[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwSeigMCtYoBxfquGxSxeGZ92eqG51F2zXgk3VJ7sYZ8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},753,"Fiesko","Schiller, Friedrich von",1759,1805,"753-schiller-friedrich-von-fiesko","753__Schiller_Friedrich_von__Fiesko","Historiallinen murhenäytelmä","romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1783,1908,24541,157152,false,45589,[24,25],"Fiéschi, Gian Luigi, conte di Lavagna, 1522-1547 -- Drama","Genoa (Italy) -- History -- Drama",[27,28,29],"German Literature","Historical Novels","Plays/Films/Dramas","\"Fiesko: Historiallinen murhenäytelmä\" by Friedrich Schiller is a republican tragedy written in 1782-1783. Set in 1547 Genoa, the play dramatizes a historical conspiracy against the ruling Doria family. Young Count Fiesco masks his true intentions behind the facade of a carefree playboy, leaving fellow conspirators uncertain of his loyalties. As tensions mount between those seeking republican freedom and those with selfish motives, veteran conspirator Verrina suspects Fiesco's ambitions may threaten their cause. Political intrigue, hidden agendas, and questions of power collide in this complex drama. (This is an automatically generated summary.)",[],286,"Schillerin historiallinen murhenäytelmä sijoittuu 1500-luvun Genovaan ja kuvaa kreivi Fieskon johtamaa salaliittoa doogi Andreas Doriaa vastaan. Teos tutkii poliittista juonittelua, vallanhimoa ja vapauden aatetta historiallisten tapahtumien valossa.","Fr. v. Schillerin 'Fiesko' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 753.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","FIESKO\n\nHistoriallinen murhenäytelmä\n\n\nKirj.\n\nFR. v. SCHILLER\n\n\nSuomennos saksasta\n\n\n\nIsak Julinin Kustannusliike, Tampere, 1908.\n\n\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\n        _Sen teon pidän minä erittäin\n        merkillisenä ennen kuulumattoman\n        rikoksen ja vaaran tähden_.\n\n                      _Sallustius Katilinasta_.\n\n_Tämän historian olen ottanut pää-asiallisesti kardinaali v. Retzin\nkirjasta Conjuration du Comte Jean Louis de Fiesque ja Histoire des\nConjurations, Histoire de Genes sekä Robertsonin Geschichte Karls V.\nnimisistä teoksista. Tapauksien ohessa käyttämääni vapautta puolustaa\nHamburgin näytelmätaiteilija, jos ei, niin minä ennen pidän omat\nmielikuvaelmani kuin tosiasiat viallisina. Salaliiton todellisen\nlopun, jossa kreivi toivojensa perillä onnettoman sattuman kautta\nhukkuu, täytyi kokonansa muuttaa, sillä näytelmän luonto ei salli sulan\nsattuman tai välittömän kaitselmuksen kajoamista. Kovin ihmettelisin,\nmiksi ei vielä kukaan murhe-runoilija ole tästä aineesta kirjoittanut,\nellen löytäisi kyllin syytä juuri tässä epänäytelmällisessä\npäättymisessä. Korkeammat henget näkevät teon juonteen ikäänkuin\nhienoina hämmähäkinsiimoina juoksevan koko avaran maailmanjärjestelmän\nlävitse ja kiintyvän kenties tulevan ja menneen ajan äärimmille\nrajoille, jossa ihminen ei näe muuta kuin ihan ilmeisen tosiasian.\nMutta taiteilija katsoo kauvaksi näkemätöntä ihmiskuntaa, jota hän\nopettaa tahtoo eikä tarkkanäköistä kaikkivaltaa, jolta hän oppia saa_.\n\n_Ryöväreissäni olen aineeksi ottanut huikentelevaisen tunteen uhrin.\n-- Tässä etsin vastakohtaa, taidon ja kavaluuden uhria. Mutta niin\nmerkillinen kuin Fieskon onneton tuuma onkin historiassa, niin helposti\nse kuitenkin voi olla vaikutustansa näyttämöllä tekemättä. Jos totta\non, että vaan tunteet tunteita herättävät, niin ei minun mielestäni\nvaltiollinen sankari sopinut näyttämölle juuri sellaisena kuin hänen,\nollaksensa valtiollinen sankari, täytyy ihmisluontoansa kätkeä. Ei\nminun siis auttanut puhaltaa tarinaani sitä elävää hehkua, joka\npelkällä innostuksella valtaa, vaan ihmissydämestä kehitellä kylmää,\nhedelmätöntä valtiopuuhaa ja siten juuri taas tarttua ihmissydämmeen\n-- kietoa miestä valtioviisaalla päällä -- sekä kekselijäästä juonesta\ntuoda ihmiskunnalle eri näkemyksiä -- sitä minun auttoi tehdä. Minun\nsuhteeni porvarilliseen maailmaan saattoikin minun tutustumaan paremmin\nsydämiin kuin valtiokamariin ja kenties on juuri tämä valtiollinen\nheikkopuoli käynyt runolliseksi hyväksi_.\n\n                                                    _Fr. v. Schiller_.\n\n\n\nJÄSENET:\n\n ANDREAS DORIA Genuan doogi. 80 vuotias kunnian vanhus, miehuuden innon\n   jätteissä; arvokas; jyrkästi ja lyhyesti käskevä.\n GIANETTINO DORIA, edellisen nepaa. Valtaistuimelle pyrkijä 26 vuotias\n   mies. Siivoton ja törkeä puheissa, käytöksessä ja tavoissa. Tyhmän\n   ylpeä. Turmeltunut.\n     (Molemmat Doriat ovat tulipunaisissa vaatteissa.)\n FIESKO, Lavagnan kreivi. Salaliiton päämies. 23 vuotias mies,\n   solakka, parhaassa nuoruuden kukoistuksessa -- ylevän ylpeä --\n   majesteetillisesti ystävällinen -- hovilaisen tavalla notkea ja\n   myös yhtä juonikas.\n     (Kaikki ylimykset käyvät mustassa puvussa. Vaateparsi kokonaan\n     muinaissaksalaista).\n VERRINA, salaliittoon kuuluva tasavaltalainen, 60 vuotias mies. Jäykkä,\n   vakaa, synkkä. Kasvoissa syvät murteet.\n BOURGOGNINO, salaliittolainen. 20 vuotias nuorukainen. Ylevä ja\n   miellyttävä. Uljas, vilkas ja teeskentelemätön.\n KALKAGNO, salaliittolainen. 30 vuotias laiha hempukka. Mieluisa\n   ja vireä.\n SAKKO, salaliittolainen. 45 vuotias tavallinen mies.\n LOMELLINO, Gianettinon uskottu. Kuivettunut hoviherra.\n SENTURIONE, tyytymätön.\n SIBO,     | tyytymättömiä.\n ASSERATO, |\n ROMANO, maalaaja. Vapaa, suora ja kopea.\n MULEI HASSAN, maurilainen Tuniksesta. Paatunut. Kasvoissa konnan kurit\n   ja ilveet omituisesti sekaisin.\n SAKSALAISIA HERTTUAN HENKIVARTIJOITA, rehellisiä, yksinkertaisia,\n   urhoollisia.\n KOLME KAPINALLISTA PORVARIA.\n LEONOORA, Fieskon puoliso. 18 vuotias nainen. Vaalea ja hento. Hieno\n   ja hellä. Sangen viehättävä, vaan ei järin ihastuttava. Kasvoissa\n   viehkeilevä alakuloisuus. Pukunsa musta.\nJULIA, IMPERIALIN LESKI KREIVITÄR, Dorian sisar, 25 vuotias\n   nainen. Suuri ja rehevä. Pöyhkeä kiekailija. Kaunis, vaan\n   eriskummallisuuksilla pilaantunut. Ihastuttava eikä miellyttävä.\n   Kasvoissa ilkeä häijy luonne. Pukunsa musta.\n BERTTA, Verrinan tytär. Viaton tyttö.\n ROOSA ja ARABELLA Leonoran kamarineitsyitä.\n USEITA YLIMYKSIÄ, PORVARIA, SAKSALAISIA, SOTAMIEHIÄ, PALVELIJOITA,\n   ROSVOJA.\n\nPaikka Genuassa. -- Aika v. 1547.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n    Fieskon sali. Etäällä kuuluu soitantoa ja karkelon hälinää.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    _Leonoora_ naamus kasvoilla. _Roosa_ ja _Arabella_ syöksevät\n    säikähtyneinä näyttämölle.\n\nLeonoora (tempaa naamuksen pois). Älkää mitään! Ei sanaakaan enää! Se\non selvillä. (Heittääntyy istuimelle). Tämä runtelee minut.\n\nArabella. Armollinen rouva --\n\nLeonoora (nousten ylös). Minun silmäini edessä! Kaikkialla tunnettu\nkiekailija! Koko Genuan nähden! (Surumielisesti). Roosa! Bella! ja\nminun itkevien silmieni edessä.\n\nRoosa. Pitäkää koko asia niinkuin se todella olikin -- ritarillisena\nkohteliaisuutena.\n\nLeonoora. Ritarillisena kohteliaisuutenako? -- entäs heidän alituinen\nsilmäin iskunsa? kuinka huolestuneena hän vaani sen kaikkia\nliikkeitä? kuinka kauvan kesti suutelo sen paljaalle käsivarrelle,\nettä vielä hampaitten sija tuntui tulipunaisessa pilkussa? Haa!\nentäs se tuijottava, syvä huumaantuminen, johon vaipuneena hän istui\nihastuksen kuvana, aivan kuin koko maailma olisi puhallettu pois hänen\nympäriltänsä ja hän yksin olisi tämän Julian kanssa iankaikkisessa\navaruudessa? Sekö ritarillista kohteliaisuutta? lapsi parka, joka\net ole vielä milloinkaan rakastanut, älä väittele minun kanssani\nkohteliaisuudesta ja rakkaudesta.\n\nRoosa. Sitä parempi, hyvä rouva. Kuka yhden puolison kadottaa, se\nkymmenen kosijaa voittaa.\n\nLeonoora. Kadottaako? sanot, -- tunteen suoni hiukan hervahtasi ja\nsilläkö Fiesko olisi kadotettu? Mene, kielesi on myrkyllinen -- älä\ntule enää minun näkyviini! -- Viatonta ärsyttämistä -- kenties vaan\nritarillista kohteliaisuutta? Eikö niin, hellä Bellani?\n\nArabella. Niin, aivan varmaan niin!\n\nLeonoora (ajatuksiinsa vaipuneena). Ettäkö se nainen siis tietäisi\nosuvansa hänen _sydämeensä?_ -- että hänen jokaisessa ajatuksessansa\nolisi kätkettynä sen naisen nimi -- puhuttelisi häntä jokaisessa\nluonnon esineessä? -- Mitä tämä on? minne jo joudun? Ett'ei hänellä\nkauniissa majesteetillisessa maailmassa olisi mitään muuta arvoisaa\nkuin se komea timantti johon _sen naisen kuva_ -- ainoasti _sen kuva_\non piirretty? -- ettäkö hän lempisi sitä naista? -- Fiesko Juliaa?\nKätes tänne Bella! tue minua. (Äänettömyys. Soitantoa kuuluu uudestaan.\nLeonoora hypähtää ylös). Kuule! Eikö se ollut Fieskon ääni, joka\nhälinästä kuului tänne? Nauraako hän kun hänen Leonooransa itkee? Ei,\nei! se olikin Gianettino Dorian karhea ääni.\n\nArabella. Niin olikin. Mutta tulkaa rouva toiseen suojaan.\n\nLeonoora. Sinä vaalenet, Bella! sinä valehtelet. Minä näen teidän\nsilmissänne -- näen Genualaisten kasvoissa jotain -- jotain. (Peittäen\nkasvonsa). Voi, kaiketi nuo Genualaiset tietävät enemmän kuin puolison\nkorvan sopii kuulla.\n\nRoosa. Voi luulevaisuutta joka suurentelee kaikkia!\n\nLeonoora. (Alakuloisesti haaveksien). Kun hän vielä oli entinen\nFiesko -- tuli Pomeranssilehtoon, jossa me tytöt olimme huviksemme\nkävelemässä, silloin oli hän kuin nuoruuden hehkuva Apollo, yhteen\nsulaneena miehekkäästi kauniin Antinoon kanssa. Jalona ja ihanana hän\nkulki ikään kuin ruhtinaallinen Genua tuuditteleisi hänen nuorilla\nolkapäillään; silmämme hiipivät varkaan tavalla hänen jäljessänsä ja\nsäpsähtivät kuin kirkonvarkaudesta tavattuina, kun hänen salamoiva\nsilmäyksensä kohtasi niitä. Ah! Bella, kuinka halukkaasti me nielimme\nhänen silmäyksensä! kuinka oman voiton pyyntöisesti ja tuskallisesti\nkateus luki jokaisen, mikä toiselle sattui! Ne lankesivat joukkoomme\nkuin riidanalainen kultaomena, lempeät silmät hehkuivat hurjasti,\nhellät rinnat sykkivät rajummin, kateus oli sopumme rikkonut.\n\nArabella. Minä muistan, kuinka koko Genuan naiset joutuivat raivoon\ntästä kauniista valloituksesta.\n\nLeonoora (innostuneena). Ja nyt saan minä sanoa häntä _omakseni!_\nhurja, kauhea onni! _Omakseni_ Genuan jalointa miestä, (suloisesti),\njoka täydellisenä lähti tyhjentymättömän taiteilijan kädestä,\nsuloimmassa sopusoinnussa yhdisti itsessään kaikki sukupuolensa\njaloudet. -- Kuulkaa, tytöt! enhän enää voi hillitä itseäni! -- kuulkaa\ntytöt! minä ilmaisen teille jotain (salamielisesti), ajatuksen -- kun\nminä alttarin ääressä seisoin Fieskon rinnalla -- hänen kätensä minun\nkädessäni -- ajattelin minä näin, jota naisen _ei ole luvallinen_\najatella: -- Tämä Fiesko, jonka käsi nyt on sinun kädessäsi -- sinun\nFieskosi -- vaan hiljaa, ett'ei kukaan mies kuuntelisi, kuinka paljon\nme ylpeilemme hänen ylevyytensä tähteistä -- tämä sinun Fieskosi --\nvoi teitä jos eivät tunteet kohota mieltänne -- _pelastaa Genuan sen\ntyranneista_.\n\nArabella (kummastuen). Ja semmoinen aatos tuli naisen päähän, hänen\nhääpäivänänsä.\n\nLeonoora. Kummastele, Bella! Morsiamelle hääpäivän ilossa!\n(Vilkkaammin). Minä olen nainen, mutta tunnen vereni ylhäisyyden enkä\nvoi kärsiä, että Dorian suku kasvaa esi-isiemme yli. Lempeä Andreas --\njota hyvänä pitäminen on suloista -- sanottakoon häntä vaikka Genuan\nherttuaksi -- mutta Gianettino on hänen nepaansa -- hänen perillisensä\n-- ja Gianettinolla on häijy ja ylpeä sydän. Genua vapisee hänen\nedessänsä, ja Fiesko (vaipuen surumieliseksi) Fiesko -- itkekäät minua\n-- lempii hänen sisartansa.\n\nArabella. Voi surkuteltava onneton rouva.\n\nLeonoora. Menkää nyt ja katsokaa kuinka Genualaisten epäjumala istuu\njuomarien ja naikkosten häpeällisessä seurassa, miellyttelee heidän\nkorviansa siivottomilla sukkeluuksilla, kertoo heille satuja lumotuista\nruhtinattarista -- -- se on Fiesko! -- Oi tyttöset! ei Genua yksin\nkadottanut sankariansa -- myös minä menetin puolisoni.\n\nRosa. Puhukaa hiljempaa! Käytävässä tullaan!\n\nLeonoora (peljästyy). Fiesko tulee! Juoskaa pois! hänen olisi vähän\naikaa haikea nähdä minua. (Juoksee sivuhuoneeseen; tytöt perässä).\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    _Gianettino Doria_, vihriäisessä valepuvussa, ja _Maurilainen_\n    puhuvat keskenänsä.\n\nGianettino. Olet siis ymmärtänyt minun.\n\nMauri. Kyllä.\n\nGian. Tuo valkoisessa valepuvussa.\n\nMauri. Kyllä.\n\nGian. Minä sanon tuo valkoisessa valepuvussa.\n\nMauri. Kyllä, kyllä, kyllä!\n\nGian. Sinä saat olla häntä koskematta muualle kuin (osoittaa rintaansa)\ntähän.\n\nMauri. Olkaa huoletta!\n\nGian. Ja kelpo isku!\n\nMauri. Kylläpähän siihen tyytyy.\n\nGian. (Häijysti). Ettei kreivi paran tarvitse kauvan kärsiä.\n\nMauri. Älkää pahaksuko -- noin kuinkahan raskaalta hänen päänsä\nmahtaisi tuntua vaassa?\n\nGian. Sadan tsekiinin painoiselta.\n\nMauri (puhaltaa sormiensa välitse). Hui! niinkuin höyhen.\n\nGian. Mitä mutiset?\n\nMauri. Minä sanon -- se on helppo työ.\n\nGian. Se on sinun huolesi. Se mies on kuin maneetti. Kaikki levottomat\nhenget se vetää puoleensa. Kuule mies, käy häneen vaan oikein kiinni!\n\nMauri. Mutta hyvä herra -- työn tehtyäni täytyy minun paikalla lähteä\nVenetsiaan.\n\nGian. Ota siis palkkasi edeltäpäin! (Viskaa hänelle vekselin).\nKorkeintaan kolmen päivän perästä pitää hänen oleman kylmän. (Pois).\n\nMauri (ottaa vekselin lattialta). Sitä minä vasta luottamukseksi sanon!\nTuo herra uskoo minun konnan sanani ilman kontrahtia. (Menee).\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    _Kalkagno_ ja sen takana _Sakko_ molemmat mustassa puvussa.\n\nKalkagno. Huomaampa sinun vainuavan minun jokaista askeltani.\n\nSakko. Ja minä sinun niitä kaikkia minulta salaavan. Kuules Kalkagno!\njo muutaman viikon on sinun päässäsi pyörinyt jotain, joka ei\npaljaastansa koske isänmaan parasta. -- Minä ajattelin, veljeni, että\nemmeköhän me vaihtaisi salaisuuksiamme, ja lopuksi ei kumpikaan olisi\nkaupassa hävinnyt -- Sanotko suoraan ajatuksesi?\n\nKalkagno. Niin mielelläni, että jos sinun korvasi ei halua käydä minun\nrintani sisälle, niin sydämmeni lentää puolitiessä jo kielelläni sinua\nvastaan. -- Minä lemmin Fieskon kreivitärtä.\n\nSakko (peräytyy kummastuen). En kumminkaan noin olisi tuota pykälää\nselvittänyt, vaikka olisinkin mitä mahdollista aivoihini ajanut. Sinun\ntuumastasi pääni käy pyörälle, mutta sen käy hullusti jos onnistut.\n\nKalkagno. Sanotaan hänen olevan ankarimman siveyden esikuvan.\n\nSakko. Valetta. Hän on kirja täynnä kuivaa sisällystä. Jätä, Kalkagno,\ntoinen tai toinen, puuhasi tai sydämmesi.\n\nKalkagno. Kreivi on uskoton hänelle. Luulevaisuus on viekkain\nparittaja. Jokin juoni Dorioita vastaan taitaa pitää kreiviä liikkeillä\nja antaa minun askaroita palatsissa, sill' aikaa kuin hän nyt\nkarkoittaa suden karjatosta, hyökkää näätä hänen kanalaansa.\n\nSakko. Oivasti, veljeni! Kiitos. Minultakin olet sievästi poistanut\npunastumisen syyn. Mitä olen hävennyt itsekseni ajatella, saatan nyt\nsinulle julki sanoa. Minä olen kerjäläinen, ellei Genuan nykyinen\nvaltalaitos kaadu.\n\nKalkagno. Onko sinulla niin paljon velkoja?\n\nSakko. Niin äärettömästi, että elämäni lanka seitsenkertaisena jo ensi\nkymmeneksellä katkeisi. Vallankumous antaa minunkin vähän vapaammin\nhengittää, toivon ma. Jos ei se auta minua velkojani _maksamaan_,\npäästää se kuitenkin velkojani vaatimasta.\n\nKalkagno. Ymmärrän -- ja kun vihdoin Genua tilaisuuden tullessa pääsee\nvapaaksi, antaa Sakko ristiä itsensä isänmaan isäksi. Kertokoompa\njoku tuon ränstyneen tarinan rehellisyydestä, kun heittiön häviö\nja hekumallisen kiihko ratkaisee valtion kohtalon. Totta vieköön!\nSakko, minä ihmettelen meissä molemmissa tuota hienoa yliluonnollista\nsukkeluutta, joka jäsenten mätähaavojen kautta pelastaa ruumiin\nsydämmen. -- Tietääkö Verrina tuumastasi?\n\nSakko. Niin paljon kuin isänmaan ystävän sopii tietää. Genua on, sen\ntiedät, se ratas, jossa hänen ajatuksensa rautaisella uskollisuudella\npyörivät. Fieskoa tähtää nyt hänen kotkansilmänsä. Sinuakin hän\npuolittain toivoo uskalijaaseen liittoon.\n\nKalkagno. Hänellä on hieno nenä. Lähdetäämpä hakemaan häntä ja\nkohentamaan hänen vapauden-mieltänsä omallamme. (Menevät).\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    _Julia_ tulisena, ja _Fiesko_ valkoisessa viitassa,\n    rientää hänen perässänsä.\n\nJulia. Palvelijat! käskyläiset!\n\nFiesko. Kreivitär minne? Mitä aivotte nyt?\n\nJulia. En mitään! En pienintäkään! (Palvelijoille) Vaununi esille!\n\nFiesko. Suvaitkaa, ettei niitä ajeta! Teitä on loukattu?\n\nJulia. Mitä joutavia! Menkää! Te revitte vaatteeni reunukset palasiksi.\nLoukattu? Kukahan tässä voi loukata? Menkää te vaan!\n\nFiesko (notkistaen toisen polvensa). En ennenkuin sanotte minulle, kuka\nuskalsi. --\n\nJulia (seisoo paikallaan kädet ojennettuina). Oh, kaunista! mainiota!\nJospa joku huutaisi Lavagnan kreivittären tätä ihanaa näkyä näkemään.\n-- Kuinka, kreivi? Missä on aviomies? Tämä asento sopisi oivallisesti\nrouvanne kamarissa, kun hän selailee hyväilykirjaansa ja löytää tilissä\nvian. Nouskaa toki ylös! Vai tahdotteko sovittaa rouvanne ynseyttä\nomalla imartelullanne?\n\nFiesko (hyppää ylös). Ylpeyttäkö? Teitä kohtaan?\n\nJulia. Lähteä tiehensä -- työntää istuimensa pois -- kääntyä seljin\npöytään -- pöytään, kreivi, jossa minä istun.\n\nFiesko. Sitä ei taida antaa anteeksi.\n\nJulia. Sen verran sitä -- joutavaa! Ja onko se minun syyni, (hymyillen\nkatselee itseänsä) että kreivin silmät ovat auki?\n\nFiesko. Rikos teidän kauneutenne tähden, ett'eivät ne joudu kaikkialle.\n\nJulia. Ei rukoilemista, kreivi, missä kunnialla on sananvalta. Minä\nvaadin hyvitystä. Saanko sitä teiltä vai herttuan isänteestäkö?\n\nFiesko. Lemmen sylissä, joka teiltä pyytää anteeksi kateuden\nhairahdusta.\n\nJulia. Kateuden, kateudenko? Mitähän se tuittupää tahtoo? Toivoneeko\nhän kauneudenaistilleen parempaa puolustusta kuin jos minä sen\nhyväksyn? (Ylpeästi). Doria ja Fiesko? Eiköhän Lavagnan kreivitär mahda\ntuntea itseänsä kunnioitetuksi, jos herttuan nepaa hänen valintaansa\nkadehdittavana pitäisi? (Ystävällisesti antaen kätensä kreivin\nsuudeltavaksi). Minä otaksun, kreivi, että sen niin pidän.\n\nFiesko (vilkkaasti). Kova ja vielä kiusata minua! Minä tiedän,\nylen ihana Julia, että minun teitä kohtaan pitäisi tunteman vaan\nkunnioitusta. Järkeni käskee minun alamaisena notkistamaan polveni\nDorian veren edessä, mutta sydämmeni ihailee kaunista Juliaa. Lempeni\non rikoksen tekijä, mutta samalla sankari, joka on kyllin rohkea\nmurtamaan arvoerotuksen muurit ja lentämään ylhäälle majesteetin\npolttavaan aurinkoon.\n\nJulia. Suuri, suuri kreivillinen valhe, joka käydä keikuttelee\npuujaloilla. Kielensä ihailee minua, sydämmensä sykkää toisen\nvarjokuvan alla.\n\nFiesko. Tai paremmin, signora, se sykkää sille vastahakoisesti ja\ntahtoo sen tunkea pois. (Ottaa pois Leonooran varjokuvan, joka riippuu\nsinisessä nauhassa ja antaa Julialle). Pankaa oma kuvanne tälle\nalttarille, niin saatte särkeä tämän epäjumalan.\n\nJulia (pistää nopeasti kuvan poveensa tyytyväisenä). Suuri uhraus!\nkunniani kautta! ja se ansaitsee minun kiitokseni. (Ripustaa oman\nkuvansa Fieskon kaulaan). Kas niin! orja, kanna herrasi väriä! (Menee\npois).\n\nFiesko. Julia lempii minua! Julia! En kadehdi yhtään kuolematointa\n(Riemastuen, saliin). Tämä yö on kuolematon juhlayö, riemu saa näyttää\nmestaruutensa. Hei ei! helei! (Joukko palvelioita ilmaantuu). Laattiat\njuokoot Kypron nestettä, soitanto herättäköön puoli-yön sikeästä\nunestaan, tuhannen palavaa lamppua ajakoon aamu-auringon pois! Ilo\nolkoon yleinen, riehuva tanssi täristäköön pirstaksi tuonelan vallan!\n(Rientää pois. Pauhaava allegro, jonka aikana esirippu kohoo, näkyy\nsuuri, valaistu sali, jossa tanssii paljon valhepukuisia. Sivulla\njuoma- ja pelipöytä, joiden ääressä vieraita).\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    _Gianettino_ puolipöhnässä, _Lomellino, Sibo, Senturione, Verrina,\n    Sakko,_ ja _Kalkagno_. Kaikki valhepuvussa. _Useita naisia_ ja\n    _ylimyksiä_.\n\nGianettino (meluten). Mainiota! mainiota! Nämä viinit luistavat\nsuloisesti ja meidän tyttömme tanssivat ihmeellisesti. Menköön joku\nteistä kertomaan pitkin Genuaa, että minä olen hilko, ja että nyt on\nhauska elää. -- Niin totta kuin olen syntynyt! he merkitsevät tämän\npäivän punaisella läkillä almanakkaansa ja kirjoittavat siihen:\nTänäpäivänä oli Dorian prinssi iloinen.\n\nVieraat (laskevat lasinsa pöytään). Tasavalta! (torventäräys).\n\nGianettino (heittää voimakkaasti lasinsa maahan). Tuoss' on pirstaleet.\n(Kolme mustaa valhepukuista hyppää ylös ja kokoontuu Gianettinon\nympärille).\n\nLomellino (vie Gianettinoa poispäin). Armollinen herra, te puhuitte\näsken minulle rouvasihmisestä, jonka kohtasitte Lorentsokirkossa.\n\nGian. Niin puhuinkin ja minun täytyy päästä sen tuttavaksi.\n\nLom. Sen taitaisin minä toimittaa teidän armollenne.\n\nGian. (Rivakkaasti). Teetkö sen? teetkös? Lomellino! kuules! Sinä olet\näskettäin hakenut prokuraattorin virkaa. Sinä saat sen.\n\nLom. Armollinen prinssi, se on valtion toinen arvopaikka ja\nseitsemättäkymmentä aatelismiestä pyrkii siihen, kaikki rikkaampia ja\narvokkaampia kuin teidän armonne alamainen palvelija.\n\nGian. (Katsoo häneen ynseästi). Turmio ja Doria! Sinusta pitää tuleman\nprokuraattori. (Kolme mustaa valhenaamaa käy eteenpäin). Genuan\naateliko? Kantakoot he kaikki esi-isänsä ja vaakunansa yhtaikaa\nvaakaan, tarvitaanko muuta kuin yksi karva setäni harmaasta parrasta,\nlennättämään koko Genuan aateliston ilmaan! Minä _tahdon_ ja sinusta\n_täytyy_ tulla prokuraattori, ja siinä on niin paljo kuin kaikki\nneuvoskunnan äänet.\n\nLom. (Hiljaa). Tyttönen on Verrina-nimisen miehen ainoa tytär.\n\nGian. Tyttö on sievä, ja tuo hänet tänne.\n\nLom. Armollinen herra itsepintaisimman tasavaltalaisen ainoa lapsi.\n\nGian. Mene hiiteen tasavaltalaiseni! Vasallin viha ja minun\nkiihkoni! Pitäisikö muka valotornin kaatuman, kun poikanulikat sitä\nkarinkaukaloilla nakkelevat. (Kolme mustaa valhepukuista lähenee isosti\nliikutettuina). Senkötähden Andreas-herttua on saanut arpensa näiden\ntasavaltalaisrenttujen tappeluissa, että hänen nepaansa täytyisi\nkerjätä heidän lastensa ja morsiantensa suosiota? Turmio ja Doria!\ntämän himoa pitää heidän nielemän, taikka minä istutan setäni haudalle\nhirsipuun, jossa heidän genualainen vapautensa kuoliaksi sätkii. (Kolme\nvalhepukuista perääntyy).\n\nLom. Tyttö on nyt yksin. Hänen isänsä on täällä ja on yksi noista\nkolmesta valhepukuisesta.\n\nGian. Paraiksi Lomellino. Vie minä paikalla sinne.\n\nLom. Mutta te etsitte huvitarta ja löydätte hellettären.\n\nGian. Väkivalta on paras puhemies. Vie minä vaan heti sinne; minä\ntahdon nähdä sen tasavaltalaisen koiran, joka hyökkää Doria-karhun\npäälle. (Kohtaa ovessa Fieskon). Missä on kreivitär?\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    _Edelliset_ ja _Fiesko_.\n\nFiesko. Minä nostin hänet vaunuihin. (Tarttuu Gianettinon käteen ja\npainaa sitä rintaansa). Prinssi, nyt olen kahdenkertaisesti sidottu\nteihin. Gianettino hallitsee päätäni ja Genuaa, sydäntäni hänen\narmainen sisarensa.\n\nLomellino. Fiesko on vallan epikurilaiseksi muuttunut. Suuri maailma on\nteissä menettänyt paljon.\n\nFiesko. Mutta Fiesko ei suuressa maailmassa mitään. Eläminen on\nhaaveilua, viisas olla, Lomellino on suloisesti haaveilemista. Sopiiko\nsitä paremmin tehdä kruunun jyrinässä, jonka valtapyörät iankaiken\nkorvia täristävät, kuin ihanasti riutuvan naisen rinnoilla. Gianettino\nDoria hallitkoon Genuaa. Fiesko lempii.\n\nGianettino. Lähde jo Lomellino! puoliyö tulee; aika joutuu. Lavagnan\nkreivi! kiitämme pidoistanne. Minä olen tyytyväinen.\n\nFiesko. Prinssi, siinä on kaikki mitä toivon.\n\nGianettino. Siis hyvää yötä! Huomenna on pidot Dorialla ja Fiesko on\nkutsuttu. Joudu prokuraattori!\n\nFiesko. Soittoa! Valoa!\n\nGianettino. (Ynseästi kolmen valhepukuisen sivuitse). Tilaa herttuan\nnimelle.\n\nYksi valhepukuisista (mumisee närkästyneenä). Hiidessä! Ei milloinkaan\nGenuassa!\n\nVieraat (liikkeellä). Prinssi lähtee. Hyvää yötä, Lavagna!\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    _Kolme mustaa valhepukuista_ ja _Fiesko_; äänettömyys.\n\nFiesko. Minä huomaan täällä vieraita, jotka eivät ota osaa pitojeni\niloon.\n\nValhepukuiset (murisevat suuttuneina). Montakin.\n\nFiesko. Sallisiko hyväntahtoisuuteni, kenenkään Genualaisen täältä\ntyytymätönnä lähtevän? Joutuun, palvelijat, tanssit pitää uudistettaman\nja suuret maljat täytettämän. En tahtonut, että kellään olisi täällä\nikävä. Saanko leikkitulituksilla ilahuttaa silmiänne? Tahdotteko kuulla\nhovinarrini kujeita? Vai ehkä löydätte huvitusta rouvasväkeni puolella?\nTai ruvetaanko Faraota pelaamaan aikamme kuluksi?\n\nValhepukuinen. Me olemme tottuneet sitä työhön käyttämään.\n\nFiesko. Se on miehen vastaus ja sen antaa Verrina!\n\nVerrina (ottaa pois naamuksen). Fiesko tuntee ystävänsä valhepuvussakin\nparemmin kuin he hänen sellaisenaan.\n\nFiesko. Sitä en ymmärrä. Mutta mitä on suruhuntu käsivarrellasi?\nOlisiko Verrina saattanut hautaan jonkun, josta ei Fiesko tietäisi\nmitään.\n\nVerrina. Surusanomat eivät sovi Fieskon iloisissa pidoissa.\n\nFiesko. Mutta kun ystävä sitä pyytää! (Pusertaa hänen kättänsä\nlämpimästi). Kallis ystäväni! kuka meiltä molemmilta on kuollut?\n\nVerrina. Molemmilta! molemmilta! Aivan totta! Mutta kaikki lapset eivät\nsure äitiänsä.\n\nFiesko. Sinun äitisi on jo aikaa mullassa maannut.\n\nVerrina (painavasti). Minä muistan Fieskon nimittäneen minua\nveljeksensä, koska olin hänen isänmaansa poika.\n\nFiesko (leikillisesti). Vai sitä se on! Siis paljasta pilaa!\nMurhepuvussa Genuan tähden! Todellakin on Genualla viimeiset käsissä.\nTuo ajatus on outo ja uusi. Veljemme Verrina rupee pilapääksi.\n\nKalkagno. Onko se toden perästä sanottu, Fiesko?\n\nFiesko. Totta kai! Juuri niin! Vieläpä kuivasti ja itku suulla.\nPila ei tunnu miltään, jos pilan-puhuja itse nauraa. Naama kuin\nmaahanpanijaisiin käskijällä! Empä olisi luullut järeää Verrinaa\nvanhoilla päivillänsä noin hupaiseksi loilaksi.\n\nSakko. Käy pois, Verrina! Ei hän enää meihin kuulu.\n\nFiesko. Hauskaa vaan, maanmies! Ollaan kuin kavalat perilliset, jotka\nparkuen käyvät paarin perässä ja sitä lujemmin nauravat nenäliinaansa.\nTosin kenties saamme sen sijaan kovan äitipuolen. Olkoon niinkin, me\nannamme hänen riidellä ja elämme hauskasti.\n\nVerrina. Taivas ja tuonela! emmekä tee mitään! Fiesko! minne olet\njoutunut? mistä haen nyt suurta tiranninvihaajaa? Minä muistan, kuinka\nkruunun näkeminen rupesi jäseniäsi katkomaan. Tasavallan langennut\npoika! sinä saat vastata, että minä kuolemattomuuteni tähden en anna\nrahtuakaan, koska aika henkiäkin kuluttaa.\n\nFiesko. Aina sinä joutavia hourailet. Pistäköön hän Genuan taskuunsa ja\nkaupitelkoon tunislaisille merirosvoille. Mitä me siitä! Me maistelemme\nKypron viiniä ja katselemme kauniita tyttöjä.\n\nVerrina (katsoo häneen vakaasti). Onko se sinun vakaa ajatuksesi?\n\nFiesko. Miks'ei ystäväni? Onko hauskaa olla laiskan, suuriluisen\neläimen, tasavallan, jalkana. Kiitä häntä, joka antaa sille siivet\nja päästää jalat virkavapaiksi. Gianettino Doriasta tulee herttua.\nValtio-asiat eivät enää tee päitämme harmaiksi.\n\nVerrina. Fiesko! Onko se sinun totinen vakaa ajatuksesi?\n\nFiesko. Andreas julistaa nepaansa pojakseen ja tavaransa perilliseksi,\nkuka olisi niin hullu, että riiteleisi häneltä perintöoikeutta hänen\nvaltaansa?\n\nVerrina (kovin pahoillansa). Siis tulkaa Genualaiset! (Jättää nopeasti\nFieskon, toiset seuraavat).\n\nFiesko. Verrina! Verrina! tasavaltalainen on kova kuin kivi. --\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    _Fiesko_ ja _Outo valhepukuinen_.\n\nValhepukuinen. Onko teillä, Lavagna, minuutti aikaa?\n\nFiesko (ennättäen). Tunti teille!\n\nValhepukuinen. Olkaa siis niin armollinen ja käykää kanssani kaupungin\nulkopuolelle.\n\nFiesko. Kymmenen minuutin päästä on puoli-yö.\n\nValhepukuinen. Kreivi, olkaa niin armollinen.\n\nFiesko. Minä käsken hevosia valjastamaan.\n\nValhepukuinen. Tarpeetonta! Minä lähetän edeltäpäin yhden. Useampaa ei\ntarvita, sillä toisen vaan luulen palaavan.\n\nFiesko (hämmästyen). Kuinka?\n\nValhepukuinen. Teiltä vaaditaan verinen vastaus itkevän kyyneleille.\n\nFiesko. Kenenkä kyyneleille?\n\nValhepukuinen. Erään Lavagnan kreivittären. Minä tunnen sangen hyvin\nsen naisen ja tahdon tietää millä on hän ansainnut joutua hupsun\nuhriksi?\n\nFiesko. Nyt ymmärrän. Saanko tietää tämän eriskummallisen vaatijan\nnimen.\n\nValhepukuinen. Se on sama, joka kerran ihaili neiti Siboa, vaan väistyi\nsulhasen Fieskon tieltä.\n\nFiesko. Scipio Bourgognino!\n\nBourgognino (ottaa pois naamuksen). Ja on tässä nyt pelastamassa\nkilpailijan tieltä väistynyttä kunniaansa, koska tuo kyllä alhaisesti\najatellen itse helleyttä kiusaa.\n\nFiesko (syleilee häntä innolla). Jalo nuorukainen! puolisoni\nkärsimyksille kiitos näin arvoisaan tuttavuuteen pääsemisestäni. Minä\ntunnen ylevän vihanne, mutta en ryhdy otteluun.\n\nBourgognino (perääntyy askeleen). Olisiko Lavagnan kreivi pelko\nuskaltamaan minun miekkani esikoisia vastaan?\n\nFiesko. Bourgognino! koko Ranskan sotavoimaa, vaan en teitä vastaan!\nMinä kunnioitan sitä rakasta liekkiä vielä rakkaamman olennon puolesta.\nTahto ansaitsisi laakeriseppeleen, mutta työ olisi lapsellista.\n\nBourgognino (yltyneenä). Lapsellistako? Pahasti kohdeltuna nainen ei\nvoi _muuta kuin itkeä_ -- Miksikä on mies?\n\nFiesko. Tavattoman hyvin sanottu, mutta minä en ryhdy otteluun.\n\nBourgognino (kääntää hänelle selkänsä, aikoen mennä). Minä pidän teitä\nhalpana.\n\nFiesko (vilkkaasti). Ette totisesti, nuorukainen! milloinkaan, vaikka\nsiveyttä rahalla ostettaisiin (tarttuen ajattelevasti hänen käteensä).\nOletteko koskaan tuntenut minua kohtaan jotain, jota sanotaan -- miten\nsanoisin -- kunnioitukseksi?\n\nBourgognino. Olisinko minä väistynyt miehen tieltä, jota en olisi\npitänyt ensimmäisenä miehistä?\n\nFiesko. Siis ystäväni, kerran kunnioitukseni ansainnutta miestä --\nopettelisin hiljallensa halveksimaan. Minä luulin toki mestarin paulan\ntaitehikkaammaksi kuin että se niin kohta pisti satunaisen koettelijan\nsilmiin. Menkää kotia Bourgognino ja ottakaa aikaa miettiänne, miksi\nFiesko tekee näin eikä toisin. (Bourgognino menee ääneti pois).\nHyvästi, jalo nuorukainen! Kun nämät liekit lyövät isämaalle, seisokoot\nlujina Doriat.\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    _Fiesko_ ja _Maurilainen_, joka astuu arasti sisälle ja katselee\n    huolellisesti ympärillensä.\n\nFiesko (katsoo terävästi ja kauvan hänen silmiinsä). Mitä sinä tahdot\nja kuka olet?\n\nMauri (niinkuin ylempänä). Tasavallan orja.\n\nFiesko. Orjuus on kurja elinkeino. (Katsoo häneen yhä terävästi). Mitä\netsit?\n\nMauri. Herra minä olen rehellinen mies.\n\nFiesko. Ei olekaan liikaa, että nostat sen kilven kasvoillesi, mutta\nmitä sinä etsit?\n\nMauri, (koettaa käydä lähemmäksi. Fiesko väistää). Herra, en minä ole\nlurjus.\n\nFiesko. Hyvä on että lisäät sen, -- eikä sentään ole hyvä.\n(Kärsimättömästi). Mutta mitä etsit?\n\nMauri, (lähenee taas). Oletteko te Lavagnan kreivi?\n\nFiesko (ylpeästi). Genuan sokeat tuntevat minun askeleeni. Mitä sinä\nkreivistä tahdot?\n\nMauri. Olkaa varoillanne, Lavagna. (Aivan hänen luoksensa).\n\nFiesko (juoksee toiselle puolen). Niin tosiaan olenkin.\n\nMauri, (niinkuin ennen). Teille ei aivota juuri hyvää, Lavagna.\n\nFiesko (väistyy taas taaksepäin). Sen minä huomaan.\n\nMauri. Varokaa itseänne Dorialta.\n\nFiesko (lähenee häntä tutummin). Kuule mies, lienenkö tehnyt sinulle\nväärin? Sitä nimeä minä todellakin kamoksun.\n\nMauri. Siis paetkaa sitä miestä. Osaatteko lukea?\n\nFiesko. Liukas kysymys! Oletpa ollut monen aateluksen pakeilla. Onko\nsinulla kirjoitusta?\n\nMauri. Teidän nimenne ynnä monen syntipukin. (Kurottaa hänelle lapun ja\nhiipii aivan hänen lähellensä. Fiesko käy peilin eteen ja kurkistelee\npaperia. Mauri, kiertää väijyen hänen ympärillänsä, vetää vihdoin\npuukon ja aikoo pistää).\n\nFiesko (kääntyy äkkiä ja tarttuu Maurin käteen). Hiljaa, vintiö!\n(tempaa häneltä puukon).\n\nMauri, (lyöden hirveästi jalkaansa). Perhana! Pyydän anteeksi! (aikoo\nmennä).\n\nFiesko (tarttuen häneen huutaa kovasti). Stefano! Drullo! Antonio!\n(Käy Maurin kurkkuun). Pysy paikallasi, hyvä veikkonen! Helvetillistä\nkonnutta! (Palvelijat tulevat). Seiso ja vastaa! Sinä olet kelvottoman\ntyön tehnyt, keltä palkkasi vaadit?\n\nMauri, (monesti turhaan koetettuansa päästä käsistä, päättävästi). Ei\nminua korkeammalle hirtetä kuin hirsipuu on.\n\nFiesko. Ei, lohduta itseäsi! Ei kuun sarviin, vaan kyllä kuitenkin niin\nkorkealle, että hirsipuu sinusta näyttää nuppineulalta. Kuitenkin oli\nsinun aikomuksesi järin viisas uskoakseni sitä sinun päähäsi. Sano siis\nkuka sinun on palkannut?\n\nMauri. Roistoksi saatte mua soimata, mutta tylsäpään nimestä en huoli.\n\nFiesko. Onko eläin kopea? Eläin, sano kuka sinun on palkannut?\n\nMauri, (miettien). Hm! Enhän minä kumminkaan yksistäni narri liene!\nKuka minun on palkannut? -- ja olihan niitä sentään vaan sata laihaa\ntsekiniä. -- Kuka minun on palkannut? -- Prinssi Gianettino.\n\nFiesko (vihastuneena käyden edes takaisin). Sata tsekiniä eikä enempää.\nFieskon päästä. (Ilkeästi). Häpeä sinä Genuan prinssi! (Rientää\nlaatikon luo). Täss'on sinulle, mies tuhannen, ja sano herrallesi, että\nhän on saituri murhamies.\n\nMauri (katselee häntä kiireestä kantapäähän).\n\nFiesko. Sinä arvelet, mies!\n\nMauri, (ottaa rahat, panee ne pois ja ottaa taas, katsellen häntä aina\nenenevällä kummastuksella).\n\nFiesko. Mitäs teet, mies?\n\nMauri, (heittää päättävästi rahat pöydälle). Herra, noita rahoja en\nminä ole ansainnut.\n\nFiesko. Riiviö, hirsipuun olet ansainnut! Suututettu norsu tallaa\nihmisiä eikä matoja. Sinun minä hirtättäisin, jos se vaan maksaisi\nminulle muuta kuin kaksi sanaa.\n\nMauri, (iloisesti kumartaen). Herra on liian hyvänlainen.\n\nFiesko. Alköömpä sinulle! Minua vaan huvittaa, että voin tehdä sinun\nkaltaisesi roiston joksikin, vaikka olemattomaksi ja sen tähden pääset\nvapaaksi, ymmärrä oikein. Sinun onnistumaton aikeesi on minulle\ntaivaallisena todistuksena, että olen määrätty johonkin suureen ja\nsentähden olen armollinen ja sinä pääset vapaaksi.\n\nMauri, (vilpittömästi). Malttakaa, Lavagna! Kunnia kuin kunnia! Jos\ntällä niemellä hengittelee joku, jolla on mielestänne liika kurkku,\nkäskekää! ja minä katkaisen sen ilmaiseksi.\n\nFiesko. Kohtelias eläin! Tahdot toisten kurkuilla kiittää omastasi.\n\nMauri. Herra, me emme ota ilmaiseksi mitään. Meidän ruumiissamme on\nkunniaa.\n\nFiesko. Kurkunleikkaajan kunnia!\n\nMauri. On kaiketi tulen kestävämpi kuin teidän kunniallisien ihmisten:\nhe rikkovat vannomansa valat, me pidämme ne tarkoin pirulle.\n\nFiesko. Sinä olet ilveikäs konna.\n\nMauri. Hauskaa, että miellytän teitä. Koetelkaahan minua, niin opitte\ntuntemaan miehen, joka päätä pahkaa tekee kokeensa. Käskekää minua.\nMinä näytän teille todistuksen kustakin veijarin ammatista alimmasta\nylimpään asti.\n\nFiesko. On heitä joitakin. (Istuu). Niin muodoin veijaritkin\ntunnustavat lakia ja arvo-erotusta. Annappas kuulla alimmaisesta.\n\nMauri. Hyi, armollinen herra! Se on pitkäkyntisten halpa arvoinen\njoukko. Kurja ammatti, josta ei synny yhtään suurta miestä; tekee työtä\nvedellä ja leivällä, haaskaa raippametsää ja ylenee -- korkeintaan\nhirsipuuhun.\n\nFiesko. Kaunis loppu. Utelempa nyt parempaa.\n\nMauri. Siihen kuuluu _salakuultelijat_ ja _kavaltajat_. Arvokkaita\nherroja, joille ylhäiset kallistavat korvansa ja joilta he saavat\nkaikkitietäväisyytensä, jotka imevät kuin iilimadot, särpivät\nsydämmestä myrkyn ja sylkevät sitä asianomaisille.\n\nFiesko. Minä tunnen sen -- jatka!\n\nMauri. Arvojärjestyksessä seuraavat nyt salapetturit, myrkynsekoittajat\nja kaikki ne, jotka kauvan hyvittelevät miestänsä ja se vihdoin\nväjyksistä sieppaavat. Pelkuria raukkoja ovat ne usein, mutta kuitenkin\nmiehiä, jotka oppipalkaksi lupaavat sieluparkansa pirulle. Tässä oikeus\ntekee jo vähän muutakin, pistää heidän jäsenensä pyörille ja istuttaa\nheidän vikurinpäänsä seipääseen. Tämä on kolmas arvokunta.\n\nFiesko. Mutta sano milloin sinun arvosi tulee?\n\nMauri. Te olette, armollinen herra, juuri jäljillä. Minä olen käynyt\nnäiden kaikkien lävitse. Älyni riensi aikaisin joka aidan poikki. Eilen\nillalla tein mestariteokseni kolmannessa, hetki sitten olen keltainen\nmies neljännessä.\n\nFiesko. Ja se olisi?\n\nMauri, (vilkkaasti). Se on mieskunta, (tulisesti), joka neljän seinän\nsisältä etsii miehensä, raivaa tiensä vaarojen läpi, käy paikalla\nhänen henkeensä, ensi tervehdyksellänsä säästää häneltä suurikiitoksen\ntoisesta. Meidän kesken! niitä miehiä sanotaan vaan helvetin\nvarapostiksi. Kun saatana himoitsee, ei tarvita muuta kuin viittaus ja\nhänellä on paisti vielä lämminnä.\n\nFiesko. Sinä olet paatunut peto. Semmoista juuri olen kaivannutkin.\nAnna kätesi minä pidän sinun luonani.\n\nMauri. Tottako vai pilaa?\n\nFiesko. Täyttä totta ja annan sinulle tuhannen tsekiniä vuodessa.\n\nMauri. Kylliksi, Lavagna, minä olen teidän ja hiiteen koko\nerityiselämä. Käyttäkää minua mihin tahdotte. Vainukoirananne,\nvillakoirananne, kettunanne, kärmeenänne, parittajananne ja\npyöveli-palvelijana. Herra kaikkiin, mutta henkeni kaupalla! älkää\nmihinkään kunnialliseen -- siinä olen kömpelö kuin pölkky.\n\nFiesko. Ole huoletta! En minä tee sudesta lampuria. Kulje siis heti\nhuomenna pitkin Genuaa ja tutki valtion ilmaa. Tiedustele tarkoin\nmitä hallituksesta tuumaillaan ja mitä Dorioista kuiskataan; urki\nsamalla mitä kansalaiseni pitävät minun joutilas-elämästäni ja lemmen\nseikkailustani. Tulvauta viiniä heidän aivoihinsa, kunnes sydänten\ntuumat puhkeavat. Tässä on rahaa. Etsi sillä silkkikauppiaita.\n\nMauri, (katsoo häneen arvelevasti). Herra --\n\nFiesko. Ei tässä tarvitse peljätä yhtään kunniallista olevan. Mene! ja\nkutsu koko joukkosi apuun! Huomenna tahdon kuulla uutisesi. (Menee).\n\nMauri, (huutaa hänen jälkeensä). Luottakaa minuun. Nyt on vasta kello\nneljä. Huomenna kahdeksalta saatte kuulla uutisia niin paljon kuin\nmahtuu kaksikertaa 70 korvaan. (Menee).\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    Verrinan huone.\n\n_Bertta_ seljin sohvassa, pää käsiin vaipuneena. _Verrina_ astuu\nsynkkänä sisälle.\n\nBertta (peljästyy ja hyppää ylös). Siunatkoon! Tuossa hän on!\n\nVerrina (seisoen hiljaa, katsoo häntä oudoksuen). Isäänsäkö tyttäreni\npeljästyy?\n\nBertta. Älkää tulko! Antakaa minun paeta! Isäni, te olette peljättävä.\n\nVerrina. Ainoa lapseniko pelkäisi minua?\n\nBertta (heittää häneen syvän katseen). En! Täytyyhän teillä vielä olla\ntytär!\n\nVerrina. Painaako helleyteni sinua liian raskaasti?\n\nBertta. Isä, maahan.\n\nVerrina. Kuinka? millainen vastaan-otto, tyttäreni! Ennen kotia\ntullessani, vuorten painoja sydämelläni, hyppäsi Berttani minua vastaan\nja naurullansa ajoi ne pois. Tyttäreni, tule minun syliini. Sinun\nhehkuvalla rinnallasi lämpiää taas minun sydämeni jäätymästä isänmaan\nkuolin vuoteella. Oi minun lapseni! Tänä päivänä olen tehnyt tilin\nkaikista luonnon huvista ja (sangen raskaasti) ainoastaan sinä olit\nminulla jäljellä niistä.\n\nBertta (silmäten häntä pitkään). Onneton isä!\n\nVerrina (syleillen häntä kovasti). Bertta, minun ainoa lapseni! Bertta\nminun viimeinen toivoni! -- Genuan vapaus on mennyt -- Fiesko on\nmennyt -- (likistäen häntä kovemmin ja myristen hampaitten välistä).\nHekumaanko sinä --.\n\nBertta (riimaseikse hänen sylistänsä). Ah Herra! Te tiedätte!\n\nVerrina (seisoo vavisten). Mitä?\n\nBertta. Kunniani --\n\nVerrina (vimmastuneena). Mitä?\n\nBertta. Yöllä --\n\nVerrina (raivossa). Mitä?\n\nBertta. Väkivaltaa! (vaipuu sohvaan).\n\nVerrina (pitkän synkän äänettömyyden perästä, kolkolla äänellä). Vielä\nyksi henkäys, tyttäreni -- viimeinen! (Kalealla murtuneella äänellä)\nKuka?\n\nBertta. Voi minua! älkää noin kalman muotoisena vihassa! Herra auta!\nhän änkyttää ja vapisee.\n\nVerrina. Enhän minä tietänyt -- tyttäreni! kuka?\n\nBertta. Rauhoittukaa rakas, kallis isäni!\n\nVerrina. Kuka? (vaipumaisillaan hänen eteensä).\n\nBertta. Valhepukuinen.\n\nVerrina (peräytyä, rajusti mietittyänsä). Ei! ei niin! Se ei ole\njärjellinen ajatus, (nauraa kamalasti). Vanha houkko! ikäänkuin kaikki\nmyrkky (Bertalle, tointuneemmin) yhdestä kärmeestä lähtisi. Minun\nkokoiseniko vai vähempi?\n\nBertta. Isompi.\n\nVerrina (äkkiä). Mustat hiukset ja kiharat?\n\nBertta. Nokimustat ja kiharat.\n\nVerrina (ulonee hänestä hoiperrellen). Voi päätäni! päätäni! Äänensä?\n\nBertta. Karkea ja vahva.\n\nVerrina (kiivaasti). Minkä värinen? -- En, enempää en huoli kuulla! --\npäällysvaate -- minkä värinen?\n\nBertta. Kaiketi vihriäinen.\n\nVerrina (pitää molemmat kätensä silmäinsä edessä ja horjuu sohvaan).\nOle rauhassa tyttäreni. Minua vaan viimaa. (Kätensä vaipuvat. Kasvonsa\nkalman kalpeat).\n\nBertta (käsiä väännellen). Ah voi! tämä ei ole enää isäni.\n\nVerrina (äänettömyyden perästä, katkerasti nauraen). Niin oikein! niin\noikein! Pelko Verrina! -- että ilkiö iski lakien pyhyyteen -- oli\nsinulle liian laimea vaatimus -- Ilkiön piti iskemän vielä sinun veresi\npyhyyteen -- (Lentää ylös). Kutsu joutuen Nikoloa -- Lyijyä ja kruutia\n-- taikka odotas minä mietin toisin -- paremmin. -- Tuo miekkani tänne,\nrukoile! (Lyöden kätensä otsaansa). Vaan mitä aivonkaan?\n\nBertta. Isä, minä pelkään kovasti.\n\nVerrina. Tule istumaan viereeni. (Painavasti). Bertta -- kerro minulle\nBertta, mitä teki harmaapää Roomalainen, kun hänen tyttärensä myös --\nkuinka sanoisin -- myös oli niin? -- Kuule, Bertta, mitä Virginius\nsanoi riutuneelle tyttärellensä?\n\nBertta (kauhistuksella). En minä tiedä mitä hän sanoi?\n\nVerrina. Hupsu! -- Ei hän mitään sanonut. (Hypäten äkkiä ylös, tarttuu\nmiekkaan). Uhripuukkoon hän tarttui.\n\nBertta (sysää peljästyneenä hänen syliinsä). Voi, mitä aivotte tehdä?\n\nVerrina (viskaa miekan kamariin). En! vielä on oikeutta Genuassa!\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Sakko, Kalkagno_ ja _edelliset_.\n\nKalkagno. Verrina joutuun! Ole valmis! Tänään alkaa. Genuan tasavallan\nvaali viikko. Me hankimme aikaisin neuvoskuntaan valitsemaan\nuusia senaattoreja. Kaduilla vilisee väkeä. Koko aateli tulvaa\nraatihuoneeseen. Seuraathan meitä (pilkallisesti) näkemään vapautemme\nvoittoriemua.\n\nSakko. Salissa on miekka. Verrina katselee hurjasti. Berttan silmät\npunoittavat.\n\nKalkagno. Totta siunatkoon! nyt minäkin huomaan -- Sakko -- täällä on\nkäynyt onnettomasti.\n\nVerrina (tuo kaksi istuinta). Istukaa.\n\nSakko. Ystävämme, sinä säikäytät meitä.\n\nKalkagno. Noin en ole nähnyt sinua, ystäväni, milloinkaan. Jos ei\nBertta olisi itkenyt, kysyisin: sortuuko Genua?\n\nVerrina (hirmuisena). Sortuuko! Istukaa.\n\nKalkagno (säikähtyneenä, istuvat molemmin). Mies, puhu meille!\n\nVerrina. Kuulkaa!\n\nKalkagno. Sakko, mitä aavistan!\n\nVerrina. Genualaiset -- te molemmin tiedätte minun nimeni vanhaksi.\nTeidän esi-isänne ovat minun esi-isäini lievettä kantaneet. Isäni\ntaistelivat valtion tappeluissa. Äitini olivat Genuan naisten esikuvia.\nKunnia oli ainoa tavaramme ja se kulki perintönä isältä pojalle -- vai\nkuka tietää toisin olleen?\n\nSakko. Ei kukaan.\n\nKalkagno. Totisesti, ei kukaan.\n\nVerrina. Minä olen sukuni viimeinen. Vaimoni lepää haudassa. Tämä tytär\non ainoa liittomme pantti. Genualaiset te tiedätte kuinka minä häntä\nkasvatin. Nouseeko kukaan minua syyttämään huolettomuudesta Berttaani\nkohtaan?\n\nKalkagno. Sinun tyttäresi on esikuva maassa.\n\nVerrina. Ystäväni! minä olen vanha mies, jos kadotan tämän, ei minulla\nole toiseen toivoa. Minun muistoni sammuu. (Hirmuisella tavalla\nkääntyen). Minä olen hänen kadottanut. Häväisty on minun sukuni.\n\nMolemmat (liikutettuina). Herra varjelkoon siitä! (Bertta vaikeroi\nsohvassa).\n\nVerrina. Älä epäile tyttäreni! nämä ovat urhoollisia kunnon miehiä.\nJos nämä sinua itkevät, jossakin verta vuotaa. -- Miehet, älkää niin\nhämmästyneiltä näyttäkö! (Pitkään ja painolla). Joka Genuan kytkee,\nvoipahan se neidon voittaa.\n\nMolemmat (hyppäävät ylös ja heittävät sivulle istuimensa). Gianettino\nDoria!\n\nBertta (kirkaisee). Langetkaa muurit minun päälleni! Minun Scipioni!\n\n\nKAHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Edelliset_ ja _Bourgognino_.\n\nBourgognino (innoissansa). Hyppää ylös, neito! Riemusanoma! -- Jalo\nVerrina! nyt lasken korkeimman onneni teidän kielellenne. Jo kauvan\nolen tytärtänne rakastanut enkä uskaltanut pyytää hänen kättänsä, koska\nkoko omaisuuteni ui epävakaisilla laudoilla Koromondelista. Nyt juuri\nkiitää Fortuna-laivani ehjänä satamaan ja tuo, niinkuin he sanovat,\näärettömiä aarteita. Olempa rikas mies. Antakaa minulle Bertta, minä\nte'en hänen onnelliseksi. (Bertta peittää kasvonsa. Pitkä äänettömyys).\n\nVerrina (arvelevasti Bourgognille). Nuorukainen, haluatko heittää\nsydämmesi allikkoon?\n\nBourgognino (tarttuu miekkaansa, vaan peräyttää äkkiä kätensä). Niinkö\nsanoo isä?\n\nVerrina. Niin sanoo jokainen Italian roisto. -- Pidätkö hyvänäsi toisen\nvierastimisen jätteet?\n\nBourgognino. Älkää minua houruksi tehkö, harmaapää?\n\nKalkagno. Bourgognino, totta puhuu harmaapää.\n\nBourgognino (hypäten ylös syöksee Berttaa päin). Tottako hän puhuu?\nMinunko olisi naikkonen veijannut.\n\nKalkagno. Bourgognino, älä sinnepäin! Tyttö on puhdas kuin enkeli.\n\nBourgognino (seisahtuu hämmästyneenä). Iankaikkisen toivoni kautta!\npuhdas eikä puhdas! En sitä käsitä. -- Te katselette toisianne ja\nolette mykkinä. Jokin luonnoton ilkityö vapisee teidän taintuvilla\nkielillänne. Rukoilen teitä, älkää järkeäni himmentäkö! Puhdas hän\nolisi! kuka sanoi puhdas?\n\nVerrina. Minun lapseni on syytön.\n\nBourgognino. Siis väkivaltaa! (Tempaa miekan lattialta). Genualaiset,\nmaailman syntien kautta! Mistä? mistä löydän ryövärin?\n\nVerrina. Juuri sieltä, mistä Genuan varkaan. -- (Bourgognino jähmistyy.\nVerrina käy ajatuksissansa edes takaisin sitten seisahtuu hän). Jos\noikein ymmärrän, niin minun Berttani kautta Genua pelastetaan! (Käy\nBertan luo ja levittää vitkallensa suruhunnun käsivarreltansa, sitten\njuhlallisesti). Siksi kun Dorian sydänveri on sinun kunniastasi pesnyt\ntämän häpeäpilkun, ei pidä yhtään päivänsädettä näille poskille\nlankeaman. Siksi (heittää hunnun hänen päänsä päälle) ole sokea!\n(Äänettömyys. Toiset katselevat häntä vaieten ja hämmästyneinä. Verrina\nlaskee kätensä Bertan pään päälle, juhlallisemmin). Kirottu olkoon\nhengittämäsi ilma! sinua virkistävä uni! Kaikki ihmiselimen kohtelu,\njoka sinua kurjuudessasi lohduttaa! Mene huoneeni alimmaiseen loukkoon.\nValita, ulvo, kuluta aikasi murheessa. (Pysähtyy kauhistuksesta).\nElämäsi olkoon kuoleman madon tempovaa kiemuroimista -- kova, runteleva\ntaistelu elon ja kuolon välillä. -- Tämä kirous painakoon sinua siihen\nasti kuin Gianettinon henki viimeisen kerran korisee. Jos ei, niin\nse sinua seuraa niinkauvan kuin löydetään iankaikkisuuden ympyrän\nmolempien päitten yhtymys. (Kolkko äänettömyys. Kaikkien kasvoilla\nkauhistus. Verrina katsoo jäykästi ja terävästi jokaista).\n\nBourgognino. Julma isä! mitä teitte? Näin hirmuisen kamalan kirouksen\nsyyttömälle tyttöraukallenne!\n\nVerrina. Tosin se kaiketi on hirveätä, sinä hellä sulhanen?\n(Erin painavasti). Kuka teistä nyt nousee vielä kylmäkiskoisesti\nviivytyksestä jaarittelemaan? Genuan kohtalo riippuu minun Bertastani.\nIsän sydämmeni vastaa minun kansalaisvelvollisuudestani. Kuka\nmeistä nyt on pelkuri viivyttämään Genuan vapauttamista, koska hän\ntietää tämän syyttömän karitsan sanomattomalla tuskalla maksavan\nhänen pelkonsa! -- Minä en armahda lastani ennenkuin Doria maassa\nkieriää, vaikka keksisin kidutuksia kuin pyöveli, vaikka ihmissyöjäin\npiinapenkillä teurastaisin tämän viattoman karitsan. -- Te vapisette\n-- vaaleina kuin haamut te kurkistelette minua -- Vielä kerran,\nScipio! minä säilytän hänen sinun tiranninmurhasi panttivankina. Tähän\nkalliiseen nauhaan minä sidon sinun, minun ja teidän velvollisuutenne.\nGenuan hirmuvaltijaan pitää kaatuman taikka tyttö epätoivossa kuoleman.\nMinä en peräytä.\n\nBourgognino (lankee Bertan jalkoihin). Ja kaatuman hänen pitää --\nkaatuman Genuan tähden kuin uhri-eläimen. Niin totta kuin tämän miekan\npyöritän Dorian sydämmessä, niin totta tahdon ylkänä sinun huuliasi\nsuudella. (Nousee).\n\nVerrina. Ensi pari, jonka koston henget vihkivät. Antakaa kätenne\ntoisillenne! Jos Dorian sydämmessä miekkasi pyörität, ota hän, hän on\nsinun!\n\nKalkagno. Tässä vielä yksi Genualainen lankeaa polvillensa ja asettaa\npelottavan teräksensä viattomuuden jalkoihin. Löytäköön Kalkagno niin\ntotta onnen tien, kuin tämä hänen miekkansa löytää Dorian elämän polun.\n(Nousee).\n\nSakko. Viimeksi vaikka yhtä päättävänä laskee polvillensa Rafaeli\nSakko. Jos tämä välkkyvä rautani ei aukaise Bertan vankiutta, älköön\nminun elämäni viimeistä rukousta kuultako! (Nousee).\n\nVerrina (ilahtuneena). Genua kiittää minussa teitä, ystäväni! Mene\ntyttäreni! Iloitse olemastasi isänmaan suuri uhri!\n\nBourgognino (halaa menevää Berttaa). Mene! Luota Jumalaan ja\nBourgogninoon. Yhtenä ja samana päivänä on Bertta ja Genua vapaa.\n(Bertta pois).\n\n\nKOLMASTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Edelliset_ paitsi _Bertta_.\n\nKalkagno. Sana vielä, Genualaiset, ennenkuin menemme pitemmälle.\n\nVerrina. Sen arvaan.\n\nKalkagno. Riittääkö neljä isänmaanystävää kukistamaan tiranniuden\nvahvan kyykäärmeen? Eikö täydy yllyttäämme kansaa ja vetää aatelin\npuolellemme?\n\nVerrina. Ymmärrän! Kuulkaa siis, minulla on kauvan ollut palkalla\nmaalaaja, joka tuhlaa kaiken taitonsa Appius Klaudiuksen kukistamisen\nmaalaamiseen. Fiesko ihailee taidetta, innostuu ylevistä nävyistä.\nViedään se maalaus hänen palatsiinsa ja ollaan läsnä hänen sitä\nkatsellessansa. Kenties se näky hänen taas herättää haltioihinsa --\nKenties --\n\nBourgognino. Mitä hänestä! Lisää vaaraa älä apua, sanoo sankari. Minä\nolen jo kauvan tuntenut rinnassani jotain, joka ei mihinkään tahtonut\ntyytyä. -- Mitä se oli, nyt yhtäkkiä tiedän -- (Sankarillisesti\nhypäten). Minun on tyranni.\n\n(Esirippu).\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n    Etuhuone Fieskon palatsissa.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    _Leonoora_ ja _Arabella_.\n\nArabella. Ei, sanon minä, Te näitte väärin. Luulevaisuus hairautti\nsilmänne.\n\nLeonoora. Se oli Julia ilmi elävänä. Älä uskottele minua. Minun kuvani\nriippui sinisessä nauhassa, tämä oli ihan tulipunainen. Minun onneni on\nratkaistu.\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    _Edelliset_ ja _Julia_.\n\nJulia (astuu teeskennellen huoneeseen). Kreivi tarjosi minulle\npalatsinsa katsellakseni juhlakulkua raatihuoneeseen. Aikani käy ehkä\npitkäksi. Huvittakaa minua, rouva, siksi kun shuklaata tulee. (Bella\nmenee vaan tulee heti takaisin).\n\nLeonoora. Jos käskette, niin kutsun tänne seuraa.\n\nJulia. Mokomaakin! Ikäänkuin minun sitä täällä tarvitsisi hakea?\nHauskuttakaa te, rouva minua. (Istuu ja nousee, liehakoiden). Jos sen\nvoitte, rouva, sillä minulla on hyvin vähän joutoaikaa.\n\nArabella (häijysti). Sitä enemmän tällä kalliilla silkki puvulla.\nAjatelkaa, kuinka kauheata! ryöstää nuorten teikarien kaukosilmältä\ntämän kauniin palkan. Ai! sitä helmien salamoivaa välkettä, joka vallan\nhuikaisee silmiä. -- Herran tähden, te olette varmaan tyhjentänyt koko\nmeren.\n\nJulia (kuvastimen edessä). Tämä on kai teille harvinaista, neitsyt?\nVaan kuulkaa, neitsyt, oletteko kielennekin palkannut herrasväellenne?\nKaunista tosiaankin, rouva, osottaa palvelijain kautta kohteliaisuutta\nvieraillenne.\n\nLeonoora. Onnettomuuteni on, rouva, että minun mielentilani vailentaa\nminulta huvin teidän läsnäolostanne.\n\nJulia. Rumaa se on, että totuttelette kömpelöksi ja tylsäksi. Reipas,\nvilkas ja sukkela pitää oleman! Ette myös tuolla keinoin miestänne\npitele.\n\nLeonoora. Kreivitär, minä tiedän siihen ainoasti yhden keinon. Antakaa\nte omanne aina olla myötä-tuntoisena välittäjänä.\n\nJulia (olevinansa huomaamatta). Ja teidän ulkomuotonne, rouva! Hyi!\nUlkomuodostannekin pitäkää enemmän huolta. Turvatkaa taiteen neuvoihin\nsiinä, missä luonto on ollut teille äitipuoli. Maalia poskillenne,\njoissa nyt rumanhaituinen kiilto kytee. Raukkaa! Semmoisenaan ei tuo\nmuotonne löydä ostajaa milloinkaan.\n\nLeonoora (iloisesti Bellalle). Toivota onnea minulle, tyttö!\nMahdotonta, että olisin Fieskoni kadottanut, taikka en ole hänessä\nmitään kadottanut. (Tuodaan shuklaata, Bella kaataa kuppeihin).\n\nJulia. Kadottamisestako jupisette? Mutta Herra nähköön! kuinka,\nsurkeasti kyllä, teidän päähänne pisti ottaa Fiesko? Lapsi parka, miksi\nniin korkealle, että välttämättä joudutte katseltavaksi, välttämättä\nvertailtavaksi? -- Tosiaankin se mahtoi olla veitikka tai tolvana, joka\nteidän paritti Fieskolle. (Surkuttelevaisesti tarttuen hänen käteensä).\nLintuseni, ylhäisparren seuroissa suvaittu mies ei olisi milloinkaan\nryhtynyt teidän kanssanne naimiskauppaan. (Ottaa kupin).\n\nLeonoora (nauraa Arabellalle). Taikka ei hän tahtoisi itseänsä näissä\nylhäisparren seuroissa suvaittavan.\n\nJulia. Kreivi on ryhdikäs, tottunut, hieno. Kreivin onnistui päästä\nkorkeitten tuttavuuteen. Kreivi on vilkas, tulinen. Nyt lähtee\nhän lämpöisenä hienoimmasta seurasta, tulee kotia. Puolisonsa\ntervehtää häntä arkipäiväisellä helleydellänsä, sammuttaa hänen\nhehkunsa vetisellä, valjulla suutelolla, antaa hänelle hyväilyjänsä\nsäästelijäästi kuin ruokavieraalle. Kurja aviomies! Tuolla hymyilee\nhänelle loistava ihanne -- täällä inhottaa häntä tuskallinen\nherkkätuntoisuus. Eikö hän, Herra nähköön, kadota järkeänsä, tai\nmihinkä hän menee?\n\nLeonoora (tuo hänelle kupin). Teille, rouva, kun hän sen on kadottanut.\n\nJulia. Hyvä. Se piikki pistäköön omaan sydämmeesi. Vapise pilkasta,\nmutta ennenkuin vapiset, _punastu_.\n\nLeonoora. Tunnetteko tekin, rouva, sen sanan? Vaan miksi ette?\nKuuluuhan se koristustemppuihin.\n\nJulia. Kas vaan! Tuittupäätä pitää suututtaman, jos mielii sen\nomantekoista sukkeluutta kuulla. Sillä hyvä. Se oli leikkiä, rouva.\nAntakaa kätenne sovinnoksi!\n\nLeonoora (antaa kätensä ja silmäilee häntä arvelevasti). Imperiali! --\nminun _vihaltani_ saatte olla rauhassa.\n\nJulia. Kuinka jalomielistä! Vaan, kreivitär, enkö minäkin voisi olla\nniin. (Vitkalleen ja viekkaasti). Kun minä kannan jonkun varjoa,\ntottahan sen alkukuva on minulle kallis? Vai mitä?\n\nLeonoora (punastuu ja hämmästyy). Mitä sanotte? Sen päätöksen luulen\nliian hätäiseksi.\n\nJulia. Niin minäkin ajattelen. Sydän ei pyydä milloinkaan aistimien\napua. Todellinen tunne ei koskaan turvaa koristuksiin.\n\nLeonoora. Taivaan nimessä! Kuinka te siihen totuuteen tulitte?\n\nJulia. Sääliväisyyttä vaan. -- Sillä nähkää kuinka se on toisapäinkin\ntotta -- ja teillä on vielä Fieskonne. (Antaa Leonooralle hänen kuvansa\nja purskahtaa ilkeästi nauramaan).\n\nLeonoora (nousevalla mielikarvaudella). Minun kuvani! teillä!\n(Tuskallisena heittääntyy istuimelle). Voi jumalatonta miestä!\n\nJulia (riemastuen). Olenko maksanut? olenko? No, rouva, eikö enää\npiikkiä valmiina? (Huutaa lujaa näyttämölle). Vaununi esille! Toimeni\non loppunut. (Silittäen Leonooran leukaa). Lohduttakaa mieltänne, hyvä\nlapsi. Kuvan antoi hän minulle hourupäisyydessä. (Menee).\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    _Kalkagno_ tulee.\n\nKalkagno. Imperiali meni niin tulisena täältä ja te, rouva, olette\nliikutettu.\n\nLeonoora (kovassa tuskassa). Ei! Semmoista ei ole ikänä kuultu!\n\nKalkagno. Maailman päivät! Ettehän vaan itke?\n\nLeonoora. Tunnottoman ystävä -- Pois silmistäni!\n\nKalkagno. Kenen tunnottoman? Te peljästytätte minun.\n\nLeonoora. Minun mieheni -- Ettekös ole Fieskon ystäviä?\n\nKalkagno. Mitä täytyy kuullani!\n\nLeonoora. Oh, ainoasti konnantyön, joka teille miehille on tavallista.\n\nKalkagno (tarttuen innolla hänen käteensä). Armollinen rouva, minulla\non sydäntä itkevän avuille.\n\nLeonoora (vakaisesti). Te olette mies -- siitä ei ole minulle.\n\nKalkagno. Kokonansa teille -- ihastunut teihin -- jos tietäisitte\nkuinka paljon -- kuinka äärettömän paljon --\n\nLeonoora. Mies, sinä valehtelet -- sinä vakuutat, ennenkuin teet.\n\nKalkagno. Minä vannon teille --\n\nLeonoora. Väärän valan. Lakkaa! Te väsytätte Jumalan kynän, joka ne\nmuistiin kirjoittaa. Miehet, miehet! jos teidän valanne muuttuisivat\nyhtä moneksi pahanhengeksi, ne ryntäisivät taivaaseen ja veisivät\nenkelit vangiksi.\n\nKalkagno. Te haaveksitte, kreivitär. Mielikarvaudessanne ajattelette\nväärin. Pitääkö koko sukupuolen yhden rikoksesta vastaaman?\n\nLeonoora (katsoo häneen pitkään). Ihminen! minä ihailin yhdessä koko\nsukupuolta, enkö sitä myös yhdessä halveksisi?\n\nKalkagno. Koettakaa kreivitär -- Ensi kerran annoitte sydämmenne\nhukkaan -- Minä tietäisin paikan, jossa se olisi tallella.\n\nLeonoora. Te valehtelisitte luojan luotujensa joukosta -- Min' en tahdo\nkuulla sinulta mitään.\n\nKalkagno. Tämän tuomionne te vielä tänä päivänä minun sylissäni\nperäyttäisitte.\n\nLeonoora (tarkkuudella). Puhu selville kaikki! _Sinunko?_\n\nKalkagno. Minun sylissäni, joka aukenee hyljättyä ottamaan ja hukattua\nlempeä palkitsemaan.\n\nLeonoora (katsoo häneen terävästi). Lempeäkö?\n\nKalkagno (langeten hänen eteensä innoissansa). Niin! nyt se on\nlausuttu. Lempeä! Elo ja kuolo on kielenne vallassa. Jos minun kiihkoni\non syntiä, niin hyvän ja pahan rajat juoskoot toisiinsa kiinni, taivas\nja manala sulakoot yhdessä kadotuksessa.\n\nLeonoora (suuttuneena ja ylevänä väistyen hänestä). Sinneköpäin sinun\nosanottosi tavoitti, imartelija? Yhdellä polvien notkistuksella\nilmaiset ystävyytesi ja lempesi? Iäksi pois silmistäni! Inhoittava\nsuku! Tähän asti luulin sinun vaan naisia pettävän, en tietänyt sinun\nolevan myös itsesi pettäjän.\n\nKalkagno (nousee hämmästyneenä). Armollinen rouva --\n\nLeonoora. Ei kyllin, että hän mursi tuttavuuden pyhän sinetin, vielä\nsiveydenkin puhtaaseen kuvastimeen tämä teeskentelijä puhaltaa\nturmelusta ja tahtoo opettaa minun viattomuuttani valapattoisuuteen.\n\nKalkagno (vilkkaasti). Valapattoisuus ei teitä langettaisi, armollinen\nrouva.\n\nLeonoora. Minä ymmärrän, ja harmini kai pitäisi sinun hyväksesi\nlahjoman tunteeni? Sitä et tietänyt (erin ylevästi) että jo yksin se\nkorkea onnettomuus sortua Fieskon tähden aateloitsee naisen sydämmen.\nMene! Fieskon häpeä ei ketään Kalkagnoa minun silmissäni ylennä, --\nvaan ihmisyyttä alentaa. (Poistuu nopeasti).\n\nKalkagno (katselee hurmautuneena hänen peräänsä, sitten pois lyöden\notsaansa). Minua hullua!\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    _Mauri_ ja _Fiesko_.\n\nFiesko. Kuka tästä meni?\n\nMauri. Markiisi Kalkagno.\n\nFiesko. Sohvalle jäi tämä nenäliina. Minun rouvani oli täällä.\n\nMauri. Tuli juuri vastaani kovin tulisena.\n\nFiesko. Tämä nenäliina on kostea. (Pistää sen poveensa). Kalkagno\ntäällä. Leonoora kovin tulisena? (Vähäisen mietittyänsä. Maurille).\nEhtoolla kysyn sinulta, mitä täällä on tapahtunut.\n\nMauri. Bella neito kuulee mielellänsä, että hän on keltatukkainen.\nSitten vastaan.\n\nFiesko. Ja nyt on kolmekymmentä tuntia kulunut. Oletko täyttänyt\nkäskyni?\n\nMauri. Niinkuin naulaan, herrani.\n\nFiesko (istuu). Sano siis, mitä piipatetaan Doriasta ja nykyisestä\nhallituksesta!\n\nMauri. Hyi! inhottavaa. Paljas Dorian nimi heitä varistaa kuin\nvilutauti, Gianettinoa vihataan kuin kuolemaa. Kaikki napisee.\nRanskalaiset, sanovat he, olivat Genuan rottia, Doria kissa on ne\nsyönyt ja herkuttelee nyt hiirillä.\n\nFiesko. Tuo voisi olla totta -- ja eivätkö tietäneet kissalle koiraa.\n\nMauri (ketterästi). Kaupungilla hoettiin paljokin eräästä -- eräästä --\nnoh! olenkohan vallan unohtanut nimenkin.\n\nFiesko (nousee). Pöllö! Sitä on yhtä helppo muistaa, kuin sitä on\nvaikea saada. Onko niitä Genuassa muuta kuin yksi.\n\nMauri. Yhtä vähän kuin on kahta Lavagnan kreiviä.\n\nFiesko (istuu). Sehän on jotain. Mitä sitten pakistaan minun hupaisesta\nelämästäni?\n\nMauri (mittaa häntä suurin silmin). Kuulkaa, Lavagnan kreivi!\nGenuan täytyy ajatella suurta teistä. Ei sitä kestetä, että aatelus\nensimäistä sukuperää, älykäs ja taitava -- innokas ja valtava --\nneljän rahamiljoonan herra -- suonissa ruhtinaallista verta -- aatelus\nsemmoinen kuin Fiesko, jolle ensi viittauksella kaikki sydämmet\nlentäisivät --.\n\nFiesko (kääntyy halveksien hänestä poispäin). Kuulla sitä roistolta --.\n\nMauri. Että Genuan suuri mies nukkuu Genuan suuressa lankeemuksessa.\nMonet teitä surkuttelevat, sangen monet pilkkaavat, useimmat kiroovat.\nKaikkien on sääli valtiota joka kadotti teidän. Yksi jesuitta luuli\nhaistavansa ketun koiran nahoissa.\n\nFiesko. Kyllä koira veljensä tuntee -- -- Mitäs jutellaan minun\nseikkailustani Imperialin kreivittären kanssa?\n\nMauri. Sen minä kauniisti jätän matkimatta.\n\nFiesko. Puhu suusi puhtaaksi! Mitä julkeempaa, sitä tervetulleempaa.\nMitä mutistaan?\n\nMauri. Ei mutista mitään. Kaikissa kahviloissa, piljaartipöydissä,\nravintoloissa, kävelypaikoilla -- torilla -- pörssissä huudetaan\nlujaa --.\n\nFiesko. Mitä? Minä käsken sinua!\n\nMauri (vetäytyy takaperin). Että te olette narri.\n\nFiesko. Hyvä. Tuossa on tsekini sanomastasi. Nyt on narrintakki\npäälläni ja siitä Genualaisten päät ovat pyörällä, pian saavat enemmän\nilveilyä. Millänsä olivat silkkikauppiaat minun lahjoistani?\n\nMauri (ilveillen). Narri, ne olivat kuin ne syntisraukat --\n\nFiesko. _Narriko?_ Oletko villissä, mies?\n\nMauri. Suokaa anteeksi! Minun teki mieleni enemmän kolikoita.\n\nFiesko (nauraa ja antaa hänelle yhden). No sitten, -- kuin ne\nsyntisraukat --\n\nMauri. Jotka ovat pää pölkyllä ja nyt kuulevat armon äänen. Teidän ne\novat henkeen ja vereen.\n\nFiesko. Hauskaa kuullani. Ne ne Genuan rahvaassa asian ratkaisevat.\n\nMauri. Mutta sitä melua, mikä siinä oli! Lempo vieköön! vähältä piti,\netten minäkin mieltynyt jalomielisyyteen. Ne kiikkuivat kaulassani\nkuin mielettömät, tytöt näyttivät pian silmittömästi ihastuneen isäni\nväriin, niin tulisesti hyökkäsivät he minun kuun-pimennykseeni. Kulta\non sentään kaikkivaltiasta ajattelin minä, Maurilaisenkin se saa\nvalkoiseksi.\n\nFiesko. Se ajatuksesi oli parempi kuin lanttumaa, josta se kasvoi.\nMinulle tuomasi sanat ovat hyviä, saanko odottaa niistä tekoja.\n\nMauri. Samoin kuin taivaan pauhinasta myrskyn syntyvän. Päät\nkumarretaan yhteen, liitytään joukkoihin, huudetaan hm! jos vieras käy\nohitse. Koko Genuassa on paahtava helle. Nurjuus häilyy kuin synkkä\nukkosen pilvi tasavallan taivaalla -- tuulta vaan, niin rakeet ja\nsalamat lankeevat.\n\nFiesko. Hiljaa! Kuule! mitä sekaista hyrinää se on?\n\nMauri (hyppää akkunaan). Se on raatihuoneesta tulevan ihmisjoukon melua.\n\nFiesko. Tänään on _prokuraattorin vaali_. Ajettakoon vaununi esille!\nEi suinkaan istunto vielä ole loppunut. Minä lähden sinne. Mahdotonta,\nettä se laillisesti olisi loppunut -- Miekka ja viitta tänne. Missä on\nritarin-merkkini?\n\nMauri. Herra, minä varastin sen ja vein pantiksi.\n\nFiesko. Kaunista kyllä.\n\nMauri. No, entäs lähteekö minun lahjani pian?\n\nFiesko. Siitäkö, että et vienyt viittaanikin?\n\nMauri. Siitä, että sain varkaan ilmi!\n\nFiesko. Meteli vierii tännepäin. Kuule! Ei se ole suosiomurinaa.\n(Äkkiä) Aukaise joutuun pihaportit! Minä aavistan. Doria on hurjapää.\nValtio horjuu neulan nirkossa. Lyön vetoa, että melske on noussut\nneuvoshuoneessa.\n\nMauri (akkunassa huutaa). Mitä tämä on? Balbikatua alaspäin vilisee\ntuhansia -- sotatapparat välkkyvät -- ja miekat -- hei ei! Senaattoria\nkiitää tännepäin.\n\nFiesko. Se on kapinaa! Juokse joukkoon! Mainitse minun nimeni! Varo,\nettä kääntyvät tänne! (Mauri rientää alas). Mitä muurahainen taidolla\nja vaivalla läjään haalii -- sen kokoo vilauksessa satunnainen ärjy.\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    _Fiesko, Senturione, Sibo_ ja _Asserato_ hyökkäävät rajusti huoneeseen.\n\nSibo. Antakaa anteeksi, kreivi, että suutuksissa tulemme tänne ilman\nilmoittamatta.\n\nSenturione. Minua on häväisty, kuolettavasti häväissyt on minua\nherttuan nepaa koko neuvoskunnan edessä.\n\nAsserato. Doria on tahrannut sen kultaisen kirjan, josta kukin Genuan\naatelus on lehti.\n\nSenturione. Sentähden olemme täällä. Koko aatelisto on minussa\nyllytetty. Koko aateliston pitää jakaman minun kostoni. Oman kunniani\nkostoksi minä tuskin vaatisin apua.\n\nSibo. Koko aatelisto on hänessä loukattu. Koko aateliston pitää\npuhkuman tulta ja leimua.\n\nAsserato. Kansakunnan oikeudet särjetty. Tasavallan vapaus on saanut\nkuoleman vamman.\n\nFiesko. Te jännitätte koko minun mieleni!\n\nSibo. Hän oli vaaliherrojen joukossa yhdeksäskolmatta, oli\nprokuraattorin vaalissa vetänyt kultaisen kuulan. Kahdeksankolmatta\nääntä oli koossa; neljätoista minulle, yhtä monta Lomellinolle! Dorian\nja hänen oli vielä poissa.\n\nSenturione (vilkkaasti tarttuen puheeseen). Oli vielä poissa. Minä\näänestin Siboa. Doria -- tuntekaa minun kunniani haava -- Doria --\n\nAsserato (keskeyttäen taas hänen puheensa). Sellaista ei ole kuultu\neikä nähty niinkauvan kuin valtameri on Genuan ympärillä aaltoillut.\n\nSenturione (jatkaa kiivaammin). Doria veti miekan, jonka hän oli\npiilottanut tulipunaisen takkinsa alle, pisti minun huutoni siihen ja\nhuusi kaikkien kuullen.\n\nSibo. \"Senaattorit! tämä ei kelpaa! tämä on rikki! Lomellino on\nprokuraattori\".\n\nSenturione. \"Lomellino on prokuraattori\" ja heitti miekkansa pöydälle.\n\nAsserato. \"Ja huusi tämä ei kelpaa\" ja heitti miekkansa pöydälle.\n\nFiesko (vähäsen vaiti oltua). Mitä päätätte tehdä?\n\nSenturione. Tasavallan sydämmeen on pistetty. Mitäkö päätämme tehdä?\n\nFiesko. Senturione, kahilat taittukoot tuulessa. Tammet tahtovat\nmyrskyä. Minä kysyn, mitä te päätätte?\n\nSibo. Minä ajattelin kysyttävän mitä Genua päättää.\n\nFiesko. Genua! Genuako? Mitä siitä? se on lahonnut, repee kun siihen\nrupee. Vai luotatteko ylimyksiin? Ehkä sentähden, että he vääntelevät\nsuutansa, nostelevat olkapäitänsä, kun valtioasioista puhe tulee? Mitä\nniistä? Heidän sankaritulensa palaa Levantin tavarakääröissä, heidän\nhenkensä häilyy tuskallisesti heidän itä-intialaisten laivojensa\nympärillä.\n\nSenturione. Oppikaa paremmin arvostelemaan ylimyksiämme. Dorian pöyhkeä\ntyö oli tuskin tehty, niin muutama sata heistä syöksi revittyine\nvaatteinensa torille. Neuvoskunta hajosi.\n\nFiesko (pilkallisesti). Niinkuin kanat kun haukka iskee joukkoon.\n\nSenturione (rajusti). Ei! vaan niinkuin ruutitynnyri kun sinne valkea\nputoo.\n\nSibo. Kansa raivoo myös -- tiedättehän mitä haavoitettu karhu tekee!\n\nFiesko (nauraa). Sokeana, taidotonna se röhkäle ensin mellastaa\nkömpelöillä raajoillansa, uhkaa niellä avoimeen kitaansa ylhäisen ja\nalhaisen, läheltä ja kaukaa ja viimein kompastuu risuihin. Genualaiset!\nturhaan! Merenvaltijan aika on loppunut. Genua on kaatunut nimensä\nalle. Genuan on käynyt niinkuin voittamattoman Rooman, joka pallona\nlensi hentokaisen pojan Oktavianuksen kouriin. Genua ei voi olla\nenää vapaana. Genua kaipaa yksivaltijaan lämmintä. Genua tarvitsee\nitsevaltijaan, siis suosikaa huimapäätä Gianettinoa.\n\nSenturione (julmistuen). Silloin kun vihaiset elementit toisillensa\nleppyvät ja pohja saa etelän kiinni -- Tulkaa kumppanit!\n\nFiesko. Viipykää! viipykää! Mitä mietitte, Sibo?\n\nSibo. En mitään, tai joutavaa asiaa, jonka nimeksi tulee Maanjäristys.\n\nFiesko (vie heidät kuvapatsaan luo). Katselkaapa tätä veistokuvaa.\n\nSenturione. Se on florensilainen Venus. Mitäs se nyt meihin koskee?\n\nFiesko. Tottahan se miellyttää teitä.\n\nSibo. Totta, olisimmehan huonoja Italialaisia. Kuinka te sitä kysytte?\n\nFiesko. No, kulkekaa maailmat halki ja etsikää tämän naiskaavan\nkaikkien eläväin yhtäläisten joukosta parhaiten onnistunut, jossa on\ntämän ajatellun Venuksen kaikki viehättäväisyydet.\n\nSibo. Ja vaivasta saamme sitten?\n\nFiesko. Sitten saatte vakuuden, että mielikuvitus on turhaa\nkerskailemista.\n\nSenturione (äkäisenä). Ja mitä voittaneet?\n\nFiesko. Olette voittaneet vanhan riidan luonnon ja taiteilijain välillä.\n\nZenturione (tulisena). Ja sitten?\n\nFiesko. Sitten! sitten! (alkaa nauramaan). Sitten olette unhottaneet\nhuomata Genuan vapauden häviön. (Senturione, Sibo ja Asserato menevät).\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    _Fiesko_.\n\nFiesko (-- Hälinä palatsin ympärillä paisuu). Onnellista! onnellista!\nTasavallan oljissa on valkea. Talot ja linnat ovat jo liekissä.\nEnemmän, enemmän vaan! Yltäinen olkoon tulipalo! tuhon riemuisa tuuli\nvinkukoon hävitykseen.\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    _Mauri_ kiiruissaan ja _Fiesko_.\n\nMauri. Joukko toisensa perässä.\n\nFiesko. Avaa portit! Anna rajuta sisälle kellä jalkoja on.\n\nMauri. Tasavaltalaisia! tasavaltalaisia! vetävät ikeessä vapauttansa ja\nläähättävät kuin vetojuhdat ylimysvaltaisen loistonsa alla.\n\nFiesko. Ne houkkiot luulevat, että Lavagnan Fiesko _jatkaisi_ mitä\nLavagnan Fiesko _ei alkanut. Kapina_ tulee kuin kutsuttu, mutta\nsalaliitto on minun. Ne hyökkäävät rappuja ylös.\n\nMauri (huutaa ulos). Hei! hei! Älkää hyvät ihmiset seiniä viekö\nmennessänne. (Kansaa hyökkää sisälle. Ovet särkyvät).\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    _Fiesko_ ja _kaksitoista käsityöläistä_.\n\nKaikki. Kostoa Dorialle! Kostoa Gianettinolle!\n\nFiesko. Hiljaa, maanmieheni. Että tulette kaikin minua tervehtimään,\nosoittaa hyvää sydäntänne. Mutta minun korvani ovat tottuneet\nhienompaan.\n\nKaikki (rajummin). Alas Doriat! alas setä ja nepaa.\n\nFiesko (lukee heidät nauraen). Kaksitoista on koko uljas sotavoima.\n\nMuutamat. Doriat pois! Valtion täytyy saada toisen muodon.\n\nEnsimmäinen. Tuupata meidän rauhantuomarit portailta alas -- portailta\nrauhantuomarit.\n\nToinen. Aatelkaa, Lavagna, portailta alas, kun ne häntä vaalissa\nvastustivat.\n\nKaikki. Ei kärsitä! Ei tarvitse kärsiä!\n\nKolmas. Tuoda miekka raatihuoneeseen!\n\nEnsimmäinen. Miekka! Sodan merkki rauhan huoneessa.\n\nToinen. Tulla punaisessa puvussa senaattiin eikä mustassa niinkuin muut\nneuvosherrat!\n\nEnsimmäinen. Ajaa kahdeksalla oriilla läpi pääkaupunkimme.\n\nKaikki. Tyranni! maan ja hallituksen kavaltaja!\n\nToinen. Ostaa keisarilta henkivartijoiksi kaksisataa saksalaista!\n\nEnsimmäinen. Ulkomaalaisia isänmaan lapsia vastaan! Saksalaisia\nItalialaisten sijaan! Sotamiehiä lakien rinnalle!\n\nKaikki. Maan kavallusta! kapinaa! Genuan perikatoa!\n\nEnsimmäinen. Kuljettaa tasavallan vaakunaa vaunujensa nokalla! --\n\nToinen. Andreaan kuvapatsas keskellä neuvoskunnan pihaa!\n\nKaikki. Palasiksi Andreas! Tuhanneksi palaseksi kivinen ja elävä!\n\nFiesko. Genualaiset! minkätähden tätä kaikkea minulle sanotte?\n\nEnsimmäinen. Te ette saa sitä sallia! Teidän pitää se pitämän\naisoissansa!\n\nToinen. Te olette viisas mies, ettekä saa sitä sallia ja teidän pitää\nmeitä ymmärtämän.\n\nEnsimmäinen. Ja olette parempi aatelismies, ja teiltä pitää hänen se\nmuistaman, ettekä te saa sitä sallia.\n\nFiesko. Luottamuksenne miellyttää minua sangen. Voinko sen teoilla\nansaita?\n\nKaikki (rymyten). Lyökää! kukistakaa! pelastakaa!\n\nFiesko. Totta kai otatte vielä hyvän sanan?\n\nMuutamat. Puhukaa Lavagna!\n\nFiesko (istuu). Genualaiset! -- Eläinten valtakunnassa nousi kerran\nkansallinen levottomuus, puolueet taistelivat toisiansa vastaan ja\n_verikoira_ anasti hallitusistuimen. Tämä, joka oli tottunut ajamaan\nraavaita puukkopenkkiin, mellasti valtakunnassa, haukkui, puri ja\nkalvoi kansansa luut. Kansa napisi, rohkeimmat liittyivät yhteen ja\ntappoivat sen ruhtinaallisen hallin. Nyt pidettiin valtiopäivät tämän\ntärkeän kysymyksen ratkaisemiseksi: mikä hallitus olisi onnellisin?\nÄänet hajosivat kolmia. Genualaiset, mitä te olisitte äänestänet?\n\nEnsimmäinen. Kansanvaltaa! kaikin kansanvaltaa!\n\nFiesko. Kansa voitti. Hallitus tehtiin kansanvaltaiseksi. Kukin\nkansalainen äänesti. _Enemmistö_ piti puolensa. Kuluipa muutama viikko,\nniin ihminen julisti sodan äsken leivotulle vapavallalle. Valtakunta\nkokoontui. Hevonen, leijona, tiikeri, karhu, norsu ja sarvikuono\nkiljuivat lujasti: aseisiin! Nyt tuli muiden vuoro. Lammas, jänis,\nhirvi, aasi, koko hyönteiskunta, lintujen ja kalojen ihmispelkuri\njoukko -- astui kaikin väliin ja kitisi: rauhaa! Nähkääs, Genualaiset,\npelkuria oli enemmän kuin sotaisia, tyhmiä enemmän kuin viisaita\n-- Enemmistö piti puolensa. Eläinten valtakunta laski aseensa ja\nihminen pakotti sen verolliseksi. Tämä hallitusmuoto siis hyljättiin.\nGenualaiset, mihin nyt olisitte suostuneet?\n\nEnsimmäinen ja toinen. Valiokuntiin! kaiketi valiokuntiin.\n\nFiesko. Tämä hyväksyttiin! Valtiotoimet jaettiin useampiin kamareihin.\nSudet hoitivat raha-asioita, ketut olivat heillä kirjureina, kyyhkyset\nvalvoivat rikosasioita, _tiikerit_ sovinto-oikeuden jäseniä, pukit\nratkaisivat naimisriitoja. Sotamiehinä olivat _jänikset; leijona_ ja\n_norsu_ jäi kuormastoon, aasi oli valtakunnan lähettiläs ja myyrä\nvirastojen ylitarkastaja. -- Genualaiset, mitä luulette tästä viisaasta\njaosta. Ketä ei susi repinyt, sen kettu petti. Kuka tältä pääsi,\nsen aasin tyhmyys tallasi. Tiikerit tappoivat viattomia; varkaat\nja murhamiehet saivat kyyhkysiltä armon; ja lopuksi, kun viroista\nluovuttiin, havaitsi myyrä niitä moitteettomasti hoidetun. Eläimet\nkapinoitsivat. Valitaan _yksivaltijas!_ huusivat he yhteen suuhun,\njolla on kynnet ja aivot ja ainoastaan _yksi_ vatsa -- ja yhden\npäämiehen hyväksyivät he kaikin -- _yhden_, Genualaiset, mutta (astuen\nuljaasti heidän keskellensä) se yksi oli leijona.\n\nKaikki (lyövät käsiänsä ja heiluttavat hattujansa). Mainiota! mainiota!\nSiinä tekivät he viisaasti.\n\nEnsimmäinen. Ja Genua tehköön perässä, ja Genualla on miehensä.\n\nFiesko. Sitä en tahdo tietää. Menkää kotiinne, ajatelkaa leijonaa!\n(Porvarit menevät meluten). Käypä toivon mukaan. Kansa ja senaatti\nFieskon puolella -- Hassan! -- Hassan! -- Tätä tuulta minä käytän.\n-- Hassan! Hassan! Minun täytyy lujittaa tätä vihaa! elähyttää tätä\nsuosiota! -- Joudu Hassan! sinä manalan äpärä! Hassan! Hassan!\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    _Mauri_ tulee ja _Fiesko_.\n\nMauri (hurjasti). Anturoitani vieläkin polttaa. Mitä nyt taas?\n\nFiesko. Teet mitä käsken.\n\nMauri (viekkaasti). Minne juoksen ensiksi? Minne viimeksi?\n\nFiesko. Juoksusta pääset tällä kertaa. Sinua riepotetaan. Ole heti\nvalmis, minä kuulutan nyt sinun salamurhasi ja annan sinun sidottuna\nkidutettavaksi.\n\nMauri (astuu kuusi askelta takaperin). Herra! -- se on vastoin\nsuostumusta.\n\nFiesko. Ole aivan huoletta! Ei se ole muuta kuin ilveilyä. Tässä\nsilmänräpäyksessä riippuu kaikki siitä, että _Gianettinon hanke minun\nhenkeäni vastaan tulee julki_. Sinua kuulustellaan piinaten.\n\nMauri. Ja minä tunnustan vai kiellänkö?\n\nFiesko. Kiellät. Sinä kierretään piinapenkkiin. Kestät ensi kokeen. Sen\ntempun saat pitää hyvänäsi murha-aikeistasi. Toisessa tunnustat.\n\nMauri (pudistaa päätänsä arvelevasti). Saatana on veijari! Herrat\nsaattaisivat pitää minun ja minä ratastettasiin vallan pilan päin.\n\nFiesko. Sinä pääset ehjänä pois. Kreivillisellä kunniallani vastaan\nsiitä. Hyvityksekseni pyydän itse saada rangaista sinua, ja koko\ntasavallan silmäin edessä minä lasken sinun vapaaksi.\n\nMauri. Minä suostun. Höllittävätpä he vähän luuntaipumia. Se tekee\nmiehen liukkaammaksi.\n\nFiesko. Riipaise sitten äkkiä puukolla käsivarteeni, että veri\nsirkuilee. Minä olen ottavinani sinun paraillaan tyästäsi kiinni.\nKas niin! (hirveästi huutaen.) Murhaaja! murhaaja! murhaaja! Varokaa\ntiet! Sulkekaa portit! (raastaa Mauria kurkusta. Palvelijoita juoksee\nnäyttämön poikki.)\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    _Leonoora_ ja _Roosa_ syöksyvät säikähtyneenä sisälle.\n\nLeonoora. Murhaa! huudettiin, murhaa. Täältä tuli melu.\n\nRoosa. Varmaankin taas hurjaa melskettä, niinkuin joka päivä Genuassa.\n\nLeonoora. Murhaa! huusivat he ja kansan hälinästä kuului selvästi\nFieskon nimi. Kurjat petturit! silmiäni tahtovat he sääliä, mutta\nsydämmeni vainuaa heidän aikeensa. Mene oitis, riennä katsomaan, sano\nminulle minne ne häntä vievät.\n\nRoosa. Tointukaa rouva Bella on jo mennyt.\n\nLeonoora. Bella saa vielä hänen sammuvan silmäyksensä! Onnellinen\nBella! Voi minua! hänen murhaajaansa! Jos Fiesko olisi taitanut\nrakastaa minua, ei Fiesko milloinkaan olisi syössyt maailmalle, ei\nmilloinkaan kateuden puukkoihin! -- Bella tulee! Pois! älä puhu Bella!\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Edelliset_ ja _Bella_.\n\nBella. Kreivi elää ja on terve. Minä näin hänen ratsastavan kaupungin\nlävitse. En koskaan ole nähnyt armollista herraamme niin kauniina.\nRatsu hänen allansa oli uljas ja ylpeästi nostellen kavioitansa\nhajoitti se ruhtinaallisen ratsastajan ympärille tunkenutta\nväkijoukkoa. Ohiajaessaan huomasi hän minun, hymyili armollisesti,\nviittasi tännepäin ja heitti kolme suuteloa. (Viekkaasti). Armollinen\nrouva, mitä minä niillä tee'n?\n\nLeonoora (ihastuksissaan). Vallaton tyttö! Vie ne hänelle takaisin.\n\nRoosa. Nähkääs vaan! nyt taas olette ihan tulikuuma.\n\nLeonoora. Sydämmensä heittää hän tytöille ja minä tavoittelen häneltä\nsilmäystä? -- Oi vaimoja! vaimoja! (Menevät).\n\n\nKAHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Andreaan palatsissa.\n\n    _Gianettino_ ja _Lomellino_ tulevat kiireesti.\n\nGianettino. Kiljukoot he vapaudestansa kuin leijona penikkainsa\npuolesta. Minä pidän pääni.\n\nLomellino. Mutta, armollinen herra --\n\nGianettino. Hiiteen tuo muttasi, sinä kolmituntinen prokuraattori!\nMin' en anna rahtuakaan perää. Vaikka Genuan muurit ja tornin huiput\nvapisisivat ja pauhaava meri kieltävällä äänellä ulvoisi. Min' en\npelkää roskajoukkoa.\n\nLomellino. Rahvas on tosin palava halkopino, mutta aateli tuulee\nsiihen. Koko tasavalta on kuohussa. Kansa ja ylimykset.\n\nGianettino. Minäpä seison vuorella kuin Nero ja katselen riemuista\ntulipaloa. --\n\nLomellino. Siksi että koko kapinajoukko syöksee jonkun puoluekiihkoisen\nympärille, joka on kyllin kunnianhimoinen leikkaamaan eloa hävityksestä.\n\nGianettino. Joutavia! Minä tunnen ainoasti yhden, joka saattaisi olla\nvaarallinen, ja siitä on huolehdittu.\n\nLomellino. Hänen herttuaallinen korkeutensa. (Andreas tulee. Molemmat\nkumartavat syvään).\n\nAndreas. Herra Lomellino! Nuorempi nepaani haluaa lähteä ulkoilmaan.\n\nLomellino. Minä saan kunnian häntä saattaa. (Pois.)\n\n\nKOLMASTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Andreas_ ja _Gianettino_.\n\nAndreas. Kuule, nepaani! Minä olen huonosti tyytyväinen sinuun.\n\nGianettino. Suokaa minun puhutella teitä, herttuallinen Setäni.\n\nAndreas. Genuan ryysyisimmän kerjäläisen, jos hän sen ansaitsee,\nheittiön on milloinkaan, olkoon se vaikka nepaani. Armollisesti kyllä,\nettä annan sinun nähdä sedän, sinä ansaitsisit kuulla herttuata ja\nhänen neuvoskuntaansa.\n\nGianettino. Yhden sanan vaan, armollisin herra --\n\nAndreas. Kuule mitä olet tehnyt ja vastaa sitten -- Sinä olet\nhajoittanut rakennuksen, jota minä puolen vuosisataa huolellisesti\nsalvasin -- setäsi muistokammion -- hänen ainoan pyramiitinsa --\nGenualaisten rakkauden. Sen kevytmielisyyden antaa Andreas sinulle\nanteeksi.\n\nGianettino. Setäni ja herttuani --\n\nAndreas. Älä keskeytä minua! Sinä olet loukannut hallituksen kauniinta\ntaideteosta, jonka _minä itse_ toin taivaasta Genualaisille, joka on\nmaksanut minulle niin paljon öitä, niin paljon vaaroja ja verta. Koko\nGenuan nähden olet sinä tahrannut minun ruhtinaallisen kunniani, koska\net _minun_ laitokselleni kunnioitusta osoittanut. Kuka sitä pitää\npyhänä, kun _minun vereni_ sitä herjaa? -- Tämän _tyhmyyden_ antaa setä\nsinulle anteeksi.\n\nGianettino (ottaen itseensä). Armollisin herra, te olette kasvattanut\nminua Genuan herttuaksi.\n\nAndreas. Vaiti! -- Sinä olet maan kavaltaja ja hänen elämänsä sydämmen\nolet sinä haavoittanut. Huomaa, poika! Siinä on -- alammaisuus! -- Kun\npaimen ehtoolla lakkasi työstänsä, luulitko sinä lauman hyljätyksi?\nKun Andreaan hiukset ovat lumivalkeat, saatko sinä niinkuin katupoika\nsotkea lakia?\n\nGianettino (röyhkeästi). Hiljaa, herttua. _Minunkin_ suonissani kuohuu\nsen Andreaan verta, jonka edessä Ranskanmaa vapisi.\n\nAndreas. Vaiti! käsken minä. Minä olen tottunut, että meri kuuntelee,\nkun minä puhun. -- Sinä pilkkasit majesteetillista oikeutta sen omassa\ntemppelissä. Tiedätkö, kapinannostaja, kuinka se rangaistaan? Vastaa\nnyt!\n\nGianettino (katsoo äänetönnä maahan). Onneton Andreas! omassa\nrinnassasi elätit matoa, jonka piti syömän sinun ansiosi. -- Minä\nrakensin Genualaisille huoneen, jonka ei pitänyt katoavaisuutta\npelkäämän, mutta heitänkin itse sinne ensimmäisen kekäleen -- _tuon!_\nKiitä, sinä taitamaton, tätä harmaata päätä, joka perheensä sylistä\nhaluaa haudan lepoon -- kiitä minun jumalatonta rakkauttani, että minä\nhäväistylle valtakunnalle kapinoitsijan pään jätän -- mestauslavalta\nheittämättä. (Menee pikaisesti).\n\n\nNELJÄSTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Lomellino_ tulee hengästyneenä ja peljästyksissään. _Gianettino_\n    katsoo tulisena ja äänetönnä poismenevää herttuaa.\n\nLomellino. Mitä minä olen nähnyt! mitä kuullut! Nyt! nyt! paetkaa,\nprinssi! Nyt on kaikki hukassa.\n\nGianettino (salaten katkeraa vihaansa). Mitäs oli hukattavaa?\n\nLomellino. Genua oli, prinssi. Minä tulen torilta. -- Väkeä tunki\nMaurilaisen ympärille, joka köysissä laahattiin sinne. Lavagnan kreivi\nja neljättäsataa aatelista hänen kanssaan meni aina käräjähuoneeseen\nasti, missä rikoksellisia kuulustellaan. Maurilainen oli tavattu\nsalamurhan yrityksestä Fieskon henkeä vastaan.\n\nGianettino (lyö jalkaansa permantoon). Mitä? ovatko tänäpäivänä kaikki\nsaatanat valloillansa?\n\nLomellino. Ankarasti tutkittiin kuka hänen oli palkannut. Mauri ei\ntunnustanut. Hän vedettiin piinapenkkiin. Ei sittenkään. Vedettiin\ntoistee. Hän sanoi -- sanoi -- armollinen herra, mitä te silloin\najattelitte, kun uskoitte kunnianne tuommoiselle hylylle?\n\nGianettino (tiuskasee hänelle rajusti). Älä kysy minulta mitään!\n\nLomellino. Kuulkaa enemmän! Tuskin oli lausuttu sana Doria --\nmieluummin olisin oman nimeni saatanan muistikirjasta lukenut kuin\nteidän täällä kuullut -- kun Fiesko näytti itsensä kansalle. Te\ntunnette hänen, miehen, joka rukoillenkin käskee, se kansan sydänten\nheittelijä. Koko väkijoukko oli hengästyksissä hänen ympärillään,\nällistyneissä, peljättävissä parvissa; hän puhui vähän, mutta paljasti\nhaavoitetun käsivartensa, ja kansa kilpaili tippuvista veripisarista\nniinkuin pyhäinjäännöksistä. Maurilainen jätettiin hänen mielivaltaansa\nja Fiesko -- sydämmen pisto meille -- Fiesko päästi hänen vapaaksi. Nyt\nvimmastui kansan hiljaisuus meteliseksi raivoksi; joka henkäys survasi\nDorioita, Fiesko kannettiin tuhansien \"eläköön\" huutojen kaikuessa\nkotiinsa.\n\nGianettino (kamalasti nauraen). Kapina paisukoon korviini asti! --\nKeisari Kaarle! Tällä ainoalla sanalla minä heidät kukistan niin, ettei\nkellon ääntä kuulu koko Genuassa.\n\nLomellino. Böhmin maa on kaukana Italiasta -- jos Kaarle kiiruhtaa, voi\nhän aikaisin kyllä ehtiä teidän maahanpanijaisiinne.\n\nGianettino (vetää esille kirjeen jossa on suuri sinetti). Kaikeksi\nonneksi hän jo on täällä! Ihmetteletkö Lomellino? Luuletko minun\nhulluksi, että ärsyttäisin raivoisia tasavaltalaisia, ellei niitä jo\nolisi myyty ja petetty.\n\nLomellino (hämmästyen). Minä en tiedä mitä ajattelen.\n\nGianettino. Minä tuumin jotain, jota et sinä tiedä. Päätös on\ntehty. Huomisen takaa kaatuu kaksitoista senaattoria! Doria tulee\nyksinvaltijaaksi ja keisari Kaarle on suojeleva häntä -- sinä peljästyt.\n\nLomellino. Kaksitoista senaattoria! Minun sydämmeeni ei mahdu yksi\nverenrikos kahtatoista kertaa.\n\nGianettino. Pöhkö, kruunun vieressä ne kaadetaan. Minä keskustelin\nnäet Kaarlen ministerin kanssa, että Ranskalla on Genuassa vielä\nvanhoja puolueita, jotka voisivat toisen kerran juonitella Genuan\nRanskalaisille, ellei niitä juurinensa hävitetä. Tämä huoletti vanhaa\nKaarlea. Hän kirjoitti minun ehdotukseni alle -- ja sinä kirjoitat mitä\nminä sanelen.\n\nLomellino. En tiedä vielä.\n\nGianettino. Istu ja kirjoita!\n\nLomellino. Mutta mitä minä kirjoitan? (istuu).\n\nGianettino. Kahdentoista kandidaatin nimet -- Frans Senturione.\n\nLomellino (kirjoittaa). Äänestämisensä palkaksi käy hän ruumissaaton\netunenässä.\n\nGianettino. Kornelio Kalva.\n\nLomellino. Kalva.\n\nGianettino. Mikaeli Sibo.\n\nLomellino. Virvoitukseksi prokuraattorin virasta.\n\nGianettino. Tuomas Asserato kolmen veljensä kanssa.\n\nLomellino (taukoo).\n\nGianettino (painavasti). Kolmen veljensä kanssa.\n\nLomellino (kirjoittaa). Lisää!\n\nGianettino. Fiesko, Lavagnan kreivi.\n\nLomellino. Varokaa! varokaa! Vielä te päänne lyötte tähän mustaan\nkiveen.\n\nGianettino. Scipio Bourgognino.\n\nLomellino. Saa muualla pitää häitänsä.\n\nGianettino. Missä minä olen telturina. Rafaeli Sakko.\n\nLomellino. Sille minun pitäisi hankkiman anteeksiantamuksen, että hän\nmaksaisi minun viisituhattani. (Kirjoittaa) Kuolema kuittaa.\n\nGianettino. Vinsentio Kalkagno.\n\nLomellino. Kalkagno -- Kahdennentoista kirjoitan oman vaarani uhalla\ntaikka on verivihollisemme unhotettu.\n\nGianettino. Lopussa kiitos seisoo. Jooseppi Verrina.\n\nLomellino. Siinä tuli madon pää. (Nousee ylös. Sirottaa santaa\nkirjoitukselleen, silmäilee sen läpi ja kurottaa Gianettinolle).\nKuolema pitää huomisen takaa komean juhlan ja on kutsunut kaksitoista\nGenuan ylimystä.\n\nGianettino (käy pöydän ääreen, kirjoittaa alle). Se on tehty. Kahden\npäivän kuluessa on doogin vaali. Kun neuvoskunta on koossa, annetaan\nnenäliinalla merkki ja kaksitoista kaatuu yhdellä pamauksella,\nja samalla minun kaksisataa Saksalaistani miesvoimalla valtaa\nneuvoshuoneen. Sitten kun se on tapahtunut, astuu Gianettino Doria\nsaliin, ja hän tunnustetaan herttuaksi. (Soittaa).\n\nLomellino. Entä Andreas?\n\nGianettino (halveksivasti). On vanha mies. (Palvelija tulee). Jos\nHerttua kysyy, niin minä olen messussa. (Palvelija menee). Minun\npahahenkeni voi ainoasti pyhyyden peitossa olla tuntematon.\n\nLomellino. Entä tuo kirjoitus? minne se joutuu, prinssi.\n\nGianettino. Sen otat sinä ja annat kiertää meikäläisten kesken. Tämän\nkirjeen täytyy saada ylimääräisellä postilla Levantoon. Se ilmoittaa\nSpinolalle kaikki ja käskee hänen saapumaan pääkaupunkiin huomenaamulla\nkello kahdeksan. (Aikoo mennä).\n\nLomellino. Yksi naula on kannaton, prinssi! Fiesko ei käy enää\nsenaatissa.\n\nGianettino (huutaa taaksensa). Tottahan Genuassa on vieläkin yksi\npeeveli? -- Minä pidän siitä huolen. (Menee sivuhuoneeseen, Lomellino\ntoiseen).\n\n\nVIIDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Fieskon esihuone.\n\n    _Fiesko_ kirjeiden ja vekselien ääressä ja _Mauri_.\n\nFiesko. Siis neljä kaleerilaivaa on laskenut satamaan?\n\nMauri. On onnellisesti ankkurissa Darsenassa.\n\nFiesko. Se on erinomaisen hyvä. Mistä uutisia?\n\nMauri. Roomasta, Piasentsasta ja Ranskasta.\n\nFiesko (avaa kirjeet ja silmää niitä). Tervetuloa! Tervetuloa Genuaan!\n(Sangen mielissään) Sanansaattajia pitää ruhtinaallisesti kestitettämän.\n\nMauri. Hm! (Aikoo mennä).\n\nFiesko. Odota vähän! Tässä tulee sinulle työtä yllin kyllin.\n\nMauri. Mitäs tarvitaan? Vainukoiran aistiako vai piikkisian piikkiäkö?\n\nFiesko. Tällä kertaa kyyhkysen kuherrusta. Huomenaamulla varhain hiipii\nkaupunkiin kaksituhatta outoa miestä saamaan palveluspaikkaa minulta.\nAseta sinä asiamiehiäsi pitkin portteja ja käske heidän tarkasti\npitämään silmällä kaikkia sisääntulevia. Muutamat tulevat pyhissä\nvaeltavana joukkona, matkustaen toivioretkelle Lorettoon, muutamat\nveljeskunnan jäseninä, tai Savoijalaisina, taikka komeljantteina,\ntoiset taas kulkukauppiaina, toiset soittoniekkoina, useimmat virastaan\neronneina sotamiehinä, jotka tahtovat päästä Genuan leipään. Jokaiselta\nkysytään minne hän aikoo mennä; jos hän vastaa _kultakäärmeeseen_,\ntäytyy häntä tervehtää ystävällisesti ja näyttää minun asuntooni.\nKuule, mies! minä luotan sinun taitavuuteesi.\n\nMauri. Herra! yhtä hyvin kuin minun ilkeyteeni. Jos minulta katoo\nhiuksen verran, pankaa molemmat silmäni ilmapyssyyn ja ampukaa sillä\nvarpusia. (Aikoo mennä).\n\nFiesko. Maltas! vielä yksi työ. Kaleerilaivat pistävät terävästi\nihmisten silmiin. Ota vaaria, mitä niistä puhutaan. Jos joku sinulta\nkysyy, niin olet sinä _kaukaa kuullut kohistavan_ herrasi aikovan\nniillä retkeillä Turkinmaalle. Ymmärrätkös?\n\nMauri. Ymmärrän! Sammalia on kopan päällä, mitä pohjalla on, sen piru\ntietäköön. (Aikoo mennä).\n\nFiesko. Odotas! Vieläkin vähän varomista. Gianettinolla on uusi syy\nminua vihata ja tehdä minulle loukkaita. Mene ja varo kumppaneitasi,\njos jossakin vainuisit salamurhaa. Doria käy epäluulonalaisissa\nasunnoissa. Tunkeu ilotarten pesään. Valtiokamarin salaisuudet\npiileevät mielellänsä naisväen helmuksissa; lupaa heille kultatulvaisia\ntuttavia -- lupaa heille herrasi. Ei ole mitään liian kunniallista,\njota et saisi tähän suohon upottaa niin syvälle, että tunnet tukevan\npohjan.\n\nMauri. Sepä sopii! Minä pääsen aina erään Diana nimisen luo ja olen\nollut viisineljännestä vuotta hänen onkenansa. Toissapäivänä näin minä\nLomellino prokuraattorin tulevan sieltä.\n\nFiesko. Kuin kutsuttu. Juuri Lomellinossa on kaikkien Dorian\nhulluuksien isoavain. Heti aamulla aikaisin täytyy sinun mennä. Kenties\non hän tänä yönä sen puhtaan Kuuttaren ihailijana.\n\nMauri. Vielä yksi asia, armollinen herra. Jos Genualaiset kysyvät\nminulta -- ja piru vie! sen he tekevät -- niin, jos he nyt kysyvät\nminulta: mitä Genuan Fiesko ajattelee? Pidättekö vielä edeskinpäin\nvalepukunne taikka mitä minä vastaan?\n\nFiesko. Mitäkö vastaat? Odotapas! Onhan hedelmä kypsä. Sätkeet\nilmoittavat syntymää. -- Genua on jalkapuussa, saat vastata, ja sinun\nherrasi nimi on Johana Ludvig Fiesko.\n\nMauri (ilosta hypähtäen). Siihen minä kyllä ryhdyn, että se kelpaa,\ntotisesti hunsvotin kunniani kautta! -- Ja nyt huikeasti, veli Hassan!\nEnsin kapakkaan! Jaloillani on täysin kourin tekemistä -- minun täytyy\nhyväillä vatsaani, että se puhuttelisi hyvin sanoin sääriäni. (Menee\npois vaan tule pian takaisin). Sivumennen! Sen jo olin lörpötellessäni\nunohtaa! Mitä rouvanne ja Kalkagnon välillä tapahtui, tahdotte kai\nmielellänne tietää? Rukkaset herra, ja siinä kaikki. (Juoksee pois).\n\n\nKUUDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Fiesko_ itseksensä.\n\nFiesko. Minä surkuttelen, Kalkagno. -- Luulitko kenties, että minä\njättäisin alttiiksi aviovuoteeni hellän tavaran, jos ei _vaimoni\nsiveys_ ja _oma arvoni_ olisi minulle riittävänä takauksena. Mutta\ntervetullut tämä sukulaisuus. Sinä olet kelpo sotilas. Se yhdistää\nsinun kätesi minun kanssani Dorian turmioksi. (Käyden lujasti\nedestakaisin). Nyt Doria, kanssani taistelukentälle! Rohkean yrityksen\nkaikki koneet ovat käynnissä. Kauhistaviin laulajaisiin kaikki\nsoittimet virissä. Ei puutu muuta kuin temmata naamus pois ja näyttää\nFiesko Genuan isänmaan-ystäville (askeleita kuuluu). Joku tulee. Kuka\nnyt minua häirinnee?\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Fiesko, Verrina, Romano_ taulukuvan kanssa, _Sakko,\n    Bourgognino ja Kalkagno_. Kaikki kumartavat.\n\nFiesko (käy heitä vastaan sangen iloissansa). Tervetulleita, arvoisat\nystäväni! Mikä tärkeä asia tuo teitä niin joukossa minun luokseni?\n-- Sinäkin, kallis veljeni Verrina? Tuskimpa sinua tuntisin, jos ei\najatukseni olisi ahkerammin luonasi kuin silmäni. Enkös ole viimeisistä\ntanssipidoista asti ollut Verrinaani näkemättä?\n\nVerrina. Älä sitä lue hänen syyksensä, Fiesko. Raskaat murheet ovat\ntällä välin taivuttaneet hänen harmaan päänsä. Mutta kyllin tästä.\n\nFiesko. Ei kylliksi kaipaavalle rakkaudelle. Sinun täytyy puhua minulle\nenemmän, jahka olemme kahden kesken. (Bourgogninolle). Tervetullut,\nnuori sankari! Meidän tuttavuutemme on vielä vihriäinen, mutta minun\nystävyyteni on tuleentunut. Eikö teillä ole jo parempi ajatus minusta?\n\nBourgognino. On vähitellen.\n\nFiesko. Verrina, minulle on kerrottu, että tästä nuorukaisesta tulee\nsinulle vävy. Ota koko minun suostumukseni siihen. Minä olen häntä vain\nkerran puhutellut ja kuitenkin ylpeilisin jos hän olisi minun.\n\nVerrina. Tämä päätös tekee minun turhamieliseksi tyttäreni vuoksi.\n\nFiesko (toisille). Sakko! Kalkagno! Pelkkiä harvinaisia ilmiöitä minun\nhuoneessani. Melkein pitäisi minun häpeämän avuliaisuuttani, kun Genuan\njaloimmat koristukset käyvät sen ohitse. -- Ja tässä tervehdän viidettä\nvierasta, minulle tosin outo, vaan kyllin suosiooni suljettu tämän\narvoisan seuran kautta.\n\nRomano. Hän on paljas maalaaja, armollinen herra, Romano nimeltänsä,\njoka elää luontoa varastamalla; ei ole hänellä muuta vaakunaa kuin\nsiveltimensä, ja on nyt täällä (syvään kumartaen) etsimässä pohjaviivaa\nBrutuksen päähän.\n\nFiesko. Kätenne, Romano. Teidän haltijahenkenne on tuttu minun\nhuoneessani. Minä rakastan häntä veljellisesti. _Taide on luonnon\noikea käsi_. Jälkimäinen on tehnyt _vaan luontokappaleita_ edellinen\n_ihmisiä_. Mutta mitä te maalailette, Romano?\n\nRomano. Kuvauksia jäntevästä muinaisuudesta. Florensissa on minun\nkuoleva Herkuleeni, Kleopatrani Venedigissä, Raivoova Ajas Roomassa,\nmissä vanhan maailman sankarit -- Vatikaanissa uudesta elävät.\n\nFiesko. Ja mikä on nykyänsä teidän siveltimenne työnä?\n\nRomano. Sen olen laskenut pois, armollinen herra. -- _Älyn valo_ sai\nvähemmän polttoainetta kuin _elämän valo_. Polttopisteen ulkopuolella\nsyttyy ainoasti _ohukainen paperi_. Tässä on viimeinen teokseni.\n\nFiesko. Eipä se olisi milloinkaan tervetulleempi kuin nyt. Minä olen\ntänäpäivänä tavattoman iloinen, koko olemukseni viettää jonkimmoista\nsankarin rauhaa, ihan avoinna luonnon kauneudelle. Asettakaa näkyville\nmaalauksenne. Minä laitan siitä itselleni oikein juhlan. Käykää\nympärille, ystäväni. Me tahdomme antaantua kokonansa taiteilijalle.\nAsettakaa taulunne nähtäväksi!\n\nVerrina (viittaa toisille). Nyt tarkatkaa, Genualaiset!\n\nRomano (asettaa taulunsa pystyyn). Valon tarvitsee tulla tuolta\npuolen. Vetäkää tuo verho ylös. Tämä alas. Kas niin! (Astuu sivulle).\nSe on historia Virginiasta ja Appius Kladiuksesta. (Pitkä merkillinen\näänettömyys, jonka aikana kaikki katselevat maalausta).\n\nVerrina (innostuneena). Pistä vaan, harmaapää isä! -- Vapisetko\ntyranni? -- Mitä niin vaaleina seisotte, pölkkypäät Roomalaiset --\nhänen perässänsä Roomalaiset -- Murhapuukko välkkyy -- perässäni,\npölkkypäät Genualaiset -- Alas Doria! alas! maahan! (Lyö tauluun päin).\n\nFiesko (naurahtaen maalaajalle). Vaaditteko enemmän suosiota? Teidän\ntaiteenne tekee tämän vanhan miehen parrattomaksi haaveilijaksi.\n\nVerrina (uupuneena). Missä olen? Minne ovat he menneet? Pois kuin\nakanat tuuleen? Sinä täällä Fiesko! Elääkö tyranni vielä, Fiesko?\n\nFiesko. Etkö näe? Paljosta katselemisesta olet unhottanut silmäsi.\nOmpa tuo roomalais-pää mielestäsi ihmeteltävä! Se pois! Tätä tyttöä\nkatsos! Tämä muoto, kuinka hento, kuinka naisellinen! Mikä sulous\nvielä lakastuvilla huulilla! Mikä hempeys sen sammuvissa silmissä! --\nVerratonta! taivaallista, Romano! -- Ja valkoinen, häikäisevä povi,\nkuinka ihanasti kohottavat sitä vielä hengen viimeiset aallot! Enemmän\nsemmoisia neitoja, Romano, niin tahdon haaveilujenne edessä laskea\npolvilleni ja antaa erokirjan luonnolle.\n\nBourgognino. Verrina, tämäkö on toivomanne ihana vaikutus?\n\nVerrina. Rohkaise mielesi, poikani. Jumala hylkäsi Fieskon käden, hänen\ntäytyy turvata _meihin_.\n\nFiesko (maalaajalle). Niin, Romano, tämä on teidän viimeinen teoksenne.\nYtimenne on uupunut. Te ette enää liikuta sivellintä. Mutta taiteilijaa\nihmetellen unhotan nauttia teosta täydellisesti. Minä voisin seisoa\ntässä ja katsella, enkä kuulisi maanjäristystäkään. Viekää taulunne\npois! Jos teille maksaisin tuon Virginian pään, täytyisi pantata Genua.\nViekää se pois!\n\nRomano. Kunnia on taiteilijan palkka. Minä lahjoitan sen teille. (Aikoo\nmennä).\n\nFiesko. Vähän malttia, Romano. (Käy majestetillisilla askeleilla ja\nnäyttää miettivän jotain suurta. Välistä tarkastaa hän pikaisesti ja\nterävästi toisia, tarttuu vihdoin maalaajan käteen ja taluttaa sen\ntaulun eteen). Käy tänne, maalaaja! (Erin ylpeästi ja arvokkaasti).\nSinä seisot noin ynseänä sen tähden että olet kuvaavanasi elämää\nelottomalle kankaalle ja vähällä kulutuksella teet suuria tekoja\niankaikkisiksi. Sinä kopeilet runo-innolla, mielenvoiman turhilla\nkuvilla ilman sydämmettä, ilman työssä elähyttävää voimaa, kukistat\ntyrannia liinaisella kankaalla; -- olet itse vihelijäinen orja;\nsiveltimellä teet valtakuntia vapaiksi; -- et voi omia kahleitasi\nmurtaa! (Jäykästi ja käskevästi). Saat mennä! Sinun työsi on ilveilystä\n-- varjo väistyköön todellisuuden tieltä (Ylevyydellä, heittäen taulun\nkumoon). Minä olen tehnyt, mitä sinä -- ainoastaan maalasit. (Kaikki\nhämmästyvät. Maalaaja vie säikähtyneenä taulunsa pois).\n\n\nKAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Edelliset_ paitsi _Romano_.\n\nFiesko (lopettaen hämmästyttävän äänettömyyden). Luulitteko leijonan\nnukkuneen, koska ei se kilju? Olitteko kyllä turhamieliset luulemaan\nitsenne ainoiksi, jotka tunsivat Genuan kahleet? ainoiksi, jotka\ntoivotte ne murtavanne? Ennenkuin te kuulitte niiden kaukaisen helinän,\noli Fiesko ne jo katkonut. (Aukaisee laatikon, ottaa sieltä joukon\nkirjeitä ja levittää ne kaikki pöydälle). Tässä sotamiehiä Parmasta\n-- tässä ranskalaista rahaa -- -- tässä neljä kaleerilaivaa paavilta.\nMitä puuttui vielä tyrannin ajamiseen pesästänsä? Mitä teillä vielä on\nmuistutettavaa? (Kun kaikki hämillänsä vaikenevat, astuu hän pöydän\nluota ylpeästi). Tasavaltalaiset, te olette taitavammat tyrannia\nkiroomaan kuin niitä ilmaan lennättämään. (Kaikki paitsi Verrina\nlankeevat äänettöminä Fieskon jalkoihin).\n\nVerrina. Fiesko! Minun henkeni kumartaa sinun henkesi edessä --\npolveni ei sitä taida -- Sinä olet suuri mies -- mutta nouskaa ylös,\nGenualaiset!\n\nFiesko. Koko Genua suuttui veltolle Fieskolle. Koko Genua kirosi\nhempeätä lurjusta Fieskoa. Genualaiset! Minun lemmenjuoneni on pettänyt\nkavalimman hirmuvaltijaan. Minun hullutukseni on teidän tarkkuudeltanne\npeittänyt vaarallisen viisauteni. Ylellisyyden kapaloihin kiedottiin\nsalaliiton kammottava verkko. Kylliksi, Genua tuntee minun teissä.\nSuurin toivoni on täytetty.\n\nBourgognino (heittäytyy mielipahoillansa istuimelle). Enkö minä siis\nole enää mikään?\n\nFiesko. Mutta käykäämme joutuun tuumasta työhön. Kaikki koneet ovat\nkunnossa. Maalta ja mereltä voin rynnätä kaupunkiin. Rooma, Ranska ja\nParma suojaavat minua. Aatelisto on nurja. Rahvaan sydämet ovat minun.\nTyrannin olen minä nukkumaan laulanut. Tasavalta on kypsynyt uudesta\nvalettavaksi. Onni on puolellamme. Ei puutu mitään -- Mutta Verrina\nmiettii?\n\nBourgognino. Malttakaa. Minä tiedän sanan, joka hänen pikemmin\nsäikäyttää kuin pasuunan ääni viimeisenä päivänä (astuu Verrinan luo ja\nlausuu hänelle painavasti). Isä! herää, Berttasi on epätoivossa!\n\nVerrina. Kuka sanoi sen? -- Työhön Genualaiset!\n\nFiesko. Tuumikaa ehdotus tehtäväämme! Vakaasti keskustellessamme on\nyö jo joutunut. Genua on unessa. Tyranni on väsyksissä uupunut päivän\nsynneistä. Valvokaa molempia!\n\nBourgognino. Ennenkuin eroamme, vannokaamme syleilyssä sankariliitto.\n(Panevat käsivartensa ristiin ja liittyvät yhteen). Tässä kasvaa\nyhteen Genuan viisi suurinta sydäntä ratkaisemaan Genuan suurinta\nkohtaloa. (Pusertavat toisiansa likemmin). Jos maailmanrakennus hajoo\nja ikituomio katkaisee veren ja rakkauden siteet, pysyköön tämä\nviiskertainen sankarilehti ehjänä. (Eroovat).\n\nVerrina. Milloin taas kokoonnumme?\n\nFiesko. Huomisen puolipäivänä tahdon kuulla teidän mielenne.\n\nVerrina. Siis huomisen puolipäivänä. -- Hyvää yötä, Fiesko. Tule\nBourgognino. Saat kuulla kummallista. (Menevät molemmin).\n\nFiesko (toisille). Menkäät takaportista, ettei Dorian salakuultelijat\nhuomaisi mitään. (Kaikki poistuvat).\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Fiesko_ kävelee miettien edestakaisin.\n\nFiesko. Mikä meteli rinnassani! -- kuinka salaa aatokset pakenevat --\nkuin syypäät veljekset, jotka hirmutyöhön mennen hiipivät varpaillaan\nja peloissaan lyövät tulenhehkuvat kasvonsa maahan, niin kiitää\nsieluni ohitse ylellisiä mielihaaveita. Seisattukaa! minä katson teitä\nsilmiin! Jalo ajatus vahvistaa miehen sydämmen ja tohtii astua päivän\nvaloon. -- Haa! minä tunnen teidät! -- te iankaikkisen valehtelijan\npalvelijat! -- Haihtukaa! (Taas äänettömyys, sitten vilkkaammin).\nTasavaltalainen Fiesko? herttua Fiesko? Varo! -- Tässä äyräässä hyvien\navujen ala loppuu, taivas ja manala eroo. -- Juuri tässä ovat sankarit\nhorjuneet, sankarit vaipuneet ja maailma kiroo heidän nimeänsä. --\nJuuri tässä ovat sankarit epäilleet, sankarit ovat hiljaa seisoneet\nja puolijumaliksi muuttuneet -- (vilkkaammin). Eivätkö Genuan\nsydämmet ole minun? Eikö _minun käteni_ voi minne tahansa talutella\npeljättävää Genuata? -- Voi kavalaa syntiä, joka asettaa enkelin\njoka perkeleen eteen -- Onneton viimaus! -- ikivanha kiihko! Enkelit\nsuutelivat sinun kaulassasi taivaansa hukkaan, kuolema juoksi sinun\nsätkeisestä ruumiistasi -- (kauhistuneena vapisten). Enkeliä uinaat\nsinä iankaikkisuuteen houkuttelevilla sävelillä. -- Ihmisiä ongit\nsinä kullalla, naisilla ja kruunuilla! (Äänettömyydessä mietittyään,\nlujasti). Ruhtinaallisen arvon voittaminen on _suurta_. Sen hylkääminen\non _jumalaista_. (Päättäväisesti). Tyranni, kaadu! Genua, ole vapaa! ja\nminä (heltyen) sinun _onnellisin_ kansalaisesi!\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n    Kolkko sali.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    _Verrina_ ja _Bourgognino_ tulevat pimeässä.\n\nBourgognino (pysähtyy). Isä minne viette minua? Ahdas hengittämisenne\nilmoittaa yhä vieläkin raskasta tuskaa, jolla tänne minun kutsutte.\nLopettakaa tämä kammottava äänettömyys! Puhukaa! Minä en seuraa\nedemmäksi.\n\nVerrina. Tässä on paikka.\n\nBourgognino. Hirvittävin, minkä taisitte löytää. Isä, jos aikomuksenne\non tämän paikan kaltainen, niin hiukseni nousevat pystyyn.\n\nVerrina. Ja sentään on täällä kesän kukoistus minun sieluni yön\nrinnalla. Seuraa minua sinne, missä mätäneminen syö ruumiinluita,\nmissä kuolema pitää hirmupitojansa -- sinne, missä kadotettujen\nvoivotus pahoja henkiä ilahuttaa ja jossa kurjuuden kiittämättömät\nkyyneleet juoksevat turhaan, -- sinne poikani, jossa maailma muuttaa\ntunnussanansa ja jossa Jumaluus särkee hyvyytensä vaakunan -- siellä\nminä hirmun näytteillä tahdon sinulle puhua ja hammasten helinässä saat\nsinä kuulla.\n\nBourgognino. Kuulla? mitä? minä rukoilen teitä.\n\nVerrina. Nuorukainen! minä pelkään -- nuorukainen, sinun veresi on\ntulipunaista, sinun lihasi vienosti taipuvaa; sellaiset luonnot ovat\nihmisellisesti helliä; ja tähän tunteitten liekkiin sammuu minun\ntunnoton viisauteni. Jos vanhuuden kylmä veri tai lyijyraskas murhe\nolisi hillinnyt sinun henkesi iloista juoksua -- jos musta sakea\nveri olisi sulkenut kärsivältä luonnolta tien sydämmeesi, niin sinä\nymmärtäisit minun murheeni kieltä ja ihmettelisit minun päätöstäni.\n\nBourgognino. Minä tahdon sen kuulla ja tehdä omakseni.\n\nVerrina. Et senvuoksi poikani. Verrina säälii siitä sinun sydäntäsi. Oi\nScipio, raskaita painoja on tällä rinnalla -- ajatus, kauhea, kuin tämä\nvaloton synkkä yö, kyllin hirveä murtamaan miehen sydäntä -- Kuule!\n_Yksin_ tahdon minä sen _täyttää, yksin_ en voi sitä _kantaa_. Scipio,\njos olisin ylpeä, saisin sanoa tuskalloista on olla _ainoa suuri mies_.\nSuuruus oli luojalle kuormaksi, ja hän teki henkiä uskotuiksensa. --\nKuule Scipio!\n\nBourgognino. Minun sieluni tunkeuu teidän sieluunne.\n\nVerrina. Kuule, mutta älä vastaa mitään. Nuorukainen, älä mitään\nvastaa! Kuuletkos! Et sanaakaan saa lausua siihen. -- _Fieskon pitää\nkuoleman!_\n\nBourgognino (hämmästyen). Kuoleman! Fieskon?\n\nVerrina. Kuoleman! -- Kiitos Luojan että se on sanottu. Fieskon\nkuoleman, poikani, kuoleman minun kauttani! -- Nyt mene! -- Tekoja\non, jotka eivät enää ole ihmisen tuomion alaisia. Tämä on yksi niitä.\nNyt mene! En tahdo sinun moitettasi enkä kiitostasi. Minä tiedän\nmitä se minulle maksaa ja sillä hyvä. Kuule kuitenkin -- ettet tämän\ntähden ajattelisi päätäsi sekaisin -- kuule -- huomasitko eilen hänen\nriemuansa, meidän hämmästyissämme. Mies, joka hymyllänsä vie Italian\nharhaan, kärsiikö hän Genuassa vertaistansa? Mene! -- Fiesko kukistaa\ntyrannin, se on varma! Fieskosta nousee Genuan vaarallisin tyranni, se\non varmempi! (Menee kiiruusti pois. Bourgognino silmäilee hämmästyneenä\nja äänetönnä häntä, ja seuraa sitten itsekin vitkalleen).\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Fieskon sali. Keskellä peräseinää suuri lasiovi, josta on\n    näköala merelle ja Genuaan. Aamuhämärä. Fiesko akkunassa.\n\nFiesko. Mitä aavistaa tämä? Kuu on laskenut. -- Aamu nousee tulisena\nmerestä. -- Rajut mielenhaaveet ovat uneni vieneet, -- koko olentoni\nkietoneet yhteen tunteeseen -- minun täytyy saada ulkoilmaa. (Aukasee\nlasioven. Aamurusko valaisee meren ja kaupungin. Fiesko astuu lujaa\nedestakaisin). Ettäkö minä olen koko Genuan suurin mies! ja pienemmätkö\nhenget eivät kokoontuisi suuremmalle? -- Mutta loukkaan siveyttä!\n(Seisahtuu). Siveyttäkö? -- Korkealla hengellä on toisellaisia\nkiusauksia kuin tavallisella. -- Pitäisikö heidän siveydessä oleman\ntoisiensa kaltaiset? -- Sopisiko jättiläiselle se haarniska, joka\npitelee kääpiön kuihtuneen ruumiin. (Aurinko nousee Genuan päällitse).\n\nTämä majesteetillinen kaupunki! (juoksee avoimin sylin sinnepäin).\nMinun! ja leimuta sen valkeutena kuin ruhtinaallinen päivä -- vaikuttaa\nsiihen yksivaltijaan voimalla -- upottaa tähän pohjattomaan valtamereen\nkaikki riehuvat himot -- kaikki kyllästymättömät halut -- -- Totisesti!\nJos ei petturin taito ylennä petoksen arvoa, kuitenkin palkka ylentää\npetturin arvoa. Häpeällistä on tyhjentää täysinäinen kukkaro, hävytöntä\non peijata miljoonia, mutta äärettömän suurta on varastaa kruunu.\nMitä _enemmän_ syntiä, sitä _vähemmän_ häpyä. (Äänettömyys, sitten\npainolla). _Totella! -- Hallita!_ tavaton, pyörryttävä rotko välillä\n-- Pankaa kaikki mitä ihmisellä on kallista -- voitetut tappelunne,\nvalloittajat -- taiteilijat, kuolemattomat teoksenne -- nautintonne,\nhekumoitsijat -- merenne ja saarenne, te maailman ympäri purjehtijat.\n_Totella ja hallita! Olla eikä olla_. Kuka hyppää huimaavan haudan yli\nenkelien asunnosta avaruuteen, se myös hyppäyksensä mittaa. (Komeasti\nnäytellen). -- Seisoa tuolla pelottavan komeassa korkeudessa -- virua\nihmiskunnan riehuvassa touhussa, jossa salliman rattaat viekkaasti\npyörivät -- ensimmäisenä huulilla riemun malja -- talutella kahleissa\ntuota haarniskoitua jättiläistä _lakia_ -- nähdä kostamattomia haavoja\nlyötävän, kun hänen lyhytkätinen kiukkunsa voimatonna majesteetin\nporttia täristää -- heiluvilla ohjaksilla hillitä kansan vallattomia\nhimoja, ikäänkuin hullupäitä hevosia -- yhdellä ainoalla hengenvedolla\nkaataa vasallien ylvästelevä suuruus, koska ruhtinaan elävä valtikka\nantaa hengen hänen mielensä houreillekin. Haa! mikä aatos! se nostaa\nhämmästyvän hengen rajojensa yli. -- Silmänräpäys ruhtinaana on enemmän\nkuin koko elämän mehu. _Ei elämän pituus_ vaan _kelvollisuus_ määrää\nsen arvon. Hajoita ukkosen jyrinä yksityisiksi ääniksi, niin niillä\ntaidat laulaa lapsia uneen. Sulata ne yhteen äkilliseksi pamaukseksi,\nniin siitä yksinvaltiaasta äänestä iankaikkinen taivas vapisee. -- Minä\nolen päättänyt. (Käy uhkeasti edestakaisin).\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    _Edellinen_ ja _Leonoora_ tulee huomattavasti tuskallisena.\n\nLeonoora. Antakaa anteeksi, kreivi! Pelkään häiritä aamulepoanne.\n\nFiesko (perääntyy sangen hämmästyneenä). Todellakin, kreivitär, te\nhämmästytätte minua ihmeellisesti.\n\nLeonoora. Siitä eivät rakastavaiset pahastu milloinkaan.\n\nFiesko. Kaunis kreivitär, te ilmaisette ihanuutenne vihaiselle\naamuilmalle.\n\nLeonoora. En tiedä miksi säilyttäisin enää sitä vähää surun jättämää\njäännöstä.\n\nFiesko. Surunko, armaani? Enkö minä tähän asti ole mielenrauhaksi\nluullut haluttomuutta valtiollisiin puuhiin.\n\nLeonoora. Mahdollista -- Mutta minä tunnen, että vaimollinen sydämmeni\nei kestä tätä mielenrauhaa. Minä olen tullut vaivaamaan teitä,\nherrani, vähäpätöisellä pyynnöllä, jos teillä olisi aikaa kuluttaa\nminun tähteni. Seitsemän kuukautta minä kummallisesti uneksuin olevani\nLavagnan kreivitär. Unelma on haihtunut, mutta pääni on painava siitä.\nMinun täytyy elähyttää taas koko viattoman lapsuuteni huvi, parantaa\nhenkeni tästä vilkkaasta lumouksesta. Sallikaa siis minun palata\ntakaisin hyvän äitini syliin!\n\nFiesko (kovin hämmästyneenä). Kreivitär!\n\nLeonoora. Minun sydämmeni on heikko ja heltynyt ja teidän tulee\nsitä sääliä. Vähinkin unelman muisto taitaisi vahingoittaa sairasta\nmieltäni, sentähden annan minä nämä viimeiset muistot niiden oikialle\nomistajalle takaisin. (Panee pöydälle muutamia koristuksia). Tämän\nveitsenkin, joka sydämmeni puhkasi (hänen rakkauden kirjeensä) tämänkin\n-- (ääneensä itkein aikoo syöstä pois) enkä pidä muuta kuin haavat.\n\nFiesko (liikutettuna kiiruhtaa Leonooran perässä ja pidättää hänen).\nLeonoora! Mikä kohtaus! Taivaan tähden!\n\nLeonoora (vaipuu raukeana Fieskon syliin). Teidän puolisonne minä\nen ole ansainnut olla, mutta teidän puolisonanne olen ansainnut\nkunnioitusta. -- Kuinka pahat kielet nyt kuhisevat! kuinka Genuan\nrouvat ja neidot minua kurkistelevat! \"Nähkää kuinka hän lakastuu, tuo\nitserakas, joka huoli Fieskon\". -- Naisellisen ylpeyteni kova kosto!\nMinä katsoin ylön koko sukupuoleni, kun Fiesko minun talutti alttarin\nääreen.\n\nFiesko. Ei, todellakin, arvoisa rouva! tämä on merkillinen kohtaus.\n\nLeonoora (erikseen). Paraiksi! Hän vaalenee ja punastuu. Nyt olen\nrohkea.\n\nFiesko. Kaksi päivää vaan, kreivitär, ja tuomitkaa minut sitten.\n\nLeonoora. Kun olen hyljätty! -- Neitseellinen päivä, älä salli minun\nlausua sitä sinun kuullesi! Hyljätty toisen naikkosen tähden! Ei,\npuolisoni, katsokaa minuun! Tosiaankin, koko Genuaa vavistuttavien\nsilmien täytyy nyt lymytä vaimon kyyneleiltä.\n\nFiesko (aivan hämillään). Älkää enää, ylevä nainen, älkää enempää!\n\nLeonoora (surullisesti ja vähän katkerasti). Särkeä heikko vaimon\nsydän! Oi, se on väkevämmälle sukupuolelle niin soveliasta. -- Minä\nheitin itseni tämän miehen syliin. Tähän väkevään liittyi suloisesti\nkaikki naisellinen heikkouteni. Minä jätin hänelle koko taivaani ja\ntämä jalomielinen mies lahjoitti sen pois eräälle --\n\nFiesko (keskeyttää äkkiä hänen puheensa). Minun Leonoorani! en!\n\nLeonoora. Minun Leonoorani? -- Korkeuden kiitos! se oli taas rakkauden\nehjää kultakaikua. Vihaamani pitäisi sinua, petollinen, ja tartun\nahneesti sinun helleytesi muruihin. -- _Vihaamanko?_ sanoinko\n_vihaaman_ Fieskoa? Oi, älä sitä usko! _Kuolemaan_ opettaa minua\nsinun väärä valasi, mutta ei vihaamaan. Petetty on sydämmeni. (Maurin\naskeleita kuuluu).\n\nFiesko. Täytätkö, Leonoora, pienen lapsellisen pyyntöni?\n\nLeonoora. Kaikki, Fiesko, paitsi en välinpitämättömyyttä. Mitä ja\nkuinka vaan tahdot.\n\nFiesko. (Painavasti). Jahka Genua on kahta päivää vanhempi, älä kysy\näläkä tuomitse! (Saattaa hänen arvollisesti toiseen huoneeseen).\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    _Mauri_ ähkyen ja _Fiesko_.\n\nFiesko. Mistä niin hengästyksissä?\n\nMauri. Joutuun, armollinen herra --\n\nFiesko. Onko verkossa mitään?\n\nMauri. Lukekaa tuo kirje! Olenko minä siis todellakin täällä? Luulempa\nGenuan kahtatoista katua lyhemmäksi taikka sääreni sen verran\npitemmiksi. Te vaalenette! Niin, päitä ne aikovat pelata, mutta teillä\non valtti. Miltäs tuntuu?\n\nFiesko (heittää säikähtyneenä pöydälle kirjeen). Tuhat tulimmaista!\nkuinka sinä sait tämän kirjeen käsiisi?\n\nMauri. Noin jotenkin samalla tavalla kuin teidän armonne tasavallan\nperäsimen. Sanansaattajan piti lennättämän tämän Levantiin. Minäpä\nvainuan haaskan. Väjyn otusta rotkossa. Pauskis! Susi tuli ja lammas on\nmeidän.\n\nFiesko. Verensä päällesi! Kirjettä ei voi kullalla maksaa.\n\nMauri. Kyllä minä kiitän hopeastakin. (Vakavasti ja totisesti) Lavagnan\nkreivi! Minä olen äskettäin halunnut teidän päätänne. (Osoittaen\nkirjettä) _Tässä olisi se takaisin_. Nyt on, luulen, armollinen herra\nja heittiö sujussa. Ilman sitä, saatattehan kiittää hyvää ystävää.\n(Antaa Fieskolle toisen paperin). Numero kaksi.\n\nFiesko (ottaa paperin kummastellen). Oletko villissä?\n\nMauri. Numero kaksi. (Asettuu ynseästi hänen viereensä, nojaten\nkyynäspäillensä). Leijona ei tehnyt niinkään tyhmästi säästäessään\nhiiren hengen! (Kavalasti). Hämpä tekikin viisaasti. Kukas muuten olisi\nhänen verkosta nakertanut pois? -- No? Miltäs se tuntuu?\n\nFiesko. Kuule mies! montako pirua sinulla on päivämiehenä?\n\nMauri. Palvelijanne -- ainoasti yksi ja se saa kreivillisen elatuksen.\n\nFiesko. Dorian oma allekirjoitus! Mistä sait tämän paperin?\n\nMauri. Lämpöseltään oman Dianani kädestä. Minä menin vielä eilen\nehtoolla sinne, annoin kauniit sananne ja vielä kauniimmat kolikkonne\nkilistä. Jälkimäiset vaikuttivat. Kello kuusi aamulla piti taas\nkysymäni. Kreivi oli aivan oikein siellä niinkuin te sanoitte ja maksoi\nmustaa ja punaista matkarahaksi salataivaaseensa.\n\nFiesko (suuttuneena). Raukkoja naistenorjia! -- Tasavaltoja tahtovat\nhävittää, eivät voi ämmille olla ääneti. Minä näen näistä papereista,\nettä Doria ynnä hänen seuransa ovat liittoontuneet murhataksensa minun\nja yksitoista senaattoria sekä tehdäksensä Gianettinon itsevaltijaaksi\nherttuaksi.\n\nMauri. Niin, ja jo doogi-vaalin aamuna, kuun kolmantena päivänä.\n\nFiesko (vilkkaasti). Meidän kerkeä yömme tukehuttaa sen syntymättömän\naamun. -- Joutuun Hassan! -- Minun työni on tuleentunut -- Kutsu toiset\n-- verisesti tahdomme ennättää heidät -- Riennä Hassan!\n\nMauri. Vielä pitää tyhjentämäni teille sanomataskuni. Kaksituhatta\nmiestä on onnellisesti sijoitettu. Minä vein ne kaputsinimunkkien luo,\nmissä ei utelijas auringon sädekään heistä vihiä saa. Kovin ne haluavat\nnähdä herraansa ja ovat kelpopoikia.\n\nFiesko. Joka päästä kiiltää sinulle kolikko. -- Mitä pakisee Genua\nminun kaleerilaivoistani?\n\nMauri. Hauska juttu, armollinen herra. Neljäsataa maankulkijaa, joille\nRanskan ja Espanjan välinen rauha ei sali turpeen suojaa, tunki\nminun miesteni kimppuun ja vaati niiden sanomaan teille hyvän sanan\nheistänsä, että te lähettäisitte heidät uskottomia vastaan. Minä\ntoimitin heidän tulemaan illalla tänne linnanpihaan.\n\nFiesko (iloissaan). Melkeimpä halaisin sinua, vintiö! Mestarillista!\nNeljäsataako sanot? -- Genuaa ei pelasteta enää. Neljäsataa kolikkoa on\nsinun.\n\nMauri (rehellisesti). No niin, Fiesko. Me kahden pirstaamme Genuan\nniin, että saa lait luudalla laasta. -- En ole ilmoittanut teille, että\non linnassa täällä minunkin lintuni, joihin saan luottaa yhtähyvin kuin\nhelvettiin menooni. Nyt olen laittanut niin, että joka portilla on\nvahtien joukossa kumminkin kuusi hurjaa, jotka riittävät sekoittamaan\ntoisten äänen ja upottamaan niiden viisi aistia viinaan. Jos siis\nmielitte tänä yönä pauhata, löydätte vahdit permannon omina.\n\nFiesko. Älä puhukaan enää! Tähän asti olen vierittänyt hirmuista kiveä\nilman ihmisavutta; nytkö ihan määrän päässä kehnoin mies saa minun sen\npyörittämisessä häpeään. Kätesi, veitikka! Mitä kreivi jää sinulle\nvelkaa, sen herttua maksaa.\n\nMauri. Päälliseksi vielä lippu Imperialin kreivittäreltä. Hän viittasi\nminun kadulta ylös, oli sangen armollinen ja kysyi minulta pilalla,\noliko Lavagnan kreivittärellä joskus ollut keltataudin kohtausta?\nTeidän armonne, sanoin minä, kysyy vaan _yhden_ hyvin voimista, sanoin\nminä --.\n\nFiesko (on lukenut lapun ja heittää sen pois). Varsin hyvin sanottu; ja\nhän vastasi?\n\nMauri. Vastasi, että hän kuitenkin surkuttelee leskiparan kohtaloa,\ntarjoutuu antamaan hänelle hyvitystä, ja että hän vastedes kieltää\nteidän armoltanne kaikki hyväilykset.\n\nFiesko (ilkeästi). Jotka tosiaankin loppuvat ennen viimeistä päivää. --\nSiinäkö oli kaikki, Hassan?\n\nMauri (häijysti). Armollinen herra, vaimoväen asioita seuraa\nvaltiollisten perästä.\n\nFiesko. Tietysti ja nämä kumminkin. Mutta mitä sillä paperilla tahdot?\n\nMauri. Särkeä pirun juonia sen omalla opilla. -- Hänen armonsa antoi\nminulle tämän pulverin ja käski siitä joka päivä sekoittamaan rouvanne\nshuklaadikuppiin.\n\nFiesko (vaalenee ja peräytyy). Antoi sinulle? kuka?\n\nMauri. Rouva Julia, Imperialin kreivitär.\n\nFiesko (tempaa sen häneltä, tuimasti). Jos valehtelet, konna, annan\nminä sinun elävältä takoa Lorentsotornin viirikukoksi, jossa tuuli\nsinua yhdessä henkäyksessä kymmenesti pyörittää. -- Pulverinko?\n\nMauri (äkäisesti). Pitää minun antaman teidän rouvanne juoda\nshuklaassa, määräsi rouva Julia Imperiali.\n\nFiesko (tainnotonna). Kauheata! -- tämän lempeän naisenko? -- Onko\nhelvetillä niin paljon alaa vaimoihmisen sielussa? -- Vaan minä unhotin\nkiittää taivaallista sallimaa, joka sen turhaksi teit -- turhaksi vielä\nhäijymmän paholaisen kautta. Sinun tiesi ovat ihmeelliset. (Maurille).\nLupasitko totella ja olla ääneti?\n\nMauri. Ihan. Jälkimmäinen on helppoa, sainpa häneltä selvällä rahalla\npalkan.\n\nFiesko. Tämä lippu kutsuu minun hänen luoksensa. -- Minä tulen, rouva.\nMinä hänet lepertelen tänne seuraan. Hyvä. Sinä riennät ja kutsut koko\nsalaliiton kokoon.\n\nMauri. Tämän käskyn minä aavistin ja sentähden omin päin toimitin tänne\njokaisen juuri kello kymmeneksi.\n\nFiesko. Askeleita kuulen. Ne ovat niitä. Mies, sinä ansaitsisit oman\nhirsipuusi, jossa ei vielä kukaan Aatamin lapsi ole kiikkunut. Mene\netuhuoneeseen siksi kuin soitan!\n\nMauri (mennessään). Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä.\n(Menee).\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    _Kaikki salaliittolaiset_.\n\nFiesko (käyden heitä vastaan). Myrsky on tulossa. Pilvet kiitävät\nyhteen. Käykää hiljaa! Vääntäkää molemmat salvat kiinni!\n\nVerrina. Kahdeksan huonetta olen takamme lukinnut; epäluulo ei pääse\nsataa askelta likemmäksi.\n\nBourgognino. Täällä ei ole kavaltajaa ellei pelkomme siksi muutu.\n\nFiesko. Pelko ei tule minun kynnykseni yli. Tervetullut kuka vielä on\neilinen! Käykää istumaan! (Istuvat).\n\nBourgognino (kävelee lattialla). En minä istu mielelläni, kun ajattelen\nhävitystä.\n\nFiesko. Genualaiset, tämä on merkillinen hetki.\n\nVerrina. Sinä olet vaatinut meidän miettimään tyrannimurhan\nsuunnitelmaa. Kysy meiltä. Olemme tässä sinulle vastaamassa.\n\nFiesko. Siis ensin -- kysymys, joka tulee niin myöhään, että se kenties\nkuuluu oudolta: -- Kuka kaatukoon? (Kaikki vaikenevat).\n\nBourgognino (nojaten Fieskon istuimeen, painavasti). Tyrannit!\n\nFiesko. Hyvin sanottu, tyrannit. Pyydän että tarkoin huomaatte sanan\nkoko painon. Joka näyttää aikovan tai jolla on valta vapautta sortaa,\nkumpi on tyrannimpi?\n\nVerrina. Minä vihaan ensimmäistä, pelkään jälkimmäistä. Andreas Doria\nkaatukoon!\n\nKalkagno (liikutettuna). Andreasko? elähtänyt ukko, joka kenties jo\nhuomisen takaa on tehnyt luonnolle tilinsä.\n\nSakko. Andreas, hiljainen vanhusko?\n\nFiesko. Pelottava on sen vanhuksen hiljaisuus, Sakko hyvä! Gianettinon\npöyhkeys ainoasti naurettava. Andreas Doria kaatukoon! sen sanoi sinun\nviisautesi, Verrina.\n\nBourgognino. Kahleet rautaiset tai silkkiset -- ovat kahleita, ja\nAndreas Doria kaatukoon!\n\nFiesko (käyden pöydän luo). Siis on tuomio langennut sedästä ja\nnepaasta. Kirjoittakaa alle! (Kirjoittavat). Kuka kaatuu on siis\nratkaistu (istuvat). Nyt seuraa yhtä tärkeä kysymys: Millä tavalla?\nPuhukaa te, ystävämme Kalkagno, ensin.\n\nKalkagno. Sen teemme joko sotamiehinä tai murhamiehinä. _Edellinen\non vaarallista_, koska me silloin pakosta tarvitsemme paljon\nsamantietoisia, se on uskalijasta, koska kansan sydämmiä ei ole vielä\nkokonaan voitettu -- _jälkimmäiseen_ riittää viisi hyvää puukkoa.\nKolmen päivän päästä on juhlamessu Lorentsokirkossa. Kumpikin Doria on\nsiellä hartaudessa. Kaikkein korkeimman lähellä sammuu tyrannien pelko.\nMinä sanoin sanottavani.\n\nFiesko (poispäin kääntyneenä). Kalkagno -- Inhottava on teidän\njärjellinen tuumanne. -- Rafaeli Sakko?\n\nSakko. Kalkagnon mieliala miellyttää, vaan paikka kauhistaa minua.\nParempi on, että Fiesko kutsuu sedän ja nepaan pitoihin, jossa he\nsitten koko tasavallan vihalla ahdistettuina saavat valita joko\nkuoleman-atrian puukoistamme tai ikiterveiset oivassa Kypron viinissä.\nAinakin on tämä keino mukava.\n\nFiesko (kauhistuen). Mutta, Sakko, jos se viinipisara, jonka teidän\nkuoleva kielenne maistaa, tuntuu palavalta pihalta, helvetin esimaulta.\nKuinka silloin, Sakko? -- Pois se tuuma! Puhu sinä Verrina.\n\nVerrina. Avoin otsa on avoimen sydämen merkki. Salamurhaajina olemme\njoka ryövärin veljiä, miekka kourassa sankaria. Minun ajatukseni on,\nettä annamme julkisen kapinan merkin, kutsumme Genuan isänmaalliset\nmiehet rajusti kostoon. (Hyökkää istuimeltansa. Toiset samoin.\nBourgognino hänen kaulaansa).\n\nBourgognino. Ja ase kädessä vaadimme onnelta suosiota. Se on kunnian\nääni ja minun.\n\nFiesko. Ja minun. Hyi Genualaiset! (Kalkagnolle ja Sakolle). Onni on\njo ilmankin tehnyt edestämme paljon, meidän täytyy itsekin ryhtyä\ntyöhön -- siis kapina, ja _vielä tänä yönä_, Genualaiset! (Verrina ja\nBourgognino hämmästyvät, toiset peljästyvät).\n\nKalkagno. Mitä? Vielä tänä yönäkö? Tyrannit ovat vielä liian vahvat,\nmeidän puolueemme vielä liian heikko.\n\nSakko. Vieläkö tänä yönä? eihän tähän asti ole mitään tehtynä ja\naurinko jo menee maillensa.\n\nFiesko. Teidän arvelunne ovat sangen perustettuja, mutta lukekaa nämä\nlehdet! (Antaa heille Gianettinon käsikirjoitukset ja käy ilkeästi\nedestakaisin, sillä aikaa kun he uteliaasti lukevat). Nyt hyvästi\nDoria, kaunis tähti. Ylpeänä ja korkeana sinä mahtailit ikäänkuin\nolisit vuokrannut Genuan taivaan ja kuitenkin näit sieltä auringonkin\nväistyvän ja jakavan valtansa kuun kanssa. Hyvästi Doria, kaunis tähti!\n\nOmpa kuollut Patrokloskin, Sinua hän suurempi.\n\nBourgognino (heidän luettuansa). Kamalaa!\n\nKalkagno. Kaksitoista yht'aikaa!\n\nVerrina. Huomenna neuvoshuoneessa!\n\nBourgognino. Antakaa lista minulle. Minä ajan täyttä vauhtia halki\nGenuan, pidän sen näin, niin kivet perässäni juoksevat ja koirat\nmurhahuutoja ulvovat.\n\nKaikki. Kostoa! kostoa! kostoa! tänä yönä vielä!\n\nFiesko. Nyt olette niinkuin teidän tahdoin. Ehtoon tullen käsken minä\netevimmät tyytymättömät luokseni iltaa viettämään, nimittäin kaikki,\njoiden nimet ovat Gianettinon murhalistalla, ja lisäksi vielä Saulit,\nGentilit, Vivaldit ja Vesodimarit, kaikki Dorian verivihollisia, joita\nsalamurhaaja unohti peljätä. Avoimin sylin tarttuvat he tuumaani, sitä\nen epäile.\n\nBourgognino. Sitä en epäile.\n\nFiesko. Ennen kaikkia täytyy meidän turvata itsellemme meri.\nKaleerilaivoja ja laivaväkeä on minulla. Dorian kaksikymmentä laivaa on\nilman köysittä, ilman miehittä ja helposti äkkiä vallattu. Darsenan suu\nsuljetaan ja niin kaikki pakoonpääsö estetään. Kun sataman saamme, on\nGenua kahleissa.\n\nVerrina. Kieltämättä.\n\nFiesko. Sitten valloitetaan kaupungin varustetut paikat ja\nmiehitetään. Tärkein on Tuomasportti, joka vie satamaan ja yhdistää\nmaa- ja merivoimamme. Palatsissansa molemmat Doriat otetaan kiinni\nja surmataan. Joka kadulla lyödään rymäkkää, hätäkelloja soitetaan.\nPorvarit kutsutaan ulos meidän puolellemme ja Genuan vapauden edestä\ntaistelemaan. Jos onni on meillä, kuulette neuvoshuoneessa enemmän.\n\nVerrina. Hanke on hyvä. Anna kuulla, kuinka jaamme tehtävät.\n\nFiesko (painavasti). Genualaiset! te asetatte minun vapaaehtoisesti\nliiton etupäähän. Totteletteko vastedeskin minun käskyjäni?\n\nVerrina. Niin totta kuin ne ovat hyviä.\n\nFiesko. Verrina, muistatko sitä pientä sanaa lipun alla? --\nGenualaiset, sanokaa se hänelle, se on: Kuulijaisuus! Ellen minä voi\nnäitä päitä tahtoni mukaan kääntää -- ymmärtäkää täydellisesti mitä\nminä sanon -- ellen minä ole salaliiton itsevaltijas, on se myös\nkadottanut yhden jäsenen.\n\nVerrina. Vapaa elämä sietää pari orjallista hetkeä. Me tottelemme.\n\nFiesko. Siis saatte nyt mennä. Yksi tarkastaa kaupungin ja ilmoittaa\nminulle kuinka tukevia tai heikkoja varustukset ovat. Toinen tiedustaa\ntunnussanan. Kolmas miehittää laivat. Neljäs tuo kaksituhatta miestä\nlinnanpihaani. Minä itse laitan illaksi kaikki kuntoon ja sitä paitsi,\njos on hyvä onni, särjen Faraopelissä pankin. Yhdeksän lyömältä on\nkaikki linnassa kuulemassa viimeisiä käskyjäni. (Soittaa).\n\nVerrina. Minä otan osalleni sataman. (Pois).\n\nBourgognino. Minä sotamiehet. (Pois).\n\nKalkagno. Minä tiedustan tunnussanan. (Pois).\n\nSakko. Minä kierrän Genuata. (Samoin pois).\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    _Fiesko_, sitten _Mauri_.\n\nFiesko (on asettunut kirjoituspöydän ääreen, kirjoittaa). Eivätkö he\npyörähtäneet sanasta kuulijaisuus, niinkuin toukka neulasta? -- Mutta\n-- myöhään, tasavaltalaiset! --\n\nMauri (tulee). Armollinen herra --\n\nFiasko (nousee ylös, antaa hänelle paperin). Kaikki tässä listalla\nnimitetyt kutsut sinä yöksi huvinäytelmään.\n\nMauri. Kaiketi kanssanäyttelijöiksi. Pääsy maksaa päitä.\n\nFiesko (oudosti ja halveksivasti). Kun tämä on tehty, en tahdo\nviivyttää sinua kauvemmin Genuassa. (Menee ja pudottaa kukkaron\njälkeensä). Olkoon se viimeinen työsi! (Pois).\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    _Mauri_ ottaa vitkaan kukkaron lattialta ja katsoo hämmästyneenä\n    hänen peräänsä.\n\nMauri. Niinkö meidän laitamme onkin? _\"En tahdo viivyttää sinua enää\nGenuassa\"_. Se on käännettynä kristillisestä minun pakanuuteeni:\n_Kun minä olen herttua, hirtän minä vanhan ystävän genualaiseen\nhirsipuuhun_. Hyvä. Hän pelkää, että koska minä tiedän hänen vehkeensä,\npäästäisin hänen kunniansa hampaitteni takaa, kun hän on herttuana.\nMalttakaas, herra kreivi, viimeinen pykälä sietää vielä aprikoimista.\n\nNyt, vanha Doria, on sinun nahkasi minun käsissäni. -- Hukassa olet\nellen minä sinua varoita. Jos nyt menen ilmoittamaan salaliiton, en\npelasta Genuan herttualta vähempää kuin hengen ja herttuakunnan.\nHänen kiitoksensa ei ole vähempi kuin tämä hatullinen kultaa! (Aikoo\nmennä, vaan pysähtyy äkkiä). Mutta maltas, veli Hassan! Ethän vaan\ntee tyhmyyksiä? Jos nyt koko murhakekkeriä ei pidettäisikään ja\nsiitä tulisi vielä jotain hyvääkin? Hyi! hyi! Minkä pirun tempun on\nitaruuteni minulle tekemäisillään! -- Mikä tuo suuremman tuhon? Jos\npetkutan Fieskoa? -- tai jos jätän Dorian puukonsyötiksi? -- Selittäkää\nse minulle, pahat henkeni! -- Jos Fiesko siitä läpäsee, voi Genua\npaisua. -- Ei! Ei se kelpaa. Jos taas Doria pinteestä puikahtaa, on\nkaikki vanhallansa ja Genuassa on rauha -- Se olisi vielä häijympi! --\nEntäs se näytelmä, jos kapinallisten päät lentävät pyövelin keittiöön?\n(Toiselle puolen). Mutta entäs sitä hupaista melskettä tänä yönä,\njos heidän ylhäisyytensä Maurin koukuilla kuristetaan? Ei! Tästä\nsekasotkusta kristitty selviää, pakanalle on tämä arvoitus liian terävä\n-- -- Kysympä sitä oppineilta. (Pois).\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    lmperialin kreivittären sali.\n\n    _Julia_ yöpuvussa. _Gianettino_ astuu huolettomasti huoneeseen.\n\nGianettino. Hyvää iltaa, sisareni.\n\nJulia (nousten ylös). Jotakin erinomaista lienee, kun Genuan prinssi\ntulee sisarensa luo.\n\nGianettino. Sisareni, ainahan sinun ympärilläsi on perhosia ja minun\npaarmoja. Tuleeko tänne kukaan, jos istumme?\n\nJulia. Teethän minun kärsimättömäksi.\n\nGianettino. Sisareni, milloinka Fiesko oli viimeksi luonasi?\n\nJulia. Kummallista! Talletanko minä sellaisia mitättömiä päässäni.\n\nGianettino. Minun täytyy se tietää välttämättä.\n\nJulia. No, -- hän oli eilen täällä.\n\nGianettino. Ja oliko hän avomielinen?\n\nJulia. Niinkuin tavallisesti.\n\nGianettino. Ja vieläkin vanha haaveksija?\n\nJulia (ottaen itseensä). Veljeni!\n\nGianettino (lujemmin). Kuule! Oliko hän vieläkin vanha haaveksija?\n\nJulia (nousee vihastuneena). Miksikä minua luulette, veljeni?\n\nGianettino (istuu yhä, ilkeästi). Vaimolliseksi lihakappaleeksi\nkäärittynä suuren suureen aateliskirjaan. Meidän kesken, sillä eihän\nkukaan kuulle.\n\nJulia (tulistuen). Meidän kesken -- te olette pöyhkö apina, joka\nratsastatte setänne keppihevosella -- sillä eihän kukaan kuulle.\n\nGianettino. Sisarkultani, ethän suuttune -- minä vaan olen hyvilläni,\nettä Fiesko vielä on vanha haaveksija. Sen tietää tahdoin. Hyvästi! (On\nmenossa).\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    _Lomellino_ tulee.\n\nLomellino (suutelee Julian kättä). Suokaa anteeksi rohkeuteni,\narmollinen rouva. (Kääntyen Gianettinoon). Muutamia asioita, joita en\nsaa toistaiseksi jättää --\n\nGianettino (vie hänen sivulle päin. Julia käy suuttuneena pianon ääreen\nja soittaa). Kaikkiko valmisna huomiseksi?\n\nLomellino. Kaikki, prinssi. Mutta ei ole palannut sanansaattaja, joka\naamulla lähti Levantoon. Spinolakin viipyy. Olisikohan kirje hukkunut.\nMinä olen aivan neuvoton.\n\nGianettino. Ole huoleton. Onhan sinulla luettelo tallella?\n\nLomellino. Armollinen herra -- luettelo -- niin. En tiedä -- minä\ntaisin jättää sen eilisen takkini taskuun. --\n\nGianettino. Saman tekevä. Olisi vaan Spinola täällä. Huomenna aikaisin\nlöydetään Fiesko kuolleena vuoteeltansa. Niin olen hankkinut.\n\nLomellino. Mutta peloittavan huomion se nostaa.\n\nGianettino. Juuri siinä on turvamme, mies. Tavallinen rikos saa\nloukatun veren kuohuun, ja ihminen voi kaikkia. Erinomaiset rikostyöt\nsen kauhusta jähmettävät, eikä ihminen voi mitään. Tiedätkö tarinan\nMedusan päästä. Sen näkö teki kiveksi. Paljo ehtii tehdä ennenkuin\nkivet taas elävät.\n\nLomellino. Oletteko antanut yhtään merkkiä armolliselle rouvalle?\n\nGianettino. Johan toki! Häntä täytyy Fieskon tähden sulavammin\nkohdella. Mutta maistettuaan hedelmiä ei hän muistakaan niiden saamisen\nvaivaa. Tule! Tänä iltana vielä odotan joukkoja Milanosta ja täytyy\nantaani ohjeita porteille. (Julialle) No, sisar! oletko kiukkusi jo\npois kilkuttanut?\n\nJulia. Menkää vaan! te olette hurja vieras. (Gianettino on menossa,\nmutta kohtaa ovessa Fieskon).\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    _Fiesko_ tulee.\n\nGianettino (peräytyen). Haa!\n\nFiesko (ennättäen ystävällisesti). Te päästätte, prinssi, minun\nkäymästä tykönne, niinkuin minä juuri aivoin tehdä.\n\nGianettino. Ei minullekaan voi olla mikään tervetulleempaa kuin kohdata\nteitä, kreivi.\n\nFiesko (käy Julian luo, suutelee kunnioituksella hänen kättänsä).\nTeidän luonanne, korkea rouva, on tottunut näkemään toivonsa aina\nenemmän kuin täytetyksi.\n\nJulia. Älkää toki! jonkun toisen kuullen se tuntuisi kahdapäiseltä.\nVaan minä peloitan tässä puvussani. Suokaa anteeksi, kreivi. (On\nmenemässä kamariinsa).\n\nFiesko. Oi jääkää, kaunis, armollinen rouva! Ei naisihminen ole\nmilloinkaan niin kaunis kuin yöpuvussaan! (hymyillen) se on hänen\nvirkapukunsa -- Nuo ylöspäin käännetyt hiukset -- Sallikaa minun ne\nsekoittaa.\n\nJulia. Kuinka mielellänne te miehet kaikkia häiritsette!\n\nFiesko (kääntyen Gianettinoon päin, viattomasti). Hiuksia ja\ntasavaltoja! Se on meistä yhdentekevä, eikö niin? -- Ja tämäkin\nnauha on väärin sidottu. -- Istukaa kaunis kreivitär! Silmiä teidän\nLauranne osaa pettää, mutta ei sydämmiä. -- Sallikaa minun olla\nkamarineitsyenänne. (Julia istuu, Fiesko oikoo hänen vaatteitansa).\n\nGianettino (nykäsee Lomellinoa). Tuota huoletonta raukkaa!\n\nFiesko (peitellen Julian rintaa). Katsokaa -- tämän minä viisaasti\npeitän. Aistien täytyy aina olla vaan sokeita kirjeenkuljettajia eikä\ntietää mitä sovinnollista yhteyttä on mielenvoimalla ja luonnolla.\n\nJulia. Kevytmielistä puhetta.\n\nFiesko. Ei ollenkaan, sillä, näettenkö, paraskaan uutinen ei maistu\nmiltään, kun joka mies sen tietää. -- Aistimme ovat vaan sisällisen\ntasavaltamme rahvas. Aateli elää siitä, mutta nousee sen huonoa makua\nylemmäksi. (On saanut Julian valmiiksi ja vie kuvastimen eteen). Nyt,\ntotta vieköön! huomenna on tämä vaatepartena Genuassa. (Hienosti).\nSaanko, kreivitär, viedä näin teidän läpi kaupungin?\n\nJulia. Tuota viekasta! kuinka kätevästi hän osasi uskotella minua\ntahtonsa mukaan. Mutta päätäni särkee ja minä pysyn kotona.\n\nFiesko. Antakaa anteeksi, kreivitär, -- sen voitte tehdä jos tahdotte,\nvaan te ette tahdo. -- Tänään on tänne tullut florensilainen\nnäyttelijäseura ja on tarjoutunut näyttelemään minun palatsissani. --\nNyt en ole voinut estää useimpia kaupungin aatelisnaisia tulemasta\nkatselijoiksi ja olen sentähden sangen levoton, kenenkä minä,\nloukkaamatta ketään arkatuntoista vierastani, saisin ensi sijalle.\nVielä on ainoasti yksi keino mahdollinen. (Kumartaen syvään). Oletteko\nte, kreivitär niin armollinen?\n\nJulia (punastuu ja menee nopeasti kamariinsa). Laura!\n\nGianettino (astuu Fieskon luo). Te muistanette, kreivi, äskeisen\nharmittavan tapauksen meidän välillämme --\n\nFiesko. Minä toivoisin, prinssi, että molemmin sen unhottaisimme. -- Me\nihmiset kohtelemme toisiamme niinkuin heitä tunnemme ja kenen muun kuin\nminun on syy, että ystäväni Doria ei ole tuntenut minua täydellisesti?\n\nGianettino. Minä puolestani en sitä milloinkaan muistele jos en samalla\nsydämmestäni pyydä anteeksi teiltä. --\n\nFiesko. Enkä minä milloinkaan, jos en sydämmestäni sitä teille suo.\n(Julia tulee vähän enemmän vaatetettuna).\n\nGianettino. Tulee juuri mieleeni, kreivi. Tehän retkeilette\nTurkkilaisia vastaan? --\n\nFiesko. Tänä iltana nostetaan ankkurit. Juuri siitä olen vähän\nhuolissani, josta kuitenkin ystäväni Dorian avuliaisuus voisi minun\nauttaa.\n\nGianettino (sangen kohteliaasti). Hyvin mielelläni -- vaatikaa minulta\nmitä vaan voin!\n\nFiesko. Tämä tapaus taitaa iltapuolella nostaa satamassa ja palatsini\nlähellä jotakin hälinää, jonka herttua setänne, ehkä käsittää väärin.\n-- --\n\nGianettino. Antakaa se minun huolekseni. Tehkää te vaan niin ja minä\ntoivotan teille paljon onnea yritykseenne.\n\nFiesko (totisena). Minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa.\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Edelliset_ ja _henkivartija_ sotamies.\n\nGianettino. Mitä nyt?\n\nSotamies. Käydessäni Tuomasportin sivutse näin minä suuren joukon\naseellisia sotamiehiä rientävän Darsenaan ja laittavan Lavagnan kreivin\nkaleerilaivoja purjekuntoon.\n\nGianettino. Ei tärkeämpää. Onko muuta ilmoittamista?\n\nSotamies. On kyllä. Kaputsinien luostarista vilisee epäluulonalaista\nväkeä ja puikkii torin poikki; käynnistä ja näöstä päättäin ovat nekin\nsotamiehiä.\n\nGianettino. Sen pölkyn palvelus-intoa! (Lomellinolle levollisesti). Ne\novat minun Milanolaisiani.\n\nSotamies. Teidän armonne, käskettekö ottamaan vaaria niistä?\n\nGianettino (ääneensä Lomellinolle). Katsokaa perään, Lomellino!\n(Rajusti sotamiehelle). Saat mennä. Kaikki hyvin! (Lomellinolle).\nViitatkaa sille ulkomaalaiselle sonnille, että hän pitää suunsa.\n(Lomellino ja sotamies menee pois).\n\nFiesko (joka tähän asti on karkeloinnut Julian kanssa ja vaan\nsalaisesti kurkistellut). Ystävämme on tuskastunut. Uskallanko kysyä\nsyytä?\n\nGianettino. Ei ihme. Alinomaa kysymistä ja ilmoittamista. (Syöksee\nulos).\n\nFiesko. Meitäkin odottaa näytelmä! Saanko tarjota käteni, armollinen\nrouva?\n\nJulia. Malttakaa! Minä ensin otan hupun. Kreivi, eihän vaan ole\nmurhenäytelmä, se tulee uniini?\n\nFiesko (kavalasti). Oi, se naurattaa kuolijaaksi, kreivitär! (Vie\nJulian pois. Esirippu).\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\n    Yö. Fieskon linnan esipiha. Lyhtyjä sytytetään.\n    Aseita tuodaan. Linnan sivurakennus on valaistu.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    _Bourgognino_ tuo sotamiehiä.\n\nBourgognino. Seis! -- Isolle pihaportille tulee neljä vartijaa. Kaksi\nkullekin linnan ovelle. (Vartijat käyvät paikoillensa). Sisälle\nlasketaan kuka tahtoo. Ulos ei ketään. Ken väkivaltaa käyttää,\npistetään! (Menee toisten kanssa linnaan. Vartijat käyvät edestakaisin.\nÄänettömyys).\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    _Vartijat_ ja _Senturione_.\n\nVartio isolla portilla (huutaa). Ken siellä? (Senturione tulee).\n\nSenturione. Lavagnan ystävä. (Menee pihan poikki oikeanpuoliselle\nlinnan-portille.)\n\nVartijat (siellä). Takaisin!\n\nSenturione (oudoksuu ja menee vasemmalle portille).\n\nVartijat (vasemmalla). Takaisin!\n\nSenturione (seisoo hämmästyneenä paikoillaan. Äänettömyys. Sitten\nvasemmanpuoliselle vartijalle). Ystävä, mistä päin näytelmään pääsee?\n\nVartija. En tiedä.\n\nSenturione (Käy edestakaisin yhä enemmän kummeksien sitten\noikeanpuoliselle vahdille). Milloinka, ystäväni, näytelmä alkaa?\n\nVartija. En tiedä.\n\nSenturione (käy kummastellen edestakaisin. Huomaa aseita. Peljästyy).\nYstäväni, mitä tämä on?\n\nVartija. En tiedä.\n\nSenturione (peittää hämmästyneenä itsensä takillansa). Kummallista!\n\nVartio isolla portilla (huutaa). Ken siellä?\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    _Edelliset. Sibo_ tulee.\n\nSibo (sisään astuessaan). Lavagnan ystävä.\n\nSenturione. Sibo, missä olemme?\n\nSibo. Mitä?\n\nSenturione. Katso ympärillesi, Sibo.\n\nSibo. Missä? Mitä?\n\nSenturione. Joka ovella vartio.\n\nSibo. Täällä on aseita.\n\nSenturione. Eikä keltään saa mitään tietää.\n\nSibo. Kummallista!\n\nSenturione. Paljoko kello on?\n\nSibo. Käy yhdeksättä.\n\nSenturione. Huh! kun on kylmä.\n\nSibo. Kello kahdeksanhan oli määrätty hetki.\n\nSenturione (pudistaen päätään). Tässä ei ole kaikki oikein!\n\nSibo. Fieskolla on kuria mielessä.\n\nSenturione. Huomenna on doogin vaali -- Sibo, tässä ei ole kaikki\noikein.\n\nSibo. Hiljaa! hiljaa! hiljaa!\n\nSenturione. Linnan oikean puolinen sivurakennus on ihan valaistu.\n\nSibo. Etkö kuule mitään? Etkö kuule mitään?\n\nSenturione. Kolkkoa murinaa sisällä ynnä --\n\nSibo. Koleata ratinaa kuin haarniskat yhteen koskisivat.\n\nSenturione. Hirmuista! hirmuista!\n\nSibo. Vaunut! pysähtyvät portille.\n\nVartio isolla portilla (huutaa). Ken siellä?\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    _Edelliset. Neljä Asseratoa_.\n\nAsserato (sisään astuessaan). Fiesko ystävä.\n\nSibo. Asseraton neljä veljestä.\n\nSenturione. Hyvää iltaa maanmiehet!\n\nAsserato. Me menemme näytelmään.\n\nSibo. Onnea matkalle!\n\nAsserato. Ettekö te tule kanssa?\n\nSenturione. Menkää vaan edellä. Me nautimme ensin kaunista ilmaa.\n\nAsserato. Se alkaa kohta. Tulkaa! (Menevät eteenpäin).\n\nVartija. Takaisin!\n\nAsserato. Mihinkäs tästä mennään?\n\nSenturione (nauraa). Ulos linnaan.\n\nAsserato. Tässä on erehdys.\n\nSibo. Kourintuntuva. (Soitantoa kuuluu oikealta).\n\nAsserato. Kuuletteko soitantoa? Näytäntö alkaa.\n\nSenturione. Minä luulen sen jo alkaneen ja meidän näyttelevän narria\nsiinä.\n\nSibo. Liikaa lämmintä ei ole minulla. Minä menen.\n\nAsserato. Aseita täällä!\n\nSibo. Oh, näytelmätavaroita.\n\nSenturione. Pitääkö meidän tässä seisoman kuin narrit tuonelan joella?\nTulkaa kahvilaan! (Kaikki kuusi menee portille).\n\nVartijat (huutavat kiivaasti). Takaisin!\n\nSenturione. Murha ja kuolema! Me olemme vankina.\n\nSibo. Miekkani sanoo: emme kauan!\n\nAsserato. Pistä miekkasi tuppeen. Kreivi on kunnian mies.\n\nSibo. Myydyt! petetyt olemme! Näytelmä oli loukas, johon hiiriä\nhoukuteltiin.\n\nAsserato. Varjelkoon siitä taivas! Minua kauhistaa, kuinka tästä\nselvitään.\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    _Vartio, Verrina, Sibo, Sakko, Senturione, Bourgognino_.\n\nVartio. Ken siellä? (Verrina ja Sakko tulee).\n\nVerrina. Talon tuttuja. (Seitsemän ylimystä seuraa muassa).\n\nSibo. Hänen likeisiä tuttujansa. Nyt selkiää kaikki.\n\nSakko (puhuen Verrinan kanssa). Niinkuin teille sanoin, Tuomasportin\nvartijana on Leskaro, Dorian paras upseeri ja hänelle sokeasti\nkuulijainen.\n\nVerrina. Hyvä vaan.\n\nSibo (Verrinalle). Te, Verrina, tulette kuin kutsuttu, herättämään\nmeitä kaikkia unesta.\n\nVerrina. Kuinka niin? Kuinka niin?\n\nSenturione. Me olemme kutsutut näytelmään.\n\nVerrina. Sitten on meillä sama tie.\n\nSenturione. Kaiken lihan tie; sen minä tiedän. Näettehän, että ovet on\nmiehitetty, miksi ovilla on miehiä?\n\nSibo. Miksi aseita?\n\nSenturione. Seisomme täällä kuin hirsipuun juurella.\n\nVerrina. Kreivi tulee itse.\n\nSenturione. Rientäköön! Kohta kärsivällisyyteni loppuu. (Kaikki\nylimykset kävelevät perällä edestakaisin).\n\nBourgognino (linnasta päin). Kuinka sataman laita on, Verrina?\n\nVerrina. Kaikki hyvin laivoilla.\n\nBourgognino. Linnakin on täpötäynnä sotamiehiä.\n\nVerrina. Kello käy paljon yhdeksättä.\n\nBourgognino. Varsin kauan viipyy kreivi.\n\nVerrina. Aina liian hätäinen toiveissansa, Bourgognino, vertani hyytää,\nkun ajattelen sitä.\n\nBourgognino. Isä, ei hätäillä!\n\nVerrina. Hätäillä ei sovi missä ei viivytystä ole. Jos toisen murhan\njätän tekemättä, en ensimmäisestä voi milloinkaan vastata.\n\nBourgognino. Mutta milloinka pitää Fieskon kuoleman?\n\nVerrina. Kun Genua on vapaa, kuolee Fiesko!\n\nVartio. Ken siellä?\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    _Edelliset_ ja _Fiesko_.\n\nFiesko (sisäänastuessaan). Ystävä! (Kaikki kumartavat. Vartijat tekevät\nkunniaa). Tervetulleita, arvoisat vieraani! Kenties jo suututtelette,\nettä isäntä niin kauan odotuttaa itseänsä. Suokaa anteeksi! (hiljaa\nVerrinalle). Valmis?\n\nVerrina (kuiskaa korvaan). Toivon jälkeen.\n\nFiesko (hiljaa Bourgogninolle). Entä?\n\nBourgognino. Kaikki paikoillaan.\n\nFiesko (Sakolle). Entä?\n\nSakko. Kaikki hyvin.\n\nFiesko. Entä Kalkagno?\n\nBourgognino. On poissa vielä.\n\nFiesko (lujaa vartijoille portilla). Sulkekaa! (Ottaa hatun päästänsä\nja astuu vapaasti ja ylevästi kokoontuneiden keskelle).\n\nHyvät herrat!\n\nMinä olen rohjennut kutsua teidät näytelmään -- En kuitenkaan\nhuvituksen tähden, vaan jakamaan teille siinä tehtävänne. Kyllin\nkauan, ystäväni, olemme kärsineet Gianettino Dorian pöyhkeyttä ja\nAndreaan vaativaisuutta, jos tahdomme, ystävät, pelastaa Genuan, ei\nole aikaa hukattavana. Mitä varten luulette olevan nuo kaksikymmentä\nkaleerilaivaa, jotka saartavat isänmaan sataman? Mitä Doriain tekemät\nvaltakuntien liitot? Mitä muukalaiset aseet, joita he ovat vetäneet\nGenuan sydämmeen? -- Murina ja sadatteleminen ei enää ole kylläksi.\nKaiken pelastaminen vaatii kaiken uskaltamista. Kova kipu vaatii\nrajua lääkettä. Olisiko tässä joukossa ketään niin kylmäkiskoista,\njoka tunnustaisi paljaan vertaisensa ainoaksi herraksensa. (Murinaa).\nTäällä ei ole ketään, jonka esi-isät eivät olisi seisoneet Genuan\nkätkyen ympärillä. Mitä kaikkien pyhäin nimessä, mitä etuoikeutta on\nnoilla kahdella kansalaisella, että julkeasti lentävät meidän päittemme\npäällitse? (Kovempaa murinaa). -- Jokainen teistä on juhlallisesti\nvaadittu ajamaan Genuan asiaa sen sortajia vastaan -- Ei kukaan teistä\nvoi rahtuakaan antaa oikeuksistansa, pettämättä samalla koko valtion\nsielua. (Kuulijoiden rajut liikunnat keskeyttävät hänen! sitten jatkaa:)\n\nTe tunnette tämän -- nyt on kaikki voitettu. Minä olen teille jo\nraivannut tien kunniaan. Tahdotteko seurata? Minä olen valmis teitä\nviemään. Noiden laitosten, joita äsken vielä hirmulla katselitte,\ntäytyy nyt virittää teissä raitista sankariutta -- Tämän pelvon kauhun\ntäytyy lämmitä uljaaksi innoksi pitämään yhtä näiden isänmaan ystävien\nja minun kanssani ja juurinensa kaatamaan tyrannit. Hyvä loppu seuraa\nuskallustamme, sillä minun hankkeeni ovat hyvät. Yritys on oikea,\nsillä Genua kärsii. Aaatos tekee meidän kuolemattomiksi, sillä se on\nvaarallinen ja suuri.\n\nSenturione (rajussa mielenkiihkossa). Kyllin! Genua vapaaksi! Tällä\nsotahuudolla manalan valtoja vastaan!\n\nSibo. Ja ketä se ei herätä unestansa, se ähkyköön iäti orjana airoissa,\nkunnes tuomiopasuuna hänen päästää.\n\nFiesko. Ne olivat miehen sanat. Nyt vasta ansaitsette tietää omanne\nja Genuan vaaran. (Antaa heille Maurin paperin). Valoa, sotamiehet!\n(Ylimykset tunkevat tulisoiton ympärille ja lukevat). Niin kävi kuin\ntoivoin, ystäväni!\n\nVerrina. Älä kuitenkaan puhu vielä noin lujaa. Minä näin tuolla\nvasemmalla puolen kasvojen vaalenevan ja polvien horjuvan.\n\nSenturione. Kaksitoista senaattoria! Pirullista! Kaikki miekat kouraan!\n(Kaikki hyökkäävät aseläjään, johon kaksi jää).\n\nSibo. Sinunkin on, Bourgognino, nimesi siinä.\n\nBourgognino. Ja vielä tänäpänä, jos sallittu on, Dorian kurkussa.\n\nSenturione. Kaksi miekkaa vielä jäi.\n\nSibo. Mitä? Mitä?\n\nSenturione. Kaksi ei ottanut miekkaa.\n\nAsserato. Minun veljeni eivät voi katsoa verta, säälikää heitä!\n\nSenturione (tulisena). Mitä? mitä? katsoa tyrannien verta? Repikää\npelkurit! Heittäkää äpärät tasavallasta ulos! (Muutamat seuran\njäsenistä karkaavat julmistuneina niihin molempiin).\n\nFiesko (tempaa he erillensä). Malttakaa! Malttakaa! Pitääkö Genuan\nvapaudestansa orjia kiittämän? Pitääkö meidän kultamme tämän mitättömän\nmetallin kautta kadottaman ehjän äänensä? (Päästää heidät). Te, hyvät\nherrat, tyytykää niinkauan yhteen huoneeseen linnassani kuin meidän\nasiamme on päättynyt. (Vartijoille). Kaksi kiinnipantavaa! Te vastaatte\nheistä. Kaksi lujaa vartijaa heidän ovellensa! (He viedään).\n\nVartio isolla portilla. Ken siellä? (Kolkutetaan).\n\nKalkagno (huutaa tuskallisesti). Avatkaa! ystävälle! Avatkaa Jumalan\ntähden!\n\nBourgognino. Se on Kalkagno. Mitä se \"Jumalan tähden\" merkitsee?\n\nFiesko. Avatkaa hänelle, sotamiehet!\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    _Edelliset_ ja _Kalkagno_ hengästyksissä ja peljästyneenä.\n\nKalkagno. Pois! pois! Paetkoon kuka paeta voi! Kaikki pois!\n\nBourgognino. Mitä pois? Onko heidän lihansa rautaa ja meidän miekkamme\nruokoa?\n\nFiesko. Miettikää, Kalkagno! erehdys tässä olisi anteeksi antamaton.\n\nKalkagno. Me olemme petetyt. Helvetillinen totuus. Maurinne, Lavagna,\nkonna! Minä tulen neuvoskunnan palatsista. Hän oli herttuan puheilla.\n(Aateliset kalpenevat. Fieskon kasvot muuttuvat).\n\nVerrina (päättävästi vartijoita kohden). Sotilaat! lyökää sotakirveenne\nminuun, minä en tahdo kuolla pyövelin käsiin. (Aateliset juoksevat\nhämmästyneinä eri haaroille).\n\nFiesko (jotenkin tointuneena). Minne? Mitä teette? -- Mene manalle,\nKalkagno! -- Paljasta peloitusta, hyvät herrat -- akka! kertoa\nsellaista näille pojille -- Sinäkin, Verrina? -- Bourgognino, sinäkin,\nminne sinä menet?\n\nBourgognino (tulisena). Kotio, Berttani murhaamaan ja taas tänne.\n\nFiesko (räjähtää nauramaan). Jääkää! viipykää! Tämäkö on tyrannin\nmurhaajien rohkeutta? -- Mestarillisesti teit sinä tehtäväsi, Kalkagno!\nEttekö huomanneet tätä ilmoitusta minun toimekseni? -- Kalkagno,\npuhukaa eikö teidän minun käskystäni pitänyt koetteleman näitä\nRoomalaisia!\n\nVerrina. Voitko vielä nauraa? Minä uskon sen taikka en enää pidä sinua\nihmisenä.\n\nFiesko. Hävetkää, miehet, langeta tähän lasten paulaan! Ottakaa vasta\naseenne! Taistelkaa kuin karhut tämän pahan poistamiseksi. (Hiljaa\nKalkagnolle). Olitteko itse siellä?\n\nKalkagno. Minä tungin henkivartijani välitse tehtäväni mukaan tuomaan\ntunnussanan herttualta -- palatessani tuotiin Mauri.\n\nFiesko (kovaa). Ukko on siis makuulla! Me rymyämme hänen ylös\nhöyheniltänsä. (Hiljaa). Puhuiko hän kauan herttuan kanssa?\n\nKalkagno. Ensi hätäni ja teidän läheisen vaaranne tähden sain\nviivytyksi siellä tuskin pari minuuttia.\n\nFiesko (kovaa ja iloisesti). Kas vaan, kuinka maanmiehemme vieläkin\nvapisevat.\n\nKalkagno. Ei heidän olisikaan pitänyt niin yhtäkkiä uhooman. (Hiljaa).\nMutta, kreivi, mitä hyötyä tästä hätävaleesta on?\n\nFiesko. Ajan voittoa, ystäväni, ja sitten on ensi kauhu jo ohitse.\n(Kovaa). Hoi! tuotakoon viiniä! (Hiljaa). Ja näittekö herttuan\nvaalenevan? (Kovaa). Hei, veljet, vähän virkistystä tämän yön\nkarkeloon. (Hiljaa). Näittekö herttuan vaalenevan?\n\nKalkagno. Maurin ensi sana mahtoi olla \"salaliitto\"; ukko astui\nlumivalkeana taappäin.\n\nFiesko (hämillään). Hm! hm! perkele on kavala, Kalkagno -- Hän ei\nilmoittanut mitään ennenkuin puukko oli heidän kurkussansa. Nyt on hän\nkai heidän enkelinsä. Mauri on kavala. (Viinipikari tuodaan hänelle;\nkohottaa sen ja juo). Onneksemme! kumppanit! (Kolkutetaan).\n\nVartio. Ken siellä?\n\nÄäni. Herttuan käsky. (Aateliset juoksevat hämmästyneinä pitkin pihaa).\n\nFiesko (hyppää heidän joukkoonsa). Älkää lapset! älkää peljästykö!\nälkää peljästykö! Minä olen täällä. Viekää aseet pois joutuun! Minä\npyydän, olkaa miehiä! Näistä terveisistä päättäen Andreas vielä\nepäilee. Menkää huoneeseen ja tointukaa! Avatkaa, sotamiehet! (Kaikki\nmenevät. Portti avataan).\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    _Fiesko_ tulevinansa linnasta. _Kolme saksalaista sotamiestä_\n    tuo Maurin sidottuna.\n\nFiesko. Kuka minua huusi ulkona?\n\nSotamies. Viekää meitä kreivin luo!\n\nFiesko. Kreivi on tässä. Kuka tarvitsee minua?\n\nSotamies (tekee hänelle kunniaa). Herttua toivottaa hyvää iltaa.\nTämän Maurin jättää hän sidottuna teidän armollenne. Se on jutellut\nhäpeällisiä. Lopun sanoo kirje.\n\nFiesko (ottaa sen huolettomasti). Vasta tänäänhän minä lupasinkin\nsinulle paikan kaalerilaivoilla. (Sotamiehelle). Kaikki hyvin,\nystäväni. Minun kunniotukseni herttualle!\n\nMauri (huutaa perään). Ja minunkin puolestani ja sano hänelle --\nherttualle -- että jos hän ei olisi tänne lähettänyt aasia, tietäisi\nhän linnaan kätketyn kaksituhatta sotamiestä. (Sotamiehet menevät.\nAateliset palaavat).\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    _Fiesko, Salaliittolaiset_ ja _Mauri_ tylynä heidän keskellänsä.\n\nSalaliittolaiset (vavisten, perääntyvät nähdessänsä Maurin). Haa mitä\ntämä on?\n\nFiesko (luettuansa kirjeen ja salaten vihaansa). Genualaiset! vaara on\nohitse -- mutta myös salaliitto.\n\nVerrina (ärjäsee hämmästyen). Mitä? Ovatko Doriat kuolleet?\n\nFiesko (kovasti liikutettuna). Herrani! Koko tasavallan sotavoimaa\n-- en tätä vastaan ollut valmis -- Vanha ränstynyt mies lyö\nneljällä rivillä puolen kolmatta tuhatta miestä. (Kätensä vaipuvat,\ntainnotonna). Doria lyö Fieskon.\n\nBourgognino. No puhukaa edes! Me tyhmistymme.\n\nFiesko (lukee). \"Lavagna, teillä näyttää olevan sama onni kuin\nminullakin. Hyvät työnne palkitaan kiittämättömyydellä. Tämä Mauri\nvaroittaa minua salaliitosta -- Minä lähetän hänen sidottuna takaisin\nja makaan tänä yönä ilman henkivartijoitta.\" (Paperi putoo hänen\nkädestänsä. Kaikki katselevat toisiansa).\n\nVerrina. No, Fiesko?\n\nFiesko (jaloudella). Doriako voittaisi jalomielisyydessä minun? Yksi\nhyväavuko puuttuisi Fieskojen suvusta? -- Ei! Niin totta kuin minä\nolen Fiesko! Erotkaa te! Minä käyn pois -- ja tunnustan kaikki (on\nsyöksemässä pois).\n\nVerrina (pidättää hänen). Oletko sinä ihminen houru? Aivoimmeko me\nkonnan vehkeitä? Seis! eikö tämä ollut isänmaan asia? Seis! Vai\ntahdoitko sinä vaan Andreaan henkeä etkä tyrannin? Seis! sanon minä --\nminä panen sinun kiinni valtionpetturina.\n\nSalaliittolaiset. Sitokaa hän kiinni! Musertakaa hän!\n\nFiesko (tempaa miekan ja irroittaa itsensä). Hiljaa sentään! Kuka ensin\nheittää paulan tiikerin kaulaan? -- Nähkää, hyvät herrat -- Minä olen\nvapaa -- pääsisin minne haluaisin -- Nyt jään, sillä olen miettinyt\ntoisin.\n\nBourgognino. Miettinyt velvollisuuttanne!\n\nFiesko (suuttuneena, ylpeästi). Haa, poika! oppikaa ulkoa ensin omanne\nminua kohtaan älkääkä koskaan sitä sanoko minulle. --\n\nLevollisesti, herrat -- Kaikki on entisellänsä. -- (Maurille jonka\nköydet hän katkasee). Sinun ansiosi on _suuren työn aikaan saattaminen_\n-- Pakene!\n\nKalkagno (vihastuen). Mitä? mitä? saako se pakana elää? elää ja olla\npettänyt meidät kaikki?\n\nFiesko. Elää ja olla peloittanut teidät kaikki. Pois konna! Varo, että\nkäännät selkäsi Genuaan; sinussa saattaisi koettaa rohkeuttansa.\n\nMauri. Sanotaan piru ei anna konnien olla alallansa! -- Nöyrin\npalvelijanne, hyvät herrat. Jo minä huomaan, että tässä maassa ei kasva\nminun kurkkunuorani. Täytyy hakeani sitä muualta. (Menee ja naura\nhohottaa).\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    _Palvelija_ tulee. _Edelliset_ paitsi _Mauri_.\n\nPalvelija. Imperialin kreivitär on jo kolmasti kysynyt teidän armoanne.\n\nFiesko. Lempo vieköön! Näytelmän täytyy kyllä alkaa! Sano hänelle,\nettä minä olen kohta siellä! -- Odota -- Minun rouvani pyydät sinä\nmenemään laulusaliin ja odottamaan minua seinäverhon takana. (Palvelija\npois). Minä olen pannut paperille teidän kaikkien tehtävänne, jos kukin\ntäyttää osansa, ei ole enää muuta sanottavaa. Verrina käy edeltäpäin\nsatamaan ja, kun laivat on vallattu, _antaa hän kanuunalla alottamisen\nmerkin_. Minä menen; minua kutsuu vielä tärkeä työ. Te kuulette pienen\nkellon äänen ja tulette kaikin minun laulusaliini -- Sillä välin käykää\nsisälle -- ja maistelkaa minun kyprolaistani! (Eroavat).\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS\n\n    Laulusali.\n\n    _Leonoora, Arabella_ ja _Roosa_. Kaikki levottomina.\n\nLeonoora. Laulusaliin lupasi Fiesko tulla eikä tulekaan. Kello käy jo\nkahtatoista. Peloittavasti humisee palatsissa aseita ja ihmisiä, ja\neikö Fiesko tule?\n\nRoosa. Teidän piti piilouman seinäverhon taka. -- Mitähän kreivi sillä\ntahtoo?\n\nLeonoora. Hän tahtoo niin, Roosa, minä siis kyllä tiedän totella.\nBella, kyllin olla aivan ilman pelvotta. -- Ja kuitenkin! Bella,\nkuitenkin minä vapisen niin, sydämmeni tykyttää niin kovin\nlevottomasti. Tytöt, älkää kumpikaan menkö minun sivultani.\n\nBella. Älkää peljätkö! Tuskamme vartijoitsee utelijaisuuttamme.\n\nLeonoora. Minne silmäni luo, näen outoja kasvoja, kuin hontoja\nviirunaamaisia aaveita. Kun jotakuta huudan, vapisee kuin kiinni saatu\npahantekijä ja hiipii yön pimeyteen tämä _pahan omantunnon hirvittävä\nasunto. Vastaus_ on puolisalaista ääntä, joka vapisee kielellä vielä\ntuskallisesti epäilee, rohkeneeko hän tulla ulos. Fiesko! -- En tiedä,\nmitä kauhuja täällä solmiellaan. -- Minun Fieskoni ympärillä vaan\n(suloisesti väännellen käsiänsä) liehukaa te taivaan voimat!\n\nRoosa (kovin säikähtäen). Siunatkoon! Mikä ryskää käytävässä?\n\nBella. Se on vartijasotamies tuolla. (Vartio huutaa ulkona: \"Ken\nsiellä\"? johon vastataan).\n\nLeonoora. Ihmisiä tulee! Seinäverhon taka! Pian! (Piiloutuvat).\n\n\nKAHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Julia_ ja _Fiesko_ puhuvat keskenänsä.\n\nJulia (kovin hajamielisenä). Tauvotkaa, kreivi, teidän lemmellisyytenne\nei enää mene läpi korvien, vaan kuohuvaan vereen. -- Missä olen?\nTäällä ei ole muuta kuin viekoitteleva yö! Minne olette houkutellut\nminun varomattoman sydämmeni.\n\nFiesko. Sinne, missä arka lemmeninto rohkenee, missä hehku vapaammin\nhehkua puhuttelee.\n\nJulia. Lakkaa jo Fiesko! kaiken pyhyyden nimessä, älä enää! Jos ei\nyö olisi näin synkkä, näkisit sinä minun tulipunaiset poskeni ja\narmahtaisit minua.\n\nFiesko. Erehdys Julia! Juuri silloin minun tunteeni huomaisi sinun\ntunteesi tulilipun ja sitä rohkeammin karkaisi sen tykö. (Suutelee\ntulisesti Julian kättä).\n\nJulia. Ihminen, sinun kasvosi palavat kuumasti niinkuin sanasikin!\nAh, minunkin lyö, minä tunnen sen, rajua vallatonta tulta. Menkäämme\nvaloon, minä pyydän. Kiihtyneet aistit taitaisivat huomata tämän\npimeyden vaarallisen viittauksen. Mene! nämä paisuvat kapinoitsijat\nvoisivat kainon päivän seljän takana tehdä jumalattomia kujeitansa.\nMene ihmisten joukkoon, minä pyydän sinua.\n\nFiesko (kiihkeämmin). Kuinka turha on huolesi, minun helläni! Milloinka\npelkää haltija orjaansa?\n\nJulia. Voi teitä miehiä ja sitä alituista vastaan sanomista! Ikäänkuin\nte ette olisi vaarallisimpia voittajia juuri silloin kun antautte\nvangiksi meidän itserakkaudellemme. Pitääkö minun tunnustaman sinulle\nkaikki? että ainoasti vikani varjeli minun siveyteni, että ainoasti\nylpeyteni nauroi sinun kujeitasi? että ainoasti tähän saakka kesti\nminun lujuuteni? Sinä epäilit viekkauttasi ja otat pakosi Julian\nvereen. Tässä se minun jättää.\n\nFiesko (kevytmielisen rohkeasti). Ja mitä häviäisit sinä sen\njättämisestä?\n\nJulia (kiihkeänä ja tulisesti). Jos minä naisellisen pyhyyteni\navaimen sinulle hellittäisin, joten sinä mielesi mukaan saisit minun\nhäpeästä punastumaan! Mitä minä muuta häviäsin kuin kaikki? Tahdotko\nenemmän tietää, sinä pilkkaaja? Sen tunnustuksen tahdot kai vielä,\nettä meidän sukupuolemme koko salainen viisaus on vaan viheliäinen\ntaito eroittaa kuoleva puolemme, jota ainoaa kuitenkin teidän valanne\nvihdoin saartavat, joka (sen minä punastuen tunnustan) niin mielellänsä\nhaluaa valloitettaa, joka niin usein, siveyden hiukankin sivullensa\nkurkistaessa, petollisesti ottaa vihollisen vastaan? että kaikki\nmeidän naisellinen taitomme ainoasti tämän turvattoman puolen edestä\ntaistelee, niinkuin shakkilaudalla kaikki miehet puoltavat turvatonta\nkuningasta? Jos äkisti karkaat sen päälle -- lop! huudat sinä ja\nlevollisesti sekoitat koko laudan. (Vähän vaiti oltuansa vakaasti).\nSiinä on kerskaavan vajavaisuutemme kuvaus. Ole jalomielinen!\n\nFiesko. Ja kuitenkin Julia -- missä paremmin talletat tämän aarteen\nkuin minun äärettömässä lemmessäni?\n\nJulia. Varmaan en missään paremmin enkä missään huonommin -- Kuule,\nFiesko, kuinka kauvan tämä äärettömyys kestää? -- Voi, liian\nonnettomasti olen jo menetellyt uskaltaakseni vielä viimeisenikin. --\nRohkeasti luotin, Fiesko, hempeyteni sinun kietovan, mutta epäilen sen\nkaikkivallan voivan sinua pidellä. -- Hyi, mitä sanon? (Astuu takaperin\nja pitää käsiänsä kasvojensa edessä).\n\nFiesko. Kaksi syntiä _yhdessä_ henkäyksessä. Epäluulo minun\nmielihaluani tai majesteetinrikos sinun armauttasi vastaan. -- Kumpi on\nvaikeampi antaa anteeksi?\n\nJulia (raukeana, perääantavalla liikuttavalla äänellä). Valheet ovat\nmanalaisten aseita -- niillä ei Fieskon enää tarvitse Juliaansa\nlangettaa. (Vaipuu uupuneena sohvalle, vähäisen vaitioltuansa\njuhlallisesti). Kuule, suo minun sanoa vielä sana sinulle Fiesko. --\nMe olemme _sankaria_ -- kun tiedämme vielä siveytemme varjelluksi --\n_lapsia_ kun sitä _puolustamme_ (jäykästi ja hurjasti hänen eteensä)\n_raivottaria_ kun sitä _kostamme_. -- Kuule! Mitä jos sinä minun\nkylmästi kuristaisit?\n\nFiesko (ottaen vihaisen äänen). Kylmästi! Kylmästikö? Totisesti! mitä\nvaatiikaan naisen rajaton turhamaisuus kun hän näkee miehen ryömivän\nedessänsä ja vielä epäilee? Haa! minä tunnen, jo herään taas! (Muuttaen\näänensä kylmäksi). Vielä hyvään aikaan aukenevat silmäni. -- Mitä\ntahdoinkaan kerjätä? -- Kelvotonta on miehen pienin alentuminen naisen\nsuurinta suosiota vastaan! (Kumartaen hänelle syvään ja kylmästi).\nTointukaa, rouva! Nyt olette turvassa.\n\nJulia (hämmästyen). Kreivi, mikä muutos?\n\nFiesko (aivan huolettomasti). Ei, rouva! Teillä on ihan oikein, meidän\nkummankin kunniamme on ainoasti yhdenkerran vaarassa. (Kohteliaasti\nsuudellen hänen kättänsä). Minun on hupaista teille osoittaa\nkunnioitustani seurassa. (Aikoo mennä nopeasti).\n\nJulia (juoksee hänen perässänsä ja tempaa takaisin). Älä mene!\nOletko raivossa? Viivy! Täytyykö minun siis sanoa -- tunnustaa mitä\nkaikki miesväki polvillansa -- kyyneleissä -- piinapenkillä ei saisi\npakoitetuksi minua ylpeydeltäni sanomaan. Voi! Tämäkin synkkä pimeys on\nliian valoisa peittämään tulenhohdetta, jonka tämä tunnustus poskilleni\ntuo -- Fiesko -- ah, minä puhkaisen kaikki sukupuoleni sydämmet -- koko\nnaissuku vihaa minua iäti -- minä rukoilen sinun rakkauttasi, Fiesko!\n(Lankee hänen eteensä).\n\nFiesko (astuu kolme askelta takaperin jättäen Julian paikoillensa,\nnauraa riemuiten). Sitä minä surkuttelen, rouva. (Soittaa, kohottaa\nseinäverhoja ja tuo Leonooran näkyville). Tässä on minun puolisoni --\njumalainen vaimo! (Lankee Leonooran kaulaan).\n\nJulia (hyppää kirkaisten maasta). Ah! uskomattomasti petetty!\n\n\nKOLMASTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Salaliittolaiset_ astuvat sisälle yhtaikaa. _Naisia_\n    tulee toiselta puolen. _Fiesko, Leonoora_ ja _Julia_.\n\nLeonoora. Puolisoni, se oli liian kovasti.\n\nFiesko. Huono sydän ei ansainnut vähempää. Sinun kyyneleillesi olin\ntämän hyvityksen velkaa. (Kokoontuneille). En, hyvät herrat ja naiset!\nen minä ole tottunut joka syystä lapsellisesti ilmiliekkiin syttymään.\nIhmisten hullutukset minua huvittavat kauvan ennenkuin ne minua\nkiihoittavat. Tuo ansaitsee kaiken vihani, sillä hän on tälle enkelille\nsekoittanut tämän myrkyn. (Näyttää sitä läsnä oleville, jotka inhoten\nastuvat takaperin).\n\nJulia (salaten vimmaansa). Hyvin! hyvin! sangen hyvin! hyvä herra!\n(aikoo mennä).\n\nFiesko (taluttaa hänen takaisin). Malttakaa, rouva! -- Emme ole vielä\nsujut -- Tämä seura saattaisi mielellänsä tietää, miksi minä olin\nniin järjetön, että pidin hullua romanijuttua Genuan suurimman hupsun\nkanssa. --\n\nJulia (hypäten ylös). Tätä ei voi kestää! Mutta vapise sinä! (Uhaten)\nDoria on Genuan ukkonen, ja minä olen hänen sisarensa.\n\nFiesko. Paha kyllä, jos se on kiukkunne viimeinen määrä. --\nValitettavasti täytyy minun ilmoittaa, että Lavagnan kreivi Fiesko on\nteidän korkea-arvoisen veljenne varkain saadusta otsasiteestä vääntänyt\nköyden, jolla hän tänä yönä aikoo hirttää tasavallan rosvon! (Kun Julia\nvaalenee, purskahtaa hän ilkeään nauruun). Hah, se tuli odottamatta --\nhuomatkaa siis! (jatkaen katkerammin) _sentähden_ pidin tarpeellisena\nantaa teidän perheenne pyytäville silmille jotain askaroimista,\n_sentähden_ näyttelin (osoittaen Juliaa) tuon kanssa lemmennarria,\nsentähden annoin (osoittaen Leonooraa) tämän kalliinkiven pudota ja\notukseni kävi onnellisesti ansaan. Minä kiitän teidän otollisuuttanne,\nrouva, ja annan pois teatterikoristukseni. (Antaa syvästi kumartaen\nJulialle hänen varjokuvansa).\n\nLeonoora (vetääntyy Fieskon luo rukoilevasti). Minun Ludovigoni! hän\nitkee. Uskaltaako Leonooranne vavisten rukoilla teitä.\n\nJulia (ynseästi Leonooralle) Vaiti! sinä kirottu --\n\nFiesko (palvelijalle). Olkaa te niin kohtelijas ja tarjotkaa kätenne\ntälle naiselle; häntä haluttaa nähdä minun vankilaitostani. Te\nvastaatte ett'ei kukaan häntä loukkaa. -- Ulkona käy kova ilma --\nmyrsky, joka tänä yönä pirstaa Dorian rungon, voisi pian turmella hänen\nhiuskoristuksiansa.\n\nJulia (nyyhkyttäen). Surma sinun vieköön, musta, kavala teeskentelijä!\n(Leonooralle vihan vimmassa). Älä riemuitse voitostasi, sinunkin hän\nturmioon vie, ja itsensä -- ja epätoivoon hukkuu (syöksee ulos).\n\nFiesko (viittaa vieraille). Te olitte todistajina -- Pelastakaa minun\nkunniani Genuassa! (Salaliittolaisille). Te tulette noutamaan minua,\nkun kanuuna jyskää. (Kaikki poistuvat).\n\n\nNELJÄSTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Leonoora_ ja _Fiesko_.\n\nLeonoora (lähestyen Fieskoa tuskallisesti). Fiesko! -- Fiesko! -- Minä\nymmärrän sinua vaan puolittain, mutta minua vavistuttaa.\n\nFiesko (tarkkuudella). Leonoora -- Minä näin sinun kerran käyvän erään\nGenuan naisen vasemmalla puolen -- näin sinun aatelisseuroissa pitävän\nhyvänäsi ritarien toisen kädensuutelon. Leonoora -- Se teki pahaa minun\nsilmiini. Minä päätin, että se ei saa olla enää niin -- se muuttuu.\nKuuletko sotaista pauhua minun linnassani? Pelkosi on totta. -- Mene\nlevolle, kreivitär -- huomenna minä herätän -- _herttuattaren_.\n\nLeonoora (lyö molemmat kätensä yhteen ja heittäytyy istuimelle).\nJumalani! minun aavistukseni! Minä olen hukassa!\n\nFiesko (arvokkaasti). Salli, armaani, minun sanoa loppuun. Kaksi\nesi-isistäni kantoi kolminaista kruunua; Fieskojen veri juoksee\nraittiina ainoasti purpurassa. Pitääkö sinun puolisosi vain\nperityllä kiillolla loistaman. (Vilkkaammin). Tuleeko hänen kaikesta\nkorkeudestansa kiittää vaan sallimaa, joka kerran hyvällä päällä ollen\nedesmenneitten ansioista sommitteli semmoisen kuin Juhana Ludvig\nFiesko? Ei Leonoorani! Minä olen liian ylpeä ottamaan lahjaksi,\nmitä vielä itse taidan ansaita. Tänä yönä heitän minä sen lainatun\nkoristuksen esi-isäini hautaan takaisin -- Lavagnan _kreivit_ loppuivat\n-- _ruhtinaat_ alkavat.\n\nLeonoora (huojuttaen päätänsä, hiljaa haaveksien). Minä näen puolisoni\nkuolettavasti haavoitettuna kaatuvan maahan -- (koleammalla äänellä).\nMinä näen äänettömien kantajain tuovan minulle puolisoni raadellun\nruumiin. (Peljästyneenä hypäten ylös). Ensimmäinen ainoa kuula lentää\nFieskon sydämmeen.\n\nFiesko (tarttuu rakkaasti hänen käteensä). Ole rauhassa, armaani, ainoa\nkuula ei sitä tee.\n\nLeonoora (katsoo totisesti häneen). Niin luottavastiko Fiesko vaatii\ntaivasta taisteluun? Jos edes tuhat kertaa tuhannes tapaus olisi\nmahdollinen, niin tuhat kertaa tuhannes voisi onnistua, ja minun\npuolisoni olisi hukassa. -- Ajattele, Fiesko, että sinä pelilaudalla\ntaistelisit taivasta voittaaksesi. Jos miljoona voittoja vastaisi\nyhtä ainoata huonoa heittoa, rohkenisitko sinä heittää novot ja niin\njulkeasti lyödä vetoa Jumalan kanssa? Et, puolisoni! kun kaikki riippuu\npelilaudasta, on joka heitto Jumalan pilkkausta.\n\nFiesko (hymyilee). Ole huoletta, onni ja minä olemme paremmassa sovussa.\n\nLeonoora. Sanotko niin -- ja olisit tuon sielua surmaavan pelipöydän\nääressä -- te nimitätte sitä ajanvietoksi -- ja näkisit, kuinka\npetturi pienillä onnenpistoilla houkutteli suosilastansa, kunnes\nse kiihtyi peliin, nousi ylös, vaati vetoa kaikista -- ja nyt hän\nonnettoman heiton perästä jätti sen epätoivoon? Oi puolisoni! ethän\nsinä mene Genualaisten jumaloittavaksi. Herättää tasavaltalaiset\nheidän unestansa, muistuttaa hevoselle hänen kavioitansa, ei ole\nleikin asia, Fiesko. Älä usko näihin kapinoitsijoihin. Viisaat, jotka\nsinua yllyttävät, pelkäävät sinua. Tyhmät, jotka sinua jumaloitsevat,\nhyödyttävät sinua vähän, ja minne katsonkin on Fiesko hukassa.\n\nFiesko (tukevasti astuskellen). Arkuus on suurin vaara. Suuruus vaatii\nmyös uhria.\n\nLeonoora. Suuruusko, Fiesko? -- Että sinun älysi tahtoo niin pahoittaa\nminun sydäntäni! -- No niin! Minä luotan sinun onneesi, Fiesko, että\nsinä voitat. -- Voi silloin minua, sukuni kurjinta! onneton, jos ei\nonnistu! onnettomampi, jos onnistuu. Rakkaani, tässä ei ole mitään\nvalittavaa. Jos ei herttuata tule, on Fiesko hukassa. Minun puolisoni\non hukassa kun herttuata halaan.\n\nFiesko. Sitä en ymmärrä.\n\nLeonoora. Voi, Fieskoni! Hallituksen myrskyilmassa kuivaa rakkauden\nhellä lanttu. Ihmisen sydän, ja vaikka Fieskokin olisi se ihminen, on\nliian ahdas kahdelle kaikkivaltiaalle Jumalalle -- jotka toisillensa\novat niin vihaiset. _Rakkaudella_ on _kyyneleitä_ ja se ymmärtää\nkyyneleitä, _vallanhimolla_ on vaskiset silmät, joissa ei ikänä\nhelmeile tunteiden kyynel. -- _Rakkaudella_ on vaan _yksi_ tavara,\nse luopuu koko muusta maailmasta -- _vallanhimo_ näkee nälkää koko\nluonnon ryöstössä. -- _Vallanhimo_ pirstaa maailman heliseväksi\nvankihuoneeksi -- _rakkaudella_ on onnela joka erämaassa. -- Jos nyt\nuinahtaisit minun rinnalleni, niin uppiniskainen vasalli uhkaisi sinun\nvaltakuntaasi. -- Jos nyt lankeisin syliisi, niin sinun hirmuvaltijaan\npelkosi kuulisi murhaajan syöksyvän salaovesta ja ajaisi sinua\nhuoneesta huoneeseen. Niin, vielä suurisilmäinen epäluulo tarttuisi\nvihdoin perheelliseen sopuun. -- Kun Leonoorasi nyt toisi sinulle\nvirvoitusjuomaa, sinä vapisten lykkäisit pikarin pois ja helleyttä\nsoimaisit myrkynsekoittajaksi.\n\nFiesko (seisahtuu kauhistuneena). Leonoora, lakkaa! se on kammottava\nkuvaus.\n\nLeonoora. Eikä kuvaus ole kuitenkaan valmis. Minä sanoisin, uhraa\n_rakkaus_ suuruudelle, uhraa _rauha_ -- kun et vaan Fieskoa. -- Ah, se\non hengenotto! -- Harvoin nousivat enkelit valtaistuimelle, _harvemmin_\nvaltaistuimelta. Jonka ei tarvitse peljätä ketään, armahtaako se\nketään. Joka kaikkiin toivoihinsa voi liittää ukkosenvaajan, pitääkö\nhän tarpeellisena panna lempeätä sanaa sen oheen.\n\nFiesko (töytää levotonna pitkin huonetta). Leonoora, taukoa! Silta on\nrevitty takanani. --\n\nLeonoora (katsoo häneen nääntymäisillänsä). Ja miksi et, puolisoni?\nEi vielä tekemätön ole tehtyä! (Vienommasti, hellästi ja hiukan\nviekkaasti). Kuulin minä sinun kerran vannovan, että minun kauneuteni\non kaikki sinun aikeesi kaatanut -- väärin sinä vannoit, viekastelija,\ntaikka on se ennen aikaansa lakastunut. Kysy sydämmeltäsi kuka on\nvikapää? (Tulisemmin syleillen häntä molemmin käsin). Tule takaisin.\nToinnu. Luovu. Rakkaus palkitsee sinun. Eikö minun sydämmeni voi\nsinun tavatonta haluasi viihdyttää? -- Oi, Fiesko! otsaside on vielä\nköyhempi. -- (Hyväillen häntä). Tule! Minä opettelen ulkoa kaikki sinun\ntoivosi, minä sulatan kaiken luonnon hurmauksen rakkauden suudelmaan,\niäti pitääkseni jalon karkurin näissä taivaallisissa kahleissa -- sinun\nsydämmesi on ääretön -- niin on rakkauskin, Fiesko. (Vienommasti).\nYhden raukan onnelliseksi tekeminen -- jolla on taivaansa sinun\nrinnassasi -- jättäisikö se tyhjyyttä sinun sydämmeesi?\n\nFiesko (kovin liikutettuna). Leonoora, mitä olet tehnyt? (vaipuu\nhervotonna hänen kaulallensa). Minä en enää mene kenenkään Genualaisen\nnäkyviin.\n\nLeonoora (riemulla). Paetkaamme, Fiesko, heittäkäämme ilmaan koko tämä\nkiiltävä turhuus, eläkäämme ihanissa alhoissa kokonansa rakkaudelle!\n(Painaa häntä sydäntänsä vasten suloisella ihastuksella). Meidän\nkirkastettuja sielujamme ei silloin enää vaivaa tuskan synkeä viima --\nelämämme juoksee silloin heleästi kuin kimmeltävä lähde luojan puoleen.\n-- (Kanunan jyskäys kuuluu. Fiesko hypähtää irti Leonoorasta. Kaikki\nsalaliittolaiset astuvat saliin).\n\n\nVIIDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Salaliittolaiset_. Aika on tullut!\n\nFiesko (Leonooralle lujasti). Hyvästi! Iäksi -- taikka huomenna on\nGenua sinun jaloissasi! (Aikoo syöstä pois).\n\nBourgognino (huutaa). Kreivitär pyörtyy. (Leonoora vaipuu. Kaikki\njuoksevat kannattamaan häntä. Fiesko lankee hänen eteensä).\n\nFiesko (sydäntä särkevällä äänellä). Leonoora! Pelastakaa! Jumalan\ntähden pelastakaa! (Roosa ja Bella tulee hänen avuksensa). Hän\naukasee silmänsä. (Hypäten päättävästi ylös). Nyt tulkaat ne Dorialta\nsulkemaan! (Salaliittolaiset syöksevät ulos salista).\n\n(Esirippu).\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\n    Puoliyön jälkeen -- Iso katu Genuassa -- Siellä täällä hohtaa\n    muutamista huoneista vähitellen sammuvia lamppuja. Perällä näkyy\n    Tuomasportti, vielä suljettuna. Etäällä kaukana meri -- Ihmisiä\n    lyhdyt kädessä menee aukeaman poikki, senjälkeen yövartijain\n    kulku -- Kaikki on hiljaa. Meri vähän pauhaa.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n    _Fiesko_ tulee aseissa ja seisahtuu Andreas Dorian\n    palatsin eteen. Sitten _Andreas_.\n\nFiesko. Vanhus on pitänyt sanansa -- palatsissa kaikki valkeat\nsammuneet. Vartijat poissa. Minä soitan. Hei, helei! Herää Doria!\nPetetty, myyty Doria herää! Helei! helei! helei! Herää!\n\nAndreas (ilmestyy pylväskatolle) Kuka kelloa soitti?\n\nFiesko (muuttaen äänensä). Älä kysy! Seuraa! Sinun tähtesi laskee,\nherttua, Genua nousee sinua vastaan. Pyövelisi lähestyvät ja sinä,\nAndreas makaat!\n\nAndreas (arvollisesti). Minä muistan, kuinka vihainen meri heitteli\nBellona-laivaani, että köli ryskyi ja maston pää katkesi -- ja Andreas\nDoria makasi levollisesti. Kuka lähettää pyövelit?\n\nFiesko. Mies, peljättävämpi kuin sinun vihainen meresi, Juhana Ludvig\nFiesko.\n\nAndreas (nauraa). Sinä olet ovela, ystäväni. Ilveile päivällä. Puoliyö\non sopimaton aika.\n\nFiesko. Sinä pilkkaat varoittajaasi!\n\nAndreas. Minä kiitän häntä ja menen maata. Fiesko on untunut juovuspäin\neikä hänellä ole enää aikaa Dorialle.\n\nFiesko. Onneton vanhus -- älä usko kärmettä! Seitsemän väriä välkkyy\nsen kiiltävässä seljässä -- sinä lähestyt ja sen tappava kiemura\nyhtäkkiä sinun kietoo. Petturin viittaukselle nauroit. Älä naura\nystävän neuvolle. Pihassa on satuloittu hevonen. Pakene aikanansa! Älä\nhalveksi ystävää!\n\nAndreas. Fiesko ajattelee jalosti. En ole häntä milloinkaan loukannut,\neikä Fiesko minua petä.\n\nFiesko. Ajattelee jalosti, pettää sinun ja antoi sinun kokea\nkumpaistakin.\n\nAndreas. Tuollapa ovat henkivartijat, joita ei kukaan Fiesko kaada,\nelleivät kerubit häntä palvele.\n\nFiesko (häijysti) Tarvitsee tilata heiltä matkakirjan tuonelaan.\n\nAndreas (ylhäisesti). Kurja ivaaja, etkö milloinkaan ole kuullut että\n_Andreas Doria on kahdeksankymmenen vanha_ ja _Genua_ -- voi hyvin?\n(Poistuu).\n\nFiesko (katsoo hämmästyneenä hänen peräänsä). Täytyykö minun ensin\nkaataa tuo mies ennenkuin opin, että vaikeampi on olla hänen\nkaltaisensa? (Käy syvämietteisenä muutaman askeleen edestakaisin).\nMutta minä panin suuruuden suuruutta vastaan -- Me olemme selvillä\nAndreas, ja nyt, turmio, ala kulkusi! (Rientää takimmaiselle kadulle.\nRummut tärisevät joka taholla. Tuimaa tappelua Tuomasportilla, portti\nsärkyy ja aukenee näköala satamaan, jossa on tulisoitoilla valaistuja\nlaivoja).\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    _Gianettino Doria_ punaisessa viitassa ja _Lomellino. Palvelijoita_\n    juoksee edellä, tulisoitot kädessä. Kaikki kiiruissansa.\n\nGianettino (seisahtuu). Kuka käski rymyä lyödä?\n\nLomellino. Kanuuna jyskähti kaleerilaivoilla.\n\nGianettino. Orjat irkovat kahleitansa. (Laukauksia Tuomasportilla).\n\nLomellino. Tulta tuolla!\n\nGianettino. Portti on auki! Vartijat metelissä! (Palvelijoille).\nJoutuun, lurtit, valoa satamaan päin! (Rientävät porttia kohden).\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    _Bourgognino_ ja Tuomasportista samoavia _salaliittolaisia_.\n\nBourgognino. Sebastion Leskaro on kelpo sotilas.\n\nSenturione. Piti puoltansa kuin karhu siksi kun kaatui.\n\nGianettino (peräytyy säikähtyneenä). Mitä kuulen tuolta? -- Seis!\n\nBourgognino. Kuka siellä tulisoiton kanssa?\n\nLomellino. Ne ovat vihollisia, prinssi! hiipikää vasemmalle!\n\nBourgognino (huutaa tuimasti). Kuka siellä tulisoiton kanssa?\n\nSenturione. Seis! Tunnussananne!\n\nGianettino (vetää miekkansa ynseästi) Herruus ja Doria!\n\nBourgognino (hirmuisesti rajuten). Tasavallan ja morsiameni rosvo!\n(Salaliittolaisille, syösten Gianettinon päälle). Parhaiksi, veljet!\nHänen pahat henkensä jättävät itse hänen. (Pistää hänen lävitse).\n\nGianettino (kaatuu meluten). Murhaa! murhaa! murhaa! kosta heille\nLomellino!\n\nLomellino ja palvelijat (pakenevat). Auttakaa! Murhaajia! murhaajia!\n\nSenturione (huutaa tukevasti). Hän on saanut osansa. Pidättäkää kreivi!\n(Lomellino vangitaan).\n\nLomellino (laskien polvillensa). Säästäkää henkeni, minä tulen teidän\npuolellenne!\n\nBourgognino. Vieläkö se vintiö elää? Antakaa sen vihelijäisen paeta.\n(Lomellino päästetään).\n\nSenturione. Tuomasportti meidän! Gianettino kylmänä! Juoskaa minkä\njaksatte viemään sanomaa Fieskolle!\n\nGianettino (karkaa henkitoreissa pystyyn). Surma! Fiesko -- (Kuolee).\n\nBourgognino (vetää miekkansa ruumiista). Genua on vapaa ja\nminun Berttani. -- Miekkasi Senturione! Tämän verisen viet sinä\nmorsiamelleni. Hänen vankilansa on rikottu. Minä tulen jätteistä\nantamaan hänelle morsiussuudelman. (Rientävät eri kaduille).\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    _Andreas Doria_ ja _Saksalaisia sotamiehiä_.\n\nSotamies. Rymy kävi tuonnepäin. Herttua, nouskaa hevosen selkään!\n\nAndreas. Antakaa minun vielä kerran nähdä Genuan tornit ja taivas. Ei,\ntämä ei ole unta ja Andreas on petetty.\n\nSotamies. Vihollisia joka puolella! Pois! Pakoon rajan taka!\n\nAndreas (laskeuu nepaansa ruumiille). Tässä tahdon loppua. Älköön\nkukaan puhuko pakenemisesta. Tässä on vanhuuteni tuki. Minun juoksuni\non päättynyt. (Kalkagno etäällä salaliittolaisien kanssa).\n\nSotamies. Murhaajia tuolla! murhaajia! Paetkaa, vanha ruhtinas!\n\nAndreas (rumpujen taas alkaessa täristä). Kuulkaa! ulkomaalaiset,\nkuulkaa! Nuo ovat niitä Genualaisia, joiden ikeen minä särjin.\n(Peittäen itsensä). Näinkö palkitaan teidänkin maassanne?\n\nSotamies. Pois! pois! pois silläaikaa kun heidän säilänsä jäsääntyvät\nmeidän käsissämme. (Kalkagno lähenee).\n\nAndreas. Pelastakaa itsenne! Jättäkää minä! Peljättäkää maailmaa tällä\nkauhun sanomalla: Genualaiset surmasivat isänsä.\n\nSotamies. Pois! Surma ei ole vielä käsissä -- Kumppanit seiskäät!\nOtetaan herttua keskelle! (Vetävät miekkansa). Hosukaa noita vieraita\nkoiria oppimaan kunnioitusta harmaapäälle. --\n\nKalkagno (huutaa). Ken siellä? Mitä siellä on? Sotamiehet (lyövät).\nMuukalaisten iskuja! (Menevät tapellen. Gianettinon ruumis viedään\npois).\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    _Leonoora_ miehen vaatteissa ja _Arabella_ hänen perässään\n    hiipivät peljästyneinä esille.\n\nArabella. Tulkaa pois, armollinen rouva, tulkaa! --\n\nLeonoora. Tuollapäin riehuu meteli. -- Kuule! eikö se ollut kuolevan\nvaikeroimista? -- Voi, ne piirittävät hänen -- Fieskon sydämmeen\ntähtäävät heidän ammottavat pyssynsä. -- Minun sydämeeni, Bella. --\nHe laukaisevat. -- Älkää! älkää! Se on minun puolisoni! (Houraillen\nheittää käsiänsä ilmaan).\n\nArabella. Mutta taivaan nimessä --\n\nLeonoora (yhä hurjasti haaveksien, huutaa joka taholle). Fiesko!\n-- Fiesko! -- Fiesko! -- Ne luopuvat hänestä. -- Hänen uskottunsa.\n-- Kapinallisten uskollisuus on horjuva. (Kovasti hämmästyen).\nKapinallisiako johtaa minun puolisoni? Bella! Kapinoitsijanako minun\nFieskoni taistelee?\n\nArabella. Ei suinkaan, rouva, vaan Genuan peloittavana välimiehenä.\n\nLeonoora (tarkkuudella). Se olisi toista -- ja Leonoorako vapisisi?\nTasavallan ensimmäistä miestäkö syleilisi tasavallan pelkurin nainen?\nMene, Arabella, -- kun miehet voittelevat maista, täytyy vaimojenkin\ntunteiden leimuta. (Rummut alkavat taas tärisemään). Minä syöksen\ntaistelujoukkoon!\n\nArabella (lyö kätensä yhteen). Voi tätä elämää!\n\nLeonoora. Vait! Mitä jalkoihini tuli? Hattu ja viitta. Miekkakin on\ntässä. (Koittelee sitä). Painava miekka, Bellani! Mutta voinhan minä\nsen kantaa eikä miekka häpäise kantajaansa. (Hätärymyä).\n\nArabella. Kuuletteko? kuuletteko? se tulee Dominikaanien tornista.\nHerra armahda! kuinka kauheata!\n\nLeonoora (houraillen). Sano kuinka ihanata! Tällä hätäkellolla minun\nFieskoni puhuttelee Genuata. (Rummut tärisevät lujemmin). Hurraa!\nhurraa! ei huilujen ääni ole milloinkaan niin suloista. -- Näitäkin\nrumpuja elähyttää minun Fieskoni -- kuinka sydämmeni lyö kovemmin!\nKoko Genua ihastuu. -- Palkkalaiset lentävät hänen nimensä kaikuun, ja\nhänen vaimonsako ei olisi rohkea? (Kolmessa muussa tornissa rymytään).\nEi! Sankarinaisen pitää minun sankariani syleilemän. -- Bruutukseni\nsyleilköön roomalaisnaista. (Panee hatun päähänsä ja tulipunaisen\nviitan yllensä). Minä olen Porcia.\n\nArabella. Armollinen rouva te ette tiedä kuinka hirveästi te\nhourailette! Sitä ette tiedä! (Hätärymäkköä ja rumpujen tärinää).\n\nLeonoora. Voi raukka sinuas, joka tuon kaiken kuulet etkä houraile!\nItkeä pitäisi näiden kivien ettei heillä ole jalkoja juosta minun\nFieskoni luo. -- Näiden palatsien vihastuman mestarillensa, joka heidät\nniin lujaan kiinnitti maahan, että eivät saa juosta minun Fieskoni luo.\n-- Rannat jos mahdollista jättäisivät paikkansa, antaisivat merelle\nGenuan ja tanssisivat hänen rumpujensa jälkeen. -- Joka kuoleman\nkapaloitsee, eikö se herätä sinun rohkeuttasi. -- Mene! -- Minä löydän\ntieni.\n\nArabella. Herran tieten! Ettehän vaan täytä tätä oikkuanne?\n\nLeonoora (ylpeästi ja miehuullisesti). Niimpä aion, sinä houkko\n-- (tulisesti) Missä meteli kiivaimmin raivoo -- missä Fieskoni\nitse taistelee. -- Onko se Lavagna? -- kuulen heidän kysyvän -- se\nvoitettamaton, joka Genuasta heittelee rautanopoja, onko se Lavagna?\n-- Genualaiset! Hän se on, vastaan minä, ja se on minun puolisoni, ja\nminullakin on haava. (Sakko salaliittolaisien kanssa).\n\nSakko (huutaa). Ken siellä? Doria tai Fiesko?\n\nLeonoora (innostuneena). Fiesko ja vapaus! (Rientää kadulle. Melskettä.\nBella tungetaan pois).\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    _Sakko_ ja _Kalkagno_, kumpikin miesjoukon kanssa, kohtaavat toisensa.\n\nKalkagno. Andreas Doria on paennut.\n\nSakko. Sitten ei ole sinun hyvä puhutella Fieskoa.\n\nKalkagno. Ne ulkomaan karhut istuivat kuin kalliot ukon edessä.\nEn saanut häntä edes nähdä. Yhdeksän meidän miestä on päättänyt\npäivänsä. Minä itsekin sain naarmun vasempaan korvalehteeni. Kun\nhe näin puolustavat vieraita tyrannia lempo vieköön, kuinka he\nvartioinnevatkaan omia herrojansa.\n\nSakko. Meillä on jo tukeva puolue ja kaikki portit ovat meidän.\n\nKalkagno. Linnassa kuuluu tuimasti oteltavan.\n\nSakko. Bourgognino on siellä. Mitäs Verrina tekee?\n\nKalkagno. Hän on Genuan ja meren välillä kuin manalan kahlekoira, että\ntuskin kalanpoika pääsee hänen ohitsensa.\n\nSakko. Minä annan rynnätä esikaupunkiin.\n\nKalkagno. Minä marsin Sartsanan torin poikki. Liiku rumpali! (Kulkevat\neteenpäin rummun täristessä).\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    _Maurilainen rosvojoukon_ kanssa, sytyttimet kädessä.\n\nMauri. Tietäkäät, tronjukset, että minä olin se mies, joka tämän\nsopan keitin. -- Minulle ei anneta lusikkaa. Hyvä! Nyrkkivalta onkin\nminun. Poltetaan ja ryöstetään. Tuolla ylhäällä lyödään painia\nherttuakunnasta, me kuumennamme kirkkoja paleltuneitten pyhimysten\nlämmitellä. (Hyökkäävät huoneisiin ympärillä).\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    _Bourgognino_ ja _Bertta_ valepuvussa.\n\nBourgognino. Tässä saat levätä, pikkukiltti. Nyt olet turvassa. Oletko\nhaavoitettu?\n\nBertta (muuttaen äänensä). En.\n\nBourgognino (vilkkaasti). No, nouse sitten ylös! Minä vien sinun\npois saamaan haavoja Genuan tähden -- kauniita, näetkös, kuin tämä.\n(Paljastaa käsivartensa).\n\nBertta (säikähtyen). Ah!\n\nBourgognino. Hämmästytkö? Sinä hentukainen jouduit liian aikaisin\nmieheksi. -- Kuinka vanha olet?\n\nBertta. Viidentoista.\n\nBourgognino. Pahapa se! viisi vuotta liian nuori täksi yötä. -- Isäsi\non?\n\nBertta. Genuan paras kansalainen.\n\nBourgognino. Suuta soukempaa, poika. Semmoinen on vaan yksi mies ja sen\ntytär on minun kihlattu morsiameni. Tiedätkö Verrinan talosta.\n\nBertta. Kyllä.\n\nBourgognino (ravakasti). Ja tunnetteko hänen ihanan tyttärensä?\n\nBertta. Bertta on hänen tyttärensä.\n\nBourgognino (tulisesti). Mene oitis viemään hänelle tämä sormus. Sano,\nettä se on kihlasormus ja että sinitöyhtö kestää hyvin. Hyvästi nyt!\nMinun täytyy mennä tuonne. Vaara ei ole vielä loppunut. (Muutama huone\npalaa).\n\nBertta (huutaa hänen jälkeensä vienolla äänellä)! Scipio!\n\nBourgognino (seisahtuu hämmästyneenä). Miekkani kautta! Äänen tunnen.\n\nBertta (lankee hänen kaulaansa). Sydämmeni kautta! Tässä olen sangen\ntuttu.\n\nBourgognino (huudahtaa) Bertta! (Hätärymyä esikaupungissa. Meteliä.\nKatoavat molemmin toisiansa syleillen).\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    _Fiesko_ tulee kiivaasti. _Sibo_ ja _seuralaisia_.\n\nFiesko. Kuka valkean tuonne heitti?\n\nSibo. Linna on valloitettu.\n\nFiesko. Kuka valkean tuonne heitti?\n\nSibo (viittaa seurueelle). Vartijat hakemaan pahantekijää! (Muutamia\nmenee).\n\nFiesko (vihaisesti) Tahdotteko minun murhapolttajaksi? Joutuun ruiskuja\nja sankoja! (Seuralaiset menevät) Mutta onhan Gianettino lähetetty?\n\nSibo. Niin sanotaan.\n\nFiesko (rajusti). _Sanotaanko_ vaan? Kuka sen vaan sanoo? Sibo,\nkunnianne kautta, onko hän päässyt pakoon?\n\nSibo (arvelevasti). Jos uskon silmiäni erään aatelismiehen kertomusta\nvastaan -- elää Gianettino.\n\nFiesko (vimmastuen). Te puhutte päänne, Sibo!\n\nSibo. Vielä kerran -- minä näin hänen kahdeksan minuuttia sitten\nelävänä kuljeskelevan tulipunaisessa viitassa keltainen töyhtö päässä.\n\nFiesko (taidotonna). Taivas ja tuonela! -- Sibo -- Bourgogninon minä\nlaitan päätänsä lyhemmäksi. Joutuun Sibo! Kaikki portit suljettakoon\n-- kaikki veneet ammuttakoon, että ei hän vettä myöden pääse -- tämä\ntimantti, Sibo, Genuan rikkain timantti: Lukka, Venetsia ja Pisa -- on\nsen, joka tuo minulle sanoman. _Gianettino on kuollut_ (Sibo kiiruhtau\npois). Joutuun, Sibo!\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    _Fiesko, Sakko, Mauri_ ja _Sotamiehiä_.\n\nSakko. Tämän Maurin näimme heittävän palavan tulisoiton Jesuittien\nkirkkoon --\n\nFiesko. Sinun petoksesi sai olla sinänsä, silloin kun se tarkoitti\nminua. Murhapoltosta on hirsipuu. Viekää hän paikalla pois ja hirttäkää\nkirkon portille.\n\nMauri. Hyi! hyi hyi! se käy minulle tukalaksi -- Eikö yhtään saa\ntingata?\n\nFiesko. Ei yhtään!\n\nMauri (tutusti). Lähettäkää minä kerran koetteeksi kaleerilaivoille.\n\nFiesko (viittaa toisille). Hirteen.\n\nMauri (tylysti). Sittenhän minä tulen kristityksi.\n\nFiesko. Kirkko on kiitollinen pakanuuden loasta.\n\nMauri (teeskellen). Lähettäkää minä edes simaraisessa tuonelaan.\n\nFiesko. Selvänä!\n\nMauri. Mutta älkää vaan hirttäkö minua kristillisen kirkon seinään.\n\nFiesko. Ritarillinen mies pitää sanansa. Minä lupasin sinulle oman\nhirsipuusi.\n\nSakko (murisee). Älä paljon kursastele, pakana! On sitä vielä muutakin\ntehtävää.\n\nMauri. Mutta jos kaikessa tapauksessa köysi katkeisi? --\n\nFiesko (Sakolle). Pantakoon kahden kerran.\n\nMauri (tyynesti). Olkoon sitten niin -- ja perkele saa odottaa\nylimääräistä tapausta. (Sotamiehet vievät hänen pois ja hirttävät vähän\nmatkan päähän).\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Fiesko_ ja _Leonoora_ ilmaantuu etäältä Gianettinon\n    tulipunaisessa viitassa.\n\nFiesko (huomaa hänen, astuu ja peräytyy taas sekä jupisee vihan\nvimmassa). Enkö tunne tuota töyhtöä ja viittaa? (Syöksee lähemmäksi\ntuimasti). Minä tunnen töyhtön ja viitan. (Hyökkää vihan vimmassa hänen\npäällensä ja pistää hänen). Jos sinulla on kolme henkeä, nouse uudesta\nylös ja käy! (Leonoora kaatuu päästäen katkonaisia ääniä. Voiton\nmarssi, rumpujen, torvien ja huilujen ääntä kuuluu).\n\n\nKAHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Fiesko, Kalkagno, Sakko, Senturione, Sibo_ ja _sotamiehiä_\n    tulee soiton ja lippujen kanssa.\n\nFiesko (käy riemulla heitä kohden). Genualaiset! -- Heitto on heitetty\n-- Tuossa on hän, minun sieluni myrkky -- vihani katkera ruoka.\nNostakaa miekkanne! -- Gianettino!\n\nKalkagno. Ja minä tulen sanomaan teille, että Genuan kaksi kolmannesta\non teidän puolellanne ja vannoo Fieskon lipuille. --\n\nSibo. Ja minun kauttani lähettää teille Verrina amiraalilaivasta\nterveisensä ja herruuden satamassa ja merellä --\n\nSenturione. Ja minun kauttani kaupungin maaherra hallitussauvansa ja\navaimet --\n\nSakko. Ja minussa laskeuu polvillensa tasavallan suuri ja pieni\nneuvoskunta herransa eteen ja pyytää jalkainne edessä armoa ja\nsuosiota --\n\nKalkagno. Minun sallikaa ensimmäisenä tervehtää suurta voittajaa hänen\nomien muuriensa sisällä -- Terve teille -- Laskekaa liput maahan! --\n_Genuan herttua!_\n\nKaikki (ottavat hatut päästänsä). Terve! terve Genuan herttua!\n(Lippumarssi).\n\n(Fiesko on seisonut kaiken aikaa pää kumarruksissa, ajattelevassa\nasennossa).\n\nKalkagno. Kansa ja senaatti odottavat tervehtiäksensä armollista\nvaltaherraansa ruhtinaallisessa puvussa -- Sallikaa, korkea-arvoinen\nherttua, meidän riemusaatossa viedä te neuvoshuoneeseen!\n\nFiesko. Sallikaa minun ensin tyydyttää sydämmeni -- minä jätin pelvon\naavistukseen kalliin hengen, joka minun kanssani jakaa tämän yön\nkunnian. (Liikutettuna seuralle). Tehkää hyvin ja saattakaa minua\nsuloisen herttuattarenne luo! (Aikoo lähteä).\n\nKalkagno. Täälläkö loikoen tuo salamurhaaja konna nurkassa häpeäänsä\npeittää?\n\nSenturione. Pistäkää hänen päänsä keihääseen!\n\nSibo. Vedettäköön hänen raadeltu runkonsa katujamme pitkin. (Katsovat\ntulella ruumista).\n\nKalkagno (hämmästyksissä ja vähän hiljempaa). Katsokaa tänne,\nGenualaiset! Eivät ainakaan nämä ole Gianettinon kasvot. (Kaikki\nkatsovat jähmettyneinä ruumista).\n\nFiesko (on hiljaa ja heittää sivultapäin siihen tutkivan silmäyksen,\njonka hän jähmettyneenä, vitkaan ja kasvojansa väännellen vetää\ntakaisin). Ei -- Eivät totisesti nuo ole Gianettinon kasvot.\n(Silmänsä pyörivät ympäri). Genuako minun sanotte? Minun? (Raivossa\nparkasee hirveästi) Manalan voima lumoaa ihmisen silmät! Se on minun\nvaimoni! (Vaipuu kuin ukkosen lyömä maahan. Salaliittolaiset seisovat\nhirmustuneina kuollon hiljaisessa äänettömyydessä, Fiesko nousee\nraukeana ja puhuu kolealla äänellä).\n\nOlenko minä murhannut vaimoni, Genualaiset? -- Minä pyydän teitä --\nälkää noin kalpeina kurkistelko tätä luonnon ilveilystä -- Korkeimman\nkiitos! Ei ihmisen ihmisenä tarvitse kaikkia kohtaloita peljätä --\nKelle ei suoda taivaan nautintoa, ei siltä helvetin vaivaa kielletä --\nTämä olisi suurempi erehdys. (Kauhistavalla tyyneydellä). Genualaiset,\nKorkeimman kiitos, eipä niin ole.\n\n\nKOLMASTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Edelliset_ ja _Arabella_ tulee voivottaen.\n\nArabella. Surmatkaa vaan minut, mitä minulla nyt enää on kadotettavaa?\n-- Säälikää minua, miehet -- Tähän jätin armollisen rouvani enkä enää\nlöydä häntä mistään.\n\nFiesko (lähenee häntä hiljaisella vapisevalla äänellä). Leonoorako on\nsinun armollinen rouvasi?\n\nArabella (iloisesti). Oi että te olette täällä rakas, hyvä armollinen\nherra! Älkää suuttuko meihin; me emme saaneet häntä enää estetyksi.\n\nFiesko (pikastuu häneen tylysti). Sinä lempo, mistä?\n\nArabella. Juoksemasta --\n\nFiesko (tuimemmin) Vaiti! minne?\n\nArabella. Melskeeseen.\n\nFiesko (vimmassa). Sinun kielesi puutukoon -- Vaatteensa minkälaiset?\n\nArabella. Tulipunainen viitta --\n\nFiesko (raivossa hoiperrellen häntä kohden). Mene alimmaiseen\ntuonelaan! -- viitta --\n\nArabella. Oli tällä paikalla maassa --\n\nMuutamat salaliittolaiset (murisevat). Tässä Gianettino murhattiin.\n\nFiesko (ihan hervotonna horjuen Arabellan luo). Sinun rouvasi on\nlöydetty. (Arabella menee pois peloissansa. Fieskon silmät pyörivät\njoka puolelle, sitten hiljaisella vapisevalla äänellä, joka vähitellen\nkohoaa raivoamiseksi). Totta on se -- totta -- ja minä olen sen\näärettömän konnantyön välikappale. (Raasti hosuen ympärillensä). Pois\nte ihmisen kasvot -- Ah, (Kamalasti irvistäen taivasta kohden) olisi\nminulla hänen maailmansa näiden hampaiden välissä -- minä tunnen itseni\nhalulliseksi musertamaan koko luonnon vornottavaksi hirviöksi, kunnes\nse on minun tuskani kaltainen -- (Toisille, jotka vapisevina seisovat\nhänen ympärillään). Ihminen! -- niinkuin hän nyt on, kurja suku, siunaa\nja kiittää itseänsä onnelliseksi, että hän ei ole minun kaltaiseni --\nminun kaltaiseni! (Syvästi värisevällä äänellä). Minä yksin olen --\n(Vilkkaammin ja rajummin) Minäkö? Miksi minä? Miks'ei myös nämät minun\nkanssani? Miks'ei jonkun kanssakumppanin tuska tylstytä minun tuskaani?\n\nKalkagno (pelonalaisesti). Kallis herttuani. --\n\nFiesko (syöksee kamalalla ilolla häneen). Oh, tervetullut! Tässä on\nyksi, jota myös tämä ukkonen iski. (Vimmatusti puristaen Kalkagnon\nsyliinsä). Särjetty veikko! Pidä hyvänäsi hylkäys. Hän on kuollut!\nSinäkin olet häntä lempinyt! (Vie hänen väkisin ruumiin luo ja painaa\nhänen päänsä siihen). Lankea epätoivoon! Hän on kuollut! (Tuijottaa\nnurkkaan). Voi jos minä olisin kadotuksen portilla, että silmin\nkatselisin kekselijään helvetin monellaisia kidutuksia, korviini imisin\npiinattujen valitusta. -- Jos näkisin ne omat vaivani, kenties minä ne\nkantaisin. (Kauhistuksella läheten ruumista). _Minun vaimoni on tässä\nmurhattuna_. -- Ei, se on vähän sanottu! _Minä, konna, olen murhannut\nvaimoni_. -- Oh, hyi! sellaista voi tuskin helvetti tehdä. -- Ensiksi\nse taitavasti heittää minun riemun pyörryttävimmälle kukkulalle,\nhoukuttelee minun aina taivaan ovelle asti -- ja _sitten_ alas --\nsitten -- oi jos voisin ruttoa hengittää sieluihin -- sitten -- sitten\nmurhaan minä vaimoni. -- Ei, hänen ivansa on vielä hienompaa -- sitten\ntulistuu (halveksivasti) kaksi silmää ja (hirveällä sanan painolla)\n_minä murhaan -- vaimoni!_ (Katkerasti nauraen). Mestarillista! (Kaikki\nsalaliittolaiset nojaavat liikutettuina aseisiinsa. Muutamat pyhkivät\nkyyneleitä silmistänsä. Äänettömyyttä. Fiesko uuvuksissa ja tyynemmin\nkatsellen ympärillensä). Itkeekö täällä kukaan? -- Totisesti, tyrannin\nsurmaajat itkevät! (Hiljaiseen tuskaan vaipuen) Puhukaa Itkettekö tätä\nkuoleman kavallusta vai itkettekö minun henkeni syvää lankeemusta!\n(Vakavassa ja liikuttavassa asennossa ruumiin edessä). Missä kivikovat\nmurhamiehet lämpimiä kyyneleitä vuodattavat, puhkesi Fieskon epätoivo.\n(Vaipuu itkien hänen viereensä). Leonoora, anna anteeksi. -- Ei\nkatumusta vihalla saada! (Hellästi ja surumielisesti). Jo vuosikausia,\nLeonoora, nautin minä sitä juhlahetkeä, jolloin Genualaisille toisin\nheidän herttuattarensa. -- Kuinka suloisen kainosti näin minä jo sinun\nposkesi punastuvan, sinun rintasi kuinka ruhtinaallisen kauniisti\nhopeahunnussa aaltoilevan, sinun kuiskaavan äänesi kuinka vienosti\nihastusta kieltävän! (Vilkkaammin) Haa! kuinka hurmaten jo valtava\nilonhuuto tulvasi korviini, kuinka rakkauden riemuni loisti laskevasta\nkateuden auringosta! -- Leonoora -- hetki on tullut -- sinun Fieskosi\non Genuan herttua -- ja Genuan kurjin kerjäläinen epäilisi vaihtaa\nvihelijäisyyttänsä minun vaivaani ja purppuraani -- (Liikuttavammin)\nHänellä on puoliso murheensa jakajana -- kenen kanssa jaan minä\nkunniani? (Itkee kovemmin ja kätkee kasvonsa Leonooran ruumiiseen.\nLiikutusta kaikkein kasvoissa).\n\nKalkagno. Se oli kelpo nainen.\n\nSibo. Älköön kansalle vielä ilmoitettako tätä surutapausta. Se\nvähentäisi meikäläisten rohkeutta ja enentäisi vihollisten.\n\nFiesko (nousee ylös tyynesti ja lujasti). Kuulkaa Genualaiset! --\nJos ymmärrän Luojan viittausta, haavoitti hän näin minun ainoasti\nkoetellakseen sydäntäni läheisen suuruuden varaksi. -- Tämä oli\nkaikkein rohkein koetus -- nyt en enää pelkää vaivaa enkä ihastusta.\nTulkaa! Genua odottaa minua, sanoitte! -- Minä annan Genualle\nruhtinaan, jommoista ei vielä kukaan Eurooppalainen nähnyt. --\nTulkaa! -- tälle onnettomalle ruhtinattarelle tahdon minä niin pitää\nmaahanpanijaiset, että elämä menettää ihailijansa ja kuolema loistaa\nkuin morsian. -- Nyt seuratkaa herttuatanne! (Menevät lippumarssissa).\n\n\nNELJÄSTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Andreas Doria_ ja _Lomellino_.\n\nAndreas. Tuollapäin he riemuitsevat.\n\nLomellino. Onni on hurmannut heidän. Porteilla ei ole ketään. Kaikki\ntulvaa neuvoshuoneeseen.\n\nAndreas. Ainoasti nepaatani totteli ratsu. Nepaani on kuollut. Kuule,\nLomellino. --\n\nLomellino. Mitä? vieläkö? vieläkö te, herttua, toivotte?\n\nAndreas (vakavasti). Vapise sinä henkesi tähden, että minua _herttuaksi\npilkkaat_ jos en uskalla edes toivoa.\n\nLomellino. Armollinen herra -- metelinen kansa on Fieskon vaa'assa. --\nMitä on teidän?\n\nAndreas (ylevästi ja lempiästi). Taivas!\n\nLomellino (ilkeästi nostaen olkapäitänsä). Siitä asti kuin kruuti\nkeksittiin eivät enkelit taistele enää.\n\nAndreas. Kurja ivaaja, joka epätoivoiselta vanhukselta otat vielä hänen\nJumalansakin! (Vakaasti ja käskevästi). Mene! ilmoita, että Andreas\nvielä elää, Andreas, sanot sinä, pyytää lapsiansa, ett'eivät he hänen\nkahdeksantenakymmenentenä vuotenansa aja häntä ulkomaalaisten luo,\njotka eivät Andreaalle milloinkaan antaisi anteeksi hänen isänmaansa\nkukoistusta. Sano heille se ja että Andreas pyytää lapsiltansa noin\npaljon multaa isänmaansa noin paljoille luille.\n\nLomellino. Minä tottelen, mutta epäilen (on menevinänsä).\n\nAndreas. Kuule! ja ota tämä lumivalkoinen hiussuortuva myötä. --\nSe oli viimeinen, sanot sinä, minun päässäni ja se lähti irti\nkolmantena Tammikuun yönä siitä kuin Genua irkeni minun sydämestäni,\nja on kestänyt kahdeksankymmentä vuotta ja paljaan pääni jättänyt\nkahdeksantenakymmenentenä vuonna -- se on haurastunut, mutta sentään\nkyllin tukeva side hoikan nuorukaisen purppuraan. (Peittäen kasvonsa\nmenee pois. Lomellino vastapäiselle kadulle. Kuuluu metelistä ilohuutoa\ntorvien ja rumpujen täristessä).\n\n\nVIIDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Verrina_ tulee satamasta, _Bertta_ ja _Bourgognino_.\n\nVerrina. Siellä riemuitaan. Mitä se merkitsee? Bourgognino. Fieskoa\nhuudetaan herttuaksi.\n\nBertta (vetäytyy peloissaan Bourgogninon lähelle). Scipio! Isäni on\nhirvittävä.\n\nVerrina. Jättäkää minä yksistäni, lapset. -- Oi Genua, Genua!\n\nBourgognino. Rahvas jumaloitsee häntä ja vaatii ulvoen purppuraa.\nAateli näki sen kauhistuksella, mutta ei tohtinut kieltää.\n\nVerrina. Poikani, minä olen muuttanut kaiken tavarani rahaksi ja\ntuottanut sen sinun laivaasi. Ota vaimosi ja mene viipymättä merelle.\nKenties minä tulen jäljestä. -- Kenties -- ei enempää! Te purjehditte\nMarseillehen, ja (kovasti puristaen heitä syliinsä) Jumala teitä\njohtakoon. (Poistuu pikaisesti).\n\nBertta. Jumalan tähden! mitä aikoo isäni?\n\nBourgognino. Ymmärsitkö isän?\n\nBertta. Paeta! oi kauheata! paeta hääyönä!\n\nBourgognino. Niin hän sanoi -- ja me tottelemme. (Menevät molemmin\nsatamaan päin).\n\n\nKUUDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Verrina_ ja _Fiesko_, joka on herttuallisessa puvussa,\n    tapaavat toisensa.\n\nFiesko. Verrina! Terve! Minä lähdin juuri etsimään sinua.\n\nVerrina. Niin oli minunkin matkani.\n\nFiesko. Huomaako Verrina mitää muutosta ystävässänsä?\n\nVerrina (varovasti). En soisi olevan.\n\nFiesko. Mutta etkö näekään mitään?\n\nVerrina (häneen katsomatta). En luule!\n\nFiesko. Minä kysyn, etkö löydäkään?\n\nVerrina (pikaisesti silmäiltyään häntä). En löydäkään.\n\nFiesko. No katso siis, totta täytyy sen olla, että valta ei tee\ntyrannia. Siitä kuin viimeksi erosimme, on minusta tullut Genuan\nherttua ja Verrina (pusertaen häntä rintaansa vasten) tuntee minuu\nsyleilyni yhtä tuliseksi kuin ennenkin.\n\nVerrina. Sen pahempi, että minun täytyy siihen kylmästi vastata;\nmajesteetin näkö lankee kuin terävä puukko minun ja herttuan välille!\nJuhana Ludvig Fieskolla oli valtakuntia minun sydämessäni -- nyt on hän\nvalloittanut Genuan ja minä otan omani takaisin.\n\nFiesko (hämmästyen). Se olisi enemmän kuin juutalaisen hinta\nherttuakunnasta.\n\nVerrina (jupisee synkeästi). Hm! Vapaus on kai jo niin vanhanaikaista,\nettä tasavalta viskataan ensi ostajalle pilkkahinnasta.\n\nFiesko (purren huultansa). Sitä et sano kellekään muulle kuin Fieskolle.\n\nVerrina. Luonnollisesti. Aina sen tarvitsee olla kunnon pää, jota\ntotuus lähestyy ilman korvillensa saamatta. -- Mutta sen pahempi!\ntaitava pelaaja on _vaan yhdessä kortissa_ erehtynyt! Kateudesta hän\nmielitteli koko peliä, mutta se sukkelapää onnettomuudeksi unhotti\n_isänmaan ystävät_ (Sangen painavasti). Onko vapauden sortajalla myös\nkoukkunsa sen _roomalaisavujen_ varoiksi? Minä vannon taivaan kautta\nettä ennenkuin jälkimaailma minun luuni _herttuakunnan_ kirkkomaasta\nkaivaa, ennen pitää sen ne mestauspaikalta poimiman.\n\nFiesko (tarttuen lempeästi hänen käteensä). Eikö silloinkaan jos\nherttua on sinun veljesi? jos hän herttuakunnastansa tekee ainoasti\nhyväntekeväisyytensä aarreaitan, Verrina eikö silloinkaan?\n\nVerrina. Ei silloinkaan -- eikä rosvoa koskaan ole hirrestä poisauttanut\nhänen lahjoittamansa ryöstö. Paitsi sitä, ei tämä jalomielisyys vaikuta\nVerrinaan. Kansalaiseni juuri sallisin tekevän itselleni hyvää -- sillä\nkansalaisilleni toivon voivani sen taas palkita. Herttuan lahjat ovat\narmosta -- ja ainoasti Jumala on minulle armollinen.\n\nFiesko (äreästi). Ennen voisin reväistä Italian Välimerestä kuin tämän\njukopään luulostansa.\n\nVerrina. Eikä repäiseminen olekaan sinun huonoin taitosi, sen tietää\nkertoa Genua niminen karitsa, jonka sinä Dorian suvun suusta repäisit\n-- itse raadellaksesi. -- Mutta kyllin tästä. Sivumennen vain sano\nminulle, herttua, mitä pahaa se raukka teki, jonka te kirkon seinään\nripustitte.\n\nFiesko. Se konna poltti Genuata.\n\nVerrina. Mutta se konna jätti kai vielä lait rauhaan?\n\nFiesko. Verrina kiskoo veroa minun ystävyydeltäni.\n\nVerrina. Pois ystävyys! sanonhan sinulle, että en minä sinua enää\nrakasta; minä vannon sinulle vihaavani sinua -- vihaavani kuin\nparatiisin käärmettä, joka oli ensimmäinen vääristelijä luotujen\nmaailmassa ja josta jo kuudes vuosituhat kituu -- Kuule Fiesko -- en\npuhu sinulle niinkuin alamainen herralle -- en ystävänä ystävälle,\nvaan _ihmisenä ihmiselle_ (Terävästi ja tuimasti). Sinä olet pyhyyden\nmajesteettia häväissyt, kun viettelit hyvätavut konnantyöhösi ja\nannoit Genuan isänmaaanystävien rietastella Genuan kanssa -- Fiesko,\njos minäkin olisin ollut niin rehellisen tyhmä, etten olisi huomannut\nveitikkaa, Fiesko! kautta manalan kauhujen! minä sisuksistani tekisin\nköyden ja kuristaisin itseni, että sieluni vapisevana rakkona\npurskahtaisi sinun päällesi. Ruhtinaallinen pillomus kyllä särkee\nihmisten syntien kultavaa'an, mutta sinä olet taivasta pilkannut ja sen\nriidan ratkaisee maailman tuomari. (Fiesko hämmästyy ja katselee häntä\näänetönnä silmät seljällänsä). Älä mieti vastausta! Olemme jo lopussa\n(Käytyänsä muutaman kerran edes takaisin). Genuan herttua, eilisen\ntyrannin laivoissa opin minä tuntemaan kurjanlaisia ihmisiä, jotka\naina airoissa istuen märehtivät monen vuotista rikostansa ja itkevät\nkyyneleensä valtamereen, joka, niinkuin rikas mies, on liian ylpeä\nniitä lukemaan -- Kelpo ruhtinas alkaa hallituksensa armelijaasti.\nTahtoisitko sinä päättää kaleeriorjille vapauden?\n\nFiesko (terävästi). Olkoot ne minun tyranniuteni esikoiset! -- Mene ja\njulista heille kaikille vapaus!\n\nVerrina. Niin teet sinä työsi vaan puoliksi, kun et näe heidän iloansa.\nKoeta mennä itse! Suuret herrat ovat niin harvoin läsnä, kun tekevät\npahaa; tekisivätkö he hyvääkin salassa? -- Ei minun mielestäni herttua\nolisi kerjäläisenkään tunteille liian suuri.\n\nFiesko. Mies, sinä olet hirveä, mutta en tiedä miksi minun pitää\ntotteleman. (Menevät molemmin merelle päin.)\n\nVerrina (pysähtyy surumielisesti). Mutta kerran vielä syleile minua,\nFiesko! Täällähän ei ole ketään, joka näkee Verrinan itkevän ja\nherttuan tunteissansa. (Painas häntä rintaansa vasten). Totisesti ei\nkoskaan kahta suurempaa sydäntä lyönyt toistansa vasten! me rakastimme\nkuitenkin toisiamme niin veljellisen lämpimästi. (Kiihkeästi itkein\nFieskon kaulassa) Fiesko! Fiesko! Sinulla oli minun sydämmessäni tila,\njota ei koko ihmissuku enää täytä.\n\nFiesko (kovasti liikutettuna). Ole -- minun ystäväni!\n\nVerrina. Heitä pois tämä ilkeä purpura ja minä olen! -- Sen ensimmäinen\nkantaja oli murhamies ja hän toi purpuran peittääksensä tähän veren\nväriin tekonsa merkit. -- Kuule, Fiesko, -- minä olen sotilas enkä\npaljon ymmärrä kosteita poskia -- Fiesko -- nämä ovat ensimmäiset\nkyyneleeni -- Heitä pois tämä purpura!\n\nFiesko. Vaiti!\n\nVerrina (kiihkeämmin). Fiesko -- anna täällä kaikki maailman kruunut\npalkaksi -- tuolla kaikki sen piinat rangaistukseksi polville\nlaskemisestani kuolevaisen edessä -- minä en laskisi, Fiesko! (laskien\npolvillensa) tämä on ensimmäinen polveni notkistus -- Heitä pois tämä\npurpura!\n\nFiesko. Nouse ylös äläkä ärsytä minua enää!\n\nVerrina (päättävästi). Minä nousen ylös enkä ärsytä sinua enää.\n(Seisovat laudalla, joka vie kaleerilaivoille). Herttua käy edellä!\n(Menevät laudan yli.)\n\nFiesko. Mitä niin tempaset minun viittaani? -- se putoo!\n\nVerrina (hirmuisella ivalla). No, koska purpura putoo, menköön herttua\nperässä! (Lykkää hänen mereen).\n\nFiesko (huutaa aalloista). Auta! Genua auta! Auta! auta herttuatasi!\n(Painuu).\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.\n\n    _Kalkagno, Sakko, Sibo, Senturione, salaliittolaisia_\n    ja _kansaa_. Kaikki kiireissänsä ja peloissansa.\n\nKalkagno (huutaa) Fiesko! Fiesko! Andreas on tullut takaisin, puoli\nGenuata karkaa Andreaan luo. Missä on Fiesko?\n\nVerrina (jäykällä äänellä). Hukkunut.\n\nSenturione. Onko se vastaus manalasta vai hullujen huoneesta?\n\nVerrina. _Hukutettu,_ jos se kuuluu paremmalta. -- Minä menen Andreas\nDorian luo. (Kaikki jäävät tyhmistyneinä seisomaan).\n\n(Esirippu).\n\n\n\n"]