[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMpPny4GxyWufIZVkdUKtGisH6gC0TrTj4g0cX4PFoMU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},751,"Kun on tunteet","Jotuni, Maria",1880,1943,"751-jotuni-maria-kun-on-tunteet","751__Jotuni_Maria__Kun_on_tunteet",null,"novelli",[],[],"fi",1913,18189,103404,false,46611,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Kun on tunteet: Novelleja\" by Maria Jotuni is a collection of short stories written in the early 20th century. The stories explore emotional complexities and societal norms, often delving into the lives of various characters shaped by love, loss, and the constraints of their circumstances. Through these narratives, Jotuni provides insight into the inner lives of her characters, revealing their struggles with personal desires and societal expectations.  The opening portion of the collection introduces themes of love, regret, and the societal pressures faced by women. In the first story, \"Vasten mieltä,\" a widow reflects on her past decisions regarding marriage and love, revealing the complexity of her emotions and her struggle to find a sense of belonging. Through her conversations with others, she grapples with feelings of loyalty, unfulfilled desires, and the weight of societal judgment. This exploration sets the tone for Jotuni's examination of the characters' emotional landscapes, making the reader reflect on the challenges of navigating personal feelings in a conformist society. (This is an automatically generated summary.)",[],360,"Novellikokoelma sisältää psykologisesti tarkkanäköisiä kertomuksia ihmisluonnosta, avioliitosta ja naisen asemasta. Arki ja tunteiden ristiriitaisuus tulevat esiin lakonisen huumorin ja elävän vuoropuhelun kautta. Mukana on tunnettuja novelleja, kuten Hilda Husso ja kokoelman nimitarina.","Maria Jotunin 'Kun on tunteet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 751.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUN ON TUNTEET\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nMARIA JOTUNI\n\n\n\nKust. Oy Kirja, Helsinki, 1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Vasten mieltä\n Untako lienee\n Kansantapa\n Kyökin puolelta\n Hilda Husso\n Kaksoiskasvettuma\n Veripäivinä\n Elämän sisältö\n Tahvo Tuomainen\n Kuolema\n Kun on tunteet\n Aappo\n Jussi Petterin naiminen\n Naapurukset\n\n\n\n\nVASTEN MIELTÄ\n\n\n\"On ollut kosijoita, ei sen puolesta, ettei toista miestä olisi saanut.\nOn ollut varakkaita leskiä, jotka olisivat minusta lapsillensa hoitajaa\ntahtoneet, on ollut nuorempaa miestä, nuorta kuin heinää. Roteva\noli yksikin ja kaunis kuin maalattu kuva. Ei viinan tippaa suuhunsa\nottanut, ei rahapenniään tuhlannut ja pehtori oli oikein. Vaan enpäs\nmennyt, kun en mennyt. Ennen minä näin leskenäkin palveluksessa kuljen,\nkun ei ole lasta, jonka tähden mennä.\"\n\n\"Pahako oli ensimmäinen mies?\"\n\n\"Ei toki paha. Hyvä kuin pappi oli mies. Hyvä sen kanssa oli olla ne\nkolme vuotta, jotka se eli.\"\n\n\"Sillekö sitä uskollinen sitten olet?\"\n\n\"Mitenkä uskollinen?\"\n\n\"Että kun pidit, niin et toista.\"\n\n\"Ei, mitäpä sitä uskollinen. Mitäpä se velvoittaa. Enkä minä siitä\nerittäin pitänyt.\"\n\n\"Menitpä kuitenkin.\"\n\n\"Menin, se oli silloin. Menin, kun toiset toimittivat. Minä olen\nsellainen, etten osaa sanoa vastaan, jos näen, että oikeassa ovat.\"\n\n\"Olivatko oikeassa?\"\n\n\"Olivat. Kotona ei sopinut olemaan, kun meitä oli monta ja pieni\noli talo. Ja miesvainajani oli tavallinen eläjä. Mutta ajattelin jo\nmennessäni, että olisi purettava, vaan en iljennyt, kun tämä oli\narvollinen talonpoika ja huivin ja kihlarahat jätin aikanaan takaisin\nantamatta.\"\n\n\"Paljonko tämä kihloja antoi?\"\n\n\"Antoi kaksikymmentä markkaa. Niin ne siellä meidän puolella,\npienemmistä taloista. Se oli näet tarkka tämä Iivana Kuparinen.\nOlisihan siitä talosta viisikymmentä hyvin kannattanut antaa.\nAntavathan ne toki vihkivaatteetkin, vaan ei tämä. Ja sitten piti\nminun anopille siitä hyvästä laittaa paita, hame, nuttu ja esiliina\nja villalangoilla oikein kudoin sen esiliinan ja leveän tein. Kaikki\ntein hyvät, uhallakin, ja niihin se kaksikymmentä melkein kuluikin.\nJa vaatetta vein siihen taloon kuin vihollisen leiriin, olisi iäkseni\nriittänyt. Oli sata paitaa, hyvää alaspaitaa, niin vahvoja, että\nitsestänsä vaikka olisivat seisseet, jos pystyyn olisi pannut, oli\nviisikymmentä hametta, kaksikymmentä huivia, kuusikymmentä nuttua ja\nviisi nenäliinaa. Kävivät ihmettelemässä koko kylän naiset, kun orsille\nne ripustin. Ja hyviä villapeitteitä oli minulla neljä, niin paksuja,\nettei niitä kukaan talvellakaan voinut pitää. Sinne jäivät taloa\nrikastuttamaan, anopille jäivät kaikki kutomani. Kaksi paitaa sain ja\nkengät, kun talosta läksin, siinä kolmen vuoden palkka.\"\n\n\"Siitä kotoasi hennoit lähteä?\"\n\n\"Hennoin, kun mies kuoli. Mikä koti se oli? Mitä minä vierasta taloa\ntyölläni rikastuttamaan, ajattelin. Olisivathan ne pitäneet, vaan\nei pennin palkkaa. Teenpä työtä vennon vieraissa ennen, ajattelin.\nNäen pennin joskus, onpa oma vapaus mennä ja tulla. Minun luontoni on\nsellainen, ettei se ainaista ahdistustakaan siedä.\"\n\n\"Hyvähän se oli talo?\"\n\n\"Hyvä. Vaan mitä minä sen hyvyydestä. Minulla kun oli aivan omassa\nitsessäni, en kotiutunut siihen. Oma mieskin on vieras, vaikka sen\nkanssa kymmeniä vuosia yhdessä eläisit. Ei se koti sillä kodiksi tule,\nettä yhdessä jonkun kanssa asut. Rakkaus kun puuttuu, puuttuu kaikki.\"\n\n\"Et rakastanut?\"\n\n\"En. Minulla oli sulhanen ennen menoani, se oli köyhä, se oli juoppo,\nse oli nikkari vain. Ei sillä ollut taloa, ei muuta, mutta sydäntä\nsillä oli. Siinä oli mies minun mieleiseni. Teki se vaikka mitä, oikein\nse minusta teki. Vihkirahojakin se oli säästänyt sataan ja ne minulle\ntoi, vaikka oli juoppo. Ja vielä viikkoa ennen vihkimistä olisi se\nKupariselle sen kihlarahat ja kulut maksanut, vaan minä sanoin, että\nantaa olla, mikä on puhuttu, on puhuttu. 'Vaan olethan sinä minullekin\nluvannut', sanoi se. 'Olen', sanoin minä, 'olen luvannut, en sitä\nkiellä. Ja sanani kokoinen olisin ollutkin, jos sinäkin olisit pitänyt\nsanasi olla maistamatta.' Eikä hän siihen mitään tainnut vastata, sillä\nsyytä oli hänessä siinä suhteessa. Hän itki vain, kun näki, että minä\nolin mennyttä. Ja itkin minäkin, sillä minä rakastin häntä ja olisin\nhänet ottanut. Olisin ottanut, vaikka juoppokin oli. Olisin hoitanut\nsitä sittenkin. Vaan sisareni ei antanut, sanoi, että talon vastuksiksi\njoudutte, kun perhettä tulee. Ja oikein se oli, niin sitä olisi voinut\njoutuakin, näin sen. Ja kun hänellä oli järkisyyt kieltää, taivuin\nminä ja otin toisen. Vaikeata se oli, minä itkin itsekseni ne vuodet\nsiellä vieraissa ollessani enkä kotiutunut sinne koskaan. Kun vasten\nmieltä mennään, ei hyväkään hyvälle tunnu. Kun kelle ei ole luotu,\nsen vierellä kaipaa. Ei sitä hyviä oloja kaipaa, ei miehen hyvyyttä,\nrakkautta sitä kaipaa, ilman sitä tuntuu kuin ei kotia olisi missään.\"\n\n\n\n\nUNTAKO LIENEE\n\n\n\"Eihän ne Kolehmaiset mitä rikkaita ole. Pienihän se on se talokin\nsiinä.\"\n\n\"Mitenkäs sinä sinne jouduit, sitä tässä usein olen mietiskellyt.\"\n\n\"Mitenkäkö jouduin? Totta tuo lienee ollut minun kohtaloni.\"\n\n\"Sitä et rikkautta katsonut.\"\n\n\"En. Mentiin vain, kun mennä piti.\"\n\n\"Piti. Sinnekö muka piti. Kun oli sulhastakin jos jonkinlaista. Valitse\nparas. Vaan eipäs. Menepäs ulkopitäjäläiselle ja varattomalle vielä.\"\n\n\"Niinhän sitä sattuu.\"\n\n\"Ja sitten vielä, otapas miehen kuoltua vain renki ja muuta torppaan.\"\n\n\"Niinhän sitä, niinhän se ulkoapäin näyttää.\"\n\n\"Sitäpä tässä olen ihmetellyt. Joka näki sinutkin nuorena, ei sitä\nuskonut. Mikä siinä, sanopas, mikä siinä sinut niille teille veti.\"\n\n\"Kukapa tiesi. Ei tiedä edeltäpäin kohtaloistansa.\"\n\n\"Niin se on.\"\n\n\"Sitä kun mihin ryhtyy, hiljalleen sitä tietä sitten eteenpäin luisuu.\nKun yhden askeleen astut, astut kohta toisen ja niin se menee.\"\n\n\"Niin se menee. Et ole tainnut tässä kotitalossasi pariinkymmeneen\nvuoteen käydä?\"\n\n\"Enpä ole käynyt.\"\n\n\"Olihan tuo nyt somasti, että tulit. Ethän meille liene vihoja\nkantanut, kun taloon tultiin. Itsehän sitä kaupaksi tarjoilit.\"\n\n\"Itsehän sitä, kun ei muita perijöitä -- ja jonkunhan sitä piti\ntässäkin asua. Hyvä vain, että sain kaupaksi silloin.\"\n\n\"Kun et miestäsi tänne tuonut?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Päivittelin minä päivittelemästä päästyäkin, että myypäs vakainen\ntalo, ja muuta pois ja köyhälle talonmiehelle vielä.\"\n\n\"Renkimiehellekös olisi pitänyt?\"\n\n\"Eihän toki.\"\n\n\"Sitä minäkin silloin, että eihän toki. Vaikka samahan tuo olisi ollut.\"\n\n\"Eihän toki, ainoan tyttären ja perijän. Olisit kai saanut vaikka kenen\nsilloin.\"\n\n\"Eipä sopinut ottaa. Toiset olivat olot silloin.\"\n\n\"Mitkä olot?\"\n\n\"Miksipä en voisi sanoakin. Sitä sinä oletkin ainoa tuttava, jolle\nvoi puhella. Mitäpä, jos sanon. Et sitä ehkä usko. Se oli niin, ettei\nsilloin enää sopinut katsoa, kenen otti. Oli pakkomenot.\"\n\n\"Kun en aavistanut.\"\n\n\"Kukapa sitä. Mitäpä minä pettämään rikkaita talon poikia, jotka\narvossa minua pitivät. Tämä oli köyhä ja tarvitsi rahoja, kun velkojat\nhätyyttivät.\"\n\n\"Älä nyt.\"\n\n\"No, mitäpä tuosta, jos kerron sen vaikka alusta sinulle, kun olet\nparas kasvinkumppani ja aina herttaisa. Sitä siinä ei ole mitään\nsinulta salaamista.\"\n\n\"Älä kerro, jos --\"\n\n\"En minä enää siitä niin välitä. Ennen oli toista. Kun on nuori,\narkailee suotta.\"\n\n\"Niinhän se on.\"\n\n\"Huoletonnahan sitä tässä elin ja ylvästelin. Olihan sitä hyvyyttä\nyhden osalle, vanhempiakaan kun ei ollut.\"\n\n\"Sitä kun kirkkoonkin tulit, kääntyivät kaikki katsomaan. Ja\ntanssipaikoissa olit aina ensimmäinen.\"\n\n\"Lienen tuota ollut. Otan hyvän, ajattelin, en huonoa huoli. Jakelin\nrukkasia, katsastan ja odotan, mistä se kylliksi hyvä tulisi.\"\n\n\"Olihan niitä hyviä tarjolla silloin. Tämä meidänkin mies --\"\n\n\"Oli. Vaan minäpä en kiirehtinyt ensin. Mikä minulla oli kotona\nollessa, hyvähän tässä oli elellä. Tämä se oli minun kamarini, niinkuin\nnyt on tyttäresi kamari. Paras huone tämä oli talossa. Tapetit tässä\njo silloin oli ja ikäheinä seiniä kiersi. Istuin illoin ja aamuin\ntässä ikkunan ääressä ja ompelin. Enpä tiedä vielä ketä varten. -- Ei\nole kiirettä, katselen ulos. Siinä on lahti, siellä takana tuo metsä.\nIkkuna on auki. Kuuntelen linnun laulua. Tuo salo soi kuin kannel\naamuin. Ja mieli keveissä aatoksissaan askarteli. Siinä kuluivat\npäivät. Elämä oli kuin yhtä unta vain.\"\n\n\"Niinhän se siihen aikaan.\"\n\n\"Tanssien sitä mentiin.\"\n\n\"Tanssien.\"\n\n\"No, olivat sitten talkoot kerran Hassilan talossa, siellä olivat\nkaikki kylän nuoret. Oli kaunis elokuinen päivä ja kaunis tuli ilta.\nKuudan oli, vaan se kohta pilviin peittyi. Oli leikattu koko päivä\nja illasteltua keräännyttiin suureen tupaan tanssimaan. Tiedät sen\nHassilan tuvan, joka on suuri kuin kirkko. Tytöt olivat sitä vielä\noksilla ja puilla koristelleet, että se tuoksusikin kuin paras metsä.\nSiinä tanssitaan ja jyrytään. Pimentyy siitä ilta. Pieni kattolamppu\npalaa tuijottaa katossa ja heiluu tanssin humakasta. Mitäpä se paljoa\nlienee valaissut, vaan eikös joku kurillaan ota ja sammuta sitä.\nSoittaja soitti keskeyttämättä, pimeä tupa kajahti vain tanssin\njytinästä. Pojat nostelivat tyttöjänsä ilmaan ja kun tyttö väsyi,\nistutti hänet syliinsä. Illan pitkään alkoi väki vähetä, katosivat\nparittain toisten huomaamatta.\n\n\"Minut oli saanut käsiinsä meidän renki Juhani. Se oli kylän paras\ntanssija ja tyttöjen mielitietty. Komea se oli ja pitkä kuin honka,\nmuistatko sen Juhanin?\"\n\n\"Muistan toki.\"\n\n\"Kenelle lienee Luoja hänetkin luonut? Sen Juhanin kanssa siinä\ntanssittiin ja mentiin vinhasti kuin pahin tuulen pyörre. Huimasi se\nihan, vaan Juhani kannatti minua ja niin unohduin sen syliin. Vei siitä\nviimein istumaan ja jäi seisomaan viereeni. Miksi se siihen jäi, en\ntiedä. Jos se olisi mennyt, olisin huutanut takaisin. Minä hullu olin\nkuin lumottu. Senkö tähden, että se oli niin kaunis ja ryhdikäs?\n\n\"'Lähdetään', sanoin minä sille.\n\n\"'Lähdetään vain.'\n\n\"'Hyvästi, talonväki', huusin minä.\n\n\"'Pannaan tulta', sanoivat.\n\n\"'Ei, jatkakaa pois', huusin minä vastaan.\n\n\"Niin sitä mentiin. Mikä lienee ollut taika siinä yössä, kaunis se\noli. Kuu oli mennyt kokonaan pilveen ja metsä oli kuin aaveita täynnä.\nKuljettiin oikotietä korven kautta kotiin. Suopuron yli tultaessa en\nporraspuita siinä erottanut, vaan astuin hetteikköön. Silloin tempaa\nJuhani minut syliinsä ja kantaa suon yli. Annoin kantaa, ummistin vain\nsilmäni. Tuntui kuin Juhani olisi ollut minun omani jo aikoja sitten.\nJa viimeisen kosteikon yli tultua ei se laske enää minua sylistään.\nNukuin sattumalta aitassa, sinne se kantaa, aukaisee oven ja panee\nsänkyyn. Sitten polvistuu viereeni ja ottaa märät kengät jaloistani.\nAnnoin sen tapahtua, tuntui kuin sen niin pitäisi ollakin. Ei olisi\nollut minulla voimaa vastustaa. Mikä sen teki? Ehkä se tanssi siellä,\nsitten äänetön korpi, se kesäyön tuoksu ja se sankka pimeys, sekö\nse hurmasi minut ja saattoi hulluksi? Minä mieletön, minä rakastin\nJuhania. Juhani oli kuin omani. Ja kun se kysyi: 'Lähdenkö', niin en\nminä mitään virkkanut. En saanut sanaa suustani. Tajusin kaikki, mitä\ntapahtui. Tämä on nyt onnettomuuteni, tätä kadun minä ikäni. Kurjana\nkuljen vielä kelvoton. Kaiken sen tiesin -- vaan sanaa ei suustani\ntullut. Ja niin se tapahtui.\"\n\n\"Voi sinua onnetonta.\"\n\n\"Pyysin Juhania sitten lähtemään meiltä. Ja hän läksi. Hän läksi\nmaailmalle, enkä tiedä, missä hän on. En ole mitään kuullut hänestä.\nMutta hän oli kuin omani, hän ymmärsi minut. Vai tuntuiko minusta vain\nsiltä? Olihan kaikki kuin unta vain.\"\n\n\"Kuinka Kolehmaisen sitten tapasit?\"\n\n\"Se oli sattuma. Ei hän minua aikonut. Sattui vain kerran olemaan\ntäälläpäin asialla, velkojiensa luona lienee ollut, ja minulla oli\nulkopitäjällä käyntiä. Kolehmainen tarjosi kyytiä ja mitäs, minä\notin ja yhdessä ajettiin. Lumi oli sinä talvena aikaista, oli jo\njoulukuun alussa korkeat kinokset. Sillä oli hyvä hevonen Kolehmaisella\nja mentiin siinä aika kyytiä. Ei meillä ollut mitään puhuttavaa\nkeskenämme. Mutta mikä lienee Kolehmaisen päähän yhtäkkiä pistänyt,\nhän ottaa ja kosii minua. Kävimme molemmat vähän hämillemme, mutta\nminä mietin ensin, ennenkuin vastasin. Tämä on kohtaloni, ajattelin.\nOnhan tämä mies kuin minua varten. On köyhä ja rahoja tarvitsee.\nSe hyvin sopii. Ehkei onnistunut raha-asioissaan, koska sen päähän\npälkähti onneaan koettaa ja minua kysyä. Kysyi, vaikkei luullut\nsaavansa myöntävää vastausta. Ja siksi se hämilleen tuli. Niin se oli.\nRaha-asiahan se sille oli, ja raha-asiana minäkin sitä pidin.\n\n\"'Jos suostun', sanoin, 'niin ei jäljestäpäin mitään muistuttamista?'\n\n\"'Ei muistuttamista, mistäpä sitä.'\n\n\"'Kaikesta. Vaan jos ei moitesanaa, vaikka mitä tapahtuisi, ei\nselitystä, niin --'\n\n\"'Ei.'\n\n\"'Olkoon sitten päätetty.'\n\n\"Ja sillä se oli päätetty. Kyllä hän ymmärsi, mitä tarkoitin. Niin\nmenin Kolehmaiselle ja Kolehmainen piti sanansa. Moitesanaa en kuullut,\nenkä liikaa, en hyvää en pahaa muutakaan. Ja kun keväällä pieni tyttöni\nkuoli ja heikkona olin itsekin, hoiteli hän äänetönnä. Kaikki kävi\nniinkuin olin tahtonutkin. Väärin olisi Kolehmaista mistään soimata.\n\n\"Mutta talon asiat menivät alaspäin. Ei Kolehmaisessa ollut talon\npitäjää. Se oli unelias, kulki metsissä, kulki syömättäkin pitkät ajat.\nSuruko lienee hänen mieltänsä painanut vai mikä? Ei se mistään puhunut.\nLiekö monta sanaa koko avioliiton ajalla vaihdettu.\"\n\n\"Olisit sinä hoitanut asioita.\"\n\n\"Minulta olivat kuin siivet katkenneet. En uskaltanut ryhtyä mihinkään.\nPelkäsin, että sen mieli pahenee. Olin talossa kuin vieras käypäläinen.\nSitä oli elämä kuin pysähtynyt kohdaltani. Odotin vain iltaa ja yötä\naina ja ihmettelin sitä ajan ja päivän pituutta. Ihan se jähmetytti.\nSitä olisi ennen vaikka onnettomuutta ja kurjuutta toivonut tahi muuta\nelon merkkiä.\"\n\n\"Se on ihmisluonto sellainen.\"\n\n\"Sellainen se on. Mutta eikös vierineet siinä vuodet ja toisiksi ajat\nvaihtuneet. Vaihtuivatpa, vaihtuivatpa. Kuoli siinä Kolehmainen. Otin\nhallituksen omiin käsiini. Ja luistihan se. Talo muuttui. Nuorihan sitä\nsilloin vielä olin tavallaan. Olin puoliväliin neljättäkymmentä.\"\n\n\"Parhaillaan sitä silloin vielä on.\"\n\n\"Niin on. Sattui siihen silloin rengiksi tämä nykyinen mies, tämä\nEerikka. Menettelihän se miehekseen. Ja mitenkuten otin sen. Mitä?\nOlethan siitä ihmisiltä kuullut?\"\n\n\"Lienenhän tuota kuullut.\"\n\n\"Kuuluuhan ne. Vaan kuulukoot. Otin sen. Ja teki se siinä työtä kuin\nomassa talossaan pari vuotta. Mutta sittenpä tein tyhmästi. Annoin sen\nitseeni vihityttää. Se olisi saanut jäädä tekemättä. Sen jälkeen alkaa\ntämä juoda taloa kuin omaansa. Sitä ei ollutkaan sillä sitä ymmärrystä.\nHulluhan minä olin, kun en ennen huomannut, että renki on renki. Mitäpä\nolisi hänen kanssaan tarvinnut pappilassa käydä? No, möin talon,\nettä jonkin pennin vielä sain ja muutin torppaan. Ja siinä on elää\nretusteltu.\"\n\n\"En sitä ole nähnytkään tätä miestäsi.\"\n\n\"Mitäpä hänessä lienee näkemistä.\"\n\n\"Kun yksinäsi kirkossakin käyt.\"\n\n\"Minkä harvoin käyn. Mitäpä minä hänestä matkassani kuljettelemaan.\nMitä minä ihmisistä, vaan itseäni iljettää. Olkoon aloillaan ja\nantakoon minun olla aloillaan.\"\n\n\"Sitä sitä sattuu.\"\n\n\"Sattuu. -- Jos Juhanin silloin otin, ilkesi sitä näytelläkin, tai\nkukapa hänet tiennee. Vaan kun mies on typerä, ei siitä ole mihinkään.\nKoirakin silloin on rattoisampi. Mutta en nureksi. Sitä kun omantunnon\nääntä en kuullut, enkä ottanut sitä, joka minulle oli määrätty, kävi\nnäin. Parahiksi olikin. Sitä piti minunkin saada oppia se, ettei eletä\nihmisten nähden, vaan itsensä ja ettei onni ole ostettavissa. Kun se\nkerran näyttäytyy, etkä avaa sille sydäntäsi, katoaa se ainiaaksi,\nhäviää jäljettömiin, niin jäljettömiin, ettet enää tiedä, oliko se\nsitä, vai untako lienee kaikki.\"\n\n\n\n\nKANSANTAPA\n\n\n\"Päivää.\"\n\n\"Päivää.\"\n\n\"Päivää, päivää\", vastasi emäntä ilostuen, kun näki naapurin\nLois-Kaisan hyyprähtävän penkin päähän.\n\n\"Pakkanenpa tuo on\", sanoi Kaisa ja hieroi kohmettuneita käsiään.\n\n\"Pakkanen. Mitäs Kaisalle kuuluu?\"\n\n\"Mitäpä sitä näin paljaille ihmisille näin pakkasella.\"\n\n\"Milläs asioilla se Kaisa nyt kävelee?\" kysyi emäntä ja vilkaisi\nkehruuksistaan Kaisaan.\n\n\"Milläpä sitä -- ilman aikojaan vain\", sanoi Kaisa, vaikka emäntä oli\nhäntä vartavasten kutsunut. \"Millä, milläpä sitä näin köyhä\", huokasi\nhän vielä ja katsoi isäntään, joka istui penkin päässä ja veisteli.\n\"Millä, milläpä sitä, ilman aikojaan vain.\"\n\nVaan kotvasen kuluttua vilkastui hän ja virkkoi:\n\n\"Olihan, olihan sitä asianpuoltakin nimeksi. Juolahti mieleeni, että\nkäynpähän katsastamassa niitä emännän porsaita, ovatko mitenkuten\nkasvaneet.\"\n\n\"Vai porsaita\", nauroi emäntä.\n\n\"Porsaita. Sitä kun on minullakin se porsas, elävä kuin mikä kultakala,\nno, sitä vasta on kehveli. Se on tätä samaa pesuetta. Jotta se porsas\non aina mielessä kuin tuo oma lapsi tai muu läheinen, jos minne lähdet.\nSitä syötät, sitä juotat ja ihan se on yhtä etevä kuin mikä muukin\nihmislapsi, joka henkosestaan huolta pitää.\"\n\nIsäntä katsoa murjautti ja Kaisa vaikeni.\n\nKuului vain rukin hyrinää. Emäntä otti lepeen lepeeltä ja kehräsi\neikä ollut Kaisaa näkevinäänkään. Ja mikäs Kaisalla oli istuessaan\nsiinä lämpimässä tuvassa, istuessa siinä kädet ristissä ja peukaloita\npyöritellessä ja ajatellessa tämän maailman asioita. Noitapa ajatteli\nrikasten olennoita. Mahtavatko, jos oikein ajatellaan, olla tuon\nonnellisempia? Elihän täällä köyhäkin ikänsä loppuun tavalla tai\ntoisella, ja välikö tällä, kävikö tämän taipaleensa pumpulissa vai\nvillaisessako? Hee, annahan olla, tosiaankin, eikös ne ihmiset niin\najatelleet, jotta annas kun keikistelen, jos tuota paremmalta toisen\nedessä tunnun. Turha vaivapa taisi olla. No, heidän asiansa, mitäpä se\nhäneen kuului.\n\nEmäntä kehräsi ja odotti, että isäntä läksisi siitä liikkeelle. Vaan ei\nse lähtenyt. Siinä yhä istua murjotti, murjake, istui kuin olisi siihen\nikuiseksi istumaan pantu. No, jo oli kapine. Et siltä asiaasi toimita,\net vaikka.\n\nHän vilkaisi Kaisaan merkitsevästi, kun Kaisa vihdoinkin alkoi nousta.\nKaisa painui paikoilleen. Ja äänetönnä istuivat he taas ja aika kului.\n\n\"Vai porsaita\", sanoi sitten emäntä.\n\n\"Porsaita, porsaitapa tietenkin.\"\n\nKului taas kotvanen. Rukki hyrisi kuten ennenkin. Isäntä veisteli ja\nKaisa oli jo saanut lämpimänsä ja pyyhki hikeä esiliinan kulmalla\notsaltansa. Kovinpa olivatkin lämmittäneet. Totta nuo kaksi taikinaa\nvähintäänkin lienevät paistaneet. Antaneeko taas emäntä lämpöisiä\nedes? Totta tuo, kun nimenomaan tänä päivänä tänne kutsui. Totta tuo\ntoki. Vaan tuo isännän murjake kun tuossa murjotti ja vahti, ettei\nemäntäkään siitä ylös päässyt. Lähtisi vain siitä nyt, eipähän se\nisäntä kuitenkaan jos korkeintaan jonkin visaisen sanan viskaiseisi.\nVaan eipähän siltä, onpa hänellä aikaa tässä odottaakin. Eipähän tässä\nvielä nälkään kuolle, kun leivän hajukin niin täyttävältä tuntui.\nJa leivän se kuitenkin emäntä antaa. Antaa se kun antaakin. Ja jos\nhyvilleen ottaa, voinokareenkin, jos voita on saanut kehvelletyksi\ntuolta murjakkeelta. Vaan vielä mitä, tuskinpa saanee sunnuntaisin\nomaan suuhunsakaan, vielä vähemmän poskeisen. Kyllä tuo isäntä pytyt\nnuuskii ja pennin kiertää osaa. Sen on näköinenkin, nenäkin sillä on\nkoukussa kuin minkähän puntarin nokka.\n\nAikaa kului taas. Eivät ne näy siitä liikahtavan, ajatteli emäntä.\nPelkäsiköhän tuo, että hän Kaisalle kahvit keitti? Mistä aineista!\nPyönistäkö ehkä? Niitä ei viittäkään talossa ollut. Ei vaikka sydänalaa\nkuinka kuivatti, ei kahvitippaa kotona kostukkeeksi saanut. Jos ei\nhän tuonnoissa vuonna keksinyt naapurin saunassa Lois-Reetan kanssa\nkahvin keittoa, tottavie, ilman ikänsä olla sai. Eikä se sopinut. Ei\ntuollaisen miehen tähden ainakaan. Eikä minkäänlaisen.\n\n\"Vai porsaita katsomaan\", sanoi hän taas Kaisalle ääneen.\n\n\"Porsaita.\"\n\n\"Pitääpä sitten porsaita Kaisalle näyttää\", hän nousi siitä ylös ja\npisti jalkansa virsuihin. \"Vaan mitäpä niissä porsaissa on näyttämistä?\"\n\n\"Näytettävä, näytettävä niitä on\", sanoi Kaisa.\n\n\"No, katsastetaan heitä sitten.\"\n\n\"Katsastetaan toki.\"\n\nHe mennä hyypersivät ulos.\n\n\"Kyllä se murjake nyt istua murjotti\", kuiskasi emäntä porstuassa\nKaisalle ja nykäisi häntä kylkeen. \"Ihan kuin olisi ikuiseksi siihen\nistumaan tuomittu. Istukoon nyt.\"\n\n\"Hee -- istukoon.\"\n\n\"Se kun on tuo mies kellä minkälainen, niin se on sellainen ja\nsellaisena se pysyy.\"\n\n\"Sellaisena se pysyy. Vaan anna tuon vahtia vain. Hyvä on taloinenkin\nmies. Sen kun leivässä olet, et tyhjällä ole. Jääpä hyvyyttä vielä\njälkeläisillekin.\"\n\n\"Jääpi. Vaan ei kanssaihmisensä rehellisesti ei rihman kiertämää\npäällensä saa. Kutoa saa, vaan langattako se kangas syntyy? Ja\nvaatteisiin pitäisi verhoutua, niinkuin ihmisten tapa on. Vaan ei\npenniäkään talosta. Kierrä penni vaikka mistä.\"\n\n\"Sitä se on, kun kerran ketä alttarille asti seurasit.\"\n\n\"Sitä se on. Pidä omat neuvosi sitten, jos mieli. No, pidetään, eipä\nsilti, onhan ne konstit, kansan ikuisesti käyttelemät. Konstit,\nkonstitpa on vaimoillakin.\"\n\n\"Hee -- konstit.\"\n\n\"Siellä on nytkin kellarin kupeella havukasan alla voipytty. Niin,\notapas sinä Kaisa se nyt sieltä, sitä minulla oli asiaakin, ota sieltä\nja käy taas myömässä. Myöpi hänet hintaan mihin tahansa. Ja sitten\npanin pytyn alle sen jyväaitan avaimen, jotta toimikoon Antti asiansa.\nVaan katsokoon, ettei jyviä lattialle tiputa, kun säkkiin ahtaa.\nAvaimen jättäköön samaan paikkaan. Niin, tietääpähän se Antti, miten\nparhaiten asiansa toimittelee, eipähän se ensi kertaa liene pappia\nkyydissä.\"\n\n\"Selväpäinenhän se Antti-poika on niissä asioissa. Totta tuo tuon kuten\nennenkin toimittaa.\"\n\n\"Ja osta kahvia ja sokeria ja vie Reetalle ja käske sen Leenan tulla\nhakemaan rahaa, jotta kangaslangat saapi. Ja osta sinä minulle huivi\nkauppiaasta. Ihan sitä alkaa päähineestäkin olla alaston.\"\n\n\"Vaan ajatellapa hullumpaa, jotta kun tuo Leenan reppana oli\nvalehdellut papin suuhun sukkelia sanoja.\"\n\n\"Mitä sanoja?\"\n\n\"Oli valehdellut kotikehvellystä muka synniksi sanoneen.\"\n\n\"Hee -- vai synniksi, eihän tuo toki pappi toimessaan liene puhunut?\nLienee jotakin joutessaan narraillut.\"\n\n\"Toimessaan oli.\"\n\n\"Jokohan?\"\n\n\"Oli. Vaan tuntenee tuo pappikin tuon miehisen olion ja tietänee, että\nturhaa sen kanssa on riitasille ruveta, kun sovinnossakin voi olla.\nAntaa murjakkeen murjottaa ja mielessään kaavailla, että kaikkea sitä\ntässä elämässä vain ilmaiseksi saapi. Ojenna kätesi vain ja ota. Joutaa\ntuon luulla, mikäpä häntä pahoittelemaan, kun tuon kanssa on alttarille\nastunut ja tilatoveriksi ryhtynyt, niin suosii häntä, suotta. Vaikka\nmaksaapahan se sekin, eipähän sitä enempi mies kuin nainenkaan täällä\nmitään ilmaiseksi saane, niin jotta maksettu se on se kahvikuppikin,\njonka kehveltää ja nautitsee.\"\n\n\"Tottahan toki.\"\n\n\"Näetsen mies, jonka otit, omasi on. Ja kun omasi on, toimeen sen\nkanssa tule. Mitatkoon vaikka joka voinokareen kymmeneen kertaan, minä\nmiestä sittenkin kymmenkertaisesti kehvellän. Se on kansan tapa aina\nAatamista asti. Riita pois. Mikä minä olisin, jos riitaa rakentaisin\nenkä tietäisi, mikä huoneenhallitukseen ja rauhaan sopii? Jotta anna\nitsekunkin olla alallaan ja ole sinäkin alallasi.\"\n\n\"Oltava sitä on.\"\n\n\"Oltava. Sitä niin on parempi. Ja otapas sinä nyt lämpösleipä tuolta\nruokatuvan hyllyltä ja katso, ettei vieraan silmä sinua siinä näe.\"\n\n\"Ei näe. He-hee.\"\n\n\"Ja tule sitten Leenan saunaan taas, kun kahvit tulevat. Nauretaan\nsitten taas näille ihmisten olosille. Se niin sydäntä keventää.\"\n\n\"Kahvikin kun kuumana sydäntä kiertää.\"\n\n\"Sitä on kuin toinen ihminen kokonaan, ei sitä tyhjiä sureksi, ei\nmureksi. Että on sitä elämässä sitä onnenpuolta, minkä tarvitseekin,\nsiinä sitä on omassa ilossaan -- mitä, mitäpä sitä muuta kaipaakaan.\"\n\n\n\n\nKYÖKIN PUOLELTA\n\n\n-- Amaliaa-a.\n\n-- Mitä, ruustinna?\n\n-- Amalia on hyvä ja jättää paikalla ne työt sikseen ja tulee ylös.\n\n-- Tuossa paikassa, kun vain nämä kastrullit huuhtaisen.\n\n-- Jätä vaikka siihen.\n\n-- Noo?\n\n-- Kuule, pistä sukkelaan kahvipannu tulelle. Siellä sisällä on, noo --\narvaapas nyt?\n\n-- Enhän minä mistä arvaa.\n\n-- Arvaa nyt vain. Tahi sanonko minä? Su-su-sulhasia.\n\n-- Johan sitä ihmeitä kuullaan.\n\n-- Hertta-neidin sulhasia. Ei ne nyt aivan kihloissa vielä ole, mutta\nAmalia on hyvä ja sanoo minua kohta vaikka miksi, ellei --\n\n-- Miksi ettei --\n\n-- Jos kerta on sallittu, niin siinä tapauksessa, Amalia, se on varma.\nKun kaksi vanhempaa tytärtä tästä niinikään vietiin, oli minulla sama\ntunto. Amalia ei ollut meillä silloin vielä palveluksessa, ei, Amalia\ntuli sen jälkeen, niin, oli minulla sama tunto, että tuossa ne nyt\novat, tuo on Siviän ja tuo on Siirin, ja jo olen monta kertaa hartaasti\nrukoillut, että Jumala antaisi myös Hertalle kunnon miehen.\n\n-- Kuuluuko tämä suureenkin virkakuntaan?\n\n-- Naapuripitäjän apulaispappi on. Sano \"pastori\" sille, jos puhuttelee.\n\n-- Tuota nyt toki raskii sanoa vaikka piispaksi.\n\n-- Nyt ne istuvat siellä salissa. Mikä onni, että uusia mattoja sattui\nlattialle ja että Amalia puhdisti viime lauantaina ne huonekalujen\npäälliset ammoniakilla. Mikä sinut panikin niitä puhdistamaan. Nyt ei\ntarvitse tuskitella, että kun Amaliakaan ei arvannut. Vaan arvasipas.\nSiitä näkee, että eikö kaikkea johda ikäänkuin korkeampi kuin ihmiskäsi.\n\n-- Ja kaakkuakin kun sattui.\n\n-- Niin, ajatteles, kaakkuakin. Paremmin ei voisi sattua. Tulepas\nkuuntelemaan vähän tänne oven rakoon. Jätä sumppipannu, eihän se vielä\nkiehu. Eikö ne miellyttävästi ja hienosti puhu? Erottaa sen puhetavasta\njo, ettei sillä entistä ole. Sö-sö-sö sitä äänen pehmeää kiekutusta,\nmistä se puhui, \"kaihosta\" ja \"kyynelistä\", niin niin, siitä se alkaa,\nAmalia, siitä se alkaa. Ja Hertta, miten kainona se alas katsoo.\nKullannuppuseni, äitisi antaa sinulle siunauksensa, äitisi antaa, ei\nhän henno sitä kieltää.\n\n-- Se ruustinna se kaikki niin taktilleen tietää.\n\n-- Hys, hiljaa sinä, eikös tiedä. Pane vain se valkea esiliina, kun\nmenet sisään, minä tulen sinne perästä. Niiaa kauniisti ja sano:\n\"pastori on hyvä\", jos ei heti huomaa. Eläkä raota enää niin paljon\nsitä ovea, huomaavat.\n\n-- Talonpoikaisen näköinen tuo on Herttaneidille.\n\n-- Ai, ai, Amalia, kuinka Amalia niin ajattelemattomasti puhuu. Amalia\nottaa ulkonäön eikä ota luonteen siveellisiä puolia huomioon. Vai\ntalonpoikainen? Pitäisi varmaan kreivejä Amalian mielestä syrjäiseen\nmaapappilaan tulla. Eikö ennemminkin asiaan kuulu, että papin tytär\nsaa papin? \"Kun sinä sait papin\", sanoi ennen mammavainaa minulle,\n\"katso, että tyttäresikin saavat papin\". Vanhin tytär saikin papin,\ntoinen kauppiaan, silloin kun ei pitäjän läpi pappeja kulkenut, eikä\npappa tahtonut kustantaa Siiriä vieraalle paikkakunnalle. Ja mikä on\nhänen nyt ollessa, pitäjän onnellisimpia rouvia. Niin, niin, pappa oli\nsilloin oikeassa. Kyllä, Amalia, kyllä täytyy olla tyytyväinen, kun\nsyvemmin ajattelee.\n\n-- Tähänkö pannuun minä kahvin panen?\n\n-- Siihen. Ja tietääkö Amalia, että Amalia loukkaa samalla minua, kun\nsanoo \"talonpoikainen\". Minun isäni oli kyllä pappi ja pappilasta\nminäkin läksin, vaan en minä sanonut, että pappa on talonpoikainen,\nvaikka ei hän osannut kahvelilla syödä, kun hän meille apulaiseksi\ntuli. Ja täälläpähän ovat henget. Elämä, tietääkö Amalia, on\nkuitenkin paljon todellisempaa kuin leikkiminen kukkien kanssa.\nVertauskuvallisesti tarkoitan. Sillä tietääkö Amalia, kun minutkin\nvietiin, oli ikää jo yli kuusikolmatta ja toinen silmä lasista? Vaan\npappa ei katsonut muotoon, hän katsoi syvemmälle. Amalia, sanopas\nnyt kerta todellakin, näyttääkö sinusta, että tämä on lasisilmä?\nHäiritseekö tämä näköä, tarkoitan ulkonäköä?\n\n-- Olen jo tuhannesti sanonut ja vakuuttanut, ettei.\n\n-- Ettei. No sanopas sitten, eikö elämä ole todellakin paljon\ntodellisempaa kuin leikkiminen kukkien kanssa. Mutta vaikkapa niinkin.\nToimeen sitä tullaan. Yli kolmekymmentä vuotta olen nyt papan kanssa\nyhdessä ollut ja vaikka hän oli talonpoikainen, oli hän ihminen silti.\nNuorena olen ollut Turun ja Porin läänissäkin ja nähnyt paljon maailmaa\nja ihmisiä, vaan pappaa merkillisempiä en ole nähnyt. Uskotkos sinä\nsen, Amalia?\n\n-- Uskon, uskonpa tietenkin.\n\n-- Niin, niin, uskot. Mutta uskotkos, että on syy sysissä, jos on\nsepissäkin? Sanonko vielä, yli kolmekymmentä vuotta on papan kanssa\nyhdessä oltu, ja tuskin on hän kertaakaan paljasta käsivarttani nähnyt.\nJoka näin säilyttää sisäisen arvokkuutensa, voi tulla toimeen vaikka\nkenen kanssa, uskotkos sen?\n\n-- Enhän minä ole niitä kaikkia niin syvällisesti ajatellutkaan.\n\n-- Et, vaan näitä asioita pitää niin syvällisesti ajatella. Vaan eihän\nAmalia näistä mitään tiedä, Amalia kun ei ole ollut miehellä. Näes,\npappakin voi olla kavaljeeri niille, jotka niin tahtovat, vaan minulle\nei, sanon, että minulle ei.\n\n-- Minullekos ruustinna taas tarkoittaa?\n\n-- Enhän minä Amaliasta ole sanaakaan sanonut. Se Amalia aina.\nItsestänihän minä vain puhun. Se oli helluntain pyhinä, kun meidät\nyhteen vietiin. Kuukauden olin jo pappaa tuntenut ja kuitenkin istuin\nkolme yötä vaate päällä kyökkikamarin nurkassa ja itkin. Vasta kun\nkuulin, miten hartaasti pappa rukoili ääneen Jumalaa polvillaan toisen\nhuoneen lattialla, selvisi minulle elämäni arvoitus.\n\n-- Ei ne monet nykyään enää itke.\n\n-- Ei ne itke. Kevytmielisesti mennään vähän tuttavuuden perustuksella\nja niin edespäin. Etenkin suuressa maailmassa. Ai, ai, Amalia, niiden\nelämää siellä. Amalia ei uskoisi, jos kertoisin.\n\n-- Sanoi minulle suntion emäntä, että ne sanomalehtien kautta kuuluvat\nsiellä kaikki kauppansa valittelevan, eikä ne puhemiehiä eikä\nvihkimistäkään kuulu kansat siellä käyttävän. Ja vihkimättömät vaimot\nkuuluvat vain vaunuissa ajelevan kuin mitkäkin riikinkukot pyrstöt\npörröllään. Lieneekö totta, mitä panetteli?\n\n-- Totta on, totta, mitä niistä salaamaan. Tietää ja tuta ne kaikki\npitää, niinkuin pappa niin kauniisti viime sunnuntaina kirkossa\nsaarnasi. Sillä sitäkö varten Luoja minulle järjen loi, etten\nihmettelisi, silmät ja korvat, etten näkisi ja kuulisi, ja kaikki\narmolahjansa, etten Hänen töitänsä tutkisteleisi ja havaitseisi,\nmikä on se maailma, jossa Hän minun kuormaani kantaa sallii? Panitko\nvahvasti kahvijauhoja pannuun?\n\n-- Panin vahvanlaisesti. Sanoi se suntion emäntä, että ruustinnakin\nsamaa synnillisyyttä suosii, eivät kulkeneet ennen pappilan neitsyet\nkaupunkilaiskankaissa eivätkä istuneet vaunuissa taloisilla taipalilla.\n\n-- Siinä sen kuulet. Vai vaunuissa, kun on nuo vanhat trillat, joissa\nnyt ovat vähän viiluutelleet itseänsä. Oppimaton ihmisraukka. Mutta\nolenko minä pyrkinyt hänen tuomarikseen, vaikka hänen synnillisen\nelämäkertansa tunnen? Kun on saanut oppia ja nähdä, ajattelee jo\ntoisin: Olenko minä itse niin hyvä, että minä joka hetki Herralle\nkelpaisin? Mistä minä tiedän, miltä minä näytän Sen edessä, joka kaikki\nnäkee ja kaikki tietää? Olenko paljon puhtaampi, joskin puhtaudessa\nolen elämäni elänyt, olenko virhitön silti, joskaan ihmissilmällä\nen elämästäni virhiä löydä? Tosin silti tuomittava on kaikkinaista\npahaa. Ja papalle minun aina täytyy sanoa tuosta, että tuomitse sinä,\npappa rakas, kaikkea kuin ihmisestä on, sinulle se kuuluu seurakunnan\npaimenena ja papillisen arvosi edustajana.\n\n-- Kyllähän rovasti näkyy ne puolet tietävän.\n\n-- Jaa, eikös tiedä? Papparaukan täytyy jaksaa. Jos hän kotona joskus\narvonsa unohtaa, koetetaan ymmärtää se. Amalia ei huoli siitä kylillä\nmainita. Panehan selvikettä vahvasti pannuun.\n\n-- Minä pistin jo suuren nahkapalan.\n\n-- Elä liiaksi, ettei kalalta maista. Kahvista talon tuntee ja\nkahvileivistä talon tyttäret. Leikkaapas vähän paksumpia palasia siitä\nkaakusta -- niin. Ja pane rinkelit oikealle ja peparikakut vasemmalle\nkoriin -- niin. Opi tämä ja muista aina, rinkelit oikealle ja\npeparikakut vasemmalle. Minun mammani minulle tämän opetti ja mummoni\ntaas hänelle jo ennenkuin sulhasia mammalla kävi. Meillä käytettiin\npaljon tapoja kotona. Pappa on aina ollut niiden yläpuolella. Se on\nhänen erikoisoikeutensa ollut. Pitää vain ymmärtää jokaisen ihmisen\nerikoisoikeus ja arvottaa sitä. Mamma oli viisas sen ajan naiseksi.\n\"Rukoile, lapseni, turhamaisuus pois sydämestäsi\", sanoi hän minulle,\n\"ja ymmärrä toisen erikoisuutta, niin riittää sinulle onnea elämäsi\niäksi\". Ja Jumalan kiitos, niin on käynyt. Minä rukoilin ja minun\nsydämeni on täynnä, niin -- yhä vieläkin rakkautta!\n\n\n\n\nHILDA HUSSO\n\n(Puhelimessa hotellista toiseen)\n\n\nHalloo, onko se hotel Francessa?\n\n-- -- --\n\n-- Olisiko mahdollisuus saada puhutella edeskäypä herra Aksel\nLundqvistia?\n\n-- -- --\n\n-- Jahaa, se on Lundqvist kuin puhuu. Tämä on hotel Iriksestä kuin\npuhutaan. Minä olen Hilda Husso, muistaako Lundqvist vielä?\n\n-- Olin Ekbomin maatsalongissa siivoojattarena silloin kun poika\nsyntyi, jos Lundqvist muistaa?\n\n-- -- --\n\n-- Halloo, kuinka, en kuullut?\n\n-- -- --\n\n-- Ei, ei täällä ole ketään nyt. Ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että\njoku kuulisi, puhuu vain vapaasti.\n\n-- -- --\n\n-- Kiitos, poika voi hyvin. On ollut maalla nämä vuodet. Isänsä\nnäköinenkin oli, kun pari vuotta sitten kävin sitä katsomassa. Ihan oli\nkuin Lundqvist, se minua enimmin ilahdutti.\n\n-- -- --\n\n-- Ei, ei mitään, en minä eläkettä sille enää.\n\n-- -- --\n\n-- Antoihan Lundqvist silloin sen kaksisataa. Moni ei olisi antanut\nsitäkään. Kiitos vain vieläkin. Se oli kylliksi. Ei, ei toki enää.\n\n-- -- --\n\n-- Kiitos kysymästä. Hyvin itsekin olen voinut. Kuusi vuottahan siitä\non. Luojan kiitos, olen sattunut hyviin paikkoihin. Laivassa olen ollut\nsiivoojattarena ja sitten hotellissa Viipurissa ja Pietarissa.\n\n-- -- --\n\n-- Ei, ei pojasta ole ollut minulle mitään haittaa. Suotta silloin\npoliisillakin Lundqvistia pelottelin, mitä poliisi olisi siihen muka\nvoinut. Sitä on yksinkertainen ja lapsellinen, kun on kokematon.\nLundqvist ei muistele sitä pahalla.\n\n-- -- --\n\n-- Ei, ei se Lundqvistin syy ollut. Ja onpahan syy sitten! Ei syy eikä\nmikään. Sattuuhan sitä, sehän on kokemattomuutta vain ja viattomuutta.\nJa kuten sanoin, ei pojasta ole haittaa. Tottahan se ihmiseksi kasvaa\nja ihmisenä kuolee, kuten muutkin, minkälaisena, se on hänen asiansa,\nei meidän.\n\n-- -- --\n\n-- Tietenkin sen elanto vielä vähän maksaa, vaan ei se tunnu,\nkun ansaitsee kuten minäkin eikä lapsia ole muita kuin tämä yksi\nLundqvistin kanssa.\n\n-- -- --\n\n-- Kiitos siitä, että Lundqvist haluaisi nähdä poikaa. Saahan\nLundqvist, jos todella tahtoo, vaikka onhan se tarpeetonta. Minä kun\nmuuten tulin asioita järjestämään tänne, niin pistäydyin sitä samalla\nkatsomassa.\n\n-- -- --\n\n-- Käymäsiltään käymässä. Heitän nyt palvelukseni.\n\n-- -- --\n\n-- Ettäkö sulhasia? Se Lundqvist, se on entinen. Mutta tavallaan se on\ntottakin, sitä ihmiselämässä sattuu jos jotakin.\n\n-- -- --\n\n-- Tarkoitan, sattuu sellainenkin hullu, joka naida tahtoo.\n\n-- -- --\n\n-- Niin arvelin. Arvelin ottaa miehen, kun on sopiva. On asioita, jotka\npuhuvat sen puolesta. Jalat ja vanhuus.\n\n-- -- --\n\n-- Ystävällinen, kuten aina. Ei sievä enää. Näkisipä Lundqvist, ei\nsieväksi enää sanoisi. Sitä muuttuu ihminen.\n\n-- -- --\n\n-- Ruotsin puolelta on. Kauppias se on, Eriksson nimeltään. Sinne\najattelin mennä.\n\n-- -- --\n\n-- Poikako? Tänne jää poika. Mitä minä sillä siellä. Kun lapsi kasvaa,\nmitä se enää vanhemmalla sitten? Se on vain haitaksi sille. Mitä\nLundqvist itse ajattelee?\n\n-- -- --\n\n-- Ei Lundqvist pelkää, en minä häntä Lundqvistin vastuksiksi toki.\nJääköön samaan paikkaan, maksan sinne eläkkeen.\n\n-- -- --\n\n-- Ei, Eriksson ei pojasta mitään tiedä. Mahtaisiko tuo tuosta paheta?\nEn usko. Vaan mitäpä se häneen kuuluu.\n\n-- -- --\n\n-- Ei Lundqvist vain mitenkään ajattele, että Lundqvistia tahdon\nrasittaa. Ei, sehän olisi siivotonta. Vaan onhan poika tavallaan\nLundqvistinkin, ajattelin. Ja ajattelin siksi, että jos Lundqvist olisi\nniin hyvä ja sen verran huolestaisi, että kun poika tulee siihen ikään,\nettä juoksupojaksi kelpaa, niin Lundqvist toimittaisi hänet johonkin\nhotelliin.\n\n-- -- --\n\n-- En tietysti erityisiä vaatimuksia aseta, että muka hotelliin. Vaan\nonhan sekin hyvä ala. Ala kuin ala, kunhan ihmisenä pysyy, toimeen\ntulee ja on tyytyväinen. Ja sehän taas riippuu luonteen laadusta, ei\nmuusta, ajattelen.\n\n-- -- --\n\n-- Ei Lundqvist. Huolehdin itse pojasta siksi. Tottahan rahoja siksi\nsaan. Siitä pidän huolen. Ja onhan minulla säästöjäkin.\n\n-- -- --\n\n-- Ei paljon. Tuleehan niitä kuuteentuhanteen.\n\n-- -- --\n\n-- Niin on kertynyt.\n\n-- -- --\n\n-- Hee. Rikkautta jos rakkauttakin.\n\n-- -- --\n\n-- Ha-ha-haa. Hyvä ammatti. Tuottaahan se siivouskin yksinään, ja\nsitten lahjarahat ulkoa, Lundqvist tietää.\n\n-- -- --\n\n-- Ha-ha-haa, ei ollenkaan, ei ainoatakaan rikasta rakastajaa.\n\n-- -- --\n\n-- Ei, ei, Lundqvist laskee leikkiä. En minä ole vielä kenenkään\nantanut itselleni hölynpölyä rakkauksista ja muista puhua -- mitä\naikoinaan lienee Lundqvist puhunut, ei muut.\n\n-- -- --\n\n-- Ettäkö minä siveydessä? Ha-ha-haa, mitä se Lundqvist nyt. Tietysti\ntavallaan siveydessä, aivan kuinka ottaa.\n\n-- -- --\n\n-- Tietysti nimityksiä kaikki. Ha-haa-haa, kokemattomat ihmiset kun\npääsevät asioita nimittelemään ja nimityksiä kaavailemaan, niin siinä\nse. Järkevät ihmiset, mitä ne nimityksistä.\n\n-- -- --\n\n-- Mies on varakas, siinä koko rakkaus. Ja sanon suoraan, pelkään,\nettei toista tarjousta tule. On ikää jo minullakin. Ja vakituinen mies\non vakituinen.\n\n-- -- --\n\n-- Ei miehessä mitään erityisiä etuisuuksia, mitä sitä vielä\netuisuuksia! Ei se ole liian viisaskaan. Se on hyvä minusta. Varoja\non eikä sukulaisia, siis sopivasti sekin. Tämä kauppa, minkä teen, on\nkaikin puolin edullinen. Sain myötäjäisiksi etukäteen viidentuhannen\npankkikirjan, tietääkö Lundqvist.\n\n-- -- --\n\n-- On tarpeeksi rahoja. Nämä viisituhatta säästän pahan sattuman\nvaralle, vaan ne kuusi tuhatta, ne ovat liikaa.\n\n-- -- --\n\n-- Ei, ei pojalle. Mutta jos Lundqvist tahtoo pitää ne, se on toista.\n\n-- -- --\n\n-- Ei, ei pojalle. Rahat olisivat vahingoksi hänelle. Onnellisinta\non, kun ihminen itse ansaitsee pienestä elatuksensa. Sitten on vähään\ntyytyväinen ja osaa iloita. Ponnistus on paras ihmiselle. Siksi ei\nrahoja pojalle. Mutta Lundqvist on hyvä ja käyttää ne itse, miten vain\nparhaaksi näkee.\n\n-- -- --\n\n-- Niin minäkin. Miksi me kaksi vanhaa tuttavaa, joilla on ollut\nhauskoja hetkiä, emme voisi olla suoria keskenämme ja puhtaasti\najatusta ulos sanoa. En kiellä, ettei Lundqvist olisi miellyttänyt\nminua enemmän kuin kukaan muu sivukulkija, ja onhan niitä\nsivukulkijoita sattunut jos jonkinlaisia. Ja siksipä ajattelinkin, että\nLundqvist ottaisi ne.\n\n-- -- --\n\n-- Rakas Lundqvist, ei estelemistä enää. Se on nyt minun, vanhan\nhupakon päähänpistoja? Sillä mitäs minä sinne vieraalle miehelle\npienistä säästöistäni viemään. Ei Lundqvist saa olla turhan arka,\nLundqvist, joka on niin rohkea, ha-ha-haa -- veijari ihan naistenkin\nsuhteen.\n\n-- -- --\n\n-- Ei, ei. Lundqvist puhuu taas piloillaan. Ei meistä enää, eikä\nminusta enää. Minä tiedän Lundqvistin ma'un. Minä olen vanha ja kohta\nryppyinen. Ja Lundqvisthan pitää niin tuoreista ja raikkaista.\n\n-- -- --\n\n-- Ei. Lundqvist, pila pois. Ennen oli toista. Kuinka se Lundqvist oli\niloinen. Herrjestas, miten se osasikin.\n\n-- -- --\n\n-- Ha-ha-haa -- tavataan vain, niin jätän pankkikirjankin.\n\n-- -- --\n\n-- Ha-ha-haa. Se on leikkisä, kuten aina. Vietetään vain juhlat, ei\nminulla mitään sitä vastaan taas.\n\n-- -- --\n\n-- Minua ikävä? Ei ollenkaan, tiedän sen.\n\n-- -- --\n\n-- Ha-ha-haa -- Se Lundqvist, kymmenille se Lundqvist niin sanoo, vaan\nei haittaa --\n\n-- -- --\n\n-- Kyllä tulen, aamupuoleen yötä, kun Lundqvist on vapaa. Näkemiin\nsitten!\n\n-- -- --\n\nHa-haa-haa, en suostu!\n\n\n\n\nKAKSOISKASVETTUMA\n\n\n-- Miten sinä painat siinä taas, en jaksa hengittää.\n\n-- Niinhän sinäkin.\n\n-- Puhuipas, että sinä uskallat puhua, eikö sinua peloita, että lyön\nsinua, kun suusi avaat?\n\n-- Ei. Jos lyöt, käypi se itseesi, painan silloin sinua vielä enemmän.\n\n-- Uhalla teet sinä olon sietämättömäksi. Sinä olet kiinni minun\nruumiissani. Minun. Minun nesteitäni sinä imet, sydänmehuistani elät.\nJos leikkauttaisin sinut irti, mitä sitten?\n\n-- Loppusipahan olisi. Sillä eihän sinulla ole omaa ruumista. Minun se\non. Minä synnyin ensin ja vanhemman etuoikeudella sen omanani pidän.\n\n-- Synnyit ensin, ha-ha-haa. Miten sinä ensin synnyit? Vaan olkoon!\nJoka on voimakkaampi, sillä on suurempi elämisen oikeus. Sydämeni\nsykkii. Vaan onko sinulla omaa sydäntä edes? Sydämeni sykkii, raivoaa\nvihasta. Ah! Siten vihata kuin minä, ei kukaan muu jaksa.\n\n-- Ja siten rakastaa ja kärsiä kuin minä, ei kukaan muu jaksa.\n\n-- Heikkoutta sinun alituinen kärsimisesi ja rakkautesi. Vihaan\nsitä, se painaa, se on liian lähellä minua, sinussa. Eikö vihani\ntunnu suonissasi, eikö kiehu se lainaveressäsi, sinä kurja, kärsivä\nvaivainen? Kuristanko sinut, noin, kun sen helposti voisin? Mihin\npääsisit? Ahaa! Suupielesi vääntyvät, aina ne ovat itkunherahduksessa\nkuin minkä avuttoman lapsen. Painaako elämä sinuakin muka? Painaa,\nsortaa ehkä! Minua, minua ei paina, ei sorra. Minä itse painan, sorran.\n\n-- Niin painat, niin sorrat. En jaksa enää sietää. Kurista minut\nkärsimästä ja näitä helvetin tuskia tuntemasta. Olen väsynyt. Sieluni\non sairas ja levoton, se kaipaa valoa ja rakkautta, etsii hyvyyttä,\nvaan ei mistään löydä. Valoa ja rakkautta, jotka terveeksi tekevät.\nTarkoitusta elämälle. --\n\n-- Luonnon sokealle pilalle --\n\n-- Olet voimakas. Tuhatkertaiset valheet katseesi halkoo, vaan halkooko\nsitä pimeyttä, jonka takana ratkaisujen ratkaisut ovat? Taistelet\nvalheita vastaan, valhe kasvaa valheitten juurista, sokeana kuin raskas\nruoho kuolleitten haudoilla peittää se mustan maaperän ja saastuttaa\nilman. Miksi raivoat, miksi taistelet?\n\n-- Olen syntynyt taistelemaan, näkemään, kärsimään ja raivoamaan.\n\n-- Voi olemista, voi olemisen tuskaa! Kammoavat tätä kasvettumaa.\nVäki katselee meitä ja nauraa, kun tuskissani vääntelehdin. Sydämeni\nnääntyy. Rakastaa minua ei kukaan voi. Jossakin kuiskasi taas joku\nilkeitä sanojansa, etkö kuullut?\n\n-- Kuiskasi oman tuomionsa, sinä heikko raukka. Rakastaa ihmistä\neivät ihmiset voi, valheitaan vain, etkö sitä tiedä. Kamalata on\nelämä ja raakaa pyyteinensä. Myrkyttynyt on luonto ihmisessä ja\nkirottua, kirottua koko elämänsä. Sopiutuako voisin? Rakastaako? Ei.\nOikeudentuntoni ei salli. Niin kauan kuin voimaa on minussa, taistelen,\nvihaan.\n\n-- Vaan minä olen väsynyt ja kärsinyt kauan. Anna minun levätä luonasi\nkerran. Unohda heikkouteni, rakasta minua. Vain se, joka kykenee\nvihaamaan, kykenee rakastamaankin.\n\nHän kietoi käsivartensa toisen kaulaan ja itki. Vaan toinen\ntyönsi ne katkerana luotansa pois ja äänetön kirous liiteli hänen\nyhteenpuristetuilla huulillansa.\n\nSillä hän rakasti ihmistä, tulevaisuuden täydellisempää ja valheetonta\nihmistä, eikä omaa heikkouttansa eikä tuhatkertaisia tuskiansa.\n\n(Strindbergin syntymäpäivänä 1909.)\n\n\n\n\nVERIPÄIVINÄ\n\n\nVeera seisoi tien vieressä huiviinsa kääriintyneenä ja odotti\nsulhastansa. Kuu paistoi kalpealla taivaalla ja metsän varjot kävivät\nsynkemmiksi. Heikkoa risahtelua kuului metsästä. Kuin aave ilmestyi\npitkä haahmo Veeran viereen.\n\nÄänetönnä ojensi Veera kätensä tulijalle.\n\n\"Kylmä on kätesi, Veera.\"\n\n\"Veljeni on se petturi, hän on ilmiantanut meidät, pettänyt asiamme,\nisänmaamme. Poliisit vainoavat meitä, kohta ovat kintereillämme.\"\n\n\"Veljesi se on. Tiesin sen.\"\n\n\"Veliraukkani, säälin, ah, kuinka säälin, omaa heimoani ja vertani.\nAnna minulle aseesi.\"\n\n\"Ei, armahani!\"\n\n\"Minun on se tehtävä.\"\n\n\"Kuinka sitten --\"\n\n\"Sinä ammut minut sitten.\"\n\n\"Ei. Minä teen sen.\"\n\n\"Ei. Ei vieras käsi, ei kosto eikä viha. Käsi, joka on häntä\ntuudittanut ja hänelle palasen ojentanut.\"\n\n\"Jaksatko?\"\n\n\"Omaa veljeäni rakastaa?\"\n\n\"Armaani, oma ystäväni, miksi piti näin käydä? Raskasta on elämä. Vaan\nei ole aikaa itkeä ihmiskohtaloa. On tehtävä mitä tehdä voipi. Minä\nlähden. Minä houkuttelen hänet metsään. Sinä ammut hänet täällä. Minä\npiilotan ruumiin, kaivan sen yöllä maahan. Sitten pakenemme. Kukaan ei\nsiitä mitään tiedä. Lain koura ei meihin ulotu, ja jos ulottuisikin,\neihän se asiaa muuta. Armaani, pääsi painuu alas, epäiletkö?\"\n\n\"En, ystäväni.\"\n\n\"Kirkkaampi kuin kuolleen lain oikeus on kärsivän ihmissydämen selvä\ntunto.\"\n\n\"Hyvästi, tuo hänet tänne. Aseesi?\"\n\n\"Tässä. Piiloudu puiden varjoon. Ja kun _se_ on tapahtunut --\"\n\n\"Lepoa kaipaan -- kätesi kautta.\"\n\n\"Ei vielä. Vielä on edessämme pitkä taival. Ja jos on lyhyt, sen\nhelpompaa. Ihmisen elämä on kuin raskas uni, ja loppu -- ketä ei se\nhoukuttaisi? Vaan ei vielä. Ponnistakaamme viimeiseen asti, tulevat\ntoiset, ponnistelevat jälkeemme. Ja joskus kirkastuu, uni kepenee.\nOnhan se selvää? Turhaanko ponnistelimme ja itsemme unohdimme? Turhaako\nolisi sukukuntien taistelut? Turhaanko -- epäiletkö?\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\n\n\nELÄMÄN SISÄLTÖ\n\n\nNeiti Sofia Kunelius asui velivainajansa tyttären Eriika-Sofian\nkanssa pienessä, rappeutuneessa talossa, joka oli jäänyt perinnöksi\nEriikan isältä. Isän kuoleman jälkeen nauttivat he pientä eläkettä.\nMolemmat olivat he jo vanhoja, Sofia oli kohta kuudenkymmenen ja Eriika\nneljänkymmenen vanha.\n\nHeidän toimeentulonsa oli niukanlaista. Vaan kun talo oli oma, oli\nasunto vuokraton, niin että mikä kului, kului kyökin puolella. Heidän\npalvelijattarensa Fiina ei aina ollut talon puolta pitävä. Eipä siltä,\nettä sitä olisi voinut vieraalta, niinkuin Fiinalta, vaatiakaan.\nEivätkä he tahtoneet Fiinaa moittia. Olihan hän kuitenkin kuin heidän\nomaa perhettänsä. Hän oli ollut heillä kohta kaksikymmentä vuotta. Ei\nsiis olisi tullut kysymykseenkään antaa Fiinalle mistään muistutusta,\nvielä vähemmin häntä pois panna. Ja toimeenpahan oli tultu. Vaatepuoli\ntahtoi kyllä jäädä liian vähälle. Vaan Luojan kiitos, eipä heillä ollut\nmissään käyntiä. Eriikan isän ja äidin vanhat tuttavat olivat kuolleet,\nja uusia, eipä heillä uusiakaan ollut. Luojan kiitos, ne olisivat\ntehneet elämän vain levottomaksi. Näin oli heillä hyvä olla. Ja olihan\nFiina heidän turvanaan. He olivat kiitollisia hänelle siitä, että hän\njaksoi heistä huolta pitää.\n\nSalaa merkkasivat ja ompelivat he kylälle. Fiina keräsi niitä muka\nomiksi ompeluksikseen. Sillä heistä oli synti pitää sitä ammattina.\nSe oli synti kuolleita vanhempiakin kohtaan. Heillä ei ollut oikeutta\nalentaa heidän muistoaan ja yhteiskunnallista arvoaan. Heidän\njälkeensäpä he saivat eläkkeenkin, joka heidät hengissä piti.\n\nNiin kuluivat hiljaisesti ja rauhallisesti päivät ja vuodet. Mitään\nihmeellisempää ei heille vuosipitkiin tapahtunut.\n\nVaan eikös kohdannut heitä kuitenkin suru? Neitsyt Fiina, joka aikoja\nsitten oli jättänyt huikentelevat vuodet taakseen, rupesi vanhoilla\npäivillään pitämään miestä luonaan. Mistä hän sen lienee korjannutkin,\nja nuorempi se taisi olla kuin Fiina. Siellä se alkoi istua\nkyökkikamarissa aina, joka ilta. Sinne Fiina kestitsi häntä, niin ettei\njoutunut enää heidän asioitaan kunnolleen toimittamaan. Vieläpä hän\nnäytti tulevan ärtyiseksi, jos vahingossa tuli kyökkiin pistäytyneeksi.\n\nSofia-neiti neuvotteli Eriika-neidin kanssa, mitä olisi tehtävä.\nUskaltaisikohan mitään Fiinalle sanoa? Olihan vaikea ja ehkä väärinkin\nsotkeutua toisten asioihin. Ja he päättivät katsastaa ja odottaa vielä.\n\nHulluinta kaikista oli se, ettei raha tahtonut riittää talouteen. He\nompelivat myöhään iltasilla, vaan se ei juuri sanottavia auttanut.\nSilloin päättivät he kuitenkin keskustella asiasta Fiinan kanssa.\n\nFiina kutsuttiin eräänä aamuna sisään ja vanhempi neiti kysyi\naristellen, että kuka oli se mies, joka Fiinan kanssa niin ahkeraan\nseurusteli? Voisivat ihmiset puhua pahaa Fiinasta, jos näkevät, arveli\nhän.\n\n-- Puhukoot. Mies oli hänen sulhasensa.\n\n-- Sulhanen? Aikooko Fiina sitten jättää heidät ja mennä naimisiin\njonkun vieraan miehen kanssa?\n\n-- Totta se vieraan kanssa on tehtävä, jos kerran tehtävä. Ja sitä\npaitsi, jos hän suoraan sanoi, asiat olivat sillä kannalla, jotta\nmentävä oli.\n\nVanha neiti katsoi kauhuissaan Fiinaan. Hänen silmänsä olivat\npelästyneet ja niihin alkoi kihota vettä. -- Ei, ei hän ikinä ollut\nniin kauheata kuullut. Ja mikä mies se oli, joka Fiinan tuhoon saattoi?\nJa miten he nyt toimeen tulivat ilman Fiinaa? Ei, se oli mahdotonta!\n\nKyyneleet alkoivat juosta pitkin hänen laihoja, kellastuneita poskiaan.\n\n-- Jos neiti niin häpeää puolestani, voinhan hetikin lähteä.\n\n-- Ei, Fiina. Fiina antaa anteeksi. Minusta on vain niin vaikeata\najatella, että Fiina meidät jättää.\n\n-- No, totta puhuen, eihän se ole sanottu, ottaako se enää minut.\n\n-- Eikö ottaisi? Mitenkä ei ottaisi?\n\n-- Mikä ne miehet tietää. Sattuu vielä nuori ja juoksija kuten\ntämäkin. Sattuu toinen tulemaan ja vie sen. Mikäpä heidät tiennee.\n-- Vaan niinhän se on ollut puhe, että se ottaisi. Ja sen puheen\npäällehän sitä -- ymmärtäähän neiti, -- sen puheen päällehän sitä minä\nvasta hyvyyttäni sille jaoin. Ja kun on mieheen mieltynyt, mikä on\njakaessakaan. Ja tietäähän sen jo näillä i'illä, ettei se vähemmällä\nasetu, jos mies on miehen luontoinen. Jotta sitä pitää uskaltaa vain\nja luottaa. Sillä sitä kun toisen arvioipi ihmisen kokoiseksi, niin se\nitsekin itseänsä ihmisenä pitää ja paremmin sanassansa seisoo. Niin se\non.\n\n-- Niin se taisi olla.\n\n-- Niin se oli. Ja minkä hän sitten itse tälle asialle taisi? Ihminen\noli luotu sellaiseksi. Hänessäkin jo tässä toissa vuonna yhtäkkiä\nheräsi se halu, että miten-kuten päästä vain naimisiin. Jo ihan\naatteelliselta kannalta hän sitä ajatteli. Hyvähän paikkakin oli,\neipä siltä, mutta pyrki yhä ajatteluttamaan, että olivat sittenkin\nonnellisempia ne, jotka perheellisinä retustelivat. Sillä ontoksi se\nkävi elämä ilman sitä, ontoksi kuin tuo laho kanto!\n\n-- Niinhän se on.\n\n-- Niin se on. Jotta eikö tuo liene ollut parasta sittenkin, että näin\nvain kävi ja aikanaan kävi, tulipa tuosta nyt onnea tai onnettomuutta.\nPtyh -- mikäpä hänet muka enää onnettomaksi teki? Tiesihän tämän elämän\nonnettomuudet. Tahi turhan onnelliseksi? Ikäänkuin ei tiennyt, että\ntulemattahan tulematon jäi, niin hänelle kuin muillekin. Tuli vain\nse, jota tarvitsikin. Täytettä elämään tuli. Ja eikös sitä sovi olla\nsiitäkin tyytyväinen?\n\n-- Sopii. -- Jos Fiina on hyvä ja odottaa vähän.\n\nSofia-neiti pujahti Eriikka-neidin kamariin ja ehdotti hänelle, että\nhe ottaisivat sen Fiinan miehen tähän. Sitten ei Fiina heitä jättäisi.\nEihän se heitä oikeastaan häirinnyt ja pitihän oppia sopiutumaan. Mitä\nEriika siitä arvelee?\n\n-- Se oli oikein. Olihan Fiina kuin omaa joukkoa. Eikä Fiinatta toimeen\ntullut.\n\n-- Ei tullut. Ja pitihän oppia sopiutumaan. Eikö se ollut Jumalankin\ntahto? Miksi heillä toinen tahto olisi?\n\n-- Niin, Sofia.\n\nHe ilmoittivat toisessa huoneessa odottavalle Fiinalle päätöksestään.\nHeidän puolestaan siis voi Fiina mennä naimisiin vaikka paikalla, kun\nvain pyytää miehen muuttamaan heille. Saavat kyökkikamarissa asua.\nLuuleeko Fiina, että hän voisi siihen suostua?\n\n-- Menköön suolle silloin koko jänishousu, jos ei suostu. Nythän se\ntämäkin naimiskauppa oli varma. Ei pääse mies sanomaan, ettei kannata\nnaida eikä huoneita vaimoa varten pitää.\n\n-- Mikä virkamies se on, jos saa kysyä?\n\n-- Muurarismies, mikäs muu.\n\n-- Kunpa hän nyt vain täällä viihtyisi.\n\n-- Menköön suolle, jos ääntäkään sinnepäin päästää. Sitä ei nyt enää\nhäneltä kysytä, viihtyikö vai oli viihtymättä.\n\nJa niin se oli päätetty. Ensi sunnuntaina kuulutettiin heidät ja kahden\nviikon päästä siitä oli häät.\n\nJa tosiaankin, alussa ei heille talous tullut sen tiukemmalle eikä\nmiehestä ollut heille yhtään haittaa. Päinvastoin. Kantoihan puut\ntoki sisään ja haki veden. Ja olipa kuin turvansa takana, kun mies\noli talossa. Pieni vika hänellä tosin oli. Hän joi aina palkkansa\nsunnuntain seuduissa, vaan silloin hän pysyi enimmäkseen poissa kotoa.\nNiin etteivät he häntä moittimaan päässeet. Ja kelläpä sitä ei vikoja\nollut. Ellei vikoja ollut, ei ollut ihminenkään. Ymmärsiväthän he toki\nsen verran miehistäkin luontoa.\n\nVasta' sitten kun Fiina synnytti muutaman kuukauden kuluttua pojan\nja piti apuvaimo ottaa, tuntuivat lisämenot enemmän, ja elämä tuli\nentistään ahtaammaksi. He ompelivat ahkeraan ja koettivat tukkia niitä\nmenoja nurkumatta, vaikka se kävi vaikeaksi.\n\nMutta mitä siitä, jos vaikeata oli, kun heille oli tapahtunut sellainen\nihmeellinen ilo, että heille oli syntynyt pieni, elävä lapsi. Kyllä\noli siunattu se ajatus, ettei laskea Fiinaa pois. Minkä ilon se nyt\nheille tuotti. Kyökkikamari muuttui kaiken keskustaksi. Siellä lepäsi\npoikanen kehdossaan. Molemmat vanhat neidit hoitelivat ja katselivat\nsitä ihmeissään. Koskaan he eivät olleet ennen lasta niin likeltä\nnähneet. Se oli ihmeellisen pieni ja lämmin olento. Se oli kuin ihminen\nainakin, hennompi ja somempi vain. Sen olento oli heistä niin ihana\nja herttainen, se lämmitti heidän sydäntään. Eikä se synnistä varmaan\nmitään tiennyt eikä maailman murheesta. Sen sielu oli niin kirkas ja\npuhdas, että sitä ajatellessa täytyi itkeä ihan. Ja se itku puhdisti\nheidän sydämiään ja he tunsivat voivansa rakastaa maailmaa ja ihmisiä\npyytämättä itselleen mitään. Ja eikö ollutkin se elämän tarkoitus?\n\nNyt olivat he sen vasta oppineet. Eivät he ennen olleet siitä mitään\ntienneet. Rakastaa kaikkia kuten omia lapsiansa.\n\nKuinka he eivät olleet sitä ennen tienneet? Ja sehän oli niin selvä,\nsehän elämälle vasta sisällön antoi.\n\nNiin, Fiina, hän oli ollut oikeassa elämän sisällön suhteen. Mutta\nmistä hän tiesi sitä kaivata, kuka oli hänelle sitä opettanut, se heitä\nusein ihmetytti.\n\n\n\n\nTAHVO TUOMAINEN\n\n\nTuomaiset olivat varakkaita eivätkä tarvinneet elatuksestaan\nhuolehtia. Tahvo Tuomainen ei itse ollut eläessään käynyt töissä.\nLainaili vain rahoja ja nosti korot. Mitäs, kun oli mitä antaa,\nniin jaksoihan niistä tuon puuhan toki pitää. Rahat kasvoivat kuin\nuhalla, itsestäänkin, vaikka he eivät olleetkaan ahneita eikä saitoja,\nlainailivat silloinkin, kun takaisinsaanti oli epävarmaa, ja suorastaan\nauttoivatkin ihmisiä, sillä olihan se Jumalankin käsky.\n\nJa kun heillä ei ollut perillistä kenelle säästää eivätkä itse\njaksaneet pääomaa kuluttaa, tuntui heistä hyvältä ihmisiä ihmisten\ntavalla kohdella, ja tuntui niinkin, että tässä ajallisessa ajassa sitä\noli katsottava jo eteensä, jos mieli paikkaa siellä paratiisissa.\n\nMutta eivät he, niinkuin monet, kaupan takeen hyvyyttään harjoittaneet.\nHe olivat hyviä sydämestään. Siksi olivatkin he onnellisia.\n\nNäkihän sen vieraskin, että emäntä se sen onnen taloon tuotti. Eihän\nTuomainen itse suinkaan ollut paha mies, kävihän se kirkossa ja seurasi\nJumalan sanaa, mutta parempi vielä oli emäntä ja tarkemmin vielä pyrki\nHänen käskyjänsä noudattamaan.\n\nJa vaimostahan se kaikki tämä maallinen onni riippuu. Jos vaimo on\nkiero, ei elämää suorista mikään, jos se tahtoo minkä tuhota, tuhoaa\nse. Vaan jos se oikeaan ja hyvään pyrkii, siunaus seuraa sen askeleita.\nVaimo kirkastaa pahankin miehen mielen, saati sitten hyvän, saati\nsitten sellaisen kuin Tuomaisen, jonka mielessä ei ollut mitään\nsynnyntävikaa.\n\nJos ei viaksi katsottane sitä, ettei hän tehnyt työtä. Mutta ei tullut\ntehdyksi, kun sitä pääomaa oli ja se askarteleminen vierastutti ja\ntuntui vaikealta. Miten lienee tottunut sellaiseksi alun perin? Eivät\nne Tuomaiset alkujaan sellaisia olleet. Eivät siihen aikaan ainakaan,\nkun omaisuudelleen pohjan laskivat.\n\nNe pohjat olivat lasketut kotiviinapolton kultaisina aikoina, noina\naikoina, jolloin kannatti ostaa viljaa summakaupoissa, poltattaa\nsitä ja myydä viinana kaupungin porvareille. Tuomaalassa poltettiin\nviljaa enemmän kuin missään muualla niillä seuduin ja kerättiin rahoja\nkymmenintuhansin, miten kaikki lie kerättykään. Niin ettei tulevilla\nsukupolvilla ollut muuta huolta kuin kanna korot ja peri langenneet\nlainat. Eikä se raha ollut vielä ehtinyt miestä pahentaa, lujaa\njuurta kun oltiin. Omaisuus osattiin salata ja itse töissä käydä.\nVasta Tahvon aikana omaisuuden suuruus pääsi huutoon. Mökkiläiset\nolivat näet nähneet, että Tahvolla oli uusia seteleitä kirstu täynnä.\nPajasta suoraan kuului raha muka tulevan pakkoina, joita Tahvo\nsunnuntai-iltoina saksilla pienenteli. Olivat näkijät nähneet, liekö\nollut totta?\n\nMutta jos Tahvo itse ei askarrellut, askarteli sen sijaan emäntä.\nHän oli pieni ja lihava lellukka, jonka suusta ei kukaan ollut\nkuullut pahaa sanaa. Itse liikkui hän navetat ja aitat, piti huolen\ntaloudesta ja miehestänsä. Eikä käynyt Tuomaalassa sitä vierasta,\njota emäntä itse ei olisi haastatellut ja jolle omin käsin ei olisi\ntarjouksia tarjoillut. Eikä emäntä vanhempanakaan tapojansa jättänyt.\nKun jalat jäykistyivät, otti hän tottuneen kyökkipiian, ja kun piika\nkihlautui naapuripitäjään, otti hän torppari Lampaisen Esterin\nruoanlaitto-oppiin. Ja oppihan se Esteri keittotaitoa ja siisteyttä,\nvaikka oli vasta kahdeksantoista vuotta vanha silloin.\n\nEmäntä otti varta vasten Lampaisen Esterin, sillä hänestä tuntui,\nkuin he olisivat Lampaisille ikäänkuin velkaa. Lampaiset olivat\nnäet ennenvanhaan menettäneet maansa Tuomaisille. He olivat olleet\nviinaan meneviä, ja siksi heitä ei ollut elämässä onnistanut niinkuin\nTuomaisia. Siksi sanoikin emäntä isännälle, että se viisisataa, minkä\nLampainen oli ennenvanhaan lainannut, sai heidän kuoltuaan jäädä\nanteeksi, eikä sen korkoja saanut kiristää, jouti olla, vaikka ne\nolivat jo kymmenen vuotta olleet maksamatta. Ja etenkin ruokavaroja\nlähetteli emäntä runsaasti Lampaisille.\n\nLampaisen torppaan koituivat siten väljemmät ajat. Näki toki\nsärvintäkin ja jonkin rahapennin väliin. Saisi vain toisiakin lapsia\nsiitä hiukan suuremmiksi ja hyviin palveluspaikkoihin, niin mikäs,\nmenihän se. Ja Lampainen, joka ei ollut kehakimpia työmiehiä, alkoi\nhaaveilla paremmista oloista. Mitähän, jos pyytäisi Tuomaalasta vielä\nlisälainaa, ostaisi lehmän tahi pari ja möisi maidon maitona? Mitähän,\njos Tuomaalan emännälle esittäisi asian, eiköhän tuo olisi asian\npuolella? Esiteltävä se oli, kun sopiva hetki tuli.\n\nMutta sopivaa hetkeä ei tullut. Se asia jäi emännälle esittämättä.\nSattui niihin aikoihin näet, että Tuomaalan emäntä yhtäkkiä kuoli,\nhalvaus tahi muu äkkitautiko lienee tavannut. Terveeltä jalaltaan se\nkaatui, ei lähdöstään mitään tiennyt. Ja vasta viisissäkymmenissä oli.\nKesken ikääsi lähdepäs, ihminen, kun kutsumus tulee, lähde, älä vastaan\nsano, sillä ääntäsi ei enää kuulla. Jos oli hyvä ja rakas tämä maailma,\njätä se, jätä ainiaaksi ja painu vain sinne, josta et koskaan takaisin\npalaja.\n\nNiin tuli kiire lähtö emännälle, ettei sanaakaan lähtiessään kerinnyt\nsanoa. Ei hyvästiä toverilleen heittää edes. Sehän se Tahvoa kovasti\nsuretti, kun ei hänkään puolestaan ehtinyt anteeksi pyytää, jos jotakin\nrikettä elämän varrella olisi sattunut, ja ainahan sitä oli tietenkin\nsattunut, kun tämä ihminen ei koskaan ole tekojensa herra.\n\nTahvo aivan typertyi suruunsa. Hän ei tajunnut kuolemaa. Jos sitä\nkuinka ajatteli, ei ajatus siihen pystynyt. Äsken oli ihminen siinä\nedessäsi ja nyt ei ollut, ei ollut häntä missään. Pois meni ja jätti\nautiot sijat. Jos häntä kuinka etsit, et mistään löydä, jos kuinka\nkaipaat, et enää tapaa. Ja kun kasvoja muistelet, niitä hyviä, et\nmuistakaan enää, unohtuvat nekin. Kuin uni haihtuu vain kaikki, haihtuu\nomakin elämä. Kun sitä ajattelet, et lopulta tiedä, olitko elänyt\nmitään, vai hourettako oli kaikki.\n\nHaihtuu, haihtuu ihmisen elämä -- mitäpä tuossa. Vaihtuuhan taivaskin\ntähtinensä, särkyy, murtuu, muuttuu kaikki. Mikään ei sinänsä säily.\nJa mikään kun ei ole omaasi, pois sinulta viedään. Totu vain pois\nkaikkeen, sydämen tyhjyyteenkin, siihenkin, ettet edes suremaan kykene.\n\nTahvonkin suru haihtui, vaikka se oli hänet ensin viedä. Muutaman\nkuukauden kuluttua ei hän osannut enää surra. Tuntui turralta vain ja\nruumista painosti. Vanhuusko lienee tullut. Olihan tuota ikääkin, kun\njo kuusikymmentä. Kummako, ettei elämä enää elämältä tuntunut?\n\nTalon silmälläpidon jätti isäntä Esterille. Esteri sai määräykset\nantaa. Muu työväki pyrki nureksimaan, kun palvelijalle oli komento\nuskottu. Ja kun Lampainen tuli laina-asialleen taloon, eivät malttaneet\nolla siitä hänelle pistelemättä.\n\n\"Esterihän se on nyt emäntänä tässä\", sanoi joku.\n\n\"Mitäs sanoisit, Lampainen\", sanoi toinen, \"jos tyttäresi jäisi tähän\nemännäksi?\"\n\n\"Johan te --\"\n\n\"Mieleen taitaisi olla?\"\n\n\"Ollaanpa täällä leikkisiä\", sanoi Lampainen.\n\n\"Älä sano, jos totta olisi. On se joskus ennenkin köyhän lasta onni\npotkaissut.\"\n\n\"Ei siitä Esteristä emäntää tule\", sanoi eräs eukko väliin, \"rouva\ntuosta tullee, jos tullee. Herroja ne on sen sulhaset.\"\n\n\"Ketä herroja\", kysyi Lampainen.\n\n\"Eikös se Lampainen tiedä, kirkonkylän herroja. Vihkimistä vaillahan se\non Esteri sen kirkonkylän puukhollarin rouva.\"\n\nSepä kuulosti pahalta. Ei Lampainen enää mitään udellut, menihän\npihamaalle ja polttaa tuhnutteli piippuansa. Jokohan tuo onnettomuus\ntapasi ja nyt, kun näytti, että Esterille olisi voinut onnikin koitua.\nEikö pitänyt kirouksen vain seurata tätä Lampaisten sukua, kun se\nseuraamaan oli ruvennut? Tyhjiä taisivat olla haaveet väljemmistä\najoista.\n\nJa Lampainen puikahti porstuaan ja odotti, kunnes Esteri siitä kulki.\n\n\"Kuulehan, Esteri.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Käynpähän asiaan suoraan käsiksi, jos sinulla on kiire. Sanoivat, että\nsinä sen kirkonkylän puukhollarin kanssa niinkuin kihloissa olisit.\"\n\n\"Ei ole totta, että kihloissa.\"\n\n\"Niinpä nuo sanoivat, että se oli sinua tervehtinyt.\"\n\n\"Lienee tervehtinyt.\"\n\n\"Mitenkäs sitten?\"\n\n\"Mikäs, pois on matkustanut, minkäs taitaa.\"\n\n\"Eihän sinun ole pakko sanoa, vaan sano, jos tahdot, sano isälle\nrehellisesti, lupasiko tuo enemmän kuin piti?\"\n\n\"Lupasi.\"\n\n\"Ja sinä -- tuota, kun siitä pidit, ikäänkuin, siihen ikäänkuin luotit?\"\n\n\"Luotin.\"\n\n\"Ja että tiedät jo, mikä on edessä?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"No, mitä piti sanoakseni, tuota, etkä tiedä, minne se meni?\"\n\n\"En, eikä siitä mitään, jos tietäisi.\"\n\n\"Vai niin on asiat.\"\n\n\"Älkäähän äidille vielä --\"\n\n\"Ei äidille. Mutta kuulehan, onko se isäntä mitä --\"\n\n\"Mitäs se?\"\n\n\"Jos niinkuin --\"\n\n\"Ei --\"\n\n\"Puhuivathan nuo väet sen sinua hyvällä silmällä katselevan. Jospa se\n--?\"\n\n\"Ei ole totta.\"\n\n\"Älähän sano.\"\n\nLampainen ei itsekään uskonut siihen, sanoihan vain suotta Esterille\nniin. Mieli kävi apeaksi, niin ettei sitä laina-asiaakaan iljennyt\nTuomaiselle esittää. Jättää ne piti sellaiset haaveet.\n\nHän mietti jos mitä, eikä keksinyt keinoa. Mutta sitten iskeytyi\nhänen mieleensä aatos, että saada vain Esteri Tuomaiselle. Olihan\nmahdottomampiakin tapahtunut. Kun saisi näön vuoksi heille vähän väliä,\nainahan sitä sitten jo jäljillä olisi.\n\nMitähän, jos sitä kuitenkin rikkaaksi pääsisi? Ihan se ajatus huimasi.\n\nOllapa rikas, sitten sitä tuntisi ihminen olevansakin. Ei olisi pakko\nkestään välittää, eläisi omaa elämäänsä omassa nurkassansa. Eikä\ntyötä tarvitseisi koskaan tehdä. Tupakoisi ja katseleisi vaikka,\nmiten pilvet kulkevat, päivät vaihtuvat ja ilmat muuttelevat. Istuisi\nkeinutuolissaan ja miettisi mitä milloinkin mieli tekisi, miettisi,\neikä aika koskaan kesken loppuisi.\n\nEläisi kuin tuo Tahvo Tuomainen ihan. Ei kiirehtisi, ei huolehtisi,\nantaisi asioiden järjestyä itsestänsä, järjestyivätpä nuo miten tahansa\ntahi olivat järjestymättä.\n\nIhan se ajatus jännitti. Lampainen liikkui kuin toinen ihminen, kuin\nse, jolle yhtäkkiä oli suuri perintö tullut tietoon. Hän katseli\nihmisiä toisin silmin, kuin ne olisivat äkkiä loitontuneet hänestä ja\nkäyneet hänelle samantekeviksi. Hänen oli vain ajateltava itseänsä,\nomaa kohtaansa ja omaa lastansa. Nyt piti heidän pitää puoliansa ja\npelastua tuhosta ja köyhyydestä, jos mahdollista ihmiskeinoin.\n\nPiti keksiä vain keinoja, ja hän niitä jotenkin toki keksi. Ja\nnokkelahan se oli Esterikin. Ei sen järjen puolesta tarvinnut ketään\nhävetä.\n\nLampainen odotteli joulunpyhiä, jolloin aikoi mennä Tuomaalaan.\n\nTuomaalassakin odotettiin pyhiä. Jo emäntävainaan ajoista oli Tahvanan\npäivää vietetty suurellisesti. Nyt, niinkuin ennenkin, tulla kuhahti jo\naamuhämärissä naapurin isäntiä. Siinä syötiin ja juotiin ja iltasilla\nryypättiin jo vahvemmin, niin että punertelivat ukkojen poskipäät ja\ntyhjää sanaa veppasivat sänkiset leuat. Uupuivat vankat miehet. Isäntä\nitse ei vain uupunut. Hän piti aina varansa. Maistoihan vain siksi,\nettä mieli pysyi vireänä ja ruumis siksi keveni, että leikinlaskuille\nkykeni.\n\nKun vieraat olivat menneet ja hän asetteli Esterin kanssa\njuomatavaroita paikoilleen, naurahteli hän ja taputti Esteriä, niin\nhyvältä ja kotoiselta tuntui pitkistä ajoin. Eihän sitä aivan turta\nvielä ollut eikä kuollutkaan. Vielähän tuota eli ihan niinkuin ihminen\nainakin. Olikohan noilla muilla ollut hauskaa edes?\n\n\"Käypäs, Esteri, tuvanpuolellakin katsastamassa, ovatko saaneet\nkylliksensä.\"\n\nEsteri meni mieliksi. Tuvassa olivat väet jo illastaneet ja istuivat\njutellen vielä. Lampainen itse istui pöydän latvakulmalla poltellen\npiippuansa. Mutta kun Esteri tuli, nousi hän, kopisti piippuansa\nlieteen ja meni porstuaan odottamaan Esteriä.\n\n\"Onko siellä vieraita vielä?\"\n\n\"Ei ole enää.\"\n\n\"Ryyppikö se?\"\n\n\"Vähän.\"\n\n\"Mitäpä jos koettaisit nyt?\"\n\n\"Ei sitä viitsi.\"\n\n\"Pakkohan sinun on jotakin tehdä.\"\n\n\"Olisihan se.\"\n\n\"Voisit paneutua jotenkuten samaan sänkyyn, näön vuoksi. Minä tulisin\nyöllä vierasmiehen kanssa, siinä koko juttu.\"\n\n\"Ei taida tulla mitään.\"\n\n\"Jätä lapsellisuus. Että muka rakastaa -- mitä sille perustamista.\nAjattelehan, että tuossa olisi nyt mies, jonka saat, joka nyt sinulle\nties mitä vannoi. Miten käy. Menee vuosi, pari, sinut unohtaa,\nmaantieltä vaikka jo toisen ottaa. Mitä tämä, tämä elämä muka? Se on\nkuin pilaa, pilaa vain, ei muuta. Näet, ole jos kuinka hyvä, tyhjää se\non. Mies on väljä, ei se välitä sinusta. Näithän tuon. Poispas juoksi,\nkun tosi tuli eteen. Surrapas tätä, tätä pilaa. Ei kuin kova kovaa\nvastaan. Puraise luontosi ja kulje niitä teitä, joiden päähän näet,\netpä eksy. Ja kuka sinua enää sitten auttaa, kun apua tarvitset?\"\n\n\"Niin --.\"\n\n\"Ja kun olet rikas, elä miten tahdot, tee mitä tahdot -- No, mitä,\nmitäs sanot?\"\n\n\"Mitäpä minä.\"\n\n\"Koetatko?\"\n\n\"Pitänee koettaa.\"\n\n\"Mene sitten\", kuiskasi Lampainen kiihtyneenä. \"Minä vahdin ja tulen\nsopivana hetkenä. Katsos, eihän siitä ole kenellekään vahinkoa.\"\n\nEsteri meni saliin ja jatkoi töitänsä. Hänen sydämessään kuohahteli.\nHän tunsi, että isä oli oikeassa ja että nyt, jos koskaan, oli sopiva\nhetki toimia. Hän tunsi katkeruutta, häntä oli petetty. Miksi ei hänkin\npettäisi? Eihän siitä todellakaan ollut kenellekään vahinkoa. Turtahan\nse Tuomainen jo oli. Eikähän se kauan eläisikään --\n\nHän laittoi isännän tilan suureen sänkyyn, jossa isäntä oli nukkunut\nleskeytensä aikana. Hän pöyhötteli hyvin patjat, tyynyt, levitteli\nlakanat. Isäntä seurasi hänen liikkeitänsä ja ihasteli hänen näköänsä.\n\n\"Olet sitä nuori, Esteri\", sanoi hän. \"Lienetkö paljon päälle\nkahdenkymmenen?\"\n\n\"Nuorihan sitä on isäntäkin vielä.\"\n\n\"He-hee, vai nuori. Eipä taitaisi nuorten vierelle kelvata?\"\n\n\"Ei ikä miestä pahenna.\"\n\n\"Se tuo Esteri! Olisipa nuorempi vielä, niin vaikka kosisi. Vai\nantaisiko se Esteri rukkaset?\"\n\n\"Isäntäpä on leikkisä.\"\n\n\"Onkos Esteri katsastanut peiliin milloin? Katsastapas.\"\n\n\"Nyt se isäntä --\"\n\n\"Katsasta nyt. Katsasta tuohon isoon peiliin. No? Miltä näyttää?\nHe-hee.\" Isäntä tulla köpitti ja nykäisi Esteriä leuan alta.\n\n\"On se ikävää tuon yksinäisen olo\", sanoi hän. \"Ei puhetoveria, ei\nmuuta.\"\n\n\"Saapihan isäntä niitä.\"\n\n\"Nukkuisit sinä tuossa toisessa sängyssä, olisi rattoisampi. Enhän minä\nsinulle häiriöksi olisi.\"\n\n\"Enhän minä pelkääkään.\"\n\n\"Tule pois, -- olisi rattoisampi.\"\n\nEsteri laittoi tilan toiseen sänkyyn. Eihän hän enää tälle mitään\ntainnut, kun isäntä itsestään kutsui. Hyvinhän se sattuikin. Varmaan ei\ntoiste sellaista tilaisuutta tullut.\n\nJa kun Esteri oli sammuttanut lampun ja mennyt omalle vuoteelleen,\nkysyi isäntä, eikö sitä likemmäksi uskallettu tullakaan, eihän hän\npahaa tee, vanha mies.\n\nEsteri sanoi, ettei hän sitä pelännytkään.\n\nJa Esteri kääräisi yöröijyänsä tiukemmalle ja meni isännän tilalle.\nIsäntä laski leikkiä ja naurattelihe. Hänestä oli niin rattoisaa\nnyt, kun ei tarvinnut yksin olla, eikä yksin valvoa. Oli tuo Esteri\nhyvä tyttö, kun häneen luotti. Kyllä hän sen palkitsi vielä. Ei hän\npahaa toki Esterille tahtonut, ei toki niin hyvälle lapselle, kun ei\nmuillekaan.\n\nSiinä jutteli hän joutavia kuin vanha ukko lapsenlapsellensa ja Esteri\nkyyrötti sängyn laitaa vasten.\n\n\"Onko Esterillä ollut sulhasia?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Älä ota köyhää äläkä talotonta.\"\n\n\"Mistä sitä talollisia?\"\n\n\"Asioipi vain niin, että saapi. Onhan sitä moni köyhä saanut.\"\n\n\"Kun lie kenellä näköä ja kykyä asioida.\"\n\n\"Onhan Esterillä näköä ja kykyä. Ja kun tuossa noin sievästi palvelet\nminua, vanhaa, niin jospa -- ja onhan se Esteri kuin oma lapsi ja\nsanoihan se emäntävainaakin aina, että muistetaan Esteriä palkita toki.\"\n\n\"Hyvähän se oli emäntä aina ja hyvää tahtoi.\"\n\n\"Hyvä, oh-hoh, oh-hoh.\"\n\n\"Ikäväpä taitaa olla.\"\n\n\"Ikävä.\"\n\n\"Ei taitaisi kukaan sen paikkaa täyttää.\"\n\n\"Ei täyttäisi.\"\n\n\"Jospa isäntä koettaisi etsiä.\"\n\n\"Ei sitä enää, ei sitä toki sen vainaankaan tähden. Ja mitä minä\nvaimolla enää, hautaan kaatuva -- ei sitä enää se puoli, ei se puoli\nminua milloinkaan, sitä kun muuta ihmisyyttä vain on, niinkuin siinä\nvainajassakin. Olikin siinä ihminen, jonka kanssa sopi elellä. Tyhjätpä\njätti sijat, eikä tästä jälkeenjääneestä enää. Vaan kohtahan ne ovat\nlähdöt, kohta, kohtapa ovat lähdöt -- sinne -- tavanneeko hänet sitten\nsiellä?\"\n\nHe vaikenivat. Isäntä joutui raskaisiin mietteisiinsä. Hän muisteli\nvaimovainajata. Kuinka rikasta se oli elämä silloin sen kanssa, sen hän\ntaas tunsi. Ei se tuntunut enää elämä elämältä, ei koti kodilta. Sitä\noli kuin käypäläinen, kuin vieras, joka oli, minne lienee, harhateille\njoutunut ja kaipasi kotiinsa aina. Kaikkea sitä näkyi puuttuvan, kun\nsitä ainoataan puuttui, kun vaimoaan kun valoaan puuttui. Kun se valo\nsammui, pimeni maailma. Ja mennyt oli mennyttä, ei se takaisin tullut.\nJa jäljellejääneen mieltä kalvoi ainainen ikävä -- teki mieli jo päästä\npois täältä sinne, jossa ei kaipausta tuntenut ja jossa koti oli.\n\nSillä tottahan se oli koti siellä, koska tämä täällä ei koti\nollut. Tottahan siellä oli oikeat olot, koska tämä täällä oli kuin\nvieraissakäynti.\n\nYö oli pimeä, pakkastähdet tuikkivat taivaalla. Tuomainen ei nukkunut.\nHän näki siitä sängystänsä palan tähtitaivasta ja hän mietti yhä\nraskaita mietteitänsä. Hän oli unohtanut Esterinkin, joka kyyrötti\nsängyn laitapuolella niin hiljaa, ettei sen hengitystäkään kuulunut.\n\nRapinaa kuului porstuasta, Tuomaisen mietteet keskeytyivät.\n\nOvenripaan tartuttiin ja ovi aukeni. Valoa tulvahti sisään ja kun\nTuomainen kohotti päätänsä, näki hän ovensuussa Lampaisen ja rengin,\njolla oli lyhty kädessä. Lampainen kysyi aralla äänellä, että olisiko\nisäntä hyvä ja tulisi katsomaan, mikä mustalla ruunalla on, kun se\ntallissa hirnuu ja pärskyy ja on ihan märkänä hiestä. Liekö tauti mikä.\n\nIsäntä huohottaa ja koettaa nousta ylös ja sanoa jotakin, mutta ei saa\nsanaa suustaan. Renki on kohottanut lyhtyä ja valaisee sänkyä, jossa\nisäntä ja Esteri ovat saman peiton alla.\n\n\"Esterikö se\", sanoo Lampainen. \"Ei häiritä, ehkäpä se ruuna asettuu.\"\n\n\"Nyt näit\", sanoo hän porstuassa rengille, \"että jos vaikka oikeuteen\nasia tulisi, voit näkemäsi päälle valan vannoa\".\n\n\"Näkyipä olevan.\"\n\n\"Minä maksan vierasmiespalkkiosi runsaasti.\"\n\nJa niin meni Lampainen Tuomaisen puheille aamusilla ja pahoitteli, että\nkun sattui näkijöitäkin, eiköhän olisi parasta vihittää.\n\nEi sitä Tuomainen vastustanutkaan. Ei mitään virkkanut, sanoihan vain,\nettä tehkää kuten tahdotte. Ja Lampainen järjesti asiat. Tuomaista ja\nEsteriä kuulutettiin heti. Tuomaisen sukulaiset koettivat saada kaupat\npuretuksi, mutta eivät saaneet.\n\nJa Lampainen sanoi, että näkeehän tuon Esteristä päältäpäinkin, että\nvihkimistä vailla se on Tuomaisen emäntä, eikä kukaan tiennyt siihen\nmitään sanoa.\n\nTuomainen itse pysyi äänetönnä. Ei ne tienneet toiset hänen mieltänsä.\nEikä hän tarkalleen tainnut tietää itsekään. Hän ikäänkuin tunsi\nvaimovainajansa lempeän äänen, joka sanoi, ettei hänen sopinut\nrangaistusta kiertää. Ehkä Luojalla oli omat tarkoituksensa siinä.\n\nMutta häntä itseänsä vaivasi yhä useammin ikävä. Hän kaipasi pois\ntäältä, pois tästä erhetysten maailmasta.\n\nLampaiselle antoi hän ohjat käsiin. Mutta vihittyä alkoi Esteri vieroa\nisäänsä. Hän ei antanut isän jäädä Tuomaalaan, vaan avusti häntä\ntorppaan. Ja kun Esterille keväällä syntyi poika, ristitti Tahvo\nTuomainen sen kaimaksensa. Olihan se hänen perijänsä.\n\n\n\n\nKUOLEMA\n\n\nAkka Pärsky seisoi kädet puuskassa lieden luona, jossa musta kahvipannu\nkiehua porisi. Lois-Kaisa istui ovensuupenkillä, siunaili ja huokaili.\nPärsky itse makasi oljilla nurkassa ja kamppaili kuoleman kanssa.\nHänen heikot jäsenensä vapisivat. Jo toista kuukauteen ei hän ollut\nsanottavaa sisäänsä ottanut. Väliin vaipui hän pitkään unenhorrokseen,\nja koriseva hengitys hiljeni joskus kokonaan. Luuli, että se jo siihen\nloppui. Vaan eipäs vielä. Sitkeässä se ihmishenki oli, kun sattui.\n\nAkka Pärsky käveli kädet puuskassa mahtavana kuolevan luo ja kuunteli.\n\n\"Ei, ei se loppunut vielä. Eläköön, ei sen puolesta. Joutaa kai. Eihän\ntuo enää syökään.\"\n\nSalaa toivoi hän kuitenkin, että loppu jo tulisi. Pois joutaisi,\najatteli hän, noin huonokin kun jo on ja terveiden tiellä ja\nrasituksena. Pois joutaisi, kun Luoja vain armossaan korjaisi, eipähän\nsiitä enää työhön kuitenkaan ole.\n\nNiin ajatteli hän nyt, vaan oli hän toisinkin ajatellut. Alussa\nsäälitti häntä sairas. Surkumielin kertoi hän silloin kaikille, että\nPärskykin se vain sairastelee.\n\n\"Mikä sillä on?\"\n\n\"Mitä lienee keskuselimistön vikoja.\"\n\n\"Ei ole tohtoriin kuljetettu?\"\n\n\"Ei, mitäpä se siitä someni. Jos Luoja katsoo parhaakseen hänet\npois korjata, turhaa on potkia tutkainta vastaan. Jos taas Hänen\naikomuksensa on vielä elonpäiviä antaa, ei tohtorin lupaa siihen\nkysytä.\"\n\nVaan kaikkeen väsyy. Akka Pärskykin väsyi säälimiseen ja hellään\najattelemiseen, kun sairautta yhä vain kesti. Hän alkoi nyt jo odottaa,\nmilloin tuonen viikate miehen nääntyvän elämänkorren taittoi. Jos se\nolisi tapahtunut ajoissa, olisi ero ollut kaunis. Kaunis muisto olisi\nhänelle jäänyt sekä miehestään että oman sydämensä hyvyydestä. Vaan\nkun niin ei tapahtunut, tuhrautui koko ajatus kauniista lopusta. No,\nminkäpä sillekään taisi?\n\nTerveen ja elämään jälkeen jäävän salaisessa voitonriemussaan seisoi\nakka Pärsky kädet puuskassa lieden luona ja katsoi, kun pannu kiehua\nporisi. Täysin siemauksin veti hän henkeensä kahvin tuoksuavaa höyryä.\n\n\"Jollekulle\", virkkoi hän ja nipisti huuliansa yhteen, \"jollekulle on\nmies ollut rikkauden lähde. Minulle tuo on sattunut noin, että jos et\nitse edestäsi riehkaissut, riehkaisematta muilta jäi.\"\n\n\"Voipipa olla niinkin\", huokasi Kaisa.\n\n\"Koiran kuria olisi elämä ollut ilman omaa tarmokkuutta.\"\n\n\"Sitä se.\"\n\n\"Koiran kuria koko elämä. Joshan ei lie paljon muuta muutoinkaan.\"\n\nHän sanoi vain niin, vaan mielessään ajatteli hän, että eipä pahaakaan\nhätää, täällä olivat henget, olipa hän salaa saanut itseänsä varten\nsäästetyksikin. Mitenkä, olihan sitä kohta liki neljättä sataa. Sillä\nsenhän hän oli aina tiennyt, että ukko loppui ennen kuin hän. Jos ei\nsäästänyt, mistä sitten miehen kuoltua rahat tempaisi? Siksipä heidän\nmökissään oli akka se, jonka käden kautta pennit kulkivat ja jolla\nkukkaro oli. Akka hoiti kaikki juoksevat asiat, ukko sai työstään ruoan\nja vaatetta, minkä sitä näin suutarismies vähän tarvitsi.\n\nUkko kääntelihe ja heittelihe oljilla.\n\n\"Mitä se nyt? Kärpäsetpä taitavat syödä. Vai loppuko jo lienee?\"\n\nUkko ojenteli käsivarsiansa ja voihki hiljaa.\n\n\"Pahasti taitavat nyt asiat olla\", sanoi Kaisa.\n\n\"On ne niin pahasti ennenkin olleet.\" Vaan kuitenkin kulki hän hitaasti\nlattian yli ja kumartui sairaan puoleen.\n\n\"Mitä? Taitaapa lähtösi jo tulla? Kovin olet jo kalman lyömä. Siunaa\nnyt vain itsesi ja muistele syntiäsi.\"\n\nUkko liikutti huuliansa, yritti sanoa jotakin, vaan ei saanutkaan\nsanotuksi.\n\n\"Eihän sinulla vain ole rahoja ollut, ei minkäänlaista salakassaa?\nSano, sano selvempään. -- Onko?\"\n\nHän näki, ettei nyt loppu ollut kaukana, ja häntä rupesi pelottamaan,\nettä jos mies oli kaupunkirahoista salaa säästänyt ja nyt ne jäivät\ntielle tietymättömälle. Kun se saisi sanotuksi vain, eihän nyt enää\nollut syytä peittää.\n\nHän pudisteli kuolevaa olkapäistä ja koetteli saada häntä tajuihinsa\nja vastaamaan, vaan mies ei jaksanut saada ääntänsä kuuluville. Vaimo\npudisteli häntä yhä.\n\nÄkkiä jäykistyi miehen ruumis ja kävi raskaaksi hänen käsissään.\nSuu jäi auki ja silmät raolleen. Hän oli kuollut. Akka laski hänet\nkäsistään.\n\n\"Nyt se Pärsky loppui.\"\n\n\"Voi, voi armias kaitenkin.\"\n\n\"Tulkaapas, Kaisa, niin syynätään sen vaatteet. Jos siellä oli\nsalakassa. Ja oli kaiketi sillä jossakin.\"\n\nHän veti sukat miehensä jaloista, käänsi ne nurin. Tarkasti\nalusvaatteet, penkoi Kaisan kanssa oljet ja aukaisi rieputyynyn ja etsi\nsieltäkin. Mitään ei löytynyt. Hiki kohosi hänen päälleen ja juoksi\nnorona hänen lihavilla kasvoillansa. Vaan hän jatkoi yhä etsimistänsä.\n\n\"Tuolla on sen kengät\", sanoi Kaisa ja osoitti penkin alle.\n\nPenkin alla pimeässä nurkassa oli vanhat pieksut. Akka Pärsky veti ne\nesille. Tarkasti toisen, mitään ei ollut, tarkasti toisen ja siellä,\nlikaisen jalkarievun nurkassa, oli solmu. Hän pyyhki hikeä otsaltansa\nja aukaisi henkeään pidättäen solmun.\n\n\"Kas tätä, enkö jo sanonut, kassapa sillä oli, ja hullu olisi ollut,\njos ei kassaa ollut ja varaansa pitänyt. Eikö ole puhdas viisimarkkanen\ntuo ja toista markkaa hopeaa tuossa? Katsos pakanaa, ei se niin tyhmä\nollutkaan kuin luulin. Varansa piti kuin mies.\"\n\n\"Tokkohan tuo syntiselle sielulleen sovitusta löysi?\"\n\n\"Tottahan tuo toki tuotakin teki.\"\n\n\"Tottahan tuo toki.\"\n\n\"Vaan oikein tuo lienee ollut Jumalan armollinen tahto, kun mieleeni\nvihjauksen lähetti niistä rahoista. Mene tiedä, jos rievut aukaisematta\npoltin tahi jos ne vieras korjasi. Syntyy olla kiitollinen kuitenkin.\nNostapas, Kaisa, tuo kahvipannu tulelta, kaikkiakin, kun se unehtui ja\nliian pitkään kiehui. Kannattaapa nyt laudallenostokahvit ryypätä.\"\n\nJa ruttuista viisimarkkasta suoristellen istuutui hän penkin päähän,\npyyhki hihalla hikeä kasvoiltansa ja lepäsi.\n\nHänen mieltään hyvitti yhä tuo raha. Ihan se kiitollisena ajattelemaan\npani, että joskaan ei Pärsky-vainaja ihan miesten miehiä ollut, niin\nei aivan huonoimpiakaan. Olipahan sekin aika mennyt, joka oli yhdessä\neletty, oli mennyt ja täälläpähän olivat henget. Nyt oli Pärsky vain\nhautaan hoidettava ja suruaika kunnialla vietettävä.\n\nKaisa laittoi kupit pöytään, ja he ryyppäsivät kahvit. Kahvin tuottama\nlämpö lisäsi hyvinvoinnin ja mielihyvän tuntoa. Yhtenä nostivat he\nruumiin penkille ja Kaisa laittoi vedet ja alkoi pestä ruumista, jonka\npesusta hänelle oli jo aikoja sitten markka luvattu.\n\nKädet puuskassa seisoi akka Pärsky ja katseli Kaisan hommia. Hän\nihmetteli, että se Pärskyn ruumis oli niin keltainen ja pieni,\nkutistunut ja kuiva kuin pahainen kapahauki. No, pääasia, että Luoja\nhänet vihdoinkin kirkkauteensa korjasi. Lepää nyt vain rauhassa\nja kiitollisena siinä, kun raskaista vaivoista pääsit, sanoi hän\nmielessään miehelleen. Lepää pois vain, Pärsky. Mikä on nyt ollaksesi,\nkun et kipuakaan tunne? Näethän nyt, että kuolema se on kuitenkin paras\nasia aikanansa.\n\n\n\n\nKUN ON TUNTEET\n\n\n\"Minäkö onnellinen? Ehee -- miksi minä onnellinen olisin? En minä ole\nonnellinen?\"\n\n\"Kun on vasta nainut ja niin edespäin.\"\n\n\"No, nainut? Onhan sitä nainut, se on totta. Mutta vastoin tahtoani\nminä naimisiin menin.\"\n\n\"Miksi vastoin?\"\n\n\"Sitä kun on köyhä, saa tehdä vastoin tahtoaankin, kun sattuu.\"\n\n\"Pakottivatko Viian vanhemmat?\"\n\n\"Mitäs minä vanhemmista. Muuten ei minulla niitä olekaan. On se äiti\nollut. Isänpuoli on olemattomissa. Näin palvelusihmiselle mistä niille\nkaikille isiäkään?\"\n\n\"Kukas sitten pakotti?\"\n\n\"Se pakko pakotti. Kun on näet köyhä, tulee ajattelemattakin mennyksi.\nEi niin, ettei köyhäkin tietäisi, että tyhmyys on tyhmyys, vaan menepäs\nja tee se kuitenkin.\"\n\n\"Niin se on.\"\n\n\"Niin se on. Se oli minun elämäkertani näet sellainen: Kun oli\nsiellä maalla se Antti, siellä kotipuolessa, ja se oli pulska ja\npunaverinenkin kuin tuo palsaminkukka ihan ja se minulle niitä\ntunteitaan oikein rakkaudeksi nimitteli ja minä sille kanssa\nrakkaudeksi niitä omiani nimittelin, suotta -- se näet, että muka\nrakkaus, se huvittaa -- suotta, mutta annas, kuka sitä ei huimana\nvaikka mitä laskettele, jo piruillessaankin, kun on nuori. No, se Antti\nkantoi minulle rinkelit markkinoilta ja kaikki, ja minä olin Antille\nkohtelias ja rakas, mikäs siinä -- ainakinhan minä ihmisistä pidän, ja\nnytkin kun joku puhuttelee ja sanoo: niin se on, sanon minäkin: niin\nse on. Mitä varten minä ihmisiä vastusteleisin? -- Mutta se Antti se\nminua erityisesti miellytti. Tuo se on minun, ajattelin, ja olisihan se\nollutkin, ellei tämä Matin pahus, tämä körökki siihen väliin sattunut.\nPahan nenällä se siihen sattuikin, ja ei muuta kuin alapas minua\ntahtoa. Sitä näet kun olin pestautunut kaupunkiin, niin eikös ole tämä\nMatti siinä samassa pihassa renkinä. En minä sitä ensin huomannutkaan,\nvaikka ei minulta mies jää huomaamatta, etenkin jos se on pulska. Vaan\nmitäs Matti, vähäinenhän se on tämä Matti ja mitätön. Vaan eipähän se\nestänyt sen tulla töksähtämästä eteeni ja sanomasta jotta: 'Viia.'\n\n\"'Ka, Mattihan se on', sanon minä.\n\n\"'Matti, Matti on.'\n\n\"'Mitä Matille kuuluu?'\n\n\"'Mitäpä sitä.'\n\n\"'Mitäpä sitä.'\n\n\"'He, otapas tuo', sanoo ja painaa kouransa käteeni ja mennä jurpeltaa\ntalliin.\n\n\"Ka, kymmenmarkkanen. Antoikohan tuo tuon nyt minulle omaksi,\najattelen. Totta tuo antoi. Ja kun minä olin köyhä tyttö ja palkkaa\nvain kuusi markkaa kuussa ja se kengissä kului, niin ajattelin, jotta\nhyväpä olikin, että antoi, ostanpa nyt Antille kintaat ja laitan\nitselleni oikein röijyn kaupungin malliin, minulla kun oli vain suoria\nnuttuja, jotka kyllä siihen asti olivat omiansa, ei sen puolesta. No,\nlaitoin röijyn kun laitoinkin ja punaisesta pomasiinista laitoinkin. Ja\nsievä se oli.\n\n\"Mutta jos se piloillaan sen rahan antoi, töksähtää sitten mieleeni, ja\ntahtoo rahansa vielä takaisin. No, alapas sitä pelätä, niin että kun\nsen näen, puitan aina pakoon. Mutta se minua kuin uhalla kiertämään.\nJos se mitä virkkaa, ajattelen, repäisen röijyn päältäni, viskaan\nmörrikän eteen ja sanon: 'Pidä roskasi.' Mutta se ei mitään virka eikä\nse ehdikään, minä kun puitan aina pakoon. Vaan eikö kerta jo kadulla\nhuuda: 'Viia, äläs jätä.' Minä en jättänyt. Enhän minä miten uskaltanut.\n\n\"'Minne matka?'\n\n\"'Tiihosen puotiin, menen meidän sialle jauhon hakuun. Meidän\nsianköniläs se vasta syöpi jauhoja, en minä ikinä sellaista sikaa\nruokkisi, se vasta pakana --' ja juttelin siitä siasta pitkät matkat,\nettei sille Matin mörrille jäisi suun vuoroa sitä kymmenmarkkastaan\ntakaisin tahtoa. Antaapahan ollakaan, kun tullaan siinä sen kelloseppä\nViikin kohdalle, eikös tämä tahtomaan:\n\n\"'Lähdetäänpäs, Viia, ja ostetaanpas sormukset tuolta.'\n\n\"'Lähdetään vain', sanoin minä. Mitäpä minä tyttörukka muutakaan olisin\nuskaltanut. Katsonpa piruillessanikin, ajattelin toisekseen, ostaako\ntuo. Ostihan pakana, en paremmin sano.\n\n\"'Nyt sitä on kihloissa', sanoi Matti kadulle tultua.\n\n\"'Niinpä taitaa olla', sanoin minä. Mutta ajattelin itsekseni, että\nannahan olla, kun palkkani saan, näytän, olenko kihloissa. Saat rahasi,\nsormuksesi ja röijynkin. 'Pidä roskasi', sanon, 'en sitä minä itseäni\nmokomiin myy'. Vaan pidin vielä omina tietoinani, mitäpä minä siinä\nnyt, olisi vielä sitä kymmenmarkkasta tahtonut, pakana.\n\n\"No, onnitteli sitten kotona emäntä, että muka kun kihloissa, ja minä\nniiasin. Ja onnittelivat toiset ja minä niiasin kaikille. Mitäpä minä\nmuuta! Ja emäntä päivittelemään, että kun hän ei tiennyt, ja minä\nsanoin, että kukapa hänet tiesi; vaan tämä Matti kun tahtoi, niin mikäs.\n\n\"'Mikäs, oikein se on', sanoi emäntä. 'Onhan Matti hyvä mies.'\n\n\"Voi olla, mitäpä minä hänen hyvyyksistään, enpä minä niistä kuitenkaan\nkostu.\n\n\"Ja olisihan vielä kaikki voinut käydä hyvin, ellei tämä Matin pahus\nvyöräydy iltasilla sinne aittaani.\n\n\"'Ei nyt Matin pitäisi suuttua', sanon minä kielitellen, 'minä maksan\nMatille pois Matin rahan, kun tässä kykenen. Ei tainnut nyt näistä\nkihloista vielä mitään tulla.' 'Miksi ei', sanoi Matti. 'Jos toista\nvielä odottaisi', sanoin minä. Vaan Matti suuttui silloin. Sen pyöri\nsilmätkin päässä kuin mitkä väkkärät ja se ärjyi, ettei hän siedä\npilkkaa.\n\n\"'Anna olla nyt', sanoi se, 'äläkä enää vikuroi, kun rehellisen ihmisen\nkelkkaan rupesit. Anna olla, muista se. Vikuroimista minä en siedä.'\n\n\"Mitäpä minä, yksinäinen naisolio, muuta kuin antaa olla. Ties, vaikka\nolisi puukolla mahaan pistänyt, jos vastustin.\n\n\"No, Matti jäi aittaan ja siitä sitten kuulutuksille seuraavalla\nviikolla. Häiksi osti Matti minulle oikein mustan leninkikankaan ja toi\nrintakukan, jossa oli ruusattuun harsotähteen ommeltu enkeli samassa,\nja se harso oli kuin mitäkin utua ja värssy oli oikein sen takana, no\nse vasta soma kuje ja minulla on se piirongin päällä vieläkin. Jotta\nhyvähän se Mattikin, ei siltä, parastaan se pani, limonaadit osti\nhäiksi ja muut, ja kun sanoin, että joutavaa tuhlaat, sanoi se vain,\nettä kun on mieluinen morsian, ryyppää häntä vähän vettä sakeampaa toki.\n\n\"Hyvä olisi muuten ollut, vaan pahan nenälle se Antti sattuu\nkirjoittamaan sieltä maalta, juuri hääpäivän aamuna sen näppiini sain,\nsattuu kirjoittamaan, jotta syksyllä hän tulee niinkuin minua perimään.\nIhan se vihille astuessa itketti, kun ajattelin, ettei nyt ollutkaan\nAntilla enää minussa perimistä.\n\n\"Ja itkin vihillä niin, että nenäliinan olisi saanut vääntää, jos olisi\ntahtonut. Sanoi se pappikin Matille, jotta 'olepas nyt Matti kiltti\ntälle vaimollesi, kovin se näkyy hienotunteinen olevankin'.\n\n\"'Oltava on', sanoi Matti.\n\n\"Ja ollut se onkin.\n\n\"'Mikä ihme se sinut siihen eteen silloin viskasikin ja mikä ihme se\nsinulla sen kymmenmarkkasen silloin annatti', utelin sitten Matilta.\n\n\"'Mikä, etkö sitä tiedä? Nätti kun olet ja punaiset posket', sanoi se\nvain.\n\n\"Olisipa niitä sitten Anttikin saattanut katsella, niitä poskia,\najattelin, vaan en sanonut.\n\n\"No, minä nyt olisin yhden Antin sitten jo unohtanutkin kuka ties,\nmutta eikös se tule syksyllä kaupunkiin, niinkuin oli sanonutkin.\nMeille siihen vielä tulee, minä olen siinä kotosalla hellan kupeella\nsian potaatteja survomassa, se oli meillä oma sika jo silloin. Niin\neikös ilmaannu siihen ja sano:\n\n\"'Tulinpa Viiaa perimään, jotta sanani pituinen olisin, vaan ovat\ntainneet jo toiset perijät käydä?'\n\n\"'Toiset', sanoin, 'toisetpa ovat käyneet'. Ja vihlaisi niin pahasti\nsydäntäni, se kun se Antti, sen minä aina tunsin, oli ikäänkuin minua\nvarten luotu.\n\n\"No, pyyhin potaatista käteni ja lyötiin kättä.\n\n\"'Antti istuu, ryypätään nyt kahvit', sanon. 'Ei nyt siltä vihoja\nkanneta.'\n\n\"'Mitäs tyhjästä', sanoo Antti ja istuutuu.\n\n\"Juotiinhan ne kahvit, vaan ei se maistunut, vaikka hyvää olin\nkeittävinäni, paninhan minä ison joukon jauhoja siihen ja sikuriakin\nsuuren mukareen -- Antille toki. Vaan ei se maistunut, missä lienee\nvika ollut. Kävikö tuo luonnolle, että kun olevinaan se rakkaus muka,\n-- sitä nimittelee, mitä nimittelee, suotta, joutessaan, jos jotakin\nhavittelee, muka, kun on nuori, kun on tunteet --\"\n\n\n\n\nAAPPO\n\n\n\"Terve.\"\n\n\"Terve.\"\n\n\"Mitäs Aapolle kuuluu?\" \"Eipä mitään erinäisiä. Mitä vain Lassille\nitselleen?\"\n\n\"Onpa sievoiset ilmat.\"\n\n\"Sievoiset. Vilja kasvaa, niin että suhina kuuluu.\"\n\n\"Joko ne teillä on kesannot kynnetty?\"\n\n\"Johan ne eilen, lauantain nimissä puolipäiviltä lopetin, lopetin sen\nitäpellon siinä. Niin tuota sitten aattelin, että jospa olisi lähteä\nkuulemaan sitä etämaan pappia, joka kuuluu tulleen tähän Hukanniemeen\nsanaa selittämään.\"\n\n\"Niinhän se kuuluu. Ja niinhän sitä minäkin -- jotta heitänpä nuo\nverkot tuonne selkäluodolle, jos sattuisi joku ahven leikillään\nkäväisemään, heitän, heitänpä ja samalla kuulostan tämän vieraan papin\npakinata.\"\n\n\"Eihän niitä aina tänne satu, tänne salomaille.\"\n\n\"Eipä ei, ei satu. Se tämäkään lähetyspappi kun ei kuulu\npariinkymmeneen vuoteen käyneen synnyinmaassaan.\"\n\n\"Vai ei? No, missäpä keisarikunnassa hän reissaili?\"\n\n\"Kukapa sen tiennee, missä lie Aahriikan maassa reissaillut.\"\n\n\"Vai Aapriikan.\"\n\n\"Aahriikan.\"\n\n\"No, mitäpä se siellä Riikin maassa kuleksi?\"\n\n\"Pakanoita, pakanoitapa kuuluu kastaneen.\"\n\n\"Vai pakanoita. No sitä on siellä Riikin maassa vielä niitä pakanoita?\"\n\n\"Niitä vain, niitä vain on.\"\n\n\"No, jo jotakin. Ja tämä niitä kastoi?\"\n\n\"Kastoi.\"\n\n\"Tähän Suomen uskoon?\"\n\n\"Tähänhän sitä. Tässä kun on se oikea Jumala.\"\n\n\"Tässähän se on.\"\n\n\"Se tämä kolmiyhteinen, sehän se autuaaksi tekee, kun vain on sen\noppiin kastettu.\"\n\n\"Sehän se sitä kuuluu tekevän. Näet kun se pystyy, niin mikäs.\"\n\n\"Mikäs. Kun hän kerta omaksi kuvakseenkin loi tämän ihmisen.\"\n\n\"Joo, hän se kuuluu luoneen, kuvakseen se sen, se on tietty.\"\n\n\"Kuvakseen.\"\n\n\"No, aatoskohan lienee ollut Hänellä minkälainen, kun menepäs ja\nkansoita tämä maa sitä Riikin valtakuntaa myöten? Mitäpähän, mitäpähän\nHän siinäkin aatteli?\"\n\n\"Tottapa Hän sen sopivaksi kolkaksi niille pakanoille aatteli. Kuumahan\nsiellä kuuluu olevan. Totta siellä olisi palanut tämä nahkalla\npäällystetty ihminen.\"\n\n\"Vai niin on kuumat paikat.\"\n\n\"Kuumat kuuluu olevan.\"\n\n\"Katsos vainenkin.\"\n\n\"No, kun se leipäkin kasvaa ja paistuu puussa, ei kun ota ja syö vain.\nEikä niillä pakanoilla kuulu vaatekertoja olevan.\"\n\n\"Vai ei vaatekertoja. No, tuota, ihanko alasti?\"\n\n\"Ihan kuuluvat olevan.\"\n\n\"Naispuoletkinko nuo, tuota, ihan alasti juossoot?\"\n\n\"Naispa, nais- kanssa.\"\n\n\"Liekö tuolla itikoita?\"\n\n\"Totta noita, vaan ne kun ovat paksunahkaisiakin nämä pakanat.\"\n\n\"Vai paksu. Ihanko noilla on muuten ihmisen muoto, että kaikki ruumiin\npaikat paikoillaan?\"\n\n\"Paikoillaan ovat.\"\n\n\"No, mitähän aatteli aattelija, kun luopas pakanoita ja kansoitapas\nniillä ne Riikan valtakunnat. Mitä, mitäpä Hän sillä reistaili?\"\n\n\"Totta tuo sitä, jotta se sen valtakunta leviäisi sinne asti.\"\n\n\"Kun tuo ei alun perin tuota tuonne ajatellut ja alunperin noita tähän\nSuomen uskoon opettanut.\"\n\n\"Lieneepä Hänellä kaikessa omat aivoituksensa.\"\n\n\"Lienee.\"\n\nAappo jäi huuli lerpallaan ihmettelemään sitä ja piippu unohtui suuhun\npanematta. Ihmetteli siinä Hukanniemen aitan portailla istuessaan sitä\noutoa, mitä oli Lassilta kuullut, ei sitä tahtonut oikein tajuta, että\noli sellaisia maailmoita ja sellaisia olijoita.\n\nPääskyset tirskuivat siinä Aapon pään päällä, niiden pesiä kun oli\naitan räystään alla. Siinä tirskuivat ja lentelivät.\n\nLoipas pääskyset, ajatteli Aappo, loipas tuoksuiset pihlajat, loipas\nkukkaiset nurmikot tuohon, tyhjästä kaikki. Miksi, miksi ei siis luonut\npakanoita ja niille leipäpuita. Kaiken kun osasi ja kaikki taisi.\n\nOli kaunis sunnuntai-aamu. Väkeä oli kokoontunut aika lailla siihen\nHukanniemen nurmikkopihalle. Näkyiväthän ne tulleen sieltä kotoa Maija,\nveljen vaimo ja piika Annakin. Totta ne maitse --\n\nKävi joku töppäisemässä Aapolle kättäkin ja kysyi kuulumiset. Vaan\nAappo vastasi yksikantaan. Hänen päätänsä vannehtivat vain nuo uudet\naatokset.\n\nJo ilmaantui pihamaalle itse lähetyssaarnaajakin. Hän oli pitkä ja\nlaiha olio. Hänen eteensä kannettiin pieni, valkoisella liinalla\nkatettu pöytä kukkivan pihlajan varjoon. Ja ristien kätensä aloitti\nhän kirkollisen toimituksensa, veisasi ensin virren, luki tekstin ja\naloitti sitten saarnan.\n\nHän kuvaili voimakkain värein Ovambomaan ja Ondongan oloja, kertoi\nlähetyssaarnaajani vaikeuksista ja Jumalan sanan voitollisesta kulusta,\nmiten se saa kokonaiset heimokunnat kuningattarineen kääntymään tähän\noikeaan ja ainoaan autuaaksi tekevään oppiin. Ja että tämä työ kantaisi\nrunsaampia hedelmiä, olisi meidän onnellisempien autettava veljiä ja\nsisaria siellä, sillä ovathan nuo mustaihoiset saman isän lapsia,\nvaikka me tapaammekin heidät vasta taivaan ilosalissa isän kotona.\n\nKun virsi oli veisattu, pani lähetyssaarnaaja kiertämään lautasen,\njohon jokainen sai laskea roposensa. Samalla ilmoitti hän, että häneltä\nsaa tilata lähetyssanomia ja ostaa hyvää kirjallisuutta, parasta mitä\nsuomen kielellä löytyy. Kerääntyihän lautaselle joku kuparikolikko\nja pari viisikolmattaista, ja kun kirjallisuus kannettiin pöydälle\nnähtäväksi, oli siinä ihmistä ympärillä sakeana rykelmänä. Vanhemmat\nasettelivat silmälaseja nenälleen ja tarkastelivat perusteellisesti\nkansiluvut. Lukutaidottomille se sattui kirja nurinpäinkin ja he\ntarkastivat, kunnes kuvista vahingon keksivät. Tutkittiin niitä\ntarkkaan ja ostettiin viimein mikä viidellä, mikä kymmenellä pennillä\nosui saamaan. Varsinkin kuvamekkoja olisi ostettu.\n\nSattui Aapollekin sellainen kuvaniekka ja hän koetti tavailla sitä,\nvaan eivät silmät saaneet urakkata. Oli siinä neekerin kuvakin. Sekös\noli ihme. Piti sitä Lassillekin näyttää.\n\nKun lähetyssaarnaaja huomasi Aapon hartauden, tuli hän ja kättä lyöden\ntarjosi hänelle lähetyssanomia.\n\n\"Siinä on paljon herättävää lukemista.\"\n\n\"Maksaako tuo vielä paljonkin?\"\n\n\"Eihän se paljon\", sanoi Lassi.\n\n\"On kovat nuo ajat\", sanoi Aappo.\n\n\"Mökinmieskö olette\", kysyi pappi.\n\n\"Onhan sitä vähän sitä mökin räppänätä.\"\n\n\"Onpa\", sanoi Lassi, \"mökkihän tällä on, niin että outo luulisi\ntaloksi, eikähän se ole kuin kyläkunnan pulskimpia paikkoja ja tämä\nAappo niitä varmimpia, varmimpia eläjöitä.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Niin. Poikamies kun vielä on eikä rintaperillistä, ja sitä rahanroskaa\nkirstut täynnä.\"\n\n\"Vai naimaton.\"\n\n\"Naimatonhan se tämä.\"\n\n\"Sitä kun näillä main eivät ne leivät kasvakaan puussa\", sanoi Aappo,\n\"niin mikä sitä uskaltaa niitä elätettäviä.\"\n\n\"Sitä kun on tämä Aappo sellainen hiljainen myyristäjä, niin on jäänyt\nse perhe tekemättä, vaan ei se niin tarkka ole kuin näyttää.\"\n\n\"Ottakaa pois sitten, isäntä, lehti, autatte samalla Jumalan\nvaltakunnan leviämistä.\"\n\n\"No, jos tuota auttaisi. -- Onko niissä kuviakin? Nuo silmät kun eivät\nmuusta ota urakkaakaan.\"\n\n\"Onhan niissä kuviakin.\" Ja lähetyssaarnaaja näytti Aapolle numeroa,\njossa oli kuvattu koko kuninkaallinen perhe, jonka Suomen miehet olivat\nkääntää humauttaneet.\n\n\"No, onpa on. Kääntäneetpä ovat Suomen pojat siihen kuninkaita.\"\n\nAappo innostui ja tilasi lehden. Tulivat siihen Maija ja Annakin ja\nAappo näytti heille sitä kuninkaallista perhettä ja Maijalle sanoi\nhän: \"Ottakaapa, Maija, tuo lehti hameenne taskuun, siinä on teille\nlukemista.\"\n\n\"Lukekoon Anna\", sanoi Maija. \"Siltähän se luku sujuu.\"\n\n\"Siltä. Tältä Annalta se luku sujuu\", sanoi Aappokin.\n\nHankittiin siinä paluumatkaa, kateltiin talonväkiä hyvästiksi ja\npappiakin. Aappo tarjosi Maijalle ja Annalle kyytiä venheessänsä, että\ntyhjät jalkavaivat säästyisivät toiseen kertaan.\n\nLäksivät Maija ja Anna Aapon mukana rantaan. Anna heitti pois\nmustan vihtoriinisen pyhänuttunsa ja kohotti ylös vaaleanpunaista\npäällyshamettansa, ettei se kastuisi, ja istuutui soutamaan. Emäntä\nistuutui keskelle venettä ja Aappo perään.\n\nOli aivan tyyni, järvessä ei pienintäkään viriä, taivas oli sininen\nja kirkas. Vene kulki hiljaisten saarien lomitse. Kuului vain airojen\ntasainen loiske, kun Anna veteli voimakkailla käsivarsillaan, joiden\nyläosaa vain paidanhiha peitti. Huivi oli valahtanut tuhtolaudalle,\nniin että aurinko paistoi suoraan hänen ruskettuneeseen niskaansa ja\nkiilteli hänen tiukasti kammatulla tukallaan. Vahva se on tuo Anna,\nvetelee kuin mies. Niin sitä pitää naisen ollakin, ajatteli Aappo.\n\nMikään ei häirinnyt äänettömyyttä, kaikki istuivat he aatoksissaan ja\nmieli oli harras kuin kirkossa.\n\n\"Saarnamies se oli\", sanoi Maija, kun kotirantaan tultiin.\n\n\"Saarnamies\", sanoi Aappokin.\n\nMutta Anna ei virkkanut mitään.\n\n\"Otapas, Anna, nyt se lehti\", sanoi Aappo syötyä, \"niin kuulostetaan,\nmitä siinä on\".\n\nAnna luki ja väki kuunteli kuin ihmettä. Oli, olipa ne maita siellä ja\nkansoja nekin kansat. Ja ihmisiksi niitä kaikkia kutsuttiin. Ihmisiksi\nvain, vaikka tuskin olisi niiden puhettakaan ymmärtänyt, jos puheikkain\nolisi päässyt.\n\nJa kun lehti oli luettu, otti Aappo sen Annalta, meni pihamaan\nnurmikolle pitkällensä, köllötti siinä mahallansa kyynäspäiden varassa\nja katseli kuninkaallista perhettä, jonka Suomen pojat olivat kääntää\nhumauttaneet tähän kolmiyhteisen uskoon.\n\nKatseli sitä siinä niin, että raukaisi. Pää nyykähti käsivarrelle ja\nmiehekäs, syvä kuorsaus kuului.\n\nJa niin tapahtui, että lehden tilaus teki sen käännöksen Aapon\nelämässä, että hänestä tuli harras sanankuulija. Anna sai toimittaa\nlukijan virkaa. Ja joka sunnuntai piti Annan istua siihen peräikkunan\npieleen ja lukea Aapolle lähetyslehtiä.\n\nNiiden kautta uusi, ihmeellinen maailma aukesi Aapolle. Arkenakin\nusein, kun työltä jouti, pyrki mieli sinne kaukomaihin. Se elämä\nsiellä oli outoa ja ihmeellistä. Kuvittele jos kuinka kummallista,\net sittenkään voi kaikkea kuvitella. Oli siellä jos jotakin. Nekin\nonnen maat, eivätkö ne liene sielläpäin olleet. Niinpähän oli näillä\npakanoillakin jo valmista tämä maa ihmisen asuttavaksi. Et tarvinnut\nkyntää, et niittää, et kylvää, et koota riiheen. Ojenna vain puuhun\nkätesi, ota hedelmä ja syö. Oli, olipa ne maat. Niin sitä pitikin luoda\nmaailma niinkuin tämä kolmiyhteinen loi, kun se kerran luomaan rupesi.\n\nKumma, kun ei mitään näistä ennen tiennyt.\n\nNiin kului hiljalleen pari vuotta. Mikään ei enää muuttanut Aapon\ntotuttuja elintapoja eikä pakana-asioiden harrastusta. Anna oli hänelle\nvälttämätön lukijaksi.\n\nMutta sattui sitten syksyllä uusi renki taloon, ja se alkoi hienostella\nAnnaa. Kunnon renkihän se oli, ei sen puolesta. Vaan häpeätä tuo olisi,\njos Anna ei nyt talossa pysyisi, pysynyt kun oli jo liki kymmenen\nvuotta, paimentytöstä asti. Jokohan se nyt ottaisi ja tuolle rengille\nmenisi, vakainen lukijakin vielä?\n\nSe kävi ihan Aapon luonnolle se ajatus. Kulki siinä kotosalla aina\nnyreissään ja katsasteli asian menoa. Lukijan, lukijan ne nyt tästä\nveivät.\n\nSanoi siitä eräänä lauantaina puolipäivän aikaan Maijalle, että\npitäisi sitä joutessaan tässä kirkossakin käydä, että jos Maija sitä\neväänpuolta vähä konttiin pistäisi.\n\n\"Pannaan toki evästä kirkkomiehelle. Kovin se Aappo on ruvennut niitä\nautuuden asioita harrastamaan.\"\n\n\"Sitä ajoissa kun niitäkin, niin ei hätä tule.\"\n\n\"Hyvä se on.\"\n\nPani Maija evästä ja Aappo läksi kirkolle ja viipyi siellä pyhäiltaan\nsaakka.\n\nJa kun hän tuli kotiin, oli Lassi ehtinyt jo heille kirkolta ennen\nhäntä. Siellä se tuvassa jo istui. Mikähän kiire sen siihen jo lennätti?\n\n\"Oli tällä Lassilla uutista\", sanoi Maija, \"niin ehätti toki kertomaan.\"\n\n\"Vai uutista\", sanoi Aappo ja laski kontin penkille.\n\n\"Uutista, uutista oli\", jatkoi Maija ja huusi ovesta: \"Anna, tulehan\nnyt tänne.\"\n\nAnna tuli.\n\n\"Se tämä Lassihan se ihmeitä kertoi\", sanoi Maija. \"Kertoi sinua\nkirkossa kuulutetun.\"\n\n\"Minua\", ihmetteli Anna ja katsoi toisesta toiseen. \"Mitä se nyt Lassi?\nKuulutetun? He-he-hee.\"\n\n\"Jos liekin pappi valehdellut\", sanoi Lassi. \"En tuota arvannut kysyä.\"\n\n\"Valehdellutpa on\", nauroi Anna. \"Kenen kanssa ne muka kuuluttivat?\"\n\n\"No, tämän Aapon.\"\n\n\"Ha-ha-haa\", sekös Annaa nauratti. Hän kuivasi huivinnurkalla silmiään.\n\"He-he-hee.\"\n\n\"Mitäs tämä Aappo itse siihen sanoo? Kirkossahan se oli Aappokin. Mitäs\nse itse sanoo tämä sulhanen? Liehän toki kuullut?\"\n\n\"Sano noille, kun eivät usko, sano\", sanoi Lassi, joka rupesi jo\nepäilemään, että mitä tässä oikein oli.\n\n\"Mitä tuossa sanomista\", sanoi Aappo. \"Miksipä ei olisi kuulutettu?\nKun Lassi sen jo tuntui sanoneen, niin mikäs, mitäpä syytä on kellään\nrehellisen miehen sanoja epäillä.\"\n\n\"Vai kuulutettu\", Maija löi käsiään yhteen. \"Tätä Aappoa ja Annaa\nkuulutettu?\" Anna veti huivia silmilleen. \"Osasipa olla tämä Annakin\ntietymätön\", ihmetteli Maija.\n\n\"Mistäpä se Anna tiesi\", sanoi Aappo. \"Vasta kai Anna sen nyt kuuli.\"\n\n\"Jottako ei tiennyt? Mitenkä Aappo sen sitten järjesteli?\"\n\n\"Sitä vartenhan ne on papit, jotta ne ne asiat järjestelevät, jos niin\nsattuu ja tarve vaatii.\"\n\n\"Totta kai Aappo ensin Annalta kysyi.\"\n\n\"Mitäpä minä sitä Annalta kysymään. Tietäähän sen kysymättäkin.\"\n\n\"Tottahan jotakin sanoit, aikeistasi näet.\"\n\n\"Ei tullut sanotuksi.\"\n\n\"Sitä on sulhasmies.\"\n\n\"No, laitapa Anna nyt kahvit tässä, niin ryypätään\", sanoi Aappo ja\npani kirstunsa avaimen Annan helmaan. \"Ota sieltä kamarin kirstusta\nsokerit ja kahvit.\"\n\nAnna otti Aapon kirstun avaimen ja meni porstuanpohjakamariin. Ihan se\nujostutti, jos tässä piti niinkuin morsiamena liikkua, kun tuo Aappokin\nkamariinsa jo käski ja avaimen antoi. Olisihan se nyt itsekin vielä --\n\nHän otti Aapon kirstusta kahvit ja sokerituohisen, jonka äänetönnä pani\nAapon eteen. Aappo hakkasi sokeria veitsellä ja luuvasaralla, sillä\naikaa kun Anna punakkana hääräili lieden ääressä.\n\nNo, Anna vihittiin Aappoon ja muutti Aapon kamariin asumaan. Tahtoi se\nujostuttaa vieläkin, kun talollisen kanssa ihan. -- Olisi se välttänyt\nmuukin hänelle.\n\nOlihan se sievää elämä nyt. Sievä oli se Aapon kamarikin. Sohvasänky\noli heillä sivuseinällä siinä, pieni pöytä ikkunan ääressä, Aapon\nkirstu peränurkassa ja Annan oven suussa. Maijalta oli Anna saanut\nvirkatun pöytäliinan ja naapurin emännältä verenpisaran. Vielä oli\nAappo tehnyt hyllyn, jolla hän piti lähetyssanomia ja tupakanlehtiään.\n\nMiesten mieshän se oli Aappo, niin tarkka ja hiljainen, jotta ei mihin\npanna. Ja hyvä ja nöyrähän se oli Annakin. Lienevät sellaisia niillä\nparhailla kaukomailla.\n\nMutta ilman lähetyssaarnaajaa ja sitä lukuhalua ja renkiä olisi\nAapolta jäänyt tämä teko tekemättä. Olipas meininkiä ja aatosta kaiken\naattelijalla, Luojalla näet, sillä kolmiyhteisellä. Totta tuo aatteli,\njotta reistaanpa heidän kanssaan, kun heidät kerran loin, reistaanpa\nsuottakin ja johdan yhteen ja onnenkin annan, kun vain osannevat ottaa.\n\n\n\n\nJUSSI PETTERIN NAIMINEN\n\n\nPekka Ratinen, tämän Jussi Petterin isä, oli aikoinaan ollut\ntorpanmies. Joukkuetta oli hänellä vain Maijastiina, se vaimonpuoli,\nkaksi tyttöä ja yksi pojan jukura, se Petter eli Jussi Petter. Mutta\nlaiska kun pappa oli ja vapaamielinen näiden maallisten asioiden\nsuhteen, joutui hän pois siitä kodosta, jonka he Maijastiinan kanssa\nolivat kaivaneet ja rakentaneet viettävän ja ahoisen Töllinmäen\nsyrjään. Eihän se ollut heidän pesänsä niitä maailman parhaita ehkä\njostakusta. Tuvan takaseinä ja osa sivuseiniä olivat vain sitä ahon\nkovaa kuvetta, kovaa rusomultaa, oikeista hirsistä etuseinä ja osa\nsivuja ja tuohilevyistä katto. Ehkä ei ollut se parhaita syrjäisestä,\nvaan eipä heillä ollut muistuttamisen sijaa, hyvä se oli heistä ja hyvä\nsiinä oli elellä, rauhaa ja rakkautta kun vain riitti. Ja riittihän\nsitä järki-ihmisten kesken toki. Siinä sitä oli sovussa elää retusteltu\njo toistakymmentä vuotta, aurinko oli paistanut heille silloin kun\nmuillekin ja leipä elossa pitänyt kuten muitakin kuolevia. Ja olisi\nsiinä elelty edelleenkin, vaan pois häätivät. Oli Pekka Ratinen muka\nliian laiska, kun makaili aina. Makailihan se Pekka ja olihan se Pekka\nlaiska, eiväthän he sitä kieltäneetkään. Jokaisella on omat vikansa,\nja siksipä he nurkumatta jättivätkin kotonsa ja muuttivat naapuriin\nloisiksi.\n\nTytöt sai Maijastiina lapsenlikoiksi ja sinne ne joutuivat, minne\nlienevät joutuneet maailman kululle. Pieni Jussi Petter kulki emännän\naskareilla ja kohta aikuisten töilläkin. Äiti kehräsi naapurinemännille\nja kävi kasakkana. Ja topakka kun oli Maijastiina, niin mikä,\npitiväthän ne sitä. Niinpä meni se elämä siinäkin, meni, eipä tarvinnut\nPekka Ratisen vain maallista ruumistaan vaivailla. Minkä lämpimikseen\npakkasella vähän halkoja pilkkoi ja tupakkaa pienenteli. Mitäpä\ntyhjästä ahertamisestakaan olisi ollut, vaimonkin kun Luoja oli antanut\nhänelle hyvän, ei poikkitelaista sanaa se sanonut, vieläpä rakasteli\nPekkaa ja pyrki leikkisästi aina papaksi puhuttelemaan. Niin että onni\nse oli yksillä, kesä kaikilla, minkä hänelläkin, kun sen Maijastiinan\nsai.\n\nJa lykästi heitä muutenkin, tahi oikeastaan se sitä poikaa, Jussi\nPetteriä lykästi. Hän onnistui näet pääsemään ison Penttilän\nhevosrengiksi, vaikkei ollut vielä kahtakymmentäkään täyttänyt ja vasta\nviime vuonna oli päässyt Herran pyhälle ehtoolliselle. Se oli oikea\nonnen potku. Ei sitä monia niin potkitakaan. Luvattiin Petterille 90\nmarkkaa rahassa, talosta piturivaatteet ja kaksi paria kenkiä sekä\nmarkkinamatka. Jussi Petter sai oikein vaateaitan omiin nimiinsä,\nniin kuin isot rengit ainakin, ja sinne hän vei pyhävaatteensa ja sen\npienen, punaisen kirstun, jonka hän oli teettänyt viime keväänä omia\ntavaroitaan varten.\n\nTalon piian, Leenakaisan, aitta sattui olemaan ihan vieressä, niin\nettä se Petter kuuli aina Leenakaisan liikehtimisen ja Leenakaisa taas\nPetterin.\n\nJa somalta se tuntui sen Petterin elämä. Leikintekoa oli työ, eipä\nhäntä se väsyttänyt, työt kääntyivät vain käsissä. Ihan se pyrki\nlaulattamaan niinkuin isoja renkejä ainakin, mutta kun kaino oli ja\nhiljainen, jäi ilolaulut laulamatta.\n\nSe Asikaisen Leenakaisa, se piika, ei se ollut pekkaa pahempi\nsekään. Kääntyivät ne työt senkin käsissä, teki mitä sattui ja joka\nkohtaan joutui. Oli se reilu naiseksi. Mutta joshan sillä oli reilu\nliikuntapuoli, oli reilu suupuolikin. Suuri oli suu pakanalla, ihan\nkorviin asti, sopi siitä sana. Mitäpä hän tyhjää ketään haikaili, oma\nherransa kun oli. No, eivätpä suuttuneet, pitivätpä häntä talossa\nmielellään, vaikka oli muuten törkysiivoinen naiseksi. Kuljeksi aina\nhameenhelmat vyötäisten alle nostettuina, niin että paljaat pohkeet\nvain vilkkoivat. Olkia oli sen tukassa ja ruumenenpölyä nenällä. Mutta\nsilmät sillä läikähtivät, kun sattui, ja tukka, se punaisenruskea, oli\npaksu ja tuuhea kuin hevosen harja.\n\nLapsia oli sillä kaksi isätöntä. Ne olivat aina kintereillä. Hän\nhösitti niitä pois luotaan ja elleivät totelleet, tempasi hän varvun ja\nripoitteli sillä jaloille. Muuten ei hän niitä kasvatellut, antoi olla\nomilla hoteillansa.\n\nMeni Jussi Petteriltä siinä Penttilässä syystalvi ja tuli kevätpuoli.\nSai tehdä nyt sen markkinamatkan. Sitä markkinamatkaa oli Petter jo\nkauan odottanut. Hänellä kun ei ollut omituista piippuakaan, sekin oli\nhankittava, ja tupakkaa, että pääsisi aikamiesten kirjoihin. Sellainen\noikea letkuvarsi se piti sieltä nyt ostaa.\n\nLäksivät siitä Leenakaisan kanssa yhdessä talon vanhalla hevosella.\nAjaa köröttivät ja lystiä se oli. Tiuku helisi somasti, hanget\nnarskuivat ja ruuna juosta rupsutteli. Lystiä se oli, ajaa minkä\ntahtoo, syödä minkä jaksaa ja istua kupsottaa Leenakaisan kupeella\nsamojen nahkasten alla.\n\nJa perillä, kun letkuvarsi oli ostettu ja hakattua herrain tupakkaa,\ntunsi Jussi Petter miehuutensa kasvavan. Hän juotatti Leenakaisalla\nkorppukahvit ja käytätti häntä panoraamassa. Ja Leenakaisa, eikös tuo\npakana mennyt ja ostanut hänelle kirjavan kaulahuivin. Ihan sitä piti\nsiitä hyvästä Leenakaisaa teatterissa käyttää komeljantteja katsomassa.\nSomia eläjöitä ne olivat, kuin marakatteja ikään. Ja jo oli vaatekerrat\npäällä, et niitä olisi ihmisiksi uskonut. Mistä kaukaa lienevät olleet,\ntoisista maanpaikoista. Ne kujeilivat pensaikoissa ja eivätkö liene\npuhelleetkin. Sanoi Leenakaisa, jotta puhuvat ne tätä ihmiskieltä, vaan\nei tuota kuullut Petter. No, ei mokomampaa. Suikkelehti niitä siinä\npuoli tusinaa kuitenkin, mitä lienevät suikkelehtineet, levittelivät\nkäsiään ja huutivatkin. Ja yksi tytön pakana kun kyykötti pensaan\ntakana piilossa ja herrasmies, musta kuin paras pääskynen, suikkelehti\netsiä sitä tyttöä, niin Leenakaisa puukkasi Petteriä kylkeen ja osoitti\nsormellaan ja selitti, että tuota se nyt etsii, niin Petteriäkin se\nnauratti ja yhtenä he nauraa höröttivät, kun se ei löytänyt. Niin\nsuhahti Petter Leenakaisalle: \"Anna kun neuvon tuon tuolle\", ja kovaa\nhuusi hän alas sinne komeljantille: \"Elä etsi, tuolla se on tyttö tuon\npensaan takana.\" Raikui vain sen Petterin ääni ja naurattipa muitakin,\nkun Petter neuvoi. Vaan tuli mies ja sanoi, että pois muka, että\nhäiritään näytelmää. Vaan Leenakaisaa se sapetti, ja kun hän rupesi\nriitelemään, niin että sinkoili, niin kaikki kääntyivät katsomaan sitä\nihmettä, taisivat ensi kertaa riitaa kuulla, komeljanttikin niiltä\nunohtui, vaikka se huusi lavalta minkä kerkesi, vaan Leenakaisan ääni\nkuului toki ylinnä. \"Lähdetään pois\", sanoi Petter. \"Lähdetään\", sanoi\nLeenakaisa, \"jo nuo nähtiinkin marakatit\". Päivitteli Leenakaisa, että\nkaikella ne rahaa kiertävät ja hintaa pitävät, toista oli karuselli ja\ntoista sekin oikea apina, joka oli panoraaman pihassa.\n\n\"No, mitä siinä\", arveli Petter, \"soma noita oli kuitenkin nähdä.\"\n\nJa naureksivat he niille jo kotimatkalla ja lystiä se oli. Lystiä oli\nsiinä reessäkin taas kököttää, vielä lystimpää kuin mennessä. Ihan\nse pyrki vehtuuttamaankin. Ja Jussi Petter yritteli eikä Leenakaisa\nsuuttunut, nauroi vain ja pureksi rinkeliä, joita Jussi Petter oli\nostanut rihmallisen Leenakaisalle.\n\nEi se ollut hullumpaa sen Leenakaisan kanssa tuttavuutta tehdä. Lystiä\nse oli.\n\nJa niinpä kesällä jo kertoivat, että Leenakaisa ja Jussi Petter\nne yksissä kuplehtivat vesakoissa ja niittylöillä. Eivätkö tuhmia\nvehtaille.\n\n\"Saisi tuo Leenakaisa jo jättää tuon vehtailemisensa. Kaksi lasta jo\nennestäänkin\", sanoivat.\n\nKuuli isä Pekkakin huhun ja tuli taloon muka verkkoja paikkaamaan.\nMutta ei hän mitään keksinyt.\n\nTyhjää puhetta, ajatteli hän. Eihän tuo nyt Petter noin järjetön liene,\nettä neljissäkymmenissä olevata -- ja lapsihan se Petter oli vielä\nniihin hommiin, että tyhjää ne taas akat..\n\nMutta eikös pahan nenällä tuo Jussi Petterin pakana saunassa kaataa\nhulauta kipollista lämmintä vettä sen Leenakaisan niskaan. Ja\nLeenakaisa nauraa höröttää vain, kiepaisee hameen päältään ja huitoo\nsillä Petteriä. Syntyypä siitä heille käsikähmä. Jo piti viskata isän\nnäkemään sitä. Jussi Petter puittaa lauteille ja miehet nauravat.\nLeenakaisa ei ole tietä pannakseenkaan, ammentelee vain märkä\npiikkopaita päällään vettä ja porauttelee taas kuumia löylyjä kiukaasta.\n\nSynti niillä on mielessä, arveli isä. Ja saunan jälkeen hiipi hän aitan\ntaakse saadakseen selon asiasta.\n\nKun Leenakaisa tuli viimeiseksi saunasta, istuutui paitasillaan aitan\nkynnykselle ja aikoi kammata jouhiansa, kuuli isä, kun Leenakaisa kysyi:\n\n\"Jokos Petteriä nukuttaa?\"\n\n\"Eipä tuo.\"\n\n\"Elä tule vielä. Mitähän se isäsi?\"\n\n\"Mitä minä isästä, pysyköön erillään, ei minulla ole hänen kanssaan\nmitään tekemistä.\"\n\n\"Tottahan, alaikäinen.\"\n\n\"Anna olla, minä näytän, olenko alaikäinen.\"\n\n\"He-hee.\"\n\nJa isä Pekka kuuli, kuinka Jussi Petter aukaisi aitan oven ja tuli\nLeenakaisan aittaan. Leenakaisan ovi narahti saranoillaan, säppi\nrapsahti kiinni ja isä hiipi hiljaa pois.\n\nKovinpa oli Jussi Petter jo ylpistynyt. Sen koulua se kävikin. No,\nannahan olla.\n\nKertoi siitä isä Pekka Penttilän isännälle kuulemansa ja pyysi\nhoukuttelemaan poikaa ja Leenakaisaa, että eroasivat ajoissa. Yhtä ne\npitivät. Isäntä ei ottanut oikein uskoakseen, vaan lupasihan tuo sitten\nkoettaa.\n\nJa isäntä kutsui Jussi Petterin oikein kamarinpuolelle. Jussi Petter\narvasi asian ja sanoi:\n\n\"Saisiko talosta lauantaiksi hevosta?\"\n\n\"Mitä sinä hevosella?\"\n\n\"Olisi kirkolla käyntiä.\"\n\n\"Vai kirkolla.\"\n\n\"Kirkolla.\"\n\n\"Elähän, ettäkö muka asiaakin olisi?\"\n\n\"Sen tapaista. Olisi tuon Leenakaisan kanssa käyty pappia\ntervehtimässä.\"\n\n\"Ähää, vai pappia.\"\n\n\"Pappia.\"\n\n\"Heitä pois ne vehkeet, poika.\"\n\n\"Ei heitetä. Ja jos isäntä niinkuin puhemieheksi tahtoisi --\"\n\n\"Vai puhe -- jotta puhemieheksi oikein -- joo, eipä muka muuta\npuutukaan kuin puhe -- puhemies -- joo. Se isäsi, se Pekka Ratinen se\ntässä pyyteli, että jos katsastaisit, ennenkuin rukkasesi poroon lyöt.\"\n\n\"Enpä minä isälle sitä --\"\n\n\"Etpä isälle, se on tietty. Mutta, sanopas, mitä sillä itsekään teet?\"\n\n\"Vaimonpuolellako -- vai?\"\n\n\"Sehän se -- vaan kuulepas, jos odottaisit?\"\n\n\"Mitä hyvää, ei se sen autuaammaksi.\"\n\n\"Jospa nuorempia, kun näkyy se vaimon tarve olevan -- ottaisit,\nottaisit nuorempia.\"\n\n\"Ei niistä nuoremmista.\"\n\n\"Niinhän se. Vaan kun, mitä ne sanoivat, sanoivat sen\nneljissäkyrnmenissä muka olevan.\"\n\n\"Pilaakos se ikä? Eikö työhön pysty, vai?\"\n\n\"Pystyy, eipä siltä.\"\n\n\"Sitä minäkin, jotta pystyy se.\"\n\n\"Pystyy, pystyy se Leenakaisa siihen työhön.\"\n\n\"Piti sen pystyä.\"\n\n\"Vaanpa kun on noita lapsia hankkinut.\"\n\n\"Niitä pyrkii tulemaan ihmiselle, se on nyt seikka se, jotta tulee\nniitä. Kun se on järjestys ja meininki, jotta lapsesta muka ihmisen\nkasvaa. Hulluhan se on meininki, vaan ei tuo liene ihminen oma\ntekemänsä, Luojan tekemäksi ne sitä panettelevat -- vai mitä?\"\n\n\"Niinhän sitä.\"\n\n\"Sitä niinkuin isäntämiehetkin kun siihen syntiin lankee, niin mitä\nsitten palvelusväki.\"\n\n\"No, niinhän se. Onhan se niinkin.\"\n\n\"Niin se on. Jotta mitäs siinä?\"\n\n\"Mitäs siinä. Vaanpa se isäsi, se kun --\"\n\n\"Liekö tuo isä työssä hionnut minun tähteni, vai mitä?\"\n\n\"Ei tuo liene.\"\n\n\"Ei. Ja jos kuka on nähnyt, niin sanokoon.\"\n\nKukapa sitä oli nähnyt, että Pekka Ratinen olisi työssä hionnut.\nNo, mitäpä siinä, kun sitä ei oltu nähty. Niin jotta, mitäpä sille\nPetterille enää pystyi sanomaan, kun se näytti noin koulunkäynyt olevan.\n\nJa siihen se isännältä jäi. Sanoihan sitten pihamaalla, kun näki\nLeenakaisan:\n\n\"No, oikeinko sitä naimaan?\"\n\n\"Mitäs.\"\n\n\"Kun tuota olet tuon näköinenkin.\"\n\n\"Mitäpä kukaan näölleen. Lukihan se isäntä Jumalan sanasta viime\nsunnuntaina, että taitaako joku enää äitinsä kohtuun takaisin mennä ja\nsieltä jälleen ulos tulla -- että minkäs minä tälle näöllekään.\"\n\n\"Mitä tuosta maitoparrasta on sinulle mieheksi.\"\n\n\"Toverin minä siitä, en minä miestä. Miehiä on ollut ja saa aina.\"\n\n\"Mitä sitä toverilla maaton?\"\n\n\"Lapsia on ruttoisampi yhtenä elätellä. Ja siitä se Petter miehistyy,\nkun minä sitä syötän. Ja syötetään vielä Pekka Ratinenkin, sanokaa se\nvain sille.\"\n\n\"Jokohan syöttäisitte?\"\n\n\"Syötetäänhän pappaa toki.\"\n\nMinkäpä niille taitaa, arveli isäntä, päänsä ne pitävät. Ja sanoi\nisäntä Pekka Ratiselle, että pankoon esteet, kun poika on alaikäinen.\nVaan ei Pekka Ratinen sanonut uskaltavansa, jos ikänsä Petter-poika\nsiitä vihoja kantaa ja hänet jättää avustamatta. Mitäpä sitä Jussi\nPetterille enää, kun ei isäntä itsekään sanonut mitään tainneensa.\nLeenakaisaa koetteli hän vielä kielitellä.\n\n\"Kuule\", sanoi hän, \"nuorihan se on Jussi Petter sinulle\".\n\n\"Nuorihan se on. Saisihan se olla vaikka parisenkymmentäkin vuotta\nvanhempi, ei ikä pahaa tekisi.\"\n\n\"Luovu sinä siitä.\"\n\n\"Luopuisinhan minä, vaan kun se pitää hameen helmasta kiinni, ei tuo\nliene ihmistä ennen nähnytkään kuin tällaista.\"\n\n\"Lienet viekoitellut?\"\n\n\"Alaikäistä. Johan siitä pystyisi lakikin rankaisemaan.\"\n\n\"Sitä lapsillesiko sinä sitä isää?\"\n\n\"Niillehän sitä, mitäpä minä isällä itse enää. Niillehän sitä. Ne kun\nsyövätkin kuin sudet.\"\n\n\"Sattuipa tuo toki työntekijä.\"\n\n\"Sattui. Enpä minä miestä pärevakassa pidettäväksi otakaan. Villat minä\nvakassa pidän.\"\n\n\"Lieneekö ikää tällä morsiamella, kun on suu niin pieni?\"\n\n\"Ei kuin puolisataa vuotta. Sitä jo jaloilla silloin juoksin, kun pappa\nRatinen oli paratiisissa ja siivillä vielä lensi.\"\n\n\"Näyt olevan koulut käynyt.\"\n\n\"Muut, pait en laiskain koulua. Siinä jos ahkera on ja tarkan työn\ntekee, ei syömään jouda, ellei muut suuhun pistä. Vaan pistetään se\nPekka Ratiselle, elkää hätäilkö, ei teiltä leipä puutu.\"\n\nLeenakaisa nyökkäsi päällään ja silmät läikähtelivät, kun se nauroi,\nkieppasi hameen helmat ylös ja humppasi töilleen.\n\nMitäpä sitä auttoi enää itsensä Pekka Ratisen muuta kuin koetella\npysyä suosiossa. Ja siksi toisekseen, mitäpä hän sotkeutumaan\ntoisten asioihin. Hulluhan hän olikin. Johan tuo näkyi Jussi Petter\nmiehistyneen, niin että tottapahan tiesi mitä teki. Eikä se hullumpi\nollut Leenakaisakaan, kun tarkalleen otti. Ihminenhän tuo oli tuokin\nja kunnon ihmiseltähän tuo näytti. Jospa tuo oli onneksi hyvinkin tuo\nnaiminen.\n\nJopa pyrkivät tulemaan Pekka Ratiselle haaveet mieleen. Sinne kun olisi\npäästä vielä sinne entiselle mökille, sinne Töllinmäen aholle. Sinne\njos Jussi Petter nyt Leenakaisan kanssa lähtisi. Laajentaisi sitä alaa\nsiinä vaikka, vaikkapa sitten koko mökin hirsistä rakentaisi. No, vielä\nse tuo Leenakaisa sen Petterin kanssa sen rakentaakin. Sattui niin\nroimakka ja hyvä ihminen se Leenakaisa. Ainahan he sen kanssa toimeen\ntulivat. Ja totta puhuen, siinä omalla mökillä ne olivat lystimmät\npäivät olleetkin. Kesäaikana etenkin, siinä aholla kun vain kohotteli,\nniin aurinko kun paahtoi kivien kupeita ja selkää, niin että sekaisin\nne siinä ajanlaskut nukkuessa menivät. Oli se siunattua. Siunattua\nse oli se elämä. Ja siinä sitä mansikkaakin kun ennen kasvoi, ihan\npunanaan hohti. Jo oli Luojan viljaa. Olisi vain ollut poimijoita. No\nnyt, nythän ne Leenakaisan lapset, nehän ne nyt poimivat. Eikös vain\ntarpeen olleet nekin. Tyhjäänpä melusi tässä hänkin. Niin se oli, että\njos mitä teki, tyhmästi teki. Jouti siis olla tekemättä. Ei elämässä\nvikaa, siunattua se oli, se oli vain tuo ihmisen luonto niin härski ja\nhäijy, että sotkeudupas vain ehdoin tahdoin toisten, kunnon ihmisten\nasioihin.\n\n\n\n\nNAAPURUKSET\n\n\nOlipa Luoja luonut tämän maailman ihanaisen, eipä parempata tarvinnut.\nOli järvet tuolla Esalanmäen alla, kalaa läksi sieltä kun nostit, oli\nmetsät vanhat ja suuret kuin parhaat pilaristot, jotka taivasta kohti\nkohosivat, ja rannoilla rehevät ja leppoisat lehdot. Ja tässä keskellä,\ntässä mäen viettämillä niityt uhkeat ja uhkeat pellot. Ei kuin käänsi\nmaata ja siementä vähän rippasi, niin se viljan kasvoi.\n\nOli, rakentajapa oli ollut, joka tämän maailmankin rakensi. Pitipä\nsanoa, että kaikki se kohdallensa laittoi. Mikä sitten asustaessa\nnäillä asuinsijoilla, puutettakaan kun ei mistään ollut.\n\nMistäpä sitä puutetta, kun vain työtä teki, tahi muuta elämänhäiriötä,\nkun vain sopuisuutta itsellä riitti.\n\nJa riittihän sitä, kun vain syntiä vastaan taisteli. Ja mikä oli\ntaistellessa näin kesäisin etenkin.\n\nKummastipa tuo hellitti aurinko nytkin. Kirkas oli taivas, ei kuin\njokunen pilvenlonkare köllehti laiskana siellä täällä. Hellittipä,\nhellittipä maata nyt tuo aurinko kerran.\n\nOli ruis kypsää jo siinä. Ei kuin ota ja leikkaa, leikkaa Luojan\nparasta viljaa.\n\nEsaias Huttunen seisautti hevosensa siinä mäen rinteellä kesantopeltoa\nkyntäessään, pyyhkäisi hikeä otsaltansa ja katsahti kartanolleen päin.\n\nPeltojen keskellä, mäen nyppylällä heloittivat punaiseksi maalatut\nrakennukset. Ne olivat hänen. Toisella mäellä, aivan rajatusten, oli\nveli Petterin talo.\n\nEivät sattuneet sille veli Petterille pellotkaan aivan samat.\nKivikompaa oli jo maa.\n\nHuttunen kiirehti hevostansa, ei sitä joutanut tässä seisottelemaan.\nKynti taas rinnettä ylös, rinnettä alas. Maa kääntyi, tuoksusikin se\ntuo voimakas multa ja väkevyyttään ihan uhkui.\n\nEivät, eivät sattuneet veli Petterille pellot aivan samat.\n\nVaikka olivatkin heidän maansa niin rajatusten, että peräpellot\ntoisissaan ihan kiinni. Pieni notkelma oli talojen välillä, mutta samaa\ntilustahan nämä olivat isävainajan ja heidänkin aikana olleet.\n\nJa olisivat vieläkin, ellei se Petter olisi nainut sitä Serahviinaa. Se\nSerahviina sehän se oli syynä siihen, että heille Petterin kanssa ero\ntuli. Nainenhan se sen eripuraisuuden maailmaan tuotti, se oli tietty.\n\nSeisautti Esaias taas hevosensa eikä voinut olla silmäilemättä\nPekkalanmäkeä.\n\nSamoin peltojen keskellä, omalla mäennyppylällään ne heloittivat senkin\nPetterin punaiseksi maalatut rakennukset. Tupa lämpisi sielläkin,\nsavukiemura kohosi tuvan piipusta, totta ne leipää nyt leipoivat kuten\nEsalanmäelläkin. Serahviina näkyy kantavan maitopyttyä aitasta tupaan,\ntotta ne rieskovatkin.\n\nLapsia teuhasi siellä pihalla ja kanat kaakottivat. Hyvä sillä oli\nSerahviinalla tuo kukko. Piti Sohvillekin sellainen saada.\n\nKuului tuo elämä hänenkin mäeltään, jos Pekankin. Mitähän ne nyt\nsiellä? Lapsiako se Sohvi siellä nyt taas torui?\n\nYhtäkkiä kuului sieltä julma huuto:\n\n\"Esaias, Esaii-aas.\"\n\n\"Mikä hätänä\", huusi hän vastaan.\n\n\"Pekkalan siat ovat meidän potaattimaassa.\"\n\nEsaias heitti ruunan keskelle vakoa, kohotti piikkohousujansa ja juosta\nhynttäsi kyntövitsa kourassa pehmeätä peltoa pitkin pihamaalleen.\nSiellä potaatissa olivat Sohvi ja lapset sikoja hösittämässä.\n\n\"Sikojako ne, kun toisten viljelyksissä.\"\n\n\"Ässh, menettekö, pakanat.\"\n\nSohvi hösitti niitä leipälapiolla. Hänen kätensä olivat kyynäspäitä\nmyöten taikinassa. Hyllähteli vain, kun hän, lihava ihminen,\njuoksenteli siinä pään ympärillä leivontahuivi, piikkopaita ja punainen\nalushame päällään, juoksi väkyyksensä niiden sikain, pakanoiden perässä.\n\nSiat vinkuivat ja öhkivät, Esaias ja Sohvi öhkivät ja ähkivät,\nlapset kiljuivat ilosta ja jännityksestä hyppiessään paitasillaan\npotaattipenkkien välissä ja hösiessään niitä suuria sian juntsikoita.\n\nSaivat ne piiritykseen. Mutta ei niitä talosta pois ajettu. Hösitettiin\nvain navettaan ja sinne teljettiin.\n\n\"Olkaapa nyt siellä, pekanmäkeläiset\", sanoi Esaias telkeä asettaessaan.\n\n\"Ja pysykää siellä, että opitte vasta vierasten mailla liikkumaan\",\nsanoi Sohvi.\n\n\"Pitäähän ihmistenkin tietää, mitä rauhaan sopii, saati sitten\nsikojen\", sanoi Esaias housujaan nostellen.\n\n\"Rapsauta sinä nyt, Esaias, niitä pekkalaisia.\"\n\n\"Rapsun sietävät.\"\n\n\"Lähetä piika Tiina viemään sanaa sinne.\"\n\n\"Kuules, Tiina\", sanoi Esaias Tiinalle, joka hiilikoukku kädessä seisoi\ntuvan ovella, \"juoksutapas Pekkalaan sana nyt.\"\n\nTiina viskasi hiilikoukun kädestänsä.\n\n\"Juoksuta se sana Petterille, että jollei tule hakemaan sikojansa\nEsalanmäeltä ja maksa hyvällä niiden syönnöksiä, niin rapsun saavat.\"\n\n\"Ja kysy\", sanoi Sohvi, \"eikö siellä ole kissoja nähty.\"\n\nEsaias oli hyvillään noista sioista. Sietikin se Petter jo muistutuksen\ntaas.\n\nPistäytyi siitä maitoaittaan, kun kerran kartanolla oli, ja ryyppäsi\npiimän sintua puolisen tuoppia.\n\nJa pulskalta tuntui olo, kun kynnöksilleen palasi. Ne nämä kesäiset\npäivät tällaiset, ne vasta päiviä olivat. Auringonpaiste kuin valmis\nkulta valui maahan ja rikkautta tuotti. Olikin tuota hyvyyttä antanut\njo heidän osalleen, ei sitä voinut kieltää.\n\nOlihan sitä Pekkalassakin, vaikkei ihan niin paljon. Silmäilytti se\nEsaiasta taas sinne Pekkalanmäelle päin ja hän näki sieltä Tiinan\ntulevan.\n\nSaapahan nähdä, mitä se Petter nyt. Eiköhän sitä sapettane. Siellä se\npihalla näkyi tepastelevan. Jopa tiuskasi lapsilleen. Ähää, taisipa se\nsuututtaa.\n\nNäki Esaias siinä kyntäessään, kuinka Pekkalan isäntä kohta asteli\nheille päin. Sovintoa kai se hieromaan.\n\nEi Esaias ollut tietävinäänkään, kynti kynnöksensä loppuun eikä\nkiirehtinyt. Joutipahan Petterkin odottaa.\n\nEsaiaksen pihamaalle tultua alkoi Petter hieroa sovintoa, lupasi kaksi\nkappaa sovittajaisia.\n\nMutta Esaias ei suostunut niin vähästä sikoja antamaan, vaati neljää\nkappaa.\n\nSe oli Petteristä kuitenkin kohtuutonta. Hän tinki edes kolmeen, mutta\nEsaias ei peruuttanut.\n\nKun sovintoa ei tullut, meni Esaias tupaan eikä ollut Petteristä enää\ntietävinäänkään.\n\nPetter istuutui kaivon kannelle, tupakoi ja odotti. Eipä ollut\nkiirettä, kun iltapuolella oli jo päivä. Kun saunaan illaksi ehti,\nvähätpähän muusta.\n\nKohosikin savu jo sieltä Pekkalanmäen saunasta, kohosihan tuo\nEsalankin. Molemmat saunat olivat loivien mäkien alla lähetysten saman\nlahden rannalla. Kohosi sieltä kaksi värisevää savukiemuraa ja haihtui\ntuulettomalle taivaalle.\n\nPekka odotti Esaiasta, mutta Esaiasta ei vain kuulunut. Joutipa\nolla, istuu tässä nyt, vuosiapa tuosta oli vierinyt, kun hän oli\nkotitalollaan käynyt. Tuskinpa olisi nytkään viitsinyt, vaan se\nSerahviina houkutteli, että sopii pois hyvällä ja toimittaa samalla\nomaakin asiaansa. Niin, parastahan se on olla nöyrä, kun tarvis vaatii,\nja näyttää ylpeyttään taas toisessa paikassa.\n\nSiivollahan sitä aluksi elettiin ennen, ei se Esaiaksen vaimokaan niitä\nhelmasyntejään ennen näytellyt, ennenkuin Petter nai Serahviinan. Sitä\nnäillä vaimoilla kun oli eri ajatukset elämästä, Sohvi piti kissoista\nja Serahviina ei kissoja sietänyt.\n\nOli näet se Sohvin kissankoirikas päässyt Serahviinan maitoaittaan ja\nsyönyt piimivästä pytystä kerman ja kaatanut toisen pytyn lattialle,\nettä jo oli näky, kun Serahviina aukaisee aamusilla oven.\n\nTietenkin se Serahviinaa suututti. Ja sisukas kun oli, toimitutti hän\nsalaa kissan pois päiviltä. Siitä se alkoi.\n\nSohvi siitä äkämystyi, ja kun tiesi milloin Serahviinan olevan\nnukkumassa aitassaan, sohoi pitkällä hangolla aitan alle ja huusi:\nkiss-kiss.\n\nRauha oli lopussa, alituista riitaa syntyi, niin että sitä ei kestänyt\nmikään. Kun eukot suuttuvat, ei niiltä kekseliäisyys lopu. Sohvi ei\nsanonut Pekkaakaan enää muuksi kuin Ärrä-Petteriksi, Petter kun, Luojan\ntahtohan se tietenkin oli, ei osannut ärrää sanoa. Ja Sohvin lapsetkaan\nPetterin pihamaalla kulkiessa eivät muuta kuin hyrräsivät ärrää kuin\nkehräävät rukit.\n\nPoishan sitä piti lähteä Pekan matkueen ja siihen Pekkalanmäelle\npesivät.\n\nTuli sitten raja-aita pantavaksi naapurusten välille ja kun kumpikin\nvierasmiesten kuullen kävi uhkaamassa, että ellei aita siihen ja siihen\npäivään mentäessä ole valmis, vetää kumpikin toisensa oikeuteen.\nJa niin aloittivat molemmat ähmissään työn, toinen ylä- ja toinen\nalapäästä rajaa. Ja kun keskipalkoille tulivat vastatusten, ei\nkummankaan sisu antanut myöten aloittaa sananvaihtoa. Menivät uhallakin\ntoistensa sivu, ja kun ei toinen, niin ei toinenkaan pysäyttänyt\ntyötänsä. Niin kohosi kaksi uutta närevitsaksista aitaa vieretysten\nrajapyykistä rajapyykkiin niin lähellä toisiansa, että tuskin porsas\nolisi mahtunut välissä kääntymään. Maantien kohdalle teki kumpikin\nportin, toinen maalasi sen punaiseksi, toinen siniseksi.\n\nMutta kalat kuljeksivat järvissä sekaisin. Ja eräänä keväänä tapasi\npekanmäkeläinen rysänsä kuivalta maalta. Seuraavana päivänä olivat\nesanmäkeläisen merrat korkeimman kuusen latvassa ja risuja pullallaan.\nSitten tarkastutti Esa oikein lautamiehenä kaurahalmeensa, jonka\nPetterin lampaat olivat haaskanneet, ja putosipa Petteriltä kokonainen\nhehto sovittajaisia.\n\nJa nyt tämä uusi jykkeli. Vaati vielä neljä kappaa, vaikkeivät siat\nolleet vielä kiven kuvettakaan tongaisseet, saati sitten suurusta\nsuuhunsa saaneet.\n\nJos olisi muistuttaa Esaiakselle iäisistä asioista. Mitähän se, eiköhän\nse sitä suututtaisi.\n\nEsaias oli näet kerran ennen sairastaessaan alkanut sulatella\nsydäntään, kun pelkäsi kuolevansa. Oli Sohvi kutsuttanut papin ja\npappikin oli vakuuttanut, että lähtö se nyt tulee. Esaias itse ei ollut\nvielä uskonut, oli vain tinkinyt vastaan. Vaan pappi oli tiukannut ja\nkäskenyt Esaiasta aikanaan katumaan ja muistelemaan syntejään. Esaias\nei ollut sanonut mitään erityisempiä muistavansa, vaan Sohvi oli tullut\nväliin ja ruvennut luettelemaan ne rysäjutut ja muut. Oli Esaiaksen\npitänyt luvata papille, että hän pyytää anteeksi pekkalanmäkeläisiltä.\nNiin kutsuttiin sitten Petter ja Serahviina Esalanmäelle ja Esan\nkamariin, jossa Esa teki sitä kuolemata ja katumista. Vaimot itkivät\ntämän lihan heikkoutta ja ihmismielen turmelusta, ja Esa pyysi\nanteeksi ja pyysi, etteivät pahalla muistaisi häntä, onhan sitä tullut\nriidelleeksi, vaan sopuhan se olisi ollut paras alun perin.\n\n\"Sopuhan se olisi ollut paras\", arveli Petterkin.\n\n\"Kun sen olisi vain tiennyt\", sanoi Esa.\n\n\"Eihän sitä mistä tiennyt\", jatkoi Petter. \"Vaan kun sinä olisit ollut\nsen raja-aidan tekemättä. Hullutushan siitä tuli. Nytkin viime viikolla\nkatosi meiltä yksi emälammas. Sitäkös etsittiin ja haikailtiin. Ja\neivätkös eilen löydä sitä kuolleena sieltä aitojen välistä.\"\n\n\"Ka, senkös pirkkulin vuoksi jätitte porttinne auki. -- Vai raja-aidan\ntekemättä! Ähää! Vai minä muka sillä lampaanne. -- En minä ole\nkissaakaan vielä toiselta tappanut, saati sitten lammasta.\"\n\n\"Ähäs\", sähähti Serahviina. \"Onpa siinä kuoleva.\"\n\n\"En minä mikään kuoleva ole, kuka sitä on sanonut.\" Esa kohosi\ntilaltaan ylös.\n\nPoishan pekanmäkeläisten piti mennä. Ja turhaa se oli koko\nanteeksipyyntö, sen papin hullutusta kaikki. Mutta nauroi sille Pekka\nja se Esaa suututti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPekka istui ja poltteli yhä piippuaan, mutta Esaa ei vain kuulunut.\nSohvi kulkea humppasi jo rainta kädessä eikä ollut näkevinäänkään\nPetteriä. Lehmikujaan teki Tiina jo savuja ja lehmän ammuntaa kuului\nkujalta.\n\nJopa nousi lehmisavu sieltä Pekkalastakin. Näkyi Serahviina jo lypsyllä\nliikkuvan ja lapset juoksentelivat sen perässä.\n\nSattui lautamies tulemaan siihen Esalanmäelle ja tervehti Petteriä.\n\n\"Mitenkä sitä sinä täällä\", kysyi lautamies.\n\n\"Nuo siat mistä aitojen yli lienevät kulkeneet.\"\n\n\"Anna rapsu.\"\n\n\"Ne meidän siat, näet.\"\n\n\"Ahaa.\"\n\n\"Se kun liikoja syönnöksistä tahtoo, pysyhän tässä vierassamiessä.\"\n\nJo Esaiaskin oli nähnyt lautamiehen ja tuli tervehtimään.\n\n\"Sitä rapsuja juoksutat?\"\n\n\"Niitähän sitä. Sivu tästä kulin.\"\n\n\"Kun tähän satuit, niin rapsautapas tätä Petteriä, tämän siat, näet.\"\n\n\"Maksanhan minä sovinnolla.\"\n\n\"Jos maksanet?\"\n\n\"Sen kolmisen kappaa.\"\n\n\"Ei kuin neljä.\"\n\n\"Olkoon menneeksi. Maksetaan hyvällä. Lähetä Tiina vaikka paikalla\nhakemaan, niin potaatit saat.\"\n\n\"Kuules Sohvi\", huusi Esaias hyvillään lehmikujaan, \"lähetäpäs Tiina\nhakemaan Pekkalasta neljä kappaa potaatteja. Keittääpä, keittääpä\nvaikka potaattipuuron illalliseksi.\"\n\n\"Ja siat sinä lasket.\"\n\n\"Ka, lasken.\"\n\n\"Tämä lautamies kuulkoon sen\", sanoi Petter. \"Ja tämän saman\nvieraanmiehen kuullen sanon minä, että ellet maksa viittä markkaa\nruunastasi, joka naapurimaan kautta kiersi meidän halmeeseen, niin\nrapsauta, lautamies, tätä Esaiasta.\"\n\n\"No, pirkkuli.\"\n\nMutta nyt naurahti Petter, pani tupakkaa piippuunsa ja veteli sitä\nniin, että nenä notkui, eikä ollut Esaiasta enää näkevinäänkään. Esa\nruopi korvallistaan, syljeksi ja töpeksi. Nytpä se harmin paikan teki.\n\n\"Nuo elukat\", ähki hän.\n\n\"Ne elukat, ne ovat rasituksia\", ivaili Petter.\n\n\"Hä?\"\n\n\"Kun tuo Esalan kissankoirikas juoksee raja-aidankin yli toisten\nkissojen luo.\"\n\nHarmitti se Esaa vielä enemmän, kun Petter siinä pistelemään rupesi. Ja\nhän sanoi:\n\n\"Nuo Pekkalan varikset ne kun meidän ohrapellossa yökaudet ärriä\nsärkevät, niin että tärisee -- häh?\"\n\n\"Eipähän omantuntosi tärinä untasi estäne.\"\n\n\"Hä?\"\n\n\"Vaikka se kerta tärisi niin, että anteeksi pyysit.\"\n\n\"Kuulkaapa vierasmieskin tämän juttusia. Minäkö anteeksi\npekkalanmäkeläisiltä -- mitä! Eiköön tuota rapsua tuollaisesta\nvalheesta saisi -- mitä?\"\n\nSähisi se Esa, vaan Petter kohosi jo lähteäkseen, kun oli saanut\nasiansa loppuun. Läksi siitä se Petter kotiinsa päin.\n\nOli ilta jo käsissä, kun Petter asteli hitaasti piippua poltellen\nkotiaan kohti.\n\nAurinko laski jo lahden taa, kultasi Pekkalan ruishalmeiden kypsää\nviljaa ja heitti Pekkalan ikkunasta kimpun kirkkaita säteitä Esalaa\nkohti. Molempien saunojen lakeisesta kohosi hieno auer kirkasta\niltataivasta vasten.\n\nRauhaisa oli luonto, äänettömät metsät ja hiljaiset saaret, jotka\nkuvastuivat tyynen järven pintaan. Ihanaiset, ihanaiset olivat\nasuinsijat, eipä parempata tarvinnut tämä ihmislapsi.\n\n\n\n"]