[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-qMBU3AGrSz9bZDl4EmvyNUIyYzPym1eUHAGEEh3NU4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},752,"Valkoinen valas","Melville, Herman",1819,1891,"752-melville-valkoinen-valas","752__Melville__Valkoinen_valas",null,"romaani",[],[],"fi",1851,1929,38185,257608,true,[],[],[],"Lyhennetty suomennos klassisesta meriseikkailusta, jossa kertoja Ismael liittyy valaanpyyntialus Pequodin miehistöön. Laivan kapteeni Ahab johdattaa miehensä vaaralliselle matkalle ympäri maailman meriä tavoitteenaan kosto valkoiselle valaalle, Moby Dickille.","Herman Melvillen 'Valkoinen valas' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 752.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","VALKOINEN VALAS\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nHERMAN MELVILLE\n\n\nNuorisoa varten lyhennellen suomentanut Eino Auer\n\nAlkuperäinen teos: Moby Dick or the White Whale\n\n\n\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä, 1929.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\n_Herman Melville_, muudan meriromaanin suuria nimiä, lienee verrattain\ntuntematon suomalaisille lukijoille. Senvuoksi on mielestäni paikallaan\ntässä antaa hänestä muutamia henkilötietoja. Hän syntyi v. 1819\nNew Yorkissa ja lähti nuorena merille, mutta karkasi vuonna 1842\neräästä valaanpyyntialuksesta Marquesassaarilla ja joutui siellä\nalkuasukkaitten vangiksi. Nämä pitivät häntä piilossa Taipi-laaksossa\nneljä kuukautta, mutta sitten hän pääsi pakoon ja jatkoi\nmerimieselämäänsä käyden m.m. Tahitilla ja Sandwich-saarilla. Vuonna\n1844 hän palasi Bostoniin, aloittaen heti tämän jälkeen kirjailijauransa\njulkaisemalla mainiot, vieläkin raikkaat romaaninsa \"_Typee_\" (\"Taipi\")\nv. 1846 ja \"_Omoo_\" v. 1847. Näissä hän reippaasti ja kiehtovasti\nkuvaa matkoja valtameriltä, käyttäen taitavasti hyväkseen runsaita ja\nkirjavia kokemuksiaan merimiesajoilta. Melvillen teokset saivat heti\nlaajan ja innostuneen lukijapiirin ja niistä oli useaankin otteeseen\nvalmistettava uusia painoksia. Paitsi yllämainittuja ovat hänen ehkä\nhuomattavimmat romaaninsa \"_Redburn_\" (1849) ja \"_Moby Dick or the\nwhite whale_\" (1851), joka nyt -- osaksi mukaillen -- suomennettuna\ntarjotaan suomalaisille lukijoille. Vielä tulkoon Melvillen tuotannosta\nmainituksi isänmaallinen runokokoelma \"_Battle pieces and aspects of\nthe war_\" (1866). Herman Melville kuoli v. 1891.\n\nHuomautan lopuksi, että monet \"Valkoinen valas\"-romaanissa\nesiintyvistä asiatiedoista eivät vanhentuneina enää pidä paikkaansa.\nEn ole kuitenkaan katsonut asiakseni lähteä tekemään niistä\n\"reunamuistutuksia\" silloinkaan kuin ne kenties yleistettyinä voivat\nantaa virheellisen kuvan oloista amerikalaisissa valaanpyyntialuksissa.\nLukija käsittää sanomattakin, että paljon on ehtinyt muuttua lähes 80\nvuodessa.\n\n                                              _Suomentaja_.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nOllessani joitakin vuosia sitten -- kauanko siitä tarkalleen on,\nei suuria merkitse -- melkeinpä tyhjätaskuna ja alettuani kammota\nmaankamaraa, juolahti mieleeni ajatus lähteä vesille oppiakseni\ntuntemaan meren maailmaa. Meri karkoittaa kirotun vetelyyden, verikin\nalkaa kiertää vilkkaammin. Kun suu käy iljettävän makuiseksi; kun\nkolkon, lokaisen marraskuun kylmyys painaa sielua; kun tahtomattaan\njää seisomaan ruumisarkkuliikkeitten eteen ja töllistelemään jokaista\nhautaussaattuetta; kun raskasmielisyys rupeaa alituiseksi kumppaniksi;\nkun mieli tekee rynnätä kadulle huitaisemaan hattu ohikulkijan päästä,\nsilloin on parasta mitä pikimmin lähteä merille. Meri on minulle\npistoolin ja panoksen vastike. Cato heittäytyi filosofisella eleellä\nmiekkaansa. Minä valitsen tyynesti laivan. Siinä ei ole kerrassaan\nmitään merkillistä! Jos tämä yleisesti tiedettäisiin, tervehtisivät\nvarmaan monet muutkin merta samanlaisin tuntein kuin minä.\n\nSaarikaupunkiamme ympäröivät pitkät laiturit valtameren saaria\nympäröivien koralliriuttojen tapaan. Kauppa käy yli vellovien vesien.\nVasemmalta ja oikealta johtavat kadut meren rannalle. Katselepas\nihmisjoukkoja, jotka tuijottavat veteen! Käyskentelehän kaupungilla\njonakin pitkäveteisenä pyhäehtoona! Kun Corlears Hookilta menet\nCoenties Slipille ja sieltä Whitehallin kautta pohjoiseen päin, näet\ntuhansia ihmisiä, jotka kuin vaiteliaat vartijat ikään seisoskelevat\nuneksivasti merelle tähyillen. He nojaavat kaiteisiin, istuvat\naallonmurtajan paaluilla, tirkistävät yli Kiinasta tulleitten alusten\nlaitojen, jopa kapuilevat köysistöihinkin, nähdäkseen mahdollisimman\netäälle.\n\nKaikki he ovat maamyyriä. Viikolla käsittelevät he puuta ja\nmuurilaastia, seisovat myymäläpöytien takana tai istuvat, penkkeihin\nja pulpetteihin naulittuina. Mitäs tämä? Eikö vihreitä kenttiä enää\nolekaan olemassa? Mitä he meren liepeillä tekevät?\n\nIhmisjoukot vain tihenevät. Astellaan veden partaalle aivan kuin\ntahdottaisiin sukeltaa syvyyksiin. Omituista! Jokainen tahtoo päästä\nihan ääreen; ketään ei miellytä kyyhöttää varjoisten varastohuoneitten\nkupeilla. On päästävä niin lähelle merta kuin suinkin. Kaduilta,\nkujilta ja teiltä virtaa kansaa rannalle. Aikaansaako sen\nkompassineulojen magnetismi, vai mistä se johtuu?\n\nVielä hetkinen. Kuvittele olevasi maalla, vuoristojärviseudussa. Lähde\nkulkemaan mihin suuntaan hyvänsä, aina joudut kuitenkin laaksoon, jossa\non vettä. Nosta unelmiinsa vaipunut ihminen jaloilleen ja toimita hänet\nliikkeelle, aina vie hän sinut veden läheisyyteen. Jos joskus joutuisit\nkärsimään janoa jossakin Amerikan laajoista erämaista, voisit koetella\ntätä keinoa, edellyttäen että seuralaistesi joukossa sattuisi olemaan\nmetafysiikan professori!\n\nLähdepäs retkeilemään aavikoille kesäkuussa! Kun olet kahlannut\npolvenkorkuista tiikerinliljoja kasvavaa aroa parikymmentä penikulmaa\n[Englannin penikulma = 1609 metriä. -- Suom.], huomaat että jotakin\npuuttuu. Vettä! Ei tippaakaan vettä näköpiirissä!\n\nJos Niagara olisi hiekkaputous, matkustettaisiin tuskin tuhansien\npenikulmien takaa sitä ihailemaan.\n\nMinkävuoksi pohti nuori tennesseeläinen runoilija, joka äkkiarvaamatta\nsai kahmalollisen hopeakolikoita, ostaisiko itselleen takin, joka oli\nhänelle hyvin tarpeen, vai lähtisikö matkalle Rockway Beachiin?\n\nMiksi kaihoaa terve ihminen, jolla on terve sielu, meren läheisyyteen?\nMiksi kouraisee sydänalaa niin oudosti, kun ensimmäisellä\nmerimatkallaan havaitsee maan kadonneen näkyvistä? Miksi oli meri\nmuinaisille persialaisille pyhä? Miksi loivat kreikkalaiset erityisen\nmeren jumalan ja korottivat hänet Zeun veljeksi? Sillä oli syvä\nmerkitys! Ja vielä syvempi merkitys piilee Narkissoksen tarinassa,\nNarkissoksen, joka saadakseen hyväillä iki-ihania kasvoja lähteessä,\nsukelsi veteen ja hukkui.\n\nMeressä ja virroissa näemme kaikki nuo kasvot. Elämän salaperäiset\nkasvot, meille käsittämättömät.\n\nKerronpa nyt, etten lähde merille matkustajana ja että minulla on\nsiihen hyvät syyni. Matkustajat tarvitsevat rahaa ja sitä minulla ei\nole. Mitä iloa sitäpaitsi olisi matkustajana purjehtimisesta -- he\nkäyvät merikipeiksi, menettävät ryhtinsä, kärsivät unettomuudesta ja\nymmärtävät hölynpölyä koko merestä!\n\nEn myöskään halua matkustaa komentajana, kapteenina tai laivakokkina.\nLuovutan kernaasti maineen ja korkeassa asemassa oleville kuuluvan\nkunnioituksen niille, jotka sellaiselle panevat arvoa. Kokkina\nvoisin tosin ansaita suurenkin tunnustuksen. Linnunpaistia vain en\nsaa maukkaaksi. Ei silti, etten pitäisi kovasti voissa paistetusta,\nasianmukaisesti suolatusta ja pippuroidusta linnunpaistista! Tuskin\nkukaan saattaa kunnioittaa linnunpaistipalasta enemmän kuin minä! Miten\nhullaantuneita mahtoivatkaan vanhat egyptiläiset olla paistettuihin\nIbislintuihinsa ja pariloituihin virtahepoihinsa, kun oikein panivat\nniiden muumioita kunniapaikoille valtaviin rakennuksiinsa pyramiideihin!\n\nLähtiessäni nyt merille, lähden tavallisena matruusina, jonka paikka\non maston juurella ja joka putoilee keulakajuuttaan ja nousee sieltä\naina yläprammipurjeen tasalle. Tietystikin hypitetään minua kuin\nheinäsirkkaa raa'alta raa'alle. Sellainen elämä ei ole kovinkaan\nmiellyttävää ja sitä raskaammalta se tuntuu, jos polveutuu van\nRenseleareista, Randolpheista tai Hardicanuteista, jotka ovat vanhoja\nkunnianarvoisia sukuja. Sama käsi, joka nyt kantaa tervasankoa,\non kerran kouluhuoneessa takonut oppia ja nöyryyttä pisimpäänkin\nlurjukseen. Ovatpa olot muuttuneet! Täytyy olla aimo annos Senecaa ja\nstoalaisia lohdutuksena, jottei räpyttelisi silmiään. Mutta sekin annos\nloppuu aikanaan!\n\nMinkäs teen, jos joku vanha laivurinköriläs käskee minun tarttua\nluutaan ja lähteä kantta puhdistamaan? Mutta mitäpä merkitsee tällainen\nalennus, jos se mitataan uuden testamentin tuumatikulla? Luuletko,\nettä arkkienkeli Gabriel väheksii minua, vaikka kuuliaisesti täytänkin\nukkorähjän vaatimuksen? Kukapa ei olisi orja tavalla tai toisella?\nSano! Antaa kapteenin komennella ja tyrkkiä, kaikella on merkityksensä.\nTiedän, että fyysilliseltä tai metafyysilliseltä kannalta katsoen\njokaisen on tavalla tai toisella palveltava, alistuttava, ja että\ntyrkkäys maailmankaikkeudessa jatkaa matkaansa. Senvuoksi on vain\nparasta pitää suunsa kiinni! Matkustan matruusina, jotta saisin palkan\nvaivoistani. Vai oletko kuullut, että matkustajalle maksettaisiin\npenniäkään? Päinvastoin, he saavat pulittaa sievoiset rahat. Siinäpä\nse onkin ero. Maksaminen on harmillisin juttu, minkä paratiisin\nomenavarkaat niskoillemme toimittivat!\n\nMutta maksun saaminen on hieno ja ihmeellinen asia. Varsinkin kun ottaa\nhuomioon, että raha on kaiken pahan alku ja että ainoakaan rikas ei\npääse taivaan valtakuntaan.\n\nVihdoin on vielä otettava huomioon sekin, että merimiehen työ on\nterveellistä ja että keulakannella ilma on puhdas ja raitis. Tiedät\nkai, että tuuli paljon useammin puhaltaa etukannelta kuin peräpuolelta\npäin. Ja senvuoksi laivuri peräkannella saa hengittää sitä vasta sitten\nkun se jo on lehahtanut matruusien ohi. Hän luulee saavansa vetää sitä\nkeuhkoihinsa ensimmäisenä, mutta erehtyy pahan kerran.\n\nMinkävuoksiko lähdin valaanpyyntiin, kun aikaisemmin olin kyntänyt\nmerta kauppalaivoissa?\n\nPääasiallisena vaikuttimena oli suuri valas. Tuo mahtava ja\nsalaperäinen hirviö oli saanut minut lumoihinsa. Myös rajut, kaukaiset\nmeret, joissa jättiläisolento, uiva saari oleskeli, vetivät puoleensa.\nMinua houkuttelivat kaikki ne tuntemattomat, arvaamattomat vaarat,\njotka valaan vaiheilla vaanivat. Nämä ja Tulimaan tuhannet uudet kuvat\nja äänet antoivat kaipuulleni yhä uutta yllykettä.\n\nToisille ihmisille tällainen ei olisi suuria merkinnyt. Minä taas\nikävöin alati kaukaisia asioita! Uneksin purjehtimisesta äärettömillä\nmerillä ja maihinnousuista villien rannikoille. En tiedä, onko tämä\noikein. Tahtoisin halusta tapella tarpeekseni villien kanssa, ellei\nkertakaikkiaan olisi säädetty, että heitä on kohdeltava sopuisasti,\nkoska ollaan heidän vieraanvaraisuudestaan riippuvaisia.\n\nLienen nyt tarpeeksi selvästi tuonut ilmi, että valaanpyyntiretki oli\nminulle sangen tervetullut. Ihmemaailman valtaovet olivat avautuneet\nja unissani näin valasten uivan minua kohti parittain, loputtomina\njonoina. Keskellä tätä rykelmää kohosi jäävuoren tavoin ilmoille\njättiläismäisen hirviön selkäkyttyrä.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nNantucket!\n\n\nOta kartta ja katsele sitä. Huomaa, missä Nantucket on, kaukana\nerillään maasta, yksinäisenä kuin Eddystonen majakka. Vähäinen kukkula\nsiinä on ja hiekkasärkkä. Hiekkaa on enemmän kuin tarvittaisiin\nkahtenakymmenenä vuonna kirjoitusta kuivaamaan, ellei imupaperia\nolisi olemassa. Eräät lörpöttelijät sanovat, että tänne täytyisi\nrikkaruohokin kylvämällä kylvää, ellei sitä täällä olisi, ja että\noluttynnyriin, jos siihen täällä sattuisi ilmestymään reikä, olisi\nhaettava tappi meren takaa. He väittävät, että puutavara on tuotava\ntänne pieninä kappaleina aivan niinkuin pyhän ristin osia on tuotu\nRoomaan, ja että täällä talojen edustalle istutetaan suuria sieniä,\njotta kesällä löytäisi siimespaikkoja. Vielä kertovat he, että\nruohonkorsi täällä merkitsee keidasta ja että kaksi ruohonkortta\non aro, sekä että täällä käytetään sandaaleja, jotka muistuttavat\nlappalaisten suksia. Täällä eletään niin eristäytyneinä, niin\nkiinteästi meren yhteydessä, että tuoleihin ja pöytiinkin on\ntarrautunut pieniä simpukoita kuin merikilpikonnien selkään ikään.\nNämä omituisuudet todistavat kuitenkin ainoastaan, ettei Nantucket ole\nmikään Illinois.\n\nOnko ihme, että meren liepeillä syntyneet nantucketilaiset etsivät\nelantonsa merestä? Aluksi pyydystivät he äyriäisiä ja maneetteja\nhiekasta, mutta kun he kävivät rohkeammiksi, kahlasivat he verkkoineen\nveteen ja kalastivat makrilleja. Kartutettuaan kokemustaan nousivat\nhe veneisiin ja pyydystivät turskaa. Vihdoin he varustivat mahtavan\nlaivaston ja löysivät meren maailman. He suorittivat rohkeita matkoja\nmaapallon ympäri, pääsivät Behringinsalmeen ja kävivät kaikkina\nvuodenaikoina alituista sotaa merijättien kanssa.\n\nNäin ovat Nantucketin yksinkertaiset asukkaat, syöstyään\nmuurahaiskeoistaan mereen, Aleksanterin tavoin valloittaneet meren\nvaltakunnan. He ovat jakaneet keskenään Atlannin, Tyynen ja Intian\nvaltameret. Liittäköön vain Amerika Meksikon Texasiin, nielaiskoon\nKuuban ja Kanadan, tulvikoot vain englantilaiset Intiaan ja\nväläytelkööt lippuaan auringonhehkussa; kaksi kolmannesta maailmasta\nkuuluu sittenkin nantucketilaisille, sillä heidän on meri. He\nhallitsevat merta niinkuin keisarit hallitsevat valtakuntia. Muilla\nmerenkyntäjillä on ainoastaan kauttakulkuoikeus. Kauppalaivat ovat\npitkiä siltoja, sotalaivat uivia linnoituksia, merirosvot maleksivat\nmerellä, niinkuin maantieryövärit maanteillä ja tyhjentävät aluksia,\njotka edustavat osaa maankamarasta niinkuin he itsekin. He eivät\nvaivaudu suurestikaan, eivätkä etsi elantoaan pohjattomasta syvyydestä.\n\nNantucketilaisten asuinsija on meri, he pitävät merta tiluksenaan,\nviljelevät sitä ja rakentavat sille. Meri on heidän kotimaansa,\nmerellä he ammattejaan harjoittavat, eikä vedenpaisumuskaan heille\nmitään voisi. He tarvitsevat merta, niinkuin preeriakanat tarvitsevat\nruohoaavikkoa voidakseen elää. Vuosikausiin he tuskin maata näkevät.\nKun he vihdoin kotiutuvat, tuntuu maa heistä oudolta. Lokki, joka ei\nmaasta mitään tiedä, laskee auringon piiloutuessa siipensä ja lepää\nlaineilla päivän vaivoista. Nantucketilaisetkin laskevat kaukana\nmerellä yön tullessa purjeensa ja menevät makuulle valaitten ja\nmursujen melutessa heidän pielustensa alla.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nKyseltyäni kyselemistäni ja juoksenneltuani paikasta paikkaan sain\ntietää, että kolme alusta suunnitteli kolmivuotista matkaa. Näiden\nalusten nimet olivat \"Devil-dam\", \"Tit-bit\" [Devil-dam = pirun narttu,\npirun pato; tit-bit = herkkupala. Suom.] ja \"Pequod\". Mitä \"Devil-dam\"\nmerkitsi, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. \"Tit-bit\" taas on\njokaiselle tuttu, ja \"Pequod\" on muutaman nyttemmin jo sukupuuttoon\nkuolleen massachusettsilaisen intiaaniheimon nimi.\n\nTöllistelin \"Devil-damia\" aikani, silmäilin sitten \"Tit-bitiä\" ja\nastuin lopulta \"Pequodiin\", jonka perusteellisen tarkastelun jälkeen\nhavaitsin oikeaksi alukseksi.\n\nOlet varmaankin nähnyt monta hassunkurista laivaa, mutta mitään\nsellaista, kuin kunnon \"Pequod\", et liene koskaan tavannut. Se oli\nvanhan koulun aluksia, kooltaan verrattain pieni. Kaikki neljä\nvaltamerta olivat sen suolanneet ja väriä olivat tuulet ja myrskyt\nlisänneet. Se oli ahavoitunut kuin ranskalainen krenatööri, kupeiltaan\nparrakas, ja sen kolmesta mastosta olivat jäljellä vain tyngät.\n\nEikä tässä kaikki. Olipa muitakin merkkejä todistamassa sen\npuolivuosisataisista seikkailuista. Sen oli rakentanut vanha kapteeni\nPeleg, joka vielä nytkin, lepoon asetuttuaan, omisti siinä osuuden.\n\n\"Pequod\" oli koristettu norsunluuhelyin kuin Abessinian keisari.\nVoitonmerkkejä kaikki tyynni. Laiva oli ihmissyöjäin tavoin ripustanut\nylleen kukistamiensa vihollisten luita. Kaikkialla roikkui kaskelotin\npitkiä hampaita, niin että milteipä luuli joutuneensa valaan kitaan.\nPuoshakojen asemesta käytettiin torahampaita ja valaanluihin\nkiinnitettiin vanhat hamppuköydet ja nuoratkin. Taljat ja väkipyörät\nolivat niinikään valaanluusta.\n\nTavanmukaista ohjausratasta ei näkynyt, vaan sen virkaa teki valaan,\nperivihollisen, leukaluusta vuoltu peräsimenkahva. Varmaankin tuntui\nperämiehestä, hänen tarttuessaan myrskyssä tuohon vehkeeseen, kuin\nolisi hän ollut tataari, joka taistelun melskeessä pysähdyttää ratsunsa\nkahmaisemalla sen turvan käteensä.\n\nJalo, vaikkakin synkkä, oli tuo alus. Katsellessani peräkannella\nympärilleni, löytääkseni henkilön, jolle voisin esittäytyä tarjokkaana,\nen aluksi nähnyt ketään. Äkkäsin kuitenkin merkillisen, wigwamia\nmuistuttavan suojuksen isonmaston takana. Nähtävästi oli se siihen\nkyhätty vain väliaikaiseksi olopaikaksi sinä aikana, jonka laiva\nviipyi satamassa. Tuo suojus oli kartiomainen teltta, kymmenen jalan\nkorkuinen, pystytetty tavallisen valaan leuoista irroitettujen tummien,\njoustavien luitten varaan.\n\nTästä teltasta löysin lopulta miehen, joka ulkonaisesta olemuksestaan\npäättäen kuului laivan arvohenkilöihin. Oli puolipäivän aika ja kaikki\nlepäsivät tuokion töistään. Siinä hommassa oli arvatenkin myös tämä\nherrasmies, jonka huomasin istuvan oudoilla leikkauksilla koristetulla\ntuolilla.\n\nHän oli jo iäkäs, mutta ei muuten näyttänyt juuri erikoiselta. Ruskea\nja ahavoittunut hän oli, niinkuin kaikki vanhat merikarhut, ja hänen\nyllään oli sininen merimiehen puku, kveekarien kuosia. Silmiä ympäröi\nhienonhieno ryppyverkko, jonka kaiketi monet myrskyt olivat kutoneet.\n\n-- Onko \"Pequodin\" kapteeni täällä? kysyin telttaa lähestyessäni.\n\n-- Jos luulet olevan, niin mitä häneltä haluat? kysyi hän.\n\n-- Ajattelinpa ilmoittaa, että tahtoisin lähteä laivan mukaan.\n\n-- Tiedätkö valaanpyynnistä mitään?\n\n-- En, mutta luulisin pian oppivani jotakin. Olen ollut monella\nmatkalla kauppalaivan mukana ja luulen --\n\n-- Älä löpise kirotuista kauppalaivoistasi. Katkaisen koipesi, jos\nvielä kerran uskallat hiiskua jotakin kauppalaivoista. Kenties olette\nhyvinkin ylpeitä kauppalaivamatkoistanne, mutta äläpäs yritä mitään\nsellaista valaanpyyntialuksella. Omituista. Loppujen lopuksi ehkä olet\nmerirosvo -- rosvonnut viimeisen kapteenisi, häh? Murhaat upseerit\nniinpian kuin päästään vesille?\n\nVakuutin olevani sellaiseen viaton. Huomasin, että tuo vanha merimies\nleikillisestä puhetavastaan huolimatta oli aito nantucketilainen,\nkveekari ja saarelainen, joka ei luota vieraaseen, ellei tämä sattuisi\nolemaan kotoisin Cod-niemeltä tai Vineyardista.\n\n-- Mutta miksi haluat mukaan valaanpyyntiretkelle? Tahdon tietää sen,\nennenkuin suostun ottamaan sinut palvelukseen.\n\n-- Haluan tutustua valaanpyyntiin. Tahdon oppia tuntemaan maailmaa.\n\n-- Haluat tutustua valaanpyyntiin. Oletko jo tavannut kapteeni Ahabin?\n\n-- Kuka on kapteeni Ahab?\n\n-- Luulinpa sinun tietävän. Ahab on tämän laivan päällikkö.\n\n-- Sitten olen erehtynyt. Luulin puhuvani päällikön kanssa.\n\n-- Puhut kapteeni Pelegin kanssa, nuori mies. Minä ja kapteeni Bildad\nvarustamme tämän laivan ensi matkaa varten ja huolehdimme myös\nmiehistön pestaamisesta. Olemme näet osakkaita. Jos kerran, niinkuin\nväität, haluat tutustua valaanpyyntiin, annan sinulle vihjauksen ja\nsitten saat tuumia asiaa, ennenkuin toteutat aikeesi. Silmäähän ensin\nkapteeni Ahabia, nuori mies! Huomaat, että hänellä on vain yksi jalka.\n\n-- Mitä tarkoitatte? Onko valas ehken syypää siihen, että hän on\nmenettänyt toisen?\n\n-- Syypää! Kuulehan, nuori mies. Kapteenin jalan nieli, pureksi ja\nmurskasi hirvittävin kaskelotti, joka konsanaan on laivaa kierrellyt.\nAh!\n\nHänen kiihkeytensä sai minut hieman levottomaksi ja tuskaa ilmaiseva\nhuudahdus liikutti minua. Virkoin kuitenkin niin tyynesti kuin osasin:\n-- Puhutte tietysti totta, mutta mistäpä tiesin, että valas oli niin\nhirvittävä.\n\n-- Kuulehan, nuori mies, oletko tosiaankin ollut merillä ennen?\nKeuhkosi tuntuvat vielä heikoilta ja äänesi on kovin hento.\n\n-- Luulin jo kertoneeni, että olen ollut neljällä matkalla kauppalaivan\nmukana.\n\n-- Suu kiinni! Muista, mitä olen sanonut kauppalaivoista. Koettakaamme\npäästä yhteisymmärrykseen. Olen selvästi ilmaissut sinulle, mitä\nvalaanpyynti on. Vieläkö haluat lähteä mukaan?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Hyvä. Onko sinussa miestä sinkoamaan keihästä elävän valaan kurkkuun\nja lähtemään itse perästä? Vastaa, ja pian!\n\n-- Kyllä, herra, jos niin vaaditaan.\n\n-- Hyvä, hyvä! No niin, et halunnut tutustua ainoastaan valaanpyyntiin,\nvaan myös maailmaan? Ainakin olin kuulevinani jotakin sentapaista.\nTulehan tänne ja silmää kerran tuonne pohjoiseen päin ja kerro sitten,\nmitä näet!\n\nHätkähdin hiukan tätä merkillistä pyyntöä. Oliko se tehty leikillä vai\nvakavassa mielessä? Kapteeni Peleg oli kuitenkin niin ovelan näköinen,\nettä tottelin vastaansanomatta.\n\nKatsoessani kaiteen yli huomasin, että laivalta, joka nytkähteli\nankkuriketjussaan, oli näköala avoimelle merelle. Taivaanranta oli\nääretön, yksitoikkoinen ja ikävä; pienintäkään vaihtelua en löytänyt\nnäköpiiristä.\n\n-- Mitä sanot? uteli Peleg kääntyessäni. Mitä olet nähnyt?\n\n-- En juuri mitään, vastasin; vain vettä ja avaruutta. Tuntuu kuin\nolisi myrskynpuuska tulossa.\n\n-- Mitä sitten luulet näkeväsi matkallasi? Kuvitteletko tuntevasi\nparemmin maailmaa kierrettyäsi Kap Hornin? Etkö näe maailmaa yhtä hyvin\ntäältäkin käsin?\n\nOlin hiukan tolaltani. Mutta valaanpyyntiin oli minun joka tapauksessa\npäästävä. \"Pequod\" oli erinomainen laiva, ellei ollutkaan paras\nmahdollinen. Sanoin tämän Pelegille. Huomatessaan, että minulla oli\nvakavat aikomukset, ilmoitti hän olevansa valmis hyväksymään minut.\n\n-- Voithan lähteä allekirjoittamaan sopimusta, lisäsi hän, ohjasi minut\nalakannelle ja edelleen laivahyttiin.\n\nSiellä istui muutamalla palkilla merkillisen näköinen mies. Hän\noli kapteeni Bildad, joka Pelegin ohella omisti suurimman osuuden\nlaivassa. Toiset osakkaat olivat, kuten näissä satamissa yleensä,\nvanhoja koroillaaneläjiä, leskiä, orpoja ja rampoja merimiehiä. Joku\nomisti kansilaudan, toinen pari niittiä, joku taas osan vuorauspuusta.\nNantucketissa sijoitettiin rahat valaanpyyntilaivoihin aivan niinkuin\nsinä sijoitat rahasi hyvää korkoa vastaan valtion obligatioihin.\n\nBildad samoinkuin Peleg ja monet muut nantucketilaiset oli kveekari.\nSaaren asutti ensinnä tämä lahko ja aina tähän päivään asti ovat\nkveekarien omituisuudet säilyneet täällä melkein muuttumattomina. Eräät\nheistä ovat mitä uhkarohkeimpia merenkävijöitä ja valaanpyytäjiä; he\novat luonteeltaan sotaisia ja kostonhaluisia.\n\nHeillä on raamatulliset nimet, niinkuin tapa saarella vaatii ja lapsina\noppivat he juhlallisen \"thee\" ja \"thou\" -puhuttelun. [Thou, thee =\nsinä, sinua; poistettu käytännöstä. -- Suom.] Heidän vapaa, uskallusta\nkysyvä elämänsä kehittää ominaisuuksia, joita ei skandinavialaisen\nmerikuninkaan tai pakanallisen roomalaisenkaan tarvitsisi hävetä.\n\nKapteeni Bildad oli kuten Pelegkin hyvinvoipa valaanpyytäjä, jo\nlaakereilleen asettunut. Mutta toisin kuin kapteeni Peleg, joka viis\nveisasi niinsanotuista vakavista asioista, oli Bildad kasvatettu\nNantucketin ankarimpien kveekarien hengessä, kveekarien, joiden\nmaailmankatsomusta eivät mitkään maapallon nähtävyydet voineet\nhituistakaan muuttaa.\n\nVaikka kapteeni Bildad tässä kohden pysyikin järkkymättömänä, oli\nhän toisinaan muissa suhteissa epäjohdonmukainen. Hän oli vannonut,\nettei vuodattaisi pisaraakaan ihmisen verta, mutta kuitenkin oli\nhän pulputtanut kuiviin tonnimääriä Leviathanin hurmetta. En tiedä,\najatteliko hän elämänsä iltana koskaan näitä asioita -- ainakaan ei hän\nnäyttänyt niistä suuria välittävän. Ehkäpä hän, viisaasti kylläkin,\ntuumi, että arkinen maailma ja uskonto ovat eri asioita. Maailma maksaa\nosinkoja.\n\nVanha Bildad oli ollut ankara ja kova mies. Ankaruudesta puhui hänen\nulkomuotonsakin. Pitkä ja laiha hän oli, ja parraton. Vain leuassa\nliehui ohuita haivenia, jotka ahkerasta hieromisesta olivat käyneet\nyhtä nuhruisiksi kuin hänen leveälierisen hattunsa nukka.\n\nSellainen oli hirrellä istuva mies. Kannella oli niukasti tilaa ja\ntakinliepeitään säästääkseen istui vanha kapteeni nyt suorana kuin\nkynttilä kajuutassa. Hattu venyi hänen vieressään ja toisen säärensä\noli hän viskannut toisen yli. Takki oli napitettu leukaa myöten.\nKakkulain takaa oli katse suuntautunut paksuun kirjaan.\n\n-- Bildad, huudahti kapteeni Peleg. Jo kolmekymmentä vuotta olet\ntutkinut Pyhää kirjaa. Pitkällekö olet päässyt?\n\nVanha kapteeni oli ilmeisesti tottunut kumppaninsa maailmalliseen\njaaritteluun. Välittämättä Pelegin sanoista kohotti hän katseensa ja\nsilmäili, vilkaistuaan minuun, tutkivasti toveriaan.\n\n-- Hän sanoo haluavansa palvelukseemme! ilmoitti Peleg. Hän tahtoo\npäästä laivan mukaan.\n\n-- Todellako? virkkoi Bildad kolkolla äänellä, kääntyen minuun.\n\n-- Kyllä! vastasin minä.\n\n-- Mitä hänestä arvelet, Bildad? uteli Peleg.\n\n-- Menettelee! myönsi Bildad, mittaili minua katseellaan ja syventyi\ntaas arvokkaan näköisenä kirjaansa.\n\nHän oli omituisin vanha kveekari, minkä ikinä olen tavannut ja perin\ntoisenlainen kuin suurisuinen Peleg. Minä en vastannut hänelle mitään,\nkäännyin vain kannoillani.\n\nPeleg avasi lippaan ja otti sieltä esiin joitakin papereita, mustetta\nja kynän, asettuen sitten pienen pöydän ääreen. Mieleeni juolahti, että\nnyt oli jo aika tuumia niitä ehtoja, joilla palvelukseen sitoutuisin.\nTiesin, ettei valaanpyyntialuksilla maksettu palkkaa, vaan että se\nkorvattiin osuudella saaliista. Tiesin myös, etten keltanokkana voinut\nodottaa järin suurta osuutta, mutta kun samalla tiesin pystyväni\nohjaamaan laivaa ja kelpaavani vähän muuhunkin, en epäillyt, etteikö\nminulle luvattaisi ainakin kahdettasadattaseitsemättäkymmenettäviidettä\nosaa saaliista. Ja vaikka kahdessadasseitsemäskymmenesviides osa ei ole\npaljon, on se kuitenkin enemmän kuin ei mitään.\n\nTämä oli tietenkin perin hidas rikastumistapa, mutta minä en\nkuulukaan rikkautta havitteleviin. Olen täysin tyytyväinen, kun\nminulla vain on ruokaa ja katto pääni päällä. Arvelin, että\nkahdessadasseitsemäskymmenesviides osa olisi juuri kohtuullinen\nkorvaus, enkä olisi hämmästynyt, vaikka minulle olisi tarjottu\nkahdettasadattakin osaa, sillä minulla oli leveät hartiat.\n\nMutta sievästi otettiin minulta luulot pois. Jo maissa olin kuullut\npuhuttavan kapteeni Pelegistä ja hänen oikukkaasta toveristaan\nBildadista. Kun he olivat \"Pequodin\" pääosakkaita, saattoivat he\njärjestää aluksen asiat oman harkintansa mukaan. Nähdessäni vanhan\nBildadin tutkivan Raamattuaan kajuutassa en kuitenkaan olisi voinut\narvata, että juuri hänen sanansa ehkä painoivat eniten miehistöä\npestattaessa. Peleg nyhri mitä nyhri, yrittäen puukolla teroittaa\nkynäänsä. Bildad ei suonut meille katsettakaan, vaan luki tyynesti\nkirjaansa. \"Katsokaat, ettette kokoa maallisia aarteita, jotka koi syö\nja --\"\n\n-- No, kapteeni Peleg. Mitä tuumit? Paljonko tälle nuorelle miehelle\nannamme?\n\n-- Sen tiedät sinä parhaiten, vastasi Bildad haudantakaisella äänellä\nSeitsemässadasseitsemäskymmenesseitsemäs osa ei liene liikaa, vai mitä?\n\"Jotka koi syö ja ruoste raiskaa.\"\n\nUskomattoman vähän lupasi.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat? huudahti Peleg. Emmehän toki voi häntä kohdella\nniin julkeasti. Enemmän meidän täytyy antaa.\n\n-- Seitsemässadasseitsemäskymmenesseitsemäs osa, kertasi Bildad\njatkaen lukemistaan. \"Sillä missä teidän aarteenne on, siellä on myös\nsydämenne.\"\n\n-- Lupaan hänelle kolmannensadannen osan, sanoi Peleg. Kuuletko,\nBildad? Kolmannensadannen, kuuletko?\n\nBildad pani kirjansa ja kääntyi juhlallisesti toveriinsa.\n\n-- Kapteeni Peleg, sinulla on jalo sydän, mutta sinun on ajateltava\nvelvollisuuksiasi laivaa, leskiä, orpoja ja monia muita kohtaan. Jos me\npalkitsemme tämän nuorukaisen liian anteliaasti, riistämme leskiltä ja\norvoilta leivän. Seitsemässadasseitsemäskymmenesseitsemäs osa riittää,\nkapteeni Peleg!\n\n-- Bildad! karjui Peleg, ryntäsi pystyyn ja alkoi riehua kuin villitty.\nJos olisin näissä asioissa seurannut neuvojasi, olisi omallatunnollani\npaino, joka kykenisi upottamaan suurimmankin Kap Hornin kiertäneen\naluksen.\n\n-- Kapteeni Peleg, vastasi Bildad järkähtämättä, en tiedä uppoaisiko\nomatuntosi kymmenen tuumaa vaiko kymmenen jalkaa, tiedän vain, että yhä\nolet parantumaton syntinen. Pelkäänpä, että omatuntosi loppujen lopuksi\nsaa vuodon ja hukkuu helvetin syvimpään lätäkköön.\n\n-- Helvetin lätäkköön? Se on loukkaus! Sinä loukkaat minua suorastaan\ntörkeästi. On hävytöntä väittää kenenkään joutuvan helvettiin. Tuhat\ntulimmaista! Bildad, toistapas sanasi, niin syön pukin elävältä\nkarvoineen. Ulos täältä, sinä keuhkotautinen, tekopyhä muskettinaama.\nUlos!\n\nHän kiljui raivokkaasti ja näytti aikovan syöstä Bildadin kimppuun,\nmutta tämä väisti ihmeteltävän ketterästi.\n\nAluksen pääosakkaiden kiukkuinen riita sai minut niin tolaltani, että\nolin jo vähällä luopua aikomuksestani lähteä mukaan. Tein Bildadille\ntilaa, jotta hän pääsisi Pelegiä pakoon. Suureksi hämmästyksekseni\nistuutui vanha kapteeni kuitenkin aivan rauhallisesti palkilleen,\nosoittamatta pienintäkään halua paeta. Hän oli ilmeisesti tottunut\nPelegin tapoihin. Viimemainittukin tyyntyi vihdoin ja istuutui\nlauhkeana kuin lammas, vavisten yhä vielä kiihtymyksestä.\n\nTuokion kuluttua hän sanoi: -- Myrskynpuuska on painunut tyvenen\npuolelle, Bildad. Sinä olit aina niin taitava harppuuniseppä. Etköhän\nottaisi teroittaaksesi tätä kynää? Puukkoni on niin tylsä! Kas tuossa!\nKiitos, Bildad. No, nuori mies, nimesihän on Ismael? Käyhän tänne,\nIsmael! Tyydyt kai kolmanteensadanteen osaan?\n\n-- Kapteeni Peleg, sanoin, minulla on ystävä, joka myöskin haluaisi\nmukaan. Ottaisinko hänet huomenna myötäni?\n\n-- En pane vastaan. Tuo hänet tänne, niin katsotaan.\n\n-- Paljonko hän vaatii? marisi Bildad, kohottaen katseensa kirjastaan,\njohon hän oli uudelleen syventynyt.\n\n-- Älä huolehdi siitä, Bildad! sanoi Peleg. Onko hän perehtynyt\nvalaanpyyntiin? kysyi hän minulta.\n\n-- Hän on surmannut lukemattomia valaita, kapteeni Peleg.\n\n-- No, ota hänet mukaasi sitten!\n\nAllekirjoitettuani paperin menin matkoihini. Olin eittämättä käyttänyt\naamupäiväni hyvin.\n\nEn kuitenkaan ehtinyt pitkälle, ennenkuin mieleeni johtui, etten\nollut nähnyt päällikköäni ollenkaan. Usein sattuu kyllä, ettei\nkapteeni näyttäydykään, ennenkuin koko miehistö on koossa ja laiva\nlähtövalmiina. Valaanpyyntimatkat voivat venyä niin pitkiksi, etteivät\nniille lähteneet tapaa omaisiaan kuukausi- ja vuosimääriin. Olisin\nkuitenkin mieluusti silmännyt päällikköäni ennen lähtöämme ja senvuoksi\nkäännyin takaisin. Tiedustelin Pelegiltä, mistä voisin saada kapteeni\nAhabin käsiini.\n\n-- Mitä hänestä? Kaikki on kunnossa ja sinut on pestattu palvelukseen.\n\n-- Tahtoisin kernaasti nähdä hänet.\n\n-- Se tuskin käy päinsä. En tiedä, missä hän tällä hetkellä oleilee.\nEhkäpä hän on kotona. Kenties on hän sairas, vaikka ei siltä näytäkään.\nHän ei mielellään ole kanssani tekemisissä. Siitä päättelen, ettei\nhän kovin kaipaa nähdäkseen sinuakaan. Omituinen mies. Ainakin\neräitten mielestä. Hyvä mies muuten. Miellyt kyllä häneen aikanaan,\nÄlä ole yhtään huolissasi! Kapteeni Ahab on hieno mies, ehkeipä juuri\njumalaapelkääväinen, mutta yhtäkaikki moitteeton. Hän ei lörpöttele\nturhia, mutta milloin hän jotakin sanoo, on korvat pidettävä auki.\nSanon sinulle jo etukäteen: Ahab ei ole mikään jokapäiväinen ihminen.\nAhab on käynyt kouluja ja oleskellut ihmissyöjien parissa. Hän on\nnähnyt suurempia ihmeitä kuin meren ihmeet ovat. Hän on heristellyt\nkeihästään valaitakin voimakkaammille vastustajille. Mutta niinpä hän\nonkin Ahab, poikaseni, ja vanha Ahab oli niinkuin tiedät, kruunattu\nkuningas.\n\n-- Ja lisäksi sangen turmeltunut. Kun hän kuoli, latkivat koirat hänen\nvertaan.\n\n-- Tulehan tänne, kehoitti Peleg, singoten minuun peloittavan\nkatseen. Yritäpäs toistaa sanasi! Kapteeni Ahab ei ole itse valinnut\nnimeään. Sen antoi hänelle hänen äitinsä, joka oli leski ja kuoli\nAhabin ollessa kahdentoista kuukauden ikäinen. Vanha rouva Tistig\nGayheadissa arveli, että tuolla nimellä oli profeetallinen merkitys.\nKenties väittävät muutkin hupsut sitä. Mutta minä varoitan sinua. Se\non valhe! Tunnen kapteeni Ahabin sangen hyvin, purjehdittuani hänen\nmukanaan pursimiehenä. Tiedän, että hän on hyvä ihminen, ehkei juuri\nniin hurskas kuin Bildad, mutta siitä huolimatta oiva mies. Hän kyllä\nnoituukin toisinaan, jotakuinkin niinkuin minä, mutta hän on silti\nminua paljon parempi. Hän ei tosin ole koskaan ollut kovin iloinen\nja varsinkin senjälkeen kuin valas murskasi hänen säärensä on hän\nollut tuskastunut ja epätoivoinen, mutta luultavasti se siitä vielä\nkorjaantuu. Ja paina kertakaikkiaan mieleesi, nuori mies: on parempi\npurjehtia raskasmielisen mutta hyvän, kuin iloisen mutta silti huonon\nkapteenin alaisena. Herran haltuun -- äläkä tuomitse kapteeni Ahabia,\nvaikka hänellä sattumalta onkin epäonnistunut nimi. Hän on sitäpaitsi\nnaimisissa herttaisen tytön kanssa ja heillä on pieni lapsikin! Älä\nluule, että hän on toivottomasti hukassa. Ei, nuori mies, vaikka hän\nonkin onneton ja masentunut, on hänellä paljon hyviä ominaisuuksia.\n\nPoistuin syviin mietteisiin vaipuneena. Tunsin sääliväni kapteeni\nAhabia jollakin tavoin, vaikka en tiennyt, minkävuoksi. Ehkäpä syynä\noli tuo katkennut sääri. Tunsin myös kunnioittavani häntä, vaikka hänen\nsalaperäisyytensä kismittikin minua. Loppujen lopuksi unohdin hänet\nkuitenkin, sillä sain muuta ajattelemisen aihetta.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nKuljimme laituria pitkin kunnes tulimme alukselle. Queequeg kantoi\nvalaskeihästään ja kapteeni Peleg huikkasi meille möreällä äänellään\ntervehdyksen wigwamistaan. Hän huomautti, ettei ollut aavistanutkaan,\nettä kumppanini olisi villi ja ilmoitti, ettei kannibaaleja huolittu\nlaivaan ollenkaan, paitsi kenties, jos voisivat esittää todistuksia tai\nmuita tarpeellisia papereita.\n\n-- Mitä tarkoitatte, herra kapteeni? kysyin minä ja loikkasin laivaan,\njättäen toverini laiturille.\n\n-- Tarkoitan, että hänen on esitettävä paperinsa!\n\n-- Niin, säesti kapteeni Bildad ontolla äänellä, nostaen päänsä\nnäkyviin Pelegin takaa. Hänen on osoitettava, että hän on kääntynyt.\nPimeyden poika -- hän kääntyi Queequegiin -- kuulutko mihinkään\nkristilliseen seurakuntaan?\n\n-- Hän tunnustautuu ensimmäiseen Pyhien yhteyteen, vastasin minä.\nSivumennen sanoen kääntyvät monet nantucketilaisissa laivoissa\npalvelevat tatuoidut villit lopulta kristinuskoon.\n\n-- Pyhien yhteyteen? huusi Bildad. Mitä se merkitsee? Pitävätkö\nhe kokouksiaan Colemanin diakonisen deuteronomisen seurakunnan\nhuoneustossa?\n\nHän tarttui kakkuloihinsa, puhdisti niitä suurella, keltaisella\nnenäliinalla ja sijoitti ne jälleen nenälleen. Sitten hän kömpi esiin\nwigwamista ja nojautui hieman jäykästi kaiteeseen, silmäillen suopeasti\nQueequegia.\n\n-- Kauanko hän on heihin kuulunut? Tuskinpa vielä kovin kauan?\n\n-- Tuskin, arveli Pelegkin. Lieneekö edes kunnollisesti kastettu? Olisi\nainakin luullut hänen kirotun sinisten kasvojensa vähän vaalenneen.\n\n-- Onko totta, huudahti Bildad, että tämä filistealainen kuuluu\ndiakoniseen deuteronomiseen seurakuntaan? En ole koskaan häntä siellä\nnähnyt, vaikka itse käyn siellä joka päivä.\n\n-- En tiedä mitään diakonisista deuteronomisista seurakunnista, mutta\nsen tiedän, että Queequeg on syntynyt Pyhien yhteydessä. Queequeg on\nitse diakoni.\n\n-- Nuori mies, virkkoi Bildad totisena, sinä pidät minua pilkkanasi.\nSelitä, nuori heettiläinen. Mitä kirkkoa tarkoitat? Vastaa!\n\nOlin joutunut ahtaalle.\n\n-- Tarkoitan sitä apostolista kirkkoa, johon te ja minä, kapteeni Peleg\nja Queequeg, me kaikki, kuulumme. Suurta uskovaisten seurakuntaa, joka\naina on ollut olemassa, joka aina pysyy.\n\n-- Nuori mies! sanoi Peleg, astuen lähemmäksi, sopisit paremmin\nlähetyssaarnaajaksi kuin palvelukseen etumaston vaiheilla, Noin hyvää\nsaarnaa en ole aikaisemmin kuullut. Eipä itse isä Mapplekaan olisi\npystynyt sanomaan tuota etevämmin kuin sinä, ja kuitenkin on hän,\njos kukaan, asioista selvillä. Tulkaahan laivaan vain. Papereista ei\nenää puhettakaan. Sano Quohogille tai mikä hänen nimensä oli, että\nhänkin pääsee mukaan. Kas vain, hänellähän on keihäskin ja päälle\npäätteeksi hyvän näköinen. Kuulehan, Quohog tai mikä sinä olet, joko\nsinä aikaisemmin olet ollut valaanpyynnissä? Olisitkohan jo varemmin\ntappanut valaita?\n\nVastaamatta sanaakaan loikkasi Queequeg vallattomasti laivaan ja siitä\nedelleen valasveneeseen, taivutti vasenta polveaan sivulle, kohotti\nkeihäänsä ja huusi: -- Kapteeni nähdä ne pieni rasvasilmä tuolla\nvedessä? Nähdä, hah? Hyvä, kapteeni nyt luulla ne olla valaansilmiä. --\nHän tähtäsi tarkasti ja seuraavassa tuokiossa sinkosi harppuuni vanhan\nBildadin hatunlieriä hipaisten suoraan kannen yli keskelle kimaltelevaa\nrasvaläikkää.\n\n-- No! sanoi Queequeg kelaten keihäänsä takaisin. Te luulla se olla\nvalaskalan silmä, nyt valaskala olla kuollut.\n\n-- Joudu, Bildad, virkkoi Peleg, joka oli pahasti säikähtänyt ohi\nviuhuvaa keihästä, joudu laittamaan sopimuspaperit kuntoon. Meidän on\nvälttämättä saatava Hedgehoog, Quohog tarkoitan, yhteen valasveneistä.\nHei, Quohog, annamme sinulle yhdeksännenkymmenennen osan saaliista.\nNiin paljon ei vielä ainoakaan nantucketilainen valaankeihästäjä ole\nansainnut.\n\nMenimme kajuuttaan ja tuotapikaa oli Queequeg suureksi ilokseni\nliitetty samaan miehistöön, johon minäkin kuuluin.\n\nKun kaikista muodollisuuksista oli selvitty, kääntyi Peleg puoleeni\nsanoen: -- Quohog tuskin osaa kirjoittaa. Kuulehan Quohog, osaatko\nkirjoittaa nimesi, vai teetkö puumerkin?\n\nQueequeg ei joutunut hämilleen -- olihan hän palvellut\nvalaanpyyntilaivoissa aikaisemminkin -- vaan tarttui sulkakynään\nja riipusti käsivarteensa tatuoidun kuvion näköisen merkin väärin\nkirjoitetun nimensä alle seuraavaan tapaan:\n\n     Quohog\nhänen + puumerkkinsä.\n\nSillävälin tuijotti kapteeni Bildad totisena kumppaniani. Vihdoin hän\nnousi, tutki laajat taskunsa ja veti esiin joitakin papereita, m.m.\nlentolehtisen, jonka otsikosta saatoin lukea sanat \"Viimeinen tuomio\neli Niinkauan kuin vielä on aikaa.\"\n\nHän ojensi vihon Queequegille, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi\nvakavana häntä silmiin: -- Pimeyden poika, minun on täytettävä\nvelvollisuuteni sinua kohtaan, koska kerran laivan osakkaana tunnen\nolevani vastuussa miehistön sieluista. Pelkään sinun yhä palvelevan\nBaalia. Luovu Baalista ja hirmuisista lohikäärmeistä? Valmistaudu\nviimeiselle tuomiolle ja katso, ettet kulkuasi helvetin kuiluun ohjaa!\n\n-- Riittää, Bildad. Älä tärvele häntä, huusi Peleg. Hurskaista\nharppuunimiehistä ei ole meripojiksi.\n\n-- Peleg! moitti Bildad kohottaen kätensä. Me olemme läpäisseet monet\nvaarat. Sinä tiedät, mitä kuolemanpelko on. Miten voit lörpötellä noin\nkevytmielisesti? Sanohan, etkö ajatellut kuolemaa ja viimeistä tuomiota\nsilloin kuin kapteeni Ahabin kanssa matkustaessasi jouduit taifunin\nkynsiin Japanin lähistöllä?\n\n-- Onko mokomata kuultu? Peleg tunki kätensä syvälle taskuihinsa ja\nmarssi kojussa edestakaisin. Roskaa! Vielä siinä olisi pitänyt ehtiä\najatella kuolemaa ja viimeistä tuomiota, kun joka hetki pelkäsimme\nlaivan uppoavan. Ei meille sellaiseen ollut aikaa. Kaikki \"Pequodin\"\nkolme mastoa taittuivat hirveällä rytinällä ja meri lakaisi alusta\nperäkantta myöten. Ajattelimme elämää ja tiukasti sittenkin.\nAjattelimme, miten saisimme hätämastot pystyyn ja miten pääsisimme\nsatamaan. Sitä me ajattelimme!\n\nBildad ei puhunut enää mitään, napitti vain takkinsa ja saapasteli\nkannelle. Seurasimme hänen jäljessään. Hän pysähtyi muutamien purjetta\npaikkaavien miesten vaiheille, katseli heidän työtään ja kumartui\nsilloin tällöin ottamaan talteen tilkun tai rihmanpätkän, jotka muuten\nolisivat menneet hukkaan.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\n-- Oletteko ottaneet pestin? Tämän kysymyksen viskasi Queequegille ja\nminulle eräs muukalainen, meidän ollessamme poistumassa \"Pequodista\".\nMies pysähtyi eteemme ja osoitti paksulla etusormellaan alusta. Hän oli\nverrattain kehnoissa pukimissa, takki oli kulunut ja housut paikatut.\nKasvoissa huomasin rumia rokonarpia.\n\n-- Oletteko ottaneet pestin? kertasi hän.\n\n-- \"Pequodissako\"? kysyin minä ja koetin samalla tarkata hänen\nkasvojaan.\n\n-- \"Pequodissapa\" juuri, sanoi hän, nykäisi käsivartensa takaisin ja\ntuikkasi etusormensa pystyyn kuin pistimen ikään.\n\n-- Kyllä, sanoin. Olemme äsken allekirjoittaneet sopimuksen.\n\n-- Ettekö ollenkaan pelkää?\n\n-- Minkä vuoksi?\n\n-- Oh, eihän pelossa ole mitään pahaa, sanoi hän nopeasti. Olen\ntuntenut monta pelokasta poikaa, joiden arkuus on pelastanut heidät\nsuurista ikävyyksistä.\n\n-- Mitä te höpisette? kysyin minä.\n\n-- Hän on kyllä saanut osansa, sanoi muukalainen, pannen erikoisesti\npainoa hän-sanaan.\n\n-- Queequeg, tuumailin minä, lähtekäämme nyt. Tuo mies ei ole oikein\nselväpäinen. Hän puhuu ihmisistä, joista meillä ei ole aavistustakaan.\n\n-- Hetkinen vain, pidätti vieras. Ettekö tosiaan ole nähneet tuota\nvanhaa salamaa?\n\n-- Ketä te vanhalla salamalla tarkoitatte? utelin minä.\n\n-- Kapteeni Ahabia!\n\n-- Mitä? \"Pequodin\" päällikköäkö? Hänhän on sairas, mutta toipunee\nkyllä piakkoin.\n\n-- Toipunee piakkoin! virnisteli muukalainen. Katsokaapas tänne. Jos\nkapteeni toipuu, toipuu minun vasen käsivartenikin.\n\n-- Mitä te Ahabista tiedätte?\n\n-- Mitä teille on hänestä kerrottu?\n\n-- Tiedän vain, että hän on oiva valaanpyytäjä ja kunnon päällikkö.\n\n-- Aivan oikein. Mutta kiirettä saatte pitää täyttäessänne hänen\nkäskyjään. Arvatenkaan ei teillä ole tietoa siitä, että hän Kap Hornin\ntienoilla makasi kuolleena kolme päivää ja kolme yötä ja että hän\nSantassa alttarin edessä sai kokea hirveitä asioita. Ette kai myöskään\nole kuulleet, että hän on sylkenyt hopeamaljaan tai että hän viime\nmatkallaan kadotti toisen jalkansa?\n\n-- En käsitä, mitä te tarkoitatte, eikä sillä ole väliäkään. Minusta\ntuntuu kuin olisi yläpäässänne jotakin vikaa. Jos puhutte \"Pequodista\"\nja sen päälliköstä, niin tietäkää että minä olen täysin selvillä siitä,\nmiten kapteeni Ahab menetti toisen jalkansa.\n\n-- Tiedättekö tosiaankin kaiken?\n\n-- Jotakuinkin.\n\nSormi pystyssä ja katse luotuna \"Pequodiin\" viipyi tuo\nkerjäläispukuinen muukalainen edessämme miettivän ja huolestuneen\nnäköisenä. Yhtäkkiä hän kiivastui ja huudahti: -- Oletteko jo\nallekirjoittaneet palvelusitoumuksen? Jos olette, ei asia ole enää\nautettavissa. Mikä tapahtuu, se tapahtuu. Suojelkoon teitä taivas!\nHuomenna leikki alkaa. Olkoon Herra teidän kanssanne! Suokaa anteeksi,\nettä olen pidättänyt teitä.\n\n-- Jos teillä on jotakin tärkeätä sanottavaa, niin puhukaa suunne\npuhtaaksi. Mutta jos yritätte laskea typerää leikkiä kustannuksellamme,\nniin siitä ei tule kerrassaan mitään, sanoin minä.\n\n-- Hyvin sanottu, tuollaisesta puheesta minä pidän. Olette varmasti\npaikallanne tuossa laivassa. Toivotan teille hyvää huomenta, toverit!\n\n-- Meitä ette hämää, hyvä ystävä. Salaperäiseksi voi ken hyvänsä\nheittäytyä.\n\n-- Terve vain, pojat, terve!\n\n-- Tule, Queequeg, sanoin, jätetään tuo hupsu rauhaan. Tahtoisitteko\nkuitenkin sanoa nimenne...\n\n-- Elias.\n\nLähdimme liikkeelle, pohtien kuulemaamme. Tuskin olimme kuitenkaan\nkulkeneet sataakaan jaardia, ennenkuin minusta alkoi tuntua, että meitä\nseurattiin. Oliko Elias lähtenyt kulkemaan jäljessämme?\n\nEn hiiskunut Queequegille mitään, vaan astelin eteenpäin hänen\nrinnallaan. Kääntyisikö \"varjomme\" seuraavastakin kulmasta? Kyllä.\nTekikö hän meistä kenties pilkkaa? Hänen lörpöttelynsä alkoi herättää\nminussa hämärää pelkoa. Ajattelin kapteeni Ahabin murskattua säärtä,\nhopeamaljaa, rouva Tistigin ennustusta ja kapteeni Pelegin kertomusta.\nKun halusin päästä varmuuteen siitä, seurasiko Elias meitä todella,\nmenin Queequegin kanssa kadun poikki. Mutta Elias jatkoi matkaansa\nsuoraan eteenpäin luomatta meihin katsettakaan. Päästin helpotuksen\nhuokauksen ja ajattelin, että loppujen lopuksi olin ollut levoton ihan\nsuotta.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nPari päivää kului. \"Pequodia\" hommattiin kuumeisella kiireellä\nlähtökuntoon. Vanhoja purjeita parsittiin, uusia tuotiin, suuria\nkangaskääröjä kannettiin ja mahtavia köysikimppuja varustettiin\ntaklausta varten. Kapteeni Peleg tuskin kävi maissa ollenkaan. Hän\nistui vain wigwamissaan ja piti miehiä tarkasti silmällä. Bildad osti\nkaikki varustarpeet, ja miehet häärivät kölin kupeella ja köysistössä\notsa hiessä. Vielä samana päivänä, jona Queequeg allekirjoitti\npalvelussopimuksensa, saivat majataloissa asuvat miehet käskyn tuoda\nkirstunsa laivaan, sillä saattoi käydä niin, että meidän oli hyvinkin\npian laittauduttava vesille. Queequeg ja minä päätimme viettää\naikamme maissa niin pitkälle kuin suinkin. Turhaksi osoittautui\nkuitenkin tällainen hoppu. Laiva nytkähteli ankkuriköysissään vielä\nuseita päiviä. Oli vielä paljon tekemistä ja hankkimista, ennenkuin\npäästäisiin lähtemään.\n\nTaloudessa tarvitaan paljon ja monenlaista tavaraa; vuoteita,\nkattiloita, veitsiä, haarukoita, lapioita, pöytäliinoja, pihtejä ja\njos jonkinlaista muuta kamaa. Samoin on laita valaanpyyntimatkalla,\njoka voi venyä kolmenkin vuoden pituiseksi. Aavalla merellä ei ole\nkauppiaita, lääkäreitä, leipureita eikä pankkiireja. Kauppalaivat\novat siinä suhteessa paremmin varustetut. Satamiin on pitkä matka ja\nsenvuoksi täytyy valaanpyyntilaivassa olla kaikenlaista varavarustetta,\nvaraveneitä, vararaakoja, varataljoja ja varakeihäitä. Vain\nvarakapteeni ja varalaiva puuttuvat!\n\nKapteeni Bildadin sisar, laihahko, vanha nainen, mutta tarmokas ja\nhyväsydäminen, auttoi meitä tehokkaasti, pitäen huolta siitä, ettei\nlaivasta mitään puuttuisi, kun vesillelähdön aika tuli. Hän sai\nlempinimen \"Charity-täti\" [charity = ihmisrakkaus, armeliaisuus.\n-- Suom.], eikä suotta, sillä kaikkien mukavuudesta hän huolehti\nväsymättömän uutterasti.\n\nMyös Bildad ja Peleg hyörivät aamusta iltaan. Bildad hypisteli pitkää\ntavaraluetteloa ja kun hän huomasi jotakin puuttuvan, piirusti hän\nmerkin paperiinsa. Silloin tällöin pistäysi Peleg valasteltastaan\nkannelle, karjui käskyjä ruumassa ja köysistössä heiluville miehille\nja vetäytyi sitten takaisin haukkumasanoja mutisten. Tiedustelin tämän\ntästäkin kapteeni Ahabia, mutta minulle vastattiin vain, että hänen\ntoipumisensa edistyi hyvin ja että hän saattaisi ilmestyä laivaan minä\npäivänä hyvänsä. Tosin minua ei oikein miellyttänyt ajatus, etten\nehkä saisi nähdä päällikköäni, ennenkuin vasta merellä, mutta koetin\nkarkoittaa levottomuuteni ja vihdoinkin ilmoitettiin meille, että laiva\noli valmis lähtöön.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nKello lähenteli kuutta aamulla meidän kompuroidessamme laiturille. Oli\nvielä melko pimeä ja lisäksi peitti sumu näköalan.\n\n-- Tuolla liikuskelee joitakin matruuseja, ellen erehdy, sanoin\nQueequegille. Luullakseni nostetaan ankkuri jo auringon noustessa.\nTulehan!\n\n-- Seis! huusi joku takaapäin. Samalla laskeutui käsi olkapäälleni.\nEliashan siinä oli.\n\n-- Joko tuli lähtö?\n\n-- Pois käpälät! komensin minä.\n\n-- Mennä matkoihinsa! neuvoi Queequeg hartioitaan pudistellen.\n\n-- Tehän aiotte laivaan?\n\n-- Niin aiomme, sanoin minä. Mitä te täältä etsitte? Minusta tuntuu,\nmister Elias, kuin olisitte aikalailla hävytön.\n\n-- Taivas varjelkoon, en suinkaan! virkkoi Elias katsoen ihmeissään\nQueequegista minuun.\n\n-- Ystäväni ja minä olisimme teille sangen kiitollisia, jos menisitte\nmatkoihinne. Me aiomme lähteä Intian merelle ja Tyynelle merelle,\nemmekä halua myöhästyä laivasta.\n\n-- Hei, kuulkaahan! huusi Elias jälkeemme, kun lähdimme liikkeelle.\n\n-- Älä välitä hänestä, sanoin minä. Jatkakaamme matkaa, Queequeg.\n\nMutta Elias liittyi jälleen seuraamme ja laski kätensä, olkapäälleni:\n-- Ettekö äsken olleet näkevinänne eräitten miesten menevän tuohon\nlaivaan?\n\nHänen kysymyksensä kummastutti minua hieman ja sanoin: -- Kyllä.\nMinusta näytti kuin olisi sinne mennyt neljä tai viisi miestä. Mutta he\ntuntuivat jollakin merkillisellä tavalla haihtuvan usvaan.\n\n-- Tosiaankin, he haihtuivat, haihtuivat aivan tavattomassa määrässä,\ntuumi Elias. Toivotan teille hyvää huomenta!\n\nEmme kuitenkaan päässeet hänestä eroon, sillä tuokion kuluttua hän taas\nlähestyi meitä ja kosketti olkapäätäni. -- Yrittäkääpä löytää se tällä\nkertaa.\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Huomenta vain! Jälleen hän kääntyi lähteäksensä, mutta pysähtyi\nja huomautti: -- Tahdoin vain varoittaa teitä. Näkemiin, vaikka\nemme luultavasti tapaakaan toisiamme pitkiin aikoihin! Lausuttuaan\nnämä sekavat sanat painui hän vihdoinkin tiehensä jättäen meidät\nihmettelemään käytöstään.\n\nLaivassa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kajuuttain ovet olivat\nsisäpuolelta salvassa. Etukajuutan luukku oli kuitenkin avoinna. Kun\nnäimme valon pilkoittavan sieltä, menimme sisään ja tapasimme vanhan,\nrisaisen, verkanuttuun pukeutuneen taklaasityömiehen, joka makasi\npitkin pituuttaan kahdella kirstulla; hän oli vaipunut syvään uneen.\n\n-- Minnekähän ne matruusit, jotka äsken näimme, mahtoivat häipyä?\nihmettelin minä. Ilmeisesti ei Queequeg kuitenkaan ollut laiturilla\nollessaan heitä nähnyt, ja minäkin olisin kenties pitänyt heitä\nnäköharhana, ellei Elias olisi heistä huomauttanut. Minusta tuntui,\nettä meidän nyt oli parasta istuutua odottamaan ja kehoitin Queequegia\npainamaan puuta. Hän tunnusteli nukkuvan selänpäätä, ikäänkuin\nvarmistuakseen siitä, että se oli tarpeeksi pehmeä, ja valitsi sen\nsitten muitta mutkitta istuimekseen.\n\n-- Herran tähden, Queequeg, mitä sinä aiot tehdä? taivastelin minä.\n\n-- Hyvin hyvä istuin, vakuutti Queequeg. Ei lainkaan hänen kasvonsa\nkäydä hullusti. Meillä aina olla tällainen tapa.\n\n-- Sanotko tuota ruumiinosaa kasvoiksi? Sangen hienotunteista, mutta\nkuulehan, miten raskaasti hän hengittää. Nouse pois, Queequeg, sinä\nolet liian painava. Ykskaks käy _sinun_ kasvoillesi hullusti. Hän\nrusikoi sinut pahanpäiväisesti, jos herää.\n\nQueequeg totteli ja sytytti piippunsa. Minä kyyhöttelin nukkuvan miehen\ntoisella puolella. Ojentelimme vuorotellen piippua toisillemme hänen\nylitseen. Sillä välin kertoili Queequeg minulle siansaksallaan, ettei\nhänen kotimaassaan käytetty enempää tuoleja kuin sohviakaan. Kuninkaat\nja päälliköt harrastivat niiden asemesta alamaistensa pehmeimpiä\nruumiinosia ja huoneitten sisustuksen mukavuutta lisättiin usein\nkymmenkunnalla laiskalla miehellä, jotka sijoitettiin sinne tänne\npylväitten ympärille ja muihin sopiviin paikkoihin. Matkoilla olivat\ntällaiset liikkuvat istuimet varsin tervetulleita, etenkin jos oli\nlevättävä kosteissa rämeseuduissa.\n\nJutellessamme kävi nukkuva lopulta levottomaksi, vääntelehti kyljeltä\ntoiselle ja heräsi vihdoin. Hierottuaan silmiään hän kysyi: -- Ketä te\nolette?\n\n-- Pestin ottaneita, vastasin minä. Milloin laiva lähtee?\n\n-- Vai niin, te aiotte mukaan. Lähdemme tänään. Kapteeni tuli laivaan\neilen illalla.\n\n-- Kuka -- kapteeni Ahabko?\n\n-- Hänpä tietenkin.\n\nAioin jatkaa kyselemistäni, mutta samassa kuului kannelta melua.\n\n-- Hei, Starbuck on jo pystyssä, totesi taklaasityömies. Hän on\npursimies, siivo ja nuhteeton veikko. Minun täytyy lähteä. Hän nousi\nkannelle ja me hänen jäljessään.\n\nAurinko kohosi jo taivaanrannalle. Kaksin ja kolmisin alkoivat miehet\nilmestyä kannelle. Pian oli hyörinä täydessä käynnissä. Kapteeni Ahabia\nvain ei näkynyt. Hän pysytteli visusti suljettujen ovien takana.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nKun viimeinkin taklaasityömiehet olivat poistuneet, \"Pequod\" irroitettu\nlaiturista ja Charity-täti jättänyt aluksen, lahjoitettuaan langolleen\nStubbille yömyssyn ja stuertille vararaamatun, ilmestyivät kapteeni\nPeleg ja Bildad kajuutastaan ja Peleg sanoi ensimmäiselle upseerille:\n\n-- Oletko varma, Starbuck, että kaikki on kunnossa? Kapteeni Ahab on jo\nlähtövalmis. Puhuttelin häntä äsken. Kokoontukoot nyt kaikki tänne. Ja\nkiiruusti, hitto vieköön!\n\n-- Älä manaa, vaikka sinulla onkin kiire, Peleg, nuhteli kapteeni\nBildad. Jouduhan kuitenkin, Starbuck-ystävä, ja tee, niinkuin käsketty\non.\n\nMikä nyt oli hätänä? Joko lähdettiin? Peleg ja Bildad teiskaroivat\nperäkannella kuin laivanpäälliköt ainakin. Kapteeni Ahabia ei vieläkään\nnäkynyt. Sanottiin, että hän yhä viipyi hytissään. Häntä ei vielä\ntarvittu, vastahan nyt nostettiin ankkureita. Aluksen ohjaaminen\nmerelle oli luotsien asia.\n\nTällä haavaa ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella kapteeni Ahabia sen\nenempää. Kapteeni Peleg oli täydessä touhussa. Hän puheli ja jakeli\nkäskyjä sydämensä pohjasta.\n\n-- Peräkannelle, te nuoret pojat! huusi hän isonmaston juurella\nvetelehtiville miehille. -- Starbuck, aja heidät peräkannelle!\n\n-- Purkakaa teltta! oli seuraava käsky. Niinkuin jo mainitsin,\npystytettiin teltta vain maissaoloajaksi.\n\n-- Ankkurivintturille! Taivahan tasakäpälä! Irti! Miehistö säntäsi\nkiireen kaupalla puolapyörän ääreen.\n\nAnkkurin noustua asettuu luotsi tavallisesti keulapuolelle. Nyt nähtiin\nBildadin kiirehtivän keulalaidalle kurkkimaan, sillä hän ja Peleg\nluotsasivat aina itse satamasta ne laivat, joissa heillä oli osuus,\nsäästääkseen luotsirahat. Vähän väliä hän veisasi jotakin kaameaa\nvirttä innostuttaakseen muka vintturissa työskenteleviä miehiä, jotka\npuolestaan hoilasivat laulua Booble Alleyn tytöstä. Ja tämä tapahtui\nsiitä huolimatta, että Bildad joitakin päiviä aikaisemmin oli kieltänyt\nkaikkinaisten maallisten laulujen laulamisen ja vaikka Charity-täti oli\njoka miehelle antanut vihkosen Wattsin hartauskirjoituksia.\n\nSillävälin piti kapteeni Peleg silmällä peräkantta ja heilui\nedestakaisin kuin vimmattu. Pelkäsin hänen upottavan koko aluksen,\nennenkuin ankkuri ehtisi kuiville. Keskeytin työni hetkeksi ja neuvoin\nQueequegia tekemään samoin. Eikö ollut vaarallista lähteä tuollaisten\nluotsien kuljetettavaksi? Kauan en kuitenkaan ehtinyt asiaa pohtia,\nennenkuin jo sain takaapäin aika töytäyksen ja kun pyörähdin ympäri\nhuomasin kapteeni Pelegin vetävän jalkansa takaisin välittömästä\nläheisyydestäni. Olin saanut ensimmäisen potkuni.\n\n-- Noinko vintturia käsitellään kauppalaivoissa? karjui hän. Niska\nkyrmyyn ja työnnä, sinä pölkkypää! Työntäkää, joka mies, sanon minä.\nQuohag! Sinä punapartainen! Hei! Puskekaa, keltanokat! Pitäkää silmät\nauki!\n\nHän kierteli perävintturia ja käytti kainostelematta jalkaansa\ntehostaakseen työtä. Bildad veisasi tyynenä virttään.\n\nLopulta saatiin ankkurit ylös. Purjeet nostettiin ja alus liukui\nväljemmille vesille. Lyhyen talvipäivän kääntyessä iltaan olimme jo\nvaltamerellä, jonka jäätyvät kuohut pian pukivat laivamme kiiltävään\npanssariin. Pitkät valaanhampaat kannella kimalsivat kuun hohteessa\nja keulalaidasta riippui mahtavia jääpuikkoja, jotka muistuttivat\nnorsun hampaita. Bildad otti ensimmäisen vahdin ja kun laiva sukelsi\nvihertävään mereen, myrskytuuli alkoi ulvoa ja köysistö laulaa, silloin\nkuultiin selvästi Bildadin voimakas veisuu:\n\n    \"Vetten takana on vehmas maa.\n    Ah, kenpä virtaa vuolasta säikkyy?\n    Israel Jordanin luokse näin saa.\n    Toisella puolella Kanaan jo väikkyy.\"\n\nVihdoin päästiin niin syville vesille, että luotsit kävivät\ntarpeettomiksi. Suuri purjevene, joka oli seurannut laivaa, ohjasi\nnyt sen kylkeen. Kapteenit Peleg ja Bildad ryhtyivät heittämään\nhyvästiä. Heidän oli vaikea erota aluksesta, joka lähtisi pitkälle ja\nvaaralliselle matkalle ja johon oli kiinnitetty tuhansia työläästi\nansaittuja dollareita. Vanha Bildad-raukka seisoi kauan kahden\nvaiheilla kannella ja juoksi sitten takaisin kajuuttaan noustakseen\ntaas tovin kuluttua kannelle. Hän tuijotti merelle ja sitten etääntyvää\nmaata, vilkuili oikealle ja vasemmalle ja hypisteli mietteissään touvin\npätkää. Sitten hän kouraisi Pelegin kättä, kohotti laivalyhtyä ja\nkatsoi häntä lujasti silmiin.\n\nPeleg käyttäytyi tyynemmin, mutta vavahti kuitenkin lyhdynvalon osuessa\nhänen kasvoihinsa. Hänkin pistäytyi vähänväliä kajuutassa, mutta\nmalttoi lopulta mielensä ja sanoi toverilleen: -- Kapteeni Bildad,\nvanha kumppani, meidän on lähdettävä. Isoraaka takaisin! Irroittakaa\nvene. Varovasti vain! Tule, Bildad, vanha veikko! Jos sinulla on\njotakin sanomista, niin sano pian. Onnea matkalle, Starbuck, onnea,\nStubb, onnea, Flask! Näkemiin! Kolmen vuoden kuluttua tavataan ja\nsilloin odottaa teitä kutakin Nantucketissa höyryävä tervetuliaisateria!\n\n-- Jumala siunatkoon teitä, mutisi vanha Bildad. Toivoakseni suosii\nteitä kaunis ilma. Te tarvitsette kaikki auringonpaistetta, varsinkin\nkapteeni Ahab, jotta hän voisi liikkua keskuudessanne. Hoitakaa veneitä\nhyvin, keihästäjät! Seetripuun hinta on tänä vuonna noussut kolmella\nprosentilla. Älkää unohtako rukoilla. Purjeneulat ovat vihreässä\nkirstussa. Älkää tehkö suotta työtä sapattina. Muista kuudetta käskyä,\nFlask, kun saavutte saarille! Onnea matkallenne! Säästäkää voita ja\nkatsokaa, ettei juusto pääse pahenemaan, Se maksaa kaksikymmentä\nsenttiä naula ja -- --\n\n-- Tule nyt, Bildad, ja jätä juttusi! Peleg kiskoi toverin mukaansa ja\nmolemmat hyppäsivät veneeseen.\n\nLaiva ja purjevene erosivat. Niiden välillä huokui kostea, öinen tuuli.\nKirkuva lokki lensi ylitsemme. Kohotimme kolminkertaisen hurraahuudon\nja soluimme aavalle Atlantille.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\n\"Pequodin\" ylipursimiehenä toimi Starbuck, joka polveutui\nnantucketilaisesta kveekarisuvusta. Hän oli kookas ja vakava. Vaikka\nhän olikin syntynyt jääkylmällä rannikolla, kesti hän mainiosti kuumien\nseutujen helteen ja hänen ihonsa oli paksua kuin mäntti. Intiassakin\npysyi hänen verensä raikkaana kuin vientiolut. Kolmekymmentä\npaahtavaa kesää oli hän nähnyt ja ne olivat hänen ruumiistaan\nkuivanneet kaiken ylimääräisen lihan. Silti hän oli verraten pulskan\nnäköinen ja karaistunut sekä hellettä että pakkasta vastaan. Hän\ntoimi moitteettomasti kuin patenttikello, oleskelipa sitten missä\nvyöhykkeessä tahansa, ja hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että hän oli\nkokenut jos jotakin.\n\nOllakseen vain merimies oli hän koonnut tavattoman runsaan\ntietovaraston. Yksinäinen elämä aavoilla ulapoilla oli tehnyt hänet\ntaikauskoiseksi, mutta se oli älyyn eikä tietämättömyyteen pohjautuvaa\ntaikauskoa. Monesti sulattivat ulkonaiset merkit ja sisäiset\nounastukset jään hänen sielustaan, mutta helpoimmin se tapahtui\nsilloin kuin ajatukset palasivat kotiin jääneen vaimon ja lapsen\nluo. Sellaisina hetkinä hänen luontainen tunteettomuutensa tykkänään\nkaikkosi.\n\n-- En halua veneeseeni ainoatakaan miestä, joka ei pelkää valasta,\nsanoi hän usein.\n\nTällä hän ilmeisesti tarkoitti, että vain se, joka osaa arvioida vaaran\noikein, on rohkea, ja että uskalikko on paljon vaarallisempi toveri\nkuin pelkuri.\n\n-- Niin, niin, tuumi Stubb, toinen upseeri, Starbuck on koko\nvalaanpyytäjäin ammattikunnan huolellisin mies.\n\nStarbuck ei etsinyt vaaroja. Rohkeus oli hänen mielestään vain\nhyödyllinen ominaisuus, jonka piti olla olemassa siltä varalta, että\nvaara yllättäisi. Ehkäpä hän myös ajatteli, että rohkeus kuului\nniihin lukuisiin tarvikkeisiin, jotka valaanpyyntialuksessa olivat\nvälttämättömät, mutta joita silti piti käytellä säästäen.\n\nHänen mieleensä ei olisi koskaan juolahtanut laskea pyyntiveneitä\nvesille auringon mentyä mailleen. Yhtä vähän olisi hän ryhtynyt\nahdistamaan valasta, joka oli ehtinyt valmistautua taisteluun. Olen\nlähtenyt pyytämään valaita, ajatteli Starbuck, ansaitakseni leipäni,\nenkä suinkaan heittämään henkeäni, jotta ne voisivat elää. Starbuck\ntiesi, että sadat ihmiset saavat valaanpyynnissä surmansa. Niin oli\nkäynyt hänen oman isänsäkin. Vieläpä hänen veljensäkin murskatut luut\nlepäsivät jossakin valtameren pimeässä syvyydessä.\n\nMutta tällaisista muistoista ja taikauskostaan huolimatta oli Starbuck\nalati reippaalla tuulella. Kenties olivat hänen kärsimyksensä vain\njättäneet jonnekin hänen sisimpäänsä orastavan masennuksen, joka ajan\ntäytyttyä imisi tyhjiin uljuuden. Hänen uljuutensa näet oli sitä\nlaatua, joka ei jätä pelotonta ihmistä pulaan taistelussa merta,\nmyrskyjä ja valaita vastaan, mutta joka niinsanoakseni henkisten\nkauhujen yllättäessä kärsii haaksirikon, olipa kysymyksessä miten\nvoimakas mies hyvänsä.\n\nJos minun tässä tarinassa pitää kertoa Starbuck-paran urheuden\ntäydellisestä romahduksesta, kysyy se minulta ehkä enemmän rohkeutta\nkuin minulla on. Ihmissielun urheuden luhistuminen on peloittava asia.\nOlkootpa vain ihmiset roistoja, narreja ja rikollisia, joka tapauksessa\non ihminen ihanteellisessa mielessä niin jalo, ihmeellinen ja ylevä\nolento, että hänen kanssaihmistensä tulisi uhrata kalleimmatkin\nvaatteensa verhoamaan tahrat! Meissä piilee puhtoinen miehuus, joka jää\nkoskemattomaksi, vaikkapa myrskyt ja sairaus ruumista runtelevatkin.\nMutta tämä arvokkuus ei liity kuninkuuteen tai maalliseen mahtiin. Se\nei esiinny virkapuvussa, vaan siellä, missä käsi heiluttaa kuokkaa tai\niskee niittiä kiinni. Se arvokkuus on alkuisin Jumalasta!\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nStubb oli toinen pursimies. Hän oli kotoisin Cod-niemeltä.\nRiuska veikko, joka ei koskaan peljännyt, mutta joka ei myöskään\nollut tyhmänrohkea. Hän suhtautui koettelemuksiin tyynesti ja\nvaarallisimmallakin pyyntiretkellä käyttäytyi hän yhtä maltillisesti\nkuin vuodeksi palvelukseen sitoutunut nikkarinsälli. Virkkuna\nja hyväntuulisena ohjasi hän pyyntivenettään, aivan kuin olisi\nhengenvaarallinen yritys juhla-ateria ja soutajat kutsuvieraita.\nPäästyään valaan läheisyyteen käsitteli hän harppuuniaan yhtä varmasti\nja täsmällisesti kuin kattilanpaikkuri vasaraansa. Ja ratkaisun hetkenä\nlauloi hän vanhoja merimieslaulujaan merihirviön raivotessa. Kuolemaa\nhän tuskin ajatteli ollenkaan. Jos hän joskus runsaan aterian syötyään\nsattumalta joutui koskettelemaan sitäkin asiaa, suhtautui hän siihen\nkuin hyvä merimies, joka kuultuaan ylhäältä vartijan huudon heti on\nvalmis kapuamaan mastoon. Silloin vasta oli aika kiirehtiä, ei ennen.\n\nStubb ei suotta mieltään raskauttanut. Jokaisella on taakkansa\nkannettavanaan. Jos välistä ilmestyi solmu lankaan, palautti piippu\nhyvän tuulen. Lyhyt, musta nysä oli vain osa Stubbin naamasta niinkuin\nhänen nenänsäkin. Hän ei olisi voinut unohtaa piippuaan kajuuttaan\nparemmin kuin nenäänsäkään. Hänellä oli kokonainen läjä piippuja, jotka\naina olivat polttokunnossa ja ulottuvilla. Heti kajuuttaan kömmittyään\nalkoi hän poltella niitä, täyttäen aina loppuunpoltetun uudelleen. Kun\nStubb pukeutui, ei hän suinkaan aloittanut vetämällä housuja jalkaansa,\nvaan tuikkasi ensin piipun suuhunsa ja muisti vasta sitten vaatteet.\n\nKolmas upseeri aluksessamme oli Flask, kotoisin Vineyardin Tisburystä.\nHän oli vähänläntä, terve nuorukainen, vallan erikoisesti valaisiin\ninnostunut. Kuulosti siltä kuin olisivat jo suuret Leviathanit\naikoinaan loukanneet hänen esi-isiään, niin että hänen kunnia-asianaan\noli nujertaa noita otuksia, missä ikinä hän niitä tapasikin. Hän ei\nkunnioittanut niitä vähimmässäkään määrässä, vaan väitti, että valas\noli vain jättiläiskokoinen hiiri tai korkeintaan valtava ojamyyrä.\nSen tappaminen ei toki kysynyt muuta kuin hiukan aikaa ja vaivaa.\nTällainen hieman typerä pelottomuus lähenteli jo huimapäisyyttä. Flask\nnautti valaitten vainoamisesta, ja Kap Hornin kiertäminen kolme vuotta\nkestävällä matkalla oli hänestä suoranainen huvi.\n\nStarbuckilla, Stubbilla ja Flaskilla oli tärkeä tehtävä. He\nolivat \"Pequodin\" kolmen pyyntiveneen päälliköitä. Kun kapteeni\nAhab kokosi joukkonsa taisteluun valaita vastaan, toimivat he\nkomppanianpäällikköinä. Tämä valiokolmikko hoiteli kahakassa pitkiä\nkeihäitä, harppuuninlinkoojien tehdessä peitsimiesten virkaa.\n\nValaanpyynti muistuttaa ritariturnausta. Jokaisen upseerin rinnalla\nseisoo harppuunimies tai veneperämies, joka ojentaa hänelle uuden\nkeihään, jos ensimmäinen taittuu tai sivuuttaa maalin. Päällikön ja\naseenkantajan välillä vallitseekin senvuoksi läheinen suhde. On aivan\npaikallaan, että tässä lukijalle esittelemme \"Pequodin\" asepojat.\n\nEnsiksi mainittakoon Queequeg, jonka ylipursimies oli valinnut\napulaisekseen. Queequeg on kuitenkin jo entuudestaan tuttu, niin että\nhäntä ei ole tarvis tarkemmin kuvata.\n\nStubbin apulainen oli nimeltään Tashtego. Hän oli puhdasverinen\nintiaani Gay Headista, kuulusta punanahkojen kylästä, josta Nantucket\njo pitkät ajat oli saanut parhaat harppuuninkäyttäjänsä. Valaanpyytäjät\nnimittävätkin heitä tavallisesti gayheadilaisiksi. Tashtegolla oli\npitkä, ohut, sinertävänmusta tukka, ulkonevat poskiluut ja ympyriäiset,\nmustat silmät, joissa oli aivan tavaton kiilto. Hän oli ylpeän,\nsotaisan metsästäjäkansan jälkeläisiä, mutta sensijaan että hän\naikaisemmin oli väijynyt hirviä aarniometsissä, ajoi hän nyt takaa\nvalaita valtamerillä. Nähdessään hänen notkean, joustavan ruumiinsa,\nteki melkein mieli vanhojen puritaanien tavoin uskoa, että nämä villit\nintiaanit olivat ilmojen haltijain poikia.\n\nKolmas harppuunimies oli Daggoo, jättimäinen, pikimusta neekeri,\njoka käyttäytyi kuin jalopeura. Hänen korvissaan kiilui valtava\nkultarengaspari. Jo nuorena oli Daggoo antautunut valaanpyytäjien\npalvelukseen ja siitämisin oli hän käynyt vain Nantucketin ja villien\nsaarten satamissa. Laivanvarustajat eivät suuresti välittäneet siitä,\nmitä lajia ihmisiä laivoihinsa pestasivat. Daggookin oli suurimmalta\nosalta säilyttänyt villit tapansa ja liikkui kannella kuin kirahvi.\nHänen rinnallaan seistessään tunsi tavallisenmittainen mies väkisinkin\nmitättömyytensä. Oli kerrassaan merkillistä, että tämä uljas Ahasverus\noli joutunut juuri pikku Flaskin aseenkantajaksi, Flaskin, joka hänen\nrinnallaan näytti shakkinappulalta.\n\nMitä \"Pequodin\" miehistöön muuten tulee, niin huomautettakoon,\nettei ainoakaan niistä tuhansista miehistä, jotka palvelevat maston\netupuolella amerikalaisissa valaanpyyntilaivoissa, ole syntyjään\namerikalainen. Vain päällystö on amerikalaista. Asianlaita on\naivan sama Amerikan armeijassa, kauppalaivastossa, kanava- ja\nrautatierakennuksilla. Amerikalaiset huolehtivat aivoista, muu maailma\nlihasvoimasta.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nVaikka olimme olleet merellä jo useita päiviä, ei kapteeni Ahab\nsuvainnut näyttäytyä. Pursimiehet tuntuivat olevan laivan herroina.\nVain silloin kuin he yhtäkkiä ilmestyivät kajuutasta antamaan jonkun\njyrkän käskyn, saattoi ymmärtää, että he olivat korkeamman päällikön\nsijaisia. Diktaattori itse viipyi hytissään, missä häntä sai tavata\nainoastaan erikoisella luvalla.\n\nJoka kerta laskeutuessani vahdista kannelle silmäsin peräpuolelle,\nnäkyisikö siellä uusia kasvoja. Aavalla merellä muuttui jo alunperin\ntuntemani kärsimättömyys suorastaan kiukuksi. Elias-lurjuksen\npirulliset vihjaukset painoivat mieltäni. Mitään järjellistä syytä\npelkooni ei ilmeisesti ollut, mutta en voinut siitä vapautuakaan.\nKirjava, villi miehistömme oli levotonta sakkia ja vain upseerien\nnäkeminen tyynnytti minua hieman. Kaikki kolmehan olivat amerikalaisia,\nkotoisin Nantucketista, Vineyardista ja Kapista.\n\nLaiva oli lähtenyt satamasta jouluna. Ilma oli silloin purevan kylmää,\nmutta suuntamme oli etelään ja säälimätön talvi jäi yhä kauemmas\ntaaksemme. Tuuli oli suotuisa ja hyppelytti alustamme nopeasti\neteenpäin yli vellovien vesien.\n\nTulipa taas vuoroni nousta kannelle aamupäivävahtiin. Silmätessäni\nperäkeulan taholle tunsin hätkähtäväni. Kapteeni Ahab oli yhtäkkiä\nilmestynyt kannelle!\n\nSairaudesta ei hänessä voinut havaita jälkeäkään. Hän näytti mieheltä,\njoka oli pelastettu kidutuspaalusta vasta sitten kuin liekit olivat\njo ehtineet nuolla hänen koko ruumistaan tekemättä kuitenkaan mitään\nvahinkoa. Pitkä ja leveä vartalo oli kuin pronssista valettu ja\njotenkin toi hänen olemuksensa mieleen Cellinin \"Perseuksen\". Yli\nkasvojen kulkeva arpi jatkui aina niskaan asti ja katosi jonnekin\nvaatteitten alle. Hän oli kuin puu, jonka runkoon salama on iskenyt\nvahingoittamatta silti oksia, jotka edelleenkin työntävät ilmoille\nvihreitä lehtiä. Oli sangen vaikea päätellä, oliko arpi ollut hänellä\nsyntymästä asti. Tiedustellessani asiaa, kertoi minulle muudan vanha\nintiaani, että kapteeni Ahab oli jo täyttänyt neljännenkymmenennen\nikävuotensa arven ilmestyessä hänen kasvoihinsa. Se oli muisto\ntaistelusta aavalla merellä.\n\nAhab teki minuun valtavan vaikutuksen. Kauhistava arpi ja valkoinen\ntekojalka vielä tehostivat sitä. Vähäistä varemmin oli minulle\nkerrottu, että tuo tekojalka oli veistetty kaskelotin leukaluusta.\n\n-- Hän menetti toisen mastonsa Japanin lähistöllä, sanoi vanha Gay\nHead-intiaani. Aivan niinkuin laiva, joka myös menetti mastonsa, sai\nkapteenikin uuden, ennenkuin palasi kotiinsa. Hän ei kernaasti puhu\nsiitä asiasta.\n\nKapteeni Ahabin merkillinen liikkumistapa ei voinut olla herättämättä\nhuomiota. Joka puolelle peräkantta oli porattu lankkuihin reikiä,\nläpimitaltaan noin puoli tuumaa, ja tällaiseen reikään sovitti Ahab\npysähtyessään tekojalkansa. Pitkän tovin hän sitten seisoi ryhdikkäänä\ntuijottaen ylös alas keinuvan laidan yli etäisyyteen. Hänen katseensa\noli peloton ja luja, eikä hän puhunut meille sanaakaan. Upseerit eivät\nmyöskään puhuneet hänestä, vaikka heidän vähäisimmätkin liikkeensä ja\nkasvojenilmeensä selvästi ilmaisivat päällikön tuijotuksen tuntuvan\nkiusalliselta. Synkkänä ja kuvaamattoman murheellisena seisoi Ahab\npaikallaan, yksinäisenä ja arvokkaana kuin kuningas.\n\nHänen ensi vierailunsa ulkoilmassa ei kestänyt kauan, vaan hän\nvetäytyi taas pian valtakuntaansa. Mutta tämän jälkeen näyttäytyi hän\nmiehistölleen joka päivä. Joko seisoskeli hän liikkumatta paikallaan\nperäkannella tai istui valaanluusta tehdyllä jakkaralla. Toisinaan\nasteli hän raskaasti edestakaisin. Mitä seesteisemmäksi ilma muuttui,\nsitä yksinäisemmäksi kävi Ahab, mutta entistä kauemmin hän alkoi viipyä\nulkosalla. Sillä, mitä hän teki tai mitä hän sanoi, ei kuitenkaan\nnäyttänyt olevan mitään erikoista merkitystä. \"Pequod\" ei ollut vielä\naloittanut varsinaista risteilyä. Upseerit pitivät huolta melkein\nkaikista pyyntivalmisteluista. Kapteeni Ahabilla ei siis ollut mitään\ntekemistä, eikä hänen niinollen tarvinnut antaa mitään määräyksiä.\nMutta synkät pilvet viipyivät hänen otsallaan, niinkuin ne aina\nviipyvät korkeimpien huippujen vaiheilla.\n\nLämpimämmät, tyynemmät ilmat alkoivat kuitenkin lopulta tehdä\ntehtävänsä ja kapteenin raskasmielisyys alkoi vähin erin häipyä. Kun\nhuhti- ja toukokuu punaposkisten tyttösten tavoin tanssivat talviseen\nmetsään, työntävät vanhat, vasamain runtomat tammet vihreitä lehtiä\nilmoille, toivottaakseen ne tervetulleiksi. Samalla tavalla saivat\nvienot tuulet vihdoin kapteeni Ahabiinkin uutta eloa. Hänen katseensa\nkirkastui ja silloin tällöin karehti hymykin hänen huulillaan.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nKului muutama päivä. Jää ja jäävuoret jäivät taakse. Quiton kuulas\nkevät ympäröi \"Pequodin\", ja viileät kirkkaat, tuoksuvat päivät olivat\nkuin kristallimaljoja, täynnä persialaista sorbetia, ruusuntuoksuista\nlumivettä. Tähtikirkkaat, ihmeelliset yöt olivat jalokivikoristeisia,\nsamettipukuisia naisia, jotka ylpeinä ja yksinäisinä odottivat\nkaukaisia ritareitaan, seikkailuihin lähteneitä kultakypäräisiä\naurinkoja. Mutta ihana sää ei vaikuttanut yksin ulkomaailmaan; se\nantoi sielullekin uusia voimia. Ja varsin selvästi sen vaikutus ilmeni\nkapteeni Ahabissa.\n\nMitä vanhemmaksi ihminen käy, sitä vaikeampi on hänen saada unta. Mitä\nkauemmin elää, sitä vähemmän joutuu tuon kuolonkaltaisen tilan kanssa\ntekemisiin. Vanhat halliparrat useimmin jättävät yötelansa noustakseen\nyön viittaan verhoutuneelle kannelle. Niin oli Ahabinkin laita. Hän\npysytteli yhä kauemmin ulkoilmassa. Ja nyt hän mieluummin ohjasi\nkulkunsa laivahyttiin kuin kajuuttaansa. -- Tuntuu melkein siltä kuin\nsaapastelisi omaan hautaansa, jos laskeutuu tuohon pimeään reikään,\nmutisi hän itsekseen.\n\nKun yövahti vaihtui, painui kannella oleva miehistö makuulle, ja\nlevänneet astuivat heidän tilalleen. Ja jos etukannella touvi oli\nsiirrettävä tieltä, ei sitä viskattu huolimattomasti sivuun, niinkuin\ntehtiin päivisin, vaan se laskettiin varovaisesti ja äänettömästi\npaikalleen, ettei nukkuvien uni häiriintyisi. Äänettömänä istui\nperämieskin kajuutanaukkoa tuijottaen, kunnes kapteeni sukeltausi\nnäkyviin ja hoippui kannelle tukien itseään kaiteeseen, jottei jättäisi\nliian paljon ruumiinpainostaan halpautuneen säärensä varaan. Täytyy\nmyöntää, että hän osasi olla inhimillinenkin. Sellaisina hetkinä hän\nei välittänyt peräkannen tarkastamisesta. Useimmiten muuttuivat hänen\nraskaat askeleensa painajaisuniksi, jotka häiritsivät uupuneitten\nupseerien lepoa. Synkkämielisyydessään hän ei itse tällaisia asioita\nhuomannut. Kerran hänen mitellessään kantta peräkeulasta isollemastolle\nja takaisin, kiipesi Stubb hytistään ja huomautti ajattelemattomasti\nja hieman ivallisesti, ettei kellään ollut mitään kapteeni Ahabin\nyöllistä kävelyä vastaan, mutta että askeleita saattaisi helposti\nhiukan vaimentaa. Samalla hän epäröiden osoitti purkaantunutta\nhamppuköydenpätkää ehdottaen, että kapteeni käärisi hampunnöyhtää\ntekojalkansa ympärille. Huonostipa tunsit päällikkösi, Stubb!\n\n-- Olenko minä mikään tykinluoti, Stubb? kysyi Ahab. Hoida itse omat\nasiasi! Häviä koloosi! Siellä voit täyttää peitteesi pumpulilla niin\npaksulta kuin ikinä tahdot. Tiehesi, koira!\n\nVanhan miehen kiukku saattoi Stubbin aivan sanattomaksi, mutta vain\nsiunaaman ajaksi. Sitten hän kiivaasti huudahti: -- En ole tottunut\ntuollaisiin nimityksiin, kapteeni!\n\n-- Tiehesi! sähisi Ahab purren hammasta ja kääntäen selkänsä,\nvoidakseen hillitä suuttumustaan.\n\n-- Tähän saakka ei minua vielä ole uskallettu sanoa koiraksi, virkkoi\nStubb rohkeammin.\n\n-- Suvaitse sitten kuulla, että sinä olet apina, muuli ja aasi. Painu\nhiiteen!\n\nKapteeni Ahab lähestyi häntä niin uhkaavan näköisenä, että hän melkein\ntahtomattaan peräytyi pari askelta.\n\n-- Olen minä toisille riittänyt tähän asti, mutisi Stubb itsekseen,\nkömpiessään takaisin kajuuttaan. Hei! Enpä tiedä, pitäisikö minun ehkä\nkavuta takaisin kannelle ja iskeä häntä vasten kuonoa, vai pitäisikö\nminun kenties langeta polvilleni hänen eteensä ja pyytää häneltä\nanteeksi. Ensi kertaa sen tempun tekisin. Totisesti, katselipa häntä\nmiltä puolelta hyvänsä, on hän merkillisin vanha köntys, minkä koskaan\nolen tavannut. Eikös vain hänen katseensa suorastaan salamoinut hänen\ntuijottaessaan minua? Kenties hän loppujen lopuksi on hullu. Jotakin\nhänessä on hieman vinossa, siitä ei pääse mihinkään. Vuoteessaan\nhän pysyy vain kolme tuntia, eikä silloinkaan nuku. Stuerttikin,\ntuo kanalja, sanoi että hänen lakanansa aina ovat rypistyneet\npahanpäiväisesti, peite on sekavana myttynä ja pielukset niin kuumat,\nkuin olisivat ne olleet uunissa. Täydellinen arvoitus, koko mies!\nTahtoisinpa vain tietää, miksi hän joka yö, niinkuin stuertti väittää,\nkäy köliruumassa ja mitä hän sieltä luulee löytävänsä. Omituista!\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nStubbin poistuttua viipyi kapteeni Ahab vielä tovin kaiteen\nääressä. Sitten kutsui hän luokseen matruusin ja käski tämän noutaa\nkapteeninhytistä piipun ja valaanluujakkaran. Hän sytytti piippunsa\nkompassihuoneen lampusta ja sijoitti jakkaran tuulen puolelle, istuutui\nja alkoi vedellä haikuja.\n\nVanhat kirjat kertovat, että tanskalaisten merenkulkijakuninkaitten\nvaltaistuimet muinoin tehtiin valaanluusta. Istuessaan jakkarallaan\nnäytti Ahab tosiaan kuninkaalta! Hän istui kuin kaani teltassaan tai\nkuin meren valtias kalliollaan, tämä Leviathanien herra. Kului muutama\nhetki. Paksu savu tupruili hänen suustaan ja peitti hänen kasvonsa kuin\npilven taakse. -- Mikä hätänä? mutisi hän lopulta itsekseen ja otti\npiipun suustaan. Tupakka ei maistukaan enää! Piippu-kultani! Jo käy\nminun nyt hullusti, kun ei sinustakaan enää ole apua. Tässä minä nyt\njo olen pitkän rupeaman itseäni kiusannut ja poltellut vasten tuulta,\nhuomaamatta mitään. Vasten tuulta, niin, ja lisäksi niin kiihkeästi\nkuin olisin viimeisiä hengenvetojaan haukkova valas. Mikä ihme minun\npiippuani vaivaa? Senhän pitäisi rauhoittaa minua, saada minut hyvälle\ntuulelle, tupruttaa kevyitä, valkeita pilviä kasvoilleni. Jätän koko\npolttamisen -- --\n\nHän viskasi piipun mereen. Se sihahti pudotessaan kuohuihin ja upposi\naluksen kiitäessä eteenpäin. Horjuvin askelin astui Ahab kannen yli,\nhattu takaraivolla.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nOn päivällisaika. Nuori stuertti näyttää kalpeat kasvonsa\nkajuutanaukosta ja ilmoittaa herralleen ja mestarilleen että\npäivällinen on valmis. Herra istuu veneessä suojan puolella. Hän\non juuri suorittanut aurinkomittauksen ja laskee paraikaa leveyttä\nsileällä taululla. Ilmeisestikään hän ei kuule pojan ilmoitusta,\nmutta tarttuu kuitenkin lopulta vantteihin ja laskeutuu kannelle.\nVälinpitämättömällä ja epäystävällisellä äänellä hän huutaa: --\nSyömään, Starbuck! Sitten hän katoaa hyttiin.\n\nKun sulttaanin askeleet ovat häipyneet kuulumattomiin ja Starbuck,\nhänen emiirinsä, arvelee päällikön ehtineen istuutua, havahtuu hän\nhorteestaan, kävelee pari kertaa edestakaisin, vilkaisee kompassia ja\nsanoo verrattain ystävällisesti: -- Syömään, Stubb!\n\nToinen emiiri laskeutuu laiskasti köysistöstä, tempoo prässiä\nvakuuttautuakseen siitä, että kaikki on kunnossa ja seuraa toveriaan,\nhuudettuaan ensin: -- Syömään, Flask!\n\nKolmas emiiri, joka nyt on jäänyt yksikseen peräkannelle, huokaisee\nhelpotuksesta, heilauttaa suopeasti kättään joka taholle, survaisee\nkengät jaloistaan ja puhaltaa kimeän vihellyksen pillistään.\nSitten ripustaa hän lakkinsa ristimärssyyn ja maleksii alas. Mutta\nennenkuin hän astuu kajuuttaan, pysähtyy hän hetkiseksi ja järjestää\nkasvonpiirteitään. Ja nöyränä kuin orja lähestyy tavallisesti niin\niloinen ja reipas pikku Flask pöytää, jossa isäntänä on kuningas Ahab.\n\nMerimiehillä on monia omituisia tapoja. Kannella he saattavat\nkäyttäytyä ryhdikkäästi, jopa uhmaavastikin, päällikköään kohtaan,\nmutta voitte veikata kymmenen yhtä vastaan, että he kajuutassa\nesiintyvät sangen nöyrästi istuutuessaan pitkän ruokapöydän ääreen.\nMerkillinen ja monasti huvittava juttu.\n\nKapteeni Ahab istui valaanluu-upotuksin koristetun pöydän päässä\nmykkänä kuin merileijona koralliriutalla. Sotaiset, nuoret upseerit\nolivat asettuneet pitkille sivuille ja odottivat syvän kunnioituksen\nvallassa aterian aloittamista. He olivat kuin pienet lapset\nseuratessaan katseillaan tarkasti veitsen liikkeitä Ahabin leikatessa\nlihaa. Starbuck ojensi lautasensa, jolle päällikkö nosti lihakimpaleen\nja senjälkeen sai Stubb möykkynsä. He söivät ääneti, melkeinpä hartaan\nnäköisinä, ja vaikka keskustelu ei ollutkaan tyyten kiellettyä,\nkäyttäytyi Ahab itse kuin olisi hän ollut umpikuuro.\n\nPikku Flaskilla oli vähiten sanomista. Hän oli tämän totisen perheen\nnuorin ja sai tyytyä suolatun naudanlihapaistin luihin. Älkää\nluulkokaan, että Flask olisi saanut ottaa ruokaa lautaselleen.\nSellainen teko olisi ollut yhtä rikollinen kuin törkeä varkaus. Jos hän\naterian aikana olisi ojentanut kätensä siirtääkseen ruokaa eteensä, ei\nhän enää olisi voinut pitää päätään pystyssä kunniallisten ihmisten\nkeskuudessa. Ja kuitenkaan Ahab tuskin olisi mitään huomannut, vaikka\nFlask olisikin ottanut itse ruokaa lautaselleen. Voihin ei Flask\nkoskaan rohjennut koskeakaan.\n\nFlask istuutui viimeisenä pöydän ääreen, mutta ensimmäisenä oli hänen\nnoustava. Näin jäi hänelle aterioimiseen varsin niukalti aikaa.\nStarbuck ja Stubb saattoivat levätäkin hieman aterian jälkeen. Jos\nStubbille ei sattumalta ruoka maistunut ja hän senvuoksi lopetti\nsyöntinsä lyhyeen, ehti Flask tuskin saada mitään suuhunsa. Ei käynyt\npäinsä, että Stubb poistui kajuutasta ennen Flaskia.\n\nVasta upseeriksi kohottuaan sai Flask tositeossa tuntea, mitä\nnälkä on. Hän sai syödä, mutta ei kyllikseen, ja alituinen nälkä\noli hänen seuralaisenaan matkoilla. Rauhan ja levon, tuumi Flask,\non vatsani aikoja sitten unohtanut. Olen upseeri, mutta söisin\ntotisesti mielelläni vielä joskus etukajuutassa oikein kunnollisen\npaistinkimpaleen, niinkuin maston etupuolella palvellessani tein. Tämän\ntästä ylennyksestä sitten hyötyy.\n\nAhab ja hänen upseerinsa muodostivat n.s. ensimmäisen pöytäkunnan. Kun\nhe olivat syöneet, puhdistettiin purjekankainen pöytäliina nopeasti\nja sitten kävivät harppuunimiehet aterialle. Näiden nuorukaisten\nvapaus muodosti merkillisen vastakohdan sille pakolle ja kurille,\njonka alaisina upseerit istuivat ruokapöydän ääressä. Päällystö tuskin\nuskalsi kunnolla pureksia ruokaansa, kun sensijaan harppuunimiehet\nmatustelivat sydämensä pohjasta. He tunsivat voivansa kuin lordit.\nHe täyttivät maarunsa kuin olisivat ne olleet lastaavia laivoja.\nQueequegilla ja Tashtegolla oli niin mainio ruokahalu, että kalpea\nstuertti sai kantaa heidän eteensä toisen mahtavan paistin toisensa\njälkeen. Kerran oli Daggoon pakko muistuttaa edeskäyvälle hänen\nvelvollisuuksistaan. Neekeri tarttui vapisevaa nuorukaista rinnuksista\nröykyttäen hänen päätään tyhjää tynnyriä vastaan. Samalla Tashtego\nheilutti veistään laajassa ympyrässä, uhaten muka nylkeä pojalta\npäänahan. Poika säikähti pahoin, eikäpä tuollaisen maitonaaman, joka\nlähinnä muistutti konkurssintehnyttä leipuria tai sairaanhoitajatarta,\nsäikäyttämiseen paljon tarvittukaan. Ikänsä kaiken eli hän alituisessa\npelossa.\n\nQueequeg istui vastapäätä ja piti syömisessä hyvin puolensa. Daggoo\nkyykki lattialla, sillä kajuutta oli liian matala hänen valtavalle\nruholleen. Hänen liikkuessaan tutisi ahdas hytti aivan kuin olisi\nafrikalainen norsu siinä tallustellut.\n\nSiitä huolimatta söi tuo jättimäinen neekeri varsin vähän. Tuntui\nmiltei uskomattomalta, että niin niukka ravintomäärä saattoi pitää\nhänen kokoistaan olentoa hengissä. Ilmaa hän sensijaan tarvitsi paljon.\nSuurilla sieraimillaan veti hän ilmaa keuhkoihinsa syvään ja hartaasti.\nJättiläistä ei elätetä lihalla ja leivällä.\n\nQueequeg maiskutti syödessään huuliaan villien tapaan, niin että\nedeskäypä-parka väristen pelkäsi intiaanin iskevän hampaansa hänen\nomiin laihoihin käsivarsiinsa. Ja kun Tashtego vaati, että stuertin oli\ntultava katsomaan hänen temppujaan, oli nuori mies pyörtyä ja pudottaa\nastiat lattiaan. Harppuunimiehillä oli aina kovasin taskussa ja välistä\npisti heidän päähänsä ryhtyä ruokaillessaan hiomaan pöytäveitsiä\nniin tarmokkaasti, että kokkipoika joutui ihan suunniltaan. Niin,\nniin, poikaraukka! Ei ole helppo olla valkoihoisena viinurina, kun on\npalveltava ihmissyöjiä! Kilpi olisi silloin paljon paremmin paikallaan\nkuin käsivarrelle laskostettu lautasliina.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nHyvän sään edelleenkin vallitessa jatkui matka, ja nyt tuli\nminunkin vuoroni joutua mastoon vahtiin. Useimmissa amerikalaisissa\nvalaanpyyntialuksissa on tapana heti laivan lähdettyä satamasta määrätä\ntähystäjät. Vaikka aluksella olisi viidenkymmenentuhannen penikulman\nmatka määräpaikkaansa ja vaikka matka kestäisi viisi vuotta, pysyy\nvahti mastossa alusta loppuun. Aina siihen asti kuin kotisataman\nkirkontornit alkavat näkyä, toivotaan, että vielä yksi valas saataisiin\ntapetuksi.\n\nKaikki kolme mastonhuippua pidetään miehitettyinä auringon noususta\nsen laskuun. Aina kahden tunnin kuluttua vaihtuu vahti. Kuumassa\nvyöhykkeessä tuntuu mastossa keikkuminen melkeinpä nautinnolta, ja\nuneksivalla luonteella varustettu ihminen saattaisi viipyä tuolla\nkorkeudessa tuntikaupalla. Jos valaanpyyntialus viipyy kolme neljä\nvuotta troopillisilla merillä, joutuu kukin mies olemaan yhteensä\nmonta kuukautta mastossa. Vahinko vain, ettei tämä olinpaikka ole\nhiukan mukavampi. Mastonhuipussa ei ole niin helppo laiskotella kuin\nvuoteessa, riippumatossa, vahtikojussa, kuskipukilla tai jossakin\nmuussa tämäntapaisessa pikku paikassa, jonne ihmiset toisinaan\ntuokioksi vetäytyvät. Mastonhuipussa istutaan tavallisesti kahdella\nyhdensuuntaisella riu'ulla. Alussa tuntuu siltä kuin istuisi kahden\nterävän sarven nenässä. Kun ilma on kylmä, saa suojakseen viitan. Mutta\npaksuinkaan viitta ei sanottavasti lämmitä.\n\nVahinko, ettei Etelämeren valaanpyyntialusten mastoissa ole samanlaisia\npieniä suojuksia, n.k. kaarneenpesiä, kuin Grönlanninlaivoissa. Ne\nvarjelevat mainiosti tähystäjiä kylmiltä viimoilta. Eräässä kapteeni\nSleetin kirjoittamassa kertomuksessa mainitaan, että kaikki hänen\nlaivansa tähystäjät oleilivat tällaisissa kaarneenpesissä, jotka olivat\nsuuren tynnyrin muotoisia. Tämä tynnyri on yläpäästä avonainen ja sen\nlaidassa on siirrettävä varjostin, jonka taakse myrskyn sattuessa voi\npiilottaa päänsä. Tynnyriin päästään laskuluukun kautta.\n\nNiin, meillä Etelämeren valaanpyytäjillä ei ole kapteeni Sleetin ja\nhänen Grönlanninmatkaajiensa mukavuuksia, mutta sensijaan on meidän\nmeremme paljon houkuttelevampi ja kauniimpi kuin napameri pohjoisessa.\nLähtiessäni tehtäviäni suorittamaan, kapusin hitaasti köysistöön ja\nlepäilin välillä, jutellen kannella olevien kanssa, kunnes jatkoin\nmatkaani, nostin sääreni raa'an yli ja nautin näköalasta, jatkaakseni\ntaas tuokion kuluttua kiipeämistäni korkeuksiin.\n\nOllakseni rehellinen on minun tunnustaminen, että olin perin kehno\nvartija. Miten saattaisikaan ihminen, joka niinkuin minä alituisesti\nhautoo iäisyyskysymyksiä, täyttää vaarinpitovelvollisuutensa\nhuolellisesti. En jaksanut joka hetki muistaa, että minun oli pidettävä\nsilmällä säätä ja annettava tuontuostakin ilmoitus tilanteesta.\n\nSallikaa minun tässä antaa teille pieni neuvo, Nantucketin\nlaivanomistajat! Älkää ottako pyyntialuksiinne nuoria miehiä, joilla\non syvälle painuneet silmät ja ohuet kulmakarvat! He vaipuvat vain\nhedelmättömään mietiskelyyn ja kun he tarjoutuvat palvelukseenne, on\nheillä mielessä Phaidon, eikä suinkaan laivareitti. Varokaa sellaisia\nnuorukaisia! Ei pidä lähteä tappamaan valaita, ellei ole koskaan\naikaisemmin niitä nähnyt. Joku tuollainen nuori Plato saattaisi\nmatkustaa kymmenen kertaa maapallon ympäri rikastuttamatta teitä\nhituistakaan. Varsinkin näinä aikoina on tällainen varoitus varsin\npaikallaan. Nykyäänhän antautuu jokainen porvarillista ammattia\nvihaava, romanttinen ja surumielinen nuori mies valaanpyyntiin,\netsiäkseen tyydytystä tervasta ja traanista!\n\n-- Kuulehan, sinä apina, sanoi kerran muudan valaankeihästäjä\ntällaiselle nuorukaiselle. Kolme vuotta olemme jo meriä risteilleet,\netkä vielä ole saanut ainuttakaan valasta näkyviisi. Sinun ollessasi\nvahdissa käyvät valaat yhtä vaikeasti löydettäviksi kuin neulannupit!\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nLopetettuaan aamiaisen meni Ahab tapansa mukaan käsinuoran yli\nkannelle. Tähän aikaan päivästä lähtevät useimmat kapteenit pienelle\nkävelylle aivan niinkuin tilanomistajatkin ateriansa päätettyään\nkernaasti jaloittelevat hiukan puutarhassaan.\n\nAhabin raskaat askeleet tunnettiin. Tekojalka kalahti lankkuihin kuin\nkivi.\n\n-- Oletteko huomannut, Flask? kuiskasi Stubb. Kananpoika nokkii jo\nmunankuorta. Pian se ilmestyy näkyviin.\n\nTunnit kuluivat hitaasti. Ahab sulkeutui jälleen kajuuttaansa ja kun\nhän sieltä palasi, oli hänen katseensa oudon tuijottava.\n\nMelkein koko päivän hän pysyi sellaisena. Illansuussa hän äkkiä\npysähtyi peräpuolelle ja pisti tekojalkansa sitä varten näverrettyyn\nreikään. Sitten hän tarttui toisella kädellään purjeeseen ja käski\nStarbuckin kerätä miehistön peräkannelle.\n\n-- Kapteeni! huudahti pursimies ällistyneenä. Ahabin määräys soti\nyleisiä tapoja vastaan.\n\n-- Joka sorkka peräkannelle! toisti Ahab. Myös mastoista on joka miehen\nlaskeuduttava alas!\n\nVäki kokoontui peräkannelle ja silmäili uteliaasti päällikköään. Ahab\nmuistutti nousevaa ukkospilveä. Vilkaistuaan nopeasti kaiteen yli\nja suunnattuaan senjälkeen katseensa miehiin, jätti hän tavallisen\npaikkansa. Hän aloitti uudelleen kävelynsä peräkannella, aivan kuin\nolisi hän ollut yksin. Pää painuksissa ja lakki niskassa asteli hän\nedestakaisin kiinnittämättä huomiota miesten kummastuneeseen supinaan.\nStubb huomautti hiljaa Flaskille, että päällikkö arvatenkin oli\nkerännyt väkensä vain antaakseen marssiesityksen, mutta ennenpitkää\npäällikkö pysähtyi ja huudahti: -- Mitä teette nähdessänne valaan,\nmiehet?\n\n-- Ilmoitamme asiasta! vastasi mahtava kuoro.\n\n-- Hyvä! kiitti Ahab. Hän oli huomannut, että kysymys oli ikäänkuin\nsaanut eloa miehiin.\n\n-- Entä mihin sitten ryhdytte?\n\n-- Laskemme veneet ja käymme valaan kimppuun!\n\n-- Ja mikä on tunnus, miehet?\n\n-- Kuollut valas tai murskattu vene!\n\nVanhan miehen ilme kävi yhä tyytyväisemmäksi. Matruusit katselivat\nhäntä uteliaina, aivan kuin hieman hämmästyneinä siitä, että hän kyseli\nheiltä näin itsestään selviä asioita.\n\nMutta innostus vain kasvoi, kun Ahab jälleen pisti tekojalkansa\nlankussa olevaan reikään, tarttui purjeeseen ja lausui:\n\n-- Toiset teistä jo ennen ovat kuulleet, että olen antanut erinäisiä\nmääräyksiä erään valkoisen valaan suhteen. Huomio! Näettekö tämän\nespanjalaisen kultarahan! Hän näytti suurta, kiiltävää kolikkoa. Tämän\nrahan arvo on kuusitoista dollaria, miehet. Voitteko kaikki nähdä?\nStarbuck, ojentakaapa minulle vasara!\n\nSaatuaan vasaran hieroi Ahab sanaakaan puhumatta takinliepeellään\nrahaa, ikäänkuin kiilloittaakseen sitä, ja murahti epäselvästi\nitsekseen.\n\nSitten hän meni vasaroineen isonmaston luo, piteli kolikkoa korkealla\nmiesten nähtävissä ja huusi: -- Se, joka minulle ensinnä tuo tiedon\nvalkoisesta valaasta, jolla on otsa kurtussa ja leuka sisäänpainunut,\nse, joka tiedoittaa minulle valkopäisestä valaasta, jonka\nalihanganpuoleisessa evässä on kolme reikää -- katsokaa! Se mies saa\ntämän kultarahan!\n\n-- Hurraa! huusivat merimiehet, seuraten riemastuneina päällikkönsä\npuuhaa hänen naulatessaan kolikon mastoon.\n\n-- Kysymyksessä on valkoinen valas! lopetti Ahab laskien vasaransa.\nValkoinen valas! Pitäkää silmänne auki. Jos näette vedessä jotakin\nvalkoista, olkaa silloin varuillanne! Vaikkapa näkisitte vain peräevän,\non teidän siitä heti ilmoitettava.\n\nTashtego, Daggoo ja Queequeg olivat vielä enemmän ihmeissään kuin muut.\nKun Ahab puhui kurtistuneesta otsasta ja sisäänpainuneesta leuasta,\nponnahtivat he säikähtyneinä pystyyn, aivan kuin olisivat muistaneet\njotakin peloittavaa.\n\n-- Kapteeni Ahab, sanoi Tashtego, tuo valkoinen valas on varmaankin\nsama, jota eräät nimittävät Moby-Dickiksi.\n\n-- Moby-Dick! huudahti Ahab. Oletteko sitten nähnyt sen, Tash?\n\n-- Eikö se heiluttele jollakin merkillisellä tavalla pyrstöään\nsukeltaessaan? muisteli Gay Headin mies.\n\n-- Ja eikö sen suihku ole peräti omituinen? kysyi Daggoo. Sitäpaitsi se\non valaaksikin tavattoman nopealiikkeinen.\n\n-- Sen nahassa olla yks, kaks, kolme, monta keihäänkärki, kapteeni!\nhuudahti Queequeg, ja -- -- hän etsi turhaan sanaa ja teki sitten\nkädellään liikkeen, ikäänkuin kiskoisi tulppaa pullon suulta.\n\n-- Ja korkkiruuvin tapainen! täydensi Ahab. Juuri niin, Queequeg.\nTaittuneet harppuunit ovat jääneet sen ruumiiseen. Niin, Daggoo, sen\nsuihku on valtava ja muistuttaa lampaanvillapilveä. Niin, Tashtego, se\nheiluttaa pyrstöään perin omituisella tavalla. Piru vieköön, miehet! Te\nolette totisesti nähneet Moby-Dickin!\n\n-- Kapteeni Ahab, virkkoi Starbuck, joka kasvavalla ihmetyksellä\noli kuunnellut päällikkönsä puhetta, kapteeni Ahab, olen kuullut\nkerrottavan Moby-Dickistä. Eikö juuri Moby-Dick murskannut säärtäsi?\n\n-- Mistä sen tiedät? huusi Ahab. Kyllä, Starbuck, oikeassa olet.\nTulkaa kaikki lähemmäksi, pojat. Moby-Dick itse minulta maston vei.\nMoby-Dickiä on minun kiittäminen tästä kurjasta kampurastani. Hän\npuhkesi hirvittävään valitukseen, joka muistutti haavoittuneen eläimen\nkiljuntaa: -- Niin! Tuo kirottu valkoinen valas kaappasi minulta toisen\nsäären ja teki minusta raajarikon ikiajoiksi! Hän kohotti kätensä ja\nraivosi: -- Mieluummin ajan tuota hirviötä takaa Hyväntoivonniemen\nympäri, Kap Hornin taa ja Norjan kurimoihin, kuin luovun kostostani!\nSitä varten olette tekin, miehet, matkaan lähetetyt. Ja te saatte\nseurata valkoista valasta maailman ympäri, kunnes se sylkee mustaa\nverta ja nääntyy. Suostutteko? Tarpeeksi rohkeutta teillä ainakin\ntuntuu olevan.\n\n-- Kyllä! Kyllä! huusivat keihästäjät ja matruusit tunkeutuen\nlähemmäksi kiihtynyttä päällikköään. Pidämme tarkoin silmällä valkoista\nvalasta! Varaamme terävän keihään Moby-Dickiä varten!\n\n-- Jumala teitä siunatkoon! sanoi Ahab melkein nyyhkyttäen. Jumala\nsiunatkoon teitä, miehet! Stuertti, tuopa tänne aimo mitallinen grogia.\nMitä sinä töllistelet, Starbuck? Etkö sinä olekaan halukas ajamaan\ntakaa valkoista valasta? Eikö Moby-Dick merkitse sinulle mitään?\n\n-- Olen mukana sikäli kuin takaa-ajo kuuluu työhöni. Olen lähtenyt\nvalaita pyytämään, enkä suinkaan tyydyttämään päällikköni kostonhimoa.\nPaljonko luulet kostosta hyötyväsi? Nantucketin markkinoilla ei siitä\npaljon maksettane.\n\n-- Nantucketin markkinoilla? Äh! Käyhän lähemmäksi, Starbuck. Sanonpa\nsinulle, että tämä kosto vielä tuottaa runsaan palkinnon.\n\n-- Hän lyö rintoihinsa, kuiskasi Stubb. Mitä se merkitsee?\n\n-- On mieletöntä lähteä kostamaan sieluttomalle eläimelle! huusi\nStarbuck. Järjen menettäminen sieluttoman eläimen vuoksi tuntuu Jumalan\npilkalta.\n\n-- Olehan hiljemmällä, pikkupomo! Vanki ei saavuta vapauttaan\nsärkemättä vankilansa muureja. Valkoinen valas on se muuri, joka estää\nminua pääsemästä vapauteen. Kävisin auringonkin kimppuun, jos se olisi\ntehnyt minulle sellaisen tempun kuin Moby-Dick.\n\nMiksi tuijotat minua, mies! Mieluummin katson piruakin silmiin kuin\nhölmöä. Miksi punastut ja kalpenet jälleen, aivan kuin olisit syvästi\nsuuttunut? Onko mitään järjellistä syytä kiukustua leopardille\nsenvuoksi, että se on kuumaverinen ja villi? Ajattele miehistöä! Näetkö\nmiten Stubb nauraa? Ja tuolla hymyilee Chilen mieskin typeryydellesi.\n\n-- Jumala auttakoon minua ja meitä kaikkia, mutisi Starbuck itsekseen.\n\n-- Malja tänne! huusi Ahab. Stuertti ojensi hänelle tinaisen kulhon.\nAhab käski harppuunimiesten noutaa aseensa ja komensi heidät sitten\nankkurivintturin luo. Pursimiehet ja muu miehistö asettuivat heidän\nrinnalleen. Tuokion seisoi Ahab äänettömänä katsellen jokaista\nyksityistä miestä tiukasti silmiin.\n\n-- Juokaa ja antakaa maljan kiertää, kehoitti hän ja ojensi piripintaan\ntäytetyn mitan lähimpänä seisovalle miehelle. Miehistö yksin juokoon!\nKulauttakaa syvään, pojat! Hyvä! Antakaa maljan kulkea! Joko se on\ntyhjä? Stuertti, täytä se uudelleen!\n\nTulkaa tänne vain, kunnon poikani! Te, pursimiehet, asettukaa\nkeihäinenne viereeni, ja te muut, muodostakaa piiri ympärilleni, sillä\naionpa noudattaa erästä vanhaa merimiestapaa. Kohta saatte nähdä --\nmalja tänne! Te, pursimiehet, pankaa keihäänne ristiin, mutta varokaa,\nettette satu minuun!\n\nHän tarttui keihäitten teräviin kärkiin ja antoi katseensa siirtyä\nStarbuckista Stubbiin ja Stubbista Flaskiin. Pursimiehet peräytyivät\nhänen salaperäisen katseensa pakottamina askeleen pari. Stubb ja Flask\nvilkuilivat sivuilleen ja Starbuck painoi rehellisen katseensa maahan.\n\n-- Turhaan! huudahti Ahab. Mutta kenties niin oli säädetty.\nLaskekaa keihäänne. Ja nyt, herrat upseerit, nimitän teidät noiden\nkolmen pakanallisen herran, Tashtegon, Daggoon ja Queequegin,\njuomanlaskijoiksi. Pesihän suuri Mestarikin kerjäläisten jalkoja.\nKatkaiskaa hihnat ja ojentakaa harppuuninne, miehet!\n\nHarppuunimiehet tottelivat käskyä ja asettuivat päällikkönsä eteen.\n\n-- Varokaa, ettette pistä minua aseillanne. Ojentakaa malja minulle! Ja\nnyt eteenpäin, juomanlaskijat. Suorittakaamme menot loppuun.\n\nHän kaatoi tulista juomaa harppuuninvarsien yli.\n\n-- Liitto, purkamaton liitto, on nyt solmittu. Kaikki on nyt ohi,\nStarbuck! Juokaa, harppuunimiehet, juokaa ja vannokaa: \"Kuolema\nMoby-Dickille! Ajakoon Jumala meitä takaa, ellemme vainoa Moby-Dickiä\nkuoliaaksi!\"\n\nKulho kohotettiin keihään varassa ilmaan. Miehet särpivät kuumaa juomaa\ntinapikareista. Starbuck kalpeni ja kääntyi, vavisten kuin horkassa.\nVielä kerran täytettiin kulho ja melkein hurmiotilaan kiihtynyt\nmiehistö tyhjensi sen viimeiseen pisaraan.\n\nAhab kohotti kätensä. Miehet hajaantuivat tehtäviinsä ja päällikkö\nvetäytyi kajuuttaansa.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\nHämärtää.\n\nStarbuck nojaa selkänsä isoonmastoon:\n\n-- Sieluni on nujerrettu, painettu maahan. Ja sen teki hullu. On\nsuorastaan sietämätöntä, että terveen järjen tällaisissa tapauksissa on\nalistuttava. Totisesti: sainpa kerrankin oikein olan takaa. Mutta minä\naavistan hänen häpeällisen loppunsa ja aavistan myös, että minunkin\nsormeni silloin ovat pelissä. Tahdoinpa tai en: olen sidottu häneen\nkuin ukonjohdattimeen, josta en voi vapautua.\n\nMitä pitää minun tekemän! Totteleman ja kapinoiman. Ja vielä surkeampi\non tilanne, kun vihaan sekaantuu sääliä. Mutta vielä on toivon hivenkin\nolemassa. Tuo kirottu valas uiskentelee tietysti paikasta paikkaan. Ja\naika venyy...\n\nJumala kenties saa hänet luopumaan tuosta yrityksestä, joka ei ole\nmuuta kuin törkeää Jumalan pilkkaamista. Sydämeni on lyijynraskas. Koko\nsisäisen minäni kellokoneisto on epäkunnossa. Sydän on kuin puntti ja\nkellon avaimen olen hukannut.\n\n(Etukajuutasta kuuluu äänekäs melu).\n\nHyvä Jumala! Tuollaisten pakanain kanssa kaiken lisäksi pitää tulla\ntoimeen. Hain sikiöitä he ovat, valkoisen valaan jälkeläisiä,\nhornanhenkiä! Etukajuutassa metelöidään, peräkannella vallitsee\nhiljaisuus. Aivan kuin elämässä -- kokka hyppelehtii iloisesti\nvaahtopäälaineilla ja vetää perässään synkkää Ahabia, joka peräpuolella\nkyyhöttää mustissa mietteissään vanaveden ärjynnän ahdistamana.\n\nTuo loputon kiljuminen käy kammottavaksi. Hiljaa siellä, mellastajat!\nAntakoon Luoja minulle voimia selviytyä tästä kaikesta.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nEnsimmäinen yövahti. Stubb seisoo yksinään etumaston luona korjaillen\nprässiä.\n\n-- Hah hah hah, höm! Onpa ainakin kurkkuni kunnossa. Nauru on viisain\nja yksinkertaisin vastaus kaikkinaiseen järjettömyyteen. Tapahtukoon\nmitä hyvänsä, on minulla lohdutuksena tietoisuus, että niin on ennalta\nmäärätty. En kuullut koko keskustelua Starbuckin kanssa, mutta minusta\nnäytti mies melko kummalliselta. Tuo vanha Mogul oli varmaankin jälleen\ntehnyt taikojaan. Olisin melkein voinut ennustaa, että niin kävisi.\nStubb, viisas Stubb -- sehän on liikanimeni -- mikä oikein on hätänä?\nHän on raato! Enpä osaa aavistaa, mitä nyt seuraa. Mutta kävi miten\nkävi, nauran vain. Kamalimmissakin asioissa piilee jotain naurettavaa.\nOlenpa totisesti hauskalla tuulella. Tilulii, tilulaa! Miten mahtaa\ntuore, pikkuinen päärynäpuuni tällä hetkellä jaksaa siellä kotona?\nLieneekö allapäin? Toivottavasti se heiluu tuulessa iloisesti kuin\nfregatin viiri. Ja iloinen tahdon minäkin olla. Tilulii, tilulaa!\n\n    Tänä yönä iloitkaamme,\n    ryypätkäämme, jutelkaamme,\n    poreilkaamme niinkuin helmet\n    vaahtoavan viinimaljan.\n\nEikö ollutkin mainio säkeistö? Kuka huutaa? Starbuck-mestariko?\n\nNiin, niin! (Syrjään): Hän on päällikköni, mutta hänelläkin on\npäällikkö, ellen pahasti erehdy. (Ääneen): Kyllä, kyllä! Olen heti\nvalmis ja tulen tuossa tuokiossa.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\nMinäkin kuuluin tuohon miehistöön, joka oli riemuinnut niin\näänekkäästi. Minäkin olin vannonut valan yhdessä toisten kanssa. Olinpa\nlisäksi ollut kovaäänisempi kuin muut, sillä sisimmässäni pelkäsin\ntuota näytelmää. Tunsin merkillistä myötätuntoa Ahabia kohtaan, ja\nhänen sammumaton vihansa tarttui minuunkin.\n\nMonet taikauskoiset valaanpyytäjät väittivät, että Moby-Dick saattoi\nesiintyä yhtäaikaa eri puolilla maapalloa. Tällaisessa mielettömässä\njutussa ei luonnollisestikaan voinut olla mitään perää. Vielä\ntiedettiin kertoa, että Moby-Dick oli kuolematon. Vaikka sen kylkiin\noli ammuttu kokonaisia harppuunimetsiä, oli se kuitenkin selvinnyt\nkamppailusta ihmisen kanssa vahingoittumattomana.\n\nMitään yliluonnollisia ominaisuuksia Moby-Dickillä\ntodellisuudessa tuskin lienee ollut, mutta se erosi kuitenkin suuresti\nkaskelottitovereistaan. Sen pää oli väriltään lumivalkoinen, sen otsassa\noli syviä kurttuja ja sillä oli pyramiidinmuotoinen, valkoinen\nselkäkyttyrä. Sen muu ruumis oli täplikäs ja erotukseksi muista valaista\nsanottiin sitä \"Valkoiseksi valaaksi\". Varsinkin öisin tarjosi se\nhaaveellisen näyn vilahtaessaan esiin syvänsinisestä vedestä.\n\nSen herättämä kauhu ei kuitenkaan johtunut tavattoman suuresta koosta\ntai harvinaisesta väristä, vaan siitä merkillisestä oveluudesta, jota\nse merimiesten kertomusten mukaan oli osoittanut aina silloin kuin\nsen kimppuun hyökättiin. Useimmiten se tällöin lähti pakosalle, mutta\nkääntyikin äkkiä ympäri käyden ahdistamaan vainoojiaan. Monasti oli se\ntällaisissa kahakoissa särkenyt pyyntiveneet pirstaleiksi.\n\nMonta onnettomuutta oli tapahtunut valkoista valasta takaa ajettaessa.\nEpätoivoisten valaanpyytäjien syvä viha sitä kohtaan oli senvuoksi\nhyvin ymmärrettävissä. Kerran oli se pirstonut kolme venettä yhtäaikaa.\nPäällikkö ja miehistö olivat joutuneet veden varaan. Melkein jo\ntoiveensa heittänyt kapteeni oli yrittänyt kymmenen tuuman pituisella\npuukolla toimittaa valaan hengiltä, ja tämä kapteeni oli Ahab! Mutta\nMoby-Dick oli ollut nopeampi. Yhtä helposti kuin sirppi taittaa\nheinänkorren niityllä, oli valkoinen valas puraissut poikki Ahabin\nsäären.\n\nOli aivan luonnollista, että Ahab siitä lähtien hautoi raivokasta vihaa\nMoby-Dickiä kohtaan. Tuosta hetkestä asti uiskenteli valkoinen valas\nalituisesti hänen ympärillään. Se oli kaikkien niiden pahojen voimien\nruumiillistuma, jotka myllersivät hänen sisimmässään. Ahab kasasi\nkaiken sen vihan ja raivon, joka hänestä pursui, valkoisen valaan\nniskoille.\n\nAhabin monomania ei esiintynyt heti onnettomuuden tapahduttua. Vasta\nkun hän kotonaan joutui kuukausimääriä makaamaan riippumatossa,\nsulivat raihnas ruumis ja kuolemansairas sielu yhteen ja tekivät\nhänestä hullun. Ajan kuluessa tuntui ruumis tervehtyvän, mutta hulluus\nei hellittänyt otettaan. Ahab käsitti itsekin, ettei hän ollut\ntäysijärkinen, mutta ei kyennyt itseään auttamaan.\n\nHäntä ei tästä huolimatta pidetty sopimattomana valaanpyyntialuksen\npäälliköksi. Päinvastoin arveltiin, että hän vasta nyt antautuisi tähän\nvaaralliseen ja voimiakysyvään työhön oikein erikoisella innolla.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\n\n-- Kuulitko mitään, Cabaco?\n\nOli keskimmäisen vahdin aika. Kuu kumotti kauniisti ja matruusit\nseisoivat pitkässä rivissä, joka ulottui peräkannella olevaan\nvesitynnyriin asti. He pysyttelivät suurimmaksi osaksi peräkannen\nulkonemalla ja varoivat visusti puhumasta tai aikaansaamasta melua\njaloillaan. Sanko kulki mieheltä miehelle äänettömästi ja kätevästi,\nja vain silloin tällöin paukkui joku purje tuulessa. Hiljaisuutta\nhäiritsemättä kuiskasi muuan taaimmaisen luukun ääressä seisova,\nArchy-niminen veikko naapurilleen:\n\n-- Kuulitko, Cabaco?\n\n-- Otahan sanko, Archy! Mitä sinä tarkoitat?\n\n-- Nyt se kuului jälleen! Luukun alta! Kuulosti aivan siltä, kuin olisi\njoku yskinyt.\n\n-- Sinä kirottuine yskinesi! Anna sangon kulkea!\n\n-- Ja taaskin, aivan kuin kaksi tai kolme miestä kääntyilisi unissaan.\n\n-- Carramba! Tuki jo vihdoinkin suusi! Nuo kolme illalliseksi syömääsi\nkorppua eivät ilmeisestikään olleet oikein terveellisiä. Pidä huolta\nsangostasi!\n\n-- Puhu mitä puhut, kaveri, minulla on tarkat korvat.\n\n-- Ahaa, sinä oletkin varmaan sama junkkari, joka viidenkymmenen\npeninkulman päästä saattoi kuulla vanhan kveekaritädin kutovan sukkaa\nNantucketissa. Sama mies.\n\n-- Heitä lorusi! Perästä kuuluu. Cabaco, tiedätkö että jossakin tuolla\nruuman takaosassa piileksii joku, jota ei vielä ole nähty kannella?\nUkko, luullakseni, tietäisi siitä jotakin kertoa. Kuulin kerran\naamuvahdin aikana Stubbin sanovan Flaskille, että jotakin oli tekeillä.\n\n-- Pötyä! Sanko tänne!\n\n\n\n\nYhdeskolmatta luku.\n\n\nSitä päivää, jona miehistö vannoi valansa kapteeni Ahabille, seurasi\noikea myrsky-yö. Päästyään hyttiinsä otti Ahab eräästä lippaasta suuren\nkarttakäärön ja levitti sen pöydälleen. Sen jälkeen hän istuutui ja\nalkoi huolellisesti tutkia paperilla olevia viivoja ja kiemuroita.\nValkoisille alueille piirteli hän paksuja yhdysviivoja ja tämäntästäkin\naukoili hän vanhoja lokikirjoja, joita oli kasannut eteensä ja joihin\noli merkitty paikat, missä aikaisemmilla matkoilla oli tapettu tai\nnähty kaskelotteja.\n\nAhabin pään yläpuolella riippui ketjussa raskas tinalamppu, joka heilui\nsinne tänne laivan keinahtelun mukaan. Hänen merkitessään paikkoja ja\nsuuntia kellastuneihin papereihin, näytti näkymätön käsi piirtävän\nviivoja hänen omaan kurttuiseen otsaansa.\n\nMutta tämä ei ollut ainoa yö, jona Ahab istui kumartuneena karttojensa\nyli yksinäisessä hytissään. Melkein joka yö otti hän paperinsa esille,\nhankasi niistä pois lyijykynämerkintöjään ja piirsi uusia niiden\ntilalle. Edessään neljän valtameren kartat laati hän merkillisen reitin\npitkin merivirtoja ja niiden poikki.\n\nSiitä, joka ei tunne suurten Leviathanien tapoja, saattaa tuntua\nturhalta touhulta lähteä tällä tavoin ajamaan takaa yhtä ainoata\neläintä pitkin mahtavia valtameriä. Mutta Ahabin mielestä oli\nonnistumisen mahdollisuus hyvinkin olemassa. Hän tunsi meret ja\nmerivirtojen suunnat ja arveli niiden perusteella voivansa arvioida,\nmissä kaskelotin metsästysmaat kulloinkin sijaitsivat. Hän tiesi ajat,\njolloin valaat säännöllisesti oleskelivat visseillä leveysasteilla\nja kykeni melkein mainitsemaan päivätkin, joina syystä tai toisesta\nsaattoi olla jokseenkin varma saaliista.\n\nOn todettu, että kaskelotti palaa visseihin paikkoihin valtamerissä\nyhtä säännöllisesti kuin muuttolinnut kesäisin palaavat pohjoiseen.\nOnpa yritetty näistä kaskelotin vaellusreiteistä tehdä karttojakin.\n[Ensimmäinen tällainen kartta lienee valmistunut v. 1851.]\n\nSiirtyessään paikasta toiseen liikkuvat valaat vaistonsa ohjaamina\nenimmäkseen n.s. \"suonissa\" ja noudattavat reittiään paljon\ntäsmällisemmin kuin säännöllisiä kulkuvuoroja suorittavat laivat.\n\"Suonet\" voivat joskus olla muutaman meripenikulman levyisiä, toisinaan\nne taas kapenevat, mutta aina ne ovat kuin viivoittimella vedetyt. Ja\njuuri tämän tietäen saattoi Ahab arvioida, missä milloinkin tapaisi\n\"valaslaitumen\". Risteillessään näin valaitten oleskelupaikkojen\nvälillä hän kenties saisi näkyviinsä senkin hirviön, jota oli lähtenyt\ntavoittamaan.\n\nOn kuitenkin huomattava, että vaikka valaat määrättyinä aikoina\noleskelevatkin määrätyissä paikoissa, ei tämä merkitse sitä, että\njuuri samat valaat joka vuosi palaavat samaan paikkaan. Vain vanhat,\nkokeneet kaskelottierakot ovat tässäkin suhteessa säännöllisiä. Jos\nMoby-Dick jonakin vuonna pysähtyi esimerkiksi Seychellien edustalle\ntai Japanin rannikolle, ei tämä millään tavoin tietänyt sitä, että\n\"Pequod\" nyt tapaisi sen samoissa vesissä. Nämä olivat vain tilapäisiä\nlevähdyspaikkoja valtameressä.\n\nMoby-Dick oli monesti yllätetty näissä vesissä useana vuonna peräkkäin.\nTäällä oli myöskin käyty monias niistä taisteluista, joissa valkoinen\nvalas oli levittänyt kauhua ja kuolemaa ympärilleen. Täällä oli\nvanha monomaanikin saanut aiheen sammumattomaan vihaansa. Mutta\nsiitä oveluudesta ja valppaudesta huolimatta, jolla Ahab antautui\nväsymättömään takaa-ajoonsa, ei hän uskaltanut kovin vahvasti luottaa\nsiihen, että kohtaisi Moby-Dickin entisillä laitumilla. Toiselta puolen\nesti vala häntä keskeyttämästä kostoretkeä, jolle oli lähtenyt.\n\n\"Pequod\" oli purjehtinut Nantucketista juuri valaitten\nliikehtimisaikana, eikä kapteeni Ahabilla ollut pienintäkään\nmahdollisuutta ehtiä Kap Hornin ympäri kuudennellekymmenennelle\nleveysasteelle Tyynessä meressä tarpeeksi ajoissa. Oli senvuoksi\nodotettava seuraavaa valaitten \"muuttokautta\". Mutta kenties oli\nAhab lähtenyt näin ennen aikojaan matkalle tarkoituksellisesti --\nristeileminen merillä oli toki hauskempaa kuin laiskotteleminen maissa.\nEhkä vietti valkoinen valaskin lomaansa jossakin kaukana tavallisilta\noleskelupaikoiltaan. Mitäpäs, jos se putkahtaisi esiin jossakin Persian\nlahdessa, Bengalin rannikolla tai Kiinan meressä -- --? Tai kukatiesi\nkuljettaisivat monsuunit, pampas-, koillis- tai harmattantuulet, ellei\nväliin sattuisi Levantin tai Simoonin viimoja, Moby-Dickin \"Pequodin\"\nvanaveteen.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta luku.\n\n\nOli pilvinen, viileä ehtoopäivä. Merimiehet makailivat laiskoina\nkannella tai tuijottivat tylsinä lyijynkarvaiseen veteen. Queequeg\nja minä valmistimme n.s. miekkamattoa. Selittämätön hiljaisuus ja\nsalaperäisyyden tuntu painosti kaikkia, niin että istuttiin ääneti\npitkät ajat, kukin mietteisiinsä syventyneenä.\n\nYhtäkkiä säikähdytti minua outo, pitkäveteinen, yliluonnolliselta\nkuulostava huuto. Pudotin keräni ja kohotin katseeni, sillä tuo ääni\ntuntui tulevan pilvistä yläpuolellamme. Korkealla poikkisaalingissa\nistui Gay Headin hullu mies, Tashtego. Hän oli kumartunut eteenpäin ja\nojenteli käsivarttaan kuin taikasauvaa, päästäen vähän väliä ilmoille\nkaamean kiljuntansa. Varmasti kuului tällä hetkellä tuo sama huuto myös\njossakin muussa maailman kolkassa, missä joku ilmassa roikkuva vahti\nsamalla tavalla kumartui eteenpäin kättään ojentaen. Mutta harvoin\nsointui kai tuo tuttu merkinanto sellaisena kuin nyt, Tashtegon suusta.\nHäntä olisi voinut luulla profeetaksi tai ennustajaksi, joka vastikään\noli nähnyt kohtalon varjon ja nyt kuulutti saapumistaan, huutaen\nsuurella äänellä: -- Tuolla se puhaltaa! Tuolla, katsokaa! Se puhaltaa!\nSe puhaltaa!\n\n-- Missä?\n\n-- Tuolla, tyynenpuolella, suunnilleen kahden penikulman päässä. Niitä\non koko liuta.\n\nSiinäkös nousi hälinä.\n\nKaskelotti puhaltaa yhtä yksitoikkoisen säännöllisesti kuin seinäkello\nraksuttaa. Tästä säännöllisyydestä valaanpyytäjä sen tunteekin pitkien\nmatkojen päästä.\n\n-- Jo panivat evänsä liikkeelle! huusi Tashtego ja samassa valaat\nkatosivat näkyvistä.\n\n-- Nopeasti, poika! kiirehti Ahab. Paljonko on kello?\n\nMuudan nuorukainen laskeutui kajuuttaan ja palasi ilmoittaen ajan\nminuutilleen. Tuuli kuljetti alustamme verkalleen. Tuijotimme\nodottavina tyynenpuolelle nähdäksemme vielä vilahduksen valaista.\n\nKaskelotti sukeltaa usein pinnan alle ja ui sitten kaartaen kiertäen\npitkiäkin matkoja, ennenkuin taas nousee puhaltamaan. Tällä kertaa\nei kuitenkaan ollut syytä otaksua, että Tashtegon näkemä eläin olisi\naavistanut läheisyyttämme ja ryhtynyt johtamaan meitä harhaan.\nKansimiehistöstä muudan -- kansimiehistö ei ole mukana pyyntiveneissä\n-- lähti Tashtegon tilalle tähystäjäksi ja etumaston miehet\nkokoontuivat peremmälle. Rummut asetettiin paikoilleen, nostovivut\nkäännettiin, isoraaka vedettiin taaksepäin ja kolme venettä heilui\ntuotapikaa ilmassa. Taisteluun valmiina odotti miehistö käskyä; kukin\npiteli toisella kädellä parrasta toisen jalan noustessa askelta\nottamaan. Alus muistutti sotalaivaa, jonka miehistö on valmistunut\nhyökkäämään vihollislaivan kannelle.\n\nMutta juuri ratkaisevalla hetkellä kuului äkkiä huuto, joka sai miehet\nkääntämään katseensa valaasta. Melkein kuin kivettyneinä tuijottivat\nmatruusit synkkää Ahabia, jonka ympärille oli asettunut viisi\naavemaista, salaperäistä olentoa.\n\n\n\n\nKolmaskolmatta luku.\n\n\nNuo aaveet syöksyivät yli kannen ja irroittivat äänettömästi ja\nkätevästi veneen taaveteista, joihin se oli kiinnitetty. Tämä vene oli\noikeastaan varavene, vaikka sitä sanottiinkin \"päällikön veneeksi\",\nkoska se riippui ylähangan puolella. Veneen kokan luo asettunut\nolento oli tumma ja isokokoinen, silmiinpistävämpänä erikoisuutena\nulkomuodossaan suuri, valkoinen, teräksenväristen huulien välistä\nesiin työntyvä hammas. Miehellä oli yllään villainen, rypistynyt\nkiinalaisnuttu, musta kuin hautajaispuku, ja samasta kankaasta\ntehdyt housut. Kaiken kukkuraksi oli hänen tukkansa palmikoitu pään\nympäri ja päähineenä oli hänellä loistava, valkoinen turbaani. Hänen\nseuralaistensa ihonväri oli vaaleampi, tiikerinkeltainen, ilmaisten\nheidän olevan manilalaisia, joita yleensä pidetään pirullisen viekkaina\nja joita valkoiset merimiehet tavallisesti sanovat paholaisen\npalkkaamiksi urkkijoiksi.\n\nLaivamiehistön tuijottaessa tulokkaita huusi Ahab heidän päämiehelleen,\nturbaanipäiselle ukolle:\n\n-- Onko kaikki kunnossa, Fedallah?\n\n-- Selvä on! sähähti mies. Laskekaa irti! Irti, sanon minä!\n\nHänen äänensä oli niin voimakas, että miehet yleisestä hämmingistä\nhuolimatta hyppäsivät kaiteen yli. Köydet viuhuivat keloissa ja veneet\nputosivat mätkähtäen veteen. Nokkelina kuin vuorikauriit laskeutuivat\nmiehet keikkuvan laivan kylkiä pitkin veneisiin.\n\nTuskin olivat varsinaiset pyyntiveneet, joita oli kolme, irtaantuneet\nlaivasta ennenkuin jo neljäskin outoine miehistöineen lähti liikkeelle\nperäpuolelta. Peräkeulassa seisoi Ahab suorana. Kaikuvalla äänellä\nhuusi hän Starbuckille, Stubbille ja Flaskille, että soutaisivat\nerilleen toisistaan, jotta voitaisiin edetä mahdollisimman leveällä\nrintamalla. Miehet tuijottivat kuitenkin muukalaisia niin kiinteästi,\nettä kapteenin käsky kaikui kuuroille korville.\n\n-- Kapteeni Ahab! huusi Starbuck.\n\n-- Erillenne! karjui Ahab. Kaikki neljä venettä, eteenpäin! Laske\nenemmän tyveneen, Flask!\n\n-- Kyllä, kapteeni, vastasi piskuinen perämies, kääntäen suurta\nperäsintä. Takaisin hiukan! huusi hän miehilleen. Katsokaa, taas se\npuhaltaa tuolla! Takaisin!\n\n-- Älä töllistä noita keltaisia poikia, Archy.\n\n-- Enhän minä heitä katselekaan, herra, tokaisi Archy. Tiesinhän tämän\njo etukäteen. Kuulin heidän liikkuvan kannen alla ja kerroin siitä\nCabacolle. Mitä sinä sanot, Cabaco? Pommilla matkustajia, herra Flask.\n\n-- Ann' mennä, ystäväiseni! Taajempaan, lapset! Nopeammin,\npoika-kullat! kehoitteli Stubb. Osa hänen miehistöään osoitti jo\nhaluttomuuden oireita. -- Minusta näyttää kuin tekisi teidän mielenne\nkatkaista niskanne, pojat. Mitä te oikein tuijotatte? Ette suinkaan\nnoita vieraita miehiä? Pysykää rauhallisina vain. He merkitsevät\nmeille viittä käsiparia lisää. Vähät siitä, mistä he tulevat. Sitä\nparempi, mitä enemmän meitä on. Soutakaa, pojat! Älkää välittäkö noista\nlohikäärmeistä. He ovat kunnon veikkoja kaikesta huolimatta. Reippaasti\nvain, miehet! Tyynesti! Kas noin! Harvaan ja hartaasti! Vieköön teidät\npiru! Tehän vallan nukutte. Soutakaa, soutakaa! Ettekö tahdo? Miksette\nsouda, hitto soikoon? Soutakaa, vaikka kannattimet katkeaisivat. Silmät\nauki!\n\nHän tempasi terävän puukon vyöstään ja huusi: -- Joka poika -- puukko\nesiin ja hampaisiin -- sillä tavalla! Niin sitä pitää ja nyt eteenpäin!\n\nEi tule kenenkään luulla, että Stubbin komentotapa olisi suututtanut\nmiehiä. Päinvastoin. Hän huuteli heille mitä kamalimpia uhkauksia niin\nalakuloisella ja samalla kiukkuisella äänellä, ettei ainoakaan mies\nvoinut kuunnella niitä iloitsematta sydämensä pohjasta ja soutamatta\nkuin hullu pelkästä riemusta.\n\nSitäpaitsi hän topakan näköisenä peräsintään hoidellessaan aukoi\nsuutaan niin hirvittävästi, että pelkästään tuon ammottavan kidan ja\nhänen ruumiinkokonsa vastakohta riitti huvittamaan soutajia.\n\nSaatuaan Ahabilta merkin ohjasi Starbuck veneensä Stubbin veneen luo.\nTuokion etenivät ne rinnatusten ja sitten tervehti Stubb virkaveljeään.\n\n-- Starbuck, alihanganpuoleinen vene, hoi! Sananen, olkaa hyvä!\n\n-- Haloo! luikkasi Starbuck kääntämättä päätään. Totisena ja\nhiljaisella äänellä jakeli hän käskyjä miehistölleen. Hänen katseensa\noli suunnattu Stubbiin.\n\n-- Mitä arvelette noista keltanokista?\n\n-- Heidät kätkettiin jollakin tavoin laivaan ennen lähtöämme.\n(Soutakaa, pojat, soutakaa!) Nolo juttu, mister Stubb. (Vetäkää\nvoimakkaasti, pojat!) Kaikki voi silti sujua hyvin, mister Stubb.\nAntakaa poikienne vetää oikein hartiain takaa. (Kiskokaa, miehet,\nkiskokaa!) Tämä tietää valaanrasvaa härkätynnyrittäin, mister Stubb.\nMutta sitävartenhan tänne tultiinkin. (Vetäkää pojat!) Rasvaa ja öljyä.\nMehän teemme vain velvollisuutemme. Velvollisuus ja ansio käsi kädessä.\n\n-- Sitä minäkin, mutisi Stubb naapuriveneen edetessä. Olin samaa\nmieltä heti kuin nuo veikkoset näin. Sitävarten hän siis niin usein\nkävi ruumassa. He olivat kätkössä siellä. Ja valkoisella valaalla on\nvarmasti osansa tässä pelissä. Käyköön miten hyvänsä. Tälle ei enää\nmitään voi. Eteenpäin, pojat! Vielä tänään ei olla valkoisen valaan\nkanssa tekemisissä. Eteenpäin!\n\nOudonnäköisten muukalaisten ilmestyminen veneitä laivasta laskettaessa\noli säikähdyttänyt muutamia taikauskoisia miehiä. Kun kuitenkin Archy\njo aikaisemmin oli kertonut huomioistaan ja Stubbkin nyt käyttäytyi\ntyynesti, rauhoittuivat mielet jonkuverran, vaikka ei täysin\npystyttykään käsittämään syitä keltaisten miesten mukanaoloon. Mieleeni\nmuistuivat ne salaperäiset haamut, joitten olin nähnyt menevän laivaan\ntuona aamuhämärän hetkenä Nantucketissa ja samalla muistin myös hupsun\nEliaan viittaukset. Mietiskelin niitä itsekseni, mutta en päässyt\nlähemmäksi arvoituksen ratkaisua.\n\nAhab seisoi edelleenkin veneensä perässä. Hänen soutajansa olivat\nerinomaisia. Nuo tiikerinkeltaiset miehet tuntuivat olevan teräksestä\nlennättäessään pitkin, säännöllisin vedoin pyyntivenettä eteenpäin.\nHarppuunimiehen airoa hoiteli Fedallah, joka oli riisunut mustan\ntakkinsa ja jonka yläruumis näkyi veneen partaan yli. Peräsimessä\nviittoili Ahab kuin miekkailija, hoidellen toisella kädellään peräsintä\nniinkuin tuhannesti ennenkin. Yhtäkkiä antoi hänen ojennettu kätensä\nomituisen merkin ja soutajat lepäsivät airoillaan. Vene kellui hetken\npaikallaan. Muutkin pyyntiveneet pysähtyivät. Valaat keinuivat\nsinisessä vedessä näköjään liikkumattomina.\n\n-- Jokainen mies katsokoon aironsa suuntaan! huusi Starbuck. Queequeg,\nnouse! Villi ryntäsi pystyyn ja kiirehti kolmikulmaisen, kokkaan\nnostetun laatikon luo, tuijottaen kiihkeästi ulapalle. Nyt astui myös\nStarbuck paikoilleen liikkuen tottuneesti ja varmasti keinuvassa\nveneessä.\n\nPienen matkan päässä oli Flaskin vene. Flask seisoi levottomana\nvähäisellä korokkeella, jonka englanninkielinen nimitys on \"loggerhead\"\nja joka ei ole juuri kämmentä leveämpi. Pikku upseerista tuntui kuin\nolisi hän keikkunut mastonhuipussa, mutta hän oli kunnianhimoinen, eikä\nveneen pohja olisi tällä hetkellä ollut yhtä arvokas paikka kuin tämä\nniukka jalantila.\n\n-- En näe täältä kolmea aaltoa etäämmäksi, valitti hän. Viskatkaapa\nminulle airo ja auttakaa minua kapuamaan ylemmäs.\n\nDaggoo kiirehti peräpuolelta paikalle ja tarjosi leveitä hartioitaan.\n\n-- Minä olen hyvä masto, herra. Kiivetkää olkapäälleni!\n\n-- Se tapahtuu! Paljon kiitoksia, rakas poikaseni. Toivoisinpa, että\nolisit vielä viisikymmentä jalkaa pitempi.\n\nDaggoo painoi jalkansa tukevasti veneen pohjaan, tarjosi aironlapaa\nastimeksi ja oikaisi itsensä kun Flask oli tarttunut hänen kiharaiseen\ntukkaansa ja saanut jalkansa hänen hartioilleen. Sitten ojensi musta\nmies vielä käsivartensa ikäänkuin kaiteeksi, johon Flask tarpeen tullen\nsaattoi nojata.\n\nKolmas upseeri tuijotti tyynemmin merelle. Hän ei olisi pahoin\npelästynyt, vaikka valaat olisivat sukeltaneetkin, ja jos jotakin\nsellaista olisi tapahtunut, olisi hän pian piipullaan palauttanut\njärjestyksen veneessään. Piipun hän oli kiinnittänyt hattunsa nauhaan\nkuin sulan. Hän täytti sen nyt, painoi vielä varmuuden vuoksi\npeukalollaan tupakan tiukkaan ja raapaisi kämmenpohjastaan tulen.\nYhtäkkiä hyökkäsi Tashtego, hänen harppuunimiehensä, pystyyn ja huusi\nkiiluvin silmin: -- Airot alas ja matkaan! Tuolla ne ovat!\n\nTavallinen maamyyrä ei tällä hetkellä olisi näköpiirissään\nhuomannut enempää valasta kuin silliäkään. Mitään muuta ei näkynyt\nkuin vihertäviä ja valkeita kuohuja, joiden yläpuolella leijaili\nvesihöyryä. Tuokiota myöhemmin alkoi ilma väreillä kuin kuumentuneen\nrautalevyn yllä ja tuon värisevän ilman ja ohuen vesikerroksen alitse\ntulivat seuraavassa silmänräpäyksessä valaat. Ilman pulpahtelevat\nvesihöyrypilvet toivat mieleen eteenpäin kiitävän pikalähettijoukon.\n\nKaikki neljä venettä olivat huomanneet lähestyvän lauman.\n\n-- Vetäkää, rakkaat pojat! kehoitti Starbuck hiljaa, mutta tiukasti.\nHänen terävä katseensa oli suunnattu suoraan kokan yli merelle. Hän\ntuskin puhui mitään miehilleen, mutta eivätpä nämäkään puolestaan\nvirkkaneet mitään. Vain hänen merkilliset kuiskauksensa, terävät käskyn\nkuuluessa, mutta lempeät maanitellessa, rikkoivat silloin tällöin\nhiljaisuuden.\n\nToisin käyttäytyi pikku Flask. -- Mitäs nyt sanotte, hyvät pojat?\nKiljukaa ja kiskokaa, pirulaiset, jotta pääsemme noitten peijoonien\nkimppuun! Jos osaatte olla mielikseni, testamenttaan teille koko\nomaisuuteni Marthan Viinitarhassa, vieläpä akan ja lapsetkin.\nEteenpäin! Oi, Herra, mitä pitää tässä vielä tapahtuman? Tulen hulluksi\ntästä iankaikkisesta tuijottamisesta. Katsokaa nyt toki! Näettekö\nnoita kuohuja? Huutaessaan hän liisti lakin päästään ja tallasi sitä\njaloillaan. Sitten hän taas otti sen hyppysiinsä ja heilutteli sitä,\nkunnes viskautui taaksepäin veneeseen villin arohevosen lailla.\n\n-- Katsokaa tuota miestä, sanoi Stubb filosoofisesti. Hän imeskeli\nrauhallisesti nysäänsä ja jatkoi:\n\n-- Hänellä on kohtauksensa, tällä Flaskilla. Kohtauksensa. Niin, se on\noikea sana. Olkaa iloisia, pojat, saatte vanukasta syödäksenne! Niin,\niloisia on oikea sana. Voimakkaammin, pojat! Tiukemmin, lapset! Mikä\nkiire teillä on? Tyynesti ja harvaan vain, mutta voimalla ja väellä.\nSoutakaa, ei muuta! Vaikka keuhkot hornan tuuttiin menisivät!\n\nParasta jättää tässä kertomatta, mitä Ahab tiikerinkeltaisille\nmiehilleen huusi -- elämmehän me sentään sivistyneitten parissa.\nKenties vain haikalat saattavat käsittää sellaisia purkauksia, joita\nhänen vaahtoavilta huuliltaan pääsi veneen syöstessä valaita kohti.\n\nKaikkivoipa meri lainehti rannattomana. Aallot mourusivat uhkaavasti\npiestessään veneitä, jotka pähkinänkuorten tavoin vierivät eteenpäin.\nToisinaan keikkui vene veitsenterävällä aallonharjalla ja näytti\nkatkeavan keskeltä, mutta sukelsikin sitten syvään kuiluun, noustakseen\ntaas seuraavan aallon harjalle. Päälliköt ja harppuunimiehet huusivat\nja soutajat haukkoivat ilmaa. Levitetyin purjein katseli \"Pequod\"\nveneitään kuin pelästynyt kana poikasiaan. Näky oli kauhistava.\nEnsimmäiseen taisteluunsa marssiva nuorukainen, sielu, joka ensi\nkertaa kohtaa toisessa maailmassa tuntemattoman olennon, ei voi kokea\nsuurempia järkytyksiä kuin mies, joka ensi kerran elämässään huomaa\njoutuneensa kaskelotinpyynnin kohisevaan kurimoon.\n\nYläpuolellamme riippuvat pilvet kävivät yhä synkemmiksi ja yhä\nselvemmin kuvastuivat valaitten valkoiset suihkut harmaata taustaa\nvasten. Vesihöyry jakaantui ja eläimet näyttivät hajaantuvan. Veneet\nsuuntasivat kulkunsa sivulle ja Starbuck aloitti pyynnin lähestymällä\nkolmea valasta. Nostimme purjeen ja viiletimme yltyvässä tuulessa halki\naaltojen. Vauhtimme kiihtyi niin nopeasti, että tyvenenpuolella vain\nvaivoin saattoi käyttää airoja.\n\nTuokion kuluttua jouduimme usvapilveen, emmekä nähneet jälkeäkään\nlaivasta tai muista veneistä. Starbuck kiristi jalusnuoraa ja kuiskasi:\n-- Meillä on aivan riittävästi aikaa valaan tappamiseen ennenkuin\nvihuri tulee. Eteenpäin!\n\nVähäistä myöhemmin kuului naapuriveneistä pari huutoa, jotka ilmaisivat\nniidenkin pitäneen kiirettä, ja kohta senjälkeen sähähti Starbuck\nsalamannopeasti: -- Ylös! Queequeg ryntäsi pystyyn harppuuni kädessään.\nVaikka soutumiehistö ei juuri nyt katsellutkaan lähellä vaanivaa\nkuolemaa silmiin, ymmärsivät he pursimiehen kasvojenilmeestä, että\nratkaiseva hetki oli käsillä. Kuulimme valtavan metelin, aivan kuin\nolisi viisikymmentä norsua kierrellyt läheisyydessä, ja aallot ulvoivat\nja sihisivät ympärillämme kuin kiukkuiset käärmeet.\n\n-- Tuossa se kyssäniska on! Tuossa! Anna soida! kuiskasi Starbuck.\n\nKehoitusta seurasi lyhyt suhahdus; Queequeg oli singonnut keihäänsä.\nVene syöksähti eteenpäin, mutta tuntui samassa saavan etupuolelta\ntöytäyksen. Purje rojahti, jostakin läheisyydestä pulpahti ilmoille\nankara höyry ja allamme keinahteli pohja kuin maanjäristyksessä.\nMiehistöltä salpautui henki sukeltaessamme valkeisiin kuohuihin. Vesi,\nvalas ja harppuuni pyörivät sekamelskana silmissämme ja niin pääsi\nkaskelottimme karkuun.\n\nVaikka vene olikin miltei täynnä vettä, ei se ollut kärsinyt mitään\nvaurioita. Pelastimme uiskentelevat airot, pistimme ne hankaimiin\nja istuuduimme jälleen paikoillemme. Vesi ulottui polviimme asti\nja lainehti yli joka laudan, niin että veneemme lähinnä muistutti\nvastikään merestä noussutta koralliriuttaa.\n\nTuuli vonkui yhä tuimempana ja aallot löivät vastakkain kuin kilvet.\nVihuri kiiti ohi kuin tuli ruohoaavikolla, näännyttäen meidät\ntykkänään. Huusimme turhaan toisia veneitä avuksemme. Kohisevat, pimeät\npilviröykkiöt synkkenivät synkkenemistään, eikä alusta saattanut enää\nnähdä ollenkaan. Emme jaksaneet soutaa valtavassa aallokossa ja airot\nolivatkin nyt paremmin tarpeen hengenpelastusvälineinä. Starbuck kaivoi\nesiin tulukset vedenpitävästä kääröstä ja sytytti, tehtyään monta\nturhaa yritystä, lyhdyn, jonka sitten ripusti lippukapulaan. Tämän\nhän ojensi Queequegille, josta näin tehtiin menetettyjen toiveiden\nlipunkantaja. Äänetönnä istui villi, kaiken toivonsa hukanneen ihmisen\nsymboolina, kannatellen tuota typerää valoa -- toivon lippua -- päänsä\nyläpuolella.\n\nYtimiin asti märkinä ja hampaita vilusta kalistellen kohotimme hämärän\nlaskeutuessa katseemme. Tiivis sumu lepäsi vetten yllä -- lyhtykin\noli sammunut ja pirstoutunut. Yhtäkkiä nousi Queequeg, vieden käden\nkorvalleen. Kuulimme heikkoa kitinää, aivan kuin olisi myrsky temponut\nköysiä ja raakoja. Tuo ääni läheni ja tovia myöhemmin ilmestyi\nsumupilvestä tumma, muodoton röykkiö. Hyökkäsimme pystyyn kun lopulta\ntunsimme aluksen, joka jo oli aivan vieressämme. Veneemme heilahti\nhiukan emmittyään sen kupeelle ja viskautui taas sivulle. Lähestyimme\nsitä uudelleen ja pääsimme vihdoinkin onnellisesti kannelle. Muut\nveneet olivat jo hyvissä ajoin ennen vihurin tuloa heittäneet\npyyntiyrityksensä ja päässeet turviin. Meitä oli pidetty menneinä\nmiehinä, mutta siitä huolimatta oli laiva vielä lähtenyt risteilemään\nsiltä varalta, että meistä kenties löydettäisiin joitakin jätteitä,\njoku airo tai ehkä harppuuni.\n\n\n\n\nNeljäskolmatta luku.\n\n\nKului päiviä ja viikkoja. Vähin purjein oli \"Pequod\" jo risteillyt\nhalki neljän alueen: Azorien tienoon, Kap Verden seudun, Rio de la\nPlatan laskun ympäristön ja Carrol-alueen St. Helenasta etelään.\n\nCarrol-alueen vesillä ollessamme -- oli kuutamoyö ja aallot välkkyivät\nkuin hopearihmat -- näimme vaikeitten keulakuohujen edessä jonkun\nmatkan päässä hopeasuihkun nousevan ja laskevan. Ensinnä sai Fedallah\nsen näkyviinsä, sillä hänellä oli tapanaan kuutamoöinä nousta\nisoonmastoon, mistä valppaasti piti silmällä ympäristöä. Mutta vaikka\nvalaita usein nähdään öisinkin, uskaltaisi tuskin yksi valaanpyytäjä\nsadasta laskea pyyntiveneitä vesille öiseen aikaan. Saattaa helposti\nkuvitella, miten levottomina matruusit tuijottivat korkealla\nmastonhuipussa kyyhöttävää vanhusta, jonka turbaani näytti olevan yhtä\netäällä maasta kuin kuu. Äänettömänä oli hän jo viettänyt monia öitä\nmastossa, mutta tänä yönä hän nähtyään suihkun antoi onton äänensä\nkuulua. Miehet ryntäsivät seisaalleen, aivan kuin olisivat nähneet\nköysistössä aaveen, joka nyt tervehti heitä: -- Tuolla se puhaltaa!\n\nHe tuskin olisivat säikähtäneet tuomiopasuunan ääntäkään niinkuin he\nnyt säikähtivät noita sanoja, ja kuitenkin valtasi samalla kummallinen\nriemastus heidän mielensä. Öisestä ajasta huolimatta toivoi melkein\njokainen, että veneet laskettaisiin vesille.\n\nAhab vaappui kannen yli ja käski nostaa yliprammipurjeen ja kaikki\nsuojapurjeet.\n\nParas mies komennettiin peräsimeen. Seuraavassa hetkessä kiiti\nkorkealle taklattu alus yli aaltojen. Tuuli pullisti purjeita, niin\nettä liikuimme keinuvalla kannella kuin ilmassa. Laiva ryntäsi\neteenpäin, aivan kuin olisi kaksi toisilleen vihamielistä voimaa\nkiskonut sitä eri tahoille, ylöspäin ja vaakasuoraan. Jos sinä yönä\nolisi katsonut Ahabia kasvoihin, olisi saattanut havaita kahden voiman\ntaistelevan keskenään hänenkin sisimmässään. Hänen terve jalkansa\niski kannesta elävän kaiun, mutta tekojalka kumahti lautoihin kuin\nruumiskirstun kanteen. Mutta vaikka alus syöksyikin eteenpäin ja vaikka\nkaikki silmät salamoivat, oli hopeasuihku auttamattomasti kadonnut,\nemmekä sitä tuona yönä enää toistamiseen nähneet. Joka mies vannoi\nnähneensä sen kerran, kahdesti ei kukaan.\n\nOlimme jo melkein unohtaneet tuon yöllisen suihkun, kun se pari\nvuorokautta myöhemmin, tälläkin kertaa yöllä, taas ilmestyi näkyviin.\nJälleen kaikki näkivät sen, jälleen nostettiin purjeet, mutta tälläkin\nkertaa se katosi. -- Näin kangasti se meille monena yönä, kunnes\nkaikin ihmetellen seurasimme sen salaperäistä ilmestymistä. Vain\nkuun kumottaessa tai tähtien kirkkaasti tuikkiessa se näyttäytyi,\nkadotakseen taas pariksi kolmeksi päiväksi. Kerta kerralta tuntui se\nnousevan yhä etäämpänä, ikäänkuin houkutellen meitä seuraamaan itseään.\n\nTaikauskoiset merimiehet vannoivat, että tuon virvatulisuihkun\naiheuttajana saattoi olla vain yksi valas, nimittäin Moby-Dick. Usein\nkatselivat he kimaltelevaa vesipatsasta pelon vallassa. Arveltiin, että\npeto kenties vain houkutteli meitä jonnekin tuntemattomille vesille\ntuhotakseen meidät siellä.\n\nNämä ajoittaiset pelonpuuskat, jotka epämääräisyytensä vuoksi olivat\nsitä arveluttavampia, kuluttivat pahoin miesten voimia. Taivaan kirkas\nsinikin oli jo heidän mielestään vain pirullinen houkutuskeino.\n\nMutta sitten saimme vihdoinkin kimppuumme Kapin tuulet ja ennenpitkää\nkeikuimme ylös alas näillä seuduin niin tavallisilla, pitkillä\nmainingeilla. Ja myrskyn tullessa syöksyi valaanluupanssariin\npukeutunut \"Pequod\" synkkiin aaltoihin niin raivokkaasti, että kuohut\nvyöryivät kuin sula hopea laivanrungon yli. Masentava tyhjyydentunnekin\nkatosi, mutta tilalle ilmestyivät entistä raskaammat huokaukset.\n\nKeulan edessä hypähteli merkillisiä olentoja ja aivan takanamme\nlenteli suuria merimetsoja. Joka aamu näimme niitä rivittäin istumassa\ntaakeissa. Vaikka kiljahtelimmekin niille kiukkuisesti, pysyttelivät\nne itsepintaisesti paikoillaan, aivan kuin olisivat pitäneet alustamme\ntyhjänä, ajelehtivana hylkynä.\n\nTuota nientä sanotaan Hyväntoivonniemeksi. Entinen nimi, \"Kap\nTormentoto\", oli parempi. Maleksittuamme pitkät ajat tyvenessä\njouduimme nyt alati rauhattoman meren heiteltäviksi seudussa,\njossa kadotetut sielut lintujen ja kalojen hahmossa lentelivät ja\nuiskentelivat koskaan satamaa tai rantaa saavuttamatta. Tyynesti ja\nmuuttumattomasti kohti taivasta työntyvä lumivalkoinen suihku piti\nmeitä lumoissaan niinkuin ennenkin.\n\nNyt se jo näyttäytyi paljon useammin. Luonnonvoimien myllertäessä\nkompuroi Ahab synkkänä ja luoksepääsemättömänä märällä, liukkaalla\nkannella, puhutellen kuitenkin upseereitaan useammin kuin tätä\nennen. Tällaisissa oloissa täytyy vain antautua odottamaan myrskyn\nlaantumista, muuta ei juuri voi tehdä. Fatalistiksi siinä muuttui joka\nmies. Ahab tuikkasi tekojalkansa kansilankkuun porattuun reikään ja\nnojasi kädellään johonkin jalusnuoraan, seisten näin tuntikausia, katse\netäisyyteen suunnattuna.\n\nSillävälin seisoskeli miehistö, jonka kokan yli hyrskyävä vesi oli\najanut keulasta pakosalle, pitkässä rivissä keskikannella. Jokainen oli\nkiinnittänyt itsensä touvinpätkällä kaiteeseen, jottei veden mukana\nsinkoutuisi yli laidan. Puheltiin vain vähän tai ei ollenkaan. Mykkänä\nsyöksyi laiva vahanukkien kaltaisine matruuseineen yli kuohuvan meren.\n\n\n\n\nViideskolmatta luku.\n\n\nKaakkoon Kapista, jokseenkin Crozettein, tavallisten valaitten\npyyntivesien, korkeudella saimme näkyviimme \"Albatros\"-nimisen\npurjelaivan. Hitaasti sitä lähestyessämme saatoin paikaltani etumaston\nhuipussa huomata, että se oli valaanpyyntialus ja ilmeisesti jo kauan\nmatkalla ollut.\n\nAallot olivat vaalentaneet sen värin, niin että se muistutti rantaan\najautunutta mursun luurankoa. Siellä täällä erotin pitkiä ruosteviiruja\nja raa'at sekä köysistö olivat kuin huurteen peitossa. Se liikkui vain\nalapurjeittensa varassa ja oudoilta näyttivät sen mastoissa kiikkuvat,\npitkäpartaiset vahdit. Heidän vaatteensa olivat niin risaiset, että\nne muistuttivat eläintennahkoja. Pian olimme niin lähellä toisiamme,\nettä me vahtimiehet melkein olisimme saattaneet hyppäämällä vaihtaa\npaikkoja. Emme kuitenkaan sivuuttaessamme toisemme puhuneet sanaakaan.\nVain peräkannelta käsin kuului tervehdys.\n\n-- Laiva, hoi! Oletteko nähneet valkoista valasta? Mutta kun\npurjelaivan päällikön piti nostaa megafoonin huulilleen, putosi\ntorvi hänen kädestään mereen. Samassa yltyi tuulikin vonkumaan, niin\nettei hänen ääntään voinut kuulla ollenkaan. Välimatka aluksesta\ntoiseen piteni tuotapikaa kaksinkertaiseksi. \"Pequodin\" matruusit\nlausuivat tyynesti arveluitaan valkoista valasta mainittaessa\nsattuneen välikohtauksen johdosta, mutta kapteeni Ahab tuntui olevan\nkahden vaiheilla. Ensin hän ilmeisesti aikoi komentaa veneen vesille\nlähteäkseen käymään \"Albatrosissa\", mutta sitten hän huomasi, ettei se\nmyrskyn vuoksi käynyt päinsä ja yritti senvuoksi käyttää tuulen suuntaa\nhyväkseen. Hän tarttui \"huutajaansa\" ja, havaittuaan, että \"Albatros\"\noli nantucketilainen alus, luultavastikin kotimatkalla, karjui:\n\n-- Hei! Tämä on \"Pequod\", matkalla maailman ympäri. Sanokaa, että\nkaikki kirjeet tästälähtien on osoitettava Tyynellemerelle ja\nettä aiomme viipyä matkalla kolme vuotta. Ellen vielä silloinkaan\npalaisi, osoittakoot kirjeensä -- -- Samassa yhtyivät molempien\nalusten vanavedet ja meitä seuranneet kalaparvet sinkoutuivat\nsivuille ilmeisestikin sangen säikähtyneinä, järjestyäkseen tuokion\nkuluttua \"Albatrosin\" kummallekin puolelle nähtävästi aikeissa lähteä\nseuraamaan sitä. Ahab oli varmasti monilla matkoillaan nähnyt tällaista\naikaisemminkin: mutta monomaanin silmissä muuttuvat pikkuasiatkin\nsuurimerkityksellisiksi.\n\n-- Aiotteko uida luotani? murisi Ahab tuijottaen veteen. Nuo sanat\nsisälsivät perin vähän, mutta sairas, vanha mies lausui ne avuttoman\nalakuloisella äänellä. Sitten kääntyi hän perämieheen, joka tähän asti\noli parhaansa mukaan pitänyt alusta tuulessa, ja karjui kuin vanha\njalopeura: -- Irti maasta ja kurssi maailman ympäri!\n\n\n\n\nKuudeskolmatta luku.\n\n\nPurjehtiessamme Crozette-alueelta koilliseen, saavuimme pian valaitten\nsyöntipaikoille. Jo toisena päivänä näimme laumoittain tavallisia\nvalaita, jotka hajaantuivat sivuille kaskelotinpyytäjä \"Pequodin\"\nlähestyessä. Aivan niinkuin niittomiehet etenevät viikatteineen\nkorkeassa heinikossa jättäen jälkeensä leveän vanan, puhdistivat nämä\nsuunnattomat pedotkin meren levistä ja meriruohoista, jättäen pitkät\nsiniset uomat jälkeensä.\n\nHitaasti jatkoi \"Pequod\" kulkuaan koilliseen, kohti Javaa. Sen kolme\nmastoa taipuivat tuulessa kuin notkeat palmut ja yhä vain nähtiin\nhopeaisina öinä suihkujen nousevan ja laskevan.\n\nMutta eräänä sinisenä aamuna, kun kaikki näytti kumman läpikuultavalta,\nlevittäysi melkein yliluonnollinen hiljaisuus meren ylle. Pitkä, aivan\nkuin kiilloitettu auringonsäde laskeusi äänettömyyteen kehoittavan\nsormen tavoin veden pinnalle ja mainingin etääntyessä näyttivät\njäljestä hiipivät laineet yhtyvän hiljaiseen kuiskaukseen. Ja silloin\nnäki isonmaston huipussa tähystävä Daggoo aaveen.\n\nKaukana edessämme sukeltautui hitaasti valkoinen patsas näkyviin. Se\nnousi ja nousi, kunnes tavoitteli taivaan sineä, ja laski vihdoin\naivan keulamme edessä kuin lumipilvi. Tuokion se kimalteli edessämme\nja upposi sitten mereen. Vielä kerran se kohosi ja levitti eteemme\nloistonsa. Valaan suihkulta se ei näyttänyt. -- Olisikohan lopultakin\nMoby-Dickimme läheisyydessä? arveli Daggoo. Jälleen tuo lumottu\npilvi katosi. Mutta kun se seuraavan kerran ilmestyi näkyviin, huusi\nmuudan neekeri niin kimeällä äänellä, että nukkuvatkin säikähtäen\nheräsivät: -- Tuolla -- tuolla se taas on! Tuolla edessä, oikealla!\nValkoinen valas! Valkoinen valas! Matruusit hyökkäsivät kuin mehiläiset\nparveilemisaikana raa'annokille ja Ahab kompuroi avopäin kokkapuulle\nnostaen toisen kätensä, valmiina antamaan merkkejä perämiehelle. Hänen\nkiihkeä katseensa oli jäykästi suunnattu Daggoon osoittamaan suuntaan.\nHeti tuon aavemaisen suihkun ilmestyessä näkyviin antoi hän nopean\nkäskyn laskea pyyntiveneet vesille.\n\nVeneet laskettiin kädenkäänteessä. Etumaisessa veneessä seisoi Ahab\nja soutajat kiskoivat voimakkaasti saalista kohti. Pian katosi aave\nkuitenkin, mutta meidän vartoessamme, airoilla leväten, näyttäytyi se\nuudelleen. Unohdimme hetkeksi Moby-Dickin tuijottaessamme muudatta\nmerkillisimmistä ilmestyksistä, mitä syvyydet ovat sylkäisseet ihmisten\nilmoille. Meren pinnalla kellui melkein kahdeksannespenikulman\npituinen ja levyinen lihainen massa, väriltään hohtavan kellertävä.\nKeskeltä haarautui lukematon määrä pitkiä ulottimia luikerrellen kuin\njättiläiskäärmeet, jotka umpimähkään tavoittelevat läheisyydestään\njotakin nieltävää. Minkäänlaista päätä emme voineet nähdä enempää\nkuin mitään merkkiä tunto- tai näköaististakaan. Tuntui kuin olisi\nsiinä kellunut vain jokin sattuman luoma elämän ilmaus. Kun tuo aave\njälleen vaipui syvyyteen, huusi Starbuck tuijottaen paikkaa, jossa se\noli kellunut, peloittavalla äänellä: -- Mieluummin olisin katsellut ja\najanut takaa Moby-Dickiä kuin sinua, valkoinen aave!\n\n-- Mikä se oli? uteli Flask.\n\n-- Suuri, elävä mustekala. Vain harvat niistä valaanpyytäjistä, jotka\novat sen nähneet, ovat palanneet takaisin kotisatamaan siitä kertomaan.\n\nAhab ei puhunut mitään. Hän kiepautti veneensä ympäri ja palasi\nlaivaan. Muut seurasivat tyynesti.\n\nVaikkapa ei panisikaan mitään merkitystä kaskelotinpyytäjien juttuihin\ntuon pedon näkemisen aiheuttamista seurauksista, todettakoon kuitenkin,\nettä sitä yleisesti pidettiin huonona enteenä. Ylen harvoin oli\ntämä vaalea mustekala nähty ja uskottiin, että se oli valtameren\nsuurin elollinen olento. Luullaanpa vielä, että kaskelotit saavat\nsiitä kaiken ravintonsa. Muitten valaslajien tiedetään nimittäin\netsivän ravintonsa veden pinnalta, mutta kukaan ei ole vielä nähnyt\nkaskelottia syöntihommissa, se kun etsii syötävänsä jostakin veden\nalta. Vain johtopäätöksiä tekemällä on voitu saada selkoa sen\nravintoaineista. Toisinaan, kun on päästy aivan sen kintereille, on\nnähty sen sylkäisevän pois jotakin, jota on luultu jättiläismustekalan\nlonkeroiksi. Toiset näistä lonkeroista ovat olleet parinkymmenen, jopa\nkolmenkymmenenkin jalan pituisia. Monet kalastajat, jotka ovat nähneet\nnäitä lonkeroita, luulevat niiden omistajaa niin isokokoiseksi, että se\nhipoo valtameren pohjaa ja että kaskelotilla, päinvastoin kuin muilla\nvalailla, on hampaat, joilla se käy mustekalan kimppuun ja raatelee\nsitä.\n\n\n\n\nSeitsemäskolmatta luku.\n\n\n-- Kun te näkee mustekala, sanoi Queequeg, te pian näkee kaskelotti!\nSeuraavana päivänä oli kaikki niin hiljaista, että \"Pequodin\" miehistö\nmelkein oli nukkua meren tuskin huomattavaan liekutukseen. Se Intian\nmeren tienoo, jota me paraikaa kuljimme, ei ole missään suhteessa\nlevoton. Kilpikonnia, delfiinejä, lentokaloja ja muita merten asukkaita\nnäkee täällä paljon vähemmän kuin Rio de la Platan seuduilla tai Perun\nrannikkovesillä.\n\nMinulla oli tähystysvuoro etumastossa. Nojasin selkääni velttoon\nyliprammipurjeeseen ja keinahtelin laiskasti edestakaisin melkein\nhorteessa. Lopulta lähti sieluni kokonaan liitelemään omia teitään.\nRuumis tosin vielä keikkui kuin tahdon heilurina edestakaisin, mutta\nvoima, joka sen oli pannut liikkeelle, oli jo laannut tyyten toimimasta.\n\nMutta ennenkuin vaivuin tuohon tiedottomaan tilaan, huomasin, että\nmuissakin mastoissa tähystäjät jo olivat torkahtaneet. Pian heiluimme\nkaikki unessa ja allamme nuokkui perämiehen pää samassa tahdissa.\nKoko aava meri torkkui tuota pikaa idästä länteen ja aurinkokin\nheilahti samaan suuntaan. Jonkun ajan kuluttua tunsin kuin ilmarakkoja\nsilmäluomieni alla ja tartuin äkkiä pelastaviin köysiin. Hätkähtäen\nheräsin jälleen eloon. Ja katso! Aivan vieressä, muutaman kymmenen\naskelen päässä tyynenpuolella, makasi jättiläiskaskelotti selällään\nkuin kaatunut fregatti, tummana kuin nuubialainen ja kiiltävänä\nkuin peili. Se meloi laiskasti eteenpäin ja pyrski silloin tällöin\nilmoille suihkun, muistuttaen hyvinvoipaa porvaria, joka nauttii\niltapäiväpiipustaan. Mutta tämä piipullisesi, valas-parka, oli\nviimeinen. Kuin taikasauvan koskettamana heräsi laiva, matruusit\nponnahtivat yhtäkkiä jaloilleen ja parikymmentä ääntä kuului yhtäaikaa\nlaivan eri puolilta, samalla kuin tähystäjät antoivat huutonsa kajahtaa.\n\n-- Veneet irti! Luovi luokse! huusi Ahab täyttäen samalla itse käskynsä\nkääntämällä ohjausratasta, ennenkuin perämies ehti hievahtaakaan.\n\nÄkillinen hälinä luultavasti sai valaan levottomaksi. Ennenkuin veneet\nsaatiin alas, kääntyi se juhlallisesti vatsalleen ja ui poispäin\nlaivasta. Se liikkui niin tyynesti ja hitaasti, että Ahab kielsi\nkäyttämästä airoja ja puhumasta tai muulla tavoin häiritsemästä\nhiljaisuutta.\n\nMe istuimme kuin Ontario-intiaanit soutupenkeillä ja meloimme\nnopeasti ja äänettömästi lähemmäksi saalista. Purjetta emme voineet\nnostaa. Kului hetkinen ja sitten peto yhtäkkiä viskasi pyrstönsä\nnelisenkymmenen jalan korkeudelle ilmaan ja upposi kuin torni.\n\n-- Tuolla se meloo! huusi joku. Stubb raapaisi tulta ja sytytti\npiippunsa; olihan meillä nyt siunaaman verran aikaa. Hetken\nkuluttua ilmestyi valas taas näkyviin, tällä kertaa Stubbin veneen\nläheisyydessä. Hän aikoikin nyt anastaa kunnian sen tappamisesta\nitselleen. Peto oli huomannut meidät, eikä äänettömyydestä enää\nollut apua. Melat vaihdettiin airoihin ja Stubb alkoi piippuaan yhä\ntuprutellen kiihoittaa miehiään hyökkäykseen.\n\nValas oli yhtäkkiä muuttanut käytöstään. Se käsitti nyt vaaran uhkaavan\nja työnsi päänsä esiin kuohuista.\n\n-- Eteenpäin, miehet, eteenpäin! Älkää hätäilkö! Meidän on iskettävä\nsalamana! huusi Stubb pöllytellen savuja nysästään. Eteenpäin! Vedä\npitkään, Tashtego, eteenpäin pojat! Tyynesti vain! Käykää kuin kuoleman\nja pirun kimppuun, vaikka vainajat haudoistaan kurkkisivat! Eteenpäin!\n\n-- Wu-hu, wa-hi! kiljui Gay Headin mies vastaukseksi ja kohotti vanhan\nsotahuudon. Joka mies kumartui eteenpäin intiaanin määräämässä tahdissa.\n\nVillejä sotahuutoja seurasivat toiset, yhtä villit.\n\n-- Kie-hie! Kie-hie! kirkui Daggoo himokkaasti, aivan kuin olisi\nsaanut maisteltavakseen kutojalinnun lihaa. Stubb istui rauhallisena\npaikallaan, kiihoitti miehiään tekemään kaikkensa ja puhalteli savuja.\nSoutajat uurastivat kuin hullut, mutta lopultakin kajahti tervetullut\nkäsky: -- Ylös, Tashtego! Anna soida! Harppuuni viuhahti. -- Kaikki\ntakaisin! Soutajat ponnahtivat yhtenä miehenä taaksepäin.\n\nSamassa silmänräpäyksessä lensi kättemme yli salaperäinen valasköysi.\nSinertävä sauhu tuprahti hampusta. Köysi viilsi kuin terävä miekka\nStubbin kämmenpohjaa sinkoutuessaan ilmaan.\n\n-- Kostuttakaa köyttä! huusi Stubb matruusille, joka hatullaan ammensi\nmerestä vettä.\n\nLopulta oli köyttä tarpeeksi pitkältä. Vene syöksyi nyt eteenpäin\nkuin hai. Stubb ja Tashtego vaihtoivat paikkoja, mikä ei suinkaan\nollut helppoa sellaisessa merenkäynnissä. Tärisevä köysi oli tiukalla\nkuin harpunkieli. Vene taisteli kahta voimaa vastaan -- toinen kiskoi\nylöspäin, toinen eteenpäin. Keulassa kohisi vesi suurena ryöppynä ja\nvanavesi kiehui kuin kurimossa. Pieninkin liike uhkasi kaataa tutisevan\naluksen.\n\nNäin syöksyttiin eteenpäin. Jokainen tarrautui soutupenkkiin voimainsa\ntakaa, jottei viskautuisi yli laidan. Suuriruhoinen Tashtego kumartui\nkauas eteenpäin pysyäkseen tasapainossa. Kokonaiset valtameret\ntuntuivat kiitävän ohitsemme edetessämme nuolennopeasti, kunnes valas\nlopulta hieman hiljensi menoaan.\n\n-- Valasta kohti! komensi Stubb. Joka mies kohdisti katseensa valaaseen\nja alkoi soutaa hartiain takaa. Hetken kuluttua nousi Stubb, nojasi\npolvensa tanakasti laitaan ja heitti keihäänsä pakenevaa eläintä kohti.\nVene ohjattiin käskyn kajahtaessa pois valaan poreilevasta vanasta,\nmutta lähestyi taas hetken kuluttua eläintä uutta heittoa varten.\n\nPedosta vuoti verta joka puolelta, mutta se laahautui yhä eteenpäin.\nKahdeksannespenikulman pituinen hurmejuova osoitti pian, mistä se\noli kulkenut. Auringonsäteet hehkuivat veden punaisissa läiskissä\nja miesten kasvoilla, niin että he näyttivät punanahoilta. Ja valas\npurskutti tämän tästäkin ilmoille savunkaltaisen suihkun. Yksin ajoin\npölläytti venepäällikkökin suustaan savupilven ja kiskaisi köyteen\nkiinnitetyn keihäänsä valaan kupeesta, singoten sen siihen yhä\nuudelleen.\n\n-- Vetäkää, vetäkää! huusi hän, kun kuolevan valaan raivo alkoi\nlaantua. -- Soutakaa aivan sen viereen! Vene ohjattiin pedon\nläheisyyteen ja Stubb alkoi pistellä sitä keihäällään aivan kuin etsisi\nsen ruumiiseen piiloitettua kultakelloa. Hän etsi elämän asumasijaa.\nMutta nyt tapahtui, mitä aina tapahtuu, kun epätoivoinen valas\nvimmastuu. Eläin kieriskeli hulluna veressään ja ruiskutti ylitseen\nkiehuvaan kuumaa vettä, niin että piskuinen vene tuossa tuokiossa\nperäytyi taaksepäin etsien itselleen tietä tuosta hirvittävästä,\nläpinäkymättömästä sateesta.\n\nKun valas lopulta lakkasi heittelehtimästä, alkoi kuolemanhikoilu;\nsuihku laski, kunnes se oli aivan pieni, ja verilaine toisensa jälkeen\npulpahti esiin ruumiista. Peto kierähti taaksepäin ja vaipui veteen.\nSydän oli päättänyt kamppailunsa.\n\n-- Se on kuollut, mister Stubb, sanoi Daggoo.\n\n-- Molemmat piiput ovat sammuneet, totesi Stubb ja otti nysän suustaan.\nHän kopisti tuhan veteen ja seisoi hetken mietteisiinsä vaipuneena,\ntuijottaen valtavaa eläintä, jonka kuolemaan oli syypää.\n\n\n\n\nKahdeksaskolmatta luku.\n\n\nStubbin valas surmattiin laivan läheisyydessä. Tuuli oli tipotiessään.\nKaikki kolme venettä ryhtyivät laahaamaan sotasaalista \"Pequodia\"\nkohti. Meitä oli kaikkiaan kahdeksantoista miestä, kuusineljättä\nkäsivartta, tuota raskasta ruhoa kiskomassa. Näytti siltä kuin olisimme\npäässeet vain pitkin tauoin eteenpäin. Siitä päättäen oli saaliimme\ntavattoman painava. Hoangho-kanavassa Kiinassa saa neljä tai viisi\ntyömiestä raskaan dshonkin liikkumaan penikulman verran tunnissa, mutta\nmeidän kulkumme oli totisesti hitaampaa -- kuormamme painoi kuin lyijy.\n\nPimeyskin yllätti. Kolme \"Pequodin\" mastoihin ripustettua lyhtyä\nvalaisi tietämme, ja kun tulimme lähemmäksi huomasimme Ahabin laskevan\nlyhdyn laivan kaiteen yli. Hän silmäili valasta tovin ja antoi sitten\ntavanmukaiset määräykset sen sijoituksesta yöksi, ojensi lyhdyn\nmuutamalle matruusille ja laskeutui kajuuttaan näyttäytyäkseen vasta\nseuraavana aamuna.\n\nValvoessaan valaanpyyntiä oli kapteeni Ahab suorittanut tavalliset\ntehtävänsä. Mutta kun eläin nyt oli kuollut, tuntui hänet valtaavan\nkummallinen kärsimättömyys tai epätoivo, aivan kuin kuolleen valaan\nnäkeminen olisi muistuttanut hänelle siitä, että Moby-Dick yhä vielä\noli elävien joukossa. Vaikkapa tuhat muuta valasta olisi hinattu\nlaivaan, ei se tuonut hänen päämääräänsä ollenkaan lähemmäksi. Kannelta\nkuului kovaa melua miesten laskiessa ketjuja veteen. Näiden avulla piti\nvalaan rasva hinattaman kannelle. Pimeässä näyttivät alus ja eläin\nkahdelta suurelta härältä, jotka olivat kytketyt yhteen -- toinen\nseisoi ja toinen oli paneutunut pitkäkseen.\n\nEtelämeren valaanpyytäjät eivät pidä kiirettä saatuaan kaskelotin\nlaivan viereen. Sen rasvan kannelle hinaaminen on vaivalloinen\ntyö ja senvuoksi lähetetäänkin tavallisesti miehistö lepäämään\naina seuraavan aamun koittoon asti, ennenkuin uurastus aloitetaan.\nPurjeetkin lasketaan alas ja peräsin kiinnitetään, jotta kaikki saavat\nhuokaista. Joka mies tarvitaan nostohommassa ja sentähden jätetään vain\nankkurivahti kannelle. Toisinaan ja etenkin päiväntasaajan tienoilla ei\nkuitenkaan tätä tapaa voida noudattaa. Haikalat nimittäin kokoontuvat\nkernaasti kuolleen valaan läheisyyteen ja jos niin käy, ei koko pedosta\nkuuden tunnin kuluttua ole muuta kuin luuranko jäljellä. Joskus voidaan\nhait kyllä pitää kurissa terävillä valaskirveillä, mutta usein ne\ntällaisesta kohtelusta vain yltyvät.\n\nSitä lajia eivät kuitenkaan olleet ne hait, jotka tänä yönä kuhisivat\n\"Pequodin\" vaiheilla. Joku kokematon keltanokka olisi kyllä, nähdessään\nne, voinut kuvitella merta jättiläisjuustoksi, jota madot syövät,\nmutta \"Pequodin\" miehet eivät ryhtyneet vertailuihin. Ja kun Queequeg\nerään matruusin kanssa nousi kannelle illastettuaan, syntyi haitten\nkeskuudessa suuri sekasorto. Lyhdyt varustettiin kuntoon ja sitten\nkäytiin pitkillä veitsikangilla haitten kimppuun. Syntyi suoranainen\nverilöyly raskaitten \"valashilparien\" pudotessa eläinten päähän.\n\nUsein iskivät kytät harhaan, sillä meri suorastaan kiehui, petojen\nantautuessa raivonsa valtaan. Ne eivät ainoastaan näykkineet toisiaan,\nvaan taipuivat kaarelle ja purivat itseensäkin rumia haavoja. Mutta\nhenki niissä oli sitkeässä. Kun Queequeg, hinattuaan kuolleen\nhain kannelle, yritti aukoa sen leukoja, oli hän vähällä menettää\nkäsivartensa, pedon loksauttaessa hirvittävän kitansa kiinni.\n\n-- Queequeg ei välitä, mikä jumala luoda hai, sanoi villi. Samantekevä,\nluodako sen Fidshi-jumala vai Nantucketin jumala. Se vain olla tosi,\nettä se jumala, joka luoda hai, olla helvetin ovela.\n\n\n\n\nYhdeksäskolmatta luku.\n\n\nOli lauantai-ilta ja sitäpä seurasi vasta sunnuntai! Kaikki\nvalaanpyytäjät eivät aina pyhitä lepopäivää. Valaanluinen \"Pequod\"\nmuutettiin ykskaks teurastamoksi ja joka mies ryhtyi teurastajaksi.\nOlisi saattanut luulla, että aikomuksenamme oli uhrata meren jumalalle\nkymmenentuhatta härkää.\n\nVahvojen köysien ja koukkujen avulla nostettiin kaskelotinrasva\nlaivaan. Starbuck ja Stubb aseistautuivat kirveillä ja laskeutuivat\nerikoisille telineille laivan kupeelle. Pedon ruumiiseen iskettiin\nreikä molempien kylkievien läheisyyteen ja sitten piirrettiin reiästä\nreikään leveä viillos. Koukku upotettiin tanakasti reikään. Vahvimmat\nmiehet kokoontuivat ankkurivintturille ja alkoivat kiljuen kiertää\nsitä. Laiva kallistui toiselle kyljelleen ja joka lauta tärisi, kunnes\nvihdoin kuului ankara pamaus ja alus heilahti eteenpäin. Ensimmäinen\nrasvamöhkäle oli irtaantunut.\n\nRasvakerros ympäröi valasta niinkuin kuori appelsiinia ja yhtä sievästi\nkuin olisivat kuorineet appelsiinin, nylkivät miehet nyt rasvakerroksen\ntappamastaan pedosta. Joka vintturinvedolla kierähti kaskelotti ympäri.\nStubb ja Starbuck viiltelivät sen ruumiin kierteisiin ja rasvakerros\nnousi nousemistaan laivaan yhtenäisenä vyönä. Köysi hinasi sen aina\nkorkeammalle, kunnes vintturi kerrassaan pysähtyi ja muudan pitkällä,\nterävällä, miekantapaisella aseella varustettu harppuunimies tuikkasi\nriippuvan rasvasuikaleen alapäähänkin reiän, johon myös kiinnitettiin\nkoukku. Kun mies sitten parilla osaavalla sivalluksella oli iskenyt\nrasvamassan poikki alimmaisen koukun yläpuolelta, laskettiin yläosa\nirroitetusta rasvasta ruumaan ja uusi köysi alkoi jo samassa kiskoa\nuutta suikaletta ilmoille. Ruumassa käärivät ahkerat kädet paksuja\nrasvakielekkeitä käärölle, jotteivät ne veisi liian paljon tilaa.\n\nValas on kääriytynyt rasvaansa aivan kuin peitteeseen, tai paremmin\nsanoen niinkuin intiaani ponchoonsa. Senvuoksi se saattaakin viihtyä\nmissä meressä hyvänsä mihin vuodenaikaan tahansa. Mitäpä tekisikään\nsinivalas Pohjoisessa Jäämeressä, ellei sillä olisi lämmintä\nviittaansa? Oleskeleehan niillä seuduin kalojakin, mutta ne ovat\nkylmäverisiä, keuhkottomia olentoja, jotka saattavat lämmitellä vaikka\njäävuoren kupeella. Valaalla on, kuten ihmisellä, keuhkot ja lämmin\nveri.\n\nOn perin ihmeellistä, että tämä lämminverinen eläin oleskelee\nkuin kotonaan arktisissa merissä, sukeltaen tämän tästä syvälle\nkylmään veteen. Jos niillä seuduin merimies putoaa yli laidan ja\nhänet löydetään vasta jonkun kuukauden kuluttua, on hän jähmettynyt\njäälohkareeseen kuin kärpänen merenpihkaan. Mutta merkillisintä on,\nettä napameren valaan veri ei ole ainoastaan lämmintä, vaan vieläpä\nlämpimämpää kuin Borneon neekerin keskellä kuuminta kesää.\n\n-- Ketjut sisään!\n\nVahvat köydet ovat tehneet tehtävänsä ja nyljetty valas hohtaa\nkuin marmorinen hautakivi. Mutta vaikka se onkin toisennäköinen\nkuin aikaisemmin, on se edelleenkin valtava. Hitaasti etääntyy\nhengetön ruho laivasta ja hait ruoskivat pyrstöllään meren pinnan\nkuohuille. Ahnaita, kirkuvia lintuja kokoontuu lukemattomia nokkimaan\nkuollutta jättiläistä. Ja mitä kauemmas alus etääntyy valaasta, sitä\nhelvetillisemmäksi käy meteli sen ympärillä.\n\n\n\n\nKolmaskymmenes luku.\n\n\nEi tule unohtaa, että valaalta katkaistaan pää, ennenkuin se on\nkokonaan nyljetty. Ja varsinkin kaskelotin teilaus on toimitus, jonka\non suoritettava suurella huolella.\n\nValaalla ei oikeastaan ole mitään kaulan tapaista; juuri se kohta,\nmissä pää ja ruumis yhtyvät, näyttää melkein paksuimmalta. Kirurgi\ntyöskentelee ylhäältä käsin noin kahdeksan tai kymmenen jalan päässä\nuhristaan, joka monesti vielä on osittain veden alla. Tehtävä ei\nsiis ole helppo, mutta yhtäkaikki suoriutui Stubb siitä kymmenessä\nminuutissa.\n\nKun pää on irroitettu, kiinnitetään se laivan perään kaapeliin aina\nsiihen asti kunnes rasvakerros on poistettu. Senjälkeen nostetaan pää,\njos valas on pieni, kannelle. Täysikasvuisen valaan päätä sensijaan\nei käy nostaminen. Kaskelotin pää käsittää melkein kolmanneksen sen\nruumiista ja jos sellaisen möhkäleen koettaisi nostaa aluksen kannelle\nnäyttäisi se suunnilleen yhtä viisaalta yritykseltä kuin hollantilaisen\nladon sijoittaminen timanttivaakaan.\n\nKun Stubbin kaskelotti oli vapautettu rasvoistaan, hinattiin valtava\npää laivan kupeelle ja siinä se sitten riippui kuin Holoferneksen pää\nJudithin vyössä. Oli jo puolenpäivän aika kun työt saatiin tehdyksi ja\nmatruusit riensivät kannen alle ruokailemaan. Kannella vallitsi pian\ntäydellinen hiljaisuus. Suuri rauha levittäysi yli meren kuin lehtensä\naukaiseva lootuskukka.\n\nJoku hetki kului ja sitten nousi Ahab kajuutastaan. Hän kiersi\nperäkannen pariin kertaan, pysähtyi, tuijotti partaan yli ja tarttui\nlopulta Stubbin pitkään kankeen, joka vielä lojui kannella. Hän\ntyönsi sen laivan kupeella riippuvaan valaan päähän ja kohotti sitä,\nsilmäillen sitä tuokion miettivän näköisenä.\n\nSe oli väriltään tumma ja muistutti riippuessaan siinä äänettömyyden\nympäröimänä, sfinksiä erämaassa.\n\n-- Puhu, sinä peloittava ja kunnioitettava pää, jupisi Ahab. Olethan\nsieltä täältä naavainen, vaikka sinulla ei olekaan partaa. Puhu,\nvaltava pää, ja kerro meille salaisuutesi! Sinä olet sukeltanut\nsyvemmälle kuin kukaan muu. Sinä, jolle nyt päivänsäteet lankeavat,\nolet levännyt syvyyksissä, missä laivoja on ruostunut, missä\ntietymättömiin joutuneita ankkureita ja lausumattomia toiveita\nlahoo, missä suuri fregatti, maa, piileksii lastattuna miljoonilla\nluurangoilla!\n\nSinä tiedät, missä öiseen aikaan merirosvot ovat heittäneet murhatun\nmatruusin yli laidan vielä synkempään yöhön, purjehtien taas tiehensä.\nOlet nähnyt salaman murskaavan laivan, jonka piti viedä mies odottavan\npuolison syliin. Olet kokenut niin paljon, että planeetat saattaisivat\npirstoutua ja Abraham unohtaa uskonsa, ilman että siihen sanaakaan\nvirkkaisit.\n\n-- Purje näkyvissä! huusi samassa riemastunut ääni isostamastosta.\n\n-- Tosiaanko? Suurenmoista! hoilasi Ahab. Hän kohensi ryhtiään, mutta\nhänen otsansa oli kuin ukkospilvi.\n\n-- Tämän kuolemanhiljaisuuden jälkeen voisi noin elähdyttävä huuto\nkäännyttää paremmankin ihmisen kuin minä, jatkoi hän. Missä se purje on?\n\n-- Kolme piirtoa ylähangan puolella! Lähestyy meitä! -- Aina vain\nparempi. Soisinpa nyt pyhän Paavalin saapuvan sen mukana tuoden minulle\nhieman tuulta.\n\n\n\n\nYhdesneljättä luku.\n\n\nLaiva ja tuuli saapuivat yhtäaikaa. Mutta tuuli oli laivaa nopeampi,\nja pian alkoi \"Pequod\" keikkua. Kiikarilla saattoi ennenpitkää\ntodeta, että tulokkaan pelastusveneet ja miehitetyt mastot olivat\nvalaanpyyntialuksen. Kun se kuitenkin ilmeisesti etsi toista\npyyntipaikkaa kuin \"Pequod\", emme voineet toivoa kohtaamista ja\nsenvuoksi nostettiinkin merkinantolippu, jotta nähtäisiin, minkä\nvastauksen vieras antaisi.\n\nTuokion kuluttua saatoimme sen merkkilipusta todeta, että se oli\n\"Jerobeam\" Nantucketista. Nyt prässättiin sen ra'at ja se kääntyi\nsuoraan kohti \"Pequodin\" tyynenpuolta. Senjälkeen laskettiin siitä\nvene vesille. Kun Starbuck aikoi laskea köysitikapuut vieraan\nlaivurin nousta alukseemme, huitoi tämä lähestyvän veneen partaalta\ntorjuvasti kättään. Saimme kuulla, että \"Jerobeamissa\" raivosi vaikea\nkulkutauti, eikä Mayhew, laivan kapteeni, tahtonut saattaa miehistöämme\ntartuntavaaralle alttiiksi. Hän itse ja venemiehistö olivat vielä\nterveitä, mutta karanteeniasetusta oli noudatettava.\n\nYhteyttä ei sentään kokonaan kartettu, vaan vene pysytteli muutaman\nkyynärän päässä laivastamme ja yritti peräsimensä avulla pitää samaa\nsuuntaa kuin mekin. Ylläpidimme keskustelua, jonka korkea laine silloin\ntällöin keskeytti, kunnes tuli paljon merkillisempi keskeytys.\n\nYhtä \"Jerobeamin\" veneen airoista hoiti perin oudonnäköinen mies.\nHän oli pienikasvuinen ja nuorekas, kasvoiltaan pisamainen. Hiukset\nolivat vaaleat ja tavattoman pitkät. Hänellä oli yllään pitkäliepeinen,\nkummallisenkuosinen takki, pähkinänruskea väriltään. Ylöskääräistyt\nliepeet ulottuivat hänen vyötäröilleen asti. Hänen silmissään paloi\nmielipuolisuuden tuli.\n\nTämä mies oli kasvanut hupsujen \"Neskyeuna Shakerien\" parissa ja pian\nkehittynyt suureksi profeetaksi. Heidän järjettömissä salaseuroissaan\noli hän astunut taivaasta laskuoven kautta paukauttaen samalla auki\ntaskussaan olevan seitsemännen pullon. Se ei kuitenkaan sisältänyt\nruutia, vaan niinkuin otaksuttiin, ooppiumiliuosta. Merkillinen\npäähänpiintymä ajoi hänet Neskyeunasta Nantucketiin, missä hän verhosi\novelan hulluutensa hiljaiseen käytökseen ja ilmoittautui halukkaaksi\nseuraamaan valaanpyyntialusta sen retkelle. \"Jerobeam\" hyväksyi hänet,\nmutta tuskin oli päästy merelle, ennenkuin jo hänen mielipuolisuutensa\npurkautui täydessä voimassaan. Hän ilmoitti olevansa arkkienkeli\nGabriel ja käski kapteenin hypätä yli laidan. Ja sitten julkaisi hän\nmanifestin, jossa selitti olevansa saarien vapauttaja ja koko Oceanin\nylikäskynhaltija.\n\nHänen ehdoton vakavuutensa ja merkilliset päähänpistonsa saivat\nhänet tietämättömien merimiesten silmissä näyttämään jonkinlaiselta\npyhimykseltä. Sitäpaitsi he pelkäsivät häntä. Kun hänestä\nluonnollisesti ei ollut laivassa mitään hyötyä, hän kun teki vain\nmitä hänen mieleensä juolahti, olisi kapteeni mielellään vapautunut\nhänestä. Mutta kun sitten arkkienkeli huomasi, että oli aikomus\nlaskea hänet maihin ensi satamassa, aukaisi hän kaikki salaiset\npullot ja sinetit ja selitti että laiva miehistöineen ehdottomasti\njoutuisi oikopäätä kadotukseen, jos kapteenin aikeet toteutettaisiin.\nMiehistön keskuudessa oli hänellä niin suuri vaikutusvalta, että hänen\nkannattajansa heti marssivat päällikön puheille ja ilmoittivat, ettei\nainoakaan heistä jäisi laivaan, jos Gabriel lähetettäisiin maihin. Ja\nkapteenin oli luovuttava suunnitelmastaan.\n\nNäin sai Gabriel nauttia rajattomasta vapaudesta. Seurauksena oli,\nettei hän välittänyt kapteenista enempää kuin ylipursimiehestäkään\nmitään. Ja kun kulkutauti ilmestyi, kasvoi hänen arvovaltansa\nsuunnattomasti; hän näet ilmoitti, että \"rutto\" oli saastuttanut laivan\nhänen käskystään. Jos häntä vain huvitti, riehuisi tauti laivassa vielä\npitkät ajat. Matruusit, piruparat, imartelivat häntä kaikin tavoin,\nheittäytyivätpä toiset hänen jalkoihinsakin. Tämä kaikki voi tuntua\nvarsin uskomattomalta, mutta niin kummalta kuin se kuulostaakin, on se\ntotta. Palatkaamme jo \"Pequodiin\".\n\n-- En pelkää kulkutautiasi, mies, huusi Ahab kapteeni Mayhewille, joka\nseisoi veneensä peräkeulassa. Tule laivaan!\n\nMutta silloin ponnahti Gabriel jaloilleen.\n\n-- Ajattelehan toki kuumetta, keltakuumetta ja sappitautia! Kavahda\nkamalaa ruttoa!\n\n-- Gabriel! Gabriel! huusi kapteeni Mayhew. Joko sinä -- -- Samassa\nmahtava aalto lennätti veneen eteenpäin, vaientaen hänen äänensä.\n\n-- Oletko nähnyt valkoista valasta? kysyi Ahab, kun vene taas solui\ntakaisin.\n\n-- Muista pyyntivenettä, joka murskaantui ja upposi. Varo hirveätä\nvalaanpyrstöä.\n\n-- Sanon sinulle vieläkin kerran, Gabriel -- -- Jälleen kohosi vene\naallonharjalle, aivankuin olisi paholaisilla ollut sormensa pelissä.\nToviin ei puhuttu sanaakaan. Suuret aallot vain vyöryivät eteenpäin\nja laivan kupeella riippuva valaan pää heilahteli edestakaisin. Kun\nGabriel huomasi sen, osoitti hän suurempaa pelkoa kuin oikeastaan olisi\narkkienkelille sopinut.\n\nKun tämä välikohtaus oli ohi, kertoi kapteeni Mayhew hämärän jutun\nMoby-Dickistä. Gabriel ja vellova meri keskeyttivät hänet moneen\nkertaan.\n\n\"Jerobeam\" oli ollut vain vähän aikaa matkalla, kun se kohtasi\nvalaanpyyntialuksen, jonka miehistöllä oli luotettavia tietoja\nMoby-Dickistä ja sen tihutöistä. Gabriel kuunteli innokkaasti näitä\ntiedonantoja ja varoitteli tämän tästäkin kapteenia ryhtymästä\nminkäänlaisiin tekemisiin valkoisen valaan kanssa. Mielipuolisuudessaan\nselitti hän, että valkoinen valas ei ollut mikään muu kuin itse\n\"shakerien jumalan\" ruumiillistuma. Sen tiesivät shakerit raamatusta.\nNo, vuoden parin kuluttua oli \"Jerobeam\" sitten päässyt Moby-Dickin\njäljille ja Macey, kapteenin lähin mies, paloi halusta päästä sen\nkimppuun. Kapteeni olisi mielellään suonut hänelle tämän, mutta\narkkienkeli varoitteli. Kuitenkin onnistui Maceyn saada viisi miestä\nveneeseensä ja vaivalloisen soudun jälkeen saatiin kuin saatiinkin\nharppuuni valaan kupeeseen.\n\nSillävälin huitoi mastoon kavunnut Gabriel mielipuolen\ntavoin käsivarsiaan ja julisti profeetallisessa äänensävyssä\njumalanhäpäisijöiden turmion tulleen.\n\nMaceyn seistessä veneensä kokassa ja odottaessa sopivaa tilaisuutta\nsaada keihäänsä singotuksi, kohosi äkkiä merestä leveä valkoinen massa\naikaansaaden tavattoman hämmingin. Seuraavassa silmänräpäyksessä\npoukahti onneton Macey ilmaan ja lensi kaaressa mereen viidenkymmenen\nkyynärän päähän veneestä. Miehistöstä ei kukaan muu loukkaantunut. Vain\npursimies katosi ainaiseksi.\n\nOnnettomuus näkyi selvästi laivaan. Kun Macey lensi mereen, korotti\nGabriel äänensä ja huusi: -- Pullo! Pullo! Hän esti kauhusta\nvärisevän miehistön jatkamasta valaan takaa-ajoa ja lisäsi jälleen\nvaikutusvaltaansa. Hänen herkkäuskoiset kannattajansa olivat nimittäin\nvakuutettuja siitä, että hän oli ennakolta tämän nähnyt. Ja niin tuli\nhänestä laivan kauhu.\n\nKun Mayhew oli lopettanut tarinansa, teki Ahab hänelle erinäisiä\nkysymyksiä, jotka saivat hänet tiedustelemaan, aikoiko Ahab lähteä\nvalkoista valasta tavoittamaan. Tähän vastasi Ahab: -- Kyllä! Silloin\nryntäsi Gabriel taas pystyyn muljautti vanhaa miestä ja kirkui\nosoittaen sormellaan alaspäin: -- Muista kuolleita jumalanhäpäisijöitä\ntuolla alhaalla! Katso, ettei heidän kohtalostaan tule sinunkin\nkohtalosi!\n\nAhab kääntyi tyynesti syrjään ja sanoi Mayhewille: -- Kapteeni, muistan\njuuri nyt postilaukun. Siinä on kirje eräälle upseereistasi, ellen\nerehdy. Starbuck, käyhän peräämässä asiaa!\n\nStarbuck palasi pian pidellen kirjettä hyppysissään. Se oli pahoin\nrypistynyt ja märkä ja ikäänkuin homeen peittämä. Olipahan se jo kauan\nmaannutkin muutamassa kajuutan pimeässä laatikossa.\n\n-- Etkö osaa lukea osoitetta huusi Ahab? Tänne kirje, mies! Tosiaan,\nkovin on heikosti erotettavissa tämä osoite. Mutta mitäs nyt? Hänen\ntutkiessaan kirjettä tarttui Starbuck pitkään riukuun ja halkaisi\nsen toisen pään, voidakseen sitten ojentaa kirjeen veneeseen tämän\ntarvitsematta tulla lähemmäksi. Ahab tirkisteli kirjettä ja mutisi:\n-- Mister Har-- niin -- mister Harry. Naisen hienoa käsialaa ja\nlyönpä vetoa, että se on vaimon käsialaa. Mister Harry Macey,\n\"Jerobeam\"-laiva. Niin, tämä on Maceylle ja Macey on kuollut.\n\n-- Mies parka! Mies parka! Ja kirje oli hänen vaimoltaan, huokaili\nMayhew. Mutta antakaahan tänne joka tapauksessa.\n\n-- Ei, pidä se vain, kiljui Gabriel Ahabille. Itse menet pian samaa\ntietä kuin Maceykin.\n\n-- Vieköön sinut horna! huusi Ahab takaisin. Hei, kapteeni Mayhew, ota\nvastaan! Hän otti riu'un Starbuckilta, pisti kirjeen sen rakoon ja\nojensi veneeseen. Tällävälin keskeyttivät soutajat odottavan näköisinä\ntyönsä. Vene soljahti samassa hiukan lähemmäksi laivaa ja Gabriel\nkoppasi ahnaasti kirjeen käteensä. Samalla kiskoi hän riu'un veneeseen,\npisti kirjeen uudelleen sen rakoon ja lähetti sen takaisin laivaan.\n\nSe putosi Ahabin jalkoihin. Gabriel antoi käskyn tovereilleen ja\nseuraavassa tuokiossa loittoni vene \"Pequodin\" ulottuvilta.\n\n\n\n\nKahdesneljättä luku.\n\n\nKuten muistamme, roikkui jättiläismäinen kaskelotinpää koko ajan\n\"Pequodin\" toisella kupeella. Meidän on kuitenkin annettava sen roikkua\nsiinä vielä tovin, sillä tällä hetkellä on meillä tärkeämpääkin\ntekemistä kuin siitä huolehtiminen.\n\nEdellisen yön ja aamupäivän kuluessa oli \"Pequod\" ajelehtinut mereen,\njonka pinnalla kelluvasta keltaisesta leväkasvullisuudesta saatoimme\npäätellä, että tavallisia sinivalaita oli läheisyydessä. Vaikka ei\nollutkaan \"Pequodin\" asia pyytää näitä halveksittuja petoja ja vaikka\nolimme niitä nähneet jo Crozettesaarten lähettyvillä välittämättä\nniistä vähääkään, saimme nyt äkkiä määräyksen ottaa tällaisenkin\nvalaan hengiltä. Kauan ei meidän tarvinnutkaan odottaa. Tyynenpuolella\nnähtiin suuria suihkuja. Stubbin ja Flaskin veneet lähetettiin heti\ntakaa-ajoon. Ne soutivat pian tähystäjäin näköpiirin ulkopuolelle.\nHiukan myöhemmin nähtiin valkoisen vesipatsaan nousevan merestä ja heti\nsenjälkeen tuli ilmoitus, että toinen veneistä oli pysähtynyt. Kului\ntuokio ja sitten ilmestyivät taas molemmat veneet näkyviin. Saatettiin\nselvästi havaita, että harppunoitu valas kuljetti niitä suoraan laivaa\nkohti. Peto tuli niin lähelle alustamme, että hetken luultiin sillä\nolevan pahat mielessä, mutta yhtäkkiä se sukelsi ja katosi näkyvistä\naivankuin olisi se painunut kölimme alle.\n\n-- Katkaiskaa köydet! huudettiin laivasta veneille, sillä pelättiin\nniiden seuraavassa hetkessä murskaantuvan laivan kylkeen. Mutta\nkeloissa oli vielä köyttä runsaasti ja samalla kun sitä hellitettiin\nhitaasti sukeltavan valaan viedä, soutivat miehet kaikin voimin\npäästäkseen sivuuttamaan \"Pequodin\" edestäpäin. Siunaaman ajan näytti\ntilanne sangen uhkaavalta, mutta lopulta onnistuivat veneet aikeissaan.\nSamassa tuntui äkkinäinen, kova tärähdys, aivankuin olisi salama\niskenyt köliimme. Laivan alle pingoittunut köysi ilmestyi näkyviin\nkeulapuolella ja samassa nousi valaskin pinnalle, mutta nyt jo\nilmeisesti uupuneena. Se ei enää jatkanut suuntaansa suoraan eteenpäin,\nvaan ui sinne tänne, kunnes pyörsi takaisin kiertäen aluksemme perän.\n\nVeneistä alettiin nyt hinata köysiä takaisin kummankin veneen\nyhtäaikaisesti lähestyessä valasta. Stubb ja Flask keihästivät petoa\nvuorotellen ja näin pyöri taistelu \"Pequodin\" ympärillä. Haikalat,\njotka tähän asti olivat häärineet kaskelotin vaiheilla, hyökkäsivät nyt\ntuoreen veren kimppuun ja joivat sitä ahnaasti. Vihdoin sakeni valaan\nsuihku paksuksi patsaaksi ja mahtava eläin kääntyi ähkien ja vettä\nmyllertäen selälleen, heittäen hetken kuluttua henkensä. Pyövelien\nkiinnittäessä touvia sen pyrstöön sukeutui heidän välillään seuraava\nkeskustelu:\n\n-- Tahtoisinpa tietää, mitä ukko näin huonolla rasvalla tekee? Stubbin\nääni ilmaisi selvää halveksumista.\n\n-- Tekee? kertasi Flask, vyyhtien tarpeetonta köyttä veneensä keulaan.\nEttekö ole koskaan kuullut, että laiva, jonka ylähanganpuolella riippuu\nkaskelotinpää, tarvitsee alihanganpuolelle tavallisen valaan pään?\nEttekö ole kuullut, Stubb että sellainen alus ei koskaan senjälkeen voi\nkaatua?\n\n-- Miksi ei?\n\n-- En tiedä. Kuulin vain kerran Fedallah'n Kambodsha-jumalan niin\nsanovan, ja se veikko tuntuu tietävän laivataiat. Välistä luulen\nkuitenkin, ettei Fedallah'n olo laivassa koidu siunaukseksi. En siedä\nsitä miestä, Stubb. Oletteko huomannut, että hänen kulmahampaansa\nmuistuttaa kyyn myrkkyhammasta?\n\n-- Hukkukoon koko mies! Minä en ylimalkaan häneen katsokaan. Mutta jos\nsattumalta näen jonakin pimeänä yönä kaiteen vaiheilla eikä muita ole\nläheisyydessä, niin katsokaahan, Flask -- hän teki käsillään kuvaavan\neleen -- näin minä teen. Minä luulen, että Fedallah on piru itse.\nHännäntupsua vain ei näy senvuoksi, että hän on piiloittanut sen. Ehkä\nhän pitää sitä taskussaan.\n\n-- Minkähänvuoksi ukko häntä suosii?\n\n-- Yhteisiä asioita kaiketi.\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- No, tiedättehän, että äijä vaanii valkoista valasta. Tietysti\non piru tullut vaatimaan hänen hopeista taskukelloaan tai kenties\nsieluaan, auttaakseen häntä vastapalvelukseksi Moby-Dickin jäljille.\n\n-- Jopa nyt puhutte pötyä, Stubb. Miten Fedallah siihen pystyisi?\n\n-- En tiedä. Piru on eriskummallinen asiamies ja sitäpaitsi suuri\nhunsvotti. -- --\n\nHuudettiin veneille, että ne hinaisivat valaan \"Pequodin\"\nalihanganpuolelle, missä ketjut ja muut vehkeet jo olivat valmiina.\n\n-- Enkö sitä sanonut? intti Flask. Saatte nähdä, että tämän valaan pää\nnostetaan kaskelotinpään vastapainoksi.\n\nFlaskin väite osoittautuikin paikkansapitäväksi. Kaskelotinpää oli\npainanut \"Pequodin\" kallelleen, mutta kun nyt toisen valaan pää\nhinattiin sen toiselle kupeelle, saavutti se jälleen tasapainonsa. Niin\non laita filosofiankin alalla. Jos tarttuu Locken päähän, kallistuu\ntälle puolelle, mutta jos toiselle puolelle nostaa Kantin pään, pääsee\ntaas tasapainoon.\n\n\n\n\nKolmasneljättä luku.\n\n\nPitkällisen työn jälkeen saadaan sitten valaan leuat hinatuiksi\nkannelle. Ja kun aika tulee, lähtevät Queequeg, Daggoo ja Tashtego,\njotka kaikki ovat taitavia hammaslääkäreitä, irroittamaan\nvalaanhampaita. Queequeg murtaa kidan auki ja vahvan touvin avulla\nkiskotaan hampaat pois samalla tavoin kuin härät Michiganissa repivät\ntammenkantoja maasta. Hampaita on kaikkiaan 42, ja jos valas on\nvanha, ovat ne useimmiten kokolailla kuluneet, mutta silti terveet.\nNiitä ei paikata koskaan niinkuin tehdään ihmisten hampaille. Leuat\nsahataan tämänjälkeen pitkiin pölkkyihin, jotka kasataan läjään kuin\nrakennushirret.\n\nSitten ryhdytään öljysäiliötä tyhjentämään. Öljysäiliö sijaitsee\nvalaan päässä ja \"teilaajan\" täytyy päätä irroittaessaan olla erittäin\nhuolellinen, ettei jo silloin riko säiliötä. Pää nostetaan vedestä\n\"säiliöpuoli\" ylöspäin, ettei kallis öljy särkymisen vuoksi vuotaisi\nhukkaan.\n\nNotkeana kuin kissa kapusi Tashtego mastoon ja riensi suoraan\nisollera'alle, jonka nokka oli aivan säiliön yläpuolella. Hän oli\nottanut jollaköyden ja kelan mukaansa ja viimemainitun hän nyt\nkiinnittää ra'annokkaan, heittäen köydenpään sen yli kannelle, missä\nse isketään koukkuun. Toisen pään köydestä viskaa hän valaan pään\nyläpuolelle. Heiluessaan tuolla korkealla ilmassa muistuttaa hän\nturkkilaista muezzinia, joka kutsuu hyviä ihmisiä rukoukseen.\n\nTashtegolle ojennetaan nyt lapio ja hän etsii säiliöstä sopivan\navauspaikan. Hän on hyvin huolellinen työssään, kunnes lopulta löytää\notollisen paikan. Jollaköyden ilmassa riippuvaan päähän sidotaan\ntämänjälkeen sanko ja kannelle kiinnitettyyn päähän tarttuu pari kolme\nvahvaa käsivartta. Sanko nostetaan ilmaan, niin että intiaani pääsee\nsiihen käsiksi. Sillävälin on hänelle ojennettu pitkä riuku. Sen avulla\nohjaa hän sangon säiliöön ja työntää sen sinne. Jollanköyden päätä\npitelevät matruusit kuulevat hänen hihkaisunsa ja vetävät jälleen\nsangon näkyviin. Se lasketaan nyt kannelle ja mies tyhjentää sen\nnopeasti suureen tynnyriin. Sitten se uudestaan kohoaa ilmoille ja\njatkaa kiertokulkuaan, kunnes syvä säiliö on tyhjä. Tashtego työntää\nriukunsa yhä syvemmälle ja lopulta uppoaa se aina kahdenkymmenen jalan\nmitalta.\n\nNäin kului monta tuntia. Monta tynnyriä oli jo täytetty hyvänhajuisella\nöljyllä, kun äkkiä sattui kummallinen tapaturma. Joko oli Tashtego\nvaromaton, tai paikka, jolla hän seisoi, liukas, tai sitten oli\npaholaisen sormi pelissä, joka tapauksessa putosi hän -- hyvä Jumala!\n-- ykskaks valtavaan öljysäiliöön ja katosi.\n\n-- Mies yli laidan! huusi Daggoo, joka selvisi säikähdyksestään\nnopeammin kuin muut.\n\n-- Sanko ylös! Köyttä pitelevät miehet alkoivat vetää niin nopeasti\nettä Tashtego tuskin olisi ehtinyt siihen tarttua vaikka ei olisikaan\nkäynyt kovin syvällä. Sillävälin oli kannella syntynyt aika meteli.\nToinen niistä valtavista koukuista, jotka kannattivat valaan päätä, oli\nirtaantunut suurella rytinällä, ja sen varassa keikkunut mahtava massa\nluiskahti alaspäin antaen laivalle sellaisen töytäyksen, että olisi\nluullut jäävuoren törmänneen siihen. Toinenkin koukku näytti olevan\nniin heikosti kiinni, että se saattoi hellittää millä hetkellä hyvänsä.\n\n-- Tulkaa alas! huusivat matruusit mastoon kiivenneelle Daggoolle.\nMutta neekeri vain tarrautui sitä voimakkaammin kelaan. Hän\nlaski sangon uudelleen luhistuneeseen säiliöön antaakseen öljyyn\nhautautuneelle kumppanilleen mahdollisuuden päästä pois sen avulla.\n\n-- Paholaisen nimessä, mies, huusi Stubb, luuletko lataavasi kivääriä?\nKäpälät pois! Luuletko auttavasi häntä sillä, että koputtelet häntä\npäähän rautaisella sangolla? Lopeta jo!\n\n-- Pois käpälät nostotaljasta! räjähti joku.\n\nMelkein samassa tuokiossa irtaantui ilmassa heilunut jättiläismassa\npudoten hirvittävällä räiskeellä mereen. Alus keikahti niin että\njokainen pidätteli henkeään. Daggoo roikkui ensin matruusien\nyläpuolella, mutta sätkytteli jo seuraavassa tuokiossa meri allaan, ja\nelävänä haudattu Tashtego-parka vaipui syvyyksiin.\n\nTuskin oli vesipilvi haihtunut, ennenkuin jo nähtiin alaston mies\nkaiteella, puoshaka kädessään. Seuraavassa tuokiossa oli hän\nheittäytynyt veteen. Kunnon Queequeg oli lähtenyt pelastamaan\nTashtegoa. Kaikki hyökkäsivät partaalle ja koettivat nähdä, mihin\nQueequeg ryhtyisi. Muutamat hyppäsivät veneeseen ja soutivat jonkun\nmatkan päähän laivasta.\n\n-- He! He! huusi yhtäkkiä Daggoo vähitellen vakaantuneesta\ntähystyspaikastaan mastossa. Silmätessämme alaspäin näimme käsivarren\npistäytyvän esiin vedestä.\n\n-- Siellä he ovat molemmat! Kumpikin! riemuitsi Daggoo. Hetkisen\nkuluttua näimme Queequegin melovan urheasti toisella kädellään,\nkannatellen toisella intiaania tämän pitkistä hiuksista. Heidät\nautettiin veneeseen ja tuotapikaa olivat he jälleen kannella. Kesti\nkuitenkin kauan, ennenkuin Tashtego tuli tajuihinsa ja Queequeg oli\npahasti uupunut.\n\n\n\n\nNeljäsneljättä luku.\n\n\nKapea Sundasalmi erottaa Sumatran Jaavasta. Tähän salmeen purjehti\n\"Pequod\" suotuisan tuulen turvissa, sillä kapteeni Ahab mieli\npäästä Jaavan mereen risteilläkseen sieltä käsin pohjoiseen. Näissä\nvesissä tavattiin usein kaskelotteja. Edelleen alkoi Ahab purjehtia\nFilippiinien ohi Japanin vesille, sillä siellä oli kohta valasaika\nkäsissä. Matkallaan maailman ympäri aikoi \"Pequod\" käydä kaikilla\ntunnetuilla valaitten oleskelupaikoilla, ennenkuin se purjehtisi\npoikki päiväntasaajan Tyynessämeressä. Ahabin oli löydettävä\nMoby-Dickin olinpaikka, päästäkseen sen kanssa taisteluun. Mutta\neikö Ahab etsintämatkallaan ollenkaan poikkea maissa? Elävätkö\nhänen miehensä ilmasta? Eikö hän tarvitse juomavettä? Ei! Auringon\nlailla, joka keskeyttämättä jatkaa kiertämistään, purjehtii Ahabkin\nvieraatta avutta, kuljettaen ravintoaineet mukanaan. Vettä on hänellä\nköliruumassa kokonainen merellinen. Vuosikausiksi sitä riittää --\nkirkasta, vanhaa Nantucketin vettä, jota nantucketilainen pitää\nsadevettä parempana, vaikka se kohtakin olisi kolmen vuoden vanhaa.\nKun muut laivat matkalla New-Yorkista Kiinaan ja takaisin poikkeavat\nties kuinka monessa satamassa, purjehtii valaanpyyntialus vuosikausia\nnäkemättä hituistakaan maata. Miehistö ei monesti koko aikana näe muita\nihmisiä kuin omat kumppaninsa. Siksipä he, jos heille kesken kaiken\nilmoitettaisiin toisen vedenpaisumuksen tulleen, kenties tyynesti\nvastaisivatkin. -- Hyvä, pojat, tässä on arkki!\n\nJaavan länsirannikon korkeudella, aivan Sundasalmen läheisyydessä, oli\nusein tavattu valaita. Laivurit tiesivätkin, että nämä seudut olivat\noivallisia valaanpyyntivesiä. Senpävuoksi kehoitettiin nyt tämän tästä\ntähystäjiä pitämään silmänsä avoinna, sitä valppaammin, mitä lähemmäksi\nJava-Headia päästiin. Mutta vaikka viheriöivät ylängöt ja palmut\njo alkoivat sukeltautua näkyviin ylähanganpuolella, ei ainuttakaan\nvalaansuihkua nähty. Olimmepa jo luopuneet toiveistammekin päästä\nsaaliin jäljille täällä, kun yhtäkkiä kuulimme ylhäältä tutun huudon.\nHeti senjälkeen saimme nähdä loistavan näytelmän.\n\nKummallekin puolellemme levisi noin kahden tai kolmen penikulman\netäisyydessä valtava suihkuketju, joka puoliympyrän muotoisena\nkäsitti melkein puolet näköpiiristämme. Siinä oli tavallisen valaan\nkaksihaaraisia, sateena veteen tihkuvia suihkuja, ja kaskelottien\nusvamaisia suihkupatsaita, jotka kaarensa huipulle noustuaan aina\nkääntyvät takaisin tyvenenpuolelle.\n\n\"Pequodin\" kannelta katsoen näyttivät nämä suihkut korkealta\nusvavuorelta tai suuren kauppakaupungin tuhannelta iloiselta\nsavupiipulta, joita ratsastaja katselee korkeudestaan jonakin\nsumuisena syysaamuna. Ne olivat vihollisen miehittämää vuorensolaa\nlähestyvien joukkojen kaltaisia, jotka rientävät nopeasti eteenpäin,\nlaittautuakseen kiireesti vaarallisen paikan ohi turvallisempaan\nmaastoon. Näin meloi tuo valtava valasparvi eteenpäin salmea pitkin,\nvetäen joka hetki sivustojaan yhä tiukemmin kokoon.\n\n\"Pequodissa\" nostettiin kaikki purjeet ja alus lennähti pakenevien\neläinten kintereille. Harppuunimiehet hypistelivät aseitaan ja\nhuutelivat yhä taaveteissa riippuvista veneistään. Jos tuuli\nei kääntyisi, saattoi pitää varmana, että tuosta laumasta, sen\npäästyä Sundasalmesta avoimille vesille, saataisiin runsas saalis.\nKenties oli itse Moby-Dickkin tuon karavaanin mukana, aivan, kuin\narvossapidetty valkoinen norsu siamilaisissa kruunajaismenoissa.\nJatkoimme toivorikkaina takaa-ajoamme. Yhtäkkiä kuului jälleen\nTashtegon ääni. Hän kiinnitti huomiotamme merkilliseen ilmiöön\njonkun matkan päässä edessämme. Samanlaisen havaitsimme kohta myös\nvanavedessämme. Veden pinnalla purjehti näet kummallisia, valkeita\nkuohuja, jotka muistuttivat valaitten suihkuja, mutta eivät ilmestyneet\nyhtä äkillisesti kuin nämä, eivätkä myös kadonneet yhtä tyystin. Ne\nlähenivät tovin kuluttua toisiaan ja pysyivät sitten itsepintaisesti\nnäkyvissä. Ahab tarttui kiikariinsa, tarkasteli niitä ja kääntyi sitten\nvilkkaasti lankkuun poratussa \"jalkareiässään\", huutaen: -- Jolla,\nköysi ja sanko tänne kiireesti! Malaijipahukset ovat kimpussamme!\n\nKyllästyneinä pitkälliseen vaanimiseensa vuoristossa ja malttamatta\nodottaa \"Pequodin\" solumista salmeen, olivat nämä aasialaisroistot\nhyökänneet jälkeemme. Heidän saapumisensa vain lisäsi \"Pequodin\" hurjaa\nmenoa -- olihan se itsekin takaa-ajossa -- pannen meidät yrittämään\nkaikkemme vauhdin kiihdyttämiseksi.\n\nAhab käveli kaukoputki kainalossaan edestakaisin kannella. Kokasta hän\nnäki ne hirviöt, joihin me koetimme päästä käsiksi, ja peräkeulasta\nmeidän kimppuumme hyökänneet verenhimoiset merirosvot. Tämä kapea\nväylä, ajatteli hän itsekseen, oli totisesti hänen kostontiensä portti.\nMutta samalla kuin hän hautoi kuolemaa muille, suunnittelivat toiset\nhänen päänsä menoa.\n\nMalaijiveneet alkoivat pian jäädä, mutta kun \"Pequod\" oli lipunut\nSumatran ohi väljemmille vesille saivat harppuunimiehet ikäväkseen\ntodeta, että aluksemmekin oli jäänyt valaista. Pelastumisemme\nmerirosvojen kynsistä ei tuntunut suuresti heitä lohduttavan. Hiukan\nmyöhemmin alkoivat kuitenkin valaat hiljentää vauhtiaan ja \"Pequod\"\nläheni niitä hitaasti. Kun tuuli laantui, annettiin käsky miehittää\nveneet. Tuskin olivat eläimet päässeet selville siitä, että kolme\nvenettä ajoi niitä takaa, kun ne taas taajensivat rivinsä ja lisäsivät\nvauhtiaan, painaen eteenpäin kuin pataljoonarivistö, suihkujen\ntörröttäesssä pistinmetsän tavoin.\n\nVain paita ja housut yllä tartuimme airoihin, mutta soudettuamme\nuseita tunteja oli meidän luovuttava aikeistamme. Samassa tuntui\nhämmennys valtaavan valaatkin ja ne näyttivät pysähtyvän ikäänkuin\nymmällään. Sitten hajaantuivat rivit ja ne ryntäsivät suin päin\npakoon. Ne näyttivät tulleen hulluiksi niinkuin Poroksen norsut hänen\ntaistellessaan Intiassa Aleksanteri Suurta vastaan. Joka suunnalle ne\nohjasivat kulkunsa, syösten eteenpäin ilman minkäänlaista päämäärää.\nLyhyet, tukevat suihkut osoittivat selvästi, että ne olivat menettäneet\nmalttinsa. Olipa eräitä, jotka eivät osanneet lähteä minnekään, vaan\nmolskivat avuttomina kuin vesilastissa olevat laivat.\n\nJos nämä Leviathanit olisivat olleet lammaslauma, jota kolme sutta ajaa\ntakaa, olisivat ne tuskin voineet käyttäytyä surkeammin. Tällainen\nsäikähtyminen esiintyy usein laumoissa eläjien keskuudessa. Muutama\nratsastaja voi helposti ajaa pakosalle kokonaisen takkuniskaisen\npuhveliliudan ja teatterihuoneustoon sulloutunut ihmisjoukkokin joutuu\npakokauhun valtaan, jos ilmoitetaan tulen päässeen irti. Lopulta\npysähtyi valasjoukko, joka kuitenkin oli jotenkuten pysynyt koossa,\nja veneet soutivat tällaisissa tapauksissa omaksutun tavan mukaisesti\nerilleen. Jokainen otti oman valaansa maalikseen ja niin ponnisteltiin\neteenpäin. Kolmisen minuuttia myöhemmin sinkautti jo Queequeg\nkeihäänsä. Se osui ja haavoittunut valas purskautti suihkunsa vasten\nkasvojamme. Sitten se lähti kuljettamaan meitä hirmuista kyytiä lauman\nkeskustaa kohden. Tässä ei ollut mitään kummallista -- haavoittuneet\nvalaat tekevät usein niin -- mutta me tiesimme joutuneemme suureen\nvaaraan. Monesti vetää valas pyyntiveneen keskelle raivostunutta laumaa\nja silloin saa tavallisesti jättää elämälle hyvästit.\n\nValaamme syöksi eteenpäin aivan kuin olisi se ollut sokea ja kuuro\nja kuin olisi sen ainoana pyrkimyksenä ollut päästä rautaisesta\niilimadostaan. Veneemme kiskoi vedestä valkoisia kuohuja ja joka\npuolella uhkasivat hullut pedot. Olimme kuin aluksessa, joka\nneuvottomana risteilee jäävuorien lomassa tietämättä hetkeäkään,\njoutuuko seuraavassa tuokiossa jään saartamaksi vai törmääkö röykkiöön.\n\nMutta Queequeg ei säikähtänyt niin vähästä, vaan hoiteli uljaasti\nperäsintään. Milloin väisti hän nokkelasti uhkaavaa petoa, milloin\ntaas kiersi toisen. Sillävälin seisoi Starbuck kokassa katsellen\nläheisyydestä keihästettäväksi sopivaa valasta. Meillä oli aikaa\nniukalti, niin ettei sopinut ryhtyä ahdistamaan etäämpänä olevia\npetoja. Soutajatkaan eivät olleet laiskoina, vaikka heidän voimiaan ei\ntällä hetkellä kysyttykään niin tarkoin kuin tavallisesti muulloin.\n-- Tehkää tilaa, kommodori! kiljaisi heistä muudan vaarallisen\nlähellä pinnalle ilmestyvälle valaalle. -- Paina hittoon pyrstösi!\nkehoitti toinen nähdessään suuren valaan heiluttavan pyrstöään melkein\nyläpuolellamme. Melkein jokaisessa pyyntiveneessä on tavallisesti\nalunperin Nantucketin intiaanien keksimiä pyydysvehkeitä. Näihin\nkuuluu myös eräänlainen harppuuniköyden kiinnityspuu, joka rakennetaan\nkahdesta nelikulmaisesta, ristikkäin toisiinsa naulatusta pölkystä.\nTällaisia oli meidän veneessämme kolme. Tämän puun keskelle\nkiinnitetään melko pitkä köysi, jonka toisessa päässä on silmukka,\njohon vuorostaan harppuuni voidaan nopeasti sitoa. Varsinkin\n\"peljästyneitten\" valaitten joukkoon jouduttaessa on tällainen laite\nmonesti tarpeellinen, jotta voitaisiin yhtäaikaisesti ahdistaa useita\neläimiä.\n\nKaskelotteja ei tapaa joka päivä. Senvuoksi on niitä koetettava tappaa\nmahdollisimman paljon silloin kuin niitä on saatavissa. Ja ellei\nkaikkiin pääsekään yhtäaikaa käsiksi, on yritettävä toimia niin, että\nhenkiinjääneitten kimppuun pääsee myöhemmin. Harppuunipuumme tarvittiin\nnyt ja kaksi niistä saatiinkin onnellisesti käytäntöön. Harppunoidut\nvalaat näyttivät vangeilta, jotka turhaan kiskovat kahleitaan. Puuristi\nhaittasi niiden kulkua, niin etteivät ne päässeet juuri nimeksikään\nliikkumaan. Mutta kun kolmannen puun vuoro tuli, tarttui se istuimeen\nja kiskaisi sen irti, niin että soutaja viskautui veneen pohjalle\nja vesi tulvahti sisään revenneistä veneen laidoista. Äkkiä tukimme\nkuitenkin repeämän housuilla ja paidoilla ja pelastuimme siten ainakin\nmuutamaksi hetkeksi.\n\nValaat olivat nyt jonkunverran rauhoittuneet ja mekin olimme joutuneet,\n\"vetäjävalaamme\" uuvuttua, pahimmasta sekamelskasta hieman syrjään.\nEdessämme oli avoin merenläikkä, joka kimmelsi kuin silkkipintainen\npeili. Olimme jonkinlaisen myrskyä ennustavan tyvenen lumoissa ja\nseurasimme matkan päästä ympyrää kiertävien valaitten menoa. Ne\npysyttelivät tiukasti toistensa vieressä, niin että jättimäinen\nsirkusratsastaja helposti olisi saattanut hypätä toiselta toiselle. Me\nolimme tämän ympyrän sisäpuolella ilman mahdollisuutta päästä pois.\nOli vain kärsivällisesti odotettava aukon syntymistä tähän elävään\nmuuriin. Silloin tällöin eksyi joku naaras tai nuori valas tervehtimään\nmeitä. Ne eivät osanneet pelätä meitä, vaan suhtautuivat meihin\nluottavaisesti. Muuten olisikin meidät varmasti vallannut pakokauhu,\nmitä ei ollenkaan sovi ihmetellä.\n\nNuorimmat tulivat kesyinä kuin koirat nuuhkimaan venettämme ja\ntuntuivat äkkiä melkein ystäviltä. Queequeg siveli niitä kädellään ja\nStarbuck kutitteli keihäänvarrella niitten selkää. Seurauksia peläten\nhän ei tällä hetkellä uskaltanut ajatellakaan harppunoimista.\n\nTähyillessämme sivuille saimme nähdä vielä merkillisempiä asioita. Vesi\noli kirkasta ja läpinäkyvää ja havaitsimme suuren joukon valasäitejä,\njoiden nisissä riippui rauhallisia, nälkäisiä imeväisiä. Samalla\nkuin ne ilmeisesti nauttivat ravinnostaan, tuijottivat ne jäykästi\näideistään poispäin, aivan kuin hengessään muissa maailmoissa eläen.\nMuutamat katselivat meitä, ikäänkuin olisimme olleet vain kaislakimppu.\nÄiditkin silmäilivät meitä tyynesti. Muudan nuorimmista valaista oli\nmerkeistä päättäen ainoastaan vuorokauden vanha, mutta hyvinkin jo\nneljäntoista jalan pituinen ja kuuden levyinen. Se oli vielä hieman\nkömpelö, aivan kuin tottumaton olemaan toisenlaisessa asennossa kuin\näitinsä kohdussa.\n\nMeidän näin ollessamme saarrettuina ahersivat muut veneet etäämpänä\nsaartoketjun ulkopuolella. Valaanpyynnissä on usein tapana, jos\njoku harppunoitu valas osoittautuu tavallista voimakkaammaksi,\nkuokantapaisella aseella katkaista siltä vahva pyrstöjänne. Näin\noli eräästä veneestä nytkin tehty, kuten jälkeenpäin saimme kuulla.\nSeuraukset saimme pian tuta. Muudan näin haavoitettu valas porhalsi\nkeskelle \"piirileikkiään\" jatkavaa valaslaumaa ja levitti ympärilleen\nkauhua ja tuhoa. Se oli sotkeutunut köyteen ja säikähdytti pian lauman\npahan päiväisesti. Kuokka oli vielä sen ruumiissa ja tuskasta raivona\npieksi se vettä kunnes ase kimposi irti ja sotkeutui köyteen sekin.\nValaan huitoessa ilmaa lennähteli terävä kuokka sinne tänne haavoittaen\nja tappaenkin muita eläimiä. Siitä pelko.\n\nValaat kokoontuivat lähemmäksi toisiaan ja painuivat sitten kokoon\nvaltavaksi röykkiöksi, aivan kuin olisi mahtava laine nostanut\nne harjalleen. Meri alkoi liikehtiä ja vedenpinnan alla olleet\nmorsiushuoneet ja lastenkamarit katosivat. Keskemmällä olleet\nvalaatkin taajensivat rivinsä. Hiljaisuus oli tipotiessään. Kuului\nyhä äänekkäämmäksi käyvää pauhua. Ja yhtäkkiä kohosivat piirin\nkeskellä olleet valaat suurena vuorena merestä, toistensa kimpussa\nkuin jäälohkareet Hudsonvirran luodessa jäitään keväisin. Starbuck ja\nQueequeg vaihtoivat nopeasti paikkaa ja Starbuck asettui perään.\n\n-- Tarttukaa airoihin! kahahti hän ja koppasi peräsimen käteensä.\nAiroihin nyt, ja kootkaa voimanne! Pitäkää varanne! Olkoon Jumala\nmyötämme! Queequeg, otappa tuo valas maaliksesi ja osu siihen myös!\nYlös! Ja te, miehet, soutakaa! Älkää välittäkö selkäpuolestanne!\nLujasti, pojat!\n\nVene oli ahtaassa salmessa kahden jättiläisruumiin välissä. Pääsimme\nkuitenkin tuokion ponnisteltuamme tästä ahdingosta. Pujottelimme\nmonesta yhtä tukalasta paikasta, ennenkuin lopulta pääsimme ulomman\nvalaspiirin vaiheille. Täälläkin uiskenteli suunniltaan olevia petoja,\njotka kaikki pyrkivät aina vain sankkenevaa laumaa kohden. Meidät\ntaisi pelastaa Queequegin hattu, jonka valaitten huiskivien pyrstöjen\naikaansaama pyörreviima sinkautti keskelle valasparvea, joka siitä vain\nsai lisää vauhtia.\n\nMutta niin mieletön kuin eläinten pakokauhu tällä hetkellä olikin,\npalautui hiukan myöhemmin jonkinlainen järjestys. Sittenkuin pedot\nolivat kokoontuneet valtavaksi röykkiöksi, lähtivät ne yhdessä\njatkamaan pakoaan yhä kiihtyvällä nopeudella. Olisi ollut järjetöntä\nlähteä niitä ajamaan takaa sen kauemmas, mutta pysyttelimme kuitenkin\nniiden vanavedessä, nähdäksemme, paljonko ristikoilla harppunoiduista\nvalaista saataisiin pelastetuksi ja korjataksemme talteen erään Flaskin\ntappaman valaan.\n\nTulos toi mieleen vanhan kalastajasananparren: \"Mitä enemmän valaita,\nsitä vähemmän kaloja.\" Ristikoilla harppunoiduista eläimistä\nonnistuimme nimittäin saamaan vain yhden ainoan.\n\n\n\n\nViidesneljättä luku.\n\n\nValaanpyyntialuksen miehistö ei tavallisesti kokonaisuudessaan mene\npyyntiveneisiin. Laivaan jää aina muutamia miehiä suorittamaan\ntöitä siellä. Yleensä on tämä kansimiehistö yhtä uljasta kuin\npyyntijoukkokin, mutta jos laivassa sattuisi olemaan joku taitamaton\njänishousu, luetaan hänet säännöllisesti kansimiehistöön. Tällainen\nääliö oli meillä \"Pequodisssakin\", pieni neekeri, Pippin nimeltään.\nTavallisesti kutsuttiin häntä vain Pipiksi. Pipp raukka!\n\nPipp ja laivapoika muistuttivat mustanvalkeaa ponihevosparia. Vaikka he\nvärinsä puolesta erosivatkin toisistaan, olivat he saaneet samanlaisen\nkasvatuksen ja kuuluivat samaan valjakkoon. Kuitenkin oli laivapoika\ntylsä ja typerä, kun taas helläsydäminen Pipp itse asiassa oli\naikalailla nopsaälyinen, vieläpä luonteeltaan iloinenkin kuten hänen\nheimolaisensa yleensä. Kun Stubbin perämies sitten satutti kätensä\neräänä päivänä, oli Pippin astuttava hänen tilalleen.\n\nLähtiessään ensi kerran veneessä vesille, oli Pipp sangen hermostunut.\nOnneksi ei hän sillä kertaa joutunut valaan kanssa tekemisiin ja\nsaattoi laivaan palatessaan olla iloinen siitä, ettei ollut menettänyt\nluottoaan lopullisesti. Hän pääsi toisenkin kerran Stubbin mukaan\nsaatuaan tältä kehoituksen karkaista luonnettaan, sillä rohkeutta\nkenties kysyttäisiin piankin.\n\nKun vene sitten laskettiin vesille, ohjasi se heti kulkunsa valasta\nkohti. Tuntiessaan tuokiota myöhemmin harppuunin kyljessään sivalsi\nvalas pyrstöllään voimakkaasti venettä ja sattuipa tämä isku\nosumaan aivan Pippin istuimen alle. Hämmästynyt Pipp hyppäsi mela\nkädessään vikkelästi yli laidan ja sotkeutui veteen molskahtaessaan\nharppuuniköyteen. Samassa ryntäsi valas nuolena eteenpäin, köysi\npingoittui ja Pipp-rukka oli murskaantua veneen laitaa vasten. Köysi\noli ehtinyt kietoutua moneen kertaan hänen rintansa ja kaulansa ympäri.\n\nTashtego, joka seisoi kokassa, vihasi pelkurimaista Pippiä. Hän tempasi\npuukon tupesta, laski terän köydelle ja kääntyi Stubbiin kysyen:\n-- Leikkaanko? Sillävälin tuijotti Pipp häntä kauhusta suunniltaan\nsennäköisenä kuin olisi hän tahtonut huutaa: -- Taivaan tähden, katkaise\njo!\n\n-- Piru vieköön, katkaise! karjui Stubb.\n\nValas oli menetetty, mutta olihan Pipp pelastettu. Kun pieni\nneekeriparka palasi tajuihinsa, tervehti miehistö häntä huudoin ja\nherjauksin. Stubb mukautui tähän tyynesti, sillä kiukun täytyi saada\npurkautua. Lyhyellä, puolittain leikillisellä tavallaan antoi hän\nPippille viralliset nuhteet ja kun se oli tapahtunut, neuvoi häntä\nepävirallisesti käyttäytymään maltillisemmin toiste. Hän huomautti,\nettei Pippinin tullut hypätä veneestä paitsi -- mutta tässä ei käy\nsanominen, missä tapauksessa. Ylimalkaan oli parasta pysytellä\nveneessä. Ja niinpä jättikin Stubb asian yksityiskohtaisemman\nruotimisen, kiteyttäen neuvonsa käskyksi: -- Pysy veneessä, Pipp,\nsillä toista kertaa en sinua nosta vedestä. Sinunkaltaistesi takia\nei kannata luopua valaasta. Alabamassa on valas kolmekymmentä kertaa\nkallisarvoisempi kuin sinä, Pipp. Huomaa tämä -- äläkä loikkaa toiste!\nTällä tahtoi Stubb tuoda esiin, että ihmisellä, vaikka lähimmäistään\nrakastaakin, joka tapauksessa on jonkinlainen arvo.\n\nMe olemme nyt kuitenkin kertakaikkiaan Jumalien käsissä, ja Pipp\nhyppäsi uudelleen. Tapausten kulku oli samanlainen kuin edellisellä\nkerralla. Tällä erää ei Pipp sentään sotkeutunut köyteen ja jäi\nsenvuoksi valaan rynnätessä matkoihinsa kellumaan kuin kiireessä\nunohtunut matkalaukku. Valitettavasti oli Stubbkin sillä hetkellä\nkuuro. Päivä oli ihana ja meri tyyni kuin peili. Se ulottui joka\npuolella taivaanrantaan asti ja oli litteä kuin sileäksi taottu\nkultalevy.\n\nPippin pää katosi näkyvistä mutta ilmestyi taas pinnalle, muistuttaen\nryytineilikkaa. Stubb käänsi hänelle välinpitämättömästi selkänsä ja\nvalaalla oli tavaton kiire. Kolmessa minuutissa ilmestyi Pippin ja\nStubbin väliin penikulman välimatka ja turhaan kurkotteli Pipp mustaa,\nkiharaista auringonpaisteessa kiiltävää päätään vedestä.\n\nMeren ollessa tyvenenä voi tottunut uimari pysyä pinnalla pitkät ajat.\nYksinäisyys vain hirvittää. On kamalaa joutua tuollaisessa erämaassa\nkahdenkesken oman itsensä kanssa. Olikohan Stubb tosiaan päättänyt\njättää pienen neekeriraukan oman onnensa nojaan? Ei. Hän ei ollut\nPippin kohtalosta huolissaan yksinkertaisesti senvuoksi, että meidän\njäljessämme vielä tuli kaksi venettä, joista toinen kyllä korjaisi\nneekerin. Tällaista sattuu valaanpyynnissä usein, sillä tämän ammatin\nharjoittajat vihaavat pelkureita yhtä perusteellisesti kuin armeijan ja\nlaivaston väki.\n\nMutta nytpä kävikin niin, että jäljessämme tulevat veneet eivät\nhuomanneetkaan Pippiä, vaan saivat sensijaan tehdä tuttavuutta parin\nvalaan kanssa, joita heti lähtivät ahdistamaan. Stubb oli niin\nkaukana ja niin syventynyt työhönsä, että Pipp yhtäkkiä huomasi\nahtaan näköpiirinsä laajenevan arveluttavasti. Kun hän jo oli\nheittänyt toivonsa, riensi vihdoin \"Pequod\" apuun. Mutta siitä lähtien\npuikkelehti pikku neekeri laivassa paikasta paikkaan kuin hullu. Ja\nhullu hän loppujen lopuksi olikin, sanottiin.\n\nMeri oli antanut takaisin hänen ruumiinsa, mutta hukuttanut hänen\nsielunsa.\n\n\n\n\nKuudesneljättä luku.\n\n\nStubbin kalliisti ostettu valas kuljetettiin, niinkuin tapa oli,\n\"Pequodin\" viereen, minkäjälkeen se sai osakseen saman käsittelyn kuin\naikaisemmatkin.\n\nOsan miehistöstä ollessa tässä puuhassa, siirsivät muut täysinäisiä\nöljytynnyreitä pois tieltä. Aikanaan vatkattiin sitten tämä öljy\nhuolellisesti, ennenkuin se sulatettiin suurissa uuneissa.\n\nSulatuskojeet ovat etu- ja isonmaston välissä, sillä näillä paikoin\nkansi on tilavin. Kansilankut ovat erikoisen vahvat ja jykevät,\njotta jaksaisivat kannattaa raskaita savi- ja tiilimassoja. Uuneja\ntukevat lujat, lankkuihin kiinnitetyt rautakehät ja tiiltä ympäröi\npuulaudoitus. Kun tämän uuninrakennelman päällä oleva puinen luukku\navataan, näkyvät sulatuspadat, joita on kaksi ja joihin kumpaankin\nmahtuu erinäisiä tynnyrillisiä öljyä. Niiden puhtaanapitoon\nkiinnitetään erikoista huomiota silloin kuin ne eivät ole käytännössä.\n\nKello yhdeksän tienoissa illalla lämmitettiin \"Pequodin\"\nöljynkeittouuneja ensi kerran tällä matkalla. Stubb sai tehtäväkseen\nvalvoa tätä työtä.\n\n-- Onko kaikki kunnossa? Luukku pois, nyt aloitetaan! Kokki, sytyttäkää\nuunit!\n\nSe kävikin sangen sievästi, sillä timperi oli matkan varrella tunkenut\nkaikki höylänlastunsa uuneihin. On nimittäin huomattava, että uuneja\nensi aluksi lämmitetään puilla. Myöhemmin käytetään puuta vain silloin\nkuin muu polttoaine ei syty tarpeeksi nopeasti. Loppuunpuristettua\nvalaansilavaa poltetaan säännöllisesti. Näin käytetään valasta\nkeittämään omia rasvojaan. Toivoisinpa että se samalla käyttäisi\nhyväkseen myös palavan rasvansa katkun, sillä se on suorastaan kamalaa.\nEikä riitä se, että on pakko sitä hengittää -- toisinaan täytyy tuossa\nhajussa elää pitkät ajat.\n\nPuoliyön maissa olivat työt täydessä käynnissä. Valaan raatoa ei enää\nnäkynyt, \"Pequodin\" purjeet oli nostettu ja raikas tuuli puhdisti\nilmaa. Oli tavattoman pimeä. Tämän tästä valaisivat kuitenkin valtavat\nliekit ympäristöä saaden toisinaan köysistön loistamaan samalla tavalla\nkuin n.s. kreikkalainen tuli.\n\nKun patojen päällä olevat luukut työnnettiin syrjään, saattoi nähdä\nsuuren tulipesän. Sen edessä seisoivat pakanalliset harppuunimiehet,\njotka valaanpyyntialuksissa aina toimivat lämmittäjinä. Pitkillä\nsaloilla työnsivät he mahtavia rasvamöhkäleitä kiehuviin patoihin.\nVälistä kohentelivat he tulta niin että liekit käärmeinä ammahtivat\nuuninluukuista nuollen heidän jalkojaan. Savu vyöryi paksuina pilvinä\npoispäin. Laivan heilahtaessa kohahti kiehuva öljykin, ikäänkuin\nolisi se halusta viskautunut jonkun kasvoja vasten. Uuneja vastapäätä\noli ankkuripeli ja sitä vastaan nojautuivat vahdit, milloin ei muuta\ntekemistä ollut, tuijottaen liekkeihin, kunnes silmiä kirveli.\n\nKerrottiin kamalista seikkailuista, ladeltiin kummitusjuttuja ja\nkäytettiin voimakkaita sanoja. Silloin tällöin kajahti villi nauru.\nHarppuunimiehet heiluivat liekkien loimussa kuin peloittavat haamut\nja tuuli ulvoi. Korkeina kävivät aallot ja laiva keinui natisten ja\nvalittaen, syytäen tuon tuostakin punaisia helvetinliekkejä sysipimeään\nyöhön.\n\n\n\n\nSeitsemäsneljättä luku.\n\n\nAhab mittaili peräkantta kompassista isoonmastoon ja takaisin.\nKompassin luo pysähtyessään naulitsi hän terävän katseensa sen neulaan\nja seistessään tuokiota myöhemmin isonmaston juurella, silmäili hän\nyhtä tarkasti mastoon iskettyä kultarahaa.\n\nEräänä aamuna näytti dublooni aivan erikoisella tavalla kiinnittävän\nhänen mieltään. Tuntui siltä, kuin olisi hän nyt vasta käsittänyt,\nettä rahassa olevilla numeroilla ja kuvioilla oli jokin merkitys. Tuo\nkolikko oli puhtainta kultaa ja vaikka se olikin isketty ruosteisten\nrautakoukkujen ja vihreäpintaisten vaskiniittien väliin, oli se\nsäilyttänyt kauniin kiiltonsa. Kumma kyllä pysyi se tallella mastossa,\nvaikka miehistö olikin sekalaista seurakuntaa, eikä rahan varastaminen\nöiseen aikaan olisi tuottanut mitään vaikeuksia.\n\nDublooni oli talletettu ja pyhitetty peloittavaa loppuselvitystä\nvarten. Ja vaikka laivamiehistö olikin karkeata joukkoa, kunnioitti se\ntuota rahaa taikakaluna, jonka avulla valkoinen valas tuhottaisiin.\nYövahdin aikana usein keskusteltiin siitä ja arvailtiin, kenen haltuun\nse lopulta mahtaisi joutua.\n\n\"Pequodin\" dublooni oli etelä-amerikalaisen kultarahatyypin arvokas\nedustaja. Sen reunassa saattoi lukea sanat: _Republiga del Ecuador;\nquito_. Se oli kotoisin maapallon keskellä olevasta maasta, joka on\nlainannut nimensä ekvaattorilta. Se oli alkuisin Andien vuoristosta,\nmissä ilmasto aina on tasainen ja missä ei syksyä tunneta. Kirjaimien\nvälissä saattoi erottaa kolmea Andien huippua esittävän kuvan. Eräältä\nnäistä huipuista kohosi liekkejä, toiselle oli rakennettu torni ja\nkolmannella kiekui kukko. Sitäpaitsi oli siinä kaikenlaisia muita\nmerkkejä. Miehistön kiinnittämättä häneen mitään huomiota tutki Ahab\nkauan tätä Ecuadorin rahaa. Vuortenhuippujen ja muitten ylhäisten\nja korkeitten asiain tuijottamisessa on aina jotakin itserakasta.\nNämä kolme huippua olivat ylpeitä kuin Lucifer. Luja torni on Ahab!\nTulivuori on Ahab! Koppava kukko on myös Ahab! Starbuck, joka\nkaidetta vastaan nojatessaan huomasi kapteenin katselevan rahaa,\nmutisi itsekseen: -- Tuo kulta ei ole haltijatarten muovaamaa, vaan\nitsensä pirun kynnenjäljet siinä näkyvät eilisestä lähtien. Ukko on\nilmeisestikin nähnyt rahassa saman kirjoituksen kuin Belsazar muinoin.\n\nJa Stubb, joka maleksi sulatusuunin vaiheilla, totesi: -- Ukko ja\nStarbuck ovat sen näköisiä, kuin olisivat he katselleet hornan kuiluun.\nJa se johtuu siitä, että he ovat tuijottaneet muudatta kultarahaa. Jos\ntuo kolikko olisi minun hallussani ja minä olisin Negro Hillissä tai\nCorlears Hookissa, niin enpä totisesti siekailisi vaan antaisin\nsen pyöriä. Olen nähnyt matkoillani dublooneja tarpeeksi. Olen nähnyt\nvanhan Espanjan dubloonit, olen nähnyt Perun ja Chilen dubloonit,\nBolivian ja Popayanin dubloonit. Sitäpaitsi olen nähnyt kultaisia\nmoidoreja, pistooleja ja josepheja ynnä neljännes-josepheja. Mitä\nkummallista tuollaisessa Equadorin dubloonissa muka on? Katsonpa sitä\nminäkin.\n\nSitä katselee myös Queequeg. Hän on kauttaaltaan tatuoitu niin että\nhän muistuttaa eläinrataa. Mitä hän sanoo? Totisesti: hän vertaa\ntatuoituja kuvioitaan rahassa oleviin merkkeihin. Mutta hän ei tule\nhullua hurskaammaksi. Ehkä hän pitää rahaa jonkin kuninkaan vanhana\nhousunnappina. Huomio! Tuossa tulee hornanhenki Fedallah. Hännäntupsu\ntaskussa kuten tavallisesti. Hän tekee rahan edessä merkin ilmaan ja\nkumartaa. Rahassa on auringonkuva ja Fedallah on auringonpalvoja. Ja\ntuolla tulee yhä lisää uteliaita! Tulee Pippkin, pojuparka! Soisinpa,\nettä hän olisi kuollut. Ihan selkää karmii häntä katsellessa.\n\nDublooni on aluksessamme se napa, jonka ympäri kaikki pyörii. Mutta\nirroitapas oma napasi, niin näet, mitä siitä seuraa.\n\n\n\n\nKahdeksasneljättä luku.\n\n\n-- Laiva ohoi, oletko nähnyt valkoista valasta?\n\nAhab hoilasi kysymyksen eräälle Englannin lipun suojissa kulkevalle\nlaivalle. Ukko seisoi megafooni kädessä päällikön veneessä. Vieras\nkapteeni saattoi helposti nähdä hänen tekojalkansa. Englantilainen\nnojaili laiskasti oman veneensä laitaan. Hän oli tummaihoinen\nja hyväntahtoisen näköinen. Iältään mahtoi hän olla noin\nkuusikymmenvuotias. Hänellä oli yllään avara nuttu ja hänen kaulassaan\nliehui sininen luotsinhuivi.\n\n-- Oletko nähnyt valkoista valasta?\n\n-- Katsokaa!\n\nMies veti takkinsa poimuista esiin valkoisen käsivarren, joka oli tehty\nkaskelotinluusta ja päättyi vasaranpään tapaiseen puumukuraan.\n\n-- Miehet, hoi! huusi Ahab mahtavasti ja töyttäsi vieressään olevaa\nairoa. Laskekaa vene veteen!\n\nMinuutin kuluttua oli vene miehistöineen vesillä ja tuokiota myöhemmin\nasettui se jo kohtaamamme laivan viereen. Mutta sitten tuli pulma\neteen. Ahab ei ollut käynyt vieraassa laivassa senjälkeen kuin säärensä\nmenetti, eikä ollut mikään helppo asia nousta pienestä, keikkuvasta\nveneestä laivaan. Milloin nostivat aallot pikku jollan melkein aluksen\nkaiteen tasalle, milloin taas syöksivät sen syvään alhoon. Ja kun\nvieraassa laivassa ei tietenkään ollut varusteita rampoja varten\nniinkuin \"Pequodissa\", oli Ahab avuton kuin maakrapu. Hän tuskin\nsaattoi toivoakaan pääsevänsä vieraan aluksen kannelle.\n\nOlen jo aikaisemmin vihjannut, että Ahab ärtyi pahanpäiväisesti, jos\njokin seikka muistutti hänelle hänen rujoudestaan. Nyt hänen kiukkuaan\nlisäsi vielä se, että pari tuon vieraan laivan upseereista katseli\nhäntä kaiteen yli ja että köysitikkaat heilahtelivat edestakaisin.\nTuokiota myöhemmin huomasi kuitenkin aluksen päällikkö, mikä oli\nhätänä. Hän huusi: -- Korjatkaa pois tikkaat ja viskatkaa hinausköysi\nalas!\n\nOnneksi oli tuolla laivalla joitakin päiviä aikaisemmin ollut valas\nkupeellaan, joten vahvat nostoköydet vielä olivat paikoillaan. Valtava\nrasvakoukku oli puhdas ja kuiva ja se laskettiin nyt Ahabille.\nTämä tajusi nopeasti, mitä hänen oli tehtävä: hän sijoitti terveen\njalkansa koukkuun, luikkasi käskyn ja tarttui molemmin käsin köyteen.\nVarovasti kohotettiin hänet nyt ilmaan ja hetkistä myöhemmin päätyi\nhän onnellisesti kinungille. Vieras kapteeni kohotti leikkisästi\ntekokäsivarttaan tervehdykseksi ja astui lähemmäksi. Ahab ojensi\ntekojalkansa ja nosti sen toisen valaanluiselle huudahtaen: --\nPannaanpa nyt sitten luut vastakkain, sääri ja käsivarsi! Sääri, joka\nei koskaan kävele ja käsivarsi, joka ei koskaan kuihdu. Missä näit\nvalkoisen valaasi? Kauanko siitä on?...\n\n-- Valkoisen valaan? kertasi englantilainen ojentaen kättään itää\nkohti. Hän silmäili murheellisen näköisenä keinotekoista raajaansa. --\nTuollahan minä sen näin, päiväntasaajan seuduilla, viime pyyntikaudella.\n\n-- Ja se kiskoi irti käsivartesi? kysyi Ahab liukuen alas kinungilta ja\nnojautuen englantilaisen olkapäähän.\n\n-- Niin. Ja se kai tuon säärenkin murskasi?\n\n-- Kerro minulle koko juttu! sanoi Ahab.\n\n-- Risteilin ensi kertaa päiväntasaajan seuduilla, jutteli\nenglantilainen. Silloin en vielä tiennyt mitään valkoisen valaan\nolemassaolosta. Eräänä päivänä näimme neljä viisi valasta ja annoin\nlaskea veneet vesille. Minun veneeni pääsi pian erään pedon kimppuun.\nSe oli oikein sirkushevonen valaaksi. Se kieputti meitä ympyrässä niin\nvinhaa vauhtia, että pysyimme tasapainossa vain istumalla ylälaidalle.\nYhtäkkiä ilmestyi syvyyksistä näkyviin toinen valas. Sillä oli\nlumivalkoinen pää ja valkoinen niskakyttyrä!\n\n-- Se se oli! huusi Ahab henkäisten syvään.\n\n-- Sen ylähanganpuoleisen evän vaiheilla oli harppuuninkärkiä.\n\n-- Juuri niin! Minun rautojani! huudahti Ahab suunniltaan\nkiihtymyksestä. Entä sitten?\n\n-- Silmänräpäys vain, tyynnytti englantilainen hyväntahtoisesti.\nTuo valkopäinen isoisänisä syöksyi suinpäin valaslaumaan ja alkoi\nhampaillaan tavoitella minun harppuuninköyttäni.\n\n-- Tiedän. Se aikoi vapauttaa harppunoidun valaan. Se on sen vanha\ntemppu!\n\n-- En tarkalleen arvaa, mitä sitten tapahtui, jatkoi yksikätinen\nkapteeni. Luultavasti pureskeli se köyttä, sillä yhtäkkiä se katkesi.\nKun aloimme hinata sitä takaisin, mätkähdimme ykskaks valkoisen pedon\nkyrmyniskaa vastaan ja harppunoimamme valas kiiti matkoihinsa. Kun\ntotesin tämän asian ja huomasin, että olimme joutuneet tekemisiin\njaloimman ja suurimman valaan kanssa, mitä ikinä olen nähnyt, päätin\nsurmata sen, vaikka se silminnähtävästi olikin raivoissaan. Otaksuin\nharppuuniköyden sotkeutuneen sen hampaisiin, joten sekin seikka\nhelpoittaisi pyydystämistä -- minulla on hitonmoinen miehistö, joka\nymmärtää asiansa -- ja hyppäsin senvuoksi lähimmän mieheni Mountoppin\nveneeseen. Tässä on sama herra Mountopp (sivumennen, saanko esitellä:\nkapteeni -- Mountopp; Mountopp -- kapteeni). No niin, hyppäsin\nMountoppin veneeseen, joka oli aivan omani vieressä, tartuin lähimpään\nkäsilläolevaan harppuuniin ja paiskasin sen isoisänisän naamaan.\nMutta, Herra mun vereni, seuraavassa tuokiossa en enää nähnyt mitään,\nsillä sain valtavan kuohupilven vasten silmiäni. Valaan pyrstö heilui\nkorkealla ilmassa muistuttaen marmorista kirkontornia. Kääntymisestä\nei olisi ollut mitään apua. Tartuin toiseen harppuuniin ja aioin juuri\nviskata sen, kun tuo pyrstö kaatui yllemme kuin joku Liman torneista,\nja katkaisi veneemme kahtia. Paiskauduimme veteen. Aallonharja kiskaisi\nminut syrjään juuri samassa kuin valas sukelsi sinkauttaen harppuunin,\njota olin pidellyt, terä edellä, tästä sivu (hän taputti muudatta\npaikkaa hartiansa alapuolella). Terä tunkeutui sisään tästä näin ja\nkiskoi minut mukanaan helvetin tuskiin. Onneksi suuntautui tuo kärki\nalaspäin tullen taas näkyviin ranteeni kohdalla. Pääsin pinnalle\njälleen. Loput voi tämä herra tässä kertoa. (Sivumennen: kapteeni --\ntohtori Bunger, laivalääkäri, rakas Bunger -- kapteeni). No, hyvä\nBunger, antakaahan nyt kuulua, mitä tiedätte.\n\nKapteenin näin tuttavallisesti kohtelema herrasmies oli koko ajan\nseissyt läheisyydessä. Hänen ulkomuodostaan ei olisi voinut päättää,\nmikä tehtävä hänellä laivassa oli. Hänellä oli harvinaisen pyöreät\nkasvot ja hänen yllään oli sininen villatakki ja paikatut housut.\n\n-- Se oli kammottava haava, aloitti lääkäri, ja minun neuvostani antoi\nkapteeni Boomer tämän kunnon \"Sammymme\".\n\n-- Laivani nimi on \"Samuel Enderby\", keskeytti laivuri Ahabiin\nkääntyen. Jatka, poika!\n\n-- Antoi kapteeni vanhan \"Sammyn\" suunnata kulkunsa pohjoiseen, jotta\npääsisimme päiväntasaajan hirvittävästä kuumuudesta. Mutta siitä ei\nollut mitään hyötyä. Tein kaikki mitä taisin. Valvoin yöni hänen\nkanssaan ja pakotin hänet noudattamaan ruokajärjestystä!\n\n-- Ankaraa ruokajärjestystä, huudahti potilas väliin. Sitten hän muutti\näänensävyään: -- Tohtori joi kuumia grogeja kanssani joka yö, kunnes\nhän ei enää lopulta pystynyt näkemään siteitä.\n\n-- Entä valkoinen valas? tokaisi Ahab kärsimättömästi.\n\n-- Oo, huudahti käsipuoli. Emme nähneet sitä toviin sen sukellettua\naivan silmiemme edessä. Niinkuin jo sanoin, en silloin tiennyt,\nmikä hirviö minulle tämän tempun teki. Vasta myöhemmin, kun jälleen\npalasimme päiväntasaajan seuduille, kuulimme puhuttavan Moby-Dickistä,\nja silloin meille myös valkeni, ketä minun oli kiittäminen käsivarteni\nmenettämisestä.\n\n-- Oletko myöhemmin joutunut sen vanaveteen?\n\n-- Kahdesti.\n\n-- Mutta silloinkaan ette onnistuneet pyydystämään sitä?\n\n-- Enpä sellaista enää toistamiseen yrittäisikään. Minulle riittää\nyhden jäsenen menettäminen. Luulen sitäpaitsi, että Moby-Dick nielee\nvielä ahnaammin kuin puree!\n\n-- Luovutitte sille vasemman käsivartenne, jotta saisitte pitää\noikean, keskeytti Bunger. Tiedättekö, herraseni -- hän kumarsi\nhöylisti kummallekin kapteenille -- tiedättekö että valaan\nruuansulatuselimet ovat niin konstikkaat, ettei se kykene sulattamaan\nihmisen käsivartta täydellisesti? Sen se tietää itsekin. Ei se halusta\nahmaise ihmisruumiin jäseniä. Se on vain ilkeä ja kömpelö ja tahtoo\nherättää pelkoa. Monesti on se aivan samankaltainen kuin muudan vanha\ntemppuilija, joka kerran oli potilaanani Ceylonin saarella ja joka\nmuka pystyi nielemään miekkoja. Kerran hän tosiaan nieli veitsen ja se\njäi hänen ruumiiseensa vuoden ajaksi. Annoin hänelle oksetusainetta ja\ntämä pani veitsen nykäyksittään nousemaan ylöspäin, kunnes se saatiin\npois. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia sulattaa veistä. Kapteeni\nBoomer, jos annatte oikean käsivartenne pantiksi, voidaksenne saada\nvasemman kunnialla hautaan, niin tämä kyllä saadaan takaisin.\n\n-- Kiitos, eipä ole väliä, Bunger, vastasi englantilainen kapteeni.\nPitäköön valas kaappaamansa käsivarren. Toista en sille enää anna!\nMinun puolestani varastakoot jokaisen olemassaolevan valkoisen valaan.\nOlen kerran antanut laskea veneet tuollaisen valkoisen hirviön vuoksi,\nja se riitti. Parasta kun jättää sen rauhaan. Ettekö ole samaa mieltä,\nkapteeni? Hän silmäsi Ahabin tekojalkaa.\n\n-- Olen, mutta valkoista valasta on sittenkin vainottava. Se, joka\nolisi viisainta jättää rauhaan, houkuttelee aina eniten. Se on kuin\nmagneetti! Milloin näit valkoisen valaan viimeksi? Mihin suuntaan se\nkulki?\n\n-- Taivahan tasakäpälä! huusi Bunger, kiertäen Ahabia ja nuuhkien häntä\nkuin koira. Tämän miehen valtimoa on koetettava heti! Kuumemittari\ntänne! Hänhän on polttavan kuuma.\n\nLääkäri otti taskustaan pienen leikkausveitsen ja tavoitteli Ahabin\nkäsivartta.\n\n-- Kavahtakaa! karjui Ahab ja tyrkkäsi miehen kaidetta vasten. Vene\nlähtökuntoon! Mihin suuntaan valas kulki?\n\n-- Hyvä Jumala! huusi englantilainen kapteeni. Mikä oikein on hätänä?\nSe kulki itäänpäin luullakseni. Onko teidän kapteeninne hullu? kuiskasi\nhän Fedallah'lle.\n\nFedallah nosti sormen huulilleen, hyppäsi kaiteen yli ja tarttui\n\"Pequodin\" veneen perämelaan. Ahab kouraisi valasköyttä ja käski\nmatruuseja auttamaan.\n\nKun hän onnellisesti oli päässyt veneeseen, tarttuivat Manilan miehet\nairoihin. Turhaan huuteli englantilainen hänelle. Ahab oli kääntänyt\nselkänsä \"Samuel Enderbylle\" ja tuijotti jäykästi omaa alustaan. Hän\nseisoi suorana ja liikkumattomana paikallaan, kunnes vene jälleen oli\n\"Pequodin\" vieressä.\n\n\n\n\nYhdeksäsneljättä luku.\n\n\nKapteeni Ahabin raju lähtö \"Samuel Enderbysta\" oli syynä siihen, että\nhänelle tapahtui vahinko. Hänen tekojalkansa töksähti nimittäin, hänen\npudotessaan veneeseensä, istuimeen niin voimakkaasti, että koko jalka\nmeni melkein murskaksi. Kun hän sitten oli saanut sen sijoitetuksi oman\naluksensa peräkannessa olevaan reikään, alkoi hän moittia perämiestä\nniin äkäisesti, että jo pahoin vahingoittunut jalka sai uuden\ntöytäyksen. Vaikka se tämänjälkeen vielä näyttikin jokseenkin eheältä,\nei Ahab enää uskaltanut luottaa siihen.\n\nJärjettömän ja parantumattoman levoton kun oli, ei Ahab aina\nkiinnittänyt tarpeellista huomiota tekojalkaansa. Niinpä hän vähää\nennen kuin \"Pequod\" lähti Nantucketista, eräänä yönä oli kaatunut\nkadulla ja jäänyt siihen tajuttomana makaamaan. Kun hänet löydettiin,\noli tekojalka säpäleinä ja haava repeytynyt auki niin pahoin, että se\noli parantunut vain sangen työläästi.\n\nMaissa oli avunsaanti paljon helpompaa kuin nyt, merellä oltaessa.\nAhab ei kuitenkaan tahtonut jättää asiaa silleen, vaan huusi, kotvan\ntuumiskeltuaan, timperiä.\n\nKun tämä saapui paikalle, käski Ahab hänen tehdä uuden jalan. Pursimies\nsai tehtäväkseen valita matkan varrella kerääntyneistä kaskelotinluista\nkunnollisia aineksia. Ja kun nämä oli löydetty, sai kirvesmies uuden\nkäskyn: jalan oli oltava valmiina illalla! Laivan uumenissa uinailevat\nsepätkin herätettiin ja heille annettiin käsky takoa tekojalkaan\ntarvittavat rautaosat. Kiirettä oli heidänkin pidettävä.\n\nSeuraavana aamuna pumputtiin laiva tyhjäksi. Veden mukana ilmestyi\nsuureksi kummastukseksemme näkyviin myös huomattavia määriä öljyä. Joku\nalhaallaolevista tynnyreistä oli varmaankin saanut vuodon. Starbuck\npainui hyttiin kertomaan tätä ikävää uutista. \"Pequod\" oli paraikaa\nkulkemassa Formosan ja Baschi-saarten ohi. Ahab istui kajuutassa\ntutkien eteensä levitetyllä suurella kartalla itäisiä saariryhmiä.\nUuden, lumivalkoisen tekojalkansa oli hän työntänyt pöydänjalkaa vasten\nja hyppysissään piteli hän laivapuukkoaan. Hän oli kääntänyt selkänsä\nkajuutanluukkua kohti ja piirteli otsa kurtussa kartalle merkillisiä\nkulkureittejään.\n\n-- Kuka siellä? kysyi hän kuullessaan askeleita. Takaisin kannelle!\nHäviä!\n\n-- Kapteeni Ahab erehtyy. Minä tässä vain olen. Öljy vuotaa ruumassa.\nOn kaiketi otettava taljat esiin ja ryhdyttävä tyhjentämistöihin.\n\n-- Taljat esiin ja tyhjentämistöihin? Nyt kun olemme pääsemässä Japanin\nläheisyyteen? Pitäisikö meidän ruveta viipymään täällä viikkokaupalla\njonkun halkeaman paikkaamista varten?\n\n-- Joko teemme niin tai menetämme yhdessä päivässä enemmän öljyä kuin\nehdimme vuodessa koota. Vaikka meiltä menisi kaksikymmentätuhatta\npenikulmaa hukkaan, maksaa sen pelastaminen kuitenkin vaivan.\n\n-- Miksei, jos vain saamme sen käsiimme.\n\n-- Puhuin öljystä, kapteeni.\n\n-- Minä en puhunut. En ole sitä edes ajatellut. Mars matkoihisi! Minun\npuolestani juoskoon tyhjiin kaikki! Minäkin olen tyhjä. Tyhjissä\nlaivoissa on kaikki tyhjää. Ainoastaan tynnyrit eivät ole tyhjiä, vaan\nkoko laiva on tyhjä. Kuka luulee löytävänsä vuodon täyteenlastatussa\nruumassa? Ja jos se löydetäänkin, kuka sitä rupeaa paikkaamaan elämän\nvonkuvassa myrskyssä? Starbuck! Taljoja ei tarvita!\n\n-- Mitähän laivan omistajat sanovat?\n\n-- Minun puolestani seiskööt Nantucketin rannalla ja koettakoot kiljua\näänekkäämmin kuin taifunit. Mitä se Ahabia liikuttaa? Omistajat -- mitä\nhe ovat? Höpiset aina noista omistaja-paroistasi, ikäänkuin he jotakin\nmerkitsisivät. Mutta huomaa, että ainoa oikea omistaja on päällikkö\nitse. Mars, kannelle!\n\n-- Kapteeni Ahab, sanoi Starbuck, punan noustessa hänen kasvoihinsa.\nHän astui hieman lähemmäksi, mutta niin kunnioittavan ja varovan\nnäköisenä, ettei siinä tuntunut olevan mitään sopimatonta. -- Joku\nparempi ihminen kuin minä voisi helposti antaa sinulle anteeksi\npaljon sellaista, jota ei ikinä antaisi anteeksi nuoremmalle ja\nonnellisemmalle miehelle.\n\n-- Piru vieköön, uskallatko sinä arvostella minua? Kannelle!\n\n-- Ei, kapteeni, ei vielä. Emmekö voisi päästä parempaan\nyhteisymmärrykseen kuin tähän asti, kapteeni Ahab?\n\nAhab otti seinältä ladatun musketin ja ojensi sen Starbuckia kohden: --\nJumala on maailman herra ja Ahab on \"Pequodin\" herra. Kannelle, mars!\n\nStarbuckin katse harhaili epävarmana sinne tänne ja hänen poskensa\nhehkuivat. Sitten hän hillitsi itsensä ja nousi, mutta pysähtyi\nhetkeksi kynnykselle ja sanoi: -- Olet turvautunut väkivaltaan, mutta\net ole solvannut minua. Senpävuoksi en sanokaan, että sinun olisi\noltava varuillasi minun suhteeni. Mutta Ahabin olisi paras varoa\nAhabia! Katso eteesi!\n\n-- Hän rohkaisee mielensä, mutta tottelee, mutisi Ahab Starbuckin\npoistuessa. Mitä hän sanoi? Ahabin pitäisi varoa Ahabia? Eipä\nhullumpaa! Pidellen muskettia kuin keppiä alkoi hän astella\nedestakaisin kajuutassa. Vähitellen tasaantuivat pullistuneet suonet\nhänen otsallaan, hän ripusti aseen takaisin seinälle ja nousi kannelle.\n\n-- Kylläpäs sinä pidät hyvää huolta kaikesta, kuiskasi hän Starbuckille\nja korotti sitten ääntään: -- Korjatkaa isotpurjeet ja reivatkaa\ntopseilit edessä ja takana! Prässätkää takaisin raa'at! Taljat ylös!\nPurkakaa isonruuman lasti!\n\nMahdotonta on sanoa, minkävuoksi Ahab lopultakin seurasi Starbuckin\nneuvoa. Ehkäpä tuli hän tuokioksi järkiinsä, ehkäpä hän piti varovaista\npolitiikkaa näissä olosuhteissa viisaimpana. Loppujen lopuksi tämä\nseikka on aivan yhdentekevä. Pääasia oli, että taljat nostettiin.\n\n\n\n\nNeljäskymmenes luku.\n\n\nTutkimukset osoittivat, että ruumassa olevat tynnyrit olivat täysin\nmoitteettomassa kunnossa. Vuoto oli sattunut jossakin muualla.\n\nNäihin aikoihin sairastui pakanallinen kumppanini ja uskollinen\nystäväni Queequeg kuumeeseen niin vaikeasti, että hän oli siihen kuolla.\n\nValaanpyytäjän ammatissa ei suvaita toimettomia herroja. Vaara ja\narvo kulkevat käsi kädessä aina siihen asti, kunnes miehestä tulee\nkapteeni. Ei riittänyt, että Queequeg pani henkensä alttiiksi valaita\nvainotessaan, vaan hänen piti laivassakin uurastaa, minkä jaksoi. Näin\njoutui hän lopulta ruumaan, missä päiväkaudet sai pyöritellä raskaita\ntynnyreitä.\n\nQueequeg-parka! Vain paita yllään sai hän päivät pitkät kompuroida\nruuman kosteassa niljassa. Täällä hän sitten, vaikka hikoilikin\narmottomasti, yhtäkkiä vilustui ja sairastui kuumeeseen. Ja lopulta\noli hänen paneuduttava makuulle riippumattoonsa, missä hän moniaan\npäivän lojui melkein kuoleman kielissä. Hän laihtui lyhyessä ajassa\nniin tavattomasti, ettei hänestä lopulta ollut jäljellä muuta kuin luut\nja tatuoidut merkit. Silmät vain näyttivät suurenevan päivä päivältä.\nNiissä oli omituinen pehmeä kiilto. Kunnioituksen tunne valtasi\nmeidät seistessämme yhä heikommaksi käyvän villin vuoteen ääressä.\nSamanlaiselta mahtoi aikoinaan tuntua niistä, jotka seisoivat kuolevan\nZarathustran vuoteen ympärillä.\n\nKaikki pitivät häntä jo menneenä miehenä. Eräänä harmaana aamuna\ntarttui hän erästä meistä kädestä ja sanoi, että hän oli Nantucketissa\nnähnyt pieniä, mustasta puusta veistettyjä kanootteja ja että hän\noli kuullut, että kaikki Nantucketissa kuolleet valaanpyytäjät\npantiin tuollaisiin tummiin kanootteihin. Melkein samalla tavalla\nmenettelivät hänen heimolaisensakin. He palsamoivat jokaisen kuolleen\nsotilaan ruumiin ja kantoivat sen sitten kanoottiin, joka lähetettiin\najelehtimaan tähtisaaristoon. He kuvittelivat nimittäin, että tähdet\novat saaria lempeissä merissä, jotka jossakin kaukana näköpiirin\nrajoilla yhtyvät taivaaseen. Lisäksi sanoi Queequeg pelkäävänsä\najatellessaan, että hänet ehkä haudattaisiin syvyyksiin riippumattoonsa\nkäärittynä, niinkuin tapa merillä oli, koska hän näin saattoi joutua\nahnaitten haikalojen revittäväksi. Hän pyysi senvuoksi, että hänelle\nvarattaisiin tuollainen nantucketilainen kanootti, mikä oli aivan\npaikallaan, koska hän kerran oli valaanpyytäjä hänkin.\n\nKun tästä merkillisestä pyynnöstä tiedoitettiin peräkannelle, sai\nkirvesmies heti käskyn täyttää Queequegin toivomukset. Laivassa oli\nvielä jäljellä ruumiskirstun väristä puuta jota jollakin aikaisemmalla\nmatkalla oli otettu mukaan Lackaday-saarten ikivanhoista metsistä.\nNäistä mustista laudoista rakennettaisiin Queequegin viimeinen\nlepokammio. Heti määräyksen saatuaan tarttui timperi viivottimeensa ja\nryhtyi tapansa mukaan välinpitämättömänä työhön. Hän kävi ensi töikseen\nottamassa Queequegista tarkat mitat.\n\n-- Miesparka! Nyt hänen on kuoltava! valitti Long Islandin matruusi.\nTimperi siirtyi höyläpenkkinsä ääreen ja merkitsi siihen kirstun mitat.\nKun tämä oli tehty, lähti hän noutamaan työkaluja ja lautoja, ja\naloitti urakkansa.\n\nKun hän oli iskenyt kirstuun viimeisen naulan ja saanut kannen\npaikoilleen, otti hän sen olalleen ja marssi tiedustelemaan, joko aika\noli täytetty. Queequeg kuuli ne puolittain kiukkuiset, puolittain\nleikilliset huudahdukset, joilla miehistö säesti kirstun siirtämistä\nkannelle. Ja sitten hän kaikkien hämmästykseksi pyysi, että hänet\nhaudattaisiin heti. Ei ollut helppo häntä vastustaa, sillä kaikista\nihmisistä ovat kuolevat suurimpia tyranneja. Sitäpaitsi heitä on\nkohdeltava säälivästi jo senkin takia, että heillä ei enää ole monta\ntilaisuutta häiritä kanssaihmisiään.\n\nQueequeg kumartui riippumattonsa laidan yli ja silmäili kirstua\ntarkasti. Sitten pyysi hän harppuuninsa, antoi irroittaa sen puuvarren\nja sijoitti terän ynnä veneensä melan kirstuun. Vielä pantiin mukaan\nlaivakorppuja sekä pullollinen raikasta vettä, joka sijoitettiin\nkirstun pääpuoleen, ja pielus, purjekankaasta kääritty. Kun tämä oli\ntehty, antoi Queequeg siirtää itsensäkin kirstuun, sillä hän tahtoi\nkokeilla, oliko siinä mukava maata.\n\nNäin makasi hän tovin liikkumattomana. Sitten pyysi hän muudatta\nkumppaniaan tuomaan hänen matkalaukustaan pienen Yojo-jumalan. Saatuaan\ntämän, pani hän käsivartensa ristiin rinnalleen ja käski nostaa kannen\npaikoilleen. Näin makasi hän hetken tyytyväisen näköisenä kirstussaan\n-- Rarmai (mukavahan tämä on) mutisi hän viimein ja antoi merkin, että\nhänet siirrettäisiin takaisin riippumattoon.\n\nMutta ennenkuin tämä ehti tapahtua, tunkeutui Pipp, joka oli kuullut ja\nnähnyt kaiken, hänen luokseen ja tarttui haikeasti nyyhkyttäen hänen\nkäteensä. Toisessa kädessään hän piteli tamburiinia.\n\n-- Vaeltaja-parka, etkö koskaan saa lepoa? Minne nyt aiot lähteä?\nKun virta sinut vie ihanien Antillien rannoille, joilla vesililjat\nkukkivat, teet kenties minullekin pienen palveluksen. Koetahan etsiä\nmuudatta _Pippiä_, jota jo kauan on kaivattu. Luulen hänen oleskelevan\nkaukaisilla Antilleilla. Kun hänet löydät, lohduta häntä, sillä hän\non varmasti sangen surullinen. Katso, hän on unohtanut tamburiininsa.\nMinä löysin sen. Kilk-kilk-kili-kili! Nyt voit kuolla, Queequeg. Soitan\nsinulle kuolinmarssin!\n\n-- Olen kuullut, mutisi Starbuck silmäten syrjään, että ihmiset kovassa\nkuumeessa ollessaan puhuvat kielillä. Jos asiaa tutkitaan, havaitaan,\nettä he ovat puhuneet näin täydellisesti unohtuneessa lapsuudessaan.\nSen todistavat suuret oppineetkin. Minun vakaumukseni mukaan on Pipp\nkaikessa hulluudessaan todistus taivaallisesta kotimaastamme. Mistäpä\ntuollaiset puheet muualtakaan kuin juuri sieltä? Kuulkaa, hän puhuu\njälleen, mutta nyt kiihkeämmin!\n\n-- Yhdistä kaksi ja kaksi! Teemme hänestä kenraalin. Missä hänen\nharppuuninsa on? Sehän oli hänen rinnallaan. Kilk-kalk-kilk-huraa!\nQueequeg kuolee uljaasti. Huomatkaa, Queequeg kuolee rohkeasti!\nRohkeasti, rohkeasti, rohkeasti! Kurja, pikku Pipp kuoli kuin pelkuri,\nvavisten. Jos löydät Pippin, niin sano Antilleille, että hän on suuri\npelkuri! Sano, että hän hyppäsi valaanpyyntiveneestä. Kurjalle Pippille\nen ikinä rummuta tamburiiniani. En tervehdi häntä kenraalina, jos hän\nvielä kerran kuolee! Kirottuja olkoot kaikki pelkurit! Hukkukoot he\nniinkuin Pipp, joka hyppäsi veneestä. Hyi! Hyi!\n\nQueequeg makasi silmät ummessa, kuin uneksien. Pipp talutettiin pois ja\nsairas nuorukainen nostettiin jälleen riippumattoon.\n\nJuuri kuin Queequeg sitten oli joka tavalla valmistautunut kuolemaan,\nja kun huomattiin, että kirstu sopi tarkoitukseensa hyvin, alkoi\nhän yhtäkkiä parantua. Tuntui siltä, ettei timperin aikaansaannosta\ntarvittaisikaan. Kun tämänjohdosta lausuttiin julki suuri ilo ja\nriemastus, ilmoitti Queequeg, että paraneminen johtui seuraavasta\nsyystä: ratkaisevalla hetkellä hän oli muistanut, että hänellä oli\nvielä pieni velvollisuus täytettävänä maissa. Senvuoksi hän oli\nluopunut kuolemisaikeesta. Kun häneltä kysyttiin, olivatko elämä\nja kuolema hänen tahdostaan riippuvaisia, vastasi hän, että asia\noli niin. Hän oli varma siitä, että tauti ei yksin voinut tappaa,\njos sairas vain päätti elää. Ei pystynyt valas tai hirmumyrskykään\ntappamaan, ellei ihminen itse tahtonut. Ainakin se on varmaa, että\nvillin ja kulttuuri-ihmisen välillä on muudan huomattava ero. Kun\nkulttuuri-ihminen tarvitsee kuusi kuukautta parantuakseen jostakin\ntaudista, selviää villi siitä melkeinpä päivässä. Queequeginkin\nvoimat palasivat nopeasti. Eräänä päivänä istuskeli hän toimettomana\nankkuripelin vaiheilla (syöden, hyvällä ruokahalulla), kunnes yhtäkkiä\nryntäsi pystyyn, ojenteli raajojaan ja haukotteli. Sitten loikkasi hän\nketterästi taaveteissa roikkuvaan pyyntiveneeseen ja alkoi heilutella\nharppuunia selittäen, että hän taas oli valmis taisteluun.\n\nYlimielisesti alkoi hän nyt käyttää ruumisarkkuaan merimieskirstuna.\nSiihen järjesti hän vaatteensa ja muut kamppeensa ja kirstun kannen\nhän koristeli jos jonkinlaisilla kuvioilla. Jopa jäljensi hän siihen\nkömpelösti omaan ruumiiseensa tatuoituja merkkejäkin. Nuo merkit oli\naikoinaan piirtänyt muudan hänen kotisaarensa profeetta ja ennustaja ja\nsisälsivät ne täydellisen maan ja taivaan teorian sekä salaperäisen,\ntotuuden selvillesaamisen keinoa koskevan tutkielman. Queequeg oli siis\njonkinlainen liikkuva arvoitus.\n\nHän ei kuitenkaan pystynyt sitä itse ratkaisemaan ja niin nuo kuviot\nolivat tuomitut häviämään hänen ruumiinsa mukana yhtä salaperäisinä\nkuin ne olivat tällä hetkellä.\n\nTämän seikan totesi kai Ahabkin, koska hän eräänä aamuna Queequegia\nkatsellessaan yhtäkkiä kääntyi pois ja huudahti: -- Jopa ovat jumalat\ntuolle panneet pirullisen koettelemuksen!\n\n\n\n\nYhdesviidettä luku.\n\n\nSivuutettuamme Baschi-saaret jouduimme ylväälle Etelämerelle. Jos\nmatkamme tarkoitus olisi ollut joku muu, kuin se todellisuudessa oli,\nolisin rajattoman kiitollisena tervehtinyt rakasta Etelämertani --\nnythän oli muudan hartaimmista toiveistani täyttynyt.\n\nTässä meressä piilee jokin ihmeellinen salaisuus. Sen hiljaiset, mutta\nsilti peloittavat mainingit ikäänkuin kertovat jostakin kätketystä\nsielusta, niinkuin lainehtiva nurmikko Efeson luona kertoo sinne\nhaudatusta Johanneksesta. Täällä yhtyvät miljoonat hukkuneet unelmat,\nvarjot ja kulkijain kuvitelmat. Ja taukoamatta vyöryvät levottomat\naallot kaiken yli...\n\nPerth, likainen, känsäkourainen, vanha seppä, oli käyttänyt hyväkseen\nkaunista, leutoa säätä, joka näillä tienoin vallitsee, ja aavistaen\nyleisen työntekopuuskan olevan tulossa, jättänyt pajavehkeensä\nkannelle. Saatuaan osuutensa valmiiksi Ahabin uutta tekojalkaa\nrakennettaessa, hän jätti alasimen paikoilleen ja kiinnitti sen\nlujasti kansilaudoitukseen. Ja nyt ahdistelivat häntä teilaajat,\nharppuunimiehet ja matruusit miltei taukoamatta, teettäen kaikenlaisia\npikku töitä.\n\nVälistä oli jotakin muutettava, toisinaan taas oli jotakin asetta tai\nkalua paranneltava tai uusittava. Usein seisoi kokonainen miesjoukko\nhänen ympärillään seuraten tarkoin hänen rauhallisia, voimakkaita\nliikkeitään. Kärsivällisesti hän moukariaan heiluttikin häiritsijöistä\nhuolimatta. Ei kuultu hänen koskaan napisevan tai valittelevan\nvaivojaan. Kaikki sujui tyynesti, hitaasti ja juhlallisesti.\nVäsymättömänä kyyristeli hän työnsä ääressä ja uurasti aivan kuin olisi\ntyö ollut elämä itse ja vasaran pauke hänen oman sydämensä tykytystä.\n\nKeskipäivän aikaan seisoskeli Perth takkupartaisena ja yllään\nnuhruinen, hainnahasta tehty esiliina, ahjonsa ja alasimensa välissä.\nToisella kädellään piteli hän keihäänkärkeä hiilloksessa ja toisella\npainoi palkeita. Samassa lähestyi kapteeni Ahab, kantaen kulunutta\nnahkapussia. Ukko pysähtyi äkkiä, sillä Perth oli tempaissut raudan\nhiililtä ja alkanut vasaroida sitä, niin että kipinät kaaressa\nsinkoilivat joka taholle, osan niistä pudotessa aivan Ahabin eteen.\n\n-- Mitä kipinöitä sinun vanavedessäsi lentelee? Ne näyttävät aivan\nhyviä viestejä tuovilta linnuilta. Eipä silti, että ne jokaiselle\nhyvää ennustaisivat. Katsohan, ne polttavat! Mutta sinuun ne eivät näy\nkajoavan.\n\n-- Minä olen jo täydellisesti palanut, kapteeni, vastasi Perth,\nnojautuen toviksi moukariinsa. -- Minuun ei enää tuli tartu. Arpi ei\nhelposti pala.\n\n-- Niin kyllä. Mutta onpa sinun äänesi murheellinen. Enkä minäkään\nkovin iloinen ole. Kumma, etteivät eräät ihmiset kurjuudestaan\nhuolimatta tule hulluiksi. Oikeastaan pitäisi sinunkin olla hullu,\nseppä. Miksi et sinä menetä järkeäsi? Miten kestät kaiken tulematta\nmielipuoleksi? Vihaako taivas sinua siinä määrin, ettei salli edes\nsitä? Mitä sinä oikeastaan siinä hommaat?\n\n-- Korjailen vanhaa keihäänkärkeä. Siinä oli muutamia halkeamia.\n\n-- Ja luulet saavasi tuosta kapineesta vielä ehjän?\n\n-- Luulen, kapteeni.\n\n-- Kenties voit tasoittaa ja paikata minkälaisen roson tai raon\nhyvänsä, olipa metalli sitten miten kovaa tahansa.\n\n-- Kyllä, kapteeni, uskon niin: Kaikki rosot ja halkeamat yhtä\nlukuunottamatta.\n\n-- Katso! huudahti Ahab. Hän astui kiihkeästi eteenpäin ja nojasi\nmolemmin käsin Perthin hartioihin. Katso! Tuosta voit myös tasoittaa\nhalkeaman! Hän osoitti kurttuista otsaansa. -- Jos siihen pystyisit,\nseppä, niin laskisinpa pääni alasimellesi ja antaisin sinun iskeä\nraskaimmalla moukarillasi, Perth. Vastaa! Pystytkö siihen?\n\n-- Siinäpä se on, kapteeni! Enkö sanonut: kaikki rosot ja halkeamat,\nyhtä lukuunottamatta?\n\n-- Olet oikeassa, seppä. Mutta heitä jo leikkikalusi! Ei mitään\nkeihäänkärkien ja kirveitten paikkaamisia enää tänään. Katsohan! Hän\nheilutti pussiaan, jonka sisältö kilisi kuin pivollinen rahoja. Haluan\nteettää harppuunin, harppuunin, jota ei tuhat perkelettäkään pysty\nsärkemään. Harppuunin, joka jää valaan kylkeen aivan kuin olisi se\nsiitä putkahtanut evä. Tuossa on sinulle aineksia! Hän heitti pussin\nalasimelle. Katsohan, seppä, siinä on maasta poimittujen kilpahevosen\nkengän naulojen pätkiä.\n\n-- Hevosenkenkärautaa? Parasta ja lujinta ainetta, mitä me sepät\nylimalkaan käsittelemme.\n\n-- Tiedän. Ne naulat ovat yhtä kestäviä kuin murhaajien luista keitetty\nliima. Nopeasti nyt! Tao minulle harppuuni, mutta valmista ensin sen\nvarteen tarvittavat kaksitoista jännettä. Palmikoi ja väännä sitten ne\nyhteen kuin köyden säikeet. Mutta kiirehdi! Minä hoidan palkeita.\n\nKun jänteet olivat valmiit, väänsi Ahab ne vahvan rautakangen ympäri.\nViimeisen jänteistä hän hylkäsi, koska se ei ollut moitteeton, ja vaati\nPerthia tekemään uuden.\n\nSen valmistuttua aikoi Perth takoa jänteet yhteen, mutta Ahab tahtoi\nsuorittaa tämän työn itse. Hän henkäisi syvään ja iski moukarin\nvoimakkaasti alasimeen. Perth ojensi hänelle hehkuvan metallijänteen\ntoisensa jälkeen ja ahjosta leiskahti silloin tällöin liekki ilmoille.\nFedallah sattui kulkemaan heidän sivuitseen, kumarsi tulelle ja\nkuiskasi hiljaa kirouksensa, tai kenties siunauksensa, työlle. Kun Ahab\nkohotti katsettaan, liukui hän ääneti syrjään.\n\n-- Minkävuoksi tuo kirottu Lucifer hiiviskelee joka nurkassa? marisi\nStubb pistäen päänsä näkyviin etukajuutasta. Mieshän käryää tulelta\nkuin rikkitikku ja haisee kuin musketin sankkireikä.\n\nVihdoin saatiin harppuuninvarsi taotuksi. Perth työnsi sen vesisankoon,\njosta lehahti kuuma höyrypilvi eteenpäin kumartuneen Ahabin kasvoille.\n\n-- Aiotko kuumentaa minutkin, Perth? Hän vavahti tuskasta. Olisinkohan\nloppujen lopuksi takonut itselleni polttoraudan?\n\n-- Tuskin vain. Eikö tämä harppuuni ole varattu valkoista valasta\nvarten?\n\n-- Valkoista pirua varten! Mutta nyt on kärkien vuoro. Ne saat sinä\ntakoa, mies. Tässä on minulla partaveitsenteriä, parasta terästä. Tee\nharppuuninkärkiä niistä, yhtä teräviä kuin napameren jääpuikot.\n\nTovin silmäili vanha seppä veitsenteriä sennäköisenä, kuin olisi\nhänestä ollut vastenmielistä käyttää niitä.\n\n-- Ota pois vain, mies; minä en enää niitä tarvitse. Tästälähtien en\naio ajaa partaani, en syödä illallista enkä rukoilla, ennenkuin --\nmutta toimeen nyt!\n\nPerth takoi kärjen nuolenpään muotoiseksi ja liitti sen harppuunin\nvarteen. Sitten aikoi hän kuumentaa kärjen ja huusi Ahabille, että tämä\nsiirtäisi vesisangon lähemmäksi.\n\n-- Ei, ei! Ei vettä lainkaan! Tashtego, Queequeg, Daggoo, hoi! Saanko\nteiltä senverran verta, että se riittää peittämään tämän kärjen? Hän\nkohotti harppuunia.\n\nMustasta miesjoukosta nyökättiin moneen kertaan myöntävästi.\nPakanalliseen lihaan leikattiin kolme naarmua, ja valkoisen valaan\nharppuunin kärjet jäähdytettiin niistä tihkuvassa veressä.\n\n-- Ego non baptizo te in nomine patris, sed in nomine diaboli! karjui\nAhab hulluna, kun rautaan tarttunut veri alkoi kuivua.\n\n\n\n\nKahdesviidettä luku.\n\n\nOli kulunut muutama viikko siitä päivästä, jona Ahab takoi\nharppuuninsa. Tuuli puhalteli ja suhisi iloisesti vastaamme. Muuan\nnantucketilainen pyyntialus, \"Bachelor\", oli jo saanut viimeisenkin\nöljytynnyrinsä täyteen ja sen kansiluukut olivat haljeta niiden alle\ntungetuista aarteista. Hieman rehentelevän ja juhlallisen näköisenä\nse sitten käänsi kulkunsa kotia kohden, purjehtien etäällä toisistaan\nolevien valaanpyyntilaivojen välitse yli \"valasalueen\".\n\nSen kolmen maston huipuissa tähyilevät miehet olivat lakkeihinsa\nkiinnittäneet pitkiä, kapeita, punaisia lippukangassuikaleita.\nPeräkannella riippui ylösalaisin käännetty vene ja kokkapuussa\nroikkui viimeksi tapetun valaan leukaluu. Joka puolella liehui\nköysistössä merkkilippuja ja viiriä. Mastonhuipuissakin riippui\nvalaanöljytynnyreitä ja olipa joku pikku tynnyri kiinnitetty\npoikkisaalinkeihinkin. Isonlipun tangonnupissa keikkui metallinen\nlamppu.\n\nSaimme myöhemmin kuulla, että \"Bacheloria\" oli suosinut aivan tavaton\nonni. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun monet muut alukset olivat\nristeilleet samoissa vesissä kuukausimääriä saamatta ainuttakaan\nvalasta. Olipa \"Bachelor\" luopunut osasta liha- ja leipävarastoaankin,\nsaadakseen tilaa arvokkaammalle valaanrasvalle. Ja ohikulkevilta\nlaivoilta oli moneen otteeseen pyydetty varatynnyreitä. Ne oli sitten\nsijoitettu kannelle, kapteenin ja upseerien hytteihin. Kajuutan suuri\npöytäkin oli pilkottu polttopuiksi.\n\nEtukajuutassa olivat matruusit tilkinneet kirstunsa ja täyttäneet\nne öljyllä. Kokkikin oli täyttänyt suurimman patansa tällä\nkallisarvoisella aineella ja stuertti oli seurannut esimerkkiä\ntäyttämällä samoin suurimman varakahvipannunsa. Keihästäjät olivat\nkäyttäneet tarkoitukseen harppuuniensa tupet. Näin oli itse asiassa\nkaikki muut tilat täytetty rasvalla ja öljyllä, paitsi kapteenin\nhousuntaskut, joihin hän tyytyväisenä ja itsetietoisena tämän tästäkin\ntunki kätensä.\n\nKun tuo onnellinen laiva lähestyi alakuloista \"Pequodia\", kuultiin\netukannelta villiä rummutusta. Ja kun oltiin niin lähellä, että paljain\nsilmin saattoi erottaa, mitä oli tekeillä, havaittiin, että miehistö\noli pingoittanut valaannahkaa valtavien sulatuspatojen yli, ja takoi\nnäitä rumpuja nyrkeillään hartiain takaa.\n\nPeräkannella tanssivat pomot, päällysmiehet ja keihästäjät\nöljymarjanväristen tyttöjen kanssa, joita oli ilmestynyt laivaan\nPolynesian saarilta. Muutamassa koristellussa veneessä, joka oli\nripustettu etu- ja isonmaston väliin, istui kolme Long Islandin\nneekeriä, vinguttaen sydämensä pohjasta viulua valaanluisilla jousilla.\n\nSillävälin riehui osa miehistä sulatusuunien kimpussa, elämöiden\naivan kuin olisivat he olleet Bastiljia repimässä. Kiljuen ja huutaen\nheittivät he nyt tarpeettomia tiilikiviä ja joutavaa savea mereen.\n\nKukkona orrella röyhisteli laivan kapteeni katsellen näytelmää, kuin\nolisi se pantu toimeen erikoisesti hänen huvikseen.\n\n\"Pequodin\" peräkannella seisoi Ahab synkän ja itsepäisen näköisenä.\nLaivojen kohdatessa täytti toisen menestyksen nostattama riemu, kun\ntaas toista painoivat pahat aavistukset tulevista onnettomuuksista.\nKummankin kapteenin ilme kuvasti selvästi laivassa vallitsevaa\nmielialaa.\n\n-- Tulkaa tänne, tulkaa tänne! huusi \"Bachelorin\" iloinen päällikkö,\nkohottaen lasin ja pullon ilmaan.\n\n-- Oletko nähnyt valkoista valasta? kärisi Ahab vastaukseksi.\n\n-- En. Olen vain kuullut puhuttavan siitä. Mutta minä en usko siihen\nlainkaan, ilmoitti \"Bachelorin\" kapteeni hyväntuulisesti. -- Tulehan\ntänne!\n\n-- Oletpa sinä hiton iloinen! Jatka matkaasi! Oletko menettänyt\nmiehistöä?\n\n-- En sanottavasti. Pari saarelaista, siinä kaikki. Mutta käyhän tänne,\nhyvä ystävä. Ajanpa pian pahan tuulesi pakosalle. Tule! Täällä on hyvä\nolla. Laiva on täydessä lastissa ja kurssi on kotiin päin!\n\n-- Miten tuttavalliseksi tuollainen narri käykään, mutisi Ahab\nitsekseen, mutta ääneen hän sanoi:\n\n-- Sinulla on täysi lasti ja pyrit kotia kohti, sanot. Minun laivani\non tyhjä ja suuntani poispäin. Jatka sinä matkaasi; niin teen minäkin.\nEteenpäin! Nostakaa kaikki purjeet!\n\nJa toisen laivan iloisesti laskettaessa tuulen mukana, taisteli\ntoinen sitkeästi sitä vastaan. Näin erosivat alukset toisistaan.\n\"Pequodin\" miehistö silmäili haikeasti loittonevaa \"Bacheloria\",\nmutta humussaan eivät \"Bachelorin\" miehet huomanneetkaan meikäläisten\njäykkää tuijotusta. Kaiteeseen nojaileva Ahab kaivoi taskustaan\npienen hiekka-astian ja katseli vuoroon sitä, vuoroon etääntyvää\nlaivaa. Tuntui siltä kuin olisi hän tahtonut yhdistää kaksi erillistä\najatusyhteyttä; astiassa oli näet hiekkaa Nantucketin satamasta.\n\n\n\n\nKolmasviidettä luku.\n\n\nMonesti käy niin, että me alakuloisuudestamme huolimatta saamme\nomiinkin purjeisiimme hiukan sitä raikasta tuulta, joka pullistaa\nläheisyydessämme viillettävien onnetaren suosikkien purjeita. Näin\ntapahtui nyt \"Pequodille\". Jo seuraavana päivänä saimme valaita\nnäkyviimme ja neljä niistä tapettiin. Yhden surmasi Ahab itse.\n\nOli myöhäinen iltapäivä. Kun tuo punainen taistelu oli käyty\nja valas oli joutunut tappiolle niinkuin aurinkokin, kohosi\nilmoille niin suloisia \"Ave Marioita\", että olisi saattanut luulla\nespanjalaisten tuulenhenkäysten lähteneen Manilasaarten viheriöivistä\nluostarilaaksoista merille huolettomina matruuseina, lastinaan lempeitä\niltavirsiä.\n\nAhabkin tyyntyi hetkeksi, mutta kävi sitten entistään synkemmäksi.\nAnnettuaan surmaniskun valaalle, istui hän veneensä peräkeulassa ja\nkatseli sen viimeisiä hengenvetoja. Kuollessaan kääntävät kaikki\nkaskelotit päänsä aurinkoon päin, ikäänkuin voidakseen heittää henkensä\nsen säteissä. Tuo näytelmä sai tänä rauhallisena ehtoohetkenä Ahabin\nkummalliseen mielentilaan.\n\n-- Se kääntyy, kääntyy aurinkoa kohden. Sekin on tulenpalvoja. Se on\nauringon nöyrä, uskollinen vasalli. Jospa silmäni saisivat nähdä sen\nnöyrät huokaukset. Joka puolella ympäröi sitä aava meri. Se on kaukana\nihmisten kärsimyksistä ja onnesta. Koskemattomissa, puolueettomissa\nmerissä. Täällä päättyy sen elämä, täällä se kuolee uskossa aurinkoon.\n\nSurmatut valaat olivat etäällä toisistaan. Muudan oli kaukana\ntuulenpuolella, toinen hieman lähempänä tyynenpuolella, kolmas suoraan\nedessäpäin ja neljäs peräpuolella. Näistä kolme viimeksimainittua\nsaatiin siirretyiksi laivan läheisyyteen vielä ennen yön tuloa,\nmutta neljännen hinaaminen oli jätettävä seuraavaan aamuun. Se\noli juuri Ahabin valas, ja hänen veneensä jäi vartioimaan sitä\nyöksi. Ristikkoharppuuni iskettiin suoraan pedon puhallusreikään ja\nyläpuolelle ripustettu lyhty levitti läikkyvää valoa sen mustalle,\nkiiltävälle ruumiille, valaisten samalla myös öistä merta.\n\nParsilaista lukuunottamatta näytti koko venekunta nukkuvan. Intialainen\nkyyrötti kokassa katsellen haikaloja, jotka aavemaisina hyppelehtivät\nvalaan ympärillä, lätkien silloin tällöin pyrstöillään veneiden\nlaitoja. Äkkiä kajahti kaamea huuto.\n\nAhab havahtui unestaan ja oikaisihen. Parsilaisen ja hänen katseensa\nyhtyivät. Pimeässä yössä näyttivät he viimeisiltä ihmisiltä tulvan\nyllättämässä maailmassa.\n\n-- Olen jälleen uneksinut siitä, sanoi Ahab.\n\n-- Ruumissaattueestako? Enkö ole sanonut sinulle, vanhus, ettei sinulle\nole varattu enempää ruumisvaunuja kuin kirstuakaan?\n\n-- Miten sitten merellä kuolleet haudataan?\n\n-- Olenhan sinulle ilmoittanut, että ennenkuin tällä matkalla kuolet,\nnäet merellä kahdet ruumispaarit. Toisten paarien puuaine on kasvanut\nAmerikassa ja toiset eivät ole ihmiskäsistä lähtöisin.\n\n-- Niin. Kuontuupa siitä merkillinen näky. Valtamerellä ajelehtivia\npaareja ja lautoja, ja laineita ruumiinkantajia varten. Haa! Sellaista\nnäkyä saamme odottaa.\n\n-- Uskotpa tahi et, kuolla et voi, ennenkuin olet sen nähnyt.\n\n-- Ja mitä sanoitkaan itsestäsi?\n\n-- Että lähden luotsiksesi jo ennen sinua.\n\n-- Ja kun sinä olet lähtenyt -- edellyttäen että se tapahtuu ennenkuin\nminä erkanen -- on minun odotettava, kunnes näen sinut luotsin\nhahmossa? Eikö niin? Kunpa vain voisin uskoa puheesi tosiksi, vanha\nluotsi. Olisihan minulla silloin takeet siitä, että saan Moby-Dickin\nsurmatuksi ja jään henkiin vielä sen jälkeen.\n\n-- Vielä on kolmaskin seikka, vanhus, vakuutti parsilainen. Ainoastaan\nhamppu voi sinut tappaa.\n\n-- Tarkoitatko hirsipuuta? Siinä tapauksessa olen kuolematon sekä\nmaalla että merellä. Ahab nauroi ivallisesti. Kuolematon niin maalla\nkuin merelläkin!\n\nHe vaikenivat jälleen. Harmaa sarastus levisi yli meren ja miehet\nalkoivat herätä. Ennen puoltapäivää oli kuollut valas siirretty laivan\nviereen.\n\n\n\n\nNeljäsviidettä luku.\n\n\nPäiväntasaajalle lähdön aika läheni lähenemistään. Ahabin ilmestyessä\nkajuutastaan ja kohottaessa katseensa ylöspäin, innostui valpas\nperämies hoitelemaan ratastaan tärkeän näköisenä ja miehistö luikki\nmaston luo tuijottamaan dubloonia. Kärsimättömästi odotettiin käskyä\nkääntää keula päiväntasaajaa kohti. Ja kun aika oli täytetty, tämä\nkäsky annettiinkin.\n\nOli puolipäivän aika. Ahab istui ilmassa roikkuvan veneensä kokassa.\nJapanin aurinko hellitti täydeltä terältä. Taivas oli sen näköinen\nkuin olisi se sivelty vaalealla vernissalla. Ainoatakaan pilveä ei\nollut näkyvissä. Tavaton kirkkaus oli kuin Jumalan istuimesta lähtenyt\nsädekimppu, jonka valoa eivät silmät kestä.\n\nAhabin kvadrantissa oli värilliset lasit, joiden läpi hän saattoi\ntarkata aurinkoa. Laivan mukana keinui hän ylös alas veneessään; hän\npiteli kojettaan silmiensä edessä ja odotteli hetkeä, jolloin aurinko\nsaavuttaisi puolipäivänpiirin. Sillävälin oli parsilainen kannelta\nkäsin ryhtynyt tarkkaamaan aurinkoa hänkin. Silmät puoliummessa tähyili\nhän ylöspäin ja hänen villit kasvonsa olivat kummallisen tunteettomat.\n\nVihdoin saatiin havainto tehdyksi ja Ahab laski lyijykynänsä\ntekojalalleen. Hän vaipui hetkeksi mietteisiinsä, katsahti sitten\nuudelleen aurinkoon ja mutisi itsekseen:\n\n-- Sinä merimerkki! Sinä korkeuksien mahtava luotsi! Sinä voit\ntarkalleen minulle sanoa, missä tällä hetkellä olen. Mutta onko sinulla\nkaukaisintakaan aavistusta siitä, missä kerran olen oleva? Tai voitko\nsanoa, missä Moby-Dick nyt oleskelee? Varmasti näet senkin juuri nyt.\nMinun silmäni katsovat siihen silmään, joka vuorostaan katselee sitä!\n\nHän tuijotti kvadranttiaan ja sen monia kabbalistisia merkkejä ja\nmietti jälleen tovin, jatkaen sitten jupinaansa: -- Sinä narrin\nleikkikalu! Sinä amiraalien, kommodorien ja kapteenien lelu! Koko\nmaailma lörpöttelee sinusta, sinun viisaudestasi ja voimastasi. Mutta\npystytkö ilmaisemaan muuta kuin sen vaatimattoman paikan, jossa\nitse satut olemaan? Et tiedä, missä joku vesipisara tai hiekkajyvä\non huomenna puolipäivän aikaan! Mitä on tiede? Kiroan sinut, sinä\nsuuriluuloinen kapine! Kiroan sinut, kvadrantti!\n\nJa Ahab paiskasi kvadrantin kannelle. -- En salli sinun enää osoittaa\ntietäni. Kompassi ja lokinuora olkoot ainoat oppaani ja osoittakoot,\nmissä kulloinkin olen.\n\nHän laskeutui veneestä. -- Tallaan sinut jalkoihini, sinä kurja kapine.\nMurskaan sinut tuhansiksi säpäleiksi!\n\nHullun vanhuksen ruhjoessa mittauskojettaan molemmin jaloin välähti\nparsilaisen muuten niin liikkumattomilla kasvoilla ivallinen, mutta\nsamalla ikäänkuin alistuva ja epätoivoinen ilme. Hän nousi hiljaa ja\nlivahti tiehensä. Tuijottaen ymmällään päällikkönsä puuhia pysyttelivät\nmatruusit etukajuutan vaiheilla, kunnes Ahab kärsimättömänä huusi --\nPrässeille! Peräsin ylös!\n\nSilmänräpäyksessä kiepahtivat raa'at ja alus teki puolikäännöksen.\n\nKokan puolella seisova Starbuck seurasi kummastellen \"Pequodin\"\nmanööveriä ja Ahabin outoa käyttäytymistä.\n\n-- Olen istunut leiskuvan hiilivalkean edessä ja tuijottanut sen\ntuskallista, liekehtivää elämää. Olen nähnyt, miten se viimein paloi\nloppuun ja muuttui tuhaksi. Vanha mies, valtameriä purjehtinut, mitä on\nsinunkaan elämäsi tulesta lopulta jäljellä muuta kuin tuhkaläjä?\n\n-- Merihiilen tuhkaa, huudahti Stubb. Huomatkaa, mister Starbuck,\nmerihiilen, eikä tavallisen puuhiilen. Kuulin Ahabin murisevan\nitsekseen: -- Nämä kortit on käteeni pantu ja minun on siis pelattava\nniillä, eikä millään muilla! Ja piru vieköön, Ahab! Siinä teet aivan\noikein. Pidä elämää pelinä ja kuole!\n\n\n\n\nViidesviidettä luku.\n\n\nKuumimman ilmanalan ilmasto on monesti sangen vaarallinen.\nBengalilainen tiikeri lymyy alati vihreissä viidakoissa. Kirkkaankin\ntaivaan takana väijyvät myrskyt ja rajuilmat. Ihanalla Kuuban saarella\non koettu tornadoja, jonka kaltaisia pohjoisemmissa maissa ei koskaan\nole esiintynyt. Ja Japanin meressä kohtaa matruusi myrskyistä\nkauneimman, taifunin. Toisinaan purkautuu se täysin pilvettömältä\ntaivaalta räjähtäen kuin pommi nukkuvassa kaupungissa.\n\nIllan lähetessä laskettiin kaikki \"Pequodin\" purjeet, ja laiva sai\nalastomin mastoin taistella äkkiä puhennutta taifunia vastaan. Pimeän\ntultua vavahdutti ankara ukkosen jylinä taivasta ja merta. Salaman\nvalossa saattoi nähdä vahingoittuneet mastot ja kojeet, jotka myrsky\nensimmäisessä raivonpuuskassaan oli säästänyt.\n\nStarbuck tarrautui vanttiin ja tähysteli ylöspäin, nähdäkseen oliko\nköysistökin jo mennyttä kalua. Sillävälin jakelivat Stubb ja Flask\nkäskyjä miehistölle. Veneet hinattiin ylemmäs ja kiinnitettiin entistä\nlujemmin, Mutta turhalta näytti kaikki tämä touhu. Niinpä ei Ahabin\nvenettäkään, joka riippui tuulenpuolella, voitu pelastaa. Suuri aalto\npaiskasi sen parrasta vasten, niin että pohja meni puhki ja vene vuosi\nkuin seula.\n\n-- Katso! huudahti Starbuck ja tarttui Stubbia olkapäähän. Näetkö,\nmyrsky tulee idästäpäin, sieltä, minne Ahab on matkalla Moby-Dickin\nvuoksi? Katso Ahabin venettä! Katso mihin salama on iskenyt. Terään,\njuuri samaan paikkaan, missä ukolla on tapana istua. Nyt tiedät, mitä\non paras tehdä. Hyppää yli laidan ja huku!\n\n-- En ymmärrä...\n\n-- Niin, lyhin tie Nantucketiin käy Kap Hornin kautta, sanoi Starbuck,\nkuin yksinpuhelua jatkaen ja ikäänkuin ei olisi kuullut Stubbin\nhuomautusta. Tuo myrsky, joka nyt riehuu ympärillämme uhaten pirstoa\nlaivamme, voisi yhtä hyvin kuljettaa meitä kotiakin kohden. Katsohan,\ntuulenpuolella ei ole muuta kuin hornan pimeyttä, mutta toisella\npuolen, kotimaan suunnalla, näen valonkajetta.\n\nSamassa halkaisivat salamat pimeyden ja joku korotti äänensä heidän\nläheisyydessään. Seuraavassa tuokiossa vyöryi pitkäisen jylinä heidän\nylitseen.\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Tuhat tulimmaista! noitui Ahab, joka ympärilleen hapuillen kompuroi\ntavalliselle olinpaikalleen peräkannelle. Äkkiä välähtävä salama\nosoitti hänelle pian oikean tien.\n\nNiinkuin maissa kirkontorneissa, on merelläkin laivojen mastoissa\nukkosenjohdattimet, joilla on aivan sama tarkoitus: tuon peloittavan\nvoiman johtaminen maahan tai veteen. Mutta laivan johdattimen täytyy\nolla jotenkin pitkä, eikä sen pää saa olla kiinnitetty laivan runkoon.\nJos tämä nimittäin olisi asianlaita, voisi helposti syntyä monenlaisia\nkommelluksia. Niinpä voisi se sotkeutua taklaukseen ja sitten\nvaikeuttaa laivan kulkua. Senvuoksi riippuvatkin johdatinten alaosat\nlaivoissa toisinaan laivan ulkopuolella. Tavallisesti muistuttavat ne\nmuodoltaan pitkiä, ohuita ketjuja ja riippuvat aina siten, että ne\nhelposti tarpeen vaatiessa saadaan heitetyiksi veteen.\n\n-- Ukkosenjohdattimet, taivaan tähden! huusi Starbuck, joka nähdessään\nAhabin tietä valaisseen vasaman leiskahdukset muisti uhkaavan vaaran.\nOvatko ukkosenjohdattimet vedessä? Viskatkaa veteen se edessä ja\ntakana! Mutta pian!\n\n-- Ei tarvita! kielsi Ahab. Minun puolestani kyllä nostettakoon\nukkosenjohdattimia Himalajan tai Andien huipuille, jotta koko maailma\nniistä hyötyisi, mutta me emme ryhdy mihinkään! Älkää huoliko lainkaan!\n\n-- Katsokaa ylöspäin! huudahti Starbuck. Virvatulia! Virvatulia!\n\nJoka raa'an nokassa lepatti kalpea liekki. Ukkosenjohdatinten yläpäät\nolivat kolmihaaraisia ja nyt paloi kussakin päässä tuo valkea tuli,\nniin että mastot näyttivät kolmelta jättiläismäiseltä, kolmihaaraiselta\nkynttilänjalalta.\n\n-- Kirottu vene! Menköön hornan tuuttiin! riehahti samassa Stubb, kun\ntavaton hyöky heilautti hänen venettään, niin että se oli murskata\nhänen kätensä. -- Piru vieköön! Mutta hän muutti sävyään silmätessään\nseuraavassa tuokiossa virvatuliin.\n\nKiroileminen kuuluu merimiehen tapoihin. Hän kiroaa, kun itsepintainen\ntyven on saattaa hänet hulluksi, ja samalla tavalla hän kiroaa myrskyn\nkäsissä ollessaan. Mutta harvoin olen monilla matkoillani kuullut hänen\nkiroilevan, kun Jumalan polttava sormi koskettaa laivaa ja kirjoittaa\n\"mene tekel upharsininsa\" laivan vantteihin ja köysiin.\n\nKalpean valon palaessa korkealla mastoissa kuului peloissaan olevien\nmiesten joukosta tuskin sanaakaan. He seisoivat tiheässä ryhmässä\netukannella ja tuijottivat heikkoa fosforivaloa kuin etäistä tähteä.\nTuossa salaperäisessä valaistuksessa näytti jättiläismäinen neekeri\nDaggoo olevan kolme kertaa suurempi kuin hän todellisuudessa oli. Hän\nnäytti siltä mustalta pilveltä, josta kaamea jylinä tuli. Tashtegon\navonaisesta suusta kiiluivat maidonvalkeat hampaat, säteillen aivankuin\nolisivat nekin olleet virvaliekkejä. Ja yliluonnollisen tulen\nsytyttämänä paloivat Queequegin tatuoidut kuviot kuin Saatanan ruumiin\nsiniset liekit.\n\nKun kalpea valo mastojen huipuissa sammui, katosi tuo näkykin. Ja niin\noli \"Pequod\" miehistöineen jälleen mustan käärinliinan peitossa. Kului\nmuutama tuokio. Kompastellessaan eteenpäin törmäsi Starbuck toiseen\nmieheen. Se oli Stubb. -- Miltä tuntuu nyt, mies? Kuulin sinun huutavan?\n\n-- Ei, ei! Pyysin vain virvatulia armahtamaan meitä. Toivon, että ne\nkuulevat rukoukseni. Mutta armahtanevatko ne vain niitä, jotka pelosta\nkalpenevat? Eivätkö ne ymmärrä naurua? Katsokaahan, mister Starbuck;\nei, on liian pimeä voidaksemme nähdä. No, kulkekaa sitten! Pidän noita\nmastonhuippuihin ilmestyviä liekkejä onnea tuottavina. Mastothan\nnousevat laivasta, joka valaanrasvoineen on kuin lämpömittarin\nelohopeasäiliö. Ja kaskelotinöljy kohoaa mastoihin kuin mahla puihin\nja meidän mastomme ovat kuin kolme kynttilää, joten loppujen lopuksi\nolemme nähneet vain hyvän enteen.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä näki Starbuck Stubbin kasvot, jotka\nalkoivat loistaa. Ja kun hän kohotti katseensa, huudahti hän: --\nKatsokaa! Katsokaa!\n\nJa vielä kerran nähtiin korkeudessa nuo pienet liekit ja tällä kertaa\nnäytti valo kahta salaperäisemmältä.\n\n-- Armahtakoot virvatulet meitä kaikkia! huusi Stubb taaskin.\n\nIsonmaston luona, aivan virvatulen ja kultadubloonin alla, oli\nparsilainen polvillaan Ahabin edessä, pää poispäin käännettynä. Heidän\nläheisyyteensä olivat muutamat laivamiehet kiinnittäneet raa'an ja\nroikkuivat nyt levottomina siinä kuin heiluririvi tai liuta horteisia\nlepakkoja. Toisia oli taas kivettynyt merkillisiin lumottuihin\nasentoihin, eräät seisoivat, muutamat olivat kuin kävely- tai\njuoksuasennossa aivan kuin Herkulanumin luurangot. Jokaisen katse oli\ntähdätty tuliin.\n\n-- Miehet, huusi Ahab, katsokaa ja huomatkaa! Valkoinen liekki valaisee\nmeille tietä valkoisen valaan luo. Ojentakaa minulle isonmaston\njohdatinketju. Haluaisin kernaasti koetella tuota valtimoa ja antaa\nomani tykyttää sitä vastaan. Veri tulta vastaan!\n\nHän kääntyi pidellen ketjun päätä kädessään ja nostaen jalkansa\nparsilaisen päälle.\n\nPää pystyssä, katse korkeuteen tähdättynä ja oikea käsi eteenpäin\nojennettuna seisoi hän näin, liekkien kolmiyhteyden edessä.\n\n-- Sinä puhtaan tulen kirkas henki, tulen, jota olen näillä merillä\npalvonut kuin persialainen tulenpalvoja, tunnen sinut nyt! Tiedän, että\nsinua on kunnioitettava uhmalla! Rakkautta ja nöyryyttä et huoli. Ja\njos sinulle tarjoaa vihaa, niin sinä surmaat, ja kaikki surmataan! Joka\nsinulle uhmaa tarjoaa, ei ole narri, joka ei pelkää.\n\nOmistan mahtisi, joka on sanaton, eikä paikkaa tunne. En ole sallinut\nsitä itseltäni riistää, enkä myöskään laske irti kädessäni olevaa\nketjun päätä. Sinä saatat huikaista silmäni, mutta silloin etsin\ntieni haparoimalla. Sinä saatat minut tuhota, mutta silloin voin\nainakin muuttua tuhkaksi. Ota vastaan kurjien silmieni kunnioitus,\nyhteenliitettyjen kätteni rukous! Minä en niistä huolisi!\n\nSalama suihkaa päässäni. Silmiäni polttaa. Voitetut aivoni jyrisevät\nkuin rattaat kovalla maalla. Mutta vaikka sadasti minut huikaisisit,\npuhun sinulle kuitenkin. Olen pimeys, valosta peräisin, ja valo tulee\nsinusta. Ukkosvasamat häipyvät! Näenkö vai enkö? Tuolla palavat liekit!\n\nTässä luen ylpeänä ja pelokkaana Kaikkivaltiaan kohtalon kirjaa. Hyppää\ntaivaalle ja tuhoa se! Kimpoan kimppuusi ja palan kanssasi, tahdon\nyhtyä sinuun! Uhmaten sinua kunnioitan!\n\n-- Vene, vene! huusi Starbuck. Katsohan venettäsi, vanhus!\n\nAhabin harppuuni, sama, jonka hän oli takonut Perthin tulessa, pisti\nesiin pyyntiveneen kokan yli. Hyöky, joka oli pirstonut veneen pohjan,\noli myös vienyt harppuunin nahkapeitteen mukanaan ja keihään terävässä\nkärjessä vilkkui nyt atraimen muotoinen liekki. Kun harppuuni hehkui\nkäärmeenkielen tavoin, tarttui Starbuck Ahabin käsivarteen ja sanoi:\n-- Jumala ei hyväksy tätä. Luovu yrityksestäsi. Tämä on kurja matka,\nhuono oli alku ja huono on jatkokin ollut. Annas kun koetamme,\nemmeköhän suotuisan tuulen turvissa pääsisi kotiin. Yritetään sitten\nonnekkaammalle matkalle.\n\nMielettömän pelon vallassa oleva miehistö ei kuunnellut Starbuckia,\nvaan ryntäsi prässeille. Tuokion näytti siltä, kuin olisivat miehet\najatelleet aivan samoin kuin säikähtynyt pursimies. He huusivat\nkuin kapinalliset ainakin. Silloin viskasi Ahab johdatinketjun\nkannelle, kouraisi harppuunia ja heilutti sitä kuin soihtua. Ja hän\nvannoi lävistävänsä jok'ainoan miehen, joka ei heti heittäisi köyttä\nkäsistään. Tuo melkein kivettyneeltä näyttävä vanhus ja hehkuva ase\nhänen kädessään kauhistuttivat miehistöä, niin että he kavahtivat\ntakaisin, ja Ahab sanoi: -- Teidän lupauksenne ajaa takaa valkoista\nvalasta on yhtä sitova kuin minun sanani. Vanha Ahab on ruumiineen\nsieluineen ja sydämineen vihkiytynyt tehtäväänsä. Ja jotta näkisitte,\nmiten rohkeuteni laita on, niin katsokaapa! Näin puhallan pois pelon\nviimeisenkin rippeen. -- Ja yhdellä ainoalla puhalluksella sammutti hän\nharppuunin päässä loistavan liekin.\n\n\n\n\nKuudesviidettä luku.\n\n\nMeri ei tyyntynyt, vaan vielä seuraavana aamuna vyöryivät pitkät\nlaineet hitaasti eteenpäin. Ne yrittivät seurata \"Pequodin\" kuohuvia\njälkiä ja työnsivät laivaa eteenpäin kuin jättiläiskädet. Tuuli puhalsi\ntaukoamatta ja oli yhä niin voimakas, että ilma ja taivas näyttivät\npullistuvilta purjeilta. Koko maailma kohisi.\n\nPitkän rupeaman seisoskeli Ahab yksikseen. Kun keinuvan aluksen\nkokkapuu kumartui alaspäin, kääntyi hän katsomaan auringon kirkkaita\nsäteitä keulanpuolella. Ja kun laivan perä upposi syvyyksiin, kääntyi\nhän silmäilemään aurinkoa takana. Ja hän näki, miten kultaiset säteet\nsulautuivat laivan vanaveteen.\n\nYhtäkkiä havahtui hän mietteistään, näytti peljästyneeltä, säntäsi\nperämiehen luo ja kysyi, mihin suuntaan alus kulki.\n\n-- Itäkaakkoon, kapteeni, vastasi säikähtynyt perämies.\n\n-- Sinä valehtelet! Ahab pui hänelle nyrkkiään. Suuntasi on muka itään\ntänä aamuhetkenä ja aurinko on peräkeulan puolella!\n\nHämmästeltiin tuota ilmiötä. Ahab oli heti huomannut, mitä muilta oli\njäänyt huomaamatta.\n\nAhab vilkaisi kompassiin. Hänen kohotettu käsivartensa laskeutui\nhitaasti, tuokion tuntui hän horjuvan. Starbuck, joka seisoi hänen\ntakanaan katsahti myös kojeeseen. Totisesti! Molemmat kompassit\nosoittivat itäistä suuntaa ja kuitenkin purjehti \"Pequod\" länttä kohti!\n\nMutta ennenkuin pelko ehti saada jalansijaa miehistön keskuudessa,\nhuusi vanhus, kylmästi naurahtaen:\n\n-- Nyt käsitän! Tällaista on tapahtunut ennenkin. Mister Starbuck,\neilinen rajuilma käänsi kompassimme. Siinä kaikki. Olethan sinäkin\nkuullut sellaisesta ennen?\n\n-- Kyllä, mutta en ole sitä milloinkaan kokenut, kapteeni, sanoi\nStarbuck synkkänä.\n\nTässä kohden tulkoon sanotuksi, että tällaista tosiaan on laivoissa\ntapahtunut ankarain rajuilmojen sattuessa. Kompassineulan magnetismi\non, kuten tiedetään, samaa kuin ukkosessa ilmenevä sähkö. Onpa todettu\nkompassineulan magnetismin joskus kokonaan kadonneenkin ja neulan\nkäyneen yhtä viattomaksi kuin vanhan naisen sukkapuikko. Missään\ntapauksessa ei tällaisen rajusään jälkeen magneettineula voi omalla\nvoimallaan saada aikaisempaa magneettisuuttaan takaisin.\n\nAhab seisoi miettivän näköisenä kompassien edessä katsellen\nympäriheilahtaneita neuloja. Sitten totesi hän kättään ojentaen\nauringon aseman ja huusi, havaittuaan olleensa oikeassa, että aluksen\nsuunta oli muutettava. Raa'at käännettiin ja vielä kerran tunki\n\"Pequod\" pelottomasti kokkansa vastatuuleen.\n\nStarbuck ei ilmaissut, mitä hän sisimmässään kaikesta tästä ajatteli.\nHän ei puhunut sanaakaan, vaan toimitti tyynesti tehtävänsä. Stubb\nja Flask, jotka kaiketi ajattelivat samoin kuin hän, tyyntyivät myös\nnurisematta. Mitä muuhun miehistöön tulee, pelkäsi se, vaikka eräät\nhieman napisivatkin, enemmän Ahabia kuin kohtaloa.\n\nNiinkuin aikaisemmin, eivät tapahtumat nytkään tehneet mitään näkyvää\nvaikutusta villeihin. Jos he ylipäänsä olivat ollenkaan vaikutuksille\nalttiita, rajoittui se jonkinlaiseen kunnioitukseen vääjäämätöntä\nAhabia kohtaan.\n\nUkko käveli hetken mietteissään kantta edestakaisin. Tällöin sattui\nhänen tekojalkansa osumaan särkyneeseen kvadranttiin, jonka hän\nedellisenä päivänä oli viskannut kannelle.\n\n-- Sinä kurja ja suuriluuloinen taivaankurkistaja ja aurinkoluotsi!\nEilen minä murskasin sinut ja tänään olisivat kompassit mielellään\nmurskanneet minut! Mutta vielä on Ahab magneettien herra! Starbuck,\nkeihäs tai riuku tänne, samoin laivavasara ja pienimpiä nauloja, mitä\npurjeenneulojalla on! Mutta pian!\n\nHän aikoi ryhtyä johonkin, joka antaisi miehistölle lisää rohkeutta ja\nuuden todistuksen hänen taitavuudestaan. Hän tiesi, ettei käynyt päinsä\nohjata kääntyneitten kompassineulojen mukaan ja että miesten taikausko\noli huomioonotettava tekijä. He pitivät tuollaista ilmiötä pahana\nenteenä, eikä heidän pitämisestään tällaisessa pelossa koituisi mitään\nhyvää.\n\n-- Miehet, sanoi hän, kääntyen tyynenä alaisiinsa. Miehet, ukkonen\nkäänsi vanhan Ahabin neulat, mutta tämänvertaisesta teräsmäärästä --\nhän näytti Starbuckin tuomia neuloja -- pystyy Ahab valmistamaan oman\nneulan, joka osoittaa suunnan yhtä hyvin kuin joku toinenkin.\n\nMatruusit katselivat hiukan noloina toisiinsa, ikäänkuin kunnioittavan\nalamaisina. Ja silmä kovana odotettiin ihmettä, joka tapahtuisi. Mutta\nStarbuck käänsi katseensa poispäin.\n\nAhab iski vasaralla keihään teräskärjen irti, ojensi pitkän rautavarren\neräälle matruusille ja pyysi häntä pitämään sitä kohtisuorassa sekä\nvaromaan, ettei se koskettaisi kantta. Vasaroituaan hiukan raudan\npäätä, asetti hän sille neulan. Sitten nakutteli hän jälleen, mutta\nhiljemmin. Tämän jälkeen teki hän raudalla erilaisia liikkeitä -- oliko\ntämä tarpeen teräksen magnetisoimiseksi vaiko miehistön kunnioituksen\nlisäämiseksi, on epätietoista -- ja pyysi purjelankaa. Senjälkeen meni\nhän kompassin luo, otti pois kääntyneet neulat ja ripusti purjeneulan\ntoiseen kompassiin vaakasuoraan asentoon. Heti teräs kiersi ympäri,\nkumpikin pää heikosti täristen. Lopulta asettui se kohdalleen, ja\nAhab, joka jännittyneenä oli odottanut sen pysähtymistä, astahti\ntaaksepäin, ojentaen kätensä: -- Katsokaa nyt itse, eikö Ahab saa\naikaan magneettia! Aurinko on idässä ja sen toteaa kompassikin!\n\nMies toisensa jälkeen astui silmäilemään kompassineulaa, sillä\nvain heidän silmillään saattoi moisen typeryyden todeta, ja sitten\nlivahtivat he toinen toisensa jälkeen matkoihinsa.\n\nTämän jälkeen nähtiin Ahabin liikuskelevan halveksivan ja voitonvarman\nnäköisenä aluksessaan.\n\n\n\n\nSeitsemäsviidettä luku.\n\n\nKulkiessaan Ahabin magneettineulan mukaan kaakkoon lähestyi \"Pequod\"\npäiväntasaajaa. Purjehdittu matka saatettiin todeta vain lokinuoran\navulla. Ei kohdattu tällä matkalla muita laivoja; tasaisena ja\nmuuttumattomana puhalteli tuuli ja vienoina loiskivat laineet vasten\naluksen kylkiä. Mutta kuitenkin tuntui siltä, kuin olisi tämä\nmerkillinen rauha ja hiljaisuus ennustanut levottomuutta ja epätoivoa.\n\nVihdoin saavutettiin päiväntasaajan pyyntialueet ja eräänä aamuna\nhämärähetkellä liukui \"Pequod\" muutaman kalliosaariryhmän ohi. Yhtäkkiä\nsäikähti vahti, joka oli Flaskin valvonnan alaisena, villiä valittavaa\nhuutoa, joka kuulosti aivan kuin Herodeksen surmauttamien pienten\nlasten henkien valitukselta.\n\nMiehistö havahtui horteestaan ja seisoi muutaman hetken liikkumattomana\nkuunnellen tuota kaameaa huutoa. Kristityt kuiskailivat arasti\nkeskenään merenneidoista. Vain villit pysyivät ulkonaisesti\nrauhallisina. Vanha, harmaa Man-saaren mies -- aluksen iäkkäin matruusi\n-- selitti, että nuo karmivat valitukset tulivat äsken hukkuneitten\nihmisten huulilta.\n\nAhab makasi kaikesta tietämättömänä alhaalla riippumatossaan. Kun\nhän vihdoin saapui kannelle, ilmoitti Flask hänelle aamunkoitossa\nsattuneesta oudosta ilmiöstä, eikä unohtanut samalla lausua hämäriä ja\nsalaperäisiä arvelujaan sen johdosta.\n\nLopulta saatiin asialle aivan luonnollinen selitys. Niillä\nkalliosaarilla, joitten ohi \"Pequod\" parhaillaan purjehti, oleskeli\njoukottain hylkeitä. Jotkut hylkeenpoikaset olivat menettäneet emonsa\ntai kenties olivat muutamat emot menettäneet poikasensa, ja murheissaan\nlähestyivät ne alusta nähdessään sen, huutaen ilmoille surunsa.\nKun taikauskoiset merimiehet sitten huomasivat nuo pyöreäkalloiset\neläimet, joitten pää jossakin määrin muistuttaa ihmisen päätä, ja kun\nlisäksi hylkeisiin liittyy kaikenlaisia uskomuksia, oli juttu valmis.\nErinäisissä olosuhteissa on hylkeitä monesti luultu inhimillisiksi\nolennoiksi.\n\nNoita huutoja oli pidetty huonona enteenä, ja aamun kuluessa\ntoteutuivatkin miesten pahat aavistukset. Auringon noustua jätti\nmuudan matruuseista riippumattonsa kiivetäkseen etumastoon. Oliko hän\nsitten vielä torkuksissa -- merimiehet suorittavat usein tehtäviään\npuolinukuksissa -- vai vaivasiko häntä sairaus, on vaikea sanoa, joka\ntapauksessa kuului hetken kuluttua kiljahdus ja aikamoinen rytinä, ja\nseuraavassa tuokiossa suistui mies veteen. Silmänräpäystä myöhemmin\nnousi veden pinnalle muutamia valkeita kuplia.\n\nPelastustynnyri tipahti peräkeulasta, ilman että kukaan nosti kättään\ntarttuakseen siihen. Auringonpaahteessa oli se pahoin ravistunut ja\nnyt se hitaasti täyttyi vedellä, seuraten hetkistä myöhemmin onnetonta\nmatruusia syvyyksiin, aivan kuin pielukseksi viimeiseen leposijaansa\nmuuttaneelle.\n\nNäin oli ensimmäinen niistä \"Pequodin\" miehistä, jotka olivat ottaneet\ntähystelläkseen valkoista valasta, hukkunut, saavuttuaan valkoisen\nvalaan omille vesille.\n\nMenetetyn pelastusvehkeen tilalle oli saatava uusi. Starbuck sai sen\nhankkimisen tehtäväkseen. Kun ei kuitenkaan löydetty tarpeeksi kevyttä\ntynnyriä ja kun miehillä oli yllinkyllin työtä valmistautuessaan\njännityksellä odotettuun loppuratkaisuun (ja millaiseen\nloppuratkaisuun!), oli Starbuck aika pulassa.\n\nMutta Queequeg ehätti hätään. Omituisilla kädenliikkeillä osoitti hän\nruumiskirstuaan. -- Pelastustynnyri ruumiskirstusta! huudahti Starbuck\nrynnäten pystyyn.\n\n-- Eriskummallista! virkkoi Stubb.\n\n-- Sopii kyllä, tuumi Flask. Timperi muuttaa sen helposti\npelastuskojeeksi.\n\n-- Tuokaa tänne se sitten, huokasi Starbuck surumielisen näköisenä.\nTee parhaasi, timperi. Älä tuijota minua; tarkoitan ruumisarkkua. Etkö\nkäsitä, mitä sanon? Tuosta arkusta on tehtävä pelastuskoje!\n\n\n\n\nKahdeksasviidettä luku.\n\n\nSeuraavana aamuna huomattiin suuren laivan, \"Rachelin\", purjehtivan\nsuoraan \"Pequodia\" kohti. \"Rachelin\" jok'ainoalla raa'alla kuhisi\nmiehiä. \"Pequod\" kiiti eteenpäin hyvää vauhtia, mutta kun vieras ehti\nsen tuulenpuolelle, lakoontuivat sen pullistelevat purjeet laukahtaen\nkuin halkeava saippuakupla.\n\n-- Huonoja tietoja! Tämä laiva tuo huonoja tietoja, mutisi Man-saaren\nvanha mies itsekseen. Mutta ennenkuin \"Rachelin\" kapteeni ehti saada\nmegafoonin huulilleen, kajahti Ahabin ääni.\n\n-- Oletko nähnyt valkoista valasta?\n\n-- Kyllä, eilen. Oletteko nähneet ajelehtivaa pyyntivenettä?\n\nAhab vastasi kieltävästi tähän odottamattomaan kysymykseen. Hän olisi\nkernaasti lähtenyt käymään \"Rachelissa\", mutta samassa nähtiin jo\n\"Rachelin\" päällikön laskeutuvan aluksestaan veneeseen. Muutaman\nriuskan aironvedon jälkeen oli vene \"Pequodin\" vieressä, puoshaka\niskettiin ketjuihin ja vieras kapteeni nousi kannelle. Ahab huomasi\nvasta nyt olevansa tekemisissä vanhan nantucketilaisen tuttavan kanssa.\nMitään muodollisia tervehdyksiä ei vaihdettu.\n\n-- Missä se oli? Ei suinkaan sitä saatu surmatuksi? Häh? huusi Ahab\nastuen lähemmäksi. -- Miten kaikki tapahtui?\n\nValkoinen valas oli nähty myöhään edellisen päivän iltapuolella.\nKolme \"Rachelin\" veneistä oli ollut pyyntihommissa, jolloin ne olivat\netääntyneet neljän tai viiden penikulman päähän aluksesta. Yhtäkkiä oli\nMoby-Dick valkoisine päineen ja niskakyrmyineen ilmestynyt näkyviin\ntyvenenpuolella, verrattain lähellä laivaa. Varavene oli heti laskettu\nvesille tarkoituksella ryhtyä takaa-ajoon.\n\nHiukan myöhemmin oli vene nähty hyvin kaukana pienenä, mustana\npisteenä. Yhtäkkiä oli ilmoille kohonnut valkoinen vesipylväs ja heti\nsenjälkeen katosi vene näkyvistä. Oli otaksuttu, että harppunoitu\nvalas oli lähtenyt sitä kuljettamaan, niinkuin niin usein tapahtuu.\nTämän johdosta oltiin kyllä hieman huolestuneita, mutta aluksi ei\nkuitenkaan peljätty pahinta. Köysistöön oli ripustettu merkkejä, jotta\nvene osaisi palata, mutta pimeys tuli, eikä kadonneita vain alkanut\nkuulua. Muut pyyntiveneet koettivat kyllä etsiskellä parhaansa mukaan,\nmutta tuloksetta, ja keskiyön tienoissa oli neljäs vene toistaiseksi\njätettävä oman onnensa nojaan. Kun miehistö sitten, kadonneita\nlukuunottamatta, oli palannut laivaan, oli kaikki purjeet nostettu ja\n\"Rachel\" lähti itse etsimään neljättä venettään. Rasvansulatusuuneihin\noli sytytetty merkkitulia ja mastoissa vuorottelivat miehet\ntähystäjinä. Kun alus saapui sille paikalle, missä kadonneet viimeksi\noli nähty, oli veneet uudelleen laskettu vesille tarkastamaan lähintä\nympäristöä. Mutta kun etsintä nytkin oli tulokseton, oli laiva jatkanut\nmatkaansa. Taas oli veneet laskettu vesille ja jälleen turhaan. Näin\noli jatkettu aina aamunsarastukseen asti, mutta kadonneista ei nähty\njälkeäkään.\n\nKun \"Rachelin\" kapteeni oli saanut seikkailunsa kerrotuksi, vaihtoi hän\npuheenaihetta ja selitti, minkävuoksi oli tullut käymään \"Pequodissa\".\nHän toivoi, että \"Pequod\" auttaisi häntä etsiskelyssä purjehtimalla\nviitisen penikulmaa yhdensuuntaisesti \"Rachelin\" kanssa, jotta\nmahdollisimman laaja alue saataisiin tarkastetuksi.\n\n-- Lyönpä vetoa, kuiskasi Stubb Flaskille, että jollakin tuon kadonneen\nveneen miehistä on kapteenin paras takki. Kenties myös hänen kellonsa.\nSenvuoksi ukolla on niin hitonmoinen kiire. Onko koskaan kuultu, että\nkaksi alusta lähtisi parhaana pyyntiaikana kaikessa sovussa etsimään\neksynyttä venettä? Katsohan, miten valju hän on! Silmäterätkin ovat\nhailakanväriset. Ehkei kysymyksessä olekaan hänen takkinsa, vaan...\n\n-- Poikani, oma poikani, on mukana tuossa veneessä! Taivaan tähden!\nPyydän, rukoilen teitä! voihki \"Rachelin\" kapteeni huomatessaan Ahabin\nsuhtautuvan perin kylmäkiskoisesti hänen ehdotukseensa. -- Antakaa\naluksenne käytettäväkseni vain kahdeksankolmatta tunnin ajaksi. Maksan\nteille mielelläni. Vain kahdeksikymmeneksikahdeksaksi tunniksi! Teidän\ntäytyy!\n\n-- Hän on menettänyt poikansa, huusi Stubb. Oman poikansa. Olkoon\npuheeni takista ja kellosta mitätön. Mitä sanoo Ahab? Meidän täytyy\nkoettaa pelastaa tuo poikaparka.\n\n-- Hän hukkui eilen illalla muitten mukana, virkkoi Man-saaren vanha\nmies, joka seisoi aivan heidän takanaan. Kuulimmehan me kaikin heidän\nhenkiensä valitukset.\n\nPian kävi selville, että \"Rachelin\" kapteenia oli kohdannut suurempi\nonnettomuus, kuin mitä hän aluksi tahtoi tunnustaa. Vielä toinenkin\nhänen pojistaan oli kadonnut, piskuinen kaksitoistavuotias. Isä\noli aito nantucketilaisena tahtonut tutustuttaa hänet niin varhain\nkuin suinkin ammattiinsa, ajattelematta ollenkaan valaanpyytäjiä\nalituisesti uhkaavia vaaroja. Nantucketilaiset laivurit lähettävät\nusein poikansa jo sangen nuorina pariksi kolmeksi vuodeksi merille,\ntavallisesti jonkun vieraan laivan mukana, jottei mikään puolueellisuus\nja hempeys heidän omalta taholtaan voisi tulla kysymykseen. Jostakin\ntuntemattomasta syystä ei kapteeni ollut heti tahtonut kertoa\nonnettomuudestaan koko laajuudessaan, mutta Ahabin kylmä suhtautuminen\npakotti hänet siihen lopulta.\n\nHän jatkoi pyytelemistään, mutta Ahab pysyi jäykkänä kuin sepän alasin,\njota ei raskaimmankaan moukarin isku voi järkyttää paikaltaan.\n\n-- En lähde, jankkasi vieras, ennenkuin olette vastannut myöntävästi.\nToimikaa niinkuin toivoisitte minun toimivan, jos olisitte minun\nsijassani. Onhan teilläkin lapsi, kapteeni Ahab, lapsi joka tosin\non kotona ja turvassa. Te myönnytte. Huomaan sen. Juoskaa, miehet,\nkääntämään laiva!\n\n-- Seis! Käpälät pois kaapelilangasta! karjui Ahab. Ja sitten sanoi\nhän kutakin sanaa erikoisesti painostaen, vieraalle kapteenille: --\nKapteeni Gardiner, minä en suostu. En voi hukata aikaa juuri nyt.\nTerve, terve! Auttakoon sinua Jumala, mies, ja antakoon hän minulle\nanteeksi. Meidän on lähdettävä nyt. Starbuck, vieraat jättävät laivan\nkolmessa minuutissa! Senjälkeen jatkamme matkaa entiseen suuntaan.\n\nHän kääntyi ja laskeutui nopeasti kajuuttaansa, välittämättä vähääkään\nkapteeni Gardinerin kummastuneesta tuijotuksesta. Onneton kapteeni\njaksoi kuitenkin hillitä itsensä ja riensi takaisin veneeseensä, johon\npikemminkin putosi kuin astui. Tuokion kuluttua oli hän paluumatkalla\nalukseensa.\n\nKotvasta myöhemmin olivat laivat jo melkoisen matkan päässä toisistaan.\nMutta niinkauankuin \"Rachel\" oli näkyvissä, voitiin todeta sen\nristeilevän kadonnutta venettään etsimässä. Milloin käännettiin raa'at\nylähangan puolelle, milloin taas alihangan puolelle. Hetken kamppaili\nalus vuorenkorkuisia aaltoja vastaan, seuraavassa tuokiossa liukui se\njo aallonharjan kuljettamana eteenpäin. Ja koko ajan istui mastoissa\nja raakapuilla miehiä tiukassa rykelmässä. He muistuttivat kolmeen\nkorkeaan kirsikkapuuhun kavunneita lapsia, jotka ovat uskaltautuneet\nkauas oksien neniinkin.\n\nAluksen alituiset pysähdykset ja käännökset puhuivat mykkää kieltään.\n\"Rachel\" ei ollut löytänyt etsimäänsä rauhaa.\n\n\n\n\nYhdeksäsviidettä luku.\n\n\nAhab oli pannut valkoisen valaan surmaamisen ehdottomaksi päämääräkseen\nja tietoisuus tästä hälvensi jossakin määrin miehistön alakuloisuutta.\nMutta iloisuus ja leikinlasku olivat tipotiessään. Stubb ei enää\nyrittänyt naurattaa miehiä, eikä Starbuckin tarvinnut käydä liiallista\nriemua hillitsemään. Tuntui siltä kuin olisivat sekä ilot että surut\njauhautuneet pölyksi Ahabin kivettyneen sielun huhmareessa. Kuin koneet\nikään hiipivät miehet kannella selvästi tuntien hirmuvaltiaan silmän\ntarkkaavan jokaista liikettä.\n\nNousipa kannelle mihin aikaan päivästä hyvänsä, aina oli Ahab\npaikallaan. Joko seisoi hän liikkumattomana, tekojalka tutussa reiässä\nperäkannella, tai käveli hitaasti edestakaisin ison- ja perämaston\nvaiheilla. Joskus viipyi hän myös kajuutanluukulla, terve jalka\nkannelle nostettuna. Lierihattunsa hän oli kiskaissut silmilleen, eikä\nhän paikaltaan hevillä liikahtanut. Hattu piiloitti hänen silmänsä\nniin tarkoin, ettei koskaan voinut olla varma siitä, olivatko ne\navoinna vai ummessa. Ei hän sateenkaan sattuessa hievahtanut, vaan\nkastui tyynesti läpikotasin. Tulihan sateen jälkeen pouta, joka kuivasi\nvaatteet. Vihdoin hän ei enää laskeutunut kannen alle ollenkaan, eipä\nedes öiseenkään aikaan. Jos hän tarvitsi jotakin hytistään, lähetti hän\nmiehen sitä noutamaan.\n\nKannella hän aterioikin, kahdesti päivässä. Hän söi vain aamiaisen ja\npäivällisen; illalliseen hän ei koskenutkaan. Partaansakaan hän ei enää\najanut, vaan se sai kasvaa vapaasti.\n\nHänen elämänsä oli vähitellen muuttunut keskeytymättömäksi\nvartioinniksi kannella. Myös salaperäinen parsilainen pysytteli yöt\npäivät kannella, mutta Ahab ei koskaan puhunut hänelle mitään, ellei\nse ollut aivan välttämätöntä. Vaikka heitä yhdistikin jokin salaisuus,\nolivat he miehistön silmissä yhtä etäällä toisistaan kuin pohjois- ja\netelänapa. Jos heidän päivällä oli pakko vaihtaa joku sana, olivat he\nyöllä umpikuuroja. Toisinaan saattoivat he tähtien tuikkiessa seistä\ntuntikausia puhumatta sanaakaan, Ahab kajuutanluukulla ja Fedallah\nisonmaston luona. He tuijottivat toisiaan jäykästi, aivan kuin olisi\nAhab parsilaisessa nähnyt oman varjonsa ja parsilainen Ahabissa\nsielunsa jättämän ruumiin.\n\nNiinpiankuin aamu alkoi sarastaa, kuului peräkannelta Ahabin ääni:\n-- Miehittäkää mastonhuiput! Päivä kääntyi iltaan ja pimeän tultua\nkuultiin perämiehen kellon soidessa: -- Mitä näette? Pitäkää silmänne\nauki!\n\nMutta kun muutama päivä oli kulunut \"etsivän Rachelin\" kohtaamisesta,\neikä valkoisen valaan suihkua vain saatu näkyviin, alkoi Ahab käydä\nmerkillisen epäluuloiseksi. Tuntui siltä kuin olisi hän villejä\nlukuunottamatta, epäillyt joka miestä. Hänestä suorittivat Flask ja\nStubbkin tehtävänsä vastahakoisesti, mutta hän ei kuitenkaan lausunut\nheille moitteen sanaa, vaan osoitti tyytymättömyyttään muulla tavoin.\n\n-- Taitaa käydä niin, että itse saan ensiksi Moby-Dickin näkyviini,\nsanoi hän. Ahab ansaitsee itse dublooninsa. Ja sitten istuutui hän\nisoon köysikoriin, jonka antoi hinata yliprammiraa'alle asti. Täältä\nhän nyt ryhtyi pitämään merta silmällä, vilkuillen oikealle ja\nvasemmalle, eteen ja taakse.\n\nHän oli tuskin istunut tähystyspaikallaan kymmentä minuuttia, ennenkuin\npunanokkainen merihaukka kirkuen lensi luokse, kaarteli ympyrässä hänen\nyläpuolellaan ja nousi salamannopeasti suoraan ylöspäin, pudotakseen\nseuraavassa hetkessä huimaavassa kierteessä alas, minkäjälkeen se taas\nalkoi kaartaa hänen ympärillään. Ahab istui jäykkänä, huomaamatta\nmitään. Hänen katseensa oli tähdätty suoraan eteenpäin.\n\n-- Varokaa hattuanne, kapteeni, huudahti yhtäkkiä sisilialainen\nmatruusi, joka seisoi vahdissa besaanimaston luona aivan Ahabin\nalapuolella.\n\nMutta varoitus tuli liian myöhään. Punanokkainen rosvo oli jo tarttunut\nvanhuksen hattuun ja kiiruhti tiehensä saaliineen.\n\nTarquiniuksen pään ympäri kiersi kotka kolmasti, minkäjälkeen se\ntarttui hänen päähineeseensä ja pani toisen tilalle. Tämä, ilmoitti\nhänen puolisonsa Tanaquil, merkitsi, että Tarquiniuksesta tulisi Rooman\nkuningas. Mutta vain se seikka, että kotka oli pannut hänen päähänsä\ntoisen päähineen anastamansa tilalle, teki enteestä onnellisen. Ahab\nei saanut hattunsa tilalle mitään. Lintu kuljetti saaliinsa joka hetki\nkauemmas laivasta. Lopulta katosi se kokonaan ja aivan viime tingassa\nvoitiin nähdä pienen mustan pisteen tipahtavan pilvistä veteen.\n\n\n\n\nViideskymmenes luku.\n\n\n\"Pequod\" purjehti hyvää kyytiä eteenpäin. Aallot ja päivät\nkiitivät nopeasti ohi. Pelastusveneen virkaa tekevä kirstu\nheilui edelleenkin köysistössä. Eräänä päivänä kohdattiin\njälleen laiva, \"Delight\"-niminen. Kaikkien katseet suuntautuivat\nheti sen kansipalkkeihin. Tällaisia palkkeja pystytetään usein\nvalaanpyyntialuksiin kannattamaan virattomia ja käyttökelvottomia\nveneitä. \"Delightin\" kansipalkeille oli nostettu jäännöksiä\nmurskautuneesta pyyntiveneestä, vaalentuneita kaaripuita ja lautoja,\njotka muistuttivat hevosen luurankoa.\n\n-- Oletko nähnyt valkoista valasta?\n\n-- Vilkaiseppas tuota! huudahti aluksen nälkiintyneen näköinen\npäällikkö osoittaen megafoonillaan venerauskaa.\n\n-- Saitko sen surmatuksi?\n\n-- Sitä harppuunia ei vielä ole taottu, jolla Moby-Dickin saisi\nhengiltä, vastasi vieras, silmäillen murheellisena resuista\nriippumattoa, jota pari matruusia yritti korjailla.\n\n-- Vai ei ole taottu! Ahab tarttui Perthin keihääseen ja kohotti sen\nnäkyviin. -- Katsohan, nantucketilainen, minäpä pitelen käsissäni\nvalkoisen valaan henkeä! Tämä harppuuni on sekä veren että salaman\nkarkaisema, ja minä vannon, että vielä karkaisen sen kolmasti siinä\nkohdassa valkoisen valaan evän takana, jossa sen elämä sykkii.\n\n-- Varjelkoon sinua taivas, ukko. Katsohan -- ja hän osoitti\nriippumattoa -- tuohon kääritään kohta viimeinen viidestä reippaasta\nmiehestä, jotka vielä eilen olivat hengissä, mutta tänään muuttivat\nmanan majoille. Neljä heistä olen haudannut jo aikaisemmin. Hän kääntyi\nmiehistöönsä:\n\n-- Oletteko valmiit? Pankaa lankku kaiteelle ja nostakaa ruumis sille!\nHän astui askelen riippumattoa kohti.\n\n-- Jatketaan matkaa! raivosi Ahab.\n\nMutta niin nopeasti ei \"Pequod\" päässyt \"Delightistä\" eroon, ettei\nolisi kuultu loiskahdusta, kun ruumis heitettiin mereen. Roiskahtipa\nmuutama vesipisara tällöin laivan kylkeenkin.\n\n\"Pequodin\" loitotessa näkivät \"Delightin\" miehet sen köysistössä\nriippuvan ruumiskirstun ja muudan heistä huusi: -- Turhaan te\nhautajaisistamme pakenette. Kääntäessänne meille selkänne näytätte\nmeille oman ruumisarkkunne!\n\n\n\n\nYhdeskuudetta luku.\n\n\nPäivä oli kirkas ja sininen. Taivaanrannalla sulivat avaruus ja vesi\nyhteen. Ilma oli läpikuultava ja niin puhdas ja leppeä kuin naisen\nkatse. Meri kohoili hitaasti ja voimakkaasti kuin nukkuvan Simsonin\nrinta.\n\nAhab käveli kajuutanluukulta kaiteelle, nojautui siihen ja tuijotti\nvarjoaan vedessä. Ilmassa tuntuvat vienot tuoksut karkoittivat\ntuokioksi sielua jäytävän tuskan. Hellästi hyväili hieno tuulenhenki\nhänen kasvojaan, ja maa, äitipuoli, kietoi kätensä hänen kaulalleen.\nAhabin hatunlieren alta tipahti kyynel mereen. Starbuck näki ukon\nvaivalloisesti kumartuvan kaiteen yli ja hänet valtasi sääli. Hän varoi\nkuitenkin koskettamasta Ahabia tai puhumasta hänelle mitään, mutta ei\nmalttanut olla lähestymättä häntä hieman. Ahab kääntyi.\n\n-- Starbuck!\n\n-- Kapteeni?\n\n-- Ah, Starbuck! Vieno tuuli puhaltaa ja taivas on kirkas. Juuri\ntällaisena päivänä surmasin ensimmäisen valaani. Olin silloin\nkahdeksantoistavuotias. Siitä on nyt neljäkymmentä vuotta!\nNeljäkymmentä vuotta olen taukoamatta pyytänyt valaita! Neljäkymmentä\nvuotta olen viettänyt kieltäymyksissä, vaaroissa ja myrskyissä!\nNeljäkymmentä vuotta olen ollut merillä, kaukana maasta. Neljäkymmentä\nvuotta olen sotinut kauhuja vastaan.\n\nNiin, niin! Ja mikä suuri narri Ahabista näinä neljänäkymmenenä\nvuotena on tullut! Miksi kaikki tämä touhu ja tuska? Olenko sen kautta\ntullut rikkaammaksi tai paremmaksi? Katsohan, Starbuck! Mikä kauhea\nkärsimys onkaan olla toista jalkaansa paitsi. Kuinka harmaa onkaan\ntukkani! Olenko tosiaan jo vanha, Starbuck? Minusta tuntuu kuin olisin\nkuolemanväsynyt, kuin painaisi ikä taakan tavoin hartioitani. Minusta\ntuntuu kuin olisin Aatami, joka horjuu vuosituhansien painon alla.\nJumala, laupias Jumala, anna sydämeni pakahtua! Harmaat hiukseni ovat\nkatkeraa ivaa! Olenko sitten kokenut sellaisia iloja, että olisin\nharmaitten hapsieni arvoinen? Nyt tuntuu minusta, kuin olisin niin\näärettömän vanha! Tule, Starbuck, astu lähelle, jotta saan katsoa\nihmistä silmiin. Parempi niin, kuin tuijottaa merta tai taivasta tai\nupottaa katseensa Jumalan silmään. Sinun silmäsi ovat kuin taikapeili.\nKun katson niihin, näen vaimoni ja lapseni. Jää laivaan, kuuletko? Älä\nastu veneeseen, vaikka minä sen tekisinkin. Älä tule mukaan, kun Ahab\nlähtee Moby-Dickiä tappamaan. Sinun ei pidä paneman henkeäsi alttiiksi\ntässä uhkapelissä! Ei!\n\n-- Hyvä kapteeni, onko sitten pakko ajaa tuota kirottua eläintä takaa?\nLähtekää pois täältä. Jättäkäämme nämä kaameat tienoot! Palatkaamme\nkotiin. On Starbuckillakin vaimo ja lapsi. Niinkuin sinä, ikävöin\nminäkin omiani. Lähtekäämme pois täältä! Salli minun muuttaa laivan\nsuunta heti! Purjehdimme iloisin ja keventynein mielin takaisin\nNantucketiin. Minusta tuntuu, kuin olisivat päivät Nantucketissa yhtä\nlempeitä, yhtä sinisiä kuin täällä!\n\n-- Niinpä niin. Muistanpa muutaman kesäpäivän. Juuri siihen aikaan kuin\npäivällisuni parhaalta maistuisi, herää poika ja nousee istualleen\nvuoteessaan. Äiti kertoo hänelle minusta, vanhasta ihmissyöjästä,\njoka paraikaa purjehtii kaukaisilla merillä, mutta joka pian palajaa\nliekuttaakseen pojuaan käsivarsillaan...\n\n-- Niin minunkin Maryni lupasi joka aamu pojan kanssa lähteä\nrantahietikolle tähystämään, joko laivani purjeita näkyisi. Mutta\nälkäämme muistelko näitä! Suunnatkaamme matkamme kohti Nantucketia!\nTule kapteeni! Lähtekäämme pois täältä!\n\nMutta Ahabin katse kääntyi poispäin ja hän ravisteli päätään.\n\n-- Minkä kumman, yliluonnollisen ja tutkimattoman voiman, minkä\nkavalan, tuntemattoman herran vallassa oikein lienen? Mikä peloittava\ntyranni minua hallitsee? Jatkanhan vastoin sydämeni ääntä kammottavaa\nmatkaani! Onko Ahab tosiaankin Ahab? Olenko minä Ahab, vai joku muuko\ntätä käsivarttani kohottaa? Taivas!\n\nStarbuck oli toivottomana ja kalpeana mennyt tiehensä. Ahab kulki\nhitaasti yli kannen laivan toiselle puolelle ja kumartui kaiteen yli.\nMutta nähdessään vedessä alapuolellaan kaksi jäykästi tuijottavaa\nsilmää, hän horjahti taaksepäin. Fedallah oli seissyt hänen vieressään.\n\n\n\n\nKahdeskuudetta luku.\n\n\nKavutessaan sinä yönä kajuutanluukusta kannelle ja astellessaan\ntavalliselle tähystyspaikalleen oli ukko kiihtyneen näköinen. Hän\nhaisteli ilmaa kuin vainukoira ja selitti tuokiota myöhemmin, että\naluksen läheisyydessä oli valas. Pian tunsi koko vahtimiehistö tuon\nkummallisen hajun, joka monesti ilmaisee kaskelotin jo pitkienkin\nmatkojen päästä. Kukaan ei hämmästynyt, kun Ahab, silmäiltyään\nkompassia ja varmistauduttuaan siitä, ettei valas voinut olla kaukana,\nantoi määräyksen kurssin muuttamisesta ja purjeitten kokoamisesta.\n\nPäivän valjettua saatettiin suoraan laivan edessä, vaikkakin melkoisen\nmatkan päässä, havaita peilikirkas suvanto.\n\n-- Miehittäkää tähystyspaikat! Joka mies kannelle!\n\nDaggoo rummutti patukalla etukajuutan kantta ja herätti nukkujat niin\nkovalla melulla, että nämä luulivat viimeisen tuomion koittaneen.\nSiinä silmänräpäyksessä olivat he kannella puolialastomina, vaatteet\nkäsissään.\n\n-- Mitä näette? huusi Ahab katsellen ylöspäin.\n\n-- Ei mitään! kajahti vastaus.\n\n-- Nostakaa purjeet! Ylhäällä ja alhaalla ja kummallakin sivulla!\n\nKun purjeet oli nostettu, tarttui hän köyteen ja hinautti itsensä\nyliprammiraa'alle. Mutta jo ehdittyään kaksi kolmannesta matkastaan hän\nsai jotakin näkyviinsä isomärssypurjeen ja yläpurjeen välisestä aukosta\nja kirkui kuin merilokki: -- Tuolla se puhaltaa! Tuolla se puhaltaa!\nKyttyrä kuin lumivuori! Se on Moby-Dick!\n\nSamassa kertasivat tähystäjät jo hänen huutonsa ja miehet ryntäsivät\nkiihkeinä laivan partaille ja kapusivat köysistöön, nähdäkseen omin\nsilmin pedon, jota olivat niin kauan ajaneet takaa. Ahab oli tällävälin\nistuutunut vartiopaikalleen, muutamia jalkoja muita tähystäjiä\nylemmäksi. Tashtego seisoi aivan hänen alapuolellaan, pää jokseenkin\nhänen kantapäittensä tasalla. Täältä saattoi selvästi erottaa noin\npenikulman päässä olevan valaan. Säännöllisin väliajoin ilmestyi\nvalkoinen niskakyrmy näkyviin ja yhtä säännöllisesti nousi usvainen\nsuihku ilmoille. Taikauskoiset matruusit olivat vakuutettuja siitä,\nettä se oli sama suihku, jonka he olivat nähneet Atlantin ja Intian\nmerillä kuutamossa.\n\n-- Eikö teistä kukaan huomannut valasta aikaisemmin? huusi Ahab\nmastoissa kyyhöttäville miehille.\n\n-- Näin sen samassa tuokiossa kuin tekin, kapteeni! Ilmoitin siitä\nmyös! huikkasi Tashtego.\n\n-- Etkä nähnyt! Se ei ole totta! Dublooni on minun! Kohtalo säästi\nkultarahan minulle. Minä ensimmäisenä näin valkoisen valaan. Katsokaa,\ntuolla se puhaltaa! Ja nyt tuolla! Kohta se sukeltaa. Laskekaa\nyläpurjeet. Pyyntiveneet valmiiksi, Starbuck! Sinä jäät laivaan ja\nhuolehdit siitä. Piirtoa alemmaksi! Hei tuolla jo näkyvät peräevät! Ei,\nmustaa vettähän siinä vain -- -- --. Ovatko veneet valmiit? Auta minut\nalas täältä, Starbuck! Alas! Nopeammin, nopeammin! Hän liukui aika\nkyytiä kannelle.\n\n-- Se kääntyy oikealle, kapteeni, huusi Stubb. Se ei mitenkään ole\nvoinut nähdä alusta -- --\n\n-- Suusi kiinni, mies, ja pysy prässien luona! Seis! Veneet veteen!\n\nMuut pyyntiveneet, paitsi Starbuckin, laskettiin vesille. Veneitten\npurjeet nostettiin ja melat pantiin käyntiin. Ahab asettui itse\njohtoon. Fedallah'n hailakat silmät hehkuivat heikosti ja hänen\nhuulillaan karehti ruma hymy. Vaaleat veneet halkoivat aaltoja\nhitaasti; työlästä oli päästä vihollisen kintereille. Suvantoa\nlähestyttäessä tuntui se laajentuvan. Tyven levisi kuin valtava matto\nyli aaltojen. Lopulta päästiin niin lähelle valkoista valasta, että\njokainen selvästi saattoi nähdä sen kyhmyisen selän. Vähän kauempana\nhuomasi Ahab eläimen pään syvine kurttuineen. Molemmin puolin nousi\nvesikuplia ilmaan särkyen matalalla lentävien vesilintujen jalkoihin.\nHiljakkoin petoon isketty keihäs kohosi kuin lipputanko sen selästä.\nSilloin tällöin laskeutui joku lintu kuin valkea pilvenhattara keihään\nnenään.\n\nNäin eteni Moby-Dick troopillisen meren hiljaisuudessa, aaltojen\nloiskiessa sen kupeille. Ei näyttänyt se tällä hetkellä verenhimoaan\nja visusti kätki se himokkaat leukansa veden alle. Mutta lopulta nosti\nse kuitenkin päätään ja niskaansa vedestä ja tovin hohti sen kaareva\nruumis kaikkien näkyvissä. Se kohotti kuin varoitukseksi peräevänsäkin\nvedenpinnan yläpuolelle ja sukelsi sitten yhtäkkiä. Vain katkennut\nkeihäänvarsi jäi näkyviin.\n\nMiehet lepäsivät meloillaan ja purjeet paukkuivat. Annettiin veneitten\nhiljaa ajelehtia eteenpäin, kunnes valkoinen valas jälleen nousisi\npinnalle.\n\n-- Tunti, virkkoi Ahab, joka seisoi veneensä peräkeulassa. Hän\ntuijotti paikkaa, jossa Moby-Dick oli sukeltanut, ja silmät näyttivät\nkääntyvän hänen päässään. Sitten tuli vihuri ja meri alkoi lainehtia\nvoimakkaammin.\n\n-- Linnut! Linnut! huudahti Tashtego. Pitkänä rivinä lensi valkoisia\nmerilintuja Ahabin venettä kohti. Muutaman kyynärän päässä alkoivat ne\nkirkua ja kaarrella veneen ympäri. Niillä on kehittyneempi näköaisti\nkuin ihmisillä; Ahab ei voinut nähdä vedessä mitään. Tuijotettuaan\nhetken syvyyteen havaitsi hän kuitenkin pienen, liikkuvan, valkoisen\nläikän, joka alkoi kohota ja suureni sitämukaa kuin se nousi ylemmäs.\nVihdoin se kääntyi ja kaksi riviä hohtavan valkeita hampaita ilmestyi\nnäkyviin. Moby-Dickin avoin kita ja kurttuinen alaleuka siinä oli! Sen\njättiläismäinen ruumis sulautui yhteen meren sinen kanssa. Juuri veneen\nalla avautui kita ammolleen kuin marmorinen hautaholvi. Ahab auttoi\nmelalla venettä syrjään ja käski samalla Fedallah'n vaihtaa paikkaa\nkanssaan. Hän siirtyi kokkaan, tarttui Perthin harppuuniin ja kehoitti\nmiehiä pitämään varansa. Hänen aikomuksensa oli saada vene käännetyksi\nsillä aikaa kuin valas vielä oli veden alla, mutta aivan kuin älyten\nAhabin tarkoituksen liukui Moby-Dick sivulle ja iski valtavan päänsä\nveneen pohjaan.\n\nTuokion ruskui veneen jok'ainoa lankku, kaaripuu ja liitos. Valas\nmakasi selällään ja sovitteli hitaasti veneen kokkaa kitaansa. Sen\nalaleuka oli vain kuuden tuuman päässä Ahabista. Hetken ravisteli se\nsitten seetripuista venettä, niinkuin laiska kissa hiirtä. Fedallah\nseisoi tyynenä, kädet rinnalla ristissä, katsellen sen puuhailua, mutta\ntiikerinkeltainen miehistö kiipeili kauhun vallassa perälaidoille.\nMuutaman tuokion jatkoi valas pirullista leikkiään, pysytellen koko\najan veneen alla, niin ettei siihen voinut osua keihäällä -- muut\nveneet olivat pysähtyneet miesten pelokkaina seuratessa tapahtumien\nkulkua -- mutta yhtäkkiä ryntäsi Ahab, joka ei kauemmin jaksanut\nsietää vihollisensa läheisyyttä, pystyyn ja tarttui paljain käsin\npedon hirvittävään leukaan, yrittäen kiskoa sen sijoiltaan. Mutta\nturhaa oli hänen ponnistelunsa; leuka luiskahti hänen käsistään, veneen\nlaidat taipuivat ja murtuivat, ja silmänräpäystä myöhemmin oli peto\nsärkenyt veneen kahtia. Tämän tehtyään sujahti se nuolena etäämmäksi.\nVeneenpuoliskot täyttyivät nopeasti vedellä ja alkoivat upota miesten\nepätoivoisina tarttuessa parraspuihin ja uiskenteleviin meloihin.\n\nEnnenkuin vene murskaantui, oli Ahab ehtinyt arvata valaan aikomukset.\nHän koetti estää petoa pääsemästä veneeseen käsiksi, mutta ei mahtanut\nylivoimalle mitään ja suistui itse pää edellä veteen.\n\nMoby-Dick oli vetäytynyt vähäisen matkan päähän saaliistaan ja kellui\nnyt vedessä hitaasti kääntyillen, aivan kuin verenhimoinen hämähäkki.\nSe oli nostanut kurttuisen päänsä ainakin parikymmentä jalkaa vedestä\nja katseli ympärilleen aaltojen murtuessa sen valtavaa ruumista vasten.\n\nPian se jälleen laskeutui pitkälleen ja alkoi uida kehässä\nhaaksirikkoisten ympäri. Se ruoski raivokkaasti pyrstöllään vettä\nsivulle, aivan kuin valmistautuakseen ratkaisevaan hyökkäykseen.\nIlmeisestikin oli murskaantuneen veneen näkeminen saanut sen kerrassaan\nsuunniltaan. Sillä välin Ahab puoleksi tukehtuneena taisteli kuohuja\nvastaan -- uimisesta ei voinut olla puhetta, sillä tekojalka teki\nkaikki sellaiset yritykset turhiksi. Hän jaksoi kuitenkin pysytellä\npinnalla jollakin ihmeellisellä tavalla, mutta veteen joutuneista\nkumppaneista tuntui siltä, kuin saattaisi hänen päänsä kadota näkyvistä\nminä hetkenä hyvänsä. Veneen peräpuoli oli niinikään vielä pinnalla\nja sen laidalla istui Fedallah, katsellen kapteeniaan ystävällisen\nvälinpitämättömänä. Muut miehet olivat siksi kaukana, etteivät voineet\nantaa Ahabille mitään apua. Riitti, kun kykenivät huolehtimaan\nitsestäänkin. Valkoinen valas oli peloittavan näköinen ja se kiristi\njoka hetki ympyrää pienemmäksi, niin että pelättiin sen jo piankin\noikaisevan suoraan avuttoman saaliinsa kimppuun. Eheistä veneistä ei\nkumpikaan rohjennut lähteä tuohon kuoleman kurimoon. Sensuuntainen\nyritys olisi vain voinut jouduttaa veteen joutuneitten kuolemaa ja\nsitäpaitsi olisivat he itsekin joutuneet saman kohtalon alaisiksi!\nJäykästi tuijottivat soutumiehet kauhistavaa temmellyspaikkaa, jonka\nkeskipisteenä oli Ahab-vanhuksen pää.\n\nMyöskin laivan mastoista oli seurattu tapahtumien kulkua. Alus oli heti\nkääntynyt ja lähestyi nyt haaksirikkoisia, kunnes lopulta kuultiin\nAhabin ääni: -- Valasta -- --.\n\nSamassa viskasi korkea aalto hänet sivuun ja hän katosi tuokioksi\nveteen. Mutta sitkeästi hän jälleen ponnistautui pinnalle ja huusi,\npäästyään korkealle aallonharjalle: -- Valasta kohti! Työntäkää se\ntakaisin!\n\n\"Pequod\" otti oikean suunnan ja kulki seuraavassa hetkessä taikapiirin\npoikki, erottaen valkoisen valaan uhristaan. Ja kun peto vihaisesti\nsiirtyi syrjään, kiitivät veneet avuksi.\n\nUupunut Ahab kiskottiin Stubbin veneeseen. Kauan kestänyt jännitys\nlaukesi ja nääntyneenä kuin norsulauman jalkoihin joutunut makasi hän\npitkän rupeaman liikkumattomana.\n\nVihdoin kohottautui hän käsivartensa varaan ja kysyi: -- Onko harppuuni\nvielä tallella?\n\n-- On, kapteeni. Tuossa se on, sanoi Stubb osoittaen asetta kädellään.\n\n-- Pankaa se tähän viereeni! Puuttuuko miehiä?\n\n-- Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi -- viisi melaa ja viisi miestä.\nViisi miestä on aivan oikein tallella, kapteeni.\n\n-- Hyvä. Autahan minua, mies. Haluan päästä pystyyn. Kas niin. Ja\ntuolla on peto, yhäti tyvenenpuolella. Puhaltaa raivokkaasti, näemmä.\nKäpälät pois! Veri alkaa taas kiertää suonissani. Nostakaa purjeet!\nTarttukaa airoihin! Ja peräsimeen!\n\nValaanpyynnissä murskaantuu pyyntivene helposti. Jos sitten miehistö\npelastetaan toiseen veneeseen, ryhtyy se auttamaan tämän miehistöä.\nMutta tällä kertaa ei kaksinkertaistuneinkaan voimin mahdettu\nväkevälle valaalle mitään. Se kiiti eteenpäin niin nopeasti, että pian\noivallettiin takaa-ajo turhaksi.\n\nVain \"Pequodilla\" itsellään oli pieni mahdollisuus tässä taistelussa.\nSenvuoksi hinattiin veneet jälleen laivaan ja hylynkin jätteet\nkorjattiin talteen. Myrskypurjeet nostettiin, niin että alus pian\nmuistutti halki ilmojen rientävää albatrossia, ja kotvasta myöhemmin\nkiirehti \"Pequod\" jo Moby-Dickin jälkeen. Säännöllisin väliajoin\ntiedoittivat tähystäjät huomanneensa valaan suihkun suoraan edessäpäin.\n\nKun sitten ilmoitettiin, että eläin oli sukeltanut, katsoi Ahab kelloa\nja asteli kompassikello kädessään kannen poikki. Kun tunti oli ummessa,\nkuultiin hänen huutavan:\n\n-- Kenelle kuuluu kultaraha? Näettekö valasta? Vastaus oli kieltävä\nja Ahab hinautti itsensä tähystyspaikalleen. Näin kului päivä iltaan.\nMilloin kyyhötti Ahab vartiopaikallaan mastossa, milloin taas asteli\nlevottomasti kannella edestakaisin.\n\nMitellessään äänettömänä peräkantta kasvot piilossa leveitten\nhatunlierien alla, joutui hän peräkeulaan nostetun, murskaantuneen\nveneensä läheisyyteen. Tuo näky lisäsi hänen jo muutenkin raskasta\nmasentuneisuuttaan ja hänen muotonsa kävi vielä entistäänkin\nalakuloisemmaksi.\n\nStubb, joka tämän huomasi, tahtoi osoittaa murtumatonta uljuuttaan,\nvarmistaakseen siten päällikkönsä hyvää käsitystä hänestä, ja\nastui hylyn ääreen, virkkaen: -- Tuota ohdaketta ei aasimme saanut\nhotkaistuksi. Pisti hiukan liikaa, hahhah!\n\n-- Aasi on se, joka hylyn ääressä remahtaa nauramaan. Mies! Ellen\ntietäisi, että olet rohkea kuin tulenliekki, niin vannoisin, että olet\npelkuri. Hylyn ääressä ei sovi nurista enempää kuin nauraakaan!\n\nPäivä oli jo päättymässä ja hämärä alkoi laskeutua meren ylle.\n\n-- Emme enää voi nähdä suihkuja, kapteeni. On liian pimeä! huusi muudan\ntähystäjistä.\n\n-- Missäpäin sen viimeksi näitte?\n\n-- Samalla suunnalla kuin aikaisemminkin, hieman tyvenenpuolella.\n\n-- Hyvä! Ensi yönä ui valas hitaammin. Laskekaa yliprammipurje!\nStarbuck! Ennen aamunkoittoa tuskin saavutamme riistamme. Tähystäjät\ntulkoot alas! Stubb, lähetä veres mies etumastoon. Se on pidettävä\nmiehitettynä koko yön.\n\nHän lähti isollemastolle, jonka kyljessä dublooni yhä oli.\n\n-- Miehet, tämä kolikko kuuluu minulle. Minä olen sen ansainnut. Jätän\nsen kuitenkin paikoilleen, kunnes valkoinen valas on saatu hengiltä.\nJa se, joka ensimmäisenä näkee Moby-Dickin sinä päivänä, jolloin se\nlopultakin saa surmansa, olkoon tämän dubloonin omistaja. Jos minä itse\ntälläkin kertaa olen se mies, annan jakaa teille kymmenen tuollaista\nkolikkoa.\n\nHän vaappui kajuutanluukulle, laski toisen jalkansa portaille ja veti\nhatun silmilleen. Näin seisoi hän, kunnes aamu alkoi valjeta.\n\n\n\n\nKolmaskuudetta luku.\n\n\nAuringon noustessa miehitettiin jälleen kaikki mastot.\n\n-- Näettekö sitä? huusi Ahab.\n\n-- Emme mitään, kapteeni.\n\n-- Kaikki purjeet ylös! Se on uinut nopeammin, kuin saatoin aavistaa.\nOli tyhmää laskea purjeita ollenkaan. No, vähät siitä. Ovatpahan sitä\nvirkumpia saatuaan levätä.\n\nAlus kiiti eteenpäin, jättäen jälkeensä poreilevan vanan. -- Tuhat\ntulimmaista! huusi Stubb. Tämähän on jo sellaista kyytiä, että päätä\nhuimaa.\n\n-- Tuolla se puhaltaa! Tuolla edessä, oikealla? kuulutti ääni\nmastonhuipusta.\n\n-- Niinpä niin, huudahti Stubb. Tiesin sen. Meitä et vältä. Puhalla\nvain suihkusi kuiviin, valas, sillä hullu paholainen on kintereilläsi!\nJatka vain puhaltamistasi, mutta varaa laastaria keuhkojasi varten.\nAhab aikoo pistellä sinut reikiä täyteen!\n\nNäin ajattelivat muutkin miehet. Päätön takaa-ajo oli saanut heidät\nuudestaan kiihdyksiin. Lisääntyvä kunnioitus Ahabia kohtaan häivytti\npelon. Pahat enteetkin menettivät merkityksensä.\n\nKöysistö alkoi elää. Puomeilla ja raakapuilla kuhisi viittoilevia ja\nlevottomasti liikehtiviä miehiä. Ahabkin nousi tähystyspaikkaansa ja\nhuomasi ennenpitkää, että mastovahdit olivat erehtyneet. Moby-Dick\noli todellisuudessa paljon lähempänä, kuin oli luultu! Se oli tuskin\npenikulmaa kauempana. Yhtäkkiä nousi näet merestä tyrskyntapainen\nvesipatsas, jollaisen kaskelotti toisinaan saa aikaan kohotessaan\nnopeinta vauhtiaan syvyydestä meren pinnalle. Tällainen vesipatsas voi\nnäkyä jopa seitsemänkin meripenikulman päähän.\n\n-- Rehentele vain, Moby-Dick, huusi Ahab. Viimeinen hetkesi on tullut.\nHarppuunisi odottaa sinua. Joka mies veneille -- vain yksi jääköön\netukannelle!\n\nMiehet eivät välittäneet tikkaista, vaan liukuivat köysiä ja käsinuoria\npitkin kannelle.\n\n-- Laskekaa veneet! komensi Ahab kompuroituaan itse erääseen\nvaraveneeseen. -- Starbuck! Sinä huolehdit laivasta! Pysy erilläsi\npyyntiveneistä!\n\nSäikyttääkseen vihollisiaan aloitti Moby-Dick taistelun. Se oli\nkääntynyt ja lähestyi vinhaa kyytiä veneitä. Ahabin vene oli\nkeskimmäisenä. Hän huusi soutajilleen, että aikoi ohjata suoraan pedon\npäätä kohti. Tässä ei ollut mitään outoa; valaan hyökkäys tehdään usein\ntällä tavoin tehottomaksi, sillä, kuten tunnettua, ovat sen näköelimet\nsivuilla, niin ettei se näe aivan suoraan eteensä. Kuitenkin varoi\nvalkoinen valas päästämästä vastustajaansa liian lähelle. Ennenkuin\nAhabin vene katosi sen näkyvistä, syöksyi se kita avoinna veneitten\nväliin nopeana kuin salama, eikä välittänyt vähääkään harppuuneista,\njoita siihen singottiin kolmesta veneestä. Se oli ilmeisestikin pannut\npäämääräkseen jok'ainoan veneenlankun murskaamisen, mutta soutajatkin\ntekivät parhaansa ja väistivät taitavasti. Koko ajan karjui Ahab kuin\nvimmattu ja hänen sotahuutoihinsa hukkuivat muut äänet melkein tyystin.\n\nTuokion kuluttua yhdisti kolme harppuuniköyttä Moby-Dickin\npyyntiveneisiin. Sitäpaitsi törrötti sen ruumiissa useita irrallisia\nharppuuneja ja keihäitä. Heittelehtiessään ja kieriskellessään vedessä\nsotki valas pian köydet pahanpäiväisesti keihäänvarsiin, ja välimatka\nkamppailevasta eläimestä pyyntiveneisiin lyheni lyhenemistään.\nEnnenpitkää olivat Stubbin ja Flaskin veneet joutuneet vaarallisen\nlähelle valkoisen valaan pyrstöä ja peto viskasi ne syrjään kuin\npari pähkinänkuorta. Sitten se sukelsi ja katosi kiehuvaan kurimoon,\nseetripuisten veneenjätteiden jäädessä hyppelehtimään valkoisiin\nkuohuihin. Ja miehistön kamppaillessa aallokossa -- yritettiin pelastua\najelehtivien lautojen ja muun kelluvan kaman turvissa --, Flaskin\nnostellessa jalkojaan vedestä välttääkseen vaanivien haikalojen\nterävät hampaat, Stubbin tähyillessä pelastajaa kumppanien joukosta\nja Ahabin viskautuessa aallonharjalta toiselle ehyessä veneessään,\nsyöksi Moby-Dick uudelleen, nopeana kuin salama, vihollisensa kimppuun,\nkohotti päällään Ahabin veneen ilmaan ja nakkasi sen alassuin veteen.\nSilmänräpäystä myöhemmin ilmestyi Ahab soutajineen näkyviin veneen\nalta, aivan kuin hyljeliuta meren rannalla olevasta häkistä.\n\nSukeltaessaan pinnalle oli valas ajautunut hieman saaliinsa sivu ja\nse haparoi nyt sinne tänne löytääkseen vihollisensa. Koskettaessaan\nlankkua tai melaa heilautti se pyrstöään ja iski sivusta voimakkaasti\nvettä.\n\nTodettuaan vihdoin, että työ oli tullut kunnollisesti tehdyksi, se\nlaski kurttuisen päänsä alemmaksi ja lähti jatkamaan matkaansa hinaten\nköysisekasotkua perässään.\n\nLaivasta oli, niinkuin aikaisemminkin, tarkkaavasti seurattu\ntaistelun kulkua. \"Pequod\" valmistautui nyt antamaan apua ja vene\nlaskettiin veteen. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin pyyntiveneitten\nhylyt ja uiskentelevat miehet oli ongittu kuiville. Loukkaantuneita\nsäikähtyneitä ja kalpeita miehiä, vääntyneitä keihäitä, murskaantuneita\nperäsimiä ja touvinpätkiä, lankkuja ja lankunkappaleita kerääntyikin\nsievoinen määrä. Miehistä ei kukaan ollut saanut vaarallisia vammoja,\nniin että Ahab oli tälläkin kertaa selvinnyt leikistä verraten vähällä.\n\nKaikki katseet suuntautuivat vanhukseen, kun hänet autettiin laivaan.\nHän ei pysynyt jaloillaan, vaan Starbuck sai melkeinpä kantaa häntä.\nValaanluinen tekojalka oli tiessään. Ainoastaan vähäinen tynkä oli\nsäilynyt muistona.\n\n-- Niin, niin, Starbuck, onpa suloista saada joskus nojautua toiseen.\nOlisi ollut viisainta vanhan Ahabin turvautua tukeen useamminkin.\n\n-- Rautarengas ei kestänyt, kapteeni, totesi kirvesmies lähestyen\npäällikköään. Ja kuitenkin yritin parhaani tuota jalkaa tehdessäni.\n\n-- Luunmurtumia ei kaiketi tullut, kapteeni? kysyi Stubb vilpittömän\nosaaottavana.\n\n-- Jalka on mennyttä, Stubb! Mutta vaikka niin onkin, on vanha Ahab\njäljellä. Ahabin sisimmälle minälle ei voi valkoinen valas, ei ihminen,\neikä paholainen mitään! Nostakaa purjeet! Starbuck, käy katsomassa,\novatko kaikki miehet tallella.\n\n-- Avitan sinua kaiteen luo, kapteeni.\n\n-- Kirottu kohtalo! Jopa on tuo tynkä tuskallinen! Jo pitääkin minulla\nolla kurja apulainen!\n\n-- Kapteeni?!\n\n-- Tarkoitan ruumistani, mies, enkä sinua! Sieluni on terve, mutta\nruumis rampa. Anna minulle jokin kepin tapainen. Tuo katkennut keihäs\nsopii. Ota selkoa siitä, ovatko kaikki pelastuneet. En ole vielä nähnyt\n-- häntä. Taivahan taatto, niin hullusti ei ole voinut käydä! Kerää\nnopeasti miehet koolle!\n\nUkon paha aavistus toteutui. Parsilainen puuttui.\n\n-- Parsilainen --, huudahti Stubb. Fedallah on varmaankin -- --\n\n-- Tuhotkoon sinut keltakuume! Juoskaa katsomaan ylös ja alas,\netukannelle ja kajuuttaan, näkyisikö häntä! Hän ei voi olla poissa!\n\nKotvan kuluttua miehet palasivat ilmoittaen, ettei parsilaista löytynyt\nmistään. -- Kenties sotkeutui hän teidän köysiinne! Minusta näytti,\nkuin olisi hän vajonnut mereen, virkkoi muudan.\n\n-- Minun köysiini! Minun köysiini! Onko hän tosiaankin poissa? Missä\non harppuunini? Valkoista valasta varten taottu harppuuni? Ah,\nmikä narri olenkaan. Itsehän sen sinkosin tuohon kirottuun petoon.\nNopeasti, miehet, veneille! Yliprammipurje ylemmäs! Jalusnuorille,\npojat! Purjehdin vaikka kymmeneen kertaan maapallon ympäri saadakseni\nMoby-Dickin surmatuksi.\n\n-- Hyvä Jumala! valitti Starbuck. Et sinä ikipäivinä siihen pysty,\nvanhus. Luovu Kristuksen nimessä aikeestasi! Kaksi päivää olet nyt\najanut sitä takaa. Kahdesti on se murskannut veneesi ja sitäpaitsi\ntoistamiseen ruhjonut jalkasi! Hyvät enkelit sinua varoittavat enää\nmetsästystäsi jatkamasta! Pitääkö meidän pitkittää tätä taistelua\nsiihen asti, kunnes viimeinenkin mies on kaatunut? Pitääkö meidän\nkaikkien hukkua? Jumalattomuutta ja Herran kiusaamista olisi tämän\ntakaa-ajon jatkaminen.\n\n-- Starbuck, muistatko, miten liikutetuksi tulin katsellessani sinua\nhiljakkoin silmiin? Mutta Ahab pysyy Ahabina, niinkauankuin elää.\nKohtalomme on päätetty jo biljoonia vuosia, ennenkuin tämä valtameri\nsyntyikään. Miehet, sen toki tiedätte, että kuolemaan tuomitut kahdesti\nnousevat pinnalle, ennenkuin lopullisesti hukkuvat. Vielä kolmannenkin\nkerran ilmestyvät ne näkyviin, mutta katoavat sitten iäksi. Niin käy\nmyös Moby-Dickin. Kahtena päivänä olemme sen jo nähneet. Huomenna on\nkolmas ja viimeinen päivä. Huomenna puhaltaa valkoinen valas viimeisen\nkerran suihkunsa ilmoille. Onko teissä uskallusta, miehet?\n\n-- Olemme pelottomia kuin tuli! vakuutti Stubb.\n\n-- Ja yhtä tunteettomia, mutisi Ahab. Mutta parsilainen? Parsilainen\non poissa! Hänen piti kuitenkin ilmestyä vielä kerran ennenkuin minun\nkohtaloni täyttyy. Hän sanoi menevänsä ensin, mutta näyttäytyvänsä\nennen kuolemaani...\n\nHämärän tullessa saatettiin Moby-Dick yhä nähdä tyynenpuolella.\nPurjeet koottiin vielä kerran ja yö kului suunnilleen samalla tavalla\nkuin edellinenkin. Lyhtyjen valossa laittoi miehistö veneitään ja\naseitaan kuntoon huomispäivän varalle ja seppä valmisti Ahabille uutta\ntekojalkaa. Ahab itse seisoi yhtä rauhallisena kuin edellisenäkin yönä\nkajuutanluukulla, hattu silmille vedettynä.\n\n\n\n\nNeljäskuudetta luku.\n\n\nKolmannen päivän aamu valkeni kauniina ja raikkaana. Vielä kerran sai\nyövartion yksinäinen mies avukseen kumppaneita, joita pian kuhisi\nmelkein joka raa'alla.\n\n-- Näettekö mitään? tiedusti Ahab. Mutta valasta ei ollut näköpiirissä.\n\n-- Ainakin vanaveden pitäisi näkyä! Tähystäkää vain tarkasti. Pysy\ntyynenä, perämies. Mikä ihana päivä tänään. Te, siellä ylhäällä,\nnäettekö mitään?\n\n-- Emme mitään, kapteeni.\n\n-- Ette mitään. Ja keskipäivä on pian käsissä. Kohta saa dublooni\nlähteä kerjuulle. Mutta -- kenties olenkin minä kulkenut nopeammin kuin\nvalas. Se ajaa nyt takaa minua, enkä minä sitä. Minä höperö! Sehän\nvetää perässään harppuuneja ja köysiä. Eilen illalla tietysti sivuutin\nsen. Hei! Alas mastoista ja prässeille!\n\n\"Pequod\" oli purjehtinut melkein myötätuuleen ja teki nyt\ntäyskäännöksen. Ahab kapusi hamppukoriinsa ja hinattiin\ntähystyspaikalleen, missä istui lähes tunnin, saamatta näkyviinsä\nvihollistaan. Lopulta erotti hän kuitenkin sen suihkun ja heti\nsenjälkeen kuului hälyytyshuuto muistakin mastoista.\n\n-- No, nyt tapaamme toisemme kolmannen kerran, Moby-Dick! Vielä ei\nmaksa vaivaa laskea veneitä, siksi kaukana se on. Ehdinpä silmäillä\nvielä kerran ympärilleni. Niin monesti olen nähnyt meren samanlaisena\nkuin tänään, ja kuitenkin on siinä jotakin uutta. Ei mitään ole\nmuuttunut senjälkeen kuin pikku poikana juoksentelin Nantucketin\nhietikolla. Tällainen on kaiketi meri ollut Nooan ajoilta asti!\nKuinka ihana se on! Terve sinullekin, vanha masto. Tosiaan, näenpä jo\nhienoa sammalta rakosissasi. Ahabin päässä sitä ei toki vielä ole.\nSepä onkin ihmisen ja kuolleen esineen ero. Yhdessä olemme yhtäkaikki\nvanhentuneet. Mutta vaikka meillä jo ikää onkin, on runkomme vielä\nterve. Ellei ota lukuun rampuuttani.\n\nMitä sanoikaan Fedallah? Että hän rupeaisi luotsikseni -- ilmestyisi\nvielä kerran. Missä se tapahtunee? Terve, mastonhuippu! Pidä silmällä\nvalasta! Jatkamme juttua tänä iltana kun valkoinen valas makaa\nvangittuna laivan vieressä.\n\nHän laskeutui kannelle ja vähäistä myöhemmin olivat jo pyyntiveneet\nlähtövalmiina. Ennenkuin Ahabin vene laskettiin laivasta, viittasi ukko\nvanhimmalle upseerilleen.\n\n-- Starbuck!\n\n-- Kapteeni?\n\n-- Muutamat laivat purjehtivat satamistaan jääden ainiaaksi sille\ntielle, Starbuck!\n\n-- Totta, kapteeni! Liiankin totta!\n\n-- Eräät tuhoutuvat matalassa, toiset nousuvedessä. Minusta tuntuu kuin\nolisin valtava, valkea aallonharja. Starbuck. Olen vanha. Ojennahan\nminulle kätesi, Starbuck!\n\nHeidän kätensä yhtyivät, katse upposi katseeseen ja Starbuckin silmässä\nkimalsi kyynel.\n\n-- Ah, kapteeni, sinä jalo mies, älä lähde. Katso, minä olen peloton\nmies ja minä itken.\n\n-- Irti! komensi Ahab, työntäen pois kumppaninsa käden. Hetkistä\nmyöhemmin oli vene laivan peräkeulan kohdalla.\n\nAlhaalla olevasta kajuutanikkunasta kuului ääni:\n\n-- Haikalat, haikalat! Herra, tule takaisin!\n\nMutta Ahab ei kuullut, sillä hän oli itsekin korottanut äänensä. Vene\neteni keikkuen melko hyvää vauhtia.\n\nHait ilmestyivät tosiaankin pian näkyviin. Aina airon laskeutuessa\nveteen tavoittelivat ne sen lapaa ahnailla leuoillaan ja koko ajan ne\npysyttelivät Ahabin veneen välittömässä läheisyydessä. Kummallista\nkyllä, eivät ne tuntuneet suuresti välittävän muista pyyntiveneistä.\n\nEnnenpitkää sai Ahab laivasta merkin. Muudan tähystäjä osoitti\nkädellään alaspäin, mistä vanhus ymmärsi, että valas oli sukeltanut.\n\nKului muutama hetki. Vene nousi ja laski taistellen valtavia aaltoja\nvastaan. Yhtäkkiä kuultiin outoa ryskettä ja jylinää ja kaikki\npidättivät henkeään. Aivan kuin köysien ja harppuunien kiskomana kiiti\nvaltava olento suoraan venettä kohti. Se kohottaiksen usvapilven\nympäröimänä toviksi sateenkaaren väriseen ilmaan ja loiskahti sitten\ntakaisin syvyyteen. Vesi nousi ilmaan neljänkymmenen jalan korkuisena\nhyökynä ja hajosi hattaroiksi, jotka pian peittivät vedenpinnan kuin\nvalkea maitokuohu.\n\n-- Eteenpäin! huusi Ahab soutajille, ja veneet syöksyivät hyökkäykseen.\nMutta Moby-Dick oli kuin kaikkien pahojen henkien riivaama ja riehui\npuimavarstan tavoin veneitten välissä. Harppuunit ja keihäät lensivät\nilmassa, laitoja ja airoja murskaantui, mutta Ahab selvisi ensi\nkahakasta melkein ehjin nahoin. Daggoo ja Queequeg riensivät tukkimaan\nvuotoja ja valas peräytyi hieman kääntyäkseen. Kun se hyökkäsi\ntoisen kerran, kajahti terävä huuto. Pedon selässä, kietoutuneena\nharppuuniköysiin, roikkui parsilaisen raadeltu ruumis! Hänen mustat\nvaatteensa olivat riekaleina ja silmät tuijottivat jäykästi Ahabia.\n\nHarppuuni putosi vanhuksen kädestä.\n\n-- Tulen hulluksi! Hän hengähti syvään. -- Näen sinut, parsilainen.\nSinä kuljet luotsina edelläni. Tuo on siis se ruumiskirstu, josta\npuhuit. Mutta missä ovat toiset kuolleen paarit? Suunta laivaa kohti,\nmiehet! Veneenne ovat nyt käyttökelvottomia. Korjatkaa ne nopeasti\nja palatkaa sitten luokseni. Ellette ehdi ajoissa, voi Ahab kyllä\nkuolla yksinkin. Ja se mies, joka yrittää hypätä minun veneestäni, saa\nharppuunin ruumiiseensa. Te olette vain käsivarsiani ja jalkojani, ja\nteidän on toteltava! Onko valas sukeltanut jälleen?\n\nTuntui siltä kuin olisi Moby-Dick päättänyt kadota parsilaisen ruumis\nmukanaan, sillä se oli yhtäkkiä kääntynyt uimaan poispäin. Juuri kuin\nse oli sivuuttamassa pysähtyneen aluksen, huusi Starbuck:\n\n-- Ah, Ahab! Vaikka tänään onkin kolmas päivä, ei ole myöhäistä\npelastua. Luovu kostostasi. Katsohan, Moby-Dick ei etsi sinua! Sinä\nvain vainoat sitä mielettömyydessäsi!\n\nKun Ahabin vene liukui \"Pequodin\" ohi, huusi vanhus kaiteen yli\nnojaavalle Starbuckille, että laivan oli sopivan ajan kuluttua\nlähdettävä seuraamaan häntä.\n\nTashtego, Daggoo ja Queequeg olivat kiivenneet aluksen mastoihin ja\nmiehet korjailivat vikaantuneita veneitä hiki hatussa.\n\nVähitellen alkoi valkoinen valas hidastuttaa kulkuaan. Välimatka sen\nja veneen välillä lyheni joka hetki. Ahab rohkaisi ja yllytti soutajia\ntaukoamatta, ja kompuroi lopulta kärsimättömänä veneen kokkaan. Vihdoin\npäästiin Moby-Dickin rinnalle ja Ahab melkein peittyi sen usvapilveä\nmuistuttavaan suihkuun. Eläin pysytteli oudon tyynenä. Yhtäkkiä ukko\nkumartui, singoten seuraavassa silmänräpäyksessä harppuuninsa pedon\nkylkeen. Samalla hän kirosi synkästi.\n\nSekä teräs että kirous upposivat valaan rasvakerrokseen kuin suohon.\nValtava eläin vääntäytyi tuskissaan hieman sivulle, muita pyörähti\nsitten venettä vasten ja kiepautti sen nurin, iskemättä siihen\nainoatakaan reikää. Kolme miestä lensi kaaressa veteen, mutta muut\nolivat pitäneet varansa ja tarrautuivat kuka mihinkin. Ahab huusi\nperämiehelle, että tämä pitäisi lujasti kiinni harppuuniköydestä, mutta\nkun valas kaikin voimin kiristi sitä, ei se kestänyt jännitystä, vaan\nkatkesi.\n\nVene saatiin kölilleen ja soutajat -- kaksi veteen joutuneistakin\noli päässyt pelastautumaan takaisin veneeseen -- tarttuivat jälleen\nairoihin. Riennettiin valaan jälkeen.\n\nMoby-Dick asettui puolustusasentoon. Samassa huomasi se lähestyvän\n\"Pequodin\" ja kiirehti sitä kohti ilmeisestikin pitäen sitä\narvokkaampana vastustajana.\n\nAhab horjui kuin juopunut ja iski nyrkillään otsaansa. -- Minä tulen\nsokeaksi! Joko yö joutuu?\n\n-- Valas! Laiva! huusivat soutumiehet.\n\n-- Joutukaa, jotta Ahab pääsisi vihollisensa kimppuun, ennenkuin on\nmyöhäistä. Eteenpäin, miehet! Laiva on pelastettava!\n\nYhtäkkiä murtuivat kuitenkin veneen keulalaudat ja vesi alkoi kohista\nsisään. Miehet joutuivat mereen, mutta yrittivät sittenkin parhaansa\nmukaan tukkia vuotoa. Starbuck ja Stubb seisoivat aluksen kokassa\nseuraten kauhistuneina näytelmää. Matruusit olivat keskeyttäneet työnsä\nja riippuivat kaiteitten luona pelosta lamautuneina. Kaikki tuijottivat\nvalasta kuin lumottuina. Moby-Dick tuli yhä lähemmäksi heilutellen\npäätään ja puhaltaen voimakkaasti. Koko sen olemus uhosi kostonhimoa\nja häijyyttä, ja välittämättä vähääkään siitä, mitä kuolevaiset\nihmiset saattoivat sille tehdä, iski se valtavan päänsä vasten laivan\nylähankalaitaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tippui murtuneita\nlautoja ja kauhistuneita miehiä täydellisenä sekamelskana mereen veden\nsyöstessä kohisten laivaan.\n\n-- Laiva! Toiset kuolleenpaarit -- toinen ruumiskirstu! huusi Ahab.\nValas sukelsi aluksen alle ja ilmestyi jälleen näkyviin hänen veneensä\nläheisyydessä lepuuttaen itseään tuokion.\n\nTaas viuhuivat harppuunit ilmassa iskeytyen valaan ruumiiseen. Muudan\nköysi irtaantui ja sen pää kietoutui vanhuksen kaulan ympäri. Ahab\nkatosi näkyvistä, ennenkuin säikähtänyt miehistö ehti tajuta mitään.\n\nHetken seisoivat miehet kauhusta jähmettyneinä. Sitten he kääntyivät.\n-- Missä on laiva? Taivaan tähden, missä on \"Pequod\"? Kotvan kuluttua\nsaattoivat he erottaa sen rungon aavemaisena ja epätodellisena. Laiva\nupposi nopeasti ja pian näkyivät vain sen mastonhuiput merenpinnan\nyläpuolella. Jokaisessa huipussa kyyhötti vielä harppuunimies. Villit\nolivat päättäneet kuolla paikalleen. Vain siunaaman verran kesti tuo\nnäky. Sitten nielaisi kurimo \"Pequodin\" miehineen päivineen.\n\nMuutama lintu lensi onnettomuuspaikan yllä katsellen valkeita kuohuja.\nHiljalleen levittäysi meren valtava käärinliina hukkuneitten yli, ja\naallot vyöryivät eteenpäin, niinkuin ne ovat vyöryneet jo viisituhatta\nvuotta sitten.\n\n\n\n\nEpiloogi.\n\n\n\"Vain minä pelastuin kertoakseni sinulle tämän.\"\n\n_Job_.\n\nNäytelmä on päättynyt. Miksi pitää tarinaa vielä pitkittää? Koska yksi\nainoa mies pelastui.\n\nParsilaisen kuoltua määräsi kohtalo minut Ahabin apulaiseksi.\nViskautuessani tuona kauhujen päivänä mereen jouduin vähitellen\nsiihen kurimoon, johon alus oli kadonnut. Pyöriskelin siinä tovin\nkuin vesikupla, mutta pysyin kuitenkin pinnalla ja vähäistä myöhemmin\najautui pelastusveneeksi muutettu ruumiskirstu ulottuvilleni.\nTarrauduin siihen ja ajelehdin sitten melkein vuorokauden ajan\nlevottomalla ja haudanhiljaisella merellä.\n\nHait eivät koskeneetkaan minuun, vaan kiitivät ohitseni, aivan kuin\nolisivat niiden kidat olleet lukossa. Merilinnut leijuivat ohi, aivan\nkuin olisivat niiden terävät nokat olleet tupessa. Toisena päivänä\npelasti minut vihdoin ohi kulkeva purjealus. Se oli \"Rachel\", joka\nnäihin asti oli etsinyt kapteeninsa kadonneita lapsia ja joka nyt\nheidän asemestaan löysi orvon.\n\n\n\n"]