Valkoinen valas

VALKOINEN VALAS

Romaani

Kirj.

HERMAN MELVILLE

Nuorisoa varten lyhennellen suomentanut Eino Auer

Alkuperäinen teos: Moby Dick or the White Whale

K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä, 1929.

LUKIJALLE.

Herman Melville, muudan meriromaanin suuria nimiä, lienee verrattain tuntematon suomalaisille lukijoille. Senvuoksi on mielestäni paikallaan tässä antaa hänestä muutamia henkilötietoja. Hän syntyi v. 1819 New Yorkissa ja lähti nuorena merille, mutta karkasi vuonna 1842 eräästä valaanpyyntialuksesta Marquesassaarilla ja joutui siellä alkuasukkaitten vangiksi. Nämä pitivät häntä piilossa Taipi-laaksossa neljä kuukautta, mutta sitten hän pääsi pakoon ja jatkoi merimieselämäänsä käyden m.m. Tahitilla ja Sandwich-saarilla. Vuonna 1844 hän palasi Bostoniin, aloittaen heti tämän jälkeen kirjailijauransa julkaisemalla mainiot, vieläkin raikkaat romaaninsa "Typee" ("Taipi") v. 1846 ja "Omoo" v. 1847. Näissä hän reippaasti ja kiehtovasti kuvaa matkoja valtameriltä, käyttäen taitavasti hyväkseen runsaita ja kirjavia kokemuksiaan merimiesajoilta. Melvillen teokset saivat heti laajan ja innostuneen lukijapiirin ja niistä oli useaankin otteeseen valmistettava uusia painoksia. Paitsi yllämainittuja ovat hänen ehkä huomattavimmat romaaninsa "Redburn" (1849) ja "Moby Dick or the white whale" (1851), joka nyt – osaksi mukaillen – suomennettuna tarjotaan suomalaisille lukijoille. Vielä tulkoon Melvillen tuotannosta mainituksi isänmaallinen runokokoelma "Battle pieces and aspects of the war" (1866). Herman Melville kuoli v. 1891.

Huomautan lopuksi, että monet "Valkoinen valas"-romaanissa esiintyvistä asiatiedoista eivät vanhentuneina enää pidä paikkaansa. En ole kuitenkaan katsonut asiakseni lähteä tekemään niistä "reunamuistutuksia" silloinkaan kuin ne kenties yleistettyinä voivat antaa virheellisen kuvan oloista amerikalaisissa valaanpyyntialuksissa. Lukija käsittää sanomattakin, että paljon on ehtinyt muuttua lähes 80 vuodessa.

                                              Suomentaja.

Ensimmäinen luku.

Ollessani joitakin vuosia sitten – kauanko siitä tarkalleen on, ei suuria merkitse – melkeinpä tyhjätaskuna ja alettuani kammota maankamaraa, juolahti mieleeni ajatus lähteä vesille oppiakseni tuntemaan meren maailmaa. Meri karkoittaa kirotun vetelyyden, verikin alkaa kiertää vilkkaammin. Kun suu käy iljettävän makuiseksi; kun kolkon, lokaisen marraskuun kylmyys painaa sielua; kun tahtomattaan jää seisomaan ruumisarkkuliikkeitten eteen ja töllistelemään jokaista hautaussaattuetta; kun raskasmielisyys rupeaa alituiseksi kumppaniksi; kun mieli tekee rynnätä kadulle huitaisemaan hattu ohikulkijan päästä, silloin on parasta mitä pikimmin lähteä merille. Meri on minulle pistoolin ja panoksen vastike. Cato heittäytyi filosofisella eleellä miekkaansa. Minä valitsen tyynesti laivan. Siinä ei ole kerrassaan mitään merkillistä! Jos tämä yleisesti tiedettäisiin, tervehtisivät varmaan monet muutkin merta samanlaisin tuntein kuin minä.

Saarikaupunkiamme ympäröivät pitkät laiturit valtameren saaria ympäröivien koralliriuttojen tapaan. Kauppa käy yli vellovien vesien. Vasemmalta ja oikealta johtavat kadut meren rannalle. Katselepas ihmisjoukkoja, jotka tuijottavat veteen! Käyskentelehän kaupungilla jonakin pitkäveteisenä pyhäehtoona! Kun Corlears Hookilta menet Coenties Slipille ja sieltä Whitehallin kautta pohjoiseen päin, näet tuhansia ihmisiä, jotka kuin vaiteliaat vartijat ikään seisoskelevat uneksivasti merelle tähyillen. He nojaavat kaiteisiin, istuvat aallonmurtajan paaluilla, tirkistävät yli Kiinasta tulleitten alusten laitojen, jopa kapuilevat köysistöihinkin, nähdäkseen mahdollisimman etäälle.

Kaikki he ovat maamyyriä. Viikolla käsittelevät he puuta ja muurilaastia, seisovat myymäläpöytien takana tai istuvat, penkkeihin ja pulpetteihin naulittuina. Mitäs tämä? Eikö vihreitä kenttiä enää olekaan olemassa? Mitä he meren liepeillä tekevät?

Ihmisjoukot vain tihenevät. Astellaan veden partaalle aivan kuin tahdottaisiin sukeltaa syvyyksiin. Omituista! Jokainen tahtoo päästä ihan ääreen; ketään ei miellytä kyyhöttää varjoisten varastohuoneitten kupeilla. On päästävä niin lähelle merta kuin suinkin. Kaduilta, kujilta ja teiltä virtaa kansaa rannalle. Aikaansaako sen kompassineulojen magnetismi, vai mistä se johtuu?

Vielä hetkinen. Kuvittele olevasi maalla, vuoristojärviseudussa. Lähde kulkemaan mihin suuntaan hyvänsä, aina joudut kuitenkin laaksoon, jossa on vettä. Nosta unelmiinsa vaipunut ihminen jaloilleen ja toimita hänet liikkeelle, aina vie hän sinut veden läheisyyteen. Jos joskus joutuisit kärsimään janoa jossakin Amerikan laajoista erämaista, voisit koetella tätä keinoa, edellyttäen että seuralaistesi joukossa sattuisi olemaan metafysiikan professori!

Lähdepäs retkeilemään aavikoille kesäkuussa! Kun olet kahlannut polvenkorkuista tiikerinliljoja kasvavaa aroa parikymmentä penikulmaa [Englannin penikulma = 1609 metriä. – Suom.], huomaat että jotakin puuttuu. Vettä! Ei tippaakaan vettä näköpiirissä!

Jos Niagara olisi hiekkaputous, matkustettaisiin tuskin tuhansien penikulmien takaa sitä ihailemaan.

Minkävuoksi pohti nuori tennesseeläinen runoilija, joka äkkiarvaamatta sai kahmalollisen hopeakolikoita, ostaisiko itselleen takin, joka oli hänelle hyvin tarpeen, vai lähtisikö matkalle Rockway Beachiin?

Miksi kaihoaa terve ihminen, jolla on terve sielu, meren läheisyyteen? Miksi kouraisee sydänalaa niin oudosti, kun ensimmäisellä merimatkallaan havaitsee maan kadonneen näkyvistä? Miksi oli meri muinaisille persialaisille pyhä? Miksi loivat kreikkalaiset erityisen meren jumalan ja korottivat hänet Zeun veljeksi? Sillä oli syvä merkitys! Ja vielä syvempi merkitys piilee Narkissoksen tarinassa, Narkissoksen, joka saadakseen hyväillä iki-ihania kasvoja lähteessä, sukelsi veteen ja hukkui.

Meressä ja virroissa näemme kaikki nuo kasvot. Elämän salaperäiset kasvot, meille käsittämättömät.

Kerronpa nyt, etten lähde merille matkustajana ja että minulla on siihen hyvät syyni. Matkustajat tarvitsevat rahaa ja sitä minulla ei ole. Mitä iloa sitäpaitsi olisi matkustajana purjehtimisesta – he käyvät merikipeiksi, menettävät ryhtinsä, kärsivät unettomuudesta ja ymmärtävät hölynpölyä koko merestä!

En myöskään halua matkustaa komentajana, kapteenina tai laivakokkina. Luovutan kernaasti maineen ja korkeassa asemassa oleville kuuluvan kunnioituksen niille, jotka sellaiselle panevat arvoa. Kokkina voisin tosin ansaita suurenkin tunnustuksen. Linnunpaistia vain en saa maukkaaksi. Ei silti, etten pitäisi kovasti voissa paistetusta, asianmukaisesti suolatusta ja pippuroidusta linnunpaistista! Tuskin kukaan saattaa kunnioittaa linnunpaistipalasta enemmän kuin minä! Miten hullaantuneita mahtoivatkaan vanhat egyptiläiset olla paistettuihin Ibislintuihinsa ja pariloituihin virtahepoihinsa, kun oikein panivat niiden muumioita kunniapaikoille valtaviin rakennuksiinsa pyramiideihin!

Lähtiessäni nyt merille, lähden tavallisena matruusina, jonka paikka on maston juurella ja joka putoilee keulakajuuttaan ja nousee sieltä aina yläprammipurjeen tasalle. Tietystikin hypitetään minua kuin heinäsirkkaa raa'alta raa'alle. Sellainen elämä ei ole kovinkaan miellyttävää ja sitä raskaammalta se tuntuu, jos polveutuu van Renseleareista, Randolpheista tai Hardicanuteista, jotka ovat vanhoja kunnianarvoisia sukuja. Sama käsi, joka nyt kantaa tervasankoa, on kerran kouluhuoneessa takonut oppia ja nöyryyttä pisimpäänkin lurjukseen. Ovatpa olot muuttuneet! Täytyy olla aimo annos Senecaa ja stoalaisia lohdutuksena, jottei räpyttelisi silmiään. Mutta sekin annos loppuu aikanaan!

Minkäs teen, jos joku vanha laivurinköriläs käskee minun tarttua luutaan ja lähteä kantta puhdistamaan? Mutta mitäpä merkitsee tällainen alennus, jos se mitataan uuden testamentin tuumatikulla? Luuletko, että arkkienkeli Gabriel väheksii minua, vaikka kuuliaisesti täytänkin ukkorähjän vaatimuksen? Kukapa ei olisi orja tavalla tai toisella? Sano! Antaa kapteenin komennella ja tyrkkiä, kaikella on merkityksensä. Tiedän, että fyysilliseltä tai metafyysilliseltä kannalta katsoen jokaisen on tavalla tai toisella palveltava, alistuttava, ja että tyrkkäys maailmankaikkeudessa jatkaa matkaansa. Senvuoksi on vain parasta pitää suunsa kiinni! Matkustan matruusina, jotta saisin palkan vaivoistani. Vai oletko kuullut, että matkustajalle maksettaisiin penniäkään? Päinvastoin, he saavat pulittaa sievoiset rahat. Siinäpä se onkin ero. Maksaminen on harmillisin juttu, minkä paratiisin omenavarkaat niskoillemme toimittivat!

Mutta maksun saaminen on hieno ja ihmeellinen asia. Varsinkin kun ottaa huomioon, että raha on kaiken pahan alku ja että ainoakaan rikas ei pääse taivaan valtakuntaan.

Vihdoin on vielä otettava huomioon sekin, että merimiehen työ on terveellistä ja että keulakannella ilma on puhdas ja raitis. Tiedät kai, että tuuli paljon useammin puhaltaa etukannelta kuin peräpuolelta päin. Ja senvuoksi laivuri peräkannella saa hengittää sitä vasta sitten kun se jo on lehahtanut matruusien ohi. Hän luulee saavansa vetää sitä keuhkoihinsa ensimmäisenä, mutta erehtyy pahan kerran.

Minkävuoksiko lähdin valaanpyyntiin, kun aikaisemmin olin kyntänyt merta kauppalaivoissa?

Pääasiallisena vaikuttimena oli suuri valas. Tuo mahtava ja salaperäinen hirviö oli saanut minut lumoihinsa. Myös rajut, kaukaiset meret, joissa jättiläisolento, uiva saari oleskeli, vetivät puoleensa. Minua houkuttelivat kaikki ne tuntemattomat, arvaamattomat vaarat, jotka valaan vaiheilla vaanivat. Nämä ja Tulimaan tuhannet uudet kuvat ja äänet antoivat kaipuulleni yhä uutta yllykettä.

Toisille ihmisille tällainen ei olisi suuria merkinnyt. Minä taas ikävöin alati kaukaisia asioita! Uneksin purjehtimisesta äärettömillä merillä ja maihinnousuista villien rannikoille. En tiedä, onko tämä oikein. Tahtoisin halusta tapella tarpeekseni villien kanssa, ellei kertakaikkiaan olisi säädetty, että heitä on kohdeltava sopuisasti, koska ollaan heidän vieraanvaraisuudestaan riippuvaisia.

Lienen nyt tarpeeksi selvästi tuonut ilmi, että valaanpyyntiretki oli minulle sangen tervetullut. Ihmemaailman valtaovet olivat avautuneet ja unissani näin valasten uivan minua kohti parittain, loputtomina jonoina. Keskellä tätä rykelmää kohosi jäävuoren tavoin ilmoille jättiläismäisen hirviön selkäkyttyrä.

Toinen luku.

Nantucket!

Ota kartta ja katsele sitä. Huomaa, missä Nantucket on, kaukana erillään maasta, yksinäisenä kuin Eddystonen majakka. Vähäinen kukkula siinä on ja hiekkasärkkä. Hiekkaa on enemmän kuin tarvittaisiin kahtenakymmenenä vuonna kirjoitusta kuivaamaan, ellei imupaperia olisi olemassa. Eräät lörpöttelijät sanovat, että tänne täytyisi rikkaruohokin kylvämällä kylvää, ellei sitä täällä olisi, ja että oluttynnyriin, jos siihen täällä sattuisi ilmestymään reikä, olisi haettava tappi meren takaa. He väittävät, että puutavara on tuotava tänne pieninä kappaleina aivan niinkuin pyhän ristin osia on tuotu Roomaan, ja että täällä talojen edustalle istutetaan suuria sieniä, jotta kesällä löytäisi siimespaikkoja. Vielä kertovat he, että ruohonkorsi täällä merkitsee keidasta ja että kaksi ruohonkortta on aro, sekä että täällä käytetään sandaaleja, jotka muistuttavat lappalaisten suksia. Täällä eletään niin eristäytyneinä, niin kiinteästi meren yhteydessä, että tuoleihin ja pöytiinkin on tarrautunut pieniä simpukoita kuin merikilpikonnien selkään ikään. Nämä omituisuudet todistavat kuitenkin ainoastaan, ettei Nantucket ole mikään Illinois.

Onko ihme, että meren liepeillä syntyneet nantucketilaiset etsivät elantonsa merestä? Aluksi pyydystivät he äyriäisiä ja maneetteja hiekasta, mutta kun he kävivät rohkeammiksi, kahlasivat he verkkoineen veteen ja kalastivat makrilleja. Kartutettuaan kokemustaan nousivat he veneisiin ja pyydystivät turskaa. Vihdoin he varustivat mahtavan laivaston ja löysivät meren maailman. He suorittivat rohkeita matkoja maapallon ympäri, pääsivät Behringinsalmeen ja kävivät kaikkina vuodenaikoina alituista sotaa merijättien kanssa.

Näin ovat Nantucketin yksinkertaiset asukkaat, syöstyään muurahaiskeoistaan mereen, Aleksanterin tavoin valloittaneet meren valtakunnan. He ovat jakaneet keskenään Atlannin, Tyynen ja Intian valtameret. Liittäköön vain Amerika Meksikon Texasiin, nielaiskoon Kuuban ja Kanadan, tulvikoot vain englantilaiset Intiaan ja väläytelkööt lippuaan auringonhehkussa; kaksi kolmannesta maailmasta kuuluu sittenkin nantucketilaisille, sillä heidän on meri. He hallitsevat merta niinkuin keisarit hallitsevat valtakuntia. Muilla merenkyntäjillä on ainoastaan kauttakulkuoikeus. Kauppalaivat ovat pitkiä siltoja, sotalaivat uivia linnoituksia, merirosvot maleksivat merellä, niinkuin maantieryövärit maanteillä ja tyhjentävät aluksia, jotka edustavat osaa maankamarasta niinkuin he itsekin. He eivät vaivaudu suurestikaan, eivätkä etsi elantoaan pohjattomasta syvyydestä.

Nantucketilaisten asuinsija on meri, he pitävät merta tiluksenaan, viljelevät sitä ja rakentavat sille. Meri on heidän kotimaansa, merellä he ammattejaan harjoittavat, eikä vedenpaisumuskaan heille mitään voisi. He tarvitsevat merta, niinkuin preeriakanat tarvitsevat ruohoaavikkoa voidakseen elää. Vuosikausiin he tuskin maata näkevät. Kun he vihdoin kotiutuvat, tuntuu maa heistä oudolta. Lokki, joka ei maasta mitään tiedä, laskee auringon piiloutuessa siipensä ja lepää laineilla päivän vaivoista. Nantucketilaisetkin laskevat kaukana merellä yön tullessa purjeensa ja menevät makuulle valaitten ja mursujen melutessa heidän pielustensa alla.

Kolmas luku.

Kyseltyäni kyselemistäni ja juoksenneltuani paikasta paikkaan sain tietää, että kolme alusta suunnitteli kolmivuotista matkaa. Näiden alusten nimet olivat "Devil-dam", "Tit-bit" [Devil-dam = pirun narttu, pirun pato; tit-bit = herkkupala. Suom.] ja "Pequod". Mitä "Devil-dam" merkitsi, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. "Tit-bit" taas on jokaiselle tuttu, ja "Pequod" on muutaman nyttemmin jo sukupuuttoon kuolleen massachusettsilaisen intiaaniheimon nimi.

Töllistelin "Devil-damia" aikani, silmäilin sitten "Tit-bitiä" ja astuin lopulta "Pequodiin", jonka perusteellisen tarkastelun jälkeen havaitsin oikeaksi alukseksi.

Olet varmaankin nähnyt monta hassunkurista laivaa, mutta mitään sellaista, kuin kunnon "Pequod", et liene koskaan tavannut. Se oli vanhan koulun aluksia, kooltaan verrattain pieni. Kaikki neljä valtamerta olivat sen suolanneet ja väriä olivat tuulet ja myrskyt lisänneet. Se oli ahavoitunut kuin ranskalainen krenatööri, kupeiltaan parrakas, ja sen kolmesta mastosta olivat jäljellä vain tyngät.

Eikä tässä kaikki. Olipa muitakin merkkejä todistamassa sen puolivuosisataisista seikkailuista. Sen oli rakentanut vanha kapteeni Peleg, joka vielä nytkin, lepoon asetuttuaan, omisti siinä osuuden.

"Pequod" oli koristettu norsunluuhelyin kuin Abessinian keisari. Voitonmerkkejä kaikki tyynni. Laiva oli ihmissyöjäin tavoin ripustanut ylleen kukistamiensa vihollisten luita. Kaikkialla roikkui kaskelotin pitkiä hampaita, niin että milteipä luuli joutuneensa valaan kitaan. Puoshakojen asemesta käytettiin torahampaita ja valaanluihin kiinnitettiin vanhat hamppuköydet ja nuoratkin. Taljat ja väkipyörät olivat niinikään valaanluusta.

Tavanmukaista ohjausratasta ei näkynyt, vaan sen virkaa teki valaan, perivihollisen, leukaluusta vuoltu peräsimenkahva. Varmaankin tuntui perämiehestä, hänen tarttuessaan myrskyssä tuohon vehkeeseen, kuin olisi hän ollut tataari, joka taistelun melskeessä pysähdyttää ratsunsa kahmaisemalla sen turvan käteensä.

Jalo, vaikkakin synkkä, oli tuo alus. Katsellessani peräkannella ympärilleni, löytääkseni henkilön, jolle voisin esittäytyä tarjokkaana, en aluksi nähnyt ketään. Äkkäsin kuitenkin merkillisen, wigwamia muistuttavan suojuksen isonmaston takana. Nähtävästi oli se siihen kyhätty vain väliaikaiseksi olopaikaksi sinä aikana, jonka laiva viipyi satamassa. Tuo suojus oli kartiomainen teltta, kymmenen jalan korkuinen, pystytetty tavallisen valaan leuoista irroitettujen tummien, joustavien luitten varaan.

Tästä teltasta löysin lopulta miehen, joka ulkonaisesta olemuksestaan päättäen kuului laivan arvohenkilöihin. Oli puolipäivän aika ja kaikki lepäsivät tuokion töistään. Siinä hommassa oli arvatenkin myös tämä herrasmies, jonka huomasin istuvan oudoilla leikkauksilla koristetulla tuolilla.

Hän oli jo iäkäs, mutta ei muuten näyttänyt juuri erikoiselta. Ruskea ja ahavoittunut hän oli, niinkuin kaikki vanhat merikarhut, ja hänen yllään oli sininen merimiehen puku, kveekarien kuosia. Silmiä ympäröi hienonhieno ryppyverkko, jonka kaiketi monet myrskyt olivat kutoneet.

– Onko "Pequodin" kapteeni täällä? kysyin telttaa lähestyessäni.

– Jos luulet olevan, niin mitä häneltä haluat? kysyi hän.

– Ajattelinpa ilmoittaa, että tahtoisin lähteä laivan mukaan.

– Tiedätkö valaanpyynnistä mitään?

– En, mutta luulisin pian oppivani jotakin. Olen ollut monella matkalla kauppalaivan mukana ja luulen –

– Älä löpise kirotuista kauppalaivoistasi. Katkaisen koipesi, jos vielä kerran uskallat hiiskua jotakin kauppalaivoista. Kenties olette hyvinkin ylpeitä kauppalaivamatkoistanne, mutta äläpäs yritä mitään sellaista valaanpyyntialuksella. Omituista. Loppujen lopuksi ehkä olet merirosvo – rosvonnut viimeisen kapteenisi, häh? Murhaat upseerit niinpian kuin päästään vesille?

Vakuutin olevani sellaiseen viaton. Huomasin, että tuo vanha merimies leikillisestä puhetavastaan huolimatta oli aito nantucketilainen, kveekari ja saarelainen, joka ei luota vieraaseen, ellei tämä sattuisi olemaan kotoisin Cod-niemeltä tai Vineyardista.

– Mutta miksi haluat mukaan valaanpyyntiretkelle? Tahdon tietää sen, ennenkuin suostun ottamaan sinut palvelukseen.

– Haluan tutustua valaanpyyntiin. Tahdon oppia tuntemaan maailmaa.

– Haluat tutustua valaanpyyntiin. Oletko jo tavannut kapteeni Ahabin?

– Kuka on kapteeni Ahab?

– Luulinpa sinun tietävän. Ahab on tämän laivan päällikkö.

– Sitten olen erehtynyt. Luulin puhuvani päällikön kanssa.

– Puhut kapteeni Pelegin kanssa, nuori mies. Minä ja kapteeni Bildad varustamme tämän laivan ensi matkaa varten ja huolehdimme myös miehistön pestaamisesta. Olemme näet osakkaita. Jos kerran, niinkuin väität, haluat tutustua valaanpyyntiin, annan sinulle vihjauksen ja sitten saat tuumia asiaa, ennenkuin toteutat aikeesi. Silmäähän ensin kapteeni Ahabia, nuori mies! Huomaat, että hänellä on vain yksi jalka.

– Mitä tarkoitatte? Onko valas ehken syypää siihen, että hän on menettänyt toisen?

– Syypää! Kuulehan, nuori mies. Kapteenin jalan nieli, pureksi ja murskasi hirvittävin kaskelotti, joka konsanaan on laivaa kierrellyt. Ah!

Hänen kiihkeytensä sai minut hieman levottomaksi ja tuskaa ilmaiseva huudahdus liikutti minua. Virkoin kuitenkin niin tyynesti kuin osasin: – Puhutte tietysti totta, mutta mistäpä tiesin, että valas oli niin hirvittävä.

– Kuulehan, nuori mies, oletko tosiaankin ollut merillä ennen? Keuhkosi tuntuvat vielä heikoilta ja äänesi on kovin hento.

– Luulin jo kertoneeni, että olen ollut neljällä matkalla kauppalaivan mukana.

– Suu kiinni! Muista, mitä olen sanonut kauppalaivoista. Koettakaamme päästä yhteisymmärrykseen. Olen selvästi ilmaissut sinulle, mitä valaanpyynti on. Vieläkö haluat lähteä mukaan?

– Kyllä.

– Hyvä. Onko sinussa miestä sinkoamaan keihästä elävän valaan kurkkuun ja lähtemään itse perästä? Vastaa, ja pian!

– Kyllä, herra, jos niin vaaditaan.

– Hyvä, hyvä! No niin, et halunnut tutustua ainoastaan valaanpyyntiin, vaan myös maailmaan? Ainakin olin kuulevinani jotakin sentapaista. Tulehan tänne ja silmää kerran tuonne pohjoiseen päin ja kerro sitten, mitä näet!

Hätkähdin hiukan tätä merkillistä pyyntöä. Oliko se tehty leikillä vai vakavassa mielessä? Kapteeni Peleg oli kuitenkin niin ovelan näköinen, että tottelin vastaansanomatta.

Katsoessani kaiteen yli huomasin, että laivalta, joka nytkähteli ankkuriketjussaan, oli näköala avoimelle merelle. Taivaanranta oli ääretön, yksitoikkoinen ja ikävä; pienintäkään vaihtelua en löytänyt näköpiiristä.

– Mitä sanot? uteli Peleg kääntyessäni. Mitä olet nähnyt?

– En juuri mitään, vastasin; vain vettä ja avaruutta. Tuntuu kuin olisi myrskynpuuska tulossa.

– Mitä sitten luulet näkeväsi matkallasi? Kuvitteletko tuntevasi paremmin maailmaa kierrettyäsi Kap Hornin? Etkö näe maailmaa yhtä hyvin täältäkin käsin?

Olin hiukan tolaltani. Mutta valaanpyyntiin oli minun joka tapauksessa päästävä. "Pequod" oli erinomainen laiva, ellei ollutkaan paras mahdollinen. Sanoin tämän Pelegille. Huomatessaan, että minulla oli vakavat aikomukset, ilmoitti hän olevansa valmis hyväksymään minut.

– Voithan lähteä allekirjoittamaan sopimusta, lisäsi hän, ohjasi minut alakannelle ja edelleen laivahyttiin.

Siellä istui muutamalla palkilla merkillisen näköinen mies. Hän oli kapteeni Bildad, joka Pelegin ohella omisti suurimman osuuden laivassa. Toiset osakkaat olivat, kuten näissä satamissa yleensä, vanhoja koroillaaneläjiä, leskiä, orpoja ja rampoja merimiehiä. Joku omisti kansilaudan, toinen pari niittiä, joku taas osan vuorauspuusta. Nantucketissa sijoitettiin rahat valaanpyyntilaivoihin aivan niinkuin sinä sijoitat rahasi hyvää korkoa vastaan valtion obligatioihin.

Bildad samoinkuin Peleg ja monet muut nantucketilaiset oli kveekari. Saaren asutti ensinnä tämä lahko ja aina tähän päivään asti ovat kveekarien omituisuudet säilyneet täällä melkein muuttumattomina. Eräät heistä ovat mitä uhkarohkeimpia merenkävijöitä ja valaanpyytäjiä; he ovat luonteeltaan sotaisia ja kostonhaluisia.

Heillä on raamatulliset nimet, niinkuin tapa saarella vaatii ja lapsina oppivat he juhlallisen "thee" ja "thou" -puhuttelun. [Thou, thee = sinä, sinua; poistettu käytännöstä. – Suom.] Heidän vapaa, uskallusta kysyvä elämänsä kehittää ominaisuuksia, joita ei skandinavialaisen merikuninkaan tai pakanallisen roomalaisenkaan tarvitsisi hävetä.

Kapteeni Bildad oli kuten Pelegkin hyvinvoipa valaanpyytäjä, jo laakereilleen asettunut. Mutta toisin kuin kapteeni Peleg, joka viis veisasi niinsanotuista vakavista asioista, oli Bildad kasvatettu Nantucketin ankarimpien kveekarien hengessä, kveekarien, joiden maailmankatsomusta eivät mitkään maapallon nähtävyydet voineet hituistakaan muuttaa.

Vaikka kapteeni Bildad tässä kohden pysyikin järkkymättömänä, oli hän toisinaan muissa suhteissa epäjohdonmukainen. Hän oli vannonut, ettei vuodattaisi pisaraakaan ihmisen verta, mutta kuitenkin oli hän pulputtanut kuiviin tonnimääriä Leviathanin hurmetta. En tiedä, ajatteliko hän elämänsä iltana koskaan näitä asioita – ainakaan ei hän näyttänyt niistä suuria välittävän. Ehkäpä hän, viisaasti kylläkin, tuumi, että arkinen maailma ja uskonto ovat eri asioita. Maailma maksaa osinkoja.

Vanha Bildad oli ollut ankara ja kova mies. Ankaruudesta puhui hänen ulkomuotonsakin. Pitkä ja laiha hän oli, ja parraton. Vain leuassa liehui ohuita haivenia, jotka ahkerasta hieromisesta olivat käyneet yhtä nuhruisiksi kuin hänen leveälierisen hattunsa nukka.

Sellainen oli hirrellä istuva mies. Kannella oli niukasti tilaa ja takinliepeitään säästääkseen istui vanha kapteeni nyt suorana kuin kynttilä kajuutassa. Hattu venyi hänen vieressään ja toisen säärensä oli hän viskannut toisen yli. Takki oli napitettu leukaa myöten. Kakkulain takaa oli katse suuntautunut paksuun kirjaan.

– Bildad, huudahti kapteeni Peleg. Jo kolmekymmentä vuotta olet tutkinut Pyhää kirjaa. Pitkällekö olet päässyt?

Vanha kapteeni oli ilmeisesti tottunut kumppaninsa maailmalliseen jaaritteluun. Välittämättä Pelegin sanoista kohotti hän katseensa ja silmäili, vilkaistuaan minuun, tutkivasti toveriaan.

– Hän sanoo haluavansa palvelukseemme! ilmoitti Peleg. Hän tahtoo päästä laivan mukaan.

– Todellako? virkkoi Bildad kolkolla äänellä, kääntyen minuun.

– Kyllä! vastasin minä.

– Mitä hänestä arvelet, Bildad? uteli Peleg.

– Menettelee! myönsi Bildad, mittaili minua katseellaan ja syventyi taas arvokkaan näköisenä kirjaansa.

Hän oli omituisin vanha kveekari, minkä ikinä olen tavannut ja perin toisenlainen kuin suurisuinen Peleg. Minä en vastannut hänelle mitään, käännyin vain kannoillani.

Peleg avasi lippaan ja otti sieltä esiin joitakin papereita, mustetta ja kynän, asettuen sitten pienen pöydän ääreen. Mieleeni juolahti, että nyt oli jo aika tuumia niitä ehtoja, joilla palvelukseen sitoutuisin. Tiesin, ettei valaanpyyntialuksilla maksettu palkkaa, vaan että se korvattiin osuudella saaliista. Tiesin myös, etten keltanokkana voinut odottaa järin suurta osuutta, mutta kun samalla tiesin pystyväni ohjaamaan laivaa ja kelpaavani vähän muuhunkin, en epäillyt, etteikö minulle luvattaisi ainakin kahdettasadattaseitsemättäkymmenettäviidettä osaa saaliista. Ja vaikka kahdessadasseitsemäskymmenesviides osa ei ole paljon, on se kuitenkin enemmän kuin ei mitään.

Tämä oli tietenkin perin hidas rikastumistapa, mutta minä en kuulukaan rikkautta havitteleviin. Olen täysin tyytyväinen, kun minulla vain on ruokaa ja katto pääni päällä. Arvelin, että kahdessadasseitsemäskymmenesviides osa olisi juuri kohtuullinen korvaus, enkä olisi hämmästynyt, vaikka minulle olisi tarjottu kahdettasadattakin osaa, sillä minulla oli leveät hartiat.

Mutta sievästi otettiin minulta luulot pois. Jo maissa olin kuullut puhuttavan kapteeni Pelegistä ja hänen oikukkaasta toveristaan Bildadista. Kun he olivat "Pequodin" pääosakkaita, saattoivat he järjestää aluksen asiat oman harkintansa mukaan. Nähdessäni vanhan Bildadin tutkivan Raamattuaan kajuutassa en kuitenkaan olisi voinut arvata, että juuri hänen sanansa ehkä painoivat eniten miehistöä pestattaessa. Peleg nyhri mitä nyhri, yrittäen puukolla teroittaa kynäänsä. Bildad ei suonut meille katsettakaan, vaan luki tyynesti kirjaansa. "Katsokaat, ettette kokoa maallisia aarteita, jotka koi syö ja –"

– No, kapteeni Peleg. Mitä tuumit? Paljonko tälle nuorelle miehelle annamme?

– Sen tiedät sinä parhaiten, vastasi Bildad haudantakaisella äänellä Seitsemässadasseitsemäskymmenesseitsemäs osa ei liene liikaa, vai mitä? "Jotka koi syö ja ruoste raiskaa."

Uskomattoman vähän lupasi.

– Mitä sinä tarkoitat? huudahti Peleg. Emmehän toki voi häntä kohdella niin julkeasti. Enemmän meidän täytyy antaa.

– Seitsemässadasseitsemäskymmenesseitsemäs osa, kertasi Bildad jatkaen lukemistaan. "Sillä missä teidän aarteenne on, siellä on myös sydämenne."

– Lupaan hänelle kolmannensadannen osan, sanoi Peleg. Kuuletko, Bildad? Kolmannensadannen, kuuletko?

Bildad pani kirjansa ja kääntyi juhlallisesti toveriinsa.

– Kapteeni Peleg, sinulla on jalo sydän, mutta sinun on ajateltava velvollisuuksiasi laivaa, leskiä, orpoja ja monia muita kohtaan. Jos me palkitsemme tämän nuorukaisen liian anteliaasti, riistämme leskiltä ja orvoilta leivän. Seitsemässadasseitsemäskymmenesseitsemäs osa riittää, kapteeni Peleg!

– Bildad! karjui Peleg, ryntäsi pystyyn ja alkoi riehua kuin villitty. Jos olisin näissä asioissa seurannut neuvojasi, olisi omallatunnollani paino, joka kykenisi upottamaan suurimmankin Kap Hornin kiertäneen aluksen.

– Kapteeni Peleg, vastasi Bildad järkähtämättä, en tiedä uppoaisiko omatuntosi kymmenen tuumaa vaiko kymmenen jalkaa, tiedän vain, että yhä olet parantumaton syntinen. Pelkäänpä, että omatuntosi loppujen lopuksi saa vuodon ja hukkuu helvetin syvimpään lätäkköön.

– Helvetin lätäkköön? Se on loukkaus! Sinä loukkaat minua suorastaan törkeästi. On hävytöntä väittää kenenkään joutuvan helvettiin. Tuhat tulimmaista! Bildad, toistapas sanasi, niin syön pukin elävältä karvoineen. Ulos täältä, sinä keuhkotautinen, tekopyhä muskettinaama. Ulos!

Hän kiljui raivokkaasti ja näytti aikovan syöstä Bildadin kimppuun, mutta tämä väisti ihmeteltävän ketterästi.

Aluksen pääosakkaiden kiukkuinen riita sai minut niin tolaltani, että olin jo vähällä luopua aikomuksestani lähteä mukaan. Tein Bildadille tilaa, jotta hän pääsisi Pelegiä pakoon. Suureksi hämmästyksekseni istuutui vanha kapteeni kuitenkin aivan rauhallisesti palkilleen, osoittamatta pienintäkään halua paeta. Hän oli ilmeisesti tottunut Pelegin tapoihin. Viimemainittukin tyyntyi vihdoin ja istuutui lauhkeana kuin lammas, vavisten yhä vielä kiihtymyksestä.

Tuokion kuluttua hän sanoi: – Myrskynpuuska on painunut tyvenen puolelle, Bildad. Sinä olit aina niin taitava harppuuniseppä. Etköhän ottaisi teroittaaksesi tätä kynää? Puukkoni on niin tylsä! Kas tuossa! Kiitos, Bildad. No, nuori mies, nimesihän on Ismael? Käyhän tänne, Ismael! Tyydyt kai kolmanteensadanteen osaan?

– Kapteeni Peleg, sanoin, minulla on ystävä, joka myöskin haluaisi mukaan. Ottaisinko hänet huomenna myötäni?

– En pane vastaan. Tuo hänet tänne, niin katsotaan.

– Paljonko hän vaatii? marisi Bildad, kohottaen katseensa kirjastaan, johon hän oli uudelleen syventynyt.

– Älä huolehdi siitä, Bildad! sanoi Peleg. Onko hän perehtynyt valaanpyyntiin? kysyi hän minulta.

– Hän on surmannut lukemattomia valaita, kapteeni Peleg.

– No, ota hänet mukaasi sitten!

Allekirjoitettuani paperin menin matkoihini. Olin eittämättä käyttänyt aamupäiväni hyvin.

En kuitenkaan ehtinyt pitkälle, ennenkuin mieleeni johtui, etten ollut nähnyt päällikköäni ollenkaan. Usein sattuu kyllä, ettei kapteeni näyttäydykään, ennenkuin koko miehistö on koossa ja laiva lähtövalmiina. Valaanpyyntimatkat voivat venyä niin pitkiksi, etteivät niille lähteneet tapaa omaisiaan kuukausi- ja vuosimääriin. Olisin kuitenkin mieluusti silmännyt päällikköäni ennen lähtöämme ja senvuoksi käännyin takaisin. Tiedustelin Pelegiltä, mistä voisin saada kapteeni Ahabin käsiini.

– Mitä hänestä? Kaikki on kunnossa ja sinut on pestattu palvelukseen.

– Tahtoisin kernaasti nähdä hänet.

– Se tuskin käy päinsä. En tiedä, missä hän tällä hetkellä oleilee. Ehkäpä hän on kotona. Kenties on hän sairas, vaikka ei siltä näytäkään. Hän ei mielellään ole kanssani tekemisissä. Siitä päättelen, ettei hän kovin kaipaa nähdäkseen sinuakaan. Omituinen mies. Ainakin eräitten mielestä. Hyvä mies muuten. Miellyt kyllä häneen aikanaan, Älä ole yhtään huolissasi! Kapteeni Ahab on hieno mies, ehkeipä juuri jumalaapelkääväinen, mutta yhtäkaikki moitteeton. Hän ei lörpöttele turhia, mutta milloin hän jotakin sanoo, on korvat pidettävä auki. Sanon sinulle jo etukäteen: Ahab ei ole mikään jokapäiväinen ihminen. Ahab on käynyt kouluja ja oleskellut ihmissyöjien parissa. Hän on nähnyt suurempia ihmeitä kuin meren ihmeet ovat. Hän on heristellyt keihästään valaitakin voimakkaammille vastustajille. Mutta niinpä hän onkin Ahab, poikaseni, ja vanha Ahab oli niinkuin tiedät, kruunattu kuningas.

– Ja lisäksi sangen turmeltunut. Kun hän kuoli, latkivat koirat hänen vertaan.

– Tulehan tänne, kehoitti Peleg, singoten minuun peloittavan katseen. Yritäpäs toistaa sanasi! Kapteeni Ahab ei ole itse valinnut nimeään. Sen antoi hänelle hänen äitinsä, joka oli leski ja kuoli Ahabin ollessa kahdentoista kuukauden ikäinen. Vanha rouva Tistig Gayheadissa arveli, että tuolla nimellä oli profeetallinen merkitys. Kenties väittävät muutkin hupsut sitä. Mutta minä varoitan sinua. Se on valhe! Tunnen kapteeni Ahabin sangen hyvin, purjehdittuani hänen mukanaan pursimiehenä. Tiedän, että hän on hyvä ihminen, ehkei juuri niin hurskas kuin Bildad, mutta siitä huolimatta oiva mies. Hän kyllä noituukin toisinaan, jotakuinkin niinkuin minä, mutta hän on silti minua paljon parempi. Hän ei tosin ole koskaan ollut kovin iloinen ja varsinkin senjälkeen kuin valas murskasi hänen säärensä on hän ollut tuskastunut ja epätoivoinen, mutta luultavasti se siitä vielä korjaantuu. Ja paina kertakaikkiaan mieleesi, nuori mies: on parempi purjehtia raskasmielisen mutta hyvän, kuin iloisen mutta silti huonon kapteenin alaisena. Herran haltuun – äläkä tuomitse kapteeni Ahabia, vaikka hänellä sattumalta onkin epäonnistunut nimi. Hän on sitäpaitsi naimisissa herttaisen tytön kanssa ja heillä on pieni lapsikin! Älä luule, että hän on toivottomasti hukassa. Ei, nuori mies, vaikka hän onkin onneton ja masentunut, on hänellä paljon hyviä ominaisuuksia.

Poistuin syviin mietteisiin vaipuneena. Tunsin sääliväni kapteeni Ahabia jollakin tavoin, vaikka en tiennyt, minkävuoksi. Ehkäpä syynä oli tuo katkennut sääri. Tunsin myös kunnioittavani häntä, vaikka hänen salaperäisyytensä kismittikin minua. Loppujen lopuksi unohdin hänet kuitenkin, sillä sain muuta ajattelemisen aihetta.

Neljäs luku.

Kuljimme laituria pitkin kunnes tulimme alukselle. Queequeg kantoi valaskeihästään ja kapteeni Peleg huikkasi meille möreällä äänellään tervehdyksen wigwamistaan. Hän huomautti, ettei ollut aavistanutkaan, että kumppanini olisi villi ja ilmoitti, ettei kannibaaleja huolittu laivaan ollenkaan, paitsi kenties, jos voisivat esittää todistuksia tai muita tarpeellisia papereita.

– Mitä tarkoitatte, herra kapteeni? kysyin minä ja loikkasin laivaan, jättäen toverini laiturille.

– Tarkoitan, että hänen on esitettävä paperinsa!

– Niin, säesti kapteeni Bildad ontolla äänellä, nostaen päänsä näkyviin Pelegin takaa. Hänen on osoitettava, että hän on kääntynyt. Pimeyden poika – hän kääntyi Queequegiin – kuulutko mihinkään kristilliseen seurakuntaan?

– Hän tunnustautuu ensimmäiseen Pyhien yhteyteen, vastasin minä. Sivumennen sanoen kääntyvät monet nantucketilaisissa laivoissa palvelevat tatuoidut villit lopulta kristinuskoon.

– Pyhien yhteyteen? huusi Bildad. Mitä se merkitsee? Pitävätkö he kokouksiaan Colemanin diakonisen deuteronomisen seurakunnan huoneustossa?

Hän tarttui kakkuloihinsa, puhdisti niitä suurella, keltaisella nenäliinalla ja sijoitti ne jälleen nenälleen. Sitten hän kömpi esiin wigwamista ja nojautui hieman jäykästi kaiteeseen, silmäillen suopeasti Queequegia.

– Kauanko hän on heihin kuulunut? Tuskinpa vielä kovin kauan?

– Tuskin, arveli Pelegkin. Lieneekö edes kunnollisesti kastettu? Olisi ainakin luullut hänen kirotun sinisten kasvojensa vähän vaalenneen.

– Onko totta, huudahti Bildad, että tämä filistealainen kuuluu diakoniseen deuteronomiseen seurakuntaan? En ole koskaan häntä siellä nähnyt, vaikka itse käyn siellä joka päivä.

– En tiedä mitään diakonisista deuteronomisista seurakunnista, mutta sen tiedän, että Queequeg on syntynyt Pyhien yhteydessä. Queequeg on itse diakoni.

– Nuori mies, virkkoi Bildad totisena, sinä pidät minua pilkkanasi. Selitä, nuori heettiläinen. Mitä kirkkoa tarkoitat? Vastaa!

Olin joutunut ahtaalle.

– Tarkoitan sitä apostolista kirkkoa, johon te ja minä, kapteeni Peleg ja Queequeg, me kaikki, kuulumme. Suurta uskovaisten seurakuntaa, joka aina on ollut olemassa, joka aina pysyy.

– Nuori mies! sanoi Peleg, astuen lähemmäksi, sopisit paremmin lähetyssaarnaajaksi kuin palvelukseen etumaston vaiheilla, Noin hyvää saarnaa en ole aikaisemmin kuullut. Eipä itse isä Mapplekaan olisi pystynyt sanomaan tuota etevämmin kuin sinä, ja kuitenkin on hän, jos kukaan, asioista selvillä. Tulkaahan laivaan vain. Papereista ei enää puhettakaan. Sano Quohogille tai mikä hänen nimensä oli, että hänkin pääsee mukaan. Kas vain, hänellähän on keihäskin ja päälle päätteeksi hyvän näköinen. Kuulehan, Quohog tai mikä sinä olet, joko sinä aikaisemmin olet ollut valaanpyynnissä? Olisitkohan jo varemmin tappanut valaita?

Vastaamatta sanaakaan loikkasi Queequeg vallattomasti laivaan ja siitä edelleen valasveneeseen, taivutti vasenta polveaan sivulle, kohotti keihäänsä ja huusi: – Kapteeni nähdä ne pieni rasvasilmä tuolla vedessä? Nähdä, hah? Hyvä, kapteeni nyt luulla ne olla valaansilmiä. – Hän tähtäsi tarkasti ja seuraavassa tuokiossa sinkosi harppuuni vanhan Bildadin hatunlieriä hipaisten suoraan kannen yli keskelle kimaltelevaa rasvaläikkää.

– No! sanoi Queequeg kelaten keihäänsä takaisin. Te luulla se olla valaskalan silmä, nyt valaskala olla kuollut.

– Joudu, Bildad, virkkoi Peleg, joka oli pahasti säikähtänyt ohi viuhuvaa keihästä, joudu laittamaan sopimuspaperit kuntoon. Meidän on välttämättä saatava Hedgehoog, Quohog tarkoitan, yhteen valasveneistä. Hei, Quohog, annamme sinulle yhdeksännenkymmenennen osan saaliista. Niin paljon ei vielä ainoakaan nantucketilainen valaankeihästäjä ole ansainnut.

Menimme kajuuttaan ja tuotapikaa oli Queequeg suureksi ilokseni liitetty samaan miehistöön, johon minäkin kuuluin.

Kun kaikista muodollisuuksista oli selvitty, kääntyi Peleg puoleeni sanoen: – Quohog tuskin osaa kirjoittaa. Kuulehan Quohog, osaatko kirjoittaa nimesi, vai teetkö puumerkin?

Queequeg ei joutunut hämilleen – olihan hän palvellut valaanpyyntilaivoissa aikaisemminkin – vaan tarttui sulkakynään ja riipusti käsivarteensa tatuoidun kuvion näköisen merkin väärin kirjoitetun nimensä alle seuraavaan tapaan:

     Quohog

hänen + puumerkkinsä.

Sillävälin tuijotti kapteeni Bildad totisena kumppaniani. Vihdoin hän nousi, tutki laajat taskunsa ja veti esiin joitakin papereita, m.m. lentolehtisen, jonka otsikosta saatoin lukea sanat "Viimeinen tuomio eli Niinkauan kuin vielä on aikaa."

Hän ojensi vihon Queequegille, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi vakavana häntä silmiin: – Pimeyden poika, minun on täytettävä velvollisuuteni sinua kohtaan, koska kerran laivan osakkaana tunnen olevani vastuussa miehistön sieluista. Pelkään sinun yhä palvelevan Baalia. Luovu Baalista ja hirmuisista lohikäärmeistä? Valmistaudu viimeiselle tuomiolle ja katso, ettet kulkuasi helvetin kuiluun ohjaa!

– Riittää, Bildad. Älä tärvele häntä, huusi Peleg. Hurskaista harppuunimiehistä ei ole meripojiksi.

– Peleg! moitti Bildad kohottaen kätensä. Me olemme läpäisseet monet vaarat. Sinä tiedät, mitä kuolemanpelko on. Miten voit lörpötellä noin kevytmielisesti? Sanohan, etkö ajatellut kuolemaa ja viimeistä tuomiota silloin kuin kapteeni Ahabin kanssa matkustaessasi jouduit taifunin kynsiin Japanin lähistöllä?

– Onko mokomata kuultu? Peleg tunki kätensä syvälle taskuihinsa ja marssi kojussa edestakaisin. Roskaa! Vielä siinä olisi pitänyt ehtiä ajatella kuolemaa ja viimeistä tuomiota, kun joka hetki pelkäsimme laivan uppoavan. Ei meille sellaiseen ollut aikaa. Kaikki "Pequodin" kolme mastoa taittuivat hirveällä rytinällä ja meri lakaisi alusta peräkantta myöten. Ajattelimme elämää ja tiukasti sittenkin. Ajattelimme, miten saisimme hätämastot pystyyn ja miten pääsisimme satamaan. Sitä me ajattelimme!

Bildad ei puhunut enää mitään, napitti vain takkinsa ja saapasteli kannelle. Seurasimme hänen jäljessään. Hän pysähtyi muutamien purjetta paikkaavien miesten vaiheille, katseli heidän työtään ja kumartui silloin tällöin ottamaan talteen tilkun tai rihmanpätkän, jotka muuten olisivat menneet hukkaan.

Viides luku.

– Oletteko ottaneet pestin? Tämän kysymyksen viskasi Queequegille ja minulle eräs muukalainen, meidän ollessamme poistumassa "Pequodista". Mies pysähtyi eteemme ja osoitti paksulla etusormellaan alusta. Hän oli verrattain kehnoissa pukimissa, takki oli kulunut ja housut paikatut. Kasvoissa huomasin rumia rokonarpia.

– Oletteko ottaneet pestin? kertasi hän.

– "Pequodissako"? kysyin minä ja koetin samalla tarkata hänen kasvojaan.

– "Pequodissapa" juuri, sanoi hän, nykäisi käsivartensa takaisin ja tuikkasi etusormensa pystyyn kuin pistimen ikään.

– Kyllä, sanoin. Olemme äsken allekirjoittaneet sopimuksen.

– Ettekö ollenkaan pelkää?

– Minkä vuoksi?

– Oh, eihän pelossa ole mitään pahaa, sanoi hän nopeasti. Olen tuntenut monta pelokasta poikaa, joiden arkuus on pelastanut heidät suurista ikävyyksistä.

– Mitä te höpisette? kysyin minä.

– Hän on kyllä saanut osansa, sanoi muukalainen, pannen erikoisesti painoa hän-sanaan.

– Queequeg, tuumailin minä, lähtekäämme nyt. Tuo mies ei ole oikein selväpäinen. Hän puhuu ihmisistä, joista meillä ei ole aavistustakaan.

– Hetkinen vain, pidätti vieras. Ettekö tosiaan ole nähneet tuota vanhaa salamaa?

– Ketä te vanhalla salamalla tarkoitatte? utelin minä.

– Kapteeni Ahabia!

– Mitä? "Pequodin" päällikköäkö? Hänhän on sairas, mutta toipunee kyllä piakkoin.

– Toipunee piakkoin! virnisteli muukalainen. Katsokaapas tänne. Jos kapteeni toipuu, toipuu minun vasen käsivartenikin.

– Mitä te Ahabista tiedätte?

– Mitä teille on hänestä kerrottu?

– Tiedän vain, että hän on oiva valaanpyytäjä ja kunnon päällikkö.

– Aivan oikein. Mutta kiirettä saatte pitää täyttäessänne hänen käskyjään. Arvatenkaan ei teillä ole tietoa siitä, että hän Kap Hornin tienoilla makasi kuolleena kolme päivää ja kolme yötä ja että hän Santassa alttarin edessä sai kokea hirveitä asioita. Ette kai myöskään ole kuulleet, että hän on sylkenyt hopeamaljaan tai että hän viime matkallaan kadotti toisen jalkansa?

– En käsitä, mitä te tarkoitatte, eikä sillä ole väliäkään. Minusta tuntuu kuin olisi yläpäässänne jotakin vikaa. Jos puhutte "Pequodista" ja sen päälliköstä, niin tietäkää että minä olen täysin selvillä siitä, miten kapteeni Ahab menetti toisen jalkansa.

– Tiedättekö tosiaankin kaiken?

– Jotakuinkin.

Sormi pystyssä ja katse luotuna "Pequodiin" viipyi tuo kerjäläispukuinen muukalainen edessämme miettivän ja huolestuneen näköisenä. Yhtäkkiä hän kiivastui ja huudahti: – Oletteko jo allekirjoittaneet palvelusitoumuksen? Jos olette, ei asia ole enää autettavissa. Mikä tapahtuu, se tapahtuu. Suojelkoon teitä taivas! Huomenna leikki alkaa. Olkoon Herra teidän kanssanne! Suokaa anteeksi, että olen pidättänyt teitä.

– Jos teillä on jotakin tärkeätä sanottavaa, niin puhukaa suunne puhtaaksi. Mutta jos yritätte laskea typerää leikkiä kustannuksellamme, niin siitä ei tule kerrassaan mitään, sanoin minä.

– Hyvin sanottu, tuollaisesta puheesta minä pidän. Olette varmasti paikallanne tuossa laivassa. Toivotan teille hyvää huomenta, toverit!

– Meitä ette hämää, hyvä ystävä. Salaperäiseksi voi ken hyvänsä heittäytyä.

– Terve vain, pojat, terve!

– Tule, Queequeg, sanoin, jätetään tuo hupsu rauhaan. Tahtoisitteko kuitenkin sanoa nimenne...

– Elias.

Lähdimme liikkeelle, pohtien kuulemaamme. Tuskin olimme kuitenkaan kulkeneet sataakaan jaardia, ennenkuin minusta alkoi tuntua, että meitä seurattiin. Oliko Elias lähtenyt kulkemaan jäljessämme?

En hiiskunut Queequegille mitään, vaan astelin eteenpäin hänen rinnallaan. Kääntyisikö "varjomme" seuraavastakin kulmasta? Kyllä. Tekikö hän meistä kenties pilkkaa? Hänen lörpöttelynsä alkoi herättää minussa hämärää pelkoa. Ajattelin kapteeni Ahabin murskattua säärtä, hopeamaljaa, rouva Tistigin ennustusta ja kapteeni Pelegin kertomusta. Kun halusin päästä varmuuteen siitä, seurasiko Elias meitä todella, menin Queequegin kanssa kadun poikki. Mutta Elias jatkoi matkaansa suoraan eteenpäin luomatta meihin katsettakaan. Päästin helpotuksen huokauksen ja ajattelin, että loppujen lopuksi olin ollut levoton ihan suotta.

Kuudes luku.

Pari päivää kului. "Pequodia" hommattiin kuumeisella kiireellä lähtökuntoon. Vanhoja purjeita parsittiin, uusia tuotiin, suuria kangaskääröjä kannettiin ja mahtavia köysikimppuja varustettiin taklausta varten. Kapteeni Peleg tuskin kävi maissa ollenkaan. Hän istui vain wigwamissaan ja piti miehiä tarkasti silmällä. Bildad osti kaikki varustarpeet, ja miehet häärivät kölin kupeella ja köysistössä otsa hiessä. Vielä samana päivänä, jona Queequeg allekirjoitti palvelussopimuksensa, saivat majataloissa asuvat miehet käskyn tuoda kirstunsa laivaan, sillä saattoi käydä niin, että meidän oli hyvinkin pian laittauduttava vesille. Queequeg ja minä päätimme viettää aikamme maissa niin pitkälle kuin suinkin. Turhaksi osoittautui kuitenkin tällainen hoppu. Laiva nytkähteli ankkuriköysissään vielä useita päiviä. Oli vielä paljon tekemistä ja hankkimista, ennenkuin päästäisiin lähtemään.

Taloudessa tarvitaan paljon ja monenlaista tavaraa; vuoteita, kattiloita, veitsiä, haarukoita, lapioita, pöytäliinoja, pihtejä ja jos jonkinlaista muuta kamaa. Samoin on laita valaanpyyntimatkalla, joka voi venyä kolmenkin vuoden pituiseksi. Aavalla merellä ei ole kauppiaita, lääkäreitä, leipureita eikä pankkiireja. Kauppalaivat ovat siinä suhteessa paremmin varustetut. Satamiin on pitkä matka ja senvuoksi täytyy valaanpyyntilaivassa olla kaikenlaista varavarustetta, varaveneitä, vararaakoja, varataljoja ja varakeihäitä. Vain varakapteeni ja varalaiva puuttuvat!

Kapteeni Bildadin sisar, laihahko, vanha nainen, mutta tarmokas ja hyväsydäminen, auttoi meitä tehokkaasti, pitäen huolta siitä, ettei laivasta mitään puuttuisi, kun vesillelähdön aika tuli. Hän sai lempinimen "Charity-täti" [charity = ihmisrakkaus, armeliaisuus. – Suom.], eikä suotta, sillä kaikkien mukavuudesta hän huolehti väsymättömän uutterasti.

Myös Bildad ja Peleg hyörivät aamusta iltaan. Bildad hypisteli pitkää tavaraluetteloa ja kun hän huomasi jotakin puuttuvan, piirusti hän merkin paperiinsa. Silloin tällöin pistäysi Peleg valasteltastaan kannelle, karjui käskyjä ruumassa ja köysistössä heiluville miehille ja vetäytyi sitten takaisin haukkumasanoja mutisten. Tiedustelin tämän tästäkin kapteeni Ahabia, mutta minulle vastattiin vain, että hänen toipumisensa edistyi hyvin ja että hän saattaisi ilmestyä laivaan minä päivänä hyvänsä. Tosin minua ei oikein miellyttänyt ajatus, etten ehkä saisi nähdä päällikköäni, ennenkuin vasta merellä, mutta koetin karkoittaa levottomuuteni ja vihdoinkin ilmoitettiin meille, että laiva oli valmis lähtöön.

Seitsemäs luku.

Kello lähenteli kuutta aamulla meidän kompuroidessamme laiturille. Oli vielä melko pimeä ja lisäksi peitti sumu näköalan.

– Tuolla liikuskelee joitakin matruuseja, ellen erehdy, sanoin Queequegille. Luullakseni nostetaan ankkuri jo auringon noustessa. Tulehan!

– Seis! huusi joku takaapäin. Samalla laskeutui käsi olkapäälleni. Eliashan siinä oli.

– Joko tuli lähtö?

– Pois käpälät! komensin minä.

– Mennä matkoihinsa! neuvoi Queequeg hartioitaan pudistellen.

– Tehän aiotte laivaan?

– Niin aiomme, sanoin minä. Mitä te täältä etsitte? Minusta tuntuu, mister Elias, kuin olisitte aikalailla hävytön.

– Taivas varjelkoon, en suinkaan! virkkoi Elias katsoen ihmeissään Queequegista minuun.

– Ystäväni ja minä olisimme teille sangen kiitollisia, jos menisitte matkoihinne. Me aiomme lähteä Intian merelle ja Tyynelle merelle, emmekä halua myöhästyä laivasta.

– Hei, kuulkaahan! huusi Elias jälkeemme, kun lähdimme liikkeelle.

– Älä välitä hänestä, sanoin minä. Jatkakaamme matkaa, Queequeg.

Mutta Elias liittyi jälleen seuraamme ja laski kätensä, olkapäälleni: – Ettekö äsken olleet näkevinänne eräitten miesten menevän tuohon laivaan?

Hänen kysymyksensä kummastutti minua hieman ja sanoin: – Kyllä. Minusta näytti kuin olisi sinne mennyt neljä tai viisi miestä. Mutta he tuntuivat jollakin merkillisellä tavalla haihtuvan usvaan.

– Tosiaankin, he haihtuivat, haihtuivat aivan tavattomassa määrässä, tuumi Elias. Toivotan teille hyvää huomenta!

Emme kuitenkaan päässeet hänestä eroon, sillä tuokion kuluttua hän taas lähestyi meitä ja kosketti olkapäätäni. – Yrittäkääpä löytää se tällä kertaa.

– Mikä sitten?

– Huomenta vain! Jälleen hän kääntyi lähteäksensä, mutta pysähtyi ja huomautti: – Tahdoin vain varoittaa teitä. Näkemiin, vaikka emme luultavasti tapaakaan toisiamme pitkiin aikoihin! Lausuttuaan nämä sekavat sanat painui hän vihdoinkin tiehensä jättäen meidät ihmettelemään käytöstään.

Laivassa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kajuuttain ovet olivat sisäpuolelta salvassa. Etukajuutan luukku oli kuitenkin avoinna. Kun näimme valon pilkoittavan sieltä, menimme sisään ja tapasimme vanhan, risaisen, verkanuttuun pukeutuneen taklaasityömiehen, joka makasi pitkin pituuttaan kahdella kirstulla; hän oli vaipunut syvään uneen.

– Minnekähän ne matruusit, jotka äsken näimme, mahtoivat häipyä? ihmettelin minä. Ilmeisesti ei Queequeg kuitenkaan ollut laiturilla ollessaan heitä nähnyt, ja minäkin olisin kenties pitänyt heitä näköharhana, ellei Elias olisi heistä huomauttanut. Minusta tuntui, että meidän nyt oli parasta istuutua odottamaan ja kehoitin Queequegia painamaan puuta. Hän tunnusteli nukkuvan selänpäätä, ikäänkuin varmistuakseen siitä, että se oli tarpeeksi pehmeä, ja valitsi sen sitten muitta mutkitta istuimekseen.

– Herran tähden, Queequeg, mitä sinä aiot tehdä? taivastelin minä.

– Hyvin hyvä istuin, vakuutti Queequeg. Ei lainkaan hänen kasvonsa käydä hullusti. Meillä aina olla tällainen tapa.

– Sanotko tuota ruumiinosaa kasvoiksi? Sangen hienotunteista, mutta kuulehan, miten raskaasti hän hengittää. Nouse pois, Queequeg, sinä olet liian painava. Ykskaks käy sinun kasvoillesi hullusti. Hän rusikoi sinut pahanpäiväisesti, jos herää.

Queequeg totteli ja sytytti piippunsa. Minä kyyhöttelin nukkuvan miehen toisella puolella. Ojentelimme vuorotellen piippua toisillemme hänen ylitseen. Sillä välin kertoili Queequeg minulle siansaksallaan, ettei hänen kotimaassaan käytetty enempää tuoleja kuin sohviakaan. Kuninkaat ja päälliköt harrastivat niiden asemesta alamaistensa pehmeimpiä ruumiinosia ja huoneitten sisustuksen mukavuutta lisättiin usein kymmenkunnalla laiskalla miehellä, jotka sijoitettiin sinne tänne pylväitten ympärille ja muihin sopiviin paikkoihin. Matkoilla olivat tällaiset liikkuvat istuimet varsin tervetulleita, etenkin jos oli levättävä kosteissa rämeseuduissa.

Jutellessamme kävi nukkuva lopulta levottomaksi, vääntelehti kyljeltä toiselle ja heräsi vihdoin. Hierottuaan silmiään hän kysyi: – Ketä te olette?

– Pestin ottaneita, vastasin minä. Milloin laiva lähtee?

– Vai niin, te aiotte mukaan. Lähdemme tänään. Kapteeni tuli laivaan eilen illalla.

– Kuka – kapteeni Ahabko?

– Hänpä tietenkin.

Aioin jatkaa kyselemistäni, mutta samassa kuului kannelta melua.

– Hei, Starbuck on jo pystyssä, totesi taklaasityömies. Hän on pursimies, siivo ja nuhteeton veikko. Minun täytyy lähteä. Hän nousi kannelle ja me hänen jäljessään.

Aurinko kohosi jo taivaanrannalle. Kaksin ja kolmisin alkoivat miehet ilmestyä kannelle. Pian oli hyörinä täydessä käynnissä. Kapteeni Ahabia vain ei näkynyt. Hän pysytteli visusti suljettujen ovien takana.

Kahdeksas luku.

Kun viimeinkin taklaasityömiehet olivat poistuneet, "Pequod" irroitettu laiturista ja Charity-täti jättänyt aluksen, lahjoitettuaan langolleen Stubbille yömyssyn ja stuertille vararaamatun, ilmestyivät kapteeni Peleg ja Bildad kajuutastaan ja Peleg sanoi ensimmäiselle upseerille:

– Oletko varma, Starbuck, että kaikki on kunnossa? Kapteeni Ahab on jo lähtövalmis. Puhuttelin häntä äsken. Kokoontukoot nyt kaikki tänne. Ja kiiruusti, hitto vieköön!

– Älä manaa, vaikka sinulla onkin kiire, Peleg, nuhteli kapteeni Bildad. Jouduhan kuitenkin, Starbuck-ystävä, ja tee, niinkuin käsketty on.

Mikä nyt oli hätänä? Joko lähdettiin? Peleg ja Bildad teiskaroivat peräkannella kuin laivanpäälliköt ainakin. Kapteeni Ahabia ei vieläkään näkynyt. Sanottiin, että hän yhä viipyi hytissään. Häntä ei vielä tarvittu, vastahan nyt nostettiin ankkureita. Aluksen ohjaaminen merelle oli luotsien asia.

Tällä haavaa ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella kapteeni Ahabia sen enempää. Kapteeni Peleg oli täydessä touhussa. Hän puheli ja jakeli käskyjä sydämensä pohjasta.

– Peräkannelle, te nuoret pojat! huusi hän isonmaston juurella vetelehtiville miehille. – Starbuck, aja heidät peräkannelle!

– Purkakaa teltta! oli seuraava käsky. Niinkuin jo mainitsin, pystytettiin teltta vain maissaoloajaksi.

– Ankkurivintturille! Taivahan tasakäpälä! Irti! Miehistö säntäsi kiireen kaupalla puolapyörän ääreen.

Ankkurin noustua asettuu luotsi tavallisesti keulapuolelle. Nyt nähtiin Bildadin kiirehtivän keulalaidalle kurkkimaan, sillä hän ja Peleg luotsasivat aina itse satamasta ne laivat, joissa heillä oli osuus, säästääkseen luotsirahat. Vähän väliä hän veisasi jotakin kaameaa virttä innostuttaakseen muka vintturissa työskenteleviä miehiä, jotka puolestaan hoilasivat laulua Booble Alleyn tytöstä. Ja tämä tapahtui siitä huolimatta, että Bildad joitakin päiviä aikaisemmin oli kieltänyt kaikkinaisten maallisten laulujen laulamisen ja vaikka Charity-täti oli joka miehelle antanut vihkosen Wattsin hartauskirjoituksia.

Sillävälin piti kapteeni Peleg silmällä peräkantta ja heilui edestakaisin kuin vimmattu. Pelkäsin hänen upottavan koko aluksen, ennenkuin ankkuri ehtisi kuiville. Keskeytin työni hetkeksi ja neuvoin Queequegia tekemään samoin. Eikö ollut vaarallista lähteä tuollaisten luotsien kuljetettavaksi? Kauan en kuitenkaan ehtinyt asiaa pohtia, ennenkuin jo sain takaapäin aika töytäyksen ja kun pyörähdin ympäri huomasin kapteeni Pelegin vetävän jalkansa takaisin välittömästä läheisyydestäni. Olin saanut ensimmäisen potkuni.

– Noinko vintturia käsitellään kauppalaivoissa? karjui hän. Niska kyrmyyn ja työnnä, sinä pölkkypää! Työntäkää, joka mies, sanon minä. Quohag! Sinä punapartainen! Hei! Puskekaa, keltanokat! Pitäkää silmät auki!

Hän kierteli perävintturia ja käytti kainostelematta jalkaansa tehostaakseen työtä. Bildad veisasi tyynenä virttään.

Lopulta saatiin ankkurit ylös. Purjeet nostettiin ja alus liukui väljemmille vesille. Lyhyen talvipäivän kääntyessä iltaan olimme jo valtamerellä, jonka jäätyvät kuohut pian pukivat laivamme kiiltävään panssariin. Pitkät valaanhampaat kannella kimalsivat kuun hohteessa ja keulalaidasta riippui mahtavia jääpuikkoja, jotka muistuttivat norsun hampaita. Bildad otti ensimmäisen vahdin ja kun laiva sukelsi vihertävään mereen, myrskytuuli alkoi ulvoa ja köysistö laulaa, silloin kuultiin selvästi Bildadin voimakas veisuu:

    "Vetten takana on vehmas maa.
    Ah, kenpä virtaa vuolasta säikkyy?
    Israel Jordanin luokse näin saa.
    Toisella puolella Kanaan jo väikkyy."

Vihdoin päästiin niin syville vesille, että luotsit kävivät tarpeettomiksi. Suuri purjevene, joka oli seurannut laivaa, ohjasi nyt sen kylkeen. Kapteenit Peleg ja Bildad ryhtyivät heittämään hyvästiä. Heidän oli vaikea erota aluksesta, joka lähtisi pitkälle ja vaaralliselle matkalle ja johon oli kiinnitetty tuhansia työläästi ansaittuja dollareita. Vanha Bildad-raukka seisoi kauan kahden vaiheilla kannella ja juoksi sitten takaisin kajuuttaan noustakseen taas tovin kuluttua kannelle. Hän tuijotti merelle ja sitten etääntyvää maata, vilkuili oikealle ja vasemmalle ja hypisteli mietteissään touvin pätkää. Sitten hän kouraisi Pelegin kättä, kohotti laivalyhtyä ja katsoi häntä lujasti silmiin.

Peleg käyttäytyi tyynemmin, mutta vavahti kuitenkin lyhdynvalon osuessa hänen kasvoihinsa. Hänkin pistäytyi vähänväliä kajuutassa, mutta malttoi lopulta mielensä ja sanoi toverilleen: – Kapteeni Bildad, vanha kumppani, meidän on lähdettävä. Isoraaka takaisin! Irroittakaa vene. Varovasti vain! Tule, Bildad, vanha veikko! Jos sinulla on jotakin sanomista, niin sano pian. Onnea matkalle, Starbuck, onnea, Stubb, onnea, Flask! Näkemiin! Kolmen vuoden kuluttua tavataan ja silloin odottaa teitä kutakin Nantucketissa höyryävä tervetuliaisateria!

– Jumala siunatkoon teitä, mutisi vanha Bildad. Toivoakseni suosii teitä kaunis ilma. Te tarvitsette kaikki auringonpaistetta, varsinkin kapteeni Ahab, jotta hän voisi liikkua keskuudessanne. Hoitakaa veneitä hyvin, keihästäjät! Seetripuun hinta on tänä vuonna noussut kolmella prosentilla. Älkää unohtako rukoilla. Purjeneulat ovat vihreässä kirstussa. Älkää tehkö suotta työtä sapattina. Muista kuudetta käskyä, Flask, kun saavutte saarille! Onnea matkallenne! Säästäkää voita ja katsokaa, ettei juusto pääse pahenemaan, Se maksaa kaksikymmentä senttiä naula ja – –

– Tule nyt, Bildad, ja jätä juttusi! Peleg kiskoi toverin mukaansa ja molemmat hyppäsivät veneeseen.

Laiva ja purjevene erosivat. Niiden välillä huokui kostea, öinen tuuli. Kirkuva lokki lensi ylitsemme. Kohotimme kolminkertaisen hurraahuudon ja soluimme aavalle Atlantille.

Yhdeksäs luku.

"Pequodin" ylipursimiehenä toimi Starbuck, joka polveutui nantucketilaisesta kveekarisuvusta. Hän oli kookas ja vakava. Vaikka hän olikin syntynyt jääkylmällä rannikolla, kesti hän mainiosti kuumien seutujen helteen ja hänen ihonsa oli paksua kuin mäntti. Intiassakin pysyi hänen verensä raikkaana kuin vientiolut. Kolmekymmentä paahtavaa kesää oli hän nähnyt ja ne olivat hänen ruumiistaan kuivanneet kaiken ylimääräisen lihan. Silti hän oli verraten pulskan näköinen ja karaistunut sekä hellettä että pakkasta vastaan. Hän toimi moitteettomasti kuin patenttikello, oleskelipa sitten missä vyöhykkeessä tahansa, ja hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että hän oli kokenut jos jotakin.

Ollakseen vain merimies oli hän koonnut tavattoman runsaan tietovaraston. Yksinäinen elämä aavoilla ulapoilla oli tehnyt hänet taikauskoiseksi, mutta se oli älyyn eikä tietämättömyyteen pohjautuvaa taikauskoa. Monesti sulattivat ulkonaiset merkit ja sisäiset ounastukset jään hänen sielustaan, mutta helpoimmin se tapahtui silloin kuin ajatukset palasivat kotiin jääneen vaimon ja lapsen luo. Sellaisina hetkinä hänen luontainen tunteettomuutensa tykkänään kaikkosi.

– En halua veneeseeni ainoatakaan miestä, joka ei pelkää valasta, sanoi hän usein.

Tällä hän ilmeisesti tarkoitti, että vain se, joka osaa arvioida vaaran oikein, on rohkea, ja että uskalikko on paljon vaarallisempi toveri kuin pelkuri.

– Niin, niin, tuumi Stubb, toinen upseeri, Starbuck on koko valaanpyytäjäin ammattikunnan huolellisin mies.

Starbuck ei etsinyt vaaroja. Rohkeus oli hänen mielestään vain hyödyllinen ominaisuus, jonka piti olla olemassa siltä varalta, että vaara yllättäisi. Ehkäpä hän myös ajatteli, että rohkeus kuului niihin lukuisiin tarvikkeisiin, jotka valaanpyyntialuksessa olivat välttämättömät, mutta joita silti piti käytellä säästäen.

Hänen mieleensä ei olisi koskaan juolahtanut laskea pyyntiveneitä vesille auringon mentyä mailleen. Yhtä vähän olisi hän ryhtynyt ahdistamaan valasta, joka oli ehtinyt valmistautua taisteluun. Olen lähtenyt pyytämään valaita, ajatteli Starbuck, ansaitakseni leipäni, enkä suinkaan heittämään henkeäni, jotta ne voisivat elää. Starbuck tiesi, että sadat ihmiset saavat valaanpyynnissä surmansa. Niin oli käynyt hänen oman isänsäkin. Vieläpä hänen veljensäkin murskatut luut lepäsivät jossakin valtameren pimeässä syvyydessä.

Mutta tällaisista muistoista ja taikauskostaan huolimatta oli Starbuck alati reippaalla tuulella. Kenties olivat hänen kärsimyksensä vain jättäneet jonnekin hänen sisimpäänsä orastavan masennuksen, joka ajan täytyttyä imisi tyhjiin uljuuden. Hänen uljuutensa näet oli sitä laatua, joka ei jätä pelotonta ihmistä pulaan taistelussa merta, myrskyjä ja valaita vastaan, mutta joka niinsanoakseni henkisten kauhujen yllättäessä kärsii haaksirikon, olipa kysymyksessä miten voimakas mies hyvänsä.

Jos minun tässä tarinassa pitää kertoa Starbuck-paran urheuden täydellisestä romahduksesta, kysyy se minulta ehkä enemmän rohkeutta kuin minulla on. Ihmissielun urheuden luhistuminen on peloittava asia. Olkootpa vain ihmiset roistoja, narreja ja rikollisia, joka tapauksessa on ihminen ihanteellisessa mielessä niin jalo, ihmeellinen ja ylevä olento, että hänen kanssaihmistensä tulisi uhrata kalleimmatkin vaatteensa verhoamaan tahrat! Meissä piilee puhtoinen miehuus, joka jää koskemattomaksi, vaikkapa myrskyt ja sairaus ruumista runtelevatkin. Mutta tämä arvokkuus ei liity kuninkuuteen tai maalliseen mahtiin. Se ei esiinny virkapuvussa, vaan siellä, missä käsi heiluttaa kuokkaa tai iskee niittiä kiinni. Se arvokkuus on alkuisin Jumalasta!

Kymmenes luku.

Stubb oli toinen pursimies. Hän oli kotoisin Cod-niemeltä. Riuska veikko, joka ei koskaan peljännyt, mutta joka ei myöskään ollut tyhmänrohkea. Hän suhtautui koettelemuksiin tyynesti ja vaarallisimmallakin pyyntiretkellä käyttäytyi hän yhtä maltillisesti kuin vuodeksi palvelukseen sitoutunut nikkarinsälli. Virkkuna ja hyväntuulisena ohjasi hän pyyntivenettään, aivan kuin olisi hengenvaarallinen yritys juhla-ateria ja soutajat kutsuvieraita. Päästyään valaan läheisyyteen käsitteli hän harppuuniaan yhtä varmasti ja täsmällisesti kuin kattilanpaikkuri vasaraansa. Ja ratkaisun hetkenä lauloi hän vanhoja merimieslaulujaan merihirviön raivotessa. Kuolemaa hän tuskin ajatteli ollenkaan. Jos hän joskus runsaan aterian syötyään sattumalta joutui koskettelemaan sitäkin asiaa, suhtautui hän siihen kuin hyvä merimies, joka kuultuaan ylhäältä vartijan huudon heti on valmis kapuamaan mastoon. Silloin vasta oli aika kiirehtiä, ei ennen.

Stubb ei suotta mieltään raskauttanut. Jokaisella on taakkansa kannettavanaan. Jos välistä ilmestyi solmu lankaan, palautti piippu hyvän tuulen. Lyhyt, musta nysä oli vain osa Stubbin naamasta niinkuin hänen nenänsäkin. Hän ei olisi voinut unohtaa piippuaan kajuuttaan paremmin kuin nenäänsäkään. Hänellä oli kokonainen läjä piippuja, jotka aina olivat polttokunnossa ja ulottuvilla. Heti kajuuttaan kömmittyään alkoi hän poltella niitä, täyttäen aina loppuunpoltetun uudelleen. Kun Stubb pukeutui, ei hän suinkaan aloittanut vetämällä housuja jalkaansa, vaan tuikkasi ensin piipun suuhunsa ja muisti vasta sitten vaatteet.

Kolmas upseeri aluksessamme oli Flask, kotoisin Vineyardin Tisburystä. Hän oli vähänläntä, terve nuorukainen, vallan erikoisesti valaisiin innostunut. Kuulosti siltä kuin olisivat jo suuret Leviathanit aikoinaan loukanneet hänen esi-isiään, niin että hänen kunnia-asianaan oli nujertaa noita otuksia, missä ikinä hän niitä tapasikin. Hän ei kunnioittanut niitä vähimmässäkään määrässä, vaan väitti, että valas oli vain jättiläiskokoinen hiiri tai korkeintaan valtava ojamyyrä. Sen tappaminen ei toki kysynyt muuta kuin hiukan aikaa ja vaivaa. Tällainen hieman typerä pelottomuus lähenteli jo huimapäisyyttä. Flask nautti valaitten vainoamisesta, ja Kap Hornin kiertäminen kolme vuotta kestävällä matkalla oli hänestä suoranainen huvi.

Starbuckilla, Stubbilla ja Flaskilla oli tärkeä tehtävä. He olivat "Pequodin" kolmen pyyntiveneen päälliköitä. Kun kapteeni Ahab kokosi joukkonsa taisteluun valaita vastaan, toimivat he komppanianpäällikköinä. Tämä valiokolmikko hoiteli kahakassa pitkiä keihäitä, harppuuninlinkoojien tehdessä peitsimiesten virkaa.

Valaanpyynti muistuttaa ritariturnausta. Jokaisen upseerin rinnalla seisoo harppuunimies tai veneperämies, joka ojentaa hänelle uuden keihään, jos ensimmäinen taittuu tai sivuuttaa maalin. Päällikön ja aseenkantajan välillä vallitseekin senvuoksi läheinen suhde. On aivan paikallaan, että tässä lukijalle esittelemme "Pequodin" asepojat.

Ensiksi mainittakoon Queequeg, jonka ylipursimies oli valinnut apulaisekseen. Queequeg on kuitenkin jo entuudestaan tuttu, niin että häntä ei ole tarvis tarkemmin kuvata.

Stubbin apulainen oli nimeltään Tashtego. Hän oli puhdasverinen intiaani Gay Headista, kuulusta punanahkojen kylästä, josta Nantucket jo pitkät ajat oli saanut parhaat harppuuninkäyttäjänsä. Valaanpyytäjät nimittävätkin heitä tavallisesti gayheadilaisiksi. Tashtegolla oli pitkä, ohut, sinertävänmusta tukka, ulkonevat poskiluut ja ympyriäiset, mustat silmät, joissa oli aivan tavaton kiilto. Hän oli ylpeän, sotaisan metsästäjäkansan jälkeläisiä, mutta sensijaan että hän aikaisemmin oli väijynyt hirviä aarniometsissä, ajoi hän nyt takaa valaita valtamerillä. Nähdessään hänen notkean, joustavan ruumiinsa, teki melkein mieli vanhojen puritaanien tavoin uskoa, että nämä villit intiaanit olivat ilmojen haltijain poikia.

Kolmas harppuunimies oli Daggoo, jättimäinen, pikimusta neekeri, joka käyttäytyi kuin jalopeura. Hänen korvissaan kiilui valtava kultarengaspari. Jo nuorena oli Daggoo antautunut valaanpyytäjien palvelukseen ja siitämisin oli hän käynyt vain Nantucketin ja villien saarten satamissa. Laivanvarustajat eivät suuresti välittäneet siitä, mitä lajia ihmisiä laivoihinsa pestasivat. Daggookin oli suurimmalta osalta säilyttänyt villit tapansa ja liikkui kannella kuin kirahvi. Hänen rinnallaan seistessään tunsi tavallisenmittainen mies väkisinkin mitättömyytensä. Oli kerrassaan merkillistä, että tämä uljas Ahasverus oli joutunut juuri pikku Flaskin aseenkantajaksi, Flaskin, joka hänen rinnallaan näytti shakkinappulalta.

Mitä "Pequodin" miehistöön muuten tulee, niin huomautettakoon, ettei ainoakaan niistä tuhansista miehistä, jotka palvelevat maston etupuolella amerikalaisissa valaanpyyntilaivoissa, ole syntyjään amerikalainen. Vain päällystö on amerikalaista. Asianlaita on aivan sama Amerikan armeijassa, kauppalaivastossa, kanava- ja rautatierakennuksilla. Amerikalaiset huolehtivat aivoista, muu maailma lihasvoimasta.

Yhdestoista luku.

Vaikka olimme olleet merellä jo useita päiviä, ei kapteeni Ahab suvainnut näyttäytyä. Pursimiehet tuntuivat olevan laivan herroina. Vain silloin kuin he yhtäkkiä ilmestyivät kajuutasta antamaan jonkun jyrkän käskyn, saattoi ymmärtää, että he olivat korkeamman päällikön sijaisia. Diktaattori itse viipyi hytissään, missä häntä sai tavata ainoastaan erikoisella luvalla.

Joka kerta laskeutuessani vahdista kannelle silmäsin peräpuolelle, näkyisikö siellä uusia kasvoja. Aavalla merellä muuttui jo alunperin tuntemani kärsimättömyys suorastaan kiukuksi. Elias-lurjuksen pirulliset vihjaukset painoivat mieltäni. Mitään järjellistä syytä pelkooni ei ilmeisesti ollut, mutta en voinut siitä vapautuakaan. Kirjava, villi miehistömme oli levotonta sakkia ja vain upseerien näkeminen tyynnytti minua hieman. Kaikki kolmehan olivat amerikalaisia, kotoisin Nantucketista, Vineyardista ja Kapista.

Laiva oli lähtenyt satamasta jouluna. Ilma oli silloin purevan kylmää, mutta suuntamme oli etelään ja säälimätön talvi jäi yhä kauemmas taaksemme. Tuuli oli suotuisa ja hyppelytti alustamme nopeasti eteenpäin yli vellovien vesien.

Tulipa taas vuoroni nousta kannelle aamupäivävahtiin. Silmätessäni peräkeulan taholle tunsin hätkähtäväni. Kapteeni Ahab oli yhtäkkiä ilmestynyt kannelle!

Sairaudesta ei hänessä voinut havaita jälkeäkään. Hän näytti mieheltä, joka oli pelastettu kidutuspaalusta vasta sitten kuin liekit olivat jo ehtineet nuolla hänen koko ruumistaan tekemättä kuitenkaan mitään vahinkoa. Pitkä ja leveä vartalo oli kuin pronssista valettu ja jotenkin toi hänen olemuksensa mieleen Cellinin "Perseuksen". Yli kasvojen kulkeva arpi jatkui aina niskaan asti ja katosi jonnekin vaatteitten alle. Hän oli kuin puu, jonka runkoon salama on iskenyt vahingoittamatta silti oksia, jotka edelleenkin työntävät ilmoille vihreitä lehtiä. Oli sangen vaikea päätellä, oliko arpi ollut hänellä syntymästä asti. Tiedustellessani asiaa, kertoi minulle muudan vanha intiaani, että kapteeni Ahab oli jo täyttänyt neljännenkymmenennen ikävuotensa arven ilmestyessä hänen kasvoihinsa. Se oli muisto taistelusta aavalla merellä.

Ahab teki minuun valtavan vaikutuksen. Kauhistava arpi ja valkoinen tekojalka vielä tehostivat sitä. Vähäistä varemmin oli minulle kerrottu, että tuo tekojalka oli veistetty kaskelotin leukaluusta.

– Hän menetti toisen mastonsa Japanin lähistöllä, sanoi vanha Gay Head-intiaani. Aivan niinkuin laiva, joka myös menetti mastonsa, sai kapteenikin uuden, ennenkuin palasi kotiinsa. Hän ei kernaasti puhu siitä asiasta.

Kapteeni Ahabin merkillinen liikkumistapa ei voinut olla herättämättä huomiota. Joka puolelle peräkantta oli porattu lankkuihin reikiä, läpimitaltaan noin puoli tuumaa, ja tällaiseen reikään sovitti Ahab pysähtyessään tekojalkansa. Pitkän tovin hän sitten seisoi ryhdikkäänä tuijottaen ylös alas keinuvan laidan yli etäisyyteen. Hänen katseensa oli peloton ja luja, eikä hän puhunut meille sanaakaan. Upseerit eivät myöskään puhuneet hänestä, vaikka heidän vähäisimmätkin liikkeensä ja kasvojenilmeensä selvästi ilmaisivat päällikön tuijotuksen tuntuvan kiusalliselta. Synkkänä ja kuvaamattoman murheellisena seisoi Ahab paikallaan, yksinäisenä ja arvokkaana kuin kuningas.

Hänen ensi vierailunsa ulkoilmassa ei kestänyt kauan, vaan hän vetäytyi taas pian valtakuntaansa. Mutta tämän jälkeen näyttäytyi hän miehistölleen joka päivä. Joko seisoskeli hän liikkumatta paikallaan peräkannella tai istui valaanluusta tehdyllä jakkaralla. Toisinaan asteli hän raskaasti edestakaisin. Mitä seesteisemmäksi ilma muuttui, sitä yksinäisemmäksi kävi Ahab, mutta entistä kauemmin hän alkoi viipyä ulkosalla. Sillä, mitä hän teki tai mitä hän sanoi, ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään erikoista merkitystä. "Pequod" ei ollut vielä aloittanut varsinaista risteilyä. Upseerit pitivät huolta melkein kaikista pyyntivalmisteluista. Kapteeni Ahabilla ei siis ollut mitään tekemistä, eikä hänen niinollen tarvinnut antaa mitään määräyksiä. Mutta synkät pilvet viipyivät hänen otsallaan, niinkuin ne aina viipyvät korkeimpien huippujen vaiheilla.

Lämpimämmät, tyynemmät ilmat alkoivat kuitenkin lopulta tehdä tehtävänsä ja kapteenin raskasmielisyys alkoi vähin erin häipyä. Kun huhti- ja toukokuu punaposkisten tyttösten tavoin tanssivat talviseen metsään, työntävät vanhat, vasamain runtomat tammet vihreitä lehtiä ilmoille, toivottaakseen ne tervetulleiksi. Samalla tavalla saivat vienot tuulet vihdoin kapteeni Ahabiinkin uutta eloa. Hänen katseensa kirkastui ja silloin tällöin karehti hymykin hänen huulillaan.

Kahdestoista luku.

Kului muutama päivä. Jää ja jäävuoret jäivät taakse. Quiton kuulas kevät ympäröi "Pequodin", ja viileät kirkkaat, tuoksuvat päivät olivat kuin kristallimaljoja, täynnä persialaista sorbetia, ruusuntuoksuista lumivettä. Tähtikirkkaat, ihmeelliset yöt olivat jalokivikoristeisia, samettipukuisia naisia, jotka ylpeinä ja yksinäisinä odottivat kaukaisia ritareitaan, seikkailuihin lähteneitä kultakypäräisiä aurinkoja. Mutta ihana sää ei vaikuttanut yksin ulkomaailmaan; se antoi sielullekin uusia voimia. Ja varsin selvästi sen vaikutus ilmeni kapteeni Ahabissa.

Mitä vanhemmaksi ihminen käy, sitä vaikeampi on hänen saada unta. Mitä kauemmin elää, sitä vähemmän joutuu tuon kuolonkaltaisen tilan kanssa tekemisiin. Vanhat halliparrat useimmin jättävät yötelansa noustakseen yön viittaan verhoutuneelle kannelle. Niin oli Ahabinkin laita. Hän pysytteli yhä kauemmin ulkoilmassa. Ja nyt hän mieluummin ohjasi kulkunsa laivahyttiin kuin kajuuttaansa. – Tuntuu melkein siltä kuin saapastelisi omaan hautaansa, jos laskeutuu tuohon pimeään reikään, mutisi hän itsekseen.

Kun yövahti vaihtui, painui kannella oleva miehistö makuulle, ja levänneet astuivat heidän tilalleen. Ja jos etukannella touvi oli siirrettävä tieltä, ei sitä viskattu huolimattomasti sivuun, niinkuin tehtiin päivisin, vaan se laskettiin varovaisesti ja äänettömästi paikalleen, ettei nukkuvien uni häiriintyisi. Äänettömänä istui perämieskin kajuutanaukkoa tuijottaen, kunnes kapteeni sukeltausi näkyviin ja hoippui kannelle tukien itseään kaiteeseen, jottei jättäisi liian paljon ruumiinpainostaan halpautuneen säärensä varaan. Täytyy myöntää, että hän osasi olla inhimillinenkin. Sellaisina hetkinä hän ei välittänyt peräkannen tarkastamisesta. Useimmiten muuttuivat hänen raskaat askeleensa painajaisuniksi, jotka häiritsivät uupuneitten upseerien lepoa. Synkkämielisyydessään hän ei itse tällaisia asioita huomannut. Kerran hänen mitellessään kantta peräkeulasta isollemastolle ja takaisin, kiipesi Stubb hytistään ja huomautti ajattelemattomasti ja hieman ivallisesti, ettei kellään ollut mitään kapteeni Ahabin yöllistä kävelyä vastaan, mutta että askeleita saattaisi helposti hiukan vaimentaa. Samalla hän epäröiden osoitti purkaantunutta hamppuköydenpätkää ehdottaen, että kapteeni käärisi hampunnöyhtää tekojalkansa ympärille. Huonostipa tunsit päällikkösi, Stubb!

– Olenko minä mikään tykinluoti, Stubb? kysyi Ahab. Hoida itse omat asiasi! Häviä koloosi! Siellä voit täyttää peitteesi pumpulilla niin paksulta kuin ikinä tahdot. Tiehesi, koira!

Vanhan miehen kiukku saattoi Stubbin aivan sanattomaksi, mutta vain siunaaman ajaksi. Sitten hän kiivaasti huudahti: – En ole tottunut tuollaisiin nimityksiin, kapteeni!

– Tiehesi! sähisi Ahab purren hammasta ja kääntäen selkänsä, voidakseen hillitä suuttumustaan.

– Tähän saakka ei minua vielä ole uskallettu sanoa koiraksi, virkkoi Stubb rohkeammin.

– Suvaitse sitten kuulla, että sinä olet apina, muuli ja aasi. Painu hiiteen!

Kapteeni Ahab lähestyi häntä niin uhkaavan näköisenä, että hän melkein tahtomattaan peräytyi pari askelta.

– Olen minä toisille riittänyt tähän asti, mutisi Stubb itsekseen, kömpiessään takaisin kajuuttaan. Hei! Enpä tiedä, pitäisikö minun ehkä kavuta takaisin kannelle ja iskeä häntä vasten kuonoa, vai pitäisikö minun kenties langeta polvilleni hänen eteensä ja pyytää häneltä anteeksi. Ensi kertaa sen tempun tekisin. Totisesti, katselipa häntä miltä puolelta hyvänsä, on hän merkillisin vanha köntys, minkä koskaan olen tavannut. Eikös vain hänen katseensa suorastaan salamoinut hänen tuijottaessaan minua? Kenties hän loppujen lopuksi on hullu. Jotakin hänessä on hieman vinossa, siitä ei pääse mihinkään. Vuoteessaan hän pysyy vain kolme tuntia, eikä silloinkaan nuku. Stuerttikin, tuo kanalja, sanoi että hänen lakanansa aina ovat rypistyneet pahanpäiväisesti, peite on sekavana myttynä ja pielukset niin kuumat, kuin olisivat ne olleet uunissa. Täydellinen arvoitus, koko mies! Tahtoisinpa vain tietää, miksi hän joka yö, niinkuin stuertti väittää, käy köliruumassa ja mitä hän sieltä luulee löytävänsä. Omituista!

Kolmastoista luku.

Stubbin poistuttua viipyi kapteeni Ahab vielä tovin kaiteen ääressä. Sitten kutsui hän luokseen matruusin ja käski tämän noutaa kapteeninhytistä piipun ja valaanluujakkaran. Hän sytytti piippunsa kompassihuoneen lampusta ja sijoitti jakkaran tuulen puolelle, istuutui ja alkoi vedellä haikuja.

Vanhat kirjat kertovat, että tanskalaisten merenkulkijakuninkaitten valtaistuimet muinoin tehtiin valaanluusta. Istuessaan jakkarallaan näytti Ahab tosiaan kuninkaalta! Hän istui kuin kaani teltassaan tai kuin meren valtias kalliollaan, tämä Leviathanien herra. Kului muutama hetki. Paksu savu tupruili hänen suustaan ja peitti hänen kasvonsa kuin pilven taakse. – Mikä hätänä? mutisi hän lopulta itsekseen ja otti piipun suustaan. Tupakka ei maistukaan enää! Piippu-kultani! Jo käy minun nyt hullusti, kun ei sinustakaan enää ole apua. Tässä minä nyt jo olen pitkän rupeaman itseäni kiusannut ja poltellut vasten tuulta, huomaamatta mitään. Vasten tuulta, niin, ja lisäksi niin kiihkeästi kuin olisin viimeisiä hengenvetojaan haukkova valas. Mikä ihme minun piippuani vaivaa? Senhän pitäisi rauhoittaa minua, saada minut hyvälle tuulelle, tupruttaa kevyitä, valkeita pilviä kasvoilleni. Jätän koko polttamisen – –

Hän viskasi piipun mereen. Se sihahti pudotessaan kuohuihin ja upposi aluksen kiitäessä eteenpäin. Horjuvin askelin astui Ahab kannen yli, hattu takaraivolla.

Neljästoista luku.

On päivällisaika. Nuori stuertti näyttää kalpeat kasvonsa kajuutanaukosta ja ilmoittaa herralleen ja mestarilleen että päivällinen on valmis. Herra istuu veneessä suojan puolella. Hän on juuri suorittanut aurinkomittauksen ja laskee paraikaa leveyttä sileällä taululla. Ilmeisestikään hän ei kuule pojan ilmoitusta, mutta tarttuu kuitenkin lopulta vantteihin ja laskeutuu kannelle. Välinpitämättömällä ja epäystävällisellä äänellä hän huutaa: – Syömään, Starbuck! Sitten hän katoaa hyttiin.

Kun sulttaanin askeleet ovat häipyneet kuulumattomiin ja Starbuck, hänen emiirinsä, arvelee päällikön ehtineen istuutua, havahtuu hän horteestaan, kävelee pari kertaa edestakaisin, vilkaisee kompassia ja sanoo verrattain ystävällisesti: – Syömään, Stubb!

Toinen emiiri laskeutuu laiskasti köysistöstä, tempoo prässiä vakuuttautuakseen siitä, että kaikki on kunnossa ja seuraa toveriaan, huudettuaan ensin: – Syömään, Flask!

Kolmas emiiri, joka nyt on jäänyt yksikseen peräkannelle, huokaisee helpotuksesta, heilauttaa suopeasti kättään joka taholle, survaisee kengät jaloistaan ja puhaltaa kimeän vihellyksen pillistään. Sitten ripustaa hän lakkinsa ristimärssyyn ja maleksii alas. Mutta ennenkuin hän astuu kajuuttaan, pysähtyy hän hetkiseksi ja järjestää kasvonpiirteitään. Ja nöyränä kuin orja lähestyy tavallisesti niin iloinen ja reipas pikku Flask pöytää, jossa isäntänä on kuningas Ahab.

Merimiehillä on monia omituisia tapoja. Kannella he saattavat käyttäytyä ryhdikkäästi, jopa uhmaavastikin, päällikköään kohtaan, mutta voitte veikata kymmenen yhtä vastaan, että he kajuutassa esiintyvät sangen nöyrästi istuutuessaan pitkän ruokapöydän ääreen. Merkillinen ja monasti huvittava juttu.

Kapteeni Ahab istui valaanluu-upotuksin koristetun pöydän päässä mykkänä kuin merileijona koralliriutalla. Sotaiset, nuoret upseerit olivat asettuneet pitkille sivuille ja odottivat syvän kunnioituksen vallassa aterian aloittamista. He olivat kuin pienet lapset seuratessaan katseillaan tarkasti veitsen liikkeitä Ahabin leikatessa lihaa. Starbuck ojensi lautasensa, jolle päällikkö nosti lihakimpaleen ja senjälkeen sai Stubb möykkynsä. He söivät ääneti, melkeinpä hartaan näköisinä, ja vaikka keskustelu ei ollutkaan tyyten kiellettyä, käyttäytyi Ahab itse kuin olisi hän ollut umpikuuro.

Pikku Flaskilla oli vähiten sanomista. Hän oli tämän totisen perheen nuorin ja sai tyytyä suolatun naudanlihapaistin luihin. Älkää luulkokaan, että Flask olisi saanut ottaa ruokaa lautaselleen. Sellainen teko olisi ollut yhtä rikollinen kuin törkeä varkaus. Jos hän aterian aikana olisi ojentanut kätensä siirtääkseen ruokaa eteensä, ei hän enää olisi voinut pitää päätään pystyssä kunniallisten ihmisten keskuudessa. Ja kuitenkaan Ahab tuskin olisi mitään huomannut, vaikka Flask olisikin ottanut itse ruokaa lautaselleen. Voihin ei Flask koskaan rohjennut koskeakaan.

Flask istuutui viimeisenä pöydän ääreen, mutta ensimmäisenä oli hänen noustava. Näin jäi hänelle aterioimiseen varsin niukalti aikaa. Starbuck ja Stubb saattoivat levätäkin hieman aterian jälkeen. Jos Stubbille ei sattumalta ruoka maistunut ja hän senvuoksi lopetti syöntinsä lyhyeen, ehti Flask tuskin saada mitään suuhunsa. Ei käynyt päinsä, että Stubb poistui kajuutasta ennen Flaskia.

Vasta upseeriksi kohottuaan sai Flask tositeossa tuntea, mitä nälkä on. Hän sai syödä, mutta ei kyllikseen, ja alituinen nälkä oli hänen seuralaisenaan matkoilla. Rauhan ja levon, tuumi Flask, on vatsani aikoja sitten unohtanut. Olen upseeri, mutta söisin totisesti mielelläni vielä joskus etukajuutassa oikein kunnollisen paistinkimpaleen, niinkuin maston etupuolella palvellessani tein. Tämän tästä ylennyksestä sitten hyötyy.

Ahab ja hänen upseerinsa muodostivat n.s. ensimmäisen pöytäkunnan. Kun he olivat syöneet, puhdistettiin purjekankainen pöytäliina nopeasti ja sitten kävivät harppuunimiehet aterialle. Näiden nuorukaisten vapaus muodosti merkillisen vastakohdan sille pakolle ja kurille, jonka alaisina upseerit istuivat ruokapöydän ääressä. Päällystö tuskin uskalsi kunnolla pureksia ruokaansa, kun sensijaan harppuunimiehet matustelivat sydämensä pohjasta. He tunsivat voivansa kuin lordit. He täyttivät maarunsa kuin olisivat ne olleet lastaavia laivoja. Queequegilla ja Tashtegolla oli niin mainio ruokahalu, että kalpea stuertti sai kantaa heidän eteensä toisen mahtavan paistin toisensa jälkeen. Kerran oli Daggoon pakko muistuttaa edeskäyvälle hänen velvollisuuksistaan. Neekeri tarttui vapisevaa nuorukaista rinnuksista röykyttäen hänen päätään tyhjää tynnyriä vastaan. Samalla Tashtego heilutti veistään laajassa ympyrässä, uhaten muka nylkeä pojalta päänahan. Poika säikähti pahoin, eikäpä tuollaisen maitonaaman, joka lähinnä muistutti konkurssintehnyttä leipuria tai sairaanhoitajatarta, säikäyttämiseen paljon tarvittukaan. Ikänsä kaiken eli hän alituisessa pelossa.

Queequeg istui vastapäätä ja piti syömisessä hyvin puolensa. Daggoo kyykki lattialla, sillä kajuutta oli liian matala hänen valtavalle ruholleen. Hänen liikkuessaan tutisi ahdas hytti aivan kuin olisi afrikalainen norsu siinä tallustellut.

Siitä huolimatta söi tuo jättimäinen neekeri varsin vähän. Tuntui miltei uskomattomalta, että niin niukka ravintomäärä saattoi pitää hänen kokoistaan olentoa hengissä. Ilmaa hän sensijaan tarvitsi paljon. Suurilla sieraimillaan veti hän ilmaa keuhkoihinsa syvään ja hartaasti. Jättiläistä ei elätetä lihalla ja leivällä.

Queequeg maiskutti syödessään huuliaan villien tapaan, niin että edeskäypä-parka väristen pelkäsi intiaanin iskevän hampaansa hänen omiin laihoihin käsivarsiinsa. Ja kun Tashtego vaati, että stuertin oli tultava katsomaan hänen temppujaan, oli nuori mies pyörtyä ja pudottaa astiat lattiaan. Harppuunimiehillä oli aina kovasin taskussa ja välistä pisti heidän päähänsä ryhtyä ruokaillessaan hiomaan pöytäveitsiä niin tarmokkaasti, että kokkipoika joutui ihan suunniltaan. Niin, niin, poikaraukka! Ei ole helppo olla valkoihoisena viinurina, kun on palveltava ihmissyöjiä! Kilpi olisi silloin paljon paremmin paikallaan kuin käsivarrelle laskostettu lautasliina.

Viidestoista luku.

Hyvän sään edelleenkin vallitessa jatkui matka, ja nyt tuli minunkin vuoroni joutua mastoon vahtiin. Useimmissa amerikalaisissa valaanpyyntialuksissa on tapana heti laivan lähdettyä satamasta määrätä tähystäjät. Vaikka aluksella olisi viidenkymmenentuhannen penikulman matka määräpaikkaansa ja vaikka matka kestäisi viisi vuotta, pysyy vahti mastossa alusta loppuun. Aina siihen asti kuin kotisataman kirkontornit alkavat näkyä, toivotaan, että vielä yksi valas saataisiin tapetuksi.

Kaikki kolme mastonhuippua pidetään miehitettyinä auringon noususta sen laskuun. Aina kahden tunnin kuluttua vaihtuu vahti. Kuumassa vyöhykkeessä tuntuu mastossa keikkuminen melkeinpä nautinnolta, ja uneksivalla luonteella varustettu ihminen saattaisi viipyä tuolla korkeudessa tuntikaupalla. Jos valaanpyyntialus viipyy kolme neljä vuotta troopillisilla merillä, joutuu kukin mies olemaan yhteensä monta kuukautta mastossa. Vahinko vain, ettei tämä olinpaikka ole hiukan mukavampi. Mastonhuipussa ei ole niin helppo laiskotella kuin vuoteessa, riippumatossa, vahtikojussa, kuskipukilla tai jossakin muussa tämäntapaisessa pikku paikassa, jonne ihmiset toisinaan tuokioksi vetäytyvät. Mastonhuipussa istutaan tavallisesti kahdella yhdensuuntaisella riu'ulla. Alussa tuntuu siltä kuin istuisi kahden terävän sarven nenässä. Kun ilma on kylmä, saa suojakseen viitan. Mutta paksuinkaan viitta ei sanottavasti lämmitä.

Vahinko, ettei Etelämeren valaanpyyntialusten mastoissa ole samanlaisia pieniä suojuksia, n.k. kaarneenpesiä, kuin Grönlanninlaivoissa. Ne varjelevat mainiosti tähystäjiä kylmiltä viimoilta. Eräässä kapteeni Sleetin kirjoittamassa kertomuksessa mainitaan, että kaikki hänen laivansa tähystäjät oleilivat tällaisissa kaarneenpesissä, jotka olivat suuren tynnyrin muotoisia. Tämä tynnyri on yläpäästä avonainen ja sen laidassa on siirrettävä varjostin, jonka taakse myrskyn sattuessa voi piilottaa päänsä. Tynnyriin päästään laskuluukun kautta.

Niin, meillä Etelämeren valaanpyytäjillä ei ole kapteeni Sleetin ja hänen Grönlanninmatkaajiensa mukavuuksia, mutta sensijaan on meidän meremme paljon houkuttelevampi ja kauniimpi kuin napameri pohjoisessa. Lähtiessäni tehtäviäni suorittamaan, kapusin hitaasti köysistöön ja lepäilin välillä, jutellen kannella olevien kanssa, kunnes jatkoin matkaani, nostin sääreni raa'an yli ja nautin näköalasta, jatkaakseni taas tuokion kuluttua kiipeämistäni korkeuksiin.

Ollakseni rehellinen on minun tunnustaminen, että olin perin kehno vartija. Miten saattaisikaan ihminen, joka niinkuin minä alituisesti hautoo iäisyyskysymyksiä, täyttää vaarinpitovelvollisuutensa huolellisesti. En jaksanut joka hetki muistaa, että minun oli pidettävä silmällä säätä ja annettava tuontuostakin ilmoitus tilanteesta.

Sallikaa minun tässä antaa teille pieni neuvo, Nantucketin laivanomistajat! Älkää ottako pyyntialuksiinne nuoria miehiä, joilla on syvälle painuneet silmät ja ohuet kulmakarvat! He vaipuvat vain hedelmättömään mietiskelyyn ja kun he tarjoutuvat palvelukseenne, on heillä mielessä Phaidon, eikä suinkaan laivareitti. Varokaa sellaisia nuorukaisia! Ei pidä lähteä tappamaan valaita, ellei ole koskaan aikaisemmin niitä nähnyt. Joku tuollainen nuori Plato saattaisi matkustaa kymmenen kertaa maapallon ympäri rikastuttamatta teitä hituistakaan. Varsinkin näinä aikoina on tällainen varoitus varsin paikallaan. Nykyäänhän antautuu jokainen porvarillista ammattia vihaava, romanttinen ja surumielinen nuori mies valaanpyyntiin, etsiäkseen tyydytystä tervasta ja traanista!

– Kuulehan, sinä apina, sanoi kerran muudan valaankeihästäjä tällaiselle nuorukaiselle. Kolme vuotta olemme jo meriä risteilleet, etkä vielä ole saanut ainuttakaan valasta näkyviisi. Sinun ollessasi vahdissa käyvät valaat yhtä vaikeasti löydettäviksi kuin neulannupit!

Kuudestoista luku.

Lopetettuaan aamiaisen meni Ahab tapansa mukaan käsinuoran yli kannelle. Tähän aikaan päivästä lähtevät useimmat kapteenit pienelle kävelylle aivan niinkuin tilanomistajatkin ateriansa päätettyään kernaasti jaloittelevat hiukan puutarhassaan.

Ahabin raskaat askeleet tunnettiin. Tekojalka kalahti lankkuihin kuin kivi.

– Oletteko huomannut, Flask? kuiskasi Stubb. Kananpoika nokkii jo munankuorta. Pian se ilmestyy näkyviin.

Tunnit kuluivat hitaasti. Ahab sulkeutui jälleen kajuuttaansa ja kun hän sieltä palasi, oli hänen katseensa oudon tuijottava.

Melkein koko päivän hän pysyi sellaisena. Illansuussa hän äkkiä pysähtyi peräpuolelle ja pisti tekojalkansa sitä varten näverrettyyn reikään. Sitten hän tarttui toisella kädellään purjeeseen ja käski Starbuckin kerätä miehistön peräkannelle.

– Kapteeni! huudahti pursimies ällistyneenä. Ahabin määräys soti yleisiä tapoja vastaan.

– Joka sorkka peräkannelle! toisti Ahab. Myös mastoista on joka miehen laskeuduttava alas!

Väki kokoontui peräkannelle ja silmäili uteliaasti päällikköään. Ahab muistutti nousevaa ukkospilveä. Vilkaistuaan nopeasti kaiteen yli ja suunnattuaan senjälkeen katseensa miehiin, jätti hän tavallisen paikkansa. Hän aloitti uudelleen kävelynsä peräkannella, aivan kuin olisi hän ollut yksin. Pää painuksissa ja lakki niskassa asteli hän edestakaisin kiinnittämättä huomiota miesten kummastuneeseen supinaan. Stubb huomautti hiljaa Flaskille, että päällikkö arvatenkin oli kerännyt väkensä vain antaakseen marssiesityksen, mutta ennenpitkää päällikkö pysähtyi ja huudahti: – Mitä teette nähdessänne valaan, miehet?

– Ilmoitamme asiasta! vastasi mahtava kuoro.

– Hyvä! kiitti Ahab. Hän oli huomannut, että kysymys oli ikäänkuin saanut eloa miehiin.

– Entä mihin sitten ryhdytte?

– Laskemme veneet ja käymme valaan kimppuun!

– Ja mikä on tunnus, miehet?

– Kuollut valas tai murskattu vene!

Vanhan miehen ilme kävi yhä tyytyväisemmäksi. Matruusit katselivat häntä uteliaina, aivan kuin hieman hämmästyneinä siitä, että hän kyseli heiltä näin itsestään selviä asioita.

Mutta innostus vain kasvoi, kun Ahab jälleen pisti tekojalkansa lankussa olevaan reikään, tarttui purjeeseen ja lausui:

– Toiset teistä jo ennen ovat kuulleet, että olen antanut erinäisiä määräyksiä erään valkoisen valaan suhteen. Huomio! Näettekö tämän espanjalaisen kultarahan! Hän näytti suurta, kiiltävää kolikkoa. Tämän rahan arvo on kuusitoista dollaria, miehet. Voitteko kaikki nähdä? Starbuck, ojentakaapa minulle vasara!

Saatuaan vasaran hieroi Ahab sanaakaan puhumatta takinliepeellään rahaa, ikäänkuin kiilloittaakseen sitä, ja murahti epäselvästi itsekseen.

Sitten hän meni vasaroineen isonmaston luo, piteli kolikkoa korkealla miesten nähtävissä ja huusi: – Se, joka minulle ensinnä tuo tiedon valkoisesta valaasta, jolla on otsa kurtussa ja leuka sisäänpainunut, se, joka tiedoittaa minulle valkopäisestä valaasta, jonka alihanganpuoleisessa evässä on kolme reikää – katsokaa! Se mies saa tämän kultarahan!

– Hurraa! huusivat merimiehet, seuraten riemastuneina päällikkönsä puuhaa hänen naulatessaan kolikon mastoon.

– Kysymyksessä on valkoinen valas! lopetti Ahab laskien vasaransa. Valkoinen valas! Pitäkää silmänne auki. Jos näette vedessä jotakin valkoista, olkaa silloin varuillanne! Vaikkapa näkisitte vain peräevän, on teidän siitä heti ilmoitettava.

Tashtego, Daggoo ja Queequeg olivat vielä enemmän ihmeissään kuin muut. Kun Ahab puhui kurtistuneesta otsasta ja sisäänpainuneesta leuasta, ponnahtivat he säikähtyneinä pystyyn, aivan kuin olisivat muistaneet jotakin peloittavaa.

– Kapteeni Ahab, sanoi Tashtego, tuo valkoinen valas on varmaankin sama, jota eräät nimittävät Moby-Dickiksi.

– Moby-Dick! huudahti Ahab. Oletteko sitten nähnyt sen, Tash?

– Eikö se heiluttele jollakin merkillisellä tavalla pyrstöään sukeltaessaan? muisteli Gay Headin mies.

– Ja eikö sen suihku ole peräti omituinen? kysyi Daggoo. Sitäpaitsi se on valaaksikin tavattoman nopealiikkeinen.

– Sen nahassa olla yks, kaks, kolme, monta keihäänkärki, kapteeni! huudahti Queequeg, ja – – hän etsi turhaan sanaa ja teki sitten kädellään liikkeen, ikäänkuin kiskoisi tulppaa pullon suulta.

– Ja korkkiruuvin tapainen! täydensi Ahab. Juuri niin, Queequeg. Taittuneet harppuunit ovat jääneet sen ruumiiseen. Niin, Daggoo, sen suihku on valtava ja muistuttaa lampaanvillapilveä. Niin, Tashtego, se heiluttaa pyrstöään perin omituisella tavalla. Piru vieköön, miehet! Te olette totisesti nähneet Moby-Dickin!

– Kapteeni Ahab, virkkoi Starbuck, joka kasvavalla ihmetyksellä oli kuunnellut päällikkönsä puhetta, kapteeni Ahab, olen kuullut kerrottavan Moby-Dickistä. Eikö juuri Moby-Dick murskannut säärtäsi?

– Mistä sen tiedät? huusi Ahab. Kyllä, Starbuck, oikeassa olet. Tulkaa kaikki lähemmäksi, pojat. Moby-Dick itse minulta maston vei. Moby-Dickiä on minun kiittäminen tästä kurjasta kampurastani. Hän puhkesi hirvittävään valitukseen, joka muistutti haavoittuneen eläimen kiljuntaa: – Niin! Tuo kirottu valkoinen valas kaappasi minulta toisen säären ja teki minusta raajarikon ikiajoiksi! Hän kohotti kätensä ja raivosi: – Mieluummin ajan tuota hirviötä takaa Hyväntoivonniemen ympäri, Kap Hornin taa ja Norjan kurimoihin, kuin luovun kostostani! Sitä varten olette tekin, miehet, matkaan lähetetyt. Ja te saatte seurata valkoista valasta maailman ympäri, kunnes se sylkee mustaa verta ja nääntyy. Suostutteko? Tarpeeksi rohkeutta teillä ainakin tuntuu olevan.

– Kyllä! Kyllä! huusivat keihästäjät ja matruusit tunkeutuen lähemmäksi kiihtynyttä päällikköään. Pidämme tarkoin silmällä valkoista valasta! Varaamme terävän keihään Moby-Dickiä varten!

– Jumala teitä siunatkoon! sanoi Ahab melkein nyyhkyttäen. Jumala siunatkoon teitä, miehet! Stuertti, tuopa tänne aimo mitallinen grogia. Mitä sinä töllistelet, Starbuck? Etkö sinä olekaan halukas ajamaan takaa valkoista valasta? Eikö Moby-Dick merkitse sinulle mitään?

– Olen mukana sikäli kuin takaa-ajo kuuluu työhöni. Olen lähtenyt valaita pyytämään, enkä suinkaan tyydyttämään päällikköni kostonhimoa. Paljonko luulet kostosta hyötyväsi? Nantucketin markkinoilla ei siitä paljon maksettane.

– Nantucketin markkinoilla? Äh! Käyhän lähemmäksi, Starbuck. Sanonpa sinulle, että tämä kosto vielä tuottaa runsaan palkinnon.

– Hän lyö rintoihinsa, kuiskasi Stubb. Mitä se merkitsee?

– On mieletöntä lähteä kostamaan sieluttomalle eläimelle! huusi Starbuck. Järjen menettäminen sieluttoman eläimen vuoksi tuntuu Jumalan pilkalta.

– Olehan hiljemmällä, pikkupomo! Vanki ei saavuta vapauttaan särkemättä vankilansa muureja. Valkoinen valas on se muuri, joka estää minua pääsemästä vapauteen. Kävisin auringonkin kimppuun, jos se olisi tehnyt minulle sellaisen tempun kuin Moby-Dick.

Miksi tuijotat minua, mies! Mieluummin katson piruakin silmiin kuin hölmöä. Miksi punastut ja kalpenet jälleen, aivan kuin olisit syvästi suuttunut? Onko mitään järjellistä syytä kiukustua leopardille senvuoksi, että se on kuumaverinen ja villi? Ajattele miehistöä! Näetkö miten Stubb nauraa? Ja tuolla hymyilee Chilen mieskin typeryydellesi.

– Jumala auttakoon minua ja meitä kaikkia, mutisi Starbuck itsekseen.

– Malja tänne! huusi Ahab. Stuertti ojensi hänelle tinaisen kulhon. Ahab käski harppuunimiesten noutaa aseensa ja komensi heidät sitten ankkurivintturin luo. Pursimiehet ja muu miehistö asettuivat heidän rinnalleen. Tuokion seisoi Ahab äänettömänä katsellen jokaista yksityistä miestä tiukasti silmiin.

– Juokaa ja antakaa maljan kiertää, kehoitti hän ja ojensi piripintaan täytetyn mitan lähimpänä seisovalle miehelle. Miehistö yksin juokoon! Kulauttakaa syvään, pojat! Hyvä! Antakaa maljan kulkea! Joko se on tyhjä? Stuertti, täytä se uudelleen!

Tulkaa tänne vain, kunnon poikani! Te, pursimiehet, asettukaa keihäinenne viereeni, ja te muut, muodostakaa piiri ympärilleni, sillä aionpa noudattaa erästä vanhaa merimiestapaa. Kohta saatte nähdä – malja tänne! Te, pursimiehet, pankaa keihäänne ristiin, mutta varokaa, ettette satu minuun!

Hän tarttui keihäitten teräviin kärkiin ja antoi katseensa siirtyä Starbuckista Stubbiin ja Stubbista Flaskiin. Pursimiehet peräytyivät hänen salaperäisen katseensa pakottamina askeleen pari. Stubb ja Flask vilkuilivat sivuilleen ja Starbuck painoi rehellisen katseensa maahan.

– Turhaan! huudahti Ahab. Mutta kenties niin oli säädetty. Laskekaa keihäänne. Ja nyt, herrat upseerit, nimitän teidät noiden kolmen pakanallisen herran, Tashtegon, Daggoon ja Queequegin, juomanlaskijoiksi. Pesihän suuri Mestarikin kerjäläisten jalkoja. Katkaiskaa hihnat ja ojentakaa harppuuninne, miehet!

Harppuunimiehet tottelivat käskyä ja asettuivat päällikkönsä eteen.

– Varokaa, ettette pistä minua aseillanne. Ojentakaa malja minulle! Ja nyt eteenpäin, juomanlaskijat. Suorittakaamme menot loppuun.

Hän kaatoi tulista juomaa harppuuninvarsien yli.

– Liitto, purkamaton liitto, on nyt solmittu. Kaikki on nyt ohi, Starbuck! Juokaa, harppuunimiehet, juokaa ja vannokaa: "Kuolema Moby-Dickille! Ajakoon Jumala meitä takaa, ellemme vainoa Moby-Dickiä kuoliaaksi!"

Kulho kohotettiin keihään varassa ilmaan. Miehet särpivät kuumaa juomaa tinapikareista. Starbuck kalpeni ja kääntyi, vavisten kuin horkassa. Vielä kerran täytettiin kulho ja melkein hurmiotilaan kiihtynyt miehistö tyhjensi sen viimeiseen pisaraan.

Ahab kohotti kätensä. Miehet hajaantuivat tehtäviinsä ja päällikkö vetäytyi kajuuttaansa.

Seitsemästoista luku.

Hämärtää.

Starbuck nojaa selkänsä isoonmastoon:

– Sieluni on nujerrettu, painettu maahan. Ja sen teki hullu. On suorastaan sietämätöntä, että terveen järjen tällaisissa tapauksissa on alistuttava. Totisesti: sainpa kerrankin oikein olan takaa. Mutta minä aavistan hänen häpeällisen loppunsa ja aavistan myös, että minunkin sormeni silloin ovat pelissä. Tahdoinpa tai en: olen sidottu häneen kuin ukonjohdattimeen, josta en voi vapautua.

Mitä pitää minun tekemän! Totteleman ja kapinoiman. Ja vielä surkeampi on tilanne, kun vihaan sekaantuu sääliä. Mutta vielä on toivon hivenkin olemassa. Tuo kirottu valas uiskentelee tietysti paikasta paikkaan. Ja aika venyy...

Jumala kenties saa hänet luopumaan tuosta yrityksestä, joka ei ole muuta kuin törkeää Jumalan pilkkaamista. Sydämeni on lyijynraskas. Koko sisäisen minäni kellokoneisto on epäkunnossa. Sydän on kuin puntti ja kellon avaimen olen hukannut.

(Etukajuutasta kuuluu äänekäs melu).

Hyvä Jumala! Tuollaisten pakanain kanssa kaiken lisäksi pitää tulla toimeen. Hain sikiöitä he ovat, valkoisen valaan jälkeläisiä, hornanhenkiä! Etukajuutassa metelöidään, peräkannella vallitsee hiljaisuus. Aivan kuin elämässä – kokka hyppelehtii iloisesti vaahtopäälaineilla ja vetää perässään synkkää Ahabia, joka peräpuolella kyyhöttää mustissa mietteissään vanaveden ärjynnän ahdistamana.

Tuo loputon kiljuminen käy kammottavaksi. Hiljaa siellä, mellastajat! Antakoon Luoja minulle voimia selviytyä tästä kaikesta.

Kahdeksastoista luku.

Ensimmäinen yövahti. Stubb seisoo yksinään etumaston luona korjaillen prässiä.

– Hah hah hah, höm! Onpa ainakin kurkkuni kunnossa. Nauru on viisain ja yksinkertaisin vastaus kaikkinaiseen järjettömyyteen. Tapahtukoon mitä hyvänsä, on minulla lohdutuksena tietoisuus, että niin on ennalta määrätty. En kuullut koko keskustelua Starbuckin kanssa, mutta minusta näytti mies melko kummalliselta. Tuo vanha Mogul oli varmaankin jälleen tehnyt taikojaan. Olisin melkein voinut ennustaa, että niin kävisi. Stubb, viisas Stubb – sehän on liikanimeni – mikä oikein on hätänä? Hän on raato! Enpä osaa aavistaa, mitä nyt seuraa. Mutta kävi miten kävi, nauran vain. Kamalimmissakin asioissa piilee jotain naurettavaa. Olenpa totisesti hauskalla tuulella. Tilulii, tilulaa! Miten mahtaa tuore, pikkuinen päärynäpuuni tällä hetkellä jaksaa siellä kotona? Lieneekö allapäin? Toivottavasti se heiluu tuulessa iloisesti kuin fregatin viiri. Ja iloinen tahdon minäkin olla. Tilulii, tilulaa!

    Tänä yönä iloitkaamme,
    ryypätkäämme, jutelkaamme,
    poreilkaamme niinkuin helmet
    vaahtoavan viinimaljan.

Eikö ollutkin mainio säkeistö? Kuka huutaa? Starbuck-mestariko?

Niin, niin! (Syrjään): Hän on päällikköni, mutta hänelläkin on päällikkö, ellen pahasti erehdy. (Ääneen): Kyllä, kyllä! Olen heti valmis ja tulen tuossa tuokiossa.

Yhdeksästoista luku.

Minäkin kuuluin tuohon miehistöön, joka oli riemuinnut niin äänekkäästi. Minäkin olin vannonut valan yhdessä toisten kanssa. Olinpa lisäksi ollut kovaäänisempi kuin muut, sillä sisimmässäni pelkäsin tuota näytelmää. Tunsin merkillistä myötätuntoa Ahabia kohtaan, ja hänen sammumaton vihansa tarttui minuunkin.

Monet taikauskoiset valaanpyytäjät väittivät, että Moby-Dick saattoi esiintyä yhtäaikaa eri puolilla maapalloa. Tällaisessa mielettömässä jutussa ei luonnollisestikaan voinut olla mitään perää. Vielä tiedettiin kertoa, että Moby-Dick oli kuolematon. Vaikka sen kylkiin oli ammuttu kokonaisia harppuunimetsiä, oli se kuitenkin selvinnyt kamppailusta ihmisen kanssa vahingoittumattomana.

Mitään yliluonnollisia ominaisuuksia Moby-Dickillä todellisuudessa tuskin lienee ollut, mutta se erosi kuitenkin suuresti kaskelottitovereistaan. Sen pää oli väriltään lumivalkoinen, sen otsassa oli syviä kurttuja ja sillä oli pyramiidinmuotoinen, valkoinen selkäkyttyrä. Sen muu ruumis oli täplikäs ja erotukseksi muista valaista sanottiin sitä "Valkoiseksi valaaksi". Varsinkin öisin tarjosi se haaveellisen näyn vilahtaessaan esiin syvänsinisestä vedestä.

Sen herättämä kauhu ei kuitenkaan johtunut tavattoman suuresta koosta tai harvinaisesta väristä, vaan siitä merkillisestä oveluudesta, jota se merimiesten kertomusten mukaan oli osoittanut aina silloin kuin sen kimppuun hyökättiin. Useimmiten se tällöin lähti pakosalle, mutta kääntyikin äkkiä ympäri käyden ahdistamaan vainoojiaan. Monasti oli se tällaisissa kahakoissa särkenyt pyyntiveneet pirstaleiksi.

Monta onnettomuutta oli tapahtunut valkoista valasta takaa ajettaessa. Epätoivoisten valaanpyytäjien syvä viha sitä kohtaan oli senvuoksi hyvin ymmärrettävissä. Kerran oli se pirstonut kolme venettä yhtäaikaa. Päällikkö ja miehistö olivat joutuneet veden varaan. Melkein jo toiveensa heittänyt kapteeni oli yrittänyt kymmenen tuuman pituisella puukolla toimittaa valaan hengiltä, ja tämä kapteeni oli Ahab! Mutta Moby-Dick oli ollut nopeampi. Yhtä helposti kuin sirppi taittaa heinänkorren niityllä, oli valkoinen valas puraissut poikki Ahabin säären.

Oli aivan luonnollista, että Ahab siitä lähtien hautoi raivokasta vihaa Moby-Dickiä kohtaan. Tuosta hetkestä asti uiskenteli valkoinen valas alituisesti hänen ympärillään. Se oli kaikkien niiden pahojen voimien ruumiillistuma, jotka myllersivät hänen sisimmässään. Ahab kasasi kaiken sen vihan ja raivon, joka hänestä pursui, valkoisen valaan niskoille.

Ahabin monomania ei esiintynyt heti onnettomuuden tapahduttua. Vasta kun hän kotonaan joutui kuukausimääriä makaamaan riippumatossa, sulivat raihnas ruumis ja kuolemansairas sielu yhteen ja tekivät hänestä hullun. Ajan kuluessa tuntui ruumis tervehtyvän, mutta hulluus ei hellittänyt otettaan. Ahab käsitti itsekin, ettei hän ollut täysijärkinen, mutta ei kyennyt itseään auttamaan.

Häntä ei tästä huolimatta pidetty sopimattomana valaanpyyntialuksen päälliköksi. Päinvastoin arveltiin, että hän vasta nyt antautuisi tähän vaaralliseen ja voimiakysyvään työhön oikein erikoisella innolla.

Kahdeskymmenes luku.

– Kuulitko mitään, Cabaco?

Oli keskimmäisen vahdin aika. Kuu kumotti kauniisti ja matruusit seisoivat pitkässä rivissä, joka ulottui peräkannella olevaan vesitynnyriin asti. He pysyttelivät suurimmaksi osaksi peräkannen ulkonemalla ja varoivat visusti puhumasta tai aikaansaamasta melua jaloillaan. Sanko kulki mieheltä miehelle äänettömästi ja kätevästi, ja vain silloin tällöin paukkui joku purje tuulessa. Hiljaisuutta häiritsemättä kuiskasi muuan taaimmaisen luukun ääressä seisova, Archy-niminen veikko naapurilleen:

– Kuulitko, Cabaco?

– Otahan sanko, Archy! Mitä sinä tarkoitat?

– Nyt se kuului jälleen! Luukun alta! Kuulosti aivan siltä, kuin olisi joku yskinyt.

– Sinä kirottuine yskinesi! Anna sangon kulkea!

– Ja taaskin, aivan kuin kaksi tai kolme miestä kääntyilisi unissaan.

– Carramba! Tuki jo vihdoinkin suusi! Nuo kolme illalliseksi syömääsi korppua eivät ilmeisestikään olleet oikein terveellisiä. Pidä huolta sangostasi!

– Puhu mitä puhut, kaveri, minulla on tarkat korvat.

– Ahaa, sinä oletkin varmaan sama junkkari, joka viidenkymmenen peninkulman päästä saattoi kuulla vanhan kveekaritädin kutovan sukkaa Nantucketissa. Sama mies.

– Heitä lorusi! Perästä kuuluu. Cabaco, tiedätkö että jossakin tuolla ruuman takaosassa piileksii joku, jota ei vielä ole nähty kannella? Ukko, luullakseni, tietäisi siitä jotakin kertoa. Kuulin kerran aamuvahdin aikana Stubbin sanovan Flaskille, että jotakin oli tekeillä.

– Pötyä! Sanko tänne!

Yhdeskolmatta luku.

Sitä päivää, jona miehistö vannoi valansa kapteeni Ahabille, seurasi oikea myrsky-yö. Päästyään hyttiinsä otti Ahab eräästä lippaasta suuren karttakäärön ja levitti sen pöydälleen. Sen jälkeen hän istuutui ja alkoi huolellisesti tutkia paperilla olevia viivoja ja kiemuroita. Valkoisille alueille piirteli hän paksuja yhdysviivoja ja tämäntästäkin aukoili hän vanhoja lokikirjoja, joita oli kasannut eteensä ja joihin oli merkitty paikat, missä aikaisemmilla matkoilla oli tapettu tai nähty kaskelotteja.

Ahabin pään yläpuolella riippui ketjussa raskas tinalamppu, joka heilui sinne tänne laivan keinahtelun mukaan. Hänen merkitessään paikkoja ja suuntia kellastuneihin papereihin, näytti näkymätön käsi piirtävän viivoja hänen omaan kurttuiseen otsaansa.

Mutta tämä ei ollut ainoa yö, jona Ahab istui kumartuneena karttojensa yli yksinäisessä hytissään. Melkein joka yö otti hän paperinsa esille, hankasi niistä pois lyijykynämerkintöjään ja piirsi uusia niiden tilalle. Edessään neljän valtameren kartat laati hän merkillisen reitin pitkin merivirtoja ja niiden poikki.

Siitä, joka ei tunne suurten Leviathanien tapoja, saattaa tuntua turhalta touhulta lähteä tällä tavoin ajamaan takaa yhtä ainoata eläintä pitkin mahtavia valtameriä. Mutta Ahabin mielestä oli onnistumisen mahdollisuus hyvinkin olemassa. Hän tunsi meret ja merivirtojen suunnat ja arveli niiden perusteella voivansa arvioida, missä kaskelotin metsästysmaat kulloinkin sijaitsivat. Hän tiesi ajat, jolloin valaat säännöllisesti oleskelivat visseillä leveysasteilla ja kykeni melkein mainitsemaan päivätkin, joina syystä tai toisesta saattoi olla jokseenkin varma saaliista.

On todettu, että kaskelotti palaa visseihin paikkoihin valtamerissä yhtä säännöllisesti kuin muuttolinnut kesäisin palaavat pohjoiseen. Onpa yritetty näistä kaskelotin vaellusreiteistä tehdä karttojakin. [Ensimmäinen tällainen kartta lienee valmistunut v. 1851.]

Siirtyessään paikasta toiseen liikkuvat valaat vaistonsa ohjaamina enimmäkseen n.s. "suonissa" ja noudattavat reittiään paljon täsmällisemmin kuin säännöllisiä kulkuvuoroja suorittavat laivat. "Suonet" voivat joskus olla muutaman meripenikulman levyisiä, toisinaan ne taas kapenevat, mutta aina ne ovat kuin viivoittimella vedetyt. Ja juuri tämän tietäen saattoi Ahab arvioida, missä milloinkin tapaisi "valaslaitumen". Risteillessään näin valaitten oleskelupaikkojen välillä hän kenties saisi näkyviinsä senkin hirviön, jota oli lähtenyt tavoittamaan.

On kuitenkin huomattava, että vaikka valaat määrättyinä aikoina oleskelevatkin määrätyissä paikoissa, ei tämä merkitse sitä, että juuri samat valaat joka vuosi palaavat samaan paikkaan. Vain vanhat, kokeneet kaskelottierakot ovat tässäkin suhteessa säännöllisiä. Jos Moby-Dick jonakin vuonna pysähtyi esimerkiksi Seychellien edustalle tai Japanin rannikolle, ei tämä millään tavoin tietänyt sitä, että "Pequod" nyt tapaisi sen samoissa vesissä. Nämä olivat vain tilapäisiä levähdyspaikkoja valtameressä.

Moby-Dick oli monesti yllätetty näissä vesissä useana vuonna peräkkäin. Täällä oli myöskin käyty monias niistä taisteluista, joissa valkoinen valas oli levittänyt kauhua ja kuolemaa ympärilleen. Täällä oli vanha monomaanikin saanut aiheen sammumattomaan vihaansa. Mutta siitä oveluudesta ja valppaudesta huolimatta, jolla Ahab antautui väsymättömään takaa-ajoonsa, ei hän uskaltanut kovin vahvasti luottaa siihen, että kohtaisi Moby-Dickin entisillä laitumilla. Toiselta puolen esti vala häntä keskeyttämästä kostoretkeä, jolle oli lähtenyt.

"Pequod" oli purjehtinut Nantucketista juuri valaitten liikehtimisaikana, eikä kapteeni Ahabilla ollut pienintäkään mahdollisuutta ehtiä Kap Hornin ympäri kuudennellekymmenennelle leveysasteelle Tyynessä meressä tarpeeksi ajoissa. Oli senvuoksi odotettava seuraavaa valaitten "muuttokautta". Mutta kenties oli Ahab lähtenyt näin ennen aikojaan matkalle tarkoituksellisesti – risteileminen merillä oli toki hauskempaa kuin laiskotteleminen maissa. Ehkä vietti valkoinen valaskin lomaansa jossakin kaukana tavallisilta oleskelupaikoiltaan. Mitäpäs, jos se putkahtaisi esiin jossakin Persian lahdessa, Bengalin rannikolla tai Kiinan meressä – –? Tai kukatiesi kuljettaisivat monsuunit, pampas-, koillis- tai harmattantuulet, ellei väliin sattuisi Levantin tai Simoonin viimoja, Moby-Dickin "Pequodin" vanaveteen.

Kahdeskolmatta luku.

Oli pilvinen, viileä ehtoopäivä. Merimiehet makailivat laiskoina kannella tai tuijottivat tylsinä lyijynkarvaiseen veteen. Queequeg ja minä valmistimme n.s. miekkamattoa. Selittämätön hiljaisuus ja salaperäisyyden tuntu painosti kaikkia, niin että istuttiin ääneti pitkät ajat, kukin mietteisiinsä syventyneenä.

Yhtäkkiä säikähdytti minua outo, pitkäveteinen, yliluonnolliselta kuulostava huuto. Pudotin keräni ja kohotin katseeni, sillä tuo ääni tuntui tulevan pilvistä yläpuolellamme. Korkealla poikkisaalingissa istui Gay Headin hullu mies, Tashtego. Hän oli kumartunut eteenpäin ja ojenteli käsivarttaan kuin taikasauvaa, päästäen vähän väliä ilmoille kaamean kiljuntansa. Varmasti kuului tällä hetkellä tuo sama huuto myös jossakin muussa maailman kolkassa, missä joku ilmassa roikkuva vahti samalla tavalla kumartui eteenpäin kättään ojentaen. Mutta harvoin sointui kai tuo tuttu merkinanto sellaisena kuin nyt, Tashtegon suusta. Häntä olisi voinut luulla profeetaksi tai ennustajaksi, joka vastikään oli nähnyt kohtalon varjon ja nyt kuulutti saapumistaan, huutaen suurella äänellä: – Tuolla se puhaltaa! Tuolla, katsokaa! Se puhaltaa! Se puhaltaa!

– Missä?

– Tuolla, tyynenpuolella, suunnilleen kahden penikulman päässä. Niitä on koko liuta.

Siinäkös nousi hälinä.

Kaskelotti puhaltaa yhtä yksitoikkoisen säännöllisesti kuin seinäkello raksuttaa. Tästä säännöllisyydestä valaanpyytäjä sen tunteekin pitkien matkojen päästä.

– Jo panivat evänsä liikkeelle! huusi Tashtego ja samassa valaat katosivat näkyvistä.

– Nopeasti, poika! kiirehti Ahab. Paljonko on kello?

Muudan nuorukainen laskeutui kajuuttaan ja palasi ilmoittaen ajan minuutilleen. Tuuli kuljetti alustamme verkalleen. Tuijotimme odottavina tyynenpuolelle nähdäksemme vielä vilahduksen valaista.

Kaskelotti sukeltaa usein pinnan alle ja ui sitten kaartaen kiertäen pitkiäkin matkoja, ennenkuin taas nousee puhaltamaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut syytä otaksua, että Tashtegon näkemä eläin olisi aavistanut läheisyyttämme ja ryhtynyt johtamaan meitä harhaan. Kansimiehistöstä muudan – kansimiehistö ei ole mukana pyyntiveneissä – lähti Tashtegon tilalle tähystäjäksi ja etumaston miehet kokoontuivat peremmälle. Rummut asetettiin paikoilleen, nostovivut käännettiin, isoraaka vedettiin taaksepäin ja kolme venettä heilui tuotapikaa ilmassa. Taisteluun valmiina odotti miehistö käskyä; kukin piteli toisella kädellä parrasta toisen jalan noustessa askelta ottamaan. Alus muistutti sotalaivaa, jonka miehistö on valmistunut hyökkäämään vihollislaivan kannelle.

Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä kuului äkkiä huuto, joka sai miehet kääntämään katseensa valaasta. Melkein kuin kivettyneinä tuijottivat matruusit synkkää Ahabia, jonka ympärille oli asettunut viisi aavemaista, salaperäistä olentoa.

Kolmaskolmatta luku.

Nuo aaveet syöksyivät yli kannen ja irroittivat äänettömästi ja kätevästi veneen taaveteista, joihin se oli kiinnitetty. Tämä vene oli oikeastaan varavene, vaikka sitä sanottiinkin "päällikön veneeksi", koska se riippui ylähangan puolella. Veneen kokan luo asettunut olento oli tumma ja isokokoinen, silmiinpistävämpänä erikoisuutena ulkomuodossaan suuri, valkoinen, teräksenväristen huulien välistä esiin työntyvä hammas. Miehellä oli yllään villainen, rypistynyt kiinalaisnuttu, musta kuin hautajaispuku, ja samasta kankaasta tehdyt housut. Kaiken kukkuraksi oli hänen tukkansa palmikoitu pään ympäri ja päähineenä oli hänellä loistava, valkoinen turbaani. Hänen seuralaistensa ihonväri oli vaaleampi, tiikerinkeltainen, ilmaisten heidän olevan manilalaisia, joita yleensä pidetään pirullisen viekkaina ja joita valkoiset merimiehet tavallisesti sanovat paholaisen palkkaamiksi urkkijoiksi.

Laivamiehistön tuijottaessa tulokkaita huusi Ahab heidän päämiehelleen, turbaanipäiselle ukolle:

– Onko kaikki kunnossa, Fedallah?

– Selvä on! sähähti mies. Laskekaa irti! Irti, sanon minä!

Hänen äänensä oli niin voimakas, että miehet yleisestä hämmingistä huolimatta hyppäsivät kaiteen yli. Köydet viuhuivat keloissa ja veneet putosivat mätkähtäen veteen. Nokkelina kuin vuorikauriit laskeutuivat miehet keikkuvan laivan kylkiä pitkin veneisiin.

Tuskin olivat varsinaiset pyyntiveneet, joita oli kolme, irtaantuneet laivasta ennenkuin jo neljäskin outoine miehistöineen lähti liikkeelle peräpuolelta. Peräkeulassa seisoi Ahab suorana. Kaikuvalla äänellä huusi hän Starbuckille, Stubbille ja Flaskille, että soutaisivat erilleen toisistaan, jotta voitaisiin edetä mahdollisimman leveällä rintamalla. Miehet tuijottivat kuitenkin muukalaisia niin kiinteästi, että kapteenin käsky kaikui kuuroille korville.

– Kapteeni Ahab! huusi Starbuck.

– Erillenne! karjui Ahab. Kaikki neljä venettä, eteenpäin! Laske enemmän tyveneen, Flask!

– Kyllä, kapteeni, vastasi piskuinen perämies, kääntäen suurta peräsintä. Takaisin hiukan! huusi hän miehilleen. Katsokaa, taas se puhaltaa tuolla! Takaisin!

– Älä töllistä noita keltaisia poikia, Archy.

– Enhän minä heitä katselekaan, herra, tokaisi Archy. Tiesinhän tämän jo etukäteen. Kuulin heidän liikkuvan kannen alla ja kerroin siitä Cabacolle. Mitä sinä sanot, Cabaco? Pommilla matkustajia, herra Flask.

– Ann' mennä, ystäväiseni! Taajempaan, lapset! Nopeammin, poika-kullat! kehoitteli Stubb. Osa hänen miehistöään osoitti jo haluttomuuden oireita. – Minusta näyttää kuin tekisi teidän mielenne katkaista niskanne, pojat. Mitä te oikein tuijotatte? Ette suinkaan noita vieraita miehiä? Pysykää rauhallisina vain. He merkitsevät meille viittä käsiparia lisää. Vähät siitä, mistä he tulevat. Sitä parempi, mitä enemmän meitä on. Soutakaa, pojat! Älkää välittäkö noista lohikäärmeistä. He ovat kunnon veikkoja kaikesta huolimatta. Reippaasti vain, miehet! Tyynesti! Kas noin! Harvaan ja hartaasti! Vieköön teidät piru! Tehän vallan nukutte. Soutakaa, soutakaa! Ettekö tahdo? Miksette souda, hitto soikoon? Soutakaa, vaikka kannattimet katkeaisivat. Silmät auki!

Hän tempasi terävän puukon vyöstään ja huusi: – Joka poika – puukko esiin ja hampaisiin – sillä tavalla! Niin sitä pitää ja nyt eteenpäin!

Ei tule kenenkään luulla, että Stubbin komentotapa olisi suututtanut miehiä. Päinvastoin. Hän huuteli heille mitä kamalimpia uhkauksia niin alakuloisella ja samalla kiukkuisella äänellä, ettei ainoakaan mies voinut kuunnella niitä iloitsematta sydämensä pohjasta ja soutamatta kuin hullu pelkästä riemusta.

Sitäpaitsi hän topakan näköisenä peräsintään hoidellessaan aukoi suutaan niin hirvittävästi, että pelkästään tuon ammottavan kidan ja hänen ruumiinkokonsa vastakohta riitti huvittamaan soutajia.

Saatuaan Ahabilta merkin ohjasi Starbuck veneensä Stubbin veneen luo. Tuokion etenivät ne rinnatusten ja sitten tervehti Stubb virkaveljeään.

– Starbuck, alihanganpuoleinen vene, hoi! Sananen, olkaa hyvä!

– Haloo! luikkasi Starbuck kääntämättä päätään. Totisena ja hiljaisella äänellä jakeli hän käskyjä miehistölleen. Hänen katseensa oli suunnattu Stubbiin.

– Mitä arvelette noista keltanokista?

– Heidät kätkettiin jollakin tavoin laivaan ennen lähtöämme. (Soutakaa, pojat, soutakaa!) Nolo juttu, mister Stubb. (Vetäkää voimakkaasti, pojat!) Kaikki voi silti sujua hyvin, mister Stubb. Antakaa poikienne vetää oikein hartiain takaa. (Kiskokaa, miehet, kiskokaa!) Tämä tietää valaanrasvaa härkätynnyrittäin, mister Stubb. Mutta sitävartenhan tänne tultiinkin. (Vetäkää pojat!) Rasvaa ja öljyä. Mehän teemme vain velvollisuutemme. Velvollisuus ja ansio käsi kädessä.

– Sitä minäkin, mutisi Stubb naapuriveneen edetessä. Olin samaa mieltä heti kuin nuo veikkoset näin. Sitävarten hän siis niin usein kävi ruumassa. He olivat kätkössä siellä. Ja valkoisella valaalla on varmasti osansa tässä pelissä. Käyköön miten hyvänsä. Tälle ei enää mitään voi. Eteenpäin, pojat! Vielä tänään ei olla valkoisen valaan kanssa tekemisissä. Eteenpäin!

Oudonnäköisten muukalaisten ilmestyminen veneitä laivasta laskettaessa oli säikähdyttänyt muutamia taikauskoisia miehiä. Kun kuitenkin Archy jo aikaisemmin oli kertonut huomioistaan ja Stubbkin nyt käyttäytyi tyynesti, rauhoittuivat mielet jonkuverran, vaikka ei täysin pystyttykään käsittämään syitä keltaisten miesten mukanaoloon. Mieleeni muistuivat ne salaperäiset haamut, joitten olin nähnyt menevän laivaan tuona aamuhämärän hetkenä Nantucketissa ja samalla muistin myös hupsun Eliaan viittaukset. Mietiskelin niitä itsekseni, mutta en päässyt lähemmäksi arvoituksen ratkaisua.

Ahab seisoi edelleenkin veneensä perässä. Hänen soutajansa olivat erinomaisia. Nuo tiikerinkeltaiset miehet tuntuivat olevan teräksestä lennättäessään pitkin, säännöllisin vedoin pyyntivenettä eteenpäin. Harppuunimiehen airoa hoiteli Fedallah, joka oli riisunut mustan takkinsa ja jonka yläruumis näkyi veneen partaan yli. Peräsimessä viittoili Ahab kuin miekkailija, hoidellen toisella kädellään peräsintä niinkuin tuhannesti ennenkin. Yhtäkkiä antoi hänen ojennettu kätensä omituisen merkin ja soutajat lepäsivät airoillaan. Vene kellui hetken paikallaan. Muutkin pyyntiveneet pysähtyivät. Valaat keinuivat sinisessä vedessä näköjään liikkumattomina.

– Jokainen mies katsokoon aironsa suuntaan! huusi Starbuck. Queequeg, nouse! Villi ryntäsi pystyyn ja kiirehti kolmikulmaisen, kokkaan nostetun laatikon luo, tuijottaen kiihkeästi ulapalle. Nyt astui myös Starbuck paikoilleen liikkuen tottuneesti ja varmasti keinuvassa veneessä.

Pienen matkan päässä oli Flaskin vene. Flask seisoi levottomana vähäisellä korokkeella, jonka englanninkielinen nimitys on "loggerhead" ja joka ei ole juuri kämmentä leveämpi. Pikku upseerista tuntui kuin olisi hän keikkunut mastonhuipussa, mutta hän oli kunnianhimoinen, eikä veneen pohja olisi tällä hetkellä ollut yhtä arvokas paikka kuin tämä niukka jalantila.

– En näe täältä kolmea aaltoa etäämmäksi, valitti hän. Viskatkaapa minulle airo ja auttakaa minua kapuamaan ylemmäs.

Daggoo kiirehti peräpuolelta paikalle ja tarjosi leveitä hartioitaan.

– Minä olen hyvä masto, herra. Kiivetkää olkapäälleni!

– Se tapahtuu! Paljon kiitoksia, rakas poikaseni. Toivoisinpa, että olisit vielä viisikymmentä jalkaa pitempi.

Daggoo painoi jalkansa tukevasti veneen pohjaan, tarjosi aironlapaa astimeksi ja oikaisi itsensä kun Flask oli tarttunut hänen kiharaiseen tukkaansa ja saanut jalkansa hänen hartioilleen. Sitten ojensi musta mies vielä käsivartensa ikäänkuin kaiteeksi, johon Flask tarpeen tullen saattoi nojata.

Kolmas upseeri tuijotti tyynemmin merelle. Hän ei olisi pahoin pelästynyt, vaikka valaat olisivat sukeltaneetkin, ja jos jotakin sellaista olisi tapahtunut, olisi hän pian piipullaan palauttanut järjestyksen veneessään. Piipun hän oli kiinnittänyt hattunsa nauhaan kuin sulan. Hän täytti sen nyt, painoi vielä varmuuden vuoksi peukalollaan tupakan tiukkaan ja raapaisi kämmenpohjastaan tulen. Yhtäkkiä hyökkäsi Tashtego, hänen harppuunimiehensä, pystyyn ja huusi kiiluvin silmin: – Airot alas ja matkaan! Tuolla ne ovat!

Tavallinen maamyyrä ei tällä hetkellä olisi näköpiirissään huomannut enempää valasta kuin silliäkään. Mitään muuta ei näkynyt kuin vihertäviä ja valkeita kuohuja, joiden yläpuolella leijaili vesihöyryä. Tuokiota myöhemmin alkoi ilma väreillä kuin kuumentuneen rautalevyn yllä ja tuon värisevän ilman ja ohuen vesikerroksen alitse tulivat seuraavassa silmänräpäyksessä valaat. Ilman pulpahtelevat vesihöyrypilvet toivat mieleen eteenpäin kiitävän pikalähettijoukon.

Kaikki neljä venettä olivat huomanneet lähestyvän lauman.

– Vetäkää, rakkaat pojat! kehoitti Starbuck hiljaa, mutta tiukasti. Hänen terävä katseensa oli suunnattu suoraan kokan yli merelle. Hän tuskin puhui mitään miehilleen, mutta eivätpä nämäkään puolestaan virkkaneet mitään. Vain hänen merkilliset kuiskauksensa, terävät käskyn kuuluessa, mutta lempeät maanitellessa, rikkoivat silloin tällöin hiljaisuuden.

Toisin käyttäytyi pikku Flask. – Mitäs nyt sanotte, hyvät pojat? Kiljukaa ja kiskokaa, pirulaiset, jotta pääsemme noitten peijoonien kimppuun! Jos osaatte olla mielikseni, testamenttaan teille koko omaisuuteni Marthan Viinitarhassa, vieläpä akan ja lapsetkin. Eteenpäin! Oi, Herra, mitä pitää tässä vielä tapahtuman? Tulen hulluksi tästä iankaikkisesta tuijottamisesta. Katsokaa nyt toki! Näettekö noita kuohuja? Huutaessaan hän liisti lakin päästään ja tallasi sitä jaloillaan. Sitten hän taas otti sen hyppysiinsä ja heilutteli sitä, kunnes viskautui taaksepäin veneeseen villin arohevosen lailla.

– Katsokaa tuota miestä, sanoi Stubb filosoofisesti. Hän imeskeli rauhallisesti nysäänsä ja jatkoi:

– Hänellä on kohtauksensa, tällä Flaskilla. Kohtauksensa. Niin, se on oikea sana. Olkaa iloisia, pojat, saatte vanukasta syödäksenne! Niin, iloisia on oikea sana. Voimakkaammin, pojat! Tiukemmin, lapset! Mikä kiire teillä on? Tyynesti ja harvaan vain, mutta voimalla ja väellä. Soutakaa, ei muuta! Vaikka keuhkot hornan tuuttiin menisivät!

Parasta jättää tässä kertomatta, mitä Ahab tiikerinkeltaisille miehilleen huusi – elämmehän me sentään sivistyneitten parissa. Kenties vain haikalat saattavat käsittää sellaisia purkauksia, joita hänen vaahtoavilta huuliltaan pääsi veneen syöstessä valaita kohti.

Kaikkivoipa meri lainehti rannattomana. Aallot mourusivat uhkaavasti piestessään veneitä, jotka pähkinänkuorten tavoin vierivät eteenpäin. Toisinaan keikkui vene veitsenterävällä aallonharjalla ja näytti katkeavan keskeltä, mutta sukelsikin sitten syvään kuiluun, noustakseen taas seuraavan aallon harjalle. Päälliköt ja harppuunimiehet huusivat ja soutajat haukkoivat ilmaa. Levitetyin purjein katseli "Pequod" veneitään kuin pelästynyt kana poikasiaan. Näky oli kauhistava. Ensimmäiseen taisteluunsa marssiva nuorukainen, sielu, joka ensi kertaa kohtaa toisessa maailmassa tuntemattoman olennon, ei voi kokea suurempia järkytyksiä kuin mies, joka ensi kerran elämässään huomaa joutuneensa kaskelotinpyynnin kohisevaan kurimoon.

Yläpuolellamme riippuvat pilvet kävivät yhä synkemmiksi ja yhä selvemmin kuvastuivat valaitten valkoiset suihkut harmaata taustaa vasten. Vesihöyry jakaantui ja eläimet näyttivät hajaantuvan. Veneet suuntasivat kulkunsa sivulle ja Starbuck aloitti pyynnin lähestymällä kolmea valasta. Nostimme purjeen ja viiletimme yltyvässä tuulessa halki aaltojen. Vauhtimme kiihtyi niin nopeasti, että tyvenenpuolella vain vaivoin saattoi käyttää airoja.

Tuokion kuluttua jouduimme usvapilveen, emmekä nähneet jälkeäkään laivasta tai muista veneistä. Starbuck kiristi jalusnuoraa ja kuiskasi: – Meillä on aivan riittävästi aikaa valaan tappamiseen ennenkuin vihuri tulee. Eteenpäin!

Vähäistä myöhemmin kuului naapuriveneistä pari huutoa, jotka ilmaisivat niidenkin pitäneen kiirettä, ja kohta senjälkeen sähähti Starbuck salamannopeasti: – Ylös! Queequeg ryntäsi pystyyn harppuuni kädessään. Vaikka soutumiehistö ei juuri nyt katsellutkaan lähellä vaanivaa kuolemaa silmiin, ymmärsivät he pursimiehen kasvojenilmeestä, että ratkaiseva hetki oli käsillä. Kuulimme valtavan metelin, aivan kuin olisi viisikymmentä norsua kierrellyt läheisyydessä, ja aallot ulvoivat ja sihisivät ympärillämme kuin kiukkuiset käärmeet.

– Tuossa se kyssäniska on! Tuossa! Anna soida! kuiskasi Starbuck.

Kehoitusta seurasi lyhyt suhahdus; Queequeg oli singonnut keihäänsä. Vene syöksähti eteenpäin, mutta tuntui samassa saavan etupuolelta töytäyksen. Purje rojahti, jostakin läheisyydestä pulpahti ilmoille ankara höyry ja allamme keinahteli pohja kuin maanjäristyksessä. Miehistöltä salpautui henki sukeltaessamme valkeisiin kuohuihin. Vesi, valas ja harppuuni pyörivät sekamelskana silmissämme ja niin pääsi kaskelottimme karkuun.

Vaikka vene olikin miltei täynnä vettä, ei se ollut kärsinyt mitään vaurioita. Pelastimme uiskentelevat airot, pistimme ne hankaimiin ja istuuduimme jälleen paikoillemme. Vesi ulottui polviimme asti ja lainehti yli joka laudan, niin että veneemme lähinnä muistutti vastikään merestä noussutta koralliriuttaa.

Tuuli vonkui yhä tuimempana ja aallot löivät vastakkain kuin kilvet. Vihuri kiiti ohi kuin tuli ruohoaavikolla, näännyttäen meidät tykkänään. Huusimme turhaan toisia veneitä avuksemme. Kohisevat, pimeät pilviröykkiöt synkkenivät synkkenemistään, eikä alusta saattanut enää nähdä ollenkaan. Emme jaksaneet soutaa valtavassa aallokossa ja airot olivatkin nyt paremmin tarpeen hengenpelastusvälineinä. Starbuck kaivoi esiin tulukset vedenpitävästä kääröstä ja sytytti, tehtyään monta turhaa yritystä, lyhdyn, jonka sitten ripusti lippukapulaan. Tämän hän ojensi Queequegille, josta näin tehtiin menetettyjen toiveiden lipunkantaja. Äänetönnä istui villi, kaiken toivonsa hukanneen ihmisen symboolina, kannatellen tuota typerää valoa – toivon lippua – päänsä yläpuolella.

Ytimiin asti märkinä ja hampaita vilusta kalistellen kohotimme hämärän laskeutuessa katseemme. Tiivis sumu lepäsi vetten yllä – lyhtykin oli sammunut ja pirstoutunut. Yhtäkkiä nousi Queequeg, vieden käden korvalleen. Kuulimme heikkoa kitinää, aivan kuin olisi myrsky temponut köysiä ja raakoja. Tuo ääni läheni ja tovia myöhemmin ilmestyi sumupilvestä tumma, muodoton röykkiö. Hyökkäsimme pystyyn kun lopulta tunsimme aluksen, joka jo oli aivan vieressämme. Veneemme heilahti hiukan emmittyään sen kupeelle ja viskautui taas sivulle. Lähestyimme sitä uudelleen ja pääsimme vihdoinkin onnellisesti kannelle. Muut veneet olivat jo hyvissä ajoin ennen vihurin tuloa heittäneet pyyntiyrityksensä ja päässeet turviin. Meitä oli pidetty menneinä miehinä, mutta siitä huolimatta oli laiva vielä lähtenyt risteilemään siltä varalta, että meistä kenties löydettäisiin joitakin jätteitä, joku airo tai ehkä harppuuni.

Neljäskolmatta luku.

Kului päiviä ja viikkoja. Vähin purjein oli "Pequod" jo risteillyt halki neljän alueen: Azorien tienoon, Kap Verden seudun, Rio de la Platan laskun ympäristön ja Carrol-alueen St. Helenasta etelään.

Carrol-alueen vesillä ollessamme – oli kuutamoyö ja aallot välkkyivät kuin hopearihmat – näimme vaikeitten keulakuohujen edessä jonkun matkan päässä hopeasuihkun nousevan ja laskevan. Ensinnä sai Fedallah sen näkyviinsä, sillä hänellä oli tapanaan kuutamoöinä nousta isoonmastoon, mistä valppaasti piti silmällä ympäristöä. Mutta vaikka valaita usein nähdään öisinkin, uskaltaisi tuskin yksi valaanpyytäjä sadasta laskea pyyntiveneitä vesille öiseen aikaan. Saattaa helposti kuvitella, miten levottomina matruusit tuijottivat korkealla mastonhuipussa kyyhöttävää vanhusta, jonka turbaani näytti olevan yhtä etäällä maasta kuin kuu. Äänettömänä oli hän jo viettänyt monia öitä mastossa, mutta tänä yönä hän nähtyään suihkun antoi onton äänensä kuulua. Miehet ryntäsivät seisaalleen, aivan kuin olisivat nähneet köysistössä aaveen, joka nyt tervehti heitä: – Tuolla se puhaltaa!

He tuskin olisivat säikähtäneet tuomiopasuunan ääntäkään niinkuin he nyt säikähtivät noita sanoja, ja kuitenkin valtasi samalla kummallinen riemastus heidän mielensä. Öisestä ajasta huolimatta toivoi melkein jokainen, että veneet laskettaisiin vesille.

Ahab vaappui kannen yli ja käski nostaa yliprammipurjeen ja kaikki suojapurjeet.

Paras mies komennettiin peräsimeen. Seuraavassa hetkessä kiiti korkealle taklattu alus yli aaltojen. Tuuli pullisti purjeita, niin että liikuimme keinuvalla kannella kuin ilmassa. Laiva ryntäsi eteenpäin, aivan kuin olisi kaksi toisilleen vihamielistä voimaa kiskonut sitä eri tahoille, ylöspäin ja vaakasuoraan. Jos sinä yönä olisi katsonut Ahabia kasvoihin, olisi saattanut havaita kahden voiman taistelevan keskenään hänenkin sisimmässään. Hänen terve jalkansa iski kannesta elävän kaiun, mutta tekojalka kumahti lautoihin kuin ruumiskirstun kanteen. Mutta vaikka alus syöksyikin eteenpäin ja vaikka kaikki silmät salamoivat, oli hopeasuihku auttamattomasti kadonnut, emmekä sitä tuona yönä enää toistamiseen nähneet. Joka mies vannoi nähneensä sen kerran, kahdesti ei kukaan.

Olimme jo melkein unohtaneet tuon yöllisen suihkun, kun se pari vuorokautta myöhemmin, tälläkin kertaa yöllä, taas ilmestyi näkyviin. Jälleen kaikki näkivät sen, jälleen nostettiin purjeet, mutta tälläkin kertaa se katosi. – Näin kangasti se meille monena yönä, kunnes kaikin ihmetellen seurasimme sen salaperäistä ilmestymistä. Vain kuun kumottaessa tai tähtien kirkkaasti tuikkiessa se näyttäytyi, kadotakseen taas pariksi kolmeksi päiväksi. Kerta kerralta tuntui se nousevan yhä etäämpänä, ikäänkuin houkutellen meitä seuraamaan itseään.

Taikauskoiset merimiehet vannoivat, että tuon virvatulisuihkun aiheuttajana saattoi olla vain yksi valas, nimittäin Moby-Dick. Usein katselivat he kimaltelevaa vesipatsasta pelon vallassa. Arveltiin, että peto kenties vain houkutteli meitä jonnekin tuntemattomille vesille tuhotakseen meidät siellä.

Nämä ajoittaiset pelonpuuskat, jotka epämääräisyytensä vuoksi olivat sitä arveluttavampia, kuluttivat pahoin miesten voimia. Taivaan kirkas sinikin oli jo heidän mielestään vain pirullinen houkutuskeino.

Mutta sitten saimme vihdoinkin kimppuumme Kapin tuulet ja ennenpitkää keikuimme ylös alas näillä seuduin niin tavallisilla, pitkillä mainingeilla. Ja myrskyn tullessa syöksyi valaanluupanssariin pukeutunut "Pequod" synkkiin aaltoihin niin raivokkaasti, että kuohut vyöryivät kuin sula hopea laivanrungon yli. Masentava tyhjyydentunnekin katosi, mutta tilalle ilmestyivät entistä raskaammat huokaukset.

Keulan edessä hypähteli merkillisiä olentoja ja aivan takanamme lenteli suuria merimetsoja. Joka aamu näimme niitä rivittäin istumassa taakeissa. Vaikka kiljahtelimmekin niille kiukkuisesti, pysyttelivät ne itsepintaisesti paikoillaan, aivan kuin olisivat pitäneet alustamme tyhjänä, ajelehtivana hylkynä.

Tuota nientä sanotaan Hyväntoivonniemeksi. Entinen nimi, "Kap Tormentoto", oli parempi. Maleksittuamme pitkät ajat tyvenessä jouduimme nyt alati rauhattoman meren heiteltäviksi seudussa, jossa kadotetut sielut lintujen ja kalojen hahmossa lentelivät ja uiskentelivat koskaan satamaa tai rantaa saavuttamatta. Tyynesti ja muuttumattomasti kohti taivasta työntyvä lumivalkoinen suihku piti meitä lumoissaan niinkuin ennenkin.

Nyt se jo näyttäytyi paljon useammin. Luonnonvoimien myllertäessä kompuroi Ahab synkkänä ja luoksepääsemättömänä märällä, liukkaalla kannella, puhutellen kuitenkin upseereitaan useammin kuin tätä ennen. Tällaisissa oloissa täytyy vain antautua odottamaan myrskyn laantumista, muuta ei juuri voi tehdä. Fatalistiksi siinä muuttui joka mies. Ahab tuikkasi tekojalkansa kansilankkuun porattuun reikään ja nojasi kädellään johonkin jalusnuoraan, seisten näin tuntikausia, katse etäisyyteen suunnattuna.

Sillävälin seisoskeli miehistö, jonka kokan yli hyrskyävä vesi oli ajanut keulasta pakosalle, pitkässä rivissä keskikannella. Jokainen oli kiinnittänyt itsensä touvinpätkällä kaiteeseen, jottei veden mukana sinkoutuisi yli laidan. Puheltiin vain vähän tai ei ollenkaan. Mykkänä syöksyi laiva vahanukkien kaltaisine matruuseineen yli kuohuvan meren.

Viideskolmatta luku.

Kaakkoon Kapista, jokseenkin Crozettein, tavallisten valaitten pyyntivesien, korkeudella saimme näkyviimme "Albatros"-nimisen purjelaivan. Hitaasti sitä lähestyessämme saatoin paikaltani etumaston huipussa huomata, että se oli valaanpyyntialus ja ilmeisesti jo kauan matkalla ollut.

Aallot olivat vaalentaneet sen värin, niin että se muistutti rantaan ajautunutta mursun luurankoa. Siellä täällä erotin pitkiä ruosteviiruja ja raa'at sekä köysistö olivat kuin huurteen peitossa. Se liikkui vain alapurjeittensa varassa ja oudoilta näyttivät sen mastoissa kiikkuvat, pitkäpartaiset vahdit. Heidän vaatteensa olivat niin risaiset, että ne muistuttivat eläintennahkoja. Pian olimme niin lähellä toisiamme, että me vahtimiehet melkein olisimme saattaneet hyppäämällä vaihtaa paikkoja. Emme kuitenkaan sivuuttaessamme toisemme puhuneet sanaakaan. Vain peräkannelta käsin kuului tervehdys.

– Laiva, hoi! Oletteko nähneet valkoista valasta? Mutta kun purjelaivan päällikön piti nostaa megafoonin huulilleen, putosi torvi hänen kädestään mereen. Samassa yltyi tuulikin vonkumaan, niin ettei hänen ääntään voinut kuulla ollenkaan. Välimatka aluksesta toiseen piteni tuotapikaa kaksinkertaiseksi. "Pequodin" matruusit lausuivat tyynesti arveluitaan valkoista valasta mainittaessa sattuneen välikohtauksen johdosta, mutta kapteeni Ahab tuntui olevan kahden vaiheilla. Ensin hän ilmeisesti aikoi komentaa veneen vesille lähteäkseen käymään "Albatrosissa", mutta sitten hän huomasi, ettei se myrskyn vuoksi käynyt päinsä ja yritti senvuoksi käyttää tuulen suuntaa hyväkseen. Hän tarttui "huutajaansa" ja, havaittuaan, että "Albatros" oli nantucketilainen alus, luultavastikin kotimatkalla, karjui:

– Hei! Tämä on "Pequod", matkalla maailman ympäri. Sanokaa, että kaikki kirjeet tästälähtien on osoitettava Tyynellemerelle ja että aiomme viipyä matkalla kolme vuotta. Ellen vielä silloinkaan palaisi, osoittakoot kirjeensä – – Samassa yhtyivät molempien alusten vanavedet ja meitä seuranneet kalaparvet sinkoutuivat sivuille ilmeisestikin sangen säikähtyneinä, järjestyäkseen tuokion kuluttua "Albatrosin" kummallekin puolelle nähtävästi aikeissa lähteä seuraamaan sitä. Ahab oli varmasti monilla matkoillaan nähnyt tällaista aikaisemminkin: mutta monomaanin silmissä muuttuvat pikkuasiatkin suurimerkityksellisiksi.

– Aiotteko uida luotani? murisi Ahab tuijottaen veteen. Nuo sanat sisälsivät perin vähän, mutta sairas, vanha mies lausui ne avuttoman alakuloisella äänellä. Sitten kääntyi hän perämieheen, joka tähän asti oli parhaansa mukaan pitänyt alusta tuulessa, ja karjui kuin vanha jalopeura: – Irti maasta ja kurssi maailman ympäri!

Kuudeskolmatta luku.

Purjehtiessamme Crozette-alueelta koilliseen, saavuimme pian valaitten syöntipaikoille. Jo toisena päivänä näimme laumoittain tavallisia valaita, jotka hajaantuivat sivuille kaskelotinpyytäjä "Pequodin" lähestyessä. Aivan niinkuin niittomiehet etenevät viikatteineen korkeassa heinikossa jättäen jälkeensä leveän vanan, puhdistivat nämä suunnattomat pedotkin meren levistä ja meriruohoista, jättäen pitkät siniset uomat jälkeensä.

Hitaasti jatkoi "Pequod" kulkuaan koilliseen, kohti Javaa. Sen kolme mastoa taipuivat tuulessa kuin notkeat palmut ja yhä vain nähtiin hopeaisina öinä suihkujen nousevan ja laskevan.

Mutta eräänä sinisenä aamuna, kun kaikki näytti kumman läpikuultavalta, levittäysi melkein yliluonnollinen hiljaisuus meren ylle. Pitkä, aivan kuin kiilloitettu auringonsäde laskeusi äänettömyyteen kehoittavan sormen tavoin veden pinnalle ja mainingin etääntyessä näyttivät jäljestä hiipivät laineet yhtyvän hiljaiseen kuiskaukseen. Ja silloin näki isonmaston huipussa tähystävä Daggoo aaveen.

Kaukana edessämme sukeltautui hitaasti valkoinen patsas näkyviin. Se nousi ja nousi, kunnes tavoitteli taivaan sineä, ja laski vihdoin aivan keulamme edessä kuin lumipilvi. Tuokion se kimalteli edessämme ja upposi sitten mereen. Vielä kerran se kohosi ja levitti eteemme loistonsa. Valaan suihkulta se ei näyttänyt. – Olisikohan lopultakin Moby-Dickimme läheisyydessä? arveli Daggoo. Jälleen tuo lumottu pilvi katosi. Mutta kun se seuraavan kerran ilmestyi näkyviin, huusi muudan neekeri niin kimeällä äänellä, että nukkuvatkin säikähtäen heräsivät: – Tuolla – tuolla se taas on! Tuolla edessä, oikealla! Valkoinen valas! Valkoinen valas! Matruusit hyökkäsivät kuin mehiläiset parveilemisaikana raa'annokille ja Ahab kompuroi avopäin kokkapuulle nostaen toisen kätensä, valmiina antamaan merkkejä perämiehelle. Hänen kiihkeä katseensa oli jäykästi suunnattu Daggoon osoittamaan suuntaan. Heti tuon aavemaisen suihkun ilmestyessä näkyviin antoi hän nopean käskyn laskea pyyntiveneet vesille.

Veneet laskettiin kädenkäänteessä. Etumaisessa veneessä seisoi Ahab ja soutajat kiskoivat voimakkaasti saalista kohti. Pian katosi aave kuitenkin, mutta meidän vartoessamme, airoilla leväten, näyttäytyi se uudelleen. Unohdimme hetkeksi Moby-Dickin tuijottaessamme muudatta merkillisimmistä ilmestyksistä, mitä syvyydet ovat sylkäisseet ihmisten ilmoille. Meren pinnalla kellui melkein kahdeksannespenikulman pituinen ja levyinen lihainen massa, väriltään hohtavan kellertävä. Keskeltä haarautui lukematon määrä pitkiä ulottimia luikerrellen kuin jättiläiskäärmeet, jotka umpimähkään tavoittelevat läheisyydestään jotakin nieltävää. Minkäänlaista päätä emme voineet nähdä enempää kuin mitään merkkiä tunto- tai näköaististakaan. Tuntui kuin olisi siinä kellunut vain jokin sattuman luoma elämän ilmaus. Kun tuo aave jälleen vaipui syvyyteen, huusi Starbuck tuijottaen paikkaa, jossa se oli kellunut, peloittavalla äänellä: – Mieluummin olisin katsellut ja ajanut takaa Moby-Dickiä kuin sinua, valkoinen aave!

– Mikä se oli? uteli Flask.

– Suuri, elävä mustekala. Vain harvat niistä valaanpyytäjistä, jotka ovat sen nähneet, ovat palanneet takaisin kotisatamaan siitä kertomaan.

Ahab ei puhunut mitään. Hän kiepautti veneensä ympäri ja palasi laivaan. Muut seurasivat tyynesti.

Vaikkapa ei panisikaan mitään merkitystä kaskelotinpyytäjien juttuihin tuon pedon näkemisen aiheuttamista seurauksista, todettakoon kuitenkin, että sitä yleisesti pidettiin huonona enteenä. Ylen harvoin oli tämä vaalea mustekala nähty ja uskottiin, että se oli valtameren suurin elollinen olento. Luullaanpa vielä, että kaskelotit saavat siitä kaiken ravintonsa. Muitten valaslajien tiedetään nimittäin etsivän ravintonsa veden pinnalta, mutta kukaan ei ole vielä nähnyt kaskelottia syöntihommissa, se kun etsii syötävänsä jostakin veden alta. Vain johtopäätöksiä tekemällä on voitu saada selkoa sen ravintoaineista. Toisinaan, kun on päästy aivan sen kintereille, on nähty sen sylkäisevän pois jotakin, jota on luultu jättiläismustekalan lonkeroiksi. Toiset näistä lonkeroista ovat olleet parinkymmenen, jopa kolmenkymmenenkin jalan pituisia. Monet kalastajat, jotka ovat nähneet näitä lonkeroita, luulevat niiden omistajaa niin isokokoiseksi, että se hipoo valtameren pohjaa ja että kaskelotilla, päinvastoin kuin muilla valailla, on hampaat, joilla se käy mustekalan kimppuun ja raatelee sitä.

Seitsemäskolmatta luku.

– Kun te näkee mustekala, sanoi Queequeg, te pian näkee kaskelotti! Seuraavana päivänä oli kaikki niin hiljaista, että "Pequodin" miehistö melkein oli nukkua meren tuskin huomattavaan liekutukseen. Se Intian meren tienoo, jota me paraikaa kuljimme, ei ole missään suhteessa levoton. Kilpikonnia, delfiinejä, lentokaloja ja muita merten asukkaita näkee täällä paljon vähemmän kuin Rio de la Platan seuduilla tai Perun rannikkovesillä.

Minulla oli tähystysvuoro etumastossa. Nojasin selkääni velttoon yliprammipurjeeseen ja keinahtelin laiskasti edestakaisin melkein horteessa. Lopulta lähti sieluni kokonaan liitelemään omia teitään. Ruumis tosin vielä keikkui kuin tahdon heilurina edestakaisin, mutta voima, joka sen oli pannut liikkeelle, oli jo laannut tyyten toimimasta.

Mutta ennenkuin vaivuin tuohon tiedottomaan tilaan, huomasin, että muissakin mastoissa tähystäjät jo olivat torkahtaneet. Pian heiluimme kaikki unessa ja allamme nuokkui perämiehen pää samassa tahdissa. Koko aava meri torkkui tuota pikaa idästä länteen ja aurinkokin heilahti samaan suuntaan. Jonkun ajan kuluttua tunsin kuin ilmarakkoja silmäluomieni alla ja tartuin äkkiä pelastaviin köysiin. Hätkähtäen heräsin jälleen eloon. Ja katso! Aivan vieressä, muutaman kymmenen askelen päässä tyynenpuolella, makasi jättiläiskaskelotti selällään kuin kaatunut fregatti, tummana kuin nuubialainen ja kiiltävänä kuin peili. Se meloi laiskasti eteenpäin ja pyrski silloin tällöin ilmoille suihkun, muistuttaen hyvinvoipaa porvaria, joka nauttii iltapäiväpiipustaan. Mutta tämä piipullisesi, valas-parka, oli viimeinen. Kuin taikasauvan koskettamana heräsi laiva, matruusit ponnahtivat yhtäkkiä jaloilleen ja parikymmentä ääntä kuului yhtäaikaa laivan eri puolilta, samalla kuin tähystäjät antoivat huutonsa kajahtaa.

– Veneet irti! Luovi luokse! huusi Ahab täyttäen samalla itse käskynsä kääntämällä ohjausratasta, ennenkuin perämies ehti hievahtaakaan.

Äkillinen hälinä luultavasti sai valaan levottomaksi. Ennenkuin veneet saatiin alas, kääntyi se juhlallisesti vatsalleen ja ui poispäin laivasta. Se liikkui niin tyynesti ja hitaasti, että Ahab kielsi käyttämästä airoja ja puhumasta tai muulla tavoin häiritsemästä hiljaisuutta.

Me istuimme kuin Ontario-intiaanit soutupenkeillä ja meloimme nopeasti ja äänettömästi lähemmäksi saalista. Purjetta emme voineet nostaa. Kului hetkinen ja sitten peto yhtäkkiä viskasi pyrstönsä nelisenkymmenen jalan korkeudelle ilmaan ja upposi kuin torni.

– Tuolla se meloo! huusi joku. Stubb raapaisi tulta ja sytytti piippunsa; olihan meillä nyt siunaaman verran aikaa. Hetken kuluttua ilmestyi valas taas näkyviin, tällä kertaa Stubbin veneen läheisyydessä. Hän aikoikin nyt anastaa kunnian sen tappamisesta itselleen. Peto oli huomannut meidät, eikä äänettömyydestä enää ollut apua. Melat vaihdettiin airoihin ja Stubb alkoi piippuaan yhä tuprutellen kiihoittaa miehiään hyökkäykseen.

Valas oli yhtäkkiä muuttanut käytöstään. Se käsitti nyt vaaran uhkaavan ja työnsi päänsä esiin kuohuista.

– Eteenpäin, miehet, eteenpäin! Älkää hätäilkö! Meidän on iskettävä salamana! huusi Stubb pöllytellen savuja nysästään. Eteenpäin! Vedä pitkään, Tashtego, eteenpäin pojat! Tyynesti vain! Käykää kuin kuoleman ja pirun kimppuun, vaikka vainajat haudoistaan kurkkisivat! Eteenpäin!

– Wu-hu, wa-hi! kiljui Gay Headin mies vastaukseksi ja kohotti vanhan sotahuudon. Joka mies kumartui eteenpäin intiaanin määräämässä tahdissa.

Villejä sotahuutoja seurasivat toiset, yhtä villit.

– Kie-hie! Kie-hie! kirkui Daggoo himokkaasti, aivan kuin olisi saanut maisteltavakseen kutojalinnun lihaa. Stubb istui rauhallisena paikallaan, kiihoitti miehiään tekemään kaikkensa ja puhalteli savuja. Soutajat uurastivat kuin hullut, mutta lopultakin kajahti tervetullut käsky: – Ylös, Tashtego! Anna soida! Harppuuni viuhahti. – Kaikki takaisin! Soutajat ponnahtivat yhtenä miehenä taaksepäin.

Samassa silmänräpäyksessä lensi kättemme yli salaperäinen valasköysi. Sinertävä sauhu tuprahti hampusta. Köysi viilsi kuin terävä miekka Stubbin kämmenpohjaa sinkoutuessaan ilmaan.

– Kostuttakaa köyttä! huusi Stubb matruusille, joka hatullaan ammensi merestä vettä.

Lopulta oli köyttä tarpeeksi pitkältä. Vene syöksyi nyt eteenpäin kuin hai. Stubb ja Tashtego vaihtoivat paikkoja, mikä ei suinkaan ollut helppoa sellaisessa merenkäynnissä. Tärisevä köysi oli tiukalla kuin harpunkieli. Vene taisteli kahta voimaa vastaan – toinen kiskoi ylöspäin, toinen eteenpäin. Keulassa kohisi vesi suurena ryöppynä ja vanavesi kiehui kuin kurimossa. Pieninkin liike uhkasi kaataa tutisevan aluksen.

Näin syöksyttiin eteenpäin. Jokainen tarrautui soutupenkkiin voimainsa takaa, jottei viskautuisi yli laidan. Suuriruhoinen Tashtego kumartui kauas eteenpäin pysyäkseen tasapainossa. Kokonaiset valtameret tuntuivat kiitävän ohitsemme edetessämme nuolennopeasti, kunnes valas lopulta hieman hiljensi menoaan.

– Valasta kohti! komensi Stubb. Joka mies kohdisti katseensa valaaseen ja alkoi soutaa hartiain takaa. Hetken kuluttua nousi Stubb, nojasi polvensa tanakasti laitaan ja heitti keihäänsä pakenevaa eläintä kohti. Vene ohjattiin käskyn kajahtaessa pois valaan poreilevasta vanasta, mutta lähestyi taas hetken kuluttua eläintä uutta heittoa varten.

Pedosta vuoti verta joka puolelta, mutta se laahautui yhä eteenpäin. Kahdeksannespenikulman pituinen hurmejuova osoitti pian, mistä se oli kulkenut. Auringonsäteet hehkuivat veden punaisissa läiskissä ja miesten kasvoilla, niin että he näyttivät punanahoilta. Ja valas purskutti tämän tästäkin ilmoille savunkaltaisen suihkun. Yksin ajoin pölläytti venepäällikkökin suustaan savupilven ja kiskaisi köyteen kiinnitetyn keihäänsä valaan kupeesta, singoten sen siihen yhä uudelleen.

– Vetäkää, vetäkää! huusi hän, kun kuolevan valaan raivo alkoi laantua. – Soutakaa aivan sen viereen! Vene ohjattiin pedon läheisyyteen ja Stubb alkoi pistellä sitä keihäällään aivan kuin etsisi sen ruumiiseen piiloitettua kultakelloa. Hän etsi elämän asumasijaa. Mutta nyt tapahtui, mitä aina tapahtuu, kun epätoivoinen valas vimmastuu. Eläin kieriskeli hulluna veressään ja ruiskutti ylitseen kiehuvaan kuumaa vettä, niin että piskuinen vene tuossa tuokiossa peräytyi taaksepäin etsien itselleen tietä tuosta hirvittävästä, läpinäkymättömästä sateesta.

Kun valas lopulta lakkasi heittelehtimästä, alkoi kuolemanhikoilu; suihku laski, kunnes se oli aivan pieni, ja verilaine toisensa jälkeen pulpahti esiin ruumiista. Peto kierähti taaksepäin ja vaipui veteen. Sydän oli päättänyt kamppailunsa.

– Se on kuollut, mister Stubb, sanoi Daggoo.

– Molemmat piiput ovat sammuneet, totesi Stubb ja otti nysän suustaan. Hän kopisti tuhan veteen ja seisoi hetken mietteisiinsä vaipuneena, tuijottaen valtavaa eläintä, jonka kuolemaan oli syypää.

Kahdeksaskolmatta luku.

Stubbin valas surmattiin laivan läheisyydessä. Tuuli oli tipotiessään. Kaikki kolme venettä ryhtyivät laahaamaan sotasaalista "Pequodia" kohti. Meitä oli kaikkiaan kahdeksantoista miestä, kuusineljättä käsivartta, tuota raskasta ruhoa kiskomassa. Näytti siltä kuin olisimme päässeet vain pitkin tauoin eteenpäin. Siitä päättäen oli saaliimme tavattoman painava. Hoangho-kanavassa Kiinassa saa neljä tai viisi työmiestä raskaan dshonkin liikkumaan penikulman verran tunnissa, mutta meidän kulkumme oli totisesti hitaampaa – kuormamme painoi kuin lyijy.

Pimeyskin yllätti. Kolme "Pequodin" mastoihin ripustettua lyhtyä valaisi tietämme, ja kun tulimme lähemmäksi huomasimme Ahabin laskevan lyhdyn laivan kaiteen yli. Hän silmäili valasta tovin ja antoi sitten tavanmukaiset määräykset sen sijoituksesta yöksi, ojensi lyhdyn muutamalle matruusille ja laskeutui kajuuttaan näyttäytyäkseen vasta seuraavana aamuna.

Valvoessaan valaanpyyntiä oli kapteeni Ahab suorittanut tavalliset tehtävänsä. Mutta kun eläin nyt oli kuollut, tuntui hänet valtaavan kummallinen kärsimättömyys tai epätoivo, aivan kuin kuolleen valaan näkeminen olisi muistuttanut hänelle siitä, että Moby-Dick yhä vielä oli elävien joukossa. Vaikkapa tuhat muuta valasta olisi hinattu laivaan, ei se tuonut hänen päämääräänsä ollenkaan lähemmäksi. Kannelta kuului kovaa melua miesten laskiessa ketjuja veteen. Näiden avulla piti valaan rasva hinattaman kannelle. Pimeässä näyttivät alus ja eläin kahdelta suurelta härältä, jotka olivat kytketyt yhteen – toinen seisoi ja toinen oli paneutunut pitkäkseen.

Etelämeren valaanpyytäjät eivät pidä kiirettä saatuaan kaskelotin laivan viereen. Sen rasvan kannelle hinaaminen on vaivalloinen työ ja senvuoksi lähetetäänkin tavallisesti miehistö lepäämään aina seuraavan aamun koittoon asti, ennenkuin uurastus aloitetaan. Purjeetkin lasketaan alas ja peräsin kiinnitetään, jotta kaikki saavat huokaista. Joka mies tarvitaan nostohommassa ja sentähden jätetään vain ankkurivahti kannelle. Toisinaan ja etenkin päiväntasaajan tienoilla ei kuitenkaan tätä tapaa voida noudattaa. Haikalat nimittäin kokoontuvat kernaasti kuolleen valaan läheisyyteen ja jos niin käy, ei koko pedosta kuuden tunnin kuluttua ole muuta kuin luuranko jäljellä. Joskus voidaan hait kyllä pitää kurissa terävillä valaskirveillä, mutta usein ne tällaisesta kohtelusta vain yltyvät.

Sitä lajia eivät kuitenkaan olleet ne hait, jotka tänä yönä kuhisivat "Pequodin" vaiheilla. Joku kokematon keltanokka olisi kyllä, nähdessään ne, voinut kuvitella merta jättiläisjuustoksi, jota madot syövät, mutta "Pequodin" miehet eivät ryhtyneet vertailuihin. Ja kun Queequeg erään matruusin kanssa nousi kannelle illastettuaan, syntyi haitten keskuudessa suuri sekasorto. Lyhdyt varustettiin kuntoon ja sitten käytiin pitkillä veitsikangilla haitten kimppuun. Syntyi suoranainen verilöyly raskaitten "valashilparien" pudotessa eläinten päähän.

Usein iskivät kytät harhaan, sillä meri suorastaan kiehui, petojen antautuessa raivonsa valtaan. Ne eivät ainoastaan näykkineet toisiaan, vaan taipuivat kaarelle ja purivat itseensäkin rumia haavoja. Mutta henki niissä oli sitkeässä. Kun Queequeg, hinattuaan kuolleen hain kannelle, yritti aukoa sen leukoja, oli hän vähällä menettää käsivartensa, pedon loksauttaessa hirvittävän kitansa kiinni.

– Queequeg ei välitä, mikä jumala luoda hai, sanoi villi. Samantekevä, luodako sen Fidshi-jumala vai Nantucketin jumala. Se vain olla tosi, että se jumala, joka luoda hai, olla helvetin ovela.

Yhdeksäskolmatta luku.

Oli lauantai-ilta ja sitäpä seurasi vasta sunnuntai! Kaikki valaanpyytäjät eivät aina pyhitä lepopäivää. Valaanluinen "Pequod" muutettiin ykskaks teurastamoksi ja joka mies ryhtyi teurastajaksi. Olisi saattanut luulla, että aikomuksenamme oli uhrata meren jumalalle kymmenentuhatta härkää.

Vahvojen köysien ja koukkujen avulla nostettiin kaskelotinrasva laivaan. Starbuck ja Stubb aseistautuivat kirveillä ja laskeutuivat erikoisille telineille laivan kupeelle. Pedon ruumiiseen iskettiin reikä molempien kylkievien läheisyyteen ja sitten piirrettiin reiästä reikään leveä viillos. Koukku upotettiin tanakasti reikään. Vahvimmat miehet kokoontuivat ankkurivintturille ja alkoivat kiljuen kiertää sitä. Laiva kallistui toiselle kyljelleen ja joka lauta tärisi, kunnes vihdoin kuului ankara pamaus ja alus heilahti eteenpäin. Ensimmäinen rasvamöhkäle oli irtaantunut.

Rasvakerros ympäröi valasta niinkuin kuori appelsiinia ja yhtä sievästi kuin olisivat kuorineet appelsiinin, nylkivät miehet nyt rasvakerroksen tappamastaan pedosta. Joka vintturinvedolla kierähti kaskelotti ympäri. Stubb ja Starbuck viiltelivät sen ruumiin kierteisiin ja rasvakerros nousi nousemistaan laivaan yhtenäisenä vyönä. Köysi hinasi sen aina korkeammalle, kunnes vintturi kerrassaan pysähtyi ja muudan pitkällä, terävällä, miekantapaisella aseella varustettu harppuunimies tuikkasi riippuvan rasvasuikaleen alapäähänkin reiän, johon myös kiinnitettiin koukku. Kun mies sitten parilla osaavalla sivalluksella oli iskenyt rasvamassan poikki alimmaisen koukun yläpuolelta, laskettiin yläosa irroitetusta rasvasta ruumaan ja uusi köysi alkoi jo samassa kiskoa uutta suikaletta ilmoille. Ruumassa käärivät ahkerat kädet paksuja rasvakielekkeitä käärölle, jotteivät ne veisi liian paljon tilaa.

Valas on kääriytynyt rasvaansa aivan kuin peitteeseen, tai paremmin sanoen niinkuin intiaani ponchoonsa. Senvuoksi se saattaakin viihtyä missä meressä hyvänsä mihin vuodenaikaan tahansa. Mitäpä tekisikään sinivalas Pohjoisessa Jäämeressä, ellei sillä olisi lämmintä viittaansa? Oleskeleehan niillä seuduin kalojakin, mutta ne ovat kylmäverisiä, keuhkottomia olentoja, jotka saattavat lämmitellä vaikka jäävuoren kupeella. Valaalla on, kuten ihmisellä, keuhkot ja lämmin veri.

On perin ihmeellistä, että tämä lämminverinen eläin oleskelee kuin kotonaan arktisissa merissä, sukeltaen tämän tästä syvälle kylmään veteen. Jos niillä seuduin merimies putoaa yli laidan ja hänet löydetään vasta jonkun kuukauden kuluttua, on hän jähmettynyt jäälohkareeseen kuin kärpänen merenpihkaan. Mutta merkillisintä on, että napameren valaan veri ei ole ainoastaan lämmintä, vaan vieläpä lämpimämpää kuin Borneon neekerin keskellä kuuminta kesää.

– Ketjut sisään!

Vahvat köydet ovat tehneet tehtävänsä ja nyljetty valas hohtaa kuin marmorinen hautakivi. Mutta vaikka se onkin toisennäköinen kuin aikaisemmin, on se edelleenkin valtava. Hitaasti etääntyy hengetön ruho laivasta ja hait ruoskivat pyrstöllään meren pinnan kuohuille. Ahnaita, kirkuvia lintuja kokoontuu lukemattomia nokkimaan kuollutta jättiläistä. Ja mitä kauemmas alus etääntyy valaasta, sitä helvetillisemmäksi käy meteli sen ympärillä.

Kolmaskymmenes luku.

Ei tule unohtaa, että valaalta katkaistaan pää, ennenkuin se on kokonaan nyljetty. Ja varsinkin kaskelotin teilaus on toimitus, jonka on suoritettava suurella huolella.

Valaalla ei oikeastaan ole mitään kaulan tapaista; juuri se kohta, missä pää ja ruumis yhtyvät, näyttää melkein paksuimmalta. Kirurgi työskentelee ylhäältä käsin noin kahdeksan tai kymmenen jalan päässä uhristaan, joka monesti vielä on osittain veden alla. Tehtävä ei siis ole helppo, mutta yhtäkaikki suoriutui Stubb siitä kymmenessä minuutissa.

Kun pää on irroitettu, kiinnitetään se laivan perään kaapeliin aina siihen asti kunnes rasvakerros on poistettu. Senjälkeen nostetaan pää, jos valas on pieni, kannelle. Täysikasvuisen valaan päätä sensijaan ei käy nostaminen. Kaskelotin pää käsittää melkein kolmanneksen sen ruumiista ja jos sellaisen möhkäleen koettaisi nostaa aluksen kannelle näyttäisi se suunnilleen yhtä viisaalta yritykseltä kuin hollantilaisen ladon sijoittaminen timanttivaakaan.

Kun Stubbin kaskelotti oli vapautettu rasvoistaan, hinattiin valtava pää laivan kupeelle ja siinä se sitten riippui kuin Holoferneksen pää Judithin vyössä. Oli jo puolenpäivän aika kun työt saatiin tehdyksi ja matruusit riensivät kannen alle ruokailemaan. Kannella vallitsi pian täydellinen hiljaisuus. Suuri rauha levittäysi yli meren kuin lehtensä aukaiseva lootuskukka.

Joku hetki kului ja sitten nousi Ahab kajuutastaan. Hän kiersi peräkannen pariin kertaan, pysähtyi, tuijotti partaan yli ja tarttui lopulta Stubbin pitkään kankeen, joka vielä lojui kannella. Hän työnsi sen laivan kupeella riippuvaan valaan päähän ja kohotti sitä, silmäillen sitä tuokion miettivän näköisenä.

Se oli väriltään tumma ja muistutti riippuessaan siinä äänettömyyden ympäröimänä, sfinksiä erämaassa.

– Puhu, sinä peloittava ja kunnioitettava pää, jupisi Ahab. Olethan sieltä täältä naavainen, vaikka sinulla ei olekaan partaa. Puhu, valtava pää, ja kerro meille salaisuutesi! Sinä olet sukeltanut syvemmälle kuin kukaan muu. Sinä, jolle nyt päivänsäteet lankeavat, olet levännyt syvyyksissä, missä laivoja on ruostunut, missä tietymättömiin joutuneita ankkureita ja lausumattomia toiveita lahoo, missä suuri fregatti, maa, piileksii lastattuna miljoonilla luurangoilla!

Sinä tiedät, missä öiseen aikaan merirosvot ovat heittäneet murhatun matruusin yli laidan vielä synkempään yöhön, purjehtien taas tiehensä. Olet nähnyt salaman murskaavan laivan, jonka piti viedä mies odottavan puolison syliin. Olet kokenut niin paljon, että planeetat saattaisivat pirstoutua ja Abraham unohtaa uskonsa, ilman että siihen sanaakaan virkkaisit.

– Purje näkyvissä! huusi samassa riemastunut ääni isostamastosta.

– Tosiaanko? Suurenmoista! hoilasi Ahab. Hän kohensi ryhtiään, mutta hänen otsansa oli kuin ukkospilvi.

– Tämän kuolemanhiljaisuuden jälkeen voisi noin elähdyttävä huuto käännyttää paremmankin ihmisen kuin minä, jatkoi hän. Missä se purje on?

– Kolme piirtoa ylähangan puolella! Lähestyy meitä! – Aina vain parempi. Soisinpa nyt pyhän Paavalin saapuvan sen mukana tuoden minulle hieman tuulta.

Yhdesneljättä luku.

Laiva ja tuuli saapuivat yhtäaikaa. Mutta tuuli oli laivaa nopeampi, ja pian alkoi "Pequod" keikkua. Kiikarilla saattoi ennenpitkää todeta, että tulokkaan pelastusveneet ja miehitetyt mastot olivat valaanpyyntialuksen. Kun se kuitenkin ilmeisesti etsi toista pyyntipaikkaa kuin "Pequod", emme voineet toivoa kohtaamista ja senvuoksi nostettiinkin merkinantolippu, jotta nähtäisiin, minkä vastauksen vieras antaisi.

Tuokion kuluttua saatoimme sen merkkilipusta todeta, että se oli "Jerobeam" Nantucketista. Nyt prässättiin sen ra'at ja se kääntyi suoraan kohti "Pequodin" tyynenpuolta. Senjälkeen laskettiin siitä vene vesille. Kun Starbuck aikoi laskea köysitikapuut vieraan laivurin nousta alukseemme, huitoi tämä lähestyvän veneen partaalta torjuvasti kättään. Saimme kuulla, että "Jerobeamissa" raivosi vaikea kulkutauti, eikä Mayhew, laivan kapteeni, tahtonut saattaa miehistöämme tartuntavaaralle alttiiksi. Hän itse ja venemiehistö olivat vielä terveitä, mutta karanteeniasetusta oli noudatettava.

Yhteyttä ei sentään kokonaan kartettu, vaan vene pysytteli muutaman kyynärän päässä laivastamme ja yritti peräsimensä avulla pitää samaa suuntaa kuin mekin. Ylläpidimme keskustelua, jonka korkea laine silloin tällöin keskeytti, kunnes tuli paljon merkillisempi keskeytys.

Yhtä "Jerobeamin" veneen airoista hoiti perin oudonnäköinen mies. Hän oli pienikasvuinen ja nuorekas, kasvoiltaan pisamainen. Hiukset olivat vaaleat ja tavattoman pitkät. Hänellä oli yllään pitkäliepeinen, kummallisenkuosinen takki, pähkinänruskea väriltään. Ylöskääräistyt liepeet ulottuivat hänen vyötäröilleen asti. Hänen silmissään paloi mielipuolisuuden tuli.

Tämä mies oli kasvanut hupsujen "Neskyeuna Shakerien" parissa ja pian kehittynyt suureksi profeetaksi. Heidän järjettömissä salaseuroissaan oli hän astunut taivaasta laskuoven kautta paukauttaen samalla auki taskussaan olevan seitsemännen pullon. Se ei kuitenkaan sisältänyt ruutia, vaan niinkuin otaksuttiin, ooppiumiliuosta. Merkillinen päähänpiintymä ajoi hänet Neskyeunasta Nantucketiin, missä hän verhosi ovelan hulluutensa hiljaiseen käytökseen ja ilmoittautui halukkaaksi seuraamaan valaanpyyntialusta sen retkelle. "Jerobeam" hyväksyi hänet, mutta tuskin oli päästy merelle, ennenkuin jo hänen mielipuolisuutensa purkautui täydessä voimassaan. Hän ilmoitti olevansa arkkienkeli Gabriel ja käski kapteenin hypätä yli laidan. Ja sitten julkaisi hän manifestin, jossa selitti olevansa saarien vapauttaja ja koko Oceanin ylikäskynhaltija.

Hänen ehdoton vakavuutensa ja merkilliset päähänpistonsa saivat hänet tietämättömien merimiesten silmissä näyttämään jonkinlaiselta pyhimykseltä. Sitäpaitsi he pelkäsivät häntä. Kun hänestä luonnollisesti ei ollut laivassa mitään hyötyä, hän kun teki vain mitä hänen mieleensä juolahti, olisi kapteeni mielellään vapautunut hänestä. Mutta kun sitten arkkienkeli huomasi, että oli aikomus laskea hänet maihin ensi satamassa, aukaisi hän kaikki salaiset pullot ja sinetit ja selitti että laiva miehistöineen ehdottomasti joutuisi oikopäätä kadotukseen, jos kapteenin aikeet toteutettaisiin. Miehistön keskuudessa oli hänellä niin suuri vaikutusvalta, että hänen kannattajansa heti marssivat päällikön puheille ja ilmoittivat, ettei ainoakaan heistä jäisi laivaan, jos Gabriel lähetettäisiin maihin. Ja kapteenin oli luovuttava suunnitelmastaan.

Näin sai Gabriel nauttia rajattomasta vapaudesta. Seurauksena oli, ettei hän välittänyt kapteenista enempää kuin ylipursimiehestäkään mitään. Ja kun kulkutauti ilmestyi, kasvoi hänen arvovaltansa suunnattomasti; hän näet ilmoitti, että "rutto" oli saastuttanut laivan hänen käskystään. Jos häntä vain huvitti, riehuisi tauti laivassa vielä pitkät ajat. Matruusit, piruparat, imartelivat häntä kaikin tavoin, heittäytyivätpä toiset hänen jalkoihinsakin. Tämä kaikki voi tuntua varsin uskomattomalta, mutta niin kummalta kuin se kuulostaakin, on se totta. Palatkaamme jo "Pequodiin".

– En pelkää kulkutautiasi, mies, huusi Ahab kapteeni Mayhewille, joka seisoi veneensä peräkeulassa. Tule laivaan!

Mutta silloin ponnahti Gabriel jaloilleen.

– Ajattelehan toki kuumetta, keltakuumetta ja sappitautia! Kavahda kamalaa ruttoa!

– Gabriel! Gabriel! huusi kapteeni Mayhew. Joko sinä – – Samassa mahtava aalto lennätti veneen eteenpäin, vaientaen hänen äänensä.

– Oletko nähnyt valkoista valasta? kysyi Ahab, kun vene taas solui takaisin.

– Muista pyyntivenettä, joka murskaantui ja upposi. Varo hirveätä valaanpyrstöä.

– Sanon sinulle vieläkin kerran, Gabriel – – Jälleen kohosi vene aallonharjalle, aivankuin olisi paholaisilla ollut sormensa pelissä. Toviin ei puhuttu sanaakaan. Suuret aallot vain vyöryivät eteenpäin ja laivan kupeella riippuva valaan pää heilahteli edestakaisin. Kun Gabriel huomasi sen, osoitti hän suurempaa pelkoa kuin oikeastaan olisi arkkienkelille sopinut.

Kun tämä välikohtaus oli ohi, kertoi kapteeni Mayhew hämärän jutun Moby-Dickistä. Gabriel ja vellova meri keskeyttivät hänet moneen kertaan.

"Jerobeam" oli ollut vain vähän aikaa matkalla, kun se kohtasi valaanpyyntialuksen, jonka miehistöllä oli luotettavia tietoja Moby-Dickistä ja sen tihutöistä. Gabriel kuunteli innokkaasti näitä tiedonantoja ja varoitteli tämän tästäkin kapteenia ryhtymästä minkäänlaisiin tekemisiin valkoisen valaan kanssa. Mielipuolisuudessaan selitti hän, että valkoinen valas ei ollut mikään muu kuin itse "shakerien jumalan" ruumiillistuma. Sen tiesivät shakerit raamatusta. No, vuoden parin kuluttua oli "Jerobeam" sitten päässyt Moby-Dickin jäljille ja Macey, kapteenin lähin mies, paloi halusta päästä sen kimppuun. Kapteeni olisi mielellään suonut hänelle tämän, mutta arkkienkeli varoitteli. Kuitenkin onnistui Maceyn saada viisi miestä veneeseensä ja vaivalloisen soudun jälkeen saatiin kuin saatiinkin harppuuni valaan kupeeseen.

Sillävälin huitoi mastoon kavunnut Gabriel mielipuolen tavoin käsivarsiaan ja julisti profeetallisessa äänensävyssä jumalanhäpäisijöiden turmion tulleen.

Maceyn seistessä veneensä kokassa ja odottaessa sopivaa tilaisuutta saada keihäänsä singotuksi, kohosi äkkiä merestä leveä valkoinen massa aikaansaaden tavattoman hämmingin. Seuraavassa silmänräpäyksessä poukahti onneton Macey ilmaan ja lensi kaaressa mereen viidenkymmenen kyynärän päähän veneestä. Miehistöstä ei kukaan muu loukkaantunut. Vain pursimies katosi ainaiseksi.

Onnettomuus näkyi selvästi laivaan. Kun Macey lensi mereen, korotti Gabriel äänensä ja huusi: – Pullo! Pullo! Hän esti kauhusta värisevän miehistön jatkamasta valaan takaa-ajoa ja lisäsi jälleen vaikutusvaltaansa. Hänen herkkäuskoiset kannattajansa olivat nimittäin vakuutettuja siitä, että hän oli ennakolta tämän nähnyt. Ja niin tuli hänestä laivan kauhu.

Kun Mayhew oli lopettanut tarinansa, teki Ahab hänelle erinäisiä kysymyksiä, jotka saivat hänet tiedustelemaan, aikoiko Ahab lähteä valkoista valasta tavoittamaan. Tähän vastasi Ahab: – Kyllä! Silloin ryntäsi Gabriel taas pystyyn muljautti vanhaa miestä ja kirkui osoittaen sormellaan alaspäin: – Muista kuolleita jumalanhäpäisijöitä tuolla alhaalla! Katso, ettei heidän kohtalostaan tule sinunkin kohtalosi!

Ahab kääntyi tyynesti syrjään ja sanoi Mayhewille: – Kapteeni, muistan juuri nyt postilaukun. Siinä on kirje eräälle upseereistasi, ellen erehdy. Starbuck, käyhän peräämässä asiaa!

Starbuck palasi pian pidellen kirjettä hyppysissään. Se oli pahoin rypistynyt ja märkä ja ikäänkuin homeen peittämä. Olipahan se jo kauan maannutkin muutamassa kajuutan pimeässä laatikossa.

– Etkö osaa lukea osoitetta huusi Ahab? Tänne kirje, mies! Tosiaan, kovin on heikosti erotettavissa tämä osoite. Mutta mitäs nyt? Hänen tutkiessaan kirjettä tarttui Starbuck pitkään riukuun ja halkaisi sen toisen pään, voidakseen sitten ojentaa kirjeen veneeseen tämän tarvitsematta tulla lähemmäksi. Ahab tirkisteli kirjettä ja mutisi: – Mister Har– niin – mister Harry. Naisen hienoa käsialaa ja lyönpä vetoa, että se on vaimon käsialaa. Mister Harry Macey, "Jerobeam"-laiva. Niin, tämä on Maceylle ja Macey on kuollut.

– Mies parka! Mies parka! Ja kirje oli hänen vaimoltaan, huokaili Mayhew. Mutta antakaahan tänne joka tapauksessa.

– Ei, pidä se vain, kiljui Gabriel Ahabille. Itse menet pian samaa tietä kuin Maceykin.

– Vieköön sinut horna! huusi Ahab takaisin. Hei, kapteeni Mayhew, ota vastaan! Hän otti riu'un Starbuckilta, pisti kirjeen sen rakoon ja ojensi veneeseen. Tällävälin keskeyttivät soutajat odottavan näköisinä työnsä. Vene soljahti samassa hiukan lähemmäksi laivaa ja Gabriel koppasi ahnaasti kirjeen käteensä. Samalla kiskoi hän riu'un veneeseen, pisti kirjeen uudelleen sen rakoon ja lähetti sen takaisin laivaan.

Se putosi Ahabin jalkoihin. Gabriel antoi käskyn tovereilleen ja seuraavassa tuokiossa loittoni vene "Pequodin" ulottuvilta.

Kahdesneljättä luku.

Kuten muistamme, roikkui jättiläismäinen kaskelotinpää koko ajan "Pequodin" toisella kupeella. Meidän on kuitenkin annettava sen roikkua siinä vielä tovin, sillä tällä hetkellä on meillä tärkeämpääkin tekemistä kuin siitä huolehtiminen.

Edellisen yön ja aamupäivän kuluessa oli "Pequod" ajelehtinut mereen, jonka pinnalla kelluvasta keltaisesta leväkasvullisuudesta saatoimme päätellä, että tavallisia sinivalaita oli läheisyydessä. Vaikka ei ollutkaan "Pequodin" asia pyytää näitä halveksittuja petoja ja vaikka olimme niitä nähneet jo Crozettesaarten lähettyvillä välittämättä niistä vähääkään, saimme nyt äkkiä määräyksen ottaa tällaisenkin valaan hengiltä. Kauan ei meidän tarvinnutkaan odottaa. Tyynenpuolella nähtiin suuria suihkuja. Stubbin ja Flaskin veneet lähetettiin heti takaa-ajoon. Ne soutivat pian tähystäjäin näköpiirin ulkopuolelle. Hiukan myöhemmin nähtiin valkoisen vesipatsaan nousevan merestä ja heti senjälkeen tuli ilmoitus, että toinen veneistä oli pysähtynyt. Kului tuokio ja sitten ilmestyivät taas molemmat veneet näkyviin. Saatettiin selvästi havaita, että harppunoitu valas kuljetti niitä suoraan laivaa kohti. Peto tuli niin lähelle alustamme, että hetken luultiin sillä olevan pahat mielessä, mutta yhtäkkiä se sukelsi ja katosi näkyvistä aivankuin olisi se painunut kölimme alle.

– Katkaiskaa köydet! huudettiin laivasta veneille, sillä pelättiin niiden seuraavassa hetkessä murskaantuvan laivan kylkeen. Mutta keloissa oli vielä köyttä runsaasti ja samalla kun sitä hellitettiin hitaasti sukeltavan valaan viedä, soutivat miehet kaikin voimin päästäkseen sivuuttamaan "Pequodin" edestäpäin. Siunaaman ajan näytti tilanne sangen uhkaavalta, mutta lopulta onnistuivat veneet aikeissaan. Samassa tuntui äkkinäinen, kova tärähdys, aivankuin olisi salama iskenyt köliimme. Laivan alle pingoittunut köysi ilmestyi näkyviin keulapuolella ja samassa nousi valaskin pinnalle, mutta nyt jo ilmeisesti uupuneena. Se ei enää jatkanut suuntaansa suoraan eteenpäin, vaan ui sinne tänne, kunnes pyörsi takaisin kiertäen aluksemme perän.

Veneistä alettiin nyt hinata köysiä takaisin kummankin veneen yhtäaikaisesti lähestyessä valasta. Stubb ja Flask keihästivät petoa vuorotellen ja näin pyöri taistelu "Pequodin" ympärillä. Haikalat, jotka tähän asti olivat häärineet kaskelotin vaiheilla, hyökkäsivät nyt tuoreen veren kimppuun ja joivat sitä ahnaasti. Vihdoin sakeni valaan suihku paksuksi patsaaksi ja mahtava eläin kääntyi ähkien ja vettä myllertäen selälleen, heittäen hetken kuluttua henkensä. Pyövelien kiinnittäessä touvia sen pyrstöön sukeutui heidän välillään seuraava keskustelu:

– Tahtoisinpa tietää, mitä ukko näin huonolla rasvalla tekee? Stubbin ääni ilmaisi selvää halveksumista.

– Tekee? kertasi Flask, vyyhtien tarpeetonta köyttä veneensä keulaan. Ettekö ole koskaan kuullut, että laiva, jonka ylähanganpuolella riippuu kaskelotinpää, tarvitsee alihanganpuolelle tavallisen valaan pään? Ettekö ole kuullut, Stubb että sellainen alus ei koskaan senjälkeen voi kaatua?

– Miksi ei?

– En tiedä. Kuulin vain kerran Fedallah'n Kambodsha-jumalan niin sanovan, ja se veikko tuntuu tietävän laivataiat. Välistä luulen kuitenkin, ettei Fedallah'n olo laivassa koidu siunaukseksi. En siedä sitä miestä, Stubb. Oletteko huomannut, että hänen kulmahampaansa muistuttaa kyyn myrkkyhammasta?

– Hukkukoon koko mies! Minä en ylimalkaan häneen katsokaan. Mutta jos sattumalta näen jonakin pimeänä yönä kaiteen vaiheilla eikä muita ole läheisyydessä, niin katsokaahan, Flask – hän teki käsillään kuvaavan eleen – näin minä teen. Minä luulen, että Fedallah on piru itse. Hännäntupsua vain ei näy senvuoksi, että hän on piiloittanut sen. Ehkä hän pitää sitä taskussaan.

– Minkähänvuoksi ukko häntä suosii?

– Yhteisiä asioita kaiketi.

– Mutta mitä?

– No, tiedättehän, että äijä vaanii valkoista valasta. Tietysti on piru tullut vaatimaan hänen hopeista taskukelloaan tai kenties sieluaan, auttaakseen häntä vastapalvelukseksi Moby-Dickin jäljille.

– Jopa nyt puhutte pötyä, Stubb. Miten Fedallah siihen pystyisi?

– En tiedä. Piru on eriskummallinen asiamies ja sitäpaitsi suuri hunsvotti. – –

Huudettiin veneille, että ne hinaisivat valaan "Pequodin" alihanganpuolelle, missä ketjut ja muut vehkeet jo olivat valmiina.

– Enkö sitä sanonut? intti Flask. Saatte nähdä, että tämän valaan pää nostetaan kaskelotinpään vastapainoksi.

Flaskin väite osoittautuikin paikkansapitäväksi. Kaskelotinpää oli painanut "Pequodin" kallelleen, mutta kun nyt toisen valaan pää hinattiin sen toiselle kupeelle, saavutti se jälleen tasapainonsa. Niin on laita filosofiankin alalla. Jos tarttuu Locken päähän, kallistuu tälle puolelle, mutta jos toiselle puolelle nostaa Kantin pään, pääsee taas tasapainoon.

Kolmasneljättä luku.

Pitkällisen työn jälkeen saadaan sitten valaan leuat hinatuiksi kannelle. Ja kun aika tulee, lähtevät Queequeg, Daggoo ja Tashtego, jotka kaikki ovat taitavia hammaslääkäreitä, irroittamaan valaanhampaita. Queequeg murtaa kidan auki ja vahvan touvin avulla kiskotaan hampaat pois samalla tavoin kuin härät Michiganissa repivät tammenkantoja maasta. Hampaita on kaikkiaan 42, ja jos valas on vanha, ovat ne useimmiten kokolailla kuluneet, mutta silti terveet. Niitä ei paikata koskaan niinkuin tehdään ihmisten hampaille. Leuat sahataan tämänjälkeen pitkiin pölkkyihin, jotka kasataan läjään kuin rakennushirret.

Sitten ryhdytään öljysäiliötä tyhjentämään. Öljysäiliö sijaitsee valaan päässä ja "teilaajan" täytyy päätä irroittaessaan olla erittäin huolellinen, ettei jo silloin riko säiliötä. Pää nostetaan vedestä "säiliöpuoli" ylöspäin, ettei kallis öljy särkymisen vuoksi vuotaisi hukkaan.

Notkeana kuin kissa kapusi Tashtego mastoon ja riensi suoraan isollera'alle, jonka nokka oli aivan säiliön yläpuolella. Hän oli ottanut jollaköyden ja kelan mukaansa ja viimemainitun hän nyt kiinnittää ra'annokkaan, heittäen köydenpään sen yli kannelle, missä se isketään koukkuun. Toisen pään köydestä viskaa hän valaan pään yläpuolelle. Heiluessaan tuolla korkealla ilmassa muistuttaa hän turkkilaista muezzinia, joka kutsuu hyviä ihmisiä rukoukseen.

Tashtegolle ojennetaan nyt lapio ja hän etsii säiliöstä sopivan avauspaikan. Hän on hyvin huolellinen työssään, kunnes lopulta löytää otollisen paikan. Jollaköyden ilmassa riippuvaan päähän sidotaan tämänjälkeen sanko ja kannelle kiinnitettyyn päähän tarttuu pari kolme vahvaa käsivartta. Sanko nostetaan ilmaan, niin että intiaani pääsee siihen käsiksi. Sillävälin on hänelle ojennettu pitkä riuku. Sen avulla ohjaa hän sangon säiliöön ja työntää sen sinne. Jollanköyden päätä pitelevät matruusit kuulevat hänen hihkaisunsa ja vetävät jälleen sangon näkyviin. Se lasketaan nyt kannelle ja mies tyhjentää sen nopeasti suureen tynnyriin. Sitten se uudestaan kohoaa ilmoille ja jatkaa kiertokulkuaan, kunnes syvä säiliö on tyhjä. Tashtego työntää riukunsa yhä syvemmälle ja lopulta uppoaa se aina kahdenkymmenen jalan mitalta.

Näin kului monta tuntia. Monta tynnyriä oli jo täytetty hyvänhajuisella öljyllä, kun äkkiä sattui kummallinen tapaturma. Joko oli Tashtego varomaton, tai paikka, jolla hän seisoi, liukas, tai sitten oli paholaisen sormi pelissä, joka tapauksessa putosi hän – hyvä Jumala! – ykskaks valtavaan öljysäiliöön ja katosi.

– Mies yli laidan! huusi Daggoo, joka selvisi säikähdyksestään nopeammin kuin muut.

– Sanko ylös! Köyttä pitelevät miehet alkoivat vetää niin nopeasti että Tashtego tuskin olisi ehtinyt siihen tarttua vaikka ei olisikaan käynyt kovin syvällä. Sillävälin oli kannella syntynyt aika meteli. Toinen niistä valtavista koukuista, jotka kannattivat valaan päätä, oli irtaantunut suurella rytinällä, ja sen varassa keikkunut mahtava massa luiskahti alaspäin antaen laivalle sellaisen töytäyksen, että olisi luullut jäävuoren törmänneen siihen. Toinenkin koukku näytti olevan niin heikosti kiinni, että se saattoi hellittää millä hetkellä hyvänsä.

– Tulkaa alas! huusivat matruusit mastoon kiivenneelle Daggoolle. Mutta neekeri vain tarrautui sitä voimakkaammin kelaan. Hän laski sangon uudelleen luhistuneeseen säiliöön antaakseen öljyyn hautautuneelle kumppanilleen mahdollisuuden päästä pois sen avulla.

– Paholaisen nimessä, mies, huusi Stubb, luuletko lataavasi kivääriä? Käpälät pois! Luuletko auttavasi häntä sillä, että koputtelet häntä päähän rautaisella sangolla? Lopeta jo!

– Pois käpälät nostotaljasta! räjähti joku.

Melkein samassa tuokiossa irtaantui ilmassa heilunut jättiläismassa pudoten hirvittävällä räiskeellä mereen. Alus keikahti niin että jokainen pidätteli henkeään. Daggoo roikkui ensin matruusien yläpuolella, mutta sätkytteli jo seuraavassa tuokiossa meri allaan, ja elävänä haudattu Tashtego-parka vaipui syvyyksiin.

Tuskin oli vesipilvi haihtunut, ennenkuin jo nähtiin alaston mies kaiteella, puoshaka kädessään. Seuraavassa tuokiossa oli hän heittäytynyt veteen. Kunnon Queequeg oli lähtenyt pelastamaan Tashtegoa. Kaikki hyökkäsivät partaalle ja koettivat nähdä, mihin Queequeg ryhtyisi. Muutamat hyppäsivät veneeseen ja soutivat jonkun matkan päähän laivasta.

– He! He! huusi yhtäkkiä Daggoo vähitellen vakaantuneesta tähystyspaikastaan mastossa. Silmätessämme alaspäin näimme käsivarren pistäytyvän esiin vedestä.

– Siellä he ovat molemmat! Kumpikin! riemuitsi Daggoo. Hetkisen kuluttua näimme Queequegin melovan urheasti toisella kädellään, kannatellen toisella intiaania tämän pitkistä hiuksista. Heidät autettiin veneeseen ja tuotapikaa olivat he jälleen kannella. Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin Tashtego tuli tajuihinsa ja Queequeg oli pahasti uupunut.

Neljäsneljättä luku.

Kapea Sundasalmi erottaa Sumatran Jaavasta. Tähän salmeen purjehti "Pequod" suotuisan tuulen turvissa, sillä kapteeni Ahab mieli päästä Jaavan mereen risteilläkseen sieltä käsin pohjoiseen. Näissä vesissä tavattiin usein kaskelotteja. Edelleen alkoi Ahab purjehtia Filippiinien ohi Japanin vesille, sillä siellä oli kohta valasaika käsissä. Matkallaan maailman ympäri aikoi "Pequod" käydä kaikilla tunnetuilla valaitten oleskelupaikoilla, ennenkuin se purjehtisi poikki päiväntasaajan Tyynessämeressä. Ahabin oli löydettävä Moby-Dickin olinpaikka, päästäkseen sen kanssa taisteluun. Mutta eikö Ahab etsintämatkallaan ollenkaan poikkea maissa? Elävätkö hänen miehensä ilmasta? Eikö hän tarvitse juomavettä? Ei! Auringon lailla, joka keskeyttämättä jatkaa kiertämistään, purjehtii Ahabkin vieraatta avutta, kuljettaen ravintoaineet mukanaan. Vettä on hänellä köliruumassa kokonainen merellinen. Vuosikausiksi sitä riittää – kirkasta, vanhaa Nantucketin vettä, jota nantucketilainen pitää sadevettä parempana, vaikka se kohtakin olisi kolmen vuoden vanhaa. Kun muut laivat matkalla New-Yorkista Kiinaan ja takaisin poikkeavat ties kuinka monessa satamassa, purjehtii valaanpyyntialus vuosikausia näkemättä hituistakaan maata. Miehistö ei monesti koko aikana näe muita ihmisiä kuin omat kumppaninsa. Siksipä he, jos heille kesken kaiken ilmoitettaisiin toisen vedenpaisumuksen tulleen, kenties tyynesti vastaisivatkin. – Hyvä, pojat, tässä on arkki!

Jaavan länsirannikon korkeudella, aivan Sundasalmen läheisyydessä, oli usein tavattu valaita. Laivurit tiesivätkin, että nämä seudut olivat oivallisia valaanpyyntivesiä. Senpävuoksi kehoitettiin nyt tämän tästä tähystäjiä pitämään silmänsä avoinna, sitä valppaammin, mitä lähemmäksi Java-Headia päästiin. Mutta vaikka viheriöivät ylängöt ja palmut jo alkoivat sukeltautua näkyviin ylähanganpuolella, ei ainuttakaan valaansuihkua nähty. Olimmepa jo luopuneet toiveistammekin päästä saaliin jäljille täällä, kun yhtäkkiä kuulimme ylhäältä tutun huudon. Heti senjälkeen saimme nähdä loistavan näytelmän.

Kummallekin puolellemme levisi noin kahden tai kolmen penikulman etäisyydessä valtava suihkuketju, joka puoliympyrän muotoisena käsitti melkein puolet näköpiiristämme. Siinä oli tavallisen valaan kaksihaaraisia, sateena veteen tihkuvia suihkuja, ja kaskelottien usvamaisia suihkupatsaita, jotka kaarensa huipulle noustuaan aina kääntyvät takaisin tyvenenpuolelle.

"Pequodin" kannelta katsoen näyttivät nämä suihkut korkealta usvavuorelta tai suuren kauppakaupungin tuhannelta iloiselta savupiipulta, joita ratsastaja katselee korkeudestaan jonakin sumuisena syysaamuna. Ne olivat vihollisen miehittämää vuorensolaa lähestyvien joukkojen kaltaisia, jotka rientävät nopeasti eteenpäin, laittautuakseen kiireesti vaarallisen paikan ohi turvallisempaan maastoon. Näin meloi tuo valtava valasparvi eteenpäin salmea pitkin, vetäen joka hetki sivustojaan yhä tiukemmin kokoon.

"Pequodissa" nostettiin kaikki purjeet ja alus lennähti pakenevien eläinten kintereille. Harppuunimiehet hypistelivät aseitaan ja huutelivat yhä taaveteissa riippuvista veneistään. Jos tuuli ei kääntyisi, saattoi pitää varmana, että tuosta laumasta, sen päästyä Sundasalmesta avoimille vesille, saataisiin runsas saalis. Kenties oli itse Moby-Dickkin tuon karavaanin mukana, aivan, kuin arvossapidetty valkoinen norsu siamilaisissa kruunajaismenoissa. Jatkoimme toivorikkaina takaa-ajoamme. Yhtäkkiä kuului jälleen Tashtegon ääni. Hän kiinnitti huomiotamme merkilliseen ilmiöön jonkun matkan päässä edessämme. Samanlaisen havaitsimme kohta myös vanavedessämme. Veden pinnalla purjehti näet kummallisia, valkeita kuohuja, jotka muistuttivat valaitten suihkuja, mutta eivät ilmestyneet yhtä äkillisesti kuin nämä, eivätkä myös kadonneet yhtä tyystin. Ne lähenivät tovin kuluttua toisiaan ja pysyivät sitten itsepintaisesti näkyvissä. Ahab tarttui kiikariinsa, tarkasteli niitä ja kääntyi sitten vilkkaasti lankkuun poratussa "jalkareiässään", huutaen: – Jolla, köysi ja sanko tänne kiireesti! Malaijipahukset ovat kimpussamme!

Kyllästyneinä pitkälliseen vaanimiseensa vuoristossa ja malttamatta odottaa "Pequodin" solumista salmeen, olivat nämä aasialaisroistot hyökänneet jälkeemme. Heidän saapumisensa vain lisäsi "Pequodin" hurjaa menoa – olihan se itsekin takaa-ajossa – pannen meidät yrittämään kaikkemme vauhdin kiihdyttämiseksi.

Ahab käveli kaukoputki kainalossaan edestakaisin kannella. Kokasta hän näki ne hirviöt, joihin me koetimme päästä käsiksi, ja peräkeulasta meidän kimppuumme hyökänneet verenhimoiset merirosvot. Tämä kapea väylä, ajatteli hän itsekseen, oli totisesti hänen kostontiensä portti. Mutta samalla kuin hän hautoi kuolemaa muille, suunnittelivat toiset hänen päänsä menoa.

Malaijiveneet alkoivat pian jäädä, mutta kun "Pequod" oli lipunut Sumatran ohi väljemmille vesille saivat harppuunimiehet ikäväkseen todeta, että aluksemmekin oli jäänyt valaista. Pelastumisemme merirosvojen kynsistä ei tuntunut suuresti heitä lohduttavan. Hiukan myöhemmin alkoivat kuitenkin valaat hiljentää vauhtiaan ja "Pequod" läheni niitä hitaasti. Kun tuuli laantui, annettiin käsky miehittää veneet. Tuskin olivat eläimet päässeet selville siitä, että kolme venettä ajoi niitä takaa, kun ne taas taajensivat rivinsä ja lisäsivät vauhtiaan, painaen eteenpäin kuin pataljoonarivistö, suihkujen törröttäesssä pistinmetsän tavoin.

Vain paita ja housut yllä tartuimme airoihin, mutta soudettuamme useita tunteja oli meidän luovuttava aikeistamme. Samassa tuntui hämmennys valtaavan valaatkin ja ne näyttivät pysähtyvän ikäänkuin ymmällään. Sitten hajaantuivat rivit ja ne ryntäsivät suin päin pakoon. Ne näyttivät tulleen hulluiksi niinkuin Poroksen norsut hänen taistellessaan Intiassa Aleksanteri Suurta vastaan. Joka suunnalle ne ohjasivat kulkunsa, syösten eteenpäin ilman minkäänlaista päämäärää. Lyhyet, tukevat suihkut osoittivat selvästi, että ne olivat menettäneet malttinsa. Olipa eräitä, jotka eivät osanneet lähteä minnekään, vaan molskivat avuttomina kuin vesilastissa olevat laivat.

Jos nämä Leviathanit olisivat olleet lammaslauma, jota kolme sutta ajaa takaa, olisivat ne tuskin voineet käyttäytyä surkeammin. Tällainen säikähtyminen esiintyy usein laumoissa eläjien keskuudessa. Muutama ratsastaja voi helposti ajaa pakosalle kokonaisen takkuniskaisen puhveliliudan ja teatterihuoneustoon sulloutunut ihmisjoukkokin joutuu pakokauhun valtaan, jos ilmoitetaan tulen päässeen irti. Lopulta pysähtyi valasjoukko, joka kuitenkin oli jotenkuten pysynyt koossa, ja veneet soutivat tällaisissa tapauksissa omaksutun tavan mukaisesti erilleen. Jokainen otti oman valaansa maalikseen ja niin ponnisteltiin eteenpäin. Kolmisen minuuttia myöhemmin sinkautti jo Queequeg keihäänsä. Se osui ja haavoittunut valas purskautti suihkunsa vasten kasvojamme. Sitten se lähti kuljettamaan meitä hirmuista kyytiä lauman keskustaa kohden. Tässä ei ollut mitään kummallista – haavoittuneet valaat tekevät usein niin – mutta me tiesimme joutuneemme suureen vaaraan. Monesti vetää valas pyyntiveneen keskelle raivostunutta laumaa ja silloin saa tavallisesti jättää elämälle hyvästit.

Valaamme syöksi eteenpäin aivan kuin olisi se ollut sokea ja kuuro ja kuin olisi sen ainoana pyrkimyksenä ollut päästä rautaisesta iilimadostaan. Veneemme kiskoi vedestä valkoisia kuohuja ja joka puolella uhkasivat hullut pedot. Olimme kuin aluksessa, joka neuvottomana risteilee jäävuorien lomassa tietämättä hetkeäkään, joutuuko seuraavassa tuokiossa jään saartamaksi vai törmääkö röykkiöön.

Mutta Queequeg ei säikähtänyt niin vähästä, vaan hoiteli uljaasti peräsintään. Milloin väisti hän nokkelasti uhkaavaa petoa, milloin taas kiersi toisen. Sillävälin seisoi Starbuck kokassa katsellen läheisyydestä keihästettäväksi sopivaa valasta. Meillä oli aikaa niukalti, niin ettei sopinut ryhtyä ahdistamaan etäämpänä olevia petoja. Soutajatkaan eivät olleet laiskoina, vaikka heidän voimiaan ei tällä hetkellä kysyttykään niin tarkoin kuin tavallisesti muulloin. – Tehkää tilaa, kommodori! kiljaisi heistä muudan vaarallisen lähellä pinnalle ilmestyvälle valaalle. – Paina hittoon pyrstösi! kehoitti toinen nähdessään suuren valaan heiluttavan pyrstöään melkein yläpuolellamme. Melkein jokaisessa pyyntiveneessä on tavallisesti alunperin Nantucketin intiaanien keksimiä pyydysvehkeitä. Näihin kuuluu myös eräänlainen harppuuniköyden kiinnityspuu, joka rakennetaan kahdesta nelikulmaisesta, ristikkäin toisiinsa naulatusta pölkystä. Tällaisia oli meidän veneessämme kolme. Tämän puun keskelle kiinnitetään melko pitkä köysi, jonka toisessa päässä on silmukka, johon vuorostaan harppuuni voidaan nopeasti sitoa. Varsinkin "peljästyneitten" valaitten joukkoon jouduttaessa on tällainen laite monesti tarpeellinen, jotta voitaisiin yhtäaikaisesti ahdistaa useita eläimiä.

Kaskelotteja ei tapaa joka päivä. Senvuoksi on niitä koetettava tappaa mahdollisimman paljon silloin kuin niitä on saatavissa. Ja ellei kaikkiin pääsekään yhtäaikaa käsiksi, on yritettävä toimia niin, että henkiinjääneitten kimppuun pääsee myöhemmin. Harppuunipuumme tarvittiin nyt ja kaksi niistä saatiinkin onnellisesti käytäntöön. Harppunoidut valaat näyttivät vangeilta, jotka turhaan kiskovat kahleitaan. Puuristi haittasi niiden kulkua, niin etteivät ne päässeet juuri nimeksikään liikkumaan. Mutta kun kolmannen puun vuoro tuli, tarttui se istuimeen ja kiskaisi sen irti, niin että soutaja viskautui veneen pohjalle ja vesi tulvahti sisään revenneistä veneen laidoista. Äkkiä tukimme kuitenkin repeämän housuilla ja paidoilla ja pelastuimme siten ainakin muutamaksi hetkeksi.

Valaat olivat nyt jonkunverran rauhoittuneet ja mekin olimme joutuneet, "vetäjävalaamme" uuvuttua, pahimmasta sekamelskasta hieman syrjään. Edessämme oli avoin merenläikkä, joka kimmelsi kuin silkkipintainen peili. Olimme jonkinlaisen myrskyä ennustavan tyvenen lumoissa ja seurasimme matkan päästä ympyrää kiertävien valaitten menoa. Ne pysyttelivät tiukasti toistensa vieressä, niin että jättimäinen sirkusratsastaja helposti olisi saattanut hypätä toiselta toiselle. Me olimme tämän ympyrän sisäpuolella ilman mahdollisuutta päästä pois. Oli vain kärsivällisesti odotettava aukon syntymistä tähän elävään muuriin. Silloin tällöin eksyi joku naaras tai nuori valas tervehtimään meitä. Ne eivät osanneet pelätä meitä, vaan suhtautuivat meihin luottavaisesti. Muuten olisikin meidät varmasti vallannut pakokauhu, mitä ei ollenkaan sovi ihmetellä.

Nuorimmat tulivat kesyinä kuin koirat nuuhkimaan venettämme ja tuntuivat äkkiä melkein ystäviltä. Queequeg siveli niitä kädellään ja Starbuck kutitteli keihäänvarrella niitten selkää. Seurauksia peläten hän ei tällä hetkellä uskaltanut ajatellakaan harppunoimista.

Tähyillessämme sivuille saimme nähdä vielä merkillisempiä asioita. Vesi oli kirkasta ja läpinäkyvää ja havaitsimme suuren joukon valasäitejä, joiden nisissä riippui rauhallisia, nälkäisiä imeväisiä. Samalla kuin ne ilmeisesti nauttivat ravinnostaan, tuijottivat ne jäykästi äideistään poispäin, aivan kuin hengessään muissa maailmoissa eläen. Muutamat katselivat meitä, ikäänkuin olisimme olleet vain kaislakimppu. Äiditkin silmäilivät meitä tyynesti. Muudan nuorimmista valaista oli merkeistä päättäen ainoastaan vuorokauden vanha, mutta hyvinkin jo neljäntoista jalan pituinen ja kuuden levyinen. Se oli vielä hieman kömpelö, aivan kuin tottumaton olemaan toisenlaisessa asennossa kuin äitinsä kohdussa.

Meidän näin ollessamme saarrettuina ahersivat muut veneet etäämpänä saartoketjun ulkopuolella. Valaanpyynnissä on usein tapana, jos joku harppunoitu valas osoittautuu tavallista voimakkaammaksi, kuokantapaisella aseella katkaista siltä vahva pyrstöjänne. Näin oli eräästä veneestä nytkin tehty, kuten jälkeenpäin saimme kuulla. Seuraukset saimme pian tuta. Muudan näin haavoitettu valas porhalsi keskelle "piirileikkiään" jatkavaa valaslaumaa ja levitti ympärilleen kauhua ja tuhoa. Se oli sotkeutunut köyteen ja säikähdytti pian lauman pahan päiväisesti. Kuokka oli vielä sen ruumiissa ja tuskasta raivona pieksi se vettä kunnes ase kimposi irti ja sotkeutui köyteen sekin. Valaan huitoessa ilmaa lennähteli terävä kuokka sinne tänne haavoittaen ja tappaenkin muita eläimiä. Siitä pelko.

Valaat kokoontuivat lähemmäksi toisiaan ja painuivat sitten kokoon valtavaksi röykkiöksi, aivan kuin olisi mahtava laine nostanut ne harjalleen. Meri alkoi liikehtiä ja vedenpinnan alla olleet morsiushuoneet ja lastenkamarit katosivat. Keskemmällä olleet valaatkin taajensivat rivinsä. Hiljaisuus oli tipotiessään. Kuului yhä äänekkäämmäksi käyvää pauhua. Ja yhtäkkiä kohosivat piirin keskellä olleet valaat suurena vuorena merestä, toistensa kimpussa kuin jäälohkareet Hudsonvirran luodessa jäitään keväisin. Starbuck ja Queequeg vaihtoivat nopeasti paikkaa ja Starbuck asettui perään.

– Tarttukaa airoihin! kahahti hän ja koppasi peräsimen käteensä. Airoihin nyt, ja kootkaa voimanne! Pitäkää varanne! Olkoon Jumala myötämme! Queequeg, otappa tuo valas maaliksesi ja osu siihen myös! Ylös! Ja te, miehet, soutakaa! Älkää välittäkö selkäpuolestanne! Lujasti, pojat!

Vene oli ahtaassa salmessa kahden jättiläisruumiin välissä. Pääsimme kuitenkin tuokion ponnisteltuamme tästä ahdingosta. Pujottelimme monesta yhtä tukalasta paikasta, ennenkuin lopulta pääsimme ulomman valaspiirin vaiheille. Täälläkin uiskenteli suunniltaan olevia petoja, jotka kaikki pyrkivät aina vain sankkenevaa laumaa kohden. Meidät taisi pelastaa Queequegin hattu, jonka valaitten huiskivien pyrstöjen aikaansaama pyörreviima sinkautti keskelle valasparvea, joka siitä vain sai lisää vauhtia.

Mutta niin mieletön kuin eläinten pakokauhu tällä hetkellä olikin, palautui hiukan myöhemmin jonkinlainen järjestys. Sittenkuin pedot olivat kokoontuneet valtavaksi röykkiöksi, lähtivät ne yhdessä jatkamaan pakoaan yhä kiihtyvällä nopeudella. Olisi ollut järjetöntä lähteä niitä ajamaan takaa sen kauemmas, mutta pysyttelimme kuitenkin niiden vanavedessä, nähdäksemme, paljonko ristikoilla harppunoiduista valaista saataisiin pelastetuksi ja korjataksemme talteen erään Flaskin tappaman valaan.

Tulos toi mieleen vanhan kalastajasananparren: "Mitä enemmän valaita, sitä vähemmän kaloja." Ristikoilla harppunoiduista eläimistä onnistuimme nimittäin saamaan vain yhden ainoan.

Viidesneljättä luku.

Valaanpyyntialuksen miehistö ei tavallisesti kokonaisuudessaan mene pyyntiveneisiin. Laivaan jää aina muutamia miehiä suorittamaan töitä siellä. Yleensä on tämä kansimiehistö yhtä uljasta kuin pyyntijoukkokin, mutta jos laivassa sattuisi olemaan joku taitamaton jänishousu, luetaan hänet säännöllisesti kansimiehistöön. Tällainen ääliö oli meillä "Pequodisssakin", pieni neekeri, Pippin nimeltään. Tavallisesti kutsuttiin häntä vain Pipiksi. Pipp raukka!

Pipp ja laivapoika muistuttivat mustanvalkeaa ponihevosparia. Vaikka he värinsä puolesta erosivatkin toisistaan, olivat he saaneet samanlaisen kasvatuksen ja kuuluivat samaan valjakkoon. Kuitenkin oli laivapoika tylsä ja typerä, kun taas helläsydäminen Pipp itse asiassa oli aikalailla nopsaälyinen, vieläpä luonteeltaan iloinenkin kuten hänen heimolaisensa yleensä. Kun Stubbin perämies sitten satutti kätensä eräänä päivänä, oli Pippin astuttava hänen tilalleen.

Lähtiessään ensi kerran veneessä vesille, oli Pipp sangen hermostunut. Onneksi ei hän sillä kertaa joutunut valaan kanssa tekemisiin ja saattoi laivaan palatessaan olla iloinen siitä, ettei ollut menettänyt luottoaan lopullisesti. Hän pääsi toisenkin kerran Stubbin mukaan saatuaan tältä kehoituksen karkaista luonnettaan, sillä rohkeutta kenties kysyttäisiin piankin.

Kun vene sitten laskettiin vesille, ohjasi se heti kulkunsa valasta kohti. Tuntiessaan tuokiota myöhemmin harppuunin kyljessään sivalsi valas pyrstöllään voimakkaasti venettä ja sattuipa tämä isku osumaan aivan Pippin istuimen alle. Hämmästynyt Pipp hyppäsi mela kädessään vikkelästi yli laidan ja sotkeutui veteen molskahtaessaan harppuuniköyteen. Samassa ryntäsi valas nuolena eteenpäin, köysi pingoittui ja Pipp-rukka oli murskaantua veneen laitaa vasten. Köysi oli ehtinyt kietoutua moneen kertaan hänen rintansa ja kaulansa ympäri.

Tashtego, joka seisoi kokassa, vihasi pelkurimaista Pippiä. Hän tempasi puukon tupesta, laski terän köydelle ja kääntyi Stubbiin kysyen: – Leikkaanko? Sillävälin tuijotti Pipp häntä kauhusta suunniltaan sennäköisenä kuin olisi hän tahtonut huutaa: – Taivaan tähden, katkaise jo!

– Piru vieköön, katkaise! karjui Stubb.

Valas oli menetetty, mutta olihan Pipp pelastettu. Kun pieni neekeriparka palasi tajuihinsa, tervehti miehistö häntä huudoin ja herjauksin. Stubb mukautui tähän tyynesti, sillä kiukun täytyi saada purkautua. Lyhyellä, puolittain leikillisellä tavallaan antoi hän Pippille viralliset nuhteet ja kun se oli tapahtunut, neuvoi häntä epävirallisesti käyttäytymään maltillisemmin toiste. Hän huomautti, ettei Pippinin tullut hypätä veneestä paitsi – mutta tässä ei käy sanominen, missä tapauksessa. Ylimalkaan oli parasta pysytellä veneessä. Ja niinpä jättikin Stubb asian yksityiskohtaisemman ruotimisen, kiteyttäen neuvonsa käskyksi: – Pysy veneessä, Pipp, sillä toista kertaa en sinua nosta vedestä. Sinunkaltaistesi takia ei kannata luopua valaasta. Alabamassa on valas kolmekymmentä kertaa kallisarvoisempi kuin sinä, Pipp. Huomaa tämä – äläkä loikkaa toiste! Tällä tahtoi Stubb tuoda esiin, että ihmisellä, vaikka lähimmäistään rakastaakin, joka tapauksessa on jonkinlainen arvo.

Me olemme nyt kuitenkin kertakaikkiaan Jumalien käsissä, ja Pipp hyppäsi uudelleen. Tapausten kulku oli samanlainen kuin edellisellä kerralla. Tällä erää ei Pipp sentään sotkeutunut köyteen ja jäi senvuoksi valaan rynnätessä matkoihinsa kellumaan kuin kiireessä unohtunut matkalaukku. Valitettavasti oli Stubbkin sillä hetkellä kuuro. Päivä oli ihana ja meri tyyni kuin peili. Se ulottui joka puolella taivaanrantaan asti ja oli litteä kuin sileäksi taottu kultalevy.

Pippin pää katosi näkyvistä mutta ilmestyi taas pinnalle, muistuttaen ryytineilikkaa. Stubb käänsi hänelle välinpitämättömästi selkänsä ja valaalla oli tavaton kiire. Kolmessa minuutissa ilmestyi Pippin ja Stubbin väliin penikulman välimatka ja turhaan kurkotteli Pipp mustaa, kiharaista auringonpaisteessa kiiltävää päätään vedestä.

Meren ollessa tyvenenä voi tottunut uimari pysyä pinnalla pitkät ajat. Yksinäisyys vain hirvittää. On kamalaa joutua tuollaisessa erämaassa kahdenkesken oman itsensä kanssa. Olikohan Stubb tosiaan päättänyt jättää pienen neekeriraukan oman onnensa nojaan? Ei. Hän ei ollut Pippin kohtalosta huolissaan yksinkertaisesti senvuoksi, että meidän jäljessämme vielä tuli kaksi venettä, joista toinen kyllä korjaisi neekerin. Tällaista sattuu valaanpyynnissä usein, sillä tämän ammatin harjoittajat vihaavat pelkureita yhtä perusteellisesti kuin armeijan ja laivaston väki.

Mutta nytpä kävikin niin, että jäljessämme tulevat veneet eivät huomanneetkaan Pippiä, vaan saivat sensijaan tehdä tuttavuutta parin valaan kanssa, joita heti lähtivät ahdistamaan. Stubb oli niin kaukana ja niin syventynyt työhönsä, että Pipp yhtäkkiä huomasi ahtaan näköpiirinsä laajenevan arveluttavasti. Kun hän jo oli heittänyt toivonsa, riensi vihdoin "Pequod" apuun. Mutta siitä lähtien puikkelehti pikku neekeri laivassa paikasta paikkaan kuin hullu. Ja hullu hän loppujen lopuksi olikin, sanottiin.

Meri oli antanut takaisin hänen ruumiinsa, mutta hukuttanut hänen sielunsa.

Kuudesneljättä luku.

Stubbin kalliisti ostettu valas kuljetettiin, niinkuin tapa oli, "Pequodin" viereen, minkäjälkeen se sai osakseen saman käsittelyn kuin aikaisemmatkin.

Osan miehistöstä ollessa tässä puuhassa, siirsivät muut täysinäisiä öljytynnyreitä pois tieltä. Aikanaan vatkattiin sitten tämä öljy huolellisesti, ennenkuin se sulatettiin suurissa uuneissa.

Sulatuskojeet ovat etu- ja isonmaston välissä, sillä näillä paikoin kansi on tilavin. Kansilankut ovat erikoisen vahvat ja jykevät, jotta jaksaisivat kannattaa raskaita savi- ja tiilimassoja. Uuneja tukevat lujat, lankkuihin kiinnitetyt rautakehät ja tiiltä ympäröi puulaudoitus. Kun tämän uuninrakennelman päällä oleva puinen luukku avataan, näkyvät sulatuspadat, joita on kaksi ja joihin kumpaankin mahtuu erinäisiä tynnyrillisiä öljyä. Niiden puhtaanapitoon kiinnitetään erikoista huomiota silloin kuin ne eivät ole käytännössä.

Kello yhdeksän tienoissa illalla lämmitettiin "Pequodin" öljynkeittouuneja ensi kerran tällä matkalla. Stubb sai tehtäväkseen valvoa tätä työtä.

– Onko kaikki kunnossa? Luukku pois, nyt aloitetaan! Kokki, sytyttäkää uunit!

Se kävikin sangen sievästi, sillä timperi oli matkan varrella tunkenut kaikki höylänlastunsa uuneihin. On nimittäin huomattava, että uuneja ensi aluksi lämmitetään puilla. Myöhemmin käytetään puuta vain silloin kuin muu polttoaine ei syty tarpeeksi nopeasti. Loppuunpuristettua valaansilavaa poltetaan säännöllisesti. Näin käytetään valasta keittämään omia rasvojaan. Toivoisinpa että se samalla käyttäisi hyväkseen myös palavan rasvansa katkun, sillä se on suorastaan kamalaa. Eikä riitä se, että on pakko sitä hengittää – toisinaan täytyy tuossa hajussa elää pitkät ajat.

Puoliyön maissa olivat työt täydessä käynnissä. Valaan raatoa ei enää näkynyt, "Pequodin" purjeet oli nostettu ja raikas tuuli puhdisti ilmaa. Oli tavattoman pimeä. Tämän tästä valaisivat kuitenkin valtavat liekit ympäristöä saaden toisinaan köysistön loistamaan samalla tavalla kuin n.s. kreikkalainen tuli.

Kun patojen päällä olevat luukut työnnettiin syrjään, saattoi nähdä suuren tulipesän. Sen edessä seisoivat pakanalliset harppuunimiehet, jotka valaanpyyntialuksissa aina toimivat lämmittäjinä. Pitkillä saloilla työnsivät he mahtavia rasvamöhkäleitä kiehuviin patoihin. Välistä kohentelivat he tulta niin että liekit käärmeinä ammahtivat uuninluukuista nuollen heidän jalkojaan. Savu vyöryi paksuina pilvinä poispäin. Laivan heilahtaessa kohahti kiehuva öljykin, ikäänkuin olisi se halusta viskautunut jonkun kasvoja vasten. Uuneja vastapäätä oli ankkuripeli ja sitä vastaan nojautuivat vahdit, milloin ei muuta tekemistä ollut, tuijottaen liekkeihin, kunnes silmiä kirveli.

Kerrottiin kamalista seikkailuista, ladeltiin kummitusjuttuja ja käytettiin voimakkaita sanoja. Silloin tällöin kajahti villi nauru. Harppuunimiehet heiluivat liekkien loimussa kuin peloittavat haamut ja tuuli ulvoi. Korkeina kävivät aallot ja laiva keinui natisten ja valittaen, syytäen tuon tuostakin punaisia helvetinliekkejä sysipimeään yöhön.

Seitsemäsneljättä luku.

Ahab mittaili peräkantta kompassista isoonmastoon ja takaisin. Kompassin luo pysähtyessään naulitsi hän terävän katseensa sen neulaan ja seistessään tuokiota myöhemmin isonmaston juurella, silmäili hän yhtä tarkasti mastoon iskettyä kultarahaa.

Eräänä aamuna näytti dublooni aivan erikoisella tavalla kiinnittävän hänen mieltään. Tuntui siltä, kuin olisi hän nyt vasta käsittänyt, että rahassa olevilla numeroilla ja kuvioilla oli jokin merkitys. Tuo kolikko oli puhtainta kultaa ja vaikka se olikin isketty ruosteisten rautakoukkujen ja vihreäpintaisten vaskiniittien väliin, oli se säilyttänyt kauniin kiiltonsa. Kumma kyllä pysyi se tallella mastossa, vaikka miehistö olikin sekalaista seurakuntaa, eikä rahan varastaminen öiseen aikaan olisi tuottanut mitään vaikeuksia.

Dublooni oli talletettu ja pyhitetty peloittavaa loppuselvitystä varten. Ja vaikka laivamiehistö olikin karkeata joukkoa, kunnioitti se tuota rahaa taikakaluna, jonka avulla valkoinen valas tuhottaisiin. Yövahdin aikana usein keskusteltiin siitä ja arvailtiin, kenen haltuun se lopulta mahtaisi joutua.

"Pequodin" dublooni oli etelä-amerikalaisen kultarahatyypin arvokas edustaja. Sen reunassa saattoi lukea sanat: Republiga del Ecuador; quito. Se oli kotoisin maapallon keskellä olevasta maasta, joka on lainannut nimensä ekvaattorilta. Se oli alkuisin Andien vuoristosta, missä ilmasto aina on tasainen ja missä ei syksyä tunneta. Kirjaimien välissä saattoi erottaa kolmea Andien huippua esittävän kuvan. Eräältä näistä huipuista kohosi liekkejä, toiselle oli rakennettu torni ja kolmannella kiekui kukko. Sitäpaitsi oli siinä kaikenlaisia muita merkkejä. Miehistön kiinnittämättä häneen mitään huomiota tutki Ahab kauan tätä Ecuadorin rahaa. Vuortenhuippujen ja muitten ylhäisten ja korkeitten asiain tuijottamisessa on aina jotakin itserakasta. Nämä kolme huippua olivat ylpeitä kuin Lucifer. Luja torni on Ahab! Tulivuori on Ahab! Koppava kukko on myös Ahab! Starbuck, joka kaidetta vastaan nojatessaan huomasi kapteenin katselevan rahaa, mutisi itsekseen: – Tuo kulta ei ole haltijatarten muovaamaa, vaan itsensä pirun kynnenjäljet siinä näkyvät eilisestä lähtien. Ukko on ilmeisestikin nähnyt rahassa saman kirjoituksen kuin Belsazar muinoin.

Ja Stubb, joka maleksi sulatusuunin vaiheilla, totesi: – Ukko ja Starbuck ovat sen näköisiä, kuin olisivat he katselleet hornan kuiluun. Ja se johtuu siitä, että he ovat tuijottaneet muudatta kultarahaa. Jos tuo kolikko olisi minun hallussani ja minä olisin Negro Hillissä tai Corlears Hookissa, niin enpä totisesti siekailisi vaan antaisin sen pyöriä. Olen nähnyt matkoillani dublooneja tarpeeksi. Olen nähnyt vanhan Espanjan dubloonit, olen nähnyt Perun ja Chilen dubloonit, Bolivian ja Popayanin dubloonit. Sitäpaitsi olen nähnyt kultaisia moidoreja, pistooleja ja josepheja ynnä neljännes-josepheja. Mitä kummallista tuollaisessa Equadorin dubloonissa muka on? Katsonpa sitä minäkin.

Sitä katselee myös Queequeg. Hän on kauttaaltaan tatuoitu niin että hän muistuttaa eläinrataa. Mitä hän sanoo? Totisesti: hän vertaa tatuoituja kuvioitaan rahassa oleviin merkkeihin. Mutta hän ei tule hullua hurskaammaksi. Ehkä hän pitää rahaa jonkin kuninkaan vanhana housunnappina. Huomio! Tuossa tulee hornanhenki Fedallah. Hännäntupsu taskussa kuten tavallisesti. Hän tekee rahan edessä merkin ilmaan ja kumartaa. Rahassa on auringonkuva ja Fedallah on auringonpalvoja. Ja tuolla tulee yhä lisää uteliaita! Tulee Pippkin, pojuparka! Soisinpa, että hän olisi kuollut. Ihan selkää karmii häntä katsellessa.

Dublooni on aluksessamme se napa, jonka ympäri kaikki pyörii. Mutta irroitapas oma napasi, niin näet, mitä siitä seuraa.

Kahdeksasneljättä luku.

– Laiva ohoi, oletko nähnyt valkoista valasta?

Ahab hoilasi kysymyksen eräälle Englannin lipun suojissa kulkevalle laivalle. Ukko seisoi megafooni kädessä päällikön veneessä. Vieras kapteeni saattoi helposti nähdä hänen tekojalkansa. Englantilainen nojaili laiskasti oman veneensä laitaan. Hän oli tummaihoinen ja hyväntahtoisen näköinen. Iältään mahtoi hän olla noin kuusikymmenvuotias. Hänellä oli yllään avara nuttu ja hänen kaulassaan liehui sininen luotsinhuivi.

– Oletko nähnyt valkoista valasta?

– Katsokaa!

Mies veti takkinsa poimuista esiin valkoisen käsivarren, joka oli tehty kaskelotinluusta ja päättyi vasaranpään tapaiseen puumukuraan.

– Miehet, hoi! huusi Ahab mahtavasti ja töyttäsi vieressään olevaa airoa. Laskekaa vene veteen!

Minuutin kuluttua oli vene miehistöineen vesillä ja tuokiota myöhemmin asettui se jo kohtaamamme laivan viereen. Mutta sitten tuli pulma eteen. Ahab ei ollut käynyt vieraassa laivassa senjälkeen kuin säärensä menetti, eikä ollut mikään helppo asia nousta pienestä, keikkuvasta veneestä laivaan. Milloin nostivat aallot pikku jollan melkein aluksen kaiteen tasalle, milloin taas syöksivät sen syvään alhoon. Ja kun vieraassa laivassa ei tietenkään ollut varusteita rampoja varten niinkuin "Pequodissa", oli Ahab avuton kuin maakrapu. Hän tuskin saattoi toivoakaan pääsevänsä vieraan aluksen kannelle.

Olen jo aikaisemmin vihjannut, että Ahab ärtyi pahanpäiväisesti, jos jokin seikka muistutti hänelle hänen rujoudestaan. Nyt hänen kiukkuaan lisäsi vielä se, että pari tuon vieraan laivan upseereista katseli häntä kaiteen yli ja että köysitikkaat heilahtelivat edestakaisin. Tuokiota myöhemmin huomasi kuitenkin aluksen päällikkö, mikä oli hätänä. Hän huusi: – Korjatkaa pois tikkaat ja viskatkaa hinausköysi alas!

Onneksi oli tuolla laivalla joitakin päiviä aikaisemmin ollut valas kupeellaan, joten vahvat nostoköydet vielä olivat paikoillaan. Valtava rasvakoukku oli puhdas ja kuiva ja se laskettiin nyt Ahabille. Tämä tajusi nopeasti, mitä hänen oli tehtävä: hän sijoitti terveen jalkansa koukkuun, luikkasi käskyn ja tarttui molemmin käsin köyteen. Varovasti kohotettiin hänet nyt ilmaan ja hetkistä myöhemmin päätyi hän onnellisesti kinungille. Vieras kapteeni kohotti leikkisästi tekokäsivarttaan tervehdykseksi ja astui lähemmäksi. Ahab ojensi tekojalkansa ja nosti sen toisen valaanluiselle huudahtaen: – Pannaanpa nyt sitten luut vastakkain, sääri ja käsivarsi! Sääri, joka ei koskaan kävele ja käsivarsi, joka ei koskaan kuihdu. Missä näit valkoisen valaasi? Kauanko siitä on?...

– Valkoisen valaan? kertasi englantilainen ojentaen kättään itää kohti. Hän silmäili murheellisen näköisenä keinotekoista raajaansa. – Tuollahan minä sen näin, päiväntasaajan seuduilla, viime pyyntikaudella.

– Ja se kiskoi irti käsivartesi? kysyi Ahab liukuen alas kinungilta ja nojautuen englantilaisen olkapäähän.

– Niin. Ja se kai tuon säärenkin murskasi?

– Kerro minulle koko juttu! sanoi Ahab.

– Risteilin ensi kertaa päiväntasaajan seuduilla, jutteli englantilainen. Silloin en vielä tiennyt mitään valkoisen valaan olemassaolosta. Eräänä päivänä näimme neljä viisi valasta ja annoin laskea veneet vesille. Minun veneeni pääsi pian erään pedon kimppuun. Se oli oikein sirkushevonen valaaksi. Se kieputti meitä ympyrässä niin vinhaa vauhtia, että pysyimme tasapainossa vain istumalla ylälaidalle. Yhtäkkiä ilmestyi syvyyksistä näkyviin toinen valas. Sillä oli lumivalkoinen pää ja valkoinen niskakyttyrä!

– Se se oli! huusi Ahab henkäisten syvään.

– Sen ylähanganpuoleisen evän vaiheilla oli harppuuninkärkiä.

– Juuri niin! Minun rautojani! huudahti Ahab suunniltaan kiihtymyksestä. Entä sitten?

– Silmänräpäys vain, tyynnytti englantilainen hyväntahtoisesti. Tuo valkopäinen isoisänisä syöksyi suinpäin valaslaumaan ja alkoi hampaillaan tavoitella minun harppuuninköyttäni.

– Tiedän. Se aikoi vapauttaa harppunoidun valaan. Se on sen vanha temppu!

– En tarkalleen arvaa, mitä sitten tapahtui, jatkoi yksikätinen kapteeni. Luultavasti pureskeli se köyttä, sillä yhtäkkiä se katkesi. Kun aloimme hinata sitä takaisin, mätkähdimme ykskaks valkoisen pedon kyrmyniskaa vastaan ja harppunoimamme valas kiiti matkoihinsa. Kun totesin tämän asian ja huomasin, että olimme joutuneet tekemisiin jaloimman ja suurimman valaan kanssa, mitä ikinä olen nähnyt, päätin surmata sen, vaikka se silminnähtävästi olikin raivoissaan. Otaksuin harppuuniköyden sotkeutuneen sen hampaisiin, joten sekin seikka helpoittaisi pyydystämistä – minulla on hitonmoinen miehistö, joka ymmärtää asiansa – ja hyppäsin senvuoksi lähimmän mieheni Mountoppin veneeseen. Tässä on sama herra Mountopp (sivumennen, saanko esitellä: kapteeni – Mountopp; Mountopp – kapteeni). No niin, hyppäsin Mountoppin veneeseen, joka oli aivan omani vieressä, tartuin lähimpään käsilläolevaan harppuuniin ja paiskasin sen isoisänisän naamaan. Mutta, Herra mun vereni, seuraavassa tuokiossa en enää nähnyt mitään, sillä sain valtavan kuohupilven vasten silmiäni. Valaan pyrstö heilui korkealla ilmassa muistuttaen marmorista kirkontornia. Kääntymisestä ei olisi ollut mitään apua. Tartuin toiseen harppuuniin ja aioin juuri viskata sen, kun tuo pyrstö kaatui yllemme kuin joku Liman torneista, ja katkaisi veneemme kahtia. Paiskauduimme veteen. Aallonharja kiskaisi minut syrjään juuri samassa kuin valas sukelsi sinkauttaen harppuunin, jota olin pidellyt, terä edellä, tästä sivu (hän taputti muudatta paikkaa hartiansa alapuolella). Terä tunkeutui sisään tästä näin ja kiskoi minut mukanaan helvetin tuskiin. Onneksi suuntautui tuo kärki alaspäin tullen taas näkyviin ranteeni kohdalla. Pääsin pinnalle jälleen. Loput voi tämä herra tässä kertoa. (Sivumennen: kapteeni – tohtori Bunger, laivalääkäri, rakas Bunger – kapteeni). No, hyvä Bunger, antakaahan nyt kuulua, mitä tiedätte.

Kapteenin näin tuttavallisesti kohtelema herrasmies oli koko ajan seissyt läheisyydessä. Hänen ulkomuodostaan ei olisi voinut päättää, mikä tehtävä hänellä laivassa oli. Hänellä oli harvinaisen pyöreät kasvot ja hänen yllään oli sininen villatakki ja paikatut housut.

– Se oli kammottava haava, aloitti lääkäri, ja minun neuvostani antoi kapteeni Boomer tämän kunnon "Sammymme".

– Laivani nimi on "Samuel Enderby", keskeytti laivuri Ahabiin kääntyen. Jatka, poika!

– Antoi kapteeni vanhan "Sammyn" suunnata kulkunsa pohjoiseen, jotta pääsisimme päiväntasaajan hirvittävästä kuumuudesta. Mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Tein kaikki mitä taisin. Valvoin yöni hänen kanssaan ja pakotin hänet noudattamaan ruokajärjestystä!

– Ankaraa ruokajärjestystä, huudahti potilas väliin. Sitten hän muutti äänensävyään: – Tohtori joi kuumia grogeja kanssani joka yö, kunnes hän ei enää lopulta pystynyt näkemään siteitä.

– Entä valkoinen valas? tokaisi Ahab kärsimättömästi.

– Oo, huudahti käsipuoli. Emme nähneet sitä toviin sen sukellettua aivan silmiemme edessä. Niinkuin jo sanoin, en silloin tiennyt, mikä hirviö minulle tämän tempun teki. Vasta myöhemmin, kun jälleen palasimme päiväntasaajan seuduille, kuulimme puhuttavan Moby-Dickistä, ja silloin meille myös valkeni, ketä minun oli kiittäminen käsivarteni menettämisestä.

– Oletko myöhemmin joutunut sen vanaveteen?

– Kahdesti.

– Mutta silloinkaan ette onnistuneet pyydystämään sitä?

– Enpä sellaista enää toistamiseen yrittäisikään. Minulle riittää yhden jäsenen menettäminen. Luulen sitäpaitsi, että Moby-Dick nielee vielä ahnaammin kuin puree!

– Luovutitte sille vasemman käsivartenne, jotta saisitte pitää oikean, keskeytti Bunger. Tiedättekö, herraseni – hän kumarsi höylisti kummallekin kapteenille – tiedättekö että valaan ruuansulatuselimet ovat niin konstikkaat, ettei se kykene sulattamaan ihmisen käsivartta täydellisesti? Sen se tietää itsekin. Ei se halusta ahmaise ihmisruumiin jäseniä. Se on vain ilkeä ja kömpelö ja tahtoo herättää pelkoa. Monesti on se aivan samankaltainen kuin muudan vanha temppuilija, joka kerran oli potilaanani Ceylonin saarella ja joka muka pystyi nielemään miekkoja. Kerran hän tosiaan nieli veitsen ja se jäi hänen ruumiiseensa vuoden ajaksi. Annoin hänelle oksetusainetta ja tämä pani veitsen nykäyksittään nousemaan ylöspäin, kunnes se saatiin pois. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia sulattaa veistä. Kapteeni Boomer, jos annatte oikean käsivartenne pantiksi, voidaksenne saada vasemman kunnialla hautaan, niin tämä kyllä saadaan takaisin.

– Kiitos, eipä ole väliä, Bunger, vastasi englantilainen kapteeni. Pitäköön valas kaappaamansa käsivarren. Toista en sille enää anna! Minun puolestani varastakoot jokaisen olemassaolevan valkoisen valaan. Olen kerran antanut laskea veneet tuollaisen valkoisen hirviön vuoksi, ja se riitti. Parasta kun jättää sen rauhaan. Ettekö ole samaa mieltä, kapteeni? Hän silmäsi Ahabin tekojalkaa.

– Olen, mutta valkoista valasta on sittenkin vainottava. Se, joka olisi viisainta jättää rauhaan, houkuttelee aina eniten. Se on kuin magneetti! Milloin näit valkoisen valaan viimeksi? Mihin suuntaan se kulki?

– Taivahan tasakäpälä! huusi Bunger, kiertäen Ahabia ja nuuhkien häntä kuin koira. Tämän miehen valtimoa on koetettava heti! Kuumemittari tänne! Hänhän on polttavan kuuma.

Lääkäri otti taskustaan pienen leikkausveitsen ja tavoitteli Ahabin käsivartta.

– Kavahtakaa! karjui Ahab ja tyrkkäsi miehen kaidetta vasten. Vene lähtökuntoon! Mihin suuntaan valas kulki?

– Hyvä Jumala! huusi englantilainen kapteeni. Mikä oikein on hätänä? Se kulki itäänpäin luullakseni. Onko teidän kapteeninne hullu? kuiskasi hän Fedallah'lle.

Fedallah nosti sormen huulilleen, hyppäsi kaiteen yli ja tarttui "Pequodin" veneen perämelaan. Ahab kouraisi valasköyttä ja käski matruuseja auttamaan.

Kun hän onnellisesti oli päässyt veneeseen, tarttuivat Manilan miehet airoihin. Turhaan huuteli englantilainen hänelle. Ahab oli kääntänyt selkänsä "Samuel Enderbylle" ja tuijotti jäykästi omaa alustaan. Hän seisoi suorana ja liikkumattomana paikallaan, kunnes vene jälleen oli "Pequodin" vieressä.

Yhdeksäsneljättä luku.

Kapteeni Ahabin raju lähtö "Samuel Enderbysta" oli syynä siihen, että hänelle tapahtui vahinko. Hänen tekojalkansa töksähti nimittäin, hänen pudotessaan veneeseensä, istuimeen niin voimakkaasti, että koko jalka meni melkein murskaksi. Kun hän sitten oli saanut sen sijoitetuksi oman aluksensa peräkannessa olevaan reikään, alkoi hän moittia perämiestä niin äkäisesti, että jo pahoin vahingoittunut jalka sai uuden töytäyksen. Vaikka se tämänjälkeen vielä näyttikin jokseenkin eheältä, ei Ahab enää uskaltanut luottaa siihen.

Järjettömän ja parantumattoman levoton kun oli, ei Ahab aina kiinnittänyt tarpeellista huomiota tekojalkaansa. Niinpä hän vähää ennen kuin "Pequod" lähti Nantucketista, eräänä yönä oli kaatunut kadulla ja jäänyt siihen tajuttomana makaamaan. Kun hänet löydettiin, oli tekojalka säpäleinä ja haava repeytynyt auki niin pahoin, että se oli parantunut vain sangen työläästi.

Maissa oli avunsaanti paljon helpompaa kuin nyt, merellä oltaessa. Ahab ei kuitenkaan tahtonut jättää asiaa silleen, vaan huusi, kotvan tuumiskeltuaan, timperiä.

Kun tämä saapui paikalle, käski Ahab hänen tehdä uuden jalan. Pursimies sai tehtäväkseen valita matkan varrella kerääntyneistä kaskelotinluista kunnollisia aineksia. Ja kun nämä oli löydetty, sai kirvesmies uuden käskyn: jalan oli oltava valmiina illalla! Laivan uumenissa uinailevat sepätkin herätettiin ja heille annettiin käsky takoa tekojalkaan tarvittavat rautaosat. Kiirettä oli heidänkin pidettävä.

Seuraavana aamuna pumputtiin laiva tyhjäksi. Veden mukana ilmestyi suureksi kummastukseksemme näkyviin myös huomattavia määriä öljyä. Joku alhaallaolevista tynnyreistä oli varmaankin saanut vuodon. Starbuck painui hyttiin kertomaan tätä ikävää uutista. "Pequod" oli paraikaa kulkemassa Formosan ja Baschi-saarten ohi. Ahab istui kajuutassa tutkien eteensä levitetyllä suurella kartalla itäisiä saariryhmiä. Uuden, lumivalkoisen tekojalkansa oli hän työntänyt pöydänjalkaa vasten ja hyppysissään piteli hän laivapuukkoaan. Hän oli kääntänyt selkänsä kajuutanluukkua kohti ja piirteli otsa kurtussa kartalle merkillisiä kulkureittejään.

– Kuka siellä? kysyi hän kuullessaan askeleita. Takaisin kannelle! Häviä!

– Kapteeni Ahab erehtyy. Minä tässä vain olen. Öljy vuotaa ruumassa. On kaiketi otettava taljat esiin ja ryhdyttävä tyhjentämistöihin.

– Taljat esiin ja tyhjentämistöihin? Nyt kun olemme pääsemässä Japanin läheisyyteen? Pitäisikö meidän ruveta viipymään täällä viikkokaupalla jonkun halkeaman paikkaamista varten?

– Joko teemme niin tai menetämme yhdessä päivässä enemmän öljyä kuin ehdimme vuodessa koota. Vaikka meiltä menisi kaksikymmentätuhatta penikulmaa hukkaan, maksaa sen pelastaminen kuitenkin vaivan.

– Miksei, jos vain saamme sen käsiimme.

– Puhuin öljystä, kapteeni.

– Minä en puhunut. En ole sitä edes ajatellut. Mars matkoihisi! Minun puolestani juoskoon tyhjiin kaikki! Minäkin olen tyhjä. Tyhjissä laivoissa on kaikki tyhjää. Ainoastaan tynnyrit eivät ole tyhjiä, vaan koko laiva on tyhjä. Kuka luulee löytävänsä vuodon täyteenlastatussa ruumassa? Ja jos se löydetäänkin, kuka sitä rupeaa paikkaamaan elämän vonkuvassa myrskyssä? Starbuck! Taljoja ei tarvita!

– Mitähän laivan omistajat sanovat?

– Minun puolestani seiskööt Nantucketin rannalla ja koettakoot kiljua äänekkäämmin kuin taifunit. Mitä se Ahabia liikuttaa? Omistajat – mitä he ovat? Höpiset aina noista omistaja-paroistasi, ikäänkuin he jotakin merkitsisivät. Mutta huomaa, että ainoa oikea omistaja on päällikkö itse. Mars, kannelle!

– Kapteeni Ahab, sanoi Starbuck, punan noustessa hänen kasvoihinsa. Hän astui hieman lähemmäksi, mutta niin kunnioittavan ja varovan näköisenä, ettei siinä tuntunut olevan mitään sopimatonta. – Joku parempi ihminen kuin minä voisi helposti antaa sinulle anteeksi paljon sellaista, jota ei ikinä antaisi anteeksi nuoremmalle ja onnellisemmalle miehelle.

– Piru vieköön, uskallatko sinä arvostella minua? Kannelle!

– Ei, kapteeni, ei vielä. Emmekö voisi päästä parempaan yhteisymmärrykseen kuin tähän asti, kapteeni Ahab?

Ahab otti seinältä ladatun musketin ja ojensi sen Starbuckia kohden: – Jumala on maailman herra ja Ahab on "Pequodin" herra. Kannelle, mars!

Starbuckin katse harhaili epävarmana sinne tänne ja hänen poskensa hehkuivat. Sitten hän hillitsi itsensä ja nousi, mutta pysähtyi hetkeksi kynnykselle ja sanoi: – Olet turvautunut väkivaltaan, mutta et ole solvannut minua. Senpävuoksi en sanokaan, että sinun olisi oltava varuillasi minun suhteeni. Mutta Ahabin olisi paras varoa Ahabia! Katso eteesi!

– Hän rohkaisee mielensä, mutta tottelee, mutisi Ahab Starbuckin poistuessa. Mitä hän sanoi? Ahabin pitäisi varoa Ahabia? Eipä hullumpaa! Pidellen muskettia kuin keppiä alkoi hän astella edestakaisin kajuutassa. Vähitellen tasaantuivat pullistuneet suonet hänen otsallaan, hän ripusti aseen takaisin seinälle ja nousi kannelle.

– Kylläpäs sinä pidät hyvää huolta kaikesta, kuiskasi hän Starbuckille ja korotti sitten ääntään: – Korjatkaa isotpurjeet ja reivatkaa topseilit edessä ja takana! Prässätkää takaisin raa'at! Taljat ylös! Purkakaa isonruuman lasti!

Mahdotonta on sanoa, minkävuoksi Ahab lopultakin seurasi Starbuckin neuvoa. Ehkäpä tuli hän tuokioksi järkiinsä, ehkäpä hän piti varovaista politiikkaa näissä olosuhteissa viisaimpana. Loppujen lopuksi tämä seikka on aivan yhdentekevä. Pääasia oli, että taljat nostettiin.

Neljäskymmenes luku.

Tutkimukset osoittivat, että ruumassa olevat tynnyrit olivat täysin moitteettomassa kunnossa. Vuoto oli sattunut jossakin muualla.

Näihin aikoihin sairastui pakanallinen kumppanini ja uskollinen ystäväni Queequeg kuumeeseen niin vaikeasti, että hän oli siihen kuolla.

Valaanpyytäjän ammatissa ei suvaita toimettomia herroja. Vaara ja arvo kulkevat käsi kädessä aina siihen asti, kunnes miehestä tulee kapteeni. Ei riittänyt, että Queequeg pani henkensä alttiiksi valaita vainotessaan, vaan hänen piti laivassakin uurastaa, minkä jaksoi. Näin joutui hän lopulta ruumaan, missä päiväkaudet sai pyöritellä raskaita tynnyreitä.

Queequeg-parka! Vain paita yllään sai hän päivät pitkät kompuroida ruuman kosteassa niljassa. Täällä hän sitten, vaikka hikoilikin armottomasti, yhtäkkiä vilustui ja sairastui kuumeeseen. Ja lopulta oli hänen paneuduttava makuulle riippumattoonsa, missä hän moniaan päivän lojui melkein kuoleman kielissä. Hän laihtui lyhyessä ajassa niin tavattomasti, ettei hänestä lopulta ollut jäljellä muuta kuin luut ja tatuoidut merkit. Silmät vain näyttivät suurenevan päivä päivältä. Niissä oli omituinen pehmeä kiilto. Kunnioituksen tunne valtasi meidät seistessämme yhä heikommaksi käyvän villin vuoteen ääressä. Samanlaiselta mahtoi aikoinaan tuntua niistä, jotka seisoivat kuolevan Zarathustran vuoteen ympärillä.

Kaikki pitivät häntä jo menneenä miehenä. Eräänä harmaana aamuna tarttui hän erästä meistä kädestä ja sanoi, että hän oli Nantucketissa nähnyt pieniä, mustasta puusta veistettyjä kanootteja ja että hän oli kuullut, että kaikki Nantucketissa kuolleet valaanpyytäjät pantiin tuollaisiin tummiin kanootteihin. Melkein samalla tavalla menettelivät hänen heimolaisensakin. He palsamoivat jokaisen kuolleen sotilaan ruumiin ja kantoivat sen sitten kanoottiin, joka lähetettiin ajelehtimaan tähtisaaristoon. He kuvittelivat nimittäin, että tähdet ovat saaria lempeissä merissä, jotka jossakin kaukana näköpiirin rajoilla yhtyvät taivaaseen. Lisäksi sanoi Queequeg pelkäävänsä ajatellessaan, että hänet ehkä haudattaisiin syvyyksiin riippumattoonsa käärittynä, niinkuin tapa merillä oli, koska hän näin saattoi joutua ahnaitten haikalojen revittäväksi. Hän pyysi senvuoksi, että hänelle varattaisiin tuollainen nantucketilainen kanootti, mikä oli aivan paikallaan, koska hän kerran oli valaanpyytäjä hänkin.

Kun tästä merkillisestä pyynnöstä tiedoitettiin peräkannelle, sai kirvesmies heti käskyn täyttää Queequegin toivomukset. Laivassa oli vielä jäljellä ruumiskirstun väristä puuta jota jollakin aikaisemmalla matkalla oli otettu mukaan Lackaday-saarten ikivanhoista metsistä. Näistä mustista laudoista rakennettaisiin Queequegin viimeinen lepokammio. Heti määräyksen saatuaan tarttui timperi viivottimeensa ja ryhtyi tapansa mukaan välinpitämättömänä työhön. Hän kävi ensi töikseen ottamassa Queequegista tarkat mitat.

– Miesparka! Nyt hänen on kuoltava! valitti Long Islandin matruusi. Timperi siirtyi höyläpenkkinsä ääreen ja merkitsi siihen kirstun mitat. Kun tämä oli tehty, lähti hän noutamaan työkaluja ja lautoja, ja aloitti urakkansa.

Kun hän oli iskenyt kirstuun viimeisen naulan ja saanut kannen paikoilleen, otti hän sen olalleen ja marssi tiedustelemaan, joko aika oli täytetty. Queequeg kuuli ne puolittain kiukkuiset, puolittain leikilliset huudahdukset, joilla miehistö säesti kirstun siirtämistä kannelle. Ja sitten hän kaikkien hämmästykseksi pyysi, että hänet haudattaisiin heti. Ei ollut helppo häntä vastustaa, sillä kaikista ihmisistä ovat kuolevat suurimpia tyranneja. Sitäpaitsi heitä on kohdeltava säälivästi jo senkin takia, että heillä ei enää ole monta tilaisuutta häiritä kanssaihmisiään.

Queequeg kumartui riippumattonsa laidan yli ja silmäili kirstua tarkasti. Sitten pyysi hän harppuuninsa, antoi irroittaa sen puuvarren ja sijoitti terän ynnä veneensä melan kirstuun. Vielä pantiin mukaan laivakorppuja sekä pullollinen raikasta vettä, joka sijoitettiin kirstun pääpuoleen, ja pielus, purjekankaasta kääritty. Kun tämä oli tehty, antoi Queequeg siirtää itsensäkin kirstuun, sillä hän tahtoi kokeilla, oliko siinä mukava maata.

Näin makasi hän tovin liikkumattomana. Sitten pyysi hän muudatta kumppaniaan tuomaan hänen matkalaukustaan pienen Yojo-jumalan. Saatuaan tämän, pani hän käsivartensa ristiin rinnalleen ja käski nostaa kannen paikoilleen. Näin makasi hän hetken tyytyväisen näköisenä kirstussaan – Rarmai (mukavahan tämä on) mutisi hän viimein ja antoi merkin, että hänet siirrettäisiin takaisin riippumattoon.

Mutta ennenkuin tämä ehti tapahtua, tunkeutui Pipp, joka oli kuullut ja nähnyt kaiken, hänen luokseen ja tarttui haikeasti nyyhkyttäen hänen käteensä. Toisessa kädessään hän piteli tamburiinia.

– Vaeltaja-parka, etkö koskaan saa lepoa? Minne nyt aiot lähteä? Kun virta sinut vie ihanien Antillien rannoille, joilla vesililjat kukkivat, teet kenties minullekin pienen palveluksen. Koetahan etsiä muudatta Pippiä, jota jo kauan on kaivattu. Luulen hänen oleskelevan kaukaisilla Antilleilla. Kun hänet löydät, lohduta häntä, sillä hän on varmasti sangen surullinen. Katso, hän on unohtanut tamburiininsa. Minä löysin sen. Kilk-kilk-kili-kili! Nyt voit kuolla, Queequeg. Soitan sinulle kuolinmarssin!

– Olen kuullut, mutisi Starbuck silmäten syrjään, että ihmiset kovassa kuumeessa ollessaan puhuvat kielillä. Jos asiaa tutkitaan, havaitaan, että he ovat puhuneet näin täydellisesti unohtuneessa lapsuudessaan. Sen todistavat suuret oppineetkin. Minun vakaumukseni mukaan on Pipp kaikessa hulluudessaan todistus taivaallisesta kotimaastamme. Mistäpä tuollaiset puheet muualtakaan kuin juuri sieltä? Kuulkaa, hän puhuu jälleen, mutta nyt kiihkeämmin!

– Yhdistä kaksi ja kaksi! Teemme hänestä kenraalin. Missä hänen harppuuninsa on? Sehän oli hänen rinnallaan. Kilk-kalk-kilk-huraa! Queequeg kuolee uljaasti. Huomatkaa, Queequeg kuolee rohkeasti! Rohkeasti, rohkeasti, rohkeasti! Kurja, pikku Pipp kuoli kuin pelkuri, vavisten. Jos löydät Pippin, niin sano Antilleille, että hän on suuri pelkuri! Sano, että hän hyppäsi valaanpyyntiveneestä. Kurjalle Pippille en ikinä rummuta tamburiiniani. En tervehdi häntä kenraalina, jos hän vielä kerran kuolee! Kirottuja olkoot kaikki pelkurit! Hukkukoot he niinkuin Pipp, joka hyppäsi veneestä. Hyi! Hyi!

Queequeg makasi silmät ummessa, kuin uneksien. Pipp talutettiin pois ja sairas nuorukainen nostettiin jälleen riippumattoon.

Juuri kuin Queequeg sitten oli joka tavalla valmistautunut kuolemaan, ja kun huomattiin, että kirstu sopi tarkoitukseensa hyvin, alkoi hän yhtäkkiä parantua. Tuntui siltä, ettei timperin aikaansaannosta tarvittaisikaan. Kun tämänjohdosta lausuttiin julki suuri ilo ja riemastus, ilmoitti Queequeg, että paraneminen johtui seuraavasta syystä: ratkaisevalla hetkellä hän oli muistanut, että hänellä oli vielä pieni velvollisuus täytettävänä maissa. Senvuoksi hän oli luopunut kuolemisaikeesta. Kun häneltä kysyttiin, olivatko elämä ja kuolema hänen tahdostaan riippuvaisia, vastasi hän, että asia oli niin. Hän oli varma siitä, että tauti ei yksin voinut tappaa, jos sairas vain päätti elää. Ei pystynyt valas tai hirmumyrskykään tappamaan, ellei ihminen itse tahtonut. Ainakin se on varmaa, että villin ja kulttuuri-ihmisen välillä on muudan huomattava ero. Kun kulttuuri-ihminen tarvitsee kuusi kuukautta parantuakseen jostakin taudista, selviää villi siitä melkeinpä päivässä. Queequeginkin voimat palasivat nopeasti. Eräänä päivänä istuskeli hän toimettomana ankkuripelin vaiheilla (syöden, hyvällä ruokahalulla), kunnes yhtäkkiä ryntäsi pystyyn, ojenteli raajojaan ja haukotteli. Sitten loikkasi hän ketterästi taaveteissa roikkuvaan pyyntiveneeseen ja alkoi heilutella harppuunia selittäen, että hän taas oli valmis taisteluun.

Ylimielisesti alkoi hän nyt käyttää ruumisarkkuaan merimieskirstuna. Siihen järjesti hän vaatteensa ja muut kamppeensa ja kirstun kannen hän koristeli jos jonkinlaisilla kuvioilla. Jopa jäljensi hän siihen kömpelösti omaan ruumiiseensa tatuoituja merkkejäkin. Nuo merkit oli aikoinaan piirtänyt muudan hänen kotisaarensa profeetta ja ennustaja ja sisälsivät ne täydellisen maan ja taivaan teorian sekä salaperäisen, totuuden selvillesaamisen keinoa koskevan tutkielman. Queequeg oli siis jonkinlainen liikkuva arvoitus.

Hän ei kuitenkaan pystynyt sitä itse ratkaisemaan ja niin nuo kuviot olivat tuomitut häviämään hänen ruumiinsa mukana yhtä salaperäisinä kuin ne olivat tällä hetkellä.

Tämän seikan totesi kai Ahabkin, koska hän eräänä aamuna Queequegia katsellessaan yhtäkkiä kääntyi pois ja huudahti: – Jopa ovat jumalat tuolle panneet pirullisen koettelemuksen!

Yhdesviidettä luku.

Sivuutettuamme Baschi-saaret jouduimme ylväälle Etelämerelle. Jos matkamme tarkoitus olisi ollut joku muu, kuin se todellisuudessa oli, olisin rajattoman kiitollisena tervehtinyt rakasta Etelämertani – nythän oli muudan hartaimmista toiveistani täyttynyt.

Tässä meressä piilee jokin ihmeellinen salaisuus. Sen hiljaiset, mutta silti peloittavat mainingit ikäänkuin kertovat jostakin kätketystä sielusta, niinkuin lainehtiva nurmikko Efeson luona kertoo sinne haudatusta Johanneksesta. Täällä yhtyvät miljoonat hukkuneet unelmat, varjot ja kulkijain kuvitelmat. Ja taukoamatta vyöryvät levottomat aallot kaiken yli...

Perth, likainen, känsäkourainen, vanha seppä, oli käyttänyt hyväkseen kaunista, leutoa säätä, joka näillä tienoin vallitsee, ja aavistaen yleisen työntekopuuskan olevan tulossa, jättänyt pajavehkeensä kannelle. Saatuaan osuutensa valmiiksi Ahabin uutta tekojalkaa rakennettaessa, hän jätti alasimen paikoilleen ja kiinnitti sen lujasti kansilaudoitukseen. Ja nyt ahdistelivat häntä teilaajat, harppuunimiehet ja matruusit miltei taukoamatta, teettäen kaikenlaisia pikku töitä.

Välistä oli jotakin muutettava, toisinaan taas oli jotakin asetta tai kalua paranneltava tai uusittava. Usein seisoi kokonainen miesjoukko hänen ympärillään seuraten tarkoin hänen rauhallisia, voimakkaita liikkeitään. Kärsivällisesti hän moukariaan heiluttikin häiritsijöistä huolimatta. Ei kuultu hänen koskaan napisevan tai valittelevan vaivojaan. Kaikki sujui tyynesti, hitaasti ja juhlallisesti. Väsymättömänä kyyristeli hän työnsä ääressä ja uurasti aivan kuin olisi työ ollut elämä itse ja vasaran pauke hänen oman sydämensä tykytystä.

Keskipäivän aikaan seisoskeli Perth takkupartaisena ja yllään nuhruinen, hainnahasta tehty esiliina, ahjonsa ja alasimensa välissä. Toisella kädellään piteli hän keihäänkärkeä hiilloksessa ja toisella painoi palkeita. Samassa lähestyi kapteeni Ahab, kantaen kulunutta nahkapussia. Ukko pysähtyi äkkiä, sillä Perth oli tempaissut raudan hiililtä ja alkanut vasaroida sitä, niin että kipinät kaaressa sinkoilivat joka taholle, osan niistä pudotessa aivan Ahabin eteen.

– Mitä kipinöitä sinun vanavedessäsi lentelee? Ne näyttävät aivan hyviä viestejä tuovilta linnuilta. Eipä silti, että ne jokaiselle hyvää ennustaisivat. Katsohan, ne polttavat! Mutta sinuun ne eivät näy kajoavan.

– Minä olen jo täydellisesti palanut, kapteeni, vastasi Perth, nojautuen toviksi moukariinsa. – Minuun ei enää tuli tartu. Arpi ei helposti pala.

– Niin kyllä. Mutta onpa sinun äänesi murheellinen. Enkä minäkään kovin iloinen ole. Kumma, etteivät eräät ihmiset kurjuudestaan huolimatta tule hulluiksi. Oikeastaan pitäisi sinunkin olla hullu, seppä. Miksi et sinä menetä järkeäsi? Miten kestät kaiken tulematta mielipuoleksi? Vihaako taivas sinua siinä määrin, ettei salli edes sitä? Mitä sinä oikeastaan siinä hommaat?

– Korjailen vanhaa keihäänkärkeä. Siinä oli muutamia halkeamia.

– Ja luulet saavasi tuosta kapineesta vielä ehjän?

– Luulen, kapteeni.

– Kenties voit tasoittaa ja paikata minkälaisen roson tai raon hyvänsä, olipa metalli sitten miten kovaa tahansa.

– Kyllä, kapteeni, uskon niin: Kaikki rosot ja halkeamat yhtä lukuunottamatta.

– Katso! huudahti Ahab. Hän astui kiihkeästi eteenpäin ja nojasi molemmin käsin Perthin hartioihin. Katso! Tuosta voit myös tasoittaa halkeaman! Hän osoitti kurttuista otsaansa. – Jos siihen pystyisit, seppä, niin laskisinpa pääni alasimellesi ja antaisin sinun iskeä raskaimmalla moukarillasi, Perth. Vastaa! Pystytkö siihen?

– Siinäpä se on, kapteeni! Enkö sanonut: kaikki rosot ja halkeamat, yhtä lukuunottamatta?

– Olet oikeassa, seppä. Mutta heitä jo leikkikalusi! Ei mitään keihäänkärkien ja kirveitten paikkaamisia enää tänään. Katsohan! Hän heilutti pussiaan, jonka sisältö kilisi kuin pivollinen rahoja. Haluan teettää harppuunin, harppuunin, jota ei tuhat perkelettäkään pysty särkemään. Harppuunin, joka jää valaan kylkeen aivan kuin olisi se siitä putkahtanut evä. Tuossa on sinulle aineksia! Hän heitti pussin alasimelle. Katsohan, seppä, siinä on maasta poimittujen kilpahevosen kengän naulojen pätkiä.

– Hevosenkenkärautaa? Parasta ja lujinta ainetta, mitä me sepät ylimalkaan käsittelemme.

– Tiedän. Ne naulat ovat yhtä kestäviä kuin murhaajien luista keitetty liima. Nopeasti nyt! Tao minulle harppuuni, mutta valmista ensin sen varteen tarvittavat kaksitoista jännettä. Palmikoi ja väännä sitten ne yhteen kuin köyden säikeet. Mutta kiirehdi! Minä hoidan palkeita.

Kun jänteet olivat valmiit, väänsi Ahab ne vahvan rautakangen ympäri. Viimeisen jänteistä hän hylkäsi, koska se ei ollut moitteeton, ja vaati Perthia tekemään uuden.

Sen valmistuttua aikoi Perth takoa jänteet yhteen, mutta Ahab tahtoi suorittaa tämän työn itse. Hän henkäisi syvään ja iski moukarin voimakkaasti alasimeen. Perth ojensi hänelle hehkuvan metallijänteen toisensa jälkeen ja ahjosta leiskahti silloin tällöin liekki ilmoille. Fedallah sattui kulkemaan heidän sivuitseen, kumarsi tulelle ja kuiskasi hiljaa kirouksensa, tai kenties siunauksensa, työlle. Kun Ahab kohotti katsettaan, liukui hän ääneti syrjään.

– Minkävuoksi tuo kirottu Lucifer hiiviskelee joka nurkassa? marisi Stubb pistäen päänsä näkyviin etukajuutasta. Mieshän käryää tulelta kuin rikkitikku ja haisee kuin musketin sankkireikä.

Vihdoin saatiin harppuuninvarsi taotuksi. Perth työnsi sen vesisankoon, josta lehahti kuuma höyrypilvi eteenpäin kumartuneen Ahabin kasvoille.

– Aiotko kuumentaa minutkin, Perth? Hän vavahti tuskasta. Olisinkohan loppujen lopuksi takonut itselleni polttoraudan?

– Tuskin vain. Eikö tämä harppuuni ole varattu valkoista valasta varten?

– Valkoista pirua varten! Mutta nyt on kärkien vuoro. Ne saat sinä takoa, mies. Tässä on minulla partaveitsenteriä, parasta terästä. Tee harppuuninkärkiä niistä, yhtä teräviä kuin napameren jääpuikot.

Tovin silmäili vanha seppä veitsenteriä sennäköisenä, kuin olisi hänestä ollut vastenmielistä käyttää niitä.

– Ota pois vain, mies; minä en enää niitä tarvitse. Tästälähtien en aio ajaa partaani, en syödä illallista enkä rukoilla, ennenkuin – mutta toimeen nyt!

Perth takoi kärjen nuolenpään muotoiseksi ja liitti sen harppuunin varteen. Sitten aikoi hän kuumentaa kärjen ja huusi Ahabille, että tämä siirtäisi vesisangon lähemmäksi.

– Ei, ei! Ei vettä lainkaan! Tashtego, Queequeg, Daggoo, hoi! Saanko teiltä senverran verta, että se riittää peittämään tämän kärjen? Hän kohotti harppuunia.

Mustasta miesjoukosta nyökättiin moneen kertaan myöntävästi. Pakanalliseen lihaan leikattiin kolme naarmua, ja valkoisen valaan harppuunin kärjet jäähdytettiin niistä tihkuvassa veressä.

– Ego non baptizo te in nomine patris, sed in nomine diaboli! karjui Ahab hulluna, kun rautaan tarttunut veri alkoi kuivua.

Kahdesviidettä luku.

Oli kulunut muutama viikko siitä päivästä, jona Ahab takoi harppuuninsa. Tuuli puhalteli ja suhisi iloisesti vastaamme. Muuan nantucketilainen pyyntialus, "Bachelor", oli jo saanut viimeisenkin öljytynnyrinsä täyteen ja sen kansiluukut olivat haljeta niiden alle tungetuista aarteista. Hieman rehentelevän ja juhlallisen näköisenä se sitten käänsi kulkunsa kotia kohden, purjehtien etäällä toisistaan olevien valaanpyyntilaivojen välitse yli "valasalueen".

Sen kolmen maston huipuissa tähyilevät miehet olivat lakkeihinsa kiinnittäneet pitkiä, kapeita, punaisia lippukangassuikaleita. Peräkannella riippui ylösalaisin käännetty vene ja kokkapuussa roikkui viimeksi tapetun valaan leukaluu. Joka puolella liehui köysistössä merkkilippuja ja viiriä. Mastonhuipuissakin riippui valaanöljytynnyreitä ja olipa joku pikku tynnyri kiinnitetty poikkisaalinkeihinkin. Isonlipun tangonnupissa keikkui metallinen lamppu.

Saimme myöhemmin kuulla, että "Bacheloria" oli suosinut aivan tavaton onni. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun monet muut alukset olivat risteilleet samoissa vesissä kuukausimääriä saamatta ainuttakaan valasta. Olipa "Bachelor" luopunut osasta liha- ja leipävarastoaankin, saadakseen tilaa arvokkaammalle valaanrasvalle. Ja ohikulkevilta laivoilta oli moneen otteeseen pyydetty varatynnyreitä. Ne oli sitten sijoitettu kannelle, kapteenin ja upseerien hytteihin. Kajuutan suuri pöytäkin oli pilkottu polttopuiksi.

Etukajuutassa olivat matruusit tilkinneet kirstunsa ja täyttäneet ne öljyllä. Kokkikin oli täyttänyt suurimman patansa tällä kallisarvoisella aineella ja stuertti oli seurannut esimerkkiä täyttämällä samoin suurimman varakahvipannunsa. Keihästäjät olivat käyttäneet tarkoitukseen harppuuniensa tupet. Näin oli itse asiassa kaikki muut tilat täytetty rasvalla ja öljyllä, paitsi kapteenin housuntaskut, joihin hän tyytyväisenä ja itsetietoisena tämän tästäkin tunki kätensä.

Kun tuo onnellinen laiva lähestyi alakuloista "Pequodia", kuultiin etukannelta villiä rummutusta. Ja kun oltiin niin lähellä, että paljain silmin saattoi erottaa, mitä oli tekeillä, havaittiin, että miehistö oli pingoittanut valaannahkaa valtavien sulatuspatojen yli, ja takoi näitä rumpuja nyrkeillään hartiain takaa.

Peräkannella tanssivat pomot, päällysmiehet ja keihästäjät öljymarjanväristen tyttöjen kanssa, joita oli ilmestynyt laivaan Polynesian saarilta. Muutamassa koristellussa veneessä, joka oli ripustettu etu- ja isonmaston väliin, istui kolme Long Islandin neekeriä, vinguttaen sydämensä pohjasta viulua valaanluisilla jousilla.

Sillävälin riehui osa miehistä sulatusuunien kimpussa, elämöiden aivan kuin olisivat he olleet Bastiljia repimässä. Kiljuen ja huutaen heittivät he nyt tarpeettomia tiilikiviä ja joutavaa savea mereen.

Kukkona orrella röyhisteli laivan kapteeni katsellen näytelmää, kuin olisi se pantu toimeen erikoisesti hänen huvikseen.

"Pequodin" peräkannella seisoi Ahab synkän ja itsepäisen näköisenä. Laivojen kohdatessa täytti toisen menestyksen nostattama riemu, kun taas toista painoivat pahat aavistukset tulevista onnettomuuksista. Kummankin kapteenin ilme kuvasti selvästi laivassa vallitsevaa mielialaa.

– Tulkaa tänne, tulkaa tänne! huusi "Bachelorin" iloinen päällikkö, kohottaen lasin ja pullon ilmaan.

– Oletko nähnyt valkoista valasta? kärisi Ahab vastaukseksi.

– En. Olen vain kuullut puhuttavan siitä. Mutta minä en usko siihen lainkaan, ilmoitti "Bachelorin" kapteeni hyväntuulisesti. – Tulehan tänne!

– Oletpa sinä hiton iloinen! Jatka matkaasi! Oletko menettänyt miehistöä?

– En sanottavasti. Pari saarelaista, siinä kaikki. Mutta käyhän tänne, hyvä ystävä. Ajanpa pian pahan tuulesi pakosalle. Tule! Täällä on hyvä olla. Laiva on täydessä lastissa ja kurssi on kotiin päin!

– Miten tuttavalliseksi tuollainen narri käykään, mutisi Ahab itsekseen, mutta ääneen hän sanoi:

– Sinulla on täysi lasti ja pyrit kotia kohti, sanot. Minun laivani on tyhjä ja suuntani poispäin. Jatka sinä matkaasi; niin teen minäkin. Eteenpäin! Nostakaa kaikki purjeet!

Ja toisen laivan iloisesti laskettaessa tuulen mukana, taisteli toinen sitkeästi sitä vastaan. Näin erosivat alukset toisistaan. "Pequodin" miehistö silmäili haikeasti loittonevaa "Bacheloria", mutta humussaan eivät "Bachelorin" miehet huomanneetkaan meikäläisten jäykkää tuijotusta. Kaiteeseen nojaileva Ahab kaivoi taskustaan pienen hiekka-astian ja katseli vuoroon sitä, vuoroon etääntyvää laivaa. Tuntui siltä kuin olisi hän tahtonut yhdistää kaksi erillistä ajatusyhteyttä; astiassa oli näet hiekkaa Nantucketin satamasta.

Kolmasviidettä luku.

Monesti käy niin, että me alakuloisuudestamme huolimatta saamme omiinkin purjeisiimme hiukan sitä raikasta tuulta, joka pullistaa läheisyydessämme viillettävien onnetaren suosikkien purjeita. Näin tapahtui nyt "Pequodille". Jo seuraavana päivänä saimme valaita näkyviimme ja neljä niistä tapettiin. Yhden surmasi Ahab itse.

Oli myöhäinen iltapäivä. Kun tuo punainen taistelu oli käyty ja valas oli joutunut tappiolle niinkuin aurinkokin, kohosi ilmoille niin suloisia "Ave Marioita", että olisi saattanut luulla espanjalaisten tuulenhenkäysten lähteneen Manilasaarten viheriöivistä luostarilaaksoista merille huolettomina matruuseina, lastinaan lempeitä iltavirsiä.

Ahabkin tyyntyi hetkeksi, mutta kävi sitten entistään synkemmäksi. Annettuaan surmaniskun valaalle, istui hän veneensä peräkeulassa ja katseli sen viimeisiä hengenvetoja. Kuollessaan kääntävät kaikki kaskelotit päänsä aurinkoon päin, ikäänkuin voidakseen heittää henkensä sen säteissä. Tuo näytelmä sai tänä rauhallisena ehtoohetkenä Ahabin kummalliseen mielentilaan.

– Se kääntyy, kääntyy aurinkoa kohden. Sekin on tulenpalvoja. Se on auringon nöyrä, uskollinen vasalli. Jospa silmäni saisivat nähdä sen nöyrät huokaukset. Joka puolella ympäröi sitä aava meri. Se on kaukana ihmisten kärsimyksistä ja onnesta. Koskemattomissa, puolueettomissa merissä. Täällä päättyy sen elämä, täällä se kuolee uskossa aurinkoon.

Surmatut valaat olivat etäällä toisistaan. Muudan oli kaukana tuulenpuolella, toinen hieman lähempänä tyynenpuolella, kolmas suoraan edessäpäin ja neljäs peräpuolella. Näistä kolme viimeksimainittua saatiin siirretyiksi laivan läheisyyteen vielä ennen yön tuloa, mutta neljännen hinaaminen oli jätettävä seuraavaan aamuun. Se oli juuri Ahabin valas, ja hänen veneensä jäi vartioimaan sitä yöksi. Ristikkoharppuuni iskettiin suoraan pedon puhallusreikään ja yläpuolelle ripustettu lyhty levitti läikkyvää valoa sen mustalle, kiiltävälle ruumiille, valaisten samalla myös öistä merta.

Parsilaista lukuunottamatta näytti koko venekunta nukkuvan. Intialainen kyyrötti kokassa katsellen haikaloja, jotka aavemaisina hyppelehtivät valaan ympärillä, lätkien silloin tällöin pyrstöillään veneiden laitoja. Äkkiä kajahti kaamea huuto.

Ahab havahtui unestaan ja oikaisihen. Parsilaisen ja hänen katseensa yhtyivät. Pimeässä yössä näyttivät he viimeisiltä ihmisiltä tulvan yllättämässä maailmassa.

– Olen jälleen uneksinut siitä, sanoi Ahab.

– Ruumissaattueestako? Enkö ole sanonut sinulle, vanhus, ettei sinulle ole varattu enempää ruumisvaunuja kuin kirstuakaan?

– Miten sitten merellä kuolleet haudataan?

– Olenhan sinulle ilmoittanut, että ennenkuin tällä matkalla kuolet, näet merellä kahdet ruumispaarit. Toisten paarien puuaine on kasvanut Amerikassa ja toiset eivät ole ihmiskäsistä lähtöisin.

– Niin. Kuontuupa siitä merkillinen näky. Valtamerellä ajelehtivia paareja ja lautoja, ja laineita ruumiinkantajia varten. Haa! Sellaista näkyä saamme odottaa.

– Uskotpa tahi et, kuolla et voi, ennenkuin olet sen nähnyt.

– Ja mitä sanoitkaan itsestäsi?

– Että lähden luotsiksesi jo ennen sinua.

– Ja kun sinä olet lähtenyt – edellyttäen että se tapahtuu ennenkuin minä erkanen – on minun odotettava, kunnes näen sinut luotsin hahmossa? Eikö niin? Kunpa vain voisin uskoa puheesi tosiksi, vanha luotsi. Olisihan minulla silloin takeet siitä, että saan Moby-Dickin surmatuksi ja jään henkiin vielä sen jälkeen.

– Vielä on kolmaskin seikka, vanhus, vakuutti parsilainen. Ainoastaan hamppu voi sinut tappaa.

– Tarkoitatko hirsipuuta? Siinä tapauksessa olen kuolematon sekä maalla että merellä. Ahab nauroi ivallisesti. Kuolematon niin maalla kuin merelläkin!

He vaikenivat jälleen. Harmaa sarastus levisi yli meren ja miehet alkoivat herätä. Ennen puoltapäivää oli kuollut valas siirretty laivan viereen.

Neljäsviidettä luku.

Päiväntasaajalle lähdön aika läheni lähenemistään. Ahabin ilmestyessä kajuutastaan ja kohottaessa katseensa ylöspäin, innostui valpas perämies hoitelemaan ratastaan tärkeän näköisenä ja miehistö luikki maston luo tuijottamaan dubloonia. Kärsimättömästi odotettiin käskyä kääntää keula päiväntasaajaa kohti. Ja kun aika oli täytetty, tämä käsky annettiinkin.

Oli puolipäivän aika. Ahab istui ilmassa roikkuvan veneensä kokassa. Japanin aurinko hellitti täydeltä terältä. Taivas oli sen näköinen kuin olisi se sivelty vaalealla vernissalla. Ainoatakaan pilveä ei ollut näkyvissä. Tavaton kirkkaus oli kuin Jumalan istuimesta lähtenyt sädekimppu, jonka valoa eivät silmät kestä.

Ahabin kvadrantissa oli värilliset lasit, joiden läpi hän saattoi tarkata aurinkoa. Laivan mukana keinui hän ylös alas veneessään; hän piteli kojettaan silmiensä edessä ja odotteli hetkeä, jolloin aurinko saavuttaisi puolipäivänpiirin. Sillävälin oli parsilainen kannelta käsin ryhtynyt tarkkaamaan aurinkoa hänkin. Silmät puoliummessa tähyili hän ylöspäin ja hänen villit kasvonsa olivat kummallisen tunteettomat.

Vihdoin saatiin havainto tehdyksi ja Ahab laski lyijykynänsä tekojalalleen. Hän vaipui hetkeksi mietteisiinsä, katsahti sitten uudelleen aurinkoon ja mutisi itsekseen:

– Sinä merimerkki! Sinä korkeuksien mahtava luotsi! Sinä voit tarkalleen minulle sanoa, missä tällä hetkellä olen. Mutta onko sinulla kaukaisintakaan aavistusta siitä, missä kerran olen oleva? Tai voitko sanoa, missä Moby-Dick nyt oleskelee? Varmasti näet senkin juuri nyt. Minun silmäni katsovat siihen silmään, joka vuorostaan katselee sitä!

Hän tuijotti kvadranttiaan ja sen monia kabbalistisia merkkejä ja mietti jälleen tovin, jatkaen sitten jupinaansa: – Sinä narrin leikkikalu! Sinä amiraalien, kommodorien ja kapteenien lelu! Koko maailma lörpöttelee sinusta, sinun viisaudestasi ja voimastasi. Mutta pystytkö ilmaisemaan muuta kuin sen vaatimattoman paikan, jossa itse satut olemaan? Et tiedä, missä joku vesipisara tai hiekkajyvä on huomenna puolipäivän aikaan! Mitä on tiede? Kiroan sinut, sinä suuriluuloinen kapine! Kiroan sinut, kvadrantti!

Ja Ahab paiskasi kvadrantin kannelle. – En salli sinun enää osoittaa tietäni. Kompassi ja lokinuora olkoot ainoat oppaani ja osoittakoot, missä kulloinkin olen.

Hän laskeutui veneestä. – Tallaan sinut jalkoihini, sinä kurja kapine. Murskaan sinut tuhansiksi säpäleiksi!

Hullun vanhuksen ruhjoessa mittauskojettaan molemmin jaloin välähti parsilaisen muuten niin liikkumattomilla kasvoilla ivallinen, mutta samalla ikäänkuin alistuva ja epätoivoinen ilme. Hän nousi hiljaa ja livahti tiehensä. Tuijottaen ymmällään päällikkönsä puuhia pysyttelivät matruusit etukajuutan vaiheilla, kunnes Ahab kärsimättömänä huusi – Prässeille! Peräsin ylös!

Silmänräpäyksessä kiepahtivat raa'at ja alus teki puolikäännöksen.

Kokan puolella seisova Starbuck seurasi kummastellen "Pequodin" manööveriä ja Ahabin outoa käyttäytymistä.

– Olen istunut leiskuvan hiilivalkean edessä ja tuijottanut sen tuskallista, liekehtivää elämää. Olen nähnyt, miten se viimein paloi loppuun ja muuttui tuhaksi. Vanha mies, valtameriä purjehtinut, mitä on sinunkaan elämäsi tulesta lopulta jäljellä muuta kuin tuhkaläjä?

– Merihiilen tuhkaa, huudahti Stubb. Huomatkaa, mister Starbuck, merihiilen, eikä tavallisen puuhiilen. Kuulin Ahabin murisevan itsekseen: – Nämä kortit on käteeni pantu ja minun on siis pelattava niillä, eikä millään muilla! Ja piru vieköön, Ahab! Siinä teet aivan oikein. Pidä elämää pelinä ja kuole!

Viidesviidettä luku.

Kuumimman ilmanalan ilmasto on monesti sangen vaarallinen. Bengalilainen tiikeri lymyy alati vihreissä viidakoissa. Kirkkaankin taivaan takana väijyvät myrskyt ja rajuilmat. Ihanalla Kuuban saarella on koettu tornadoja, jonka kaltaisia pohjoisemmissa maissa ei koskaan ole esiintynyt. Ja Japanin meressä kohtaa matruusi myrskyistä kauneimman, taifunin. Toisinaan purkautuu se täysin pilvettömältä taivaalta räjähtäen kuin pommi nukkuvassa kaupungissa.

Illan lähetessä laskettiin kaikki "Pequodin" purjeet, ja laiva sai alastomin mastoin taistella äkkiä puhennutta taifunia vastaan. Pimeän tultua vavahdutti ankara ukkosen jylinä taivasta ja merta. Salaman valossa saattoi nähdä vahingoittuneet mastot ja kojeet, jotka myrsky ensimmäisessä raivonpuuskassaan oli säästänyt.

Starbuck tarrautui vanttiin ja tähysteli ylöspäin, nähdäkseen oliko köysistökin jo mennyttä kalua. Sillävälin jakelivat Stubb ja Flask käskyjä miehistölle. Veneet hinattiin ylemmäs ja kiinnitettiin entistä lujemmin, Mutta turhalta näytti kaikki tämä touhu. Niinpä ei Ahabin venettäkään, joka riippui tuulenpuolella, voitu pelastaa. Suuri aalto paiskasi sen parrasta vasten, niin että pohja meni puhki ja vene vuosi kuin seula.

– Katso! huudahti Starbuck ja tarttui Stubbia olkapäähän. Näetkö, myrsky tulee idästäpäin, sieltä, minne Ahab on matkalla Moby-Dickin vuoksi? Katso Ahabin venettä! Katso mihin salama on iskenyt. Terään, juuri samaan paikkaan, missä ukolla on tapana istua. Nyt tiedät, mitä on paras tehdä. Hyppää yli laidan ja huku!

– En ymmärrä...

– Niin, lyhin tie Nantucketiin käy Kap Hornin kautta, sanoi Starbuck, kuin yksinpuhelua jatkaen ja ikäänkuin ei olisi kuullut Stubbin huomautusta. Tuo myrsky, joka nyt riehuu ympärillämme uhaten pirstoa laivamme, voisi yhtä hyvin kuljettaa meitä kotiakin kohden. Katsohan, tuulenpuolella ei ole muuta kuin hornan pimeyttä, mutta toisella puolen, kotimaan suunnalla, näen valonkajetta.

Samassa halkaisivat salamat pimeyden ja joku korotti äänensä heidän läheisyydessään. Seuraavassa tuokiossa vyöryi pitkäisen jylinä heidän ylitseen.

– Kuka siellä?

– Tuhat tulimmaista! noitui Ahab, joka ympärilleen hapuillen kompuroi tavalliselle olinpaikalleen peräkannelle. Äkkiä välähtävä salama osoitti hänelle pian oikean tien.

Niinkuin maissa kirkontorneissa, on merelläkin laivojen mastoissa ukkosenjohdattimet, joilla on aivan sama tarkoitus: tuon peloittavan voiman johtaminen maahan tai veteen. Mutta laivan johdattimen täytyy olla jotenkin pitkä, eikä sen pää saa olla kiinnitetty laivan runkoon. Jos tämä nimittäin olisi asianlaita, voisi helposti syntyä monenlaisia kommelluksia. Niinpä voisi se sotkeutua taklaukseen ja sitten vaikeuttaa laivan kulkua. Senvuoksi riippuvatkin johdatinten alaosat laivoissa toisinaan laivan ulkopuolella. Tavallisesti muistuttavat ne muodoltaan pitkiä, ohuita ketjuja ja riippuvat aina siten, että ne helposti tarpeen vaatiessa saadaan heitetyiksi veteen.

– Ukkosenjohdattimet, taivaan tähden! huusi Starbuck, joka nähdessään Ahabin tietä valaisseen vasaman leiskahdukset muisti uhkaavan vaaran. Ovatko ukkosenjohdattimet vedessä? Viskatkaa veteen se edessä ja takana! Mutta pian!

– Ei tarvita! kielsi Ahab. Minun puolestani kyllä nostettakoon ukkosenjohdattimia Himalajan tai Andien huipuille, jotta koko maailma niistä hyötyisi, mutta me emme ryhdy mihinkään! Älkää huoliko lainkaan!

– Katsokaa ylöspäin! huudahti Starbuck. Virvatulia! Virvatulia!

Joka raa'an nokassa lepatti kalpea liekki. Ukkosenjohdatinten yläpäät olivat kolmihaaraisia ja nyt paloi kussakin päässä tuo valkea tuli, niin että mastot näyttivät kolmelta jättiläismäiseltä, kolmihaaraiselta kynttilänjalalta.

– Kirottu vene! Menköön hornan tuuttiin! riehahti samassa Stubb, kun tavaton hyöky heilautti hänen venettään, niin että se oli murskata hänen kätensä. – Piru vieköön! Mutta hän muutti sävyään silmätessään seuraavassa tuokiossa virvatuliin.

Kiroileminen kuuluu merimiehen tapoihin. Hän kiroaa, kun itsepintainen tyven on saattaa hänet hulluksi, ja samalla tavalla hän kiroaa myrskyn käsissä ollessaan. Mutta harvoin olen monilla matkoillani kuullut hänen kiroilevan, kun Jumalan polttava sormi koskettaa laivaa ja kirjoittaa "mene tekel upharsininsa" laivan vantteihin ja köysiin.

Kalpean valon palaessa korkealla mastoissa kuului peloissaan olevien miesten joukosta tuskin sanaakaan. He seisoivat tiheässä ryhmässä etukannella ja tuijottivat heikkoa fosforivaloa kuin etäistä tähteä. Tuossa salaperäisessä valaistuksessa näytti jättiläismäinen neekeri Daggoo olevan kolme kertaa suurempi kuin hän todellisuudessa oli. Hän näytti siltä mustalta pilveltä, josta kaamea jylinä tuli. Tashtegon avonaisesta suusta kiiluivat maidonvalkeat hampaat, säteillen aivankuin olisivat nekin olleet virvaliekkejä. Ja yliluonnollisen tulen sytyttämänä paloivat Queequegin tatuoidut kuviot kuin Saatanan ruumiin siniset liekit.

Kun kalpea valo mastojen huipuissa sammui, katosi tuo näkykin. Ja niin oli "Pequod" miehistöineen jälleen mustan käärinliinan peitossa. Kului muutama tuokio. Kompastellessaan eteenpäin törmäsi Starbuck toiseen mieheen. Se oli Stubb. – Miltä tuntuu nyt, mies? Kuulin sinun huutavan?

– Ei, ei! Pyysin vain virvatulia armahtamaan meitä. Toivon, että ne kuulevat rukoukseni. Mutta armahtanevatko ne vain niitä, jotka pelosta kalpenevat? Eivätkö ne ymmärrä naurua? Katsokaahan, mister Starbuck; ei, on liian pimeä voidaksemme nähdä. No, kulkekaa sitten! Pidän noita mastonhuippuihin ilmestyviä liekkejä onnea tuottavina. Mastothan nousevat laivasta, joka valaanrasvoineen on kuin lämpömittarin elohopeasäiliö. Ja kaskelotinöljy kohoaa mastoihin kuin mahla puihin ja meidän mastomme ovat kuin kolme kynttilää, joten loppujen lopuksi olemme nähneet vain hyvän enteen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä näki Starbuck Stubbin kasvot, jotka alkoivat loistaa. Ja kun hän kohotti katseensa, huudahti hän: – Katsokaa! Katsokaa!

Ja vielä kerran nähtiin korkeudessa nuo pienet liekit ja tällä kertaa näytti valo kahta salaperäisemmältä.

– Armahtakoot virvatulet meitä kaikkia! huusi Stubb taaskin.

Isonmaston luona, aivan virvatulen ja kultadubloonin alla, oli parsilainen polvillaan Ahabin edessä, pää poispäin käännettynä. Heidän läheisyyteensä olivat muutamat laivamiehet kiinnittäneet raa'an ja roikkuivat nyt levottomina siinä kuin heiluririvi tai liuta horteisia lepakkoja. Toisia oli taas kivettynyt merkillisiin lumottuihin asentoihin, eräät seisoivat, muutamat olivat kuin kävely- tai juoksuasennossa aivan kuin Herkulanumin luurangot. Jokaisen katse oli tähdätty tuliin.

– Miehet, huusi Ahab, katsokaa ja huomatkaa! Valkoinen liekki valaisee meille tietä valkoisen valaan luo. Ojentakaa minulle isonmaston johdatinketju. Haluaisin kernaasti koetella tuota valtimoa ja antaa omani tykyttää sitä vastaan. Veri tulta vastaan!

Hän kääntyi pidellen ketjun päätä kädessään ja nostaen jalkansa parsilaisen päälle.

Pää pystyssä, katse korkeuteen tähdättynä ja oikea käsi eteenpäin ojennettuna seisoi hän näin, liekkien kolmiyhteyden edessä.

– Sinä puhtaan tulen kirkas henki, tulen, jota olen näillä merillä palvonut kuin persialainen tulenpalvoja, tunnen sinut nyt! Tiedän, että sinua on kunnioitettava uhmalla! Rakkautta ja nöyryyttä et huoli. Ja jos sinulle tarjoaa vihaa, niin sinä surmaat, ja kaikki surmataan! Joka sinulle uhmaa tarjoaa, ei ole narri, joka ei pelkää.

Omistan mahtisi, joka on sanaton, eikä paikkaa tunne. En ole sallinut sitä itseltäni riistää, enkä myöskään laske irti kädessäni olevaa ketjun päätä. Sinä saatat huikaista silmäni, mutta silloin etsin tieni haparoimalla. Sinä saatat minut tuhota, mutta silloin voin ainakin muuttua tuhkaksi. Ota vastaan kurjien silmieni kunnioitus, yhteenliitettyjen kätteni rukous! Minä en niistä huolisi!

Salama suihkaa päässäni. Silmiäni polttaa. Voitetut aivoni jyrisevät kuin rattaat kovalla maalla. Mutta vaikka sadasti minut huikaisisit, puhun sinulle kuitenkin. Olen pimeys, valosta peräisin, ja valo tulee sinusta. Ukkosvasamat häipyvät! Näenkö vai enkö? Tuolla palavat liekit!

Tässä luen ylpeänä ja pelokkaana Kaikkivaltiaan kohtalon kirjaa. Hyppää taivaalle ja tuhoa se! Kimpoan kimppuusi ja palan kanssasi, tahdon yhtyä sinuun! Uhmaten sinua kunnioitan!

– Vene, vene! huusi Starbuck. Katsohan venettäsi, vanhus!

Ahabin harppuuni, sama, jonka hän oli takonut Perthin tulessa, pisti esiin pyyntiveneen kokan yli. Hyöky, joka oli pirstonut veneen pohjan, oli myös vienyt harppuunin nahkapeitteen mukanaan ja keihään terävässä kärjessä vilkkui nyt atraimen muotoinen liekki. Kun harppuuni hehkui käärmeenkielen tavoin, tarttui Starbuck Ahabin käsivarteen ja sanoi: – Jumala ei hyväksy tätä. Luovu yrityksestäsi. Tämä on kurja matka, huono oli alku ja huono on jatkokin ollut. Annas kun koetamme, emmeköhän suotuisan tuulen turvissa pääsisi kotiin. Yritetään sitten onnekkaammalle matkalle.

Mielettömän pelon vallassa oleva miehistö ei kuunnellut Starbuckia, vaan ryntäsi prässeille. Tuokion näytti siltä, kuin olisivat miehet ajatelleet aivan samoin kuin säikähtynyt pursimies. He huusivat kuin kapinalliset ainakin. Silloin viskasi Ahab johdatinketjun kannelle, kouraisi harppuunia ja heilutti sitä kuin soihtua. Ja hän vannoi lävistävänsä jok'ainoan miehen, joka ei heti heittäisi köyttä käsistään. Tuo melkein kivettyneeltä näyttävä vanhus ja hehkuva ase hänen kädessään kauhistuttivat miehistöä, niin että he kavahtivat takaisin, ja Ahab sanoi: – Teidän lupauksenne ajaa takaa valkoista valasta on yhtä sitova kuin minun sanani. Vanha Ahab on ruumiineen sieluineen ja sydämineen vihkiytynyt tehtäväänsä. Ja jotta näkisitte, miten rohkeuteni laita on, niin katsokaapa! Näin puhallan pois pelon viimeisenkin rippeen. – Ja yhdellä ainoalla puhalluksella sammutti hän harppuunin päässä loistavan liekin.

Kuudesviidettä luku.

Meri ei tyyntynyt, vaan vielä seuraavana aamuna vyöryivät pitkät laineet hitaasti eteenpäin. Ne yrittivät seurata "Pequodin" kuohuvia jälkiä ja työnsivät laivaa eteenpäin kuin jättiläiskädet. Tuuli puhalsi taukoamatta ja oli yhä niin voimakas, että ilma ja taivas näyttivät pullistuvilta purjeilta. Koko maailma kohisi.

Pitkän rupeaman seisoskeli Ahab yksikseen. Kun keinuvan aluksen kokkapuu kumartui alaspäin, kääntyi hän katsomaan auringon kirkkaita säteitä keulanpuolella. Ja kun laivan perä upposi syvyyksiin, kääntyi hän silmäilemään aurinkoa takana. Ja hän näki, miten kultaiset säteet sulautuivat laivan vanaveteen.

Yhtäkkiä havahtui hän mietteistään, näytti peljästyneeltä, säntäsi perämiehen luo ja kysyi, mihin suuntaan alus kulki.

– Itäkaakkoon, kapteeni, vastasi säikähtynyt perämies.

– Sinä valehtelet! Ahab pui hänelle nyrkkiään. Suuntasi on muka itään tänä aamuhetkenä ja aurinko on peräkeulan puolella!

Hämmästeltiin tuota ilmiötä. Ahab oli heti huomannut, mitä muilta oli jäänyt huomaamatta.

Ahab vilkaisi kompassiin. Hänen kohotettu käsivartensa laskeutui hitaasti, tuokion tuntui hän horjuvan. Starbuck, joka seisoi hänen takanaan katsahti myös kojeeseen. Totisesti! Molemmat kompassit osoittivat itäistä suuntaa ja kuitenkin purjehti "Pequod" länttä kohti!

Mutta ennenkuin pelko ehti saada jalansijaa miehistön keskuudessa, huusi vanhus, kylmästi naurahtaen:

– Nyt käsitän! Tällaista on tapahtunut ennenkin. Mister Starbuck, eilinen rajuilma käänsi kompassimme. Siinä kaikki. Olethan sinäkin kuullut sellaisesta ennen?

– Kyllä, mutta en ole sitä milloinkaan kokenut, kapteeni, sanoi Starbuck synkkänä.

Tässä kohden tulkoon sanotuksi, että tällaista tosiaan on laivoissa tapahtunut ankarain rajuilmojen sattuessa. Kompassineulan magnetismi on, kuten tiedetään, samaa kuin ukkosessa ilmenevä sähkö. Onpa todettu kompassineulan magnetismin joskus kokonaan kadonneenkin ja neulan käyneen yhtä viattomaksi kuin vanhan naisen sukkapuikko. Missään tapauksessa ei tällaisen rajusään jälkeen magneettineula voi omalla voimallaan saada aikaisempaa magneettisuuttaan takaisin.

Ahab seisoi miettivän näköisenä kompassien edessä katsellen ympäriheilahtaneita neuloja. Sitten totesi hän kättään ojentaen auringon aseman ja huusi, havaittuaan olleensa oikeassa, että aluksen suunta oli muutettava. Raa'at käännettiin ja vielä kerran tunki "Pequod" pelottomasti kokkansa vastatuuleen.

Starbuck ei ilmaissut, mitä hän sisimmässään kaikesta tästä ajatteli. Hän ei puhunut sanaakaan, vaan toimitti tyynesti tehtävänsä. Stubb ja Flask, jotka kaiketi ajattelivat samoin kuin hän, tyyntyivät myös nurisematta. Mitä muuhun miehistöön tulee, pelkäsi se, vaikka eräät hieman napisivatkin, enemmän Ahabia kuin kohtaloa.

Niinkuin aikaisemmin, eivät tapahtumat nytkään tehneet mitään näkyvää vaikutusta villeihin. Jos he ylipäänsä olivat ollenkaan vaikutuksille alttiita, rajoittui se jonkinlaiseen kunnioitukseen vääjäämätöntä Ahabia kohtaan.

Ukko käveli hetken mietteissään kantta edestakaisin. Tällöin sattui hänen tekojalkansa osumaan särkyneeseen kvadranttiin, jonka hän edellisenä päivänä oli viskannut kannelle.

– Sinä kurja ja suuriluuloinen taivaankurkistaja ja aurinkoluotsi! Eilen minä murskasin sinut ja tänään olisivat kompassit mielellään murskanneet minut! Mutta vielä on Ahab magneettien herra! Starbuck, keihäs tai riuku tänne, samoin laivavasara ja pienimpiä nauloja, mitä purjeenneulojalla on! Mutta pian!

Hän aikoi ryhtyä johonkin, joka antaisi miehistölle lisää rohkeutta ja uuden todistuksen hänen taitavuudestaan. Hän tiesi, ettei käynyt päinsä ohjata kääntyneitten kompassineulojen mukaan ja että miesten taikausko oli huomioonotettava tekijä. He pitivät tuollaista ilmiötä pahana enteenä, eikä heidän pitämisestään tällaisessa pelossa koituisi mitään hyvää.

– Miehet, sanoi hän, kääntyen tyynenä alaisiinsa. Miehet, ukkonen käänsi vanhan Ahabin neulat, mutta tämänvertaisesta teräsmäärästä – hän näytti Starbuckin tuomia neuloja – pystyy Ahab valmistamaan oman neulan, joka osoittaa suunnan yhtä hyvin kuin joku toinenkin.

Matruusit katselivat hiukan noloina toisiinsa, ikäänkuin kunnioittavan alamaisina. Ja silmä kovana odotettiin ihmettä, joka tapahtuisi. Mutta Starbuck käänsi katseensa poispäin.

Ahab iski vasaralla keihään teräskärjen irti, ojensi pitkän rautavarren eräälle matruusille ja pyysi häntä pitämään sitä kohtisuorassa sekä varomaan, ettei se koskettaisi kantta. Vasaroituaan hiukan raudan päätä, asetti hän sille neulan. Sitten nakutteli hän jälleen, mutta hiljemmin. Tämän jälkeen teki hän raudalla erilaisia liikkeitä – oliko tämä tarpeen teräksen magnetisoimiseksi vaiko miehistön kunnioituksen lisäämiseksi, on epätietoista – ja pyysi purjelankaa. Senjälkeen meni hän kompassin luo, otti pois kääntyneet neulat ja ripusti purjeneulan toiseen kompassiin vaakasuoraan asentoon. Heti teräs kiersi ympäri, kumpikin pää heikosti täristen. Lopulta asettui se kohdalleen, ja Ahab, joka jännittyneenä oli odottanut sen pysähtymistä, astahti taaksepäin, ojentaen kätensä: – Katsokaa nyt itse, eikö Ahab saa aikaan magneettia! Aurinko on idässä ja sen toteaa kompassikin!

Mies toisensa jälkeen astui silmäilemään kompassineulaa, sillä vain heidän silmillään saattoi moisen typeryyden todeta, ja sitten livahtivat he toinen toisensa jälkeen matkoihinsa.

Tämän jälkeen nähtiin Ahabin liikuskelevan halveksivan ja voitonvarman näköisenä aluksessaan.

Seitsemäsviidettä luku.

Kulkiessaan Ahabin magneettineulan mukaan kaakkoon lähestyi "Pequod" päiväntasaajaa. Purjehdittu matka saatettiin todeta vain lokinuoran avulla. Ei kohdattu tällä matkalla muita laivoja; tasaisena ja muuttumattomana puhalteli tuuli ja vienoina loiskivat laineet vasten aluksen kylkiä. Mutta kuitenkin tuntui siltä, kuin olisi tämä merkillinen rauha ja hiljaisuus ennustanut levottomuutta ja epätoivoa.

Vihdoin saavutettiin päiväntasaajan pyyntialueet ja eräänä aamuna hämärähetkellä liukui "Pequod" muutaman kalliosaariryhmän ohi. Yhtäkkiä säikähti vahti, joka oli Flaskin valvonnan alaisena, villiä valittavaa huutoa, joka kuulosti aivan kuin Herodeksen surmauttamien pienten lasten henkien valitukselta.

Miehistö havahtui horteestaan ja seisoi muutaman hetken liikkumattomana kuunnellen tuota kaameaa huutoa. Kristityt kuiskailivat arasti keskenään merenneidoista. Vain villit pysyivät ulkonaisesti rauhallisina. Vanha, harmaa Man-saaren mies – aluksen iäkkäin matruusi – selitti, että nuo karmivat valitukset tulivat äsken hukkuneitten ihmisten huulilta.

Ahab makasi kaikesta tietämättömänä alhaalla riippumatossaan. Kun hän vihdoin saapui kannelle, ilmoitti Flask hänelle aamunkoitossa sattuneesta oudosta ilmiöstä, eikä unohtanut samalla lausua hämäriä ja salaperäisiä arvelujaan sen johdosta.

Lopulta saatiin asialle aivan luonnollinen selitys. Niillä kalliosaarilla, joitten ohi "Pequod" parhaillaan purjehti, oleskeli joukottain hylkeitä. Jotkut hylkeenpoikaset olivat menettäneet emonsa tai kenties olivat muutamat emot menettäneet poikasensa, ja murheissaan lähestyivät ne alusta nähdessään sen, huutaen ilmoille surunsa. Kun taikauskoiset merimiehet sitten huomasivat nuo pyöreäkalloiset eläimet, joitten pää jossakin määrin muistuttaa ihmisen päätä, ja kun lisäksi hylkeisiin liittyy kaikenlaisia uskomuksia, oli juttu valmis. Erinäisissä olosuhteissa on hylkeitä monesti luultu inhimillisiksi olennoiksi.

Noita huutoja oli pidetty huonona enteenä, ja aamun kuluessa toteutuivatkin miesten pahat aavistukset. Auringon noustua jätti muudan matruuseista riippumattonsa kiivetäkseen etumastoon. Oliko hän sitten vielä torkuksissa – merimiehet suorittavat usein tehtäviään puolinukuksissa – vai vaivasiko häntä sairaus, on vaikea sanoa, joka tapauksessa kuului hetken kuluttua kiljahdus ja aikamoinen rytinä, ja seuraavassa tuokiossa suistui mies veteen. Silmänräpäystä myöhemmin nousi veden pinnalle muutamia valkeita kuplia.

Pelastustynnyri tipahti peräkeulasta, ilman että kukaan nosti kättään tarttuakseen siihen. Auringonpaahteessa oli se pahoin ravistunut ja nyt se hitaasti täyttyi vedellä, seuraten hetkistä myöhemmin onnetonta matruusia syvyyksiin, aivan kuin pielukseksi viimeiseen leposijaansa muuttaneelle.

Näin oli ensimmäinen niistä "Pequodin" miehistä, jotka olivat ottaneet tähystelläkseen valkoista valasta, hukkunut, saavuttuaan valkoisen valaan omille vesille.

Menetetyn pelastusvehkeen tilalle oli saatava uusi. Starbuck sai sen hankkimisen tehtäväkseen. Kun ei kuitenkaan löydetty tarpeeksi kevyttä tynnyriä ja kun miehillä oli yllinkyllin työtä valmistautuessaan jännityksellä odotettuun loppuratkaisuun (ja millaiseen loppuratkaisuun!), oli Starbuck aika pulassa.

Mutta Queequeg ehätti hätään. Omituisilla kädenliikkeillä osoitti hän ruumiskirstuaan. – Pelastustynnyri ruumiskirstusta! huudahti Starbuck rynnäten pystyyn.

– Eriskummallista! virkkoi Stubb.

– Sopii kyllä, tuumi Flask. Timperi muuttaa sen helposti pelastuskojeeksi.

– Tuokaa tänne se sitten, huokasi Starbuck surumielisen näköisenä. Tee parhaasi, timperi. Älä tuijota minua; tarkoitan ruumisarkkua. Etkö käsitä, mitä sanon? Tuosta arkusta on tehtävä pelastuskoje!

Kahdeksasviidettä luku.

Seuraavana aamuna huomattiin suuren laivan, "Rachelin", purjehtivan suoraan "Pequodia" kohti. "Rachelin" jok'ainoalla raa'alla kuhisi miehiä. "Pequod" kiiti eteenpäin hyvää vauhtia, mutta kun vieras ehti sen tuulenpuolelle, lakoontuivat sen pullistelevat purjeet laukahtaen kuin halkeava saippuakupla.

– Huonoja tietoja! Tämä laiva tuo huonoja tietoja, mutisi Man-saaren vanha mies itsekseen. Mutta ennenkuin "Rachelin" kapteeni ehti saada megafoonin huulilleen, kajahti Ahabin ääni.

– Oletko nähnyt valkoista valasta?

– Kyllä, eilen. Oletteko nähneet ajelehtivaa pyyntivenettä?

Ahab vastasi kieltävästi tähän odottamattomaan kysymykseen. Hän olisi kernaasti lähtenyt käymään "Rachelissa", mutta samassa nähtiin jo "Rachelin" päällikön laskeutuvan aluksestaan veneeseen. Muutaman riuskan aironvedon jälkeen oli vene "Pequodin" vieressä, puoshaka iskettiin ketjuihin ja vieras kapteeni nousi kannelle. Ahab huomasi vasta nyt olevansa tekemisissä vanhan nantucketilaisen tuttavan kanssa. Mitään muodollisia tervehdyksiä ei vaihdettu.

– Missä se oli? Ei suinkaan sitä saatu surmatuksi? Häh? huusi Ahab astuen lähemmäksi. – Miten kaikki tapahtui?

Valkoinen valas oli nähty myöhään edellisen päivän iltapuolella. Kolme "Rachelin" veneistä oli ollut pyyntihommissa, jolloin ne olivat etääntyneet neljän tai viiden penikulman päähän aluksesta. Yhtäkkiä oli Moby-Dick valkoisine päineen ja niskakyrmyineen ilmestynyt näkyviin tyvenenpuolella, verrattain lähellä laivaa. Varavene oli heti laskettu vesille tarkoituksella ryhtyä takaa-ajoon.

Hiukan myöhemmin oli vene nähty hyvin kaukana pienenä, mustana pisteenä. Yhtäkkiä oli ilmoille kohonnut valkoinen vesipylväs ja heti senjälkeen katosi vene näkyvistä. Oli otaksuttu, että harppunoitu valas oli lähtenyt sitä kuljettamaan, niinkuin niin usein tapahtuu. Tämän johdosta oltiin kyllä hieman huolestuneita, mutta aluksi ei kuitenkaan peljätty pahinta. Köysistöön oli ripustettu merkkejä, jotta vene osaisi palata, mutta pimeys tuli, eikä kadonneita vain alkanut kuulua. Muut pyyntiveneet koettivat kyllä etsiskellä parhaansa mukaan, mutta tuloksetta, ja keskiyön tienoissa oli neljäs vene toistaiseksi jätettävä oman onnensa nojaan. Kun miehistö sitten, kadonneita lukuunottamatta, oli palannut laivaan, oli kaikki purjeet nostettu ja "Rachel" lähti itse etsimään neljättä venettään. Rasvansulatusuuneihin oli sytytetty merkkitulia ja mastoissa vuorottelivat miehet tähystäjinä. Kun alus saapui sille paikalle, missä kadonneet viimeksi oli nähty, oli veneet uudelleen laskettu vesille tarkastamaan lähintä ympäristöä. Mutta kun etsintä nytkin oli tulokseton, oli laiva jatkanut matkaansa. Taas oli veneet laskettu vesille ja jälleen turhaan. Näin oli jatkettu aina aamunsarastukseen asti, mutta kadonneista ei nähty jälkeäkään.

Kun "Rachelin" kapteeni oli saanut seikkailunsa kerrotuksi, vaihtoi hän puheenaihetta ja selitti, minkävuoksi oli tullut käymään "Pequodissa". Hän toivoi, että "Pequod" auttaisi häntä etsiskelyssä purjehtimalla viitisen penikulmaa yhdensuuntaisesti "Rachelin" kanssa, jotta mahdollisimman laaja alue saataisiin tarkastetuksi.

– Lyönpä vetoa, kuiskasi Stubb Flaskille, että jollakin tuon kadonneen veneen miehistä on kapteenin paras takki. Kenties myös hänen kellonsa. Senvuoksi ukolla on niin hitonmoinen kiire. Onko koskaan kuultu, että kaksi alusta lähtisi parhaana pyyntiaikana kaikessa sovussa etsimään eksynyttä venettä? Katsohan, miten valju hän on! Silmäterätkin ovat hailakanväriset. Ehkei kysymyksessä olekaan hänen takkinsa, vaan...

– Poikani, oma poikani, on mukana tuossa veneessä! Taivaan tähden! Pyydän, rukoilen teitä! voihki "Rachelin" kapteeni huomatessaan Ahabin suhtautuvan perin kylmäkiskoisesti hänen ehdotukseensa. – Antakaa aluksenne käytettäväkseni vain kahdeksankolmatta tunnin ajaksi. Maksan teille mielelläni. Vain kahdeksikymmeneksikahdeksaksi tunniksi! Teidän täytyy!

– Hän on menettänyt poikansa, huusi Stubb. Oman poikansa. Olkoon puheeni takista ja kellosta mitätön. Mitä sanoo Ahab? Meidän täytyy koettaa pelastaa tuo poikaparka.

– Hän hukkui eilen illalla muitten mukana, virkkoi Man-saaren vanha mies, joka seisoi aivan heidän takanaan. Kuulimmehan me kaikin heidän henkiensä valitukset.

Pian kävi selville, että "Rachelin" kapteenia oli kohdannut suurempi onnettomuus, kuin mitä hän aluksi tahtoi tunnustaa. Vielä toinenkin hänen pojistaan oli kadonnut, piskuinen kaksitoistavuotias. Isä oli aito nantucketilaisena tahtonut tutustuttaa hänet niin varhain kuin suinkin ammattiinsa, ajattelematta ollenkaan valaanpyytäjiä alituisesti uhkaavia vaaroja. Nantucketilaiset laivurit lähettävät usein poikansa jo sangen nuorina pariksi kolmeksi vuodeksi merille, tavallisesti jonkun vieraan laivan mukana, jottei mikään puolueellisuus ja hempeys heidän omalta taholtaan voisi tulla kysymykseen. Jostakin tuntemattomasta syystä ei kapteeni ollut heti tahtonut kertoa onnettomuudestaan koko laajuudessaan, mutta Ahabin kylmä suhtautuminen pakotti hänet siihen lopulta.

Hän jatkoi pyytelemistään, mutta Ahab pysyi jäykkänä kuin sepän alasin, jota ei raskaimmankaan moukarin isku voi järkyttää paikaltaan.

– En lähde, jankkasi vieras, ennenkuin olette vastannut myöntävästi. Toimikaa niinkuin toivoisitte minun toimivan, jos olisitte minun sijassani. Onhan teilläkin lapsi, kapteeni Ahab, lapsi joka tosin on kotona ja turvassa. Te myönnytte. Huomaan sen. Juoskaa, miehet, kääntämään laiva!

– Seis! Käpälät pois kaapelilangasta! karjui Ahab. Ja sitten sanoi hän kutakin sanaa erikoisesti painostaen, vieraalle kapteenille: – Kapteeni Gardiner, minä en suostu. En voi hukata aikaa juuri nyt. Terve, terve! Auttakoon sinua Jumala, mies, ja antakoon hän minulle anteeksi. Meidän on lähdettävä nyt. Starbuck, vieraat jättävät laivan kolmessa minuutissa! Senjälkeen jatkamme matkaa entiseen suuntaan.

Hän kääntyi ja laskeutui nopeasti kajuuttaansa, välittämättä vähääkään kapteeni Gardinerin kummastuneesta tuijotuksesta. Onneton kapteeni jaksoi kuitenkin hillitä itsensä ja riensi takaisin veneeseensä, johon pikemminkin putosi kuin astui. Tuokion kuluttua oli hän paluumatkalla alukseensa.

Kotvasta myöhemmin olivat laivat jo melkoisen matkan päässä toisistaan. Mutta niinkauankuin "Rachel" oli näkyvissä, voitiin todeta sen risteilevän kadonnutta venettään etsimässä. Milloin käännettiin raa'at ylähangan puolelle, milloin taas alihangan puolelle. Hetken kamppaili alus vuorenkorkuisia aaltoja vastaan, seuraavassa tuokiossa liukui se jo aallonharjan kuljettamana eteenpäin. Ja koko ajan istui mastoissa ja raakapuilla miehiä tiukassa rykelmässä. He muistuttivat kolmeen korkeaan kirsikkapuuhun kavunneita lapsia, jotka ovat uskaltautuneet kauas oksien neniinkin.

Aluksen alituiset pysähdykset ja käännökset puhuivat mykkää kieltään. "Rachel" ei ollut löytänyt etsimäänsä rauhaa.

Yhdeksäsviidettä luku.

Ahab oli pannut valkoisen valaan surmaamisen ehdottomaksi päämääräkseen ja tietoisuus tästä hälvensi jossakin määrin miehistön alakuloisuutta. Mutta iloisuus ja leikinlasku olivat tipotiessään. Stubb ei enää yrittänyt naurattaa miehiä, eikä Starbuckin tarvinnut käydä liiallista riemua hillitsemään. Tuntui siltä kuin olisivat sekä ilot että surut jauhautuneet pölyksi Ahabin kivettyneen sielun huhmareessa. Kuin koneet ikään hiipivät miehet kannella selvästi tuntien hirmuvaltiaan silmän tarkkaavan jokaista liikettä.

Nousipa kannelle mihin aikaan päivästä hyvänsä, aina oli Ahab paikallaan. Joko seisoi hän liikkumattomana, tekojalka tutussa reiässä peräkannella, tai käveli hitaasti edestakaisin ison- ja perämaston vaiheilla. Joskus viipyi hän myös kajuutanluukulla, terve jalka kannelle nostettuna. Lierihattunsa hän oli kiskaissut silmilleen, eikä hän paikaltaan hevillä liikahtanut. Hattu piiloitti hänen silmänsä niin tarkoin, ettei koskaan voinut olla varma siitä, olivatko ne avoinna vai ummessa. Ei hän sateenkaan sattuessa hievahtanut, vaan kastui tyynesti läpikotasin. Tulihan sateen jälkeen pouta, joka kuivasi vaatteet. Vihdoin hän ei enää laskeutunut kannen alle ollenkaan, eipä edes öiseenkään aikaan. Jos hän tarvitsi jotakin hytistään, lähetti hän miehen sitä noutamaan.

Kannella hän aterioikin, kahdesti päivässä. Hän söi vain aamiaisen ja päivällisen; illalliseen hän ei koskenutkaan. Partaansakaan hän ei enää ajanut, vaan se sai kasvaa vapaasti.

Hänen elämänsä oli vähitellen muuttunut keskeytymättömäksi vartioinniksi kannella. Myös salaperäinen parsilainen pysytteli yöt päivät kannella, mutta Ahab ei koskaan puhunut hänelle mitään, ellei se ollut aivan välttämätöntä. Vaikka heitä yhdistikin jokin salaisuus, olivat he miehistön silmissä yhtä etäällä toisistaan kuin pohjois- ja etelänapa. Jos heidän päivällä oli pakko vaihtaa joku sana, olivat he yöllä umpikuuroja. Toisinaan saattoivat he tähtien tuikkiessa seistä tuntikausia puhumatta sanaakaan, Ahab kajuutanluukulla ja Fedallah isonmaston luona. He tuijottivat toisiaan jäykästi, aivan kuin olisi Ahab parsilaisessa nähnyt oman varjonsa ja parsilainen Ahabissa sielunsa jättämän ruumiin.

Niinpiankuin aamu alkoi sarastaa, kuului peräkannelta Ahabin ääni: – Miehittäkää mastonhuiput! Päivä kääntyi iltaan ja pimeän tultua kuultiin perämiehen kellon soidessa: – Mitä näette? Pitäkää silmänne auki!

Mutta kun muutama päivä oli kulunut "etsivän Rachelin" kohtaamisesta, eikä valkoisen valaan suihkua vain saatu näkyviin, alkoi Ahab käydä merkillisen epäluuloiseksi. Tuntui siltä kuin olisi hän villejä lukuunottamatta, epäillyt joka miestä. Hänestä suorittivat Flask ja Stubbkin tehtävänsä vastahakoisesti, mutta hän ei kuitenkaan lausunut heille moitteen sanaa, vaan osoitti tyytymättömyyttään muulla tavoin.

– Taitaa käydä niin, että itse saan ensiksi Moby-Dickin näkyviini, sanoi hän. Ahab ansaitsee itse dublooninsa. Ja sitten istuutui hän isoon köysikoriin, jonka antoi hinata yliprammiraa'alle asti. Täältä hän nyt ryhtyi pitämään merta silmällä, vilkuillen oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse.

Hän oli tuskin istunut tähystyspaikallaan kymmentä minuuttia, ennenkuin punanokkainen merihaukka kirkuen lensi luokse, kaarteli ympyrässä hänen yläpuolellaan ja nousi salamannopeasti suoraan ylöspäin, pudotakseen seuraavassa hetkessä huimaavassa kierteessä alas, minkäjälkeen se taas alkoi kaartaa hänen ympärillään. Ahab istui jäykkänä, huomaamatta mitään. Hänen katseensa oli tähdätty suoraan eteenpäin.

– Varokaa hattuanne, kapteeni, huudahti yhtäkkiä sisilialainen matruusi, joka seisoi vahdissa besaanimaston luona aivan Ahabin alapuolella.

Mutta varoitus tuli liian myöhään. Punanokkainen rosvo oli jo tarttunut vanhuksen hattuun ja kiiruhti tiehensä saaliineen.

Tarquiniuksen pään ympäri kiersi kotka kolmasti, minkäjälkeen se tarttui hänen päähineeseensä ja pani toisen tilalle. Tämä, ilmoitti hänen puolisonsa Tanaquil, merkitsi, että Tarquiniuksesta tulisi Rooman kuningas. Mutta vain se seikka, että kotka oli pannut hänen päähänsä toisen päähineen anastamansa tilalle, teki enteestä onnellisen. Ahab ei saanut hattunsa tilalle mitään. Lintu kuljetti saaliinsa joka hetki kauemmas laivasta. Lopulta katosi se kokonaan ja aivan viime tingassa voitiin nähdä pienen mustan pisteen tipahtavan pilvistä veteen.

Viideskymmenes luku.

"Pequod" purjehti hyvää kyytiä eteenpäin. Aallot ja päivät kiitivät nopeasti ohi. Pelastusveneen virkaa tekevä kirstu heilui edelleenkin köysistössä. Eräänä päivänä kohdattiin jälleen laiva, "Delight"-niminen. Kaikkien katseet suuntautuivat heti sen kansipalkkeihin. Tällaisia palkkeja pystytetään usein valaanpyyntialuksiin kannattamaan virattomia ja käyttökelvottomia veneitä. "Delightin" kansipalkeille oli nostettu jäännöksiä murskautuneesta pyyntiveneestä, vaalentuneita kaaripuita ja lautoja, jotka muistuttivat hevosen luurankoa.

– Oletko nähnyt valkoista valasta?

– Vilkaiseppas tuota! huudahti aluksen nälkiintyneen näköinen päällikkö osoittaen megafoonillaan venerauskaa.

– Saitko sen surmatuksi?

– Sitä harppuunia ei vielä ole taottu, jolla Moby-Dickin saisi hengiltä, vastasi vieras, silmäillen murheellisena resuista riippumattoa, jota pari matruusia yritti korjailla.

– Vai ei ole taottu! Ahab tarttui Perthin keihääseen ja kohotti sen näkyviin. – Katsohan, nantucketilainen, minäpä pitelen käsissäni valkoisen valaan henkeä! Tämä harppuuni on sekä veren että salaman karkaisema, ja minä vannon, että vielä karkaisen sen kolmasti siinä kohdassa valkoisen valaan evän takana, jossa sen elämä sykkii.

– Varjelkoon sinua taivas, ukko. Katsohan – ja hän osoitti riippumattoa – tuohon kääritään kohta viimeinen viidestä reippaasta miehestä, jotka vielä eilen olivat hengissä, mutta tänään muuttivat manan majoille. Neljä heistä olen haudannut jo aikaisemmin. Hän kääntyi miehistöönsä:

– Oletteko valmiit? Pankaa lankku kaiteelle ja nostakaa ruumis sille! Hän astui askelen riippumattoa kohti.

– Jatketaan matkaa! raivosi Ahab.

Mutta niin nopeasti ei "Pequod" päässyt "Delightistä" eroon, ettei olisi kuultu loiskahdusta, kun ruumis heitettiin mereen. Roiskahtipa muutama vesipisara tällöin laivan kylkeenkin.

"Pequodin" loitotessa näkivät "Delightin" miehet sen köysistössä riippuvan ruumiskirstun ja muudan heistä huusi: – Turhaan te hautajaisistamme pakenette. Kääntäessänne meille selkänne näytätte meille oman ruumisarkkunne!

Yhdeskuudetta luku.

Päivä oli kirkas ja sininen. Taivaanrannalla sulivat avaruus ja vesi yhteen. Ilma oli läpikuultava ja niin puhdas ja leppeä kuin naisen katse. Meri kohoili hitaasti ja voimakkaasti kuin nukkuvan Simsonin rinta.

Ahab käveli kajuutanluukulta kaiteelle, nojautui siihen ja tuijotti varjoaan vedessä. Ilmassa tuntuvat vienot tuoksut karkoittivat tuokioksi sielua jäytävän tuskan. Hellästi hyväili hieno tuulenhenki hänen kasvojaan, ja maa, äitipuoli, kietoi kätensä hänen kaulalleen. Ahabin hatunlieren alta tipahti kyynel mereen. Starbuck näki ukon vaivalloisesti kumartuvan kaiteen yli ja hänet valtasi sääli. Hän varoi kuitenkin koskettamasta Ahabia tai puhumasta hänelle mitään, mutta ei malttanut olla lähestymättä häntä hieman. Ahab kääntyi.

– Starbuck!

– Kapteeni?

– Ah, Starbuck! Vieno tuuli puhaltaa ja taivas on kirkas. Juuri tällaisena päivänä surmasin ensimmäisen valaani. Olin silloin kahdeksantoistavuotias. Siitä on nyt neljäkymmentä vuotta! Neljäkymmentä vuotta olen taukoamatta pyytänyt valaita! Neljäkymmentä vuotta olen viettänyt kieltäymyksissä, vaaroissa ja myrskyissä! Neljäkymmentä vuotta olen ollut merillä, kaukana maasta. Neljäkymmentä vuotta olen sotinut kauhuja vastaan.

Niin, niin! Ja mikä suuri narri Ahabista näinä neljänäkymmenenä vuotena on tullut! Miksi kaikki tämä touhu ja tuska? Olenko sen kautta tullut rikkaammaksi tai paremmaksi? Katsohan, Starbuck! Mikä kauhea kärsimys onkaan olla toista jalkaansa paitsi. Kuinka harmaa onkaan tukkani! Olenko tosiaan jo vanha, Starbuck? Minusta tuntuu kuin olisin kuolemanväsynyt, kuin painaisi ikä taakan tavoin hartioitani. Minusta tuntuu kuin olisin Aatami, joka horjuu vuosituhansien painon alla. Jumala, laupias Jumala, anna sydämeni pakahtua! Harmaat hiukseni ovat katkeraa ivaa! Olenko sitten kokenut sellaisia iloja, että olisin harmaitten hapsieni arvoinen? Nyt tuntuu minusta, kuin olisin niin äärettömän vanha! Tule, Starbuck, astu lähelle, jotta saan katsoa ihmistä silmiin. Parempi niin, kuin tuijottaa merta tai taivasta tai upottaa katseensa Jumalan silmään. Sinun silmäsi ovat kuin taikapeili. Kun katson niihin, näen vaimoni ja lapseni. Jää laivaan, kuuletko? Älä astu veneeseen, vaikka minä sen tekisinkin. Älä tule mukaan, kun Ahab lähtee Moby-Dickiä tappamaan. Sinun ei pidä paneman henkeäsi alttiiksi tässä uhkapelissä! Ei!

– Hyvä kapteeni, onko sitten pakko ajaa tuota kirottua eläintä takaa? Lähtekää pois täältä. Jättäkäämme nämä kaameat tienoot! Palatkaamme kotiin. On Starbuckillakin vaimo ja lapsi. Niinkuin sinä, ikävöin minäkin omiani. Lähtekäämme pois täältä! Salli minun muuttaa laivan suunta heti! Purjehdimme iloisin ja keventynein mielin takaisin Nantucketiin. Minusta tuntuu, kuin olisivat päivät Nantucketissa yhtä lempeitä, yhtä sinisiä kuin täällä!

– Niinpä niin. Muistanpa muutaman kesäpäivän. Juuri siihen aikaan kuin päivällisuni parhaalta maistuisi, herää poika ja nousee istualleen vuoteessaan. Äiti kertoo hänelle minusta, vanhasta ihmissyöjästä, joka paraikaa purjehtii kaukaisilla merillä, mutta joka pian palajaa liekuttaakseen pojuaan käsivarsillaan...

– Niin minunkin Maryni lupasi joka aamu pojan kanssa lähteä rantahietikolle tähystämään, joko laivani purjeita näkyisi. Mutta älkäämme muistelko näitä! Suunnatkaamme matkamme kohti Nantucketia! Tule kapteeni! Lähtekäämme pois täältä!

Mutta Ahabin katse kääntyi poispäin ja hän ravisteli päätään.

– Minkä kumman, yliluonnollisen ja tutkimattoman voiman, minkä kavalan, tuntemattoman herran vallassa oikein lienen? Mikä peloittava tyranni minua hallitsee? Jatkanhan vastoin sydämeni ääntä kammottavaa matkaani! Onko Ahab tosiaankin Ahab? Olenko minä Ahab, vai joku muuko tätä käsivarttani kohottaa? Taivas!

Starbuck oli toivottomana ja kalpeana mennyt tiehensä. Ahab kulki hitaasti yli kannen laivan toiselle puolelle ja kumartui kaiteen yli. Mutta nähdessään vedessä alapuolellaan kaksi jäykästi tuijottavaa silmää, hän horjahti taaksepäin. Fedallah oli seissyt hänen vieressään.

Kahdeskuudetta luku.

Kavutessaan sinä yönä kajuutanluukusta kannelle ja astellessaan tavalliselle tähystyspaikalleen oli ukko kiihtyneen näköinen. Hän haisteli ilmaa kuin vainukoira ja selitti tuokiota myöhemmin, että aluksen läheisyydessä oli valas. Pian tunsi koko vahtimiehistö tuon kummallisen hajun, joka monesti ilmaisee kaskelotin jo pitkienkin matkojen päästä. Kukaan ei hämmästynyt, kun Ahab, silmäiltyään kompassia ja varmistauduttuaan siitä, ettei valas voinut olla kaukana, antoi määräyksen kurssin muuttamisesta ja purjeitten kokoamisesta.

Päivän valjettua saatettiin suoraan laivan edessä, vaikkakin melkoisen matkan päässä, havaita peilikirkas suvanto.

– Miehittäkää tähystyspaikat! Joka mies kannelle!

Daggoo rummutti patukalla etukajuutan kantta ja herätti nukkujat niin kovalla melulla, että nämä luulivat viimeisen tuomion koittaneen. Siinä silmänräpäyksessä olivat he kannella puolialastomina, vaatteet käsissään.

– Mitä näette? huusi Ahab katsellen ylöspäin.

– Ei mitään! kajahti vastaus.

– Nostakaa purjeet! Ylhäällä ja alhaalla ja kummallakin sivulla!

Kun purjeet oli nostettu, tarttui hän köyteen ja hinautti itsensä yliprammiraa'alle. Mutta jo ehdittyään kaksi kolmannesta matkastaan hän sai jotakin näkyviinsä isomärssypurjeen ja yläpurjeen välisestä aukosta ja kirkui kuin merilokki: – Tuolla se puhaltaa! Tuolla se puhaltaa! Kyttyrä kuin lumivuori! Se on Moby-Dick!

Samassa kertasivat tähystäjät jo hänen huutonsa ja miehet ryntäsivät kiihkeinä laivan partaille ja kapusivat köysistöön, nähdäkseen omin silmin pedon, jota olivat niin kauan ajaneet takaa. Ahab oli tällävälin istuutunut vartiopaikalleen, muutamia jalkoja muita tähystäjiä ylemmäksi. Tashtego seisoi aivan hänen alapuolellaan, pää jokseenkin hänen kantapäittensä tasalla. Täältä saattoi selvästi erottaa noin penikulman päässä olevan valaan. Säännöllisin väliajoin ilmestyi valkoinen niskakyrmy näkyviin ja yhtä säännöllisesti nousi usvainen suihku ilmoille. Taikauskoiset matruusit olivat vakuutettuja siitä, että se oli sama suihku, jonka he olivat nähneet Atlantin ja Intian merillä kuutamossa.

– Eikö teistä kukaan huomannut valasta aikaisemmin? huusi Ahab mastoissa kyyhöttäville miehille.

– Näin sen samassa tuokiossa kuin tekin, kapteeni! Ilmoitin siitä myös! huikkasi Tashtego.

– Etkä nähnyt! Se ei ole totta! Dublooni on minun! Kohtalo säästi kultarahan minulle. Minä ensimmäisenä näin valkoisen valaan. Katsokaa, tuolla se puhaltaa! Ja nyt tuolla! Kohta se sukeltaa. Laskekaa yläpurjeet. Pyyntiveneet valmiiksi, Starbuck! Sinä jäät laivaan ja huolehdit siitä. Piirtoa alemmaksi! Hei tuolla jo näkyvät peräevät! Ei, mustaa vettähän siinä vain – – –. Ovatko veneet valmiit? Auta minut alas täältä, Starbuck! Alas! Nopeammin, nopeammin! Hän liukui aika kyytiä kannelle.

– Se kääntyy oikealle, kapteeni, huusi Stubb. Se ei mitenkään ole voinut nähdä alusta – –

– Suusi kiinni, mies, ja pysy prässien luona! Seis! Veneet veteen!

Muut pyyntiveneet, paitsi Starbuckin, laskettiin vesille. Veneitten purjeet nostettiin ja melat pantiin käyntiin. Ahab asettui itse johtoon. Fedallah'n hailakat silmät hehkuivat heikosti ja hänen huulillaan karehti ruma hymy. Vaaleat veneet halkoivat aaltoja hitaasti; työlästä oli päästä vihollisen kintereille. Suvantoa lähestyttäessä tuntui se laajentuvan. Tyven levisi kuin valtava matto yli aaltojen. Lopulta päästiin niin lähelle valkoista valasta, että jokainen selvästi saattoi nähdä sen kyhmyisen selän. Vähän kauempana huomasi Ahab eläimen pään syvine kurttuineen. Molemmin puolin nousi vesikuplia ilmaan särkyen matalalla lentävien vesilintujen jalkoihin. Hiljakkoin petoon isketty keihäs kohosi kuin lipputanko sen selästä. Silloin tällöin laskeutui joku lintu kuin valkea pilvenhattara keihään nenään.

Näin eteni Moby-Dick troopillisen meren hiljaisuudessa, aaltojen loiskiessa sen kupeille. Ei näyttänyt se tällä hetkellä verenhimoaan ja visusti kätki se himokkaat leukansa veden alle. Mutta lopulta nosti se kuitenkin päätään ja niskaansa vedestä ja tovin hohti sen kaareva ruumis kaikkien näkyvissä. Se kohotti kuin varoitukseksi peräevänsäkin vedenpinnan yläpuolelle ja sukelsi sitten yhtäkkiä. Vain katkennut keihäänvarsi jäi näkyviin.

Miehet lepäsivät meloillaan ja purjeet paukkuivat. Annettiin veneitten hiljaa ajelehtia eteenpäin, kunnes valkoinen valas jälleen nousisi pinnalle.

– Tunti, virkkoi Ahab, joka seisoi veneensä peräkeulassa. Hän tuijotti paikkaa, jossa Moby-Dick oli sukeltanut, ja silmät näyttivät kääntyvän hänen päässään. Sitten tuli vihuri ja meri alkoi lainehtia voimakkaammin.

– Linnut! Linnut! huudahti Tashtego. Pitkänä rivinä lensi valkoisia merilintuja Ahabin venettä kohti. Muutaman kyynärän päässä alkoivat ne kirkua ja kaarrella veneen ympäri. Niillä on kehittyneempi näköaisti kuin ihmisillä; Ahab ei voinut nähdä vedessä mitään. Tuijotettuaan hetken syvyyteen havaitsi hän kuitenkin pienen, liikkuvan, valkoisen läikän, joka alkoi kohota ja suureni sitämukaa kuin se nousi ylemmäs. Vihdoin se kääntyi ja kaksi riviä hohtavan valkeita hampaita ilmestyi näkyviin. Moby-Dickin avoin kita ja kurttuinen alaleuka siinä oli! Sen jättiläismäinen ruumis sulautui yhteen meren sinen kanssa. Juuri veneen alla avautui kita ammolleen kuin marmorinen hautaholvi. Ahab auttoi melalla venettä syrjään ja käski samalla Fedallah'n vaihtaa paikkaa kanssaan. Hän siirtyi kokkaan, tarttui Perthin harppuuniin ja kehoitti miehiä pitämään varansa. Hänen aikomuksensa oli saada vene käännetyksi sillä aikaa kuin valas vielä oli veden alla, mutta aivan kuin älyten Ahabin tarkoituksen liukui Moby-Dick sivulle ja iski valtavan päänsä veneen pohjaan.

Tuokion ruskui veneen jok'ainoa lankku, kaaripuu ja liitos. Valas makasi selällään ja sovitteli hitaasti veneen kokkaa kitaansa. Sen alaleuka oli vain kuuden tuuman päässä Ahabista. Hetken ravisteli se sitten seetripuista venettä, niinkuin laiska kissa hiirtä. Fedallah seisoi tyynenä, kädet rinnalla ristissä, katsellen sen puuhailua, mutta tiikerinkeltainen miehistö kiipeili kauhun vallassa perälaidoille. Muutaman tuokion jatkoi valas pirullista leikkiään, pysytellen koko ajan veneen alla, niin ettei siihen voinut osua keihäällä – muut veneet olivat pysähtyneet miesten pelokkaina seuratessa tapahtumien kulkua – mutta yhtäkkiä ryntäsi Ahab, joka ei kauemmin jaksanut sietää vihollisensa läheisyyttä, pystyyn ja tarttui paljain käsin pedon hirvittävään leukaan, yrittäen kiskoa sen sijoiltaan. Mutta turhaa oli hänen ponnistelunsa; leuka luiskahti hänen käsistään, veneen laidat taipuivat ja murtuivat, ja silmänräpäystä myöhemmin oli peto särkenyt veneen kahtia. Tämän tehtyään sujahti se nuolena etäämmäksi. Veneenpuoliskot täyttyivät nopeasti vedellä ja alkoivat upota miesten epätoivoisina tarttuessa parraspuihin ja uiskenteleviin meloihin.

Ennenkuin vene murskaantui, oli Ahab ehtinyt arvata valaan aikomukset. Hän koetti estää petoa pääsemästä veneeseen käsiksi, mutta ei mahtanut ylivoimalle mitään ja suistui itse pää edellä veteen.

Moby-Dick oli vetäytynyt vähäisen matkan päähän saaliistaan ja kellui nyt vedessä hitaasti kääntyillen, aivan kuin verenhimoinen hämähäkki. Se oli nostanut kurttuisen päänsä ainakin parikymmentä jalkaa vedestä ja katseli ympärilleen aaltojen murtuessa sen valtavaa ruumista vasten.

Pian se jälleen laskeutui pitkälleen ja alkoi uida kehässä haaksirikkoisten ympäri. Se ruoski raivokkaasti pyrstöllään vettä sivulle, aivan kuin valmistautuakseen ratkaisevaan hyökkäykseen. Ilmeisestikin oli murskaantuneen veneen näkeminen saanut sen kerrassaan suunniltaan. Sillä välin Ahab puoleksi tukehtuneena taisteli kuohuja vastaan – uimisesta ei voinut olla puhetta, sillä tekojalka teki kaikki sellaiset yritykset turhiksi. Hän jaksoi kuitenkin pysytellä pinnalla jollakin ihmeellisellä tavalla, mutta veteen joutuneista kumppaneista tuntui siltä, kuin saattaisi hänen päänsä kadota näkyvistä minä hetkenä hyvänsä. Veneen peräpuoli oli niinikään vielä pinnalla ja sen laidalla istui Fedallah, katsellen kapteeniaan ystävällisen välinpitämättömänä. Muut miehet olivat siksi kaukana, etteivät voineet antaa Ahabille mitään apua. Riitti, kun kykenivät huolehtimaan itsestäänkin. Valkoinen valas oli peloittavan näköinen ja se kiristi joka hetki ympyrää pienemmäksi, niin että pelättiin sen jo piankin oikaisevan suoraan avuttoman saaliinsa kimppuun. Eheistä veneistä ei kumpikaan rohjennut lähteä tuohon kuoleman kurimoon. Sensuuntainen yritys olisi vain voinut jouduttaa veteen joutuneitten kuolemaa ja sitäpaitsi olisivat he itsekin joutuneet saman kohtalon alaisiksi! Jäykästi tuijottivat soutumiehet kauhistavaa temmellyspaikkaa, jonka keskipisteenä oli Ahab-vanhuksen pää.

Myöskin laivan mastoista oli seurattu tapahtumien kulkua. Alus oli heti kääntynyt ja lähestyi nyt haaksirikkoisia, kunnes lopulta kuultiin Ahabin ääni: – Valasta – –.

Samassa viskasi korkea aalto hänet sivuun ja hän katosi tuokioksi veteen. Mutta sitkeästi hän jälleen ponnistautui pinnalle ja huusi, päästyään korkealle aallonharjalle: – Valasta kohti! Työntäkää se takaisin!

"Pequod" otti oikean suunnan ja kulki seuraavassa hetkessä taikapiirin poikki, erottaen valkoisen valaan uhristaan. Ja kun peto vihaisesti siirtyi syrjään, kiitivät veneet avuksi.

Uupunut Ahab kiskottiin Stubbin veneeseen. Kauan kestänyt jännitys laukesi ja nääntyneenä kuin norsulauman jalkoihin joutunut makasi hän pitkän rupeaman liikkumattomana.

Vihdoin kohottautui hän käsivartensa varaan ja kysyi: – Onko harppuuni vielä tallella?

– On, kapteeni. Tuossa se on, sanoi Stubb osoittaen asetta kädellään.

– Pankaa se tähän viereeni! Puuttuuko miehiä?

– Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi – viisi melaa ja viisi miestä. Viisi miestä on aivan oikein tallella, kapteeni.

– Hyvä. Autahan minua, mies. Haluan päästä pystyyn. Kas niin. Ja tuolla on peto, yhäti tyvenenpuolella. Puhaltaa raivokkaasti, näemmä. Käpälät pois! Veri alkaa taas kiertää suonissani. Nostakaa purjeet! Tarttukaa airoihin! Ja peräsimeen!

Valaanpyynnissä murskaantuu pyyntivene helposti. Jos sitten miehistö pelastetaan toiseen veneeseen, ryhtyy se auttamaan tämän miehistöä. Mutta tällä kertaa ei kaksinkertaistuneinkaan voimin mahdettu väkevälle valaalle mitään. Se kiiti eteenpäin niin nopeasti, että pian oivallettiin takaa-ajo turhaksi.

Vain "Pequodilla" itsellään oli pieni mahdollisuus tässä taistelussa. Senvuoksi hinattiin veneet jälleen laivaan ja hylynkin jätteet korjattiin talteen. Myrskypurjeet nostettiin, niin että alus pian muistutti halki ilmojen rientävää albatrossia, ja kotvasta myöhemmin kiirehti "Pequod" jo Moby-Dickin jälkeen. Säännöllisin väliajoin tiedoittivat tähystäjät huomanneensa valaan suihkun suoraan edessäpäin.

Kun sitten ilmoitettiin, että eläin oli sukeltanut, katsoi Ahab kelloa ja asteli kompassikello kädessään kannen poikki. Kun tunti oli ummessa, kuultiin hänen huutavan:

– Kenelle kuuluu kultaraha? Näettekö valasta? Vastaus oli kieltävä ja Ahab hinautti itsensä tähystyspaikalleen. Näin kului päivä iltaan. Milloin kyyhötti Ahab vartiopaikallaan mastossa, milloin taas asteli levottomasti kannella edestakaisin.

Mitellessään äänettömänä peräkantta kasvot piilossa leveitten hatunlierien alla, joutui hän peräkeulaan nostetun, murskaantuneen veneensä läheisyyteen. Tuo näky lisäsi hänen jo muutenkin raskasta masentuneisuuttaan ja hänen muotonsa kävi vielä entistäänkin alakuloisemmaksi.

Stubb, joka tämän huomasi, tahtoi osoittaa murtumatonta uljuuttaan, varmistaakseen siten päällikkönsä hyvää käsitystä hänestä, ja astui hylyn ääreen, virkkaen: – Tuota ohdaketta ei aasimme saanut hotkaistuksi. Pisti hiukan liikaa, hahhah!

– Aasi on se, joka hylyn ääressä remahtaa nauramaan. Mies! Ellen tietäisi, että olet rohkea kuin tulenliekki, niin vannoisin, että olet pelkuri. Hylyn ääressä ei sovi nurista enempää kuin nauraakaan!

Päivä oli jo päättymässä ja hämärä alkoi laskeutua meren ylle.

– Emme enää voi nähdä suihkuja, kapteeni. On liian pimeä! huusi muudan tähystäjistä.

– Missäpäin sen viimeksi näitte?

– Samalla suunnalla kuin aikaisemminkin, hieman tyvenenpuolella.

– Hyvä! Ensi yönä ui valas hitaammin. Laskekaa yliprammipurje! Starbuck! Ennen aamunkoittoa tuskin saavutamme riistamme. Tähystäjät tulkoot alas! Stubb, lähetä veres mies etumastoon. Se on pidettävä miehitettynä koko yön.

Hän lähti isollemastolle, jonka kyljessä dublooni yhä oli.

– Miehet, tämä kolikko kuuluu minulle. Minä olen sen ansainnut. Jätän sen kuitenkin paikoilleen, kunnes valkoinen valas on saatu hengiltä. Ja se, joka ensimmäisenä näkee Moby-Dickin sinä päivänä, jolloin se lopultakin saa surmansa, olkoon tämän dubloonin omistaja. Jos minä itse tälläkin kertaa olen se mies, annan jakaa teille kymmenen tuollaista kolikkoa.

Hän vaappui kajuutanluukulle, laski toisen jalkansa portaille ja veti hatun silmilleen. Näin seisoi hän, kunnes aamu alkoi valjeta.

Kolmaskuudetta luku.

Auringon noustessa miehitettiin jälleen kaikki mastot.

– Näettekö sitä? huusi Ahab.

– Emme mitään, kapteeni.

– Kaikki purjeet ylös! Se on uinut nopeammin, kuin saatoin aavistaa. Oli tyhmää laskea purjeita ollenkaan. No, vähät siitä. Ovatpahan sitä virkumpia saatuaan levätä.

Alus kiiti eteenpäin, jättäen jälkeensä poreilevan vanan. – Tuhat tulimmaista! huusi Stubb. Tämähän on jo sellaista kyytiä, että päätä huimaa.

– Tuolla se puhaltaa! Tuolla edessä, oikealla? kuulutti ääni mastonhuipusta.

– Niinpä niin, huudahti Stubb. Tiesin sen. Meitä et vältä. Puhalla vain suihkusi kuiviin, valas, sillä hullu paholainen on kintereilläsi! Jatka vain puhaltamistasi, mutta varaa laastaria keuhkojasi varten. Ahab aikoo pistellä sinut reikiä täyteen!

Näin ajattelivat muutkin miehet. Päätön takaa-ajo oli saanut heidät uudestaan kiihdyksiin. Lisääntyvä kunnioitus Ahabia kohtaan häivytti pelon. Pahat enteetkin menettivät merkityksensä.

Köysistö alkoi elää. Puomeilla ja raakapuilla kuhisi viittoilevia ja levottomasti liikehtiviä miehiä. Ahabkin nousi tähystyspaikkaansa ja huomasi ennenpitkää, että mastovahdit olivat erehtyneet. Moby-Dick oli todellisuudessa paljon lähempänä, kuin oli luultu! Se oli tuskin penikulmaa kauempana. Yhtäkkiä nousi näet merestä tyrskyntapainen vesipatsas, jollaisen kaskelotti toisinaan saa aikaan kohotessaan nopeinta vauhtiaan syvyydestä meren pinnalle. Tällainen vesipatsas voi näkyä jopa seitsemänkin meripenikulman päähän.

– Rehentele vain, Moby-Dick, huusi Ahab. Viimeinen hetkesi on tullut. Harppuunisi odottaa sinua. Joka mies veneille – vain yksi jääköön etukannelle!

Miehet eivät välittäneet tikkaista, vaan liukuivat köysiä ja käsinuoria pitkin kannelle.

– Laskekaa veneet! komensi Ahab kompuroituaan itse erääseen varaveneeseen. – Starbuck! Sinä huolehdit laivasta! Pysy erilläsi pyyntiveneistä!

Säikyttääkseen vihollisiaan aloitti Moby-Dick taistelun. Se oli kääntynyt ja lähestyi vinhaa kyytiä veneitä. Ahabin vene oli keskimmäisenä. Hän huusi soutajilleen, että aikoi ohjata suoraan pedon päätä kohti. Tässä ei ollut mitään outoa; valaan hyökkäys tehdään usein tällä tavoin tehottomaksi, sillä, kuten tunnettua, ovat sen näköelimet sivuilla, niin ettei se näe aivan suoraan eteensä. Kuitenkin varoi valkoinen valas päästämästä vastustajaansa liian lähelle. Ennenkuin Ahabin vene katosi sen näkyvistä, syöksyi se kita avoinna veneitten väliin nopeana kuin salama, eikä välittänyt vähääkään harppuuneista, joita siihen singottiin kolmesta veneestä. Se oli ilmeisestikin pannut päämääräkseen jok'ainoan veneenlankun murskaamisen, mutta soutajatkin tekivät parhaansa ja väistivät taitavasti. Koko ajan karjui Ahab kuin vimmattu ja hänen sotahuutoihinsa hukkuivat muut äänet melkein tyystin.

Tuokion kuluttua yhdisti kolme harppuuniköyttä Moby-Dickin pyyntiveneisiin. Sitäpaitsi törrötti sen ruumiissa useita irrallisia harppuuneja ja keihäitä. Heittelehtiessään ja kieriskellessään vedessä sotki valas pian köydet pahanpäiväisesti keihäänvarsiin, ja välimatka kamppailevasta eläimestä pyyntiveneisiin lyheni lyhenemistään. Ennenpitkää olivat Stubbin ja Flaskin veneet joutuneet vaarallisen lähelle valkoisen valaan pyrstöä ja peto viskasi ne syrjään kuin pari pähkinänkuorta. Sitten se sukelsi ja katosi kiehuvaan kurimoon, seetripuisten veneenjätteiden jäädessä hyppelehtimään valkoisiin kuohuihin. Ja miehistön kamppaillessa aallokossa – yritettiin pelastua ajelehtivien lautojen ja muun kelluvan kaman turvissa –, Flaskin nostellessa jalkojaan vedestä välttääkseen vaanivien haikalojen terävät hampaat, Stubbin tähyillessä pelastajaa kumppanien joukosta ja Ahabin viskautuessa aallonharjalta toiselle ehyessä veneessään, syöksi Moby-Dick uudelleen, nopeana kuin salama, vihollisensa kimppuun, kohotti päällään Ahabin veneen ilmaan ja nakkasi sen alassuin veteen. Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi Ahab soutajineen näkyviin veneen alta, aivan kuin hyljeliuta meren rannalla olevasta häkistä.

Sukeltaessaan pinnalle oli valas ajautunut hieman saaliinsa sivu ja se haparoi nyt sinne tänne löytääkseen vihollisensa. Koskettaessaan lankkua tai melaa heilautti se pyrstöään ja iski sivusta voimakkaasti vettä.

Todettuaan vihdoin, että työ oli tullut kunnollisesti tehdyksi, se laski kurttuisen päänsä alemmaksi ja lähti jatkamaan matkaansa hinaten köysisekasotkua perässään.

Laivasta oli, niinkuin aikaisemminkin, tarkkaavasti seurattu taistelun kulkua. "Pequod" valmistautui nyt antamaan apua ja vene laskettiin veteen. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin pyyntiveneitten hylyt ja uiskentelevat miehet oli ongittu kuiville. Loukkaantuneita säikähtyneitä ja kalpeita miehiä, vääntyneitä keihäitä, murskaantuneita peräsimiä ja touvinpätkiä, lankkuja ja lankunkappaleita kerääntyikin sievoinen määrä. Miehistä ei kukaan ollut saanut vaarallisia vammoja, niin että Ahab oli tälläkin kertaa selvinnyt leikistä verraten vähällä.

Kaikki katseet suuntautuivat vanhukseen, kun hänet autettiin laivaan. Hän ei pysynyt jaloillaan, vaan Starbuck sai melkeinpä kantaa häntä. Valaanluinen tekojalka oli tiessään. Ainoastaan vähäinen tynkä oli säilynyt muistona.

– Niin, niin, Starbuck, onpa suloista saada joskus nojautua toiseen. Olisi ollut viisainta vanhan Ahabin turvautua tukeen useamminkin.

– Rautarengas ei kestänyt, kapteeni, totesi kirvesmies lähestyen päällikköään. Ja kuitenkin yritin parhaani tuota jalkaa tehdessäni.

– Luunmurtumia ei kaiketi tullut, kapteeni? kysyi Stubb vilpittömän osaaottavana.

– Jalka on mennyttä, Stubb! Mutta vaikka niin onkin, on vanha Ahab jäljellä. Ahabin sisimmälle minälle ei voi valkoinen valas, ei ihminen, eikä paholainen mitään! Nostakaa purjeet! Starbuck, käy katsomassa, ovatko kaikki miehet tallella.

– Avitan sinua kaiteen luo, kapteeni.

– Kirottu kohtalo! Jopa on tuo tynkä tuskallinen! Jo pitääkin minulla olla kurja apulainen!

– Kapteeni?!

– Tarkoitan ruumistani, mies, enkä sinua! Sieluni on terve, mutta ruumis rampa. Anna minulle jokin kepin tapainen. Tuo katkennut keihäs sopii. Ota selkoa siitä, ovatko kaikki pelastuneet. En ole vielä nähnyt – häntä. Taivahan taatto, niin hullusti ei ole voinut käydä! Kerää nopeasti miehet koolle!

Ukon paha aavistus toteutui. Parsilainen puuttui.

– Parsilainen –, huudahti Stubb. Fedallah on varmaankin – –

– Tuhotkoon sinut keltakuume! Juoskaa katsomaan ylös ja alas, etukannelle ja kajuuttaan, näkyisikö häntä! Hän ei voi olla poissa!

Kotvan kuluttua miehet palasivat ilmoittaen, ettei parsilaista löytynyt mistään. – Kenties sotkeutui hän teidän köysiinne! Minusta näytti, kuin olisi hän vajonnut mereen, virkkoi muudan.

– Minun köysiini! Minun köysiini! Onko hän tosiaankin poissa? Missä on harppuunini? Valkoista valasta varten taottu harppuuni? Ah, mikä narri olenkaan. Itsehän sen sinkosin tuohon kirottuun petoon. Nopeasti, miehet, veneille! Yliprammipurje ylemmäs! Jalusnuorille, pojat! Purjehdin vaikka kymmeneen kertaan maapallon ympäri saadakseni Moby-Dickin surmatuksi.

– Hyvä Jumala! valitti Starbuck. Et sinä ikipäivinä siihen pysty, vanhus. Luovu Kristuksen nimessä aikeestasi! Kaksi päivää olet nyt ajanut sitä takaa. Kahdesti on se murskannut veneesi ja sitäpaitsi toistamiseen ruhjonut jalkasi! Hyvät enkelit sinua varoittavat enää metsästystäsi jatkamasta! Pitääkö meidän pitkittää tätä taistelua siihen asti, kunnes viimeinenkin mies on kaatunut? Pitääkö meidän kaikkien hukkua? Jumalattomuutta ja Herran kiusaamista olisi tämän takaa-ajon jatkaminen.

– Starbuck, muistatko, miten liikutetuksi tulin katsellessani sinua hiljakkoin silmiin? Mutta Ahab pysyy Ahabina, niinkauankuin elää. Kohtalomme on päätetty jo biljoonia vuosia, ennenkuin tämä valtameri syntyikään. Miehet, sen toki tiedätte, että kuolemaan tuomitut kahdesti nousevat pinnalle, ennenkuin lopullisesti hukkuvat. Vielä kolmannenkin kerran ilmestyvät ne näkyviin, mutta katoavat sitten iäksi. Niin käy myös Moby-Dickin. Kahtena päivänä olemme sen jo nähneet. Huomenna on kolmas ja viimeinen päivä. Huomenna puhaltaa valkoinen valas viimeisen kerran suihkunsa ilmoille. Onko teissä uskallusta, miehet?

– Olemme pelottomia kuin tuli! vakuutti Stubb.

– Ja yhtä tunteettomia, mutisi Ahab. Mutta parsilainen? Parsilainen on poissa! Hänen piti kuitenkin ilmestyä vielä kerran ennenkuin minun kohtaloni täyttyy. Hän sanoi menevänsä ensin, mutta näyttäytyvänsä ennen kuolemaani...

Hämärän tullessa saatettiin Moby-Dick yhä nähdä tyynenpuolella. Purjeet koottiin vielä kerran ja yö kului suunnilleen samalla tavalla kuin edellinenkin. Lyhtyjen valossa laittoi miehistö veneitään ja aseitaan kuntoon huomispäivän varalle ja seppä valmisti Ahabille uutta tekojalkaa. Ahab itse seisoi yhtä rauhallisena kuin edellisenäkin yönä kajuutanluukulla, hattu silmille vedettynä.

Neljäskuudetta luku.

Kolmannen päivän aamu valkeni kauniina ja raikkaana. Vielä kerran sai yövartion yksinäinen mies avukseen kumppaneita, joita pian kuhisi melkein joka raa'alla.

– Näettekö mitään? tiedusti Ahab. Mutta valasta ei ollut näköpiirissä.

– Ainakin vanaveden pitäisi näkyä! Tähystäkää vain tarkasti. Pysy tyynenä, perämies. Mikä ihana päivä tänään. Te, siellä ylhäällä, näettekö mitään?

– Emme mitään, kapteeni.

– Ette mitään. Ja keskipäivä on pian käsissä. Kohta saa dublooni lähteä kerjuulle. Mutta – kenties olenkin minä kulkenut nopeammin kuin valas. Se ajaa nyt takaa minua, enkä minä sitä. Minä höperö! Sehän vetää perässään harppuuneja ja köysiä. Eilen illalla tietysti sivuutin sen. Hei! Alas mastoista ja prässeille!

"Pequod" oli purjehtinut melkein myötätuuleen ja teki nyt täyskäännöksen. Ahab kapusi hamppukoriinsa ja hinattiin tähystyspaikalleen, missä istui lähes tunnin, saamatta näkyviinsä vihollistaan. Lopulta erotti hän kuitenkin sen suihkun ja heti senjälkeen kuului hälyytyshuuto muistakin mastoista.

– No, nyt tapaamme toisemme kolmannen kerran, Moby-Dick! Vielä ei maksa vaivaa laskea veneitä, siksi kaukana se on. Ehdinpä silmäillä vielä kerran ympärilleni. Niin monesti olen nähnyt meren samanlaisena kuin tänään, ja kuitenkin on siinä jotakin uutta. Ei mitään ole muuttunut senjälkeen kuin pikku poikana juoksentelin Nantucketin hietikolla. Tällainen on kaiketi meri ollut Nooan ajoilta asti! Kuinka ihana se on! Terve sinullekin, vanha masto. Tosiaan, näenpä jo hienoa sammalta rakosissasi. Ahabin päässä sitä ei toki vielä ole. Sepä onkin ihmisen ja kuolleen esineen ero. Yhdessä olemme yhtäkaikki vanhentuneet. Mutta vaikka meillä jo ikää onkin, on runkomme vielä terve. Ellei ota lukuun rampuuttani.

Mitä sanoikaan Fedallah? Että hän rupeaisi luotsikseni – ilmestyisi vielä kerran. Missä se tapahtunee? Terve, mastonhuippu! Pidä silmällä valasta! Jatkamme juttua tänä iltana kun valkoinen valas makaa vangittuna laivan vieressä.

Hän laskeutui kannelle ja vähäistä myöhemmin olivat jo pyyntiveneet lähtövalmiina. Ennenkuin Ahabin vene laskettiin laivasta, viittasi ukko vanhimmalle upseerilleen.

– Starbuck!

– Kapteeni?

– Muutamat laivat purjehtivat satamistaan jääden ainiaaksi sille tielle, Starbuck!

– Totta, kapteeni! Liiankin totta!

– Eräät tuhoutuvat matalassa, toiset nousuvedessä. Minusta tuntuu kuin olisin valtava, valkea aallonharja. Starbuck. Olen vanha. Ojennahan minulle kätesi, Starbuck!

Heidän kätensä yhtyivät, katse upposi katseeseen ja Starbuckin silmässä kimalsi kyynel.

– Ah, kapteeni, sinä jalo mies, älä lähde. Katso, minä olen peloton mies ja minä itken.

– Irti! komensi Ahab, työntäen pois kumppaninsa käden. Hetkistä myöhemmin oli vene laivan peräkeulan kohdalla.

Alhaalla olevasta kajuutanikkunasta kuului ääni:

– Haikalat, haikalat! Herra, tule takaisin!

Mutta Ahab ei kuullut, sillä hän oli itsekin korottanut äänensä. Vene eteni keikkuen melko hyvää vauhtia.

Hait ilmestyivät tosiaankin pian näkyviin. Aina airon laskeutuessa veteen tavoittelivat ne sen lapaa ahnailla leuoillaan ja koko ajan ne pysyttelivät Ahabin veneen välittömässä läheisyydessä. Kummallista kyllä, eivät ne tuntuneet suuresti välittävän muista pyyntiveneistä.

Ennenpitkää sai Ahab laivasta merkin. Muudan tähystäjä osoitti kädellään alaspäin, mistä vanhus ymmärsi, että valas oli sukeltanut.

Kului muutama hetki. Vene nousi ja laski taistellen valtavia aaltoja vastaan. Yhtäkkiä kuultiin outoa ryskettä ja jylinää ja kaikki pidättivät henkeään. Aivan kuin köysien ja harppuunien kiskomana kiiti valtava olento suoraan venettä kohti. Se kohottaiksen usvapilven ympäröimänä toviksi sateenkaaren väriseen ilmaan ja loiskahti sitten takaisin syvyyteen. Vesi nousi ilmaan neljänkymmenen jalan korkuisena hyökynä ja hajosi hattaroiksi, jotka pian peittivät vedenpinnan kuin valkea maitokuohu.

– Eteenpäin! huusi Ahab soutajille, ja veneet syöksyivät hyökkäykseen. Mutta Moby-Dick oli kuin kaikkien pahojen henkien riivaama ja riehui puimavarstan tavoin veneitten välissä. Harppuunit ja keihäät lensivät ilmassa, laitoja ja airoja murskaantui, mutta Ahab selvisi ensi kahakasta melkein ehjin nahoin. Daggoo ja Queequeg riensivät tukkimaan vuotoja ja valas peräytyi hieman kääntyäkseen. Kun se hyökkäsi toisen kerran, kajahti terävä huuto. Pedon selässä, kietoutuneena harppuuniköysiin, roikkui parsilaisen raadeltu ruumis! Hänen mustat vaatteensa olivat riekaleina ja silmät tuijottivat jäykästi Ahabia.

Harppuuni putosi vanhuksen kädestä.

– Tulen hulluksi! Hän hengähti syvään. – Näen sinut, parsilainen. Sinä kuljet luotsina edelläni. Tuo on siis se ruumiskirstu, josta puhuit. Mutta missä ovat toiset kuolleen paarit? Suunta laivaa kohti, miehet! Veneenne ovat nyt käyttökelvottomia. Korjatkaa ne nopeasti ja palatkaa sitten luokseni. Ellette ehdi ajoissa, voi Ahab kyllä kuolla yksinkin. Ja se mies, joka yrittää hypätä minun veneestäni, saa harppuunin ruumiiseensa. Te olette vain käsivarsiani ja jalkojani, ja teidän on toteltava! Onko valas sukeltanut jälleen?

Tuntui siltä kuin olisi Moby-Dick päättänyt kadota parsilaisen ruumis mukanaan, sillä se oli yhtäkkiä kääntynyt uimaan poispäin. Juuri kuin se oli sivuuttamassa pysähtyneen aluksen, huusi Starbuck:

– Ah, Ahab! Vaikka tänään onkin kolmas päivä, ei ole myöhäistä pelastua. Luovu kostostasi. Katsohan, Moby-Dick ei etsi sinua! Sinä vain vainoat sitä mielettömyydessäsi!

Kun Ahabin vene liukui "Pequodin" ohi, huusi vanhus kaiteen yli nojaavalle Starbuckille, että laivan oli sopivan ajan kuluttua lähdettävä seuraamaan häntä.

Tashtego, Daggoo ja Queequeg olivat kiivenneet aluksen mastoihin ja miehet korjailivat vikaantuneita veneitä hiki hatussa.

Vähitellen alkoi valkoinen valas hidastuttaa kulkuaan. Välimatka sen ja veneen välillä lyheni joka hetki. Ahab rohkaisi ja yllytti soutajia taukoamatta, ja kompuroi lopulta kärsimättömänä veneen kokkaan. Vihdoin päästiin Moby-Dickin rinnalle ja Ahab melkein peittyi sen usvapilveä muistuttavaan suihkuun. Eläin pysytteli oudon tyynenä. Yhtäkkiä ukko kumartui, singoten seuraavassa silmänräpäyksessä harppuuninsa pedon kylkeen. Samalla hän kirosi synkästi.

Sekä teräs että kirous upposivat valaan rasvakerrokseen kuin suohon. Valtava eläin vääntäytyi tuskissaan hieman sivulle, muita pyörähti sitten venettä vasten ja kiepautti sen nurin, iskemättä siihen ainoatakaan reikää. Kolme miestä lensi kaaressa veteen, mutta muut olivat pitäneet varansa ja tarrautuivat kuka mihinkin. Ahab huusi perämiehelle, että tämä pitäisi lujasti kiinni harppuuniköydestä, mutta kun valas kaikin voimin kiristi sitä, ei se kestänyt jännitystä, vaan katkesi.

Vene saatiin kölilleen ja soutajat – kaksi veteen joutuneistakin oli päässyt pelastautumaan takaisin veneeseen – tarttuivat jälleen airoihin. Riennettiin valaan jälkeen.

Moby-Dick asettui puolustusasentoon. Samassa huomasi se lähestyvän "Pequodin" ja kiirehti sitä kohti ilmeisestikin pitäen sitä arvokkaampana vastustajana.

Ahab horjui kuin juopunut ja iski nyrkillään otsaansa. – Minä tulen sokeaksi! Joko yö joutuu?

– Valas! Laiva! huusivat soutumiehet.

– Joutukaa, jotta Ahab pääsisi vihollisensa kimppuun, ennenkuin on myöhäistä. Eteenpäin, miehet! Laiva on pelastettava!

Yhtäkkiä murtuivat kuitenkin veneen keulalaudat ja vesi alkoi kohista sisään. Miehet joutuivat mereen, mutta yrittivät sittenkin parhaansa mukaan tukkia vuotoa. Starbuck ja Stubb seisoivat aluksen kokassa seuraten kauhistuneina näytelmää. Matruusit olivat keskeyttäneet työnsä ja riippuivat kaiteitten luona pelosta lamautuneina. Kaikki tuijottivat valasta kuin lumottuina. Moby-Dick tuli yhä lähemmäksi heilutellen päätään ja puhaltaen voimakkaasti. Koko sen olemus uhosi kostonhimoa ja häijyyttä, ja välittämättä vähääkään siitä, mitä kuolevaiset ihmiset saattoivat sille tehdä, iski se valtavan päänsä vasten laivan ylähankalaitaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tippui murtuneita lautoja ja kauhistuneita miehiä täydellisenä sekamelskana mereen veden syöstessä kohisten laivaan.

– Laiva! Toiset kuolleenpaarit – toinen ruumiskirstu! huusi Ahab. Valas sukelsi aluksen alle ja ilmestyi jälleen näkyviin hänen veneensä läheisyydessä lepuuttaen itseään tuokion.

Taas viuhuivat harppuunit ilmassa iskeytyen valaan ruumiiseen. Muudan köysi irtaantui ja sen pää kietoutui vanhuksen kaulan ympäri. Ahab katosi näkyvistä, ennenkuin säikähtänyt miehistö ehti tajuta mitään.

Hetken seisoivat miehet kauhusta jähmettyneinä. Sitten he kääntyivät. – Missä on laiva? Taivaan tähden, missä on "Pequod"? Kotvan kuluttua saattoivat he erottaa sen rungon aavemaisena ja epätodellisena. Laiva upposi nopeasti ja pian näkyivät vain sen mastonhuiput merenpinnan yläpuolella. Jokaisessa huipussa kyyhötti vielä harppuunimies. Villit olivat päättäneet kuolla paikalleen. Vain siunaaman verran kesti tuo näky. Sitten nielaisi kurimo "Pequodin" miehineen päivineen.

Muutama lintu lensi onnettomuuspaikan yllä katsellen valkeita kuohuja. Hiljalleen levittäysi meren valtava käärinliina hukkuneitten yli, ja aallot vyöryivät eteenpäin, niinkuin ne ovat vyöryneet jo viisituhatta vuotta sitten.

Epiloogi.

"Vain minä pelastuin kertoakseni sinulle tämän."

Job.

Näytelmä on päättynyt. Miksi pitää tarinaa vielä pitkittää? Koska yksi ainoa mies pelastui.

Parsilaisen kuoltua määräsi kohtalo minut Ahabin apulaiseksi. Viskautuessani tuona kauhujen päivänä mereen jouduin vähitellen siihen kurimoon, johon alus oli kadonnut. Pyöriskelin siinä tovin kuin vesikupla, mutta pysyin kuitenkin pinnalla ja vähäistä myöhemmin ajautui pelastusveneeksi muutettu ruumiskirstu ulottuvilleni. Tarrauduin siihen ja ajelehdin sitten melkein vuorokauden ajan levottomalla ja haudanhiljaisella merellä.

Hait eivät koskeneetkaan minuun, vaan kiitivät ohitseni, aivan kuin olisivat niiden kidat olleet lukossa. Merilinnut leijuivat ohi, aivan kuin olisivat niiden terävät nokat olleet tupessa. Toisena päivänä pelasti minut vihdoin ohi kulkeva purjealus. Se oli "Rachel", joka näihin asti oli etsinyt kapteeninsa kadonneita lapsia ja joka nyt heidän asemestaan löysi orvon.