka sanovat sitä valkeaksi, käyttävät sitä niin yhtäläisesti\nväkivaltaisiin ja kunnianhimoisiin yrityksiinsä ja menettelevät niissä\nniin yhdenmukaisen mielivaltaisella ja oikeutta loukkaavalla tavalla,\nettä tekevät epäilyksenalaseksi ja vaikeaksi uskoa, että heidän\nmielipiteensä ovat niin erilaiset kuin he väittävät, asiassa, josta\nriippuu elämämme ohjaus ja laki. Voiko samasta koulusta ja opista\nnähdä lähtevän yhdenmukaisempia, yhtäpitävämpiä tapoja? Katsokaa,\nkuinka hirvittävän häpeämättömästi me heittelemme palloa jumalallisilla\ntotuuksilla, ja kuinka epäuskonnollisesti olemme ne sekä hyljänneet\nettä jälleen omaksuneet, aina sen mukaan, minne onni on meitä heitellyt\nnäissä valtiollisissa myrskyissä.\n\nKun niin juhlallisesti kysyttiin: \"Onko alamaisen lupa ryhtyä kapinaan\nja tarttua aseisiin ruhtinastaan vastaan puolustaakseen uskontoa?\"\nmuistakaa, millaisten ihmisten suussa myöntävä vastaus siihen oli\ntakavuosina erään puolueen tukipylväänä, ja minkä toisen puolueen\ntukipylväänä oli kieltävä vastaus, ja kuulkaa, miltä taholta nyt\nkuuluu toisen niinkuin toisenkin ääni ja ohje, ja kalskahtavatko\naseet vähemmän jälkimmäisen kuin edellisen asian puolustukseksi. Me\npoltamme ihmiset, jotka sanovat, että tulee antaa Totuuden taipua\nmeidän tarpeemme ikeen alle, mutta kuinka paljon pahempaa tehdäänkään\nRanskassa kuin mitä se on, että niin sanotaan? Tunnustakaamme totuus:\njos valikoitaisiin vieläpä laillisestakin armeijasta ne, jotka siinä\nmarssivat yksinomaan hartaasta uskonnollisesta innosta, ja vielä ne,\njotka pitävät silmämääränään vain maansa lakien suojelemista tahi\nruhtinaan palvelemista, niin ei voitaisi niistä saada kokoon edes\nyhtäkään täyttä komppaniaa sotamiehiä. Mistä johtuu, että on niin\nharvoja, jotka ovat pysyttäneet pyrkimyksensä ja toimintatapansa\nmuuttamatta valtiollisissa levottomuuksissamme, ja että näemme heidän\nmilloin ajavan vain käymäjalkaa, milloin karauttavan täyttä laukkaa, ja\nsamojen miesten turmelevan asiamme milloin rajuudellaan ja kiihkollaan,\nmilloin kylmäkiskoisuudellaan, velttoudellaan ja hitaudellaan, ellei se\njohdu siitä, että heitä niissä ovat ajamassa yksityiset ja satunnaiset\nnäkökohdat, joiden erilaisuuden mukaan he liikkuvat?\n\nMinusta on silminnähtävää, ettemme tee kernaasti uskonnollisuudelle\nmuita palveluksia kuin sellaisia, jotka hivelevät intohimojamme.\nEi ole toista niin erinomaista vihamielisyyttä kuin kristillinen:\nintomme saa aikaan ihmeitä, kun se edistää taipumustamme vihaan,\njulmuuteen, kunnianhimoon, ahneuteen, parjaamiseen, kapinaan;\npäinvastoin se ei liikuta jäsentäkään hyvyyteen, hyväntahtoisuuteen,\nitsensä hillitsemiseen päin, ellei jokin harvinainen luonnonlaatu\nikäänkuin ihmeen kautta sitä niihin vie. Uskontomme on tarkoitettu\nkitkemään pois paheet; se peittelee niitä, ylläpitää niitä, yllyttää\nniitä. Ei pidä laittaa olkipartaa Jumalalle,[144] kuten sananlasku\nsanoo. Jos uskoisimme häneen, en tahdo sanoa uskonnollisella, vaan\nedes tavallisellakaan uskolla, vieläpä (ja sanon sen suureksi\nnöyryytykseksemme) jos uskoisimme häneen ja tuntisimme hänet niinkuin\nuskomme minkä tahansa kertomuksen, niinkuin uskomme johonkin\ntoveriimme, niin rakastaisimme häntä yli kaiken muun sen äärettömän\nhyvyyden ja kauneuden tähden, joka hänessä loistaa; ainakin olisi\nhän yhtä arvokkaana rakkautemme esineenä kuin rikkaudet, nautinnot,\nkunnia ja ystävämme. Paraskaan meistä ei pelkää loukata häntä, niinkuin\nhän pelkää loukata naapuriansa, sukulaistansa, herraansa. Onko niin\nyksinkertaista ymmärrystä, että se, jos sillä olisi toisella puolella\njonkin paheellisen nautintomme esine ja toisella yhtä tunnettuna\nja vakuutettuna kuolemattoman kunnian tila, olisi kahdenvaiheilla,\nvalitako toinen vai toinen? Ja kuitenkin me hylkäämme sen usein\npelkästä ylenkatseesta; sillä mikä halu meitä vetää herjaamaan Jumalaa,\njollei ehkä juuri synnin halu?\n\nKun filosofi Antisthenes sai perehtyä Orfeuksen salaoppiin, ja pappi\nsanoi hänelle, että ne, jotka omaksuivat tämän uskonnon, pääsivät\nkuoltuaan nauttimaan iankaikkista ja täydellistä onnea, sanoi hän\npapille: \"Mikset sitten, jos sen uskot, itse kuole?\" Diogenes lausui\ntylymmin, tavalliseen tapaansa, ja syrjemmässä nyt puheena olevasta\nasiasta, papille, joka samoin saarnaili hänelle, että hänen piti ruveta\nhänen veljeskuntansa jäseneksi, päästäkseen osalliseksi haudantakaisen\nmaailman onnesta: \"Etkö tahdo minua uskomaan, että Agesilaus ja\nEpaminondas, nuo suuret miehet, joutuvat kadotukseen, ja sinä, joka\net ole muuta kuin tomppeli etkä saa mitään arvokasta aikaan, tulet\nautuaaksi, siksi että olet pappi?\" Jos vastaanottaisimme nuo ikuisen\nautuuden suuret lupaukset yhtä luotettavina kuin filosofisen puheen,\nniin kuolema ei meitä kammottaisi niin kuin se tekee:\n\n    _Non iam se moriens dissolvi conquereretur,\n    sed magis ire foras, vestemque relinquere, ut anguis,\n    gauderet, pvaelonga senex aut cornua cervus_.[145]\n\n\"Tahdon hajota alkuaineisiini\", sanoisimme, \"ja olla Jeesuksen\nKristuksen kanssa\". Platonin voimakas puhe sielun kuolemattomuudesta\najoi kyllä eräät hänen oppilaistansa kuolemaan, päästäkseen nopeammin\nnauttimaan niiden toiveiden täyttymisestä, jotka hän heille antoi.\n\nTuo kaikki on hyvin selvänä merkkinä siitä, että otamme vastaan\nuskontomme vain omalla tavallamme ja omin käsin, emmekä toisin kuin\nmuut uskonnot otetaan vastaan. Olemme sattuneet joutumaan maahan, jossa\nse oli käytännössä; joko katsomme sen iäkkyyteen, tahi niiden miesten\narvollisuuteen, jotka ovat pitäneet sen voimassa, tahi pelkäämme\nuhkauksia, jotka se lausuu vääräuskoisille, tahi toimimme sen lupausten\nmukaan. Tällaisia näkökohtia tulee tosin sovittaa uskoomme, mutta vain\napuvälineinä; ne ovat inhimillisiä siteitä meidän kiinnittämiseksemme\nsiihen; toisenlainen uskonto, toiset todistajat, samanlaiset lupaukset\nja uhkaukset voisivat juurruttaa meihin samaa tietä päinvastaisen uskon.\n\nOlemme kristittyjä samasta syystä kuin olemme perigordilaisia tahi\nsaksalaisia. Ja mitä tulee Platonin sanaan, että on vain harvoja\nihmisiä, jotka ovat niin lujia ateismissaan, ettei läheltä uhkaava\nvaara pakottaisi heitä jälleen tunnustamaan Jumalan mahtavuutta,\nniin tuollainen tilanne ei koske tosikristittyä; kuolevaisten ja\ninhimillisten uskontojen arvon mukaista on, että ne omaksutaan\ninhimillisellä käytöstavalla. Millaista lieneekään se usko, jonka\nmiehuuttomuus ja rohkeuden puute istuttavat ja vakaannuttavat meihin?\nLystikästä uskoa, joka uskoo uskomansa vain siksi, ettei rohkene olla\nsitä uskomatta! Voiko epäterve mielentila, kuten häilyväisyys ja\nhämmästys, synnyttää sieluissamme mitään kelvollista? He päättävät,\nsanoo hän, järkensä esittämillä perusteilla, että se, mitä kerrotaan\nmanalasta ja tulevista rangaistuksista, on luuloteltua; mutta kun\ntarjoutuu tilaisuus käytännössä kokea se, kun vanhuus tahi taudit\nvievät heidät lähelle kuolemaa, niin sen kammo täyttää heidät, heidän\ntulevan kohtalonsa pelosta, uudella uskolla. Ja koska sellaiset\nvaikutelmat tekevät mielet pelokkaiksi, kieltää hän laeissaan kokonaan\ntekemästä tunnetuksi sellaisia uhkauksia ja vakuuttamasta, että\njumalilta voi tulla ihmiselle jotakin pahaa, paitsi hänen suuremmaksi\nhyväkseen, kun niin sattuu, ja parantavaa vaikutusta varten.\n\nKerrotaan Bionista, että hän Theodoruksen ateististen aatteiden\nsaastuttamana kauan oli pilkkaillut uskonnollisia ihmisiä, mutta\nkuoleman yllättämänä antautui äärimmäiseen taikauskoon; ikäänkuin\njumalat poistuisivat ja palaisivat sikäli kuin Bionin asia sitä\nvaatii. Platon ja nämä esimerkit tahtovat tehdä sen johtopäätöksen,\nettä joko järki tahi pakko ajaa meidät uskomaan Jumalaan. Kun ateismi\non ikäänkuin luonnonvastainen ja hirviömäinen oppi, myöskin vaikea ja\ntyöläs vakaannuttaa ihmishenkeen, niin röyhkeä ja omavaltainen kuin\ntämä saattaakin olla, niin on nähty moniakin, jotka itserakkaudesta\nja ylpeillen siitä, että heillä on tavallisista poikkeavat ja\nmaailmaa parantavat mielipiteet, ovat kärkkäitä sitä tunnustamaan\njulki ulkonaisen tehon vuoksi, mutta, jos ovatkin kyllin huimapäisiä,\neivät ole niin voimakkaita, että olisivat voineet juurruttaa sen\nomaantuntoonsa; siksi he kyllä korottavat ristityt kätensä taivasta\nkohti, jos annatte heille kelpo miekaniskun rintaan; ja kun pelko\ntahi tauti on masentanut ja herpaissut tuon huikentelevaisen luonnon\nvallattoman innon, niin he kyllä malttavat mielensä ja antavat kaikessa\nhiljaisuudessa pidellä itseään yleisten uskonkäsitysten ja esikuvain\nmukaan. Toista on täydellä todella sulatettu uskonkappale, toista\nnuo pintapuoliset vaikutelmat, jotka, syntyneinä tolaltaan joutuneen\nhengen hillittömyydestä, uiskentelevat yltiöpäisinä ja häilyvinä\nmielikuvituksessa. Perin viheliäisiä ja mielettömiä, nuo ihmiset, jotka\nkoettavat olla pahempia kuin voivat!\n\nPakanuuden erehdys ja meidän pyhän totuutemme tuntemattomuus saattoi\nPlatonin suuren hengen, jonka suuruus kuitenkin oli vain inhimillistä,\njoutumaan vielä siihen toiseen läheiseen harhaluuloon, että \"lapset\nja vanhukset ovat taipuvaisempia uskontoon\", ikäänkuin se syntyisi ja\nsaisi vaikutusvoimansa meidän heikkoudestamme. Se side, jonka tulisi\nkiinnittää ymmärryksemme ja tahtomme, köyttää ja yhdistää sielumme\nluojaamme, sen pitäisi olla side, joka saa mutkansa ja voimansa ei\nmeidän näkökohdistamme, järkisyistämme ja intohimoistamme, vaan\njumalallisesta ja yliluonnollisesta kiinnikkeestä, jolla on vain yksi\nmuoto, yksi näkö ja yksi loiste, nimittäin jumalan mahtavuus ja armo.\n\nMutta jos sydäntämme ja sieluamme hallitsee ja johtaa usko, niin\non oikein, että se vetää tarkoitustaan palvelemaan kaikki muutkin\nelimemme, niiden kyvyn mukaan. Ja mahdotonta onkin uskoa, että koko\ntähän koneistoon ei olisi painunut eräitä tuon suuren arkkitehdin käden\njälkiä, ja että maailman esineissä ei olisi mitään kuvaa, joka jollakin\ntavoin muistuttaa tekijää, joka on ne rakentanut ja muodostanut. Hän\non jättänyt näihin yleviin luomiin jumaluutensa leiman, ja vain meidän\ntylsyytemme tekee, ettemme voi sitä huomata: sanoohan hän itse meille,\nettä \"hän näyttää meille näkymättömät tekonsa näkyvien avulla\".\n\nSebond on ponnistanut voimansa tähän arvokkaaseen tutkimukseen\nja näyttää meille, ettei ole sitä maailman kappaletta, joka ei\ntunnustaisi tekijäänsä. Tapahtuisi vääryys Jumalan hyvyyttä kohtaan,\njos maailmankaikkeus ei olisi sopusoinnussa uskomme kanssa; taivas,\nmaa, alkuaineet, ruumiimme ja sielumme, kaikki kappaleet yhtyvät sitä\ntukemaan; tarvitsee vain keksiä keino käyttääkseen niitä hyväkseen;\nne opettavat meitä, jos kykenemme ymmärtämään; sillä tämä maailma on\nsangen pyhä temppeli, johon ihminen viedään katselemaan kuvapatsaita,\nei kuolevaisen käden tekemiä, vaan sellaisia, jotka Jumalan ajatus\non tehnyt aisteilla havaittaviksi, aurinkoa, tähtiä, vesiä ja maata,\nkuvatakseen meille yliaistillisia asioita. Jumalan näkymättömät luomat,\nsanoo Pyhä Paavali, näyttäytyvät maailman luomisen kautta, jos katselee\nhänen ikuista viisauttaan ja hänen jumaluuttaan hänen teoissansa:\n\n    _Atque adeo faciem coeli non invidet orbi\n    ipse Deus, vultusque suos, corpusque recludit\n    semper volvendo; seque ipsum inculcat et offert:\n    ut bene cognosci possit, doceatque videndo\n    qualis eat, doceatque suas attendere leges_.[146]\n\nMutta meidän inhimilliset järkiperusteemme ja puheemme, ne ovat\nkuin raskas ja hedelmätön aine; Jumalan armo on sen muoto; se sille\nantaa leiman ja arvon. Aivan niinkuin Sokrateen ja Caton hyveelliset\nteot jäävät turhiksi ja hyödyttömiksi, koska niillä ei ollut\ntarkoitustansa, eivätkä ne tarkoittaneet kaiken olevaisen oikean\nluojan rakastamista ja tottelemista, eivätkä tunteneet Jumalaa, samoin\non laita meidän ajatustemme ja puheittemme: niissä on jonkin verran\nainesisällystä, mutta se on muodoton massa, muokkaamaton ja selvyyttä\nvailla, jolleivät usko ja Jumalan armo ole niihin yhtyneet. Kun nyt\nusko yhtyy värittämään ja valaisemaan Sebondin todisteluja, niin se\ntekee ne lujiksi ja vankoiksi: ne kykenevät olemaan valmistuksena ja\nensimmäisenä oppaana aloittelijalle, ohjaamassa häntä tämän tuntemuksen\ntielle, ne kehittävät häntä jonkin verran ja tekevät hänet kykeneväksi\nvastaanottamaan Jumalan armon, jonka avulla uskomme sitten lopullisesti\nvalmistuu ja muodostuu.\n\nTiedän erään arvollisen miehen, opillisesti sivistyneen, joka on\ntunnustanut minulle Sebondin todistelujen palauttaneen hänet oikealle\ntielle epäuskon erehdyksistä. Ja vaikka niiltä riistettäisiinkin tämä\nkaunistus ja uskon apu ja hyväksymys, ja ne käsitettäisiin pelkiksi\ninhimillisiksi ajatuksiksi, joilla tahdotaan taistella niitä vastaan,\njotka ovat syöstyt uskottomuuden hirveään ja kammottavaan pimeyteen,\nniin ne vielä sittenkin ovat yhtä lujat ja yhtä vankat kuin mitkä\ntahansa muut samanlaatuiset, jotka voidaan panna niiden rinnalle,\njotenka siis voimme lopullisesti sanoa vastustajillemme:\n\n    _Si melius quid habes, arcesse; vel imperium fer_.[147]\n\nAlistukoot he meidän todistustemme voiman alaisiksi, tahi näyttäkööt\nmeille muualta ja jotakin toista aihetta koskevia paremmin kokoon\nsommiteltuja ja paremmista aineista tehtyjä. Huomaamattani olen jo\npuoliksi joutunut puhumaan toisesta vastaväitteestä, johon olin aikonut\nvastata Sebondin puolesta.\n\nEräät sanovat, että hänen todisteensa ovat heikkoja ja kelpaamattomia\nnäyttämään toteen, mitä hän tahtoo todistaa, ja ottavat niitä helposti\nkolhiakseen. Näitä täytyy ravistella vähän ankarammin, sillä he ovat\nvaarallisempia ja häijympiä kuin ensimmäiset... Keino, jonka valitsen\ntaltuttaakseni tämän vimman, ja joka minusta näyttää sopivimmalta,\non se, että muserran ja poljen maahan pöyhkeyden ja ihmisylpeyden,\nettä panen heidät huomaamaan ihmisen mitättömyyden, turhuuden ja\ntyhjyyden, että tempaan heidän käsistänsä heidän järkensä heikot\naseet, että pakotan heidät painamaan päänsä alas ja suutelemaan maata\nJumalan majesteetin mahtavuuden edessä ja sitä kunnioittaen. Sillä\nyksin on tieto ja viisaus, se yksin voi itsenäisesti arvostella\njotakin, siltä me riistämme sen hinnan, jonka itsellemme laskemme,\nja sen arvon, jonka itsellemme annamme. ου γαρ εα ίφρονεειν\nμεγα o Θεος άλλον η εαυτόν.[148] Masentakaamme tämä ylpeys,\npahanhengen tyrannivallan ensimmäinen perustus. _Deus superbis\nresistit, humilibus autem dat gratiam_.[149] Äly asuu kaikissa jumalissa,\nsanoo Platon, eikä ensinkään tahi vain vähän ihmisissä. Mutta on\nkuitenkin kristitylle ihmiselle sangen lohdullista nähdä kuolevaisten\nja katoovaisten apuneuvojemme soveltuvan niin hyvin yhteen pyhän ja\njumalallisen uskomme kanssa, että kun ne sovelletaan luonnostaan\nkuolevaisiin ja katoovaisiin aiheisiin, niin ne eivät sovellu niihin\nsen sulavammin eivätkä voimakkaammin. Katsokaamme siis, onko ihmisellä\nvallassaan muita pätevämpiä järkiperusteita kuin Sebondin ovat, ja onko\nhänen edes mahdollista päästä mihinkään varmuuteen todistelulla ja\njärkeänsä käyttämällä...\n\nMitä julistaa meille Totuuden sana, kun se kehoittaa meitä karttamaan\nmaailman filosofiaa, kun se niin usein teroittaa mieliimme, että\nmeidän viisautemme on vain hulluutta Jumalan edessä, että kaikesta\nmitättömästä ihminen on mitättömin, että tiedoistaan liikoja luuleva\nihminen ei edes tiedä, mitä tietäminen on, ja että ihminen, joka ei ole\nmitään, pettää itsensä ja erehtyy, jos hän luulee jotakin olevansa?\nNämä Pyhän Hengen sanat ilmaisevat niin selvästi ja elävästi sen,\nmitä minä tahdon väittää, etten tarvitsisi mitään muuta todistusta\nhenkilöitä vastaan, jotka kaikessa nöyryydessä ja tottelevaisuudessa\nalistuisivat sen arvovallan alaisiksi; mutta nämä tahtovat saada\nruoskaa omaksi vahingokseen, eivätkä tahdo suvaita, että heidän\njärkeänsä vastaan taistellaan muulla aseella kuin sillä itsellään.\n\nTarkastelkaamme siis hetkinen ihmistä yksinään, ilman ulkoapäin tulevaa\napua, vain omilla aseillaan varustettuna ja vailla Jumalan armoa ja\ntietämistä, jossa on koko hänen kunniansa, hänen voimansa ja hänen\nolemuksensa perustus: katsokaamme, paljonko hänellä on ryhtiä tässä\nhienossa asussa. Selittäköön hän minulle, mille perusteille hän on\nrakentanut nuo suuret etuisuudet, jotka hän luulee itsellään olevan\nmuihin luontokappaleisiin verraten. Kuka hänelle on vakuuttanut,\nettä tuo taivaanholvin ihmeteltävä liike, noiden soihtujen ikuinen\nvalo, jotka niin ylväinä kiertävät hänen päänsä päällä, tuon\nrannattoman meren peloittavat liikkeet ovat luodut ja jatkuvat niin\nmonta vuosisataa hänen mukavuudekseen ja hänen palveluksekseen? Onko\nkuviteltavissa mitään naurettavampaa, kuin että tuo viheliäinen ja\nheiveröinen olento, joka ei edes ole oma herransa, ja on alttiina\nloukkauksille joka taholta, sanoo itseänsä maailman herraksi ja\nvaltiaaksi, maailman, jonka pienintäkään osaa hän ei kykene oppimaan\ntuntemaan, puhumattakaan sen hallitsemisesta? Ja tuon etuoikeuden,\njonka hän katsoo omakseen, olla tässä suuressa rakennuksessa ainoa,\njoka kykenee huomaamaan sen kauneuden ja sen osat, ainoa, joka voi\nosoittaa siitä kiitollisuutta sen arkkitehdille ja pitää kirjaa\nmaailman tuloista ja menoista, kuka hänelle on sinetillään vahvistanut\nsen? Näyttäköön hän meille valtakirjan tuohon hienoon ja ylhäiseen\nvirkaan! Onko se annettu vain viisaille suosion osoitteeksi! Silloin\nse ei koske moniakaan ihmisiä. Ovatko houkkiot ja ilkiöt niin\ntavattoman suosion arvoiset, he jotka ovat maailman huonoin osa,\nettä heitä pidetään kaikkia muita parempina? Uskommeko tuota, joka\nsanoo: _Quorum igitur causa quis dixerit effectum esse mundum? Eorum\nscilicet animantium, quae ratione utuntur; hi sunt dii et homines,\nquibus profecto nihil est melius_.[150] Emme koskaan voi kylliksi\npilkata tuota häpeämätöntä rinnastamista. Mutta, tuo raukka, mitä\nsellaisen edun arvoista hänellä on itsessään? Ja jos ajattelemme tuota\ntaivaankappalten katoamatonta elämää, niiden kauneutta, niiden niin\nsäännöllisesti jatkuvaa liikettä:\n\n    _quum suspicimus magni coelestia mundi\n    templa super, stellisque micantibus aethera fixum\n    et venit in mentem lunae solisque viarum_;[151]\n\njos ajattelemme sitä valtaa ja mahtia, mikä noilla kappaleilla on ei\nvain elämäämme ja kohtalomme laatuun,\n\n    _facta etenim et vitas hominum suspendit ab astris_,[152]\n\nvaan jopa taipumuksiimme, puheisiimme ja tahdonilmauksiimmekin nähden,\njoita ne ohjaavat, sysäävät toimimaan ja liikuttavat vaikutustensa\nvoimalla, niinkuin järkemme sen meille ilmoittaa ja havaitsee:\n\n\n                                   _speculataque longe\n            deprendit tacitis dominantia legibus astra,\n            et totum alterna mundum ratione moveri,\n            fatorumque vices certis discurrere signis_;[153]\n\njos näemme, kuinka ei vain yksityinen ihminen, joku kuningas, vaan\nkokonaiset monarkiat, keisarikunnat ja koko tämä matala maailma liikkuu\nvähäisimpienkin taivaan liikkeiden sysäyksestä,\n\n            _quantaque quam parvi faciant discrimina motus...\n            tantum est hoc regnum, quod regibus imper at ipsis_;[154]\n\njos hyveemme, paheemme, kykymme ja tietomme, ja vieläpä tämä puhekin,\njota pidämme taivaankappalten voimasta, ja tämä niiden vertaaminen\nitseemme syntyy, kuten järkemme päättää, niiden välityksellä ja\nsuosiosta:\n\n                             _Furit alter amore,\n    et pontum tranare potest et vertere Troiam;\n    alterius sors est scribendis legibus apta.\n    Ecce patrem nati perimunt, natosque parentes;\n    mutuaque armati coeunt in vulnera fratres.\n    Non nostrum hoc bellum est; coguntur tanta movere\n    inque suas ferri paenas, lacerandaque membra.\n    -- -- -- -- --\n    Hoc quoque fatale est, sic ipsum expendere fatum_;[155]\n\njos olemme saaneet taivaan lahjana sen vähän järjen, mitä meillä on,\nniin kuinka se voi katsoa meitä yhdenvertaisiksi taivaan kanssa?\nKuinka se voi pitää sen olemusta ja ominaisuuksia meidän tietämisemme\nmäärättävinä? Kaikki, mitä näemme noissa kappaleissa, hämmästyttää\nmeitä: _quae molitio, quae ferramenta, qui vectes, quae machinae, qui\nministri tanti operis fuerunt_?[156] Miksi luulemme niiden olevan\nsielua ja elämää ja järkeä vailla? Olemmeko huomanneet niissä jotakin\nliikkumatonta ja tunteetonta typeryyttä, me, joilla ei ole mitään\nmuuta yhteyttä niiden kanssa kuin totteleminen? Sanommeko, ettemme\nole nähneet missään muussa luontokappaleessa kuin ihmisessä järjellä\nvarustettua sielua? Entäpä sitten? Olemmeko nähneet mitään muuta\nauringon kaltaista? Onko se olematon siksi, ettemme ole nähneet mitään\nsen kaltaista, ja ovatko sen liikkeet olemattomat siksi, ettei ole\ntoisia samanlaisia? Jos se, mitä emme ole nähneet, on olematonta,\nniin tietomme on ihmeellisen rajoitettua: _quae sunt tantae animi\nangustiae_?[157] Eikö se ole inhimillisen itserakkauden unelmia, kun\nkuusta tehdään taivaalla liikkuva maa, kun kuvitellaan siellä olevan\nvuoria, laaksoja, kuten Anaxagoras, kun sijoitetaan sinne ihmisasuntoja\nja perustetaan sinne siirtoloita meidän mukavuudeksemme, kuten tekevät\nPlaton ja Plutarkhos, ja meidän maastamme tehdään valaiseva ja loistava\ntaivaankappale? _Inter caetera mortalitatis incommoda et hoc est,\ncaligo mentium; nec tantum necessitas errandi, sed errorum amor.\nCorruptibile corpus aggravat animam, et deprimit terrena inhabitatio\nsensum multa cogitantem_.[158]\n\nItserakkaus on meidän luontainen, meidän peritautimme. Viheliäisin ja\nraihnaisin kaikista luontokappaleista on ihminen, ja samalla myöskin\nylpein. Hän tuntee ja näkee itsensä sijoitetuksi tänne maailman\nrapaan ja lokaan, köytetyksi ja naulatuksi pahimpaan, kuolleimpaan ja\nalhaisimpaan maailmankaikkeuden osaan, asunnon viimeiseen ja taivaan\nholvista etäisimpään kerrokseen, yhteen eläinten kanssa, jotka ovat\nkolmesta eläinlajista[159] pahinta; mutta mielikuvituksessaan hän menee\nja asettuu kuun radan yläpuolelle ja panee taivaan jalkojensa alle.\nTällä samalla itserakkaalla mielikuvituksellaan hän korottaa itsensä\nJumalan vertaiseksi, anastaa itselleen jumalalliset ominaisuudet,\nvalikoi ja eroittaa itsensä toisten luontokappalten suuresta joukosta,\njättää eläimet, veljensä ja toverinsa, vähille osille ja jakelee\nniille sen verran kykyjä ja voimia kuin hyväksi näkee. Kuinka hän\nälynsä voimalla saattaa tuntea eläimissä toimivat sisäiset ja salaiset\nliikevoimat? Mistä vertailusta niiden ja meidän välillämme hän päättää\nniiden olevan niin typeriä kuin miksi hän niitä luulee? Kun leikittelen\nkissani kanssa, niin kuka tietää, eikö se katso minua hauskuttajakseen\nenemmän kuin minä sitä? Me huvitamme toisiamme molemminpuolisilla\napinanilveillä. Jos minulla on oma aikani, milloin alan tahi lakkaan,\nniin sillä on myöskin omansa.\n\nKuvaillessaan Saturnuksen aikuista kultaista aikakautta mainitsee\nPlaton silloisen ihmisen tärkeimpien etujen joukossa seurustelun\neläinten kanssa, joilta kuulustelemalla ja hankkimalla tietoja hän\noppi tuntemaan niiden todelliset ominaisuudet ja eroitukset, joten hän\nsaavutti sangen täydellisen älykkyyden ja järkevyyden, ja ohjasi siten\nelämänsä paljoa onnellisemmin kuin me voimme sen tehdä. Tarvitsemmeko\nparempaa todistusta ihmisten häpeämättömyydestä eläimiin nähden? Tuo\nsuuri kirjailija on ollut sitä mieltä, että siihen ruumiinmuotoon\nnähden, jonka luonto on niille antanut, se on enimmäkseen pitänyt\nsilmällä vain niitä enteitä, jotka niistä saatiin hänen aikanaan.\nTuo puutteellisuus, joka estää yhteyden niiden ja meidän välillä,\nmistä tiedämme, ettei se ole yhtä paljon meissä kuin niissä? Ei ole\nsuinkaan ratkaistu, kenen on syy siihen, ettemme ymmärrä toisiamme:\nme näet emme ymmärrä niitä enempää kuin ne meitä; yhtä hyvällä syyllä\nne voivat pitää meitä eläiminä kuin me niitä. Ei ole mikään suuri\nihme, ettemme niitä ymmärrä; emmehän ymmärrä baskejakaan emmekä\ntroglodyyttejä. Kuitenkin muutamat ovat kehuneet ymmärtävänsä niitä,\nesimerkiksi Apollonius Tyaneus, Melampus, Teiresias, Thales ynnä muut.\nJa jos kerran on niin kuin kosmografit sanovat, että on kansakuntia,\njotka ottavat koiran kuninkaaksensa, niin täytynee kai heidän jollakin\nmäärätyllä tavalla käsittää sen ääni ja liikkeet.\n\nMeidän tulee huomata välillämme vallitseva yhtäläisyys: me voimme\njotenkin likimäärin ymmärtää, mitä ne tahtovat sanoa, samoin eläimet,\nmitä me tahdomme, suunnilleen samassa määrässä; ne mielistelevät\nmeitä, uhkaavat ja pyytävät meitä, samoin me niitä. Muutoin huomaamme\nilmeisesti, että niiden välillä vallitsee täydellinen yhteys, ja että\nne ymmärtävät toisiaan, eivät vain saman lajin eläimet, vaan myöskin\neri lajeihin kuuluvat:\n\n    _Et mutae pecudes et denique secla ferarum\n    dissimiles suerunt voces variasque ciere,\n    quum metus aut dolor est, aut quum iam gaudia gliscunt_.[160]\n\nHevonen tuntee, että eräänlaisessa koiran haukunnassa on vihaisuutta;\nerästä sen toisenlaista ääntä se ei pelästy ensinkään. Niistä\nkeskinäisistä palveluksista, joita näemme sellaistenkin eläinten,\njoilla ei ole ääntä, tekevän toisilleen, voimme helposti päättää, että\nniillä on jokin toinen tiedottamisväline: ne puhuvat ja sopivat asiansa\nliikkeillään:\n\n\n    _Non alia longe ratione atque ipsa videtur\n    protrahere ad gestum pueros infantia lingua_.[161]\n\nMiksi eivät? Aivan yhtä hyvin kuin meidän mykkämme väittelevät,\ntodistelevat ja kertovat juttuja merkkien avulla; olen nähnyt heitä\nniin liukkaita ja harjaantuneita siihen, ettei heiltä todellakaan\npuuttunut mitään täydellisestä taidosta tehdä itsensä ymmärretyksi.\nRakastavaiset suuttuvat toisiinsa, sopivat jälleen, rukoilevat\ntoisiansa, kiittävät toisiansa, kutsuvat toisiansa lemmenkohtauksiin,\nlyhyesti, sanovat kaikki asiat silmillään:\n\n    _E'l silenzio ancor suole\n    aver prieghi e parole_.[162]\n\nEntä käsillä? Me anomme, lupaamme, kutsumme, hyvästelemme, uhkaamme,\npyydämme, rukoilemme, epäämme, kieltäydymme, kysymme, ihailemme,\nlaskemme lukua, teemme tunnustuksia, kadumme, pelkäämme, häpeämme,\nepäilemme, opetamme, käskemme, kiihoitamme, rohkaisemme, vannomme,\ntodistamme, syytämme, tuomitsemme, vapautamme, herjaamme, halveksimme,\nuhmailemme, kiukuttelemme, imartelemme, osoitamme suosiota, siunaamme,\nnöyryytämme, pilkkaamme, rakennamme sovintoa, suosittelemme, ylistämme,\njuhlimme, iloitsemme, valittelemme, suremme, masennumme, olemme\nepätoivoissamme, hämmästymme, huudahdamme, vaikenemme ja mitä kaikkea\nteemmekään? Ilmaisemme yhtä erilaisia ja moninaisia seikkoja kuin\nkielellämme. Päällämme me kutsumme luoksemme, käskemme luotamme,\nmyönnämme, hylkäämme, väitämme vastaan, toivotamme tervetulleeksi,\nosoitamme kunnioitusta, halveksimista, pyydämme, epäämme, ilahdutamme,\nvalitamme, hyväilemme, nuhtelemme, lannistamme, uhmaamme, kehoitamme,\nuhkaamme, vakuutamme, kysymme. Entä kulmakarvoillamme? Entä\nolkapäillämme? Ei ole sitä liikettä, joka ei puhuisi, vieläpä kieltä,\njoka on ymmärrettävissä ilman opetusta, yleiskieltä; ja se tekee,\nkatsoen toisten kielten erilaisuuteen ja erikoiseen käytäntöön, että\ntätä viimemainittua pikemminkin tulee katsoa ihmisluonnon ominaiseksi\nkieleksi.\n\nJätän syrjään, mitä välttämättömyys erikoistapauksissa siitä opettaa\nniille, jotka sitä tarvitsevat, ja sormiaakkoset ja elekieliopit ja\ntieteet, joita harjoitetaan ja lausutaan julki vain näiden avulla,\nja kansat, joilla Plinius ei sano olevan muuta kieltä. Eräs Abderan\nkaupungin lähetti, kauan puhuttuaan Spartan Agis-kuninkaalle,\nkysyi häneltä: \"No, herra, minkä vastauksen tahdot minun viemään\nkansalaisilleni?\" -- \"Että olen antanut sinun sanoa kaikki, mitä\nolet tahtonut, ja puhua niin paljon kuin olet tahtonut, sanomatta\nainoatakaan sanaa.\" Eikö se ollut puhuvaa ja hyvin ymmärrettävää\nvaitioloa?\n\nSitäpaitsi, mitä kyvyistämme emme tapaa eläinten toiminnassa? Onko\nsäännöllisemmin järjestettyä, eri virkojen ja tointen puolesta\nvaihtelevampaa ja lujemmin ylläpidettyä valtiota kuin mehiläisten?\nVoimmeko ajatella tätä niin järjestettyä tekojen ja toimien jakoa\npidettävän voimassa ilman järkeä ja viisasta huolenpitoa?\n\n    _His quidam signis atque haec exempla secuti,\n    esse apibus partem divinas mentis et haustus\n    aethereos dixere_.[163]\n\nPääskyset, joitten näemme kevään tullen pujahtelevan kaikissa\ntalojemme nurkissa, etsivätkö ne arvostelukyvyttä ja valitsevatko\nne umpimähkään tuhannesta paikasta sen, joka on niille mukavin\nasunnoksi? Ja voivatko linnut tuossa rakennustensa kauniissa ja\nihmeteltävässä kokoonpanossa käyttää mieluummin nelikulmaista muotoa\nkuin pyöreätä, mieluummin tylsää kulmaa kuin suoraa, tuntematta\nniiden ominaisuuksia ja vaikutuksia? Ottavatko ne milloin vettä,\nmilloin savea, voimatta päättää, että se, mikä on kovaa, pehmenee\nkostuttamalla? Panevatko ne palatsinsa lattian sammalista tahi\nuntuvista, tietämättä edeltäpäin, että niiden pienokaisten hentojen\njäsenten on niillä pehmeämpi ja mukavampi olla? Suojaavatko ne itsensä\nsateiselta tuulelta ja sijoittavat majansa itäänpäin, tuntematta\nnoiden tuulien eri ominaisuuksia ja ottamatta huomioon, että toinen\non niille terveellisempi kuin toinen? Minkätähden hämähäkki toisin\npaikoin taajentaa, toisin paikoin harventaa verkkoaan, käyttää\nmilloin tällaista solmua, milloin tuollaista, jos sillä ei ole sekä\nharkinta- että ajatus- ja päättämiskykyä?\n\nHuomaamme kyllä useimmista eläinten töistä, kuinka paljon ne ovat meitä\netevämpiä, ja kuinka heikko meidän taitomme on niitä jäljittelemään.\nNäemme kuitenkin omista kömpelömmistäkin töistämme, kuinka paljon\nkykyjä niihin saamme käyttää, ja että sielumme niissä panee kaikki\nvoimansa liikkeelle. Miksi emme luule samaa niistä? Miksi luemme\njonkinlaisen luontaisen ja orjallisen vaiston ansioksi teokset, jotka\nvievät voiton kaikesta, mihin me kykenemme luonnon ja opin avulla? Ja\nsiinä me huomaamattamme myönnämme niille suuren edun itsemme rinnalla,\notaksuessamme, että luonto äidillisen hellästi seuraa ja opastaa niitä\nikäänkuin kädestä kaikkiin niiden elämän tekoihin ja mukavuuksiin,\nmutta jättää meidät sattuman ja oman onnemme nojaan ja hankkimaan\nomalla taidollamme sen, mikä on välttämätöntä säilymisellemme,\nkieltäen meiltä samalla mahdollisuudet voida millään opetuksella ja\nhenkemme ponnistuksella saavuttaa eläinten luonnollista kykyä, jotenka\nniiden eläimellinen typeryys vie kaikkiin etuisuuksiin nähden voiton\nkaikesta, mihin kykenee meidän jumalallinen älymme. Toden totta, jos\nniin olisi, saisimme täydellä syyllä sanoa sitä sangen väärämieliseksi\näitipuoleksi. Mutta niin ei ole laita; maailmanjärjestyksemme ei ole\nniin muodoton eikä epäsuhtainen.\n\nLuonto on sulkenut syliinsä poikkeuksetta kaikki luomansa, eikä ole\nniistä ainoatakaan, jota se ei olisi varsin runsaasti varustanut\nkaikilla sen elämän säilyttämiselle välttämättömillä välineillä.\nSillä nuo tavalliset valitukset, joita kuulen ihmisten suusta (heidän\nvallattomat mielipiteensä kun milloin korottavat heidät pilvien\nyläpuolelle, ja sitten taas polkevat heidät alas antipodeihin asti):\nettä me olemme ainoa hyljätty eläin, alaston alastomalla maalla,\nsidottu, kireälle köytetty, vailla muuta asetta ja suojavarusta kuin\nminkä se toisilta ryöstää, kun luonto sitävastoin on verhonnut kaikki\nmuut luontokappaleet kilvillä, koteroilla, kuorella, karvoilla,\nvilloilla, okailla, vuodilla, untuvilla, höyhenillä, suomuilla,\ntaljoilla ja harjaksilla, niiden elämän tarpeen mukaan, aseistanut ne\nkynsillä, hampailla, sarvilla, hyökkäystä ja puolustusta varten, ja\nitse opettanut ne siihen, mikä niille on ominaista: uimaan, juoksemaan,\nlentämään, laulamaan, kun sitävastoin ihminen ei osaa astua, ei puhua,\nei syödä, eikä muuta kuin itkeä, olematta opissa...\n\nSellaiset valitukset ovat valheellisia; maailmanjärjestyksessä\nvallitsee suurempi tasapuolisuus ja yhdenmukaisempi suhde. Meidän\nihomme on varustettu yhtä lujaksi kuin niiden kestämään ilman tylyä\nkohtelua, kuten todistavat useat kansat, jotka eivät ole vielä päässeet\nvaatteiden käytön makuun: muinaisilla gallialaisillamme oli tuskin\nensinkään vaatteita, eikä niitä ole naapureillamme irlantilaisilla\nniin kylmässä ilmastossa; mutta sen voimme paremmin päättää omasta\nitsestämme: sillä kaikki ruumiimme kohdat, jotka tahdomme paljastaa\ntuulelle ja ilmalle, kykenevät sen kestämään, kasvot, jalat, kädet,\nsääret, olkapäät, pää, aina sen mukaan kuin tapa meitä siihen vaatii;\nsillä jos mikään ruumiimme osista on heikko ja sellainen, että sen\nnäyttää täytyvän olla arka kylmälle, niin se kai olisi vatsa, jossa\nruuansulatus tapahtuu; esi- isämme pitivät sitä paljaana, ja naisemme,\nniin hemmoittelevia ja arkahermoisia kuin ovatkin, käyvät joskus\navopukuisina aina napaan asti.\n\nLasten siteet ja kapalot eivät myöskään ole välttämättömiä, ja\nlakedaimonilaiset äidit kasvattivat lapsensa antaen niiden täysin\nvapaasti liikutella jäseniään, sitomatta tahi taivuttamatta niitä.\nMeidän itkumme on yhteinen useimmille muille eläimille, ja niitä on\ntuskin sellaisia, joiden ei näe valittelevan ja voihkivan kauan aikaa\nsyntymisensä jälkeen, varsinkin kun sellainen menettely soveltuu hyvin\nsiihen heikkouteen, jossa ne tuntevat olevansa.\n\nMitä tulee syömisen tapaan, niin se on meillä samoin kuin niilläkin\nluontainen eikä tarvitse oppimista;\n\n    _sentit enim vim quisque suam, quam possit abuti_.[164]\n\nKuka epäilee, että lapsi, päästyään kyllin vauraaksi ravitakseen\nitsensä, ei osaisi etsiä ravintoansa? Ja maa tuottaa ja tarjoo\nsitä hänelle hänen tarpeeseensa riittävästi viljelemättä ja ilman\nkeinotekoista apua; ja jollei se niin teekään kaikin ajoin, ei se\nniin tee eläimillekään, kuten todistavat ne varastot, joita näemme\nmuurahaisten ynnä muiden kokoilevan hedelmättömien vuodenaikojen\nvaralle.\n\nNuo vasta löydetyt kansakunnat, jotka ovat niin runsaasti varustetut\nluonnollisella syötävällä ja juotavalla, heidän tarvitsemattaan siitä\nhuolehtia tahi sitä valmistaa, ovat opettaneet meille, että leipä ei\nole ainoa ravintomme, ja että maanviljelyksettäkin luontoäitimme oli\nvarustanut meidät runsaasti kaikella, mitä tarvitsimme, vieläpä, kuten\ntodennäköistä on, runsaammin ja rikkaammin kuin se tekee nyt, kun me\nolemme sekaantuneet asiaan keinotekoisin välineinemme,\n\n    _et tellus nitidas fruges vinetaque laeta\n    sponte sua primum mortalibus ipsa creavit,\n    ipsa dedit dulces faetus et pabula laeta;\n    quae nunc vix nostro grandescunt aucta labore,\n    conterimusque boves et vires agricolarum_,[165]\n\nmeidän rajattomaan ja hillittömään ruokahaluumme kun eivät tepsi\nmitkään keinot, jotka keksimme sen tyydyttämiseksi.\n\nAseita taas meillä on luonnon antamia enemmän kuin useimmilla muilla\neläimillä, enemmän jäsenten eri liikkeitä, ja me käytämme niitä\nparemmin hyödyksemme luonnostamme ja opetuksetta; niiden eläinten,\njoita viehättää alastomina taisteleminen, nähdään antautuvan\nsamanlaisiin vaaroihin kuin mihin me antaudumme; jos jotkut eläimet\nvievät meistä voiton tässä suhteessa, niin me viemme voiton useista\nmuista. Ja taito vahvistaa ruumista ja suojella sitä keinotekoisesti\non meillä vaistomainen ja luonnon neuvoon perustuva; että niin on,\nnäkyy siitä, että norsu teroittaa ja hioo hampaitaan, joita se\nkäyttää sodassa (sillä näet on erikoiset hampaat tätä tarkoitusta\nvarten, joita se säästää, eikä käytä mitenkään toisiin tarpeisiinsa);\nlähtiessään taisteluun sirottelevat ja heittelevät härät multaa\nympärilleen; metsäkarjut teroittavat hampaansa, ja kun faaraokissan on\nryhdyttävä otteluun krokodiilin kanssa, varustaa se ruumiinsa, sivelee\nja päällystää sen yltympärinsä hyvin tiiviillä ja hyvin vanutetulla\nliejulla, kuten haarniskalla. Miksi emme sano, että meidän on yhtä\nluonnollista varustautua puu- ja rauta-aseilla?\n\nMitä puhekykyyn tulee, niin on varmaa, että jollei se ole\nluonnonomainen, niin se ei ole tarpeellinen. Ainakin luulen, että\nlapsella, joka olisi kasvatettu täydellisessä yksinäisyydessä,\neristettynä kaikesta seurasta (vaikeasti suoritettava koe), olisi\njonkinlainen puhekyky ajatustensa ilmilausumista varten, eikä ole\nuskottavaa, että luonto olisi kieltänyt meiltä tuon useille muille\neläimille antamansa keinon; sillä mitä muuta kuin puhekykyä on tuo\nkyky, jonka huomaamme niillä olevan, valittaa, iloita, kutsua toisiaan\napuun, houkutella toisiaan rakkauteen, niinkuin ne tekevät äänillään?\nKuinka ne eivät puhuisi keskenään? Puhuvathan ne meille ja me niille.\nKuinka monin tavoin puhummekaan koirillemme? Ja ne vastaavat meille.\nToisin kielin, toisin huudoin puhelemme niille kuin linnuille, sioille,\nhärille, hevosille. Vaihdamme kieltä aina eläinlajin mukaan.\n\nLactantius näyttää minusta katsovan, ettei eläimillä ole vain puhekyky,\nvaan myöskin naurun kyky. Ja kielellinen eroavaisuus, joka huomataan\nmeidän välillämme eri seutujen mukaan, tavataan myöskin saman lajin\neläinten välillä. Aristoteles viittaa tässä kohdin peltopyiden\nerilaiseen lauluun eri paikoissa:\n\n                               _Variaeque volucres...\n    longe alias alio iaciunt in tempore voces...\n    et partim mutant cum tempestatibus una\n    raucisonos cantus_.[166]\n\nMutta tietämätöntä on, mitä kieltä tuo lapsi puhuisi; ja mitä siitä\narvaamalla sanotaan, se ei ole kovinkaan todennäköistä. Jos minulle\ntätä mielipidettä vastaan huomautetaan, että luonnostaan kuurot eivät\npuhu, niin vastaan, että niin ei ole laita vain siksi, etteivät he\nole voineet korviensa avulla vastaanottaa puhumisen opetusta, vaan\npikemminkin siksi että kuuloaisti, jota he ovat vailla, on yhteydessä\npuhekyvyn kanssa, ja että ne kuuluvat luonnollisella tavalla yhteen,\nniin että meidän täytyy puhua se, mitä puhumme, ensiksi itsellemme, ja\nantaa sen kaikua sisässämme omiin korviimme ennenkuin päästämme sen\nkaikumaan muitten korviin.\n\nOlen sanonut kaiken tämän tukeakseni käsitystä tuosta yhtäläisyydestä,\njoka vallitsee luonnossa, ja palauttaakseni ja yhdistääkseni meidät\nluontokappalten suureen joukkoon: me emme ole muiden ylä- emmekä\nalapuolella. Kaikki, mitä taivaan alla on, sanoo Salomo, on saman lain\nja kohtalon alaista:\n\n    _indupedita suis fatalibus omnia vinclis_.[167]\n\non jonkinlaista eroitusta, on luokkia ja asteita, mutta yhden ja saman\nluonnon puitteissa:\n\n    _Res ... quaeque suo ritu procedit; et omnes\n    faedere naturae certo discrimina servant_.[168]\n\nTäytyy pitää aisoissa ihminen ja osoittaa hänelle määrätty paikkansa\ntämän luonnonjärjestyksen rajoissa. Tuo onneton ei kykene tositeossa\nhyppäämään niiden yli: hän on kytkettynä ja sidottuna, saman\nvelvoituksen kahlehtimana kuin muut hänen luokkansa luontokappaleet,\nja sangen keskinkertaisessa asemassa, ilman minkäänlaista etuoikeutta,\nilman todellista ja oleellista etevämmyyttä. Siinä etevämmyydessä,\njonka hän luulottelee ja kuvittelee itsellään olevan, ei ole mitään\ntosisisällystä eikä makua. Ja jos niin on, että hänellä yksin kaikista\neläimistä on tuo mielikuvituksen vapaus ja ajatusten hillitön lento,\njolla hän kuvailee mielessään, mitä on olemassa, mitä ei ole, mitä\nhän tahtoo, mikä on valheellista ja totta, niin se on etu, joka on\nkäynyt hänelle sangen kalliiksi ja josta hänen on varsin vähän syytä\nkerskailla, sillä se on niiden onnettomuuksien päälähde, jotka häntä\nrasittavat: synti, tauti, horjuvaisuus, levottomuus, epätoivo.\n\nVäitän siis, palatakseni aineeseeni, ettei ole todennäköinen se arvelu,\nettä eläimet tekevät luontaisesta ja pakollisesta vaistosta samaa, mitä\nme teemme vapaasta valinnastamme ja omalla taidollamme. Meidän tulee\npäättää samanlaisista vaikutuksista samanlaiset kyvyt, ja runsaammista\nvaikutuksista runsaammat kyvyt, ja tunnustaa niinmuodoin, että tämä\nsama järki, tämä sama apuneuvo, joka meillä on toimimista varten, on\nmyöskin eläimillä, tahi jokin toinen parempi. Miksi kuvittelemme niissä\ntuota luontaista pakkoa, me, jotka emme itse tunne mitään samanlaista?\nSitäpaitsi on kunniakkaampaa ja enemmän Jumalan puoleen lähentävää olla\nluontaisen ja pääsemättömän kohtalon ajama ja velvoittama toimimaan\nsäännöllisesti kuin toimia säännöllisesti hurjapäisen ja satunnaisen\nvapauden perusteella, ja varmempaa jättää luonnolle kuin itsellemme\nkäytöksemme ohjat. Turhamainen itserakkautemme tekee, että mieluummin\nkiitämme kyvystämme omia voimiamme kuin luonnon anteliaisuutta ja\nkoristamme muut eläimet luontaisilla avuilla tahi riistämme niitä\nniiltä saadaksemme itsellemme kunniaa ja aateluutta muka itse\nhankkimillamme avuilla, sangen yksinkertaisessa mielessä, kuten minusta\nnäyttää: sillä puolestani pitäisin yhtä suuressa arvossa kokonaan\nomiani ja synnynnäisiä avuja kuin sellaisia, joita olisin ollut\nkerjäämässä ja haalimassa kokoon opettelemalla. Meidän vallassamme ei\nole hankkia parempaa suositusta kuin se, että olemme Jumalan ja luonnon\nsuosimia.\n\nNiinpä esimerkiksi, jos näkisimme, kuinka kettu -- jota Thrakian\nasukkaat käyttävät tahtoessaan lähteä kulkemaan jonkin jäätyneen joen\npoikki, ja jonka he tätä varten laskevat menemään edellään -- veden\nreunalla painaa korvansa hyvin lähelle jäätä, koettaakseen kuuleeko\nse alla virtaavan veden solisevan pitkän vai lyhyen matkan päässä\nja sikäli kuin se siten huomaa jään olevan paksumpaa tahi ohuempaa,\nperäytyy tahi lähtee kulkemaan edelleen, niin emmekö olisi oikeassa\npäättäessämme, että sen päässä liikkuu sama järki, joka liikkuisi\nmeidän päässämme, ja että siinä tapahtuu seuraava luontaisesta\nymmärryksestä johtunut päätelmän muodostus ja johtopäätöksen teko:\n\"Mikä kohisee, se liikkuu; mikä liikkuu, se ei ole jäässä; mikä ei ole\njäässä, se on juoksevaa, ja mikä on juoksevaa, se antaa perään painon\nalla?\" Sillä houretta on, eikä voi pistää päähämme, katsoa tuota vain\nkuuloaistin herkkyyden ansioksi, ilman järkeä ja päättelemiskykyä.\nSamaa on ajateltava niin monista viekkaista tempuista, joilla eläimet\ntorjuvat hankkeitamme niitä vastaan.\n\nJa jos tahdomme lukea itsellemme joksikin eduksi sen, että vallassamme\non ottaa ne kiinni, käyttää niitä hyväksemme ja menetellä niiden\nkanssa niinkuin tahdomme, niin se on vain sama etu, joka meillä on\ntoinen toisiimme nähden; sellainenhan on meidän orjiemme kohtalo; ja\neivätkö klimakiidit Syyriassa olleet vaimoja, joita, kun he olivat\nlaskeutuneet nelin ryömin maahan, ylhäiset naiset käyttivät astuimenaan\nja portaanaan noustakseen vaunuihin? Ja useimmat vapaat ihmiset\njättävät hyvin vähäpätöisistä eduista henkensä ja elämänsä toisen\nvaltaan; thrakialaisten vaimot ja jalkavaimot käräjöivät siitä, kuka\nvalitaan surmattavaksi puolisonsa haudalla; eivätkö tyrannit aina ole\nlöytäneet kylliksi miehiä, jotka ovat antautuneet heidän uskollisiksi\npalvelijoikseen, vaikka eräät heistä ovat vielä lisäksi asettaneet sen\nvaatimuksen, että heitä ehdottomasti on ollut seurattava kuolemaan,\nniinkuin elämässäkin? Kokonaiset armeijat ovat siten sitoneet itsensä\npäällikköihinsä; valankaava tuossa ankarassa gladiaattorien koulussa\nsisälsi seuraavat lupaukset: \"Vannomme antavamme kahlehtia, polttaa,\npiestä itsemme ja surmata itsemme miekalla ja kärsivämme kaikki, mitä\nvarsinaiset gladiaattorit kärsivät herraltaan\", velvoittaen siten\nsangen tunnollisesti sekä ruumiin että sielun hänen palvelukseensa:\n\n    _Ure meum, si vis, flamma caput, et pete ferro\n    corpus, et intorto verbere terga seca_;[169]\n\nse oli todellinen velvoitus, ja kuitenkin oli monenakin vuonna kymmenen\ntuhatta miestä, jotka menivät tuohon kouluun ja siellä tuhoutuivat.\n\nKun skythalaiset hautasivat kuninkaansa, surmasivat he hänen ruumiinsa\npäälle hänen juomanlaskijansa, tallimestarinsa, kamariherransa,\nkamaripalvelijansa ja kokkinsa; ja hänen kuolemansa vuosipäivänä he\ntappoivat viisikymmentä hevosta, joiden selässä istui viisikymmentä\nhovipoikaa, ja näiden selkärangan läpi he olivat pistäneet seipään\nkurkkuun asti ja jättivät heidät siihen, paraatijärjestykseen haudan\nympärille.\n\nIhmiset, jotka meitä palvelevat, tekevät sen helpommalla hinnalla ja\nvähemmän huolellisella ja suosiollisella hoidolla kuin minkä annamme\nlinnuille, hevosille ja koirille. Onko sitä huolta, johon emme\npakottaisi itseämme niiden mukavuudeksi? Enpä usko halvimpainkaan\npalvelijain kernaasti tekevän herrojensa hyväksi, mitä ruhtinaat\npitävät kunnianaan tehdä eläinten hyväksi. Nähdessään vanhempainsa\nolevan huolissaan siitä, kuinka voisivat ostaa hänet vapaaksi\norjuudesta, sanoi Diogenes: \"He ovat hulluja; joka minua hoitaa ja\nminut ruokkii, se palvelee minua.\" Myöskin ne, jotka hoitavat eläimiä,\nvoivat sanoa pikemmin palvelevansa niitä, kuin että ne palvelisivat\nheitä. Ja ne ovatkin siinä suhteessa jalompia, että leijona ei ikinä\nalistu toisen leijonan orjaksi, eikä hevonen toisen hevosen orjaksi\nurheuden puutteesta. Niinkuin me metsästämme eläimiä, samoin tiikerit\nja leijonat metsästävät ihmisiä, ja samoin menettelevät eläimet\nkeskenään: koirat ajavat jäniksiä, hauet tuutaimia, pääskyset kaskaita,\nhaukat rastaita ja leivosia:\n\n                          _Serpente ciconia pullos\n    nutrit, et inventa per devia rura lacerta...\n    Et leporem aut capream famulae lovis et generosae\n    in saltu venantur aves_.[170]\n\nMe jaamme metsästyssaaliimme koiriemme ja lintujemme kanssa samoin\nkuin vaivan ja taidon, ja Amphipoliin yläpuolella Thrakiassa\nmetsästäjät ja villit haukat jakavat saaliin tasan kahtia, niinkuin\nmyöskin sudet Maiotilaissoiden varsilla, jollei kalastaja jätä niille\nrehellisesti yhtä suurta osaa saaliistansa, heti menevät ja repivät\nhänen verkkonsa. Ja niinkuin meillä on metsästystapa, jossa käytetään\npikemmin viekkautta kuin voimaa, kuten esimerkiksi ansoilla, ongilla\nja koukuilla pyydystäminen, samoin tavataan sellaisia eläintenkin\nkeskuudessa: Aristoteles sanoo, että läkkikala kasvattaa kaulastaan\nsiiman pituisen suoliletkun, jonka se ojentaa ja heittää kauas ja\nvetää takaisin luokseen, kun tahtoo; huomatessaan jonkin pienen\nkalan lähestyvän, se antaa sen purra tuon letkun päätä, ollen itse\npiiloutuneena hiekkaan tahi mutaan, ja vetää sen vähitellen takaisin,\nkunnes pikku kala on niin lähellä, että se yhdellä hyppäyksellä voi\nsiepata sen kiinni.\n\nMitä voimaan tulee, niin ei ole maailmassa eläintä, joka olisi alttiina\nniin monille loukkauksille kuin ihminen. Meille ei tarvita valaskalaa,\nnorsua ja krokodiilia eikä muita sellaisia eläimiä, joista yksi ainoa\nkykenee tuhoamaan suuren joukon ihmisiä; täit riittävät tekemään lopun\nSullan diktaattorinvallasta; suuren ja voittoisan keisarin sydän ja\nhenki on pienen matosen aamuruoka.\n\nMinkätähden sanomme, että ihmisellä oppiin ja järkeen perustuva tieto\nja tuntemus eroittaa sen, mikä on hyödyllistä hänen elämälleen ja\nhänen tautiensa parantamiselle, siitä, mikä ei sitä ole, ja tuntee\nrabarberin ja kallioimarteen vaikutuksen; mutta kun näemme Kandian\nvuohien, jos niitä on haavoitettu nuolella, menevän valitsemaan\nmiljoonan yrtin joukosta dictamnum-yrtin lääkkeekseen, ja kilpikonnan,\nsyötyään kyykäärmeen lihaa, heti etsivän meiramia peratakseen vatsansa,\nlohikäärmeen kiilloittavan ja kirkastavan silmänsä saksankuminalla,\nhaikarain antavan toisilleen peräruiskeita merivedellä, norsujen\nvetävän pois ei vain omista ja toveriensa, vaan myöskin herrainsa\nruumiista (kuten todistaa Aleksanterin voittaman Porus kuninkaan norsu)\nheittokeihäitä ja pistimiä, joita niihin on heitetty taistelussa,\nja tekevän sen niin taitavasti, että me emme osaa sitä tehdä niin\ntuskattomasti, niin miksi emme sano, että tämä samoin on taitoa ja\njärkevyyttä? Sillä jos niitä halventaaksemme selitämme, että ne\nosaavat sen vain luonnon neuvomina ja opettamina, niin emme riistä\nniiltä tiedon ja järkevyyden ansiota, vaan myönnämme sen niille\nvielä suuremmalla syyllä kuin itsellemme, niin varman opettajattaren\nkunniaksi.\n\nKatsoen koiran liikkeisiin, joka jouduttuaan kolmen tien haaraukseen\njoko etsiessään herraansa, josta se on eksynyt, tahi ajaessaan takaa\njotakin edessään pakenevaa otusta, tunnustelee tietä toisensa jälkeen,\nja saatuaan varmuuden kahdesta, löytämättä niillä etsimäänsä jälkeä,\nkiiruhtaa arvelematta kolmannelle, on Krysippoksen, vaikka hän kaikissa\nmuissa suhteissa ajattelee yhtä halveksivasti eläinten asemasta kuin\nkukaan muu filosofi, pakko tunnustaa, että tuossa koirassa tapahtuu\nseuraava ajatuksen juoksu: \"Olen seurannut herrani jälkeä tuohon\ntienhaaraan saakka; hänen täytyy ehdottomasti kulkea jotakin noista\nkolmesta tiestä; hän ei ole kulkenut tätä eikä tuota; siis hänen\ntäytyy ehdottoman varmasti kulkea tuota kolmatta\", ja että, hankkien\nvarmuuden tällä johtopäätöksellä ja ajatuksen kululla, se ei enää käytä\nvaistoaan kolmannella tiellä, eikä enää tutki tätä, vaan antaa järjen\nvoiman viedä itsensä sille. Eikö ole yksi ja sama, onko koira itsestään\nvai Trapezuntilta oppinut tuon puhtaasti dialektisen piirteen ja tuon\njaettujen ja toisiinsa sidottujen arvostelmien ja osien riittävän\nluettelemisen käytön?\n\nKuitenkaan eläimet eivät ole kykenemättömiä oppimaan myös meidän\ntavallamme: rastaita, korppeja, harakoita, papukaijoja voimme\nopettaa puhumaan; ja tuo helppous, jonka huomaamme, saada valtaamme\nniiden niin notkea ja taipuisa ääni ja hengitys, muodostaaksemme\nsitä ja pakottaaksemme sen ääntämään tietyn määrän kirjaimia ja\ntavuja, todistaa, että niillä on sisäinen järki, joka tekee ne\nniin opinkykyisiksi ja -haluisiksi. Jokainen on, luulen ma, nähnyt\nyllinkyllin monenmoisia temppuja, joita ilveilijät opettavat\nkoirilleen, tansseja, joissa ne eivät hairahdu ainoatakaan kertaa\nkuulemansa sävelen rytmistä, useita erilaisia liikkeitä ja hyppyjä,\njoita he niillä teettävät käskemällä niitä sanallaan.\n\nMutta enemmän ihmetellen panen merkille sen, mikä kuitenkin on jotenkin\ntavallista, miten menettelevät sokeain sekä maalla että kaupungissa\nkäyttämät koirat: olen tarkannut, kuinka ne pysähtyvät määrätyille\noville, joista ovat tottuneet saamaan almun, kuinka ne väistävät\nvankkurien ja rattaiden kanssa yhteen törmäämistä silloinkin, kun niitä\nitseään varten on kylliksi tilaa niiden kulkea ohi; olen nähnyt erään,\njoka kulkiessaan kaupungin vallihaudan reunaa poikkesi tasaiselta ja\nsileältä polulta ja valitsi huonomman, pitääkseen herransa loitommalla\nhaudasta. Kuinka oli voitu saada tämä koira käsittämään, että sen\ntehtävänä oli katsoa vain herransa turvallisuutta ja halveksia omia\netujaan, palvellakseen häntä? Ja kuinka se saattoi tietää, että se ja\nse tie tosin oli kylliksi leveä sille, mutta ei sokealle? Voiko tuon\nkaiken ymmärtää edellyttämättä järjen käyttöä?\n\nEi saa unohtaa, mitä Plutarkhos kertoo nähneensä Roomassa keisari\nVespasianus vanhemman läsnäollessa Marcelluksen teatterissa erään\nkoiran tekevän. Tuota koiraa käytti eräs silmäinkääntäjä, joka esitti\nmoni-ilmeistä ja monihenkilöistä kuvitelmaa, ja sillä oli siinä osansa.\nMuun muassa sen piti olla jonkin aikaa olevinaan kuollut, koska oli\nsyönyt erästä rohdosainetta. Nieltyään leivän, joka oli olevinaan tätä\nrohdosta, se pian alkoi vavista ja hoippua, niinkuin olisi huumautunut.\nLopulta se oikaisihe pitkäkseen ja jäykistihe kuin kuollut, antaen\nvetää ja laahata itseään paikasta toiseen, niinkuin näytelmän\nsisällyksen mukaan pitikin. Ja sitten, huomatessaan ajan olevan, se\nalkoi ensiksi liikutella jäseniään aivan hiljaa, kuin olisi herännyt\nsikeästä unesta, ja kohottaen päätään katseli sinne tänne tavalla, joka\nhämmästytti kaikkia läsnäolijoita.\n\nHärät, joita käytettiin Susan kuninkaallisissa puutarhoissa niitä\nkasteltaessa ja kiertämään eräitä suuria vedennostopyöriä, joihin\noli kiinnitetty sankoja (jollaisia näkee useita Languedocissa), oli\nmäärätty vetämään niitä sataan kierrokseen asti päivässä, joten\nne olivat niin tottuneet tähän määrään, että oli mahdoton millään\nvoimalla saada niitä vetämään ainoatakaan kierrosta enempää; tehtyään\nmäärätyönsä ne pysähtyivät siihen paikkaan. Me olemme nuorukaisiässä,\nennenkuin osaamme laskea sataan asti, ja olemme äskettäin oppineet\ntuntemaan kansoja, joilla ei ole mitään tietoa luvuista.\n\nToisten opettaminen edellyttää vielä enemmän älyä kuin opetuksen\nvastaanottaminen. Mutta jättääkseni sikseen, mitä Demokritos arvelee\nja todistaa, että eläimet ovat opettaneet meille useimmat taidot,\nesimerkiksi hämähäkki kutomisen ja ompelun, pääskynen rakentamisen,\njoutsen ja satakieli musiikin, ja useat eläimet esimerkillään\nlääketaidon, Aristoteles katsoo, että satakielet opettavat poikasensa\nlaulamaan ja käyttävät siihen aikaa ja huolta, josta seuraa, että ne\npoikaset, joita me ruokimme häkissä ja joilla ei ole ollut aikaa käydä\nvanhempainsa koulua, menettävät paljon laulunsa ihanuutta; siitä voimme\npäättää, että se paranee ohjauksesta ja opiskelusta; ja vapaidenkaan\nkeskuudessa se ei ole yksi ja sama; kukin on sitä oppinut kykynsä\nmukaan; ja mitä tulee niiden oppimiskiihkoon, niin ne ponnistelevat\nkilvan niin tarmokkaasti, että voitettu joskus jää kuolleena paikalle,\nsen hengitys kun pettää ennemmin kuin ääni. Nuorimmat hautovat\nmiettiväisinä mielessään eräitä laulun säejaksoja ja yrittelevät\njäljitellä niitä; oppilas kuuntelee opettajansa opetusta ja tekee tiliä\nsiitä sangen huolellisesti; ne vaikenevat, milloin toinen, milloin\ntoinen; kuulee korjattavan virheitä ja tuntee jonkinlaisia nuhteita\nopettajan taholta.\n\nOlen kerran, sanoo Arrianus, nähnyt norsun, jolla oli symbaali\nriippumassa kummallakin reidellään ja kolmas kiinnitettynä kärsäänsä,\nja niiden soidessa kaikki toiset tanssivat piirissä, nousten ja\nkumartuen määrätahdissa soittimen ohjauksen mukaan; ja huvittavaa oli\nkuulla tuota sopusointua. Rooman teatterinäytännöissä oli tavallisesti\nnähtävänä norsuja, jotka oli opetettu liikkumaan ja suorittamaan laulun\nsävelten mukaan tansseja, joissa oli useita vaihteita, vuoroja ja eri\ntahtilajeja, sangen vaikeita oppia. Niiden joukossa nähtiin sellaisia,\njotka itsekseen kertailivat läksyjänsä ja harjoittelivat huolellisesti\nja hartaasti, jotteivät niiden isännät toruisi ja löisi niitä.\n\nMutta tämä toinen harakkaa koskeva juttu, josta meille vastaa\nitse Plutarkhos, on kummallinen. Tämä harakka oli erään parturin\nliikehuoneessa Roomassa ja teki ihmeitä, matkien äänellään kaikkea,\nmitä kuuli. Eräänä päivänä sattui, että pysähdyttiin pitkäksi aikaa\nsoittamaan joitakin torvia tuon huoneen edustalla. Siitäpä alkaen\nja koko seuraavan päivän tuo harakka oli mietteissään, mykkänä ja\nsurumielisenä. Kaikki ihmiset kummastelivat, ja luultiin, että torvien\nääni oli sen noin huumannut ja tyrmistyttänyt, ja että kuulon mukana\nääni oli samalla hävinnyt. Mutta lopulta huomattiin, että se oli\nsyvällistä tutkistelua ja itseensä syventymistä, ja että se mielessään\nharjoitteli ja valmisteli ääntään esittämään noiden torvien säveliä,\nniin että se ensi kertaa ääntäessään mukaili täydellisesti niiden\nkerrot, tauot ja sävelkoristeet ja oli tämän uuden oppimansa vuoksi\nylenkatsoen hyljännyt kaikki, mitä se ennen oli osannut sanoa.\n\nEn tahdo jättää mainitsematta myöskään tätä toista esimerkkiä koirasta,\njonka sama Plutarkhos kertoo nähneensä (sillä mitä järjestykseen tulee,\nniin tunnen kyllä sekoittavana sen; mutta en noudata sitä näiden\nesimerkkien järjestämisessä enempää kuin koko muussakaan työssäni), ja\njoka oli eräässä laivassa. Kun tämän koiran oli vaikea saada öljyä,\njota oli erään ruukun pohjalla, jonne se ei voinut ulottua kielellään\nastian suun ahtauden vuoksi, meni se etsimään pikkukiviä ja pani niitä\nruukkuun, kunnes sai öljyn nousemaan lähemmäs reunaa, missä se saattoi\nsiihen ulottua. Mitä tuo on muuta kuin sangen terävän älyn vaikutusta?\nBerberian korppien sanotaan tekevän samoin, kun vesi, jota ne tahtovat\njuoda, on liian matalalla.\n\nTämä teko muistuttaa tavallaan sitä, mitä norsuista kertoi eräs\nsikäläisen kansakunnan kuningas Juba, että kun jokin niistä\nmetsästäjäin viekkaudella on saatu menemään johonkin niistä syvistä\nkuopista, joita niille kaivetaan ja jotka peitetään hienoilla risuilla\nniiden pettämiseksi, sen toverit tuovat siihen kiireesti paljon kiviä\nja puunpalasia, jotta se niiden avulla pääsisi sieltä ulos. Mutta tämä\neläin on niin monessa muussa suhteessa ihmisen vertainen kyvyllään,\nettä jos tahtoisin luetella seikkaperäisesti kaikki, mitä kokemus siitä\non opettanut, niin voisin helposti todistaa, mitä tavallisesti väitän,\nettä on monesti suurempi eroitus ihmisen ja ihmisen kuin eläimen ja\nihmisen välillä. Erään norsun hoitaja eräässä yksityistalossa Syyriassa\nvarasti joka ateria puolet sille määrätystä ruoka-annoksesta; eräänä\npäivänä isäntä tahtoi itse ruokkia sitä ja kaatoi sen seimeen oikean\nsen ruuaksi määräämänsä ohra-annoksen; norsu, joka katsoi karsaasti\ntuota hoitajaansa, eroitti kärsällään ja pani syrjään puolet, ilmaisten\nsiten vääryyden, jota sille tehtiin. Ja eräs toinen, jonka hoitaja\nsekoitti sen ruokaan kiviä lisätäkseen sen määrää, lähestyi pataa,\njossa hän keitti lihaa päivällisekseen, ja pani sen täyteen tuhkaa.\n\nNuo ovat yksityisiä tekoja; mutta kaikki ovat nähneet ja tietävät,\nettä kaikissa armeijoissa, jotka marssivat Itämailta, norsut olivat\nyhtenä päävoimana, ja että niiden tekemä vaikutus oli verrattoman\npaljon suurempi kuin nykyään tykistömme, joka jotenkin vastaa niitä\njärjestetyssä taistelussa (se on helppo niiden päättää, jotka tuntevat\nmuinaisaikojen historiaa),\n\n    _siquidem Tyrio service solebant\n    Annibali, et nostris ducibus regique Molosso\n    horum maiores, et dorso ferre cohortes,\n    partent aliquam belli, et euntem in praelia turrim_.[171]\n\nKaiketi siis oltiin varmoja ja tietoisia näiden eläinten\nluotettavuudesta ja ymmärryksestä, koska ne uskallettiin asettaa\ntaistelun etunenään, missä pieninkin pysähdys, jonka ne olisivat\nvoineet tehdä, niiden ruumiiden suuruuden ja painon vuoksi, pieninkin\nsäikähdys, joka olisi saanut ne kääntymään päin omaan väkeensä,\nriitti aikaansaamaan täydellisen tappion. Ja vain harvoin on nähty\ntapahtuvan, että ne heittäytyivät takaisin omien joukkojensa päälle,\nkun sitävastoin me itse käännymme toistemme päälle ja murramme rivimme.\nNiille ei annettu suoritettavaksi vain yhtä yksityistä liikettä,\nvaan useampia eri tehtäviä taistelussa, samoin kuin Intian uudestaan\nvalloittaessaan espanjalaiset antoivat koirille, joille he maksoivat\npalkkaa ja jakoivat osan saaliista; ja nuo eläimet osoittivat yhtä\nsuurta taitoa ja älyä viemään perille ja vakiinnuttamaan heidän\nvoittonsa, hyökkäämään ja peräytymään olosuhteiden mukaan, eroittamaan\nystävät vihollisista, kuin ne osoittivat intoa ja tuimuutta.\n\nMe ihailemme enemmän ja pidämme suuremmassa arvossa sitä, mikä on\nulkomaista, kuin sitä, mikä on meillä tavallista, ja jollei niin olisi\nlaita, en olisi viipynyt tässä pitkässä esimerkkiluettelossa. Sillä\njos tarkasti panemme merkille, mitä tavallisesti huomaamme omassa\nkeskuudessamme elävistä eläimistä, voimme luullakseni niistä todeta\nyhtä ihmeteltäviä seikkoja kuin ne, joita kokoillaan ulkomailta ja\ntoisilta aikakausilta. Yksi ja sama luonto niissä kulkee kulkuaan;\nken olisi riittävästi perehtynyt sen nykyiseen tilaan, se voisi siitä\nvarmasti päättää koko sen tulevaisuuden ja koko sen menneisyyden.\n\nNäin ennen aikaan keskuudessamme ihmisiä, jotka oli tuotu tänne meren\nyli kaukaisista maista, ja kun emme ymmärtäneet lainkaan heidän\nkieltänsä, ja kun sitäpaitsi heidän käytös- ja esiintymistapansa ja\nheidän vaatteensa olivat kokonaan toisenlaiset kuin meikäläiset, niin\nkuka meistä ei pitänyt heitä sekä villeinä että raakoina, kuka ei\npitänyt heitä typerinä ja tuhmina nähdessään, kuinka he olivat mykkiä,\neivät taitaneet ranskaa, eivät tunteneet meidän kädensuutelujamme ja\nkiemurtelevia kumarruksiamme, meidän ryhtiämme ja käytöstämme, jonka\ntietenkin tulee olla ihmisluonnon mallina? Kaiken sen, mikä meistä\nnäyttää oudolta ja mitä emme ymmärrä, me tuomitsemme. Näin käy meidän\nmyöskin muodostaessamme käsityksemme eläimistä. Niillä on useampia\nominaisuuksia, jotka lähentelevät meikäläisiä; vertaamalla voimme\ntehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä näistä; mutta siitä, mikä eläimille\non erikoista, mitä tiedämme siitä? Hevoset, koirat, härät, lampaat,\nlinnut ja useimmat kotieläimemme tuntevat äänemme ja tottelevat sitä;\nniin teki kyllä myöskin Crassuksen ankerias ja tuli hänen luokseen,\nkun hän sitä kutsui; samoin tekevät Arethusan suihkukaivon altaassakin\nankeriaat, ja olen nähnyt monta kalalammikkoa, jossa kalat rientävät\nesille syömään, kuullessaan määrätynlaisen huudon hoitajiltaan,\n\n         _nomen habent, et ad magistri\n    vocem quisque sui venit citatus_.[172]\n\nMe voimme siitä tehdä päätelmiä. Voimme myöskin sanoa, että norsuilla\non jonkinlaista uskontoa, koskapa voi nähdä niiden omasta luonnostaan,\nopettamatta ja käskemättä, useampaan kertaan peseydyttyään ja\npuhdistauduttuaan nostavan kärsiänsä kuin käsivarsia, ja tiettyinä\npäivän hetkinä silmät suunnattuina itäänpäin pysähtyvän pitkäksi aikaa\nmietiskelemään ja tutkistelemaan. Mutta joskaan emme muissa eläimissä\nnäe mitään tuollaista ulkonaista ilmiötä, emme silti voi väittää niiden\nolevan uskontoa vailla emmekä selittää suuntaan tai toiseen sitä,\nmikä on meiltä salattu; samoin kuin toiselta puolen näemme jotakin\nseuraavassa filosofi Kleantheksen huomaamassa toiminnassa, koska se\nmuistuttaa omaamme: hän kertoo nähneensä muurahaisia lähtevän keostaan\nkantamaan toisen muurahaisen ruumista toiseen kekoon päin, josta useita\ntoisia muurahaisia tuli niitä vastaan, kuin puhumaan niille; ja oltuaan\nyhdessä jonkin aikaa, jälkimmäiset palasivat neuvottelemaan, nähkääs,\nkansalaistensa kanssa; ja niin ne kulkivat edestakaisin pariin kolmeen\nkertaan sopimisen vaikeuden vuoksi; vihdoin viimeksi tulleet toivat\nensinmainituille pesästään madon, ikäänkuin lunnaiksi kuolleesta, ja\ntuon madon ensin mainitut nostivat selkäänsä ja kantoivat kotiinsa,\njättäen toisille vainajan ruumiin. Niin selittää asian Kleanthes,\ntodistaen siten, että ne eläimet, joilla ei ole ääntä, eivät silti\nole vailla keskinäistä kanssakäymistä ja yhteyttä, jollaista meiltä\npuuttuu; ja siitä syystä teemme tyhmästi, kun rupeamme siitä\nmielipiteitä lausumaan.\n\nMutta ne kykenevät vielä muunkinlaisiin suorituksiin, joihin meidän\nkykymme eivät läheskään riitä, ja joita mielikuvituksellammekaan emme\nvoi käsittää, puhumattakaan siitä, että voisimme jäljittelemällä ne\nsaavuttaa. Monet ovat sitä mieltä, että siinä suuressa ja ratkaisevassa\nmeritaistelussa, jonka Antonius menetti Augustusta vastaan, hänen\npäällikkökaleerinsa pysähdytti kesken sen kulkua eräs pikku kala,\njolle latinaa puhuvat antavat nimen _Remora_, koska se voi pysähdyttää\nvaikka millaisen laivan, johon se tarrautuu kiinni. Ja kun keisari\nCaligula souti suurine laivastoineen Romanian rannikolle, pysähdytti\ntuo samainen kala äkkiä vain hänen kaleerinsa; hän otatti kiinni tuon\nkalan, joka oli tarttuneena hänen laivansa pohjaan, hyvin suutuksissaan\nsiitä, että niin pieni eläin saattoi voittaa meren ja tuulet ja\nkaikkien hänen airojensa voiman vain tarttumalla nokastaan kiinni hänen\nkaleeriinsa (se näet on kuoriaiskala), ja hän kummasteli vielä hyvin\nhyvällä syyllä sitä, että kun se oli tuotu hänelle laivaan, sillä ei\nenää ollut sitä voimaa, joka sillä oli ollut sen ulkopuolella.\n\nEräs Kyzikos-kaupungin porvari pääsi muinoin hyvän matemaatikon\nmaineeseen huomattuaan metsäsian elintavan: tällä on pesäänsä käytäviä\neri kohdilta ja eri ilmansuunnilta, ja tuntien edeltäpäin, miltä\ntaholta tuuli on tulossa, se menee ja sulkee aukon sen tuulen puolelta;\nsen huomattuaan tämä porvari toi kaupunkiinsa varmoja ennakkotietoja\ntuulesta, joka alkaisi puhaltaa.\n\nKameleontti käy sen paikan väriseksi, missä se on, mutta läkkikala\nottaa itse minkä värin se tahtoo, olosuhteiden mukaan, piiloutuakseen\nsiltä, mitä se pelkää, ja siepatakseen kiinni sen, mitä se pyydystää;\nkameleontin muuttuminen on passiivista, läkkikalan aktiivista laatua.\nMe muutamme joskus väriä, säikähtäessämme, suuttuessamme, hävetessämme\nynnä muiden mielentilojen johdosta, jotka muuttavat kasvojemme väriä;\nmutta se johtuu vaikutuksen alaisuudesta, kuten kameleontilla;\nkeltatauti kyllä vaikuttaa sen, että ihomme kellastuu, mutta sitä ei\nvaikuta meidän tahtomme antama määräys. Mutta nuo vaikutukset, jotka\ntoisissa eläimissä huomaamme suuremmiksi kuin omamme ovat, todistavat\nniissä jotakin etevämpää kykyä, joka meiltä on salattu; samanlaisia\novat todennäköisesti useat muutkin niiden ominaisuudet ja kyvyt, joista\neivät mitkään ulkonaiset merkit anna meille tietoja.\n\nKaikista muinaisajan ennustuksista vanhimmat ja varmimmat olivat ne,\njotka perustuivat lintujen lentoon; meillä ei ole mitään sellaista\neikä niin ihmeellistä. Tätä niiden siivenliikkeen säännöllisyyttä\nja järjestystä, jonka nojalla tehdään johtopäätöksiä tulevista\ntapahtumista, täytyy kai jonkin erinomaisen voiman olla ohjaamassa\nniin ylevään toimintaan; sillä pintapuolista on katsoa tätä suurta\nvaikutusta johtuvaksi jostakin luonnon säädöksestä, ilman sen\naikaansaajan ymmärrystä, suostumusta ja järkeä; se on ilmeisesti väärä\nluulo, että niin on.\n\nSähkörauskulla on se ominaisuus, ettei se ainoastaan puuduta\njäseniä, jotka sitä koskettavat, vaan verkkojen ja nuotan läpikin se\nlähettää untelon raukeuden niiden käsiin, jotka sitä liikuttelevat\nja käsittelevät; vieläpä sanotaan lisäksi, että jos kaataa vettä\nsen päälle, niin tuntee, kuinka tuo vaikutus nousee käteen asti ja\npuuduttaa tuntoaistin veden läpi. Tämä voima on ihmeellinen; mutta\nse ei ole hyödytön sähkörauskulle: se tuntee sen ja käyttää sitä,\nniin että näkee sen, siepatakseen kiinni saaliin, jota se pyydystää,\nlymyävän pohjamutaan, jotta toiset kalat, liukuessaan sen ylitse, tämän\nsen kylmyyden koskettamina ja puuduttamina joutuvat sen valtaan.\n\nKurjet, pääskyt ja muut muuttolinnut, jotka vaihtavat asuinpaikkaa\nvuodenaikojen mukaan, osoittavat varsin hyvin tuntevansa\nennustuskykynsä ja käyttävät sitä.\n\nMetsästäjät vakuuttavat meille, että valitakseen koiranpentujen\njoukosta sen, joka tulee jättää eloon parhaana, tarvitsee vain antaa\nemän itsensä valita se: esimerkiksi, jos vie ne pesästä pois, niin\nensimmäinen, jonka se kantaa sinne takaisin, on aina paras; tahi jos on\npiirittävinään joka taholta niiden makuuksen tulella, niin paras on se\npennuista, jonka avuksi emä ensin kiiruhtaa. Tästä näkyy, että niillä\non jokin ennakolta tuntemisen taito, jota meillä ei ole, tahi jokin\ntoinen ja tehokkaampi kyky arvostella poikasiaan kuin meillä.\n\nKun se tapa, millä eläimet syntyvät, sikiävät, liikkuvat, elävät ja\nkuolevat, on meidän omaamme niin lähellä, niin kaikki, mitä otamme\npois niiden vaikuttimista ja lisäämme omaan luontoomme, korottaaksemme\nsen niiden luonnon yläpuolelle, ei voi mitenkään johtua järkemme\nvaatimuksesta. Terveytemme ohjeeksi lääkärit asettavat esikuvaksemme\neläinten elämän ja tavat; sillä seuraava sananparsi on ammoisista\najoista ollut kansan suussa:\n\n    _Tenez chaulds les pieds et la teste;\n    au demourant, vivez en beste_.[173]\n\nJos oikeudenmukaisuus on siinä, että antaa kullekin, mitä hänelle\ntulee, niin eläimet, jotka palvelevat, rakastavat ja puolustavat\nhyväntekijöitään ja vainoovat ja häpäisevät vieraita ja niitä,\njotka tekevät niille pahaa, jäljittelevät siten tavallaan meidän\noikeudenmukaisuuttamme; samoin myöskin, noudattamalla hyvin\noikeudenmukaista tasapuolisuutta jaellessaan pienokaisilleen\nomaisuuttaan. Mitä ystävyyteen tulee, niin se on niillä verrattoman\npaljon elävämpi ja uskollisempi kuin ihmisillä. Hyrcanus,\nLysimakhos-kuninkaan koira, pysyi herransa kuoltua itsepintaisesti\nhänen vuoteensa päällä, juomatta ja syömättä; ja sinä päivänä, jolloin\nhänen ruumiinsa poltettiin, se lähti juoksemaan ja heittäytyi tuleen,\njossa hänet poltettiin; samoin teki myöskin erään Pyrrhos nimisen\nmiehen koira: se näet ei liikahtanut herransa vuoteen päältä hänen\nkuolemansa jälkeen, ja kun hänet kannettiin pois, antoi se viedä\nitsensäkin pois samalla ja heittäytyi lopuksi roviolle, jolla sen\nherran ruumis poltettiin.\n\nOn eräänlaisia taipumuksia kiintymykseen, jotka syntyvät meissä\njoskus ilman järjen neuvoa ja johtuvat satunnaisesta mielenpuuskasta,\njota eräät sanovat myötätunnoksi; ne voivat vallata eläimet niinkuin\nmeidätkin: näemme hevosten rupeavan läheisiin tuttavuussuhteisiin\nmäärättyjen toisten kanssa, jopa siihen määrään, että meidän on\nvaikea saada niitä elämään ja matkustamaan erillään toisistaan;\nnäkee niiden kohdistavan mieltymyksensä johonkin tiettyyn toveriensa\nväriin, ikäänkuin määrättyihin kasvoihin, ja missä tahansa ne sen\ntapaavat, liittyvän siihen riemastuneina ja suosionosoituksin ja\nrupeavan inhoamaan ja vihaamaan mitä tahansa muuta muotoa. Eläimiä\njohtaa, niinkuin meitäkin, valinta niiden rakkaussuhteissa, ne\nvalikoivat jollakin tavoin naaraansa; ne eivät ole vailla meidän\nmustasukkaisuudentunteitamme eivätkä äärimmäisen kovia ja leppymättömiä\nvihantunteita.\n\nHalut ovat joko luonnollisia ja välttämättömiä, kuten juominen\nja syöminen, tahi luonnollisia, mutta eivät välttämättömiä,\nkuten naarasten lähenteleminen, tahi eivät luonnollisia eivätkä\nvälttämättömiä. Tätä viimeksi mainittua laatua ovat melkeinpä kaikki\nihmisten halut; ne ovat aivan tarpeettomia ja teennäisiä, sillä\nihmeellistä on, kuinka vähän luonto tarvitsee tyytyäksensä, kuinka\nvähän se on jättänyt meille kaivattavaa. Meidän keittiöittemme\nvalmisteet eivät kuulu sen järjestykseen; stoalaiset sanovat, että\nihminen voisi tulla toimeen yhdellä oliivilla päivässä; meidän\nherkulliset viinimme eivät ole sen neuvomia, eikä se liioittelu, jonka\nme lisäämme lemmenpyyteisiin:\n\n                                    _Neque illa\n    magno prognatum deposcit consule cunnum_.[174]\n\nNämä luonnolle vieraat halut, jotka hyvän tietämättömyys ja väärä\nluulo ovat meihin valaneet, ovat niin lukuisat, että ne karkoittavat\nmelkein kaikki luonnonmukaiset; ei enempää eikä vähempää kuin jos\njossakin kaupungissa olisi niin suuri määrä ulkomaalaisia, että ne\najaisivat sieltä ulos luonnolliset asukkaat tahi tekisivät lopun\nheidän arvovallastaan ja mahdistaan, anastaen ja vallaten sen\nkokonaan. Eläimet ovat paljon hillitympiä kuin me, ja pysyttäytyvät\nkohtuullisempina luonnon meille määräämien rajojen piirissä; eivät\nkuitenkaan niin tarkasti, ettei niillä tavattaisi myöskin jotakin\nmeidän kohtuuttomuuttamme vastaavaa.\n\nJa aivan samoin kuin on ollut hurjia himoja, jotka ovat ajaneet ihmisiä\nrakastamaan eläimiä, samoin eläimetkin joskus on vallannut rakkaus\nihmisiin, ja on syntynyt luonnottomia rakkaussuhteita molempien lajien\nvälillä, kuten todistaa tuo norsu, joka oli grammaatikko Aristophaneen\nkilpailijana erään nuoren, Aleksandrian kaupungissa asuvan kukkastytön\nrakkaudesta eikä mitenkään ollut häntä huonompi hyvin intohimoisen\nkosijan toimissa; sillä kävellen torilla, missä myytiin hedelmiä, se\notti niitä kärsällään ja kantoi hänelle; se jätti hänet näkyvistään\nniin vähän kuin mahdollista, ja joskus se pisti kärsänsä hänen poveensa\nhänen kaulurinsa alitse ja koetteli hänen rintojaan.\n\nKerrotaan myöskin eräästä lohikäärmeestä, että se rakastui erääseen\ntyttöön, ja eräästä hanhesta, joka rakastui erääseen lapseen Asopin\nkaupungissa, ja eräästä pässistä, joka oli viulunsoittajatar Glaucian\npalvelijana; ja joka päivä näkee apinoita, jotka ovat hurjasti\nrakastuneet naisiin. Näkee myöskin erästen koiraseläinten antautuvan\noman sukunsa koirasten rakastettaviksi. Oppianus ja muut kertovat\neräitä esimerkkejä todisteiksi siitä kunnioituksesta, jota eläimet\navioliitoissaan osoittavat sukulaisuutta kohtaan, mutta kokemus näyttää\nmeille varsin usein päinvastaista:\n\n                     _Nec habetur turpe juvencae\n    ferre patrem tergo; fit equo sua filia conjux;\n    quasque creavit init pecudes caper, ipsaque cuius\n    semine concepta est, ex illo concipit ales_.[175]\n\nMitä ovelaan sukkeluuteen tulee, niin onko selvempää sellaista kuin\nfilosofi Thaleen muulin osoittama? Kulkiessaan joen poikki suolataakka\nselässään ja sattumalta kompastuttuaan, niin että sen kantamat\nsäkit aivan kastuivat, ja huomattuaan, että siten sulanut suola oli\nkeventänyt sen kuormaa, se ei koskaan, tavatessaan jonkin puron,\njättänyt painautumatta siihen kuormineen, kunnes sen herra huomasi sen\njuonen ja käski panemaan sen kuormaksi villoja: kun se siten huomasi\npettyneensä laskuissaan, lakkasi se enää käyttämästä tuota temppua.\n\nOn useita eläimiä, jotka näyttävät kaikessa viattomuudessaan\njäljittelevän meidän saituuttamme, sillä niiden näkee äärettömän\nhalukkaasti sieppaavan haltuunsa kaikki mitä voivat, ja huolellisesti\npiilottavan sen, vaikkeivät sitä ensinkään käytä. Taloudenhoidossa\nne eivät vain vie meistä voittoa sillä toimellisuudella, millä ne\nkokoilevat ja säästävät tulevaa aikaa varten, vaan niillä on myöskin\nuseita sitä varten välttämättömiä taitoja: muurahaiset levittävät luhan\nulkopuolelle jyvänsä ja siemenensä, tuulettaakseen, puhdistaakseen\nja kuivatakseen ne, peläten niiden pilaantuvan ja mätänevän, kun\nne huomaavat niiden alkavan homehtua ja haista härskiltä. Mutta se\nehkäisevä varovaisuus, jota ne osoittavat jyrsiessään vehnänjyviä, vie\nvoiton kaikesta kuviteltavasta ihmisten varovaisuudesta: kun vehnä\nei pysy aina kuivana ja pilaantumattomana, vaan pehmenee, sulaa ja\nliukenee ikäänkuin maidoksi, pyrkien itämään ja kasvamaan, niin ne\njyrsivät sitä päätä, mistä itu tavallisesti pistää esiin, peläten\nvehnän muuttuvan siemeneksi ja menettävän luontonsa ja ominaisuutensa,\njoka sen tekee sopivaksi olemaan niiden ruokavarastona.\n\nMitä tulee sotaan, joka on suurin ja uhkein ihmisen toiminnoista,\nniin tahtoisinpa tietää, haluammeko käyttää sitä osoitteena jostakin\netevämmyydestä, vai päinvastoin heikkoutemme ja puutteellisuutemme\ntodisteena, koska toistemme voittamisen ja surmaamisen, oman sukumme\ntuhoamisen ja hävittämisen taito ei totta tosiaan näytä olevan\nkovinkaan toivottava eläimille, joilla sitä ei ole:\n\n                                   _Quando leoni\n    fortior eripuit vitam leo? Quo nemore umquam\n    exspiravit aper maioris dentibus apri_?[176]\n\nMutta ne eivät kuitenkaan ole aivan yleisesti sitä vailla, kuten\ntodistavat mehiläisten raivoisat kahakat ja molempain vastakkaisten\narmeijain päämiesten hankkeet:\n\n                                   _Saepe duobus\n    regibus incessit magno discordia motu;\n    continuoque animos vulgi et trepidantia bello\n    corda licet longe praesciscere_.[177]\n\nJoka kerta kun silmäilen tätä jumalaista kuvausta, tuntuu minusta\nkuin siinä lukisin kuvattuna ihmisten typeryyden ja ylpeyden; sillä\nnuo sotaisat liikkeet, jotka tempaavat meidät mukaansa kauhullaan ja\nhirmullaan, tuo äänten ja huutojen myrsky,\n\n    _fulgur ubi ad coelum se tollit, totaque circum\n    aere renidescit tellus, subterque virum vi\n    excitur pedibus sonitus, clamoreque montes\n    icti rejectant voces ad sidera mundi_;[178]\n\ntuo niin monen tuhannen aseistetun miehen peloittava jono, tuo niin\nkova raivo, into ja rohkeus, on huvittavaa huomata, kuinka joutavista\nsyistä se syttyy, ja kuinka vähäpätöisistä syistä se sammuu:\n\n        _Paridis propter narratur amorem\n    Oraecia Barbariae diro collisa duello_.[179]\n\nKoko Aasia menehtyi ja riutui sodissa Pariksen lemmenvehkeiden vuoksi;\nyhden ainoan miehen mieliteko, kiukku, huvi, kotoinen mustasukkaisuus,\nsyyt, joiden ei pitäisi saada kahta kalaeukkoa kynsimään toisiansa,\nsiinä koko tämän suuren melskeen sielu ja lähtökohta... Mutta tuo suuri\nruumis, niin monine kasvoineen ja liikkeineen, jotka näyttävät uhkaavan\ntaivasta ja maata:\n\n    _quam multi Libyco volvuntur marmore fluctus,\n    saevus ubi Orion hibernis conditur undis;\n    vel quam sole novo densae torrentur aristae\n    aut Hermi campo aut Lyciae flaventibus arvis;\n    scuta sonant, pulsuque pedum tremit excita tellus_;[180]\n\ntuo raivoisa hirviö, niin monikäsivartinen ja -päinen, se on sittenkin\nihminen, heikko, surkea ja viheliäinen; se on vain levoton ja kiihtynyt\nmuurahaiskeko;\n\n    _it nigrum campis agmen_;[181]\n\nvastatuulen henkäys, korppiparven vaakkuminen, hevosen kompastuminen,\nkotkan satunnainen ohilentäminen, jokin uni, ääni, merkki, aamuinen\nusva riittää lyömään sen nurin ja kaatamaan sen maahan. Pistäkää\nsitä vain auringon säteellä kasvoihin, niin se heti sulaa ja raukeaa\ntyhjiin; viuhtokaa sille vain vähän pölyä silmiin, kuten runoilijamme\nmehiläisille, niin kaikki meidän komppaniamme, legionamme ja tuo suuri\nPompeiuskin niiden etunenässä ovat lyötyinä murskaksi; sillä hänethän\nmuistaakseni Sertorius voitti Espanjassa näillä kauneilla aseilla,\njoita myöskin Eumenes käytti Antigonusta ja Surena Crassusta vastaan:\n\n    _Hi motus animorum, atque haec certamina tanta\n    pulveris exigui jactu compressa quiescent_.[182]\n\nUsutettakoon vain meidänkin mehiläisiämme sen kimppuun, niillä kyllä on\nvoimaa ja rohkeutta lyödä se hajalle.\n\nVielä on tuoreessa muistissa, kuinka portugalilaisten piirittäessä\nTamlyn kaupunkia Xiatinen alueella tämän asukkaat kantoivat muurille\nsuuren joukon mehiläispesiä, joita heillä on runsaasti, ja ajoivat\ntulella mehiläiset niin kiivaasti vihollistensa kimppuun, että nämä\nluopuivat yrityksestään, kun eivät voineet kestää niiden hyökkäyksiä\nja pistoja; niin jäi voitto ja heidän kaupunkinsa vapaus tälle uudelle\napujoukolle, vieläpä niin onnellisesti, että taistelusta palattaessa\nniistä ei puuttunut ainoatakaan.\n\nKeisarien ja rajasuutarien sielut ovat valetut samaan kaavaan.\nAjatellessamme ruhtinasten tekojen tärkeyttä ja painavaa merkitystä,\nme luulemme varmasti, että ne ovat yhtä painavista ja tärkeistä syistä\njohtuneet; me erehdymme; heitä ajavat eteen- ja taaksepäin heidän\nliikkeissään samat pontimet kuin meitäkin omissamme; sama syy, joka\nsaa meidät torailemaan naapurimme kanssa, sytyttää ruhtinasten välille\nsodan; sama syy, joka panee meidät pieksämään lakeijaamme, saa,\nsattuessaan ruhtinaalle, hänet hävittämään kokonaisen maakunnan; heidän\ntahtonsa on yhtä kevytmielinen kuin meidän, mutta heidän mahtinsa on\nsuurempi; samat pyyteet ajavat liikkeelle juustopunkin ja norsun.\n\nMitä uskollisuuteen tulee, niin ei ole maailmassa eläintä, joka olisi\nniin petollinen kuin ihminen. Historiamme kertovat, kuinka innokkaasti\neräät koirat ovat valvoneet herrainsa kuoleman kostetuksi tulemista.\nKun Pyrrhos kuningas kerran oli tavannut koiran vartioimassa miehen\nruumista ja kuullut, että se oli jo kolme päivää niin tehnyt, käski\nhän haudata ruumiin ja otti koiran mukaansa. Eräänä päivänä, hänen\nollessaan sotaväkensä yleiskatselmuksessa, tämä koira huomasi herransa\nmurhaajat ja hyökkäsi niiden kimppuun kovasti haukkuen ja ankaran\nvihaisena, pannen tällä ensimmäisellä ilmiannolla alkuun tuon murhan\nkoston, joka pian senjälkeen saatiin laillista tietä toimeen.\n\nSamoin teki viisaan Hesiodoksen koira, joka sai naupaktolaisen\nGanyktorin lapset todistettua syypäiksi herransa murhaan. Eräs\ntoinen koira, joka oli vartioimassa erästä temppeliä Athenassa ja\nhuomasi kirkonvarkaan vievän mennessään kauneimmat kalleudet, rupesi\ntätä haukkumaan minkä jaksoi; mutta kirkonisännät kun eivät siitä\nheränneet, niin se alkoi seurata häntä, ja kun tuli päivä, pysytteli\nvähän etäämmällä hänestä, päästämättä häntä koskaan näkyvistään; jos\nhän tarjosi sille syötävää, niin se ei siitä huolinut, mutta toisille\nkulkijoille, jotka tulivat sitä tiellä vastaan, se heilutti iloisesti\nhäntäänsä ja otti heidän käsistään, mitä he antoivat sille syödä;\njos sen varas pysähtyi nukkumaan, pysähtyi sekin samalla ja samaan\npaikkaan. Kun tieto tuosta koirasta oli tullut kirkon isännille,\nalkoivat he seurata sen jälkiä, tiedustellen senkarvaista koiraa, ja\ntapasivatkin sen vihdoin Kromyonin kaupungissa ja myöskin varkaan,\njonka he toivat takaisin Athenaan, missä hän sai rangaistuksensa.\nJa kiitollisuuden osoitteeksi tästä hyvästä palveluksesta tuomarit\nmääräsivät yleisestä varastosta tietyn määrän viljaa eläkkeeksi\nkoiralle ja papit pitämään siitä huolta. Plutarkhos todistaa tämän\nkertomuksen hyvin uskottavaksi ja hänen aikanaan tapahtuneeksi asiaksi.\n\nMitä kiitollisuuteen tulee (sillä minusta tuntuu, että meidän on syytä\nnostaa tämä sana arvoon), riittäköön tämä ainoa esimerkki, jonka Apion\nkertoo omin silmin näkemänään. Eräänä päivänä, sanoo hän, kun Roomassa\nannettiin kansan huvikseen katsella useiden ulkomaisten eläinten\nja erittäinkin harvinaisen suurten leijonain taistelua, oli niiden\njoukossa eräs, joka raivoisalla käytöksellään, jäsentensä voimalla\nja koolla ja ylpeällä ja peloittavalla kiljunnallaan veti kaikkien\nläsnäolijain huomion puoleensa. Orjain joukossa, jotka esitettiin\nkansalle tässä eläintaistelussa, oli eräs dakialainen Androdus, jonka\nomisti ylhäinen roomalainen, arvoltaan konsuli. Kun tuo leijona\nhuomasi hänet kaukaa, pysähtyi se ensin äkkiä, kuin ihmeissään, ja\nlähestyi sitten aivan hiljaa, lempeästi ja rauhallisesti, ikäänkuin\ntunnustellakseen häntä. Sen tehtyään, ja saatuaan varmuuden siitä,\nmitä se tahtoi tietää, se alkoi heiluttaa häntäänsä, niinkuin koirat\nliehitellessään isäntäänsä, ja nuolla ja suudella tuon kurjan raukan\nkäsiä ja reisiä, joka oli tyrmistyneenä kauhusta ja aivan suunniltaan.\nKun leijonan hyvänsävyisyys oli saanut Androduksen toipumaan pelostaan\nja hänen näkönsä oli siksi rauhoittunut, että hän saattoi katsella sitä\nja tuntea sen, niin oli omituinen nautinto nähdä, kuinka nämä molemmat\nhyväilivät toisiaan ja osoittivat toisilleen iloaan.\n\nKun kansa sen johdosta päästi ilohuutoja, kutsutti keisari orjan\neteensä, kuullakseen häneltä, kuinka niin outo tapahtuma oli\nmahdollinen. Tämä kertoi hänelle uuden ja ihmeellisen tarinan. \"Herrani\nollessa prokonsulina Afrikassa\", sanoi hän, \"pakotti se julmuus ja\nankaruus, jolla hän minua kohteli, pieksättäen minua joka päivä, minut\nkarkaamaan hänen luotaan ja pakenemaan; ja piiloutuakseni varmasti\nhenkilöltä, jolla oli niin suuri valta maakunnassa, pidin parhaana\nmennä tuon maan erämaihin ja hiekkaisiin ja asumattomiin seutuihin,\npäätettyäni jollakin tavalla surmata itseni, jos minulle ei kävisi\nmahdolliseksi löytää ravintoa. Auringonpaahde kun oli äärettömän\nankara keskipäivällä ja kuumuus sietämätön, niin lyyhistyin erääseen\nnäkymättömään ja luoksepääsemättömään luolaan ja heittäydyin siihen\nsisälle. Vähää myöhemmin tuli sinne tuo leijona, yksi käpälä verissä\nja haavoitettuna, aivan vaikeroiden ja vinkuen tuskista, joita se\ntunsi siinä. Sen saapuessa pelästyin kovin, mutta nähdessään minut\npiiloutuneena pesänsä nurkkaan, se lähestyi aivan hiljaa minua,\nojentaen minulle loukkautuneen käpälänsä ja näyttäen sitä minulle,\nkuin apua pyytääkseen. Otin silloin siitä pois suuren tikun, joka oli\ntunkeutuneena siihen, ja totuttuani leijonaan jonkin verran, pusertelin\nsen haavaa ja sain siitä lähtemään pois lian, jota oli siihen\nkokoontunut, pyyhin ja puhdistin sen niin siistiksi kuin vain saatoin.\nTuntien päässeensä vammastaan ja saaneensa lievitystä tuskaansa,\nleijona rupesi lepäämään ja nukkumaan, pitäen yhä käpäläänsä käsissäni.\nSiitä lähtien se ja minä elimme yhdessä tuossa luolassa kolme\nkokonaista vuotta samoista ruokavaroista, sillä pyydystysretkillään\ntappamistaan eläimistä se toi minulle parhaat palaset, jotka minä tulen\npuutteessa paahdatin auringolla ja käytin ravinnokseni. Ajan oloon\nikävystyttyäni tähän petomaiseen ja villiin elämään, lähdin pois eräänä\npäivänä, kun leijona oli mennyt tavalliselle pyydystysretkelleen; ja\nkolmannella päivämatkallani minut yllättivät sotilaat, jotka toivat\nminut Afrikasta tähän kaupunkiin herralleni, joka äkkiä tuomitsi minut\nkuolemaan ja petojen raadeltavaksi. Mutta nähtävästi tuo leijona joutui\nmyöskin kiinni pian senjälkeen ja tahtoi nyt palkita minulle sen\nhyväntyön ja lääkärinavun, jonka se oli minulta saanut.\"\n\nSiinä tarina, jonka Androdus kertoi keisarille ja jonka hän pani\nkulkemaan suusta suuhun kansan keskuudessa; sen johdosta hänet\nkaikkien yhteisestä anomuksesta päästettiin vapaaksi ja vapautettiin\ntuosta tuomiosta; ja kansan määräyksestä lahjoitettiin hänelle tuo\nleijona. Siitä lähtien näimme, sanoo Apion, Androduksen kävelevän\nravintolasta toiseen Roomassa, taluttaen tuota leijonaa aivan pienestä\ntalutusnuorasta ja ottaen vastaan rahaa, jota hänelle annettiin,\nleijonan antavan peittää itsensä kukilla, joita sille heitettiin; ja\njokainen sanoi tavatessaan heidät: \"Kas tuossa on leijona, jonka luona\nihminen asui; kas tuossa on mies, joka oli leijonan lääkärinä.\"\n\nItkemme usein rakastamiemme eläinten kuolemaa; samoin ne surevat meidän\nkuolemaamme:\n\n    _Post bellator equus, positis insignibus, Aethon\n    it lacrymans, guttisque humectat grandibus ora_.[183]\n\nNiinkuin toiset kansakunnistamme pitävät vaimoja yhteisinä, toisten\nkeskuudessa taas kukin mies pitää omaansa, niin eikö eläinten\nkeskuudessa myöskin näe sellaista ja avioliittoja pidettävän pyhempinä\nkuin meidän? Mitä tulee seuroihin ja yhdistyksiin, joita ne muodostavat\nliittyäkseen yhteen ja auttaakseen toisiaan, niin huomaa häristä,\nsioista ja muista eläimistä, että kun se, jolle teette pahaa, päästää\nhuutoja, niin koko joukko rientää sen avuksi ja yhtyy sitä puolustamaan.\n\nKun kiiski on niellyt kalastajan koukun, niin sen toverit kokoontuvat\njoukoittain sen ympärille ja jyrsivät siimaa, ja jos joku niistä\non sattunut joutumaan rysään, niin toiset ulkoapäin pistävät sille\npyrstönsä, ja se puree sitä hampaillaan minkä jaksaa; siten ne\nvetävät sen ulos ja vievät mukanaan. Kun joku partakalain tovereista\non tarttunut koukkuun, niin ne panevat siiman selkäänsä vastaan ja\npistävät siitä ulos piikin, joka on hammaslaitainen kuin saha, ja sillä\nne sahaavat poikki siiman.\n\nMitä tulee erikoisiin palveluksiin, joita me saamme toisiltamme\nelämän tarpeissa, niin näkee eläinten keskuudessa useita esimerkkejä\nsellaisista. Väitetään, että valaskala ei liiku koskaan, ellei sillä\nole edessään eräs pieni kivikalan näköinen kala, jota senvuoksi\nsanotaan Oppaaksi; valaskala seuraa sitä, antaen ohjata ja kääntää\nkulkuansa yhtä helposti kuin peräsin kääntää laivaa; ja palkinnoksi\nsitten myöskin, -- sen sijaan että kaikki muu, olkoonpa eläin tahi\nlaiva, mikä joutuu tuon hirviön kidan kauheaan rotkoon, heti on hukassa\nja nielaistaan, -- tuo pikku kala vetäytyy sinne vahvaan rauhaan ja\nnukkuu siellä; ja sen nukkuessa valas ei liikahda; mutta kohta kun se\nlähtee ulos, alkaa valas seurata sitä lakkaamatta; ja jos se sattuu\neksymään siitä, niin se harhailee sinne tänne ja usein ruhjoo itseään\nkallioihin, niinkuin laiva, joka on menettänyt peräsimensä; sen\nPlutarkhos todistaa nähneensä Antikyran saarella.\n\nSamanlainen yhdyselämä on olemassa hippikerttu nimisen pikkulinnun\nja krokotiilin välillä; hippikerttunen tekee vahtipalvelusta tuolle\nsuurelle eläimelle; ja jos faaraokissa, sen vihollinen, lähestyy\ntaistellakseen sen kanssa, niin tuo pikku lintu, peläten, että se\nyllättää krokotiilin nukkumasta, menee ja herättää sen ja ilmoittaa\nsille vaaran laulullaan ja nokkimalla sitä; se elää tuon pedon\njätteistä, joka päästää sen ystävällisesti suuhunsa ja sallii sen\nnokkia leukaperissään ja hampaittensa välissä, poimiakseen sieltä sinne\njääneitä lihanpalasia; ja jos krokotiili tahtoo sulkea suunsa, niin se\nensin käskee sitä lähtemään sieltä pois sulkemalla sitä vähitellen,\npusertamatta ja loukkaamatta lintua.\n\nSe simpukka, jota sanotaan helmiäiseksi, elää myöskin siten yhdessä\npinnoterin kanssa, joka on pieni ravunsukuinen eläin ja palvelee\nsen oven- ja portinvartijana, istuen tuon simpukan suussa, jota se\npitää alati raollaan, kunnes se näkee jonkin niiden saaliiksi sopivan\npikkukalan tulevan sinne sisään; sillä silloin se menee tuon simpukan\nsisään ja nipistää sen lihaa ja pakottaa sen sulkemaan kuorensa;\nsilloin ne molemmat yhdessä syövät linnaansa suljetun saaliin.\nTonnokalojen elintavassa huomaa matematiikan kolmen osan erinomaista\ntuntemista: mitä astrologiaan tulee, niin ne opettavat sitä ihmiselle,\nsillä ne pysähtyvät siihen paikkaan, missä talvi-päivänseisahdus ne\nyllättää, eivätkä liiku siitä seuraavaan päiväntasaukseen saakka;\nsiitäpä syystä Aristoteleskin kernaasti myöntää niiden tuntevan tuon\ntieteen; mitä taas geometriaan ja aritmetiikkaan tulee, niin ne aina\nmuodostavat joukkueensa kuution muotoiseksi, neliömäiseksi joka\nsuuntaan, ja rakentavat sen vankaksi pataljoonaksi, joka on yltyleensä\nsuljettu ja ympäröity ja jossa on kuusi aivan yhtä suurta pintaa;\nsitten ne uivat tässä neliömäisessä järjestyksessä, joka on yhtä leveä\ntakaa kuin edestä, niin että jos näkee ja laskee siitä yhden rivin, voi\nhelposti laskea koko joukkueen, koskapa lukumäärä on syvyydelleen sama\nkuin leveydelleen ja leveydelleen sama kuin pituudelleen.\n\nMitä mielen uljuuteen tulee, niin ei ole helppo osoittaa sitä\nilmeisemmin kuin tuo suuri koira, joka lähetettiin Intiasta kuningas\nAleksanterille: sille tarjottiin vastustajaksi taistelussa ensin\nhirvi, sitten metsäkarju ja sitten karhu; se ei niistä välittänyt eikä\nviitsinyt liikkua paikaltaan; mutta nähdessään leijonan se nousi heti,\nosoittaen ilmeisesti julistavansa vain tämän arvokkaaksi ryhtymään\ntaisteluun kanssansa. Katumukseen ja vikojensa tuntoon nähden kerrotaan\neräästä norsusta, että se, vihan vimmassa surmattuaan ohjaajansa,\nrupesi sitä niin äärettömästi suremaan, ettei se enää koskaan tahtonut\nsyödä, vaan heitti henkensä. Mitä armahtavaisuuteen tulee, niin\nkerrotaan eräästä tiikeristä, kaikkein julmimmasta pedosta, että kun\nsille oli luovutettu vuohen karitsa, niin se kärsi kaksi päivää nälkää,\nennenkuin tahtoi tehdä sille pahaa, ja kolmantena päivänä se särki\nhäkin, johon se oli suljettuna, mennäkseen etsimään muuta syötävää, se\nkun ei tahtonut käydä karitsan, ystävänsä ja vieraansa, kimppuun. Ja\nmitä yhdyselämän luoman tuttavallisuuden ja sovinnaisuuden oikeuksiin\ntulee, niin eihän ole mitään tavatonta, että kasvatamme yhdessä\nkissoja, koiria ja jäniksiä.\n\nMutta mitä kokemus opettaa niille, jotka matkustavat merillä,\nerittäinkin Sisilian merellä, jäälintujen elämästä, se voittaa kaikki,\nmitä ihminen voi ajatella. Minkä eläinlajin lapsivuodetta, syntymistä\nja sikiönsaamista luonto on koskaan pitänyt niin suuressa kunniassa?\nSillä runoilijat tosin kertovat, että yksi ainoa saari, Delos, joka\nennen oli liikkuva, pysähtyi liikkumattomaksi Latonan synnytystä\nvarten, mutta Jumala on tahtonut, että koko meri seisahtuu, tyyntyy ja\ntasoittuu laineettomaksi, tuulettomaksi ja sateettomaksi siksi aikaa\nkuin jäälintu tekee poikasensa, mikä tapahtuu juuri päivänseisahduksen,\nvuoden lyhyimmän päivän aikana; ja sen nauttiman etuoikeuden nojalla\nmeillä on talvisydännä seitsemän päivää ja seitsemän yötä, joina voimme\nvaaratta kulkea merillä.\n\nNiiden naaraat eivät tunne muuta koirasta kuin kukin omansa; sen\nseurassa ne elävät koko elämänsä, koskaan sitä hylkäämättä; jos se käy\nheikoksi ja raihnaaksi, niin ne ottavat sen hartioilleen, kantavat sitä\nkaikkialle ja palvelevat sitä sen kuolemaan saakka. Mutta mikään kyky\nei ole vielä voinut saada tietoonsa sitä ihmeellistä tekotapaa, millä\njäälintu rakentaa pesän poikasilleen, eikä arvata sen rakennusainetta.\nPlutarkhos, joka oli niitä nähnyt ja käsitellyt useampia, arvelee,\nettä ne ovat jonkin kalan ruodoista, joita se liittää ja sitoo yhteen,\npunoen ne toisiinsa, toiset pitkin-, toiset poikkipäin, ja käyristäen\nja pyöristäen niitä niin, että se lopulta muodostaa niistä pyöreän\naluksen, joka voi pysyä veden päällä. Kun se sitten on rakentanut\nsen valmiiksi, niin se kantaa sen meren aallokkoon, sellaiseen\npaikkaan, missä meri, tuuditellen sitä aivan hiljaa, opettaa linnun\nkorjaamaan sen, mikä ei ole hyvin saumattua, ja paremmin vahvistamaan\nniitä kohtia, joissa se huomaa meren aaltojen saavan sen rakennuksen\npettämään ja höltymään; ja päinvastoin ne kohdat, jotka ovat liittyneet\nlujiksi, ne meren aallokko nivoo ja pusertaa kireälle, niin ettei niitä\nvoi särkeä eikä hajoittaa eikä runnella kivittämällä eikä rauta-aseilla\nmuutoin kuin suurin vaivoin.\n\nJa mikä on vielä ihmeteltävämpää, se on sen sisäisen ontelon koko ja\nmuoto; se näet on rakennettu ja soviteltu sellaiseksi, ettei siihen\nmahdu eikä sovi muuta kuin lintu, joka sen on rakentanut, sillä\nkaikelle muulle se on pääsemätön, salvattu ja suljettu, niin ettei\nsiihen pääse mikään, ei edes meren vesi. Kas siinä varsin selvä ja\nhyvästä lähteestä saatu kuva tuosta rakennuksesta; kuitenkin minusta\ntuntuu, ettei se vielä riittävästi selvitä meille tuon rakennustavan\nvaikeutta. Mutta kuinka itserakkaita olemmekaan sijoittaessamme\nalapuolellemme ja arvostellessamme halveksivasti sellaista, mitä emme\nvoi jäljitellä emmekä ymmärtää!\n\nSeuratakseni vielä vähän pitemmälle tätä meidän ja eläinten välistä\nyhtäläisyyttä ja vastaavaisuutta, niin se etuoikeus, josta meidän\nsielumme ylpeilee, että se mukauttaa oman luontonsa mukaiseksi\nkaikki, mistä se muodostaa itselleen mielikuvan, että se riisuu pois\nkatoovaiset ja aineelliset ominaisuudet kaikesta, mitä se ottaa\nvastaan, että se pakottaa esineet, jotka se katsoo tutustumisen\narvoisiksi, riisumaan ja jättämään häviäväiset ominaisuutensa ja\nheittämään pois, niinkuin tarpeettomat ja arvottomat vaatteet,\npaksuuden, pituuden, syvyyden, painon, värin, hajun, karheuden,\nsileyden, kovuuden, pehmeyden ja kaikki aisteilla havaittavat\nsatunnaiset olomuodot, sovittaakseen ne kuolemattoman ja henkisen\nluontonsa mukaisiksi, niin että se Rooma ja Parisi, joka minulla on\nsielussani, se Parisi, jonka kuvailen mielessäni, sen kuvailen ja\ntajuan vailla suuruutta ja paikallisuutta, vailla kiviä, katukivitystä\nja puistoja: tämä sama etuoikeus, sanon minä, näyttää aivan ilmeisesti\nolevan eläimilläkin. Sillä torven toitotuksiin, pyssyjen paukkeeseen ja\ntaisteluihin tottunut hevonen, jonka näemme nukkuessaan, loikoessaan\npahnoillaan vavahtelevan ja värähtelevän, kuin jos se olisi taistelun\ntemmellyksessä, varmaa on, että se kuvailee mielessään äänettömän\nrummunsävelen, aseettoman ja ruumiittoman armeijan:\n\n    _Quippe videbis equos fortes, quum membra jacebunt\n    in somnis, sudare tamen spirareque saepe,\n    et quasi de palma summas contendere vires_.[184]\n\nSe jänis, jonka jäniskoira näkee unissaan, jonka jäljessä näemme sen\nläähättävän nukkuessaan, ojentaen häntänsä, ravistellen polvitaipeitaan\nja jäljitellen täydellisesti juoksunsa liikkeitä, se jänis on karvaton\nja luuton:\n\n    _venantumque canes in molli saepe quiete jactant crura tamen subito,\n    vocesque repente mittunt, et crebras reducunt naribus auras, ut\n    vestigia si teneant inventa ferarum; expergefactique sequuntur inania\n    saepe cervorum simulacra, fugae quasi dedita cernant, donec discussis\n    redeant erroribus ad se_.[185]\n\nKun usein näemme talonkoirien unissaan murisevan ja sitten oikein\nhaukkuvan ja kavahtavan hereille, kuin huomaisivat jonkun vieraan\ntulevan, niin tuo vieras, jonka niiden sielu näkee, on henkinen ja\naisteilla havaitsematon ihminen, vailla ulottuvaisuutta, väriä ja\ntosioloisuutta:\n\n              _Consueta domi catulorum blanda propago\n    degere, saepe levem ex oculis volucremque soporem\n    discutere et corpus de terra corripere instant,\n    proinde quasi ignotas facies atque ora tuantur_.[186]\n\nMitä ruumiin kauneuteen tulee, niin pitäisi minun, ennenkuin jatkan,\ntietää, olemmeko yksimielisiä sen määritelmästä. On todennäköistä,\nettä tuskin tiedämme, mitä kauneus itsessään ja yleisesti on,\nkoskapa annamme niin monta eri muotoa ihmisen kauneudelle, omalle\nkauneudellemme; jos siitä olisi olemassa jokin luonnollinen määritelmä,\nniin tajuaisimme, mitä se yleensä on, niinkuin tajuamme tulen lämmön.\nMe kuvittelemme sen muodot millaisiksi mielemme tekee:\n\n    _turpis romano belgicus ore color_;[187]\n\nintialaiset kuvaavat sen tummaksi ja ruskettuneeksi, paksu- ja\npöhöhuuliseksi, litteä- ja leveänenäiseksi, ja ripustavat suuria\nkultarenkaita sierainten väliseen rustoon, antaen niiden riippua\nsuuhun asti; samoin myöskin huuliin paksuja jalokivillä koristettuja\nrenkaita, jotka riippuvat heidän leuallaan; ja heistä on kaunista\nnäyttää hampaitaan juurien alapuolelle asti. Perussa pidetään korvia\nsitä kauniimpina, mitä suuremmat ne ovat, ja niitä venytetään\nkeinotekoisesti niin paljon kuin mahdollista; ja eräs aikalaisemme\nkertoo nähneensä erään itämaisen kansan keskuudessa tuota tapaa\nsuurentaa korvat ja ripustaa niihin raskaita koristeita pidettävän niin\nsuuressa arvossa, että hän milloin tahansa saattoi pistää käsivartensa\nhihoineen korvalehteen tehdyn reiän läpi.\n\nToisaalla on kansakuntia, jotka mustaavat hampaansa hyvin huolellisesti\nja halveksien katselevat niitä, jos ne ovat valkeat; toisaalla\nvärjätään ne punaisen värisiksi. Eivät vain baskien maassa naiset pidä\nitseään kauniimpina, jos heidän hiuksensa on ajeltu, vaan useissa\nmuissakin ja, mikä on merkillisempää, eräissä kylmissäkin maissa,\nkuten Plinius kertoo. Meksikon naiset pitävät kauniina otsan kapeutta,\nja kun he ajavat karvat kaikkialta muualta ruumiistaan, kasvattavat\nhe niitä otsaansa ja tuuhentavat niitä keinotekoisesti; ja rintojen\nsuuruutta he pitävät niin suuressa arvossa, että toivovat voivansa\nantaa rintaa lapsilleen olkapäänsä ylitse; me pitäisimme sellaista\nmuotoa rumana. Italialaisten mielestä tulee kaunottaren olla kookas ja\nroteva, espanjalaisten mielestä hoikka ja hento, ja meillä toinen pitää\nkauniina vaaleaveristä, toinen tummaveristä, toinen pehmeätä ja hentoa,\ntoinen tanakkaa ja rotevaa; ken vaatii kaunottarelta herttaisuutta ja\nsuloa, ken taas ylvästä ryhtiä ja majesteettisuutta.\n\nAivan saman etusijan kauneuden puolesta, jonka Platon antaa pallon\nmuodolle, antavat epikurolaiset pikemminkin pyramidin tahi neliön\nmuodolle eivätkä voi suvaita pallonmuotoista jumalaa. Mutta oli\nmiten oli, luonto ei ole antanut meille tässä suhteessa suurempia\netuoikeuksia kuin muutoinkaan yleisiin lakeihinsa nähden, ja jos\narvostelemme itseämme oikein, niin huomaamme, että jos on eräitä\neläimiä, jotka tässä suhteessa ovat vähemmin suosittuja kuin me,\nniin on taas toisia ja sangen lukuisia, jotka ovat suositumpia, _a\nmultis animalibus decore vincimur_,[188] vieläpä maaeläimiäkin, meidän\nmaalaisiamme; sillä mitä merieläimiin tulee, niin olemme paljon niistä\njäljessä, jos emme puhu ruumiinmuodosta, jota ei voi verrata, niin\ntoisenlainen se on, värin, puhtauden, kiillon ja näppäryyden puolesta;\nja yhtä paljon olemme kaikissa suhteissa jäljessä ilman eläimistä. Ja\ntuo etuisuus, jota runoilijat niin painokkaasti huomauttavat, että\nruumiimme asento on pysty ja katselee taivasta, alkuperäänsä, kohti,\n\n    _pronaque quum spectent animalia cetera terram,\n    os homini sublime dedit caelumque tueri\n    jussit et erectos ad sidera tollere vultus_,[189]\n\nse on tosiaankin pelkkää runoutta; sillä on useita pikku elukoita,\njoiden silmät ovat kokonaan käännetyt taivasta kohti, ja kamelien\nja kamelikurkien kaulan asento näyttää minusta vielä pystymmältä ja\nsuoremmalta kuin meidän. Millä eläimillä ei ole kasvot ylhäällä ja\nedessä, mitkä eivät katso suoraan eteensä ja näe, oikeassa asennossaan,\nyhtä paljon taivasta ja maata kuin ihminen? Ja mitkä Platonin tahi\nCiceron mainitsemat ruumiimme rakenteen ominaisuudet eivät ole\nlukemattomien eläinten käytettävissä? Ne eläimet, jotka ovat eniten\nnäköisiämme, ovat rumimmat ja halveksittavimmat koko joukosta, sillä\nulkonäköön ja kasvojen muotoon nähden ne ovat marakatit:\n\n    _simia quam similis, turpissima bestia, nobis_![190]\n\nsisäisiin ja jaloimpiin elimiin nähden sika. Totta tosiaan, kun\najattelen ihmistä aivan alastomana (niin, sitäkin sukupuolta, joka\nnäyttää saaneen osakseen enemmän kauneutta), hänen vikojaan, hänen\nluontaista avuttomuuttaan ja hänen puutteellisuuksiaan, niin tuntuu\nminusta siltä, että meillä on ollut enemmän syytä verhota itseämme\nkuin millään muulla eläimellä. On ollut anteeksi annettavaa, että\nolemme ottaneet avuksemme ne eläimet, joita luonto siinä suhteessa oli\nsuosinut enemmän kuin meitä, koristaaksemme itseämme niiden kauneudella\nja piiloutuaksemme niiltä riistämiemme villojen, höyhenten, karvojen,\nsilkin suojaan. Huomatkaamme sitäpaitsi, että me olemme ainoa eläin,\njonka puutteellisuus loukkaa omia tovereitamme, ja ainoat, joiden\ntäytyy luonnollisissa toimituksissaan piilottautua omalta lajiltaan.\nHuomiota ansaitseva seikka on todella myöskin, että ammatin mestarit\nmääräävät lääkkeeksi rakkauden intohimoille sen ruumiin täydellisen ja\nvapaan näkemisen, jota himoitsee, ja että rakkauden jäähdyttämiseksi\ntarvitsee vain vapaasti nähdä se, mitä rakastaa:\n\n    _llle quod obscaenas in aperto corpore partes\n    viderat, in cursu qui fuit, haesit amor_.[191]\n\nMutta vaikkapa tuo lääkemääräys saattaakin ehkä johtua jonkin verran\nvaateliaasta ja kylmenneestä mielestä, niin on kuitenkin ihmeellinen\nheikkoutemme merkki se, että tottumus ja tuntemus kyllästyttävät meidät\ntoisiimme. Ei niinkään häveliäisyys kuin oveluus ja varovaisuus saa\nnaisemme niin arasti kieltämään meiltä pääsyn heidän pukuhuoneisiinsa,\nennenkuin he ovat maalatut ja koristetut näyttäytyäkseen julkisesti:\n\n    _nec Veneres nostras hoc fallit; quo magis ipsae\n    omnia summopere nos vitae postscenia celant,\n    quos retinere volunt, aôstrictoque esse in amore_;[192]\n\nkun sitävastoin useissa eläimissä ei ole mitään, mistä emme pitäisi\nja mikä ei miellyttäisi aistejamme, niin että me niiden jätteistäkin\nja ulostuksista saamme emme vain herkullista syötävää, vaan myöskin\nuhkeimmat koristeemme ja hyväthajumme. Se, mitä tässä olen sanonut,\nkoskee ainoastaan tavallista keskitasoamme eikä pyri siihen määrään\nherjaamaan sitä, mikä on pyhää, että se tahtoisi lukea tuohon\nkeskitasoon kuuluviksi ne jumalalliset, yliluonnolliset ja harvinaiset\nkaunottaret, joiden joskus näkee loistavan keskuudessamme kuin tähtien,\nruumiillisessa ja maallisessa verhossa.\n\nMuuten se osuus, jonka eläimille vapaaehtoisesti myönnämme luonnon\nsuosionosoituksista, on niille sangen edullinen: me omaksumme\nitsellemme epätodellisia ja kuviteltuja avuja, tulevia ja olemattomia\navuja, joista ihmiskyky ei itsestään voi itselleen vastata, tahi avuja,\njotka omaksumme vääryydellä, vallattomassa luulottelussamme, kuten\njärjen, tiedon ja kunnian, ja niiden osaksi jätämme tosioloisia, käsin\nkoeteltavia ja kouraantuntuvia etuja, rauhan, levon, turvallisuuden,\nviattomuuden ja terveyden, sanon, kauneimman ja runsaimman lahjan,\nminkä luonto saattaa meille antaa. Niin että filosofit, vieläpä\nstoalaisetkin, uskaltavat hyvinkin sanoa, että jos Herakleitos ja\nPherekydes olisivat voineet vaihtaa viisautensa terveyteen ja tällä\nkaupalla päästä toinen vesitaudista, toinen täitaudista, joka häntä\nvaivasi, niin he olisivat tehneet hyvän kaupan.\n\nTässä he kuitenkin vielä antavat suuremman arvon viisaudelle, verraten\nsitä terveyteen ja pannen sen tälle vastapainoksi, kuin seuraavassa\ntoisessa myöskin heidän esittämässään väitteessä: he sanovat, että\njos Kirke olisi tarjonnut Odysseukselle kaksi juomaa, joista toinen\nolisi muuttanut ihmisen hupsusta viisaaksi, toinen viisaasta hupsuksi,\nniin Odysseuksen olisi pitänyt mieluummin valita hupsuksi tekevä juoma\nkuin antaa Kirken muuttaa hänen ihmismuotonsa eläimen muodoksi, ja\nväittävät, että viisaus itse olisi puhunut hänelle tähän tapaan: \"Heitä\nminut, jätä minut mieluummin kuin sijoitat minut asumaan aasin muodossa\nja ruumiissa.\" Mitä! Tuon suuren ja jumalaisen viisaudenko siis\nfilosofit heittävät tämän ruumiillisen ja maallisen verhon vuoksi? Emme\nsiis enää olekaan eläimiä etevämmät järkemme, ymmärryksemme ja sielumme\npuolesta, vaan kauneutemme, kauniin hipiämme ja jäsentemme kauniin\nsijoituksen puolesta, jonka vuoksi meidän tulee luopua älystämme,\njärkevyydestämme ja kaikesta muusta. Mutta minä hyväksyn tuon suoran\nja avomielisen tunnustuksen; varmaankin he ovat havainneet, että nuo\navut, joista me niin iloitsemme, ovat vain tyhjää luulottelua. Vaikka\neläimillä siis olisi kaikki stoalainen hyve, tieto, viisaus ja kyky,\nniin ne olisivat kuitenkin eläimiä, eivätkä silti olisi verrattavissa\nkurjaan, häijyyn ja mielettömään ihmiseen. Sillä lyhyesti sanoen,\nkaikki mikä ei ole niinkuin me, ei ole minkään arvoista, ja Jumalankin,\npäästäkseen arvoon, täytyy olla meidän kaltaisemme, kuten kohta\nosoitamme. Tästä näkyy, ettei todellinen ymmärrys saa meitä pitämään\nitseämme eläimiä parempina ja eroittamaan itseämme niiden tilasta ja\nyhteydestä, vaan mieletön ylpeys ja itsepäisyys.\n\nMutta palatakseni aineeseeni, meillä on osanamme epävakaisuus,\nneuvottomuus, epävarmuus, suru, taikausko, tulevaisuuden, vieläpä\nelämämme jälkeisenkin pelko, kunnianhimo, saituus, mustasukkaisuus,\nkateus, hurjat, raivoisat ja hillittömät himot, sota, valhe,\nepärehellisyys, parjaus ja uteliaisuus. Totta tosiaan, olemmepa\nmaksaneet kumman paljon liikoja tuosta kauniista järjestä, josta\nylpeilemme, ja tuosta arvostelu- ja havaintokyvystä, jos olemme sen\nostaneet tuon äärettömän intohimojen paljouden hinnasta, joiden\nvallassa lakkaamatta olemme; ellemme halua vielä alleviivata, kuten\nSokrates kyllä tekee, sitä huomattavaa etuoikeuttamme muiden eläinten\nrinnalla, että kun luonto niille on määrännyt vissit syyt ja rajat\nlihalliselle hekumalle, niin se sitävastoin meille on siinä suhteessa\nantanut vapaat ohjat joka hetki ja missä tilaisuudessa tahansa. _Ut\nvinum aegrotis, quia prodest raro, nocet saepissime, melius est non\nadhibere omnino, quam, spe dubiae salutis, in apertam perniciem\nincurrere: sic haud scio, an melius fuerit, humano generi motum istum\ncelerem cogitationis, acumen, solertiam, quam rationem vocamus, quoniam\npestifera sint multis, admodum paucis salutaria, non dari omnino, quam\ntam munifice et tam large dari_.[193] Mitä hyötyä voimme katsoa olleen\nVarrolla ja Aristoteleella niin monien asiain ymmärtämisestä? Onko se\nvapauttanut heidät ihmiselämän vaivaloisuuksista? Onko se pelastanut\nheidät onnettomuuksista, jotka ahdistavat kuormain kantajaa? Ovatko\nhe logiikasta saaneet jotakin lievitystä leinille? Ovatko he sitä\ntunteneet vähemmin siksi, että tiesivät, kuinka tuon taudin neste\nkokoontuu niveliin? Ovatko he tyytyneet kuolemaan siksi, että tiesivät\nerästen kansakuntain siitä iloitsevan, tahi aviopetokseen siksi, että\ntiesivät vaimojen muutamin seuduin olevan yhteisiä? Päinvastoin,\nvaikka he olivat tiedoissa ensi sijalla, toinen roomalaisten, toinen\nkreikkalaisten keskuudessa, vieläpä aikana, jolloin tieteen kukoistus\noli kauneimmillaan, niin emme ole kuitenkaan kuulleet, että heidän\nelämänsä olisi millään tavoin ollut erikoisen erinomaista; onpa\nkreikkalaisella päinvastoin täysi tekeminen puhdistautuessaan eräistä\nmerkittävistä tahroista omassa elämässään. Onko huomattu, että aistien\nnautinto ja terveys ovat maukkaampia sille, joka osaa astrologiaa ja\nkielioppia ... ja häpeä ja köyhyys vähemmän kiusallisia?\n\n    _Scilicet et morbis et debilitate carebis,\n    et luctum et curam effugies, et tempora vitae\n    longa tibi post haec fato meliore dabuntur_.[194]\n\nOlen nähnyt aikanani lukemattomia käsityöläisiä, lukemattomia\nmaanviljelijöitä, jotka ovat olleet viisaampia ja onnellisempia\nkuin yliopiston rehtorit, ja joiden kaltainen mieluummin tahtoisin\nolla. Oppineisuudella, niin minusta tuntuu, on paikkansa elämälle\ntarpeellisten asiain joukossa, sellaisten kuin kunnia, aateluus,\narvokkuus, tahi korkeintaan kauneus, rikkaus ynnä muut sellaiset\nominaisuudet, jotka siinä tosin ovat hyödylliset, mutta eivät\nvälittömästi, ja pikemmin meidän käsitystapamme vuoksi kuin luonnon\nsäädöksestä. Me tuskin tarvitsemme enemmän velvollisuuksia, sääntöjä\nja lakeja elääksemme yhdyskunnassamme kuin kurjet ja muurahaiset\nomassaan; ja siitä huolimatta näemme, että ne käyttäytyvät siinä\nsangen järjestyksenmukaisesti ilman oppineisuutta. Jos ihminen olisi\nviisas, niin hän määräisi jokaiselle asialle sen tosiarvon sen\nmukaan, kuinka hyödyllinen ja omansa se on hänen elämälleen. Ken\nmeitä arvostelee tekojemme ja huonojen tekojemme mukaan, se tapaa\nsuuremman joukon erinomaisia oppimattomien kuin oppineiden keskuudessa:\ntarkoitan kaikenlaisiin hyveisiin nähden. Vanhalla Roomalla näyttää\nminusta olleen niitä arvokkaampia sekä rauhan että sodan toimissa\nkuin tuolla oppineella Roomalla, joka itse tuhosi itsensä. Vaikka\nkaikki muu olisikin samanarvoista, niin jäisi kuitenkin rehellisyys ja\nviattomuus vanhan puolelle, sillä se viihtyy erinomaisen hyvin yhdessä\nyksinkertaisuuden kanssa. Mutta jätän tämän aiheen, joka veisi minut\npitemmälle kuin tahtoisin mennä. Sanon vain vielä sen, että ainoastaan\nvaatimattomuus ja nöyryys saattaa luoda kunnon miehen. Ei tule jättää\njokaisen itsensä arvosteltavaksi, mikä hänen velvollisuutensa on; se\npitää hänelle määrätä, eikä antaa hänen valita sitä ymmärryksensä\nmukaan; muutoin me, niin äärettömän heikkoja ja vaihtelevia kuin\njärkisyymme ja mielipiteemme ovat, lopulta keksimme itsellemme\nvelvollisuuksia, jotka panisivat meidät syömään toinen toisemme, kuten\nEpikuros sanoo.\n\nEnsimmäinen laki, minkä Jumala koskaan antoi ihmiselle, se oli\npuhtaan tottelemisen laki; se oli yksinkertaisesti vain käsky, johon\nnähden ihmisellä ei ollut mitään päätösvaltaa eikä sanomista, koska\ntotteleminen on luonnollinen velvollisuus järkevälle mielelle,\njoka tunnustaa taivaallisen korkeamman ja hyvää tekevän olennon.\nTottelemisesta ja taipumisesta syntyvät kaikki muut hyveet, niinkuin\nmielen ylpeydestä kaikki synti. Ja päinvastoin, ensimmäinen viettelys,\njoka kohtasi ihmisluontoa paholaisen taholta, hänen ensimmäinen\nmyrkkynsä, hiipi meihin niistä tiedon ja tuntemuksen lupauksista, jotka\nhän meille antoi: _Eritis sicut dii, scientes bonum et malum_.[195]\nJa vietelläkseen Odysseuksen ja houkutellakseen hänet vaarallisiin ja\ntuhoisiin pauloihinsa, tarjoavat sireenit Homeroksen runoissa hänelle\nlahjaksi tiedon. Ihmisen turmio on siinä, että hän luulee tietävänsä.\nSiitähän syystä uskontomme meille niin suosittelee tietämättömyyttä,\nettä se on uskon ja tottelevaisuuden olennainen osa. _Cavete ne quis\nvos decipiat per philosophiam et inanes seductiones, secundum elementa\nmundi_.[196] Siitä ovat kaikki kaikkien oppisuuntien filosofit yhtä\nmieltä, että korkein hyvä on sielun ja ruumiin rauha; mutta mistä sen\nsaamme?\n\n    _Ad summum, sapiens uno minor est Jove, dives,\n    liber, honoratus, pulcher, rex denique regum,\n    praecipue sanus, nisi quum pituita molesta est_.[197]\n\nNäyttää todellakin siltä, kuin luonto ei olisi antanut meille\nlohdutukseksi viheliäisessä ja surkeassa tilassamme muuta kuin\nitseviisautemme. Sitähän sanoo Epiktetoskin, että \"ihmisellä ei ole\nmitään varsinaisesti omaansa muuta kuin luulojensa käyttö\". Meillä ei\nole osanamme muuta kuin tyhjää ilmaa ja savua. Jumalilla on terveys\nolemuksenaan ja sairaus vain ajateltavissa, ihmisellä päinvastoin on\nonnensa vain mielikuvituksessaan, kärsimykset tosiolemuksenaan. Olemme\nolleet oikeassa kehuessamme mielikuvituksemme voimaa, sillä kaikki,\nmitä meillä on hyvää, on olemassa vain unelmissamme. Kuulkaapa, kuinka\ntuo viheliäinen eläinparka uhmailee. \"Ei ole mitään niin suloista\",\nsanoo Cicero, \"kuin työskentely tieteiden alalla, noiden tieteiden,\nsanon, joiden avulla kaiken olevaisen äärettömyys, luonnon mittaamaton\nsuuruus, taivas jo tässä maailmassa ja maat ja meret meille avautuvat;\nne ne ovat opettaneet meille uskonnon, itsemme hillinnän, mielen\nuljuuden ja nostaneet sielumme pimeydestä, näyttääkseen sille kaikki,\nmikä on ylhäistä, alhaista, ensimmäistä, viimeistä ja keskimmäistä;\nne ne tekevät meille mahdolliseksi elää hyvin ja onnellisesti, ja\nopastavat meitä viettämään elämämme päivät ilman mielipahaa ja ilman\nvääryyttä\". Eikö tämä mies näytä puhuvan elävän ja kaikkivaltiaan\nJumalan tilasta? Ja mitä todellisuuteen tulee, niin tuhannet pikku\nnaiset maakylissä ovat eläneet tasaisempaa, suloisempaa ja varmempaa\nelämää kuin hänen elämänsä oli:\n\n             _Deus ille fuit, deus, inclute Memmi,\n    qui princeps vitae vationem invenit eam, quae\n    nunc appellatur Sapientia, quique per artem\n    fluctibus e tantis vitam, tantisque tenebris,\n    in tam tranquilla et tam clara luce locavit_.[198]\n\nKas siinä sangen komeita ja kauniita sanoja; mutta varsin vähäpätöinen\nsattuma pani tuon miehen ymmärryksen huonompaan kuntoon kuin\nmitättömimmän paimenen ymmärryksen, huolimatta tuosta opettavasta\njumalasta ja jumalaisesta viisaudesta. Yhtä julkea on tämä\nDemokritoksen kirjan lupaus: \"Tulen puhumaan kaikista asioista\", ja\ntuo typerä nimikirjoitus \"Kuolevaisista jumalista\", jonka tapaamme\nAristoteleella, ja tuo Krysippoksen arvostelma, että \"Dion oli yhtä\nhyveellinen kuin Jumala\"; ja minun Senecani sanoo tunnustavansa, että\nJumala on antanut hänelle elämän, mutta väittää, että elämisen taito\non hänen omansa; samoin kuin tämä toinen: _In virtute vere gloriamur;\nquod non contingeret, si id donum a deo, non a nobis haberemus_.[199]\nSeuraava väite on myös Senecan: että viisaan uljuus on yhtä suuri\nkuin Jumalan, mutta inhimillisessä heikkoudessa, joten se on hänellä\nsuurempi kuin Jumalalla. Ei mikään ole tavallisempaa kuin että tapaa\nmoisia yltiöpäisyyden piirteitä. Ei kukaan meistä loukkaudu niin\nsuuresti nähdessään itsensä korotetuksi Jumalan vertaiseksi kuin\nnähdessään itsensä alennetuksi toisten eläinten tasolle; niin paljon\narempia olemme omasta arvostamme kuin luojamme arvosta.\n\nMutta täytyy polkea maahan tämä typerä itserakkaus ja järkyttää\nvoimakkaasti ja rohkeasti niitä naurettavia perustuksia, joille\nnämä väärät luulot rakentuvat. Niin kauan kuin ihminen luulee\nitsellään olevan jotakin kykyä ja voimaa itsestään, niin kauan hän\nei koskaan ole tunnustava, mitä hän on velkaa herrallensa; hän on\naina tekevä kärpäsistä härkäsiä, kuten sanotaan; hänet täytyy panna\npuille paljaille. Katsokaamme eräitä huomattavia esimerkkejä hänen\nfilosofiansa vaikutuksesta.\n\nKun Posidoniusta vaivasi niin tuskallinen tauti, että se pani hänet\nvääntelemään käsivarsiaan ja kiristämään hampaitaan, luuli hän oikein\nnäyttävänsä pitkää nenää tuskalle, huutaessaan sille: \"Turhaan itseäsi\nvaivaat; en kuitenkaan sano sinua pahaksi.\" Hän tuntee samoja tuskia\nkuin minun lakeijani, mutta uhmailee sillä, että pitää ainakin kielensä\nkoulukuntainsa lakien alaisena: _re succumbere non oportebat, verbis\ngloriantem_.[200] Kun Arkesilaos poti leiniä, niin Karneades, joka\ntuli häntä tervehtimään, palasi hänen luotaan aivan pahoillaan.\nArkesilaos kutsui hänet takaisin ja sanoi hänelle, osoittaen jalkojaan\nja rintaansa: \"Tuolta ei ole mitään päässyt tänne.\" Tämä jälkimmäinen\non jonkin verran miellyttävämpi, sillä hän tuntee tuskaa ja tahtoisi\nsiitä päästä, mutta tämä tuska ei kuitenkaan masenna eikä lannista\nhänen mieltään; edellinen pysyy jäykkänä enemmän sanoissa, pelkään mä,\nkuin tositeossa. Ja Dionysius Herakleoteen, jota rasitti ankara silmien\npolte, oli pakko luopua stoalaisista periaatteistansa.\n\nMutta jos tietäminen todella vaikuttaisikin sen, mitä he sanovat,\nnimittäin vaimentaisi ja lieventäisi meitä vaivaavien onnettomuuksien\nkatkeruutta, niin mitä se tekisi muuta kuin samaa, mitä tietämättömyys\ntekee paljoa puhtaammin ja ilmeisemmin? Satuttuaan merellä joutumaan\nkovaan myrskynpuuskaan, ei filosofi Pyrrholla ollut parempaa esikuvaa\ntarjottavana seuralaistensa noudatettavaksi kuin se levollisuus, jota\nosoitti eräs sika, joka matkusti heidän mukanaan ja katseli tuota\nmyrskyä pelkäämättä.\n\nOhjeittensa lopuksi filosofia neuvoo meitä noudattamaan esikuvina\nvoimailijaa ja muulinajajaa, joilla tavallisesti näkee paljoa vähemmän\nmielenkarvautta kuoleman, tuskan ja muiden vaikeuksien johdosta ja\nenemmän lujuutta kuin mitä tiede koskaan antaa kellekään, joka ei ole\nniihin syntynyt ja valmistunut itsestään luonnollisella tottumisella.\nMikä muu kuin tietämättömyys tekee, että lapsen hentoja jäseniä ja\nhevosen raajoja on helpompi leikellä ja viileskellä kuin meidän\njäseniämme? Kuinka monta ihmistä on pelkkä mielikuvituksen voima\ntehnyt sairaaksi? Näemme usein sellaisia, jotka iskettävät suontansa,\nperkauttavat vatsansa ja lääkitsevät itseänsä parantaakseen tauteja,\njoita tuntevat vain kuvittelussaan. Kun meiltä puuttuu todellisia\ntauteja, niin tiede lainaa meille omansa: \"Tuo ihonväri ennustaa teille\njotakin katarrintapaista röhkää; tämä lämmin vuodenaika uhkaa teitä\nkuumeenluontoisella kiihtymyksellä; tämä vasemman kätenne elämänviivan\nleikkaus tietää teille jotakin merkittävää ja läheistä pahoinvointia\";\nja lopulta se käy haikailematta itse terveydenkin kimppuun: \"Tämä\nnuoruuden reippaus ja rotevuus ei voi pysyä aisoissa; siltä täytyy\nottaa verta ja voimaa, koska on pelättävä, että se muutoin kääntyy\nteitä itseänne vastaan.\"\n\nVerratkaa moisten mielikuvitelmain orjana olevan ihmisen elämää\npeltomiehen elämään; jälkimmäinen noudattaa luonnollista haluaan,\narvostelee asioita vain sen mukaan, miltä ne nykyhetkellä todella\ntuntuvat, ilman tiedettä ja ilman ennusteita, ja tuntee kipuja vain\nsilloin, kun hänellä todella niitä on, kun sitävastoin edellisellä\nusein on kivitauti sielussaan ennenkuin munuaisissaan; ikäänkuin ei\nolisi kylliksi aikaista kärsiä tuskaa sitten, kun se on tullut, omaksuu\nhän sen ennakolta mielikuvituksessaan ja rientää sitä vastaan.\n\nSe, mitä sanon lääketieteestä, voi soveltua esimerkiksi yleensä\nkaikesta tieteestä. Siitä on johtunut tuo niiden filosofien muinainen\nmielipide, jotka pitivät korkeimpana hyvänä meidän ymmärryksemme\nheikkouden tunnustamista. Tietämättömyyteni tarjoaa minulle yhtä\npaljon tilaisuutta toivoon kuin pelkoon; ja kun minulla ei ole muuta\nsääntöä terveydelleni kuin muiden ihmisten esimerkkien ja muualla\nsamanlaisessa tapauksessa näkemieni tapahtumain neuvoma, niin saan\nniitä kaikenlaisia ja pysähdyn vertauksiin, jotka ovat minulle\nsuotuisimmat. Otan terveyden vastaan avosylin, vapaana, täytenä ja\nkokonaisena, ja kiihdytän haluani siitä nauttimaan sitä enemmän, kuta\nvähemmän tavallinen ja kuta harvinaisempi se minulle nykyhetkellä\non; kaukana siitä, että häiritsisin sen lepoa ja suloisuutta uuden\nja väkinäisen elämäntavan katkeruudella. Eläimet osoittavat meille\nkyllin selvästi, kuinka paljon sairauksia sielumme levottomuus meille\ntuottaa; mitä meille kerrotaan Brasilian asukkaista, että he kuolivat\nainoastaan vanhuudesta, se selitetään johtuneeksi heidän ilmastonsa\nselkeydestä ja tyyneydestä; minä selitän sen johtuneeksi pikemmin\nheidän sielunsa tyyneydestä ja selkeydestä, sitä kun eivät rasittaneet\nmitkään intohimot eivätkä pinnistetyt ja vastenmieliset ajatukset\nja askarrukset, koska he olivat ihmisiä, jotka elivät elämänsä\nihmeteltävässä yksinkertaisuudessa ja tietämättömyydessä, vailla\ntieteitä, lakeja, kuningasta ja minkäänlaista uskontoa.\n\nJa mistä johtuu se, mitä kokemus osoittaa, että hienostumattomimmat\nja hidasluontoisimmat ovat voimakkaampia ja himoittavampia\nlemmen toimituksissa, ja että muulinajajan rakkaus otetaan usein\nsuosiollisemmin vastaan kuin hienon salonkiherran, muusta kuin siitä,\nettä jälkimmäisessä sielun kiihtymys häiritsee hänen ruumiinsa\nvoimaa, murtaa ja väsyttää sen, samoin kuin se väsyttää ja häiritsee\ntavallisesti sielua itseänsä. Mikä muu sen mullistaa, mikä syöksee sen\ntavallisemmin raivohulluuteen, kuin sen oma tulisuus, sen terävyys,\nsen vilkkaus, sanalla sanoen sen oma voima? Mistä syntyy ylevin\nhulluus muusta kuin ylevimmästä viisaudesta? Samoin kuin hartaista\nystävyyssuhteista syntyy tuimia vihamielisyyksiä ja vankat terveydet\nmuuttuvat kuolettaviksi taudeiksi, samoin syntyvät sielujemme\nharvinaisista ja ankarista myrskyistä suurenmoisimmat ja riivatuimmat\nmielenviat; ei ole kuin puoli ruuvinkierrosta siirtyessä toisesta\ntoiseen. Mielenvikaisten ihmisten teoista näemme, kuinka hyvin hulluus\nsoveltuu yhteen sielumme voimakkaimpien toimintain kanssa. Jokainen\ntietää, kuinka huomaamaton on välimatka vapaan hengen vallattomasta\nlennosta ja korkeimman ja harvinaisen hyveen ilmauksista hulluuteen.\n\nPlaton sanoo raskasmielisiä ihmisiä paremmiksi oppimaan ja\netevämmiksi; heilläpä on myöskin enemmän taipumusta hulluuteen\nkuin millään muilla. Lukemattomat henget ovat tuhoutuneet omasta\nvoimastaan ja notkeudestaan. Millaisen hyppäyksen onkaan äskettäin,\noman myrskyisyytensä ja tulisuutensa vaikutuksesta, tehnyt eräs\nälykkäimpiä, nerokkaimpia ja tuon antiikkisen ja puhtaan runouden\nhengessä kehittyneimpiä italialaisia runoilijoita,[201] mitä koskaan on\nollut olemassa? Eikö hänellä ole syytä kiitollisuuteen tuolle omalle\nmurhaavalle vilkkaudelleen, tuolle valolle, joka on hänet sokaissut,\ntuolle järjen täsmälliselle ja jännitetylle käsityskyvylle, joka\non vienyt häneltä järjen, tuolle hartaalle ja uutteralle tietojen\netsinnälle, joka on vienyt hänet tylsyyteen, tuolle harvinaiselle\ntaipumukselle sielun kykyjen harjoituksiin, joka on tehnyt hänet\nkykenemättömäksi kaikkeen harjoitukseen ja riistänyt häneltä sielun?\nTunsin vielä enemmän surua kuin sääliä nähdessäni hänet Ferrarassa niin\nkurjassa tilassa, elävänä neronsa kuoleman jälkeen, tuntematta itseään\nja teoksiaan, jotka hänen tietämättänsä ja kuitenkin hänen nähtensä on\nsaatettu julkisuuteen korjaamattomina ja muodottomina.\n\nJos tahdotte ihmisen terveeksi, normaaliseksi, luja- ja\nvakavaryhtiseksi, niin verhotkaa hänet pimeyteen, toimettomuuteen ja\nunteluuteen. Meidän täytyy tyhmistyttää itsemme viisastuaksemme ja\nsokaista itsemme opastaaksemme itseämme. Ja jos minulle sanotaan, että\ntuosta edusta, että olemme penseitä ja tylsiä tuntemaan tuskia ja\nkipua, seuraa se haitta, että se tekee meidät johdonmukaisesti myöskin\nvähemmän kärkkäiksi ja persoiksi nautinnoille ja sille, mikä on hyvää,\nniin se on kyllä totta, mutta kohtalomme kurjuus tekee, että meillä\nei ole yhtä paljoa nautittavaa kuin kartettavaa, ja että suurinkaan\nhekuma ei koske meihin niinkuin vähäinen tuska: _segnius homines bona\nquam mala sentiunt_;[202] meissä ei täysi terveys tunnu niinkuin\nvähäpätöisin tauti:\n\n                                     _Pungit\n    In cute vix summa violatum plagula corpus,\n    quando valere nihil quemquam movet. Hoc juvat unum,\n    quod me non torquet latus, aut pes; cetera quisquam\n    vix queat aut sanum sese aut sentire valentem_.[203]\n\nHyvä vointimme on vain sitä, ettemme tunne pahoinvointia. Siitäpä\nsyystä se filosofien koulukunta, joka on antanut eniten arvoa\nnautinnolle, on myöskin määritellyt sen pelkäksi tuskattomuudeksi.\nTuskattomuus, se on korkein hyvän aste, mitä ihminen saattaa toivoa,\nkuten Ennius sanoi:\n\n    _nimium boni est cui nihil est mali_;[204]\n\nsillä tuokin hivelevä ja kiihtynyt hyvän tunne, jonka tapaa eräissä\nnautinnoissa ja joka näyttää kohottavan meidät yli tavallisen terveyden\nja tuskattomuuden, tuo aktiivinen, liikkuva ja niin sanoakseni polttava\nja pureva hekuma, sekin tähtää vain tuskattomuuteen päämaalinansa;\nse vietti, joka ajaa meidät lihalliseen yhteyteen naisten kanssa,\nse pyrkii vain poistamaan meistä sitä mielipahan tunnetta, jonka\nmeille tuottaa kiihkeä ja raju himo, ja tahtoo vain tyydyttää sen ja\npäästä rauhaan ja olemaan tuota kiihkotilaa vailla; samoin on laita\nmuilla aloilla. Sanon siis, että jos yksinkertaisuus lähentää meitä\ntuskattomuuteen, niin se lähentää meitä meidän oloissamme sangen\nonnelliseen tilaan. Kuitenkaan ei pidä kuvitella sitä niin visusti\nsuljetuksi, että se olisi kokonaan vailla tunnetta; sillä Krantor oli\nvarsin oikeassa vastustaessaan Epikuroksen tuskattomuutta, jos sille\nlasketaan niin syvät perustukset, että jopa tuskien lähestyminenkin\nja synty on siinä mahdoton. \"En kiittele tuota tuskattomuutta, joka\nei ole mahdollinen eikä toivottava; olen tyytyväinen, kun en ole\nsairas; mutta jos olen sairas, niin tahdon tietää, että sitä olen, ja\njos minua poltetaan poltinraudalla tahi leikataan, niin tahdon sitä\ntuntea.\" Todella, jos perinjuurin poistettaisiin tuskan tunteminen,\nniin hävitettäisiin samalla kokonaan myöskin nautinnon tunteminen,\nja lopulta tehtäisiin tyhjäksi koko ihminen. _Istud nihil dolere\nnon sine magna mercede contingit immanitatis in animo, stuporis in\ncorpore_.[205] Tuska on ihmiselle hyvä aikanaan; ei hänen tule aina\nkarttaa sitä eikä aina tavoitella nautintoa.\n\nOn sangen suuri lisä tietämättömyyden kunniaan, että tiede itse ajaa\nmeidät sen syliin, kun se ei kykene tekemään meitä kyllin jäykiksi\nkestämään kärsimysten taakkaa; sen on pakko turvautua tällaiseen\nsovitteluun, höllittää ohjaksiamme ja sallia meidän pelastautua\ntietämättömyyden helmaan ja turvata meidät sen suosiollisella avulla\nonnen kolahduksilta ja loukkauksilta. Sillä mitä muuta se tahtoo\nsanoa saarnatessaan meille, että meidän tulee suunnata ajatuksemme\npois tuskista, jotka meitä ahdistavat, ja kohdistaa se menneisiin\nnautintoihin, käyttää lohdutuksena nykyisessä pahassa menneen hyvän\nmuistoa ja kutsua avuksemme haihtunut ilo vastapainoksi sille, mikä\nmeitä vaivaa? _Levationes aegritudinum in avocatione a cogitanda\nmolestia et revocatione ad contemplandas voluptates ponit_.[206] Ellei\nse ehkä, milloin sen voima ei riitä, tahdo käyttää viekkautta ja\ntehdä sukkelaa temppua ja keikausta, kun sen ruumiin ja käsivarsien\nvoima sattuu pettämään; sillä mitä rahaa se on, en tahdo sanoa\nfilosofille, vaan yksinkertaisesti vakavalle miehelle, että hänelle\nmaksetaan kreikkalaisen viinin makeuden muistolla silloin, kun\nhän todellisuudessa tuntee tulisen kuumeen polttavaa janoa? Sehän\npikemminkin tekisi hänen kauppansa kahta huonommaksi:\n\n    _Che ricordarsi il ben doppia la noia_.[207]\n\nSamaa laatua on tämä toinen filosofian antama neuvo: että tulee\nsäilyttää muistissa vain mennyt onni ja haihduttaa siitä pois\nkärsimämme kiusat; ikäänkuin meillä olisi vallassamme unohtamisen\ntaito; ja se on neuvo, jonka johdosta menetämme arvoa, vieläkin kerran.\n\n    _Suavis est laborum praeteritorum memoria_.[208]\n\nMitä! Filosofiako, jonka tulee antaa minulle aseet käteen\ntaistellakseni kohtaloa vastaan, jonka tulee karaista rohkeuteni,\npolkeakseni jalkoihini kaikki ihmiselämän vastoinkäymiset, sekö alentuu\nniin hemmoittelevaksi, että käskee minua pelastamaan nahkani moisilla\nraukkamaisilla ja naurettavilla metkuilla? Sillä muisti ei palauta\nmieleemme sitä, mitä valitsemme, vaan sen, mitä se tahtoo; vieläpä on\nniin, ettei mikään paina jotakin niin elävästi muistiimme kuin halu\nunohtaa se; hyvä keino, jolla saa jonkin asian säilymään sielussamme ja\nkaiverretuksi siihen, on se, että kehoittaa sieluamme unohtamaan sen.\nJa totta ei ole tämä: _Est situm in nobis, ut et adversa quasi perpetua\noblivione obruamus, et secunda jucunde et suaviter meminerimus_;[209]\nmutta totta on tämä: _Memini etiam quae nolo; oblivisci non possum quae\nvolo_.[210] Ja kenen antama on tämä neuvo? Sen, _qui se unus sapientem\nprofiteri sit ausus_;[211]\n\n    _qui genus humanum ingenio superavit et omnes\n    praestinxit, stellas exortus uti aetherius sol_.[212]\n\nMuistin tyhjentäminen ja paljaaksi riistäminen, eikö se ole oikea ja\nsopiva tie tietämättömyyteen?\n\n    _Iners malorum remedium ignorantia est_.[213]\n\nNäemme useita tämäntapaisia ohjeita, joilla meidän sallitaan lainata\nalhaisolta tyhjänpäiväisiä näennäisiä apukeinoja, milloin terävä\nja voimakas järki ei tarpeeksi tepsi, kunhan ne vain ovat meille\ntyydytykseksi ja lohdutukseksi; milloin ei voida parantaa haavaa,\ntyydytään turruttamaan ja peittelemään se. Luulen, että nuo filosofit\nmyöntävät minulle sen, että jos he voisivat luoda järjestystä ja\nvakavuutta sellaiseen elämään, joka jonkinlaisesta ymmärryksen\nheikkoudesta ja sairaudesta pysyisi nautinnoissa ja levollisena, niin\nhe suostuisivat siihen:\n\n                     _Potare et spargere flores\n    incipiam, patiarque vel inconsultus haberi_.[214]\n\nMonet filosofit olisivat samaa mieltä kuin Lykas: tämä, joka muutoin\noli tavoiltaan hyvin vakava ja eleli kaikessa hiljaisuudessa ja\nrauhassa perheensä keskuudessa, laiminlyömättä mitään velvollisuuttansa\nomaisiansa ja muita ihmisiä kohtaan, varjellen itsensä varsin visusti\nkaikelta, mikä oli vahingollista, oli jonkinlaisen mielenhäiriön\njohdosta saanut päähänsä erään houreen: hän näet luuli olevansa\nalituisesti teattereissa katselemassa ilveilyjä, näytelmiä ja mitä\nkauneimpia komedioja. Kun lääkärit olivat parantaneet hänet tästä\npahan nesteen vaikutuksesta, niin oli vähällä, ettei hän vetänyt heitä\noikeuteen, saadakseen heidät siirtämään hänet jälleen noiden suloisten\nmielikuvitelmain maailmaan:\n\n                     _Pol! me occidistis, amici,\n    non servastis, ait; cui sic extorta voluptas\n    et demptus per vim mentis gratissimus error_;[215]\n\nhaaveillen samoin kuin Thrasylaos, Pythodoroksen poika, joka oli siinä\nluulossa, että kaikki Piraioksen satamasta lähtevät ja sinne saapuvat\nlaivat tekivät työtä vain häntä varten, ja iloitsi niiden onnellisesta\nmerimatkasta ja otti ne ilomielin vastaan. Kun hänen veljensä Kriton\noli saanut hänet palautetuksi paremmalle järjelle, kaipasi hän tuota\ntilaa, jossa hän oli elänyt iloisena ja kaikesta mielipahasta vapaana.\nSamaa sanoo tuo vanha kreikkalainen runonsäe, että \"on varsin mukavaa,\nettei ole niin älykäs\",\n\n    Εν τω φρονειν γαρ μηδεν ηδιστος βιος.[216]\n\nJa Salomonin Saarnaaja sanoo: \"Paljosta viisaudesta on paljon harmia\",\nja: \"Ken hankkii viisautta, hankkii itselleen vaivaa ja levottomuutta.\"\n\nSekin, mihin filosofia yleensä antaa suostumuksensa, se viimeinen\nlääke, jonka se määrää kaikenlaisessa hädässä, että voimme tehdä lopun\nelämästä, jota emme jaksa kestää (_Placet? pare. Non placet?\nquacumque vis, exi...[217] Pungit dolor? vel fodiat sane: si nudus es, da\njugulum, sin tectus armis Vulcaniis, id est fortitudine, resiste_[218]),\nja tuo kreikkalaisten sanantapa pidoissa, joka myöskin sovitetaan\nsiihen: _Aut bibat, aut abeat_,[219] joka kuuluu sopivammalta\ngascognelaisen kielellä, joka muuttaa kernaasti B:n V:ksi, kuin Ciceron\nkielellä:\n\n    _Vivere si recte nescis, decede peritis.\n    Lusisti satis, edisti satis atque bibisti;\n    tempus abire tibi est, ne potum largius aequo\n    rideat et pulset lasciva decentius aetas_;[220]\n\nmitä se muuta on kuin sen oman kykenemättömyyden tunnustus ja\nturvautumista ei vain tietämättömyyteen, vaan typeryyteenkin,\ntunteettomuuteen ja olemattomuuteen?\n\n         _Democritum postquam matura vetustas\n    admonuit memorem motus languescere mentis,\n    sponte sua letho caput obvius obtulit ipse_.[221]\n\nSitähän sanoi Antistheneskin, että \"täytyy varustaa itselleen joko\njärkeä, ymmärtääkseen, tahi nuoraa, hirttäytyäkseen\", ja siihenhän\nviittasi Krysipposkin seuraavan, runoilija Tyrtaioksen sanan johdosta:\nOn mentävä miehuuteen tahi kuolemaan. Ja Krates sanoi, että \"rakkauden\nvoi parantaa nälällä, jollei ajalla, ja jos nämä molemmat keinot eivät\nketä miellyttäisi, hirttonuoralla\". Kun se Sextius, josta Seneca ja\nPlutarkhos puhuvat niin kovin kiitellen, oli antautunut opiskelemaan\nfilosofiaa, heittäen sikseen kaiken muun, niin hän päätti heittäytyä\nmereen, huomatessaan opintojensa edistymisen liian hitaaksi ja\npitkälliseksi; hän riensi kuolemaan, kun ei voinut saavuttaa tietoa.\nKas tässä mitä laki sanoi tästä asiasta: \"Jos sattuu kohtaamaan jokin\nsuuri vastoinkäyminen, jota ei voi auttaa, niin satama on lähellä, ja\nvoi uimalla pelastautua pois ruumiista, kuin vuotavasta purresta; sillä\nkuoleman pelko se pitää sielun sidottuna ruumiiseen eikä elämän halu.\"\n\nSamoin kuin yksinkertaisuus tekee elämän miellyttävämmäksi, se tekee\nsen myöskin viattomammaksi ja paremmaksi, kuten äsken jo aloin\nosoittaa. \"Yksinkertaiset\", sanoo pyhä Paavali, \"ja tietämättömät\nnousevat ja omistavat taivaan\"; ja me kaikkine tietoinemme, me\nsukellamme helvetin syvyyksiin. En pane niin paljon huomiota\nValentianukseen, joka oli tieteen ja kirjallisuuden jyrkkä vihamies,\nenkä Liciniukseen, molemmat Rooman keisareita, jotka sanoivat niitä\nkaiken valtiojärjestyksen myrkyksi ja turmioksi, enkä Mohamettiin,\njoka, kuten olen kuullut, kielsi tieteen uskolaisiltaan; mutta suuren\nLykurgoksen esimerkin ja arvovallan ja kunnioituksen tuota jumalaista\nlakedaimonilaista valtiomuotoa kohtaan, joka oli niin suuri, niin\nihmeteltävä ja kukoisti niin kauan hyveen ja onnen puolesta, ilman\nminkäänlaista tieteiden opetusta tahi harjoittamista, täytyy toden\ntotta painaa sangen paljon. Ne, jotka palaavat tuosta uudesta\nmaailmasta, jonka espanjalaiset isiemme aikana löysivät, voivat\ntodistaa meille, kuinka nuo kansakunnat, vailla hallitusmiehiä ja\nlakeja, elävät paljon oikeudenmukaisemmin ja parempaa järjestystä\nnoudattaen kuin meikäläiset, joilla on enemmän virkamiehiä ja lakeja\nkuin on muita ihmisiä ja kuin on tekoja...\n\nSitä sanoi myöskin eräs Rooman senaattori viimeisiltä vuosisadoilta,\nettä heidän edeltäjänsä henki haisi sipulille ja heidän vatsansa\ntuoksui hyvälle omalletunnolle, ja hänen aikalaisensa päinvastoin\ntuoksuivat ulospäin hyvälle hajulle, mutta sisäisesti haisivat\nkaikenlaisille paheille, se on, ymmärtääkseni, että heillä oli\npaljon tietoja ja kykyjä, mutta sangen vähän rehellisyyttä.\nHienostumattomuuteen, tietämättömyyteen, yksinkertaisuuteen, karkeuteen\nyhtyy kernaasti viattomuus; uteliaisuus, rikkiviisaus, tiedot tuovat\nmukanaan pahuuden; nöyryys, pelko, tottelevaisuus, sävyisyys, jotka\novat pääasiat inhimillisen yhteiskunnan säilymiselle, vaativat köyhää,\nkuuliaista ja itsestään vaatimattomasti ajattelevaa sielua. Kristityt\ntietävät erikoisen hyvin, kuinka uteliaisuus ihmisellä on luontainen\nja alkuperäinen pahe; viisautensa ja tietojensa kartuttamisen halu se\noli ihmisheimon ensimmäinen turmio; sitä tietä se on syössyt itsensä\niankaikkiseen kadotukseen; ylpeys on sen tuho ja turmelus; ylpeys se\najaa ihmisen poikkeamaan tavallisilta teiltä ja saa hänet omaksumaan\nuusia oppeja ja mieluummin olemaan harhautuneen ja kadotuksen\ntielle eksyneen joukkion johtajana, olemaan harhaopin ja valheen\nkoulumestarina ja opettajana kuin olemaan oppilaana totuuden koulussa\nja antamaan toisen käden johtaa ja ohjata itseänsä yleistä ja suoraa\nkulkutietä myöten. Sitä ehkä tarkoittaa vanha kreikkalainen sana, että\n\"taikausko seuraa ylpeyttä ja tottelee sitä kuin isäänsä\". Oi järjen\nylpeys, kuinka suuresti vahingoitatkaan meitä!\n\nKun Sokrates oli saanut tietää, että viisauden jumala oli antanut\nhänelle nimen \"Viisas\", hämmästyi hän eikä itseään joka puolelta\ntutkiessaan ja ravistellessaan löytänyt minkäänlaista perustusta tälle\njumalan päätökselle. Hän tunsi toisia yhtä oikeamielisiä, itseänsä\nhillitseviä, uljaita, tietorikkaita kuin hänkin ja kaunopuheisempia,\nkauniimpia ja maalle hyödyllisempiä. Vihdoin hän päätti, että hänet\noli eroitettu muista ja että hän oli viisas vain senvuoksi, ettei\nhän pitänyt itseään sellaisena, ja että hänen jumalansa katsoi\nerinomaiseksi typeryydeksi ihmisessä sitä, että hän luuli itseään\ntietorikkaaksi ja viisaaksi, ja että hänen paras oppinsa oli\ntietämättömyyden oppi, ja yksinkertaisuus hänen paras viisautensa. Pyhä\nSana julistaa viheliäisiksi ne meistä, jotka pitävät itseänsä arvossa:\n\"Muta ja tuhka, sanoo se heille, mitä sinulla on ylpeilemistä?\" Ja\ntoisessa kohdassa: \"Jumala on luonut ihmisen varjon kaltaiseksi\"; kuka\nsiitä voi mitään sanoa, kun se valon poistuttua on häipynyt? Me olemme\nvain tyhjyyttä.\n\nKaukana siitä, että kykenisimme käsittämään Jumalan ylevyyttä,\nymmärrämme kaikkein vähimmin niitä Luojamme tekoja, jotka parhaiten\nkantavat hänen leimaansa ja ovat hänelle ominaisimpia. Kristityille\non uskomattoman asian kohtaaminen tilaisuus uskomiseen; tuo asia on\nsitä järjenmukaisempi, kuta ihmisjärjen vastaisempi se on; jos se\nolisi järjenmukainen, niin se ei enää olisi ihme; ja jos se olisi\njonkin esimerkin mukainen, niin se ei enää olisi mitään omituista.\n_Melius scitur Deus nesciendo_,[222] sanoo pyhä Augustinus; ja\nTacitus: _Sanctius est ac reverentius de actis deorum credere quam\nscire_;[223] ja Platon arvelee olevan jotakin julkeuden vikaa siinä,\nettä liian uteliaasti tavoittelemme tietoa Jumalasta ja maailmasta\nja kaiken olevaisen alkusyistä. _Atque illum quidem parentem huius\nuniversitatis invenire, difficile; et quum iam inveneris, indicare in\nvulgus, nefas_,[224] sanoo Cicero. Me kyllä sanomme: Mahtavuus, Totuus,\nVanhurskaus: ne ovat sanoja, jotka merkitsevät jotakin suurta; mutta\nmitä se on, sitä emme mitenkään näe emmekä tajua. Me sanomme, että\nJumala pelkää, vihastuu, rakastaa,\n\n    _immortalia mortali sermone notantes_.[225]\n\nNe ovat kaikki mielenkuohuja ja -liikutuksia, jotka eivät voi asua\nJumalassa, kuin jos hän olisi meidän muotoisemme, emmekä me voi\nkuvitella häntä hänen muotonsa mukaisesti. Jumala yksin voi tuntea\nitsensä ja selittää tekonsa, eikä tee sitä meidän kielellämme\nsattuvasti, koska hänen on alennuttava ja laskeuduttava meidän\ntasollemme, jotka makaamme maassa. \"Kuinka saattaa hänelle soveltua\nvarovaisuus, joka on välimuoto hyvän ja pahan välillä, koskapa\nhänessä ei ole mitään pahaa? Entä järki ja ymmärrys, joita me\nkäytämme päästäksemme siitä, mikä on epäselvää, siihen, mikä on\ntodennäköistä, koskapa Jumalalle ei ole mikään epäselvää? Oikeus, joka\njakaa kullekin sen, mitä hänelle tulee, ja joka on luotu ihmisten\nyhteiskuntaa ja yhdyselämää varten, kuinka se voi olla Jumalassa? Ja\nkuinka kohtuullisuus, joka on ruumiillisten nautintojen hillitsemistä,\njoilla ei ole Jumalassa mitään sijaa? Lujuus kestämään tuskaa, vaivaa\nja vaaroja on hänelle yhtä vähän ominainen, koska nuo kolme eivät\nensinkään pääse häntä lähestymään.\" Siksipä Aristoteles katsoo hänen\nolevan yhtä vailla hyvettä kuin pahettakin. _Neque gratia neque ira\nteneri potest; quod quae talia essent, imbecilla essent omnia_.[226]\n\nSitä totuuden tuntemiskykyä, joka meillä on, olipa se millainen\ntahansa, emme ole saaneet omin voiminemme; tämän on Jumala kyllin\nselvästi osoittanut meille valitsemalla alhaisten, yksinkertaisten\nja tietämättömäin joukosta todistajat ilmaisemaan meille hänen\nihmeteltävät salaisuutensa. Uskomme ei ole meidän oma hankkimamme;\nse on pelkkä lahja toisen anteliaasta kädestä. Uskontoamme emme\nole saaneet järjen tahi oman ymmärryksemme avulla, vaan toisen\narvovallasta ja käskystä. Ymmärryksemme heikkous auttaa meitä siinä\nenemmän kuin voima, ja sokeutemme enemmän kuin selvänäköisyytemme.\nTietämättömyytemme pikemmin kuin tietomme tekee meidät rikkaiksi tuosta\njumalallisesta tiedosta. Ei ole kumma, jos meidän luonnolliset ja\nmaalliset apuneuvomme eivät pysty käsittämään tuota yliluonnollista\nja taivaallista tietoa; ottakaamme se omasta puolestamme vastaan vain\ntottelevaisina ja nöyrinä; sillä, kuten kirjoitettu on: \"Minä masennan\nviisasten viisauden ja lannistan ymmärtäväisten ymmärryksen.\" Missä\non tämän maailman viisas, sen kirjailija, sen väittelijä? Eikö Jumala\nole tehnyt typeryydeksi tämän maailman viisautta? Sillä koska maailma\nei ole oppinut tuntemaan Jumalaa viisaudellaan, niin hän on tahtonut\npelastaa uskovaiset saarnan tietämättömyydellä ja yksinkertaisuudella.\n\nNiinpä tulee minun vihdoin tarkastaa, kykeneekö ihminen löytämään\nmitä etsii, ja onko tuo etsintä, jota hän on harjoittanut niin monen\nvuosisadan ajan, rikastuttanut hänet jollakin uudella voimalla ja\njollakin luotettavalla totuudella. Luulenpa hänen tunnustavan minulle,\nettä kaikki, mitä hän on voittanut niin pitkällisellä pyrkimyksellä,\non siinä, että hän on oppinut tuntemaan oman heikkoutensa.\nTietämättömyyden, joka meissä oli luontainen, olemme pitkällisellä\ntutkimisella vakaannuttaneet ja vahvistaneet todeksi. Tosioppineiden\nmiesten on käynyt niinkuin käy tähkäpäiden: ne kohoavat kohoamistaan\nja nostavat päänsä suorana ja ylpeänä, niin kauan kuin ovat tyhjiä;\nmutta kun ne kypsyttyään ovat täynnä ja kohtuisina jyvistä, niin ne\nalkavat nöyrtyä ja painaa sarvensa alas; samoin ne ihmiset, jotka ovat\nkoetelleet kaikkea ja tutkistelleet kaikki eivätkä tästä tietojoukosta\nja niin monien eri asiain varastosta ole löytäneet mitään tukevaa eikä\nlujaa eikä muuta kuin tyhjyyttä, ovat luopuneet itseviisaudestaan\nja huomanneet luonnollisen tilansa. Siitähän Velleius moittii\nCottaa ja Ciceroa, että \"he ovat oppineet Philolta, etteivät ole\nmitään oppineet\". Pherekydes, yksi seitsemästä viisaasta, kirjoitti\nkuolemaisillaan ollessaan Thaleelle ja sanoi: \"Olen käskenyt omaisiani\nminut haudattuaan, tuomaan sinulle kirjoitelmani. Jos ne tyydyttävät\nsinut ja muut viisaat, niin julkaise ne; jos eivät, niin hävitä ne;\nne eivät sisällä mitään varmaa, mikä tyydyttäisi minut itseni; en\ntahdokaan kerskua tietäväni totuutta tahi voivani sitä saavuttaa;\nen paljasta asioita, vaan pikemminkin avaan ne.\" Kun viisaimmalta\nmieheltä, joka koskaan on elänyt, kysyttiin, mitä hän tiesi,\nvastasi hän tietävänsä sen, ettei hän tiennyt mitään. Hän osoitti\ntodeksi sen, mitä sanotaan, että suurin osa siitä, mitä tiedämme,\non pienin siitä, mitä emme tiedä, se on, että sekin, mitä luulemme\ntietävämme, on osa, ja sangen pieni, meidän tietämättömyyttämme. Me\ntiedämme asiat mielikuvituksessamme, sanoo Platon, emmekä tiedä niitä\ntodellisuudessa. _Omnes pene veteres nihil cognosci, nihil percipi,\nnihil sciri posse dixerunt; angustos sensus, imbecilles animos, brevia\ncurricula vitae_.[227] Valerius sanoo, että Cicerokin, joka sai\nkaikesta arvostaan kiittää tietoja, alkoi vanhetessaan lakata pitämästä\narvossa tieteitä; ja niin kauan kuin hän niitä käsitteli, teki hän\nsen sitomatta itseään mihinkään puolueeseen, noudattaen sitä, mikä\nhänestä tuntui todennäköiseltä, milloin toisessa koulukunnassa, milloin\ntoisessa, pysytellen aina Akatemian epäilevällä kannalla. _Dicendum\nest, sed ita, ut nihil affirment, quaeram omnia, dubitans plerumque et\nmihi diffidens_.[228]\n\nTehtäväni olisi kovin helppo, jos tahtoisin ottaa huomioon tavallisen,\nkeskitasoisen ihmisen, ihmisten suuren enemmistön; ja kuitenkin voisin\nsen tehdä heidän oman sääntönsä nojalla, he kun eivät arvostele\ntotuutta äänien painavuuden, vaan niiden lukumäärän mukaan. Jättäkäämme\nsyrjään yhteinen kansa,\n\n    _qui vigilans stertit ...\n    mortua cui vita est prope iam, vivo atque videnti_,[229]\n\njoka ei ole herännyt itsetuntoon, joka ei arvostele itseään, joka\njättää suurimman osan luontaisia kykyjään viljelemättä. Tahdon ottaa\nhuomioon vain korkeimmalla tasolla olevan ihmisen. Tarkastakaamme\nhäntä tuossa pienessä joukossa erinomaisia ja valittuja miehiä,\njotka, saatuaan luonnolta lahjaksi hyvän ja erikoisen kyvyn, vielä\novat sitä karaisseet ja teroittaneet huolellisella hoidolla,\nopiskelulla ja ammattikasvatuksella, ja kehittäneet sen korkeimmalle\nviisauden asteelle, minkä se voi saavuttaa; he ovat muovailleet\nsielunsa joka suuntaan ja joka kulmalta, tukeneet ja lujittaneet\nsitä kaikella ulkonaisella avulla, mikä sille on ollut omiaan,\nrikastuttaneet ja koristaneet sen kaikella, mitä he sen hyväksi ovat\nvoineet saada maailmasta ja sen ulkopuolelta; heissä on ihmisluonto\nsaavuttanut korkeimman kehitysasteensa. He ovat säännelleet maailman\nvaltiomuodoilla ja laeilla, he ovat opettaneet sitä taidoilla ja\ntieteillä ja opettaneet sitä vielä ihmeteltävien elämäntapojensa\nesimerkillä. En ota lukuun muita kuin nuo miehet, heidän todistuksensa\nja kokemuksensa; katsokaamme, kuinka pitkälle he ovat päässeet, ja\nmihin he ovat tyytyneet; ne sairaudet ja viat, jotka tapaamme tuossa\nmieskunnassa, ne voi muu maailma kyllä pelkäämättä tunnustaa omiksensa.\n\nKen jotakin etsii, se joutuu ennemmin tahi myöhemmin sille kohdalle,\nettä sanoo joko löytäneensä sen, tahi että sitä ei voi löytää, tahi\nettä hän on vielä sitä etsimässä. Koko filosofia jakautuu näihin\nkolmeen luokkaan. Sen tarkoituksena on totuuden, tiedon, varmuuden\netsintä. Peripateetikot, epikurolaiset, stoalaiset ynnä eräät muut\nluulivat löytäneensä sen; nämä ovat perustaneet ne tieteet, jotka\nmeillä on, ja käsitelleet niitä varmoina tietoina. Klitomakhos,\nKarneades ja akateemikot pitivät etsintäänsä toivottomana ja\narvelivat, ettei totuutta voinut tajuta meidän välineillämme; näiden\nlopputuloksena on ihmisen heikkous ja tietämättömyys; tällä puolueella\noli lukuisin jäsenjoukko ja jaloimmat kannattajat. Pyrrho ja muut\nskeptikot tahi epekistit, joiden opinsääntöjä monet muinaisajan\nmiehet ovat pitäneet johdettuina Homeroksesta, seitsemästä viisaasta\nja Arkhilokoksesta ja Euripideestä, ja joihin kuuluviksi he lukevat\nZenonin, Demokritoksen, Xenophaneen, sanovat olevansa vielä totuutta\netsimässä; nämä katsovat, että ne, jotka luulevat sen löytäneensä,\nerehtyvät äärettömän suuresti, ja että on liian rohkeata itserakkautta\nvielä tuossa toisessakin asteessa, joka vakuuttaa, että ihmisvoimat\novat kykenemättömät sitä saavuttamaan; sillä meidän kykymme määrän\nmittaaminen, asiain vaikeuden tunteminen ja arvosteleminen, se on\nsuurta ja korkeinta tiedettä, ja he epäilevät, tokko ihminen siihen\nkykenee:\n\n    _Nil sciri si guis putat, id quoque nescit,\n    an sciri possit, quo se nil scire fatetur_.[230]\n\nTietämättömyys, joka on itsestään tietoinen, joka arvostelee ja\ntuomitsee itsensä, se ei ole täydellistä tietämättömyyttä; sitä\nollakseen, sen täytyy olla itsestään tietämätön; ja niin pyrrholaisten\njulistama kanta on se, että he horjuvat, epäilevät ja etsivät,\neivät ole varmoja mistään, eivät vastaa mistään. Sielun kolmesta\ntoimintatavasta: kuvittelevasta, tahtovasta ja myöntävästä he\nhyväksyvät kaksi ensinmainittua; viimeksi mainitun he pitävät ja\nsäilyttävät ratkaisemattomana, kallistumatta sitä hyväksyen puolelle\ntahi toiselle vähimmässäkään määrässä.\n\nZenon kuvasi liikkeellä käsitystään tästä sielun kykyjen jaosta:\nlevitetty ja avattu käsi, se oli Mahdollisuus; puoleksi suljettu käsi\nja vähän koukistetut sormet, se oli Myöntymys; nyrkiksi suljetut\nsormet, Ymmärtämys; kun hän vasemmalla kädellä sai puristetuksi\ntämän nyrkin vielä ahtaammin kokoon, niin se merkitsi Tietoa. Mutta\ntämä heidän mielensä suora ja jäykkä asento, joka vastaanottaa\nkaikki asiat kallistumatta puoleen tahi toiseen ja myöntämättä, vie\nheidät heidän ataraksiaansa, jolla ymmärretään levollista, tyyntä\nelämänlaatua, vailla niitä liikutuksia, jotka meissä johtuvat\nsen luulon ja tiedon vaikutuksesta, jonka me katsomme itsellämme\nolevan asioista; siitä syntyvät pelko, saituus, kateus, hillittömät\nhimot, kunnianhimo, ylpeys, taikausko, harhaopin halu, kapina,\ntottelemattomuus, itsepäisyys ja useimmat ruumiilliset kärsimykset;\nvieläpä he siten välttävät myöskin arkuuden opistaan, sillä he ovat\nhyvin laimeita väittelemään. He eivät pelkää vastaväitteitä; kun he\nsanovat, että se, mikä on painavaa, painuu alaspäin, olisivat he\nhyvin pahoillaan, jos heitä uskottaisiin; ja he haluavat, että heitä\nvastaan väitetään, jotta heissä syntyisi epäilys ja päätöksen lykkäys,\njoka on heidän tarkoitusperänsä. He eivät esitä väitteitään muuta\nvarten kuin vastustaakseen niitä, joita he luulevat meidän uskovan.\nJos kannatatte heidän väitettään, niin he ottavat yhtä kernaasti\nkannattaakseen päinvastaista; kaikki on heistä yhdenvertaista; he\neivät siinä tee mitään eroitusta. Jos väitätte, että lumi on mustaa,\nniin he todistelevat, että se päinvastoin on valkeata; jos sanotte,\nettei se ole kumpaakaan, niin he vuorostaan vakuuttavat, että se on\nkumpaakin; jos varmasti päättämällä olette sitä mieltä, ettette tiedä\nsiitä mitään, niin he väittävät, että sen tiedätte; niin, ja jos,\nvarman selviön nojalla vakuutatte epäilevänne sitä, niin he väittävät,\nettette sitä epäile, tahi ettette voi päättää ja todistaa epäilevänne\nsitä. Ja tällä äärimmäisellä epäilemisellään, joka epävarmana kaivelee\nitseäänkin, he eroavat ja poikkeavat useammista mielipiteistä,\nniistäkin, jotka monin tavoin ovat kannattaneet epäilystä ja\ntietämättömyyttä.\n\nMinkätähden heidän ei olisi sallittua epäillä, sanovat he, samoin kuin\ndogmaattisten filosofien keskuudessa on sallittua yhden sanoa jotakin\nvihreäksi, toisen keltaiseksi? Onko mahdollista esittää kellekään\nmyönnettäväksi tahi kiellettäväksi mitään, josta ei olisi lupa olla\nkahden vaiheilla? Ja kun toiset vie joko heidän maansa tapa tahi\nvanhempain opetus tahi sattuma, ikäänkuin myrsky, ilman arvostelua ja\nvalintaa, jopa useimmiten ennen arvosteluälyistä ikää, siihen tahi\nsiihen mielipiteeseen, stoalaiseen tahi epikurolaiseen koulukuntaan,\njohon he sitten ovat kuin pantiksi jätettyinä, orjien tavoin sidottuina\nja kuin liimalla kiinnitettyinä, niinkuin koukkuun, jota eivät saa\nirti suustaan, _ad quamcumque disciplinant, velut tempestate, delati,\nad eam tamquam ad saxum adhaerescunt_,[231] niin miksei näiden samoin\nolisi sallittua säilyttää vapautensa ja tarkastella asioita sitomatta\nja orjuuttamatta itseään? _Hoc liberiores et solutiores, quod integra\nillis est iudicandi potestas_.[232] Eikö ole edullista olla riippumaton\npakosta, joka sitoo toisia? Eikö ole parempi pysyä epäilevällä kannalla\nkuin kevytmielisesti kietoutua niin moniin ihmisten mielikuvituksen\nluomiin erehdyksiin? Eikö ole parempi jättää kantansa määräämättä\nkuin sekaantua noihin mellakoiviin ja riitaisiin erimielisyyksiin?\nMitä valitsisin? \"Mitä tahdotte, kunhan vain valitsette.\" Sepä typerä\nvastaus; mutta siihen kuitenkin näyttää vievän koko dogmatismi, se\nkun ei salli meidän olla tietämättä, mitä emme tiedä. Valitkaa vaikka\nkaikista puolueista oivallisin; ei koskaan se ole niin varma, ettei\nteidän sitä puolustaaksenne täytyisi käydä satojen vastapuolueiden\nkimppuun ja vastustaa niitä. Eikö ole parempi pysyä poissa moisesta\nkahakasta? Teidän on sallittua ottaa puolustaaksenne Aristoteleen\nmielipidettä sielun kuolemattomuudesta niinkuin omaa kunniaanne ja\nhenkeänne ja väittää vääräksi ja perättömäksi Platonin mielipide siitä.\nOnko näitä kiellettävä epäilemästä sitä? Jos Panaetiuksen sallitaan\npysyä mielipiteessään uhriennustuksista, unista, oraakkeleista,\ntietäjänsanoista, jollaisia asioita stoalaiset eivät ensinkään epäile,\nniin miksei joku viisas uskaltaisi kaikessa sitä, minkä tämä uskaltaa\nsellaisessa, mitä hän on oppinut mestareiltaan, sen koulukunnan\nyksimielisesti hyväksymänä, jonka kannattaja ja tunnustaja hän on?\nJos lapsi on arvostelijana, niin hän ei tiedä, mitä asia on; jos\noppinut, niin hän on ennakkoluuloinen. He ovat varanneet itselleen\nihmeteltävän edun taistelussa, kun eivät huoli varjella itseänsä;\nvähät he välittävät siitä, että heitä isketään, kunhan vain saavat\niskeä; ja he pääsevät aina omilleen; jos he voittavat, niin teidän\nväitteenne ei pidä paikkaansa; jos te, niin heidän; jos he hairahtuvat,\nniin he toteavat tietämättömyyden; jos te, niin te toteatte sen; jos\nhe todistavat, ettei mitään voi tietää, niin hyvä on; jos he eivät\nosaa sitä todistaa, niin hyvä on niinkin; _ut quum in eadem re paria\ncontrariis in partibus momenta inveniuntur, facilius ab utraque parte\nassertio sustineatur_;[233] ja he pitävät tärkeänä, että huomataan\npaljoa helpommin, miksi jokin asia on väärin, kuin miksi se on oikein;\nmiten ei ole, helpommin kuin miten on; mitä he eivät usko, helpommin\nkuin mitä he uskovat.\n\nHeidän tavalliset sanantapansa ovat: \"En väitä varmasti mitään. Asia\nei ole enemmän niin kuin näinkään, toisin kuin toisinkaan. Sitä en\nymmärrä. Mahdollisuudet ovat yhtä suuret joka suuntaan. Voi yhtä hyvin\npuhua puolesta kuin vastaan. Ei mikään näytä todelta, mikä ei voisi\nnäyttää väärältä.\" Heidän uskontunnustuksensa on επέχω, se\non: pidättäydyn, en liikahda. Näitä ja samansisältöisiä lauseita he\ntavantakaa toistavat. Heidän tuloksensa on puhdas ja ehdoton ja sangen\ntäydellinen päätöksen lykkääminen ja sikseen heittäminen. He käyttävät\njärkeänsä tutkistelemiseen ja pohtimiseen, mutta eivät ratkaistakseen\nja valitakseen. Ken kuvailee mielessään alituisen tietämättömyyden\ntunnustuksen, katsantokannan, joka ei missään kysymyksessä taivu eikä\nkallistu puoleen eikä toiseen, se käsittää oikein pyrrhonismin. Kuvaan\ntätä ajatussuuntaa niin hyvin kuin voin, koska monet pitävät sitä\nvaikeana ymmärtää, ja kirjailijatkin esittävät sen vähän hämärästi ja\neri tavoin.\n\nMitä elämän toimintoihin tulee, niin he ovat siinä suhteessa niinkuin\ntavalliset ihmiset: he tottelevat ja noudattavat luonnollisia haluja,\nintohimojen kiihoitusta ja pakotusta, lakien ja tapojen määräyksiä\nja tieteiden perinnäisiä sääntöjä: _non enim nos Deus ista scire,\nsed tantummodo uti voluit_.[234] He antavat noiden seikkain ohjata\nitseään tavallisessa toiminnassaan, ilman minkäänlaista mielipiteen\nilmaisua tahi arvostelua. Se tekee, etten voi saada oikein sopusointuun\ntämän esityksen kanssa sitä, mitä kerrotaan Pyrrhosta. Hänet kuvataan\ntyperäksi ja kankeaksi, elintavaltaan juroksi ja seuraa vierovaksi\nmieheksi, joka ei väistynyt rattaiden tieltä, eikä kiertänyt jyrkkiä\nrotkoja, ja kieltäytyi noudattamasta lakeja. Se on hänen oppinsa\nliioittelemista; hän ei ole tahtonut esiintyä kivenä eikä kantona;\nhän on tahtonut esiintyä elävänä ihmisenä, joka puheli ja päätteli,\nkäytti hyväkseen kaikkia luonnollisia nautintoja ja hyvyyksiä, ja\nkäytti kaikkia ruumiillisia ja henkisiä kykyjään säännöllisesti ja\nrehellisesti; ihmisen anastamat, mielikuvituksen luomat, luulotellut\nja väärät etuoikeudet mestaroida, käskeä ja säädellä, ne hän\nrehellisesti hylkäsi ja heitti pois. Eikä olekaan sitä koulukuntaa,\njonka ei olisi pakko sallia viisaansa, jos hän tahtoo elää, taipua\npaljoonkin sellaiseen, jota hän ei ymmärrä, käsitä, eikä hyväksy.\nKun hän esimerkiksi astuu laivaan lähteäkseen merelle, toteuttaa hän\ntämän aikeen tietämättä, onko se oleva hänelle hyödyllinen, ja taipuu\notaksumaan, että laiva on hyvä, luotsi kokenut ja vuodenaika sovelias;\nnämä seikat tosin ovat vain todennäköisiä, mutta niiden mukaan hänen on\npakko menetellä, ja antaa sen, mikä on todennäköistä, kunhan se vain\nei näytä suorastaan vastaiselta, määrätä hänen toimintansa. Hänellä\non ruumis, hänellä on sielu; aistit häntä ajavat, henki panee hänet\nliikkeelle. Vaikkapa hän ei tapaisikaan itsessään tuota ominaista ja\nerikoista arvostelukyvyn merkkiä, ja vaikka hän huomaisi, ettei hänen\npidä sitoa päätöstänsä, koskapa saattaa olla jotakin väärää samanlaista\nkuin tämä tosi, niin hän ei jätä hoitamatta elämänsä tehtäviä\ntäydelleen ja soveliaalla tavalla. Kuinka paljon onkaan tieteitä, jotka\ntunnustavat olevansa enemmän olettamusta kuin tietoa, jotka eivät\nratkaise, mikä on totta, mikä ei, vaan noudattavat vain sitä, mikä on\ntodennäköistä! On olemassa, sanovat ne, totta ja epätotta, ja me voimme\netsiä sitä, mutta emme varmuudella määrätä sitä kouraantuntuvasti.\nMeille on paljoa parempi, että annamme maailmanjärjestyksen ohjailla\nitseämme, sitä liioin tutkistelematta; ennakkoluuloilta varjeltu sielu\npääsee ihmeellisen helposti levollisuuteen; ihmiset, jotka arvostelevat\nja mestaroivat tuomareitaan, eivät koskaan tottele heitä niin kuin\ntulee.\n\nKuinka paljon tottelevaisempia sekä uskonnon että valtion laeille\nja helpompia ohjata ovatkaan yksinkertaiset ja tungettelevasta\nuteliaisuudesta vapaat henget kuin ne, jotka valvovat ja paimentelevat\nJumalan ja ihmisten asioita! Ei ole ihmisen tekemää keksintöä,\njoka olisi niin todennäköinen ja hyödyllinen; tämä näyttää\nihmisen alastomana ja tyhjänä, luontaisen heikkoutensa tuntevana,\nsoveliaana vastaanottamaan ylhäältä jonkin ulkonaisen voiman, vailla\nihmisviisautta ja sitä soveliaampana suomaan itsessään sijaa jumalan\nviisaudelle, sellaisena, että hän masentaa ymmärryksensä tehdäkseen\nenemmän tilaa uskolle, ei hylkää eikä hyväksy mitään opinkappaletta\nvastoin yleisesti noudatettuja käsitystapoja, nöyränä, tottelevaisena,\nkuria noudattavana, ahkerana, kerettiläisyyden jyrkkänä vihamiehenä,\nja karttaen niin ollen harhauskolaisten levittämiä itseviisaita ja\nepäuskonnollisia mielipiteitä; hän on kirjoittamaton lehti, valmis\nvastaanottamaan Jumalan sormelta ne merkit, jotka hän suvaitsee siihen\npiirtää. Kuta täydellisemmin annamme ja uskomme itsemme Jumalalle,\nja kiellämme itsemme, sitä parempi meille. \"Pidä hyvänäsi\", sanoo\nSalomonin Saarnaaja, \"asiat sen näköisinä ja tuntuisina kuin ne\nsinulle tarjoutuvat päivästä päivään; muu on sinun tietämisesi rajojen\nulkopuolella\". _Dominus scit cogitationes hominum, quoniam vanae\nsunt_.[235]\n\nNiin nyt siis kolmesta yleisestä filosofisesta koulukunnasta kaksi\nnimenomaan tunnustaa periaatteekseen epäilyksen ja tietämättömyyden;\nja dogmaattisten filosofien koulukunnassa, joka on kolmas, on helppo\nhuomata, että useimmat ovat omaksuneet näennäisen varmuuden vain\ntehdäkseen paremman ulkonaisen vaikutuksen. He eivät ole niinkään\naikoneet saada aikaan meissä mitään varmuutta kuin näyttää meille,\nkuinka pitkälle he olivat päässeet tavoitellessaan tuota totuutta,\n_quam docti fingunt magis quam norunt_.[236] Kun Timaioksen on tehtävä\nSokrateelle selkoa siitä, mitä hän tietää jumalista, maailmasta ja\nihmisistä, ehdottaa hän, että hän saisi siitä puhua kuten ihminen\nihmiselle, ja että riittää, jos hänen todistusperusteensa ovat\ntodennäköiset, niinkuin jonkun toisen perusteet; sillä eksaktisia\nperusteita hän ei sano itsellään eikä kellään kuolevaisella olevan\nesitettävissä. Tämän on eräs hänen kannattajistaan mukaillut seuraavin\nsanoin: _Ut potero, explicabo; nec tamen ut Pythius Apollo, certa ut\nsint et fixa, quae dixero; sed ut homunculus, probabilia coniectura\nsequens_,[237] ja niin hän on sen lausunut puheessaan kuoleman\nhalveksimisesta, joka on luonnollinen ja kansantajuinen puhe. Toisessa\npaikassa hän on sen kääntänyt itsensä Platonin sanojen mukaan: _Si\nforte, de deorum natura ortuque mundi disserentes, minus id, quod\nhabemus in animo, consequimur, haud erit mirum: aequum est enim\nmeminisse, et me, qui disseram, hominem esse, et vos, qui iudicetis;\nut, si probabilia dicentur, nihil ultra requiratis_.[238]\n\nAristoteles luettelee meille tavallisesti suuren joukon toisia\nmielipiteitä ja luuloja, verratakseen niihin omaansa, ja osoittaakseen\nmeille, kuinka paljoa pitemmälle hän on päässyt, ja kuinka paljon\nlähempänä hän on todennäköisyyttä; sillä totuutta ei arvostella\ntoisten arvollisuuden ja todistuksen nojalla; ja siitä syystä Epikuros\nvisusti karttoi niihin vetoamista kirjoitelmissaan. Tämä on suurin\ndogmaattisista filosofeista; ja kuitenkin saamme häneltä kuulla, että\npaljot tiedot antavat aihetta vielä enempään epäilemiseen; hänen\nnäkee usein tieten taiten verhoutuvan niin sakeaan ja tolkuttomaan\nepäselvyyteen, ettei siitä voi päättää mitään hänen mielipiteestään; se\non itse asiassa pyrrhonismia päättäväisen kuoren alla.\n\nKuulkaa Ciceron vakuutusta, joka selittää meille toisten ajatustavan\nomallansa: _Qui requirunt, quid de quaque re ipsi sentiamus, curiosius\nid faciunt, quam necesse est... Haec in philosophia ratio contra\nomnia disserendi, nullamque rem aperte iudicandi, profecta a Socrate,\nrepetita ab Arcesila, confirmata a Carneade, usque ad nostram viget\naetatem... Hi sumus, qui omnibus veris falsa quaedam adiuncta esse\ndicamus, tanta similitudine, ut in iis nulla insit certe iudicandi\net assentiendi nota_.[239] Minkä vuoksi ei vain Aristoteles, vaan\nuseimmat muutkin filosofit ovat tavoitelleet vaikeatajuisuutta,\njolleivät antaakseen arvokkuutta kyseenalaiselle turhanpäiväiselle\nasialle, ja peijatakseen meidän sielumme uteliaisuutta, antamalla sille\nravintoa, antamalla sille tämän onton ja lihattoman luun kalvettavaksi?\nKlitomakhos vakuutti, ettei hän koskaan osannut Karneadeen\nkirjoitelmista ymmärtää, mitä mieltä tämä oli; siitä syystä on Epikuros\nomissaan karttanut helppotajuisuutta, ja Herakleitos on senvuoksi\nsaanut liikanimen σκοτεινος.[240] Vaikeatajuisuus on raha, jota\noppineet käyttävät niinkuin silmäinkääntäjät, jotteivät paljastaisi\ntieteensä tyhjyyttä, ja jonka ihmisten typeryys helposti ottaa vastaan\nkäteisenä:\n\n    _Clarus, ob obscuram linguam, magis inter inanes...\n    Omnia enim stolidi magis admirantur amantque,\n    inversis quae sub verbis latitantia cernunt_.[241]\n\nCicero moittii eräitä ystäviään siitä, että he ovat tottuneet panemaan\nastrologiaan, oikeustieteeseen, dialektiikkaan ja geometriaan enemmän\naikaa kuin mitä nämä tieteet ansaitsevat, ja että tämä seikka suuntasi\nheidän harrastuksensa pois elämän hyödyllisemmistä ja kunniakkaammista\nvelvollisuuksista; kyrenaikalaiset filosofit halveksivat yhtä paljon\nfysiikkaa kuin dialektiikkaa; Zenon julisti aivan alussa kirjaansa\n_Tasavallasta_ kaikki vapaat tieteet hyödyttömiksi; Krysippos sanoi,\nettä mitä Platon ja Aristoteles olivat kirjoittaneet logiikasta, sen\nhe olivat kirjoittaneet leikillään ja harjoituksen vuoksi, eikä voinut\nuskoa, että he olisivat puhuneet tosissaan niin turhasta aineesta;\nPlutarkhos sanoo samaa metafysiikasta; Epikuros olisi sanonut sen\nvielä retoriikasta, kieliopista, runoudesta, matematiikasta ja, paitsi\nfysiikasta, kaikista tieteistä, ja Sokrates samoin kaikista paitsi vain\nsiitä, joka käsittelee tapoja ja elämää; mitä häneltä tiedustelikin,\nniin hän ohjasi aina tiedustelijan ensi sijassa tekemään selkoa\nsilloisen ja menneen elämänsä vaiheista, joita hän tutkisteli ja\narvosteli, katsoen kaiken muun opiskelun toisarvoiseksi tämän rinnalla\nja tarpeettomaksi: _parum mihi placeant eae litterae, quae ad virtutem\ndoctoribus nihil profuerunt_;[242] useimpia tieteitä ovat oppineet itse\nnäin halveksineet, mutta he eivät ole pitäneet sopimattomana harjoittaa\nhenkeänsä sellaisissakin asioissa, joissa ei ollut mitään hyödyllisiä,\nvakavaa sisällystä.\n\nMuutoin toiset ovat pitäneet Platonia dogmaatikkona, toiset epäilijänä,\ntoiset eräissä asioissa toisena, eräissä toisena. Hänen dialogiensa\nohjaaja, Sokrates, on aina kysymässä ja panemassa väittelyä käymään,\nei koskaan sitä pysähdyttämässä, ei koskaan tyydyttämässä ketään, ja\nsanoo, ettei hän osaa muuta kuin väittää vastaan. Homeros, heidän\nlähdekirjailijansa, on laskenut perustukset yhtälailla kaikille\nfilosofisille koulukunnille, osoittaakseen, kuinka yhdentekevää oli,\nmitä tietä kulkisimme. Platonista sai alkunsa, sanotaan, kymmenen eri\nkoulukuntaa; mielestäni onkin hänen oppinsa, jos mikään, häilyvä, eikä\nväitä mitään varmasti.\n\nSokrateen oli tapana sanoa, että kätilöt, valitessaan ammatikseen sen,\nettä auttavat toisia synnyttämään, luopuvat siitä ammatista, että itse\nsynnyttäisivät, ja että hän, viisaan miehen nimen johdosta, jonka\njumalat olivat hänelle suoneet, myöskin oli miehekkäässä ja henkisessä\nrakkaudessaan, luopunut synnyttämiskyvystään, tyytyen auttamaan ja\ntukemaan avullaan synnyttäjiä, avaamaan heidän luontonsa, voitelemaan\nheidän tiehyeitänsä, helpottamaan heidän sikiönsä ulospääsyä,\narvostelemaan sitä, kastamaan sen, ruokkimaan, vahvistamaan,\nkapaloimaan sitä ja ympärileikkaamaan sen, käytellen ja käsitellen\ntyöasettaan toisten vaaran uhalla ja heidän onnensa kaupalla.\n\nSamoin on laita useimpain tämän kolmannen ryhmän kirjailijain, kuten\nmuinaisajan miehet ovat huomanneet Anaxagoraan, Demokritoksen,\nParmenideen, Xenophaneen ynnä muiden teoksista: heidän kirjoitustapansa\non sisällykseen nähden ja ajatuksen puolesta epäilevä, tietoa etsivä\npikemmin kuin tietoja antava, vaikkakin he sirottelevat esitykseensä\ndogmaattisia välilauseita. Eikö sitä kyllä huomaa myöskin Senecasta\nja Plutarkhoksesta? Kuinka paljon he, tarkkaan katsoen, sanovatkaan\nmilloin toisen-, milloin toisenlaista! Ja lainoppineiden keskinäiseen\nsopusointuun saattajien pitäisi ensin saada heidät sopusointuun\nkunkin oman itsensä kanssa. Platon näyttää minusta tietoisesti\nrakastaneen tuota filosofisten ajatusten pukemista dialogin muotoon,\nsijoittaakseen sopivammin eri henkilöiden suuhun omat erilaiset ja\nvaihtelevat mietelmänsä. Eri kannoilta saattaa asioita käsitellä yhtä\nhyvin kuin yhdeltä ja samalta kannalta, vieläpä paremminkin, nimittäin\nmonipuolisemmin ja hyödyllisemmin. Ottakaamme esimerkki omista\noloistamme: tuomiopäätökset muodostavat dogmaattisen ja jyrkänvarman\ntyylin huippukohdan; kuitenkaan ne, joita meidän parlamenttimme\njulistavat kansalle, ja jotka ovat mallikelpoisimmat ja omiaan\nylläpitämään siinä velvollista kunnioitusta tätä korkeata virastoa\nkohtaan, varsinkin siinä toimivien henkilöiden kyvykkäisyyden vuoksi,\neivät saa kauneudestaan kiittää niinkään loppupäätöstä, joka on niille\njokapäiväistä ja kaikille tuomareille yhteistä, kuin oikeustapauksen\nsallimain erilaisten ja vastakkaisten päätelmäin kaikinpuolista\nkäsittelyä ja pohdintaa. Ja runsaimman aiheen moitteisiin toinen\ntoisiansa vastaan saavat filosofit niistä ristiriitaisuuksista ja\nepäjohdonmukaisuuksista, joihin kukin heistä on joutunut takertumaan,\njoko tieten taiten, osoittaakseen ihmisjärjen horjuvaisuuden kaikissa\nkysymyksissä, tahi tietämättään, kaikkien asiain epävakaisuuden ja\nkäsittämättömyyden pakottamana, jota tarkoittaa tuo säe: \"Liukuvaan ja\nvaluvaan kohtaan ripustamme kiinni uskomme\"; sillä, kuten Euripides\nsanoo: \"Jumalan teot tuottavat meille monin tavoin vastuksia.\"\nSamanlaista lausetta toisteli Empedokles usein kirjoissaan, kuin\njumalaisen haltioitumisen kuohuttamana ja totuuden pakottamana:\n\"Ei, ei, me emme tunne mitään, me emme näe mitään; kaikki on meiltä\nsalattua; ei ole mitään, josta voisimme varmasti sanoa, mitä se on.\"\nTämä käy yhteen seuraavan Jumalan sanan kanssa: _Cogitationes mortalium\ntimidae, et incertae adinventiones nostrae et providentiae_.[243]\nEi pidä oudoksua sitä, että totuuden löytämisestä toivottomat\nihmiset siitä huolimatta ovat olleet huvitetut sen etsinnästä, sillä\ntutkistelu on itsessään huvittavaa askartelua, jopa niin huvittavaa,\nettä stoalaiset kieltävät muiden muassa sen nautinnon, jota hengen\nvoimien harjoittaminen tuottaa, vaativat sitä hillittäväksi ja pitävät\nhillittömyytenä liian paljoa tietämistä.\n\nSyötyään kerran ruokapöydässään viikunoita, jotka maistuivat hunajalle,\nalkoi Demokritos äkkiä miettiä mielessään, mistä niille tulisi tuo\nouto imelyys, ja päästäkseen siitä selville, aikoi nousta pöydästä,\nnähdäkseen millainen se paikka oli, josta nuo viikunat oli poimittu.\nKun hänen palvelijattarensa sai kuulla syyn tähän hälinään, sanoi hän\nnauraen, ettei pitäisi vaivata itseään sen asian vuoksi; asian laita\noli näet niin, että hän oli pannut viikunat astiaan, jossa oli ollut\nhunajaa. Demokritos pahoitteli sitä, että palvelijatar oli riistänyt\nhäneltä tilaisuuden tuohon tutkimiseen ja vienyt hänen tiedonhalultaan\nsen esineen. \"Mene tiehesi\", sanoi hän hänelle, \"olet pahoittanut\nmieleni. Minä en kuitenkaan jätä etsimättä syytä siihen, ikäänkuin\nse olisi luonnossa.\" Ja ehkäpä hän kyllä olisi löytänyt jonkin muka\ntodellisen syyn väärään ja luuloteltuun vaikutukseen. Tämä tarina\nkuulusta ja suuresta filosofista näyttää meille hyvin selvästi tuon\ntutkimisintohimon, joka houkuttelee meidät tavoittelemaan sellaista,\njonka saavuttamisesta meillä ei ole toivoa. Plutarkhos kertoo\nsamanlaisen esimerkin eräästä, joka ei tahtonut saada muilta selvitystä\nepäilemäänsä asiaan, jottei menettäisi sen etsimisen hänelle tuottamaa\nhuvia, samoin kuin eräs toinen ei halunnut, että hänen lääkärinsä\npoistaisi hänestä kuumeen aiheuttaman janon, jottei hän menettäisi\nhuvia tyydyttää sitä juomalla. _Satius est supervacua discere quam\nnihil_.[244] Aivan samoin kuin kaikessa syömisessä on nautinto usein\nainoana tarkoituksena, ja kaikki miellyttävä, mitä nautimme, ei\naina ole ravitsevaa eikä terveellistä, samoin se, mitä sielumme saa\ntieteestä, tuottaa meille nautintoa, vaikkakaan se ei olisi ravitsevaa\neikä terveellistä. Kas näin he sanovat: \"Luonnon tarkasteleminen on\nsielullemme soveliasta ravintoa; se kohottaa ja innostaa meitä, saa\nmeidät halveksimaan kaikkea alhaista ja maallista, verratessamme sitä\nsiihen, mikä on korkeampaa ja taivaallista; salattujenkin ja suurten\nasioiden tutkisteleminen on sangen huvittavaa, vieläpä sillekin, joka\nei saa siitä muuta kuin niiden arvostelemisen kunnioitusta ja pelkoa\";\nne ovat heidän julkisen tunnustuksensa sanoja. Tämän sairaalloisen\nuteliaisuuden turhamainen kuva näkyy vielä ilmeisemmin seuraavasta\ntoisesta esimerkistä, jonka he niin usein kunniaksensa mainitsevat:\nEudoxus toivoi ja rukoili jumalia, että hän saisi kerran nähdä auringon\nläheltä, käsittää sen muodon, suuruuden ja kauneuden, senkin uhalla,\nettä se yhtäkkiä polttaisi hänet. Hän tahtoo henkensä hinnasta saada\ntiedon, jonka käyttö ja omistus häneltä samalla riistettäisiin, ja\ntämän äkillisen ja haihtuvan tiedon vuoksi menettää kaikki muut tiedot,\nmitkä hänellä on ja mitkä hän voi hankkia sen jälkeen.\n\nMinun ei ole helppo uskoa, että Epikuros, Platon ja Pythagoras ovat\nantaneet meille käypänä rahana Atominsa, Ideansa ja Lukunsa. He olivat\nliian viisaita tehdäkseen uskonkappaleeksensa niin epävarman ja\nkiistanalaisen asian. Mutta kukin noista suurista henkilöistä on pannut\nparastansa tuodakseen tähän maailman pimeyteen ja tietämättömyyteen\nedes jonkinkaanlaista valon tapaista, ja he ovat kannustaneet sieluansa\nkeksintöihin, jotka ainakin näyttäisivät miellyttäviltä ja teräviltä,\nkunhan tuota näennäisyyttä, vaikkapa se olisi vääräkin, saattaisi\npuolustaa päinvastaisia väitteitä vastaan: _unicuique ista pro ingenio\nfinguntur, non ex scientiae vi_.[245]\n\nEräs muinaisajan mies, jota moitittiin siitä, että hän lukeutui\nfilosofiksi, vaikkei hän kuitenkaan pitänyt filosofiaa suuressa\narvossa, vastasi, että se juuri oli todellista filosofian\nharrastamista. He ovat tahtoneet tarkastella kaikkea, punnita kaikkea,\nja ovat pitäneet tätä työskentelyä ominaisena sille luontaiselle\ntiedonhalulle, joka meissä on; eräitä asioita he ovat esittäneet\nkirjallisesti, yhteiskunnan tarvetta varten, kuten uskonnolliset\nkäsityksensä, ja siihen katsoen on ollut järkevää, että he eivät ole\ntahtoneet karsia tyystin pois vallitsevia käsitystapoja, jotteivät\naiheuttaisi häiriötä maittensa lakien ja tapojen noudattamisessa.\n\nPlaton käsittelee tuota mysteeriota jotenkin peittelemättömällä\ntavalla: sillä milloin hän kirjoittaa vain oman ajatuksensa\nesittämiseksi, hän ei anna mitään varmoja ohjeita; mutta kun hän rupeaa\nlainlaatijaksi, omaksuu hän käskevän ja jyrkänvarman esitystavan ja\nesittää kuitenkin pelkäämättä muun muassa haaveellisimmat keksintönsä,\nyhtä hyödylliset uskotella suurelle yleisölle kuin naurettavat hänen\nitsensä uskottaviksi, tietäen, kuinka herkkiä olemme vastaanottamaan\nkaikkia vaikutelmia, ja erittäinkin repäisevimpiä ja tavattomimpia. Ja\nkuitenkin hän laeissaan pitää visusti vaarin siitä, ettei julkisuudessa\nlauleta muita kuin sellaisia runoja, joiden tarunomaiset sepitelmät\ntavoittelevat jotakin hyödyllistä tarkoitusperää, koska on niin helppo\npainaa ihmismieleen kaikenlaisia haavekuvia, että on väärin olla\nsille syöttämättä mieluummin hyödyllisiä kuin joko hyödyttömiä tahi\nvahingollisia valheita. Hän sanoo _Valtiossaan_ aivan peittelemättä,\nettä \"ihmisten omaksi hyödyksi on usein tarpeen pettää heitä\". On\nhelppo eroittaa, että eräät opinsuunnat ovat enemmän tavoitelleet\ntotuutta, eräät toiset hyötyä, josta syystä jälkimmäiset ovat saaneet\nenemmän vaikutusvaltaa. Kohtalomme kurjuus on siinä, että usein\nse, mikä ajatuksellemme esiintyy enimmän totena, ei sille esiinny\nhyödyllisimpänä elämällemme; rohkeimpien koulukuntien, epikurolaisen,\npyrrholaisen, uusakateemisen, on kuitenkin pakko loppujen lopuksi\ntaipua yhteiskunnan lain alaisiksi.\n\nOn toisia kysymyksiä, joita he ovat punninneet mikä puolelta, mikä\ntoiselta, kukin pannen parastaan antaakseen niille jonkinlaisen\nmuodostuksen, olipa se sitten väärä tahi oikea. Sillä kun he eivät\nole löytäneet mitään niin salattua, etteivät olisi tahtoneet siitä\npuhua, niin on heidän usein pakko keksiä heikosti perusteltuja ja\nhuimia arvelmia, ei niin kuin ottaisivat he itsekään ne miksikään\nperustukseksi, eikä lausuakseen mitään totuutta, vaan harjoittaakseen\ntutkimustansa: _non tam id sensisse, quod dicerent, quam exercere\ningenia materiae difficultate videntur voluisse_.[246] Ja jollei asiaa\nkäsittäisi näin, niin kuinka voisimme puolustaa niin monia häilyviä,\nvaihtelevia ja turhanpäiväisiä mielipiteitä, joita näemme noiden\netevien ja ihmeteltävien henkien lausuneen? Sillä, esimerkiksi, mikä\non turhempaa kuin koettaa analogiojemme ja otaksumiemme avulla arvata,\nmillainen Jumala on, säännöstellä hänet ja maailma meidän kykyjemme ja\nlakiemme mukaan, käyttää Jumalan arvon alentamiseksi sitä pientä kyvyn\nhiukkasta, jonka hän on suvainnut suoda meidän luonnonlaadullemme,\nja painaa hänet tänne alas meidän turmeltuneisuutemme ja kurjuutemme\ntasolle, siksi ettei näkömme kykene kantamaan hänen kunniakkaan\nistuimensa korkeuteen saakka.\n\nKaikista inhimillisistä ja muinaisista uskontoa koskevista\nmielipiteistä näyttää minusta todennäköisin ja puolustettavin olleen\nse, joka tunnusti Jumalan käsittämättömäksi voimaksi, kaiken olevaisen\nalkuperäksi ja ylläpitäjäksi, kokonaan hyvyydeksi, ehdottomasti\ntäydelliseksi, joka ottaa vastaan ja käsittää hyvin päin ihmisten\nhänelle osoittaman kunnian ja kunnioituksen, olipa se minkä muotoinen,\nminkä niminen ja minkä tapainen tahansa:\n\n    _Jupiter omnipotens, rerum, regumque, deumque\n    progenitor genitrixque_.[247]\n\nSellaista palvelusintoa on taivas aivan yleisesti katsellut suopein\nsilmin. Kaikki valtiot ovat saaneet hyötyä jumalisuudestaan;\njumalattomat ihmiset ja teot ovat kaikkialla saaneet vastaavan\npalkkansa. Pakanakansain historiat ovat kiitollisia arvosta,\njärjestyksestä, oikeudesta ja ihmeistä ja oraakkeleista, joita on\nkäytetty heidän hyödykseen ja opetuksekseen heidän tarumaisissa\nuskonnoissaan, Jumala kun laupeudessaan suvaitsi ehkä näillä\najallisilla siunauksilla pitää vireillä niitä hentoja vaikka kuinkakin\nraa'an tiedon alkeita, joita luontainen järki antoi heille hänestä\nheidän haaveittensa vääristä kuvitelmista huolimatta. Eivät ainoastaan\nvääriä, vaan myöskin jumalattomia ja solvaisevia ovat ne, jotka\nihminen on sepitellyt omasta päästään, ja kaikista uskonnoista, jotka\npyhä Paavali tapasi arvossa pidettyinä Athenassa, näytti hänestä\npuolustettavimmalta se, jonka he olivat omistaneet \"salatulle ja\ntuntemattomalle jumalalle\".\n\nPythagoras hahmoitteli totuuden lähemmin, arvellen, että tämän Alkusyyn\nja olentojen Olennon tuntemisen täytyi olla epämääräistä, säännöistä\nriippumatonta, selittämätöntä; että se ei ollut muuta kuin meidän\ntäydellisyyttä tähtäävän mielikuvituksemme äärimmäinen ponnistus,\nkunkin laajentaessa sen käsitettä kykynsä mukaan. Mutta jos Numa ryhtyi\nsaattamaan tämän käsityksen kanssa sopusointuun kansansa jumalisuutta,\nsitomaan sen puhtaasti henkiseen uskontoon, joka on vailla määrättyä\nesinettä ja kaikkea aineellista elementtiä, niin hän ryhtyi turhaan\nyritykseen; ihmisen henki ei voi pysyä harhailemassa tässä muodottomien\najatusten äärettömyydessä; hänen täytyy kyhätä ne kokoon määrätyksi,\noman muotonsa mukaiseksi kuvaksi. Jumalan majesteetti on siten meitä\nvarten antanut tavallaan ympäröidä itsensä ruumiillisilla rajoilla; sen\nyliluonnollisilla ja taivaallisilla sakramenteilla on meidän maallisen\nluontomme merkkejä; sen palvonta tapahtuu aisteilla havaittavin menoin\nja sanoin, sillä ihminenhän se uskoo ja rukoilee. Jätän syrjään muut\ntodisteet, joita käytetään tässä asiassa; mutta tuskin saataisiin\nminut uskomaan, että ristiinnaulitun kuviemme näkeminen ja tuon\nsurkean kuolemanrangaistuksen kuvaus, että kirkkojemme koristeet ja\njuhlamenoihin kuuluvat liikkeet, että ajatuksemme hartauden kanssa\nsopusointuiset laulut ja tuo aistien liikutus ei nostaisi kansojen\nsielussa uskonnollista intomieltä, joka vaikutukseltaan on sangen\nhyödyllinen. Niistä uskonnoista, joille on annettu ulottuvainen esine,\nkuten välttämättömyys vaatii tässä kaikkien yhteisessä sokeudessa,\nolisin luullakseni mieluimmin liittynyt sen tunnustajiin, jotka\npalvoivat aurinkoa,\n\n                            _la lumière commune,\n    l'oeil du monde; et si Dieu au chef porte des yeux,\n    les rayons du soleil sont ses yeux radieux,\n    qui donnent vie à touts, nous maintiennent et gardent,\n    et les faicts des humains en ce monde regardent:\n    ce beau, ce grand soleil qui nous faict les saisons,\n    selon qu'il entre ou sort de ses douze maisons;\n    qui remplit l'univers de ses vertus cogneues;\n    qui d'un traict de ses yeux nous dissipe les nues;\n    l'esprit, l'ame du monde, ardent et flamboyant,\n    en la course d'un iour tout le ciel tournoyant;\n    plein d'immense grandeur, rond, vagabond et ferme,\n    lequel tient dessoubs luy tout le monde pour terme,\n    en repos, sans repos, oysif et sans séjour,\n    fils aisné de nature, et le pere du iour_,[248]\n\nvarsinkin kun se, paitsi tuota suuruuttaan ja kauneuttaan, on se tämän\nmaailmanrakennuksen osa, jonka näemme olevan kauimpana meistä ja\nsenvuoksi niin vähän tunnetun, että oli anteeksi annettavaa, jos he\nrupesivat sitä jumaloimaan ja kunnioittamaan.\n\nThales, joka ensimmäisenä tutkisteli sellaista asiaa, arveli Jumalan\nhengeksi, joka loi vedestä kaikki, mitä on olemassa; Anaksimander\najatteli, että jumalat kuolivat ja syntyivät eri vuodenaikoina ja\nolivat äärettömiä ja lukemattomia maailmoita; Anaksimenes, että\nilma oli jumala, että se oli syntynyt ja ääretön, aina liikkuva.\nAnaksagoras oli ensimmäisenä sitä mieltä, että kaiken olevaisen\nhahmoittelua ja olotapaa ohjaa äärettömän hengen voima ja järki.\nAlkmaion piti jumalana aurinkoa, kuuta, tähtiä ja sielua. Pythagoras\nkatsoi Jumalaa koko luomakuntaan levinneeksi hengeksi, josta meidän\nsielumme muodostavat osan; Parmenides kehäksi, joka ympäröi taivaan ja\nylläpitää maailmaa valon hehkulla. Empedokles sanoi jumalien olevan\nne neljä alkuainetta, joista kaikki on luotu; Protagoras ei sanonut\nvoivansa sanoa, onko niitä, vai ei, ja millaisia ne ovat; Demokritos\nsanoi, milloin että mielikuvat ja niiden kiertoliikkeet ovat jumalat,\nmilloin se luonto, josta nuo kuvat lähtevät, milloin myöskin meidän\ntietomme ja ymmärryksemme. Platon pukee uskonsa eri muotoihin:\n_Timaios_-teoksessaan hän sanoo, ettei maailman luojalle voi antaa\nmitään nimeä; _Laeissa_, ettei pidä tutkistella sen olemusta; ja\ntoisissa kohdissa näitä samoja kirjoja hän katsoo jumaliksi maailmaa,\ntaivasta, tähtiä, maata ja meidän sielujamme, ja hyväksyy sitäpaitsi\nne, jotka entinen yhteiskuntajärjestys kussakin valtiossa on omaksunut.\nKsenophon huomauttaa samanlaista epäselvyyttä Sokrateen opissa:\nmilloin tämä sanoo, ettei pidä tutkistella Jumalan muotoa, ja sitten\ntaas Ksenophon antaa hänen väittää, että jumala on aurinko ja että\njumala on sielu; että on vain yksi jumala, ja sitten taas, että niitä\non useampia. Speusippos, Platonin veljenpoika, sanoo, että jumala on\neräänlainen maailmaa hallitseva voima, ja että se on eläimellinen.\n\nAristoteles sanoo, milloin että se on henki, milloin että se on\nmaailma; milloin hän antaa toisen herran tälle maailmalle, ja milloin\npitää jumalana taivaan hehkua. Ksenokrates olettaa niitä kahdeksan:\nviisi kantaa kiertotähtien nimiä, kuudennen muodostavat jäseninä kaikki\nkiintotähdet, seitsemäs ja kahdeksas ovat aurinko ja kuu. Heraklides\nPontikus vain horjuu eri mielipiteittensä välillä ja vihdoin riistää\nJumalalta tunteen ja otaksuu hänet muuttuvaksi muodosta toiseen,\nja sanoo sitten, että Jumala on taivas ja maa. Theophrastos häilyy\nyhtä epävarmana kaikkien mielikuvitelmiensa välillä, pitäen maailman\nylimpänä valvojana milloin ymmärrystä, milloin taivasta, milloin\ntähtiä. Straton sanoo, että Jumala on luonto, jolla on siittämisen,\nkartuttamisen ja vähentämisen voima, vailla muotoa ja tunnetta; Zenon,\nettä se on luonnon laki, joka käskee tekemään hyvää ja kieltää pahan\nja se laki on elävä olento; ja hän kieltää totutut jumalat, Jupiterin,\nJunon, Vestan. Diogenes Apollonialainen sanoo, että jumala on aika.\nKsenophanes otaksuu, että Jumala on pyöreä, näkevä, kuuleva, ei\nhengittävä, ja että hänellä ei ole mitään yhteistä ihmisluonnon kanssa.\nAriston arvelee Jumalan muodon käsittämättömäksi, ei sano hänellä\nolevan aisteja, eikä tiedä, onko hän elävä olento, vai jokin muu.\nKleanthes sanoo, milloin että Jumala on järki, milloin maailma, milloin\nluonnon sielu, milloin korkein lämpö, joka ympäröi ja verhoo kaikkea.\nPerseus, Zenonin kuulija, oli sitä mieltä, että jumaliksi on sanottu\nniitä, jotka ovat tuottaneet jotakin merkittävää hyötyä ihmiselämälle,\njopa hyödyllisiä esineitäkin. Krysippos muodosti sekavan vyyhden\nkaikista edeltäjiensä mielipiteistä ja lukee tuhansien otaksuneensa\njumalien joukkoon myöskin kuolemattomina pidetyt ihmiset. Diagoras\nja Theodoros kielsivät muitta mutkitta jumalia olevankaan. Epikuros\najattelee, että jumalat ovat loistavia, läpikuultavia ja läpituultavia,\nasuvat kahden maailman, ikäänkuin kahden linnoituksen välillä, suojassa\niskuilta, ovat ihmismuotoisia ja varustetut meidän jäsenillämme, joita\nhe eivät käytä mihinkään tarkoitukseen:\n\n    _Ego deum genus esse semper duxi et dicam coelitum;\n    sed eos non curare opinor, quid agat humanum genus_.[249]\n\nLuottakaa filosofiaanne, kehukaa löytäneenne mantelin puurosta,\nnähdessänne tämän niin monien filosofisten aivojen luoman sekamelskan!\nMaailmassa tavattavien eri muotojen sekava paljous on vaikuttanut\nminuun sen, että omistani poikkeavat tavat ja mielipiteet eivät minulle\nole niinkään vastenmielisiä kuin opettavaisia, eivät tee minua niinkään\nylpeäksi kuin nöyräksi, verratessani niitä; ja kaikki muu ratkaisu kuin\nse, joka tulee nimenomaan Jumalan kädestä, näyttää minusta varsin vähän\noikeutetulta. Maailman valtiomuodot eivät ole vähemmän ristiriitaisia\ntässä suhteessa kuin koulukunnat, ja siitä voimme huomata, ettei\nonnikaan ole erilaisempi ja vaihtelevampi kuin meidän järkemme, eikä\nsokeampi eikä harkitsemattomampi. Se, mikä on vähimmin tunnettua,\non enimmin omiaan jumaloitavaksi, ja siitä syystä, ken meistä tekee\njumalia, kuten muinaisaika teki, se todistaa enemmän kuin äärimmäistä\njärjen heikkoutta. Olisin toki mieluummin liittynyt niihin, jotka\njumaloivat käärmettä, koiraa ja härkää, koskapa niiden luonto ja olemus\non meille vähemmän tuttu, ja voimme helpommin kuvitella mitä haluamme\nnoista eläimistä, ja ajatella niillä olevan erinomaisia kykyjä; mutta\nettä on tehty jumalia, jotka ovat meidän luontomme mukaisia, jonka\npuutteellisuus meidän tulee tuntea, että on katsottu heidän luontoonsa\nkuuluvaksi himo, vihastus, kostotoimet, avioliitot, siitokset ja\nsukulaisuudet, rakkaus ja mustasukkaisuus, meidän jäsenemme ja luumme,\nmeidän kuumeemme ja nautintomme, meidän kuolemamme ja hautauksemme, sen\non täytynyt johtua ihmeellisestä ihmisymmärryksen hurmiosta;\n\n    _quae procul usque adeo divino ab numine distant,\n    inque deum numero quae sunt indigna videri_;[250]\n\n_Formae, aetates, vestitus, ornatus noti sunt; genera, coniugia,\ncognationes, omniaque traducta ad similitudinem imbecillitatis\nhumanae; nam et perturbatis animis inducuntur; accipi mus enim\ndeorum cupiditates, aegritudines, iracundias_;[251] samoin kuin sen,\nettä on tunnustettu jumaluus ei vain rehellisyydelle, hyveelle,\nkunnialle, yksimielisyydelle, vapaudelle, voitolle, hurskaudelle, vaan\nmyöskin hekumalle, petokselle, kuolemalle, kateudelle, vanhuudelle,\nkurjuudelle, pelolle, levottomuudelle ja kovalle onnelle ja muille\nheiveröisen ja raihnaisen elämämme vammoille:\n\n    _Quid iuvat hoc, templis nostros inducere mores?\n    O curvae in terris animae et coelestium inanes_![252]\n\nEgyptiläiset kielsivät varomattoman varovaisina hirttorangaistuksen\nuhalla ketään sanomasta, että heidän jumalansa Serapis ja Isis olivat\nmuinoin olleet ihmisiä; ja kaikki tiesivät heidän niitä olleen; ja\nheidän kuvansa, joka esittää heidät sormi suun päällä, merkitsi, sanoo\nVarro, tuota heidän papeillensa annettua salaperäistä käskyä pitämään\nsalassa heidän inhimillisen alkuperänsä, se kun muka ehdottomasti\ntekisi tyhjäksi koko heidän palvontansa. Kun kerran ihminen niin kovin\nhalusi päästä jumalan vertaiseksi, niin hän olisi menetellyt paremmin,\nsanoo Cicero, jos olisi omaksunut jumalalliset ominaisuudet ja tuonut\nne tänne alas maailmaan, sen sijaan että korotti tuonne ylös korkeuteen\noman turmeluksensa ja kurjuutensa; mutta tarkkaan katsoen hän on tehnyt\nmonin tavoin kummankin yhtä itserakkaassa luulossa.\n\nKun filosofit seulovat jumaliensa arvojärjestelmää ja touhuavat\neroittaakseen heidän avioliittonsa, heidän virkansa ja mahtinsa, niin\nen voi uskoa heidän puhuvan täyttä totta. Kun Platon meille tulkitsee\nPlutonin hedelmäpuutarhan ja ne ruumiilliset mukavuudet ja vaivat,\njotka meitä odottavat vielä ruumiittemme tuhon ja häviön jälkeen, ja\nsovittaa ne sitä mielipahaa vastaaviksi, mikä meillä on tässä elämässä:\n\n    _secreti celant calles, et myrtea circum\n    silva tegit, curae non ipsa in morte relinquunt_;[253]\n\nkun Mohamet lupaa uskolaisillensa verhoillun, kullalla ja kalliilla\nkivillä koristetun paratiisin, jossa on erinomaisen kauniita naikkosia\nja harvinaisia viinejä ja ruokia, niin huomaan selvästi, että he ovat\npilkkakirveitä, jotka käyttävät hyväkseen typeryyttämme houkutellakseen\nja vetääkseen meidät puoleensa moisilla makeilla, kuolevaisten\npyyteittemme mukaisilla luuloilla ja toiveilla. Samoin ovat muutamat\nmeikäläisistäkin eksyneet samanlaiseen harhaluuloon, odottaen\nylösnousemuksen jälkeen maallista ja ajallista elämää kaikenlaisine\ntämän maailman nautintoineen ja mukavuuksineen.\n\nVoimmeko uskoa, että Platon, hän, jonka aatteet ovat olleet niin\ntaivaallisen ylevät, ja joka on ollut niin läheisessä kosketuksessa\njumaluuden kanssa, että hän siitä on saanut pysyvän liikanimensä,\nolisi arvellut ihmisellä, tuolla luontokappale raukalla, olevan\nitsessään mitään, mikä olisi verrattavissa tuohon käsittämättömään\nmahtavuuteen? Voimmeko uskoa hänen luulleen, että meidän raukeat\notteemme kykenisivät, tahi ymmärryksemme voima olisi kyllin vahva\npääsemään osalliseksi iankaikkisesta autuudesta tahi vaivasta? Hänelle\npitäisi sanoa ihmisjärjen nimessä: Jos meille toisessa elämässä\nlupaamasi nautinnot ovat niitä, joita olen tuntenut tässä maailmassa,\nniin sellaisella ei ole mitään yhteistä iankaikkisuuden kanssa. Vaikka\nkaikki viisi Jumalan luomaa aistiani olisi kukkurallaan riemua ja tämä\nsieluni kaiken sen ilon valtaamana, mitä se voi haluta ja toivoa, niin\ntiedämme, mitä se voi; se ei olisi vielä mitään; jos siinä on jotakin\nminulle ominaista, niin siinä ei ole mitään jumalallista; jos se ei\nole muuta kuin mikä saattaa kuulua tähän nykyiseen tilaamme, niin\nsitä ei voi ottaa lukuun; kaikki kuolevaisten ilo on kuolevaista; jos\nvanhempaimme, lastemme ja ystäviemme kiitollisuus voi meitä liikuttaa\nja hivellä toisessa maailmassa, jos vielä riipumme kiinni sellaisessa\nnautinnossa, niin olemme maallisten ja rajoitettujen hyvyyksien\nkahleissa. Me emme voi arvokkaalla tavalla käsittää noitten korkeitten\nja jumalallisten lupausten suuruutta, jos voimme niitä käsittää\nensinkään; arvokkaalla tavalla niitä kuvitellakseen täytyy kuvitella\nne mahdottomiksi kuvitella, sanomattomiksi ja käsittämättömiksi ja\nkokonaan toisiksi kuin meidän viheliäisen kokemuksemme osoittamat.\n\"Silmä ei voi nähdä\", sanoo pyhä Paavali, \"eikä ihmisen mieleen voi\ntulla sitä onnea, jonka Jumala valmistaa omillensa\". Ja jos, tehdäkseen\nmeidät siihen kykeneviksi, puhdistetaan ja muutetaan meidän olemuksemme\n(niinkuin sinä, Platon, sanot tehtävän puhdistuksillasi), niin meissä\ntäytyy tapahtua niin ääretön ja kaikinpuolinen muutos, että fysiikan\nopetuksien mukaan me emme enää ole me:\n\n    _Hector erat tunc quum bello certabat; at ille\n    tractus ab Aemonio, non erat Hector, equo_.[254]\n\nSe on jokin toinen, joka saa nuo palkinnot:\n\n    _Quod mutatur ... dissolvitur; interit ergo:\n    trajiciuntur enim partes atque ordine migrant_.[255]\n\nSillä tuleeko meidän ajatella, että Pythagoraan sielunvaelluksessa ja\nsiinä asunnon muutoksessa, jonka hän kuvitteli sieluille ominaiseksi,\nleijona, jossa Caesarin sielu on, omaksuu ne intohimot, jotka\nliikuttivat Caesaria, eikä hän itse? Jos hän itse ne vielä omaksuisi,\nniin olisivat oikeassa ne, jotka, vastustaen tuota mielipidettä\nPlatonia vastaan, tekevät hänelle sen vastaväitteen, että poika\nsaattaisi joutua ratsastamaan muulin ruumiiseen verhotulla äidillänsä,\ny.m. sellaisia järjettömyyksiä. Ja luulemmeko, että eläinten ruumiitten\nmuuttuessa uusiksi saman lajin eläimiksi uudesti muodostuneet eivät\nole toisia kuin niitten edeltäjät? Feenikslinnun tuhkasta syntyy,\nsanotaan, eräänlainen mato, ja sitten uusi feeniks. Kuka voi ajatella,\nettä tämä jälkimmäinen feeniks ei olisi toinen kuin ensimmäinen?\nNäemme silkkimatojemme ikäänkuin kuolevan ja lakastuvan, ja tuosta\nsamasta ruumiista syntyvän perhosen, ja siitä toisen madon, jonka olisi\nnaurettavaa katsoa vielä olevan ensimmäisen; mikä kerran on lakannut\nolemasta, sitä ei enää ole:\n\n    _Nec, si materiam nostram collegerit aetas\n    post obitum, rursumque redegerit, ut sita nunc\n    est, atque iterum nobis fuerint data lumina vitae,\n    pertineat quidquam tamen ad nos id quoque factum,\n    interrupta semel quum sit repetentia nostra_.[256]\n\nJa kun toisessa paikassa sanot, Platon, että ihmisen henkinen osa saa\nnauttia tulevan elämän palkinnot, niin sanot meille jotakin yhtä vähän\ntodennäköistä:\n\n    _Scilicet, avolsis radicibus ut nequit ullam\n    dispicere ipse oculus rem seorsum corpore toto_.[257]\n\nSillä tuon laskun mukaan tuo nautinto ei enää lankea ihmiselle, eikä\nsiis meille; me näet olemme rakennetut kahdesta olennaisesta pääosasta,\njoiden eroittaminen on olemuksemme kuolema ja tuho:\n\n    _Inter enim iecta est vitai pausa, vageque\n    deerrarunt passim motus ab sensibus omnes_.[258]\n\nMe emme sano, että ihminen tuntee tuskaa, kun madot kalvavat hänen\njäseniään, joilla hän eli, ja kun ne maatuvat maassa:\n\n    _Et nihil hoc ad nos, qui coitu coniugioque\n    corporis atque animae consistimus uniter apti_.[259]\n\nEdelleen, millä oikeudenmukaisuutensa perustuksella jumalat voivat\nosoittaa kiitollisuutta ja antaa palkintoja ihmiselle hänen kuolemansa\njälkeen hänen hyvistä ja hyveellisistä teoistansa, koskapa he itse\novat ne saaneet aikaan ja synnyttäneet hänessä? Ja miksi he pahastuvat\nhänen pahoista teoistaan ja kostavat ne hänelle, koska he itse ovat\nluoneet hänet näin erehtyväisen luontoiseksi ja yhdellä ainoalla\ntahtonsa värähdyksellä voivat estää hänet rikkomasta? Eikö tällainen\nEpikuroksen vastaväite Platonia vastaan olisi ihmisjärjen kannalta\nsangen oikeutettu, ellei hän usein asettuisi sen mietelmän turviin,\nettä \"on mahdotonta väittää mitään varmaa kuolemattomasta luonnosta\nkuolevaisen nojalla?\" Se ei muuta tee kuin eksyy kaikessa, mutta\nerikoisesti silloin, kun se sekaantuu jumalallisiin asioihin. Kuka sen\ntuntee selvemmin kuin me? Sillä vaikkakin olemme antaneet sille varmat\nja erehtymättömät periaatteet, vaikkakin valaisemme sen askeleet sen\nTotuuden pyhällä lampulla, jonka Jumala on suvainnut meille ilmoittaa,\nnäemme kuitenkin joka päivä, kuinka se, niin pian kuin se vähänkään\nluopuu tavalliselta polulta ja kääntyy tahi poikkeaa pois Kirkon\nviitoittamalta ja polkemalta tieltä, kohta eksyy, joutuu ymmälle ja\ntakertuu vaikeuksiin, kiertäen ja ajelehtien tuolla ihmisluulojen\naavalla, levottomalla ja aaltoilevalla merellä, vailla ohjausta ja\npäämaalia; heti kun se eksyy tuolta suurelta valtatieltä, se hajaantuu\nlukemattomille eri teille.\n\nIhminen ei voi olla muuta kuin mitä hän on eikä ajatella muuta kuin\nkykynsä mukaan. Kun ne, sanoo Plutarkhos, jotka ovat vain ihmisiä,\nrupeavat pitämään oppineita puheita jumalista ja puolijumalista,\nniin he ovat itseviisaampia kuin musiikkia ymmärtämätön mies, joka\ntahtoo arvostella laulajia, tahi mies, joka ei ole koskaan ollut\nleirissä ja tahtoo väitellä aseista ja sodasta, luullen jollakin\nkevytmielisellä arvaamisella ymmärtävänsä hänelle tuntemattoman\ntaidon tuloksia. Muinaisaika luuli, uskon ma, tekevänsä jotakin\njumalten suuruuden lisäämiseksi ajatellessaan heidät ihmisen\nkaltaisiksi, varustaessaan heidät hänen kyvyillänsä, hänen\nhyväntuulisuudellaan ja häpeällisimmillä tarpeillaan, tarjotessaan\nheille meidän ruokiamme syötäviksi, meidän tanssejamme, naamiaisiamme\nja ilveilyjämme huvikkeiksi, meidän vaatteitamme verhoksi ja\ntalojamme asunnoksi, hyväillen heitä suitsutusten tuoksulla ja\nmusiikin sävelillä, köynnöksillä ja kukkaskimpuilla ja, saadakseen\nheidät mukautumaan meidän paheellisiin intohimoihimme, houkutellen\nheidän oikeudenmukaisuutensa epäinhimilliseen kostoon, pannen heidät\nnauttimaan sellaisen tuhoamisesta ja tuhlaamisesta, minkä he itse\novat luoneet ja ylläpitäneet, kuten esimerkiksi Tiberius Sempronius\npoltatti uhriksi Vulkanokselle vihollisilta Sardiniassa voittamansa\nupeat sotasaaliit ja aseet, ja Aemilius Paullus Makedoniasta\nvoittamansa Marsille ja Minervalle; ja saavuttuaan Intian Valtameren\nrannalle heitti Aleksanteri mereen hyvitelläkseen Thetistä useita\nsuuria kulta-astioita ja teurastutti sitäpaitsi hänen alttareillaan\njoukoittain sekä viattomia eläimiä että myöskin ihmisiä, niinkuin se\nmonilla kansakunnilla, muiden muassa meidän kansallamme oli yleisenä\ntapana, ja luullakseni ei yksikään kansa ole siitä niin puhdas, ettei\nolisi sitä yrittänyt:\n\n                               _Sulmone creatos\n    quatuor hic iuvenes, totidem, quos educat Ufens,\n    viventes rapit, inferias quos immolet umbris_.[260]\n\nGeetit pitävät itseänsä kuolemattomina, ja heille kuolema ei ole muuta\nkuin heidän Zamolxis-nimisen jumalansa lähestymistä. Joka viides vuosi\nhe lähettävät hänen luokseen jonkun joukostaan pyytämään häneltä mitä\ntarvitsevat. Tämä lähetti valitaan arvalla, ja hänet lähetetään,\nsittenkuin hänelle suullisesti on ilmoitettu hänen tehtävänsä, siten,\nettä kolme niistä, jotka häntä ympäröivät, pitää pystyssä kolmea\nheittokeihästä, joita vastaan muut paiskaavat hänet kaikin voimin.\nJos keihäs sattuu häneen hengen paikalle ja hän kuolee äkkiä, niin se\non heille varma todiste jumalan suosiosta; jos hän jää henkiin, niin\nhe pitävät häntä häijynä ja inhoittavana ja lähettävät vielä toisen\nsamalla tavoin. Kun Amestris, Xerxeen äiti, oli tullut vanhaksi,\nhautautti hän kerrakseen neljätoista nuorukaista Persian ylhäisimmistä\nsuvuista elävältä, maan uskonnon mukaisesti, lahjoittaakseen ne\njollekin manalan jumalalle. Vielä tänä päivänä Themixtitanin\nepäjumalankuvat iskostetaan pienten lasten verellä, eivätkä epäjumalat\npidä muista kuin näiden lapsellisten ja puhtaiden sielujen uhreista:\nvanhurskaus himoitsemassa viattomuuden verta!\n\n    _Tantum relligio potuit suadere malorum_![261]\n\nKarthagolaiset uhrasivat omia lapsiaan Saturnukselle; ja kellä ei ollut\nlapsia, se osti niitä; kuitenkin tuli isän ja äidin olla läsnä tuossa\nuhritoimituksessa iloisen ja tyytyväisen näköisinä.\n\nOli eriskummainen päähänpisto, että tahdottiin palkita Jumalan hyvyys\nmeidän kärsimyksellämme. Niinpä lakedaimonilaiset hemmoittelivat\nDianaansa kiduttamalla nuoria poikia, joita he, hänen suosionsa\nsaavuttaakseen, pieksättivät usein kuoliaiksi asti. Osoitti raakaa\nmielenlaatua, että tahdottiin palkita arkkitehti mullistamalla\nhänen rakennuksensa ja taata ansaittu rangaistus syyllisille\nrankaisemalla syyttömiä, ja että Iphigeneia-raukka Auliin satamassa sai\nuhrikuolemallaan puhdistaa Jumalan silmissä kreikkalaisten armeijan\nheidän tekemistään rikoksista:\n\n    _et casta inceste, nubendi tempore in ipso,\n    hostia concideret mactatu maesta parentis_,[262]\n\nja nuo molemmat uljaat ja jalomieliset Deciukset, isä ja poika,\nheittäytyivät umpimähkään taajimpaan vihollisparveen voittaakseen\njumalten suosion roomalaisten asialle. _Quae fuit tanta deorum\niniquitas, ut placari populo romano non possent, nisi tales viri\noccidissent_?[263] Lisäksi tulee, ettei ole rikollisen asia pieksättää\nitseänsä oman määränsä mukaan ja omalla ajallaan; se on tuomarin asia,\njoka ei laske kuritukseksi muuta kuin määräämänsä rangaistuksen,\neikä voi katsoa rangaistukseksi sitä, mikä on mieluista sille,\njoka sen kärsii; jumalten kosto edellyttää meissä kokonaan eriävää\nkatsantokantaa heidän oikeuteensa ja meidän rankaisemiseemme nähden.\nJa naurettava oli Polykrateen, Samoksen tyrannin ajatustapa, hän\nkun, keskeyttääkseen alituisen onnensa kulun ja vastapainoksi sille,\nmeni ja heitti mereen kalleimman ja arvokkaimman jalokivikoristeen,\nmikä hänellä oli, arvellen tällä itse hankkimallaan onnettomuudella\ntyydyttävänsä onnen muuttumisen ja vaihtelun; ja onni, pilkatakseen\nhänen typeryyttään, laittoi niin, että tuo sama koriste joutui jälleen\nhänen käsiinsä, löydettynä kalan vatsasta.\n\nJa edelleen, koskapa synti on tahdossa, eikä rinnassa, silmissä,\nsiitoselimissä, vatsassa, hartioissa eikä kurkussa, niin\nmitä hyödyttävät korybantien, mainabien ja meidän aikoinamme\nmuhamettilaisten itsensä haavoittamiset ja silpomiset, he kun\nhaavoittavat kasvonsa, vatsansa, raajansa, osoittaakseen kiitollisuutta\nprofeetalleen? _Tantus est perturbatae mentis et sedibus suis\npulsae furor, ut sic dii placentur, quemadmodum ne homines quidem\nsaeviunt_.[264] Tämä meidän ruumiimme luontainen rakenne ei\nkäytäntöönsä nähden tarkoita vain meitä itseämme, vaan myöskin Jumalan\nja toisten ihmisten palvelemista; on väärin tieten taiten kiihoittaa\nsitä, samoin kuin on väärin surmata itsemme mistä tekosyystä tahansa;\nnäyttää olevan suurta miehuuttomuutta ja kavallusta kahlehtia ja\nturmella ruumiin toimitukset, joilla ei ole ymmärrystä eikä vapautta,\nsäästääksemme sielulta vaivan ohjata niitä järjenmukaisesti. _Ubi\niratos deos timent, qui sic propitios habere merentur?... In regiae\nlibidinis voluptatem castrati sunt quidem; sed nemo sibi, ne vir esset,\niubente domino, manus intulit_.[265] Siten he täyttivät uskontonsa\nmonilla pahoilla teoilla:\n\n                                   _Saepius olim\n    Relligio peperit scelerosa atque impia facta_.[266]\n\nMutta ei mitään inhimillistä voi millään tavoin yhdistää tahi lukea\nkuuluvaksi Jumalan luontoon, samassa määrässä tahraamatta sitä ja\npainamatta siihen puutteellisuuden leimaa. Kuinka tuo ääretön kauneus,\nmahtavuus ja hyvyys saattaa sietää minkäänlaista yhdenmukaisuutta\ntahi yhtäläisyyttä minkään niin alhaisen kanssa kuin me olemme\nvahingoittamatta ja menettämättä äärettömän paljon jumalallista\nsuuruuttaan? _lnfirmum Dei fortius est hominibus; et stultum Dei\nsapientius est hominibus_.[267] Kun filosofi Stilponilta kysyttiin,\niloitsivatko jumalat meidän kunnianosoituksistamme ja uhreistamme,\nvastasi hän: \"Te olette varomaton puheissanne; vetäytykäämme syrjään,\njos tahdotte puhua siitä.\" Kuitenkin me määräämme sille rajoja, me\npiiritämme sen mahtia järkiperusteillamme (nimitän haaveitamme ja\nunelmiamme järjeksi filosofian luvalla, joka sanoo, että mieletönkin\nja häijy hourailee järjenmukaisesti, mutta se on erikoisen laatuista\njärkeä); me tahdomme tehdä sen ymmärryksemme tyhjien ja heikkojen\nnäennäistotuuksien orjaksi, sen, joka on luonut sekä meidät että\nmeidän tietomme. Koska ei mitään synny tyhjästä, niin Jumala muka\nei ole voinut rakentaa maailmaa ilman ainetta. Mitä? Onko Jumala\nantanut meidän käsiimme mahtinsa avaimet ja viimeiset keinot? Onko hän\nsitoutunut olemaan menemättä meidän tietomme rajojen ulkopuolelle?\nOtaksu, oi ihminen, että olet voinut huomata täällä joitakin jälkiä\nhänen teoistaan! Luuletko hänen käyttäneen siihen kaiken taitonsa ja\npanneen kaikki muotonsa ja aatteensa tähän teokseen? Sinä et näe muuta\nkuin järjestyksen ja hallinnon siinä pienessä kuopassa, jossa asut, jos\nedes näet senkään; hänen jumaluutensa valtapiiri ulottuu äärettömän\nlaajalle sen ulkopuolelle; tämä osa ei ole mitään kokonaisuuteen\nverrattuna:\n\n    _Omnia cum coelo, terraque, marique,\n    nil sunt ad summam summai totius omnem_.[268]\n\nSinä vetoat jonkin kaupunkikunnan lakiin; sinä et tiedä, millainen\nyleislaki on. Sido itsesi siihen, minkä alaiseksi olet asetettu, mutta\nälä sido häntä; hän ei ole sinun veljesi, eikä kansalaisesi, eikä\ntoverisi. Jos hän on tavallaan ruvennut tekemisiin kanssasi, niin\nhän ei tehnyt sitä alentuakseen sinun vähäpätöisyytesi tasolle, eikä\nantaakseen sinun ruveta mahtinsa valvojaksi; ihmisruumis ei voi lentää\npilviin; kas siinä sinun lakisi. Aurinko kulkee lepäämättä tavallista\nkulkuaan; merten ja maan rajoja ei voi sekoittaa toisiinsa; vesi on\nliikkuvaista ja pehmeätä; jähmeä kappale ei voi tunkeutua seinän läpi\nruhjomatta sitä; ihminen ei voi elää tulessa; hän ei voi olla sekä\ntaivaassa että maan päällä, eikä tuhannessa paikassa samalla kertaa\nruumiillisessa muodossa; nämä säännöt hän on säätänyt sinua varten;\nsinut ne sitovat; hän on todistanut kristityille, että hän on niistä\nkaikista vapautunut, milloin on tahtonut. Minkätähden hän itse asiassa,\nkaikkivoipa kun on, olisi rajoittanut voimansa tiettyyn määrään? Kenen\nhyväksi hän olisi luopunut etuoikeudestaan? Sinun järkesi ei ole\nmissään muussa asiassa oikeammassa eikä lujemmalla perustuksella kuin\nvakuuttaessaan sinulle maailmoita olevan monta:\n\n    _Terramque et solem, lunam, mare, cetera quae sunt,\n    non esse unica, sed numero magis innumerali_.[269]\n\nMenneen ajan kuuluimmat nerot ovat olleet siinä uskossa, ja myöskin\neräät meidän aikuisistamme, ihmisjärjen osoittaman todennäköisyyden\npakottamina, koskapa tässä rakennuksessa, jonka näemme, ei ole mitään\nainutlaatuista eikä yksinäistä,\n\n    _quum in summa res nulla sit una,\n    unica quae gignatur et unica solaque crescat_,[270]\n\nvaan kaikkia lajeja on monistettu jokin määrä, jotenka ei näytä\nluultavalta, että Jumala olisi luonut tämän ainoan teoksen\ntoverittomaksi, ja että tämän laatuinen aine olisi käytetty kokonaan\nloppuun tähän ainoaan yksilöön;\n\n    _quare etiam atque etiam tales fateare necesse est,\n    esse alios alibi congressus materiat,\n    qualis hic est, avido complexu quem tenet aether_;[271]\n\nvarsinkin jos se on elollinen olento, minkä seikan sen liikkeet\ntekevät niin uskottaviksi, että Platon vakuuttaa niin olevan, ja monet\nmeikäläiset joko vahvistavat sen todeksi tahi eivät uskalla väittää\nsitä epävarmaksi enempää kuin tuota vanhaa mielipidettä, että taivas,\ntähdet ja muut maailman osat ovat ruumiista ja sielusta kokoonpantuja\nluontokappaleita, kuolevaisia rakenteeseensa nähden, mutta\nkuolemattomia Luojan määräyksestä. Mutta jos nyt on olemassa monta\nmaailmaa, kuten Demokritos, Epikuros ja melkein kaikki filosofit ovat\najatelleet, niin mistä tiedämme, koskevatko tämän maailman perusohjeet\nja säännöt yhtälailla noita toisia? Ehkä niillä on toinen muoto ja\ntoinen järjestely. Epikuros kuvittelee ne joko yhdenlaisiksi tahi\nerilaisiksi. Me huomaamme tässä maailmassa äärettömän erilaisuuden ja\nvaihtelun vain paikallisen välimatkan vuoksi: ei meidän viljaamme eikä\nviinejämme eikä ainoatakaan eläimistämme tavata siinä uudessa maailman\nkolkassa, jonka isämme ovat löytäneet; kaikki on siellä toisenlaista;\nja katsokaahan, kuinka monissa maailman seuduissa muinaisaikoina sekä\nBakkhos että Ceres olivat tuntemattomia.\n\nJos saa uskoa Pliniusta ja Herodotosta, niin on eräillä seuduilla\neräänlaisia ihmisiä, jotka ovat varsin vähän meikäläisten kaltaisia;\nmyöskin on olemassa sekarotuisia ihmis- ja eläinluonnon välimuotoja; on\nseutuja, joissa ihmiset syntyvät päättöminä, silmät ja suu rinnassa;\ntoisia, joissa he kaikki ovat kaksineuvoisia; toisia, joissa he\nkulkevat nelin jaloin; toisia, joissa heillä on vain yksi silmä otsassa\nja pää enemmän koiran pään kuin meidän päämme näköinen; toisia, joissa\nhe ovat puoliksi kaloja, alaruumiiltaan, ja elävät vedessä; toisia,\njoissa naiset synnyttävät viiden vuoden vanhoina ja elävät vain\nkahdeksan vuotta; toisia, joissa ihmisillä on pään nahka otsan kohdalla\nniin kova, että rauta ei pysty siihen, vaan kilpistyy siitä takaisin;\ntoisia, joissa miehet ovat parrattomia; on kansoja, jotka eivät käytä\ntulta; toisia, joilla siemenneste on väriltään mustaa; entäs sellaiset,\njotka luonnollisella tavalla muuttuvat susiksi, juhdiksi ja sitten taas\nihmisiksi? Ja jos on niin kuin Plutarkhos sanoo, että eräillä Intian\nseuduilla on suuttomia ihmisiä, jotka käyttävät ravintonaan eräiden\nhajujen tuoksua, niin kuinka monet meidän kuvauksistamme ovat vääriä?\n\nEdelleen, kuinka paljon onkaan meille tunnettuja seikkoja sotimassa\nnoita kauniita sääntöjä vastaan, jotka me olemme sepitelleet ja\nmääränneet luonnolle! Ja me julkenemme sitoa niihin jopa Jumalankin!\nKuinka paljon onkaan sellaista, jota me sanomme ihmeelliseksi ja\nluonnonvastaiseksi! Niin tekee jokainen ihminen ja jokainen kansa\ntietämättömyytensä määrän mukaan. Kuinka paljon salattuja ominaisuuksia\nja salaperäisiä aineita tapaammekaan! Sillä luonnonmukaisuus, se on\nmeistä vain meidän ymmärryksemme mukaisuutta, niin pitkälle kuin\nse voi seurata ja me voimme nähdä; mikä on sen rajan ulkopuolella,\nse on luonnotonta ja epäsäännöllistä. Mutta tämän laskun mukaan on\nsiis tietorikkaimmille ja älykkäimmille kaikki oleva luonnotonta:\nsillä heidät on ihmisjärki saanut vakuutetuiksi siitä, ettei sillä\nole minkäänlaista pohjaa eikä perustusta edes varmasti tietääkseen,\nonko lumi valkeata (Anaksagoras sanoi sitä mustaksi), onko jotakin\nolemassa, vai eikö ole mitään, onko tietoa tahi tietämättömyyttä, mitä\nseikkaa Metrodoros khiolainen ei sanonut ihmisen voivan sanoa, tahi\nelämmekö, mitä seikkaa Euripides epäilee, \"onko elämämme elämää, vai\nonko elämä sitä, mitä me sanomme kuolemaksi\"; ja syystä kyllä: sillä\nmiksi sanomme elävämme tuosta hetkestä asti, joka on vain valonvälähdys\niäisen yön loputtomassa kulussa ja niin lyhyt keskeytys alituisessa\nja luontaisessa tilassamme, kuolema kun täyttää kaikki, mikä on ennen\ntuota hetkeä ja sen jälkeen, ja vielä melkoisen osan tuota hetkeä?\n\nToiset vannovat, ettei ole olemassa mitään liikettä, ettei mikään\nliiku, kuten Melissoksen opin kannattajat; sillä, jos ei ole olemassa\nmuuta kuin Yksi, niin ei tuo pallomainen liike voi sitä hyödyttää, eikä\nliike paikasta toiseen, kuten Platon todistaa; toiset, ettei luonnossa\nole syntymistä eikä kuolemista. Protagoras sanoo, ettei ole mitään\nluonnossa muuta kuin epäilys, että kaikista asioista voi yhtä hyvin\nolla eri mieliä, jopa siitäkin, voiko kaikista asioista yhtä hyvin olla\neri mieliä. Nausiphanes sanoo, että kaikesta, mikä näyttää olevan, ei\nmikään ole yleisesti, että on vain Yksi; Zenon, että Yksikään ei ole\nolemassa, ja että ei ole olemassa mitään; jos Yksi olisi, niin se olisi\njoko jossakin toisessa tahi itsessään; jos se on jossakin toisessa,\nniin on olemassa kaksi; jos se on itsessään, niin on myös kaksi: se,\njohon sisältyy, ja se, joka sisältyy. Näiden oppien mukaan kaikki\nolevainen on vain valheellinen tahi tyhjä varjo.\n\nMinusta on aina tuntunut, että kristityille ihmisille on kovin\nhäikäilemätöntä ja julkeaa seuraavanlainen puhe: \"Jumala ei voi kuolla;\nJumala ei voi peruuttaa sanaansa; Jumala ei voi tehdä sitä tahi tätä.\"\nMinusta ei ole hyvä sulkea siten Jumalan mahtia meidän sanojemme lakien\nalaiseksi; ja se todennäköisyys, mikä meistä tuntuu olevan noissa\nväitteissä, pitäisi esittää kunnioittavammin ja uskonnollisemmin.\n\nMeidän puheellamme on heikkoutensa ja puutteellisuutensa, kuten\nkaikella muulla: useimmat maailman mellakoiden syyt ovat kielellistä\nlaatua; meidän käräjäjuttumme eivät synny muuta kuin erimielisyydestä\nlakien selittämiseen nähden, ja useimmat sodat johtuvat siitä, ettei\nole osattu pukea selvään sanamuotoon ruhtinasten välipuheita ja\nsopimuksia: kuinka monta ja merkittävää riitaa onkaan aiheuttanut\nmaailmassa epävarmuus tuon pienen _hoc-tavun_ merkityksestä?\nValitkaamme tapaus, jonka logiikka itse tarjoaa meille selvimpänä:\njos sanotte: \"on kaunis ilma\", ja jos puhutte totta, niin siis on\nkaunis ilma. Eikö se ole varma sanamuoto? Kuitenkin se pettää meidät.\nNähdäksemme, että niin on, jatkakaamme esimerkkiä: jos sanotte:\n\"Valehtelen\", ja jos puhutte totta, niin siis valehtelette. Tämän\njälkimmäisen säännönmukaisuus, järkevyys, johtopäätös-voima ovat samat\nkuin tuon toisen; kuitenkin olemme takertuneet kiinni. Huomaan, että\npyrrholaiset filosofit eivät voi lausua yleistä käsitystänsä missään\nsanamuodossa; sillä he tarvitsisivat uuden kielen; meidän kielemme\non kauttaaltaan muodostunut varmasisältöisistä lauseista, joita he\nkerrassaan vihaavat, niin että kun he sanovat: \"Epäilen\", niin heitä\nheti kiristetään kurkusta pakottaakseen heidät myöntämään, että he\nainakin vakuuttavat ja tietävät sen, että epäilevät. Siten heidät on\npakotettu turvautumaan seuraavaan lääketieteelliseen vertaukseen,\njota ilman heidän ajatustapaansa olisi mahdoton selittää: he sanovat,\nettä kun he lausuvat: \"En tiedä\" tahi \"Epäilen\", niin tämä lause\nvie mennessään itsensä samalla kuin kaiken muun, aivan samoin kuin\nrabarberi ajaa ulos pahat nesteet ja samalla myöskin itsensä. Tämä\najatus on varmemmin laadittu kysymyksen muotoon: Mitä tiedän? joka\nminulla on vaakunassani kilpikirjoituksena vaa'an kera.\n\nKatsokaa, kuinka voi käyttää eduksensa moista julkeata puhetta: jos\nniissä kiistoissa, joita nykyään käydään uskonnollisissa asioissamme,\nliiaksi ahdistatte vastustajia, niin he voivat sanoa teille aivan\nhäikäilemättä, että \"ei ole Jumalan vallassa tehdä mahdolliseksi sitä,\nettä hänen ruumiinsa olisi paratiisissa ja maan päällä ja useammissa\npaikoissa yhtaikaa\". Entäs tuo muinaisajan pilkkakirves, kuinka\nhän käyttää sitä hyväkseen? \"Ainakin\", sanoo hän, \"on melkoiseksi\nlohdutukseksi ihmiselle nähdä, ettei Jumala voi kaikkea: hän näet ei\nvoi surmata itseänsä, vaikka tahtoisikin, mikä on suurin etu, joka\nmeillä on asemassamme; hän ei voi tehdä kuolevaisia kuolemattomiksi\neikä herättää kuolleita eloon, eikä saada aikaan, että sillä,\njolla on ollut kunniasijoja, ei olisi niitä ollut, hänellä kun\nei ole muuta valtaa menneisyyden suhteen kuin unohduksen valta;\nja mainitakseni vielä leikillisen lisäesimerkin tästä Jumalan ja\nihmisen yhdenvertaisuudesta: hän ei voi laittaa niin, että kaksi\nkertaa kymmenen ei olisi kaksikymmentä\". Noin hän sanoo, ja sellaista\nkristityn ei pitäisi päästää suustaan, vaikka nyt ihmiset päinvastoin\nnäyttävät tavoittelevan moista mielettömän ylpeätä kieltä, alentaakseen\nJumalan omalle tasollensa:\n\n               _Cras vel atra\n    nube polum pater occupato,\n    Vel sole puro; non tamen irritum,\n    quodcumque retro est, efficiet, neque\n    diffinget infectumque reddet,\n    quod fugiens semel hora vexit_.[272]\n\nKun sanomme, että lukemattomat vuosisadat, sekä menneet että\ntulevat, ovat Jumalalle vain silmänräpäys, että hänen hyvyytensä,\nviisautensa, voimansa ovat yhtä hänen olemuksensa kanssa, niin meidän\nsanamme sanoo sen, mutta ymmärryksemme ei sitä tajua. Ja kuitenkin\nme itsekylläisyydessämme tahdomme pakottaa Jumalan mahtumaan meidän\nseulamme reiästä läpi, ja siitä syntyvät kaikki houreet ja harhaluulot,\njotka valtaavat maailman, kun se panee omaan puntariinsa ja sillä\npunnitsee sellaista, jota sen puntari ei läheskään pysty ottamaan\nkoukkuunsa. _Mirum, quo procedat improbitas cordis humani parvulo\naliquo invitata successu_.[273] Kuinka röyhkeästi torjuvatkaan\nstoalaiset Epikuroksen väitteen että tosi hyvyys ja onni on vain\nJumalalle ominaista, ja että viisaalla ihmisellä on vain niiden varjo\nja näköisyys! Kuinka yltiöpäisesti he ovat tehneet Jumalan kohtalosta\nriippuvaksi (en tahdo kieltää, etteikö eräät nimikristityt tee\nsitä vieläkin)! Ja Thales, Platon ja Pythagoras ovat tehneet hänet\nvälttämättömyyden orjaksi.\n\nTämä ylpeä pyrkimys näkemään Jumalan meidän silmillämme on tehnyt\nsen, että eräs meikäläinen arvohenkilö on arvellut Jumalalla olevan\nruumiillisen muodon; se on myöskin syynä siihen, mikä meille sattuu\njoka päivä, että pidämme aivan erikoisesti Jumalan tekoina tärkeät\ntapahtumat; koska ne meille merkitsevät paljon, niin luulemme\nniiden merkitsevän hänellekin paljon ja hänen kohdistavan niihin\nsuurempaa ja tarkempaa huomiota kuin meille vähäpätöisiin ja maailman\ntavallisen menon mukaisiin tapahtumiin. _Magna dii curant, parva\nnegligunt_.[274] Kuulkaa hänen esittämänsä esikuva; se tekee teille\nselväksi hänen perusteensa: _Nec in regnis quidem reges omnia minima\ncurant_;[275] ikäänkuin tälle kuninkaalle merkitsisi enemmän tahi\nvähemmän valtakunnan mullistaminen kuin puun lehden liikuttaminen,\nja ikäänkuin hänen kaitselmuksensa toimisi eri tavalla ohjatessaan\ntaistelun ratkaisua kuin suunnatessaan kirpun hyppyä. Hänen hallitseva\nkätensä puuttuu kaikkiin asioihin yhtä tasaisesti, samalla voimalla ja\nsamalla järjestävällä kyvyllä; meidän etumme ei siihen vaikuta mitään;\nmeidän pyrkimyksemme ja mittapuumme eivät liikuta häntä. _Deus ita\nartifex magnus in magnis, ut minor non sit in parvis_.[276] Meidän\nröyhkeytemme saa meidät yhä herjaten asettamaan Jumalan samalle tasolle\nkuin itsemme. Koska virkatoimemme rasittavat meitä, niin on Straton\najatellut jumalat vapaiksi kaikista hallintoviroista, kuten heidän\npappinsakin ovat; hän arvelee luonnon synnyttävän ja ylläpitävän kaiken\nolevaisen, ja sen painojen ja rattaiden avulla hän rakentaa maailman\nosat, vapauttaen ihmisluonnon Jumalan tuomioiden pelosta: _quod\nbeatum aeternumque sit, id nec habere negotii quidquam, nec exhibere\nalteri_.[277]\n\nLuonto vaatii, että samanlaisissa asioissa vallitsee samanlainen suhde:\nkuolevaisten äärettömästä lukumäärästä voi siis päättää yhtä suuren\nmäärän kuolemattomia; äärettömän lukuisat tappavat ja tuhoavat voimat\nedellyttävät yhtä monia suojelevia ja edistäviä voimia. Niinkuin\njumalten sielut ilman kieltä, silmiä ja korvia tuntevat keskenään\nkukin sen, minkä toinen tuntee, ja arvaavat meidän ajatuksemme, samoin\nihmisten sielut, ollessaan unen tahi jonkin hurmiotilan vapauttamina ja\nirroittamina ruumiista, ennustavat, aavistavat ja näkevät sellaista,\nmitä eivät voi nähdä ollessaan ruumiiden yhteydessä. \"Ihmiset\", sanoo\npyhä Paavali, \"ovat tulleet hulluiksi luullessaan olevansa viisaita,\nja ovat muuttaneet kuolemattoman Jumalan kunnian kuolevaisen ihmisen\nkuvaksi.\" Katsokaahan tuota muinaisaikaisten jumalaksikorottamismenojen\nilveilyä: suurten ja komeitten hautajaisjuhlallisuuksien jälkeen, kun\npyramidin huippu ja vainajan vuode syttyivät palamaan, päästettiin\nsamalla lentoon kotka, ja jos se lähti lentämään ylöspäin, niin\nse tiesi, että sielu pääsi paratiisiin. Meillä on lukemattomia\nmuistorahoja, ja erittäinkin tuon Faustina nimisen kunnon vaimon\nmuistoraha, jossa tuo kotka on kuvattuna kantamassa noita jumaliksi\nkorotettuja sieluja selässään taivasta kohti. On surkeata, että annamme\nomien kujeittemme ja keksintöjemme pettää itsemme:\n\n    _quod finxere, timent_,[278]\n\nniinkuin lapset, jotka säikähtävät samaa naamaa, minkä itse ovat\nmaalata töhertäneet ja mustaamalla laittaneet toverillensa, _quasi\nquidquam infelicius sit homine, cui sua figmenta dominantur_.[279] Emme\nsuinkaan kunnioita sitä, joka meidät on luonut, kunnioittamalla sitä,\nminkä itse olemme tehneet. Augustuksella oli useampia temppeleitä kuin\nJupiterilla, jossa häntä palveltiin yhtä hartaasti ja yhtä suurella\nihmeuskolla. Palkinnoksi Agesilaokselta saamistaan hyvistä töistä\ntulivat thasolaiset sanomaan hänelle korottaneensa hänet jumalaksi.\n\"Voiko teidän kansanne\", sanoi hän heille, \"korottaa jumalaksi kenen\ntahtoo? Korottakaa sitten, näytteeksi, joku omasta joukostanne, niin\nminä sitten, saatuani nähdä, miten se häneen on vaikuttanut, kiitän\nteitä suuresti tarjouksestanne.\" Ihminen on perin mieletön! Hän ei\nosaisi luoda yhtä juustopunkkia, ja hän tekee jumalia tusinoittain!\n\nKuulkaa, kuinka Trismegistos kehuu meidän kykyämme: \"Kaikesta, mikä\non ihmeellistä, on ihmeellistäkin ihmeellisempää se, että ihminen on\nvoinut keksiä Jumalan luonnon ja tehdä sen.\" Kas tässä itse filosofian\nkoulun esittämiä todisteita,\n\n    _nosse cui divos et coeli numina soli\n    aut soli nescire datum_:[280]\n\n\"Jos Jumala on, niin hän on elollinen; jos hän on elollinen, niin\nhänellä on aisteja; ja jos hänellä on aisteja, niin hän on kuolevainen.\nJos hän on vailla ruumista, niin hän on vailla sielua ja siis vailla\ntoimintaa; ja jos hänellä on ruumis, niin hän on kuolevainen.\" Eikö\nsiinä ole saatu loistava voitto! \"Me emme ole kyenneet luomaan\nmaailmaa; on siis jokin etevämpi olio, joka sen on tehnyt. Olisi\ntyperää röyhkeyttä pitää itseämme maailmankaikkeuden täydellisimpänä\noliona; on siis jotakin parempaa; se on Jumala. Kun näette rikkaan ja\nuhkean asunnon, niin vaikka ette tietäisikään, kuka sen isäntä on,\nette kuitenkaan sano, että se on tehty rottia varten; ja eikö meidän,\nnähdessämme taivaan palatsin jumalallisen rakenteen, ole uskottava,\nettä se on jonkun meitä suuremman herran asunto? Eikö korkein aina\nole arvokkainta? Ja meidän paikkamme on alhaisimmalla asteella. Ei\nmikään sielua ja järkeä vailla oleva voi luoda järjellistä elollista\nolentoa; maailma luo meidät; sillä on siis sielu ja järki. Jokainen\nmeidän osamme on vähemmän kuin me; me olemme osa maailmaa; maailma\non siis varustettu viisaudella ja järjellä, jopa runsaammin kuin me.\nLaajan hallintopiirin hoitaminen on oivallinen asia; maailman hallinto\non siis jonkun onnellisen olion käsissä. Taivaankappaleet eivät tee\nmeille mitään vahinkoa; ne ovat siis täynnä hyvyyttä. Me tarvitsemme\nravintoa; sitä tarvitsevat siis myöskin jumalat ja ravitsevat itseään\ntäältä alhaalta maailmasta nousevilla huuruilla. Maallinen hyvä ei\nole hyvää Jumalalle; se ei siis ole hyvää meillekään. Loukkaaminen\nja loukkautuminen ovat yhtälailla typeryyden todisteita; Jumalan\npelkääminen on siis hulluutta. Jumala on hyvä luonnostaan, ihminen\nomasta pyrkimyksestään, mikä on suuriarvoisempaa. Jumalan ja ihmisen\nviisaudella ei ole muuta eroa kuin että edellinen on iankaikkinen;\nmutta kestäminen ajassa ei ole mikään lisä viisauteen; me olemme siis\ntoistemme vertaisia. Meillä on henki, järki ja vapaus, me pidämme\narvossa hyvyyttä, lähimmäisen rakkautta ja oikeutta; nämä ominaisuudet\novat siis hänellä.\"\n\nLyhyesti sanoen, ihminen kuvittelee oman itsensä mukaan sen,\nmikä kuuluu, ja sen, mikä ei kuulu Jumalan rakenteeseen, ja\nhänen ominaisuutensa. Mikä malli ja mikä esikuva! Venyttäkäämme,\nkorottakaamme ja paisuttakaamme ihmisen ominaisuuksia niin paljon kuin\ntahdomme! Pullista itseäsi, ihmisparka, vielä, ja vielä, ja vieläkin!\n\n    _Non, si te ruperis, inquit_.[281]\n\n_Profecto non Deum, quem cogitare non possunt, sed semetipsos\npro illo cogitantes, non illum, sed seipsos, non illi, sed sibi\ncomparant_.[282] Luonnollisissa asioissa saattaa vaikutuksista vain\npuoliksi päättää niiden syyt. Entäs tämä asia? Se on yläpuolella\nluonnon järjestyksen, se on liian ylevää, liian kaukaista ja liian\nsuurenmoista laatua sietääkseen, että meidän johtopäätöksemme sitä\nsitovat ja kahlehtivat. Tie siihen ei kulje meidän kauttamme; se tie\non liian matalalla; me emme ole lähempänä taivasta Mont Cenisillä kuin\nmeren pohjalla; kysykäähän koetteeksi astrolabiuminne mieltä siitä.\nHe alentavat Jumalan siihen määrään, että väittävät hänen pitävän\nlihallista yhteyttä naisten kanssa, ties kuinka monasti, kuinka\nmonessa siitoksessa. Paulina, Saturninuksen puoliso, suuressa arvossa\npidetty rouva Roomassa, luuli makaavansa Serapis-jumalan vieressä,\nmutta huomasikin joutuneensa erään rakastajansa syliin, tuon jumalan\ntemppelin pappien parittajajuonien johdosta. Varro, hienoin ja oppinein\nlatinankielinen kirjailija, kirjoittaa teologisissa kirjoissaan, että\nHerakleen temppelin suntio heitti arpaa toisella kädellä itselleen,\ntoisella Herakleelle, ja pani pelivoitoksi häntä vastaan illallisen ja\nnaikkosen; jos hän voittaisi, niin nuo lahjat oli menetetty hänelle;\njos hän menettäisi, niin oli hänen ne kustannettava; hän menetti ja\nmaksoi illallisensa ja naikkosensa; tämän nimi oli Laurentina, ja\nhän päästi yöllä syliinsä tuon jumalan, joka sanoi hänelle vielä\nlisäksi, että ensimmäinen mies, jonka hän seuraavana päivänä tapaisi,\nsaisi maksaa hänelle taivaallisella mitalla hänen palkkansa; se oli\nTaruntius, eräs nuori, rikas mies, ja tämä vei hänet kotiinsa ja jätti\nhänet ajan tullen perijättäreksensä. Hän vuorostaan, toivoen tekevänsä\ntuolle jumalalle mieluisan työn, määräsi perilliseksensä Rooman kansan,\nja siitä hyvästä osoitettiin hänelle jumalallista kunnioitusta.\n\nIkäänkuin ei riittäisi, että Platon sekä isän että äidin puolelta\npolveutui jumalista, ja että hänellä oli sukunsa yhteisenä kantaisänä\nNeptunus, pidettiin Athenassa varmana, että kun Ariston kerran tahtoi\nnauttia kauniin Periktionen hempeistä, hän ei voinutkaan; ja Apollo\njumala käski unessa hänen jättää Periktionen tahraamatta ja koskematta,\nkunnes tämä synnyttäisi lapsen: Ariston ja Periktione olivat Platonin\nvanhemmat. Kuinka paljon kerrotaankaan historioissa esimerkkejä siitä,\nettä jumalat noin ovat petkuttaneet kuolevaisia aviomiesparkoja, ja\nmainitaan aviomiehiä, joita on häväisty ja halvennettu lasten hyväksi!\nMohametin uskonnossa tapaa sen kansan uskon mukaisesti koko joukon\nisättömiä lapsia, hengen siittämiä, syntyneitä jumalallisella tavalla\nneitseiden kohdusta, ja niillä on nimi, joka merkitsee sitä heidän\nkielellään.\n\nMeidän tulee panna merkille, että kalleinta ja arvokkainta kullekin\noliolle on hänen oma luontonsa (leijona, kotka, pyöriäinen eivät\npidä mitään suuremmassa arvossa kuin omaa lajiaan), ja että kukin\nvertaa kaikkien muiden olioiden ominaisuuksia omiinsa; näitä viimeksi\nmainittuja kyllä voimme suurentaa tahi pienentää, mutta siinä\nkaikki; sillä ulkopuolelle tämän suhteen ja perussäännön meidän\nmielikuvituksemme ei voi mennä, se ei voi aavistaa mitään toisenlaista,\nja sen on mahdoton siitä päästä ja mennä pitemmälle. Siitä syntyvät\nseuraavanlaiset muinaisaikaiset päätelmät: \"Kaikista muodoista on\nihmisen muoto kaunein: Jumala on siis sen muotoinen. Ei kukaan voi olla\nonnellinen ilman hyvettä, eikä hyvettä voi olla ilman järkeä, eikä\nmikään järki asu muussa kuin ihmisen muodossa: Jumala on siis ihmisen\nmuotoinen.\" _Ita est informatum anticipatumque mentibus nostris, ut\nhomini, quum de Deo cogitet, forma occurrat humana_.[283] Siksipä sanoi\nKsenophanes leikillisesti, että jos eläimet kuvittelevat itselleen\njumalia, niinkuin ne luultavasti tekevät, niin ne muodostavat ne\nvarmasti itsensä kaltaisiksi ja korottavat itsensä kunniaan, niinkuin\nmekin. Sillä miksi hanhenpoikanen ei sanoisi näin: \"Kaikki, mitä\nmaailmankaikkeudessa on, tarkoittaa minua; maa on sitä varten, että\nsitä astuisin, aurinko minua valaisemassa, tähdet tekemässä minuun\nvaikutuksensa; minulla on sitä ja sitä etua tuulista, sitä ja sitä\nvedestä; mitään tuo taivas ei katsele niin suopein silmin kuin minua;\nminä olen luonnon lempilapsi. Eikö ihminen minua ruoki, anna minulle\nasuntoa ja palvele minua? Minua varten hän sekä kylvää että jauhaa. Jos\nhän syö minut, niin syöhän hän myöskin toverinsa ihmisen, ja syönhän\nminäkin niitä matoja, jotka hänet tappavat ja häntä kalvavat.\" Samoin\nvoisi sanoa kurki, ja vieläpä ylpeämminkin, koska se lentää vapaasti\nja oleilee kuin kotonaan noissa kauneissa ja korkeissa piireissä. _Tam\nblanda conciliatrix et tam sui est lena ipsa natura_.[284]\n\nJa siis, tätä samaa menoa mennen, meitä varten ovat kohtalon\nmääräykset, meitä varten on maailma; meitä varten välähtää salama\nja käy ukkonen; ja luoja ja luontokappaleet, kaikki on meitä\nvarten; me olemme se piste ja maali, johon tähtää kaikki, mitä\nmaailmankaikkeudessa on. Katsokaahan sitä luetteloa, jota filosofit\novat pitäneet parituhatta vuotta ja enemmänkin jumalten tehtävistä:\njumalat ovat toimineet ja puhuneet vain ihmistä varten; filosofit eivät\nkatso heillä olevan muuta harkittavaa eikä muuta virkaa. Kas tuolla he\novat sodassa meitä vastaan:\n\n         _domitosque Herculea manu\n    Telluris iuvenes, unde periculum\n         fulgens contremuit domus\n    Saturni veteris_;[285]\n\nkas täällä he ovat mukana meidän riidoissamme, maksaakseen meille\nsamalla mitalla siitä, että me niin usein sekaannumme heidän\nriitoihinsa:\n\n    _Neptunus muros magnoque emota tridenti\n    fundamenta quatit, totamque a sedibus urbem\n    eruit; hic luno Scaeas saevissima portas\n    prima tenet_.[286]\n\nArkoina omien jumaltensa vallasta tarttuvat Cauniumin asukkaat\nhartaudenharjoituksensa päivänä aseisiin ja lähtevät juoksemaan läpi\nkaupunkinsa ympäristöjen, huimien ilmaa sinne tänne miekoillaan,\nkarkoittaen siten ja ajaen maanpakoon alueeltaan vieraat jumalat\nviimeistä myöten. Jumalien kyvyt ovat rajoitetut meidän tarpeemme\nmukaan: mikä parantaa hevoset, mikä ihmiset, mikä ruton, mikä pään\nrohtuman, mikä yskän, mikä yhdenlaisen syyhyn, mikä toisenlaisen; _adeo\nminimis etiam rebus prava religio inserit deos_![287] Mikä kasvattaa\nrypäleet, mikä sipulit, mikä suojelee haureutta, mikä kauppatavaroita;\njokaisella käsityöläislajilla on oma jumalansa; millä on valtakuntansa\nja vaikutusvoimansa idässä, millä lännessä:\n\n                               _hic illius arma,\n                      hic currus fuit_.[288]\n    _O sancte Apollo, qui umbilicum certum terrarum obtines_![289]\n             _Pallada Cecropidae, Minoïa Creta Dianam,\n                   Vulcanum tellus Hypsipylea colit,\n             Iunonem Sparte Pelopeïadesque Mycenae,\n                   Pinigerum Fauni Maenalis ora caput;\n             Mars Latio venerandus erat_.[290]\n\nMinkä valta rajoittuu yhteen kauppalaan tahi sukuun, mikä asuu yksin,\nmikä vapaasti valitsemassaan tahi pakollisessa seurassa,\n\n    _iunctaque sunt magno templa nepotis avo_.[291]\n\nNiitä on niin heiveröisiä ja halpoja (niiden lukumäärä näet nousee noin\nkolmeenkymmeneenkuuteen tuhanteen), että niitä täytyy kasata ainakin\nviisi tahi kuusi yhteen, jotta ne voisivat tuottaa yhden tähkäpään,\nja ne saavat siitä eri nimensä; yhdellä ovella on niitä kolme:\nlautojen, saranan ja kynnyksen; yhdellä lapsella neljä, suojelemassa\nhänen kapaloansa, juomistansa, syömistänsä ja imemistänsä; eräät ovat\nvarmoja, toiset epävarmoja ja epäilyksen alaisia; on eräitä, jotka\neivät vielä pääse taivaaseen:\n\n    _quos, quoniam coeli nondum dignamur honore,\n    quas dedimus, certe terras habitare sinamus_;[292]\n\nniitä on luonnon, runouden ja yhteiskunnan alalla; eräät ovat puoliksi\njumalia, puoliksi ihmisiä, välittäjiä, sovittelijoita meidän ja Jumalan\nvälillä, ja niitä palvotaan eräänlaisella vähemmällä, toisen luokan\npalvonnalla; lukemattomat ovat niiden eri valtuudet ja tehtävät; toiset\novat hyviä, toiset pahoja; niitä on vanhoja ja kelvottomia, ja niitä\non kuolevaisiakin; sillä Krysippos arveli, että maailman viimeisessä\npalossa kaikkien jumalien paitsi Jupiterin täytyisi kuolla. Ihminen\ntekaisee lukemattomia leikillisiä yhtäläisyyksiä Jumalan ja itsensä\nvälillä. Eikö hän ole hänen maamiehensä?\n\n    _Iovis incunabula Creten_.[293]\n\nScaevola, aikanaan ylhäinen pappi, ja Varro, aikanaan etevä teologi,\nesittävät meille tähän kysymykseen nähden seuraavan puolustelun: \"että\nkansan täytyy olla tietämättä paljon sellaista, mikä on totta, ja uskoa\npaljon sellaista, mikä ei ole totta\"; _quum veritatem, qua liberetur,\ninquirat, credatur ei expedire, quod fallitur_.[294] Ihmisen silmät\neivät voi nähdä asioita muutoin kuin tuntemissansa muodoissa, ja\nemmekö muista, mihin onneton Phaethon putosi, siksi että oli ryhtynyt\npitelemään kuolevaisella kädellään isänsä hevosten ohjaksia? Meidän\njärkemme syöksee samanlaiseen syvyyteen, hävittää ja ruhjoo itsensä\nsamalla tavalla yltiöpäisyydellään.\n\nJos kysytte filosofialta, mitä ainetta on taivas ja aurinko, niin\nmitä se teille vastaa muuta kuin: rautaa, tahi, kuten Anaxagoras,\nkiveä, tahi muuta sen tuntemaa ainetta? Jos kysytään Zenonilta, mitä\nluonto on, niin hän vastaa: \"Tulta, taiteilijalahjoilla varustettua,\nluomiskykyistä, lakien mukaan toimivaa.\" Arkhimedes, mestari tuon\ntieteen alalla, joka pitää itseänsä kaikkia muita etevämpänä totuuteen\nja varmuuteen nähden, sanoo: \"Aurinko on jumala, joka on hehkuvaa\nrautaa.\" Eikö se ole kaunis geometristen todistusten kauneuden ja\nvälttämättömän sitovaisuuden synnyttämä kuvitelma? Ei kuitenkaan\nniin välttämättömän ja hyödyllisen, ettei Sokrates olisi arvellut\nriittävän, jos sitä tunsi sen verran, että osasi mitata antamansa\ntahi saamansa maa-alan, ja ettei Polyainos, joka oli ollut sen kuulu\nja mainio opettaja, olisi alkanut halveksia noita todistuksia aivan\nväärinä ja ilmeisesti turhanpäiväisinä, saatuaan maistaa Epikuroksen\nhempeiden puutarhain suloisia hedelmiä. Ksenophonin muistelmissa sanoo\nSokrates tuon Anaksagoraan väitteen johdosta, hänen, jota muinaisaika\npiti kaikkia muita etevämpänä taivaallisten ja jumalallisten asiain\nymmärtäjänä, että hänen järkensä meni sekaisin, niinkuin käy kaikkien\nihmisten, jotka kohtuuttoman perinpohjaisesti tutkivat asioita,\njotka eivät ole heidän tietämisensä saavutettavissa; kuvitellessaan\nauringon hehkuvaksi kiveksi, hän ei tullut ajatelleeksi, että kivi\nei loista tulessa ja, mikä on pahempaa, että se siinä kuluu loppuun;\nkuvitellessaan auringon ja tulen samaksi, hän ei ottanut huomioon,\nettä tuli ei päivetytä niitä, joihin se loistaa, että me voimme katsoa\ntuleen häikäistymättä, että tuli tappaa kasvit ja yrtit. Sokrateen\nmielestä ja minun mielestäni myöskin on viisain taivasta koskeva väite\nse, ettei siitä väitä mitään. Kun Platonin Timaios-dialogissa olisi\npuhuttava haltijahengistä, sanoo hän: \"Se on yritys, johon meidän\nkykymme ei riitä; täytyy uskoa niitä muinaisajan ihmisiä, jotka ovat\nsanoneet itsensä niistä syntyneiksi; on järjenvastaista kieltäytyä\nuskomasta jumalten lapsia, vaikkakaan heidän sanojansa eivät tukisi\ntarpeelliset ja todennäköiset järkiperusteet, koskapa he meille\ntakaavat puhuvansa heille kotoisista ja tutuista asioista.\"\n\nKatsokaamme, onko meillä jonkin verran enemmän selvyyttä siinä,\nmitä tiedämme inhimillisistä ja luonnollisista asioista. Eikö ole\nnaurettava yritys mennä tekaisemaan toinen ruumis ja antamaan väärä,\noma keksimämme muoto sellaisille, joihin, kuten itse myönnämme, meidän\ntietämisemme ei voi ulottua, niinkuin näkyy kiertotähtien liikkeestä,\njolle me, kun älymme ei voi sitä käsittää eikä kuvitella sen\nluonnollista johtoa, annamme omasta päästämme aineellisia, kömpelöitä\nja ruumiillisia pontimia:\n\n                  _Temo aureus, aurea summae\n    curvatura rotae, radiorum argent eus ordo_.[295]\n\nLuulisi, että meillä on ollut kuskeja, kirvesmiehiä ja maalareita,\njotka ovat menneet rakentamaan tuonne ylös eri tavoin liikkuvia koneita\nja järjestämään kirjavanväristen taivaankappalten rattaita ja toisiinsa\nkietoutuneita osia sallimuksen kehrävarren ympärille, kuten Platon\nsanoo:\n\n    _Mundus domus est maxima rerum,\n    quam quinque altitonae fragmine zonae\n    cingunt, per quam limbus pictus bis sex signis\n    stellimicantibus, altus in obliquo aethere, lunae\n    bigas acceptat_;[296]\n\nne ovat vain haaveita ja yltiöpäiden hullutuksia. Miksi luonto ei\nsuvaitse jonakin päivänä avata meille poveansa ja näyttää meille\nvarsinaisessa muodossaan liikkeittensä välineitä ja johtoa ja\nvalmistaa silmiämme siihen? Oi Jumala! mitä erehdyksiä ja vääriä\nlaskuja huomaisimmekaan tiedeparassamme! Petyn, jos yksikään ainoa\nasia siinä pitää kunnollisesti paikkansa, ja lähden tästä elämästä\ntietämättömämpänä kaikesta muusta kuin omasta tietämättömyydestäni.\n\nOlenhan lukenut Platonin teoksissa tuon jumalaisen sanan, että\n\"luonto on vain arvoituksellinen runoelma\". Se on ehkä kuin harson\npeittämä, himmeä maalaus, jossa välkähtelee äärettömän vaihtelevia\nharhavalaistuksia yllyttämässä meitä arvailuihin. _Latent ista\nomnia crassis occultata et circumfusa tenebris; ut nulla acies\nhumani ingenii tanta sit, quae penetrare in coelum, terram intrare\npossit_.[297] Ja totisesti, filosofia ei ole muuta kuin sofistista\nrunoutta. Mistä muualta kuin runoudesta saavat sen muinaisaikaiset\nkirjailijat kaikki todisteensa? Ja ensimmäiset heistä olivat itse\nrunoilijoita ja käsittelivät filosofiaa taiteessaan. Platon ei ole\nmuuta kuin esityksessään hajanainen runoilija; Timon nimittää häntä\nhaukkuen Suureksi ihmeiden sepustelijaksi. Kaikki yli-inhimilliset\ntieteet pukeutuvat runollisen tyylin koreaan asuun. Aivan samoin\nkuin naiset käyttävät norsunluisia hampaita, kun heillä ei ole omia\nluonnollisia, ja oikean ihonvärinsä sijaan maalaavat itselleen toisen\njollakin vieraalla aineella, samoin kuin he laittavat itselleen\nreisiä kankaasta ja huovasta ja tekevät ruumiinsa pyylevämmäksi\npumpulilla ja kaikkien nähden ja tieten somistavat itsensä valhe- ja\nlainakauneudella, samoin tekee tiedekin (ja oikeustieteellämmekin on,\nsanotaan, laillisiksi tunnustettuja olettamuksia, joille se perustaa\noikeutensa tosipätöisyyden); se antaa meille maksuna ja toistaiseksi\notaksuttuina sellaiset selitykset, joiden se itse meille ilmoittaa\nolevan tekaistuja; sillä nuo epäkeskiset ja samakeskiset radat, joihin\nastrologia turvautuu ohjatakseen tähtiensä liikkeitä, ne se antaa\nmeille parhaana, mitä se on osannut keksiä tässä asiassa, samoin kuin\nmuutoin filosofiakin meille tarjoaa, ei sitä, mikä on, tahi mitä\nse uskoo, vaan sen, minkä se kuvittelee olevan todennäköisintä ja\nnäppärintä. Puhuessaan meidän ja eläinten ruumiin tilasta sanoo Platon:\n\"Että se, mitä olemme sanoneet, on totta, sen vakuuttaisimme, jos\nmeillä olisi siihen oraakkelin vahvistus; mutta vakuutamme, että mitä\nolemme sanoneet, on todennäköisintä, mitä olemme osanneet sanoa.\"\n\nTiede ei lähetä köysiään, koneitaan ja rattaitaan ainoastaan\ntaivaaseen. Tarkastakaamme hiukan, mitä se sanoo meistä itsestämme\nja meidän rakenteestamme. Se ei tee takaperoa, epäröi, lähentele,\nperäydy, muuttele mielipiteitä enemmän tähdistä ja taivaankappaleista\npuhuttaissa kuin mitä filosofit ovat tehneet kuvitteluissaan tästä\nihmisen pienestä ruumisraukasta. He ovat senvuoksi tosiaankin olleet\noikeassa sanoessaan sitä Pienoismaailmaksi: niin paljon osia ja muotoja\nhe ovat käyttäneet muuratessaan ja rakentaessaan sen. Järjestääkseen\nihmisessä huomaamansa liikkeet, ne erilaiset toimitukset ja kyvyt,\njotka me tunnemme itsessämme, kuinka moneen osaan he ovatkaan jakaneet\nmeidän sielumme, kuinka moneen kohtaan sijoittaneet sen, kuinka moniin\nasteisiin ja kerroksiin ovatkaan he eroitelleet tämän ihmisraukan,\npaitsi luonnollisiin ja havaittaviin, ja kuinka monta tehtävää ja\ntointa hänelle antaneet! He tekevät hänestä yleisen mielikuvittelujen\nesineen, hän on aiheena, jota he käsittelevät ja muokkailevat,\nheille annetaan täysi valta ratkoa hänet auki, järjestellä hänet,\nsommitella hänet jälleen kokoon, ja varustaa hänet kukin mielensä\nmukaan; ja kuitenkaan he eivät vielä tunne häntä perinpohjin. Eivät\nedes mielikuvituksessaan, puhumattakaan todellisuudesta, he voi häntä\nsäännöstellä niin, ettei olisi jotakin tahtia tahi säveltä, joka\nei sovellu heidän rakennelmaansa, niin suunnaton kuin se onkin ja\nkokoonpaikattu lukemattomista vääristä ja eriskummaisista palasista.\nEikä ole syytä puolustella heitä; sillä kun maalarit maalaavat meille\ntaivaan, maan, kaukaisia meriä, vuoria tahi saaria, niin me annamme\nheille anteeksi, että he antavat meille niistä vain jonkinlaisen\nkepeän viittauksen, ja tyydymme, esineet kun ovat tuntemattomia, edes\njoltiseenkin hahmoitteluun ja haavekuvaan; mutta kun he maalaavat\nkuvamme luonnon mukaan, tahi käsittelevät jotakin muuta meille kotoista\nja tuttua aihetta, niin me vaadimme heiltä täydellistä ja tarkkaa\npiirteiden ja värien esittämistä, ja halveksimme heitä, jos he eivät\nsiihen pysty.\n\nOlen kiitollinen sille miletolaistytölle, joka nähdessään filosofi\nThaleen alituisesti mielenkiinnolla katselevan taivaankantta ja yhä\npitävän katseitaan kohotettuina ylöspäin, pani hänen tielleen jotakin\nsaadakseen hänet kompastumaan, huomauttaakseen hänelle, että olisi\naika viipyä ajatuksissaan pilventakaisissa asioissa sitten, kun hän\nensin olisi pitänyt huolen siitä, mikä oli hänen jalkainsa juuressa.\nHän neuvoi häntä varmaan sopivasti katsomaan ennemmin itseään kuin\ntaivasta; sillä, kuten Demokritos sanoo Ciceron suulla:\n\n    _quod est ante pedes, nemo spectat: coeli\n    scrutantur plagas_.[298]\n\nMutta meidän luontomme on sellainen, että tieto siitä, mikä on\nkäsissämme, on meistä yhtä kaukana ja yhtä hyvin pilvien takana kuin\ntietomme tähdistä; niinkuin Platon panee Sokrateen sanomaan, että\njokaiselle, joka ryhtyy filosofiaa harrastamaan, voidaan lausua se\nmoite, jonka tuo nainen lausui Thaleelle, nimittäin ettei hän näe\nensinkään sitä, mikä on hänen edessään; sillä ei kukaan filosofi tiedä,\nmitä hänen naapurinsa tekee, eipä edes, mitä hän itse tekee, eikä hän\ntiedä, mitä he kumpikin ovat, eläimiäkö vai ihmisiä. Nämä ihmiset,\njoiden mielestä Sebondin esittämät perusteet ovat liian heikot, joille\nei mikään ole tietämätöntä, jotka hallitsevat maailmaa, jotka tietävät\nkaikki:\n\n    _quae mare compescant causae; quid temperet annum;\n    stellae sponte sua, iussaeve, vagentur et errent;\n    quid premat obscurum lunae, quid proferat orbem;\n    quid velit et possit rerum concordia discors_;[299]\n\neivätkö he joskus ole kirjojensa keskellä koetelleet niitä\nvaikeuksia, jotka tulevat eteen, jos he tahtovat oppia tuntemaan oman\nolemuksensa? Me näemme kyllä, että sormi liikkuu ja jalka liikkuu,\nettä eräät elimet liikkuvat itsestään, meiltä lupaa kysymättä, toiset\nmeidän käskystämme; että eräänlainen pelko aiheuttaa punastumisen,\ntoisenlainen kalpenemisen; toinen mielikuva vaikuttaa vain pernaan,\ntoinen aivoihin; toinen saa meidät nauramaan, toinen itkemään;\ntoinen tyrmistyttää ja tärähdyttää kaikki aistimet ja pysähdyttää\njäsentemme liikkeet; toinen esine kiihoittaa vatsaa, toinen jotakin\nalempaa elintä; mutta kuinka henkinen vaikutelma tekee sellaisen syvän\nvaikutuksen täyteläiseen ja jähmeään esineeseen, ja minkälaatuinen on\nnoiden ihmeteltävien joustimien keskinäinen suhde ja yhdysside, sitä\nei kukaan ihminen koskaan ole saanut tietää. _Omnia incerta ratione et\nin naturae maiestate abdita_,[300] sanoo Plinius; ja pyhä Augustinus:\n_Modus, quo corporibus adhaerent spiritus ... omnino mirus est, nec\ncomprehendi ab homine potest; et hoc ipse homo est;_[301] ja kuitenkin\nsiitä ollaan niin epäilemättömän varmoja; sillä ihmiset vastaanottavat\nmielipiteensä vanhojen uskojen mukana, muiden arvovaltaan luottaen\nja perusteettomasti, niinkuin ne olisivat uskonkappaleita ja\nlakeja; omaksutaan se, mitä asiasta yleisesti ajatellaan, samoin\nkuin jokin kielimurre; omaksutaan tämä totuus kaikkine peruste- ja\ntodistusrakennelmineen ja -laitteineen yhtenä kiinteänä ja jähmeänä\nkappaleena, jota ei enää järkytellä, jota ei enää arvostella;\npäinvastoin kukin kilvan kaunistelee ja vahvistaa tätä vallitsevaa\nuskoa kaikella, mitä voi keksiä hänen järkensä, joka on notkea,\ntaipuisa ja kaikkiin muotoihin kuontuva työase; siten maailma tulee\nja imeytyy typeryyksiä ja valhetta täyteen. Mikä tekee, että tuskin\nmitään epäillään, on se seikka, että tavallisia vaikutelmia ei koskaan\ntarkemmin koetella; ei tutkita syvemmälti niiden juurta, jossa vika ja\nheikkous piilee; kiistellään vain oksista; ei kysytä, onko se ja se\ntotta, vaan onko se niin vai näin käsitetty; ei kysytä, onko Galenus\nsanonut jotakin pätevää, vaan onko hän sanonut niin vai toisinko.\n\nOli todellakin aivan ymmärrettävää, että tämä meidän arvostelujemme\nvapauden side ja kahle, tämä uskojemme tyrannivalta levisi aina\nkorkeakouluihin ja tieteisiin asti; skolastisen tieteen jumala on\nAristoteles; on kuin uskontokysymys panna kiistanalaiseksi hänen\nsäädöksiään, kuten Lykurgoksen säädöksiä Spartassa; hänen oppinsa\non meillä erehtymättömänä lakina, vaikka se ehkä on yhtä väärä\nkuin jokin toinen. En tiedä, miksi en hyväksyisi joko Platonin\nideoja, tahi Epikuroksen atomeja, tahi Leukippoksen ja Demokritoksen\ntäyteyttä ja tyhjyyttä, tahi Thaleen vettä, tahi Anaksimanderin\nluonnon äärettömyyttä, tahi Diogeneen ilmaa, tahi Pythagoraan lukuja\nja tasasuhtaisuutta, tahi Parmenideen ääretöntä, tahi Musaioksen\nYhtä, tahi Apollodoroksen vettä ja tulta, tahi Anaksagoraan\nsamanlaatuisia osia, tahi Empedokleen vihamielisyyttä ja ystävyyttä,\ntahi Herakleitoksen tulta, tahi mitä tahansa muuta mielipidettä\ntuosta mielipiteiden ja ajatelmien äärettömästä sekavasta joukosta,\njonka tuo ihana ihmisjärki varmuudellaan ja selvänäköisyydellään\ntuottaa kaikessa, mihin se puuttuu, yhtä kernaasti kuin hyväksyisin\nAristoteleen mielipiteen tuossa kysymyksessä kaiken olevaisen\nalkuperusteista, jotka hän rakentaa kolmesta osasta: aine, muoto ja\ntyhjyys. Ja onko mitään joutavampaa kuin tehdä tyhjyydestäkin syy\nolioiden syntyyn? Tyhjyys, se on kielteinen käsite. Millä mielellä hän\non voinut siitä tehdä olevaisten olioiden syyn ja alkuperän? Sitä ei\nkuitenkaan uskaltaisi järkyttää muutoin kuin logiikan harjoittamisen\nvuoksi; korkeakouluissa ei väitellä mistään siksi, että sitä\nepäiltäisiin, vaan tarkoitus on puolustaa koulun oppi isää sivullisten\nvastaväitteitä vastaan; hänen arvovaltansa, se on loppumaali, jota\npitemmälle ei ole lupa mennä tiedon etsinnässä.\n\nOn varsin helppoa rakentaa, mitä tahtoo, oikeiksi tunnustetuille\nperustuksille; sillä tämän alun sisältämän lain mukaan ja sen\nsäätämässä järjestyksessä saattaa helposti sommitella kokoon loput\nrakennuksen osat joutumatta ristiriitaan itsensä kanssa. Näin\nmenetellen pidämme esitystämme hyvin perusteltuna ja haastelemme\nvarovasti: sillä mestareillamme on ja he saavat etukäteen niin paljon\nvaltaa meidän uskossamme, kuin he tarvitsevat, jotta johtopäätös sitten\ntulee sellainen kuin he tahtovat, niinkuin on laita geometriassa sen\nennakolta myönnettyjen väitösten vuoksi, meidän heille antamamme\nmyöntymys ja hyväksymys kun tekee heille mahdolliseksi vetää meidät\nmukanaan oikealle ja vasemmalle ja pyöritellä meitä mielin määrin.\nKenen edellytykset uskotaan, se on meidän mestarimme ja jumalamme; se\nsuunnittelee perustuksensa niin laajoiksi ja mukaviksi, että hän niiden\nnojalla voi kohottaa meidät, jos tahtoo, aina pilviin asti.\n\nTällaisessa tinkivässä tieteen harjoittamisessa olemme pitäneet\nkäypänä rahana Pythagoraan sanoja, että \"kutakin asiantuntijaa tulee\nuskoa hänen erikoisalallaan\": dialektikko turvautuu kielimieheen\nsanojen merkitykseen nähden; retoriikan edustaja lainaa dialektikolta\ntodistelujen kaavat, runoilija soittotaiteilijalta rytmit, geometrikko\naritmetikolta suhteet; metafysikot ottavat perustuksekseen\nfysiikan arvelmat; sillä jokaisella tieteellä on ennalta otaksutut\nalkuperusteensa, jotenka ihmisjärki on sidottuna joka taholta. Jos\njoudutte törmäämään tuota salpapuomaa vastaan, jossa pääerehdys piilee,\nniin heillä on hetikohta kielellään tuo lause, että \"ei pidä väitellä\nniitä vastaan, jotka eivät myönnä oikeiksi alkuperusteita\"; mutta eihän\nihmisillä voi olla alkuperusteita, jos Jumala ei ole ilmoittanut niitä\nheille; kaikki muu, sekä alku että keskikohta että loppu, se on vain\nunta ja savua. Niiden, jotka väittelevät ennakko-otaksumain nojalla,\ntäytyy päinvastoin ennalta otaksua se selviökin, josta väitellään;\nsillä jokainen inhimillinen otaksuma ja jokainen väite on yhtä\ntodistusvoimainen kuin toinen, jollei järki tee eroa niiden välillä.\nNiin ollen täytyy ne kaikki tyystin punnita, ja ennen kaikkia yleiset\nja ne, jotka meitä tyrannisoivat. Vakaumus tiedon varmuudesta on varma\nkiihkon ja äärimmäisen epävarmuuden todiste, eikä ole kiihkoisempia\nja vähemmän filosofisia ihmisiä kuin Platonin filodoksit; on vielä\ntodistamatta, että tuli on lämmintä, että lumi on valkoista, että\ntiedossamme on jotakin, joka on kovaa tahi pehmeätä.\n\nJa mitä tulee noihin vastauksiin, joista muinaisaikaisissa tarinoissa\nkerrotaan, esimerkiksi että sille, joka epäili lämpöä, sanottiin,\nettä hän heittäytyisi tuleen, sille, joka kielsi jään kylmyyden, että\nhän panisi sitä povelleen, niin ne eivät ensinkään ole varsinaisten\nfilosofien arvolle sopivia. Jos he olisivat jättäneet meidät\nluonnolliseen tilaamme, vastaanottamaan ulkonaiset ilmiöt, mikäli\nne meille esiintyvät aistiemme välityksellä, ja jos he olisivat\nantaneet meidän noudattaa yksinkertaisia ja syntymme laadun määräämiä\nvaistojamme, niin he tekisivät oikein puhuessaan noin; mutta juuri\nheiltä me olemme oppineet rupeamaan maailman tuomareiksi, juuri he ovat\nmeille luulotelleet, että \"ihmisjärki on kaiken sen ylin tarkastaja,\nmitä on taivaan kannen ulko- ja sisäpuolella, että se sulkee piiriinsä\nkaikki, että se on kaikkivoipa, että sen avulla saadaan tietää ja\nopitaan tuntemaan kaikki\". Tuo vastaus olisi käypä ihmissyöjäin\nkeskuudessa, jotka nauttivat pitkän, levollisen ja rauhallisen elämän\nonnea, vailla Aristoteleen oppeja ja tuntematta fysiikan nimeäkään;\ntuo vastaus olisi ehkä parempi ja varmempi kuin kaikki ne, mitkä\nheille antaa heidän järkensä ja kekseliäisyytensä; tämän vastauksen\nvoisivat antaa meidän kanssamme kaikki eläimet ja kaikki se, missä\nluonnonlain käsky on vielä puhdas ja yksinkertainen; mutta he, he ovat\nsiitä luopuneet. Heidän ei pidä sanoa minulle: \"se on totta, sillä te\nnäette ja tunnette, että niin on\"; heidän tulee sanoa minulle, tunnenko\ntodellakin sen, mitä luulen tuntevani; ja jos sen tunnen, niin sanokoot\nminulle sitten, miksi sen tunnen, ja kuinka, ja mitä; sanokoot minulle\nlämmön, kylmän nimen, alkuperän, sitä koskevat erikoisseikat, sen\nominaisuudet, joka toimii, ja sen, joka on toiminnan esineenä; tahi\nluopukoot sitten ammatistaan, joka on se, että he eivät omaksu eivätkä\nhyväksy mitään muutoin kuin järjen tietä; se on heidän tunnuksensa\nkaikissa koetuksissa; mutta totisesti, se on aivan väärä, erehdyttävä,\nheikko ja voimaton tunnus.\n\nMillä mielimme sitä koetella paremmin kuin sillä itsellään? Jos\nsitä ei voi uskoa, kun se puhuu itsestään, niin se tuskin on omansa\narvostelemaan muita asioita; jos se tuntee jotakin, niin kai se ainakin\ntuntee oman olemuksensa ja asuntonsa; se on sielussa ja tämän osa tahi\ntuote; sillä todellinen ja varsinainen järki, jonka nimen me otamme\nväärillä perusteilla, se asuu Jumalan helmassa; siellä on sen tyyssija\nja turvapaikka; sieltä se lähtee, kun Jumala suvaitsee antaa meidän\nnähdä välähdyksen siitä, niinkuin Pallas hypähti esiin isänsä päästä\nruvetakseen yhteyteen maailman kanssa.\n\nMutta katsokaamme, mitä ihmisjärki on opettanut meille itsestään ja\nsielusta, ei sielusta yleisesti, josta melkein koko filosofia tekee\ntaivaankappaleet ja alkukappaleet osallisiksi, eikä siitä, jonka\nThales, magneetin huomioitsemisesta joutuneena tähän otaksumaan, arveli\nolevan niinsanotuilla elottomilla esineilläkin, vaan siitä, joka on\nmeille ominainen ja joka meidän tulee paremmin tuntea:\n\n    _Ignoratur enim, quae sit natura animai;\n    nata sit, an contra nascentibus insinuetur,\n    et simul intereat nobiscum morte dirempta,\n    an tenebras Orci visat vastasque lacunas,\n    an pecudes alias divinitus insinuet se_.[302]\n\nKrateelle ja Dikaiarkhokselle se opetti, ettei sitä ollut ollenkaan,\nvaan että ruumis liikkui niin luontaisella liikkeellään; Platonille,\nettä se oli itsestään liikkuva aine; Thaleelle, että se oli\nluonnon-olio, joka ei levännyt; Asklepiadeelle, että se oli aistien\ntoimintaa; Hesiodokselle ja Anaksimanderille, että se oli jotakin\nmaasta ja vedestä kokoonpantua, Parmenideelle maasta ja tulesta,\nEmpedokleelle verestä;\n\n    _sanguineam vomit ille animam_;[303]\n\nPosidoniukselle, Kleantheelle ja Galenukselle, että se on jonkinlaista\nlämpöä tahi lämpöinen rakennelma,\n\n    _igneus est ollis vigor et coelestis origo_;[304]\n\nHippokrateelle, että se on läpi ruumiin levinnyt henki; Varrolle, että\nse on ilmaa, joka vedetään sisään suun kautta, lämpenee keuhkoissa,\nmiedontuu sydämessä ja leviää kautta koko ruumiin; Zenonille, että se\noli neljän elementin hienoin ydin; Herakleides Ponticukselle, että se\noli valo; Ksenokrateelle ja egyptiläisille, että se oli vaihteleva\nluku; khaldealaisille, että se oli eräänlainen kyky, vailla määrättyä\nmuotoa;\n\n    _habitum quendam vitalem corporis esse,\n    harmoniam Graeci quam dicunt_.[305]\n\nÄlkäämme unohtako Aristotelesta; hänestä on sielu se, mikä\nluonnonmukaisesti panee ruumiin liikkumaan, mitä hän nimittää\nEntelekheiaksi, joka on nerottomampi keksintö kuin mikään muu; sillä\nhän ei puhu sielun olemuksesta, eikä alkuperästä, eikä luonnosta,\nvaan huomauttaa vain sen toimintaa. Lactantius, Seneca ja paras osa\ndogmaattisista filosofeista ovat tunnustaneet, että sielu on jotakin,\njota he eivät ymmärtäneet. Ja koko tämän mielipiteiden luettelon\nlopuksi sanoo Cicero: _harum sententiarum quae vera sit, deus\naliquis viderit_.[306] Tunnen itsestäni, sanoo pyhä Bernhard, kuinka\nkäsittämätön Jumala on, koska en voi ymmärtää oman olemukseni osia.\nHerakleitos, joka arveli kaiken olevan täynnä sieluja ja henkiä, väitti\nkuitenkin, ettei voinut päästä niin pitkälle sielun tuntemisessa, että\nsen voisi täysin saavuttaa; niin syvällisen sanoi hän sen olemuksen\nolevan.\n\nYhtä paljon erimielisyyttä ja kiistaa on sen sijoittamisesta.\nHippokrates ja Hermophilos sijoittavat sen aivokammioon, Demokritos ja\nAristoteles kautta koko ruumiin,\n\n    _ut bona saepe valetudo quum dicitur esse\n    corporis, et non est tamen haec pars ulla valentis_,[307]\n\nEpikuros vatsaan,\n\n    _hic exsultat enim pavor ac metus; haec loca circum\n    laetitiae mulcent_,[308]\n\nstoalaiset sydämen ympärille ja sisään, Erasistratos pääkamaran kalvon\nviereen, Empedokles vereen samoin kuin Mooseskin, ja se oli syynä,\nmiksi hän kielsi syömästä eläinten verta, johon niiden sielu on\nyhtynyt. Galenus ajatteli, että jokaisella ruumiin osalla on sielunsa.\nStraton sijoitti sen molempien kulmakarvojen väliin. _Qua facie quidem\nsit animus, aut ubi habitet, ne quaerendum quidem est_,[309] sanoo\nCicero (jätän tälle miehelle kernaasti hänen omat sanansa; ryhtyisinkö\npilaamaan itse kaunopuheisuuden puhetta? sitäpaitsi ei ole suurtakaan\nvoittoa hänen ajatustensa sisällyksen lainaamisesta; niitä ei ole\nmonta, eivätkä ne ole eteviä, eivätkä tuntemattomia). Mutta syytä,\nminkä vuoksi Khrysippos ja muut hänen koulukuntalaisensa todistelevat\nsielun olevan sydämen ympärillä, ei ole jätettävä mainitsematta.\nSen he tekevät siitä syystä, sanoo hän, että kun tahdomme vakuuttaa\njotakin, niin panemme käden vatsallemme, ja kun tahdomme\nlausua sanan Εγω, joka merkitsee minä, niin painamme alaleuan\nalas vatsaa kohti. Tätä kohtaa ei sovi sivuuttaa huomauttamatta\nsellaisen merkkihenkilön tyhjänpäiväisyyttä; sillä paitsi sitä, että\nnuo ajatukset ovat itsessään äärettömän pintapuolisia, niin viimeksi\nmainittu todistaa vain kreikkalaisille, että heillä on sielu tuossa\nmainitussa paikassa; ei ole niin vireätä ihmisälyä, ettei se joskus\nnukahtaisi. Miksemme uskaltaisi sitä sanoa? Arvelevathan stoalaiset,\ninhimillisen järkevyyden isät, että raunioiden alle hautautuneen\nmiehen sielu saa ryömiä ja rehkiä kauan, ennenkuin se pääsee ulos,\nse kun ei voi selviytyä taakan alta enempää kuin pyydyskuoppaan\njoutunut hiiri. Eräät ovat sitä mieltä, että maailma luotiin, jotta\nannettaisiin ruumiit rangaistukseksi niille hengille, jotka omasta\nsyystään olivat langenneet siitä puhtaudesta, johon ne olivat luodut,\nensimmäinen luominen kun oli ollut vain epäaineellinen, ja että,\nmikäli ne ovat enemmän tahi vähemmän vieraantuneet henkisyydestään,\nsikäli ne sijoitetaan vilkkaampiin tahi kömpelömpiin ruumiisiin; siitä\njohtuu niin paljon luodun aineen erilaisuus. Mutta se henki, joka\nrangaistuksekseen sai verhoksensa auringon ruumiin, se mahtoi olla\nsangen harvinaisessa ja erikoisessa määrässä turmeltunut.\n\nMeidän tiedonetsintämme äärimmäiset päät kaikki sokaistuvat, kuten\nPlutarkhos sanoo historian alkupäästä, että karttojen mittakaavan\nmukaan tunnettujen maiden äärissä alkavat suot, synkät metsät, erämaat\nja asumattomat seudut; siitäpä syystä karkeimmat ja lapsellisimmat\nhoureet tavataan pikemmin niillä, jotka käsittelevät ylevimpiä ja\nsyvällisimpiä asioita, syventyen uteliaisuuteensa ja itseviisauteensa.\nTieteen loppu ja alku pysyttelevät samassa typeryydessä. Katsokaa,\nkuinka Platon lähtee lentämään ylös päin runollisiin pilviinsä;\nkatsokaa, kuinka hän puhuu jumalten kielellä; mutta mitä hän ajatteli\nsilloin, kun hän määritteli ihmisen kaksijalkaiseksi eläimeksi, jolla\nei ole höyheniä? tarjoten niille, joitten teki mieli häntä pilkata,\nlystikkään tilaisuuden siihen; he näet höyhensivät elävän syöttökukon\nja kulkivat sitten ympäri nimittäen sitä Platonin ihmiseksi.\n\nEntäs epikurolaiset? Mikä yksinkertaisuus pani heidät ensiksi\najattelemaan, että heidän atominsa, joiden he sanoivat olevan\nkappaleita, joilla oli jonkinlainen paino ja jotka luonnostaan\nliikkuivat alaspäin, olivat rakentaneet maailman, kunnes heidän\nvastustajansa huomauttivat heille, että tuon kuvauksen mukaan ei ollut\nmahdollista, että ne liittyivät ja tarttuivat toisiinsa, koskapa ne\nsen mukaan putosivat alas kohtisuoraan ja synnyttivät kaikkialla\nyhtäsuuntaisia viivoja? Senvuoksi oli heidän pakko sittemmin antaa\nniille lisäksi satunnainen sivullepäin käyvä liike ja varustaa atominsa\nvielä käyrillä ja koukkuisilla pyrstöillä, tehdäkseen ne kykeneviksi\ntarttumaan ja liittymään toisiinsa. Ja eivätkö sittenkin ne, jotka\nväittävät tätä heidän toista ajatustaan vastaan, pane heitä ahtaalle?\n\"Jos atomit ovat sattumalta muodostaneet niin monenmuotoisia kuvia,\nniin miksi ne eivät koskaan ole sattuneet muodostamaan taloa tahi\nkenkää? Miksi ei yhtä hyvin uskota, että lukematon joukko kreikkalaisia\nkirjaimia, jotka kaadettaisiin keskelle toria, saattaisivat muodostaa\nIliadin tekstin?\"\n\n\"Mikä on järjellä varustettua\", sanoo Zenon, \"on parempaa kuin se,\nmikä ei ole sillä varustettua; ei ole mitään parempaa kuin tämä\nmaailma; se on siis järjellä varustettu\". Tämän saman todistelun\nnojalla Cotta väittää, että maailma on matemaatikko; väittääpä hän,\nettä se on musiikkitaiteilija ja urkuri, seuraavan toisen todistelun\nnojalla, joka myöskin on Zenonin laatima: \"Kokonainen on suurempi\nosaansa; me olemme kykenevät viisauteen ja olemme maailman osia;\nse on siis viisas.\" Niissä moitteissa, joita filosofit lausuvat\ntoisillensa mielipiteittensä ja koulukuntiensa riitaisuuksien johdosta,\ntapaa lukemattomia tällaisia esimerkkejä todisteluista, jotka eivät\nole vain vääriä, vaan myös typeriä, jotka eivät pysy koossa, ja\njotka eivät syytä tekijöitänsä niinkään tietämättömyydestä kuin\najattelemattomuudesta.\n\nKen haalisi kokoon riittävän joukon ihmisviisauden hölmömäisyyksiä, se\nvoisi kertoa ihmeitä. Minä keräilen niitä kernaasti näytekokoelmana,\njoka tavallaan on yhtä hyödyllinen kuin vähemmän räikeät opetukset.\nPäättäkäämme niistä, mitä meidän on ajateltava ihmisestä, hänen\nymmärryksestään ja järjestään, kun kerran noissa merkkihenkilöissä,\njotka ovat kehittäneet ihmiskyvyn niin korkealle, tapaamme niin\nilmeisiä ja niin törkeitä puutteellisuuksia.\n\nMinä puolestani uskon mieluummin, että he ovat käsitelleet tiedettä\numpimähkäisesti, kuin kaikkeen sopivaa leikkikalua, ja leikitelleet\njärjellä kuin joutavanpäiväisellä ja arvottomalla kapineella,\nesittäen kaikenlaisia keksintöjä ja päähänpälkähtämiä, milloin\nponnistaen parhaansa, milloin väsähtäen veltoiksi. Se sama Platon,\njoka määrittelee ihmisen niin kuin kanan, sanoo toisessa paikassa\nSokrateen mukaan, ettei hän totta puhuen tiedä, mitä ihminen on, ja\nettei ole toista maailman osaa, josta olisi yhtä vaikea saavuttaa\ntietoa. Tämä heidän mielipiteittensä vaihtelevaisuus ja horjuvaisuus\njohtaa meidät kuin kädestä pitäen, sanattomasti, käsittämään äsken\nmainitulla tavalla heidän epävarmuutensa. He tunnustavat julkisesti,\netteivät aina esitä mielipidettään avoimesti ja peittelemättä; he ovat\nkätkeneet sen milloin runouden tarunomaisiin hämäriin, milloin jonkin\nmuun naamarin taakse, sillä meidän puutteellisuutemme tekee vielä sen,\nettä raaka liha ei ole aina omiaan meidän vatsallemme; täytyy antaa\nsen kuivaa, huonontua ja pilaantua; he tekevät samoin; he pukevat\njoskus vilpittömät ajatuksensa ja mielipiteensä hämärään muotoon ja\nväärentävät ne, mukautuakseen yleisen tavan mukaan. He eivät tahdo\nsuoraan tunnustaa ihmisjärjen tietämättömyyttä ja heikkoutta, jotteivät\npeloittaisi lapsia; mutta he paljastavat sen meille riittävästi,\nilmeisesti sekavan ja vaihemielisen tieteensä alta.\n\nAnnoin kerran Italiassa eräälle henkilölle, jolle italiankielen\npuhuminen teki vaikeuksia, sen neuvon, että jos hän ei muuta pyytänyt\nkuin tehdä itsensä ymmärretyksi, tahtomatta muutoin siinä kunnostautua,\nniin hän voisi käyttää mitä sanoja vain tulisi hänen kielelleen,\nlatinalaisia, ranskalaisia, espanjalaisia tahi gascognelaisia, ja\nliittämällä niihin italiankielisen päätteen hänen aina varmasti\nonnistuisi osua johonkin maan murteeseen, Toscanan, Rooman, Venetsian,\nPiemontin tahi Napolin, ja sopeutua yhteen jonkin kanssa niin monista\nmuodoista. Samaa sanon filosofiasta: siitä on niin monta muodostumaa ja\nmuunnosta, ja se on sanonut niin paljon, että kaikki meidän haaveemme\nja houreemme löytyvät siinä; ihmisen mielikuvitus ei voi keksiä mitään,\nei hyvää eikä pahaa, jota siinä ei olisi; _nihil tam absurde dici\npotest, quod non dicatur ab aliquo philosophorum_.[310]\n\nJa sitä vapaammin lasken päähänpistoni julkisuuteen, varsinkin kun\ntiedän, että vaikka ne ovat syntyneet omassa päässäni ja ilman\nvierasta mallia, ne kuitenkin sopeutuvat yhteen jonkun muinaisajan\nmiehen tuumiskelujen kanssa, ja että varmaan on oleva joku, joka\nsanoo: \"Kas sen hän on lainannut sieltä.\" Elämänkatsomukseni on\nluonnonomainen; en ole kutsunut mitään tieteellistä järjestelmää avuksi\nsitä muodostamaan; mutta niin tyhmä kuin se onkin, kun minussa heräsi\nhalu esittää se julkisesti, ja kun, päästääkseni sen julkisuuteen\nhiukan säädyllisemmässä asussa, ryhdyin sitä tukemaan järkisyillä ja\nesimerkeillä, niin on itsestänikin ollut ihmeellistä huomata se aivan\nsattumalta yhtäpitäväksi niin monien filosofisten esimerkkien ja\nesitysten kanssa. Miten elämäni olin ohjannut, sen huomasin vasta kun\nse jo on suoritettu ja käytetty; olen siis uusi ilmiö: epätahallinen ja\nsatunnainen filosofi.\n\nPalatakseni puhumaan sielustamme: on luultavampaa, että Platon,\nsijoittaessaan järjen aivoihin, vihan sydämeen ja himon maksaan, on\npikemmin tahtonut selittää sielun liikkeitä kuin jakaa ja eroitella\nsen, kuten jonkin kappaleen, useampiin osiin. Ja todennäköisin\nfilosofien mielipiteistä on se, että yhä yksi ja sama sielu kyvyllään\npäättelee, muistaa, ymmärtää, arvostelee, himoitsee ja suorittaa\nkaikki muut toimintansa ruumiin eri välineiden avulla, samoin kuin\nperämies ohjaa alustansa, sen kokemuksen mukaan, mikä hänellä siitä\non, milloin kiristämällä tahi höllittämällä jotakin köyttä, milloin\nkohottamalla raakapuuta tahi liikuttamalla peräsintä, ohjaten yhdellä\nainoalla voimalla eri tekoja; ja että sielu sijaitsee aivoissa, mikä\nnäkyy siitä, että tähän elimeen koskevat haavat ja tapaturmat hetikohta\nvikuuttavat sielun kykyjä. Sopii otaksua, että se sieltä leviää kautta\nmuun ruumiin,\n\n                      _medium non deserit unquam\n    coeli Phoebus iter; radiis tamen omnia lustrat_,[311]\n\nniinkuin aurinko levittää taivaasta ulos valonsa ja voimansa, ja\ntäyttää sillä maailman:\n\n    _Cetera pars animae, per totum dissita corpus,\n    paret, et ad numen mentis momenque movetur_.[312]\n\nEräät ovat sanoneet, että oli olemassa yleissielu, ikäänkuin suuri\nainemassa, josta kaikki yksityissielut olivat peräisin ja johon ne\npalasivat, sekaantuen aina jälleen tähän yleisaineeseen:\n\n                       _Deum namque ire per omnes\n    terrasque tractusque maris, coelumque profundum;\n    hinc pecudes, armenta, viros, genus omne ferarum,\n    quemque sibi tenues nascentem arcessere vitas;\n    scilicet huc reddi deinde ac resoluta referri\n    omnia, nec morti esse locum;_[313]\n\ntoiset ovat väittäneet, että ne vain jälleen liittyivät ja kiintyivät\nsiihen; toiset, että ne luotiin jumalallisesta aineesta; toiset,\nettä enkelit loivat ne tulesta ja ilmasta; toiset, että se tapahtui\nikimuistoisina aikoina, toiset itse tarpeen hetkellä. Eräät väittävät\nniiden astuvan alas kuun kehältä ja palaavan sinne. Enimmät\nmuinaisajan filosofit uskoivat, että ne syntyvät isästä poikaan\nsamalla synnytystavalla kuin kaikki muutkin luonnolliset oliot, ja he\npäättelivät tämän lasten ja isien yhdennäköisyydestä:\n\n          _instillata patris virtus tibi;_[314]\n    _fortes creantur fortibus et bonis;_[315]\n\nja siitä, että nähdään siirtyvän isästä lapsiin ei vain ruumiillisia\nmerkkejä, vaan myöskin yhtäläisyyttä luonnon- ja mielenlaatuun ja\nsielun taipumuksiin nähden:\n\n    _denique cur acris violentia triste leonum\n    seminium sequitur, dolu vulpibus et fuga cervis\n    a patribus datur, et patrius pavor incitat artus,\n    -- -- -- -- --\n    si non certa suo quia semine seminioque\n    vis animi pariter crescit cum corpore toto;_[316]\n\npäätellen, että siihen perustuu jumalan vanhurskaus, joka rankaisee\nlapsissa isäin pahat teot, koskapa isäin paheiden tahra on tavallaan\ntarttuneena lasten sieluun, ja heidän tahtonsa vallattomuus on yhteinen\nnäillekin; ja päätellen vielä lisäksi, että jos sielut olisivat\nperäisin jostakin muualta, kuin luonnollisesta jälkeläisyydestä, ja\njos ne olisivat olleet jotakin muuta ruumiin ulkopuolella, niin niillä\nolisi muisto ensimmäisestä olotilastaan, koskapa niille on ominaista\nluontainen kyky päätellä, järkeillä ja muistaa.\n\n             _Si in corpus nascentibus insinuatur,\n    cur super anteactam aetatem meminisse nequimus,\n    nec vestigia gestarum rerum ulla tenemus_?[317]\n\nSillä tehdäksemme selväksi sielujemme tilan, niinkuin tahdomme,\ntäytyy otaksua ne täysin tiedolla varustetuiksi, silloin kun ne ovat\nluonnollisessa yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan, niin ollen ne\nolisivat olleet sellaiset, ollen vapaat ruumiin vankeudesta, yhtä\nhyvin ennenkuin ne joutuivat siihen, kuin toivomme, että ne tulevat\nolemaan sellaiset sen jälkeen kuin ne ovat siitä päässeet; ja tämä\ntietonsa niiden pitäisi muistaa vielä ollessaan ruumiissa, kuten Platon\nsanoi, että se, mitä opimme, ei ollut muuta kuin muisto siitä, mitä\nolimme tietäneet, jonka seikan jokainen voi oman kokemuksensa nojalla\nväittää olevan väärän, ensiksikin koska me emme oikein muista muuta\nkuin mitä meille opetetaan, ja koska, jos muisti tekisi moitteettomasti\ntehtävänsä, se palauttaisi mieleemme ainakin jonkin piirteen oppimamme\nulkopuolelta; toiseksi, mitä se tiesi ollessaan puhtautensa tilassa, se\noli tosi tietoa, ja se tunsi jumalallisella älyllään asiat semmoisina\nkuin ne ovat, kun sitävastoin täällä siihen istutetaan valhe ja\npahe, jos sille annetaan tietoja niistä, ja siinä se ei voi käyttää\nmuistiansa, koska tämä kuva ja käsitys ei koskaan ole siinä asunut.\nKun sanotaan, että ruumiin vankina oleminen tukahduttaa sen luontaiset\nkyvyt, niin että ne kaikki siinä sammuvat, niin se on ensiksikin\nristiriidassa tuon toisen uskon kanssa, joka pitää sen voimia niin\nsuurina ja niitä sen toimia, jotka ihmiset huomaavat tässä elämässä,\nniin ihmeteltävinä, että niistä on päätetty sen olleen menneisyydessä\njumalallisen ja iankaikkisen ja sen olevan tulevaisuudessa\nkuolemattoman:\n\n    _Nam si tantopere est animi mutata potestas,\n    omnis ut actarum exciderit retinentia rerum,\n    non, ut opinor, ea ab letho iam longior errat_.[318]\n\nSitäpaitsi sielun voimia ja vaikutuksia tulee tarkastaa juuri\ntässä elämässä, meidän keskuudessamme, eikä muualla; kaikki sen\nmuut erinomaiset avut ovat sille turhia ja hyödyttömiä; juuri sen\nnykyisen tilan tulee vastata ja ilmaista koko sen kuolemattomuutta,\nja ainoastaan ihmisen elämästä se on vastuuvelvollinen. Olisi tehty\nväärin, jos olisi niukennettu sen kykyjä ja voimia, jos siltä olisi\nriistetty aseet, ja sitten sen vankeuden, sen heikkouden ja sairauden\naika, aika, jolloin se olisi ollut pakonalaisessa tilassa, pantaisiin\nperustukseksi tuomiolle ja iankaikkiselle ja ainaiselle kadotukselle,\nja jos tyydyttäisiin ottamaan huomioon niin lyhyt aika, joka kestää\nehkä tunnin tahi pari, tahi pahimmassa tapauksessa vuosisadan, jotka\niankaikkisuuteen verraten eivät ole muuta kuin silmänräpäys, ja tämän\najanhetken nojalla määrättäisiin ja säädettäisiin lopullisesti koko\nsen oleminen; olisi myöskin kohtuuton epäsuhde antaa iankaikkisen\npalkan olla seurauksena niin lyhyestä elämästä. Päästäkseen tästä\nvaikeudesta ajattelee Platon, että tulevassa elämässä saatavat\npalkat eivät kestä kauempaa kuin sata vuotta, ollen suhteelliset\nihmiselämän pituuteen, ja meikäläisistä filosofeista useat myöskin\novat määränneet niille ajalliset rajat; niin ollen he arvelivat, että\nsen synty oli inhimillisten olosuhteiden yleisen luonteen mukainen,\nniinkuin sen elämäkin, Epikuroksen ja Demokritoksen mielipiteen mukaan,\njoka on yleisimmin hyväksytty seuraavain selväin ilmiöiden nojalla:\nEttä nähtiin sen syntyvän samalla tavalla, mikä ruumiillekin oli\nmahdollinen; nähtiin sen voimien karttuvan niinkuin ruumiillistenkin;\nsiinä huomattiin lapsuuden heikkous ja ajan oloon miehuuden voima\nja kypsyys ja sitten heikkeneminen ja vanhuus ja vihdoin vanhuuden\nraihnaus:\n\n                     _gigni pariter cum corpore et una\n    crescere sentimus, pariterque senescere mentem;_[319]\n\nhe huomasivat, että se oli altis erilaisille intohimoille, ja että\nmonet rasittavat liikutukset sitä kuohuttivat, joista se vaipui\nväsymykseen ja tuskaan; että se oli altis muutoksille ja vaihdoksille,\nhilpeydelle, uneliaisuudelle ja raukeudelle; että se oli herkkä\ntaudeille ja vammoille samoin kuin vatsa tahi jalka:\n\n                _mentem sanari corpus ut aegrum\n    cernimus, et flecti medicina posse videmus;_[320]\n\nettä viinin väkevyys sitä huimasi ja kiihoitti; että polttavan kuumeen\nhuurut järkyttivät sen tasapainoa; että sen saattoi uinuttaa uneen\nkäyttämällä eräänlaisia lääkkeitä ja herättää käyttämällä toisia:\n\n    _corpoream naturam animi esse necesse est,\n    corporeis quoniam telis ictuque laborat;_[321]\n\nhuomattiin, että raivoisan koiran pelkkä purema saattoi halvata\nja lyödä maahan kaikki sen kyvyt, ja ettei mikään, jos kuinkakin\nhorjumaton järki, ei mikään kyvykkäisyys, ei mikään hyve, ei mikään\nfilosofinen lujatuumaisuus, ei mikään voimain ponnistus voinut\nvapauttaa sitä tällaisten onnettomuuksien alaisuudesta; että\nviheliäisen kahlekoiran kuola, jota valui Sokrateen kädelle, järkytti\nkoko hänen viisautensa ja kaikki hänen suuret ja niin järjestetyt\naatteensa, tuhosi ne niin perinpohjin, ettei jäänyt jälkeäkään hänen\nalkuperäisistä tiedoistaan,\n\n               _Vis ... ... ... animai\n    conturbatur, et ... ... ... divisa seorsum\n    disiectatur, eodem illo distracta veneno_,[322]\n\nja että tuo myrkky ei kohdannut tuossa sielussa kovempaa vastarintaa\nkuin nelivuotiaan lapsen sielussa, myrkky, joka saattoi tehdä\nkoko filosofian, jos se pukeutuisi ihmismuotoon, raivoisaksi ja\nmielettömäksi, niin että Cato, joka väänsi niskat nurin kuolemaltakin\nja kohtalolta, ei olisi saattanut sietää peilin eikä veden näkemistä,\nvaan joutunut kauhun ja pelon valtaan, kun hän olisi saanut raivoisan\nkoiran tartunnasta taudin, jota lääkärit sanovat vesikauhuksi:\n\n                 _Vis morbi distracta per artus\n    turbat agens animam, spumans [ut] in aequore salso\n    ventorum validis fervescunt viribus undae_.[323]\n\nMutta mitä tähän kohtaan tulee, niin filosofia on kyllä varustanut\nihmisen, jotta hän voisi kärsiä kaikkia muita onnettomuuksia,\njoko kärsivällisyydellä tahi, jos se on liian vaikea saavuttaa,\npettämättömällä pelastuskeinolla, riistämällä itseltään kokonaan\ntunteen; mutta ne ovat keinoja, jotka ovat omiaan sielulle, jos se on\nomassa vapaudessaan ja voimissaan ja kykenee käyttämään järkeänsä ja\nharkintaansa, eivätkä tällaiseen vaikeaan tilaan, jossa filosofilla\nsielu muuttuu mielettömän sieluksi, menee sekaisin, menettää\ntasapainonsa ja harhautuu; ja sellainen tila voi johtua monesta\nsyystä, esimerkiksi liian rajusta liikutuksesta, jonka sielu jollakin\nvoimakkaalla intohimolla voi synnyttää itsessään, tahi haavasta\njossakin ruumiin kohdassa, tahi vatsasta nousevasta höngästä, joka\nhuimaa meidät ja pyörryttää päätämme.\n\n               _Morbis in corporis avius errat\n    saepe animus, dementit enim deliraque fatur,\n    interdumque gravi lethargo fertur in altum\n    aeternumque soporem, oculis nutuque cadenti_.[324]\n\nMinusta näyttää, että filosofit tuskin ovat koskettaneet tätä\nkieltä enempää kuin erästä toistakaan yhtä tärkeätä. Heillä on aina\nhuulillaan, lohduttaakseen meitä kuolevaisia kohtalossamme, seuraava\nvaihtoehto: \"Sielu on joko kuolevainen tahi kuolematon; jos se on\nkuolevainen, niin se on oleva vailla kärsimyksiä; jos se on kuolematon,\nniin se parantuu parantumistaan.\" He eivät milloinkaan kosketa\ntoista haaraa: \"Entä jos se pahentuu pahentumistaan?\" ja jättävät\nrunoilijain tehtäväksi tulevilla rangaistuksilla uhkaamisen; mutta\nsiten käy heille pelaaminen helpoksi. He jättävät huomioon ottamatta\nkaksi seikkaa, jotka usein johtuvat mieleeni heidän esityksissään.\nPalaan ensinmainittuun. Tuolle sielulle käy mahdottomaksi noudattaa\nstoalaisten korkeinta hyvää, joka on niin vakava ja luja; meidän\noivan viisautemme täytyy tässä kohdin antautua ja luopua aseistaan.\nSitäpaitsi he katsoivat myöskin, ihmisjärjen itserakkauden johdosta,\nettä kahden niin erilaisen osan kuin kuolevaisen ja kuolemattoman\nyhtyminen ja yhdessäolo oli mahdoton ajatella:\n\n    _Quippe etenim mortale aeterno iungere, et una\n    consentire putare, et fungi mutua posse,\n    desipere est. Quid enim diversius esse putandum est,\n    aut magis inter se disiunctum discrepitansque\n    quam, mortale quod est, immortali atque perenni\n    iunctum in concilio saevas tolerare procellas_?[325]\n\nEdelleen he tunsivat sielun vaipuvan kuolemaan, niinkuin tekee\nruumiskin:\n\n    _simul aevo fessa fatiscit_,[326]\n\nminkä seikan Zenonin mielestä unen vertauskuva kyllin selvästi meille\ntodistaa; hän näet katsoo, että \"se on sielun tainnostila ja voipumus\nyhtä hyvin kuin ruumiin\", _contrahi animum et quasi labi putat atque\ndecidere_:[327] Ja mitä tulee siihen ilmiöön, joka eräissä henkilöissä\nhuomattiin, että sen voima ja virkeys säilyi elämän loppuun, niin he\narvelivat sen johtuvan tautien erilaisuudesta, samoin kuin nähdään,\nettä ihmiset tällä viimeisellä hetkellään säilyttävät mikä minkin\naistin, mikä kuulon, mikä haistin vikaantumattomana, eikä tavata niin\ntäydellistä heikkenemistä, ettei joitakin osia jäisi koskemattomiksi ja\nelinvoimaisiksi:\n\n    _Non alio pacto, quam si pes quum dolet aegri,\n    in nullo caput interea sit forte dolore_.[328]\n\nMeidän älymme näkökyky suhtautuu totuuteen niinkuin tarhapöllön\nsilmä auringon kirkkauteen, kuten Aristoteles sanoo. Millä me\nparemmin voisimme saada sen siitä vakuutetuksi kuin niin törkeällä\nsokaistuksella niin ilmeisessä valossa? Sillä päinvastainen mielipide,\nettä sielu on kuolematon, josta Cicero sanoo, että sen, ainakin\nkirjallisten todistusten mukaan, ensimmäisenä esitti Pherekydes Syrius,\njoka eli Tullus-kuninkaan aikana (toiset pitävät sitä Thaleen, toiset\ntoisten keksimänä), on se inhimillisen tieteen osa, jota on käsitelty\nsuurimmalla varovaisuudella ja epäilyllä. Jyrkimpienkin dogmaatikkojen\non pakko erittäinkin tässä kohdin heittäytyä Akatemian hämärien oppien\nturviin. Ei kukaan tiedä, mitä Aristoteles on väittänyt tästä asiasta,\nenempää kuin mitä kaikki vanhat filosofit yleensä, jotka käsittelevät\nsitä horjuvalla uskolla; _rem gratissimam promittentium magis quam\nprobantium_,[329] hän on kätkenyt ajatuksensa vaikeatajuisten\nja käsittämättömäin sanojen ja merkitysten pilviin ja jättänyt\nkannattajansa kiistelemään yhtä paljon mielipiteestään kuin itse\nasiasta.\n\nKaksi seikkaa teki heille tämän mielipiteen uskottavaksi, toinen,\nettä ilman sielujen kuolemattomuutta ei olisi enää mihin perustaa\nturhamaiset toiveet kunniasta, joka on maailmassa ihmeteltävän\nvaikutusvoimainen näkökohta; toinen, että, kuten Platon sanoo, on\nsangen hyödyllinen usko, että paheet, vaikkakin saavat vältetyksi\ninhimillisen oikeuden silmän ja tiedon, kuitenkin aina jäävät\nalttiiksi jumalalliselle oikeudelle, joka niitä vainoaa vieläpä\nsyyllisten kuolemankin jälkeen. Ihmisessä asuu äärimmäisen voimakas\npyrkimys pitentämään olemassaoloaan; hän on pitänyt siitä huolen\nkaikin keinoin; ja ruumiin säilyttämistä varten ovat hautaukset,\nnimen säilyttämistä varten kunnia; hän on käyttänyt kaiken uskonsa\nitsensä jälleenrakentamiseen, kiihkeästi tavoitellen onneansa, ja\nitsensä tukemiseen keksinnöillään. Kun sielu levottomuudessaan ja\nheikkoudessaan ei voi seistä omin jaloin, niin se yhäti etsiskelee joka\ntaholta lohdutuksia, toiveita ja perustuksia ja ulkonaisia esineitä,\nmihin tarttua kiinni ja mistä saada vakava pohja; ja niin heikoiksi ja\nhaaveellisiksi kuin sen mielikuvitus ne sille tekeekin, niin se luottaa\nniihin turvallisemmin ja kernaammin kuin itseensä. Mutta ihmeellistä\non, kuinka ne, jotka itsepäisimmin ovat pitäneet kiinni tästä niin\noikeutetusta ja selvästä uskosta sielujemme kuolemattomuuteen,\novat olleet vähäväkisiä ja kykenemättömiä perustelemaan sitä\nihmisvoimillaan: _somnia sunt non docentis, sed optantis_,[330] sanoi\neräs vanha kirjailija. Ihminen voi tämän todistuksen nojalla huomata,\nettä hän saa kiittää onnea ja sattumaa, jos hän itsestään löytää jonkin\ntotuuden, koskapa silloinkaan, kun se on sattunut joutumaan hänen\nkäsiinsä, hänellä ei ole millä tarttua siihen ja pitää se hallussaan,\neikä hänen järjellään voimaa käyttää sitä hyväkseen. Kaikki, mitä\nmeidän oma järkemme ja kykymme luo, olkoonpa se totta tahi väärää,\non epävarmaa ja kiistanalaista. Rangaistakseen meidän ylpeytemme ja\nosoittaakseen meidän viheliäisyytemme ja kyvyttömyytemme Jumala pani\ntoimeen muinaisen Baabelin tornin sekasorron ja hämmingin; kaikki, mitä\nyritämme ilman hänen apuansa, kaikki, mitä näemme ilman hänen armonsa\nvaloa, se on vain tyhjää ja hulluutta; totuuden olemuksenkin, joka\non yksi ja muuttumaton, me turmelemme ja pilaamme heikkoudellamme,\nkun onni antaa sen omaksemme. Mihin suuntaan ihminen yrittäneekin\nitsestään, niin Jumala sallii aina, että hän joutuu siihen samaan\nsekasortoon, josta hän antaa meille niin elävän kuvan sillä ansaitulla\nrangaistuksella, jolla hän löi Nimrodin ylpeyden ja tuhosi hänen\npyramidinsa tyhjät rakentamishankkeet. _Perdam sapientiam sapientium,\net prudentiam prudentium reprobabo_.[331] Se murteiden ja kielten\nerilaisuus, jolla hän hämmensi tuon työn, mitä se on muuta kuin se\nmielipiteiden ja perusteiden loppumaton kiista ja ristiriita, joka\non eroittamaton inhimillisen tieteen joutavasta rakentamisesta ja\nsotkee sen sekaisin. Ja tarpeellista kyllä onkin, että se sen sotkee.\nMikä meitä pitäisi aisoissa, jos meillä olisi hitunenkaan tietoa?\nSe pyhä mies on minua suuresti ilahduttanut, joka sanoo: _Ipsa\nveritatis occultatio aut humilitatis exercitatio est, aut elationis\nattritio_.[332] Mihin itseviisauden ja röyhkeyden määrään korotammekaan\nsokeutemme ja typeryytemme?\n\nMutta palatakseni jatkamaan esitystäni, se oli todellakin aivan\noikein, että meidät pakotettiin turvautumaan yksin Jumalaan ja hänen\narmoonsa ja laupeuteensa niin jalon uskon totuuteen nähden, koskapa me\nvain hänen jalomielisyydestään saamme vastaanottaa kuolemattomuuden\nhedelmän, joka on iankaikkisen autuuden nauttiminen. Tunnustakaamme\nvilpittömästi, että Jumala yksin ja usko on sen meille sanonut; sillä\nluonnon ja järkemme opettamaa se ei ole; ja ken uudestaan tunnustelee\nluontoansa ja voimiansa, sekä sisäisiä että ulkonaisia, ilman tuota\njumalallista etuoikeutta, ken tarkkaa ihmistä imartelematta häntä, se\nei ole siinä näkevä sitä voimaa eikä kykyä, joka muistuttaisi muuta\nkuin kuolemaa ja maan multaa. Kuta enemmän me annamme ja olemme velkaa\nja maksamme takaisin Jumalalle, sitä kristillisemmin menettelemme.\nMitä entinen stoalainen filosofi sanoo saaneensa satunnaisesti hänen\nkanssaan yhtä mieltä olevilta ihmisiltä, eikö olisi parempi, että hän\nolisi saanut sen Jumalalta? _Quum de animorum aeternitate disserimus,\nnon leve momentum apud nos habet consensus hominum aut timentium\ninferos, aut colentium. Utor hac publica persuasione_.[333]\n\nMutta nyt huomaa inhimillisten todisteiden heikkouden tässä asiassa\nerinomaisen hyvin niistä tarumaisista seikoista, joita he ovat\nliittäneet tähän mielipiteeseen saadakseen selville, mitä laatua oli\ntämä meidän kuolemattomuutemme. Jättäkäämme syrjään stoalaiset (_usuram\nnobis largiuntur tamquam cornicibus: diu mansuros aiunt animos; semper,\nnegant_),[334] jotka myöntävät sieluille tämän elämän jälkeisen elämän,\nmutta rajoitetun. Levinnein ja yleisimmin omaksuttu käsitystapa, joka\npaikoitellen pysyy voimassa meidän päiviimme saakka, on ollut se,\njonka perustajana pidetään Pythagorasta, ei siksi, että hän olisi\nsen ensimmäisenä keksinyt, vaan koska se sai suuren merkityksen ja\nsaavutti paljon luottamusta senvuoksi, että hänenlaisensa arvohenkilö\nsen hyväksyi, nimittäin että sielut meidän ruumiistamme lähtiessään\nvain siirtyivät ruumiista toiseen, leijonasta hevoseen, hevosesta\nkuninkaaseen, vaeltaen siten lakkaamatta talosta taloon; ja hän itse\nsanoi muistavansa olleensa Aethalibes, sitten Euphorbos, senjälkeen\nHermotimos, ja vihdoin Pyrrhoksesta siirtyneensä Pythagorakseen ja\nmuistavansa itsensä kahdensadan kuuden vuoden ajalta. Eräät lisäsivät,\nettä nämä samat sielut joskus nousevat taivaaseen ja sitten laskeutuvat\nsieltä vielä alas:\n\n    _O pater, anne aliquas in coelum hinc ire putandum est\n    sublimes animas, iterumque ad tarda reverti\n    corpora? Quae lucis miseris tam dira cupido_?[335]\n\nOrigenes väittää niiden menevän ja tulevan iankaikkisesti hyvästä\npahaan tilaan. Se mielipide, jonka Varro mainitsee, on että ne\nneljän sadan neljän kymmenen vuoden kuluttua palaavat jälleen\nensimmäiseen ruumiiseensa; Khrysippos arvelee, että se tapahtuu\njonkin tuntemattoman ja rajoittamattoman ajanjakson kuluttua. Platon\n(joka sanoo saaneensa Pindarokselta ja muinaisesta runoudesta tuon\nuskon loppumattomiin vaihteleviin muutoksiin, jotka sielua odottavat,\nsekä sen rangaistukset että sen palkinnot kun toisessa maailmassa\novat vain ajallisesti rajoitettuja, samoin kuin sen elämä tässä\nmaailmassa on vain ajallista) päättää sillä olevan erinomaisen\ntiedon kaikesta taivaassa, manalassa ja täällä maan päällä, missä\nse on liikkunut edes takaisin ja oleskellut monilla matkoilla;\ntämän kaiken se muistaa. Sen kulku on muutoin seuraavanlainen: \"Ken\non elänyt hyvin, se pääsee siihen taivaankappaleeseen, johon hän\non määrätty; ken on elänyt pahasti, se muuttuu vaimoksi, ja jos\nhän ei sittenkään paranna itseänsä, niin hän muuttuu eläimeksi,\njonka luonto soveltuu hänen paheellisiin elämäntapoihinsa, eikä näe\nrangaistustensa loppua, ennenkuin hän on palannut synnynnäiseen\nluontoonsa, puhdistuttuaan järjen voimalla hänessä olleista törkeistä,\ntyperistä ja alkeellisista ominaisuuksista.\" Mutta enpä tahdo jättää\nmainitsematta sitä vastaväitettä, jonka epikurolaiset esittävät\ntähän muuttamiseen ruumiista toiseen; se on lystikäs; he kysyvät:\n\"Mikä järjestys vallitsisi, jos kuolevien joukko sattuisi olemaan\nsuurempi kuin syntyvien? Olinpaikastaan pois siirtyneet sieluthan näet\njoutuisivat survomaan toisiansa kilpaillessaan siitä, kuka ensiksi\npääsisi sijoittumaan siihen ja siihen uuteen koteloon.\" Ja he kysyvät\nmyöskin: \"Miten ne kuluttaisivat aikansa odottaessaan, että niille\nvalmistettaisiin asuinsija?\" Tahi jos päinvastoin syntyisi enemmän\neläimiä kuin kuolisi, niin he sanovat, että \"ruumiit olisivat pahassa\npälkähässä odottaessaan, että niihin puhallettaisiin niiden sielu; ja\nsiten kävisi niin, että eräät niistä kuolisivat, ennenkuin ovat olleet\nhengissä\".\n\n    _Denique connubia ad veneris partusque ferarum\n    esse animas praesto, deridiculum esse videtur,\n    et spectare immortales mortalia membra\n    innumero numero, certareque praeproperanter\n    inter se, quae prima potissimaque insinuetur_.[336]\n\nToiset ovat ajatelleet sielun pysähtyvän kuolleiden ruumiiseen ja\nelähdyttävän käärmeet, madot ja muut eläimet, joiden sanotaan syntyvän\nmeidän maatuneista jäsenistämme, jopa tuhkastammekin. Toiset jakavat\nsen kuolevaiseen ja kuolemattomaan osaan; toiset kuvittelevat sen\nruumiilliseksi ja siitä huolimatta kuolemattomaksi; eräät otaksuvat,\nettä se on kuolematon, mutta vailla tietoa ja tuntemista. On niitäkin,\njotka ovat arvelleet, että kadotukseen tuomittujen sieluista tulee\npaholaisia, ja eräät meikäläisistäkin ovat sitä mieltä, samoin kuin\nPlutarkhos ajattelee pelastetuista sieluista tulevan jumalia; on näet\nharvoja asioita, jotka tämä kirjailija esittää niin varmoin sanoin\nkuin tämän, kun hän sitävastoin muutoin kaikkialla pysyy epäilevällä\nkannalla ja kahden vaiheilla. \"Täytyy olla sitä mieltä\", sanoo hän,\n\"ja lujasti uskoa, että hyveellisten ihmisten sielut luonnon ja\njumalallisen oikeuden mukaan muuttuvat ihmisistä pyhimyksiksi ja\npyhimyksistä puolijumaliksi; ja puolijumalista, puhdistuttuaan ja\nkirkastuttuaan täydellisesti, kuten puhdistusuhreissa, ja vapauduttuaan\nkaikesta kärsimysten alaisuudesta ja kuolevaisuudesta, ne muuttuvat,\neivät minkään kansalaistensa säädöksen nojalla, vaan todellisuudessa\nja järjellisen todennäköisyyden mukaisesti, kokonaan ja täydellisesti\njumaliksi, saaden siten sangen onnellisen ja kunniakkaan lopun\".\nMutta ken tahtoo nähdä hänen, joka kuitenkin on hillityimpiä ja\nmaltillisimpia joukossa, kiistelevän rohkeammin ja kertovan meille\nihmeitään tästä asiasta, sitä neuvon lukemaan hänen puheensa Kuusta\nja Sokrateen Haltijahengestä, joissa ilmeisemmin kuin missään muualla\nsaattaa todeta, että filosofian mysteerioilla on paljon kummallista\nyhteistä runouden mysteeriain kanssa, kun ihmisymmärrys eksyy\nyrittämään tutkistella ja tarkastella kaikkea loppuun asti; aivan\nsamoin kuin me väsyneinä ja vaivautuneina elämämme pitkästä juoksusta\nvaivumme takaisin lapsuuden tilaan. Kas siinä nyt ovat ne oivat ja\nvarmat opetukset, jotka saamme inhimilliseltä tieteeltä kysymyksessä\nsielustamme!\n\nYhtä huimapäistä on se, mitä se meille opettaa ruumiin osista.\nValitkaamme siitä vain esimerkki tahi pari, sillä muutoin eksyisimme\ntuolle myrskyiselle ja aavalle lääketieteellisten erehdysten merelle.\nKatsokaamme, ollaanko yksimielisiä edes siitä, mistä aineesta ihmiset\nsynnyttävät toinen toisensa; sillä mitä tulee heidän ensimmäiseen\nluomiseensa, niin ei ole ihme, jos niin ylevässä ja kauan sitten\ntapahtuneessa asiassa ihmisymmärrys hämmentyy ja häipyy tyhjiin.\nFysiikan tutkija Arkhelaos, jonka oppilas ja lemmikki Sokrates\nAristoksenoksen mukaan oli, sanoi, että sekä ihmiset että eläimet\noli luotu maitomaisesta liejusta, jonka lämpö pusersi esiin maasta.\nPythagoras sanoo siemenemme olevan parhaan veremme vaahtoa; Platon,\nselkäytimen vuotoa, minkä hän päättää siitä, että tämä kohta\nensimmäisenä tuntee väsymystä siitostyöstä; Alkmaion pitää sitä osana\naivojen aineesta, ja että niin on, sanoo hän, näkyy siitä, että silmät\nsamenevat niiltä, jotka rasittavat itseänsä ylenmäärin harjoittamalla\nlihallista yhteyttä; Demokritos katsoo sitä aineeksi, joka pusertuu\nulos koko ruumiin massasta, Epikuros aineeksi, joka pusertuu ulos\nsielusta ja ruumiista; Aristoteles päättelee sen olevan eritettä,\njoka muodostuu veren ravintoaineesta ja viimeisenä leviää jäseniimme,\ntoiset verta, jonka siitinelinten lämpö on kypsyttänyt ja sulattanut,\nminkä he päättävät siitä, että äärimmäisissä siitosponnistuksissa\njuoksee muutamia pisaroita puhdasta verta; ja tämä tuntuu olevan\ntodennäköisintä, jos voi saada esiin mitään todennäköistä niin\näärettömästä sekasotkusta. Entä kuinka monta ristiriitaista\nmielipidettä he muodostavatkaan saadakseen tuon siemenen tekemään\nvaikutuksensa! Aristoteles ja Demokritos ovat sitä mieltä, että\nnaisilla ei ole siementä, ja että he nautinnon ja liikkeen kiihkossa\npäästävät vain eräänlaista hikeä, jolla ei ole mitään tehtävää\nsiitoksessa; Galenus ja hänen kannattajansa väittävät päinvastoin,\nettä siitos ei voi tapahtua, jolleivät siemenet yhdy. Kas tuolla\nlääkärit, filosofit, oikeustieteilijät ja jumaluusoppineet torailemassa\nsekaisin naistemme kanssa riitakysymyksestä: \"Minkä määräajan kuluttua\nnaiset kantavat hedelmänsä\"; ja minä kannatan oman kokemukseni\nnojalla niitä heistä, jotka väittävät raskauden kestävän yksitoista\nkuukautta. Maailma on rakennettu tämän kokemuksen pohjalle; ei ole\nniin yksinkertaista naikkosta, joka ei voisi sanoa mielipidettään\nkaikista näistä riitakysymyksistä, ja kuitenkaan emme voi päästä niistä\nyksimielisiksi.\n\nTämä riittäköön todistamaan, että ihminen ei tunne itseään paremmin\nruumiilliselta kuin henkiseltä puolelta. Olemme asettaneet hänet\nhänen itsensä tarkastettavaksi ja hänen järkensä hänen oman järkensä\narvosteltavaksi, nähdäksemme, mitä se meille siitä sanoisi. Luulen\nkylliksi osoittaneeni, kuinka vähän se ymmärtää itseään; ja ken ei\nymmärrä itseään, mitä se saattaa ymmärtää? _Quasi vero mensuram ullius\nrei possitagere, qui sui nesciat_.[337] Totta tosiaan, Protagoras\nlasketteli meille somia juttuja väittäessään, että ihminen on kaiken\nolevaisen mitta, hän, joka ei koskaan ole tuntenut edes omaa mittaansa;\njos hän sitä ei ole, niin hänen arvonsa ei salli, että jollakin\ntoisella luontokappaleella olisi tuo etuoikeus; mutta kun hän itsestään\npuhuessaan oli niin ristiriitainen, ja kun toinen mielipide lakkaamatta\nkumosi toisen, niin tuo hänelle edullinen lausunto ei ollut muuta kuin\npilaa, joka vei meidät ehdottomasti siihen johtopäätökseen, ettei\nmittapuu eikä mittaaja kelvannut mihinkään. Kun Thales arvelee ihmisen\ntuntemisen olevan ihmiselle hyvin vaikeaa, huomauttaa hän hänelle, että\nkaiken muun tunteminen on hänelle mahdotonta.\n\nTe, jota varten olen vastoin tapaani ottanut laatiakseni niin laajan\nyhtäjaksoisen esityksen, ette kai jätä tukematta Sebondianne tuolla\ntavallisella todistelutavalla, johon teitä joka päivä opetetaan, ja\nharjoitatte siinä älyänne ja oppineisuuttanne; sillä tätä viimeistä\nmiekkailutemppua tulee käyttää vain äärimmäisenä apuneuvona; se\non epätoivoinen yritys, joka teidän tulee sallia aseillenne vain\nriistääksenne vastustajaltanne hänen aseensa, ja salainen juoni, jota\ntulee käyttää vain harvoin ja varovasti. On suurta hurjapäisyyttä\ntuhota itsensä, tuhotakseen toisen; ei pidä tahtoa kuolla kostaaksensa,\nkuten Gobrias teki; kun näet hän oli sangen tiukassa käsikähmässä\nerään persialaisen ylimyksen kanssa, ja Darius tuli paikalle miekka\nkädessä eikä uskaltanut iskeä, peläten lyövänsä Gobriasta, niin tämä\nhuusi hänelle, että hän iskisi pelkäämättä, vaikka lävistäisi heidät\nmolemmat. Olen nähnyt hyljättävän kohtuuttomina kaksintaistelu-aseet\nja -ehdot, jotka olivat epätoivoiset, ja joilla niiden tarjooja\nsaattoi itsensä ja toverinsa asemaan, missä kuolema oli molemmille\nmahdoton välttää. Portugalilaiset ottivat Intian merellä vangiksi\neräitä turkkilaisia, jotka tuskastuneina vankeuteensa päättivät polttaa\nporoksi sekä itsensä että herransa ja laivan, mikä heille onnistuikin\nhieromalla kahta laivannaulaa vastakkain, kunnes tulenkipinä putosi\nruutitynnyreihin, joita oli siinä paikassa, missä heitä vartioitiin. Me\nkäsittelemme tässä tieteiden loppuääriä ja kaukaisimpia ulkopalstoja,\nja tieteissä samoin kuin hyveessä on liioittelu epätervettä. Pysytelkää\nte valtatiellä; ei ole hyvä olla niin rikkiviisas ja saivarteleva.\nMuistakaa mitä sanoo toskanalainen sananparsi:\n\n    _Chi troppo s'assottiglia si scavezza_.[338]\n\nKehoitan teitä mielipiteissänne ja puheissanne yhtä hyvin kuin\nelintavoissanne ja kaikessa muussa maltillisuuteen ja kohtuullisuuteen\nja karttamaan kaikkea mullistavaa ja eriskummallista; kaikki\nliioittelut ovat minulle vastenmielisiä. Teidän, joka sillä\narvovallalla, minkä ylhäinen asemanne teille antaa, ja vielä enemmän\nniiden etuoikeuksien vuoksi, joita teille antavat persoonallisemmat\nominaisuutenne, voitte vain pelkällä katseellanne käskeä ketä tahdotte,\nolisi pitänyt antaa tämä tehtävä jollekulle ammattimiehelle tieteiden\nalalla, joka olisi aivan toisella tavalla tukenut tätä esitystä ja\nmuodostanut sen paljoa rikkaammaksi. Kuitenkin tämä riittää teidän\ntarkoitustanne varten.\n\nEpikuros sanoi laeista, että huonoimmatkin olivat meille niin\nvälttämättömät, että ilman niitä ihmiset söisivät toinen toisensa; ja\nPlaton näyttää toteen, että ilman lakeja me eläisimme kuin eläimet.\nMeidän järkemme on vallaton, vaarallinen ja hurjapäinen työase; ei\nole helppoa yhdistää siihen järjestystä ja malttia; ja minun aikanani\nhuomaamme, kuinka melkeinpä kaikki ne, joissa on jotakin harvinaista,\nyli muiden kohoavaa etevyyttä ja tavatonta henkistä vireyttä, ovat\nhillittömän vallattomia mielipiteissään ja tavoissaan; ihan ihmeekseen\ntapaa joukosta jonkun vakaantuneen ja tavalliseen seuraan sopivan.\nOn täysi syy määrätä ihmisjärjelle niin ahtaat rajat kuin suinkin\nvoi; tutkimuksissa kuten muussakin tulee laskea ja säännöstellä sen\naskeleet; täytyy taidokkaasti vetää sille sen temmellystanhuan rajat.\nSitä koetetaan sitoa ja kahlehtia uskonnoilla, laeilla, tavoilla,\ntieteellä, opetuksilla, ajallisilla ja iankaikkisilla rangaistuksilla\nja palkinnoilla; kuitenkin nähdään, että se liikkuvaisuudellaan ja\nvallattomuudellaan pääsee irti kaikista näistä siteistä; se on tyhjää\ntäynnä oleva kappale, johon ei pääse mistään käsiksi ja jota ei voi\nohjata; vaihteleva ja monimuotoinen kapine, jota ei saa solmituksi eikä\nkiinni pidetyksi.\n\nTotta tosiaan, on harvoja niin vakaantuneita, voimakkaita ja\njaloluontoisia sieluja, että niiden käytöksen luottamuksella voi\nuskoa niiden omaan huostaan, ja että ne voivat maltillisesti ja\nilman yltiöpäisyyttä liikkua arvostelujensa vapaudessa, tavallisten\nmielipiteiden ulkopuolella: on parempi panna ne holhouksen alaisiksi.\nJärki on tuhoisa miekka omistajalleenkin, jos hän ei osaa tarttua\nsiihen maltillisesti ja varovasti; eikä ole sitä eläintä, jonka päähän\nsuuremmalla syyllä pitäisi panna silmänkaihtimet, pitämään sen katseet\nkiinnitettyinä ja pakotettuina eteenpäin ja estämään sitä poikkeamasta\ntolalta puolelle tahi toiselle, pois niiltä pyöränraiteilta, jotka\ntapa ja lait sille uurtavat. Siitä syystä teidän sopii paremmin\npysytellä totutulla ladulla, olkoonpa se mikä tahansa, kuin päästää\nlentonne tuohon hillittömään vallattomuuteen. Mutta jos joku näistä\nuusista opettajista yrittää tekeytyä nerokkaaksi edessänne omansa\nja teidän sielunne autuuden vahingoksi, niin suojellakseen teidät\ntuolta vaaralliselta rutolta, joka leviää joka päivä hoveissanne, tämä\nvarjeluslääke äärimmäisessä hätätilassa on estävä tuon myrkyn tartunnan\nsaastuttamasta teitä ja seuraanne.\n\nNoiden muinaisaikaisten henkien vapaus siis ja vallattomuus synnytti\nfilosofiassa ja inhimillisissä tieteissä useita erimielisiä\nkoulukuntia, kun kukin ryhtyi arvostelemaan ja valikoimaan,\nmäärätäkseen kantansa. Mutta nykyään, kun ihmiset kulkevat kaikki\nsamaa latua, _qui certis quibusdam destinatisque sententiis addicti et\nconsecrati sunt, ut etiam quae non probant, cogantur defendere_,[339]\nja kun omaksumme tieteet yhteiskunnan käskystä ja määräyksestä,\nniin että koulut ovat kaikki samanlaisia ja niillä on samanlainen\nsäännöstelty järjestelmänsä ja oppisuunnitelmansa, ei enää katsota,\nmitä rahat painavat ja minkä arvoisia ne ovat, vaan kukin vuorostaan\nottaa ne vastaan sen arvoisina, miksi yleinen hyväksymys ja kurssi\nne määrää; ei riidellä enää arvosta, vaan käytännöstä. Näin ollen\nkaikki on yhtä hyväksyttävää; hyväksytään lääketiede samoin kuin\ngeometria ja silmäinkääntäjäin temput, noituudet, yhdyssiteet ja\nseurustelu vainajain henkien kanssa, ennustukset, tähtientähystelyt\nja vieläpä tuo naurettava viisasten kiven etsintäkin, kaikki uskotaan\nvastaanväittelemättä. Tarvitsee vain tietää, että Marsin paikka\nsijaitsee keskellä käden kolmiota, Venuksen peukalossa ja Merkuriuksen\npikkusormessa, ja että kun pöytäviiva leikkaa etusormen nystyrää,\nniin se on julmuuden merkki; kun se puuttuu keskiviivan alta, ja\nkun luonnollinen väliviiva tekee kulman elämänviivan kanssa samassa\npaikassa, niin se tietää onnetonta kuolemaa; että jos naisella\nluonnonviiva on avoin, eikä sulje kulmaa elämänviivan kanssa, niin\nse merkitsee, että hänestä tulee epäsiveä. Kutsun teidät itsenne\ntodistamaan, eikö sellaisine tieteineen mies voi mainehikkaana ja\nsuosittuna käydä täydestä kaikissa seuroissa.\n\nTheophrastos sanoi, että ihmisen tieto, aistien kehittämänä, saattoi\npäättää ilmiöiden syyt jossakin määrin, mutta päästyään äärimmäisiin\nja perussyihin sen täytyi pysähtyä ja kilpistyä takaisin joko oman\nheikkoutensa tahi asiain vaikeuden vuoksi. Se on välittävä ja\nmaltillinen mielipide, että meidän kykymme voi viedä meidät erästen\nasiain tietämiseen, ja että sillä on jokin määrä voimaa, jonka rajain\nulkopuolella on liian rohkeata sitä käyttää; tämä mielipide tuntuu\nhyväksyttävältä ja on sovinnollisten ihmisten julistama. Mutta on\nvaikea määrätä rajoja meidän järjellemme; se on utelias ja ahnas,\neikä sillä ole syytä pysähtyä pikemmin tuhannen askeleen päähän kuin\nviidenkymmenenkään, se kun tietää kokemuksesta, että mikä yhdeltä on\nepäonnistunut, se on toiselle onnistunut, ja mikä yhdelle vuosisadalle\noli tuntematonta, sen on seuraava selvittänyt, ja että tieteet ja\ntaiteet eivät synny yhdellä kertaa valamalla, vaan kehittyvät ja\nmuodostuvat vähitellen, käsittelemällä ja hiomalla niitä useampaan\nkertaan, niinkuin karhut muodostelevat pentujaan nuoleskelemalla\nniitä kiirettä pitämättä; mitä kykyni ei riitä selville saamaan, sitä\nen lakkaa tutkistelemasta ja koettelemasta, ja hypistellessäni ja\nmuokkaillessani tuota uutta ainetta, liikutellessani ja lämmitellessäni\nsitä, avaan seuraajalleni jonkin mahdollisuuden nauttia siitä\nmukavammin, ja teen sen hänelle taipuisammaksi ja kuontuvammaksi,\n\n                               _ut Hymettia sole\n    cera remollescit, tractataque pollice multas\n    vertitur in facies, ipsoque fit utilis usu;_[340]\n\nsamoin tekee toinen kolmannelle, ja senvuoksi vaikeus ei saa tehdä\nminua epätoivoiseksi enempää kuin kykenemättömyytenikään, sillä se on\nvain minun.\n\nIhminen on kykenevä kaikkeen yhtä hyvin kuin moniaaseen, ja jos hän\nmyöntää, kuten Theophrastos sanoo, tietämättömyytensä alkusyistä ja\nperustotuuksista, niin heittäköön sitten huoletta sikseen koko muunkin\ntieteensä; jos perustus hänellä pettää, niin koko hänen päätelmänsä on\nkumossa; tieteellisellä pohdinnalla ja tiedon etsinnällä ei ole muuta\ntarkoitusperää eikä loppumaalia kuin perustotuudet; jos tämä loppumaali\nei pysähdytä sen kulkua, niin se heittäytyy loputtomaan epävarmuuteen.\n_Non potest aliud alio magis minusve comprehendi, quoniam omnium rerum\nuna est definitio comprehendendi_.[341] Mutta nyt on todennäköistä,\nettä jos sielu tuntisi jotakin, niin se tuntisi ennen kaikkea itsensä,\nja jos se tuntisi jonkin itsensä ulkopuolella olevan, niin se tuntisi\nennen kaikkea ruumiinsa, oman kotelonsa: kun näkee lääketieteen\nsuurmiesten tähän päivään asti kiistelevän keskenään ruumiimme\nrakenteesta,\n\n    _Mulciber in Troiam, pro Troia stabat Apollo_,[342]\n\nniin milloin voimme odottaa heidän pääsevän siitä yksimielisiksi? Me\nolemme lähempänä itseämme kuin lumen valkeus tahi kiven painavuus\non meitä; jos ihminen ei tunne itseänsä, niin kuinka hän tuntee\ntoimintansa ja voimansa? Asia kylläkään ei ole niin, ettei meillä olisi\nmitään todellista tietoa; mutta se on satunnaista, ja kun erehdykset\npääsevät sieluumme samaa tietä, samalla tavoin ja samoin menetelmin,\nniin se ei pysty niitä huomaamaan, eikä eroittamaan totuutta valheesta.\n\nAkatemian filosofit myönsivät jonkinlaisen arvostelun kallistumisen,\nja pitivät liian jyrkkänä sanoa, ettei ollut todennäköisempää, että\nlumi oli valkeata kuin että se oli mustaa, ja että emme ole varmempia\nkädestämme putoavan kiven kuin kahdeksannen taivaan liikkeestä.\nJa välttääkseen tätä vaikeutta ja eriskummaisuutta, jonka todella\nonkin vaikea mahtua päähämme, he, vaikkakin pitivät varmana, ettemme\nmitenkään olleet kykeneviä saavuttamaan tietoa, ja että totuus on\nupotettuna pohjattomiin syvyyksiin, jonne ihmissilmä ei voi tunkea,\nkuitenkin myönsivät toisten asiain olevan todennäköisempiä kuin\ntoiset ovat, ja uskoivat järjellään olevan kyvyn kallistua pikemmin\ntoisen mahdollisuuden puolelle kuin toisen; he sallivat sille tämän\nkallistumisen, mutta kielsivät siltä kaiken ratkaisun.\n\nPyrrholaisten mielipide on rohkeampi ja samalla todennäköisempi;\nsillä tuo akateemikkojen kallistuminen ja taipuminen pikemmin toisen\nväitteen puolelle kuin toisen, mitä se on muuta kuin myöntämistä,\nettä toinen sisältää jonkin ilmeisemmän totuuden kuin toinen? Jos\nkykenemme käsittämään totuuden muodon, ääriviivat, asennon ja\nkasvot, niin kykenisimme näkemään sen kokonaan yhtä hyvin kuin\npuolinaisena, vasta syntyvänä ja epätäydellisenä. Lisätkää tuota\nnäennäistä todenmukaisuutta, joka panee heidät kääntymään pikemmin\nvasemmalle kuin oikealle, monistakaa sadan-, tuhannen kertaiseksi tuo\ntodennäköisyyden hiukkanen, joka panee vaa'an kallistumaan, silloin\nkäy lopulta niin, että vaaka ratkaisee asian täydellisesti ja vie\njohonkin lopulliseen valintaan ja täyteen totuuteen. Mutta mikä saa\nheidät kallistumaan todennäköisyyden puolelle, jos he eivät tunne\ntotuutta? Kuinka he tuntevat sen näköisyyden, jonka tosi olemusta he\neivät tunne? Joko me voimme ratkaista asiat täydellisesti, tahi emme\nvoi ensinkään. Jos älylliset ja havaintokykymme ovat perustusta ja\npohjaa vailla, jos ne vain häilyvät kuin tuulessa, niin turhaan annamme\nminkään niiden toiminnan osan, näyttipä se tarjoavan meille minkä\ntodennäköisyyden tahansa, temmata puoleensa järkemme, ja turvallisin ja\nonnellisin älymme tila olisi se, että se pysyisi asemillaan, suorana,\nkallistumatta, huojumatta ja liikkumatta: _inter visa, vera aut\nfalsa, ad animi assensum, nihil interest_.[343] Että oliot eivät ole\ntajunnassamme omassa muodossaan ja semmoisinaan, eivätkä tule siihen\nomasta voimastaan ja mahdistaan, sen näemme kyllin selvästi; sillä\njos niin olisi, niin me kaikki käsittäisimme ne samalla lailla; viini\nmaistuisi samalta sairaan kuin terveen suussa; se, jonka sormet ovat\nsierettymissä tahi turtina, pitäisi käsittelemäänsä puuta tahi rautaa\nyhtä kovana kuin toinenkin; ulkonaiset oliot siis antautuvat meidän\narmoillemme; ne ovat tajunnassamme sellaisina kuin me tahdomme. Mutta\njos me puolestamme tajuaisimme jotakin muuttamatta sitä, jos ihmisen\nhyppyset olisivat kylliksi voimakkaat ja lujat, jotta me omin neuvoin\nvoisimme siepata kiinni totuuden, niin tämä totuus, koska nuo apuneuvot\novat kaikille ihmisille yhteiset, siirtyisi kädestä käteen toiselta\ntoiselle, ja ainakin löytyisi yksi asia maailmassa niin monista siinä\nolevista, jonka ihmiset yksimielisesti uskoisivat; mutta se seikka,\nettei ole ainoatakaan väitettä, joka ei olisi kiistan- ja riidanalainen\nkeskuudessamme, tahi ei voisi sitä olla, todistaa kylliksi, että meidän\nluontainen älymme ei käsitä oikein selvästi sitä, minkä se käsittää;\nsillä minun älyni ei voi saada toverini älyä sitä hyväksymään, ja se on\nmerkkinä siitä, että olen sen käsittänyt jollakin toisella välineellä\nkuin minussa ja kaikissa ihmisissä olevalla luontaisella kyvyllä.\n\nJättäkäämme sikseen tuo ääretön mielipiteiden sekasorto, joka huomataan\nfilosofienkin keskuudessa, ja tuo alituinen ja yleinen kiista\ntietämisestä: sillä ennakolta saattaa otaksua sangen varmaksi sen, että\nihmiset, tarkoitan lahjakkaimmat ja kykenevimmätkin oppineet, eivät ole\nmistään asiasta yhtä mieltä, eivät edes siitä, että taivas on meidän\npäämme päällä; sillä ne, jotka epäilevät kaikkea, epäilevät sitäkin;\nja ne, jotka eivät sano meidän voivan mitään ymmärtää, väittävät,\nettemme ole ymmärtäneet, että taivas on päämme päällä; ja nämä kaksi\nmielipidettä ovat kannattajainsa lukumäärään nähden verrattomasti\nvoimakkaimmat.\n\nPaitsi tuota ääretöntä erimielisyyttä ja hajaannusta, joka johtuu siitä\nsekavuudesta, jonka ymmärryksemme meissä itsessämme aiheuttaa, ja siitä\nepävarmuudesta, jonka jokainen tuntee itsessään, on helppo nähdä, että\nsen kanta on sangen epävakava. Kuinka eri lailla arvostelemmekaan\nasioita! Kuinka monesti vaihdammekaan ajatustapojamme! Mitä mieltä\nolen tänään, ja mitä uskon, sitä mieltä olen ja sen uskon täydellä\nuskollani; kaikin neuvoin ja keinoin pidän kiinni tästä mielipiteestä\nja vastaan siitä kaikella, mihin ne kykenevät; en voisi omaksua mitään\ntotuutta enkä pitää sitä omanani vahvemmalla vakaumuksella kuin pidän\ntämän; olen kokonaan, olen täydellä todella sen valtaamana; mutta\neikö minulle ole sattunut, ei vain kerran, vaan sata, tuhat kertaa,\nja joka päivä, että olen omaksunut aivan näillä samoilla välineillä,\ntässä samassa tilassa jonkin toisen totuuden, jonka sittemmin olen\nhuomannut vääräksi? Täytyy viisastua ainakin omasta vahingostaan; jos\nolen huomannut usein pettyneeni, tätä määrättyä väriä tunnustaessani,\njos koetinkiveni osoittaa tavallisesti erehtyvänsä ja vaakani olevansa\nepärehellinen ja väärä, niin miten voin tällä kertaa luottaa niihin\nenemmän kuin muulloin? Eikö ole typerää antaa saman oppaan viedä\nminut niin monta kertaa harhaan? Mutta vaikka sattuma siirtäisi\nmeidät viisisataa kertaa paikaltamme, vaikkei se muuta tekisi kuin\ntyhjentäisi ja täyttäisi uskomme, kuin astian, toisilla ja yhä toisilla\nmielipiteillä, niin kuitenkin tämä nykyinen ja viimeinen on muka aina\nse varma ja pettämätön: sen puolesta muka täytyy luopua omaisuudestaan,\nkunniastaan, hengestään ja autuudestaan ja kaikesta;\n\n    _posterior ... ... ... res illa reperta\n    perdit et immutat sensus ad pristina quaeque_.[344]\n\nMitä meille saarnattaneenkin, mitä oppinemmekin, niin pitäisi aina\nmuistaa, että ihminen se antaa ja ihminen ottaa vastaan, kuolevainen\nkäsi sen meille ojentaa, kuolevainen käsi sen ottaa vastaan. Yksin\nsillä, mikä meille tulee taivaasta, on oikeus ja valta saada meidät\nvakuutetuiksi, siinä yksin on totuuden leima; ja sitä me myöskään\nemme näe omin silmin, emmekä ota vastaan omin neuvoin; tämä pyhä\nja suuri kuva ei voisi pysyä niin heikossa säiliössä, jollei\nJumala tätä valmista sitä tarkoitusta varten, jollei Jumala sitä\nuudista ja vahvista erikoisella ja yliluonnollisella armollaan ja\nsuosiollaan. Ainakin pitäisi meidän erehtyväisen luontomme saada meidät\nkäyttäytymään hillitymmin ja varovaisemmin muuttaessamme kantaa; meidän\ntulisi muistaa, että mitä saammekin mieleemme, niin saamme usein\nsellaista, mikä on väärää, ja saamme sen näillä samoilla välineillä,\njotka usein erehtyvät ja pettävät.\n\nEikä nyt olekaan kumma, jos ne pettävät, ne kun ovat niin helpot\nvähäpätöisenkin asianhaaran taivuttaa ja vääntää kieroon. On varmaa,\nettä käsityksemme, älymme ja sielumme kyvyt yleensä kärsivät ruumiin\nliikutusten ja muutosten mukaisesti, joita muutoksia tapahtuu\nlakkaamatta. Eikö henkemme ole valppaampi, muistimme herkempi ja\npuheemme vilkkaampi terveinä kuin sairaina ollessamme? Eikö ilo ja\nhilpeys saa meitä vastaanottamaan sielullemme näyttäytyviä ilmiöitä\naivan toisin ilmein kuin mieliharmi ja alakuloisuus? Luuletteko\nCatulluksen tahi Sapphon runojen viehättävän saitaa ja juroa vanhusta\nsamoin kuin rotevaa ja intomielistä nuorta miestä? Kun Kleomenes,\nAnaksandridaan poika, oli sairaana, moittivat hänen ystävänsä häntä\nsiitä, että hänellä oli outoja ja tavattomia oikkuja ja päähänpistoja:\n\"Sen kyllä uskon\", vastasi hän; \"en olekaan sama kuin terveenä\nollessani; koska olen toinen, niin myöskin mielipiteeni ja ajatukseni\novat toiset\". Oikeuspalatsimme käräjätempuissa on tavallinen seuraava\nsanantapa, jota käytetään rikollisista, joiden tuomarit jollakin tavoin\nsattuvat olemaan hyvällä, lempeällä ja sävyisällä tuulella: _Gaudeat\nde bona fortuna_,[345] sillä varmaa on, että tuomiot sattuvat tulemaan\nmilloin langettavampia, äkeämpiä ja ankarampia, milloin lievempiä,\nsäyseämpiä ja taipuvaisempia vapauttamaan; jos joku tuo mukanaan\nkotoansa leinin tuskat, mustasukkaisuuden tahi harmin lakeijansa\ntekemän varkauden johdosta, jos hänen sielunsa on kokonaan vihan\nvaltaama ja täyttämä, niin ei ole epäilemistäkään, etteikö hänen\nlangettamansa tuomio siitä saa vaikutusta tällaiseen suuntaan. Tuo\nkunnianarvoisa Areiopagin senaatti langetti tuomionsa yön aikana,\npeläten että kantajain näkeminen vaikuttaisi turmiollisesti sen\noikeudenmukaisuuteen. Sääkin ja taivaan kirkkaus vaikuttaa meissä\njonkinlaisen muutoksen, kuten sanoo seuraava Ciceron mainitsema\nkreikkalainen säepari:\n\n    _Tales sunt hominum mentes, quali pater ipse\n    Iuppiter auctifera lustravit lampade terras_.[346]\n\nEivät ainoastaan kuumeet, lemmenjuomat ja suuret onnettomuudet\nvaikuta mullistavasti arvosteluumme; mitättömimmät seikat maailmassa\ntanssittavat sitä pillinsä mukaan; ja epäilemätöntä on, vaikkemme sitä\nhuomaisikaan, että jos pysyväinen kuume voi kokonaan lamauttaa sielumme\nvoimat, niin vuoropäiväinenkin omassa määrässään ja suhteellisesti\nvaikuttaa siinä jonkinlaisen muutoksen; jos halvaus kokonaan pimittää\nja sammuttaa järkemme valon, niin on varmaa, että nuhakin sitä\nhimmentää; ja siten tuskin voidaan tavata ainoatakaan tuntia elämässä,\njolloin järkemme olisi asianmukaisessa tilassa, ruumiimme kun on niin\nmonien alituisten muutosten alainen ja niin monenmoisilla kojeilla\nvarustettu, että uskon lääkäreitä, kun he huomauttavat, kuinka\nharvinaista on, ettei ainakin joku niistä ole epäkunnossa.\n\nMuutoin tätä tautia ei huomaa niin helposti, ellei se ole aivan\ntavattoman kova ja parantumaton, koska järki aina menee menoaan,\nkierossakin, untuvanakin ja rampana, tekemisissään niin valheen\nkuin totuudenkin kanssa; niin ollen on vaikea huomata sen erehdystä\nja epäkuntoon joutumista. Kutsun yhä järjeksi tuota näennäistä\nymmärryskykyä, jonka jokainen kehittää itsessään; tämä järki, jollaisia\nvoi olla sata erilaista samasta asiasta, se on lyijystä ja vahasta\ntehty ase, venyväinen, taipuvainen, kaikkiin katsantotapoihin ja\nmittoihin mukautuva; tarvitsee vain osata käännellä sitä. Niin hyvä\naikomus kuin tuomarilla lieneekin, niin voi, jollei hän visusti\ntarkkaa itseänsä, jota harvat viitsivät tehdä, puolueellisuus ystävää,\nsukulaista, kauneutta kohtaan ja kostonhalu, eivätkä vain niin painavat\nseikat, vaan myös tuo satunnainen vaisto, joka saa meidät suosimaan\ntoista enemmän kuin toista ja järjeltä lupaa kysymättä ratkaisee,\nminkä kahdesta samanlaisesta esineestä valitsemme, tahi jokin muu\nyhtä joutavanpäiväinen hämärä vaikutin huomaamatta aiheuttaa hänen\narvostelussaan suosiollisuutta tahi epäsuosiota jotakin oikeusasiaa\nkohtaan ja panna vaa'an kallistumaan.\n\nMinä, joka pidän itseäni tarkemmin silmällä ja katseeni lakkaamatta\nsuunnattuina itseeni, niinkuin mies, jolla ei ole suurin tekemistä\nmuualla,\n\n                 _quis sub Arcto\n    rex gelidae metuatur orae,\n    quid Tiridatem terreat, unice\n    securus_,[347]\n\ntuskin uskaltaisin kertoa, kuinka paljon häilyväisyyttä ja heikkoutta\nhuomaan itsessäni: kantani on niin epävakava ja huonosti perusteltu,\nhuomaan sen niin helpoksi kumota ja niin valmiiksi horjumaan, ja\nmielipiteeni niin vakaantumattomaksi, että syömättömänä tunnen olevani\ntoinen mies kuin aterian jälkeen. Jos terveyteni ja kaunis, kirkas\npäivä mieltäni hivelevät, niin olen rakastettava mies; jos minulla on\nliikavarvas painamassa jalkaani, niin olen ärtyisä, epämiellyttävä ja\njuro; sama hevosen juoksutapa tuntuu minusta milloin rasittavalta,\nmilloin helpolta, sama tie nyt lyhyemmältä, toisen kerran pitemmältä,\nsama muoto milloin enemmän, milloin vähemmän miellyttävältä; milloin\nkykenen kaikkeen, milloin en kykene mihinkään; mikä minua nykyhetkellä\nilahduttaa, se minua kerran surettaa. Mieltäni myllertävät lukemattomat\nsokeat ja satunnaiset liikutukset: joko olen melankoolisella tahi\nkoleerisella tuulella, ja omalla luvallaan vallitsee minussa milloin\nmieliharmi, milloin hilpeys.\n\nKun avaan kirjoja, olen ehkä huomannut jossakin kohdassa erinomaista\nkauneutta, joka on tenhonnut mieleni; jos joskus toiste satun palaamaan\nsamalle kohdalle, niin turhaan sitä kääntelen puolelle ja toiselle,\nturhaan sitä taivuttelen ja käsittelen, se on outo ja muodoton möhkäle\nminulle. Kirjoitelmissanikaan en aina tunne ensimmäisen ajatukseni\nsävyä, nähdessäni sen jälleen; en tiedä, mitä olen tahtonut sanoa, ja\npilaan usein asiani korjailemalla ja panemalla niihin uuden ajatuksen,\nkun en enää ymmärrä alkuperäistä, joka oli parempi. Minä vain horjun\nedes takaisin: älyni ei aina kulje eteenpäin, se häilyy, se harhailee\n\n                         _velut minuta magno\n    deprensa navis in mari, vesaniente vento_.[348]\n\nUseasti, kun harjoituksen vuoksi ja huvikseni olen ottanut\npuolustaakseni omalle kannalleni päinvastaista mielipidettä, niinkuin\nusein kernaasti teen, järkeni, kääntäen huomionsa sille taholle, sitoo\nminut siihen niin lujasti, etten enää huomaa ensimmäisen mielipiteeni\noikeutusta, vaan luovun siitä. Minä ikäänkuin vedän itseni mukaani\nsinne, minne päin kallistan itseäni, olkoonpa se mille puolelle\ntahansa, ja menen mennessäni omasta painostani.\n\nJokainen voisi kai sanoa itsestään jotenkin samaa, jos hän tarkkaisi\nitseään niin kuin minä; saarnaajat tietävät, että mielenliikutus, joka\nheidät valtaa puhuessa, yllyttää heidän uskoansa; ja että suuttuessamme\näidymme kovemmin puolustamaan väitettämme, juurrutamme sen itseemme ja\npidämme siitä kiinni ankarammin ja jyrkemmin kuin kiihkottomalla ja\nlevollisella mielellä ollessamme. Te selostatte yksinkertaisesti jonkin\nasian asianajajalle; hän vastaa horjuen ja epäröiden; te tunnette, että\nhänelle on yhdentekevää, kumpaa riitapuolta hän ottaa puolustaaksensa;\nmutta, jos olette antaneet hänelle hyvän maksun, jotta hän tarttuisi\nasiaan ja asettuisi siinä määrätylle kannalle, jos se alkaa kiinnittää\nhänen mieltänsä, jos hänen harrastuksensa siihen on lämminnyt,\nniin hänen järkensä ja tietonsa lämpiää samalla; kas silloin hänen\nymmärrykselleen näyttäytyy ilmeinen ja epäilemätön totuus, hänelle\nkoittaa siinä aivan uusi valo, hän uskoo sen täydellä todella ja on\nvakuutettu, että se on niin. Vieläpä melkein luulen, että kiihko, joka\nsyntyy harmista ja itsepäisyydestä esivallan ja vaaran painostusta ja\nankaruutta vastaan tahi maineen halu on ajanut monenkin miehen pitämään\nkiinni aina polttoroviolle asti mielipiteestä, jonka puolesta hän\nystäviensä kesken ja vapaudessaan ei olisi halunnut polttaa sormensa\npäätäkään.\n\nRuumiillisien intohimojen sielullemme antamat työnnit ja sysäykset\nvaikuttavat siihen suuresti; mutta vielä voimakkaammin sen omat\nintohimot, joiden vallassa se on niin kovin, että ehkä voi väittää,\nettei sitä mikään muu aja liikkeelle, kuin sen omien tuulten henki,\nja että, jos ne eivät sitä liikuttaisi, se pysyisi toimimatta, kuten\naavalla merellä laiva, jonka tuulet jättävät apuansa vaille; ja ken\nniin väittäisi, asettuen peripateetikkojen kannalle, se ei tekisi\nmeille suurta vääryyttä, koska on tunnettua, että useimmat sielun\nkauneimmista toiminnoista lähtevät tästä intohimojen antamasta\nsysäyksestä ja tarvitsevat sitä. Urhoollisuus, sanovat he, ei\nvoi kehittyä täydelliseksi ilman vihanpuuskan avustusta; _semper\nAiax fortis, fortissimus tamen in furore;_[349] eikä ilkiöiden\nja vihollisten kimppuun käy kyllin tarmokkaasti se, joka ei ole\nvihoissaan; ja he vaativat, että asianajajan tulee nostattaa\nsuuttumusta tuomareissa, saadakseen heiltä oikeutta.\n\nIntohimot yllyttivät toimimaan Themistokleen, yllyttivät Demostheneen,\nja ovat ajaneet filosofit tekemään tutkimuksia, valvomaan öitä ja\nmatkustamaan vieraille maille, ne kannustavat meitä kunniaan, oppiin ja\nterveyteen, jotka ovat hyödyllisiä tarkoitusperiä; ja tuo haluttomuus\nkärsimään surua ja mielipahaa on omiaan pitämään omassatunnossa\nvireillä synnintuntoa ja katumusta, ja saa meidät tuntemaan Jumalan\nvitsaukset meidän parannukseksemme ja esivallan määräämän kurituksen\nvitsaukset; myötätunto on kannustimena armahtavaisuuteen; ja pelkomme\ntekee meidät viisaiksi varjelemaan ja hoitamaan itsemme; ja kuinka\nmonta jaloa tekoa aiheuttaakaan kunnianhimo, kuinka monta ylpeys!\nLyhyesti, ei mitään erinomaista ja toimitarmoista hyvettä ole ilman\njonkinlaista tavallista voimakkaampaa mielenliikutusta. Eikö tämä\nehkä ole yksi syy, joka on saanut epikurolaiset vapauttamaan Jumalan\nkaikesta huolenpidosta ja murheesta meidän asioistamme, koskapa\nhän ei voinut osoittaa hyvyyttänsäkään meitä kohtaan järkyttämättä\nlevollisuuttaan intohimoilla, jotka ovat kuin kannustimina ja\nkiihoittimina ajamassa sielua hyveellisiin tekoihin? Vai uskoivatko\nhe toisin ja pitivät niitä ikäänkuin myrskyinä, jotka viekoittelevat\nsielun häpeällisellä tavalla pois sen rauhallisuudesta? _Ut maris\ntranquillitas intelligitur, nulla, ne minima quidem, aura fluctus\ncommovente; sic animi quietus et placatus status cernitur, quum\nperturbatio nulla est, qua moveri queat_.[350]\n\nMitä ymmärryksen ja järjen eri tiloja, mitä ristiriitaisia ajatustapoja\ntarjoovatkaan nähtäviksemme erilaiset intohimomme! Mitä luottamusta\nmeillä siis voi olla sellaiseen, joka on niin epävakava ja vaihteleva,\njoka luonnostaan on kiihkon herruuden alainen, ja toimii aina vain\npakonalaisena, eikä omassa vapaudessaan? Jos järkemme on itse\nsairaudesta ja sekasorrosta riippuvainen, jos sen on pakko vastaanottaa\nintohimolta ja yltiöllisyydeltä vaikutelmansa asioista, niin mitä\nluotettavuutta me voimme siltä odottaa?\n\nEikö filosofia ole liian rohkea arvellessaan, että ihmiset suorittavat\nsuurimmat ja eniten jumaluutta lähentelevät tekonsa ollessaan\nsuunniltaan, raivoissaan ja mielettöminä? Me tulemme paremmiksi, kun\nmenetämme järkemme ja se joutuu huumaustilaan; ne molemmat luonnolliset\ntiet, joita myöten voimme päästä jumalten työhuoneeseen ja siellä nähdä\nedeltäpäin kohtaloiden kulun, ovat raivo ja uni. Tämä on lystikästä\najatella: kun intohimot vääntävät sijoiltaan järkemme, niin meistä\ntulee hyveellisiä; kun raivo tahi kuoleman kuva riistää sen meiltä\nkokonaan, niin meistä tulee profeettoja ja tietäjiä. En koskaan ole\nkernaammin uskonut filosofian puheita. Puhdas innoitus, jonka pyhä\nTotuus on puhaltanut filosofian mieleen, se pakottaa sen vastoin omaa\nväitettänsä tunnustamaan, että sielumme rauhallinen tila, sen vakava\ntila, tervein tila, minkä filosofia sille voi luoda, ei ole sen paras\ntila; valvova tilamme on untelompi kuin uni; viisautemme ei ole niin\nviisas kuin mielettömyys; unemme ovat arvokkaampia kuin järkipuheemme;\nhuonoin tila, minkä voimme valita, on se, että emme ole suunniltamme.\nMutta eikö filosofia luule meillä olevan kylliksi älyä huomataksemme,\nettä se ääni, joka sanoo sielun ruumiista vapaana ollessaan olevan niin\nselvänäköisen, niin suuren niin täydellisen, ja ruumiissa ollessaan\nniin maallisen, tietämättömän ja sokean, se on ääni, joka lähtee tuossa\nmaallisessa, tietämättömässä ja sokeassa ihmisessä olevasta sielusta,\nja siitä syystä ääni, johon ei voi luottaa, ja jota ei voi uskoa?\n\nLuonnonlaatuni kun on tarmoton ja hidas, niin minulla ei ole suurta\nkokemusta noista ankarista mielenkuohuista, joista enimmät äkkiä\nyllättävät sielumme, antamatta sille aikaa malttaa mieltänsä. Mutta\nvaikka se intohimo, jonka sanotaan syntyvän nuorten miesten sydämessä\njoutilaisuudesta, kehittyykin aikaa myöten ja asteittain kasvaen,\nniin se aivan ilmeisesti niille, jotka ovat koettaneet asettua sen\nmahtia vastustamaan, kuvaa sitä voimakasta kääntymystä ja muutosta,\njoka järjessämme tapahtuu. Olen ennen aikaan koettanut panna parastani\nkestääkseni ja lannistaakseni sen, sillä kaukana siitä, että olisin\nniitä, jotka kutsuvat luokseen paheita, en lähde niiden seuraan,\nelleivät ne tempaa minua mukaansa; tunsin sen syntyvän, kasvavan ja\nkarttuvan vastustuksestani huolimatta, ja vihdoin tarttuvan minuun ja\nvaltaavan minut aivan näkevänä ja elävänä siihen määrään, että kaikki\nikäänkuin huumeessa alkoi minusta näyttää toiselta kuin tavallisesti;\nnäin himoitsemani esineen avujen ilmeisesti suurenevan ja kasvavan\nja tunsin mielikuvitukseni tuulen niitä pullistavan ja paisuttavan,\nyritykseni vaikeuksien helpponevan ja tasoittuvan, järkeni ja\nomantuntoni väistyvän takaisin; mutta tuon hehkun hälvettyä sieluni\nyhdessä silmänräpäyksessä kuin salaman kirkkaassa valossa näkevän\njälleen kaikki toisin, muuttavan tilaa ja arvostelutapaa, peräytymisen\nvaikeuksien minusta näyttävän suurilta ja voittamattomilta ja samojen\nesineiden aivan toisen tuntuisilta ja näköisiltä kuin miltä himon hehku\noli saanut ne minusta näyttämään. Kumpi oli totuudenmukaisempaa? Pyrrho\nei sitä tiedä. Me emme ole koskaan tautia vailla; kuumeissa meitä\nmilloin polttaa, milloin vilustaa; polttavan intohimon tilasta vaivumme\ntaas viluttavan intohimon tilaan; minkä verran olin heittäytynyt\neteenpäin, saman verran paiskaudun jälleen taaksepäin:\n\n    _Qualis ubi alterno procurrens gurgite pontus\n    nunc ruit ad terras, scopulosque superiacit undam\n    spumeus, extremamque sinu perfundit arenam;\n    nunc rapidus retro, atque aestu revoluta resorbens\n    saxa, fugit, littusque vado labente relinquit_.[351]\n\nMutta nyt tämän vaihemielisyyteni tunnosta on minussa syrjäseurauksena\nkehittynyt jonkinlainen katsantokannan vakavuus, enkä ole paljoakaan\nmuuttanut ensimmäisiä ja luontaisia mielipiteitäni; sillä niin\ntodennäköiseltä kuin uutuus tuntuukin, niin en helposti vaihda,\nkoska pelkään menettäväni siinä kaupassa; ja koska kerran en kykene\nvalitsemaan, niin hyväksyn toisten suorittaman valinnan ja pysyn\nsillä kannalla, mille Jumala on minut asettanut; muutoin en voisi\nvarjella itseäni pyörimästä lakkaamatta. Siten olen, Jumalan armon\navulla, säilyttänyt itseni ehjänä, vapaana omantunnon myrskyistä ja\nlevottomuuksista, uskontomme vanhoissa uskoissa, huolimatta niin\nmonista aikamme synnyttämistä lahkoista ja eriseuroista. Muinaisajan\nkirjailijain teokset, tarkoitan hyvät teokset, runsassisältöiset ja\nluotettavat, houkuttelevat minut puoleensa ja saavat minut taipumaan\nmelkeinpä mihin tahtovat. Se, mikä minulla on kädessäni, näyttää\nminusta aina etevimmältä; minusta ne ovat oikeassa kukin vuoroonsa,\nvaikka ne ovat ristiriidassa keskenään; se helppous, jolla älykkäät\nhenget tekevät todennäköiseksi minkä tahtovat, ja jonka vuoksi ei ole\nmitään niin eriskummaista, etteivät he yrittäisi antaa sille kylliksi\nväriä pettääkseen minunlaiseni yksinkertaisen miehen, se osoittaa\nilmeisesti heidän todistuksensa heikkouden. Taivas ja tähdet ovat\nliikkuneet kolme tuhatta vuotta; niin olivat kaikki ihmiset uskoneet,\nkunnes Kleanthes Samoslainen, tahi Theophrastoksen mukaan Niketas\nSyrakusalainen, keksi väitteen, että maa liikkuu, kiertäen akselinsa\nympäri pitkin eläinradan kaltevaa kehää; ja meidän aikanamme on\nKopernikus niin hyvin perustellut tuon opin, että hän johtaa siitä\nsangen säännöllisesti kaikki astrologiset seuraukset. Mitä päätämme\ntästä muuta kuin että meidän ei tule välittää siitä, kumpiko on asian\nlaita? Ja kuka tietää, eikö kolmas mielipide tuhannen vuoden kuluttua\nkumoa molempia edellisiä?\n\n    _Sic volvenda aetas commutat tempora rerum:\n    quod fuit in pretio, fit nullo denique honore,\n    porro aliud succedit et e contemptibus exit,\n    inque dies magis appetitur floretque repertum\n    laudibus, et miro est mortales inter honore_.[352]\n\nSiis, kun meille julistetaan jotakin uutta oppia, niin meillä on\ntäysi syy epäillä sitä ja muistaa, että ennenkuin se oli keksitty,\nsen vastakohta oli huudossa, ja samoin kuin ensinmainittu on kumonnut\ntämän, niin saattaa vastaisuudessa ilmestyä kolmas keksintö, joka\nsamoin sotii toista vastaan. Ennenkuin Aristoteleen julistamat\nperustotuudet pääsivät arvoon, tyydyttivät toiset perustotuudet\nihmisjärjen, niinkuin nämä nyt tyydyttävät meidät. Mikä valtakirja\nnäillä on, mikä erikoisoikeus siihen, että meidän kekseliäisyytemme\nkulun pitäisi pysähtyä niihin, ja että niiden tulisi kaikkina\ntulevina aikoina vallita meidän uskoamme? Ne eivät ole mahdottomammat\nsyrjäyttää kuin niiden edeltäjät olivat. Kun minua ahdistetaan uudella\ntodistelulla, niin tulee minun ajatella, että mitä minä en voi\ntyydyttää, sen on joku toinen tyydyttävä; sillä on perin typerää uskoa\nkaikki se näennäinen, josta emme voi irtautua; siten kävisi niin, että\nkoko suuren yleisön (ja me kuulumme kaikki suureen yleisöön) usko voisi\nkieppua ympäri kuin tuuliviiri; sillä sen sielun, se kun on pehmeä ja\nvastustuskykyä vailla, olisi pakko ottaa vastaan lakkaamatta toisia ja\ntaas toisia vaikutelmia, jälkimmäinen kun aina pyyhkisi pois edellisen\njättämän jäljen. Ken pitää itseään heikkona, sen tulee vastata,\nniinkuin oikeuden edessä, puhuvansa asiasta neuvonantajalleen, tahi\nturvautua viisaampiin, joilta on saanut opetuksensa.\n\nKuinka kauan aikaa on lääketiede ollut maailmassa? Kerrotaan, että\neräs uusi tulokas, jonka nimi on Paracelsus, muuttaa ja mullistaa\nvanhojen sääntöjen koko järjestelmän, ja väittää, että tähän hetkeen\nasti se ei ole tehnyt muuta kuin vienyt ihmisiä surman suuhun. Uskon,\nettä hän helposti näyttää sen toteen; mutta ei olisi mielestäni kovin\nviisasta uskoa henkeäni hänen uuden kokemuksensa todistusvälineeksi.\nEi pidä uskoa ketä tahansa, sanoo sääntö, sillä kuka tahansa voi sanoa\nmitä tahansa. Eräs ammattimies näiden luonnonopillisten uutuuksien\nja parannusten alalla sanoi minulle jonkin aikaa sitten, että kaikki\nvanhan ajan ihmiset olivat ilmeisesti erehtyneet laskuissaan tuulien\nluonnosta ja liikkeistä, minkä hän lupasi tehdä minulle aivan\nsilminnähtäväksi ja kouraantuntuvaksi, jos tahdoin kuunnella häntä.\nKun olin vähän aikaa kärsivällisesti kuunnellut hänen todistelujaan,\njotka olivat varsin todennäköisiä, sanoin hänelle: \"Kuinka siis!\nNe jotka harjoittivat merenkulkua Theophrastoksen lakien mukaan,\nkulkivatko ne länteenpäin, suunnatessaan matkansa itään? Kulkivatko\nne sivullepäin, tahi taaksepäin?\" -- \"Se oli onnen kauppa\", vastasi\nhän; \"joka tapauksessa he erehtyivät\". Sanoin hänelle siihen, että\nmieluummin uskoin tosiasioita kuin järkipuheita. Mutta nepä sotivatkin\nusein toisiaan vastaan, ja minulle on sanottu, että geometriassa\n(joka luulee saavuttaneensa korkeimman varmuudenasteen tieteiden\njoukossa) on ehdottoman sitovia todistuksia, jotka kumoavat kokemuksen\nosoittaman totuuden, niinkuin Jacques Peletier sanoi minulle kotonani\nlöytäneensä kaksi viivaa, jotka lähenivät toisiaan yhtyäkseen, ja\njoista hän kuitenkin todisti, etteivät ne koskaan ikipäivinä voisi\npäästä koskettamaan toisiaan. Ja pyrrholaiset eivät käytä todistuksiaan\nja järkeään muuhun kuin kumotakseen minkä kokemus on osoittanut\nilmeiseksi; ja ihmeellistä on, mihin määrään saakka meidän notkea\njärkemme on heitä totellut tuossa tarkoituksessa kumota ilmeisiä\ntosiasioita; he näet todistavat yhtä sitovasti, että me emme liiku,\nettä emme puhu, ettei ole mitään painavaa eikä lämmintä, kuin me\ntodistamme mitä todennäköisimmät asiat.\n\nPtolemaios, joka oli suuri merkkimies, oli määrännyt meidän maailmamme\nrajat; kaikki muinaiset filosofit luulivat tuntevansa sen koon, paitsi\neräitä syrjäisiä saaria, jotka saattoivat jäädä heidän tietopiirinsä\nulkopuolelle; tuhat vuotta sitten olisi ollut pyrrholaisuutta epäillä\nkosmografiatiedettä ja sen väitteitä, jotka jokainen hyväksyi; oli\nkerettiläisyyttä uskoa antipodeja olevan olemassa; ja nyt meidän\naikanamme on vasta löydetty ääretön ala mannermaata, ei yksityinen\nsaari eikä seutu, vaan melkein yhtä laaja alue kuin se, minkä ennen\ntunsimme. Nykyajan maantieteilijät tietysti vakuuttavat, että nyt on\nkaikki löydetty ja kaikki nähty;\n\n    _nam quod adest praesto, placet et pollere videtur_.[353]\n\nMutta tahtoisinpa tietää, eikö olisi typerää, jos kerran Ptolemaios on\nmuinoin erehtynyt asiasta järkensä esittämiin perustuksiin nojaten, nyt\nluottaa siihen, mitä nämä siitä sanovat, ja eikö ole luultavampaa, että\nse suuri kappale, jota me sanomme Maailmaksi, on jotakin kokolailla\ntoista, kuin mitä me päättelemme sen olevan.\n\nPlaton sanoo, että se muuttaa ulkomuotoa joka suuntaan, että taivas,\ntähdet ja aurinko joskus kääntävät päin vastoin sen liikkeen, jonka\nnäemme niillä olevan, muuttaen idän länneksi. Egyptin papit sanoivat\nHerodotokselle, että heidän ensimmäisestä kuninkaastaan lukien, josta\najasta oli vähän päälle yksitoista tuhatta vuotta (ja he näyttivät\nhänelle kaikkien kuningastensa luonnon mukaan veistetyt kuvapatsaat),\naurinko oli muuttanut rataa neljä kertaa; että meri ja maa vaihtuvat\nvuorotellen toinen toiseksensa; että maailman synty on rajoittamaton.\nAristoteles ja Cicero sanovat samoin, ja eräs meikäläisistä väittää,\nkutsuen todistajikseen Salomon ja Esaian, että se on ikivanha,\nkuolevainen, ja syntyy uudestaan monin vuoroin; välttääkseen näitä\nvastakohtia, että Jumala on ollut joskus luoja ilman luontokappaletta;\nettä hän on ollut toimetonna; että hän on luopunut toimettomuudestaan,\nryhtyen tähän työhön, ja että hän siis on muutoksen alainen.\nKuuluimmassa kreikkalaisista koulukunnista maailmaa pidetään jumalana,\ntoisen suuremman jumalan luomana, ja se on kokoonpantu ruumiista ja\nsielusta, joka sijaitsee sen keskustassa, leviten musikaalisissa\nrytmeissä sen kehälle; se on jumalallinen, sangen onnellinen, sangen\nsuuri, sangen viisas, iankaikkinen; siinä on toisia jumalia, maa, meri,\ntähdet, jotka pitävät toisiaan sopusuhtaisessa ja lakkaamattomassa\nliikkeessä ja jumalaisessa tanssissa, milloin kohdaten toisensa,\nmilloin loitoten toisistaan, piiloutuen, näyttäytyen, vaihtaen\njärjestystä milloin eteen-, milloin taaksepäin. Herakleitos väitti\nmaailman olevan kokoonpannun tulesta, ja kohtaloiden määräyksestä\nsen piti kerran syttyä ja purkautua tuleksi, ja syntyä vielä kerran\nuudelleen. Ja ihmisistä sanoo Apuleius: _singillatim mortales, cunctim\nperpetui_.[354]\n\nAleksanteri kirjoitti äidilleen erään egyptiläisen papin kertomuksen,\njoka perustui heidän muistomerkkeihinsä ja todisti tämän kansakunnan\nvanhuuden äärettömäksi ja käsitti toisten maiden synnyn ja edistyksen\ntotuuden mukaisesti. Cicero ja Diodorus sanovat aikanaan, että\nkhaldealaiset pitivät luetteloa yli neljästä sadasta tuhannesta\nvuodesta; Aristoteles, Plinius ja muut, että Zoroaster eli kuusi\ntuhatta vuotta ennen Platonin aikaa. Platon sanoo, että Saïs-kaupungin\nasukkailla on kirjallisia muistomerkkejä kahdeksan tuhannen vuoden\najalta, ja että Athenan kaupunki rakennettiin tuhat vuotta ennen\nmainittua Saïs-kaupunkia. Epikuros sanoo, että samalla kuin oliot ovat\ntäällä sellaisina kuin ne näemme, ne ovat aivan samanlaisina ja samassa\nmuodossa monissa toisissa maailmoissa; ja sen hän olisi sanonut vielä\nsuuremmalla varmuudella, jos hän olisi nähnyt niin eriskummaisissa\nesimerkeissä tuon uuden Länsi-Intian maailman ja meidän nykyisen ja\nentisen maailmamme yhtäläisyydet ja yhdenmukaisuudet.\n\nItse asiassa olen usein, tarkastellessani sitä, mitä on tullut\ntietoomme tämän maallisen yhteiskuntajärjestyksen kehityksestä,\nihmetellen huomannut, kuinka yhtäpitäviä ovat niin lukuisat paikassa\nja ajassa sangen kaukana toisistaan olevat kansanomaiset eriskummaiset\nluulot ja villit tavat ja uskot, jotka eivät miltään kannalta katsoen\nnäytä riippuvan meidän luontaisesta ymmärryksestämme. Ihmishenki on\nsuuri ihmeitten tekijä! Mutta tuossa yhtäpitäväisyydessä on jotakin\nvielä oudomman näköistä; se tavataan myöskin nimissä ja lukemattomissa\nmuissa seikoissa: niinpä siellä tavattiin kansakuntia, jotka\ntietääksemme eivät koskaan olleet kuulleet mitään meistä ja joiden\nkeskuudessa ympärileikkausta pidettiin arvossa; kansakuntia, joilla\noli valtioita ja suuria yhteiskuntia, joita hoitivat naiset ilman\nmiesten avustusta; toisia, joiden keskuudessa meidän paastoamisemme ja\npaastonaikamme olivat edustettuina, ja niihin lisättynä pidättäytyminen\nnaisista; toisia, jotka monin tavoin pitivät arvossa meidän ristejämme:\nyhtäällä niillä korotettiin hautajaisten kunniaa, toisaalla käytettiin\nniitä, ja nimenomaan pyhän Andreaan ristiä, torjumaan öisiä näkyjä\nja pantaviksi lasten vuoteille noituuksia vastaan, toisessa paikassa\ntavattiin sangen korkea puinen risti, jota palveltiin sateen jumalana,\nja se oli sangen kaukana mannermaalla. Siellä tavattiin meikäläisten\nkurituslaitosten sangen tarkka vastine, piispanhiippojen käyttö,\npappien naimattomuus, uhriteurasten sisälmyksistä ennustamisen taito,\npidättäytyminen kaikenlaisesta lihasta ja kalasta heidän ruuassaan,\npappien tapa käyttää jumalanpalvelusta toimittaessaan erikoista,\neikä kansan, kieltä, ja tuo käsitys, että ensimmäisen jumalan oli\nkarkoittanut toinen, hänen nuorempi veljensä; että ihmiset luomisen\njälkeen nauttivat kaikkia hyvyyksiä, mutta että näitä sittemmin on\nsupistettu heidän syntiensä tähden, muutettu heidän aluettaan ja\nhuononnettu heidän luonnollista asemaansa; että muinoin taivaan vesien\npaisumus hukutti heidät; että siitä pelastui vain harvoja perheitä,\njotka heittäytyivät korkealla oleviin vuorenrotkoihin, joiden suut\nhe, suljettuaan sinne sisälle monenlaisia eläimiä, tukkesivat, niin\nettä vesi ei päässyt niihin; että kun he huomasivat sateen lakkaavan,\nhe päästivät ulos koiria, ja kun nämä olivat palanneet puhtaina ja\nmärkinä, he päättivät, että vesi vielä tuskin oli laskenut; kun he\nsitten, laskettuaan ulos toisia koiria, näkivät näiden palaavan\nlikaisina, lähtivät he ulos kansoittamaan jälleen maailman, jonka he\nhuomasivat olevan täynnä pelkkiä käärmeitä.\n\nEräässä paikassa tavattiin vakaumus viimeisestä tuomiosta, niin että\nasukkaat pahastuivat tavattomasti espanjalaisille, jotka heittivät\nhajalleen kuolleiden luut, kaivaessaan kalleuksia haudoista, ja he\nsanoivat, että nuo hajanaiset luut eivät voisi helposti jälleen\nliittyä toisiinsa; tavattiin vaihtokauppa, eikä muunlaista kauppaa\nmarkkinoita ja toripäiviä tätä tarkoitusta varten; kääpiöitä ja\nrujoja henkilöitä ruhtinasten pöytäin koristuksina; heidän lintujensa\nluonnon mukaan sovitettu ajohaukan käyttö metsästykseen; tyrannimaisia\nylimääräisiä veroja; herkullisia puutarhantuotteita; tansseja,\nnuoralla tanssijain hyppyjä, soitinmusiikkia; vaakunakilpiä; pallo-,\nnoppa-ja arpapelejä, johon viimemainittuun he usein innostuvat siihen\nmäärään, että panevat itsensä ja vapautensa peliin; ei muunlaista\nlääketaitoa kuin taikoja; kuvioilla kirjoittamisen tapa; usko, että oli\nyksi ainoa ensimmäinen ihminen, kaikkien kansojen isä; sellaisen Jumalan\npalvonta, joka eli muinoin ihmisenä täydellisessä neitseellisyydessä,\npaastossa ja katumuksessa, saarnaten luonnon ja uskonnollisten menojen\nlakia, ja joka katosi maailmasta ilman luonnollista kuolemaa; luulo,\nettä oli olemassa jättiläisiä; tapa päihdyttää itsensä heidän juomillaan\nja juoda aikalailla; uskonnollisia koristeita, joihin on maalattu\nkuolleiden luita ja päitä; messupaitoja, vihkivettä, vihkivesi-viuhkoja;\nnaisia ja palvelijoita, jotka kilvan tarjoutuvat poltettaviksi ja\nhaudattaviksi kuolleen aviomiehensä tahi herransa mukana; laki, että\nvanhin poika perii koko omaisuuden, ja nuoremmalle ei varata muuta osaa\nkuin että hänen on toteltava; tapa, että ylennettäissä johonkin\nkorkea-arvoiseen virkaan, se, joka ylennetään, ottaa toisen nimen ja\nluopuu omastaan; tapa kaataa kalkkia vastasyntyneen lapsen polville ja\nsanoa hänelle: \"Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen\ntuleman\"; lintujen lennosta ennustamisen taito. Nuo meidän uskontomme\ntyhjät varjot, jotka näkyvät eräissä näistä esimerkeistä, todistavat sen\narvokkuutta ja jumalallisuutta; se on jollakin tavoin hiipinyt sekä\nkaikkien tämänpuolisten pakanakansain keskuuteen jonkin jäljittelyn\nmuodossa että myöskin noiden raakalaisten keskuuteen, ikäänkuin yleisen\nja yliluonnollisen ilmestyksen vaikutuksesta; sillä siellä tavattiin\nmyöskin usko kiirastuleen, mutta uudessa muodossa; saman vaikutuksen,\nminkä me uskomme olevan tulella, uskovat he olevan kylmällä, ja\najattelevat sielujen sekä puhdistuvan että saavan rangaistuksensa\näärettömän ankarasta kylmyydestä. Ja tämä esimerkki johtaa mieleeni\ntoisen huvittavan eroavaisuuden: samoin, näet, kuin siellä tavattiin\nkansoja, joilla oli tapana pitää kalunsa päätä paljaana, ja jotka\nleikkasivat siitä pois nahan muhamettilaiseen ja juutalaiseen tapaan,\nsamoin tavattiin toisia, jotka niin tunnontarkasti karttoivat sen\npaljastamista, että he pitivät nahkaa hyvin huolellisesti pienillä\nnauhoilla venytettynä ja sidottuna sen päälle, peläten, että se pistäisi\nnäkyviin; ja myöskin sen eroavaisuuden, että niinkuin me kunnioitamme\nkuninkaita ja juhlia koristautumalla siisteimmillä vaatteilla mitä\nmeillä on, niin eräillä seuduilla alamaiset, osoittaakseen koko\neriarvoisuutensa ja nöyryytensä kuningastaan kohtaan, esiintyivät hänen\nedessään huonoimmissa vaatteissaan, ja astuessaan palatsiin vetivät\njonkin vanhan rikkinäisen puvun hyvän pukunsa ylle, jotta kaikki loisto\nja koreus jäisi heidän herrallensa. Mutta jatkakaamme!\n\nJos luonto sulkee tavallisen kehityksensä rajojen piiriin, kuten\nkaiken muun, niin myöskin ihmisten uskot, arvostelut ja mielipiteet;\njos näillä on kiertokulkunsa, aikakautensa, syntynsä ja kuolemansa,\nniinkuin kaaleilla; jos taivas niitä mullistelee ja muuttelee\nmielensä mukaan, niin mikä mahtava ja pysyväinen arvovalta on\nmeidän katsottava niillä olevan? Jos meille kokemuksen nojalla on\naivan varmaa, että olentomme muoto riippuu ilmasta, ilmastosta ja\nmaanlaadusta siellä, missä synnyimme, ei vain ihonväri, ruumiin koko\nja rakenne, esiintymistavat, vaan myöskin sielun kyvyt; _et plaga\ncoeli non solum ad robur corporum, sed etiam animorum facit_,[355]\nsanoo Vegecius; ja jos se jumalatar, joka perusti Athenan kaupungin,\nvalitsi sen paikaksi senluontoisen seudun, että se teki ihmiset\njärkeviksi, kuten Egyptin papit ilmoittivat Solonille; _Athenis\ntenue coelum; exquo etiam acutiores putantur Attici; crassum Thebis;\nitaque pingues Thebani et valentes;_[356] niin että samoin kuin\nhedelmät ja eläimet tulevat erilaisia, myöskin ihmiset ovat synnystään\nenemmän ja vähemmän sotaisia, oikeudenmukaisia, kohtuullisia ja\nkuuliaisia, yhtäällä viinaan meneviä, toisaalla varkaansekaisia tahi\nhuorimuksia, missä herkkiä taikauskoon, missä vääräuskoisuuteen,\nmissä taipuvaisia vapauteen, missä orjuuteen, kykeneviä johonkin\ntieteeseen tahi taiteeseen, kömpelöitä tahi älykkäitä, tottelevaisia\ntahi kapinallisia, hyviä tahi pahoja sen paikan laadun mukaan, mihin\nhe ovat asettuneet, ja niin että ne, kuten puut, muuttavat luontoa,\njos ne siirretään toiseen paikkaan, mikä oli syynä, jonka vuoksi\nKyyros ei tahtonut sallia persialaisten lähteä maastaan, kolkosta ja\nmäkisestä, asettuakseen toiseen lauhkeaan ja tasaiseen, sanoen, että\nmöyheät ja pehmeät maat tekevät ihmiset veltoiksi, ja hedelmälliset\nheidän henkensä hedelmättömiksi; -- jos näemme milloin toisen tieteen\nja uskon, milloin toisen kukoistavan, jonkin taivaallisen vaikutuksen\nvoimasta, toisen vuosisadan synnyttävän toisenlaisia luonteita ja\ntotuttavan ihmiskunnan toisenlaisiin tapoihin, ihmisten henkien olevan\nmilloin voimakkaita, milloin laihoja, kuten peltomme; -- niin miten\nkäy kaikkien noiden jalojen etuoikeuksien, joista me ylpeilemme? Koska\nyksi viisas mies voi erehtyä, ja sata miestä, ja monet kansat, vieläpä\nihmiskunta, meidän tietääksemme, erehtyy useampien vuosisatojen aikana\ntässä tahi tuossa asiassa, niin mitä varmuutta meillä on siitä, että\nse joskus lakkaa erehtymästä, ja että se tällä vuosisadalla ei ole\nväärässä?\n\nMinusta tuntuu, että muiden kyvyttömyytemme todistusten joukossa ei\npidä unohtaa sitä, että ihminen ei toiveissaankaan osaa löytää sitä,\nmitä hän tarvitsee; että, en tahdo sanoa nauttiessamme, mutta emme edes\nmielikuvituksessammekaan emmekä toivomuksissamme voi olla yksimielisiä\nsiitä, mitä tarvitsemme tyydyttääksemme itsemme. Antakaamme ajatuksemme\nleikellä ja ommella mielin määrin; se ei voi edes haluta sitä, mikä\nsille on omiaan, eikä tyydyttää itseään:\n\n                         _Quid enim ratione timemus\n    aut cupimus? quid tam dextro pede concipis, ut te\n    conatus non paeniteat, votique peracti_?[357]\n\nSiitä syystä Sokrates pyysi jumalia vain antamaan hänelle sen, minkä\ntiesivät olevan hänelle terveellistä, ja lakedaimonilaisten julkinen ja\nyksityinen rukous sisälsi yksinkertaisesti, että se, mikä oli hyvää ja\nkaunista, heille suotaisiin, ja jätti korkeimman mahdin ehdonvaltaan\nsen eroittelemisen ja valikoimisen:\n\n    _coniugium petimus, partumque uxoris; at illis\n    notum qui pueri, qualisque futura sit uxor;_[358]\n\nja kristitty rukoilee Jumalaa, että hänen tahtonsa tapahtuisi,\nvälttääkseen sitä tukalaa asemaa, jonka runoilijat keksivät\nMidas-kuninkaasta kertoessaan. Hän rukoili jumalia, että kaikki, mitä\nhän koskettaisi, muuttuisi kullaksi; hänen rukouksensa kuultiin: hänen\nviininsä muuttui kullaksi, hänen leipänsä kullaksi ja hänen patjansa\nhöyhenet, ja kullaksi hänen paitansa ja vaatteensa, niin että hän\ntunsi toivomansa nauttimisen raskaana taakkana painavan itseänsä ja\nhuomasi saaneensa lahjaksi sietämättömän hyvän; hänen täytyi peruuttaa\nrukouksensa:\n\n    _attonitus novitate mali, divesque, miserque,\n    effugere optat opes, et quas modo voverat, odit_.[359]\n\nPuhukaamme minusta itsestäni: Nuorena ollessani rukoilin onnelta\nyhtä hartaasti kuin mitään muuta Pyhän Mikaelin ritarin merkkiä;\nsillä se oli silloin ranskalaisen aatelin korkein kunniamerkki ja\nsangen harvinainen. Onni soi sen minulle hyväntahtoisesti; sen sijaan\nettä se olisi korottanut ja ylentänyt minut paikaltani, jotta sen\nsaavuttaisin, se kohteli minua paljon suosiollisemmin: se laski ja\nalensi sen aina olkapäilleni asti ja alemmaksikin. Kun Kleobis ja Biton\nTrophonius ja Agamedes olivat rukoilleet, edelliset jumalattareltaan,\njälkimmäiset jumalaltaan heidän hurskautensa arvoista palkintoa, saivat\nhe kuoleman lahjaksi; niin suuresti taivahisten mielipiteet siitä,\nmitä tarvitsemme, eroavat meidän omista mielipiteistämme! Jumala voisi\nmeille suoda rikkaudet, kunniasijat, elämän ja terveydenkin joskus\nvahingoksemme; sillä kaikki, mitä mielemme tekee, ei ole meille aina\nterveellistä. Jos hän parantumisen sijaan lähettää meille kuoleman tahi\ntautiemme pahenemisen, _virga tua et baculus tuus ipsa me consolata\nsunt;_[360] hän tekee sen viisaan huolenpitonsa syistä, joka näkee sen,\nmikä on meille tulevaa, paljoa varmemmin kuin me osaamme sen tehdä; ja\nmeidän tulee käsittää se hyvin päin, sangen viisaasta ja ystävällisestä\nkädestä lähteneeksi:\n\n                              _si consilium vis:\n    permittes ipsis expendere numinibus, quid\n    conveniat nobis, rebusque sit utile nostris ...\n    cavior est illis homo quam sibi_,[361]\n\nsillä jos heiltä pyydät kunnianosoituksia, korkeita virkoja, niin\npyydät heitä heittämään sinut taisteluun tahi arpapeliin, tahi jotakin\nmuuta, jonka päätös on sinulle tuntematon ja hyöty epäiltävä.\n\nFilosofien kesken ei ole ankarampaa eikä tuimempaa taistelua kuin se,\njonka aiheuttaa kysymys ihmisen korkeimmasta hyvästä. Siitä syntyi\nVarron laskujen mukaan kaksisataa kahdeksankymmentä kahdeksan lahkoa.\n_Qui autem de summo bono dissentit, de tota philosophiae ratione\ndisputat_.[362]\n\n    _Tres mihi convivae prope dissentire videntur,\n    poscentes vario multum diversa palato:\n    Quid dem? quid non dem? Renuis tu, quod iubet alter;\n    quod petis, id sane est invisum acidumque duobus:_[363]\n\nniin pitäisi luonnon vastata heidän kiistoihinsa ja väittelyihinsä.\nToiset sanovat, että korkein hyvämme on hyve; toiset, että se\non nautinto; toiset, luonnonmukaisuus; toiset, tieto; toiset,\ntuskattomuus; toiset, että se on siinä, ettemme anna näennäisyyksien\npettää itseämme; ja oikkua näyttää muistuttavan tämä toinen vanhan\nPythagoraan lausuma:\n\n    _nil admirari, prope res est una, Numici,\n    solaque, quae possit facere et servare beatum_,[364]\n\njoka on pyrrholaisen koulukunnan tarkoitusperä. Aristoteles pitää\nhengen suuruuden merkkinä sitä, ettei mitään ihmettele, ja Arkhesilaos\nsanoi, että kantansa puolustaminen ja mielipiteen jäykkyys ja\ntaipumattomuus olivat hyveet, mutta myöntyminen ja mukautuminen paheet\nja huonot puolet. Totta kyllä on, että mikäli hän sen väitti varmana\nselviönä, hän poikkesi pyrrholaisuudesta. Kun pyrrholaiset sanovat,\nettä korkein hyvä on _ataraksia_, se on mielipiteen kallistumattomuus,\nniin he eivät tarkoita sanoa sitä ehdottoman varmasti; mutta itse\nheidän sielunsa liikesuunta, joka panee heidät välttämään jyrkänteitä\nja torjumaan sen, mikä on kirkasta ja selvää, tekee heille otolliseksi\ntietyn mielipiteen ja panee heidät hylkäämään toisen.\n\nKuinka hartaasti toivonkaan, että minun eläissäni joko jollakulla\ntoisella tahi Justus Lipsiuksella, joka on oppinein mies, mikä meillä\non jäljellä, sangen hienoälyinen ja arvostelukykyinen, todella\nminun Turnebukseni oikea veli, olisi halua, terveyttä ja kylliksi\nrauhaa koota luetteloon, jaoitella ja luokitella niin rehellisesti\nja tarkasti, kuin meille on mahdollista, muinaisten filosofien\nmielipiteet meidän olemuksestamme ja moraalistamme, heidän väittelynsä,\nriitapuolten nauttima luottamus ja heidän kannattajansa ja esittää,\nkuinka oppi-isät ja heidän kannattajansa ovat elämässään noudattaneet\nopetuksiaan muistettavissa ja esikuvallisissa tapauksissa. Mikä kaunis\nja hyödyllinen teos siitä tulisikaan!\n\nMuutoin, jos meidän on itseltämme saatava elämämme ohjeet, niin mihin\nsekaannukseen joudummekaan? Sillä todennäköisintä, mitä järkemme\nmeille siinä suhteessa neuvoo, on se, että ylimalkaan jokaisen tulee\ntotella maansa lakeja, kuten kuuluu Sokrateen mielipide, jonka hän\nsanoo jumalien hänelle neuvomaksi; ja mitä järkemme sillä tahtoo muuta\nsanoa kuin että velvollisuudellamme on vain sattumasta riippuva ohje?\nTotuuden tulee kaikkialla olla sama; jos ihminen tuntisi sellaisen\nrehellisyyden ja oikeuden, joka olisi ruumistuneena johonkin ja\nolemukseltaan todellinen, niin hän ei sitoisi sitä tämän tahi tuon\nseudun tapojen laatuun; hyvä ei saisi muotoansa persialaisten tahi\nintialaisten käsitystavalta. Ei mikään ole alinomaisemman vaihtelun\nalaista kuin lait: eläissäni olen nähnyt kolmasti ja neljästi\nmuutettavan naapuriemme englantilaisten lakeja, ei vain niitä, jotka\nkoskevat valtiollisia asioita, joita ei tahdotakaan pysyttää vakavalla\nkannalla, vaan niitäkin, jotka koskevat tärkeintä, mitä olla saattaa,\nnimittäin uskontoa; ja se minua hävettää ja harmittaa, varsinkin kun\nse on kansa, jonka kanssa minun paikkakuntalaiseni ovat olleet niin\nläheisissä suhteissa, että talossani on vielä jäljellä eräitä jälkiä\nmeidän muinaisesta orpanuudestamme. Ja täällä meillä olen nähnyt\nmonen seikan, joka meille oli hengen rikos, tulevan lailliseksi; ja\nme, jotka olemme muista riippuvia, saatamme sotaonnen epävarmuuden\nvuoksi kerran joutua syyllisiksi inhimillisen ja jumalallisen\nmajesteetin loukkaamiseen, oikeutemme kun joutuu vääryyden armoille\nja, omistettuamme sen muutamia harvoja vuosia, saa päinvastaisen\nsisällyksen.\n\nKuinka saattoi tuo muinainen jumala selvemmin syyttää ihmisen tietoa\nJumalan olemuksen tuntemattomuudesta ja ilmoittaa ihmisille, että\nheidän uskontonsa ei ollut muuta kuin heidän keksimäänsä, omansa\npitämään koossa heidän yhteiskuntaansa, kuin selittämällä, niinkuin hän\nteki niille, jotka tiedustelivat sitä hänen kolmijalaltaan, \"että oikea\njumalanpalvelus kullekin oli se, jota hän näki noudatettavan sen paikan\ntavoissa, jossa hän oli?\" Oi Jumala! kuinka suuressa kiitollisuuden\nvelassa olemmekaan korkeimman Luojamme hyväntahtoisuudelle siitä,\nettä hän on tehnyt uskontomme riippumattomaksi noista typeristä,\nepävakaisista ja mielivaltaisista hartaudenharjoitus-tavoista ja\nlaskenut sen pyhän sanansa iankaikkiselle perustukselle! Mitä sanoo\nmeille siis tässä pulassa filosofia? Että meidän tulee noudattaa maamme\nlakeja, se on jonkin kansan tahi ruhtinaan mielipiteiden aaltoilevaa\nmerta, kansan tahi ruhtinaan, jotka kuvaavat minulle oikeuden yhtä\nmonilla väreillä ja muuttavat sen yhtä moneen muotoon kuin heissä\non vaihtelevia intohimoja; minun oikeuskäsitykseni ei voi olla niin\ntaipuvainen. Mitä hyvyyttä se on, jonka näin eilen olevan arvossa,\nmutta ei enää huomenna, ja jonka jonkin virran yli kulkeminen muuttaa\nrikokseksi? Mitä totuutta se on, jolle nuo vuoret panevat rajan, ja\njoka on valhetta niiden tuolla puolella olevassa maailmassa?\n\nMutta lystikästä on, että he, antaakseen laeille edes jonkinlaista\nvarmuutta, sanovat niitä olevan eräitä pysyväisiä, ainaisia ja\nmuuttumattomia, joita nimittävät luontaisiksi ja jotka ihmissuvun\noman olemuksen laatu on kaivertanut sen mieleen; ja näitä muutamat\nkatsovat olevan luvultaan kolme, toiset neljä, toiset useampia,\ntoiset harvempia, mikä todistaa, että se on yhtä epävarma merkki kuin\nkaikki muukin. Mutta he ovat niin kovaonnisia (sillä miksi muuksi\nkuin kovaksi onneksi voin sanoa sitä, että lakien niin äärettömässä\njoukossa ei ole edes yhtä, jonka onni ja sokea sattuma olisi saanut\nkaikki kansat poikkeuksetta yksimielisesti hyväksymään?), he ovat,\nsanon, niin onnettomia, että noista kolmesta, neljästä laista ei ole\nainoatakaan, jota ei vain yksi kansa, vaan useammat eivät vastustaisi\nja kieltäytyisi tunnustamasta. Nythän poikkeuksettoman yksimielinen\nhyväksyminen on ainoa todennäköinen tuntomerkki, jonka nojalla he\nvoivat väittää mitään luonnon lakeja olevan olemassa: sillä mitä\nluonto olisi todella meille määrännyt, sitä me epäilemättä aivan\nyksimielisesti noudattaisimme, eikä vain jokainen kansa, vaan myöskin\njokainen yksilö tuntisi sen sorron ja väkivallan, jota hänelle tekisi,\nken tahtoisi nostattaa hänet vastustamaan tuota lakia. Osoittakoot he\nminulle näytteeksi yhden ainoan sellaisen! Protagoras ja Ariston eivät\nmyöntäneet muuta lakien oikeuden olemusta kuin lainlaatijain arvovallan\nja mielipiteen, ja väittivät, että jos se poistetaan, niin se mikä on\nhyvää ja kunniallista menettää ominaisuutensa ja jää yhdentekeväin\nasiain tyhjäksi nimeksi; Thrasymakhos arvelee Platonin teoksissa, ettei\nole muuta oikeutta kuin voimakkaamman etu. Ei missään suhteessa maailma\nole niin monenlainen kuin tapoihin ja lakeihin nähden: täällä pidetään\nkamalana rikoksena montakin seikkaa, joka muualla luetaan ansioksi,\nkuten Lakedamonissa sukkeluus varastamaan; sukulaisten väliset\navioliitot ovat meillä hengen uhalla kielletyt, muualla niitä pidetään\nkunniassa:\n\n                         _gentes esse feruntur\n    in quibus et nato genitrix et nata parenti\n    iungitur, et pietas geminato crescit amore;_[365]\n\nlasten murha, isien murha, vaimojen yhteisyys, varastetun tavaran\nkauppa, hillittömyys kaikenlaisissa nautinnoissa, lyhyesti sanoen,\nei ole mitään niin äärimmäistä, ettei jonkin kansakunnan tapa sitä\nhyväksyisi.\n\nOn kyllä luultavaa, että on olemassa luonnon lakeja, niinkuin näkyy\ntoisten luontokappalten keskuudessa, mutta meidän keskuudestamme\nne ovat hävinneet, tämä mainio ihmisjärki kun tuppautuu kaikkialle\nmestaroimaan ja komentelemaan, sotkien ja sekoittaen asiain laidan\noman turhamaisuutensa ja vaihemielisyytensä mukaan: _nihil itaque\namplius nostrum est; quod nostrum dico, artis est_.[366] Asioilla\non eri valaistuksensa, ja niitä voi katsoa eri kannoilta; siitä\npääasiallisesti johtuu mielipiteiden erilaisuus: toinen kansa katsoo\njotakin asiaa toiselta kannalta ja pysähtyy sille, toinen toiselta.\n\nEi mikään ole niin kauheata ajatella, kuin että joku syö isänsä; ne\nkansat, joilla muinoin oli se tapa, pitivät sitä kuitenkin todisteena\nhartaasta kunnioituksesta ja hyvästä rakkaudesta, koettaen siten\nantaa synnyttäjilleen heidän arvonsa mukaisimmat ja kunniakkaimmat\nhautajaiset, sijoittaessaan itseensä ja ikäänkuin omiin ytimiinsä\nisiensä ruumiit ja pyhät jäännökset, elähdyttäessään ja tavallaan\nsynnyttäessään ne uudelleen muuttamalla ne eläväksi lihakseen\nruuansulatuksen ja ravitsemisen avulla. On helppo ajatella, kuinka\njulmaa ja kamalaa olisi ollut ihmisistä, joihin tämä taikausko oli\npiintynyt ja imeytynyt, heittää vanhempien jäännökset maahan maatumaan\nja petojen ja matojen ruuaksi.\n\nLykurgos otti varkaudessa huomioon vilkkauden, valppauden, rohkeuden ja\nnäppäryyden, jota jonkin naapurinsa oman äkkiarvaamatta sieppaaminen\ntodistaa, ja yleisen hyödyn, joka johtuu siitä, että kukin tarkemmin\nhuolehtii omansa säilymisestä; ja hän arveli, että tuosta kaksinaisesta\nopetuksesta käymään kimppuun ja puolustamaan koitui sotilaalliselle\nkurille (joka oli päätaito ja -avu, mihin hän tahtoi kehittää tämän\nkansan) hyötyä, joka oli huomattavampi kuin se epäjärjestys ja vääryys,\njota tiesi toisen oman hyväkseen käyttäminen.\n\nDionysius tyranni tarjosi Platonille persialaiskuosisen, pitkän,\nkirjaillun ja hajuaineista tuoksuvan puvun; Platon kieltäytyi sitä\nvastaanottamasta, sanoen, että koska hän oli syntynyt mieheksi, niin\nhän ei kernaasti pukeutuisi naisen pukuun. Mutta Aristippos otti\nsen vastaan, vastaten, \"ettei mikään puku voinut turmella siveätä\nmielenlaatua\". Hänen ystävänsä soimasivat hänen miehuuttomuuttaan, hän\nkun oli niin vähän sydämystynyt siitä, että Dionysius oli sylkenyt\nhäntä vasten silmiä. \"Kalastajat\", sanoi hän, \"antavat kyllä meren\naaltojen huuhdella itseään kiireestä kantapäähän asti, saadakseen\nkivikalan\". Diogenes huuhteli kaaliaan ja sanoi nähdessään hänen\nkulkevan ohi: \"Jos osaisit elää kaalilla, niin et hännystelisi\ntyrannia.\" Aristippos vastasi: \"Jos sinä osaisit elää ihmisten\nparissa, niin et huuhtelisi kaalia.\" Siten järki tekee erilaiset\nteot puolustettaviksi; se on kaksikorvainen astia, johon voi tarttua\nvasemmalta ja oikealta:\n\n                       _Bellum, o terra hospita, portas;\n    bello armantur equi; bellum haec armenta minantur.\n\n    Sed tamen idem olim curru succedere sueti\n    quadrupedes, et frena iugo concordia ferre;\n    spes est pacis_.[367]\n\nSolonia kehoitettiin olemaan vuodattamatta poikansa kuoleman johdosta\ntehottomia ja hyödyttömiä kyyneleitä. \"Siitähän syystä\", sanoi hän,\n\"vuodatan niitä sitä suuremmalla syyllä, että ne ovat tehottomia ja\nhyödyttömiä\". Sokrateen vaimon surua katkeroitti jokin seikka: \"Oi,\nkuinka syyttömästi nuo häijyt tuomarit tuomitsevat sinut kuolemaan!\"\nsanoi hän. -- \"Näkisitkö sitten mieluummin, että se tapahtuisi syystä?\"\nvastasi tämä. Me pidämme korvalehdissämme reikiä; kreikkalaiset\nkatsoivat sitä orjuuden merkiksi. Me piiloudumme nauttiaksemme\nnaisistamme; intialaiset tekevät sen julkisesti. Skythalaiset\nuhrasivat muukalaisnaisia temppeleissään; muualla temppeleitä pidetään\nturvapaikkoina:\n\n    _Inde furor vulgi, quod numina vicinorum\n    odit quisque locus, quum solos credat habendos\n    esse deos, quos ipse colit_.[368]\n\nOlen kuullut puhuttavan tuomarista, joka, milloin tapasi ankaran\nkiistan Bartoluksen ja Balduksen välillä ja jonkin useampien\nristiriitain sekoittaman oikeustapauksen, kirjoitti kirjansa reunaan:\n\"Juttu ystävää varten\", se on, että totuus oli niin sotkettu ja\nriidanalainen, että hän sellaisessa jutussa saattaisi suosia kumpaa\nriitapuolta hänen mielensä tekisi. Hän olisi vain tarvinnut enemmän\nälyä ja kykyä, voidakseen kirjoittaa joka kohtaan: \"Juttu ystävää\nvarten\"; meidän aikamme asianajajat ja tuomarit keksivät joka jutussa\nkylliksi metkuja, antaakseen sille sen käänteen, minkä hyväksi näkevät.\nKun tietäminen on niin epämääräistä ja riippuu niin monen mielipiteen\nvaikutusvoimasta ja niin mielivaltaisesti käsiteltävästä aineesta, niin\nsiitä ei voi olla syntymättä äärimmäistä tuomiopäätösten sekaannusta.\nJa tuskin onkaan niin selvää oikeusjuttua, ettei siitä olisi eri\nmieliä: minkä jokin virasto on tuominnut, sen tuomitsee toinen\npäinvastoin, ja se itse päinvastoin joskus toiste. Siitä näemme usein\nesimerkkejä tuossa vallattomuudessa, joka tahraa omituisella tavalla\noikeuslaitoksemme juhlallisen jäykän arvokkuuden ja loiston, ettei\ntyydytä tuomiopäätöksiin, vaan juostaan tuomarilta toiselle yhden ja\nsaman jutun ratkaisemista varten.\n\nMitä tulee filosofien vapaisiin mielipiteisiin paheesta ja hyveestä,\nniin se on seikka, jossa ei ole tarvis olla laajasanainen, ja josta on\ntavattavissa useita lausumia, jotka on parempi jättää selostamatta kuin\njulkaista heikoille sieluille. Arkesilaos sanoi, että haureellisuuteen\nnähden ei ollut väliä sillä, mille taholle ja miten on haureellinen.\n_Et obscaenas voluptates, si natura requirit, non genere, aut loco, aut\nordine, sed forma, aetate, figura metiendas Epikurus putat_...[369]\n_Ne amores quidem sanctos a sapiente alienos esse arbitrantur_...[370]\n_Quaeramus, ad quam usque aetatem iuvenes amandi sint_.[371] Nämä kaksi\nviimemainittua stoalaisten lausumaa ja Dikaiarkhoksen tässä suhteessa\nitse Platonista lausuma moite osoittavat, kuinka paljon tavallisuudesta\npoikkeavia ja liioittelevia vallattomuuksia terveinkin filosofia\nsuvaitsee.\n\nLait saavat arvovaltansa voimassa olonsa ajasta sekä käytännöstä;\non vaarallista ruveta etsimään niiden syntyä; ne paisuvat kuten\nvirtamme ja aateloituvat siirtyessään eteenpäin ajassa; seuratkaapa\nniitä ylöspäin niiden lähteelle saakka, niin se on vain pieni,\ntuskin huomattava vesisuoni, joka käy niin ylpeäksi ja voimakkaaksi\nvanhetessaan. Katsokaa niitä muinaisia vaikuttimia, jotka ensiksi\novat panneet alkuun tämän suurenmoisen, niin ylvään, niin kunniakkaan\nja kunnioitetun tulvavirran, ja te huomaatte ne niin vähäpätöisiksi\nja heikoiksi, ettei ole kumma, jos näillä nykyajan miehillä, jotka\npunnitsevat kaikki ja vetoavat kaikessa järkeen eivätkä hyväksy\nmitään auktoriteettiuskosta ja perusteettomasti, usein on yleisistä\nkäsitystavoista sangen kauas poikkeavat mielipiteet. Ei ole kumma,\njos ihmiset, jotka ottavat esikuvaksi luonnon alkuperäisen muodon,\nuseimmissa mielipiteissään poikkeavat tavalliselta ladulta; niinpä\nesimerkiksi harvat heistä olisivat hyväksyneet avioliittojemme\nväkinäiset ehdot, ja useimmat ovat tahtoneet vaimot yhteisiksi ja\nmiehet vapaiksi velvollisuuksista heitä kohtaan; he hylkäävät meidän\njuhlamenomme.\n\nKhrysippos sanoi, että filosofi tekee tusinan kuperkeikkoja julkisesti,\nvieläpä ilman housuja, saadakseen tusinan oliiveja; hän olisi tuskin\nneuvonut Kleisthenestä kieltämään tytärtään, kaunista Agaristea,\nHippoklideelta, syystä että oli nähnyt hänen seisovan päällään pöydällä\nhajareisin. Metrokles päästi vähän varomattomasti pierun, väitellessään\noppilastensa läsnäollessa, ja pysytteli häpeissään piilossa talossaan,\nkunnes Krates tuli käymään hänen luonaan ja lisäten lohdutuksiinsa ja\njärkisyihinsä esimerkin vapaamielisyydestään, ruveten piereksimään\nkilpaa hänen kanssaan, päästi hänet tuosta tunnonvaivasta ja vielä\npäällisiksi sai hänet siirtymään vapaamielisempään stoalaiseen\nkoulukuntaansa hienommasta peripateettisesta, johon hän siihen asti\noli kuulunut. Mitä me sanomme säädyllisyydeksi, ettemme uskalla\ntehdä peittelemättä sellaista, mikä meistä on säädyllistä tehdä\nkenenkään näkemättä, sitä sanoivat he typeryydeksi; ja hienostelemista\nsalailemalla ja paheksumalla sellaisia toimintojamme, jotka luonto,\ntapa ja oma halumme antaa kaikkien tietoon ja julistaa julki, sitä\nhe katsoivat paheeksi; ja heistä näytti olevan Venuksen mysteeriain\näidyttämistä, jos ne siirrettäisiin pois hänen temppelinsä syrjäisestä\npyhätöstä ja jätettäisiin alttiiksi kansan katseille; ja he arvelivat,\nettä jos veti esille pelinsä verhon takaa, niin menetti sen; häpeän\ntunne on tärkeä asia; kätkeminen, hillitseminen, rajoittaminen kuuluvat\nkunnioittamiseen; heidän mielestään hekuma sangen kekseliäänä pyysi\nhartaasti, hyveen naamarin suojassa, ettei sitä tarjottaisi kaupaksi\nkeskellä toreja, alhaison tallattavaksi jaloin ja silmin, vailla\ntotuttujen kammioittensa arvokkuutta ja mukavuutta. Senvuoksi sanovat\nmuutamat, että jos julkiset porttolat poistetaan, niin ei vain levitetä\nkaikkialle haureutta, jolla niissä oli määräpaikkansa, vaan myöskin\nkannustetaan kuljeskelevia ja joutilaita miehiä tähän paheeseen,\nvaikeuttamalla sitä:\n\n    _Moechus es Aufidiae, qui vir, Scavine, fuisti;\n    rivalis fuerat qui tuus, ille vir est.\n    Cur aliena placet tibi, quae tua non placet uxor?\n    Numquid securus non potes arrigere_?[372]\n\nTätä kokemusta tukevat lukemattomat erilaiset esimerkit:\n\n    _Nullus in urbe fuit tota, qui tangere vellet\n    uxorem gratis, Caeciliane, tuam,\n    dum licuit, sed nunc, positis custodibus, ingens\n    turba futurorum est. Ingeniosus homo es_.[373]\n\nEräältä filosofilta, joka yllätettiin itse teosta, kysyttiin, mitä hän\nteki.\n\n\"Istutan ihmistä\", vastasi hän aivan tyynesti, punastumatta enempää\nsiitä, että hänet oli tästä hommasta tavattu, kuin jos hänet olisi\ntavattu istuttamasta sipulia.\n\nSe on luullakseni hellätuntoinen, kunnioittava käsitystapa, joka saa\nerään suuren ja uskonnollisen kirjailijan katsomaan tätä toimitusta\nniin välttämättömästi salassa pidettäväksi ja kainosteltavaksi,\nettei hän voi uskoa, että kyynikkojen irstaissa syleilyissä asia\nsuoritettiin loppuun asti, vaan luuli, että se pysähtyi näyttämään\nvain rivoja liikkeitä, pitääkseen kiinni heidän koulukuntansa opin\nmukaisesti häpeämättömyydestä, ja että heidän, saadaksensa juoksemaan\nulos sen, minkä häpeäntunne oli sitonut ja pidättänyt, täytyi vielä\njälkeenpäin vetäytyä pimentoon. Hän ei ollut nähnyt kylliksi syvälle\nheidän irstauteensa: sillä harjoittaessaan julkisesti itsesaastutustaan\nlausui Diogenes ympäröivän kansan kuullen toivovansa, että hän siten\nvoisi tyydyttää vatsansa hieromalla sitä. Niille, jotka kysyivät\nhäneltä, miksei hän etsinyt mukavampaa paikkaa syödäkseen kuin keskellä\nkatua, vastasi hän: \"Siksi, että minun on nälkä keskellä katua.\"\nNaisfilosofit, jotka yhtyivät heidän lahkoonsa, yhtyivät myöskin\nlihallisesti heihin joka paikassa ilman eroitusta, ja Hipparkhia pääsi\nKrateen seuraan vain sillä ehdolla, että hän kaikessa noudattaisi tämän\nohjesäännössä määrättyjä tapoja ja tottumuksia. Nämä filosofit pitivät\näärettömän suuressa arvossa hyvettä, eivätkä välittäneet mistään\nmuusta opista kuin siveysopista; kuitenkin he kaikessa toiminnassaan\njättivät korkeimman arvovallan viisaansa vapaalle valinnalle, vieläpä\nyli lakienkin, eivätkä määränneet nautinnoille muuta hillikettä kuin\nkohtuullisuuden ja toisten vapauden loukkaamatta jättämisen.\n\nSiitä, että viini maistuu karvaalta sairaan, mutta suloiselta\nterveen suussa, että airo näyttää käyrältä vedessä, mutta suoralta\nniistä, jotka näkevät sen vedestä poissa, ynnä muista sellaisista\nvastakkaisista ilmiöistä, joita esineissä on huomattavissa, päättelivät\nHerakleitos ja Protagoras, että kaikissa esineissä oli itsessään syyt\nnoihin ilmiöihin, että viinissä oli jonkinlainen katkeruus, joka sattui\nsairaan makuun, airossa jokin käyryys, joka näyttäytyi sitä vedessä\nkatselevalle, j.n.e. kaikessa muussa. Tämä on samaa kuin jos sanoisi,\nettä kaikki on kaikessa, ja siis ei mitään missään; sillä ei mitään ole\nsiinä, missä kaikki on.\n\nTämä mielipide muistutti mieleeni sen kokemuksen, mikä meillä on, ettei\nole sitä merkitystä eikä vivahdusta, ei suoranaista, ei katkeraa, ei\nmakeaa, ei käyrää, jota ihmisjärki ei tapaisi kirjoitelmista, joita\nse ryhtyy perinpohjin penkomaan. Kuinka paljon kieroutta ja valhetta\nonkaan saatu syntymään selvimmästä, puhtaimmasta ja sattuvimmasta\nsanasta, mitä olla saattaa! Mikä kerettiläisyys ei ole siitä löytänyt\nkylliksi perusteita ja todisteita salavehkeilleen ja pitääkseen\nitseänsä pystyssä? Siitäpä syystä juuri sellaisten harhaoppien isät\neivät koskaan tahdo luopua siitä todisteesta, minkä sanoin selittäminen\nheille tarjoo. Eräs korkea-arvoinen henkilö, joka tahtoi jonkin\nauktoriteetin sanoilla todistaa minulle oikeutetuksi tuon viisasten\nkiven etsinnän, johon hän on kokonaan antautunut, esitti minulle\näskettäin viisi, kuusi Raamatun kohtaa, joihin hän sanoi etupäässä\nnojautuneensa omantuntonsa puhdistamiseksi (hän näet on ammatiltaan\nkirkonmies); ja todella ne olivatkin huvittavasti keksityt, ja myöskin\nsiten, että ne vartavasten soveltuivat puolustamaan tuota oivaa\ntiedettä.\n\nTätä tietä saavuttavat ennustajain jutut luottamusta: ei ole sitä\nennustajaa, -- sellaista, jolla on sen verran arvollisuutta, että\nhänen puheitaan viitsii penkoa ja visusti tutkistella kaikki hänen\nsanojensa sopukat ja vivahdukset -- jonka sanoista, samoin kuin\ntietäjämiestenkin, ei voisi lukea, mitä tahtoo; on niin monta\nselitysmahdollisuutta, että kekseliäs henkilö tuskin voi olla suoraa\npäätä tahi kiertäen kaartaen löytämättä jokaisessa asiassa jotakin\npiirrettä, joka soveltuu hänen kohdalleen; siitä syystä on hämärää\nja epävarmaa sanontaa niin usein ja ammoisista ajoista käytetty.\nKunhan kirjailija vain kykenee aikaansaamaan sen, että jälkimaailman\nhuomio ja harrastus kiintyy häneen, ja sen voi vaikuttaa ei vain\nkyvykkäisyys, vaan yhtä suuressa ja suuremmassakin määrässä käsitellyn\naineen satunnainen sopivaisuus; jos hän muutoin osoittautuu, joko\ntyperyydestä tahi oveluudesta, hiukan hämäräksi ja ristiriitaiseksi,\nniin älköön hän siitä olko milläänkään: lukuisat henget, pohtiessaan\nja seuloessaan hänen teoksiaan, pusertavat niistä esille joukon\nkäsityksiä, joko hänen omansa mukaisia tahi sen rinnalle asettuvia\ntahi sille vastakkaisia, jotka kaikki ovat hänelle kunniaksi; hän\non huomaava rikastuneensa oppilastensa varoilla, kuten rehtorit\nkoulupoikien rovoista. Tämä seikka se on antanut merkitystä useille\nmitättömille tuotteille, nostanut arvoon monet teokset, ja pannut\nniihin kaikenlaista sisällystä, jota niihin on tahdottu saada, yhtä\nja samaa asiaa kun voidaan katsella ja tarkastella tuhansilta ja niin\nmonilta eri kannoilta kuin vain haluamme.\n\nOnko mahdollista, että Homeros on tahtonut sanoa kaikkea sitä, mitä\nhänet pannaan sanomaan, ja että hän on sovelluttanut sanansa niin\nmoniin ja niin erilaisiin tarkoituksiin, että jumaluusoppineet,\nlainlaatijat, sotapäälliköt, filosofit, kaikenlaiset tieteitä\nkäsittelevät ihmiset, niin eri lailla ja vastakkaisin tavoin kuin he\nniitä käsitellevätkin, saavat tukea hänestä, vetoavat häneen? Hän on\nyleismestari kaikissa toimissa ja töissä ja kaikille ammattilaisille,\nyleisneuvonantaja kaikissa yrityksissä; ken tahansa on tarvinnut\noraakkeleita ja ennustuksia, on saanut niitä häneltä tarpeeseensa.\nOn ihmeellistä, millaisia ja kuinka ihmeteltäviä meidän uskontoamme\ntukevia seikkoja eräs oppinut henkilö, minun ystäviäni, häneltä\nlöytää; eikä hän helposti voi luopua siitä luulosta, että Homeros\nne on kirjoittanut tarkoituksella; hän onkin yhtä perehtynyt tähän\nkirjailijaan kuin kukaan muu meidän aikamme mies; ja mitä hän siitä\nlöytää meidän uskontomme tueksi, saman olivat monet muinoin löytäneet\nomiensa puolustukseksi.\n\nKatsokaa, kuinka Platonia reudotaan ja vängätään sinne tänne: pitäen\nkunnianaan saada hänen sanansa soveltumaan itseensä, selittää ne kukin\ntahtomallaan tavalla; hänet vedetään ja liitetään mukaan kaikkiin\nuusiin mielipiteisiin, mitkä maailma omaksuu; vieläpä hänet pannaan\nristiriitaan itsensä kanssa olojen erilaisen kehityksen mukaan: pannaan\nhänet ymmärryksellään hylkimään aikansa luvallisia tapoja, mikäli\nne ovat luvattomia meidän aikanamme; ja kaikki tuo tehdään kaikella\nvauhdilla ja voimalla, mihin selittäjän äly suinkin kykenee. Lähtien\ntuolta samalta perustalta, johon nojautui Herakleitos väittäessään,\nettä kaikilla esineillä oli itsessään ne ilmestysmuodot, jotka niissä\nhuomattiin, teki Demokritos aivan päinvastaisen johtopäätöksen,\nnimittäin että esineissä ei ollut yhtään mitään sellaista, mitä me\nniissä havaitsimme; ja siitä, että hunaja oli imelää toisen ja karvasta\ntoisen suussa, hän päätti, ettei se ollut imelää eikä karvasta.\nPyrrholaiset sanoivat, etteivät tiedä, onko se imelää vai karvasta,\nvai eikö se ole kumpaakaan, vai onko se kumpaakin: sillä näillä kohoaa\nepäilys aina korkeimpaan huippuunsa. Kyrenaikalaiset olivat sitä\nmieltä, ettei mikään ollut havaittavissa ulkonaisesti, vaan että vain\nse oli havaittavaa, mikä kosketti meitä sisäisellä kosketuksella, kuten\ntuska ja nautinto; he eivät siis myöntäneet olevan mitään ääntä eikä\nväriä, vaan ainoastaan eräänlaisia vaikutelmia, jotka me niistä saimme,\nja he väittivät, että ihmisen arvostelulla ei ollut muuta pohjaa.\nProtagoras arveli, että totta oli kullekin se, mikä hänestä näytti\ntodelta. Epikurolaiset sijoittavat aisteihin kaiken arvostelukyvyn,\nsekä tiedon saavuttamiseen nähden olioista että nautintoon nähden.\nPlaton katsoi, että totuuden tunteminen ja totuus itse, eroitettuna\nluuloista ja aisteista, kuului sielulle ja ajattelulle.\n\nTämä kysymys on johtanut minut tarkastelemaan aisteja, jotka ovat\ntietämättömyytemme pääperustuksena ja -todisteena. Kaikki, mikä\nhavaitaan, on epäilemättä havaittavissa havaitsijan kyvyn avulla; sillä\nkoska havainto johtuu huomioitsevan henkilön toiminnasta, niin hän\nsiis suorittaa tämän toiminnan omin neuvoin ja omasta tahdostaan, eikä\ntoisen pakotuksesta, niinkuin olisi laita, jos havaitsisimme esineet\nniiden olemuksen voimasta ja sen lain mukaan. Nythän kaikki tieto\nmeissä kehittyy aistien välityksellä; ne ovat opettajamme:\n\n                                _Via qua munita fidei\n    proxima fert humanum in pectus templaque mentis_.[374]\n\nTiede alkaa niistä ja päättyy niihin. Selväähän on, ettemme tietäisi\nenempää kuin kivi, jos emme tietäisi, että on olemassa ääni, haju,\nvalo, maku, mitta, paino, pehmeys, kovuus, karheus, väri, sileys,\nleveys, syvyys. Kas siinä meidän tietämisemme koko rakennuksen\npohjapiirros ja peruskivet; ja eräiden mukaan tieto ei ole mitään\nmuuta kuin Aistimus. Ken voi ajaa minut väittämään aisteja vastaan, se\nkiristää minua kurkusta; hän ei voi saada minua peräytymään kauemmas\ntaaksepäin: aistit ovat inhimillisen tietämisen alku ja loppu:\n\n    _Invenies primis ab sensibus esse creatam\n    notitiam veri, neque sensus posse refelli...\n    Quid maiore fide porro quam sensus haberi\n    debet_?[375]\n\nPidettäköön niiden merkitystä niin vähäisenä kuin mahdollista, joka\ntapauksessa täytyy niille myöntää se merkitys, että niiden avulla ja\nvälityksellä kehittyy koko meidän tiedonhankintamme. Cicero kertoo,\nettä kun Khrysippos oli yrittänyt tinkiä vähemmäksi aistien voimaa ja\ntehokkuutta, esitti hän itseään vastaan niin ankaria vastaväitteitä\nja todisteita päinvastaiseen suuntaan, ettei hän voinut niitä kestää;\nsilloin Karneades, joka oli päinvastaisella kannalla, kehui käyttävänsä\nKhrysippoksen omia aseita ja sanoja taistellakseen häntä vastaan, ja\nhuudahti senvuoksi hänelle: \"Oi onneton, voimasi on tuhonnut sinut!\"\nMeidän mielestämme ei ole mikään järjettömämpää kuin väittää, että\ntuli ei lämmitä, että valo ei valaise, että raudalla ei ole painoa\neikä lujuutta; sillä nämä ovat aistien meille välittämiä tietoja, eikä\nihmisellä ole uskoa eikä tietoa, jota varmuudessa voisi verrata niihin.\nEnsimmäinen ajatus, joka minulla on aisteja koskevasta kysymyksestä, on\nse, että epäilen, tokko ihminen on varustettu kaikilla luonnollisilla\naisteilla. Näen useita eläimiä, jotka elävät ehjää ja täydellistä\nelämää, toiset vailla näköä, toiset vailla kuuloa; kuka tietää, eikö\nmeiltäkin vielä puutu yksi, kaksi, kolme ja useampiakin toisia aisteja?\nSillä jos jokin näistä puuttuu, niin järkemme ei voi huomata sen\npuuttumista. Aistien etuoikeutena on olla havaintokykymme äärimmäisenä\nrajapyykkinä; niiden toisella puolella ei ole mitään, mikä voisi auttaa\nmeitä niitä huomaamaan; eipä edes toinen aisti voi huomata toista:\n\n    _An poterunt oculos aures reprehendere? an aures\n    tactus? an hunc porro tactum sapor arguet oris?\n    An confutabunt nares, oculive revincent_?[376]\n\nNe ovat kaikki yhdessä kykymme äärimmäisenä rajaviivana:\n\n               _Seorsum cuique potestas\n    divisa est, sua vis cuique est_.[377]\n\nOn mahdotonta saada luonnostaan sokea mies käsittämään, ettei hän näe,\nmahdotonta saada hänet kaipaamaan näköä ja valittamaan puutettaan;\nsiispä meidän ei pidä varmuudella päättää mitään siitä, että sielumme\non tyytyväinen niihin, mitkä meillä on; sillä se ei kykene huomaamaan\nsiinä kohdin sairauttaan eikä puutteellisuuttaan, jos sillä se on.\nOn mahdotonta sanoa tuolle sokealle järkipuheella, todistelulla\ntahi vertauksilla mitään, joka herättäisi hänen mielikuvituksessaan\nminkäänlaisen käsityksen valosta, väristä ja näöstä: taempana ei ole\nmitään, mikä voisi tehdä aistin hänelle selvästi käsitettäväksi.\nSokeina syntyneet, joiden nähdään haluavan näköä, eivät tee sitä siksi,\nettä ymmärtäisivät, mitä haluavat; he ovat saaneet meiltä tietää, että\nheiltä puuttuu jotakin, että he ovat vailla jotakin, mikä meillä on ja\nminkä he tosin tuntevat nimeltään, vaikutuksiltaan ja tuloksiltaan;\nmutta he eivät kuitenkaan tiedä, mitä se on, eivätkä käsitä sitä niin\neivätkä näin.\n\nOlen nähnyt hienosukuisen aatelismiehen, joka on sokeana syntynyt,\nainakin sokea niin varhaiselta iältä, ettei hän tiedä, mitä näkeminen\non: hän ymmärtää niin vähän, mikä häneltä puuttuu, että hän käyttää\nniinkuin mekin näkemiseen kuuluvia sanoja ja sovelluttaa ne aivan\nomalla erikoisella tavallaan. Hänelle esiteltiin eräs lapsi, jonka\nkummi hän oli; hän otti sen syliinsä ja sanoi: \"Herran tähden, mikä\nkaunis lapsi! Kuinka hauskaa nähdä hänet! Kuinka hänen kasvonsa ovat\niloiset!\" Hän saattaa sanoa, kuten joku meistä: \"Tästä salista on\nkaunis näköala. On kirkas ilma. On kaunis auringonpaiste.\" Eikä siinä\nkyllin: sillä koska metsästys, pallopeli ja pilkkaanammunta ovat meidän\nurheilujamme, ja hän on kuullut niin sanottavan, niin hän harrastaa\nniitä, puuhaa niissä ja luulee kykenevänsä ottamaan niihin osaa samoin\nkuin mekin; hän innostuu niihin ja pitää niistä; ja kuitenkin hän\ntajuaa ne vain korvillaan. Hänelle huudetaan: Kas tuolla on jänis,\nkun ollaan jollakin kauniilla aukeamalla, missä hän voi kannustaa\nratsuaan; ja sitten sanotaan hänelle vielä, että nyt on jänis saatu; ja\nsilloin hän on yhtä ylpeä saaliistaan kuin hän kuulee sanottavan muiden\nolevan omistaan. Palloon tarttuu hän vasemmalla kädellään ja lyö sitä\nverkkomailallaan; pyssyllä ampuu hän umpimähkään, ja tyytyy siihen,\nkun hänen palvelijansa sanovat hänelle, että hän on ampunut ylös tahi\nsivulle.\n\nMistä tiedämme, eikö ihmiskunta tee samanlaista tyhmyyttä jonkin aistin\npuutteessa, ja eikö tämän puutteen vuoksi jää meiltä suurimmaksi osaksi\nsalaan, millaisia oliot ovat? Mistä tiedämme, eivätkö ne vaikeudet,\njoita meille tuottaa monien luonnon luomien käsittäminen, johdu\nsiitä, ja eikö monia eläinten tekoja, joihin meidän kykymme ei riitä,\naikaansaa jonkin meiltä puuttuvan aistin antama kyky, ja eivätkö eräät\nniistä tämän apuneuvonsa vuoksi elä täyteläisempää ja ehjempää elämää\nkuin me? Me tajuamme omenan niin sanoakseni kaikilla aisteillamme:\nhuomaamme sen punaiseksi, kiiltäväksi, tuoksuvaksi ja makeaksi; sen\nlisäksi sillä voi olla toisia avuja, esim. se, että se kuivattaa\ntahi vetää kokoon, joihin kohdistuvaa aistia meillä ei ole. Eikö ole\ntodennäköistä, että luonnossa on aistimiskykyjä, jotka ovat omansa\ntuntemaan ja tajuamaan ne monien esineiden ominaisuudet, joita me\nsanomme salatuiksi, esimerkiksi magneetin ominaisuuden vetää puoleensa\nrauta, ja että sellaisten kykyjen puute aiheuttaa meissä sellaisten\nesineiden todellisen olemuksen tuntemattomuuden? Se on ehkä jokin\nerikoinen aisti, joka ilmoittaa kukoille aamun ja sydänyön hetken ja\npanee ne laulamaan; joka opettaa kanat, ennenkuin niillä käytännössä on\nmitään kokemusta, pelkäämään haukkaa, mutta ei hanhea eikä kalkkunaa,\nvaikka ne ovat suurempia eläimiä; joka ilmaisee kananpojille sen\nvihamielisyyden, joka kissalla on niitä vastaan, ja ettei niiden\ntarvitse varoa koiraa, että niiden on varottava naukumista, joka on\ntavallaan mielistelevä ääni, eikä haukuntaa, joka on tyly ja äreä ääni;\njoka neuvoo herhiläiset, muurahaiset ja rotat valitsemaan aina parhaan\njuuston ja päärynän, ennenkuin siihen koskevat, ja ohjaa hirven,\nnorsun, käärmeen tuntemaan tietyn yrtin, joka on omansa ne parantamaan.\n\nEi ole sitä aistia, jolla ei olisi suurta valtaa, ja joka ei hankkisi\nkyvyllään ääretöntä tietojoukkoa. Jos meiltä puuttuisi sävelten,\nsointujen ja äänen tajunta, niin se aiheuttaisi käsittämättömän\nsekaannuksen kaikissa meidän muissa tiedoissamme; sillä paitsi\nsitä, mikä kuuluu kunkin aistin omaan vaikutusalaan, kuinka paljon\ntodisteita, seurauksia ja johtopäätöksiä saammekaan kootuksi\nmuunlaisiin seikkoihin nähden vertaamalla aistia toiseen! Kuvitelkoon\nymmärtäväinen mies ihmisluonnon luoduksi alun perin näkökykyä\npuuttuvaksi, ja harkitkoon, kuinka suurta tietämättömyyttä ja\nsekaannusta sellainen puute hänessä aiheuttaisi, millaista pimeyttä ja\nsokeutta meidän sielussamme, niin siitä nähdään, mitä meille merkitsee\ntotuuden tuntemiseen nähden toisen sellaisen aistin, tahi kahden,\ntahi kolmen puute, jos se meissä on. Me olemme muodostaneet jonkin\ntotuuden viiden aistimme keskinäisen neuvottelun avulla ja niiden\nyhteistyöllä; mutta ehkä olisi ollut tarpeen kahdeksan tahi kymmenen\naistin yhtäpitävä todistus ja myötävaikutus tajutaksemme sen varmasti\nja oikeassa olemuksessaan.\n\nNe koulukunnat, jotka kieltävät inhimillisen tietämisen, kieltävät sen\netupäässä aistiemme epävarmuuden ja heikkouden tähden: sillä koska\nsaamme kaiken tiedon niiden välityksellä ja avulla, niin emme enää\ntiedä, mitä ajatella, jos ne erehtyvät meille antamassaan selonteossa,\njos ne turmelevat tahi väärentävät sen, mitä ne välittävät meille\nulkoapäin, jos se valo, joka niitä myöten virtaa sieluumme, pimenee\ntiellä. Tästä äärimmäisestä vaikeudesta ovat johtuneet kaikki nuo\npäähänpistot, että \"jokaisessa esineessä on itsessään kaikki, mitä me\nsiinä huomaamme\", että \"siinä ei ole mitään sellaista, mitä me luulemme\nsiinä huomaavamme\", ja epikurolaisten väite, että \"aurinko ei ole\nsuurempi kuin minkä kokoiseksi näkömme sen arvioi\":\n\n    _quidquid id est, nihilo fertur maiore figura,\n    quam, nostris oculis quam cernimus, esse videtur;_[378]\n\nettä \"ne kuvat, jotka esittävät jonkin kappaleen suurena sille, joka on\nsitä lähellä, ja pienempänä sille, joka on siitä kaukana, ovat molemmat\noikeat\":\n\n    _nec tamen hic oculos falli concedimus hilum ...\n    proinde animi vitium hoc oculis adfingere noli;_[379]\n\nja tuo jyrkkä mielipide, että \"aistit eivät petä\", että \"täytyy\nantautua niiden armoille ja etsiä muualta syitä puolustellaksemme sitä\neroavaisuutta ja ristiriitaa, minkä huomaamme niiden välillä olevan,\nvieläpä keksiä mitä muita valheita ja haaveita tahansa (niin pitkälle\nhe menevät) ennemmin kuin syyttää aisteja\". Timagoras vannoi, että\nvaikka hän oli puristanut tahi vääntänyt kieroon silmäänsä, niin hän\nei koskaan ollut huomannut kynttilän valon kahdistuvan, ja että väärä\nluulo oli syynä siihen, että siltä näytti, vaan ei aisti.\n\nKaikista mielettömyyksistä mielettömin on epikurolaisista se, ettei\ntunnusteta aistien voimaa ja tehokkuutta... Tuo äsken mainittu\nepätoivoinen ja niin epäfilosofinen neuvo ei osoita muuta kuin että\nihmisen tietäminen voi pysyä pystyssä vain järjettömän, hullun ja\nhourun järjen avulla, mutta että sittenkin on parempi ihmisen,\nvalvoakseen etujansa, käyttää sitä ja kaikkia muita apuneuvoja,\nolivatpa ne kuinka eriskummaisia tahansa, kuin tunnustaa välttämätön\ntyperyytensä, joka on niin epäedullinen totuus. Hän ei voi päästä\nmihinkään siitä, että aistit ovat hänen tietämisensä itsevaltiaat\nherrat; mutta ne ovat epäluotettavat ja kaikenlaisten asianhaarain\npetettävissä; silloinpa pitää taistella viimeiseen asti, ja jos\nhänen rehelliset voimansa pettävät, niinkuin ne tekevätkin, käyttää\nitsepintaisuutta, yltiöpäisyyttä, häpeämättömyyttä. Siinä tapauksessa,\nettä se, mitä epikurolaiset sanovat, on totta, nimittäin että \"meillä\nei ole mitään tietoa, jos aistien todistukset ovat vääriä\", ja jos\nmyöskin on totta, mitä stoalaiset sanovat, nimittäin että \"aistien\ntodistukset ovat niin väärät, etteivät ne voi antaa meille mitään\ntietoa\", me teemme noiden molempien suurten dogmaattisten koulukuntien\nkustannuksella sen johtopäätöksen, että ei ole olemassa mitään tietoa.\n\nMitä tulee aistien toiminnan erehtyväisyyteen ja epäluotettavuuteen,\nniin jokainen voi hankkia itselleen niin paljon esimerkkejä siitä kuin\nmieli tekee, niin usein ne tekevät virheitä ja pettävät meidät. Laakson\nkaiun vaikutuksesta tuntuu torven ääni tulevan edestämme, vaikka se\ntodellisuudessa tulee takanamme olevasta paikasta... Jos koskettelee\npyssyn luotia etusormellaan, keskisormen ollessa kierrettynä\nyläpuolelle, niin täytyy äärimmäisen voimakkaasti pakottaa itseänsä,\ntunnustaakseen, että niitä on vain yksi, niin varmasti aisti meille\nsanoo, että niitä on kaksi. Sillä että aistit usein ovat järjen herroja\nja pakottavat sen vastaanottamaan vaikutelmia, joiden se tietää ja\nymmärtää olevan vääriä, sen näkee joka hetki.\n\nJätän syrjään tuntoaistin, jonka toiminta on läheisempää, voimakkaampaa\nja ytimekkäämpää, joka niin monesti, ruumiiseen välittämänsä tuskan\nvoimalla, kumoaa kaikki nuo kauniit stoalaiset päätökset ja pakottaa\nporaamaan vatsaansa sen, joka kaikella tarmolla on vakaannuttanut\nsieluunsa sen opinsäännön, että \"vatsanväänteet, samoin kuin kaikki\nmuut taudit ja tuskat, ovat merkityksettömiä seikkoja, jotka\neivät pysty mitään vähentämään pois siitä ylimmästä onnesta ja\nautuaallisuudesta, missä viisas elää hyveensä voimasta\". Ei ole\nniin velttoa sydäntä, ettei tamburiiniemme ja torviemme sävelet\nsitä innostaisi, eikä niin kovaa, ettei musiikin sulosoinnut sitä\nvirkistäisi ja hivelisi, eikä niin juroa sielua, ettei se tuntisi\njonkinlaisen hartaan kunnioituksen liikuttavan itseään katsellessaan\ntuota kirkkojemme hämärää avaruutta, juhlamenojemme erilaisia\nkoristeita ja järjestystä, ja kuullessaan urkujemme hartautta\nherättäviä säveliä ja ääntemme niin vakavaa ja uskonnollista\nsopusointua; nekin, jotka astuvat sisään halveksien, tuntevat\njonkinlaista värähtelyä sydämessään ja jotakin kaameata, joka panee\nheidät epäilemään kantaansa.\n\nMitä itseeni tulee, niin en arvaa itseäni kyllin kovaluontoiseksi,\nkuullakseni tyynin mielin täyteläisen äänen laulavan kauniista ja\nnuoresta suusta Horatiuksen ja Catulluksen runoja; ja Zenon oli\noikeassa sanoessaan, että ääni oli kauneuden kukka. Minulle on tahdottu\nuskotella, että eräs mies, jonka me ranskalaiset kaikki tunnemme, oli\nsaanut minut petetyksi, lausumalla minulle omia sepittämiään runoja;\nettä nämä eivät olleet samanlaisia paperilla kuin ilmassa, ja että\nsilmäni arvostelisivat niitä päinvastoin kuin korvani; siinä määrin\nlausunta kykenee korottamaan sellaisten teosten arvoa ja tyyliä, jotka\nantautuvat sen varaan! Tässä kohdin Philoxenos menetteli lystikkäästi,\nhän kun, kuullessaan erään lausujan esittävän huonolla äänensävyllä\nerästä hänen sepitelmäänsä, rupesi polkemaan jalkoihinsa ja särkemään\ntiiliskiviä, jotka olivat tuon lausujan omia, ja sanoi: \"Minä murskaan\nsinun omaasi, niinkuin sinä pilaat minun omaani.\" Minkä vuoksi\nsellaisetkin, jotka vakavasti ovat päättäneet surmauttaa itsensä,\nkääntävät pois kasvonsa, jotteivät näkisi iskua, minkä annattavat\nitselleen? Ja miksi ne, jotka terveydellisistä syistä haluavat ja\nkäskevät, että heiltä isketään suonta tahi heihin poltetaan vetohaava,\neivät voi kestää kirurgin valmistelujen, työaseiden ja toimituksen\nnäkemistä, koskahan näöllä ei mahda olla mitään osallisuutta tuohon\ntuskaan? Eivätkö nämä ole sopivia esimerkkejä osoittamaan sitä\nvaltaa, mikä aisteilla on järkeen nähden. Turhaan tiedämme, että nuo\npalmikot ovat lainatut joltakin hovipojalta tahi lakeijalta, että tuo\npunaväri on tuotettu Espanjasta ja tuo valkoväri ja kiilloitusaine\nAtlantin valtamereltä; kuitenkin näkö pakostakin saa meidät pitämään\nniillä koristettua henkilöä niiden vuoksi rakastettavampana ja\nmiellyttävämpänä, vastoin kaikkea järkeä: sillä eihän kaikessa tuossa\nole mitään hänen omaansa... Kuinka valtavaksi arvaavatkaan aistien\nvoiman runoilijat, jotka panevat Narkissoksen silmittömästi rakastumaan\nvarjoonsa... ja antavat Pygmalionin järjen sekaantua hänen norsunluisen\nkuvapatsaansa näkemisestä siihen määrään, että hän sitä rakastaa ja\npalvelee kuin elävää olentoa...\n\nAsetettakoon filosofi hienoista ja harvoista rautalangoista tehtyyn\nhäkkiin, joka on ripustettuna Parisin Notre Dame kirkon tornien\nhuippuun. Hän näkee aivan ilmeisesti, että hänen on mahdoton siitä\npudota. Ja kuitenkaan hän ei voi estää (ellei hän ole tottunut\nkatonlaskijan ammattiin) tuon äärettömän korkeuden näkemistä\nkauhistuttamasta ja tyrmistyttämästä häntä; sillä meillä on kylliksi\ntekemistä pysyessämme levollisina kellotapuliemme parvekkeilla, jos ne\novat rei'ikkäiksi rakennetut, vaikka ne ovat kivestä. On niitä, jotka\neivät voi sietää edes niiden ajattelemistakaan. Asetettakoon noiden\nkahden tornin väliin hirsi, niin paksu kuin sen tulee olla voidaksemme\nkävellä sen päällä; ei ole niin lujaluontoista filosofista viisautta,\nettä se voisi antaa meille rohkeutta kävellä sillä, niinkuin tekisimme,\njos se olisi maassa.\n\nOlen usein kokenut meidän tämänpuolisilla vuorillamme -- ja kuitenkin\nolen niitä, jotka eivät kovinkaan säikähdä sellaista --, etten\nvoinut sietää tuon äärettömän syvyyden näkemistä kauhistumatta, niin\netteivät polvitaipeeni ja reiteni vavisseet, vaikka vielä puuttui\nhyvinkin oma pituuteni, ennenkuin olisin ollut aivan kuilun partaalla,\nja vaikken olisi voinut pudota, ellen tahallani olisi heittäytynyt\nvaaraan. Huomasin siellä myöskin, että olipa korkeus millainen\ntahansa, kunhan vain tuolla rinteellä näkyy puu tahi kallion kyhmy,\njoka antaa hiukan tukea silmälle ja jakaa näköalan, niin se vaikuttaa\nmeihin helpottavasti ja antaa turvallisemman tunteen, ikäänkuin se\nolisi jotakin, josta pudotessamme voisimme saada apua, mutta ettemme\nvoi edes katsoakaan jyrkkiä ja sileitä kuiluja, tuntematta päätämme\npyörryttävän: _ut despici sine vertigine simul oculorum animique non\npossit;_[380] ja sehän on ilmeinen näköaistin tekemä petos. Siitähän\nsyystä entinen oiva filosofi puhkaisi silmänsä, vapauttaakseen sielunsa\nniiden turmelevasta vaikutuksesta ja voidakseen vapaammin filosofoida;\nmutta sen laskun mukaan olisi hänen myöskin pitänyt tuketuttaa\nkorvansa, joiden Theophrastos sanoo olevan vaarallisimman välineen,\nmikä meillä on, vastaanottaaksemme voimakkaita vaikutuksia, jotka\nhäiritsevät rauhaamme ja muuttavat mielemme; ja hänen olisi lopuksi\npitänyt riistää itseltään kaikki muutkin aistit, se on olemuksensa\nja henkensä, sillä niillä on kaikilla se mahti, että ne vallitsevat\njärkeämme ja sieluamme. _Fit etiam saepe specie quadam, saepe vocum\ngravitate et cantibus, ut pellantur animi vehementius; saepe etiam cura\net timore_.[381]\n\nLääkärit väittävät, että on eräänluontoisia henkilöitä, joita eräät\nsävelet ja soittimet kiihoittavat aina raivoon asti. Olen nähnyt\nsellaisia, jotka eivät voineet kuulla jyrsittävän luuta pöytänsä\nalla, menettämättä malttiaan, ja tuskin on sitä ihmistä, jota ei\nhermostuttaisi se kirskuva ja vihlova ääni, jota viilat pitävät\nraapiessaan rautaa, samoin kuin monet kiihtyvät suuttumukseen ja vihaan\nasti, kuullessaan pureksittavan lähellänsä tahi kuullessaan jonkun\npuhuvan, jonka kurkun tahi nenän väylä ei ole selvä. Tuo Gracchuksen\nmallinaan käyttämä huilunsoittaja, joka vienonsi, jännitti ja muutteli\nherransa ääntä tämän pitäessä puhetta Roomassa, mitä hänestä oli\nhyötyä, jos äänen vaihtelussa ja sävyssä ei ollut voimaa liikuttamaan\nja muuttamaan kuulijain mieltä? Onpa todellakin täysi syy pitää niin\nsuurta riemua mokoman oivan kapineen järkähtämättömyydestä, joka antaa\nniin vienon tuulen sysäyksen ja vaihteiden muovailla ja muutella\nitseään! Samanlaisen petkutuksen alaisia, kuin mitä aistit harjoittavat\njärkeemme nähden, ovat ne vuorostaan itse; sielumme kostaa niille\njoskus samalla mitalla: ne valehtelevat ja pettävät toisiansa kilvan.\nMinkä näemme ja kuulemme ollessamme vihan puuskassa, sitä emme kuule\nsellaisena kuin se on:\n\n    _et solem geminum et duplices se ostendere Thebas;_[382]\n\nrakkautemme esine näyttää meistä kauniimmalta kuin se on:\n\n    _multimodis igitur pravas turpesque videmus\n    esse in deliciis summoque in honore vigere;_[383]\n\nja inhomme esine rumemmalta; ikävystyneestä ja murhemielisestä\nihmisestä päivän kirkkaus näyttää hämärältä ja pimeältä. Sielun\nintohimot eivät vain häiritse aistiemme toimintaa, vaan tylsyttävät ne\nusein kokonaan; kuinka paljon esineitä näemmekään, huomaamatta niitä,\njos huomiomme on kiintynyt johonkin muuhun!\n\n              _In rebus quoque apertis noscere possis,\n    si non advertas animum, proinde esse, quasi omni\n    tempore semotae fuerint longeque remotae_.[384]\n\nOn kuin sielu vetäytyisi itseensä, eikä välittäisi aistien mahdista.\nNiin ollen on ihminen sekä sisäisesti että ulkonaisesti täynnä\nheikkoutta ja valhetta.\n\nNe, jotka ovat verranneet elämäämme unelmaan, ovat olleet ehkä\noikeammassa kuin luulivatkaan. Uneksiessamme sielumme elää, toimii,\nkäyttää kaikkia kykyjään yhtä hyvin kuin valvoessaan; mutta joskin se\ntoimii veltommin ja epäselvemmin, niin ei varmastikaan niin paljon\nepäselvemmin, että eroitus olisi sama kuin yön ja kirkkaan valon\nvälillä, mutta kyllä sama kuin yön ja varjon välillä; uneksiessaan\nse nukkuu, valvoessaan se on untelona; enemmän tahi vähemmän, se on\njoka tapauksessa pimeyttä, jopa kimmeriläistä pimeyttä. Me valvomme\nnukkuessamme ja nukumme valvoessamme. En näe niin selvästi unissani,\nmutta mitä valvovaan tilaan tulee, niin en koskaan tapaa sitä kyllin\nkirkkaana ja pilvettömänä; tosin kyllä uni, sikeänä ollessaan joskus\nuinuttaa nukuksiin unelmatkin, mutta valvova tilamme ei koskaan ole\nniin valpasta, että se oikein tyystin perkaisi pois ja häivyttäisi\nhaaveilut, jotka ovat valvovien unelmia ja pahempia kuin unet. Koska\njärkemme ja sielumme omaksuu ne ajatukset ja mielipiteet, jotka siinä\nsyntyvät nukkuessa, ja hyväksyy unissamme yhtä hyvin kuin valvoessamme\ntekemämme teot, niin miksi emme epäile, eikö ajattelumme, toimintamme\nole toisenlaista uneksimista ja valvomisemme eräänlaista nukkumista?\n\nJos aistit ovat ensimmäiset tuomarimme, niin ei meidän tule kysyä\nneuvoa ainoastaan omiltamme, sillä tähän kykyyn nähden eläimillä on\nyhtä paljon ja enemmänkin ansiota kuin meillä; on varmaa, että eräillä\non kuulo terävämpi kuin ihmisellä, toisilla näkö, toisilla haisti,\ntoisilla tunto tahi maku. Demokritos sanoi jumalilla ja eläimillä\nolevan aistimiskyvyt paljoa täydellisemmät kuin ihmisellä. Mutta niiden\nja meidän aistiemme vaikutusten välillä eroitus on ääretön. Meidän\nsylkemme puhdistaa ja kuivattaa meidän haavamme; se tappaa käärmeen...\nMikä ominaisuus on meidän katsottava syljellä olevan, meidänkö vai\nkäärmeen luonnon mukainen? Kummanko nojalla noista kahdesta aistista\ntoteamme sen todellisen olemuksen, jota etsimme? Plinius sanoo Intiassa\nolevan eräänlaisia merijäniksiä, jotka ovat meille myrkkyä, ja me\nniille, niin että me tapamme ne pelkällä kosketuksellamme. Kumpi nyt\ntodellisuudessa on myrkkyä, ihminenkö vai kala? Kumpaako uskomme,\nkalanko vaikutusta ihmiseen vai ihmisen kalaan? Eräänlainen ilma, joka\nei ole vahingollista härälle, myrkyttää ihmisen; toisenlainen, joka ei\nole vahingollista ihmiselle, myrkyttää härän. Kumpi noista kahdesta\non todellisuudessa ja luonnostaan saastuttavaa laatua? Ne, joilla\non keltatauti, näkevät kaikki esineet kellertävinä ja vaaleampina\nkuin me; ... ne, jotka potevat tuota tautia, jota lääkärit nimittävät\n_hyposphagmaksi_ ja joka on veren kihoamista ihon alle, näkevät kaikki\nesineet punaisina ja verestävinä. Mistä tiedämme, eivätkö nuo nesteet,\njotka täten muuttavat näkömme toimintaa, ole vallitsevina ja tavallisia\neläimissä? Näemmehän toisilla niistä olevan keltaiset silmät, kuten\nmeidän keltatautisillamme, toisilla punaisen veristävät; on luultavaa,\nettä esineiden väri näistä näyttää toisenlaiselta kuin meistä. Kumpi\nnoista kahdesta arvostelmasta on oikea? Ei näet ole sanottu, että\nesineiden tosi olemus on arvosteltava vain ihmisen mukaan; kovuus,\nvalkeus, syvyys ja karvas maku koskevat eläinten tarvetta ja tietoa\nsamoin kuin meidänkin; luonto on antanut ne niiden käytettäväksi\nniinkuin meidänkin.\n\nKun puserramme silmiämme, niin katselemamme esineet näyttävät meistä\npitemmiltä ja venyneiltä; useilla eläimillä on noin puserretut silmät;\ntuo pituus on siis kenties tuon kappaleen todellinen muoto, eikä\nse, jonka meidän silmämme sille antavat tavallisessa asennossaan\nollessaan, Jos painamme silmäämme alhaalta päin, niin esineet\nnäyttävät meistä kahdistuvan... Jos jokin haittaa korviemme toimintaa,\ntahi jos kuulotorvemme puristuu ahtaaksi, niin ääni tuntuu meistä\ntoisenlaiselta kuin tavallisesti; eläimet, joilla on karvaiset korvat,\ntahi joilla on vain pieni aukko korvan sijalla, eivät siis kuule\nsamaa kuin me, vaan ääni tuntuu niistä toisenlaiselta. Me huomaamme\njuhlissa ja teattereissa, että jos panemme kynttiläin valoa vastaan\njollakin värillä värjätyn lasin, niin kaikki, mitä tuossa paikassa on,\nnäyttää meistä vihreältä tahi keltaiselta tahi sinipunervalta...; on\ntodennäköistä, että eläinten silmät, joiden näemme olevan erivärisiä,\nsaavat kappaleet niistä näyttämään samanvärisiltä kuin niiden silmät\novat.\n\nArvostellaksemme aistien toimintaa meidän täytyisi siis olla siitä\nyhtä mieltä ensiksikin eläinten ja toiseksi toistemme kanssa. Mutta\nniin ei suinkaan ole laita, vaan me joudumme joka hetki kiistaan\nsiksi, että toisesta jokin kuuluu, näyttää tahi maistuu toiselta kuin\ntoisesta, ja kiistelemme yhtä paljon kuin mistään muusta niiden kuvien\nerilaisuudesta, joita aistit meille välittävät. Toisin kuulee ja näkee,\ntavallisen luonnonjärjestyksen mukaan, ja toisin maistaa lapsi kuin\nkolmenkymmenen ikäinen mies, ja tämä taas toisin kuin kuudenkymmenen\nvanha: aistit ovat toisilla hämärämmät ja epäselvemmät, toisilla\nalttiimmat ja terävämmät. Me käsitämme asiat toisin ja taas toisin sen\nmukaan, missä tilassa itse olemme ja miltä meistä näyttää. Mutta kun\nnyt käsityksemme on näin epävarma ja riidanalainen, niin ei ole enää\nkumma, jos meille sanotaan, että tosin saatamme myöntää lumen meistä\nnäyttävän valkealta, mutta mennä päättämään, onko se olemukseltaan ja\ntodellisuudessa sellaista, sitä emme voi ottaa vastuullemme; ja kun\ntämä perustus kerran on järkytetty, niin koko maailmantietämyksemme\ntäytyy mennä myttyyn.\n\nEntäs mitä on sanottava siitä, että aistimme häiritsevät toinen\ntoisiansa? Maalaus näyttää silmään kohokuvalta, mutta koskettaessa se\ntuntuu sileältä; tuleeko meidän sanoa, että myski on miellyttävää,\nvai ettei se sitä ole, se kun hivelee hajuaistiamme, mutta loukkaa\nmakuamme? On yrttejä ja voiteita, jotka ovat omiaan jollekin\nruumiinosalle, mutta vahingoittavat toista; hunaja on miellyttävää\nmaultaan, mutta epämiellyttävää näöltään; on sormuksia, jotka ovat\npykälöimällä laitetut sulkien muotoisiksi ja joita nimitetään\nkilpikirjoituksissa _päättömiksi suliksi_, eikä mikään silmä voi\nselvästi eroittaa niiden leveyttä eikä karttaa sitä harhakäsitystä,\nettä ne toiselta puolelta levenevät levenemistään, toiselta suippenevat\nja kapenevat, silloinkin, kun niitä pyörittää sormen ympäri; kuitenkin\nne koskettaessa tuntuvat tasaleveiltä ja joka paikasta samanlaisilta.\n\nNuo henkilöt, jotka kiihoittaakseen hekumantunnettaan ennen muinoin\nkäyttivät kuvastamaansa esinettä suurentavia peilejä, jotta ne jäsenet,\njoita heidän tuli käyttää, miellyttäisivät heitä enemmän näyttäessään\nsiten suuremmilta silmiin, kumpaanko noista kahdesta aistista he\nuskoivat enemmän, näköönkö, joka sai nuo jäsenet näyttämään heistä niin\npaksuilta ja suurilta kuin he halusivat, vai tuntoonko, joka osoitti ne\nheille pieniksi ja mitättömiksi? Meidän aistimmeko antavat esineelle\nnuo eri ominaisuudet, ja onko esineillä kuitenkin niitä vain yksi?\nNiinkuin esimerkiksi näemme leivästä, jota syömme; se on vain leipää,\nmutta kun sitä käytämme, muodostuu siitä luita, verta, lihaa, karvoja\nja kynsiä...; puun juuren imemä neste muuttuu rungoksi, lehdiksi\nja hedelmäksi; ja ilma, joka on vain yhdenlaista, muuttuu torveen\nsoviteltuna tuhansiksi erilaisiksi säveliksi. Meidän aistimmeko, sanon,\nmuodostavat yhtälailla noille esineille eri ominaisuuksia, vai onko\nniillä ne itsessään? Ja kun tämä on epävarmaa, niin mitä voimme päättää\nniiden todellisesta olemuksesta?\n\nEdelleen: koska tautien, hourailun ja unen satunnaiset tilat saavat\nesineet näyttämään meistä toisilta kuin miltä ne näyttävät terveiden,\nviisaiden ja valvovain mielestä, niin eikö ole luultavaa, että oikea\ntilamme ja luonnollinen vointimme myöskin saattaa antaa esineille\nlaatuaan vastaavan olomuodon ja sovelluttaa ne itsensä mukaisiksi,\nsamoin kuin tekee epäsäännöllinen vointimme, ja että terveytemme\nkykenee antamaan niille oman näkönsä niinkuin sairauskin? Miksei\nkohtuuden miehellä ole jotakin itseään vastaavaa esineiden muotoa,\nniinkuin kohtuuttomallakin, ja miksei hän yhtä hyvin paina niihin\nluonteensa leimaa? Kyllästynyt pitää viiniä äitelänä, terve maukkaana,\njanoinen herkkuna. Mutta koska meidän tilamme sovelluttaa esineet\nitseensä ja muuttaa ne itsensä mukaisiksi, niin emme enää tiedä,\nmillaisia esineet ovat todellisuudessa, sillä kaikki tulee sieluumme\naistiemme väärentämänä ja muuttamana. Jos harppi, kulmuri ja viivain\novat kierot, niin kaikki niillä määrätyt suhteet, kaikki niiden mitan\nmukaan rakennetut rakennukset ovat myöskin ehdottomasti epäonnistuneet\nja heikot. Aistiemme epävarmuus tekee epävarmaksi kaikki, mitä ne\naikaansaavat...\n\nSitäpaitsi, kuka on pätevä arvostelemaan näitä eroituksia? Samoin\nkuin sanomme uskonnollisissa kiistoissa tarvitsevamme tuomarin, joka\nei kuulu kumpaankaan puolueeseen ja on vapaa ennakkopäätöksistä ja\npuolueellisuudesta, mikä ei ole mahdollista kristittyjen keskuudessa,\nsamoin on tässä laita; sillä jos hän on vanha, niin hän ei voi\narvostella vanhojen kantaa, ollen itse riitapuolena tässä kiistassa;\nsamoin jos hän on nuori, terve, sairas, nukkuva tahi valvova. Meidän\ntulisi saada joku, joka on vapaa näistä ominaisuuksista, jotta hän\nennakkoluulottomasti arvostelisi näitä väitteitä hänelle yhdentekevinä,\nja niin ollen tarvitsisimme tuomaria, jollaista ei koskaan ole ollut.\n\nArvostellaksemme esineistä saamiamme kuvia, tarvitsisimme jonkinlaista\narvosteluvälinettä; tarkistaaksemme tuon välineen, tarvitsemme\nkokeilua; tarkistaaksemme kokeilun, välinettä; niin kuljemme\npääsemättömässä kehässä. Koska aistit eivät voi ratkaista riitaamme,\nollen itse aivan epävarmat, niin täytyy järjen se ratkaista; mikään\njärki ei pääse varmaan päätökseen, riippumatta toisesta järjestä;\nniin siirrymme taaksepäin loppumattomiin. Meidän ajatuksemme ei\nkohdistu välittömästi ulkonaisiin esineisiin, vaan se syntyy aistien\nvälityksellä, ja aistit eivät käsitä ulkonaista esinettä, vaan\nainoastaan omat jonkin vaikutuksen alaiset tilansa; ja näin ollen\najatus ja mielikuva ei johdu esineestä, vaan ainoastaan aistin\nvaikutuksenalaisesta tilasta; mutta tämä tila ja itse esine ovat eri\nasioita; siis se, joka arvostelee mielikuvain perusteella, arvostelee\nmuun perusteella kuin itse esineen. Ja mitä tulee siihen, että\nsanotaan aistien olotilojen ilmaisevan sielulle jotakin ulkonaisten\nesineiden ominaisuuden kaltaista, niin kuinka saattaa sielu ja järki\nolla varma tästä yhdenkaltaisuudesta, kun sillä ei itsestään ole\nmitään yhteyttä ulkonaisten esineiden kanssa? Aivan niin kuin se, joka\nei tunne Sokratesta, ei voi, nähdessään hänen kuvansa, sanoa, onko\nse hänen näköisensä. Mutta jos sittenkin tahdottaisiin arvostella\nmielikuvain perusteella, niin se on mahdotonta, jos otetaan huomioon\nkaikki mielikuvat, sillä ne häiritsevät toisiaan vastakkaisuudellaan\nja ristiriitaisuudellaan, kuten kokemuksesta huomaamme. Tuleeko siis\nerästen valittujen mielikuvain olla määrääviä yli muiden? Tämä valittu\nmielikuva täytyy tarkistaa toisen valitun avulla, toinen kolmannen\navulla, ja niin ollen siitä ei koskaan tule mitään. Loppujen lopuksi ei\nmikään ole pysyväisesti olemassa, ei meidän olemuksemme eikä esineiden,\nvaan me ja meidän arvostelmamme ja kaikki, mikä on katoovaista, liukuu\nja muuttuu lakkaamatta; niin ollen ei voi syntyä mitään varmaa suhdetta\ntoisesta toiseen, kun sekä arvosteleva että arvosteltu alituisesti\nmuuttuvat ja horjuvat.\n\nMeillä ei ole mitään yhteyttä tosiolevaisen kanssa, koska kaikki, mikä\non inhimillistä, on aina syntymisen ja kuolemisen välitilassa eikä\nanna itsestään muuta kuin hämärän mielikuvan ja varjon, epävarman ja\nheikon käsityksen; ja jos satutte kiinnittämään ajatuksenne koettamaan\nkäsittää sen olemuksen, niin se on samaa kuin jos tahtoisitte pusertaa\nkäteenne vettä; sillä mitä enemmän puserratte ja painatte sitä, mikä\nluonnostaan valuu joka taholle, sitä enemmän menetätte sitä, mitä\ntahdoitte pitää kiinni ja vangita käteenne. Siten, koska kaiken\ntäytyy siirtyä muutoksesta toiseen, järki, joka siinä etsii jotakin\ntosiolevaista, huomaa pettyneensä, eikä voi havaita mitään olevaista\nja pysyväistä, koska kaikki joko siirtyy olemiseen eikä vielä ole\ntäydellisesti, tahi alkaa kuolla ennenkuin on syntynyt.\n\nPlaton sanoi, että esineet eivät ole koskaan tosiolevaisia, mutta kyllä\nsyntyväisiä, arvellen, että Homeros oli kuvitellut Okeanoksen jumalien\nisäksi ja Thetiksen niiden äidiksi osoittaakseen meille, että kaikki on\nalinomaisen liikkeen, muuttumisen ja vaihtelun alaista, mikä on, kuten\nhän sanoo, kaikkien ennen hänen aikaansa eläneiden filosofien yleinen\nmielipide, ainoana poikkeuksena Parmenides, joka ei sanonut esineillä\nolevan liikettä, minkä voimaa hän pitää erittäin tärkeänä. Pythagoras\nväitti, että kaikki aine on liikkuvaa ja pysymätöntä; stoalaiset, ettei\nole mitään nykyaikaa, ja että se, mitä me sanomme nykyajaksi, ei ole\nmuuta kuin tulevaisen ja menneen liitekohta ja yhtymä; Herakleitos,\nettei ihminen koskaan ollut kahdesti astunut samaan virtaan;\nEpikharmos, että se, joka ennen on lainannut rahaa, ei ole sitä nyt\nvelkaa, ja että se, joka viime yönä on saanut kutsun tulemaan tänä\naamuna suurukselle, tulee tänään kutsumatta, koskapa he eivät enää ole\nsamat, vaan ovat muuttuneet toisiksi, ja että 'ei voinut olla olemassa\nkatoovaista ainetta, joka kaksi kertaa olisi samassa tilassa: sillä\näkkiä ja herkästi muuttuen se milloin hajaantuu, milloin kokoontuu;\nse tulee, ja sitten taas menee; niin että se, mikä alkaa syntyä, ei\npääse koskaan täydelliseen olemiseen, koskapa tuo syntyminen ei lopu\nkoskaan eikä pysähdy, niinkuin se olisi päättynyt, vaan siemenestä asti\nyhä muuttuu ja vaihtuu toisesta toiseksi: niinkuin ihmisen siemenestä\nsyntyy ensiksi äidin kohdussa muodoton sikiö, sitten kehittynyt lapsi,\nsitten kohdusta päästyään rintalapsi, sitten siitä tulee poika, sitten\nseuraavalla asteella nuorukainen, senjälkeen täysikasvuinen mies,\nsitten iäkäs mies ja vihdoin raihnas vanhus, niin että seuraava ikä ja\nkausi aina riuduttaa ja tuhoaa edellisen:\n\n    _Mutat enim mundi naturam totius aetas,\n    ex alioque alius status excipere omnia debet;\n    nec manet ulla sui similis res: omnia migrant,\n    omnia commutat natura et vertere cogit_.[385]\n\nJa sitten me typerästi pelkäämme yhdenlaista kuolemaa, kun kuitenkin jo\nolemme läpikäyneet ja vielä läpikäymme niin monta toisenlaista; sillä\nei ainoastaan, kuten Herakleitos sanoi, tulen kuolema ole ilman synty,\nja ilman kuolema veden synty, vaan vielä ilmeisemmin voimme sen nähdä\nitsessämme: kypsä ikä kuihtuu ja katoo vanhuuden tullessa, ja nuoruus\npäättyy täysikasvuisen miehen kypsään ikään, lapsuus nuoruuteen, ja\nvarhaisin ikä katoo lapsuuteen, ja eilinen päivä sammuu tähän päivään\nja tämä päivä huomiseen, eikä ole mitään, mikä pysyy ja on aina yhtä.\nSillä että niin on, näkyy siitä, että jos pysymme aina samoina ja\nmuuttumatta, niin kuinka silloin iloitsemme milloin toisesta seikasta,\nmilloin toisesta? Kuinka rakastamme toisilleen vastakkaisia esineitä,\ntahi vihaamme, kiitämme tahi moitimme niitä? Kuinka meillä on erilaisia\nmielenliikutuksia, ja kuinka samaan ajatukseen ei enää liitykään\nsama tunne? Eihän ole todennäköistä, että itse muuttumatta vaihdamme\nintohimoja; ja mikä voi muuttua, se ei pysy yhtenä ja samana; ja jos se\nei ole yksi ja sama, niin se siis ei myöskään ole tosiolevainen, vaan\nsamalla kuin yhtenä ja samana oleminen muuttuu myöskin pelkkä oleminen,\nvaihtuen yhä toisesta toiseksi; ja siis luonnon aistit erehtyvät ja\nvalehtelevat, otaksuen näennäisen tosiolevaiseksi, ne kun eivät oikein\ntiedä, mikä on tosiolevaista. Mutta mikä sitten on tosiolevaista?\nSe, mikä on iankaikkista, se on: mikä ei koskaan ole syntynyt, eikä\nkoskaan ole loppuva, missä aika ei koskaan vaikuta mitään muutosta;\naika näet on liikkuvaista ja näyttäytyy ikäänkuin yhäti liikkuvan ja\nmuuttuvan aineen varjona, pysymättä koskaan liikkumatta ja muuttumatta;\nja siihen soveltuvat sellaiset sanat kuin Ennen ja Jälkeen ja On ollut\nja On oleva, jotka alun alkaen osoittavat silminnähtävästi, ettei se\nole mitään tosiolevaista; sillä olisi sangen typerää ja ilmeisesti\nväärin sanoa, että sellainen olisi tosiolevaista, joka ei vielä ole\nolemistilassa, tahi jo on lakannut olemasta; ja mitä tulee sellaisiin\nsanoihin kuin Nykyinen, Nykyhetki, Nyt, joilla me näytämme etupäässä\ntukevan ja perustavan ajan käsitettä, niin järki, huomatessaan sen,\nhävittää sen kokonaan heti paikalla; se näet halkaisee sen heti kohta\nja jakaa sen tulevaan ja menneeseen, ikäänkuin tahtoen välttämättömästi\nnähdä sen kahtia jaettuna. Luonnon, jota mitataan, on laita sama kuin\najan, joka sen mittaa; sillä ei siinäkään ole mitään pysyväistä eikä\ntosiolevaista, vaan kaikki siinä on joko syntynyttä tahi syntyvää\ntahi kuolevaa. Senvuoksi olisi synti sanoa Jumalasta, joka yksin\nOn, että hän oli tahi on oleva, sillä nuo termit ilmaisevat sen\nmuunnoksia, ohimeneviä tiloja ja vaiheita, mikä ei voi kestää eikä\npysyä olemistilassa. Siis täytyy tehdä se johtopäätös, että Jumala\nyksin On, ei minkään ajallisen mitan mukaan, vaan muuttumattoman ja\nliikkumattoman iankaikkisuuden merkityksessä, jota ei mitata ajalla\nja joka ei ole minkään muuntelun alainen; ja hänen edessään ei mikään\nole eikä ole oleva jälkeenpäin, eikä uudempaa eikä vereksempää, vaan\nhän on todella Olevainen, joka yhdellä ainoalla nykyhetkellä täyttää\nainaisuuden; eikä ole muuta tosiolevaista kuin hän yksin, emmekä voi\nsanoa: Hän on ollut, tahi: Hän on oleva, vaan hän on ilman alkua ja\nilman loppua.'\n\nTähän niin uskonnolliseen pakanallisen miehen johtopäätökseen tahdon\nlisätä vain seuraavat sanat, jotka on lausunut samanlainen todistaja,\nlopettaakseni tämän pitkän ja ikävän esityksen, jossa minulle riittäisi\nainetta loppumattomiin: \"Oi, kuinka halpa ja katala olio\", sanoo hän,\n\"on ihminen, jos hän ei kohoa yli ihmisyyden\". Kas siinä oiva sana ja\nhyödyllinen pyrkimys, mutta myöskin järjetön: sillä tehdä kourallinen\nsuuremmaksi kuin koura ja sylillinen suuremmaksi kuin syli ja toivoa\nharppaavansa pitemmälle kuin sääremme ulottuvat, se on mahdotonta\nja luonnotonta; eikä ole mahdollista ihmisen kohota itsensä ja\nihmisyyden yläpuolelle; sillä hän voi nähdä vain silmillään ja käsittää\nvain tajullaan. Hän kohoaa, jos Jumala tukee häntä erinomaisesti;\nhän kohoaa, jos hän heittää ja hylkää omat apuneuvonsa ja antaa\npuhtaasti taivaallisten välineiden nostaa ja kohottaa itsensä. Meidän\nkristillinen uskomme, mutta ei hänen stoalainen hyveensä, voi saada\naikaan tämän jumalallisen ja ihmeellisen muutoksen.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Roomalainen numero tarkoittaa kokonaisteoksen kirjaa, seuraava\nsen lukua.\n\n[2] Niinkuin vaskisessa astiassa auringosta tahi säteilevän kuun\nkasvoista heijastunut veden välke liitelee laajalti kaikkialle, kohoaa\nylös ilmoihin ja koskettaa katon korulaudoitusta.\n_Verg., Aeneid. VIII, 22_.\n\n[3] Tyhjät mielenhoureet syntyvät kuin sairaan unet.\n_Hor., De arte poet. v. 7_.\n\n[4] Ken asuu kaikkialla, oi Maksimus, ei asu missään.\n\n[5] Mieli joutilaana aina käy huikentelevaiseksi.\n\n[6] Ei ole koskaan kaikille kaikkia viehätyskeinoja suotu.\n\n[7] Ihmisen tulee näet aina odottaa viimeistä päiväänsä, eikä ketään\nvoi sanoa onnelliseksi ennen hänen kuolemaansa.\n_Ovid., Metam. III, 135_.\n\n[8] Sillä silloin vihdoinkin lähtevät sydämen pohjasta tosisanat, ja\nnaamari temmataan pois; jäljelle jää todellisuus. _Lucr. III. 57_.\n\n[9] Tarkoittaa Montaignen ystävää Etienne La Boétieta.\n\n[10] Joka itse omasta päästään lähtee kulkemaan takaperin.\n_Lucr. III, 474_.\n\n[11] Mieluummin näyttäisin hourupäiseltä ja typerältä, kunhan vain\nvikani eivät häiritse iloani tahi jäävät minulta huomaamatta, kuin\nolisin viisas ja suutuksissani. _Hor., Epist. II, 2, 126_.\n\n[12] Se kyllä saavuttaa pakenevankin, eikä säästä epäsotaisaa\nnuorisoakaan, joka paeten kääntää selkänsä. _Hor., Od. III, 2, 14_.\n\n[13] Kätkeköön tuo varovasti itsensä rautaan ja vaskeen, kuolema vetää\nkuitenkin siihen verhotun pään sieltä esille. _Propert. III, 18, 25_.\n\n[14] Kuvittele mielessäsi, että jokainen sinulle koittanut päivä\non viimeisesi, niin olet kiitollinen jokaisesta hetkestä, joka\ntoivomattasi tulee lisäksi. _Hor, Epist. I, 4, 13_.\n\n[15] Perseus, Makedonian viimeinen kuningas.\n\n[16] Kun kukoistava ikä vietti suloista kevättä. _Catull. LIXVIII, 16_.\n\n[17] Kohta se on ollut ja mennyt, eikä sitä sitten koskaan saa\npalaamaan. _Lucr. III, 928_.\n\n[18] Ei kukaan ole toistaan kestämättömämpi; ei kukaan huomispäivään\nasti varmempi itsestään. _Senec., Epist. 91_.\n\n[19] Kuolevaiset elävät keskenään vuorotellen ja antavat kuin juoksijat\ntoisilleen elämän soihdun. _Lucr. II, 75, 78_.\n\n[20] Ensimmäinen hetki, joka antoi elämän, on sitä jo vähentänyt.\n_Senec., Herc. fur., III, 874_.\n\n[21] Syntyessämme jo alamme kuolla, ja loppuamme ei voi eroittaa\nalustamme. _Manilius, Astron., IV, 16_.\n\n[22] Mikset väisty pois kylläisenä elämän vieraana? _Lucr. III, 951_.\n\n[23] Miksi koetat lisätä sellaista, minkä taas onnettomasti menetät, ja\nmikä kaikki häviää tuottamatta sinulle mitään iloa? _Lucr. III, 954_.\n\n[24] Toista eivät ole nähneet isät eivätkä näe jälkeläiset. _Manil. I, 529_.\n\n[25] Kierrämme samaa piiriä ja pysymme yhä sen sisässä. _Lucr. III, 1093_.\n\n[26] Ja vuosi vierii omaa menoaan, omia jälkiään. _Verg., Georg. II, 402_.\n\n[27] Sillä en voi sen lisäksi tekaista enkä keksiä mitään, mikä sinua\nmiellyttäisi; kaikki on aina samaa. _Lucr. III, 957_.\n\n[28] Vaikka voittaisit kuinka monta vuosisataa elämällä, niin ikuinen\nkuolema kuitenkin pysyy sellaisena. _Lucr. III, 1103_.\n\n[29] Etkö tiedä, että tosikuolemassa ei tule olemaan mitään toista\nsinua, joka eläen voisi surra sitä, että sinut on riistetty itseltäsi,\nja seisten surra kaatunutta? _Lucr. III, 898_.\n\n[30] Silloin näet ei kukaan kaipaa itseään eikä elämätään, eikä mikään\nitsemme ikävöiminen meitä liikuta. _Lucr. UI, 932, 935_.\n\n[31] Kuoleman on katsottava koskevan meitä vähemmin kuin ei mikään, jos\nvoi olla jotakin vähempää. _Lucr. III, 939_.\n\n[32] Huomaappa, että ikuinen meidän edellämme käynyt vanha aika ei ole\nensinkään koskenut meitä. _Lucr. III, 985_.\n\n[33] Kaikki seuraa sinua, elettyään elämänsä. _Lucr. III, 981_.\n\n[34] Sillä päivää ei ole seurannut yö, eikä yötä aamu, joka ei olisi\nkuullut lasten haikeiden valitusten keskellä itkua, joka säestää\nkuolemaa ja synkkiä hautajaisia. _Lucr. V, 579_.\n\n[35] Tottumus on kaikessa tehoisin opettaja.\n\n[36] Paikallisten lakien noudattaminen on jaloa.\n\n[37] Mityleneläinen kitaransoittaja.\n\n[38] Voi, poden omien aseitteni tekemiä haavoja. _Ovid., Epist_.\n\n[39] Montaigne kirjoitti tämän tutkielman kreivitär Gursonin poikaa\nsilmällä pitäen.\n\n[40] Eräs mantualainen oppinut.\n\n[41] Brabantilainen kuulu humanisti.\n\n[42] Akateemisen filosofikoulun johtajia.\n\n[43] Opettajien arvovalta on useinkin haitallinen oppilaille.\n\n[44] He eivät koskaan tule omintakeisiksi. _Sen., Epist. 33_.\n\n[45] Yhtä paljon kuin tietäminen, miellyttää minua epäileminen.\n_Dante, Helv. Xl, 93_.\n\n[46] Emme ole kuninkaan alaisia; olkoon kukin oma herransa.\n_Sen., Epist. 33_.\n\n[47] Megaralainen huvinäytelmäin kirjoittaja.\n\n[48] Elelköön hän paljaan taivaan alla ja levottomissa oloissa.\n_Hor., Od. III, 2, 5_.\n\n[49] Työ kasvattaa känsän tuskaa vastaan. _Cic., Tusc. II, 15_.\n\n[50] Voipi olla viisas pöyhkeilemättä, kateutta herättämättä.\n_Sen., Epist. 103_.\n\n[51] Älköön hän luulko itselleen luvalliseksi samaa, mitä ehkä Sokrates\nja Aristippos ovat tehneet vastoin totuttuja tapoja; sillä nämä\nansaitsivat tuon vapauden suurilla ja jumalaisilla avuillaan.\n_Cic., De Off, l, 41_.\n\n[52] Eikä mikään pakoita häntä puolustamaan kaikkea, mikä on ennakolta\nmäärättyä ja käskettyä. _Cic., Acad. II, 3_.\n\n[53] Mikä maa on kohmea kylmästä, mikä murakka helteestä, mikä tuuli\nvie alukset hyvin Italiaan. _Prop. IV, 3, 39_.\n\n[54] Mitä sopii toivoa, mitä hyötyä on työläästi hankitusta rahasta,\nmitä uhrauksia tulee tehdä isänmaalle ja rakkaille omaisilleen, mitä\nJumala on käskenyt sinun olla, ja mikä sinun asemasi on yhteiskunnassa,\nmitä olemme tahi miksi synnymme elämään. _Pers. III, 69_.\n\n[55] Ja millä tavoin hän minkin vaivan voi välttää ja kestää.\n_Verg., Aen. III, 459_.\n\n[56] Uskalla olla ymmärtäväinen; ala: ken lykkää tuonnemmaksi oikein\nelämisen hetken, on kuin talonpoika, joka odottaa, että joki vuotaisi\nkuiviin; mutta se virtaa ja tulee iäti vuolaana virtaamaan.\n_Hor., Epist. II, 1, 40_.\n\n[57] Miia vaikuttavat Kalat ja Leijonan helteinen sikermä ja Kauris,\njoka kylpee Lännen meressä. _Prop. IV, 1, 89_.\n\n[58] Mitäpä tekemistä on minulla Seulaisten ja Häränajajan\ntähtisikermän kanssa. _Anakr., Od. XVII, 10_.\n\n[59] Byzantllainen filologi, erään vaikean kreikan kieliopin tekijä.\n\n[60] Voit huomata sairaassa ruumiissa piilevän sielun tuskat, voit\nhuomata sen ilot; molemmat painavat leimansa kasvoihin. _Juven. IX, 18_.\n\n[61] Skolastikkojen muodostamia ja logiikassaan käyttämiä päätelmäin\n(syllogismien) nimityksiä.\n\n[62] Savi on kosteata ja pehmoista; nyt, nyt on jouduttava ja\nmuodosteltava hänet vinhaan ja lakkaamatta kiertävällä pyörällä.\n_Pers. III, 23_.\n\n[63] Nuoret ja vanhat, ottakaa tästä varma ohje mielellenne ja evästä\npoloisille vanhoille päivillenne. _Pers. V, 64_.\n\n[64] Se on yhtä hyödyllistä köyhille kuin rikkaille ja sen\nlaiminlyöminen yhtä vahingollista lapsille kuin vanhuksille.\n_Hor., Epist. I, 1, 25_.\n\n[65] Platonin seuraaja Akatemian johtajana.\n\n[66] On aivan eri asia, eikö joku tahdo vai eikö hän osaa tehdä pahaa.\n_Sen., Epist. 90_.\n\n[67] Aristippokselle soveltuivat kaikki värit, kaikki asemat ja seikat.\n_Hor., Epist. I, 17, 23_.\n\n[68] Ihmettelen, jos sille, joka kärsivällisenä verhoutuu vain\npariin ryysyyn, soveltuu myöskin muuttunut elämän suunta, ja jos hän\ntaitavasti näyttelee kumpaakin osaa. _Hor., Epist. I, 17, 25_.\n\n[69] Tätä suurenmoisinta kaikista taiteista, oikein elämisen oppia, he\nkoettivat toteuttaa enemmän elämällään kuin kirjallisilla opinnoillaan.\n_Cic., Tusc. IV, 3_.\n\n[70] Pitääkö hän tieteellistä sivistystänsä, ei tietojensa\nnäyttelemisenä, vaan elämänsä ohjeena, totteleeko hän itseänsä ja\nnoudattaako hän päätöksiänsä. _Cic., Tusc. II. 4_.\n\n[71] Ja sanat seuraavat mielellään, kun asia ensin on käsitetty.\n_Hor., Art. poet. 311_.\n\n[72] Kun asiat ovat täyttäneet mielen, niin sanat tulevat esille.\n_Sen., Contr. III_.\n\n[73] Asiat tempaavat sanat mukaansa. _Cic., De Fin. III, 5_.\n\n[74] Terävä-älyinen mies, mutta kankea runoseppo. _Hor., Sat. I, 4, 8_.\n\n[75] Varmat rytmit ja tahtilajit, ja muutelkoon sanojen järjestystä,\nasetellen viimeiset ensimmäisten edelle, ... niin löytyvät kuitenkin,\nvaikkapa hajallaaan, runoilijan jäsenet. _Hor., Sat. I, 4, 58_.\n\n[76] Siinä on enemmän kaikua kuin arvoa. _Sen., Epist. 40_.\n\n[77] Mutkikasten ja pulmallisten viisastelujen. _Cic., Acad. II, 24._.\n\n[78] Tahi jotka eivät sovelluta sanoja asiain mukaan, vaan etsivät\naineen ulkopuolelta asioita, joihin sanat voisivat soveltua.\n_Quintil. VIII, 3_.\n\n[79] Jotka jonkin heidän mieleisensä sanan sattuvaisuus houkuttelee\nsellaiseen, jota he eivät olleet aikoneet kirjoittaa. _Sen., Epist. 59_.\n\n[80] Se sana vasta miellyttää, joka on iskevä.\n_Fabricius, Bibl. lat. II, 10_.\n\n[81] Totuutta tavoitteleva esitystapa olkoon mutkaton ja\nyksinkertainen. _Sen., Epist. 40_.\n\n[82] Huoliteltua tyyliä käyttää vain se, joka tahtoo tehdä ikävän\nvaikutuksen. _Sen., Epist. 75_.\n\n[83] Tuskin olin silloin aloittanut kahdennentoista ikävuoteni.\n_Verg., Ecl. VIII, 39_.\n\n[84] Hän ilmaisee asian Aristonille, tragediain näyttelijälle; tämä\noli sekä hyvää sukua että rikas; eikä taide, koska ei mikään sellainen\nkreikkalaisten kesken ole häpeäksi, alentanut hänen arvoansa.\n_Lip. XXIV, 21_.\n\n[85] Kuningas Kaarle IX:n antama, protestantteja kohtaan\nsuvaitsevainen, vuodelta 1562.\n\n[86] Jota päivää aina olen pitävä katkerana ja kunniassa (niinhän te\njumalat olette tahtoneet). _Verg., Aen. V, 49_.\n\n[87] Ja olen päättänyt, etten täällä saa nauttia mitään iloa, niin\nkauan kuin tuo minun osaveljeni on poissa. _Ter., Heaut. I, 97_.\n\n[88] Jos liian aikainen kuolo riisti pois tuon toisen puolen sieluani,\nniin mitäpä minä toinen enää viivyttelen, kun en jäljelle jääneenä ole\nyhtä rakas enkä kokonainen? Tuo päivä tuotti meille molemmille tuonen.\n_Hor., Od. II. 17, 5_.\n\n[89] Miksi kainostelisin tahi hillitsisin niin rakkaan olennon\nkaipausta? _Hor., Od. I, 24_.\n\n[90] Oi veljeni, joka olet riistetty minulta onnettomalta! Kanssasi\nkatosivat kaikki iloni, joita suloinen rakkautesi eläessäsi piti yllä.\nKuolemasi, veljeni, on musertanut onneni; kanssasi vaipui hautaan\nkoko elämäni. Kuoltuasi olen kokonaan mielestäni karkoittanut nämä\nharrastukset ja kaikki henkeni nautinnot. Enkö koskaan saa puhutella\nsinua, henkeäni rakkaampi veljeni, enkö koskaan kuulla sanojasi, enkö\nkoskaan saa sinua nähdä? Mutta varmaan aina sinua rakastan. _Catull.\nLXVIII, 20; LXV, 9_.\n\n[91] Jos hän kaatuu, taistelee hän polvillaan. _Sen., De prov. II_.\n\n[92] Olkoon Cato eläessään todella Caesariakin suurempi.\n_Martial. VI, 31_.\n\n[93] Ja Caton voittamattomana, voitettuaan kuoleman.\n_Manil., Astron. IV, 89_.\n\n[94] Jumalat asettuivat voittajan puolelle, Cato voitetun.\n_Lucan. I, 118_.\n\n[95] Ja koko maanpiiri lannistettuna paitsi Caton uhmaavaa mieltä.\n_Hor., Od. II, 1, 23_.\n\n[96] Ja Cato laatimassa näitä lakeja. _Verg., Aen. VIII, 670_.\n\n[97] Järkevyys ja viisaus poistaa huolet, ei paikka, joka kohoaa yli\nmeren laajan ulapan. _Hor., Epist. I, 11, 25_.\n\n[98] Ja ratsastajan takana istuu synkkä huoli. _Hor., Od. III, 1, 40_.\n\n[99] Kyljessä on kiinni kuolettava nuoli. _Verg., Aen. IV, 73_.\n\n[100] Miksi muutamme toisen auringon lämmittämiin maihin? Kuka\nisänmaasta paetessaan pääsee itseäänkin pakoon? _Hor., Od. II, 16, 18_.\n\n[101] Jo katkaisin kahleeni, sanot; sillä kauan rimpuiltuaan\nkatkaisee koira solmun, mutta sen paetessa laahaa sen kaulassa pitkä\nkahleenpätkä. _Pers. V, 158_.\n\n[102] Jollei sydämemme ole puhdas, mihin taisteluihin ja vaaroihin\nsilloin poloiset joudumme? Mitkä himon kalvavat huolet ja mikä pelko\nraateleekaan levotonta ihmistä, ja mitä tahoja hänelle tuottavat\nylpeys, riettaus, kevytmielisyys, ylellisyys ja joutilaisuus?\n_Lucr. V, 44_.\n\n[103] Vika on sielussa, eikä se koskaan pääse itseään pakoon. _Hor.,\nEpist. I, 14, 13_.\n\n[104] Yksinäisyydessä ollos itse itsellesi ihmisjoukkona.\n_Tibull. IV, 13, 12_.\n\n[105] Mitä? Ettäkö kukaan ihminen antaisi sielussaan sijaa jollekin\ntahi hankkisi itselleen jotakin, mikä olisi hänelle rakkaampaa kuin hän\nitse? _Ter., Adelph. I, 1, 13_.\n\n[106] Jos yöllisessä haureudessa verhoat pääsi gallialaisen hilkan\npeittoon. _Juvenal. VIII, 144_.\n\n[107] Sellaiseen, mitä ei voi uskoa Jumalille muutoin kuin ottamalla\nheidät erilleen. _Pers., Sat. II, 4_.\n\n[108] Hiljaa mumisten lausumme rikollisia rukouksia. _Lucan. V, 104_.\n\n[109] Se on huono päätös, jota ei voi muuttaa.\n\n[110] Meitä liikutetaan niinkuin tanssinukkea vierailla hermoilla.\n_Hor., Sat. II, 7, 82_.\n\n[111] Emmekö näe, että ihminen ei tiedä, mitä tahtoo ja yhä etsii,\nvaihtaa paikkaa, kuin voisi laskea hartioiltaan taakkansa.\n_Lucr. III, 1046_.\n\n[112] Sellaisia ovat ihmisten mielet kuin se kasvua antava valo, jolla\nitse isä Jupiter valaisi maita. _Hom., Od. XVIII, 136_ (säkeet Ciceron\nkääntämät).\n\n[113] Antonio de Guevaran 1529 julkaisema allegoris-historiallinen\nteos, jonka päähenkilö oli keisari Kaarle V.\n\n[114] Kuuluisa ranskal. oppinut ja kirjailija (1513-93).\n\n[115] Tuska pakoittaa viattomatkin valehtelemaan (_Publius Syrus_).\n\n[116] Eräästä vaarasta, johon tekijä oli joutunut kansalaissodassa.\n\n[117] Toisen virheen karttaminen vie toiseen virheeseen.\n_Hor, Art. poet., 31_.\n\n[118] Etevin roomalaisista puhujista ennen Ciceroa.\n\n[119] Ei mihinkään rikokseen ole järkisyytä. _T. Liv. XXVIII, 28_.\n\n[120] Hän yksin on tietämätön kaikesta. _Ter., Ad. IV, II, 9_.\n\n[121] Tähän matkan maaliin täytyy hevosteni hikoillen rientää.\n_Prop. IV, 1, 70_.\n\n[122] Tähän matkan maaliin täytyy hevosteni hikoillen rientää.\n_Prop. IV, 1, 70_.\n\n[123] Oi typerä ja epäaistikas aikakausi! _Catull. XLIII, 8_.\n\n[124] Kirkas ja aivan kuin puhdas virta. _Hor., Ep. II, XI, 120_.\n\n[125] Hänen tarvitsi vähemmin tehdä työtä älyllään, jonka sijalle oli\nastunut hänen aiheensa. _Mart., Epigr. VIII, Pref._\n\n[126] Ja yrittelee lyhyitä lennähdyksiä. _Verg., Georg. IV, 194_.\n\n[127] Huomaa tämä!\n\n[128] Ylentäkää sydämenne!\n\n[129] Näyttää olevan.\n\n[130] Minä puolestani tahtoisin mieluummin olla vanhana lyhyemmän aikaa\nkuin tulla vanhaksi ennen aikaani _Cic., De Senect. X_.\n\n[131] Runoilija ja historioitsija, oli kirjoittanut kansalaissotien historian.\n\n[132] Teoksessaan: _Methodus ad facilem historiarum cognitionem_ (1576).\n\n[133] Firenzeläinen historioitsija ja valtiomies, kirjoitti Italian ja\nFirenzen historian.\n\n[134] Kaarle Rohkean ja Ludvig XI:n aikuinen muistelmain kirjoittaja.\n\n[135] Muistelmat olivat veljesten Guillaume ja Martin du B:n kirjoittamat.\n\n[136] Että ihminen tappaa ihmisen, ei vihoissaan, ei pelosta, vain\nkatsellakseen. _Sen., Ep. XC_.\n\n[137] Ja valituksillaan verisenä ja rukoilevan näköisenä.\n_Verg., Aen. VII, 501_.\n\n[138] Ja luulenpa, että vereen tahrattu rauta ensiksi lämpeni eläimen\ntaposta. _Ovid., Metam. XV, 106_.\n\n[139] Maisteri Raimundus Sebondilaisen Luonnollinen jumaluusoppi eli\nLuontokappalten kirja.\n\n[140] Sillä halusta poljetaan jalkoihin se, mitä ennen on liiaksi\npelätty. _Lucr. V, 1139_.\n\n[141] Humanisti, opettajana Collège de Francessa.\n\n[142] Niinkuin aimo kallio jykevänä työntää takaisin sitä vastaan\nlyövät aallot ja hajoittaa sen ympärillä ärjyvät läikkyvät laineet.\n_Verg., Aen. VII, 587_, mukaelma.\n\n[143] Pian opit kunniallisesti ja autuaallisesti elämään, jos vain\nuskot. _Quint. XII, 11_.\n\n[144] S.o. pitää narrinaan Jumalaa.\n\n[145] Kuoleva ei enää valittelisi ruumiinsa maatumista, vaan\npikemminkin iloitsisi päästessään pois ja saadessaan luoda verhonsa,\nniinkuin käärme nahkansa tahi vanha hirvi kovin pitkät sarvensa.\n_Lucr. III. 612_.\n\n[146] Eipä Jumalakaan peitä maanpiiriltä taivaan kasvoja, vaan avaa\nkatseillemme kasvonsa ja ruumiinsa ainaisessa kiertoliikkeessä ja\nteroittaa ja tarjoaa itseänsä mieliimme, jotta voisimme hyvin oppia\ntuntemaan hänet ja näyttääkseen millainen hänen kulkunsa on, ja\nopettaakseen meitä tarkkaamaan lakejansa. _Manit. IV, 907_.\n\n[147] Jos sinulla on jotakin parempaa, niin esitä se, muutoin alistu.\n_Hor., Epist. I, 5, 6_.\n\n[148] Sillä Jumala ei salli kenenkään muun ylpeillä kuin itsensä.\n_Herod. VII, 10_.\n\n[149] Jumala vastustaa ylpeitä, mutta nöyrille hän antaa armonsa.\n_Piet. Ep. I, 5, 5_.\n\n[150] Kenen vuoksi voisi siis sanoa maailman olevan luodun? Tietysti\nniiden olentojen vuoksi, joilla on järki; nämä ovat Jumalat ja ihmiset,\njoita parempaa ei tosiaan ole olemassa mitään. _Cic., De nat. deor. II, 54_.\n\n[151] Kun katselemme avaran maailman taivahisia temppeleitä tuolla\nylhäällä ja tuikkavia tähtiä täyteen pantuja yläilmoja, ja kun\najattelemme kuun ja auringon ratoja. _Lucr. V, 1203_.\n\n[152] Sillä ihmisten teot ja elämän hän asetti riippuvaisiksi\ntaivaankappaleista. _Manil. III, 58_.\n\n[153] Se huomaa kaukaa katselemiemme tähtien vallitsevan meitä\nmykillä laeillaan, ja koko maailman liikkuvan aikakausittain määrätyn\njärjestyksen mukaan ja kohtalojen vaiheitten noudattavan kulussaan\nvarmoja merkkejä. _Manil. I, 60_.\n\n[154] Ja kuinka suuria muutoksia vaikuttavat niin pienet liikkeet...\nNiin mahtava on tämä valta, joka hallitsee kuninkaitakin.\n_Manil. I, 55; IV, 93_.\n\n[155] Toinen, raivoisana rakkaudesta jaksaa uida meren poikki ja\nhävittää Troian; toisen kohtalona on lakien laatiminen. Kas tuolla\npojat surmaavat isänsä, ja vanhemmat poikansa, ja veljekset hyökkäävät\nhaavoittamaan toisiaan aseillaan. Tämä sota ei ole meidän syymme;\nsallimus pakottaa heidät moisiin tekoihin ja ajaa heidät itse\nrankaisemaan itseänsä ja raatelemaan toisiansa... Sekin on sallimuksen\nmääräämää, että sallimus itse sen säätää. _Manil. IV, 79, 118_.\n\n[156] Millainen onkaan ollut niin suuren rakennuksen alkuunpano,\nmillaiset siinä käytetyt työaseet, vivut, koneet, työmiehet? _Cic., De\nnat. deor., I, 8_.\n\n[157] Mitä sielun ahtautta se on? _Cic., De nat. deor. 1, 31_.\n\n[158] Ihmisluonnon muiden puutteiden joukossa on järjen pimeyskin, eikä\nvain erehtymisen pakko, vaan erehdysten rakkaus. _Sen., De ira, II, 9_.\nKatoova ruumis raskauttaa sielua, ja maallinen asumus painaa paljon\nmietiskelevää järkeä. _Viisaud. Kirja IX, 15_.\n\n[159] Ilman, maan ja veden eläimet.\n\n[160] Mykät eläimetkin, vieläpä pedotkin päästävät tavallisesti\nerilaisia ääniä, kun ovat peloissaan tahi tuskissaan, tahi kun ilo\nheidät valtaa. _Lucr. V, 1058_.\n\n[161] Jotenkin samalla tavalla kuin kykenemättömyys puhumaan näyttää\nhoukuttelevan lapset käyttämään eleitä. _Lucr. V, 1029_.\n\n[162] Myöskin vaitiolo saattaa rukoilla ja puhua. _Tasso, Aminta, II, 34_.\n\n[163] Näistä merkeistä päättäen ja näiden esimerkkien mukaan ovat eräät\nsanoneet mehiläisillä olevan jumalallista järkeä ja taivaista henkeä.\n_Verg., Georg. IV, 219_.\n\n[164] Siitä kukin tuntee voimansa, joka hänellä on käytettävissä.\n_Lucr. V. 1032_.\n\n[165] Ja maa itse loi alussa vapaasta tahdostaan kuolevaisille koreita\nhedelmiä ja reheviä viinitarhoja, antoi itsestään suloisia antimiaan\nja reheviä laitumia; nämä nyt tuskin suurenevat tahi karttuvat meidän\ntyöstämme, ja me kulutamme hukkaan härkiemme ja peltomiestemme voimat.\n_Lucr. II, 1157_.\n\n[166] Ja monet linnut ... päästävät eri aikoina aivan erilaisia ääniä ... ja\nosittain muuttavat käheä-äänisiä laulujaan sääsuhteiden mukaan.\n_Lucr. V, 1077-1083_.\n\n[167] Kaikki on kiedottu omiin salliman määräämiin kahleisiinsa.\n_Lucr. V, 874_.\n\n[168] Kukin olio kehittyy omalla tavallaan, ja kaikki pysyvät\nerilaisina luonnon varman säädöksen nojalla. _Lucr. V, 921_.\n\n[169] Polta, jos tahdot, pääni tulella, ja lävistä ruumiini miekalla,\nja viillä selkääni punotun raipan lyönneillä. _Tibull. I, 9, 21_.\n\n[170] Haikara ruokkii poikasiaan käärmeillä ja syrjäisiltä kedoilta\nlöytämillään sisiliskoilla... Ja Jupiterin palvelijat, jalot kotkat,\najavat jänistä tahi kaurista salolla. _Juven. XIV, 74, 81_.\n\n[171] Koskapa näiden (norsujen) esi-isät palvelivat karthagolaista\nHannibalia ja meidän päälliköitämme ja molossien kuningasta, ja\nkantoivat selässään joukkoja, melkoista osaa sotavoimista, ja\ntaisteluihin menevää tornia. _Juven. XII, 107_.\n\n[172] Niillä on nimensä, ja kukin tulee opettajansa äänen kutsumana.\n_Martial. IV, 30, 6_.\n\n[173] Pidä lämpiminä jalkasi ja pääsi, muutoin elä eläimen tavoin.\n\n[174] Eikä se vaadi suuren konsulin tytärtä rakastajattareksensa.\n_Hor., Sat. I, 2, 69_.\n\n[175] Eikä pidetä häpeänä lehmälle suvaita selässään isäänsä; hevosen\noma tytär rupeaa sille puolisoksi, ja pukki astuu omat siittämänsä\neläimet, ja lintu tulee raskaaksi siitä, jonka siemenestä se itse on\nsiinnyt. _Ovid., Metam. X, 325_.\n\n[176] Milloin on leijonalta riistänyt hengen voimakkaampi leijona?\nMissä metsässä koskaan on metsäkarju saanut surmansa toisen suuremman\nhampaista? _Juven. XV, 160_.\n\n[177] Usein on kahden kuninkaan välillä syntynyt suurimelskeinen\neripuraisuus, ja heti saattaa jo kauan ennakolta huomata kansan kiihkon\nja sen sydämissä pamppailevan sotaisan innon. _Verg., Georg. IV, 67_.\n\n[178] Josta salama singahtaa taivaalle, ja koko maa yltympäri kiiltää\nvasken välkkeestä, ja miesten jalkojen alta nousee valtava töminä, ja\nhuudon tärisyttämät vuoret kimmahduttavat äänet taivaan tähtiin saakka.\n_Lucr. II, 323_.\n\n[179] Kerrotaan, että Kreikka Pariksen rakkauden vuoksi iski yhteen\nbarbaarimaailman kanssa kamalassa kaksintaistelussa. _Hor., Ep. I, 2, 6_.\n\n[180] Niin lukuisina kuin laineet vyöryvät Libyan merellä, kun riehuva\nOrion laskee talvisiin aaltoihin, tahi niin taajoina kuin tähkäpäät,\njoita uuden suven aurinko paahtaa Hermuksen kentällä tahi Lykian\nkellertävillä vainioilla; kilvet kumajavat ja maa järkkyy ja vapisee\njalkojen töminästä. _Verg., Aen. VII, 718_.\n\n[181] Synkkä jono marssii kentillä. _Verg., Aen. IV, 404_.\n\n[182] Tämä mielten kuohu ja nämä niin kiivaat taistelut talttuvat ja\nrauhoittuvat heittämällä hiukan pölyä päälle. _Verg. Georg. IV, 86_.\n\n[183] Jäljessä astuu itkien sotaratsu Aethon, kaikki koristeet\nriisuttuina, ja kostuttaa kasvojaan suurilla kyynelillä. _Verg., Aen. XI, 89_.\n\n[184] Näkeehän vankkojen hevosten loikoessaan unissaan kuitenkin\nhikoilevan ja huohottavan ja ponnistavan voimansa äärimmilleen, kuin\nvoitonpalmusta kilpaillessaan. _Lucr. IV, 988_.\n\n[185] Ja metsästäjäin koirat usein makeassa unessa liikuttelevat\nsääriään äkkiä ja äännähtelevät ja hengittävät taajaan, niinkuin\nseuraisivat löytämiänsä otusten jälkiä; ja heränneinäkin ne usein\najavat tyhjiä hirvien kuvia, kuin näkisivät ne pakoon lähteneinä,\nkunnes palaavat tajuihinsa harhakuvien häivyttyä. _Lucr. IV, 992_.\n\n[186] Mairemieliset kotikissamme pyrkivät usein ravistamaan silmistään\nkepeän ja haihtuvan unen ja hypähtämään pystyyn maasta, ikäänkuin\nnäkisivät outoja kasvoja ja piirteitä. _Lucr. IV, 999_.\n\n[187] Ruma on roomalaiselle belgialainen kasvojen väri. _Propert. II, 77, 26_.\n\n[188] Monet eläimet vievät meistä voiton kauneudessa. _Sen., Epist. 124_.\n\n[189] Ja kun muut eläimet eteenpäin kumarassa katselevat maahan, antoi\nhän ihmiselle ylöspäin suunnatut kasvot ja käski katselemaan taivaaseen\nja pitämään kasvot kohotettuina tähtiä kohti. _Ovid., Metam. I, 84_.\n\n[190] Kuinka meidän näköisemme onkaan apina, eläimistä rumin _Ennius,\nDe nat. deor. I, 35_.\n\n[191] Tuo vauhdissaan ollut rakkaus pysähtyi nähtyään ruumiin häpyosat\nalastomina. _Ovid., De remed. amor. 429_.\n\n[192] Eikä tämä jää huomaamatta meidän Lemmettäriltämme; sitä enemmän\nhe mitä huolellisimmin salaavat kaikki, mitä elämän näyttämön takana\ntapahtuu niiltä, joita tahtovat edelleen pitää kiedottuina kireisiln\nrakkauden pauloihin. _Lucr. IX, 1182_.\n\n[193] Niinkuin on parempi olla kokonaan antamatta viiniä sairaille, se\nkun harvoin hyödyttää, mutta sangen usein vahingoittaa, kuin epävarman\nparantumisen toivossa syöstä ilmeiseen perikatoon, samoin melkein\nluulen, että olisi ollut parempi, että ihmissukukunnalle ei ensinkään\nolisi annettu tuota ajatuksen nopeaa kulkua, terävyyttä, älykkyyttä,\njota sanomme järjeksi, koska ne ovat tuhoisia monille ja vain sangen\nharvoille terveellisiä, kuin että niitä annetaan niin anteliaasti ja\nniin runsaasti. _Cic., De nat. deor. III, 27_.\n\n[194] Tietysti sinulla ei myöskään ole tauteja eikä heikkoutta,\neikä surua eikä huolta, ja sinulle annetaan tämän jälkeen pitkät\nonnellisemmat elämän päivät. _Juven. XIV, 156_.\n\n[195] Tulette olemaan niinkuin jumalat ja tietämään hyvän ja pahan.\n_Genes. III, 5_.\n\n[196] Varokaa, ettei kukaan teitä petä filosofialla ja tyhjillä\nhoukutuksilla maailman oppien mukaan. _Paav. Ep. Koloss. II, 8_.\n\n[197] Viisas on korkeintaan vain Jupiteria huonompi, rikas, vapaa,\narvossa pidetty, kaunis, lyhyesti kuningasten kuningas, ennen kaikkea\nterve, paitsi kun nuha häntä vaivaa. _Hor., Epist, I, l, 106_.\n\n[198] Hän oli jumala, oi kuulu Memmius, niin, jumala, joka ensin\nkeksi sen elämäntaidon, jota nyt sanotaan viisaudeksi, ja joka tuolla\ntaidolla siirsi elämän niin kovista myrskyistä ja niin synkästä\npimeydestä niin levolliseen ja kirkkaaseen valoon. _Lucr. V, 8_.\n\n[199] Hyveestämme me syystä ylpeilemme; mutta niin ei olisi laita,\njos olisimme saaneet sen lahjan joltakin jumalalta emmekä itseltämme.\n_Cic., De nat. deor. III, 36_.\n\n[200] Kun hän oli ylpeä puheissaan, niin hänen ei olisi pitänyt\nlannistua tositeossa. _Cic., Tusc. quaest. II, 13_.\n\n[201] Tarkoittaa Torquato Tassoa.\n\n[202] Ihmiset ovat hitaampia tuntemaan nautintoa kuin tuskaa.\n_Liv. XXX, 21_.\n\n[203] Kepeäkin lyönti koskee kipeästi ruumiiseen, vaikka se vain tuskin\nhipaisee sen pintaa, kun sitävastoin terveys ei tunnu kenestäkään\nmiltään. Jo se vain ilahduttaa, etten pode kylkeäni enkä jalkaani;\nmuutoin tuskin kukaan pystyy tuntemaan, että on terve ja hyvissä\nvoimissa. _Etienne de la Boët., Satir._\n\n[204] Liian paljon hyvää tuntee se, joka ei tunne mitään tuskaa.\n\n[205] Tuo tuskattomuus on saatavissa vain suuren sielullisen tylsyyden\nja ruumiillisen turtumuksen hinnalla. _Cic., Tusc. III, 6_.\n\n[206] Hän väittää voitavan lieventää sairaudentiloja kääntämällä\najatukset pois vaivoista ja kohdistamalla ne nautintoihin.\n_Cic., Tusc. III, 6_.\n\n[207] Koska nautinnon muisteleminen tekee tuskan kaksinkertaiseksi.\n\n[208] Suloista on kestettyjen vaivojen muisteleminen.\n_Cic., De finib. II, 32_.\n\n[209] Meidän vallassamme on peittää vastoinkäymiset ikäänkuin\nalituiseen unhoon ja ilomielin ja nautinnolla muistaa myötäkäymisiä.\n_Cic., De fin. I, 47_.\n\n[210] Muistan myöskin sellaista, mitä en tahdo; en voi unohtaa, mitä\ntahoon. _Cic., De fin. II, 32_.\n\n[211] Joka yksin rohkeni sanoa itseään viisaaksi (Epikuros).\n_Cic, De fin. II, 3_.\n\n[212] Joka nerossa vei voiton ihmissukukunnasta ja himmensi kaikki,\nkuin taivaalle noussut aurinko tähdet. _Lucr. III, 1056_.\n\n[213] Tehoton kärsimysten lääke on tietämättömyys. _Sen., Oid. III 5, 7_.\n\n[214] Alan juoda ja siroitella kukkia ja annan pitää itseäni vaikka\nhupsuna. _Hor., Ep. 1, 5, 14_.\n\n[215] Totisesti, ystäväni, olette surmanneet minut, ettekä pelastaneet,\nkun riistitte niin minulta nautintoni ja veitte väkisin suloisimman\nmielenhaireeni. _Hor., Epist., 2, 138_.\n\n[216] _Sophokl., Aiax, 552_.\n\n[217] Miellyttääkö se sinua? kärsi se sitten. Eikö miellytä? lähde\nsiitä sitten mitä tietä tahdot...\n\n[218] Kirveleekö tuska? Jopa kaiveleekin varmaan: jos olet suojaton,\nniin tarjoa sille kaulasi, mutta jos sinua suojaavat Vulkanon aseet, se\non pelottomuus, niin ryhdy vastarintaan. _Sen., Epist. 70_, ja _Cic.,\nTusc. II, 14_.\n\n[219] Joko juokoon, tahi menköön pois. _Cic., Tusc. V. 4_.\n\n[220] Jollet osaa elää oikein, niin väisty osaavien tieltä. Kylliksi\nolet ilakoinut, kylliksi syönyt ja juonut; aika on sinun lähteä, ettei\nsinua, liiaksi juotuasi, pilkkaisi ja mukiloisi se ikäluokka, jolle\nvallaton ilo paremmin sopii, _Hor., Epist., II, 2, 213_.\n\n[221] Huomattuaan vanhoilla päivillään henkensä joustimen herpaantuvan,\nmeni Demokritos itse vapaasta tahdostaan kuolemaan. _Lucr., III. 1052_.\n\n[222] Jumala tunnetaan paremmin tietämättömyydellä. _P. Aug., De ordine II, 16_.\n\n[223] Jumalten tekoihin nähden on uskominen pyhempää ja\nkunnioittavampaa kuin tietäminen. _Tacit., De mor. Germ. 34_.\n\n[224] Ja vaikea on löytää tämän maailmankaikkeuden luojaa; ja kun sen\non löytänyt, ei sovi ilmoittaa sitä julki. _Cic., Tim. 2_.\n\n[225] Merkiten ihmissanoin sitä, mikä on jumalallista. _Lucr., V. 122_.\n\n[226] Eikä hän voi tuntea suosiota eikä vihaa, sillä kaikki sellainen\nosoittaisi heikkoutta. _Cic., De nat. deor. I, 17_.\n\n[227] Melkein kaikki muinaisajan kirjailijat ovat sanoneet, ettei\nvoi mitään oppia tuntemaan, havaita eikä tietää; he ovat sanoneet\naistejamme rajoitetuiksi, sielujamme heikoiksi, elämämme aikaa\nlyhyeksi. _Cic., Acad. I, 12_.\n\n[228] Aion puhua, mutta niin, etten väitä mitään varmasti, vaan etsin\naina, epäilen usein, enkä luota itseeni. _Cic., De divinat. II, 3_.\n\n[229] Joka valveillaankin nukkuu, ... jonka elämä jo on melkein\nkuollut, vaikka se on elossa ja näkee. _Lucr. III, 1061, 1059_.\n\n[230] Jos ken väittää, ettei voi mitään tietää, niin hän ei tiedä\nsitäkään, voidaanko tietää, millä perusteella hän ei sano mitään\ntietävänsä. _Lucr. IV, 470_.\n\n[231] Mihin tahansa opinjärjestelmään he, kuin myrskytuulella, ovat\najautuneet, siinä he pysyttelevät kiinni kuin kalliossa. _Cic., Acad. II, 3_.\n\n[232] Sitä vapaampina ja riippumattomampina, kun heillä on täysi\narvostelemisen valta. _Cic., Acad. II, 3_.\n\n[233] Jotta, kun samassa asiassa huomataan yhtä painavia syitä\npuolesta ja vastaan, helpommin kummallakin taholla jätettäisiin asia\nratkaisematta. _Cic., Acad. I, 12_.\n\n[234] Sillä Jumala ei ole suonut meille tietoa niistä, vaan vain niiden\nkäytön. _Cic., De divin. I, 18_.\n\n[235] Jumala tietää, että ihmisten ajatukset ovat turhat. _Psalmi XCIII, 11_.\n\n[236] Jonka oppineet pikemmin luulevat tietävänsä kuin tietävät.\n\n[237] Teen selkoa niin hyvin kuin voin; en kuitenkaan niin kuin\npythialainen Apollo, niin että se, mitä sanon, olisi varmaa ja\njärkähtämätöntä, vaan kuten heikko ihminen, tavoitellen otaksumalla\ntodennäköisyyttä. _Cic., Tusc. I, 9_.\n\n[238] Jos jumalten luontoa ja maailman syntyä pohtiessamme ehkä emme\noikein pääse toivomiimme tuloksiin, niin se ei ole kummaa; tulee näet\nmuistaa, että sekä minä, joka esitän asian, olen ihminen että tekin,\njotka arvostelette; niin että, jos se, mitä sanotaan, on todennäköistä,\nette vaadi enempää. _Cic., Tim. 3_.\n\n[239] Ne, jotka tahtovat tietää, mitä mieltä itse olemme mistäkin\nasiasta, menettelevät siinä liian uteliaasti... Tämä Sokrateen\nalkuunpanema, Arkhesilaan jatkama, Karneadeen vakaannuttama filosofien\nmenettelytapa, että he väittelevät kaikkea vastaan, mutta eivät mitään\nselvästi ratkaise, on meidänkin aikanamme yhä voimassa... Me olemme\nniitä, jotka väittävät, että kaikkeen toteen liittyy jotakin väärää,\njoka on siihen määrään tuon toden näköistä, ettei niissä ole mitään\nmerkkiä, jonka nojalla voisi päästä varmaan päätökseen ja käsitykseen.\n_Cic., De nat. deor. I, 5_.\n\n[240] Hämärä.\n\n[241] Hän on, kielensä epäselvyyden vuoksi, kuuluisa varsinkin\nturhamaisten ihmisten keskuudessa; sillä typerät ihailevat ja\nrakastavat enemmän kaikkea, minkä he huomaavat piilevän mutkikasten\nsanojen alla. _Lucr. I, 640_.\n\n[242] Minua eivät miellytä tieteet, jotka eivät mitenkään ole\nedistäneet opettajiensa hyveellisyyttä. _Sallust., Bell. Jug. 85_.\n\n[243] Kuolevaisten ajatukset ovat arkoja ja meidän aatteemme ja\naikeemme epävarmoja. _Viis. Kirj. IX, 14_.\n\n[244] On parempi oppia tyhjänpäiväistä kuin ei mitään. _Sen., Epist. 88_.\n\n[245] Neron määrä se itsekussakin luo moiset kuvitelmat, eikä tietojen\nvoima. _M. Senec, Suasor. 4_.\n\n[246] He näyttävät pikemmin tahtoneen harjoittaa älyään vaikealla\ntutkittavalla kuin puhuneen vakaumuksesta.\n\n[247] Jupiter kaikkivaltias, maailman, kuningasten ja jumalten isä ja\näiti. _Pyh. August., De civit. Dei VII, 9 ja 11_.\n\n[248] Yhteistä valoa, maailman silmää; ja jos Jumalalla on päässään\nsilmät, niin auringon säteet ovat hänen säihkyvät silmänsä, jotka\nantavat hengen kaikille, ylläpitävät ja varjelevat meitä ja katselevat\nihmisten tekoja tässä maailmassa; tuota kaunista, suurta aurinkoa, joka\nluo meille vuodenajat, astuessaan 12 asuntoonsa tahi niistä ulos, joka\ntäyttää maailman tunnetuilla avuillaan ja yhdellä katseellaan hajoittaa\npilvet, maailman henki ja sielu, hehkuva ja loimuava, joka päivän\najassa kiertää koko taivaan, rajattoman suurena, pyöreänä, vaeltavana\nja vakavana, pitäen allaan koko maailmaa rajapyykkinään, levollisena\nlepäämättä, joutilaana ja vailla pysyväistä olinpaikkaa, luonnon\nvanhimpana poikana ja päivän isänä.\n\n[249] Olen aina katsonut ja sanon vastakin, että taivahisten jumalten\nsuku on olemassa, mutta en usko heidän välittävän siitä, mitä ihmisten\nsuku tekee.\n\n[250] Jotka seikat ovat niin kaukana jumaluudesta ja arvottomat\nnähtäviksi jumalien joukossa. _Lucr. V. 123_.\n\n[251] Tunnetaan heidän muotonsa, ikänsä, pukunsa, koristeensa; heidän\nsukunsa, avioliittonsa, sukulaisuussuhteensa, kaikki on mukailtu\nsamanlaisiksi kuin heikoilla ihmisillä; sillä heihin vaikuttavat\nmyöskin mielen myrskyt; otaksummehan jumalilla olevan himoja, tauteja,\nvihanpuuskia. _Cic., De nat. deor. II, 28_.\n\n[252] Mitä hyödyttää meidän tapojemme päästäminen temppeleihin?... Oi\nmatalat ja kaikkea taivaallista vailla olevat sielut! _Pers., Sat. II, 62 ja 61_.\n\n[253] He ovat yksinäisten polkujen takaisissa piiloissa ja yltympäri\nmyrttimetsän peitossa; huolet eivät heitä edes kuolemassakaan jätä.\n_Verg., Aen. VI, 443_.\n\n[254] Hän oli Hektor silloin, kun hän taisteli sodassa, mutta tuo, jota\nAkilleen hevonen laahasi, ei ollut Hektor. _Ovid., Trist. III, 2, 27_.\n\n[255] Mikä muuttuu, se hajoaa ja lakkaa siis olemasta; sillä sen osat\nsiirtyvät paikoiltaan ja muuttavat järjestystään. _Lucr. III, 756_.\n\n[256] Ja jos aika kokoaisi ruumiimme ainekset kuolemamme jälkeen ja\npanisi ne jälleen nykyiseen kuntoonsa, ja jos meille toistamiseen\nannettaisiin elämän valo, niin ei kuitenkaan tuokaan seikka mitenkään\nkoskisi meitä, kun elämämme kulku kerran olisi katkaistu. _Lucr. III, 859_.\n\n[257] Samoin kuin silmä juuriltaan revittynä ja ruumiista erillään ei\nvoi itse eroittaa mitään esinettä. _Lucr. III. 562_.\n\n[258] Sillä väliin on asetettuna elämän loppu, ja kaikki liikkeet\nhäipyvät hajalleen kaikista aisteista. _Lucr. III, 872_.\n\n[259] Ja tämä ei koske meitä, jotka pysymme yhtenä kokonaisuutena\nruumiin ja sielun likeisessä yhdyselämässä. _Lucr. III, 857_.\n\n[260] Tämä ryöstää neljä nuorta sulmonilaista ja yhtä monta Ufensin\nrannoilla kasvanutta, uhratakseen heidät kuolinuhriksi vainajain\nhaamuille. _Verg., Aen. X, 517_.\n\n[261] Niin paljoon pahaan saattoi uskonto yllyttää! _Lucr. I, 102_.\n\n[262] Ja että tuo puhdas impi, parhaalla naimaiällään, surmattiin\nriettaasti uhrieläimenä, murheissaan siitä, että hänet teurasti hänen\nisänsä. _Lucr. I, 99_.\n\n[263] Kuinka olivatkaan jumalat niin vihamielisiä, ettei heitä voinut\nlepyttää Rooman kansalle muu kuin moisten miesten kuolema. _Cic., De\nnat. deor. III, 6_.\n\n[264] Niin raivon valtaama on sekaantunut ja tolaltaan järkytetty\njärki, että jumalia koetetaan lepyttää tavalla, joka on julmempi kuin\nihmisten raivo. _Pyh. Aug., De civ. Dei, VI, 10_.\n\n[265] Milloin pelkäävät jumalten vihaa ne, jotka siten ansaitsevat\nheidän suosionsa?... Tosin on niitä, jotka on kuohittu himokkaan\nkuninkaan hekumaa varten; mutta ei kukaan herransa käskystä ole tehnyt\nitselleen väkivaltaa, riistääkseen itseltään miehuutta. _Pyh. Aug., De\nciv. Dei, VI, 10_.\n\n[266] Muinoin on uskonto usein aiheuttanut rikoksia ja jumalattomia\ntekoja. _Lucr. I, 83_.\n\n[267] Mikä Jumalan kannalta on heikkoa, on liian voimakasta ihmisille,\nja mikä Jumalan kannalta on typerää, on liian viisasta ihmisille. _Pyh.\nPaav., Kor. I, 25_.\n\n[268] Kaikki tämä taivaineen, maineen, merineen ei ole mitään\nkaikkeuden kokonaissummaan verraten. _Lucr. VI, 679_.\n\n[269] Ja että maata, aurinkoa, kuuta, merta ja kaikkea muuta olevaista\nei ole vain yksi, vaan pikemmin lukemattomia. _Lucr. II, 1085_.\n\n[270] Koska yleensä ei mikään ole yksinäistä, eikä synny eikä kasva\nainoana laatuaan. _Lucr. II, 1077_.\n\n[271 Senvuoksi täytyy yhä uudelleen tunnustaa muualla olevan toisia\nsellaisia aineen ryhmittymiä, jollainen on tämä, jota eetteri pitää\navarassa sylissään. _Lucr. II, 1064_.\n\n[272] Pankoon ilmojen isä huomenna taivaalle synkät pilvet tahi\nkirkkaan auringon, ei hän kuitenkaan ole tekevä turhaksi kaikkea, mikä\non takanamme, eikä muuta tahi tee tekemättömäksi sitä, minkä kiitävä\nhetki kerran mukanaan toi. _Hor., Od. III, 29, 43_.\n\n[273] On hämmästyttävää, kuinka pitkälle menee ihmissydämen kataluus,\nkun vain jokin vähäinenkin menestys sitä rohkaisee. _Plin., Nat. Hist.\nII, 23_.\n\n[274] Jumalat huolehtivat siitä, mikä on suurta; vähäpätöisistä he\neivät välitä. _Cic., De nat. deor. II, 66_.\n\n[275] Eiväthän kuningaskunnissakaan kuninkaat puutu kaikkiin\npikkuseikkoihin. _Cic., De nat. deor. III, 35_.\n\n[276] Jumala on niin suuri mestari siinä, mikä on suurta, ettei hän ole\npienempi siinä, mikä on pientä. _Pyh. August., De civ. Dei XI, 22_.\n\n[277] Mikä on autuas ja iankaikkinen, sillä ei voi olla mitään vaivaa,\neikä se tuota sitä toiselle. _Cic., De nat. deor. I, 17_.\n\n[278] He pelkäävät omia mielikuvitelmiaan. _Lucan. I, 486_.\n\n[279] Ikäänkuin mitään onnettomampaa olisi kuin ihminen, joka on omien\nhoureittensa orja.\n\n[280] Jonka yksin on sallittu tuntea jumalat ja taivaan vallat, tahi\nolla niistä tietämätön. _Lucan. I, 452_.\n\n[281] Ei, vaikka pakahtuisit, sanoi hän. _Hor., Sat. II, 3, 19_.\n\n[282] Toden totta, he eivät ajattele Jumalaa, jota he eivät voi\najatuksellaan käsittää, vaan itseään hänen sijastaan, eivätkä vertaa\nhäntä, vaan itseään, eivät häneen, vaan itseensä. _Pyh. August., De\nciv. Dei, XII, 15_.\n\n[283] Sellainen opittu tapa ja ennakkokäsitys on meidän järjellämme,\nettä ihmiselle, hänen ajatellessaan Jumalaa, tulee mieleen ihmisen\nmuoto. _Cic., De nat. deor. I, 27_.\n\n[284] Niin mairitteleva parittajatar ja niin itseään tarjoileva on itse\nluonto. _Cic., De nat. deor. I, 27_.\n\n[285] Herkuleen käden lannistamat Maaemon lapset, joiden taholta\nvälähtävä vaara järisytti vanhan Saturnuksen asuinsijoja. _Hor., Od.\nII, 12, 6_.\n\n[286] Neptunus panee vapisemaan muurit ja suurella kolmikärjellään\njärkyttämänsä perustukset ja sortaa koko kaupungin sijoiltaan; täällä\nJuno ankaran tuimana on ottanut haltuunsa Skaialaisen portin. _Verg.,\nAen. II, 610_.\n\n[287] Siihen määrään sekoittaa väärä uskonnollisuus jumalat\nmitättömimpiinkin asioihin. _Tit. Liv. XXVII, 23_.\n\n[288] Tässä olivat hänen (Junon) aseensa, tässä hänen vaununsa. _Verg.,\nAen. I, 16_.\n\n[289] Oi pyhä Apollo, joka asut maan turvallisessa keskustassa. _Cic.,\nDe divin. II, 56_.\n\n[290] Pallasta palvovat athenalaiset, Minoksen Kreeta-saari Dianaa,\nLemnos Vulcanusta, Junoa Sparta ja Pelopsin Mykene, höyhenpäistä Pania\nArkadian seutu; Marsia pidettiin Latiumissa pyhänä. _Ovid., Fast. III, 81_.\n\n[291] Ja pojanpojan temppeli on hänen suuren isoisänsä temppelin\nyhteydessä. _Ovid., Fast. I, 294_.\n\n[292] Koska emme katso heidän vielä ansaitsevan taivaan kunniaa, niin\nsallikaamme heidän asua niissä maissa, jotka heille olemme antaneet.\n_Ovid., Metam. I, 194_.\n\n[293] Kreetaa, Jupiterin kehtoa.\n\n[294] Koska se etsii totuutta vapauttaakseen itsensä, niin on\nuskottava, että sille on hyväksi, että sitä petetään. _Pyh. August., De\nciv. Dei, IV, 31_.\n\n[295] Kultaa oli aisa, kultaa pyörän reunakaari, ja hopeata säteiden\nsarja. _Ovid., Metam. II, 107_.\n\n[296] Maailma on luonnon suunnattoman suuri talo, jota ympäröi osaltaan\nviisi korkeasointuista vyötä, ja jota kiertävä kahdellatoista tähdistä\nvälkkyvällä merkillä kirjailtu reunus, korkealla yläilmoissa kaartuen,\non kuun kaksivaljakon ratana. _Varro_.\n\n[297] Kaikki tuo on salattu ja verhottu niin paksuun pimeyteen, ettei\nole niin terävätä ihmisälyä, että se voisi tunkeutua taivaaseen,\nsyventyä maan uumeniin. _Cic., Acad., II, 39_.\n\n[298] Ei kukaan katso sitä, mikä on hänen jalkainsa edessä; taivaan\nmaita he vain utelevat. _Cic., De divin. II, 13_.\n\n[299] Mistä syystä meri pysyy alallaan; mikä määrää vuoden\nlämmönvaihtelun; kulkevatko tähdet itsestään, vai jonkin muun käskystä;\nmikä painaa kuun kehrän näkymättömäksi, mikä sen saa näkyviin; mitä\ntahtoo ja voi kaiken olevaisen ristiriitainen sopusointu. _Hor.,\nEpist., I, 12, 16_.\n\n[300] Kaikki on sisimmältä olemukseltaan epävarmaa ja luonnon\nmajesteettisuuteen kätkettyä. _Plin. II, 37_.\n\n[301] Tapa, millä sielut ovat yhdistetyt ruumiisiin, on kerrassaan\nihmeellinen, eikä ihminen voi sitä ymmärtää; ja siinä kuitenkin piilee\nihmisen sisin olemus. _Pyh. August., De civ. Dei, XXI, 10_.\n\n[302] Ei näet tiedetä, millainen sielu on luonnoltaan, myötäsyntynytkö\nse on, vai hiipiikö se päinvastoin vasta syntyvien ruumiiseen, ja\nhäviääkö se yhdessä meidän kanssamme, kuoleman tuhoamana, vai siirtyykö\nse Manalan pimeille ja laajoille aavikoille, vai hiipiikö se jumalain\ntahdosta toisiin eläimiin. _Lucr., I, 113_.\n\n[303] Tuo tuolla purkaa sisästään verisen sielunsa. _Verg., Aen., IX, 349_.\n\n[304] Tulinen on niillä elintarmo ja taivainen alkuperä. _Verg., Aen., VI, 730_.\n\n[305] Jonkinlainen ruumiin elollistila, jota kreikkalaiset sanovat\nharmoniaksi. _Lucr., III, 100_.\n\n[306] Mikä näistä mielipiteistä on oikea, sen vain joku jumala voi\nnähdä. _Cic., Tusc. I, 11_.\n\n[307] Samoin kuin usein sanotaan, että ruumiilla on hyvä terveys, eikä\ntämä kuitenkaan ole mikään terveen ihmisen osa. _Lucr. III, 103_.\n\n[308] Siellä näet pamppailee säikähdys ja pelko, niitä kohtia hivelevät\nilon tunteet. _Lucr. III, 142_.\n\n[309] Minkä näköinen sielu on, tahi missä se asuu, sitä ei pidä edes\nkysyäkään. _Cic., Tusc, I, 28_.\n\n[310] Ei voi sanoa mitään niin järjetöntä, ettei joku filosofeista sitä\nsanoisi. _Cic., De divin. II, 58_.\n\n[311] Phoibos ei koskaan poikkea radaltaan keskellä taivasta;\nsäteillään hän kuitenkin valaisee kaikki. _Claudian., De Sexto consul.\nHonorii, 411_.\n\n[312] Muu osa sielua, levinneenä kautta koko ruumiin, tottelee ja\nliikkuu järjen käskystä ja sen antaman sysäyksen johdosta.\n_Lucr., III, 144_.\n\n[313] Jumala näet, sanovat he, täyttää kaikki maat, meren ulapat ja\nkorkean taivaan; siitä saavat pienet ja suuret elukat, ihmiset, koko\npetoeläinten suku kukin syntyessään hennon henkensä; siihen tietysti\nsitten kaikki siirtyy takaisin ja jälleen vapautuneena palautuu; eikä\nkuolemalla ole mitään sijaa. _Verg., Georg., IV, 221_.\n\n[314] Isäsi kunto on sinuun vuodatettu.\n\n[315] Urheat syntyvät urheista ja hyvistä. _Hor., Od. IV, 4, 29_.\n\n[316] Ja vihdoin, miksi hurja raatelevaisuus on eroittamaton leijonain\nsynkästä rodusta, ja ketut perivät isiltään viekkauden, kauriit\narkuuden, ja niiden isille omituinen pelko tekee niiden jäsenet\nlevottomiksi, ... jollei siksi, että omasta siemenestä ja rodusta\nkasvaa määrätty henkinen luonto rinnan koko ruumiin kanssa.\n_Lucr. III, 741_.\n\n[317] Jos sielu hiipii ruumiiseen syntyessämme, niin miksi ei muistomme\nulotu yli ennen kuluneen ikämme, eikä meillä ole mitään jälkiä\nteoistamme. _Lucr. III, 671_.\n\n[318] Sillä, jos sielun kyky on niin suuresti muuttunut, että se on\nmenettänyt kaiken menneitten tapahtumain muiston, niin se luullakseni\nei enää ole kaukana kuolemasta. _Lucr. III, 674_.\n\n[319] Tunnemme sielun syntyvän yhdessä ruumiin kanssa, kasvavan yhdessä\nja vanhenevan yhdessä. _Lucr. III, 446_.\n\n[320] Näemme sielun parantuvan samoin kuin sairaan ruumiin, ja\nhuomaamme lääkkeen voivan siihen tehota. _Lucr. III, 509_.\n\n[321] Sielun täytyy luonnoltaan olla samaa laatua, mitä ruumiskin on,\nkoskapa siihen pystyvät iskullaan samat nuolet kuin ruumiiseenkin.\n_Lucr. III, 176_.\n\n[322] Tuo sama myrkky saattaa sekasortoon ja lyö hajalle sielun voimat.\n_Lucr. III, 498_.\n\n[323] Leviten kautta jäsenten panee tauoin voima sielun sekaisin,\nkuten tuulten vinhat voimat saavat laineet suolaisella meren ulapalla\nvaahtopäinä kuohahtelemaan. _Lucr. III, 491_.\n\n[324] Ruumiin taudeissa sielu usein harhailee eksyksissä, siliä se on\njärjetönnä ja hourailee, ja joskus raskas horrostila vaivuttaa sen\nsikeään ja ikuiseen uneen, jossa sen silmät raukeavat ja pää vaipuu\nalas. _Lucr. III, 464_.\n\n[325] Sillä onhan mieletöntä yhdistää se, mikä on kuolevaista, siihen,\nmikä on iäistä, ja luulla niiden välillä voivan olla yhteistunnetta\nja - toimintaa. Sillä voiko katsoa olevan mitään erilaisempaa, yhteen\nsopimattomampaa ja ristiriitaisempaa kuin se, mikä on kuolevaista\nyhtyneenä kuolemattomaan ja ainaiseen, kestämässä yhdessä ankaria\nmyrskynpuuskia. _Lucr. III, 801_.\n\n[326] Yhdessä sen kanssa se iästä väsyneenä raukeaa. _Lucr. III, 459_.\n\n[327] Hän arvelee sielun kutistuvan kokoon ja ikäänkuin luhistuvan ja\nsortuvan. _Cic., De divin. II, 58_.\n\n[328] Aivan samoin kuin jos, sairaan jalan tuntiessa kipua, pää sillä\nvälin ehkä on kivuttomana. _Lucr. III, III_.\n\n[329] Luvaten pikemmin kuin todistaen meille tuon ylen mieluisen asian.\n_Sen., Epist. 102_.\n\n[330] Ne ovat unelmia, jotka eivät esitä todistuksia, vaan toivomuksia.\n_Cic, Acad., II, 38_.\n\n[331] Minä teen tyhjäksi viisasten viisauden ja hylkään järkeväin\njärkevyyden. _Pyh. Paav., Kor., I, 1, 19_.\n\n[332] Totuuden kätkeminen on joko harjoitusta nöyryyteen tahi ylpeyden\nmasentamista. _Pyh. August., De civ. Dei, XI, 22_.\n\n[333] Pohtiessamme kysymystä sielujen kuolemattomuudesfa on meille\nsuurimerkityksellinen manalan jumalia pelkäävien tahi palvovien\nihmisten yleinen mielipide. Käytän hyväkseni tätä yleistä vakaumusta.\n_Sen., Epist. 117_.\n\n[334] He suovat meille elinaikaa saman verran kuin variksille: he\nmyöntävät sielujen elävän kauan, mutta eivät myönnä niiden olevan\nkuolemattomia. _Cic., Tusc. I, 31_.\n\n[335] Oi taivainen isä, tokko on luultavaa, että eräät ylevät sielut\nmenevät täältä taivaaseen ja palaavat jälleen hitaisiin ruumiisiin?\nMiksi noilla onnettomilla olisi niin kumma halu tähän elämään? _Verg.,\nAen. VI, 719_.\n\n[336] Ja sitäpaitsi näyttää perin naurettavalta, että sielut olisivat\nläsnä eläinten parittautuessa ja synnyttäessä, ja että kuolemattomat\nlukemattomana joukkona katselisivat kuolevaisia jäseniä ja kovin\nkiireissään kilpailisivat siitä, kuka ensin ja mieluimmin pääsisi\npujahtamaan ruumiiseen. _Lucr. III, 777_.\n\n[337] Ikäänkuin se, joka ei osaa arvostella itseään, osaisi arvostella\nmitään muuta. _Plin., Nat. hist., II, 1_.\n\n[338] Ken älynsä liian teräväksi teroittaa, katkaisee siltä kärjen.\n_Petrarca, Canz. XI, 48_.\n\n[339] Kun he ikäänkuin tuomiopäätöksellä tahi uskonnollisella\nlupauksella ovat sidotut eräisiin varmoihin ja ennakolta määrättyihin\nmielipiteisiin, niin että heidän on pakko puolustaa sellaistakin, mitä\neivät hyväksy. _Cic., Tusc. II, 2_.\n\n[340] Samoin kuin Hymetton mehiläisten vaha pehmiää auringon lämmössä\nja peukalon painelemana kuontuu moniin muotoihin ja juuri käyttämällä\nkäy käyttökelpoiseksi. _Ovid., Metam., X, 284_.\n\n[341] Toista asiaa ei voi ymmärtää enemmän tahi vähemmän kuin toista,\nkoska ymmärtämisen käsite on kaikissa asioissa sama. _Cic., Acad., II, 41_.\n\n[342] Vulcanus taisteli Troiaa vastaan, Apollo Troian puolesta. _Ovid.,\nTrist., I, 2, 5_.\n\n[343] Sielu hyväksyy todennäköisyyden, oikean tahi väärän, ilman\neroitusta. _Cic., Acad., II, 28_.\n\n[344] Tuo myöhemmin huomattu seikka tekee mitättömiksi ja muuttaa\nmielipiteemme kaikkeen entiseen nähden. _Lucr. V, 1413_.\n\n[345] Kiittäköön hyvää onneansa.\n\n[346] Ihmisten mielet muuttuvat sen kasvua antavan valon mukaan, millä\nitse isä Jupiter milloinkin valaisi maita.\n\n[347] Joka en vähääkään välitä siitä, kuka pohjan perillä on jäisen\nseudun pelättynä kuninkaana ja mitä Tiridateella on pelättävänä. _Hor.,\nOd., I, 26_.\n\n[348] Niinkuin pikkarainen laiva riehuvan tuulen yllättämänä aavalla\nmerellä. _Catull., Epigr. XXV, 12_.\n\n[349] Aias oli aina urhea, mutta urheimmillaan kuitenkin\nraivostuttuaan. _Cic., Tusc, IV, 23_.\n\n[350] Samoin kuin meren tyyneys on ymmärrettävissä, kun ei pieninkään\ntuulen henki liikuta laineita, samoin sielun levollinen ja rauhallinen\ntila on nähtävissä, kun ei ole mitään häiritsevää voimaa, joka voisi\nsitä liikuttaa. _Cic., Tusc., V, 6_.\n\n[351] Niinkuin meri vuorovetensä vaihdellessa milloin ryöpsähtäen esiin\nhyökkää maille ja vaahdoten paiskaa laineen kallioiden yli ja huuhtelee\naaltonsa liepeellä hiekkarannan etäisintäkin äärtä, milloin pakenee\ntakaisin nopeana ja särpien mukaansa hyökynsä vierittämiä kiviä jättää\nvetensä aletessa rannan paljaaksi. _Verg., Aen. XI, 624_.\n\n[352] Niin muuttavat vierivät vuodet olevia oloja: mikä ennen oli\narvossa, menettää kaiken kunniansa, sitävastoin jokin toinen astuu sen\nsijalle ja kohoaa halveksitusta tilastaan, ja sitä tavoitellaan päivä\npäivältä enemmän ja sen saavuttamista ylistellään, ja se on ihmeen\nsuuressa kunniassa kuolevaisten keskuudessa. _Lucr. V, 1275_.\n\n[353] Sillä mikä on käsissä, se on mieleistä ja näyttää merkitsevän\npaljon. _Lucr., V, 1411_.\n\n[354] Yksitellen he ovat kuolevaisia, kokonaisuutena ainaisia. _Apul.,\nDe deo Socratis_.\n\n[355] Myöskin vyöhykkeellä on vaikutusta sekä ruumiin että hengen\nvoimiin. _Vegec. I, 2_.\n\n[356] Athenassa on ilma ohutta, josta syystä attikalaisia pidetään\nteräväpäisempinä; Thebassa paksua, ja siksi thebalaiset ovat lihavia ja\nhyvinvoipia.\n\n[357] Sillä mitä järkeä on peloissamme ja haluissamme? Mitä\nsuunnittelet niin suotuisin entein, ettet katuisi yritystäsi ja\ntoivomuksesi toteutumista. _Juv., Sat. X, 4_.\n\n[358] Me haluamme avioliittoa ja vaimomme synnytystä; mutta he\n(jumalat) tietävät, millaisia tulevat olemaan lapsemme, millainen\nvaimomme. _Juv., Sat. X, 352_.\n\n[359] Tyrmistyneenä tuosta oudosta onnettomuudesta, rikkaana, mutta\nsamalla köyhänä, hän toivoo pääsevänsä rikkauksistaan ja vihaa sitä,\nmitä äsken oli toivonut. _Ovid., Metam., XI, 128_.\n\n[360] Sinun vitsasi ja keppisi ovat minua lohduttaneet. _Psalmi XXII, 4_.\n\n[361] Jos tahdot neuvoni, niin anna jumalten itsensä punnita, mikä\nmeille on soveliasta ja asioillemme hyödyksi... Ihminen on rakkaampi\nheille kuin itselleen. _Juv., Sat. X, 346_.\n\n[362] Mutta ken on eri mieltä korkeimmasta hyvästä, se on eri kannalla\nfilosofian koko perusaatteeseen nähden. _Cic., De fin. V, 5_.\n\n[363] Olen näkevinäni kolme erimielistä pöytävierasta, jotka eri\nmakunsa mukaan esittävät sangen erilaisia vaatimuksia. Mitä annan? Mitä\nen? Mitä toinen käskee, sitä sinä et hyväksy; mitä sinä pyydät, se on\ntoisista kahdesta inhoittavaa ja karvasta. _Hor., Epist., II, 2, 61_.\n\n[364] Ettei mitään ihmettele, se on, oi Numicius, melkeinpä ainoa, mikä\nsaattaa tehdä pysyvästi onnelliseksi, _Hor., Epist. I, 6, 1_.\n\n[365] Kerrotaan olevan kansoja, joiden keskuudessa poika yhtyy äitiinsä\nja tytär isäänsä, ja hellyys kasvaa kaksinaisesta rakkaudesta. _Ovid.,\nMetam., X, 331_.\n\n[366] Ja niinpä ei enää mikään ole meidän omaamme; mitä sanon meidän\nomaksemme, se on jonkin taiteen tuotetta.\n\n[367] Sotaa tarjoat, oi vierasvarainen maa; sotaa varten asestetaan\nratsut, sotaa uhkaavat nuo eläimet. Mutta samat eläimet ovat kuitenkin\nennen tottuneet ottamaan vetääksensä vaunuja ja tottelemaan yhdessä\niestä ja ohjaksia; on toivoa rauhasta. _Verg., Aen. III, 539_.\n\n[368] Kansan viha johtuu siitä, että kussakin paikassa vihataan\nnaapurien jumalia, ja uskotaan jumalina olevan pidettävä vain niitä,\njoita siellä palvotaan. _Juv. XV, 37_.\n\n[369] Ja Epikuros arvelee, että aistillisessa hekumassa, jos luonto\nsitä vaatii, ei ole katsottava sukupuolta, eikä syntyperää, eikä\nsäätyä, vaan muotoa, ikää ja näköä. _Cic., Tusc. V, 33_.\n\n[370] He (stoalaiset) eivät pidä viattomia rakkaussuhteitakaan\nviisaalle sopimattomina. _Cic., De fin. III, 20_.\n\n[371] Katsokaamme mihin ikään asti nuorukaisia sopii rakastaa. _Sen.,\nEpist. 123_.\n\n[372] Oi Scavinus, sinä, joka olit Aufidian mies, olet nyt hänen\nrakastajansa; entinen kilpakosijasi on nyt hänen miehenään. Miksi sinua\nmiellyttää toisen omana vaimo, jota omanasi et rakastanut? Oletko\nkykenemätön, jollei sinun tarvitse pelätä? _Mart., III, 70_.\n\n[373] Ei kukaan koko kaupungissa halunnut ilmaiseksi koskea vaimoosi,\noi Caecilianus, kun siihen oli tilaisuus; mutta nyt, kun olet pannut\nhänelle vartijat, on tulevien rakastajain joukko ääretön. Olet\nkekseliäs mies. _Mart. I, 74_.\n\n[374] Joita myöten varmuuden tasoitettu tie lyhyimpänä kulkee\nihmissydämeen ja järjen temppeleihin. _Lucr. V, 103_.\n\n[375] Olet huomaava, että totuuden tuntemisen ensimmäisinä ovat luoneet\naistit, ja ettei voida todistaa aistien olevan väärässä. Mitä nyt\nsitten on pidettävä luotettavampana kuin aisteja? _Lucr. IV, 479, 483_.\n\n[376] Vai voivatko korvat oikaista silmien tekemää havaintoa, tahi\ntuntoaisti korvien tekemää, tahi voiko maku todistaa tämän tuntoaistin\nerehtyneen, tahi voivatko sen tehdä sieraimet tahi silmät? _Lucr. IV,\n487_.\n\n[377] Kullekin erikseen on annettu kykynsä, kullakin on oma voimansa.\n_Lucr. IV, 491_.\n\n[378] Olkoonpa esine mikä hyvänsä, niin sitä ei pidetä lainkaan\nsuurempana kuin minkä kokoiselta se silmiimme näyttää. _Lucr. V, 577_.\n\n[379] Emme kuitenkaan myönnä silmien tässä vähääkään erehtyvän ... älä\nsiis syytä silmiä tästä sielun viasta. _Lucr. IV, 380, 387_.\n\n[380] Niin että ei voi katsella alas tuntematta sekä silmiään että\nsieluaan huimaavan. _Tit. Liv. XLIV, 6_.\n\n[381] Usein sattuu myöskin, että sielua järkyttävät liian rajusti jokin\nnäky, juhlalliset äänet ja laulut, usein myöskin suru ja pelko. _Cic.,\nDe divin., I, 37_.\n\n[382] Silloin näkee kaksi aurinkoa ja kaksi Theebaa. _Verg., Aen., IV, 470_.\n\n[383] Niinpä usein näemme rujoja ja rumia naisia ihailtavan ja heidän\nnauttivan suurinta kunnioitusta. _Lucr. IV, 1152_.\n\n[384] Selvästi näkyvistäkin esineistä voi huomata, että jos niihin ei\nkohoista tarkkaavaisuuttaan, on kuin ne aina olisivat olleet kauas pois\nja syrjään siirrettyinä. _Lucr. IV, 812_.\n\n[385] Sillä aika muuttaa koko maailman luonnon, ja kaiken täytyy\nsiirtyä tilasta toiseen, eikä mikään pysy samana, vaan kaikki muuttuu,\nluonto muuttaa ja pakoittaa vaihtumaan kaikki. _Lucr. V, 826_.\n\n\n\n"]