Oliver Twist

OLIVER TWIST

Kirj.

Charles Dickens

Suomennos

Kustannustoimisto Union, Helsinki, 1927-1928.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kertoo paikasta, jossa Oliver Twist syntyi, sekä hänen syntymästään.

Eräässä kaupungissa, jonka nimeä useista syistä ei liene viisasta mainita ja jolle en halua antaa mitään tekaistua nimeä, on muitten julkisten rakennusten ohella muuan, mikä on yhteinen sekä suurille että pienille kaupungeille, nimittäin köyhäintalo. Tässä köyhäintalossa syntyi eräänä päivänä, jota en tahdo ilmoittaa, koska sillä seikalla ei voi olla vähintäkään merkitystä lukijalle, ei ainakaan asian nykyisillään ollessa, se ihmislapsi, jonka nimi tavataan tämän luvun otsikossa. Vielä kauan senkin jälkeen kuin köyhäinlääkäri oli opastanut hänet tähän surulliseen ja ahtaaseen maailmaan, oli pelättävissä, ettei hän eläisi kyllin kauan ehtiäkseen yleensä saada nimeä, missä tapauksessa on hyvin luultavaa, ettei näitä muistiinpanoja olisi ilmestynyt ensinkään, tai jos kuitenkin niin olisi käynyt, olisi niillä, koska ne olisivat hyvin mahtuneet parille vaivaiselle lehdelle, ollut se verraton ansio, että niitä olisi voitu pitää keskitetyimpänä ja totuudenmukaisimpana elämäkertana, mikä koskaan on nähnyt päivänvalon jonkun maan kirjallisuudessa. Vaikkakaan en tahdo väittää, että olisi onnellisinta ja kadehdittavinta olla syntynyt köyhäintalossa, on minun kuitenkin myönnettävä, että tässä erikoistapauksessa se oli parasta, mitä Oliver Twistille todennäköisesti saattoi tapahtua. Tosiasia on, että oli äärettömän vaikeata saada Oliveria hyväksymään hengittämistä – tätä arveluttavaa urheilua, jonka tottumus kuitenkin on tehnyt siedettävän olemassaolon ehdottomaksi edellytykseksi – ja hän makasi hetkisen henkeään haukkoen pienellä patjallaan ja häilyi jokseenkin epävarmasti tämän ja toisen maailman välillä, ylipainon langetessa selvästi viimemainitun eduksi. Jos Oliverin ympärillä olisi tänä lyhyenä hetkenä ollut turhantarkkoja isoäitejä, huolestuneita tätejä, kokeneita lapsenhoitajia ja oppineita tohtoreita, olisi hän varmasti kuollut siihen paikkaan. Mutta nyt, jolloin lähettyvillä ei ollut ketään muita kuin vanha, köyhä eukko, jonka mielen tavattoman suuri kaljamäärä oli sumentanut, ja köyhäinlääkäri, joka suoritti tämänkaltaisia tehtäviä sopimuksesta, taistelivat Oliver ja luonto taistelun kahden kesken. Loppujen lopuksi kävi niin, että Oliver jonkun aikaa läähätettyään hengitti, aivasti ja ryhtyi ilmoittamaan köyhäintalon asukkaille, että kunta oli nyt saanut uuden taakan kannettavakseen kaikkien muiden lisäksi, tehden sen siten, että rupesi kirkumaan, niin äänekkäästi kuin saattaa odottaakin poikalapselta, joka ei ole omannut tätä erinomaisen hyödyllistä ominaisuutta, ääntä, paljoakaan kauemmin kuin neljänneksen yli kolme minuuttia.

Kun Oliver antoi tämän ensimmäisen todisteen keuhkojensa vapaasta ja oikeutetusta toiminnasta, liikahti rautasängyn yli huolimattomasti heitetty tilkkupeite. Nuoret, kalpeat naisenkasvot kohosivat väsyneesti pielukselta ja heikko ääni änkytti tuskin kuuluvasti: – Antakaa minun nähdä lapsi ja sitten kuolla!

Lääkäri oli istunut kaminaan päin kääntyneenä ja vuoroin lämmittänyt käsiään, vuoroin hieronut niitä vastakkain, mutta nuoren naisen puhuessa hän nousi ja sanoi lähestyessään vuoteen pääpuolta ystävällisemmin kuin häneltä olisi odottanut:

– Teidän ei pidä vielä puhua kuolemasta!

– Jumala siunatkoon sitä lapsi parkaa! huudahti hoitajatar piilottaen nopeasti vihreän pullon, jonka sisältöä hän oli ilmeisellä mielihyvällä maistellut eräässä nurkassa. – Kun hän on kerran elänyt yhtä kauan kuin minä ja saanut kolmetoista lasta, jotka ovat kaikki kuolleet lukuunottamatta niitä kahta, jotka minulla on mukanani täällä köyhäintalossa, tulee hänellä olemaan enemmän järkeä kuin nyt noin sanoessaan! Ajatelkaa, mitä merkitsee olla äiti, lapsi kulta, ajatelkaapa sitä!

Tällä lohdullisella äidin toiveitten tulevaisuudenkuvalla ei nähtävästi ollut tarkoitettua vaikutusta. Sairas pudisti päätään ja ojensi kätensä ottaakseen lapsen. Lääkäri pani sen hänen syliinsä. Hän painoi intohimoisesti kylmät kalpeat huulensa sen otsaan, siveli käsillään sen kasvoja, vavahti, kaatui taaksepäin ja – kuoli. He hieroivat hänen rintaansa, käsiään ja ohimoitaan, mutta veri oli jähmettynyt ainiaaksi. He puhuivat toivosta ja lohdutuksesta, mutta hän oli jo aikoja sitten unohtanut, mitä ne olivat.

– Se on nyt lopussa, rouva Thingummy, sanoi lääkäri viimein.

– Voi sitä poloista, niinpä on! sanoi sairaanhoitajatar ottaessaan vihreän pullon korkin, mikä oli pudonnut pielukselle, kun hän kumartui katsomaan lasta. – Se poloinen!

– Teidän ei tarvitse lähettää hakemaan minua, jos lapsi rupee itkemään, sanoi lääkäri vetäessään miettiväisenä hansikkaita sormiinsa. – Se tulee luultavasti olemaan levoton. Antakaa sille silloin vain hiukan kaurakeittoa. Hän pani hatun päähänsä ja lisäsi pysähtyen ovelle mennessään vuoteen luo:

– Hän oli hyvännäköinen. Mistä hän tuli?

– Hän tuli tänne eilen illalla toimitsijan käskystä, ja hän oli kulkenut aika matkan, sillä hänen kenkänsä olivat hyvin pahoin kuluneet, mutta mistä hän tuli ja mihin aikoi, sitä ei tiedä kukaan.

Lääkäri kumartui kuolleen yli ja tarttui hänen vasempaan käteensä. – Se on se vanha juttu, sanoi hän päätään pudistellen, hänellä ei ole vihkisormusta. No, hyvää yötä!

Hän meni syömään päivällistään, ja kun hoitajatar oli vielä kerran kääntynyt vihreän pullon puoleen, niin hän istuutui matalalle jakkaralle kaminan eteen ja alkoi pukea lasta.

Ja minkä mainion esimerkin vaatteitten merkityksestä nuori Oliver Twist tarjosikaan! Siinä peitteessä, mikä tähän asti oli muodostanut hänen ainoan vaatetuksensa, olisi hän voinut yhtä hyvin olla jonkun aatelismiehen kuin kerjäläisenkin lapsi. Kopeimmankin muukalaisen olisi ollut mahdotonta ratkaista, mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuului. Mutta nyt kun hän oli kapaloitu vanhoihin karttuuniriepuihin, jotka jo olivat palveluksessaan kellastuneet, oli hän yht'äkkiä numeroitu ja merkitty ja astui sille paikalle, mikä hänelle oli määrätty: köyhäintalolapsi – orpo olento köyhäintalosta – kurja, puoliksi nälkiintynyt raukka – jota tyrkittäisiin ja lennätettäisiin maailman läpi, kaikkien halveksimana, mutta ei kenenkään säälimänä.

Oliver parkui täyttä kurkkua. Jos hän olisi ymmärtänyt, että hän oli orpo lapsi, joka oli jätetty köyhäinhoitolautakunnan ja sen toimitsijan säälin ja armeliaisuuden varaan, olisi hän parkunut ehkä vieläkin pahemmin.

TOINEN LUKU.

Oliver Twistin kasvusta, kasvatuksesta ja ruuasta.

Lähinnä seuraavien kahdeksan, kymmenen kuukauden aikana Oliver joutui järjestelmällisesti harjoitetun petoksen uhriksi – häntä ruokittiin pullon avulla. Köyhäintalon viranomaiset tekivät orvon pienokaisen puutteenalaisesta ja hyljätystä asemasta asianmukaisen ilmoituksen seurakunnan viranomaisille. Seurakunnan viranomaiset kyselivät arvokkaasti köyhäintalon viranomaisilta, eikö "talossa" ollut sattumalta ketään naista, joka kykenisi antamaan Oliver Twistille sitä hoitoa ja ravintoa, jonka tarpeessa hän oli. Köyhäintalon viranomaiset vastasivat hyvin sävyisästi ei, jolloin seurakuntaviranomaiset selittivät jalomielisesti ja ihmisrakkauden valtaamina, että hänestä pidettäisiin huolta tai toisin sanoen hänet lähetettäisiin erääseen mailin päässä kaupungista sijaitsevaan köyhäintalon haaraosastoon, jossa kaksi- tai kolmekymmentä muuta nuorta köyhäinlain rikkojaa temmelsi päivät pitkät lattialla vailla liikojen vaatteitten ja ylen runsaan aterian aiheuttamaa kiusaa, jolloin heitä piti äidillisesti silmällä eräs vanhanpuoleinen rouvashenkilö, jolle maksettiin rangaistavien puolesta seitsemän ja puoli pennyä viikossa kutakin pientä päätä kohti. Seitsemän ja puolen pennyn viikkomaksulla voi hankkia yllin kyllin hyvää ravintoa lapselle; sillä saa koko joukon enemmänkin kuin tarvitaan kuormittamaan sen vatsa liiaksi ja saattamaan se levottomaksi. Vanhahko rouvashenkilö oli viisas ja kokenut nainen; hän tiesi, mikä oli lapselle hyödyksi, ja koska hänellä samalla kertaa oli erittäin selvä käsitys siitä, mikä oli hyödyksi hänelle itselleen, käytti hän suurimman osan viikkomaksusta omaan laskuunsa ja pani hänen huostaansa uskotun kasvavan suvun vielä niukemmille muona-annoksille kuin alkuaan oli määrätty. Hän keksi siten mahdollisuuden mahdottomaksi havaitussa ja osoitti siis olevansa suuri kokeilijafyysikko.

Jokainen tuntee kertomuksen eräästä toisesta kokeilijafyysikosta, joka puolusteli sitä mielenkiintoista teoriaa, että hevonen voi aivan hyvin elää syömättä ja joka todistikin tämän niin erinomaisesti, että opetti oman hevosensa syömään ainoastaan pari oljenkortta päivässä ja olisi epäilemättä myös tehnyt ainoalaatuisen tulisen ja komean eläimen, joka ei olisi syönyt ollenkaan, ellei se olisi kuollut täsmälleen kaksikymmentäneljä tuntia ennen kuin olisi saanut ensimmäisen hyvälle maistuvan ilma-annoksensa. Suureksi haitaksi sille kokeilulle, mitä tämä nainen, jonka huolehdittavaksi Oliver oli jätetty, harjoitti, johti hänen järjestelmänsä useimmissa tapauksissa aivan samaan tulokseen. Sillä samalla hetkellä kuin lapsen onnistui elää pienimmällä mahdollisella määrällä huonointa ajateltavissa olevaa ravintoa, tapahtui harmillista kyllä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, että se tuli sairaaksi puutteesta ja kylmästä tai pääsi huomaamatta pahoin polttamaan itsensä tai tukehtui tapaturmaisesti, ja jok'ainoassa tällaisessa tapauksessa sai onneton pieni olento kutsun toiseen maailmaan yhtyäkseen siellä niihin isiin, joista se ei ollut täällä mitään tiennyt.

Kun joskus pidettiin tavallista tarkempi tutkimus, mikä tapahtui, kun jotakin lasta ei oltu huomattu vuodetta kokoon paiskattaessa tai oli vahingossa kaltattu kuoliaaksi kylvetettäessä – vaikkakin viimemainitun kaltaiset tapaturmat olivat sangen harvinaisia, koska kasvatuslaitoksessa oli ainoastaan poikkeustapauksissa jotain kylpyä muistuttavia toimituksia – saattoivat valamiehet päättää tehdä tunkeilevia kysymyksiä, tai seurakuntalaiset ruveta niin kapinallisiksi, että allekirjoittivat vastalausekirjelmän; mutta lääkärin ja vahtimestarin todistukset tukahduttivat kyllä nopeasti nämä hävyttömyydet. Ensinmainittu oli aina avannut ruumiin eikä ollut huomannut siinä mitään – mikä muuten olikin hyvin uskottavaa – ja jälkimmäinen vannoi silmää räpäyttämättä kaikki, mitä köyhäinhoitolautakunta toivoi hänen vannovan, ja se oli kieltämättä sangen uhrautuvaa. Sitäpaitsi teki köyhäinhoitolautakunta silloin tällöin tarkastusmatkoja sinne ja lähetti silloin aina tarkastajan päivää ennen ilmoittamaan, että tarkastus pidettäisiin. Ja kun lautakunta tuli, olivat lapset siistejä ja eheissä vaatteissa, ja mitä muuta sitten saattoivat ihmiset vaatia?

Ei voi odottaa, että tämä kasvatusjärjestelmä antaisi mitään loistavia tuloksia, ja Oliver Twistin yhdeksäs syntymäpäivä huomasi hänet kalpeaksi, laihaksi ja pienikasvuiseksi lapseksi. Mutta luonto tai tuntematon suku oli kylvänyt Oliverin rintaan rohkeuden ja uhman hengen, jolla oli ollut, kiitos niukan ravinnon, mainio tilaisuus kehittyä, ja tämä ominaisuus oli ehkä syynä siihen, että hän ylipäänsä näki yhdeksännen syntymäpäivänsä. Oli sen asian laita nyt kuinka tahansa, niin se oli hänen yhdeksäs syntymäpäivänsä ja hän juhli sitä hiilikellarissa kahden muun nuoren ihmisen valitussa seurassa. He olivat kaikki kolme suljetut sinne saatuaan ensin perinpohjaisen selkäsaunan, koska ovat, häpeä kyllä, väittäneet olevansa nälkäisiä, kunnes rouva Mann, talon hyvä johtajatar, äkkiä hätkähti nähdessään vahtimestari Bumblen, joka kaikin voimin koetti avata puutarhaveräjää.

– Voi varjelkoon, tekö se olette, herra Bumble? kysyi hän samalla kun hyvin näytellen ihastusta pisti päänsä ulos ikkunasta. – Susan, nouda Oliver ja ne kaksi muuta vintiötä kellarista ja pese ne heti. – Voi varjelkoon, kuinka olen iloinen nähdessäni teidät, herra Bumble!

Herra Bumble oli kuitenkin lihava ja samalla sangen kuumaverinen mies, ja sen sijaan että olisi vastannut tähän sydämelliseen tervehdykseen samassa äänilajissa hän ravisti suuttuneena pientä veräjää ja potkaisi sitä viimein.

– Ei, mutta siunatkoon, onko se mahdollista, sanoi rouva Mann kiiruhtaessaan ulos – nuo kolme poikaa oli nimittäin noudettu – onko se mahdollista! Että minä saatoinkin unohtaa, että veräjä oli lukossa noiden lapsi kultien vuoksi! Tulkaa sisään, tulkaa kaikin mokomin sisään, herra Bumble!

Vaikka tätä kutsua seurasi niiaus, mikä olisi voinut pehmittää kirkonisännän sydämen, ei se hellyttänyt kuitenkaan herra Bumblea.

– Arveletteko että on kaunista ja sopivaa käyttäytymistä, rouva Mann, kysyi herra Bumble puristellen espanjanruokokeppiään, – antaa kunnan virkamiesten odottaa teidän puutarhaveräjänne vieressä, kun he tulevat kunnan asioissa, mitkä koskevat kunnan lastenkotilapsia? Tiedättekö, rouva Mann, että olette itse niin sanoakseni kunnan palveluksessa ja palkkaama?

– Vakuutan teille, herra Bumble, että minä vain kerroin parille lapsikullalle, jotka niin kovin pitävät teistä, että te tulitte, vastasi hän hyvin nöyrästi.

Bumblella oli sangen suuret ajatukset omista puhujalahjoistaan ja omasta henkilökohtaisesta arvostaan. Hän oli nyt antanut näytteen edellisestä ja ylläpitänyt jälkimmäistä ja tuli heti lempeämmälle tuulelle.

– Hyvä, hyvä, asia on ehkä kuten sanotte; ehkä se on niin. Menkäämme sisään; sillä tulen viran puolesta ja tärkeissä asioissa.

Rouva Mann meni hänen edellään pieneen vierashuoneeseen, jossa oli tiilinen permanto, työnsi hänelle tuolin ja pani samalla hänen keppinsä ja kolmikolkkaisen hattunsa pöydälle hänen eteensä. Herra Bumble kuivaili kävelyn aikaansaamaa hikeä otsaltaan, katseli hyvillä mielin kolmikolkkahattua ja hymyili. Niin, hän hymyili, vahtimestaritkin ovat ihmisiä ja Bumble hymyili.

– Älkää nyt panko pahaksenne, sanoi rouva Mann hurmaavan lempeästi, olette nähkääs kulkenut aika matkan, muuten en puhuisi siitä. Ettekö halua hiukan juoda jotakin, herra Bumble?

– Ei tippaakaan – ei tippaakaan, vastasi hän tehden oikealla kädellään torjuvan, mutta kuitenkin samalla ystävällisen liikkeen.

– Niin mutta, otattehan sentään, intti rouva Mann, joka kädenliikkeen johdosta oli pannut merkille kiellon sävyn. – Vain yksi tippa kylmään vesitilkkaseen ja pala sokeria. Bumble yski.

– Vain yksi tippa, sanoi rouva Mann suostutellen.

– Mitä se on?

– Oh, se on ainetta, jota minun täytyy pitää hiukan kotona voidakseni antaa noille siunatuille lapsille, kun ne eivät ole oikein pirteitä, herra Bumble, vastasi rouva Mann avaten nurkkakaapin, josta hän otti esiin pullon ja lasin. – Tämä on katajanmarjaviinaa.

– Annatteko te lapsille katajanmarjaviinaa, rouva Mann? kysyi Bumble seuraten katseellaan miellyttävää sekoitusmenettelyä.

– Oh, Jumala heitä siunatkoon, annanpa niinkin, vaikka se onkin kallista, vastasi hän. – En saattaisi nähdä niiden kärsivän, senhän ymmärrätte, herra.

– Ei, sanoi Bumble, ei, sitä te ette kestäisi. Te olette ihmisystävä, rouva Mann, – tämä asetti nyt lasin pöydälle. – Sopivassa tilaisuudessa kerron siitä johtokunnalle. – Hän veti lasin eteensä. – Teillä on äidin tunteet. – Hän hämmenteli katajanmarjaviinaa. – Juon kernaasti maljanne, rouva Mann, – ja hän tyhjensi lasin puoliksi.

– Ja nyt asiaan, sanoi vahtimestari vetäen esiin nahkalompakkonsa. – Lapsi, joka kastettiin Oliver Twistiksi, täyttää tänään yhdeksän vuotta.

– Jumala siunatkoon häntä! huudahti rouva Mann hieroen vasemman silmänsä punaiseksi esiliinan kulmalla.

– Ja huolimatta luvatusta kymmenen punnan palkkiosta, joka myöhemmin korotettiin kahdeksikymmeneksi – huolimatta seurakunnan erikoisista, niin, voinpa sanoa suorastaan yliluonnollisista ponnistuksista emme ole kumminkaan kyenneet saamaan selville hänen isänsä tai hänen äitinsä kotipaikkaa, nimeä tai ammattia.

Rouva Mann nosti hämmästyneenä kätensä ilmaan, mutta sanoi hetkisen mietittyään: – Mutta kuinka hän on sitten voinut saada nimen?

Bumble ojentautui silminnähtävän ylpeänä ja vastasi: – Minä sen keksin. Me annamme löytölapsillemme nimet aakkosjärjestyksessä. Edellinen oli S.; hänet nimitin Swubbleksi. Tämä oli T.; hänelle annoin nimen Twist. Se joka tulee hänen jälkeensä, on oleva Unwin ja seuraava Wilkins. Minulla on nimet valmiina kirjaimiston loppuun saakka ja taas alusta alkaen, kunnes tulemme Z:iin.

– Mutta tehän olette oikea kirjanoppinut, herra!

– Niin, niin, sanoi Bumble ilmeisesti hyvillään kohteliaisuudesta. – Ehkäpä olen, ehkäpä olen, rouva Mann. – Hän joi katajaviinatotinsa pohjaan saakka ja lisäsi:

– Kun Oliver nyt on liian vanha jäädäkseen tänne, on johtokunta päättänyt, että hänen on mentävä takaisin köyhäintaloon, ja minä olen itse tullut noutamaan häntä; sallikaa minun siis nyt puhutella häntä.

– Haen hänet heti, sanoi rouva Mann kiiruhtaen ulos huoneesta. Ja Oliver, joka sillä välin oli saanut hangatuksi kasvojaan ja käsiään kuoren tavoin peittävästä likakerroksesta niin paljon, kuin yhden pesun avulla saattoi poistaa, astui hyväntahtoisen suojelijattarensa saattamana vierashuoneeseen.

– Kumarra tuolle herralle, Oliver, sanoi rouva Mann. Oliver teki kumarruksen, joka kohdistui osaksi Bumbleen, osaksi pöydälle olevaan kolmikolkkahattuun.

– Tahdotko seurata minua, Oliver? kysyi Bumble majesteettisen tyynesti.

Oliver oli juuri sanomaisillaan, että hän seuraisi äärettömän mielellään ketä tahansa, kun hän sattui katsahtamaan rouva Manniin, joka oli asettunut vahtimestarin tuolin taakse ja suuttuneen näköisenä pui hänelle nyrkkiään. Hän ymmärsi heti tämän viittauksen, sillä se nyrkki oli tullut läheiseen kosketukseen hänen ruumiinsa kanssa liian usein voidakseen olla tekemättä määrättyä vaikutusta hänen mieleensä.

– Tuleeko hän mukaan? kysyi Oliver raukka.

– Ei, vastasi Bumble, – mutta hän voi tulla joskus tervehtimään sinua.

Tämä ei tosin suuresti lohduttanut poikaa; mutta vaikka hän olikin niin nuori, oli hänellä kuitenkin kylliksi ymmärrystä teeskennelläkseen olevansa kovin onneton, kun hänen oli jätettävä tähänastinen kotinsa. Pojan ei ollut vaikeata saada silmiään kostumaan; nälkä ja juuri koetut kärsimykset ovat hyviä auttajia, kun tahtoo itkeä, ja Oliver itki hyvin luonnollisesti. Rouva Mann antoi Oliverille monta suudelmaa ja – mitä hän paljon paremmin tarvitsi – voileivän, ettei hän näyttäisi kovin nälkiintyneeltä köyhäintaloon tullessaan. Voileipä kädessään ja köyhäintalon pieni, ruskea kangaslakki päässään Oliver lähti, sitten herra Bumblen seurassa siitä kodista, jossa ystävällinen sana tai hymyily ei ollut milloinkaan valaissut hänen lapsuutensa pimeyttä. Ja siitä huolimatta hänet valtasi lapsellinen tuska, kun puutarhaveräjä sulkeutui hänen takanaan. Miten kurjia ne pienet onnettomuustoverit olivatkin, jotka jäivät sinne hänen jälkeensä, niin olivat ne kumminkin ainoat ystävät, mitkä hänellä milloinkaan oli ollut, ja tunne, että oli yksin suuressa, avarassa maailmassa, tunki ensi kerran pojan sydämeen.

Bumble käveli pitkin askelin, ja Oliver, joka piteli kiinni hänen kullalla reunustetun takkinsa liepeestä, juoksi hänen vierellään kysellen joka virstan päässä, olivatko he pian perillä, mihin kysymykseen Bumble vastasi lyhyesti ja tylysti, sillä se tilapäinen ystävällisyys, jonka katajanmarjaviina ja vesi aikaansaavat muutamiin sydämiin, oli nyt haihtunut, ja hän oli jälleen vahtimestari.

Oliver oli ollut tuskin neljännestunnin köyhäintalon seinien sisäpuolella ja ehtinyt nipin napin syödä leipäpalasen, kun herra Bumble, joka oli jättänyt hänet erään vanhan eukon hoiviin, palasi takaisin ja sanoi, että oli johtokunnan kokous ja että johtokunta oli käskenyt hänet heti saapua sen eteen.

Koska Oliver ei ollut oikein selvillä siitä, mitä johtokunta merkitsi, hämmästyi hän kovin tiedosta eikä tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä. Mutta eipä hän saanut aikaakaan miettiäkseen asiaa, sillä Bumble naputti häntä päähän espanjanruokokepillään herättääkseen hänet ja käski häntä mukaansa vieden hänet senjälkeen suureen, valkeaseinäiseen huoneeseen, jossa oli parisen kymmentä paksua herraa istumassa pöydän ympärillä, jonka ylimmässä päässä olevaan nojatuoliin, mikä oli muita hiukan korkeampi, oli sijoittunut eräs erittäin paksu herra, jolla oli hyvin pyöreät ja punakat kasvot.

– Kumarra pöydälle [Englanninkielinen sana Board merkitsee sekä pöytää että johtokuntaa.], sanoi Bumble. Oliver kuivasi kyyneleet, joita vielä kimmelsi hänen silmäripsissään, ja kumarsi.

– Mikä on nimesi, poika? kysyi korkeassa nojatuolissa istuva herra.

Nähdessään noin monta herraa Oliver säikähti niin kovin, että alkoi vavista, ja Bumble sivalsi häntä taas, mikä sai hänet itkemään. Hän vastasi senvuoksi hiljaisella ja ujolla äänellä, jolloin eräs valkoliivinen herra sanoi, että hän oli nauta, mikä oli erinomainen rohkaisukeino ja siksi heti palauttikin hänen tyyneyttään.

– Kuulehan nyt, poika, sanoi nojatuolissa istuva mies. – Tiedät varmaankin olevasi lastenkodinlapsi?

– Mikä se on, herra? kysyi Oliver poloinen.

– Se poika on nauta, kuten arvelinkin, sanoi valkoliiviherra hyvin varmasti.

– Hiljaa! sanoi se herra, joka oli puhunut ensiksi. – Tiedät kai, ettei sinulla ole isää eikä äitiä, vaan pitäjä huolehtii sinusta, eikö niin?

– Kyllä, herra, vastasi Oliver itkien katkerasti.

– Miksi sinä jollotat? kysyi valkoliiviherra. Ja se olikin todella sangen kummallista. Mitä itkemistä pojalla oli?

– Toivon että joka ilta luet iltarukouksesi, sanoi eräs toinen herra karkealla äänellä, – ja kristityn tavalla rukoilet niiden ihmisten puolesta, jotka elättävät sinua ja huolehtivat sinusta?

– Kyllä, herra, änkytti poika. Viimeksi puhunut mies oli tietämättään oikeassa. Olisi ollut hyvin kristillistä, ihmeellisen kristillistä, jos Oliver olisi rukoillut niiden ihmisten puolesta, jotka elättivät häntä ja huolehtivat hänestä. Mutta sitä hän ei ollut tehnyt, sillä kukaan ei ollut milloinkaan opettanut hänelle sellaista.

– No niin, sinä olet tullut tänne kasvatettavaksi ja oppiaksesi jonkun hyödyllisen ammatin, sanoi nojatuolissa istuva punaposkinen herra.

– Ja siksi pitää sinun huomenaamulla kello kuusi alkaa riipiä tilkkeitä, lisäsi äreä, valkoliivinen herra.

Bumblen kehoituksesta Oliver kumarsi näiden molempien sanojen yhdistymiselle yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi tilkkeittenriipimispuuhaksi, ja sitten hänet työnnettiin suureen saliin, jossa hän itki itsensä nukuksiin eräällä kovalla ja kuhmuisella vuoteella. Miten kuvaava esimerkki tämän siunatun maan lempeistä laeista! Ne sallivat köyhän paran nukkua!

Oliver raukka! Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että sill'aikaa kun hän uinui onnellisessa tietämättömyydessään, teki johtokunta päätöksen, joka vaikuttaisi perinpohjaisesti koko hänen tulevaan kohtaloonsa. Mutta sen se teki. Ja päätöksen sisältö oli seuraava:

Tämän johtokunnan jäsenet olivat sangen järkeviä, syvämietteisiä, tietoviisaita miehiä, ja kun he kiinnittivät huomionsa köyhäintaloon, keksivät he heti, mitä tavalliset ihmiset eivät olisi koskaan kyenneet keksimään – että köyhät pitivät siitä! Se oli aivan yksinkertaisesti köyhien luokkien huvittelupaikka, majatalo, jossa ei tarvinnut maksaa – julkisia aamiaisia, päivällisiä ja illallisia koko vuoden umpeensa – tiilikivinen paratiisi, jossa vain leikittiin tietämättä mitään työnteosta. "Ahaa!" sanoi johtokunta hyvin ovelan näköisenä. "Mepäs järjestämme sen asian; siitä on pian tehtävä loppu!" Johtokunta sääsi senvuoksi, että kaikki köyhät saisivat valita (sillä he eivät halunneet pakottaa ketään, ei millään muotoa) joko hitaan nälkäkuoleman köyhäintalossa tai sitten hiukan nopeamman nälkäkuoleman sen ulkopuolella. Senjälkeen he tekivät vesilaitoksen kanssa sopimuksen rajattoman vesimäärän hankinnasta ja erään jauhokauppiaan kanssa vähäisen kaurajauhomäärän hankinnasta, sekä jakoivat kolme kertaa päivässä vetelää vesivelliä, sitäpaitsi sipulia kaksi kertaa viikossa, ja lisäksi puoli ranskanleipää joka sunnuntai. Myöskin naisten suhteen he ryhtyivät samantapaisiin viisaihin ja ihmisystävällisiin toimenpiteisiin, joita ei kuitenkaan ole tarpeen tässä luetella. He erottivat hyväntahtoisesti köyhät aviopuolisot toisistaan säästääkseen näiltä Doctors' Commonsiin [Lontoolainen tuomioistuin, joka ratkaisee avioerojutut.] maksettavat suuret kulungit, ja sen sijaan että olisivat, kuten tähänkin asti, pakottaneet miehen elättämään perheensä, he ottivat perheen häneltä ja tekivät hänestä jälleen poikamiehen! On mahdotonta ratkaista, kuinka paljon avunhakemuksia sen johdosta olisi tulvinut kaikista yhteiskuntaluokista, ellei apu olisi lujasti liittynyt köyhäintaloon; mutta he olivat kaukonäköisiä miehiä ja olivat sentähden edeltäpäin arvanneet tämän vaikeuden. Apu oli kerta kaikkiaan sidottu köyhäintaloon ja kaurakeittoon ja se peloitti ihmisiä.

Oliverin muuton jälkeisinä kuutena kuukautena oli järjestelmä täydessä toiminnassa. Aluksi siitä koitui melkoisia kustannuksia, kun oli maksettava urakoitsijoiden laskuja ja välttämättä pienennettävä köyhien vaatteita, koska ne parin viikon kauravellinkäytön jälkeen lepattivat väljinä laihojen, lopen kuihtuneitten vartaloiden ympärillä. Köyhäintalon asukasluku pieneni kumminkin kuten köyhät itsekin, ja johtokunta oli tyytyväinen.

Huone, jossa pojat nauttivat ateriansa, oli avara sali, jonka lattia oli tehty isoista kivilaatoista. Huoneen toisessa päässä sijaitsi suuri, seinäänmuurattu pata, mistä johtaja, jolla oli esiliina edessään ja apunaan kaksi naista, kauhalla ammensi kauravelliä ateria-aikoina. Tätä erinomaista seosta sai kukin poika kulhollisen, mutta ei enempää, paitsi juhlatilaisuuksissa, jolloin he sitäpaitsi saivat viisi luotia [Viisi luotia = 30 grammaa.] leipää. Kulhoja ei tarvinnut koskaan pestä, sillä pojat kaapivat ne lusikoillaan hohtavan puhtaiksi, ja lopetettuaan tämän puuhan, mikä ei koskaan vaatinut kovin pitkää aikaa, varsinkin kun lusikat olivat miltei yhtä suuria kuin kulhot, he istuivat ja tuijottivat pataa niin himokkain silmäyksin, että olisi suorastaan saattanut luulla heidän syövän ne tiilikivet, joilla se oli muurattu, nuoleskellen samalla sormiaan korjatakseen talteen niihin mahdollisesti joutuneen vellinpisaran. Pojilla on ylipäänsä erinomainen ruokahalu. Oliver Twist ja hänen toverinsa kärsivät kolme kuukautta pitkällisen nälänhädän kaikkia tuskia, mutta viimein he tulivat niin turmeltuneiksi ja nälän hurjistuttamiksi, että eräs poika, joka oli suurikasvuinen ikäisekseen eikä ollut sitäpaitsi tottunut sellaiseen elintapaan – hänen isällään oli ollut pieni ruokala – ilmoitti tovereilleen, että ellei hän saanut yhtä keittokulhosta lisää päivässä, niin hän pelkäsi jonakin kauniina yönä syövänsä sen pojan, joka nukkui lähinnä häntä ja joka sattui olemaan heikko ja pieni poika. Hänen katseensa oli hurjana nälästä ja he uskoivat häntä. Asiasta keskusteltiin ja lopuksi määrättiin arvalla, kuka illallisen jälkeen menisi johtajan luo pyytämään lisää. Arpa lankesi Oliver Twistille. Ilta tuli, pojat sijoittuivat paikoilleen, johtaja asettui seinäänmuuratun padan ääreen, apulaiset hänen taakseen, kauravelli katosi, ja pojat kuiskailivat keskenään ja vilkuttivat silmää Oliverille hänen lähimpien naapuriensa töykkiessä häntä kylkeen. Vaikka hän olikin vielä lapsi, oli hän epätoivoinen nälästä ja puutteen kiihdyttämä. Hän nousi pöydästä, lähestyi kulho ja lusikka kädessään johtajaa ja sanoi puolittain kauhistuneena omasta rohkeudestaan:

– Anteeksi, herra, tahtoisin mielelläni hiukan lisää.

Johtaja oli kookas, voimakas mies, mutta hän tuli aivan kalpeaksi. Hämmästyksestä mykkänä hän tuijotti hetkisen pientä kapinallista ja tarttui sitten padan reunaan pysyäkseen pystyssä. Apulaiset olivat kummastuksen ja pojat pelon lamauttamia.

– Mitä? sanoi johtaja viimein raukealla äänellä.

– Anteeksi, herra, haluaisin mielelläni lisää.

Johtaja suuntasi kauhallaan iskun Oliverin päätä kohti, tarttui häntä niskaan ja huusi kovalla äänellä vahtimestaria. Köyhäinhoitohallitus oli juuri syventynyt pohtimaan erästä tärkeätä kysymystä, kun Bumble syöksyi tavattoman kiihtyneinä saliin sanoen korkeassa nojatuolissa istuvalle punaposkiselle herralle:

– Anteeksi, herra Limbkins. Mutta Oliver Twist on pyytänyt lisää keittoa. Kaikki kavahtivat pystyyn kauhun valtaamina.

– Pyytänyt lisää! sanoi Limbkins. – Rauhoittukaa, Bumble, ja vastatkaa minulle selvästi. Onko tarkoituksenne sanoa, että hän on pyytänyt lisää saatuaan ohjesäännössä säädetyn annoksensa?

– Kyllä, herra, vastasi Bumble.

– Se poika joutuu hirteen, sanoi valkoliivinen herra; – olen vakuutettu siitä, että se poika joutuu hirteen.

Kukaan ei vastustanut tätä profeetallista herraa. Vilkas keskustelu virisi. Oliver pantiin hetipaikalla arestiin, ja seuraavana aamuna naulattiin portille julistus, jossa luvattiin viisi puntaa sille, joka vapauttaisi pitäjän Oliver Twististä; toisin sanoen: viisi puntaa ja Oliver Twist tarjottiin sille miehelle tai naiselle, joka halusi oppipojan mihin ammattiin, toimeen tai käsityöhön tahansa.

– Koko elämässäni en ole ollut mistään asiasta niin varmasti vakuutettu, sanoi valkoliivinen mies, kun hän seuraavana aamuna portille koputtaessaan silmäsi julistusta, – kuin nyt olen siitä, että tämä poika päättää päivänsä hirsipuussa.

Koska tarkoitukseni on seuraavassa osoittaa, oliko valkoliivinen herra oikeassa vai ei, niin hävittäisin ehkä tämän kertomuksen viehätyksen, edellyttäen että se ensinkään viehättää, jos juuri nyt vihjaisisin, saiko Oliver Twistin elämä tämän väkivaltaisen lopun vai ei.

KOLMAS LUKU.

Kuinka Oliver Twist on vähällä saada paikan, josta ei olisi tullut mitään laiskanvirkaa.

Tehtyään itsensä syypääksi jumalattomaan ja häpäisevään hairahdukseen pyytäessään lisää Oliver istui seuraavat kahdeksan päivää arestissa eräässä pimeässä ja yksinäisessä huoneessa, jonne johtokunta oli armollisesti viisaudessaan antanut sulkea hänet. Ensi silmäyksellä tulee mieleen se ajatus, että jos Oliver olisi tuntenut sopivaa kunnioitusta mainitun herran ennustusta kohtaan, niin olisi hänen pitänyt kerta kaikkiaan näyttää toteen tämän viisaan henkilön profeetalliset ominaisuudet sitomalla nenäliinansa toinen pää seinässä olevaan koukkuun ja itsensä sen toiseen päähän. Tämän teon suorituksen esti kuitenkin muuan seikka. Koska nenäliinoja on joka suhteessa pidettävä ylellisyyskapineina, niin olivat ne johtokunnan nimenomaisesta käskystä ikiajoiksi kielletyt köyhien neniltä. Vielä suuremman esteen muodosti Oliverin nuoruus ja lapsellisuus. Hän vain itki katkerasti kaiken päivää, ja pitkän, surullisen yön lähestyessä hän pani pienet kätensä silmiensä peitteeksi ollakseen näkemättä pimeyttä ja kyyristyi nurkkaan koettaen nukkua. Tuon tuostakin hän kuitenkin äkkiä heräsi ja painautui koko ruumiiltaan vavisten lähemmäksi seinää, ikäänkuin sen kylmä, kova pinta olisi ollut suojana häntä ympäröivää pimeyttä ja yksinäisyyttä vastaan.

"Järjestelmän" vihollisten ei pidä luulotella, että Oliverin ollessa arestissa häneltä olisi kielletty liikunto, seuran tuottama huvi tai uskonnon lohdutus. Oli kaunis kylmä ilma, ja hän sai joka aamu peseytyä pumpun alla kivetyllä pihamaalla, jolloin Bumble piti häntä silmällä ja käyttämällä tämän tästä espanjanruokokeppiään esti hänet vilustumasta ja aikaansai kihelmöivän tunteen koko hänen ruumiiseensa. Mitä seuraan tulee, niin hänet vietiin joka toinen päivä saliin, jossa pojat söivät, ja piestiin siellä koko seuran nähden yleiseksi varoitukseksi, ja ettei uskonnon lohdutusta häneltä suinkaan kielletty, osoittaa se, että hänet joka ilta potkaistiin samaan huoneeseen viihdyttämään sieluaan rukouksella, joka sisälsi erikoisen johtokunnan lisäämän pykälän, jossa pojat rukoilivat, että heistä tulisi hyviä, kunnollisia, tyytyväisiä ja tottelevaisia ja että he säilyisivät sellaisilta synneiltä ja paheilta kuin Oliver Twistin, josta rukouskaavake selvästi huomautti, että hän oli yksinomaan pahojen voimien suojeluksessa ja ylipäänsä kapine, joka oli saapunut suoraan paholaisen omasta työpajasta.

Oliverin asiain ollessa tällä onnellisella ja lupaavalla kannalla tapahtui eräänä päivänä, että nuohoojamestari Gamfield taivalsi pitkin Valtakatua syventyneenä miettimään, millä keinolla maksaisi rästinä olevan vuokransa, jota hänen isäntänsä oli jokseenkin karskisti häneltä vaatinut. Gamfieldin erittäin innokas finanssiyleiskatsaus ei kyennyt hankkimaan puuttuvaa viiden punnan summaa, ja jonkinlaisen matemaattisen epätoivon vallassa hän hoputti vuorotellen aivojaan ja aasiaan, kunnes hänen katseensa osui köyhäintalon portille kiinnitettyyn julistukseen. – Seis! sanoi Gamfield aasille.

Aasi kulki ajatuksiinsa vaipuneena miettien nähtävästi kestittäisiinkö sitä parilla kaalintyngällä sitten kun se olisi vapautettu niistä kahdesta säkistä, joilla sen pienet rattaat oli kuormattu; kiinnittämättä komentosanaan suurempaa huomiota se jatkoi senvuoksi verkkaista kulkuaan. Gamfield sadatteli aasia yleisesti ja sen niskoittelua erityisesti ja saatuaan sen kiinni antoi sille päähän iskun, mikä olisi särkenyt minkä muun pääkallon tahansa paitsi aasin; sitten hän tarttui ohjaksiin ja tempaisemalla niistä muistutti sille, ettei se ollut oma herransa, ja saatuaan sen tällä tavalla kääntymään hän iski sitä vielä kerran päähän tainnuttaakseen sen siksi, kunnes palaisi, minkä jälkeen hän meni portille lukemaan julistusta. Valkoliivinen herra seisoi portilla kädet selän takana. Koska hän oli katsellut Gamfieldin ja aasin välistä pieniä taistelua, niin hän hymyili iloisesti, kun tämä henkilö lähestyi porttia lukeakseen julistuksen; sillä hän huomasi hetipaikalla, että Gamfield oli juuri se isäntä, jonka Oliver Twist tarvitsi. Gamfield hymyili samoin luettuaan asiapaperin, sillä viisi puntaa oli juuri se summa, jonka hän oli toivonut saavansa, ja siihen liittyvästä pojasta tiesi Gamfield, joka varsin hyvin tunsi köyhäintalon ruokajärjestyksen, että hän olisi mainio kapine, aivan kuin luotu kaakeliuunipiippuja varten. Siksi hän tarkasti vielä kerran julistuksen alusta loppuun ja puhutteli sitten valkoliivistä herraa otettuaan nöyryytensä merkiksi karvalakin päästään.

– Kunta haluaa panna tämän pojan oppiin, herra, sanoi Gamfield.

– Niin, hyvä mies, sanoi toinen hymyillen, – entä sitten?

– Jos pitäjä haluaa opettaa hänelle helpon ja miellyttävän käsityön kunnioitettavalla nuohooja-alalla, niin minä tarvitsen oppipojan ja olisin halukas ottamaan hänet.

– Astukaa sisään, sanoi toinen.

Gamfield, joka viipyi hetkisen vielä kerran lyödäkseen aasia ja nykäistäkseen ohjaksista varoittaakseen sitä lähtemästä tiehensä hänen poissaollessaan, meni senjälkeen valkoliivisen herran perässä sisään.

– Se on likainen ammatti, sanoi Limbkins, kun Gamfield oli esittänyt asiansa.

– Nuoria poikia on sitäpaitsi tukehtunut savupiippuihin, lisäsi toinen.

– Niin on tapahtunut, kun oljet on kostutettu ennen sytyttämistä, jotta saataisiin heidät menemään alas piippuun, sanoi Gamfield. – Märistä oljista lähtee vain savua, mutta ei liekkiä, ja savusta ei ole mitään hyötyä, kun pitäisi saada poika menemään piippuun. Se saa vain hänet nukuksiin, mitä hän itsekin kaikkein mieluimmin haluaa. Pojat ovat perin itsepäisiä ja velttoja, hyvät herrat, eikä mikään muu kuin kuuma liekki jouduta heitä alas toivottavan nopeasti; ja se on sitäpaitsi ihmisystävällistä, sillä jos ne ovat sattumalta tarttuneet kiinni savupiippuun, niin kyllä ne koettavat parhaansa päästäkseen jälleen irti, kun niiden jalkoja alkaa polttaa.

Valkoliivistä herraa näytti äärettömästi huvittavan tämä selitys; mutta Limbkinsin luoma silmäys karkoitti äkkiä hänen hilpeytensä. Tämänjälkeen johtokunta neuvotteli muutamia minuutteja, mutta niin hillityllä äänellä, että sanat "säästää menoja", "näyttää hyvältä kirjoissa", "julkaista painettu ilmoitus" olivat ainoat, mitkä saattoi kuulla, ja nämäkin senvuoksi, että ne lausuttiin hyvin usein ja suurella painolla.

Lopulta kuiskaukset taukosivat, ja kun kaikki johtokunnan jäsenet olivat istuutuneet ja ottaneet kasvoilleen juhlalliset ilmeensä, sanoi Limbkins:

– Olemme harkinneet tarjoustanne, mutta emme voi hyväksyä sitä.

– Emme mitenkään, sanoi valkoliivinen herra.

– Ei millään ehdolla, lisäsivät muut jäsenet.

Koska Gamfield tiesi, että häntä syytettiin semmoisesta joutavasta, että hän oli ruoskinut kuoliaaksi kolme tai neljä oppipoikaa, pälkähti hänen päähänsä, että johtokunta oli ehkä jostakin syystä päättänyt, että tämä asiaan kuulumaton seikka vaikuttaisi sen toimintatapaan. Tosin se ei ollut sopusoinnussa johtokunnan tavallisten liikemenetelmien kanssa, jos niin oli laita; mutta kun hänellä ei missään tapauksessa ollut vähintäkään halua jälleen herättää henkiin tätä huhua, niin hän rutisti lakkinsa kokoon ja kulki hitaasti ovea kohti.

– Ette siis halua antaa häntä minulle? kysyi Gamfield jääden seisomaan ovelle.

– Emme, vastasi Limbkins; – joka tapauksessa tulisi teidän mielestämme, kun on kyseessä siivoton työ, tyytyä pienempään hyvitykseen kuin se, mitä olemme tarjonneet.

Gamfieldin kasvot kirkastuivat yht'äkkiä ja hän palasi reippain askelin pöydän luo sanoen:

– Paljonko sitten annatte, hyvät herrat? Älkää olko liian kovia köyhälle miehelle. Mitä sitten tahdotte antaa?

– Minun mielestäni kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä olisi kylliksi, sanoi Limbkins.

– Ei, sanoi Gamfield, sanokaamme neljä puntaa, hyvät herrat, niin pääsette hänestä hetipaikalla.

– Kolme puntaa ja kymmenen shillingiä, toisti Limbkins varmasti.

– Pankaamme riita puoliksi, ehdotti Gamfield. – Kolme puntaa ja viisitoista shillinkiä.

– Ei ropoakaan enempää, kuului herra Limbkinsin luja vastaus.

– Te olette sangen kovia minua kohtaan, sanoi Gamfield neuvottomana.

– Oh, pötyä! sanoi Limbkins. – Hän olisi halpa, vaikka ette saisi yhtään mitään. Ottakaa hänet, mies! Se poika sopii juuri teille. Hän tarvitsee joskus keppiä; siitä on hänelle vain hyötyä, eikä hänen ruokansakaan tule teille kalliiksi; hän ei ole tottunut mihinkään ylellisyyteen sen päivän jälkeen, jolloin syntyi, ha, ha, ha!

Gamfield tarkasteli tutkivasta pöydän ympärillä olevia kasvoja ja huomattuaan hymyn niillä kaikilla alkoi lopulta itsekin; hymyillä. Sopimus tehtiin ja Bumblelle ilmoitettiin, että Oliver Twist ja hänen sopimuksensa piti vielä saman päivän iltapuolella vietämään rauhantuomarin luo, jälkimmäinen allekirjoitettavaksi ja vahvistettavaksi.

Pikku Oliver pääsi suureksi hämmästyksekseen vapaaksi ja sai käskyn muuttaa puhtaan paidan ylleen. Hän oli tuskin saanut tämän harvinaisen voimisteluliikkeen suoritetuksi, kun Bumble toi hänelle omakätisesti kulhollisen kaurakeittoa ja sunnuntaiannoksen viisi luotia leipää, minkä nähdessään Oliver alkoi surkeasti itkeä ollen siinä tuskin aivan aiheettomassa luulossa, että johtokunta oli päättänyt teurastaa hänet jotain hyödyllistä tarkoitusta silmälläpitäen, sillä minkä muun vuoksi se olisi alkanut lihottaa häntä tällä tavalla.

– Älä itke silmiäsi punaisiksi, Oliver, vaan syö ruokasi ja ole kiitollinen, sanoi Bumble mielistelevällä äänellä. – Sinut pannaan oppiin, Oliver.

– Oppiin, herra, sanoi poika vavisten.

– Tietysti. Hyvät, siunatut herrat, jotka ovat kuin isiä sinulle, Oliver, jolla ei itselläsi ole vanhempia, panevat sinut oppiin, jotta sinusta tulisi jotakin tässä maailmassa, vaikka siitä aiheutuu kunnalle menoja kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä! – Kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä, Oliver! – Seitsemänkymmentä shillinkiä! – Sataneljäkymmentä sixpenciä. – Ja kaikki tämä pahantapaisen lastenkodinlapsen hyväksi, lapsen, josta ei kukaan voi pitää.

Kun Bumble pysähtyi henkeä vetämään pidettyään jymisevällä äänellä tämän esitelmän, virtasivat kyyneleet poika raukan poskia pitkin, ja hän nyyhkytti katkerasti.

– No, sanoi Bumble vähemmän tärkeänä, koska hänen mieltään hiveli nähdessään, miten hänen kaunopuheisuutensa oli vaikuttanut, no, kuivaa nyt silmäsi hihallasi, Oliver, äläkä itke kaurakeittosi sekaan, sillä se on kovin tuhmaa, Oliver. – Ja niinhän se olikin, sillä siinähän oli jo ennestään vettä enemmän kuin tarpeeksi.

Matkalla rauhantuomarin luo Bumble selitti Oliverille kaikki, mitä hänen tuli tehdä, ja että hänen piti näyttää oikein iloiselta ja vastata, kun herrat kysyivät häneltä, oliko hänellä halu päästä oppiin, että hän tahtoi sitä kauhean mielellään. Nämä asiat Oliver lupasi muistaa, varsinkin kun Bumble vihjasi, että ellei hän käyttäytynyt aivan oikein, niin oli mahdotonta arvata, mitä hänelle keksittäisiin tehdä. Kun he olivat tulleet perille, jätettiin Oliver yksikseen erääseen pieneen huoneeseen, ja Bumble kehoitti häntä pysymään siellä siksi, kunnes hän tulisi hakemaan häntä.

Sykkivin sydämin poika odotti puolisen tuntia. Sitten pisti Bumble, jolla ei nyt ollut kolmikolkkaista hattuaan, päänsä ovesta sisään sanoen äänekkäästi:

– Kas niin, Oliver, tule nyt herrojen luo. Mutta kun hän oli sanonut nämä sanat, saivat hänen kasvonsa karskin ja uhkaavan ilmeen ja hän lisäsi matalalla äänellä: – Muista mitä sanoin sinulle, lurjus!

Oliver katseli Bumblea hämmästyneenä tämän lievimmin sanoen ristiriitaisesta menettelystä, mutta vahtimestari esti hänen huomautuksensa viemällä hänet heti läheiseen huoneeseen. Tämä oli suuri ja tilava, ja erään pulpetin takana istui kaksi puuteritukkaista herraa, joista toinen luki sanomalehteä, toisen tutkiessa kilpikonnanluusankaisten silmälasiensa avulla vähäistä pergamenttipalasta. Pulpetin edessä seisoivat toisella puolella Limbkins ja toisella Gamfield, jonka kasvot olivat osittain pestyt.

Silmälaseilla varustettu vanhus nukahti sitten hiljalleen pergamentin ääreen, ja syntyi hiljaisuus. Vietyään Oliverin pulpetin luo Bumble sanoi: – Tässä on poika, teidän ylhäisyytenne.

Sanomalehteä lukeva vanha herra nosti hetkeksi päätään ja nykäisi toista takinhihasta, jolloin tämä heräsi.

– Vai niin, siinäkö poika on? kysyi hän.

– Niin, hän se on, herra, vastasi Bumble. – Kumarra tuomarille, pikku ystäväni.

Oliver kokosi rohkeutensa ja suoritti parhaimman kumarruksensa. Katsellessaan rauhantuomaria hän oli itsekseen tuuminut, että mahtoikohan kaikilla ylhäisillä herroilla olla syntyessään tämä valkea aine tukassaan ja tulikohan heistä juuri siitä syystä mahtihenkilöltä.

– No, sanoi vanha herra, hän haluaa siis päästä oppiin?

– Kyllä, mielellään, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bumble nipistäen Oliveria, jotta tämä huomaisi, että oli viisainta olla vastustamatta häntä.

– Ja hän haluaa ruveta nuohoojaksi, vai kuinka? kysyi vanhus.

– Jos panisimme hänet johonkin muuhun oppiin huomenna, niin hän karkaisi hetipaikalla, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bumble.

– Ja se, joka häntä opettaa – te, herra, te kohtelette häntä hyvin, annatte hänelle kunnollista ruokaa j.n.e., vai miten? kysyi rauhantuomari.

– Kun sanon niin tekeväni, tarkoitan myöskin sitä, vastasi Gamfield lyhyesti.

– Lausutte ajatuksenne hiukan röyhkeästi, ystäväni, mutta näytätte muuten rehellisenä, avosydämiseltä mieheltä, sanoi vanha herra kääntäen silmälasinsa Oliverin oppirahojen tavoittelijaan, jonka kasvoille julmuus ja lurjusmaisuus oli painanut leimansa, mutta tuomari oli puolisokea ja miltei tullut uudelleen lapseksi, eikä senvuoksi voi vaatia, että hän olisi nähnyt, mitä muut näkivät.

– Toivonpa olevani sellainen, sanoi Gamfield ilkeän näköisenä.

– En epäilekään sitä, sanoi vanhus oikaisten silmälasinsa paremmin nenälleen ja etsien katseillaan mustepulloa.

Tämä oli käännekohta Oliverin elämässä. Jos mustepullo olisi ollut siinä, missä vanha herra luuli sen olevan, niin hän olisi kastanut kynänsä siihen ja allekirjoittanut oppisopimuksen, ja Oliver olisi hetipaikalla viety pois. Mutta koska se sattumalta oli aivan hänen nenänsä edessä, haki hän tarkkaan koko pulpetin voimatta löytää sitä, ja kun hän etsiskellessään tuli katsoneeksi suoraan eteenpäin, kohtasi hän Oliver Twistin kalpeat ja kauhistuneet kasvot, jotka Bumblen varoittavista viittauksista ja nipistyksistä huolimatta katselivat tulevan mestarin vastenmielistä naamaa inhon ja pelon sekaisin ilmein, mikä oli niin silmiinpistävää, ettei edes puolisokea tuomari voinut siitä erehtyä.

Vanha herra lakkasi etsimästä, pani kynän pöydälle ja siirsi katseensa Oliverista Limbkinsiin, joka yritti nuuskata huvitetun ja välinpitämättömän näköisenä.

– No, poikaseni, sanoi vanhus kumartuen pulpetin yli. Oliver hätkähti kuullessaan nämä sanat, mikä olosuhteisiin katsoen oli aivan anteeksiannettavaa; sillä sanat lausuttiin hyvin ystävällisesti, ja odottamaton ääni pelästyttää helposti ihmisen. Hän vapisi kovasti puhjeten itkuun.

– No, poikaseni, näytät niin kalpealta ja levottomalta. Kuinka on laitasi?

– Astukaahan pois hänen vierestään, Bumble, sanoi toinen tuomari laskien sanomalehden kädestään ja kumartuen osanottavan näköisenä pojan puoleen. – Kerrohan nyt meille, mikä sinua vaivaa, poikaseni; älä ole peloissasi.

Oliver lankesi polvilleen ja rukoili kädet ristissä, että hänet ennemmin taas suljettaisiin pimeään huoneeseen, annettaisiin nähdä nälkää, lyötäisiin – vaikkapa kuoliaaksi, jos niin haluttiin, kuin jätettäisiin tuon hirveän miehen käsiin.

– Ei mutta, sanoi Bumble suunnaten juhlallisin ilmein katseensa kattoon, ei mutta, kaikista röyhkeistä ja vintiömäisistä lastenkodinlapsista, jotka eläissäni olen nähnyt, olet sinä, Oliver, kaikkein häpeämättömin.

– Pitäkää suunne kiinni, sanoi toinen herra, kun Bumble oli tällä tavoin päästänyt suuttumuksensa valloille.

– Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Bumble, joka ei voinut uskoa korviaan, minulleko teidän ylhäisyytenne puhui?

– Niin; pitäkää suunne kiinni!

Bumble mykistyi hämmästyksestä. Vahtimestari sai käskyn pitää suunsa kiinni! Moraalinen vallankumous!

Kilpikonnanluusankaisilla silmälaseilla varustettu vanha herra katsahti virkaveljeensä, joka vastasi merkitsevästi nyökäten.

– Me kieltäydymme vahvistamasta tätä sopimusta, sanoi vanhus sysäten puhuessaan pergamentin syrjään.

– Minä toivon, änkytti Limbkins, ettei tuomari saa lapsen sekavan puheen johdosta sitä käsitystä, että köyhäinhoitoviranomaiset olisivat menetelleet sopimattomasti.

– Tuomari ei ole velvollinen tekemään teille selkoa käsityksistään, sanoi vanha herra terävästi. Viekää poika takaisin köyhäintaloon ja kohdelkaa häntä hyvin. Sitä hän näkyy tarvitsevan.

Samana iltana väitti valkoliivinen herra, ettei Oliveria ainoastaan hirtettäisi, vaan että hän myös päälle päätteeksi teilattaisiin. Bumble pudisteli päätään synkän salaperäisesti sanoen toivottavansa hänelle onnea, mihin Gamfield lisäsi, että Oliverin olisi pitänyt joutua hänen käsiinsä, mikä toivomus näytti olevan aivan päinvastaista laatua, vaikka mestari muuten olikin niin yhtä mieltä Bumblen kanssa.

Seuraavana aamuna ilmoitettiin yleisölle jälleen, että Oliver Twist oli "vuokrattavana" ja että viisi puntaa maksettaisiin sille, joka ottaisi hänet.

NELJÄS LUKU.

Oliver saa toisen paikan ja astuu ensi kerran julkiseen elämään.

Kun parempien perheiden ei millään keinoilla onnistu toimittaa nuorelle, toivorikkaalle pojalleen edullista paikkaa, niin on hyvin yleisesti tapana lähettää hänet merille. Johtokunta neuvotteli, eikö olisi sopivinta noudattaa tätä viisasta ja hyödyllistä esimerkkiä toimittamalla Oliver Twist johonkin kauppalaivaan, jonka matkan määränä oli jokin oikein epäterveellinen satama. Siten hänestä selviydyttäisiin kaikkein parhaiten, koska todennäköisesti kävisi niin, että laivuri ollessaan päivällisen jälkeen hyvällä tuulella jonakin kauniina päivänä ruoskittaisi hänet hengiltä tai sitten löisi hänen päänsä murskaksi rautakangella, sillä sellainen ajanvietehän on, kuten jokainen tietää, sangen suosittu ja yleinen sen ihmislajin keskuudessa. Mitä selvemmin asia näyttäytyi lautakunnalle tässä valossa, sitä enemmän etuja se keksi tästä menettelystä, ja sen vuoksi oltiin yhtä mieltä siitä, että ainoa keino, millä Oliverista voitiin kunnolla huolehtia, oli lähettää hänet merille.

Bumble oli lähetelty tiedustelemaan, eikö joku kapteeni mahdollisesti tarvitsisi kajuuttavahtia ensi matkalleen; mutta juuri kun hän palasi köyhäintaloon tekemään selkoa retkensä tuloksesta, kohtasi hän portilla erään tavallaan tärkeän henkilön, nimittäin kunnan hautajaisurakoitsijan, herra Sowerberryn.

Sowerberry oli pitkä ja laiha, mutta samalla roteva mies, jolla oli yllään nukkavieruksi kulunut, musta puku, jaloissaan samanväriset parsitut pumpulisukat ja niitä vastaavat kengät. Luonto ei ollut luonut hänen piirteitään hymyileviksi, mutta hänessä oli kuitenkin taipumusta eräänlaiseen ammattimaiseen hilpeyteen. Hänen käyntinsä oli joustava ja hänen ulkonäkönsä säteili sisäistä iloa, kun hän lähestyi Bumblea ja sydämellisesti puristi tämän kättä.

– Kävin ottamassa mittaa niistä kahdesta naisesta, jotka kuolivat viime yönä, sanoi urakoitsija.

– Teistä tulee vielä rikas mies, herra Sowerberry, vastasi vahtimestari pistäen peukalonsa ja etusormensa urakoitsijan nuuskarasiaan, joka oli taitavasti muovaeltu patenttiruumisarkun näköiseksi. – Väitän, että teistä tulee vielä rikas mies, herra Sowerberry, toisti Bumble läimäyttäen ystävällisesti Sowerberryä olkapäähän kävelykepillään.

– Niinkö luulette? kysyi urakoitsija puoliksi myöntävällä, puoliksi kieltävällä äänellä. – Köyhäinhoitolautakunnan maksamat palkat ovat perin vähäiset.

– Niinhän arkutkin ovat, vastasi vahtimestari hymyillen juuri sen verran kuin korkea virkamies uskaltaa arvoaan alentamatta.

Sowerberryä huvitti suuresti tämä lausunto ja hän nauroi kauan aikaa makeasti. – Niin, niin, herra Bumble, sanoi hän viimein, ei voi kieltää, että arkut ovat olleet sekä kapeampia että matalampia senjälkeen kun uusi ruokajärjestys astui voimaan; mutta täytyyhän minunkin hiukan ansaita, herra Bumble. Hyvä, kuiva puu on kallista tavaraa, ja kaikki ruuvit ja naulat tulevat kanavaa myöten Birminghamista saakka.

– Niin, niin, joka ammatilla on haittansa, ja luonnollisesti on lupa katsoa omaa parastaan.

– Se on selvää, vastasi urakoitsija, ja jos jostakin erikoisesta esineestä ei tulekaan voittoa, niin kyllä minä korjaan asian ajan mittaan, – he, he, hee!

– Aivan, aivan, myönsi Bumble.

– Vaikka minun täytyy huomauttaa, jatkoi urakoitsija, että minun on taisteltava erästä suurta vitsausta vastaan. Nähkääs, kaikki lihavat ihmiset kuolevat nopeasti – tarkoitan, että ne, jotka ovat nähneet parempia päiviä ja vuosikausia maksaneet vaivaisrahaa, sortuvat kaikkein ensiksi jouduttuaan köyhäintaloon; ja saatanpa sanoa teille, herra Bumble, että kolme neljä tuumaa enemmän kuin on laskenut vie suuren osan voitosta, varsinkin kun on perhe elätettävänä.

Koska Sowerberry oli lausunut tämän suuttuneesti kuin vääryyttä kärsinyt mies ainakin ja kun Bumble huomasi, että siitä saattoi suorastaan langeta varjo pitäjän kunniaan, katsoi hän viisaimmaksi vaihtaa puheenaihetta, ja koska Oliver Twist sillä hetkellä enimmin askarrutti hänen ajatuksiaan, niin hän valitsi tämän.

– Niin, sehän on totta, sanoi Bumble, ette suinkaan satu tietämään ketään, joka tarvitsisi poikaa – kunnan oppipoikaa, joka nykyisin on meille taakaksi – se on kuin myllynkivi kunnan kaulan ympärillä? Edulliset ehdot, herra Sowerberry, ja näin sanoessaan Bumble osoitti kepillään porttiin kiinnitettyä julistusta ja napautti kolme kertaa sille kohdalle, jossa oli hyvin suurilla kirjaimilla painettuna sanat "viisi puntaa".

– Juuri siitähän minun piti puhua kanssanne, sanoi urakoitsija tarttuen Bumblen takin laskokseen. – Tiedättehän – mutta siinäpä on kauniita nappeja, herra Bumble, enpä ole ennen nähnytkään niitä.

– Niin, ovathan ne aika sieviä, sanoi vahtimestari luoden ylpeän katseen suuriin messinkinappeihin, jotka koristivat hänen takkiaan. – Malli on sama kun kunnan sinetissä – laupias samarialainen auttamassa haavoittunutta. Lautakunta lahjoitti ne minulle uudenvuodenaamuna. Minulla oli ne ensi kertaa ylläni silloin kun haudattiin köyhää käsityöläiskisälliä, joka oli kuollut yöllä porttikäytävään.

– Muistan kyllä sen. Valamiehistön päätös kuului: "kuollut kylmyyteen ja välttämättömien elintarpeitten puutteeseen", eikö totta?

Bumble nyökkäsi.

– Sitten vielä lisättiin, muistaakseni, jatkoi urakoitsija, että jos köyhäinhoitolautakunta olisi –.

– Oh – pötyä! keskeytti vahtimestari vihastuneena. – Jos lautakunta välittäisi kaikesta joutavasta, mitä typerät valamiehet lörpöttelevät, niin kylläpä sillä olisi puuhaa.

– Aivan oikein, myönsi urakoitsija.

– Ne eivät ymmärrä tuon enempää filosofiasta ja kansantaloudesta, sanoi Bumble napsuttaen halveksivasti sormiaan.

– Eivät niin, todisti urakoitsija.

– Toivosinpa vain, että saisimme tuollaisen riippumattoman valamiehistön köyhäintaloon pariksi kolmeksi viikoksi. Köyhäinhoitolautakunnan ohjesääntö kesyttäisi kyllä pian sen.

– Kyllä varmasti, vastasi urakoitsija hymyillen myöntyvästi ja toivoen siten lauhduttavansa Bumblen yltyvän suuttumuksen.

Bumble otti päästään kolmikolkkaisen hattunsa, veti siitä esiin nenäliinan, kuivasi kiihtymyksen aikaansaamat hikipisarat otsaltaan, pani jälleen hatun päähänsä ja virkkoi, kääntyen urakoitsijaan päin, tyynemmällä äänellä:

– Mutta mitä aioitte sanoa pojasta?

– Niin, sanoi urakoitsija. – Tiedättehän itse, herra Bumble, että minä maksan koko joukon vaivaisrahaa.

– Hm! hymähti Bumble. – Entä sitten?

– Siitä syystä arvelen, että minulla on oikeus saada siitä korvausta niin paljon kuin mahdollista, herra Bumble, ja siksi – ja siksi – haluan pojan itse.

Bumble tarttui urakoitsijan käsivarteen ja veti hänet mukanaan köyhäintaloon. Sowerberry oli johtokunnan puheilla viisi minuuttia ja sinä aikana sovittiin, että Oliver vielä samana iltana vietäisiin hänen luokseen "koetteeksi", mikä merkitsi – kunnan oppipojasta puheen ollen – että jos mestari huomasi hänestä olevan tuntuvasti hyötyä tarvitsematta tuhlata häneen kovin paljon ruokaa, saisi hän pitää hänet määrätyn ajan ja menetellä hänen kanssaan mielensä mukaan.

Pikku Oliver vietiin illalla "herrojen" eteen, jotka ilmoittivat hänelle, että hänen oli viipymättä mentävä oppiin erään ruumisarkkujentekijän luo ja että jos hän valittaisi asemaansa tai koskaan palaisi köyhäintaloon, niin hänet lähetettäisiin muitta mutkitta merille, jossa saisi hukkua tai iskettäisiin kuoliaaksi, kuinka vain parhaiten soveltui. Tätä puhetta kuullessaan Oliver ei osoittanut vähintäkään liikutuksen merkkiä, minkä vuoksi johtokunta selitti hänet yksimielisesti paatuneeksi nuoreksi lurjukseksi ja käski Bumblen heti viedä hänet määräpaikkaansa.

Vaikka oli ihan luonnollista, että johtokunta kykeni tuntemaan syvempää kauhua ja hämmästystä kuin muut ihmiset huomatessaan, että joltakulta puuttui tunteet, niin olivat herrat tällä kertaa aivan ymmällä. Asian laita oli kuitenkin niin, että Oliverilla oli päinvastoin liiaksikin tunteita, jotka tosin olivat tylsistymäisillään ikiajoiksi huonon kohtelun vaikutuksesta. Hän kuunteli kohtalonsa ratkaisua sanomatta sanaakaan ja saatuaan tavaransa – joista ei tullut raskasta taakkaa, ne kun mahtuivat paperimyllyyn, joka oli suunnilleen puoli jalkaa pitkä ja leveä sekä kolme tuumaa paksu – hän veti lakin silmilleen ja tarttui vielä kerran Bumblen takinhihaan, minkä jälkeen tämä kunnon mies lähti viemään häntä uuteen kärsimyspaikkaan.

Bumble laahasi kauan aikaa Oliveria mukanaan piittaamatta hänestä vähääkään, sillä hän piti päätään hyvin pystyssä, kuten vahtimestarin aina tuleekin. Kun kävi raju tuuli, peittyi pikku Oliver kokonaan Bumblen takinliepeisiin, jotka kääntyivät taaksepäin ja paljastivat mitä edullisimmalla tavalla tämän liivit ja hienot, nukkaverkaiset polvihousut. Kun he lähestyivät määräpaikkaansa, huomasi Bumble tarpeelliseksi tarkastaa, oliko poika kylliksi siisti näyttäytyäkseen uudelle isännälleen. Hän lausui siis alentuvaisen näköisenä:

– Oliver!

– Mitä, herra? kysyi Oliver hiljaa, värähtelevällä äänellä.

– Siirrä lakki pois silmiltäsi ja nosta pääsi pystyyn!

Vaikka Oliver heti totteli käskyä ja kiireesti pyyhkäisi silmiään vapaan kätensä selkäpuolella, kimalteli hänen silmäripsissään kumminkin kyynel, kun hän katsahti saattajaansa. Bumblen karskin näköisenä tähystellessä se alkoi vieriä pitkin hänen poskeaan. Sitä seurasi heti toinen ja vähitellen yhä useampia. Poika ponnisteli hillitäkseen itsensä, mutta siitä ei ollut apua, ja lopulta hän irroitti toisen kätensä Bumblen hihasta, peitti kasvonsa ja itki niin, että kyyneleet valuivat hänen laihojen, teräväluisten sormiensa lomitse.

– Noo! huudahti Bumble pysähtyen äkkiä ja luoden pieneen holhokkiinsa ylenkatseellisen silmäyksen. – Noo, kaikista kiittämättömistä ja pahantapaisista pojista, mitä olen nähnyt, olet sinä, Oliver, kaikk...

– Ei, ei, herra, nyyhkytti Oliver takertuen siihen käteen, joka piteli tuttua ruokokeppiä. – Ei, ei, herra, minä tahdon olla kiltti, herra! Minähän olen vain pieni poika, ja tuntuu niin – niin –.

– Niin, mitä niin? kysyi Bumble kummastuneena.

– Niin yksinäiseltä, herra, niin kauhean yksinäiseltä, nyyhkytti lapsi. – Kaikki vihaavat minua. Voi, älkää olko niin kova minulle! Poika painoi kätensä sydämelleen ja katsoi tuskaisin katsein saattajaansa.

Bumble silmäili ikäänkuin ihmeissään Oliverin surkeaa ja avutonta ilmettä, yskäisi sitten käheästi pari kolme kertaa ja mutistuaan jotain "kiusallisesta yskästä" hän käski Oliverin pyyhkiä silmänsä. Sitten hän tarttui pojan käteen ja lähti liikkeelle.

Hautausurakoitsija oli juuri asettanut luukut myymälänsä ikkunoiden eteen ja kirjoitteli parhaillaan tilikirjoihinsa surumielisessä kynttilänvalossa, kun Bumble astui sisään.

– Jaha, sanoi urakoitsija silmäten tulijoita ja jääden keskelle sanaa, tekö se olettekin, herra Bumble?

– Minäpä juuri, herra Sowerberry, vastasi vahtimestari. Tulin tuomaan poikaa. – Oliver kumarsi.

– Vai niin, siinäkö poika on? sanoi urakoitsija nostaen kynttilän päänsä päälle voidakseen paremmin tarkastaa Oliveria. – Tulehan tänne hetkeksi, eukkoseni!

Rouva Sowerberry tuli pienestä myymälän takaisesta kamarista; hän oli vähäläntä, laiha ja nyrpeän näköinen nainen.

– Tässä on se köyhäintalon poika, josta olen puhunut sinulle, ystäväiseni, sanoi Sowerberry nöyrästi. Oliver kumarsi jälleen. – Taivas varjelkoon, huudahti urakoitsijan vaimo, kylläpä se on pieni!

– Niin, pieni se on todellakin, myönsi Bumble katsahtaen äkäisesti Oliveriin ikäänkuin tämä olisi ollut syypää omaan pienuuteensa. – Pieni se on, sitä ei voi kieltää. Mutta kasvaahan se, rouva Sowerberry.

– Kyllä varmasti, vastasi tämä pilkallisesti, lihoohan se meidän rimastamme ja juomastamme. Minä en voi käsittää, mitä hyötyä näistä köyhäintalon lapsista on, sillä niiden ruokkiminen maksaa aina enemmän kuin niiden tekemä työ, mutta ainahan miehet väittävät ymmärtävänsä kaikki parhaiten. No, niin, mene sitten tuonne alas, pikku luuranko. – Näin sanoen avasi urakoitsijan vaimo erään sivuoven ja työnsi Oliverin alas portaita pimeään, kosteaan komeroon, joka oli hiilikellarin eteinen ja nimeltään "keittiö". Siellä istui huolimattoman näköinä palvelustyttö, jolla oli jaloissaan linttakorkoiset kengät ja rikkinäiset siniset pumpulisukat.

– Kuulehan, Charlotta, sanoi rouva Sowerberry, joka oli seurannut Oliveria, anna tälle pojalle vähän niitä ruuanjäännöksiä, jotka säästimme Tripiä varten. Koska se ei ole tullut koko päivänä kotiin, niin se saa jäädä ilman. Ei hän ole liian nirsu niitä syömään; vai oletko ehkä, poika?

Oliver, jonka silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli puhuttavan ruuasta, ja joka innosta vavisten odotti pääsevänsä syömään, vastasi ei. Sitten hänen eteensä pantiin lautasellinen erilaisia ruuanjätteitä.

Toivoisinpa, että joku hyvinvoipa filosoofi, jonka sisuksissa ruoka ja juoma muuttuu sapeksi ja jonka veri on jäätä ja sydän rautaa, olisi nähnyt Oliver Twistin käyvän käsiksi niihin herkkupaloihin, joita koira oli hylkinyt, ja pannut merkille, miten hirvittävän ahnaasti hän ne nälissään repi palasiksi. Mutta vielä mieluummin haluaisin itse nähdä tuon filosoofin syömässä samanlaista ateriaa yhtä kaunistelemattomalla tyydytyksellä.

– No, sanoi urakoitsijan vaimo, kun Oliver oli lopettanut syöntinsä, jota hän oli katsellut väristen ja mielessään pahat aavistukset hänen vastaisesta ruokahalustaan, – joko olet valmis?

Koska ei enää ollut mitään syötävää, niin Oliver vastasi myöntäen.

– Tule sitten perässäni, sanoi rouva Sowerberry ottaen käteensä himmeävaloisen, likaisen lampun ja lähtien edellä ylös portaita. – Sinun vuoteesi tulee olemaan myymäläpöydän alla. Et kai välitä, vaikka nukutkin ruumisarkkujen joukossa. On muuten yhdentekevää, pidätkö siitä vai et, sillä missään muuallakaan et saa nukkua. Tule nyt, äläkä seisota minua tässä koko yötä.

Oliver ei enää hidastellut, vaan seurasi uutta emäntäänsä.

VIIDES LUKU.

Oliver saa uusia tuttavia ja alkaa vieroa isäntänsä elinkeinoa oltuaan ensi kertaa hautajaisissa.

Kun Oliver oli jäänyt yksikseen hautausurakoitsijan puotiin, pani hän lampun höyläpenkille ja silmäsi arasti ympärilleen tuntien kauhua, jonka valtaan monet häntä vanhemmatkin ihmiset saattavat joutua samanlaisissa oloissa. Puolitekoinen ruumisarkku, joka lepäsi mustalla jalustalla keskellä puotia, näytti niin uhkaavalta, että häntä värisytti joka kerta kun hänen katseensa osui tuohon kauheaan esineeseen, josta hän melkein odotti jonkun kummitusolennon hitaasti kohottavan päätään ja säikäyttävän hänet mielipuoleksi. Seinää vasten oli pantu pystyyn joukko samankokoisia leppäisiä lautoja, jotka hämärässä valossa näyttivät hänestä kookkailta aaveilta, mitkä seisoivat kädet housuntaskuissa. Pitkin lattiaa oli hajallaan tähden muotoisia läkkilevyjä, höylänlastuja, kiiltäväkantaisia nauloja ja mustia verankaistaleita, ja pöydäntakaista seinää koristi taulu, joka esitti kahta ruumiinsaattajaa vahdissa suuren oven ulkopuolella, neljän mustan hevosen vetämien ruumisvaunujen lähestyessä etäältä. Puodissa oli hyvin lämmin, ja tukahduttava ilma oli ikäänkuin ruumisarkkujen hajun kyllästämää. Se pöydän alainen syvennys, jonne hänen patjansa oli sijoitettu, muistutti hautaa.

Näiden vastenmielisten havaintojen lisäksi Oliverilla oli muutakin mielipahaa. Hän oli yksin vieraassa paikassa, ja kaikkihan tiedämme, kuinka hyljätyksi ja lohduttomaksi rohkeinkin meistä saattaa tuntea itsensä yksinäisessä paikassa. Pojalla ei ollut ystäviä, joista hän olisi pitänyt ja jotka olisivat välittäneet hänestä. Mikään äskeinen ero ei häntä surettanut, hänen sydämensä ei ikävöiden kaivannut rakkaita, unohtumattomia kasvoja, mutta siitä huolimatta hänen mielensä oli raskas, ja ryömiessään ahtaalle vuoteelleen hän toivoi, että se olisi ollut hänen ruumisarkkunsa ja että hänet olisi laskettu lepoon hautausmaahan, missä ruoho hiljalleen lainehtisi hänen päänsä päällä ja vanhan kellon syvä ääni lohduttaisi häntä unessa.

Seuraavana aamuna Oliver heräsi siihen, että puodin ovea vimmatusti potkittiin, ja ennenkuin hän oli ehtinyt pukea ylleen, uudistuivat potkut parikymmentä kertaa yhtä kiivaina, ja vasta sitten kun hän oli alkanut irrottaa ketjua, taukosi töminä.

– Avaatko sinä! huusi ääni, joka kuului potkineiden jalkojen omistajalle.

– Heti, herra, vastasi Oliver, irrotti ketjun ja väänsi avainta.

– Sinä olet kai se uusi poika? kysyi ääni avaimenreiän läpi.

– Niin, herra.

– Kuinka vanha olet? kysyi ääni.

– Kymmenen vuotta.

– Silloin minä pehmitän sinut, kun pääsen sisään, jatkoi ääni, – totisesti pehmitänkin, senkin penikka! Tämän ystävällisen lupauksen annettuaan alkoi ääni viheltää.

Oliver oli liian usein ollut sen käsittelyn alaisena, johon mainittu hyvin kuvaava sana viittaa, ollakseen vähääkään epäilemättä sitä, että äänen omistaja, olipa hän kuka tahansa, myöskin uskollisesti täyttäisi lupauksensa. Vapisevin käsin Oliver veti poikkipienan syrjään ja avasi oven.

Hetkisen Oliver tuijotti kadun kummallekin puolelle varmana siitä, että tuntematon, joka oli häntä puhutellut, oli lämpimäkseen lähtenyt vähän matkan päähän jaloittelemaan, sillä hän ei nähnyt ketään muita kuin paksun pojan, joka istui tienviitan päällä talon lähellä ahmien voileipää, josta hän linkkuveitsellä leikkasi suunsa kokoisia kappaleita pistäen ne sitten suuhunsa sangen taitavasti.

– Anteeksi, sanoi Oliver viimein, kun ei ketään muuta näkynyt, tekö koputitte?

– Minä potkin, vastasi poika, joka näytti köyhäinkoulun oppilaalta.

– Haluatteko ehkä ruumisarkun? kysyi Oliver lapsellisesti.

Pojan kasvot saivat tavattoman tuiman ilmeen ja hän vakuutti, että Oliver pian tarvitsisi sellaisen kapineen, jos hän uskalsi tehdä pilaa esimiehestään.

– Sinä penikka, et varmaankaan tiedä, kuka minä olen, jatkoi köyhäinkoulun oppilas nousten arvokkaasti seisomaan.

– En, vastasi Oliver.

– Minä olen herra Noa Claypole, ja sinun on toteltava minua. Nosta alas ikkunaluukut, laiskuri! – Näin sanoessaan herra Noa Claypole potkaisi Oliveria ja astui sitten myymälään kasvoillaan arvokas ilme, joka on luettava hänelle suureksi kunniaksi. Yleensä ei kömpelön nuorukaisen, jolla on suuri pää, pienet silmät ja tyhmät kasvot, ole helppoa näyttää arvokkaalta, mutta vielä vaikeammaksi se käy, jos näihin henkilökohtaisiin suloihin on liittynyt punainen nenä ja keltaiset nahkahousut.

Otettuaan luukut ikkunoista ja tällöin särjettyään yhden ruudun Oliver alkoi raahata niitä pieneen kujaan, jonne ne pantiin aina päiviksi. Noa alentui armollisesti auttamaan häntä lohdutettuaan ensin häntä sanoen, että "siitä saat jotakin".

Pian senjälkeen tuli herra Sowerberry, ja hetkeä myöhemmin näyttäytyi rouva Sowerberry, ja kun Oliver oli, aivankuin Noa oli ennustanutkin, saanut "jotakin", lähti hän tämän nuoren herran kanssa keittiöön syömään aamiaista.

– Istu tähän tulen ääreen, Noa, sanoi Charlotte. Säästin sinulle herkullisen kinkunpalan herran aamiaisesta. Sulje ovi Noa herran jälkeen, Oliver, ja ota sitten ruuanjätteet tuosta ruukunkannelta. Tässä on teesi, vie se tuonne laatikon päälle ja juo se siellä, mutta pidä kiirettä, sillä sinua tarvitaan pian myymälässä. Kuuletko sinä?

– Kuuletkos, penikka! sanoi Noa Claypole.

– Mutta herranen aika, Noa, huudahti Charlotte. Oletpa sinä mahdoton! Etkö voi antaa pojan olla rauhassa?

– Rauhassa? toisti Noa. – Oh, kyllä ihmiset ovat antaneet hänen olla rauhassa liiaksikin. Hänellä ei ole milloinkaan ollut vaivaa isästään eikä äidistään, ja kaikki hänen sukulaisensakin ovat enimmäkseen antaneet hänen olla rauhassa, vai mitä arvelet, Charlotte? Hah, hah, haa!

– Kylläpä sinä olet lystikäs! sanoi Charlotte purskahtaen sydämelliseen nauruun, johon Noakin yhtyi. Sitten he loivat pilkallisia silmäyksiä Oliver Twist raukkaan, joka istui keittiön pimeimmässä ja kylmimmässä nurkassa syöden niitä ruuantähteitä, jotka oli säästetty erikoisesti häntä varten.

Noa oli köyhäinkoulun oppilas, mutta ei sentään vaivaisorpo. Hän ei ollut myöskään löytölapsi, sillä hän saattoi johtaa sukupuunsa aina vanhempiinsa asti, jotka asuivat vastapäisessä talossa. Äiti oli pesijäakka ja isä rapajuoppo sotilas, joka oli puujalkaisena saanut eron ja eläkettä kaksi ja puoli pennyä päivää kohti. Kaikki lähistön oppipojat olivat jo kauan aikaa pitäneet tapana pilkata Noaa halventavilla soimauksilla: "nahkahousu", "armo-oppilas" ja muilla samantapaisilla, ja Noa oli kärsinyt kaikki mukisematta, mutta kun kohtalo oli nyt tuonut hänen tielleen nimettömän, orvon pojan, kostaisi hän tälle kaikki korkoineen.

Kun Oliver oli ollut hautausurakoitsijan luona noin kolme viikkoa, sanoi viimemainittu eräänä päivänä, kun myymälä oli suljettu ja hän istui vaimonsa kanssa illallisella pienessä verstaan takaisessa huoneessa, luotuaan jonkun aikaa kunnioittavia silmäyksiä puolisoonsa:

– Ystäväni –. Hän olisi sanonut enemmän, mutta rouva Sowerberry keskeytti hänet kasvoillaan pahaenteinen ilme.

– No, sanoi vaimo terävästi.

– Ei mitään, ystäväni, ei mitään, sanoi mies.

– Hyi, senkin peto! huudahti rouva Sowerberry.

– Ei se ole kerrassaan mitään, ystäväni. En tiennyt, ettei sinua huvittanut kuulla asiaa, ystäväni, olisin muuten vain sanonut –.

– Oh, älä sano minulle, mitä aioit puhua, keskeytti rouva Sowerberry; minähän olen vain mitätön nolla; älä kysy minulta neuvoa. Minua ei haluta tunkeutua sinun salaisuuksiisi. – Tämän sanottuaan rouva Sowerberry purskahti kiihkeään nauruun, josta saattoi odottaa pahoja.

– Mutta, ystäväni, sanoi Sowerberry, halusin vain kysyä sinulta neuvoa.

– Ei, ei, älä kysy minulta, vastasi rouva liikuttavalla äänellä, kysy joltakin muulta. Tämmöinen menettely on hyvin yleistä ja sangen suosittua aviollista sodankäyntiä, joka usein johtaa loistaviin tuloksiin. Se pakotti nytkin Sowerberryn pyytämään erikoisena armonosoituksena lupaa saada puhua asiansa, joka kiihotti rouva Sowerberryn uteliaisuutta, ja lyhyen kinastelun jälkeen, joka ei kestänyt täyttä kolmea neljännestuntia, lupa armollisesti annettiinkin.

– Se koskee vain nuorta Twistiä, ystäväni, sanoi Sowerberry. Hän on aika hauskan näköinen, kultaseni.

– Niin hänen pitääkin olla; hän syö kovin paljon, vastasi vaimo.

– Hänen kasvoissaan on jonkinlainen raskasmielisyyden piirre, jatkoi Sowerberry, joka on hyvin vaikuttava. Hänestä tulisi erinomainen ruumiinsaattaja, ystäväni.

Rouva Sowerberry katsahti häneen hämmästyneenä. Sowerberry pani sen merkille ja jatkoi antamatta arvoisalle rouvalle tilaisuutta tehdä muistutuksia:

– En tarkoita tavallista saattajaa, joka seuraa aikaihmisiä, vaan ainoastaan lapsivainajia. Olisi kerrassaan uutta, jos ruumiinsaattaja olisi samaa kokoa kuin saatettava. Voit olla varma siitä, että se tekisi suuremmoisen vaikutuksen.

Rouva Sowerberry, jolla oli melkoiset tiedot miehensä ammattia koskevissa asioissa, ällistyi tästä uudesta ajatuksesta, mutta koska hänen ei sopinut myöntää sitä niissä oloissa, niin hän kysyi ainoastaan, miksi ei niin yksinkertainen ajatus ollut ennemmin pälkähtänyt hänen päähänsä. Sowerberry tulkitsi tämän aivan oikein ehdotuksensa hyväksymiseksi, ja senvuoksi päätettiin, että Oliverin tuli oppia ammatin salaisuudet ja sitten seurata mestariaan ensimmäiseen tilaisuuteen, jossa hänen palveluksiaan tarvittiin.

Tämä tilaisuus ilmaantuikin odottamattoman pian, sillä seuraavana aamuna puoli tuntia aamiaisen jälkeen Bumble astui myymälään, sijoitti espanjaruokokeppinsä pöytää vasten pystyyn ja veti povestaan suuren nahkalompakkonsa, josta etsi paperin ojentaen sen sitten Sowerberrylle.

– Ahaa! sanoi urakoitsija iloisesti lappusta silmätessään. Ruumisarkun tilaus, eikö totta?

– Ensiksikin ruumisarkku ja sitten kunnallinen hautaus, vastasi Bumble kietaisten nyörin lompakkonsa ympärille, joka oli yhtä paksu kuin omistajansa.

– Bayton, sanoi urakoitsija kohottaen katseensa paperista Bumbleen. – Sitä nimeä en ole kuullut ennen.

Bumble ravisteli päätään: – Itsepäisiä ihmisiä, herra Sowerberry, kovin itsepäisiä, ja pelkäänpä pahoin, lisäksi ylpeitä!

– Kuinka, ylpeitäkö? huudahti Sowerberry pilkallisesti. – Ei, mutta sehän on uskomatonta!

– Uh, se on inhottavaa, sanoi vahtimestari, minua oikein ellottaa, herra Sowerberry.

– Tottahan toki, vahvisti urakoitsija.

– Kuulimme heistä vasta eilen illalla ja tuskin olisimme milloinkaan saaneet tietää heistä mitään, ellei eräs samassa talossa asuva eukko olisi kääntynyt kunnan komitean puoleen anoen, että kunnan lääkäri lähetettäisiin erään hyvin sairaan naisen luo. Tämä oli kuitenkin mennyt jonnekin päivälliselle, mutta hänen apulaisensa, joka on hyvin reipas nuorukainen, lähetti heille heti hiukan lääkettä kiiltomusterasiassa.

– Sepä oli sukkelasti tehty, virkkoi urakoitsija.

– Niinpä niin! vastasi vahtimestari. Mutta mitä luulette niiden tehneen? Miten kiittämätön se joukkio osasikaan olla! Mies lähetti sanan, ettei lääke sopinut hänen vaimonsa sairauteen ja ettei tämä senvuoksi voisi nauttia sitä! Hyvää, vahvistavaa, terveellistä lääkettä, joka viikkoa aikaisemmin oli parantanut kaksi irlantilaista työmiestä – ja joka lähetettiin niille ilmaiseksi kiiltomusterasiassa – siitä mies sanoi, että vaimo ei huoli sitä!

Kun tämä hävytön kiittämättömyys muistui Bumblen mieleen täydessä valossaan, iski hän kepillään rajusti pöytään punastuen suuttumuksesta.

– Mutta todellakin, sanoi urakoitsija, en ole sitten koskaan kuullut mokomaa –.

– Ei koskaan! huudahti Bumble. Mutta kun nainen nyt on kuollut, niin on meidän haudattava hänet. Tässä on määräys, ja mitä pikemmin se on tehty, sitä parempi.

Näin sanoessaan Bumble pani kunnallisen vihansa vallassa kolmikolkkaisen hatun takaperin päähänsä harpaten sitten ulos puodista.

– Hän oli niin kiukkuinen, Oliver, että unohti kokonaan kysyä sinua, virkkoi Sowerberry.

– Niin, herra, vastasi Oliver, joka oli huolellisesti pysytellyt piilossa keskustelun aikana ja jonka koko ruumis vieläkin vapisi, kun hän vain muistelikin Bumblen ääntä. Hänen ei olisi kumminkaan tarvinnut väistellä Bumblea, sillä tämä virkamies, johon valkoliivisen herran ennustus oli syvästi vaikuttanut, arveli, että kun urakoitsija oli ottanut Oliverin vain koetteeksi, niin oli parasta olla puuttumatta asiaan, ennenkuin hänet oli laillisesti pantu oppiin seitsemäksi vuodeksi ja siten laillista tietä ikiajoiksi toimitettu pois kunnan niskoilta.

– No niin, sanoi Sowerberry ottaen hattunsa, mitä pikemmin tämä työ on tehty, sitä parempi. Pidä silmällä puotia, Noa. Ota sinä, Oliver, lakkisi ja seuraa minua.

He kulkivat hetken aikaa kaupungin vilkasliikkeisimpien ja tiheimmin asuttujen osien läpi. Sitten he poikkesivat eräälle kapealle kadulle, mikä oli vielä likaisempi ja rumempi kuin mikään niistä, mitä he olivat siihen mennessä kulkeneet, ja etsiskelivät sitä taloa, johon olivat matkalla. Kadun varrella olevat talot olivat korkeita ja suuria, mutta hyvin vanhoja ja niiden asukkaat kuuluivat kaikkein köyhimpiin luokkiin, minkä seikan rakennusten rappeutunut ulkonäkö selvästi todisti, vaikka ei olisi nähnytkään niitä siivottomia miehiä ja naisia, jotka käsivarret ristissä laahustivat pitkin jalkakäytäviä. Useihin taloihin oli järjestetty myymälöitä, mutta nämä olivat tarkoin suljetut ja luhistuneet; ainoastaan ylemmissä kerroksissa asui ihmisiä. Toisia, joita vain paksut pönkät estivät romahtamasta maahan, näytti joku koditon kulkija pitävän yömajanaan, sillä monin paikoin oli ne höyläämättömät laudat, jotka korvasivat ikkunoita ja ovia, otettu pois, niin että siten syntynyt aukko oli tarpeeksi suuri päästääkseen inhimillisen olennon lävitseen. Katuojat olivat täynnä törkyä ja likavesilätäköitä, ja vieläpä rotatkin, joita siellä täällä roskien joukossa lojui kuolleina ja jotka levittivät vastenmielistä mädänhajua ympärilleen, olivat nälän kuihduttamia.

Siinä avoimessa ovessa, jonka eteen Oliver ja hänen mestarinsa pysähtyivät, ei ollut portinkolkutinta eikä kellonnyöriä, minkävuoksi urakoitsija astui varovaisesti hapuillen pimeään käytävään käskien Oliveria seuraamaan aivan hänen kintereillään ja rohkaisemaan mielensä. Hän kiipesi pitkin portaita, kunnes töksähti erääseen oveen, johon hän sitten koputti.

Oven avasi nuori, noin kolme- tai neljätoistavuotias tyttö. Huoneen sisustuksesta urakoitsija näki heti, että he olivat tulleet määräpaikkaansa. Hän astui sisään Oliver perässään.

Kaminassa ei ollut tulta, mutta siitä huolimatta eräs mies kyyristeli koneellisesti tyhjän lieden lähettyvillä. Muuan vanha eukko oli myöskin siirtänyt matalan jakkaran kylmän kaminan ääreen ja istuutunut miehen viereen. Huoneen eräässä nurkassa kyyhötti muutamia repaleisia lapsia, ja pienessä komerossa, vastapäätä ovea, lojui vanhaan peitteeseen kääritty esine. Oliveriä värisytti, kun hän sattui katsahtamaan sille taholle, ja hän hiipi vaistomaisesti lähemmäksi mestariaan, sillä vaikka esine oli peitetty, niin poika käsitti, että siinä oli ruumis.

Miehen kasvot olivat kalpeat ja tavattoman laihat. Parta ja hiukset olivat harmahtavat, ja hänen silmiään varjostivat tummat renkaat. Vanhan naisen kasvot olivat ryppyiset, ja hänen alahuulestaan pilkisti esiin kaksi hammasta, mitkä hänellä vielä oli jäljellä, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat. Oliver ei uskaltanut katsoa kumpaakaan heistä; he muistuttivat hänen mielestään niitä rottia, joita hän oli nähnyt ulkona.

– Kukaan ei saa tulla hänen lähelleen! huusi mies kavahtaen rajusti seisoalleen, kun urakoitsija lähestyi vuodetta. – Takaisin, menkää takaisin, jos välitätte hengestänne!

– Joutavia, hyvä mies, sanoi urakoitsija, joka oli tottunut näkemään kaikenlaista kurjuutta, joutavia!

– Minä sanon teille, intti mies puristaen kätensä nyrkkiin ja polkien raivoissaan lattiaa, sanon teille, että en anna haudata häntä maahan. Hän ei saisi siellä rauhaa. Madot vain kiusaisivat häntä, mutta eivät söisi; hän on niin lopen laihtunut.

Urakoitsija ei vastannut mitään näihin mielettömiin sanoihin, vaan veti mittanauhan taskustaan ja laskeutui polvilleen ruumiin ääreen.

– Niin, sanoi mies puhjeten itkuun ja polvistuen samoin kuolleen vaimonsa viereen, – langetkaa polvillenne, kaikki polvillenne hänen ympärilleen ja kuulkaa mitä sanon. Hän kuoli nälkään. Minä en ymmärtänyt, kuinka sairas hän oli, ennenkuin hän sai kuumetta, ja silloin pistivät luut esiin hänen nahastaan. Meillä ei ollut puita eikä kynttilöitä. Hän kuoli pimeässä eikä voinut nähdä edes lastensa kasvoja. Minä kerjäsin kadulla hänen tähtensä, ja minut pantiin vankilaan. Kun pääsin pois sieltä, oli hän kuolemaisillaan, ja minun sydämeni on täynnä epätoivoa, sillä hän kuoli nälkään. Minä vannon, että hän kuoli nälkään! Mies repi hiuksiaan ja vääntelehti kirkuen ja silmät jäykkinä lattialla, vaahdon valuessa hänen suustaan.

Säikähtyneet lapset itkivät katkerasti, mutta vanha eukko, joka tähän asti oli pysynyt tyynenä ikäänkuin hän olisi ollut kuuro kaikelle, mitä hänen ympärillään tapahtui, käski heitä vaikenemaan. Sitten hän irrotti miehen kaulaliinan ja lähestyi horjuen urakoitsijaa.

– Hän oli minun tyttäreni, sanoi vaimo nyökäten ruumiiseen päin ja hymyillen tylsästi, mikä oli vielä hirvittävämpi kuin kuoleman läheisyys. – Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! – Niin, onpa se ihmeellistä, että minä, joka kerran synnytin hänet ja olin jo silloin vanhanpuoleinen nainen, elän vielä ja olen terve, samalla kun hän lepää tuossa kylmänä ja kankeana! Voi hyvä Jumala! – Ajatellapa sitä – se on aivan kuin jokin pilanäytelmä – aivan yhtä hauska kuin pilanäytelmä!

Urakoitsija kääntyi mennäkseen.

– Odottakaa, odottakaa! huusi vanha vaimo. – Haudataanko hänet huomenna – vai ylihuomenna – vai tänä iltana? Olen pukenut hänet ja aion tulla saattamaan häntä, nähkääs. Lähettäkää minulle pitkä vaippa, hyvä, lämmin vaippa, sillä on niin kovin kylmä. Meidän pitäisi saada myös kakkuja ja viiniä, ennenkuin lähdemme! Mutta vähät siitä! Lähettäkää meille vain pieni leipä, vain yksi pieni leipä ja hiukan vettä. Saammeko leipää, rakas ystävä? kysyi hän innokkaasti tarttuen urakoitsijan takkiin, kun tämä aikoi mennä.

– Kyllä, kyllä, vastasi urakoitsija, saatte luonnollisesti! Saatte kaikki mitä tarvitsette! – Hän riistäytyi sitten irti vanhuksesta ja kiiruhti ulos Oliver kintereillään.

Seuraavana päivänä – perheelle oli sillä välin lahjoitettu leivänpuolikas ja palanen juustoa, jotka Bumble oli korkean omakätisesti vienyt perille – Oliver palasi mestareineen kurjaan asuntoon, jonne Bumble oli jo saapunut mukanaan neljä köyhäintalon miestä, joiden tuli kantaa ruumis. Vanhan naisen ja miehen repaleet verhottiin kuluneilla, mustilla vaipoilla, ja kun maalaamaton kirstu oli naulattu kiinni, nostivat kantajat sen hartioilleen ja veivät kadulle.

– Kävelkäähän rivakasti nyt, vanhus, kuiskasi Sowerberry eukon korvaan, on jo myöhä emmekä saa antaa papin odottaa. Kiiruhtakaahan parhaanne mukaan, hyvät ihmiset.

Tämän kehoituksen saatuaan kantajat lähtivät ripeästi matkaan keveine taakkoineen, ja surevat omaiset seurasivat lähellä heitä. Bumble ja Sowerberry astelivat reippaasti kulkueen etunenässä, ja Oliver, jolla oli lyhemmät sääret, juoksi heidän rinnallaan.

Heidän ei olisi kuitenkaan tarvinnut pitää niin kiirettä kuin Sowerberry oli luullut, sillä tultuaan perille syrjäiseen hautausmaan kolkkaan, jossa kasvoi nokkosia ja johon köyhät haudattiin, he huomasivat, ettei pappi ollut vielä saapunut, ja haudankaivaja, joka istui sakaristossa kaminan ääressä, arveli, että saattoi hyvinkin kestää vielä tunnin tai enemmänkin, ennenkuin hän tulisi. He laskivat sentähden arkun haudan reunalle, ja sureva pari jäi odottamaan kärsivällisesti kylmään, sankkaan tihkusateeseen. Tämä toimitus oli houkutellut hautausmaalle muutamia katupoikia, jotka nyt leikkivät meluten hautakivien lomassa ja vaihtelun vuoksi huvittelivat hyppelemällä vuorotellen etu- ja takaperin arkun ylitse. Sowerberry ja Bumble, jotka olivat kumpikin haudankaivajan läheisiä ystäviä, istuivat sillä välin sakaristossa kaminan ääressä lukien sanomalehteä.

Tunnin kuluttua kiiruhtivat Bumble, Sowerberry ja haudankaivaja vihdoinkin haudalle, ja pian senjälkeen tuli pappikin pukien papinkaapua ylleen kulkiessaan. Bumble antoi sitten arvoaan ylläpitääkseen selkäsaunan parille pojalle, ja kun kunnianarvoisa herra oli lukenut hautauskaavakkeesta sen verran kuin neljässä minuutissa ennätti, luovutti hän kaavun haudankaivajalle kiiruhtaen sitten pois.

– Kas niin, Bill, luo hauta umpeen, sanoi Sowerberry haudankaivajalle.

Se ei ollut raskasta työtä, sillä hauta oli jo niin täynnä kirstuja, että ylimmäinen oli vain pari jalkaa maanpinnan alapuolella.

– Tulkaahan nyt, ystäväni, lausui Bumble lyöden miestä olkapäälle. – Hautausmaa suljetaan pian.

Mies, joka oli istunut liikahtamatta koko ajan haudan ääressä, hätkähti äkkiä, nosti päätään, tuijotti puhuttelijaansa ja astui sitten muutamia askeleita, mutta vaipui samalla tiedottomana maahan. Tylsämielinen vanha nainen itki niin katkerasti menetettyään viitan, jonka urakoitsija oli häneltä ottanut, ettei huomannut koko tapausta. Miehen päähän kaadettiin pari pannullista kylmää vettä, ja kun hän oli tullut jälleen tajuihinsa, lähtivät kaikki hautausmaalta, veräjä suljettiin ja kukin poistui taholleen.

– No, Oliver, sanoi Sowerberry kotimatkalla, mitä pidit siitä?

– Kiitos kysymästä, herra, vastasi Oliver vitkastellen, en pitänyt siitä erikoisesti.

– Kyllä sinä aikaa myöten totut siihen, Oliver. Se ei ole mitään, sitten kun siihen on tottunut, poikaseni.

Oliver olisi kovin mielellään halunnut tietää, kauanko oli kestänyt ennenkuin Sowerberry oli tottunut siihen, mutta hän piti kumminkin viisaimpana olla kysymättä sitä ja jatkoi matkaansa mietiskellen kaikkea sitä, mitä oli nähnyt ja kuullut.

KUUDES LUKU.

Oliver kiivastuu Noan ilkeyksistä, asettuu vastarintaan ja hämmästyttää tätä nuorta herraa.

Kun koekuukausi oli kulunut, kirjoitettiin Oliver juhlallisesti oppiin. Juuri silloin sattui olemaan ihana tautinen aika. Ruumisarkut olivat muodissa, ja muutamien viikkojen aikana Oliver oli saanut melkoisen määrän harjaannusta. Sowerberryn älykkään suunnitelman onnellinen tulos ylitti hänen rohkeimmatkin toiveensa. Vanhimmatkaan asukkaat eivät saattaneet muistaa aikaa, jolloin tuhkarokko olisi raivonut niin yleisesti ja vaatinut niin monta lasta uhrikseen. Senvuoksi Oliver saikin äitien suureksi tyytyväisyydeksi ja iloksi olla johtajana useissa surusaatoissa, jolloin hänen hatussaan riippui niin pitkä suruharso, että se ulottui polviin saakka. Kun Oliver sitäpaitsi seurasi mestariaan useimpien täyskasvuisten hautajaisiin saavuttaakseen varman esiintymiskyvyn ja hermojensa herruuden, jotka ovat kelpo hautausurakoitsijalle äärettömän tärkeät, niin oli hänellä usein tilaisuus havaita kaunista kohtaloonsa alistumista ja voimaa, jolla muutamaa lujat luonteet kantavat koettelemuksensa ja tappionsa.

Kun Sowerberryn esimerkiksi piti haudata joku vanha rouva tai herra, jonka ympärillä oli sairauden aikana häärinyt suuri joukko sisarenpoikia ja veljentyttäriä, jotka silloin olivat aivan lohduttomia eivätkä voineet salata suruaan edes vierailta, niin nämä samat sukulaiset saattoivat kotonaan olla hyvin iloisia, täysin tyytyväisiä ja iloisia ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään, mikä olisi tuottanut heille surua. Myöskin aviomiehet kestivät sankarillisen tyynesti vaimojensa menettämisen, ja samaten vaimot, jotka miestensä kuoleman jälkeen pukeutuivat surupukuun, näyttivät kiinnittävän kaiken huomionsa siihen, että puku olisi mahdollisimman sopiva ja viehättävä. Saattoipa myös huomata, että naiset ja herrat, jotka hautausmaalla olivat olleet suunniltaan surusta, tointuivat miltei samalla hetkellä kun tulivat kotiin, ja olivat täysin rauhallisia jo ennenkuin tee oli ehditty tuoda pöytään. Kaikki tämä oli hyvin huvittavaa katsella, ja Oliver ihmettelikin sitä suuresti.

Vaikka olen Oliverin elämänkerran kirjoittaja, en uskalla varmasti väittää, että hän olisi näiden selvien esikuvien avulla oppinut alistumaan kohtaloonsa; mutta sitävastoin voin ehdottoman varmasti todistaa, että hän kärsi useita kuukausia vaieten kaikenlaista pahoinpitelyä Noa Claypolen puolelta, ja vielä ilkeämmäksi oli Noa muuttunut nyt, kun hän kadehti uutta oppipoikaa siitä, että tämä sai kantaa mustaa marsalkansauvaa ja suruharsoa samalla kun hänen, vanhemman, täytyi edelleen käyttää kulunutta lakkiaan ja nahkahousujaan. Charlotte kohteli häntä pahoin Noan esimerkin mukaisesti, ja rouva Sowerberry oli hänen verivihollisensa, koska Sowerberry oli hänelle ystävällinen. Kun siis toisella puolen oli kolme tällaista ja toisella hautajaistulva, niin ei Oliverilla ollut juuri yötä hauskaa kuin nälkiintyneellä porsaalla, joka erehdyksessä suljettiin oluenpanijan vilja-aittaan.

Nyt olen tullut erittäin tärkeän vaiheeseen Oliverin elämässä. Kerron nimittäin erään tapahtuman, joka saattaa näyttää mitättömältä ja joutavalta, mutta joka kumminkin välillisesti aikaansai arvaamattoman muutoksen hänen vastaisiin vaiheisiinsa.

Eräänä päivänä olivat Noa ja Oliver tavanmukaiseen aikaan menneet keittiöön herkutellakseen lampaanlihalla, jota oli puolitoista naulaa huonointa kaulapalaa. Charlotte kutsuttiin samalla jollekin asialle, ja poikien täytyi odottaa hetkinen, jota Noa Claypole, joka oli nälissään ja huonolla tuulella, ei katsonut voivansa käyttää paremmin kuin Oliveria kiusaamalla.

Päättäneenä ryhtyä tähän viattomaan pikku ajanvietteeseen Noa nosti jalkansa pöydälle, kiskaisi Oliveria tukasta, veti häntä korvista ja haukkui häntä "ketuksi" sekä ilmoitti tulevansa katsomaan mestausta, kun hänet kerran hirtettiin. Hän keksi sitäpaitsi kaikenlaisia muitakin ilkeyksiä ollakseen hyvinkasvatettu ja hyvänluontoinen köyhäinkoulun oppilas. Mutta kun ei mikään näistä johtanut toivottuun tulokseen, nimittäin saanut Oliveria itkemään, vaivasi Noa päätään keksiäkseen jotakin parempaa ja teki vihdoin samoin kuin monet häntä kuuluisammat älyniekat tekevät vielä tänäkin päivänä tahtoessaan olla sukkelia – hän meni henkilökohtaisuuksiin. –! No, penikka, sanoi Noa, kuinka äitisi jaksaa?

– Hän on kuollut! Älä sano hänestä mitään pahaa.

Veri karahti Oliverin poskille, kun hän sanoi tämän, hän hengitti kiivaasti, ja suu ja sieraimet värisivät kummallisesti, niin että Noa odotti hänen pian purskahtavan kiihkeään itkuun. Senvuoksi hän uudisti hyökkäyksensä.

– Mihin tautiin hän kuoli, pentu?

– Sydänsuruun, niin minulle on kerrottu, sanoi Oliver puhuen enemmän itsekseen kuin vastatakseen Noan kysymykseen.

– Luulenpa tietäväni, millaista on kuolla sillä tavalla.

– Ralla laa, ralla laa, vaivainen, huusi Noa huomatessaan kyyneleen hiipivän pitkin Oliverin poskea. – Mikä kumma sinut pani vetistelemään?

– Et sinä ainakaan, sanoi Oliver kuivaten kiireesti kyyneleen.

– Älä luulekaan niin.

– Vai niin, ettenkö minä? sanoi Noa pilkallisesti.

– Et, et sinä, vastasi Oliver terävästi. Kas niin, siinä olkoon kylliksi. Älä puhu enää hänestä, sinun on parasta lopettaa se.

– Parasta lopettaa! Ei mutta kuulepas tuota! Parasta lopettaa! Joko sinä rupeat nenäkkääksi, kerjäläinen? S i n u n äidistäsi! Niin, hänpä oli vasta hieno ihminen! Niin, niin! Ja näin sanoessaan Noa nyökäytti päätään merkitsevästi ja nyrpisti nenäänsä sen verran kuin sen lihakset sallivat.

– Tiedäthän itse, vaivainen, jatkoi Noa Oliverin vaitiolon kiihdyttämättä pilkallisen säälivällä äänellä – mikä kaikkein eniten ärsyttää – tiedäthän itse, ettei sitä voi nyt enää auttaa etkä sinäkään silloin mitään mahtanut. Se on meistä kaikista kovin ikävää ja me surkuttelemme sinua. Mutta tiedä, että sinun äitisi oli hyvin huono ihminen.

– Mitä sinä sanoit? kysyi Oliver silmät leimuten.

– Hyvin huono ihminen, toisti Noa kylmäverisesti, ja parempi oli, että hän kuoli, sillä muuten hänet olisi lähetetty kuritushuoneeseen tai maanpakoon tai hirtetty, mikä onkin kaikkein todennäköisintä, eikö olekin?

Oliver kavahti pystyyn tulipunaisena suuttumuksesta, heitti pöydän ja tuolin kumoon, tarttui Noaa kurkusta ja ravinteli häntä hillittömässä raivossaan niin, että hampaat kalisivat hänen suussaan. Sitten Oliver kokosi kaikki voimansa ja paiskasi hänet yhdellä rajulla iskulla maahan.

Minuutti aikaisemmin poika oli vielä ollut hiljainen, lempeä ja alakuloinen olento, jollaiseksi huono kohtelu oli hänet tehnyt. Mutta viimein hänen rohkeutensa oli herännyt. Sydämetön pilanteko hänen äitivainajastaan oli pannut hänen verensä kuohumaan: hänen rintansa kohoili, ryhti oli suora, silmät kirkkaat ja eloisat ja koko hänen muotonsa oli muuttunut, kun hän seisoi katsellen pelkurimaista kiusanhenkeään, joka ryömi hänen jaloissaan ja joka ei ollut milloinkaan edes uneksinut mistään tällaisesta.

– Hän murhaa minut! ulvoi Noa. – Charlotte! Rouva! Uusi poika tappaa minut! Apua! Apua! Oliver on tullut hulluksi! Char-lotte!

Noan huutoon vastasi Charlotte kovaäänisesti kirkuen ja vielä kovemmin kirkui rouva Sowerberry. Edellinen kiiruhti keittiöön sivuovesta ja jälkimmäinen seisahtui ovelle siksi kunnes oli saanut varmuuden, että hänen oli pakko auttaa ihmishengen pelastamisessa.

– Uh, sinä senkin pieni hylky! kirkui Charlotte tarttuen Oliveriin kaikin voiminsa, joita hänellä oli melkein yhtä paljon kuin täysikasvuisella miehellä. – Uh, sinä kiittä-mätön, verenhimoinen, in-hot-ta-va lurjus! Joka tavun kohdalla Charlotte läimäytti Oliveria kirkuen samalla läsnäolevien mielenylennykseksi.

Charlotten käsi ei suinkaan ollut kevyt, mutta sen varalta, ettei se riittäisi hillitsemään Oliverin suuttumusta, juoksi rouva Sowerberry keittiöön ja auttoi toisella kädellään pitämään poikaa kiinni kynsien toisella hänen kasvojaan. Kun tilanne oli täten saanut Noalle suotuisan käänteen, nousi tämä herrasmies lattialta ja alkoi mukiloida takaapäin.

Tämä ruumiinliikunto oli kumminkin liian väkivaltaista kestääkseen kauan. Kun kaikki kolme olivat väsyneet eivätkä enää jaksaneet kynsiä eikä lyödä, laahasivat he potkivan ja kirkuvan, mutta yhä vielä järkkymättömän urhean Oliverin hiilikellariin sulkien hänet sinne. Kun tämä oli tehty, vaipui rouva Sowerberry tuolille ja purskahti itkuun.

– Herra siunatkoon, hän pyörtyy! huusi Charlotte. – Lasi vettä, Noa rakas, kiiruhda!

– Ah, Charlotte, sanoi rouva Sowerberry ähkien, sillä häntä vaivasi ilmanpuute ja kylmän veden runsaus, jonka Noa oli kaatanut hänen päähänsä ja hartioihinsa, – voi, mikä Jumalan onni, ettei meitä ole murhattu vuoteisiimme!

– Niin, sanokaapa muuta, rouva, kuului vastaus. – Minä toivon, että tämä on herralle opiksi, niin ettei hän enää ota kotiinsa tuollaisia hirviöitä, jotka jo syntymästään saakka ovat luodut murhaajiksi ja roistoiksi. Noa raukka! Hän oli puolikuollut, kun minä tulin apuun.

– Poika parka! sanoi rouva Sowerberry katsellen säälivästi köyhäinkoulun oppilasta.

Noa, jonka ylin liivinnappi oli Oliverin päälaen tasalla, hieroi silmiään ja sai kun saikin puserretuksi esiin muutamia kyyneleitä ja nyyhkytyksiä.

– Mitä nyt teemme? huudahti rouva Sowerberry. – Herra ei ole kotona – talossa ei ole ainoatakaan miestä – ja se potkii oven palasiksi kymmenessä minuutissa.

Oliverin rajut hyökkäykset mainittua lautakalua vastaan tekivät sellaisen arvelun hyvin todennäköiseksi.

– Voi Herra nähköön, en minä tiedä, sanoi Charlotte, mutta emmekö voisi hakea poliisia?

– Tai vartioväkeä, ehdotti Noa.

– Ei, ei, sanoi rouva Sowerberry, jonka mieleen muistui Oliverin vanha ystävä, juokse Bumblen luo, Noa, ja pyydä häntä tulemaan tänne hetkeäkään viivyttelemättä. Älä välitä lakista – riennä nyt. Voit pitää veistä silmäsi päällä, niin se ei turpoa.

Noa ei vastannut, vaan porhalsi matkaan täyttä vauhtia. Vastaantulevat ihmiset hämmästyivät kovin nähdessään köyhäinkoulun oppilaan juoksevan pitkin katuja lakitta päin ja pitäen linkkuveistä painettuna silmäänsä vasten.

SEITSEMÄS LUKU.

Oliver pysyy itsepäisenä.

Noa Claypole juoksi hurjaa vauhtia pitkin kaluja eikä pysähtynyt kertaakaan hengähtämään, ennenkuin oli köyhäintalon portin edustalla. Kun hän oli levännyt siinä pari minuuttia valmistuakseen kunnollisesti nyyhkyttämään ja saadakseen kasvoilleen kyyneleisen ja pelokkaan ilmeen, niin hän koputti rajusti portille. Vanha vaivaisukko, joka sen avasi, näki edessään niin surkeat kasvot, että peräytyi hämmästyneenä, vaikka hän oli tottunut näkemään ympärillään ainoastaan kurjia hahmoja.

– Herra Bumble! Herra Bumble! huusi Noa hyvin teeskennellen surua ja niin kovalla ja liikuttavalla äänellä, ettei se ainoastaan kuulunut sattumalta lähellä olevan Bumblen korviin, vaan sai hänet niin levottomaksi, että hän syöksyi pihalle ilman kolmikolkkaista hattuaan, mikä on silmiinpistävä ja merkillepantava seikka, koska se osoittaa, että vahtimestarikin voi joskus äkillisen hämmästyksen vallassa menettää malttinsa ja unohtaa oman arvonsa.

– Voi herra Bumble! vaikeroi Noa. – Oliver, herra, Oliver on...

– Mitä, mitä? huudahti Bumble lasimaisissa silmissään ilon välkähdys. Onko hän juossut tiehensä? Eihän hän vaan ole karannut, Noa?

– Ei, herra, ei karannut, mutta tullut hurjaksi, vastasi Noa. Hän koetti ensin murhata minut ja sitten Charlotten ja itse rouvankin. Voi, tekee niin kipeää! Näin sanoessaan Noa kiemurteli ja väänteli ruumistaan kuin ankerias näyttääkseen Bumblelle, että hän oli saanut Oliverin väkivaltaisessa ja verenhimoisessa hyökkäyksessä vaikean sisäisen vamman, joka sillä hetkelläkin tuotti hänelle hirveitä tuskia.

Kun Noa näki, että hänen sanomansa oli täydellisesti kivetyttänyt Bumblen, rupesi hän suurentamaan vaikutusta korottamalla ääntään; ja huomatessaan erään valkoliivisen herran kulkevan pihan poikki hän vaikeroi entistä kauheammin, sillä hän piti tarkoituksenmukaisena kiinnittää tämän herran huomiota ja herättää hänen suuttumuksensa.

Tämä onnistuikin helposti, sillä herra oli kulkenut tuskin kolmea askelta, kun hän kääntyi suuttuneena ja kysyi, että miksi se kirottu pentu ulvoi ja eikö Bumble voinut toimittaa sille jotain sellaista, mikä tekisi ulvonnan vähemmän vapaaehtoiseksi.

– Se on muuan köyhäinkoulun oppilas parka, herra, vastasi Bumble, jonka nuori Twist oli vähällä murhata – aivan murhata, herra.

– No voi juutas! huudahti herra pysähtyen. Tiesinhän minä! Minulla on ollut koko ajan semmoinen kummallinen tunne, että se röyhkeä nuori raakalainen joutuu vielä hirteen.

– Hän koetti murhata myöskin palvelustytön, sanoi Bumble kasvot tuhkanharmaina.

– Ja myöskin rouvan, lisäsi Noa.

– Ja herran myöskin, luulin sinun sanoneen, Noa, jatkoi Bumble.

– Ei, hän ei ollut kotona, muuten olisi hänetkin varmasti murhattu. Oliver sanoi, että hän aikoi...

– Ohhoh, sanoiko hän, että hän aikoi – niinkö se oli, poikaseni? kysyi herra.

– Niin, herra, ja rouva Sowerberry lähetti minut kysymään, eikö herra Bumblella olisi aikaa tulla nyt heti meille antamaan sille selkään?

– Kyllä, kyllä, poikaseni, sanoi herra hyväntahtoisesti hymyillen ja taputti Noaa päähän, joka oli noin kolme tuuma korkeammalla kuin hänen omansa. – Sinä olet kelpo poika, oikein kelpo poika. Tästä saat pennyn. Ottakaa keppinne ja kiiruhtakaa Sowerberrylle. Bumble, ja katsokaa, mitä voisi tehdä. Älkää säästäkö häntä, Bumble.

– En, herra, sitä ei tarvitse pelätä, vastasi vahtimestari siloittaen vahattua langansiimaa, joka oli kiedottu hänen keppinsä alapään ympäri julkisia raipparangaistuksia varten.

– Sanokaa Sowerberrylle, ettei hänkään pane sormiaan väliin. Siitä pojasta ei tule kerrassaan mitään ilman selkäsaunaa.

– Kyllä hoidan asian, herra, vastasi vahtimestari. Kun kolmikolkkainen hattu ja espanjanruokokeppi nyt olivat omistajaansa tyydyttävässä kunnossa, lähtivät Bumble ja Noa kiireesti urakoitsijan asunnolle.

Siellä oli tilanne entisellään. Sowerberry ei ollut vielä tullut, ja Oliver potki yhä vähentymättömin voimin kellarinovea. Rouva Sowerberry ja Charlotte kuvasivat hänen hurjuuttaan niin vaikuttavasti, että Bumble piti viisaimpana ryhtyä neuvotteluihin, ennenkuin avasi oven. Senvuoksi hän ikäänkuin johdannoksi potkaisi oveen ja sanoi sitten painaen suunsa kiinni avaimenreikään, kovalla ja käskevällä äänellä:

– Oliver!

– Päästäkää minut ulos! huusi Oliver.

– Tunnetko tämän äänen, Oliver? kysyi Bumble.

– Tunnen, vastasi Oliver.

– Etkö sinä pelkää sitä? Etkö sinä vapise, kun kuulet minun puhuvan? kysyi Bumble.

– En, vastasi Oliver urheasti.

Vastaus, joka oli aivan toisenlainen kuin hän oli odottanut ja jollaiseen hän ei ollut tottunut, sai Bumblen aika lailla hämilleen. Hän astui pois avaimenreiän luota, oikaisi vartalonsa täyteen pituuteensa ja katseli hämmästyksestä mykkänä kolmea läsnäolijaa, vuoroin kutakin.

– Näettehän nyt, herra Bumble, että hän on varmasti hullu, sanoi rouva Sowerberry. Ei ainoakaan poika, jolla on vähäkin järkeä jäljellä, uskaltaisi puhua teille tuolla tavalla.

– Ei se ole hulluutta, rouva, vastasi Bumble jonkun aikaa mietittyään; se on lihaa!

– Mitä? huudahti rouva Sowerberry.

– Lihaa, lihaa, vastasi Bumble painokkaasti. Olette antanut hänelle liian paljon syötävää. Olette herättänyt hänessä eloon juonittelevan sielun ja hengen, jotka eivät sovi hänen asemassaan olevalle henkilölle, minkä seikan lautakunnan jäsenet ihmistuntijoina voivat teille lähemmin selittää, rouva Sowerberry. Mitä ihmettä köyhät tekevät sielulla ja rohkeudella? Siinä on enemmän kuin kylliksi, että annamme niiden pitää ruumiinsa hengissä. Jos olisitte antanut pojalle vain kauravelliä, niin ei tätä olisi koskaan tapahtunut.

– Voi hyvä Jumala! huudahti rouva Sowerberry luoden katseensa hurskaasti keittiön kattoa kohti; siinä nyt on anteliaisuuteni palkka.

Rouva Sowerberryn hyvyys Oliveria kohtaan oli kuitenkin rajoittunut siihen, että hän oli antanut tämän syötäväksi kaikki likaiset jätteet, joista kukaan muu ei ollut huolinut. Senvuoksi menettelikin hän sangen hurskaasti ja uhrautuvaisesti ottaessaan Bumblen syytöksen niskoilleen, vaikka hän itse asiassa oli aivan viaton sekä ajatuksissa, sanoissa että töissä.

– No niin, sanoi Bumble, kun rouva jälleen käänsi katseensa maahan. Minun nähdäkseni ei tässä ole muuta tehtävää kuin pitää häntä kellarissa pari päivää, kunnes nälkä on hänet hiukan pehmittänyt, ja sitten päästää hänet ulos ja ruokkia häntä koko oppiaikansa pelkällä kauravellillä. Hän on syntyisin huonosta perheestä – uppiniskaista sukua, rouva Sowerberry. Sekä hoitajaeukko että tohtori ovat kertoneet, että hänen äitinsä kesti sellaisia tuskia ja vaivoja, jotka olisivat jo aikoja sitten vieneet hengen tavalliselta naisihmiseltä.

Oliver, joka oli kuullut Bumblen puheesta sen verran, että ymmärsi taas viitattavan hänen äitiinsä, alkoi nyt jälleen rajusti potkia ovea, niin ettei muuta ääntä saattanut huoneessa kuulla. Samassa saapui Sowerberrykin kotiin ja kun Oliverin rikkomukset oli kerrottu hänelle niine lisäyksineen, joilla naiset katsoivat sopivaksi kiihoittaa hänen suuttumustaan, avasi hän heti kellarin oven ja veti kapinallisen oppipoikansa huoneeseen. Oliverin vaatteet olivat äskeisessä kahakassa repeytyneet, hänen kasvonsa olivat mustelmissa ja verille kynsityt, ja tukkansa riippui otsalle. Mutta suuttumuksen puna oli vielä poskilla ja päästyään vankilastaan hän loi uhkaavan silmäyksen syrjässä seisovaan Noaan.

– No, oletpa sinä koko siivo poika, oletpa jo! sanoi Sowerberry ravistaen Oliveria ja lyöden häntä korvalle.

– Hän puhui pahaa minun äidistäni, selitti Oliver.

– No mitä siitä, vaikka puhuikin, senkin kiittämätön pikku heittiö! sanoi rouva Sowerberry. Äitisi ansaitsi, mitä Noa sanoi hänestä ja vielä enemmänkin.

– Sitä hän ei ansainnut, sanoi Oliver.

– Ansaitsi kyllä, sanoi rouva Sowerberry.

– Se on valhe! huusi Oliver. Rouva Sowerberry purskahti kiihkeään itkuun. Tämä kyyneltulva ei jättänyt Sowerberrylle valikoimisen varaa. Jokainen kokenut lukija ymmärtää helposti, että jos hän olisi hetkeäkään empinyt kurittaessaan Oliveria, niin hän olisi, perheriidoissa vallitsevien sääntöjen mukaisesti, ollut hirviö, luonnoton aviomies, kurja olio, kehno miehen irvikuva ja niin edespäin, jota kaikkea on mahdoton sovittaa tämän luvun puitteisiin. Sanoakseni totuuden hän oli niin pitkälle kuin hänen valtansa riitti – mikä ei kyllä ollut varsin laaja – jotakuinkin ystävällinen pojalle, ehkä senvuoksi että siitä oli hänelle itselleen etua, mutta ehkä myöskin siitä syystä, ettei hänen vaimonsa voinut sietää poikaa. Kyyneltulva ei kumminkaan suonut hänelle muuta kuin yhden toimintamahdollisuuden, minkävuoksi hän heti antoi pojalle aika selkäsaunan, johon rouva Sowerberrykin oli tyytyväinen ja joka teki Bumblen kunnallisen ruokokepinkäytönkin toistaiseksi tarpeettomaksi. Lopun päivää Oliver sai istua hiilikellarissa seuranaan ruukullinen vettä ja leivänpala, ja illalla rouva Sowerberry kurkisti sisään ja käski hänen mennä nukkumaan lausuttuaan ensin erinäisiä ilkeitä huomautuksia hänen äidistään.

Vasta ollessaan yksin urakoitsijan hiljaisessa, hämärässä työhuoneessa Oliver antoi vallan niille tunteille, jotka päivällä kärsitty kohtelu luonnollisesti oli herättänyt niin nuoressa lapsessa. Hän oli halveksivan näköisenä kuunnellut heidän pilapuheitaan. Hän oli ottanut vastaan lyönnit vuodattamatta kyyneltäkään. Hän oli tuntenut sydämensä paisuvan ylpeydestä, mikä olisi tukahduttanut jokaisen valituksen, vaikka hänet olisi paistettu elävältä. Mutta nyt, kun ei kukaan ollut näkemässä tai kuulemassa häntä, hän lankesi polvilleen lattialle ja peittäen kasvonsa käsillään itki katkerasti; suokoon Jumala, ettei kovin monen niin nuoren ihmisen tarvitsisi vuodattaa sellaisia kyyneleitä.

Oliver pysyi kauan aikaa hievahtamatta tässä asennossa. Kynttilä oli jo palanut melkein jalkaan saakka, kun hän nousi seisomaan. Vilkaistuaan varovasti ympärilleen ja kuunneltuaan tarkkaan hän raotti hiljaa ovea ja kurkisti ulos.

Oli kolea, synkkä yö. Tähdet tuntuivat pojan mielestä olevan kauempana maasta kuin milloinkaan ennen. Ei kuulunut tuulenhenkäystäkään, ja puiden tummat varjot näyttivät niin harmailta ja aavemaisilta hiljaisessa hämärässä. Hän veti oven jälleen kiinni ja kiedottuaan sammuavan kynttilän viimeisessä valossa harvat vaatekappaleensa nenäliinaan hän istuutui penkille odottamaan aamun sarastusta.

Kun ensimmäiset valonsäteet tunkivat sisään ikkunaluukkujen raoista, nousi Oliver ja avasi taas oven. Arka katse joka taholle – hetken epäröinti – sitten hän sulki oven jälkeensä ja seisoi pian kadulla.

Hän silmäili oikealle ja vasemmalle tietämättä minne päin lähtisi pakenemaan. Hän muisti nähneensä, että kuormavaunut nousivat jyrkkää mäkeä ylös aina kun ajoivat, kaupungista, ja hän valitsi senvuoksi saman tien. Tultuaan sitten polulle, joka kulki peltojen poikki ja jonka hän tiesi johtavan takaisin maantielle, hän seurasi tätä ja astui rivakasti eteenpäin.

Oliver muisti aivan hyvin, että hän oli tepastellut tätä samaa polkua Bumblen rinnalla silloin kun tämä toi hänet hoitolaitoksesta kaupungin köyhäintaloon. Hänen tiensä kulki nyt aivan ensinmainitun paikan ohi. Hänen sydämensä tykytti rajusti, kun hän muisteli tätä ja hän oli jo vähällä kääntyä takaisin. Mutta hän oli kulkenut jo pitkän matkan ja arveli menettävänsä liian paljon aikaa, jos palaisi, ja olihan sitäpaitsi niin aikaista, ettei hänen tarvinnut erikoisemmin pelätä kenenkään näkevän häntä, ja sentähden hän jatkoi matkaansa.

Hän saapui talon kohdalle. Ketään sen asukkaita ei näkynyt liikkeellä tänä varhaisena hetkenä. Oliver pysähtyi ja katseli puutarhaan. Siellä oli muuan lapsi kitkemässä rikkaruohoa. Kun hän jäi seisomaan, käänsi lapsi kalpeat kasvonsa häneen päin. Silloin Oliver tunsi hänet erääksi entiseksi toverikseen. Oliver tuli kovin iloiseksi nähdessään pikku pojan vielä ennen lähtöään, sillä vaikka tämä oli häntä nuorempi, olivat he aikoinaan olleet hyviä ystäviä. He olivat yhdessä saaneet selkäänsä, nähneet nälkää ja istuneet arestissa lukemattomia kertoja.

– Hiljaa, Dick! sanoi Oliver, kun poika juoksi aidan luo ja pisti kätensä sen säleiden läpi tervehtiäkseen häntä. – Onko ketään valveilla?

– Vain minä yksin, vastasi poika.

– Älä puhu kellekään, että olet nähnyt minut, Dick, sanoi Oliver, minä olen karannut. Ne löivät ja pitelivät minua pahoin, ja nyt minä lähden koettamaan onneani jossakin muualla, en tiedä vielä missä. Mutta kylläpä sinä olet kalpea!

– Kuulin tohtorin sanovan, että minä kuolen pian, vastasi poika väsyneesti hymyillen. Olen niin iloinen nähdessäni sinut, mutta älä nyt viivy kauempaa!

– Ei, ei, minä tahdon vain sanoa sinulle jäähyväiset, vastasi Oliver. Me näemme toisemme vielä, Dick, olen varma siitä, että näemme. Sinusta tulee vielä terve ja iloinen.

– Sitä minäkin toivon, sanoi poika, sitten kun olen kuollut, mutta ei ennen. Minä tiedän, että tohtori on oikeassa, sillä minä näen niin usein unta enkeleistä ja taivaasta ja ystävällisistä kasvoista, joita en näe koskaan valveilla ollessani. Suutele minua, jatkoi poika kiiveten matalalle aidalle ja kietoen laihat kätensä Oliverin kaulaan. – Hyvästi, rakas Oliver, Jumala siunatkoon sinua!

Siunaus tuli pienen lapsen huulilta, mutta se oli ensimmäinen, minkä Oliver sai, eikä hän unohtanut sitä koskaan elämänsä taisteluissa, vaihteluissa ja kärsimyksissä.

KAHDEKSAS LUKU.

Oliver lähtee Lontooseen ja tapaa matkalla kummallisen vekkulin.

Oliver seurasi polkua ja tuli vihdoin takaisin maantielle. Kello oli nyt kahdeksan, ja vaikka hän oli ehtinyt jo yli mailin päähän kaupungista, jatkoi hän kulkuaan vuoroin juosten, vuoroin piiloutuen pensasaitojen taakse, koska hän pelkäsi, että häntä ajettiin takaa. Puolenpäivän aikaan hän viimein istahti erään mailipatsaan juurelle ja alkoi ensi kerran harkita, mihin hänen tuli lähteä hankkiakseen toimeentulonsa.

Siinä mailinpatsaassa, jonka juurella hän istui, ilmoitettiin suurilla kirjaimilla, että siitä paikasta oli täsmälleen seitsemäntoista mailia Lontooseen. Tämä nimi toi pojan mieleen koko joukon uusia ajatuksia. Lontoo! Tuo suuri kaupunki! Ei kukaan, ei edes Bumble voisi hakea häntä sieltä. Hän oli monasti kuullut köyhäintalossa vanhojen miesten sanovan, ettei reippaan nuorukaisen tarvitse Lontoossa puutetta kärsiä ja että tuossa suurkaupungissa on sellaisia toimeentulon mahdollisuuksia, joista maalainen ei voi uneksiakaan. Se olisi siis sopiva paikka kodittomalle pojalle, jonka täytyi kuolla kadulle, ellei kukaan häntä auttaisi. Tällaisten ajatusten pyöriessä hänen päässään hän lähti jälleen liikkeelle juosten ja kävellen vuorotellen.

Lyhennettyään välimatkaa taas noin mailin verran hän tuli ajatelleeksi, mitä kaikkea hän saisi kestää, ennenkuin tulisi määräpaikkaansa. Tämän ajatuksen vaikutuksesta hän hiljensi vähitellen kulkuaan ja alkoi harkita, mitä edellytyksiä hänellä oli päästäkseen sinne saakka. Hänellä oli mytyssään leivänpala, karkea paita ja kaksi paria sukkia, sekä taskussaan pennyn raha, minkä Sowerberry oli hänelle lahjoittanut, kun hän oli eräissä hautajaisissa erikoisesti kunnostautunut. Puhdas paita, tuumiskeli Oliver, on oivallinen kapine eivätkä kaksi parsittua sukkaparia ja pennynrahakaan ole hullumpia, mutta vähäisiksipä ne sentään käyvät kuudentoista mailin matkalla talvisaikaan. Mutta vaikka Oliver, kuten useimmat muutkin ihmiset, oli hyvin kärkäs ja kekseliäs huomaamaan vaikeuksia, niin oli hän kumminkin täysin kykenemätön keksimään mitään tapaa, millä ne voitettaisiin, minkävuoksi hän turhaan pohdittuaan asiaa siirsi mytyn toiselle olkapäälleen ja tallusti edelleen.

Oliver kulki sinä päivänä viisi mailia nauttimatta sillä välin muuta kuin kuivan leipäpalansa ja hiukan vettä, jota hän silloin tällöin kerjäsi maantien varrella olevista taloista. Yön lähestyessä hän poikkesi eräälle niitylle ja ryömi heinäsuovan alle, jossa päätti levätä aamuun asti. Alussa häntä kovin pelotti, sillä tuuli suhahteli kaihomielisesti aukeilla kentillä, ja hän oli viluinen ja nälkäinen ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Mutta kun hän oli lisäksi väsynyt, vaipui hän pian uneen unohtaen koettelemuksensa.

Kun hän seuraavana aamuna nousi makuulta, oli hän kylmästä kankea ja niin nälkäinen, että hänen oli pakko lähimmässä kylässä ostaa ainoalla rahallaan pieni leivänpala. Hän oli kulkenut ainoastaan kolme mailia, kun taas tuli ilta, sillä hänen jalkansa olivat käyneet aroiksi ja säärensä niin voimattomiksi, että vapisivat. Vietettyään vielä toisen yön kylmässä, kosteassa ulkoilmassa hän oli niin heikko, että töin tuskin pääsi paikaltaan liikkumaan.

Hän pysähtyi jyrkän mäen juurelle odottamaan, kunnes postivaunut tulisivat, ja kerjäsi sitten almua ulkosyrjillä istuvilta matkustajilta, mutta ainoastaan harvat kiinnittivät huomiota häneen, ja nämäkin käskivät hänen odottaa, kunnes he olivat ehtineet mäen päälle, ja sitten näyttää heille, miten kauan hän jaksoi juosta kilpaa postivaunujen kanssa saadakseen pennyn. Oliver raukka koetti pysytellä kappaleen matkaa postivaunujen rinnalla, mutta jäi pian jälkeen väsymyksensä ja arkojen jalkojensa vaivaamana. Nähdessään sen matkustajat pistivät puolen pennyn lanttinsa takaisin taskuihinsa sanoen, että hän oli laiskuri raukka, jolle ei kannattanut antaa mitään, ja vaunut vierivät tiehensä jättäen jälkeensä ainoastaan pölypilven.

Muutamissa kylissä oli pylväihin maalattu suuria, koreavärisiä julistuksia, joissa ilmoitettiin, että kaikki kerjuusta tavatut henkilöt pantaisiin vankilaan. Tästä Oliver pelästyi niin pahoin, että koetti parhaansa mukaan jouduttaa kulkuaan. Toisissa kylissä hän seisahtui majatalon edustalle ja silmäili rukoilevin katsein jokaista ohikulkijaa. Tämä menettely päättyi useimmiten siten, että emäntä käski jonkun saapuvilla olevan renkinsä ajaa pois vieraan pojan, koska tämä oli varmasti aikeissa varastaa. Jos hän kerjäsi maalaistaloissa, niin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä uhattiin ärsyttää koirat hänen kimppuunsa, ja kun hän välistä uskalsi pistää nenänsä puodin ovesta sisään, niin hänelle puhuttiin köyhäintalon vahtimestarista, mikä uhkaus sai heti Oliverin sydämen nousemaan kurkkuun.

Lyhyesti sanottuna, ellei olisi ollut muuatta hyväsydämistä portinvartijaa ja ystävällistä vanhaa eukkoa, niin Oliver olisi päässyt kärsimyksistään samalla tavalla kuin hänen äitinsä, eli toisin sanoen, hän olisi aivan varmaan nääntynyt maantielle. Mutta portinvartija antoi hänelle juustoa ja leipää, ja vanha eukko, jolla oli haaksirikossa kadoksiin joutunut pojanpoika, joka ehkä vaelteli avojaloin jossain syrjäisessä maailmankolkassa, rupesi säälimään orpo raukkaa ja antoi hänelle sen vähän, mitä hänellä oli annettavaa, ja puhui samalla niin lempeitä ja ystävällisiä sanoja ja vuodatti niin osaaottavia kyyneleitä, että ne vaikuttivat Oliverin mieleen syvemmin kuin kaikki hänen kestämänsä kärsimykset.

Varhain seitsemäntenä aamuna Oliver saapui ontuen pieneen Barnetin kaupunkiin. Ikkunaluukut olivat vielä suljetut, kadut tyhjiä eikä ristinsieluakaan näkynyt valveilla. Aurinko nousi säteilevän kauniina, mutta sen kirkkaus osoitti vain pojalle, miten yksinäinen ja hyljätty hän oli istuessaan jalat verissä ja tomun peittämänä jääkylmillä kiviportailla.

Sitten alettiin vähitellen ottaa luukkuja ikkunoista, kierrekaihtimia vedettiin ylös ja ihmisiä alkoi näkyä liikkeellä. Muutamat pysähtyivät hetkeksi tarkastamaan Oliveria tai kääntyivät vilkaisemaan häneen, mutta kukaan ei antanut hänelle mitään eikä vaivautunut kysymään, mistä hän tuli. Hän ei rohjennut kerjätä, ja niin hän vain istui paikallaan.

Hän istui siten kauan aikaa kyyryssä kiviportailla, hämmästeli anniskelupaikkojen tavatonta runsautta, tuijotteli ohiajavia postivaunuja ja mietiskeli sitä omituisuutta, että ne muutamassa tunnissa helposti ja mukavasti suorittivat saman matkan, mihin hän oli tarvinnut kokonaisen viikon ja lisäksi urheutta ja sitkeyttä, mitkä ovat harvinaisia hänen ikäiselleen. Näistä mietteistä hänet herätti muuan poika, joka joitakin minuutteja aikaisemmin oli välinpitämättömästi kulkenut hänen ohitseen, mutta joka nyt oli tullut takaisin ja silmäili tutkivasti Oliveria kadun toiselta puolelta. Alussa hän ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, mutta poika seisoi niin kauan kiinteästi tuijottaen, että Oliver viimein nosti päänsä pystyyn ja vastasi katseeseen. Samassa poika astui kadun yli hänen luokseen ja sanoi:

– Halloo, toveri, miten on laitasi?

Poika oli suunnilleen hänen ikäisensä, mutta ihmeellisimpiä poikia, mitä Oliver oli milloinkaan nähnyt. Hänellä oli pystynenä, matala otsa, pienet, tuikeat, pahat silmät ja hyvin jokapäiväiset kasvot. Hän oli pieni ikäisekseen, hiukan vääräsäärinen ja niin likainen kuin ajatella saattaa, mutta kaikesta huolimatta hänellä oli aivan täysikasvuisen miehen ryhti ja olemus. Hattu istui niin kevyesti hänen päässään, että se uhkasi joka hetki pudota maahan ja epäilemättä olisi usein pudonnutkin, ellei poika olisi silloin tällöin taitavasti nytkäyttänyt päätään, jolloin se jälleen siirtyi entiselle paikalleen. Hänen yllään oli aikamiehen takki, joka ulottui kantapäihin asti. Hihansa hän oli käärinyt osaksi kaksinkerroin saadakseen kätensä vapaiksi, niin että voi työntää ne housuntaskuihinsa.

– Halloo, toveri, miten on laitasi? sanoi tämä kummallinen olio Oliverille.

– Olen kovin nälissäni ja väsynyt, vastasi Oliver kyyneleet silmissä. Olen kulkenut pitkän matkan – kävellyt seitsemän päivää.

– Kävellyt seitsemän päivää! Vai niin, silloin ymmärrän. Korkeampien määräyksestä, eikö niin? Mutta, lisäsi hän huomatessaan Oliverin ihmettelevän katseen, et näytä ymmärtävän minua.

Oliver myönsi, että niin oli laita.

– Kuolema ja kadotus, olepa sinä vihreä! huudahti nuorukainen. Kun minä sanon, korkeampien määräyksestä, niin tarkoitan, että olet saanut tuomion, ja kun kuljet saatuasi tuomion, niin et kulje suoraan eteenpäin, vaan aina ylöspäin etkä ollenkaan alaspäin. Oletko koskaan ollut myllyssä?

– Missä myllyssä? kysyi Oliver.

– Missä myllyssä? – No niin, siinä myllyssä, joka mahtuu kiviruukkuun [Poljettava mylly rangaistuslaitoksessa, jota varkaiden kesken sanottiin kiviruukuksi tai kivinutuksi.] ja joka käy sitä paremmin, mitä enemmän ihmisiä ruukussa asustaa, sillä silloin ei ole puutetta työntekijöistä. Mutta tule nyt kanssani, koska kerran tarvitset syötävää. Rahavarastoni ei ole tosin kehuttava – vain shillinki ja kuusi pennyä – mutta minä tarjoan niin kauan kuin riittää. Nousehan nyt pystyyn ja ala liikuttaa koipiasi.

Poika auttoi Oliverin seisaalle ja vei hänet sitten erääseen ruokatavarakauppaan, josta hän osti kappaleen sianlihaa ja leivän. Pitääkseen lihan puhtaana pölystä ja muusta liasta hän keksi älykkään keinon: hän kaivoi leivästä niin paljon sisusta pois, että liha mahtui leivän sisään. Nuori herrasmies kulki sitten leipä kainalossa erääseen majataloon ja saattoi Oliverin takarakennuksessa olevaan huoneeseen. Sinne hän tilasi pullon olutta, ja Oliver, joka uuden ystävänsä kehoituksesta otti osansa ruokavaroista, söi nyt runsaan ja vahvistavan aterian vieraan pojan katsellessa häntä vähän väliä tarkkaavaisesti.

– Lontooseenko olet matkalla? kysyi hän, kun Oliver oli lopettanut syöntinsä.

– Niin.

– Onko sinulla siellä asunto tiedossa?

– Ei...

– Entä rahaa?

– Ei ole.

Poika vihelsi ja työnsi kätensä niin syvälle housuntaskuihin kuin suuren takin hihat sallivat.

– Asutko sinä Lontoossa? kysyi Oliver.

– Asun kyllä, kun olen kotona, vastasi poika. Sinä haluaisit varmaankin jonkun makuupaikan yöksi, eikö totta?

– Kyllähän minä haluaisin. Kotoa lähdettyäni en ole nukkunut katon alla.

– Älä senvuoksi itke silmiäsi pilalle. Minäkin lähden Lontooseen tänä iltana, ja siellä tunnen erään vanhan kelpo miehen, joka antaa sinulle asunnon ilmaiseksi koskaan vaatimattakaan maksua, jos nimittäin joku tuttu herrasmies esittää sinut hänelle. Luuletkos, että hän tuntee minut? Eihän toki – ei suinkaan – ei millään muotoa – ei missään olosuhteissa.

Nuorukainen hymyili ikäänkuin osoittaakseen, että hänen viimeiset sanansa olivat leikillistä ivailua, ja tyhjensi sitten olutpullon.

Tämä odottamaton yösijan tarjous oli niin houkutteleva, ettei Oliver voinut sitä hylätä, varsinkin kun sitä miltei heti seurasi vakuutus, että mainittu vanha herra varmasti hankkisi Oliverille pian hyvän paikan. Tämä johti tuttavallisempaan keskusteluun, jolloin Oliver sai tietää, että hänen uuden ystävänsä nimi oli Jack Dawkins ja että tämä oli vanhan herran erikoinen suosikki ja uskottu.

Dawkinsin ulkoasu ei kylläkään ollut todisteena niistä eduista, joita hänen suosijansa vaikutusvalta hankki niille, jotka asettuivat hänen siipiensä suojaan, mutta koska hän puhui jokseenkin kevytmieliseen tapaan ja muun muassa mainitsi, että hänen lähimmät ystävänsä kutsuivat häntä enimmäkseen liikanimellä "Ovela taskuveijari", niin Oliver tuli siihen luuloon, että vanhan herran siveelliset varoitukset eivät olleet tähän mennessä vähääkään vaikuttaneet suosikin huolettomaan ja häilyväiseen luonteeseen. Tämän vuoksi hän päätti mahdollisimman pian voittaa vanhan herran luottamuksen puolelleen ja kieltäytyä Taskuveijarin lähemmästä tuttavuudesta, ellei tämä parantaisi tapojaan.

Kun Jack Dawkins ei tahtonut saapua Lontooseen ennen yön tuloa, niin kello oli jo lähes yksitoista, kun he tulivat Islingtonin tullin luo. Angelista he poikkesivat S:t John-tielle ja kulkivat pitkin köyhäintalon viereistä kapeaa kujaa, sen klassillisen alueen halki, jonka nimenä oli muinoin Hockley-in-the-Hole, sieltä Pienelle Saffron-mäelle ja edelleen Suurelle Saffron-mäelle. Taskuveijari riensi nyt eteenpäin aika kyytiä Oliver kintereillään.

Vaikka Oliverilla oli täysi työ pysyä oppaansa mukana, ei hän kuitenkaan malttanut olla vilkaisematta sivuilleen kulkiessaan. Taloissa oli joukko vähäisiä myymälöitä, mutta niiden ainoana tavaravarastona näytti olevan vain lapsia, jotka näinkin myöhäiseen vuorokauden aikaan liikuskelivat edestakaisin ovissa tai parkuivat huoneissa. Tässä yleisessä kurjuudessa kukoistivat nähtävästi ainoastaan kapakat, joiden suojissa alimpiin luokkiin kuuluvat irlantilaiset tappelivat sydämensä halusta. Täyteen rakennetuilla pihoilla ja kujilla, joita siellä täällä erosi pääkadusta, näkyi pieniä mökkiryhmiä, joissa juopuneet miehet ja naiset kirjaimellisesti rypivät loassa; ja useista porteista puikahti varovaisesti kadulle luihukatseisia miehiä kaikesta päättäen pahoissa aikeissa.

Oliver harkitsi juuri, eikö hänen ollut viisainta juosta tiehensä, kun he saapuivat Suuren Saffron-mäen juurelle, jossa hänen oppaansa tarttui häntä käsivarteen, työnsi erään Field Lanen lähellä sijaitsevan talon oven auki ja veti hänet käytävään sulkien sitten oven heidän jälkeensä.

– Kuka siellä on? huusi ääni ylhäältä vastaukseksi Taskuveijarin vihellykseen.

– Nokkia ja kynsiä! kuului vastaus.

Tämä tuntui olevan jokin tunnussana tai merkki, joka ilmaisi, että kaikki oli kunnossa, sillä pian heijastui käytävän peräseinästä himmeää kynttilänvaloa, ja miehen kasvot kurkistivat vanhojen keittiöportaiden särkyneen kaiteen lomista.

– Teitä on kaksi, sanoi mies kohottaen kynttilää ja varjostaen kädellä silmiään. Kuka se toinen on?

– Uusi toveri, vastasi Jack työntäen Oliverin esiin.

– Mistäpäin hän on?

– Hän on Grönlannista. Onko Fagin siellä ylhäällä?

– On, hän lajittelee parhaillaan nenäliinoja. Tulkaa nyt ylös! Kynttilä ja kasvot katosivat.

Oliver, joka toisella kädellään hapuili ympärilleen ja toisella piteli lujasti kiinni toveristaan, kiipesi vaivalloisesti ränstyneitä portaita ylös, kun sitävastoin hänen oppaansa astui niin varmasti, että saattoi huomata hänen varsin hyvin tuntevan paikat. Hän avasi erään sisähuoneen oven ja veti Oliverin muassaan sisään.

Huoneen katto ja seinät olivat vanhuuttaan mustuneet ja likaiset. Kaminan edessä oli pöytä, jolla oli olutpullon kaulaan sovitettu kynttilä, muutamia tinatuoppeja, leipää, hiukan voita ja tyhjä lautanen. Tulella olevassa paistinpannussa ritisi muutamia makkaroita ja sen vieressä seisoi, pitkä haarukka kädessä, vanha, ryppyinen juutalainen, jonka konnamaiselle, vastenmieliselle naamalle valui takkuinen, punainen tukka. Hänen yllään oli tahrainen, flanellinen aamunuttu, joka jätti kaulan paljaaksi. Hänen silmänsä vilkuivat vuoroin paistinpannua, vuoroin vaatenuoraa, johon oli ripustettu joukko nenäliinoja. Lattialla oli vieri vieressä muutamia järjestämättömiä, vanhoista säkeistä kyhättyjä vuoteita. Pöydän ympärillä istui neljä, viisi poikaa, joista ei kukaan ollut Taskuveijaria vanhempi, mutta kaikki ne polttivat pitkiä liitupiippuja ja joivat paloviinaa yhtä huolettomasti kuin aikamiehet. He kokoontuivat kaikki toverinsa ympärille, kun tämä kuiskasi jotain juutalaiselle, ja kääntyivät sitten katselemaan Oliveria, johon juutalainenkin nyt kiinnitti huomionsa pitäen yhä haarukkaa kädessään.

– Tässä hän on, Fagin, sanoi Jack Dawkins, ystäväni Oliver Twist.

Juutalainen irvisti, ojensi syvään kumartaen kätensä Oliverille ja lausui haluavansa tutustua häneen lähemmin. Sitten nuoret tupakoitsijat ympäröivät hänet ja puristivat hänen käsiään hyvin lujasti, etenkin sitä kättä, jossa hänen myttynsä oli. Eräs heistä oli niin kohtelias, että ripusti hänen hattunsa naulaan, ja toinen pisti ystävällisesti kätensä hänen taskuihinsa, ettei Oliverin tarvitsisi vaivautua tyhjentämään niitä ennen makuullemenoaan. Tämä avuliaisuus olisi ehkä mennyt pitemmällekin, ellei juutalainen olisi anteliaasti jaellut haarukallaan iskuja kohteliaitten nuorukaisten selkiin ja päihin.

– Olemme kovin iloisia saadessamme tutustua sinuun, Oliver, kovin iloisia, sanoi juutalainen. Ota makkarat tulelta, Taskuveijari, ja tuo kaminan ääreen tuoli Oliveria varten. Katselet nenäliinoja, vai kuinka, pikku ystäväiseni? Niitä on aika joukko, eikö totta? Olemme laskeneet ne, ennenkuin ne lähetetään pestäväksi; siksi ne nyt siinä riippuvat. Hah, hah, haa! Tämän puheen loppuosa herätti hauskan vanhan herran oppilaissa aika riemun, jonka vallitessa asetuttiin pöytään. Oliver söi annoksensa, ja sitten juutalainen sekotti hänelle katajaviinatotia käskien häntä heti juomaan sen, koska jonkun toisen piti käyttää samaa lasia. Oliver seurasi kehoitusta ja tunsi miltei heti, että hänet kanneltiin makaamaan säkkivuoteelle, jossa hän pian vaipui sikeään uneen.

YHDEKSÄS LUKU.

Kertoo enemmän ystävällisestä herrasta ja hänen lupaavista oppilaistaan.

Oliver heräsi seuraavana aamuna myöhään sikeästä, virkistävästä unesta. Huoneessa ei ollut ketään muita kuin vanha juutalainen, joka lämmitti kattilassa kahvia aamiaiseksi ja hiljaa vihelteli hämmentäessään sitä rautalusikalla. Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, kun ulkoa kuului jotain melua, mutta päästyään selville, mistä se johtui, hän rupesi taas viheltelemään ja hämmentämään.

Vaikka Oliver oli jo oikeastaan lakannut nukkumasta, ei hän ollut kuitenkaan täysin hereilläkään. Unen ja valvomisen välillä on jonkinlainen horrostila, jossa ihminen on ainoastaan puolittain tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtuu, mutta jossa kumminkin näkee puoliavoimin silmin viiden minuutin ajalla enemmän unia kuin niissä viidessä minuutissa, jotka nukkuu silmät aivan ummessa ja kaikki aistit täydellisessä tiedottomuudessa. Sellaisina hetkinä tietää kuolevainen olento sielunsa puuhista juuri sen verran, että saa hämärän aavistuksen siitä, miten se kykenee pakenemaan maasta ja halveksimaan ajan ja paikan rajoituksia ollessaan vapaana ruumiillisen verhonsa kahleista.

Oliver oli juuri nyt sellaisessa olotilassa. Hän näki juutalaisen puoleksi ummistuneilla silmillään, kuuli hänen viheltelevän ja tajusi äänen, jonka lusikka aikaansai raapiessaan kattilan kylkiä ja pohjaa, ja kuitenkin samat aistit askartelivat samaan aikaan niiden ihmisten parissa, jotka hän oli joskus tuntenut.

Kun kahvi oli valmista, laski juutalainen kattilan kaminanreunustalle ja seisottuaan muutamia minuutteja neuvottomana ikäänkuin ei muistaisi mitä hänen piti tehdä, hän kääntyi Oliveriin päin ja kutsui häntä nimeltä. Poika ei vastannut, vaan näytti nukkuvan.

Kun juutalainen oli varmistunut tämän asian suhteen, meni hän ovelle ja lukitsi sen; sitten hän otti jostakin lattianalaisesta komerosta, kuten Oliverista näytti, pienen laatikon, jonka hän varovasti asetti pöydälle. Hänen silmänsä leimusivat, kun hän nosti kantta ja katsoi laatikkoon. Hän siirsi pöydän ääreen tuolin, istuutui ja otti laatikosta komean, säihkyvillä hohtokivillä koristetun kultakellon.

– Kas niin, sanoi juutalainen kohauttaen olkapäitään ja vääristäen naamansa inhottavaan irvistykseen. – Kelpo poikia! Uskollisia viimeiseen saakka! Eivät ilmaisseet vanhalle papille, missä asuivat, eivätkä lörpötelleet joutavia vanhasta Faginista. Ja miksipä ne muuten niin olisivat tehneetkään? Silloinpa ei hirttonuora tai pyövelinkirves olisi ollut kovinkaan kaukana. Ei, ei, eivät ne ole tyhmiä! Kelpo poikia, kelpo poikia!

Mutisten tuontapaisia mietelmiä juutalainen kätki taas kellon entiseen paikkaansa. Sitten hän poimi laatikosta vähintäin puoli tusinaa samanlaisia esineitä, joita hän tarkasteli mielihyvällä; näiden jälkeen tuli näkyviin sormuksia, rintaneuloja, rannerenkaita ja muita niin kallisarvoisia ja taidokkaasti valmistettuja koristeita, ettei Oliver tiennyt edes niiden nimiä.

Pantuaan nämäkin korut jälleen paikoilleen juutalainen veti vielä esiin erään, joka oli niin pieni, että sitä saattoi tuskin erottaa hänen kädestään. Siinä näkyi olevan jokin tavattoman hieno kirjoitus, sillä juutalainen pani sen pöydälle ja tuijotti sitä kauan aikaa varjostaen kädellä silmiään. Lopulta hän pisti sen takaisin laatikkoon ikäänkuin olisi luopunut yrityksestään, nojautui tuolin selkää vasten ja mutisi:

– Onpa se kuolemanrangaistus sentään mainio keksintö! Kuolleet eivät kadu koskaan, kuolleet eivät juorua mitään. Niin, siitä on hyötyä liikeasioille! Viisi peräkkäin roikkumassa, eikä ketään ole jäänyt minua pettämään ja ilmiantamaan!

Samassa kun juutalainen lausui nämä sanat, osuivat hänen kirkkaat, mustat silmänsä, jotka tähän saakka olivat tuijottaneet suoraan eteenpäin, Oliverin kasvoihin. Pojan silmät olivat suuntautuneet häneen äärettömän uteliaina, ja vaikka hän oli vasta aivan äsken täydellisesti herännyt, niin ukko huomasi hetipaikalla, että häntä katseltiin. Hän paiskasi laatikon kannen kiinni, niin että paukahti, tempasi pöydältä leipäveitsen käteensä ja kavahti raivoisana seisaalleen. Mutta samalla hän vapisi aika lailla, sillä suuressa kauhussaankin Oliver huomasi, että veitsi tutisi hänen kädessään.

– Mitä nyt? sanoi juutalainen. Mitä sinä väijyt? Miksi olet valveilla? Mitä olet nähnyt? Vastaa, poika! Hetipaikalla, jos tahdot pitää henkesi!

– En voinut enää nukkua, herra, vastasi Oliver hiljaa. Olen pahoillani, jos häiritsin teitä.

– Olitko valveilla tunti sitten? kysyi juutalainen luoden poikaan raivoisan silmäyksen.

– En, herra.

– Puhutko totta? ärjäsi juutalainen entistä hurjemman ja uhkaavamman näköisenä.

– Puhun, en ollut todellakaan valveilla, herra, vastasi Oliver vakavasti, vakuutan sen teille.

– Hiljaa, hiljaa, ystäväiseni! sanoi juutalainen nyt aivan entisellään ja leikitteli hiukan veitsellä, ennenkuin pani sen pöydälle, ikäänkuin uskotellakseen Oliverille, että hän oli tarttunut siihen vain piloillaan. – Tiesinhän sen, pikku ystäväni. Tahdoin vain pelottaa sinua. Sinä olet rohkea poika, Oliver! Hah, hah, haa! Olet kuin oletkin urhea poika! Ja juutalainen hieroi käsiään nauraa hihittäen, mutta vilkui samalla levottomasti laatikkoon.

– Näitkö näitä koreita kapineita, pikku ystäväni? kysyi juutalainen hetken kuluttua laskien kätensä laatikolle.

– Näin, herra, vastasi Oliver.

– Vai niin! sanoi juutalainen kalveten. Ne – ne ovat minun pieni omaisuuteni, Oliver; siinä on kaikki, millä minun on tultava toimeen vanhoilla päivilläni. Ihmiset sanovat minua saituriksi, ystäväiseni, niin ne sanovat.

Oliverin mielestä vanhus olikin aika saituri, kun asui niin siivottomassa paikassa, vaikka hänellä oli niin paljon kelloja. Mutta sitten hän ajatteli, että ukon hyvyys Taskuveijaria ja muita poikia kohtaan maksoi hänelle varmasti suuria summia, ja senvuoksi hän loi kunnioittavan silmäyksen juutalaiseen ja kysyi, saisiko hän nousta makuulta.

– Saatpa tietysti, poikaseni. Odotahan hiukan. Oven luona on vesisanko. Tuo se tänne, minä annan sinulle pesuastian, niin saat peseytyä, ystäväni.

Oliver nousi, kulki lattian poikki ja kumartui ottamaan sankoa. Kun hän kääntyi, oli laatikko poissa.

Tuskin hän oli ehtinyt peseytyä ja tyhjentää vadin heittämällä pesuveden ulos ikkunasta, kuten Fagin oli käskenyt, kun Taskuveijari astui huoneeseen mukanaan pirteä toveri, jonka Oliver oli edellisenä iltana nähnyt tupakoivien poikien joukossa ja joka nyt esitettiin hänelle Charley Bates'ina. Kaikki neljä kävivät nyt aamiaiselle, jonka muodostivat kahvi, kappale liikkiötä ja lämmin leipä, jonka Taskuveijari oli tuonut kotiin hattunsa kuvussa.

– No, sanoi Fagin katsahtaen merkitsevästi Oliveriin, mutta puhuen Taskuveijarille, toivon, että olette olleet ahkeria tänään, ystäväni?

– Kovin ahkeria, vastasi Taskuveijari.

– Kuin mehiläiset, lisäsi Charley Bates.

– Kelpo poikia, kelpo poikia! sanoi juutalainen. Mitä sinä olet saanut, Taskuveijari?

– Pari lompakkoa.

– Lihaviako? kysyi juutalainen innokkaasti.

– Koko lailla, vastasi Taskuveijari ja veti esiin kaksi lompakkoa, joista toinen oli punainen, toinen vihreä.

– Eivätpä ne ole kovin painavia, sanoi juutalainen tarkastettuaan huolellisesti niiden sisällön, mutta ovathan ne aika sirotekoisia. Hän on taitava työntekijä, eikö totta, Oliver?

– Kyllä, sangen taitava, vastasi Oliver. Charley Bates päästi aikamoisen naurunhohotuksen, mikä kovasti kummastutti Oliveria, koska hän ei huomannut sanoneensa mitään naurettavaa.

– No, mitä sinä olet saanut, poikaseni? kysyi Fagin Charley Batesilta.

– Tällaisia, vastasi herra Bates näyttäen hänelle neljää nenäliinaa.

– Erinomaista, sanoi juutalainen tutkien niitä hyvin tarkasti. Ne ovat oikein hyviä, kerrassaan oivallisia. Mutta sinä et ole merkannut niitä oikein, Charley. Meidän on otettava neulalla nimet irti. Sen työn opetamme Oliverillekin. Haluatko oppia sen, Oliver, sano? – Hah, hah, haa!

– Kyllä, kiitos, sanoi Oliver.

– Ehkä sinäkin tahtoisit oppia valmistamaan nenäliinoja yhtä helposti kuin Charley, vai mitä, pikku ystävä?

– Kyllä, oikein mielelläni, jos te opetatte vain minua, herra, vastasi Oliver.

Nuori Bates piti syystä tai toisesta tätä vastausta niin naurettavana, että alkoi jälleen nauraa hohottaa. Mutta hän joi juuri parhaillaan kahvia, mikä hänen nauraessaan sattui menemään väärään kurkkuun, niin että tukehtuminen oli vähällä aikaansaada hänen varhaisen poismenonsa.

– Hän on niin naurettavan lapsellinen, sanoi Charley toinnuttuaan ikäänkuin siten pyytääkseen anteeksi sopimatonta käytöstään.

Taskuveijari ei sanonut mitään, vaan silitti Oliverin hiuksia vakuuttaen hänen kyllä viisastuvan aikaa myöten, jolloin vanhus, joka huomasi Oliverin punastuvan, muutti puheenaihetta kysyen, oliko aamulla ollut paljon ihmisiä mestausta katsomassa. Poikien vastauksista kävi selville, että he olivat molemmat olleet siellä, ja Oliver ihmetteli tietysti kovasti, kuinka he siitä huolimatta olivat ehtineet tehdä niin paljon työtä.

Kun aamiainen oli korjattu pöydältä, leikki vanha herra poikien kanssa sangen kummallista ja harvinaista leikkiä, mikä tapahtui seuraavalla tavalla. Hilpeäluontoinen vanhus pisti nuuskarasian toiseen housuntaskuunsa, rahakukkaron toiseen ja liivintaskuunsa kellon, jonka vitjat olivat hänen kaulansa ympärillä. Hän kiinnitti vielä väärennetyn jalokivineulan paitansa rintamukseen, napitti huolellisesti takkinsa, työnsi silmälasikotelonsa ja nenäliinansa taskuihin ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla keppi kädessä samalla tapaa kuin pitkin päivää näkee vanhoja herroja kadulla kävelemässä. Välistä hän pysähtyi kaminan, välistä oven luo seisomaan näyttäen siltä kuin olisi kokonaan syventynyt tarkastelemaan jotakin puodinikkunaa. Tällöin hän vilkaisi vähän päästä ympärilleen ikäänkuin olisi pelännyt varkaita ja tunnusteli taskujaan varmistuakseen, ettei mitään ollut kadonnut, ja käyttäytyi yleensä niin luonnollisesti ja samalla hullunkurisesti, että Oliver nauroi silmät kyynelissä. Pojat hiipivät aivan hänen kintereillään ja kun ukko kääntyi, vetäytyivät he syrjään niin ketterästi, että oli mahdotonta seurata heidän liikkeitään. Viimein Taskuveijari oli vahingossa astuvinaan hänen varpailleen Charleyn törmätessä häneen takaapäin, ja samassa silmänräpäyksessä he riistivät häneltä erinomaisen näppärästi nuuskarasian, rahakukkaron, kellon vitjoineen, rintaneulan, nenäliinan ja vieläpä silmälasikotelonkin. Jos vanhus huomasi käden taskussaan, ilmoitti hän heti, kenen se oli, ja leikki alkoi uudestaan.

Kun tämä leikki oli toistettu useita kertoja, saapui nuorien herrojen vieraiksi kaksi nuorta naista; toisen nimi oli Bet, toisen Nancy. Heillä oli kummallakin hyvin tuuheat hiukset, jotka oli jokseenkin epäsiististi kammattu, ja pukujensakin suhteen he näyttivät sangen huolimattomilta. Heitä ei kai oikeastaan voinut kutsua kauniiksi, mutta he olivat hyvin punakoita ja terveen ja voimakkaan näköisiä, ja kun he lisäksi käyttäytyivät kovin kursailemattomasti ja reippaasti, niin Oliver piti heitä perin mukiinmenevinä tyttöinä, jollaisia he epäilemättä olivatkin. Nämä vieraat viipyivät siellä hyvän aikaa. Pöytään tuotiin paloviinaa, koska toinen heistä valitti tuntevansa sisäisiä vilunväristyksiä. Viimein arveli Charley Bates, että oli jo aika pyyhkiä tomut jaloistaan, mitä Oliver piti uloslähdön hienompana ilmaisumuotona, sillä pian senjälkeen lähtivät Taskuveijari, Charley ja molemmat nuoret naiset yhdessä pois, kun juutalainen oli ensin hyväntahtoisesti varustanut heidät rahoilla.

– No, pikku ystäväni, sanoi Fagin, eikö tämä ole miellyttävää elämää? He lähtivät nyt ulos huvittelemaan koko loppupäiväksi.

– Joko he ovat lopettaneet työnsä? kysyi Oliver.

– Ovat kyllä, elleivät he aivan äkkiarvaamatta havaitse ulkona ollessaan mitään ansion mahdollisuutta, sillä silloin he eivät anna tilaisuuden luisua käsistään, siitä voit olla varma. Ota esimerkkiä heistä, pikku ystävä, ota esimerkkiä heistä, sanoi juutalainen koputtaen hiilihangolla kaminan reunaa antaakseen enemmän pontta sanoilleen. Tee kaikki, mitä he pyytävät sinulta, ja noudata heidän neuvojaan, etenkin Taskuveijarin. Hänestä tulee vielä suuri mies ja niin tulee sinustakin, jos seuraat hänen esimerkkiään. Pistääkö minun taskustani esiin nenäliinan kulma, poikaseni? kysyi juutalainen pysähtyen äkkiä.

– Pistää kyllä, herra, vastasi Oliver.

– Koeta ottaa se niin, että minä en huomaa, aivan kuin näit poikien aamulla tekevän...

Oliver kohotti taskun pohjaa toisella kädellään, kuten oli nähnyt Taskuveijarin tekevän, ja veti nenäliinan esiin toisella.

– Onko se poissa? huudahti juutalainen.

– Tässä se on, herra, sanoi Oliver ojentaen nenäliinan hänelle.

– Sinä olet sukkela poika, pikku ystäväni, sanoi leikillinen vanha herra taputtaen Oliveria päähän. En ole koskaan nähnyt, kätevämpää poikaa. Tästä saat shillingin. Jos jatkat samalla tapaa, niin sinusta tulee vielä nykyajan etevin mies. Mutta tulehan nyt, niin minä opetan sinua irroittamaan nimiä nenäliinoista.

Oliver ei saattanut ollenkaan käsittää, miksi hänestä tulisi suurmies senvuoksi, että kykeni ottamaan nenäliinan vanhan herran taskusta, mutta hän arveli, että juutalainen, joka oli häntä niin paljon vanhempi, tiesi sen asian parhaiten, ja siksi hän seurasi tätä pöydän ääreen ja oli pian syventynyt uuteen toimeensa.

KYMMENES LUKU.

Oliver oppii tuntemaan uusien toveriensa luonteen, mutta saa kalliisti maksaa tämän tiedon. Lyhyt, mutta tärkeä luku.

Oliver jäi useiksi päiviksi juutalaisen huoneeseen, missä hän irroitti nimikirjaimia nenäliinoista, joita tuotiin sinne suuria määriä ja välistä hän otti osaa yllämainittuun leikkiin jonka Pagin uudisti säännöllisesti joka aamu kahden pojan kanssa. Lopulta hän rupesi ikävöimään raitista ilmaa ja pyysi useita kertoja vanhusta päästämään hänet ulos työhön muiden mukana.

Oliverin työhalu kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän oli nähnyt todisteita vanhan herran ankaran siveellisestä luonteesta. Kun Taskuveijari tai Charley tuli joskus tyhjin käsin kotiin, piti ukko ankaralla äänellä pitkiä puheita laiskuuden ja velttouden pahetta vastaan ja terotti heille toimeliaan elämän välttämättömyyttä käskemällä heidät vuoteeseen ilman illallista. Menipä hän kerran niinkin pitkälle, että heitti molemmat pojat portaita alas; tämä osoittaa, miten sitkeästi hän piti kiinni hyveellisistä määräyksistään.

Eräänä aamuna Oliver vihdoin sai ikävöimänsä luvan. Pariin, kolmeen päivään ei ollut saapunut yhtään nenäliinaa, ja ateriatkin olivat käyneet jokseenkin niukoiksi. Ehkä tämä oli syynä vanhuksen suostumukseen, mutta oli sen laita miten hyvänsä, niin joka tapauksessa hän sanoi Oliverille, että tämä saattoi lähteä kaupungille Taskuveijarin ja Charley Batesin hoivissa. Nuo kolme poikaa lähtivät siis matkaan; Taskuveijarilla oli kuten tavallisesti hihat käärittyinä ja hattu kallellaan, Charley käveli kädet taskuissa, ja Oliver astui heidän keskellään uteliaana näkemään, mihin he menisivät ja mitä hän ensiksi saisi oppia.

He kulkivat niin hitaasti ja veltosti, että Oliver alkoi jo luulla, että hänen toverinsa aikoivat pettää vanhaa herraa jättämällä työnsä kokonaan tekemättä. Taskuveijarilla oli lisäksi se moitittava tapa, että sieppasi ohimennessään pieniltä pojilta lakit päästä ja heitti ne kellarinluukuista sisään, ja Charley osoitti omaavansa kerrassaan merkillisen käsityksen omistusoikeudesta, sillä hän anasti katukäytävälle jätetyistä koreista omenoita ja sipuleita pistäen ne taskuihinsa, jotka olivat niin avarat, että näyttivät ulottuvan joka suuntaan hänen pukunsa alla. Nämä seikat tuntuivat Oliverista niin pahoilta, että hän oli jo aikeissa sanoa tovereilleen tahtovansa lähteä kotiin, mutta samassa hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, kun hän huomasi äkillisen ja arvoituksellisen muutoksen Taskuveijarin käytöksessä.

Juuri kun he astuivat eräästä Clerkemvellin torin läheisestä kapeasta kujasta kadulle, pysähtyi Taskuveijari yht'äkkiä, painoi sormen huulilleen ja veti toverinsa hyvin varovasti takaisin kujaan.

– Mikä nyt on? kysyi Oliver.

– Hiljaa, kuiskasi Taskuveijari. Näetkö. Näetkö tuon vanhan murmelin tuolla kirjalaatikon luona?

– Tuon vanhan herranko kadun toisella puolella? kysyi Oliver. Hänet näen.

– Häntä voimme käyttää, sanoi Taskuveijari.

– Mainiosti, myönsi Charley.

Oliver katseli aivan ymmällään vuoroin kumpaakin, mutta ei ehtinyt kysyä mitään, sillä molemmat pojat hiipivät kadun poikki ja pysähtyivät vanhan herran taakse. Oliver astui muutamia askeleita heidän perässään, ja kun hän ei tiennyt, oliko hänen mentävä eteenpäin vai vetäydyttävä takaisin, jäi hän äänettömänä odottamaan, mitä nyt tapahtuisi.

Vanha herra näytti hyvin kunnianarvoisalta. Hänellä oli puuteroitu tukka ja kultasankaiset silmälasit; hänen yllään oli mustalla samettikauluksella varustettu tummanvihreä takki ja valkeat housut; kainalossa oli ohut ruokokeppi. Hän oli ottanut kirjakaupan avonaisesta näytelaatikosta kirjan käteensä ja seisoi nyt lukien niin innokkaasti, kuin istuisi nojatuolissa omassa työhuoneessaan. Mahdollisesti hän luulikin olevansa kotonaan, sillä hän ei näyttänyt huomaavan lainkaan kirjakauppaa, katua eikä poikia. Lyhyesti sanottuna: hän näki ainoastaan kirjan, jota hän parhaillaan luki, ja päästyään sivun loppuun hän käänsi lehteä ja alkoi jälleen seuraavan sivun ensi riviltä, ja samalla tapaa hän jatkoi sivu sivulta.

Kylläpä Oliver hämmästyi ja kauhistui, kun hän muutaman askeleen päästä näki, miten Taskuveijari pisti kätensä vanhan herran taskuun ja veti esiin nenäliinan, jonka ojensi Charleylle; sitten molemmat pojat puikahtivat kiireesti lähimmän kadunkulman taakse.

Samassa silmänräpäyksessä pojalle selvisi nenäliinojen, kellojen, koristeiden ja juutalaisen salaisuus. Hän seisoi hetken aikaa kauhun jäykistämänä tuntien, kuinka veri kuumana virtasi hänen suonissaan, sitten hän kääntyi hädissään ja säikähtyneenä pakenemaan ja juoksi, tietämättä itsekään miksi, niin nopeasti kuin sääret kantoivat.

Kaikki tämä tapahtui minuutin kuluessa, ja sillä hetkellä kun Oliver lähti juoksemaan, pisti vanha herrasmies kätensä taskuun ja kääntyi kiivaasti ympäri huomatessaan nenäliinansa kadonneen. Kun hän näki pojan luikkivan tiehensä semmoisella kiireellä, piti hän luonnollisesti tätä varkaana ja huutaen täyttä kurkkua: – Ottakaa varas kiinni! hän lähti tämän jälkeen kirja kädessään.

Mutta vanha herra ei ollut ainoa huutaja. Taskuveijari ja Charley, jotka eivät halunneet vetää yleistä huomiota puoleensa juoksemalla pitkin avointa katua, olivat ainoastaan puikahtaneet lähimmästä ovesta sisään toisella puolella katua. Tuskin he olivat kuulleet huudon ja nähneet Oliverin syöksyvän ohitseen, kun he jo käsittivät asian oikean laidan, astuivat esiin ja yhtyivät huutoon: Ottakaa varas kiinni! Sitten he ryhtyivät kunnon kansalaisten tavoin ottamaan osaa takaa-ajoon.

Vaikka Oliverin kasvattajat olivat olleet viisaita ajattelijoita, ei hän ollut kuitenkaan tietopuolisesti perehtynyt siihen kauniiseen periaatteeseen, että itsesäilytysvaisto on luonnon tärkein laki. Jos hän olisi tiennyt sen, niin ehkä hän olisi ollut paremmin varuillaan. Mutta nyt hänen kauhunsa vain suureni, ja hän pyyhälsi tiehensä kuin myrskytuuli vanhan herran ja poikien huutaessa aivan hänen kintereillään.

Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Näissä sanoissa piilee jonkinlainen lumoava voima. Kauppias jättää myymälänsä ja ajaja vaununsa; teurastaja hylkää vasikkansa, leipuri korinsa, maidonkantaja kannunsa, juoksupoika kantamuksensa, koulupoika marmorikuulansa, kadunlaskija kuokkansa ja lapsi pallonsa. He juoksevat suin päin toistensa kintereillä, yli kantojen ja kivien, töykkivät toisiaan, ulvovat, kirkuvat, kaatavat vastaantulijat nurin kadunkulmissa kääntyessään, herättävät koirat ja pelottavat kanat. Kadut, pihat ja torit kaikuvat heidän askeleistaan. Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Sadat äänet toistavat huutoa, ja joukko kasvaa joka kadunkulmassa. Edelleen jatkuu ajo, katuloka roiskuu ja kivitys kumisee. Ikkunoita avataan, ihmisiä rientää taloista, mutta joukko ryntää yhä eteenpäin. Monet "Punch'in" [Englantilainen pilalehti.] katselijatkin liittyvät ohikiitävään joukkoon ja vahvistavat tuorein voimin huutoa: Ottakaa varas kiinni!

Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Ihmisrinnassa uinuu voimakas tarve ahdistaa vainottua. Onneton, hengästynyt lapsi, läähättäen uupumuksesta, kasvot kauhun vääristäminä ja hiestä märkinä, ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen pakoon vainoojiltaan, jotka seuraavat hänen kintereillään, tulevat joka hetki yhä lähemmäksi ja tervehtivät hänen väheneviä voimiaan yhä hurjemmilla huudoilla ja ulvovat ilosta: Ottakaa varas kiinni! – Niin, ottakaa Herran tähden hänet kiinni, jollei muun niin armeliaisuuden vuoksi!

Vihdoinkin saavutettu! Olipa se taitava isku! Hän makaa nyt kadulla ja joukkoa kerääntyy hänen ympärilleen. Jokainen uusi tulokas tyrkkii edessäolijoita saadakseen edes vilahdukselta nähdä pahantekijän. "Väistykää syrjään!" – "Päästäkää hänet hiukan henkäisemään!" – "Lorua, sitä hän ei ansaitse!" –"Mihin se herra joutui?" – "Tuollahan se tulee katua pitkin!" – "Tehkää tilaa herralle!" – "Onko se tuo poika, herra?" – "Se se on."

Oliver makasi pölyn ja loan peittämänä, suusta valui verta ja hän tuijotti kauhistuneena ympärillään olevia kasvoja, kun etumaiset vainoojat sysäsivät vanhan herran keskelle piiriä, jossa hän vastasi heidän kiihkeisiin kysymyksiinsä lempeällä äänellä:

– Niin, sanoi hän, pelkään pahoin, että se oli juuri tuo poika.

– Pelkää! mutisi väkijoukko. Onpas se aika narri!

– Voi raukkaa! sanoi vanha herra. Hän on loukkaantunut.

– Minä sen iskin, herra, selitti pitkä miesroikale astuen joukosta esiin. Osutin nyrkkini keskelle naamaa. Minä sen pysäytin, herra!

Mies vei kätensä hattunsa reunaan, ikäänkuin olisi odottanut maksua vaivastaan. Mutta vanha herra loi häneen vain tyytymättömän silmäyksen ja katsahti levottomasti ympärilleen, ikäänkuin aikoisi itsekin karata tiehensä. Mahdollisesti hän olisi yrittänytkin, ellei samassa poliisikonstaapeli – tavallisesti viimeinen henkilö, joka saapuu paikalle tuollaisissa tilaisuuksissa – olisi tunkeutunut kansanjoukon lävitse ja tarttunut Oliveria kauluksesta.

– Nouse ylös! sanoi mies karskisti.

– En minä sitä tehnyt, herra. Sen teki kaksi muuta poikaa, sanoi Oliver katsoen rukoilevasti ympärilleen. Ne ovat kyllä jossakin lähellä.

– Ei tässä ketään muita ole, sanoi konstaapeli. Hän lausui tämän ivallisesti, mutta oli kuitenkin sattumalta oikeassa, sillä Taskuveijari ja Charley olivat oikeaan aikaan livahtaneet ensimmäiselle sopivalle poikkikadulle, minkä tapasivat ajomatkallaan. – No, nousetkos siitä!

– Älkää tehkö hänelle pahaa, sanoi vanha herra säälivästi.

– Enhän minä sille pahaa tee, vastasi konstaapeli ja kiskaisi todisteeksi siitä takin puoleksi pojan yltä. – Tule, minä tunnen sinut, niin että ei sinun kannata teeskennellä. Etkö sinä pääse jaloillesi, senkin rakkari?

Oliveria, joka töin tuskin pysyi pystyssä, laahattiin nyt pitkin katua. Vanha herra kulki konstaapelin rinnalla, ja suuri joukko ihmisiä riensi vähän matkaa edellä kääntyen tuon tuostakin taakseen katsomaan Oliveria. Pojat huusivat, ja niin jatkettiin kulkua edelleen.

YHDESTOISTA LUKU.

Kertoo poliisituomarista ja antaa pienen näytteen tämän tavasta harjoittaa oikeutta.

Rikos oli tehty piirissä, jonka poliisikamari oli pääkaupungin tunnetuimpia. Kun poliisikamari sattui olemaan aivan lähellä, niin väkijoukon huvista tuli pian loppu. Se saattoi nimittäin seurata Oliveria ainoastaan paria, kolmea katua pitkin ja Mutton-Hill-mäen ylitse. Sitten hänet laahattiin matalan porttikäytävän läpi likaiselle pihalle ja sieltä takaoven kautta pienelle, kivetylle pihamaalle, missä he tapasivat lihavan miehen, jolla oli avainkimppu kädessä.

– Mistä nyt on kysymys? tiedusteli mies välinpitämättömästi.

– Taskuvarkaasta, vastasi Oliverin saattaja.

– Teiltäkö on varastettu? kysyi avainkimpun kantaja herralta.

– Niin, minulta, vastasi vanha herra, mutta en ole oikein varma, ottiko juuri tuo poika nenäliinani. Minä – haluaisin mieluimmin jättää asian sikseen.

– Teidän on astuttava tuomarin eteen, herra, sanoi mies. Hänen korkeutensa on valmis tutkimaan asiaa puolen minuutin kuluttua. No niin, hirtehinen!

– Nämä viimeiset sanat lausuttiin Oliverille kehoituksena astua sisään ovesta, jota mies piti auki ja joka johti pieneen koppiin, jossa oli kivilattia. Siellä hänet tarkastettiin, ja kun ei mitään löydetty, niin hänet suljettiin sinne.

Tämä koppi muistutti ulkonäöltään ja suuruudeltaan kellaria, mutta ei ollut niin valoisa. Se oli tavattoman siivoton, sillä nyt oli maanantaiaamu, ja siinä oli säilytetty lauantai-illasta saakka kuutta juopunutta. Meidän poliisiasemillamme suljetaan miehiä ja naisia mitättömimpienkin epäluulojen perusteella – kannattaa panna merkille nämä sanat – noihin koppeihin, joihin verrattuna Newgaten vankilan kopit, joissa säilytetään pahimpia kuolemaantuomittuja rikollisia, ovat todellisia palatseja. Joka ei usko tätä, käyköön itse vertailemassa.

Vanha herra näytti miltei yhtä onnettomalta kuin Oliver, kun avain kitisi lukossa, ja hän katsahti huoaten kirjaan, joka oli viattomana syynä koko tähän kommellukseen.

Sen pojan kasvoissa on jotakin, sanoi vanha herra itsekseen lähtien hitaasti liikkeelle ja painaen ajatuksissaan kirjan selkää leukaansa vasten, jotakin, mikä hellyttää ja kiinnostaa minua. Mahtaakohan hän olla viaton? Hän muistuttaa – Mutta suuri Jumala! huudahti vanha herra pysähtyen äkkiä ja tuijottaen taivasta kohti. Missä ihmeessä olen ennen nähnyt samannäköiset kasvot?

Muutamia minuutteja mietiskeltyään vanha herra astui erääseen odotushuoneeseen, jonka ikkunat olivat kadulle päin. Siellä hän istuutui nurkkaan nähden ajatuksissaan lukemattomia kasvoja, jotka olivat vuosikausia olleet ikäänkuin tumman verhon peittäminä. Ei! sanoi hän viimein, se on varmasti vain kuvittelua.

Hän alkoi muistella niitä uudestaan. Hän oli nyt kerta kaikkiaan kutsunut ne esiin, eikä niitä ollut suinkaan helppo verhota jälleen tummalla paarivaatteella, joka niin kauan oli ne kätkenyt. Siinä johtui hänen mieleensä ystäviä ja vihamiehiä, jopa monia hänelle aivan vieraitakin; joukossa oli nuoria kukoistavia tyttöjä, jotka nyt olivat vanhoja eukkoja; toiset lepäsivät jo haudoissaan, mutta sielu, joka vie voiton kuolemastakin, näytti heidät jälleen yhtä terveinä ja kauniina kuin he olivat muinaisina aikoina olleet, palautti silmien loisteen, hymyilyn suloisuuden; sielu säteili salaavan maallisuudenkin läpi kuiskaillen siitä kauneudesta, joka katoaa täällä uudistuakseen entistä ihanampana haudan toisella puolella ja joka temmataan pois maasta vain kynttilän tavoin lempeästi ja ystävällisesti valaisemaan tietä taivaaseen.

Mutta vanha herra ei löytänyt muististaan sellasia kasvoja, joissa olisi ollut vähääkään Oliverin näköä. Hän siis vain huokasi heränneille muistoilleen, ja kun hän oli omaksi onnekseen hajamielinen vanha herra, syventyi hän pian jälleen tuon kovan onnen kirjan sisältöön.

Hänet keskeytti vanginvartija, joka kosketti häntä olkapäähän ja kehoitti astumaan oikeuden eteen. Hän sulki kirjan, ja sitten hänet johdettiin kuuluisan ja mahtavan herra Fangin luo.

Oikeussali oli seinälaudotuksella varustettu, pihanpuoleinen huone. Herra Fang istui sen yläpäässä aitauksen takana, ja oven suussa oli jonkinlainen karsina, johon Oliver oli jo suljettu; hän vapisi koko ruumiiltaan katsellessaan pelottavaa ympäristöään.

Fang oli keskikokoinen, melkein kaljupäinen mies; hänen kasvonsa olivat tuimissa rypyissä ja hyvin tummanpunaiset. Ellei hän todellakaan pitänyt tapanaan juoda väkijuomia enemmän kuin kohtuus salli, olisi hänellä ollut aivan erinomainen aihe nostaa syyte kunnianloukkauksesta omia kasvojaan vastaan.

Vanha herra kumarsi sirosti, lähestyi tuomarin kirjoituspöytää ja sanoi ojentaessaan nimikorttinsa: Tässä on nimeni ja osoitteeni. Sitten hän astui pari askelta taaksepäin ja jäi kohteliaasti kumarrettuaan odottamaan kuulustelua.

Nyt sattui onnettomuudeksi niin hullusti, että Fang luki juuri eräästä aamulehdestä artikkelia, joka koski muuatta hänen joku aika sitten langettamaansa tuomiota ja jossa jo sadannenseitsemännenkymmenennen kerran kehoitettiin sisäasiainministeriä kiinnittämään erikoisen huomionsa herra Fangin rikkomuksiin. Hän oli siis suuttunut ja silmäsi nyt vanhaa herraa äkäisen näköisenä.

– Kuka te olette? kysyi hän.

Vanhus viittasi hiukan kummastuneena nimikorttiinsa.

– Konstaapeli! tiuskasi herra Fang sysäten kortin ja sanomalehden syrjään. Mikä mies tuo on?

– Minun nimeni, herra, on Brownlow, sanoi vanha herra puhuen sivistyneen miehen tavalla. Saisinko ehkä tietää sen tuomarin nimen, joka virka-asemansa suojassa aivan aiheettomasti loukkaa kunniallista miestä? Tämän sanottuaan Brownlow katsahti ympärilleen ikäänkuin etsisi jotakuta, joka voisi antaa hänelle pyydetyn tiedon.

– Konstaapeli, sanoi Fang kääntyen ja taittaen sanomalehden, mistä tuota miestä syytetään?

– Ei häntä syytetä mistään, korkea oikeus, vastasi konstaapeli. Hän on tuon pojan syyttäjä.

Hänen korkeutensa tiesi sen vallan hyvin, mutta sillä tavalla hän saattoi rangaistuksetta tehdä kiusaa.

– Onko hän pojan syyttäjä? huudahti Fang silmäillen Brownlowia kiireestä kantapäähän. Pankaa hänet valalle!

– Ennenkuin teen valan, sallittakoon minun sanoa pari sanaa, virkkoi Brownlow, nimittäin, että ellen olisi itse nähnyt, niin en olisi koskaan uskonut...

– Vaietkaa, herra, sanoi Fang käskevällä äänellä.

– En ennenkuin olen lausunut ajatukseni.

– Vaiti hetipaikalla, tai muuten heitätän teidät ulos oikeussalista! Olette nenäkäs ja hävytön mies. Kuinka uskallatte uhmata tuomaria?

– Mitä sanoitte? huudahti vanhus punastuen suuttumuksesta.

– Pankaa tämä henkilö valalle, sanoi Fang kirjurille. En halua kuulla enempää. Vannottakaa hänet.

Brownlow oli äärimmäisen kiihtynyt, mutta peläten vahingoittavansa pojan asiaa, jos nyt purkaisi vihansa, hän hillitsi itsensä ja vannoi valan.

– No niin, sanoi Fang, mistä syytätte tätä poikaa? Mitä teillä on sanottavaa, herra?

– Minä seisoin erään kirjakaupan edessä... alkoi Brownlow.

– Vaiti, herra! keskeytti Fang. Konstaapeli! Missä konstaapeli on? Pankaa hänet valalle. No, konstaapeli, mitä tiedätte asiasta?

Tämä kertoi asiaankuuluvan nöyrästi, että hän oli vanginnut ja tarkastanut Oliverin, mutta ei ollut löytänyt häneltä mitään; muuta hän ei tietänyt.

– Onko todistajia? kysyi Fang.

– Ei, korkea oikeus, vastasi konstaapeli.

Fang istui hetken aikaa vaiti, sitten hän kääntyi kantajaan päin ja sanoi entistä kiivaammin:

– No, mies, joko te selitätte, mitä teidän syytöksenne tätä poikaa vastaan merkitsee, vai mitä? Nyt olette vannonut valan, ja jos yhä edelleen kieltäydytte tuomasta esiin todistuksianne, niin rankaisen teitä tuomioistuimen halveksimisesta, sen teen kuin teenkin, vaikka minut perisi...

Kukaan ei saanut tietää, mikä hänet perisi, sillä kirjuri ja vanginvartija alkoivat samassa rajusti yskiä, ja edellinen pudotti lisäksi painavan kirjan lattiaan estäen siten – tietenkin sattumalta – viimeisen sanan kuulumasta.

Vaikka häntä välillä usein keskeytettiin ja loukattiin, onnistui Brownlowin viimein esittää asiansa, minkä ohessa hän huomautti, että hän oli hetken hämmingissä kiiruhtanut pojan jälestä nähdessään tämän juoksevan tiehensä, ja lausui toivomuksenaan, että tuomari kohtelisi häntä niin lempeästi kuin laki suinkin salli, siinä tapauksessa että hänet havaittiin syyttömäksi varkauteen, vaikka hän näyttäisikin olevan liitossa varkaiden kanssa.

– Hän on loukkaantunut, sanoi vanha herra lopuksi, ja minä pelkään pahoin, lisäsi hän äänekkäämmin vilkaisten syytettyyn, pelkään todellakin, että hän on kovin sairas.

– Kyllä kai, tietysti hän on, vastasi Fang pilkallisesti. Älä yritä juonitella täällä, senkin kirottu maankiertäjä, siitä ei ole nyt apua. Mikä on nimesi?

Oliver koetti vastata, mutta ei saanut kieltään liikkumaan. Hän oli kalmankalpea, ja hänen päätään pyörrytti.

– Mikä sinun nimesi on, sinä paatunut lurjus? ärjyi Fang. Konstaapeli, mikä hänen nimensä on?

Nämä sanat lausuttiin vanhalle miehelle, jonka yllä oli raitaiset liivit ja joka seisoi lähellä edellämainittua karsinaa. Hän kumartui Oliverin puoleen toistaen kysymyksen, mutta huomatessaan, ettei tämä todellakaan kyennyt vastaamaan, ja tietäen, että pojan vaikeneminen raivostuttaisi tuomaria vielä enemmän ja siten koventaisi tuomion, hän rohkeni vastata arviolta.

– Hän sanoo olevansa Tom White, teidän korkeutenne, sanoi hyväsydäminen konstaapeli.

– Vai niin, hän ei halua itse vastata? sanoi Fang. Sitä parempi. Missä hän asuu?

– Missä milloinkin sattuu yösijan saamaan, teidän korkeutenne, vastasi konstaapeli ollen ensin kysyvinään Oliverilta.

– Elävätkö hänen vanhempansa? kysyi Fang.

– Hän sanoo, että ne kuolivat jo hänen pienenä ollessaan, vastasi konstaapeli entiseen tapaan.

Kun kuulustelu oli ehtinyt näin pitkälle, kohotti Oliver päätään ja katsahtaen rukoilevasti ympärilleen pyysi heikolla äänellä hiukan vettä.

– Tyhmyyksiä! sanoi Fang. Älä yritä kujeilla minun kanssani.

– Luulen, että hän on todella sairas, teidän korkeutenne, väitti konstaapeli.

– Minä sen asian paremmin ymmärrän, sanoi Fang.

– Pitäkää kiinni hänestä, konstaapeli, huudahti vanha herra ojentaen vaistomaisesti käsiään; hän kaatuu.

– Pysykää paikallanne, konstaapeli, huusi Fang kiivaasti. Antakaa hänen kaatua, jos haluaa.

Oliver käytti heti hyväkseen tätä ystävällistä lupaa vaipuen hervottomana lattialle. Läsnäolijat katselivat toisiaan, mutta kukaan ei uskaltanut liikahtaa.

– Tiesinhän minä, että se vain oli teeskentelyä, sanoi Fang ikäänkuin asia olisi ollut kumoamattomasi todistettu. Antakaa hänen maata, kyllä hän pian kyllästyy siihen.

– Miten aiotte päättää tämän asian, herra? kysyi kirjuri matalalla äänellä.

– Ilman mutkia, vastasi Fang. Hänet tuomitaan kolmeksi kuukaudeksi, kovaan työhön tietenkin. Tyhjentäkää oikeussali.

Ovi avattiin, ja kaksi miestä aikoi juuri kantaa Oliveria takaisin koppiin, kun saliin syöksyi vanhanpuoleinen, siistin, vaikkakin varattoman näköinen mies, jonka yllä oli vanha, musta puku.

– Odottakaa, odottakaa! Älkää viekö häntä pois – odottakaa Herran tähden hetkinen! huudahti tulija hengästyneenä astuessaan tuomarin pöydän ääreen.

Vaikka näillä tuomioistuinten valtiailla on miltei ehdottomassa vallassaan hänen majesteettinsa kuningattaren alamaisten vapaus, nimi ja hyvä maine, melkeinpä henkikin, varsinkin jos he kuuluvat köyhempiin kansanluokkiin, ja vaikka oikeussalin seinien sisäpuolella joka päivä suoritetaan joukottain sellaisia tekoja, joiden vuoksi enkelit voisivat itkeä verikyyneliä, niin pysyvät ne kuitenkin yleisöltä salassa, ellei sanomalehdistö joskus niihin kajoa. Fang hämmästyi sentähden aika lailla nähdessään kutsumattoman vieraan ryntäävän saliin sillä tavalla.

– Mitä tämä merkitsee? Kuka se on? Heittäkää mies ulos ja tyhjentäkää oikeussali! ärjyi hän.

– Minä tahdon puhua! huudahti mies. En mene ulos; minä näin koko tapauksen. Olen kirjakaupan omistaja. Minä vaadin päästä valalle. En jätä asiaa sikseen. Teidän on kuultava minua, herra Fang. Ette uskalla kieltäytyä siitä.

Mies oli oikeassa. Hänen esiintymisensä oli rohkeata ja päättäväistä, ja asia alkoi käydä niin vakavaksi, ettei sitä voinut ilman muuta sivuuttaa.

– Vannottakaa tuo mies, murahti Fang äreästi. Mitä teillä on sanottavaa, hyvä mies?

– Minä näin kolme poikaa – tämän vangin ja kaksi muuta – hiiviskelevän kadun toisella puolella tuon herran seisoessa lukemassa. Toinen niistä vieraista pojista varasti nenäliinan. Minä näin omin silmin, miten se tapahtui ja että tämä poika täydellisesti tyrmistyi siitä. – Kun kelpo kirjakauppias oli ehtinyt hiukan hengähtää, kertoi hän tapauksen tarkemmin yhtenäisemmin.

– Miksi ette tullut aikaisemmin? kysyi Fang.

– En löytänyt ainoatakaan ihmistä, joka olisi jäänyt pitämään puotia silmällä. Kaikki apulaiseni ottivat osaa takaa-ajoon. Vasta viisi minuuttia sitten sain erään käsiini, ja sitten lähdinkin heti juoksemaan tänne niin nopeasti kuin saatoin.

– Kantaja seisoi siis lukemassa? kysyi Fang.

– Niin, vastasi mies, hän luki juuri tuota kirjaa, mikä hänellä on kädessään.

– Vai niin, vai sitä kirjaa? sanoi Fang. Onko se maksettu?

– Ei kylläkään, vastasi mies hymyillen.

– Herranen aika, sen minä kokonaan unohdin, huudahti hajamielinen vanha herra viattomasti.

– Onpa siinäkin oikea henkilö poika paran syyttäjänä! sanoi Fang tehden naurettavan yrityksen näyttää ihmisystävälliseltä. – Minusta tuntuu, herraseni, että olette saanut tämän kirjan hyvin epäilyttävällä tavalla, ja voitte kiittää onneanne, ellei sen omistaja halua nostaa syytettä teitä vastaan. Olkoon tämä teille varoituksena, hyvä mies, tai muuten joudutte vielä lain kanssa tekemisiin. Poika on vapaa. Tyhjentäkää oikeussali!

– Mutta kuulkaahan... huudahti vanha herra, jonka kauan pidätetty suuttumus nyt pääsi valloilleen. – Mutta kuulkaahan... minä...

– Tyhjentäkää sali! karjasi tuomari. Ettekö kuule, mitä sanon, konstaapeli!

Käskyä toteltiin, ja vimmastunut Brownlow, joka sillä hetkellä aivan puhkui mielettömästä vihasta, saatettiin ulos salista toisessa kädessä kirja, toisessa keppi.

Mutta tultuaan kadulle hän pian rauhoittui. Pikku Oliver makasi käytävällä paita avoinna. Hänen ohimoitaan valeltiin vedellä. Kasvot olivat, kalmankalpeat, ja vilunväristys vavisutti silloin tällöin hänen ruumistaan.

– Poika raukka, poika raukka! sanoi Brownlow kumartuen hänen ylitseen. Voisikohan joku hankkia tänne vaunut?

Vaunut haettiin, ja kun Oliver oli varovasti asetettu toiselle istuimelle, nousi vanha herra toiselle.

– Saanko tulla mukaan? kysyi kirjakauppias.

– Mitä kernaimmin, hyvä ystävä, vastasi Brownlow. Unohdin teidät aivan. Voi, tässähän on vielä se onneton kirjakin. Olkaa hyvä! Poika raukka! Nyt on pidettävä kiirettä.

Kirjakauppias nousi vaunuihin, ja sitten lähdettiin.

KAHDESTOISTA LUKU.

Oliverista pidetään tavattoman hyvää huolta. Erästä muotokuvaa, koskevia merkillisiä seikkoja.

Vaunut ajoivat melkein samaa tietä, jota Oliver oli astunut tullessaan Lontooseen Taskuveijarin seurassa. Vihdoin ne pysähtyivät hiljaisella, puitten varjostamalla kadulla erään siistin näköisen talon eteen. Oliver pantiin heti vuoteeseen, ja sitten häntä hoidettiin ja vaalittiin niin hellästi, ettei hoitajien hyvyydellä näyttänyt olevan mitään rajoja.

Mutta Oliver oli useita päiviä täysin tunnoton uusien ystäviensä huolenpitoa kohtaan. Aurinko nousi ja laski kerran toisensa jälkeen, mutta poika makasi yhä sairasvuoteellaan hivuttavan kuumeen vallassa. Kuolleessa ruumiissa ei mato suorita työlään täsmällisemmin kuin tuollainen hitaasti hiipivä tuli elävässä ihmisessä.

Raukeana, uupuneena ja kalpeana hän viimein heräsi, kuten hänestä tuntui, pitkästä ja sekavasta unesta. Hän kohottautui suurella vaivalla vuoteestaan ja nojaten päätään vapiseviin käsiinsä hän silmäili uteliaasti ympärilleen.

– Mikä huone tämä on? Missä minä olen? kysyi Oliver. En minä ole täällä ennen nukkunut.

Kovin voimaton kun oli, hän lausui nämä sanat hiljaisella äänellä, mutta ne kuultiin heti, sillä vuodeverho vedettiin samassa päänalusen kohdalta syrjään, ja äidillisen näköinen, hyvin sorea ja siististi puettu vanha rouva nousi vuoteen ääressä olevasta nojatuolista, jossa hän oli istunut ommellen.

– Olehan hiljaa, pikku ystäväni, sanoi vanha nainen ystävällisesti. Sinun on oltava aivan hiljaa, muuten sairastut jälleen. Sinä olet ollut kovin sairas, melkein kuolemaisillasi. Pane nyt jälleen maata, niin olet kiltti poika. Näin sanoen vanhus painoi Oliverin pään varovasti pielukselle. Sitten hän pyyhkäisi hiukset hänen otsaltaan katsellen häntä samalla niin lempeästi ja hellästi, ettei Oliver voinut olla laskematta pientä laihtunutta kättään hänen kädelleen, jonka hän sitten kietoi kaulaansa.

– Hyvänen aika, sanoi vanha rouva kyynelsilmin, miten kiitollinen tuo lapsonen on! Pieni poika raukka! Miltähän hänen äidistään tuntuisi, jos istuisi täällä hänen vuoteensa ääressä niinkuin minä ja näkisi hänet.

– Ehkä hän näkee minut, kuiskasi Oliver ristien kätensä. Ehkä hän on istunut minun vuoteeni vieressä. Minusta tuntuu melkein siltä, että hän on ollut täällä.

– Se johtuu vain kuumeesta, ystäväiseni, sanoi vanha nainen leppeästi.

– Siitä se kai johtui, vastasi Oliver miettiväisesti, sillä taivas on niin kaukana, ja siellä ollaan niin onnellisia, ettei enää tulla kenenkään poika poloisen vuoteen luo. Mutta jos hän tiesi minun olevan sairaana, niin kyllä hän varmasti taivaassakin sääli minua, sillä hän oli itsekin hyvin sairas ennen kuolemaansa. Mutta hän ei voi tietää minusta mitään, lisäsi Oliver hetken vaiti oltuaan, sillä jos hän olisi nähnyt, miten minua lyötiin, olisi hän ollut kovin onneton, mutta hänen kasvonsa ovat aina näyttäneet ystävällisiltä ja onnellisilta, kun olen nähnyt hänet unissani.

Vanha rouva ei vastannut. Vasta kuivattuaan silmänsä ja myöskin silmälasinsa, ikäänkuin ne olisivat eroamattomasti kuuluneet hänen silmiinsä, hän ojensi Oliverille virvoittavaa juomaa, taputti häntä poskelle ja sanoi, että hänen täytyi maata oikein hiljaa, sillä muuten hän sairastuisi uudelleen.

Oliver makasi siis aivan hiljaa, osaksi senvuoksi, että hän tahtoi totella vanhaa rouvaa kaikessa, osaksi senvuoksi, että hän oli kovin uupunut äskeisestä puhumisestaan. Hän vaipui pian rauhalliseen uneen, josta hänet herätti kynttilän valo. Hänen vuoteensa ääressä seisoi vieras herra, joka tunnusteli hänen valtimoaan kädessään suuri, äänekkäästi tikuttava kultakello ja sanoi hänen tulleen jo melkoista paremmaksi.

– Sinähän tunnet itsesi nyt paljon paremmaksi, eikö niin, pikku ystäväni? kysyi vieras herra.

– Kyllä, kiitos, paljon paremmaksi, vastasi Oliver.

– Niin, sen minä tiesin, ja nyt sinun on nälkä, eikö olekin?

– Ei, herra, vastasi Oliver.

– Hm! Ei, sitä arvelinkin. Hänen ei ole nälkä, rouva Bedwin, sanoi vieras herra kasvoillaan syvämietteinen ilme.

Vanha rouva nyökkäsi kunnioittavasti, mikä näytti osoittavan, että hän piti lääkäriä hyvin taitavana miehenä. Lääkäri tuntui itsekin olevan samaa mieltä.

– Sinua nukuttaa, eikö totta, ystäväiseni? kysyi lääkäri.

– Ei minua nukuta, vastasi Oliver.

– Ei, vastasi lääkäri perin viisaan ja miettiväisen näköisenä. Sinua ei nukuta. Eikä sinua luultavasti jano takaan?

– Kyllä, herra, janottaa kovasti, vastasi Oliver.

– Aivan kuin odotinkin, rouva Bedwin, sanoi lääkäri. On luonnollista, että hänen on jano. Voitte antaa hänelle hiukan teetä ja paahdettua leipää, mutta ei voita. Älkää pitäkö häntä liian lämpimässä, mutta varokaa, ettei hän myöskään vilustu maatessaan.

Vanha rouva niiasi, ja kun tohtori oli maistanut sairaan virkistysjuomaa ja lausunut olevansa siihen tyytyväinen, lähti hän huoneesta. Kun hän asteli portaita alas, niin hänen saappaansa narisivat kuin varakkaan ja tärkeän henkilön ainakin.

Hetkeä myöhemmin Oliver taas nukahti, ja kun hän heräsi, oli kello jo lähes kaksitoista. Vanha rouva sanoi hänelle ystävällisesti hyvää yötä jättäen hänet erään lihavan vanhan eukon hoiviin. Tämä oli äsken saapunut mukanaan mytty, jossa oli pieni rukouskirja ja suuri yömyssy. Pantuaan tämän jälkimmäisen päähänsä ja edellisen pöydälle hän ilmoitti Oliverille tulleensa valvomaan yöksi hänen luokseen. Sitten hän veti tuolinsa aivan uunin viereen ja nukahti pian istuessaan. Mutta tuon tuostakin hän nuokahti nenälleen ja heräsi ähkien ja hengitys puoleksi salpautuneena, mistä ei kuitenkaan ollut sen vakavampia seurauksia, kuin että hän hiukan kolautti nenänsä, ja sitten hän jälleen torkahti.

Sillä tapaa kului yö hiljalleen. Oliver makasi hetken valveilla laskien pieniä valorenkaita, joita lampunvalo muodosti kattoon heijastaessaan varjostimen läpi, tai seuraten raukein silmin seinäpaperien monimutkaisia kuvioita. Huoneen pimeydessä ja hiljaisuudessa oli jotain kovin juhlallista, mikä johti pojan mieleen kuoleman; kun hän ajatteli, että se oli monta päivää ja yötä väijynyt häntä ja ehkä vieläkin oli jossain läheltä kauhua herättävänä, kätki hän päänsä pieluksiin ja rukoili hartaasti Jumalaa.

Sitten hän vähitellen vaipui sikeään, rauhalliseen uneen, jollaista saa nauttia ainoastaan silloin, kun on juuri vapautunut kovista kärsimyksistä, ja josta on tuskallista kesken herätä. Jos kuolema olisi tällainen, niin kuka tahtoisi enää herätä elämän taisteluihin ja ponnistuksiin, sen nykyisiin huoliin, sen tulevaisuudenpelkoon ja, mikä on kaikkein raskainta, sen surullisiin menneisyydenmuistoihin?

Oli jo useita tunteja ollut valoisa päivä, kun Oliver viimein avasi silmänsä tuntien itsensä iloiseksi ja onnelliseksi. Hänen sairautensa käännekohta oli kestetty, ja elämänhalu alkoi palata.

Kolmea päivää myöhemmin hän saattoi istua nojatuolissa pielusten varassa, ja kun hän oli yhä vielä liian heikko kävelemään, oli rouva Bedwin kantanut hänet omaan pieneen huoneeseensa. Kun vanha rouva oli sijoittanut hänet uunin eteen, istuutui hän itsekin ja alkoi itkeä ilosta nähdessään Oliverin niin hyvässä parantumisenalussa.

– Älä välitä siitä, pikku ystäväni, sanoi hän, minun täytyy joskus saada oikein kunnolla itkeä. Kas niin, nyt se on ohitse, ja minun on taas hyvä olla.

– Te olette niin kovin ystävällinen minulle, sanoi Oliver.

– Älähän huoli, poikaseni, vastasi vanha rouva, sinunhan on jo nyt kiireesti saatava keittosi, sillä tohtori on sanonut, että herra Brownlow saa pistäytyä katsomaan sinua tänään, ja silloin on sinun oltava niin terveen näköinen kuin mahdollista. Mitä paremmalta näytät, sitä enemmän hän iloitsee. – Näin sanoen vanha rouva ryhtyi lämmittämään niin suurta liemimäärää, että siitä olisi tullut voimakas päivällisateria ainakin kolmellesadalle köyhäintalon asukkaalle, jos se olisi laimennettu niin ohueksi kuin ohjesäännöissä oli määrätty.

– Pidätkö sinä tauluista, pikku ystäväni? kysyi vanha rouva nähdessään, että Oliver katseli hyvin tarkkaavaisesti erästä muotokuvaa, joka riippui vastapäisellä seinällä.

– En oikein tiedä, vastasi Oliver kääntämättä silmiään maalauksesta. Olen nähnyt niitä niin vähän, etten oikeastaan tiedä. Tuolla naisella on kovin kauniit ja lempeät kasvot!

– Niin, maalarit koettavat aina kuvata naiset kauniimmiksi kuin he todellisuudessa ovat, sillä muutenhan heidän taulujaan ei tilattaisi, lapseni. Valokuvauskoneen keksijän olisi pitänyt ymmärtää, ettei hänen kojeensa saavuta koskaan menestystä. Sehän on aivan liian rehellinen, sanoi vanha rouva nauraen sydämellisesti omalle teräväjärkisyydelleen.

– Onko... onko tuo jonkun muotokuva, rouva? kysyi Oliver.

– Kyllä, vastasi vanha rouva kääntäen hetkeksi katseensa liemestä, se on naisen muotokuva.

– Ketä se esittää? kysyi Oliver innokkaasti.

– Sitä en todellakaan tiedä, pikku ystäväni, vastasi vanha rouva hyväntahtoisesti. Se esittää luultavasti henkilöä, jota me emme kumpikaan tunne. Se näkyy miellyttävän sinua, poikaseni?

– Se on niin kaunis... niin ihmeellinen, vastasi Oliver.

– Ethän vain pelkää sitä? kysyi vanha rouva, joka suureksi ihmeekseen pani merkille, miten kunnioittavasti lapsi katseli kuvaa.

– En, en, vastasi Oliver kiireesti, mutta silmät ovat niin surulliset, ja minusta tuntuu, että ne katselevat minua. Se saa sydämeni tykyttämään, lisäsi hän sitten hiljaa, ikäänkuin hän eläisi ja tahtoisi puhua kanssani, mutta ei voisi.

– Jumala varjelkoon! huudahti vanha rouva hätääntyen, älä puhu noin, rakas lapsi. Sinä olet vielä sairaudestasi heikko ja hermostunut. Minäpä käännän tuolisi toisaalle, ettet näe sitä. Kas niin, sanoi vanha rouva, kun siirto oli suoritettu, nyt et ainakaan näe kuvaa.

Mutta Oliver näki sen sielunsa silmillä niin selvästi, kuin ei olisi ollenkaan muuttanut asentoaan. Hän ei tahtonut kumminkaan huolestuttaa ystävällistä hoitajaansa, ja siksi hän vain hiljakseen hymyili, kun tämä katsahti häneen. Varmana siitä, että poika voi nyt taas paremmin, rouva Bedwin pani suolaa hänen keittoonsa ja murensi siihen paahdettuja leivänpalasia niin joutuisasti kuin sellainen työ vaatiikin. Oliver nautti liemen hyvällä halulla ja oli tuskin ehtinyt nielaista viimeisen lusikallisen, kun ovelle hiljaa koputettiin.

– Tulkaa sisään! sanoi vanha rouva, ja Brownlow astui huoneeseen.

Vanha herra oli tuskin päässyt kunnolla oven sisäpuolelle, työntänyt silmälasinsa otsalle ja pannut kätensä selän taakse aamutakin alle voidakseen paremmin tarkastaa Oliveria, kun hänen kasvoissaan alkoi omituisesti värähdellä. Oliver näytti nyt sairautensa jälkeen kovin laihalta ja riutuneelta ja koettaessaan kunnioituksesta hyväntekijäänsä kohtaan nousta seisaalleen hän vaipui voimattomana takaisin tuoliinsa. Ilmaistaksemme vihdoinkin totuuden oli Brownlowin sydän niin laaja kuin kuuden tavallisen, ihmisystävällisen vanhan herran sydämet yhteensä, ja siksi se saikin aikaan jonkinlaisen veden ominaisuuksista johtuvan ilmiön, jonka selittämiseen tietomme eivät riitä, mutta joka pusersi joukon kyyneleitä hänen silmiinsä.

– Poika parka, poika parka! sanoi Brownlow yskähdellen. Kurkkuni on hirveän käheä tänään, rouva Bedwin, pelkään kylmettyneeni.

– Sitä en voi oikein uskoa, vastasi rouva Bedwin. Onhan huoneennekin aina huolellisesti tuuletettu ja lämmitetty.

– En todellakaan tiedä, rouva Bedwin, sanoi Brownlow, luulen, että lautasliinani oli hiukan kostea eilen päivällisellä. Mutta vähät siitä. Kuinka nyt voit, poikaseni?

– Oikein hyvin, herra, vastasi Oliver, ja olen teille sangen kiitollinen hyvyydestänne.

– Kelpo poika, sanoi Brownlow vakavasti. Oletteko antanut hänelle mitään vahvistavaa, rouva Bedwin? Esimerkiksi teetä?

– Hän sai juuri äsken lautasellisen hyvää, voimakasta lientä, vastasi rouva Bedwin erikoisesti painostaen viimeistä sanaansa ikäänkuin osoittaakseen, ettei teellä ja hyvin valmistetulla liemellä ollut pienintäkään yhtäläisyyttä keskenään.

– Puh! sanoi Brownlow hiukan väristen, pari lasia portviiniä olisi vahvistanut häntä vielä enemmän, vai mitä, Tom White?

– Minun nimeni on Oliver, herra, vastasi pieni potilas kummastuneen näköisenä.

– Oliver, toisti Brownlow. Oliver? Oliver White, vai kuinka?

– Ei, herra, Twist, Oliver Twist.

– Omituinen nimi, sanoi vanha herra. Mutta miksi sanoit tuomarille, että nimesi oli White?

– Sitä en ole koskaan sanonut, herra, vastasi Oliver ihmeissään.

Tämä tuntui niin selvältä valheelta, että vanha herra silmäili Oliveria vakavan näköisenä. Oli kuitenkin mahdotonta epäillä poikaa, sillä totuus kuulsi hänen laihojen, teräväpiirteisten kasvojensa jokaisesta juonteesta.

– Silloin on tapahtunut erehdys, sanoi Brownlow. Mutta vaikka ei hänellä enää ollut syytä tarkastaa Oliveria niin tutkivasti, ei hän kuitenkaan voinut olla katsomatta häneen, sillä hänen mieleensä juolahti jälleen, että Oliver oli jonkun hänen tuntemansa henkilön näköinen.

– Ettehän vain ole vihanen minulle, herra, sanoi Oliver katse rukoilevana.

– Enhän toki, vastasi vanhus. – Mutta hyvänen aika, mitä tämä on? Rouva Bedwin, katsokaahan!

Näin sanoen hän viittasi muotokuvaan, joka riippui Oliverin pään yläpuolella, ja sitten pojan kasvoihin. Yhdennäköisyys oli aivan ilmeinen – silmät, suu, pään muoto ja kaikki piirteet olivat samat. Sitäpaitsi oli kasvojen ilmekin sillä hetkellä niin peräti yhdenlainen, että pieninkin juova tuntui miltei yliluonnollisen tarkasti jäljitellyltä.

Oliver ei saanut tietää syytä tähän hämmästykseen, sillä hän ei ollut kylliksi vahva kestääkseen äkillisen huudahduksen aikaansaamaa järkytystä, vaan pyörtyi. Odottaessaan hänen tointumistaan kertoja päästää lukijan siitä jännityksestä, jota hän on varmaankin tuntenut hauskan vanhan herran holhokkien vuoksi.

Kun siis Taskuveijari ja hänen paras ystävänsä Charley Bates ottivat osaa siihen takaa-ajoon, joka pantiin toimeen Oliverin kiinnisaamiseksi, vaikka he olivat juuri itse laittomasti anastaneet herra Brownlowin yksityistä omaisuutta, elähdytti heitä kumpaakin hyvin ymmärrettävä ja kiitettävä huoli omasta turvallisuudestaan. He luopuivat senvuoksi takaa-ajosta heti kun yleisön huomio oli kiintynyt Oliveriin ja suuntasivat kulkunsa lyhintä tietä kotia kohti.

Juostuaan hurjaa vauhtia monimutkaisten, kapeitten katujen ja kujien muodostaman sokkelon halki molemmat pojat pysähtyivät vihdoin kuin yhteisestä sopimuksesta erääseen matalaan, hämärään porttikäytävään. Kun he olivat hetken aikaa huoahtaneet, päästi Charley tyytyväisen huudahduksen ja purskahti äänekkääseen nauruun heittäytyen portaille kieriskelemään.

– Mikä sinun on? kysyi Taskuveijari.

– Hah, hah, haa! hohotti Charley Bates.

– Pidä suusi kiinni! käski Taskuveijari vilkuillen varovasti ympärilleen. Tekeekö mielesi kiikkiin, senkin nauta?

– En voi sille mitään, sanoi Charley. Nähdä hänen pötkivän karkuun semmoista vauhtia, melkein lentämällä sivuuttavan kadunkulmia, kompastuvan käytävien reunoihin ja taas kiitävän eteenpäin kuin rautainen kone – ja minä nenäliina taskussa kintereillä kiljuen – voi turkanen, kuinka se oli hassua! Charleyn vilkas mielikuvitus loihti kohtauksen jälleen hänen silmiensä eteen entistä elävämpänä. Hän alkoi uudelleen kieriskellä portailla nauraen vielä hurjemmin.

– Mitähän Fagin sanoo? virkkoi Taskuveijari, kun hänen toverinsa oli pakko pysähtyä hetkeksi hengähtämään.

– Mitä?

– Niin, mitä? toisti Taskuveijari.

– Mitähän hän voisi sanoa? tuumi Charley muuttuen yht'äkkiä vakavaksi, sillä Taskuveijarin olemus vaikutti häneen. Mitähän hän sanookaan?

Dawkins vihelteli hetken aikaa, otti sitten hatun päästään, kynsäisi korvallistaan ja nyökkäsi kolme kertaa.

– Mitä arvelet? kysyi Charley.

– Rallati rallaa, ensin kinkkua, sitten kaljaa, hui hai hei, vastasi Taskuveijari pilkallisesti hymyillen.

Tällainen oli selitys, mutta se ei tyydyttänyt Charleyta. Hän kysyi siis uudestaan: – Mitä sinä arvelet?

Dawkins ei vastannut, vaan pani hatun jälleen päähänsä, kokosi takkinsa pitkät liepeet kainaloihinsa, painoi kieltään poskiluuta vasten ja näpäytti merkitsevästi nenäänsä muutamia kertoja. Sitten hän pyörähti kantapäällään ja alkoi tallustaa pitkin katua. Charley seurasi häntä ajattelevan näköisenä.

Narisevista portaista kuuluvat askeleet herättivät hauskan vanhan herran huomion, kun hän istui kaminan ääressä vasemmassa kädessään käristetty makkara ja leivänpala, oikeassa linkkuveitsi ja kolmijalalla hänen edessään tinatuoppi. Konnamainen hymy levisi hänen naamalleen, kun hän kääntyi oveen päin, ja hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta välkähti terävä silmäys, kun hän painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli tarkasti.

– Mutta mitä tämä merkitsee? mutisi juutalainen kalveten. Onko niitä vain kaksi? Missä kolmas on? Eihän niille vain liene käynyt hullusti! Hys!

Askeleet lähenivät yhä ennättäen viimein portaitten yläpäähän. Ovi avautui hitaasti, ja Taskuveijari ja Charley astuivat huoneeseen sulkien oven perästään.

KOLMASTOISTA LUKU.

Älykkäälle lukijalle esitetään uusia henkilöitä sekä erinäisiä huvittavia seikkoja, jotka kuuluvat tähän kertomukseen.

– Missä Oliver on? kysyi juutalainen uhkaavana. Mihin hänet jätitte?

Nuoret varkaat tuijottivat mestariinsa ikäänkuin levottomina hänen kiivaudestaan, ja katsoivat sitten säikähtyneinä toisiinsa, mutta eivät vastanneet.

– Minne poika on joutunut? tiukkasi juutalainen tarttuen Taskuveijarin kaulukseen ja kiroillen hirvittävästi. Puhu, tai minä kuristan sinut!

Fagin näytti tarkoittavan täyttä totta; senvuoksi Charley Bates piti viisaimpana pysytellä turvallisen välimatkan päässä, ja kun hän ei ensinkään epäillyt, että sitten tulisi hänen vuoronsa joutua kuristettavaksi, niin hän lankesi polvilleen ja päästi kovan, pitkäveteisen huudon, jonka aiheuttajaksi olisi voinut luulla hullua sonnia tai sumutorvea.

– Aiotko sinä puhua? karjaisi juutalainen ravistellen Taskuveijaria niin rajusti, että oli suorastaan merkillistä, miten hän saattoi pysyä väljän takkinsa sisällä.

– Äh, pollari sen sieppasi, siinä kaikki, sanoi Taskuveijari äkkiä. – Kas niin, päästäkäähän minut irti nyt, kuuletteko! ja samassa hän yhdellä ainoalla nykäyksellä pujahti ulos avarasta takistaan, mikä jäi tyhjänä roikkumaan juutalaisen käsiin, tempasi hiilihangon ja suuntasi sillä vanhan herran liivejä kohti iskun, mikä olisi juoksuttanut hänen hilpeyttään hukkaan niin paljon, että sitä olisi ollut hankala korvata kuukauteen tai pariin, ellei iskua olisi vältetty.

Juutalainen väisti kuitenkin tämän aavistamattoman vaaran paljon ketterämmin kuin niin raihnaan näköiseltä mieheltä saattoi odottaa, tarttui tinatuoppiin ja valmistautui heittämään sen vastustajansa päähän. Mutta kun Charley Bates veti juuri sillä hetkellä ilkeällä ulvonnallaan hänen huomionsa puoleensa, niin hän muutti äkkiä suuntaa ja sinkosi sen sisältöineen päivineen tätä toista herrasmiestä kohti.

– No, helkkarissa, mikä hiton hulina täällä nyt on? murahti samassa karkea ääni. Kuka lennätti tuon liemen minua kohti? Olipa hyvä, että minuun sattui vain olut eikä tuoppi, muuten tästä tulisi tupen rapinat. Olisihan minun pitänyt arvata, ettei kellään muulla kuin helvetin rikkaalla, ryöstävällä ja nylkevällä juutalaispirulla ole varaa heittää hukkaan muuta juomaa kuin vettä, eikä edes sitäkään, ellei ole saanut puijatuksi vesijohtolaitokselta jok'ikistä pisaraa. Mitä tämä oikein merkitsee, Fagin? Piru minut periköön, ellei kaulaliinaani pärskynyt olutta. Tule sisään, senkin nuuskija; mitä siellä ulkona kuhnustelet, aivan kuin herraasi häpeäisit? Tule sisään!

Puhuja oli tanakkarakenteinen, noin kolmekymmentäviisivuotias mies; hänen yllään oli musta samettitakki, sangen tahriintuneet nahkaiset housut, nauhakengät ja harmaat pumpulisukat, jotka verhosivat vankkoja, tavattoman paksupohkeisia sääriä – sääriä, jotka sellaisessa asussa tuntuvat jollakin tavoin epätäydellisiltä, ellei niissä ole jalkarautoja koristuksena. Päässä hänellä oli ruskea hattu ja kaulassa likainen kaulaliina, jonka ripsureunaisilla päillä hän puhuessaan kuivasi olutta kasvoistaan; ja kun hän oli lopettanut tämän homman, tuli näkyviin leveä, pöhöttynyt naama, jossa oli monen päivän vanha parransänki ja kaksi kieroa silmää, joista toisen ympärillä koreili monivärinen todistus hiljattain saadusta nyrkiniskusta.

– Tule sisään, sanon minä! murisi tämä miellyttävä rosvo. Huoneeseen hiipi takkuvillainen valkea koira, jonka silmien ympärillä ja kuonossa oli runsaasti erikokoisia naarmuja.

– Mikset tullut sisään samalla kertaa kuin minäkin? jatkoi mies. Näyttää siltä kuin olisit tulossa niin kopeaksi, ettet kehtaa esiintyä minun rinnallani ihmisten joukossa, vai mitä? Mene maata!

Tätä käskyä vahvisti potku, joka lennätti elukan huoneen toiseen päähän. Koira näytti kuitenkin sellaiseen kohteluun tottuneelta, sillä se kyyristyi tottelevaisesti nurkkaan päästämättä ääntäkään, ja sieltä se tuntui luovan yleissilmäyksen huoneeseen räpäyttäen ilkeitä silmiään noin parikymmentä kertaa minuutissa.

– Niin, mitä hittoa te oikein puuhaatte täällä? Pahoinpitelettekö te poikia, te vanha itara, täyttymätön verenimijä? jatkoi mies heittäytyen tyynesti tuolille istumaan. Minua ihmetyttää, etteivät ne nitistä teitä; sen minä tekisin, jos olisin niitten housuissa. Jos minä olisin teidän oppipoikanne, olisin jo aikoja sitten tehnyt sen ja – ei, en olisi sentään voinut myydä teidän ruumistanne, se on totta, sillä ettehän te kelpaa muuhun kuin mahdollisesti rumuutenne vuoksi lasipulloon pantavaksi ja näytteille asetettavaksi, mutta pelkään ettei siihen tarkoitukseen sopivia lasipulloja vielä puhalleta.

– Hiljaa, hiljaa, herra Sikes, sanoi juutalainen vavisten. Älkää puhuko niin lujaa.

– Älkää haukkuko minua herraksi! vastasi lurjus. Teillä on aina jotain konnuutta mielessänne, kun puhuttelette minua tuolla tapaa. Käyttäkää nimeäni, kun kerran tiedätte sen! En minä häpäise sitä, kun se päivä tulee.

– No, no, kas niin – Bill Sikes, sanoi juutalainen matelevan nöyrästi. Näytte olevan huonolla tuulella tänään, Bill.

– Ehkäpä olenkin, vastasi Sikes, mutta minusta tuntuu, että teitäkin vaivasi äsken pikkuinen kiukunpuuska, mikäli ette heittele tinatuoppeja ihmisten päälle yhtä viattomassa tarkoituksessa kuin lörpöttelette...

Sikes tyyntyi ilmaisemaan ajatuksensa eleitten avulla: hän oli sitovinaan solmun vasemman korvansa alle ja keikautti sitten päänsä oikealle olkapäälleen, jonkinlainen pantomiimi siis, jonka juutalainen näytti kuitenkin täydellisesti käsittävän. Sitten rosvo pyysi lasillisen paloviinaa varkaitten kielellä, jolla hän tavallisestikin höysti puheensa, mutta jota lukija ei ensinkään ymmärtäisi, jos sitä käytettäisiin tässä.

– Muistakin, ettet sekota siihen mitään myrkkyä, lisäsi herra Sikes pannen hattunsa pöydälle.

Tämä oli tarkoitettu leikiksi, mutta jos puhuja olisi nähnyt, miten ilkeän näköisenä juutalainen puri ohuita huuliaan kääntyessään kaappia kohti, niin hän ei olisi ainakaan pitänyt varoitusta tarpeettomana, vaan uskonut, että vanhalla, leikillisellä miehellä oli hyvinkin halu parantaa viinatehtailijan jaloa tuotetta.

Kaadettuaan kurkkuunsa kolme, neljä lasillista Sikes suvaitsi kiinnittää huomionsa myös nuoriin herroihin. Tämä alentuvaisuus johti keskusteluun, jossa Oliverin kiinnijoutumista ja sen syitä käsiteltiin perinpohjin; muutamiin kohtiin piti Taskuveijari tarpeellisena tehdä joitakuita muutoksia ja parannuksia, tietenkin totuuden kustannuksella.

– Minä pelkään, sanoi juutalainen, että hän kertoo jotakin, josta voi tulla meille pahaa.

– Se on hyvin luultavaa, vastasi Sikes häijysti virnistäen. Kyllä hän aivan varmaan juoruaa teistä, Fagin.

– Ja minä pelkään, nähkääs, jatkoi juutalainen ikäänkuin ei olisi kuullut, keskeytystä ja katsahtaen tiukasti toiseen, minä pelkään, että jos minulle käy huonosti, niin käy monelle muulle aivan samoin, ja että te joutuisitte kiikkiin paljon pahemmin kuin minä, hyvä ystävä.

Mies hätkähti ja kääntyi kiivaasti juutalaiseen päin, mutta vanha mies oli vetänyt hartiansa korvien tasalle, ja hänen silmänsä tuijottivat hajamielisinä vastakkaiseen seinään.

Syntyi pitkällinen hiljaisuus. Kukin tämän arvoisan seuran jäsen näytti syventyneen omiin ajatuksiinsa, vieläpä koirakin, joka ilkeästi suupieliään nuoleskellen ilmeisesti kuvitteli käyvänsä sen ihmisen kimppuun, minkä kadulla ensiksi tapaisi.

– Jonkun täytyy mennä ottamaan selville, mitä poliisikuulustelussa on tapahtunut, sanoi Sikes paljon hiljaisemmalla äänellä kuin mitä hän tähän asti oli käyttänyt.

Juutalainen nyökkäsi.

– Ellei hän vain ole juorunnut ja joutuu istumaan, niin ei ole mitään vaaraa, ennenkuin hän pääsee jälleen pois, sanoi Sikes, ja silloin on häntä pidettävä silmällä. Teidän on saatava hänet käsiinne tavalla tai toisella.

Juutalainen nyökkäsi taas.

Tämän menettelytavan järkevyys oli silmiinpistävän ilmeinen, mutta onnettomuudeksi sen toimeenpanon esti muuan vaikeus, nimittäin se, että Taskuveijari, Charley Bates, Fagin ja William Sikes tunsivat kaikki tyyni sattumalta erittäin voimakasta vastenmielisyyttä poliisiasemaa kohtaan, jota he eivät siis millään ehdolla halunneet lähestyä.

On vaikea päättää, miten kauan he olisivat istuneet ja tuijotelleet toisiaan tässä hieman harmillisessa neuvottomuudessaan. Ei ole kumminkaan tarpeen vaivata päätään arvailemalla sitä, sillä ne Kaksi nuorta naista, jotka Oliver oli kerran aikaisemmin nähnyt astuivat äkkiarvaamatta huoneeseen saaden keskustelun uudelleen käyntiin.

– Nytpä tiedän! huudahti juutalainen. Bet menee sinne, etkö menekin, pikku ystävä?

– Minne sitten? kysyi nuori neiti.

– Vain poliisiasemalle, ystäväiseni, vastasi juutalainen mielistelevästi.

Tämän nuoren naisen kunniaksi on meidän mainittava, ettei hän jyrkästi kieltäytynyt menemästä, vaan lausui ainoastaan sen hurskaan toivomuksen, että "piru perisi hänet, jos hän sen tekisi"; tämä oli kohtelias ja hienotunteinen tapa evätä pyyntö, mikä osoittaa, että nuori nainen omasi synnynnäisen hyvän sivistyksen, mikä tekee mahdottomaksi loukata lähimmäistä suoralla ja kaunistelemattomalla kiellolla.

Juutalaisen naama venyi pitkäksi ja hän kääntyi tästä nuoresta naisesta, jonka hienon, ellemme sanoisi koreilevan asun muodostivat punainen puku, vihreät kengät ja hiuksiin kiinnitetyt keltaiset paperikukat, hänen seuralaisensa puoleen.

– Entä sinä, pikku Nancy, sanoi juutalainen hunajanmakeasti, mitä sinä sanot asiasta?

– Ettei se käy päinsä eikä sitä siis kannatta yrittääkään, vastasi Nancy.

– Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Sikes katsahtaen häneen äkäisesti.

– Juuri sitä, mitä sanoinkin, vastasi nuori nainen tyynesti.

– Mutta sinä olet siihen kaikkein sopivin, väitti Sikes, siellä ei kukaan tunne sinua.

– Eikä minulla ole haluakaan saada sieltä tuttavia, vastasi Nancy entiseen tyyneen tapaansa, siispä pyydän päästä siitä hommasta.

– Kyllä hän menee sinne, Fagin, vakuutti Sikes.

– Ei, Fagin, hän ei mene, sanoi Nancy.

– Meneepähän, Fagin, intti Sikes.

Tämä olikin oikeassa. Käyttämällä apunaan uhkauksia, lupauksia ja lahjomista he saivat tytön lopulta suostumaan. Hänellä ei ollutkaan samoja arkaluontoisia esteitä kuin hänen ystävättärellään, sillä hän oli vasta aivan äskettäin muuttanut Field Lanen läheisyyteen kaukaisesta ja arvossa pidetyssä Radcliffen kaupunginosasta, joten hänen ei tarvinnut pelätä tapaavansa ketään lukuisista tuttavistaan.

Nancy neiti valmistautui siis matkaan sitoen vyötäisilleen puhtaan, valkean esiliinan ja kätkien hiuskoristeensa olkihatun suojaan – mainitut kaksi pukukappaletta saatiin juutalaisen tyhjentymättömästä varastosta.

– Odotahan hetkinen, sanoi juutalainen ottaen esiin pienen kannellisen kopan. Kanna tätä kädessäsi, ystäväni, se tekee sinut paljon arvokkaamman näköiseksi.

– Niin, ja antakaa hänelle portinavain toiseen käteen, Fagin, sanoi Sikes, se näyttää niin kunnialliselta.

– Siinä olet todellakin oikeassa, sanoi juutalainen asettaen ison avaimen Nancyn toiseen käteen. – Kas niin, siitähän tulee mainiota, kerrassaan erinomaista! huudahti juutalainen hieroen tyytyväisenä käsiään.

– Voi, minun pieni veljeni! Herttainen, viaton, rakas veli raukkani! huudahti Nancy purskahtaen itkuun ja väännellen koppaa ja portinavainta äärimmäisen epätoivoisena. Mihin hän on joutunut? Minne hänet on viety? Voi, hyvät ihmiset, olkaa armeliaita ja sanokaa, mitä poika paralle on tapahtunut! Voi, hyvät herrat, olkaa kilttejä ja sanokaa, missä hän on!

Lausuttuaan nämä sanat kuulijainsa rajattomaksi riemuksi mitä surkeimmalla ja valittavimmalla äänellä Nancy neiti vaikeni, nyökkäsi hymyillen jäähyväisiksi ja katosi.

– Ohohoh, se on sitten vasta verraton tyttö, hyvät ystävät, virkkoi juutalainen kääntyen nuoriin oppilaihinsa vakavana päätään ravistellen, ikäänkuin kehoittaisi heitä seuraamaan äsken näkemäänsä loistavaa esimerkkiä.

– Hän on todella sukupuolensa kaunistus, sanoi Sikes täyttäen lasinsa ja lyöden jykevän nyrkkinsä pöytään. Juon hänen maljansa ja toivon, että kaikki naiset olisivat hänen kaltaisiaan!

Sill'aikaa kun Nancyn täydellisyyttä näin suuresti ylistettiin, kiiruhti nuori nainen lyhintä tietä poliisikamaria kohti, jonne hän ennen pitkää saapuikin, vaikka häntä oli koko matkan luonnollisesti hiukan ujostuttanut kulkiessaan siten yksinään ja suojattomana pitkin katuja.

Hän astui takaportista pihalle, koputti varovasti erään kopin ovelle ja kuunteli. Sieltä ei kuulunut mitään ääntä; senvuoksi hän yskäisi ja kuunteli jälleen. Kun hän ei vieläkään saanut vastausta, niin hän kuiskasi: – Nolly! – ja sitten vielä lempeämmällä äänellä: Kiltti Nolly!

Kopissa oli ainoastaan onneton, paljasjalkainen rikollinen, joka oli vangittu senvuoksi, että oli soittanut huilua talojen pihoilla, ja jonka Fang oli sopivasti kyllä tuominnut yhden kuukauden kuritushuonerangaistukseen sillä huvittavalla perusteella, että koska hänellä oli niin paljon ilmaa keuhkoissaan, niin siitä olisi enemmän hyötyä vankilan myllyssä kuin soittokoneen puhaltamisessa. Hän ei vastannut, sillä hän murehti katkerasti menetettyään huilunsa, joka oli otettu takavarikkoon. Senvuoksi Nancy siirtyi seuraavalle kopille ja koputti sen oveen.

– Mitä on asiaa? kysyi hiljainen ääni.

– Onko siellä ketään pientä poikaa? kysyi Nancy nyyhkyttäen.

– Ei, vastasi ääni, Jumala varjelkoon!

Tämä ääni kuului kuusikymmentäviisivuotiaalle irtolaiselle, joka oli joutunut kuritushuoneeseen siitä syystä, että ei ollut soittanut huilua, eli toisin sanoen, siksi että hän ei ollut tehnyt työtä elääkseen, vaan kerjännyt kadulla. Viereisessä kopissa istui muuan mies, jota oli rangaistu siitä, että oli ilman lupaa kaupitellut peltiastioita, jolloin hän oli tosin tehnyt työtä elääkseen, mutta rikkonut ammattisääntöjä.

Mutta kun ei yksikään näistä rikollisista tunnustanut nimekseen Oliver Twistiä eikä liioin tietänyt miltään hänestä, niin Nancy meni suoraan paksun, raitaliivisen vanginvartijan luo ja kysyi tältä omaa rakasta pikkuveljeään sydäntäsärkevästi valittaen ja vaikeroiden, mikä näytti vielä surkeammalta, kun hän osasi sopivalla tavalla käyttää portinavainta ja koppaa.

– Ei hän ole täällä, rakas lapsi, sanoi vanha mies.

– Missä hän sitten on? kysyi Nancy epätoivoisella äänellä.

– Niin, eräs herra otti hänet mukaansa, kertoi konstaapeli.

– Mikä herra? Voi, hyvä Jumala, mikä herra?

Sitten vanha mies kertoi murheen murtamalle sisarelle, että Oliver oli sairastunut oikeuden edessä ja senjälkeen vapautettu, kun oli näytetty toteen, että varkauteen oli syypää eräs toinen poika, joka oli päässyt karkuun, sekä että kantaja oli vienyt pojan tiedottomana asuntoonsa, josta hän ei tiennyt muuta kuin että se sijaitsi Pentonvillessä, jonka nimen hän oli kuullut ilmoitettavan kuskille.

Nuori nainen horjui murtuneena ja epätoivoisena porttia kohti. Mutta hän oli tuskin ehtinyt kadulle, kun vaihtoi epävarman kulkunsa reippaaksi rientomarssiksi ja kiiruhti monimutkaisimpia kiertoteitä, mitä saattoi löytää, takaisin juutalaisen asuntoon.

Heti kun Bill Sikes oli kuullut Nancyn matkan tuloksen, vihelsi hän valkoista koiraansa, pani hatun päähänsä ja syöksyi ulos sellaisella kiireellä, ettei muistanut sanoa edes hyvästi, kuten hyvään tapaan kuuluu.

– Meidän on saatava selville, missä hän oleskelee, hyvät ystävät, sanoi juutalainen hermostuneesti. Sinun, Charley, on kuljeskeltava ympäri kaupunkia, kunnes saat kuulla jotain hänestä! Nancy kulta, meidän on löydettävä hänet. Minä luotan täydellisesti sinuun, tyttöseni, ja Taskuveijariin myös. Odottakaa hiukan, lisäsi hän avaten vapisevin käsin erään laatikon, tässä on rahaa, hyvät lapset. Minä suljen puotini täksi yöksi, mutta kyllähän tiedätte, missä minut tapaatte. Älkää viivytelkö enää hetkeäkään, hyvät ystävät.

Näin puhuessaan hän sysäsi heidät huoneesta ja lukitsi oven kaksinkertaiseen lukkoon heidän jälkeensä. Sitten hän otti esiin sen laatikon, jonka oli kerran vasten tahtoaan näyttänyt Oliverille, ja alkoi piilottaa kelloja ja koristeita vaatteisiinsa. Ovelta kuuluva kolkutus häiritsi häntä tässä puuhassa. – Kuka siellä? huusi hän kimeällä äänellä.

– Minä, vastasi Taskuveijari avaimenreiästä.

– Mikä nyt on? kysyi juutalainen kärsimättömästi.

– Viedäänkö hänet siihen toiseen pesään, niinkuin Nancy sanoo? kysyi Taskuveijari varovasti.

– Tietysti, vastasi juutalainen, missä vain hänet tapaattekin. Hakekaa hänet vain käsiinne, se on tärkeintä. Kyllä minä sitten lopun selvitän.

Poika mutisi ymmärtäneensä ja riensi sitten alas portaita toveriensa jälkeen.

– Vielä hän ei ole kielitellyt mitään, sanoi juutalainen jatkaessaan työtään, ja jos hän aikoo lörpötellä meistä uusille ystävilleen, niin ehkä me keksimme keinon tukkia ajoissa hänen suunsa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Antaa lisätietoja Oliverin oleskelusta herra Brownlowin luona sekä kertoo merkillisestä ennustuksesta, jonka herra Grimwig lausui, kun Oliver lähetettiin asialle.

Oliver tointui ennen pitkää siitä pyörtymyksestä, jonka herra Brownlowin kiivas huudahdus oli aiheuttanut. Tämän jälkeen sekä vanha herra että rouva Bedwin varoivat huolellisesti viittaamasta edellämainittuun muotokuvaan ja jutellessaan Oliverin kanssa he valitsivat sellaisia puheenaiheita, jotka eivät olleet missään yhteydessä hänen elämänvaiheittensa tai tulevaisuudentoiveittensa kanssa, vaan ainoastaan huvittivat häntä aiheuttamatta mielenliikutusta. Hän oli vielä liian heikko voidakseen aterioida muiden seurassa, mutta kun hän seuraavana päivänä tuli emännöitsijän huoneeseen, katsahti hän ensimmäiseksi seinälle toivoen jälleen näkevänsä kauniin naisen kuvan. Hän pettyi kuitenkin, sillä taulu oli poissa.

– Niin, sanoi emännöitsijä, joka oli huomannut Oliverin katseen, se on poissa, kuten näet.

– Niin, näen sen, vastasi Oliver huoaten. Miksi se on viety pois?

– Se otettiin seinältä, rakas lapsi, sentähden että herra Brownlow sanoi sen häiritsevän sinua ja siten vaikeuttavan sinun parantumistasi, näetkös.

– Voi, se ei ole häirinnyt minua ollenkaan. Minä katselin sitä niin mielelläni.

– No niin, sanoi vanha emännöitsijä hyväntahtoisesti, koetahan tulla pian terveeksi, poikaseni, niin kyllä se ripustetaan jälleen paikalleen, sen lupaan sinulle; mutta puhukaamme nyt jostakin muusta.

Tällä kertaa ei Oliver saanut tietää maalauksesta sen enempää, ja kun vanha rouva oli ollut hänelle niin ystävällinen hänen sairautensa aikana, niin hän koetti olla ajattelematta koko asiaa. Sen sijaan hän kuunteli tarkkaavaisesti kertomuksia hänen kiltistä ja kauniista tyttärestään, joka oli naimisissa yhtä kiltin ja kauniin miehen kanssa ja asui maalla, ja pojastaan, jolla oli toimi erään kauppaliikkeen konttorissa Länsi-Intiassa ja joka oli myöskin siivo nuori mies ja kirjoitti hänelle niin herttaisia kirjeitä vieläpä monta kertaa vuodessa, että hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän vain ajattelikin niitä. Kun vanha rouva oli siten laajasti kuvaillut oivallisia lapsiaan ja hyvää, rakasta miesvainajaansa, joka oli maannut haudassa, se rakas sielu, jo kaksikymmentäkuusi vuotta, niin tuli teenjuonnin aika. Kun se oli ohi, niin hän rupesi opettamaan Oliverille cribbage-peliä, jonka tämä oppi sitä mukaa kuin toinen ehti opettaa ja johon he olivat hartaasti syventyneet, kunnes toipilaan tuli aika nauttia hiukan lämmintä viiniä veteen sekotettuna sekä paahdettua leipää ja sitten mennä kiltisti nukkumaan.

Nämä toipumispäivät olivat pelkkää onnea Oliverille. Kaikki oli niin rauhallista, sievää ja siistiä, kaikki ihmiset niin kilttejä, että hänestä tuntui melkein siltä kuin olisi joutunut taivaaseen siitä melusta ja hälinästä, missä hän siihen asti oli elänyt. Hän oli tuskin niin terve, että jaksoi olla jalkeilla, kun herra Brownlow jo teetti hänelle uuden puvun, lakin ja kengät. Kun Oliver sai luvan menetellä vanhojen vaatteittensa kanssa mielensä mukaan, niin hän antoi ne eräälle palvelustytölle, joka oli ollut hänelle ystävällinen, ja pyysi tätä myymään ne jollekin juutalaiselle ja pitämään itse rahat. Tyttö teki sen mielellään, ja kun Oliver katseli ikkunasta, miten juutalainen pisti ne säkkiinsä ja lähti tiehensä, niin hän iloitsi ajatellessaan, että oli nyt onnellisesti päässyt niistä eroon eikä hänen enää milloinkaan tarvitsisi pukea niitä ylleen. Ne olivatkin jo kurjia repaleita, eikä Oliverilla ollut koskaan ennen ollut uutta pukua.

Eräänä iltana, noin viikon kuluttua muotokuvan johdosta sattuneesta tapauksesta, kun Oliver istui rouva Bedwinin kanssa juttelemassa, lähetti herra Brownlow sanan, että jos Oliver tunsi itsensä oikein vahvaksi, niin hän saattoi tulla hänen työhuoneeseensa hetkeksi puhelemaan.

– No voi minun päiviäni! Pesehän kätesi; minä kampaan hiuksesi oikein kauniisti jakaukselle, rakas lapsi, huudahti rouva Bedwin. Voi rakas kultaseni! Jos vain olisimme aavistaneet, että hän lähettää hakemaan sinua, niin olisimme panneet uuden kauluksen ja laittaneet sinut hienoksi kuin nukke!

Oliver teki kuin oli käsketty, ja vaikka rouva Bedwin koko ajan kovasti päivitteli, ettei hän ehtinyt edes röyheltää sitä pikku pitsiä, mikä reunusti hänen paidankaulustansa, näytti poika kuitenkin niin sievältä ja siistiltä, että vanha rouva arveli tarkastellessaan häntä ihastuneena kiireestä kantapäähän, että tuskin suurimmalla vaivallakaan enää voisi saada sen parempaa aikaan.

Näin rohkaistuna Oliver koputti työhuoneen ovelle ja astui Brownlowin kehoituksesta pieneen pihanpuoleiseen huoneeseen, joka oli täynnä kirjoja ja jonka ainoa ikkuna vietti pieneen puutarhaan päin. Ikkunan eteen oli siirretty pöytä, jonka ääressä Brownlow istui lukemassa. Nähdessään Oliverin hän työnsi kirjansa syrjään ja käski häntä istuutumaan lähelle pöytää. Oliver totteli ihmetellen itsekseen, mitä ihmisiä ne olivat, jotka lukivat niin paljon kirjoja, mitkä oli nähtävästi kirjoitettu viisastuttamaan maailmaa – tämä pysyy muuten arvoituksena Oliveria paljon kokeneemmillekin ihmisille koko heidän elämänsä ajan.

– Siinä on aika paljon kirjoja, eikö totta, poikaseni? sanoi Brownlow huomatessaan, miten uteliaasti Oliver silmäili täpö täysiä hyllyjä, jotka ulottuivat lattiasta kattoon saakka.

– On kyllä, herra, vastasi Oliver, en ole koskaan nähnyt noin paljoa.

– Jos käyttäydyt hyvin, niin saat lukea niitä, sanoi vanha herra ystävällisesti, ja se on sinusta varmasti hauskempaa kuin nyt niiden katseleminen – muutamissa tapauksissa tietenkin, sillä on sellaisiakin kirjoja, joiden ulkoasu on paljon parempi kuin sisällys.

– Nuo suuret kirjat ovat varmaankin sitä lajia, herra? virkkoi Oliver osoittaen eräitä kokoarkin suuruisia, runsaasti kullattuja teoksia.

– Eivät aina, vastasi vanha herra hymyillen ja taputti Oliveria päähän. On olemassa toisia ainakin yhtä paksuja kuin nämä, mutta sisällöltään paljon laihempia. Etkö sinä tahtoisi tulla oppineeksi mieheksi ja ehkä itse kirjoittaa kirjoja?

– Luulen, että haluaisin mieluummin lukea niitä, herra.

– Mitä! Etkö sinä halua kirjailijaksi? huudahti vanhus. Oliver mietti hetkisen, ja sanoi sitten, että hänen mielestään oli parempi olla kirjakauppias, ja vanha herra nauroi sydämellisesti selittäen, että se oli hyvin sanottu, mikä ilahutti Oliveria, vaikka hän ei ollenkaan käsittänyt, miten oli niin hyvin osannut vastata.

– No, no, sanoi vanha herra vakavammin, älä ole peloissasi, emme tee sinusta kirjailijaa niin kauan kuin voi oppia rehellisen ammatin tai jonkun muun toimen.

– Kiitos, herra, vastasi Oliver. Hänen äänessään oli tällöin niin vakava sävy, että vanha herra purskahti taas nauruun ja lausui jotakin merkillisestä vaistosta, mihin Oliver ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota, koska ei sitä käsittänyt.

– Ja nyt, sanoi Brownlow jos mahdollista vieläkin ystävällisemmällä äänellä kuin tähän asti, toivon että kuuntelet, mitä nyt sanon, poikaseni. Puhun sinulle aivan avomielisesti, sillä olen varma siitä, että ymmärrät minua yhtä hyvin kuin monet vanhemmat ihmiset.

– Voi, älkää vain sanoko, että aiotte lähettää minut pois luotanne, herra! huudahti Oliver säikähtyneenä vanhan herran äänen vakavasta soinnusta. Älkää ajako minua taas kuljeskelemaan kaduille. Antakaa minun jäädä tänne ja ruveta teidän palvelijaksenne. Älkää lähettäkö minua takaisin siihen kauheaan paikkaan, josta tulin. Säälikää poika raukkaa!

– Rakas lapsi, vastasi vanha herra Oliverin lämpimän pyynnön liikuttamana, ei sinun tarvitse pelätä, että minä hylkään sinua, ellet itse anna siihen aihetta.

– Sitä en tee koskaan, en koskaan, herra, huudahti Oliver.

– Uskon sen mielelläni. Olen usein pettynyt ihmisistä, joita olen koettanut avustaa, mutta mieleni on taipuvainen luottamaan sinuun, ja oikeastaan kiinnität mieltäni enemmän kuin voin itsellenikään selittää. Ne ihmiset, joita olen rakastanut eniten, ovat jo kauan levänneet maan mullassa, mutta vaikka he ovat vieneet elämäni onnen ja ilon mukanaan hautaan, en ole kuitenkaan tehnyt sydämestäni ruumisarkkua ja sulkenut siihen jaloimpia tunteitani. Katkerat surut ovat vain syventäneet niitä, mikä on mielestäni oikein, sillä surun tulee jalostaa meitä.

Kun vanha mies sanoi tämän matalalla äänellä puhuen enemmän itsekseen kuin Oliverille ja oli sitten ääneti kauan aikaa, niin Oliverkin istui aivan hiljaa ja uskalsi tuskin hengittää.

– No niin, jatkoi vanha herra lopulta iloisemmin, sanon tämän vain senvuoksi, että sinulla on nuori sydän, ja kun tiedät, että olen jo paljon kärsinyt, niin ehkä varot paremmin haavoittamasta minua uudelleen. Sanot olevasi orpo, jolla ei ole ainoatakaan ystävää maailmassa, ja kaikki tiedustelut, mitkä olen voinut panna toimeen, ovat vahvistaneet puheesi. Kerrohan nyt minulle koko elämäkertasi, mistä olet kotoisin, kuka on kasvattanut sinut ja miten jouduit siihen seuraan, josta sinut löysin. Kerro kaikki suoraan, niin sinulta ei puutu ystäviä niin kauan kuin minä elän.

Nyyhkytykset tukahduttivat Oliverin äänen muutamiksi minuuteiksi, ja juuri kun hän oli aikeissa kertoa, kuinka hän oli kasvanut maalla eräässä lastenkodissa, josta Bumble oli sitten vienyt hänet köyhäintaloon, kuului ulko-ovelta omituinen, kärsimätön kolkutus; pian senjälkeen palvelustyttö juoksi portaita ylös ja ilmoitti herra Grimwigin saapuneen.

– Tuleeko hän tänne ylös? kysyi herra Brownlow.

– Tulee, herra, vastasi palvelustyttö. Hän kysyi, oliko talossa tuoreita teeleipiä, ja kun minä sanoin olevan, niin hän ilmoitti tulleensa teelle.

Herra Brownlow hymyili ja sanoi Oliverille, että herra Grimwig oli hänen vanha ystävänsä ja ettei hänen karskista käytöksestään tarvinnut välittää, sillä hän oli pohjaltaan kunnon mies, minkä seikan hän varmasti tiesi.

– Menenkö minä alakertaan? kysyi Oliver.

– Ethän toki, vastasi Brownlow, jää vain tänne. Samassa astui huoneeseen vilkasliikkeinen, vanhahko herra, joka hiukan ontui vasenta jalkaansa ja nojautui paksuun keppiin. Hänen yllään oli sininen takki, raitaiset liivit, nankiinihousut ja säärystimet sekä valkea hattu, jonka leveät lieret oli alapuolelta päällystetty vihreällä. Sangen hienosti röyhelletty paidanrintaus pistäytyi hyvän matkaa liivien päälle, ja niiden alareunassa keikkuivat irrallaan hyvin pitkät, teräksiset kellonperät, päässä kellonavain. Hänen valkea kaulaliinansa oli sidottu tavallisen appelsiinin kokoiseen solmuun, ja hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä on mahdoton kuvata. Hänellä oli puhuessaan tapana kääntää päänsä kokonaan toiselle sivulle ja samalla katsella silmäkulmainsa alta vastaiselle taholle, mikä sai katselijan ehdottomasti ajattelemaan papukaijaa. Tämä päänasento hänellä oli nytkin, kun hän istuutui pitäen ojennetussa kädessään pientä appelsiininkuorta.

– Katsokaahan! Näettekö tämän? Eikö ole sitten merkillistä, etten minä voi enää käydä tervehtimässä ystäviäni löytämättä portaista tuollaista törkyä. Appelsiininkuorta saan kiittää siitä että nyt onnun, ja tiedän, että se vielä loppujen lopuksi vie minulta hengen. Se on aivan varmaa, herra; appelsiininkuoresta tulee minun turmani, muuten lupaan syödä oman pääni, herra! – Tällä kauniilla lupauksella herra Grimwig aina vahvisti väitteensä. Jos nyt todistelun vuoksi oletettaisiin mahdolliseksi, että tiede kerran vielä edistyisi niin pitkälle, että ihminen voisi syödä oman päänsä, jos se häntä huvittaisi, niin kuului herra Grimwigin lupaus sitäkin kummallisemmalta, kun hänen päänsä oli niin tavattoman suuri, että tuskinpa maailman toivorikkainkaan ihminen voisi uskoa kenenkään syövän sitä, ei ainakaan yhdellä kerralla, vaikkapa siitä erotettaisiinkin sen paksu puuterikerros.

– Oman pääni syön, herra, toisti Grimwig iskien keppinsä lattiaan. Ohoo! Mitäs tämä on! lisäsi hän sitten huomatessaan Oliverin ja peräytyi pari askelta.

– Se on pieni Oliver Twist, josta olemme puhuneet, sanoi Brownlow.

Oliver kumarsi.

– Ette suinkaan vain tarkoita, että tuo on se poika, jolla oli kuumetta? kysyi Grimwig perääntyen vielä pari askelta. Odottakaahan hetkinen! Seis! Älkää sanoko mitään... jatkoi hän katkonaisesti iloiten keksinnöstään niin, ettei muistanut pelätä kuumetta, tämä on se poika, jolla oli appelsiini! Ellei tuo ole se poika, joka heitti kuoren portaille, niin minä syön pääni ja hänen päänsä myös.

– Ei, ei, hänellä ei ole ollut appelsiinia, sanoi herra Brownlow hymyillen. Kas niin, pankaahan hattunne jonnekin ja puhelkaa nuoren ystäväni kanssa.

– Tällainen saa minut aina suunniltani, sanoi ärtyisä vanha herra vetäessään hansikkaita käsistään. Tällä kadulla on aina enemmän tai vähemmän appelsiininkuoria, ja minä tiedän, että niitä heittelee sinne tohtorin poika sieltä kadunkulmasta. Eilen illallakin muuan tyttö kompastui tuollaiseen kuoreen ja lankesi puutarhani aitaa vasten. Heti kun hän oli päässyt jälleen jaloilleen, näin hänen katsahtavan lääkärin kirottuun, punaiseen lyhtyyn. "Älkää menkö hänen luokseen!" huusin minä ikkunasta. "Hän on murhaaja! Hän virittää ihmisille satiinia!" – ja se on totta. Ellei hän ole sellainen, niin... Kuumaverinen vanha herra iski keppinsä taas kiivaasti lattiaan, minkä hänen ystävänsä tiesivät merkitsevän sitä, että hän lupasi syödä oman päänsä, vaikka sitä ei sanoin lausuttukaan. Sitten hän istuutui pitäen yhä keppiä kädessään, pani nenälleen rillit, jotka riippuivat leveässä, mustassa nauhassa ja rupesi tarkastamaan Oliveria, joka punastui ja kumarsi uudelleen.

– Vai niin, onko tuo nyt se poika? kysyi herra Grimwig viimein.

– Kyllä se on hän, vastasi herra Brownlow.

– Mitä sinulle kuuluu, poika? kysyi Grimwig.

– Kiitos, oikein hyvää, herra, vastasi Oliver. Brownlow, joka näkyi pelkäävän, että hänen omituinen ystävänsä sanoisi jotain epämiellyttävää, käski Oliverin alakertaan ilmoittamaan rouva Bedwinille, että he halusivat teetä. Kun poika ei pitänyt vieraan käytöstavasta, niin hän riensi hyvillä mielin pois huoneesta.

– Eikö se ole kaunis poika? kysyi Brownlow.

– En tiedä, vastasi herra Grimvig äreästi.

– Ette tiedä?

– En todellakaan tiedä. En ole koskaan huomannut mitään eroa poikien välillä. Tunnen ainoastaan kahta lajia poikia. Jauhonaamaisia ja lihanaamaisia.

– Kumpaan lajiin Oliver sitten kuuluu?

– Jauhonaamaisiin. Eräällä ystävälläni on lihanaamainen poika. Kaunis poika, sanovat ihmiset, kun sillä on pallonpyöreä pää, punaiset posket ja mulkoilevat silmät; hirveä poika minun mielestäni – ruumis ja raajat näyttävät pullistuvan pois sinisen puvun sisästä, ääni kuin luotsilla ja ruokahalu kuin sudella. Kyllä minä tunnen sen venkaleen.

– Mutta, huomautti herra Brownlow, nämä tuntomerkithän eivät sovi Oliver Twistiin, joten teidän ei tarvitse kiihtyä hänen tähtensä.

– Eivät sovi kylläkään, vastasi Grimwig, mutta ehkä hänellä on vielä pahempia ominaisuuksia.

Brownlow yskähti kärsimättömästi, mikä näytti suuresti huvittavan herra Grimwigiä.

– Hänellä on ehkä huonompia ominaisuuksia, sanon minä, toisti Grimwig. Mistä hän on kotoisin? Kuka hän on? Millainen hän on? Hänellä on ollut kuume – entä sitten? Eihän kuume ole ominaista kunnon ihmisille! Huonot ihmisethän voivat joskus saada kuumeen, eikö totta? Tunsin erään miehen, joka hirtettiin Jamaicassa isäntänsä murhasta, ja hänellä oli ollut kuumetta kokonaista kuusi kertaa, mutta ei häntä sittenkään armahdettu, ei. Johan nyt! Lorua!

Oikeastaan oli asia niin, että herra Grimvig oli sydämensä sisimmässä taipuvainen myöntämään Oliverin ulkomuodon ja käytöksen sangen miellyttäväksi, mutta hänessä oli kova kiistämishalu, jota appelsiininkuoren löytö oli vielä kiihoittanut, ja kun hän ei mitenkään suonut, että kukaan hänelle edeltäpäin määrittelisi, oliko joku poika hauskannäköinen vai ei, niin hän oli ensi hetkestä päättänyt vastustaa ystäväänsä kaikessa. Kun herra Brownlow lisäksi myönsi, ettei hän vielä voinut antaa tyydyttävää vastausta Grimwigin vastauksiin, koska oli lykännyt tiedustelut Oliverin entisestä elämästä siksi, kunnes poika oli tullut kyllin vahvaksi, niin herra Grimwig nauroi ärsyttävästi. Sitten hän kysyi pilkallisesti hymyillen, oliko emännöitsijällä tapana laskea hopeat iltaisin, sillä ellei tämä jonakin kauniina päivänä kaipasi paria ruokalusikkaa, niin hän – ja niin edespäin.

Vaikka Brownlow oli itsekin verrattain äkkipikainen herra, suhtautui hän tähän kaikkeen kuitenkin tyynesti, sillä hän tunsi ystävänsä omituisuudet. Kun Grimwig teetä juotaessa lausui olevansa täysin tyytyväinen vehnäleipiin, sujui keskustelu taas rauhallisesti, niin että Oliverkin, joka myös oli seurassa, tunsi itsensä vapaammaksi jörön vanhan herran läsnäollessa.

– Ja milloin luulette saavanne kuulla täydellisen ja totuudenmukaisen kertomuksen Oliver Twistin elämästä ja seikkailuista? kysyi herra Grimvig aterian loppupuolella luoden syrjäsilmäyksen Oliveriin.

– Huomenna aamupäivällä, vastasi herra Brownlow. Haluan mieluummin olla silloin kahden kesken hänen kanssaan. Tule huomenaamulla kello kymmenen aikaan luokseni yläkertaan, poikaseni.

– Kyllä, herra, vastasi Oliver. Hän lausui tämän hiukan epävarmasti, sillä Grimwigin tutkiva katse sai hänet hämilleen.

– Minäpä sanon teille jotakin, kuiskasi Grimwig Brownlowille. Hän ei tule teidän luoksenne huomenna kello kymmenen. Minä näin hänen epäröivän vastatessaan. Hän aikoo puijata teitä, hyvä ystävä.

– Voin vaikka vannoa, ettei hän tee sitä, vastasi herra Brownlow lämpimästi.

– Jollen ole oikeassa, niin... ja keppi kolahti lattiaan.

– Vastaan hengelläni sen pojan rehellisyydestä, sanoi Brownlow lyöden kämmenensä pöytään.

– Ja minä panen pääni pantiksi, että hän on petturi, vastasi herra Grimwig pamauttaen nyrkkinsä pöytään.

– Saammehan nähdä, sanoi Brownlow koettaen hillitä suuttumustaan.

– Niin, kyllä saamme nähdä, myönsi Grimwig ärsyttävästi hymyillen.

Kohtalo oli nyt päättänyt, että rouva Bedwinin piti samassa hetkessä astua huoneeseen käsivarrellaan pinkka kirjoja, jotka herra Brownlow oli aamulla ostanut samalta kirjakauppiaalta, joka on jo aikaisemmin esiintynyt tässä kertomuksessa. Laskettuaan pinkan pöydälle rouva Bedwin aikoi lähteä.

– Käskekää pojan odottaa hiukan, rouva Bedwin! sanoi Brownlow. Minulla on vähän asiaa hänelle.

– Hän meni jo, herra, vastasi rouva Bedwin.

– Huutakaa hänet takaisin, sanoi Brownlow. Se on tärkeätä. Kirjakauppias on köyhä mies ja kirjoja ei ole maksettu. Sitäpaitsi lähettäisin muutamia kirjoja takaisin.

Ulko-ovi avattiin. Oliver juoksi toiseen suuntaan, palvelustyttö toiseen ja rouva Bedwin seisoi portailla huudellen, mutta poikaa ei kuulunut. Hetken kuluttua Oliver ja palvelustyttö palasivat hengästyneinä ja ilmoittivat, etteivät olleet nähneet häntä enää.

– Sepä on ikävää, sanoi Brownlow. Olisin tahtonut jo tänä iltana lähettää nämä kirjat.

– Antakaa Oliverin viedä ne, sanoi Grimwig ivallisesti hymyillen, kyllä hän varmasti toimittaa ne perille asti.

– Niin, antakaa minun viedä ne, herra, juoksen koko matkan, pyysi Oliver.

Vanha herra oli juuri sanomaisillaan, ettei Oliver saanut millään ehdolla mennä ulos, kun Grimwigin ilkeä yskähtely ikäänkuin pakotti hänet muuttamaan mielensä. Hän päätti siis, että Oliver saisi nyt heti osoittaa hänen vanhan ystävänsä epäluulot ainakin tässä kohden aiheettomiksi.

– No niin, saat mennä, poikaseni, sanoi vanha herrasmies. Kirjat ovat tuolilla minun pöytäni vieressä. Juokse yläkertaan hakemaan ne.

Iloisena siitä, että hänestä oli hyötyä, Oliver riensi noutamaan kirjoja ja odotti sitten lakki kädessä lähempiä määräyksiä.

– Sano kirjakauppiaalle, jatkoi herra Brownlow luoden kiinteän katseen Grimwigiin, että tuot nämä kirjat takaisin ja haluat maksaa ne neljä puntaa ja kymmenen shillinkiä, jotka minä olen hänelle velkaa. Tässä on viiden punnan seteli. Siitä tulee siis kymmenen shillinkiä takaisin.

– En viivy siellä kymmentä minuuttiakaan, herra, sanoi Oliver, ja kun hän oli pistänyt setelin takkinsa taskuun ja huolellisesti sijoittanut kirjat kainaloonsa, niin hän kumarsi kunnioittavasti ja lähti huoneesta. Rouva Bedwin seurasi häntä portille, neuvoi, mitä tietä hänen oli mentävä ja ilmoitti kirjakauppiaan nimen ja osoitteen, mitkä kaikki Oliver sanoi hyvin tietävänsä; lopuksi vanha rouva varoitti häntä kylmettymästä ja päästi hänet sitten lähtemään.

– Jumala siunatkoon hänen lempeitä kasvojaan! sanoi vanha nainen katsellessaan hänen jälkeensä. Minulla on tuskin sydäntä päästää häntä näkyvistäni.

Samassa Oliver katsahti iloisesti taakseen ja nyökkäsi, ennenkuin kääntyi kulmasta. Vanha rouva vastasi hymyillen hänen tervehdykseensä, sulki oven ja palasi huoneeseensa.

– Saattepa nähdä, hän on täällä jälleen korkeintaan kahdenkymmenen minuutin kuluttua, virkkoi Brownlow vetäen kellon taskustaan ja asettaen sen pöydälle. Silloin on jo pimeä.

– Te siis todellakin luulette hänen palaavan? kysyi herra Grimwig.

– Epäilettekö sitä? kysyi herra Brownlow hymyillen. Kiistämishalu vallitsi voimakkaana herra Grimwigissä, ja ystävän varma hymy oli vain omiaan yllyttämään häntä.

– Tietysti, vastasi hän iskien nyrkkinsä pöytään, vahvasti epäilenkin. Pojalla on uusi puku yllään, pinkka arvokkaita kirjoja kainalossa ja viiden punnan seteli taskussa. Hän palaa vanhojen ystäviensä, varkaitten, joukkoon ja nauraa teille. Jos se poika vielä joskus tulee tähän taloon, niin minä lupaan syödä oman pääni.

Näin sanoessaan hän siirsi tuolinsa lähemmäksi pöytää, ja siinä ystävykset nyt istuivat, kello keskellään, äänettöminä odottaen. Todistuksena siitä, miten tärkeänä pidämme omaa mielipidettämme ja miten uljaasti puolustamme hätäisimpiäkin ja mahdottomimpiakin johtopäätöksiämme, mainittakoon, että vaikka herra Grimwig ei ollut mikään kovasydäminen mies ja vaikka hän olisi kovasti suuttunut, jos olisi nähnyt kunnioitettua ystäväänsä petettävän, niin hän kuitenkin toivoi tällä hetkellä kaikesta sydämestään, ettei Oliver Twist, palaisi. Niin ristiriitainen on ihmisen luonne!

Vähitellen tuli niin pimeä, että kellontaulun numeroita saattoi tuskin erottaa, mutta vanhat herrat istuivat yhä ääneti paikoillaan, kello keskellään.

VIIDESTOISTA LUKU.

Osoittaa, miten hellästi vanha juutalainen ja Nancy neiti rakastivat Oliver Twistiä.

Pienen Saffron-mäen likaisimmassa osassa sijaitsee eräs kurja kapakka, jonka hämärässä vierashuoneessa – synkkä ja siivoton pesä, jossa sihisevä kaasuliekki paloi talvisaikaan kaiken päivää ja jonne ei kesälläkään päässyt ainoakaan auringonsäde pujahtamaan – istui mietteissään tinatuopin ja paloviinalle haiskahtavan lasin ääressä muuan mies, jonka yllä oli samettitakki, polvihousut ja nauhakengät ja jonka jokainen kokenut poliisimies olisi tässä hämärässäkin hetipaikalla tuntenut William Sikesiksi. Hänen jalkojensa juuressa makasi valkea, punasilmäinen koira, joka välistä nuoleskeli suurta, tuoretta haavaa, jonka oli saanut kuonoonsa nähtävästi jossakin äskeisessä kahakassa.

– Pysy hiljaa, senkin hylky, kuuletko! karjasi herra Sikes rikkoen äkkiä hiljaisuuden. Oliko hän niin syventynyt ajatuksiinsa, että koiran vilkuminen häiritsi häntä, vai oliko mietiskely niin kiihdyttänyt häntä, että hänen oli pakko keventää mieltään potkaisemalla viatonta eläintä, sitä on vaikea varmasti ratkaista. Olipa syy muuten mikä tahansa, seurauksena oli potku ja kirous, mitkä koira samalla hetkellä sai osakseen.

Koirilla ei yleensä ole tapana kostaa niitä vääryyksiä, joita isännät niille tekevät, mutta herra Sikesin koiralla oli samanlainen luonne kuin sen herralla ja ehkä se tällä hetkellä tunsi varmasti kärsineensä vääryyttä, sillä se iski kursailematta hampaansa toiseen nauhakenkään, ravisti sitä sydämensä pohjasta ja vetäytyi sitten penkin alle välttäen samalla tinatuopin, minkä Sikes lennätti sen päätä kohti.

– Vai niin, vai lihaa sinun mielesi tekee! ärisi herra Sikes siepaten toiseen käteensä hiilihangon ja avaten toisella linkkuveitsen, jonka oli vetänyt taskustaan. Tulehan tänne, sinä takkukarvainen piru! Tänne hetipaikalla! Kuuletkos!

Koira kuuli sen epäilemättä, sillä Sikes oli korostanut muutenkin kovaa ääntään: mutta kun se näytti ehdottomasti kammoavan kurkkunsa katkaisemista, niin se pysyi turvapaikassaan ja murisi vain entistä vihaisemmin tarttuen samalla hampaillaan hiilihangon päähän ja purren sitä kuin raivoava petoeläin.

Tämä vastarinta sai Sikesin suunniltaan; hän laskeutui polvilleen ja rupesi ahdistamaan koiraa kaikin voiminsa. Koira hyppeli oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle; mies sohi hiilihangolla, kiroili, huitoi ja kiljui, ja taistelu näytti jo kääntyvän hyvin arveluttavaksi jommallekummalle osanottajalle, kun ovi yhtäkkiä avautui ja koira livahti tiehensä Sikesin jäädessä seisomaan linkkuveitsineen ja hiilihankoineen.

Tappeluun tarvitaan aina vähintäin kaksi; kun siis koira oli peräytynyt, niin Sikes siirsi heti sen rataosuuden uudelle tulokkaalle.

– Mitä hittoa te pistätte nokkanne minun ja koirani väliin? karjaisi hän kiukkuisesti.

– Minähän en ollenkaan tiennyt, hyvä ystävä, enhän tiennyt, vastasi Fagin nöyrästi – sillä tulija oli juutalainen.

– Ette tiennyt, senkin jänishousu varas! ärähti Sikes. Ettekö muka kuullut melua?

– En hiiskaustakaan, niin totta kuin elän, Bill, vastasi juutalainen.

– Ette tietenkään, ettehän te mitään kuule, myönsi Sikes virnistäen. Tehän hiiviskelette itsekin niin, ettei kukaan kuule, koska tulette tai menette. Toivonpa, että olisitte ollut koira minuutti sitten, Fagin.

– Kuinka niin? kysyi juutalainen koettaen hymyillä.

– Siksi vain, että laki ei kiellä tappamasta koiraa, mutta suojelee teidän kaltaistenne miesten henkeä, vaikka ette ole puoliksikaan koirarakin arvoisia, vastasi Sikes irvistäen kääntäessään veistään kokoon, niin sen asian laita on.

Juutalainen hieroi käsiään ja istuutui pöydän ääreen ilmeisesti huonolla tuulella.

– Niin, virnistelkää vain, jatkoi Sikes, asetti hiilihangon paikalleen ja silmäili juutalaista halveksivan raa'asti. Teillä ei ole kumminkaan mitään syytä nauraa minulle, ennenkuin minulla on yömyssy [Kun pahantekijä hirtetään, vedetään hänen silmilleen ensin yömyssy.] päässä. Te olette minun vallassani, Fagin, ja tulette pysymään edelleenkin, piru vieköön. Nyt sen kuulitte. Jos minä joudun kiikkumaan, niin teidät otan seurakseni, olkaa siis varuillanne!

– Niin, niin, ystäväni, sanoi juutalainen, tuon kaikenhan tiedän. Meillä on yhteiset edut valvottavana, Bill – yhteiset edut.

– Hm! sanoi Sikes ikäänkuin hänen mielestään vain juutalaisella olisi syytä valvoa etujaan. – No hyvä, mitä asiaa teillä oli?

– Kaikki on nyt onnellisesti sulatettu, vastasi Fagin, ja tässä on teidän osuutenne. Siinä on hiukan enemmän kuin oikeastaan pitäisi, ystäväni, mutta kun tiedän, että te sitten taas joskus autatte minua...

– Älkää lörpötelkö joutavia! keskeytti varas. Missä ne ovat? Antakaa tänne!

– Kyllä, kyllä, aivan heti, älkäähän hätäilkö! vastasi juutalainen rauhoittaen. Tässä ne ovat – kaikki tyyni! Hyvässä tallessa! Näin sanoen hän veti povestaan suuren, vanhan pumpulinenäliinan, avasi sen kulmaan sidotun ison solmun ja sai siten näkyviin pienen, ruskeaan paperiin käärityn mytyn, jonka Sikes kiireesti sieppasi käteensä alkaen laskea siinä olevia kultarahoja.

– Onko tässä kaikki? kysyi Sikes.

– Kaikki, vastasi juutalainen.

– Ettekö avannut myttyä tiellä ja nielaissut paria kolikkoa, häh? kysyi Sikes epäluuloisesti. Niin, niin, älkää ollenkaan olko närkästyvinänne, olettehan tehnyt sellaista ennenkin. Kiskaiskaa päristimestä.

Tämä käsky merkitsi samaa kuin kellon soittaminen. Kutsua noudatti toinen juutalainen, Faginia nuorempi, mutta melkein yhtä ruma ja likainen.

Bill Sikes osoitti ääneti tyhjää tinatuoppia. Juutalainen käsitti viittauksen täydellisesti ja lähti täyttämään astiaa vaihdettuaan ensin Faginin kanssa salamyhkäisen silmäyksen, jota viimemainittu oli silmäkulmiaan kohauttaen ikäänkuin odottanut ja johon hän oli vastannut pudistaen päätään niin hiljaa, että sivullisen olisi ollut miltei mahdoton sitä huomata. Ei sitä äkännyt Sikeskään, joka oli sillä hetkellä kumartunut solmimaan kenkänsä nauhaa, jonka koira oli repinyt irti. Jos hän olisi sattunut näkemään tuon kiireisen merkkien vaihdon, niin tuskinpa hän olisi odottanut siitä itselleen mitään hyvää.

– Onko täällä ketään, Barney? kysyi Fagin, joka ei nyt puhuessaan nostanut katsettaan lattiasta, kun huomasi Sikesin vilkuilevan heihin.

– Ei diid ristidsieluagaad, vastasi Barney, jonka sanat, tulivatpa sydämestä tai ei, joka tapauksessa raivasivat tiensä nenän kautta.

– Eikö ketään? kysyi Fagin hämmästyneellä äänellä, minkä tarkoituksena oli ehkä ilmaista Barneylle, että tällä oli nyt lupa puhua totta.

– Ei getääd buida guid deiti Dadsy, vastasi Barney.

– Nancy! huudahti Sikes. Missä? Tuhat tulimmaista, sitä tyttöä minä kunnioitan, sillä hänessä on synnynnäisiä kykyjä.

– Häd od tiladdud lautasilled liharuogaa tuodde sisähuodeeseed, vastasi Barney.

– Käske hänet tänne, sanoi Sikes tyhjentäen lasinsa, käske tänne.

Barney vilkaisi arasti Faginiin ikäänkuin lupaa pyytääkseen, mutta kun tämä pysyi vaiti silmät yhä suunnattuina lattiaan, niin hän poistui ja palasi hetken kuluttua seurassaan Nancy, jonka asuun kuului vielä olkihattu, esiliina, kori ja portinavain.

– Oletko jäljillä, Nancy? kysyi Sikes tarjoten hänelle lasia.

– Olenpa niinkin, Bill, vastasi nuori nainen tyhjentäen lasin, mutta kylläpä siinä oli vaivaa, olen aivan väsynyt siitä. Mukula on ollut sairaana ja pysynyt vuoteessa ja...

– Voi, rakas Nancy, sanoi Fagin katsahtaen häneen.

Varoittiko juutalaisen punaisten kulmakarvojen rypistys ja silmien tuijotus Nancy neitiä liiasta puheliaisuudesta, se on samantekevää. Pääasia on, että hän äkkiä hillitsi itsensä ja alkoi puhua muista asioista hymyillen tuon tuostakin ystävällisesti herra Sikesille. Kymmenen minuutin kuluttua sai Fagin harmillisen yskänpuuskan, jolloin Nancy veti huivin hartioilleen selittäen, että oli aika lähteä. Kun herra Sikes huomasi, että hänen sopi kulkea yhtä matkaa Nancyn kanssa, niin hän lähti saattamaan tyttöä. Heitä seurasi vähän matkan päässä koira, joka oli pujahtanut takapihalta kadulle, heti kun sen isäntä oli kadonnut näkyvistä.

Sikesin mentyä juutalainen pisti päänsä ovesta ja katseli hänen jälkeensä puiden nyrkkiään ja mutisten vihaisen kirouksen; sitten hän istuutui taas ilkeästi irvistäen pöydän ääreen ja syventyi erään vanhan viikkolehden mielenkiintoiseen sisältöön.

Samaan aikaan oli Oliver Twist, joka ei voinut uneksiakaan juutalaisen olevan niin lähellä häntä, matkalla kirjakauppaan. Clerkenwelliin saavuttuaan hän poikkesi sattumalta eräälle syrjäkadulle, joka ei kuulunut hänen matkasuunnitelmaansa. Mutta hän huomasi erehdyksensä vasta sitten kun oli jo kulkenut sitä puoliväliin, ja kun hän tiesi senkin vievän perille, niin hän ei arvellut maksavan vaivaa kääntyä, vaan kiiruhti kirjat kainalossa eteenpäin parhaansa mukaan. Hän ajatteli juuri kävellessään, miten iloiseksi hän tuntisi itsensä ja kuinka paljon hän antaisikaan, jos saisi edes vilahdukselta nähdä Dick raukan, joka ehkä sillä hetkellä katkerasti itki nälissään ja pahoin kohdeltuna, kun hän äkkiä säpsähti kuullessaan nuoren naisen huudon: – Voi minun rakas veljeni! ja tuskin hän oli ehtinyt aavistaa, mistä oli kysymys, kun hän tunsi kaulallaan pari vahvaa käsivartta.

– Päästäkää minut! huusi Oliver ja tempoili vapautuakseen toisen jäntevästä otteesta. Jättäkää minut rauhaan! Miksi pidätte minusta kiinni? Mitä tahdotte?

Nuori nainen, joka syleili häntä ja jolla oli kädessään pieni koppa ja portinavain, ei vastannut näihin kysymyksiin, vaan huudahteli tämän tästä.

– Voi Jumalani! sanoi hän. Olen löytänyt hänet! Voi Oliver, Oliver! Sinä paha poika, miten paljon surua oletkaan sisarellesi tuottanut! Tulehan nyt kotiin, rakkaani! Siten katkonaisesti huudahdellessaan nuori nainen puhkesi jälleen kyyneliin saaden niin hirveän hermokohtauksen, että pari paikalle osunutta eukkoa kysyi eräältä teurastajan oppipojalta, jonka tukka kiilsi rasvasta, eikö tämän mielestä ollut viisainta hakea lääkäri. Poika, joka tuntui laiskalta, ellemme sanoisi välinpitämättömältä, vastasi kuitenkin, ettei hän pitänyt sitä tarpeellisena.

– Voi ei, älkää tehkö sitä, sanoi nuori nainen tarttuen Oliverin käteen, minä voin nyt jo paremmin. Tule heti kotiin, paha poika! Tulehan nyt!

– Mitä on tapahtunut? kysyivät akat.

– Voi sentään, hän karkasi noin kuukausi sitten vanhempiensa luota, jotka ovat uutteraa ja kunniallista väkeä, ja lyöttäytyi varkaitten ja muitten huonomaineisten ihmisten pariin! Hän on miltei murtanut äitinsä sydämen.

– No voi sitä lurjusta! päivitteli muuan eukko.

– Mene heti kotiisi, pikku hirviö! sanoi toinen.

– Ei se ole totta, huusi Oliver sangen levottomana. Minä en tunne häntä. Minulla ei ole sisarta, isää eikä äitiä. Olen orpo ja asun Pentonvillessä.

– Kuulkaapas, kuinka hän valehtelee! huusi nuori nainen.

– Mutta sehän on Nancy! huudahti Oliver, joka nyt vasta näki hänen kasvonsa ja perääntyi tavattoman hämmästyneenä.

– Näettehän nyt, että hän tuntee minut! kirkui Nancy vedoten läsnäolijoihin. Hän ei voi kieltää sitä. Ellei hän nyt palaa hyvien vanhempiensa luo, niin he kuolevat surusta ja minun sydämeni pakahtuu!

– Mitä hittoa täällä on tekeillä? ärjäsi muuan mies, joka syöksyi ulos läheisestä oluttuvasta valkea koira kintereillään. Nuori Oliver! Lähde nyt heti kotiin äiti parkasi luo, senkin vintiö! Hetipaikalla!

– Minä en kuulu heidän joukkoonsa! En tunne heitä! Auttakaa, auttakaa, kirkui Oliver ja riuhtoili päästäkseen irti miehen lujasta otteesta.

– Auttakaa! matki mies. Niin, kyllä minä sinua autan, kirottu veijari! Mitä kirjoja sinulla on? Olet kaiketi varastanut ne, vai mitä? Anna ne tänne! Näin sanoen mies tempasi kirjat käteensä ja iski poikaa päähän.

– Se on oikein! huusi eräs katselija ullakkoakkunasta. Se on ainoa tapa saada häntä järkiinsä.

– Niin juuri, myönsi unisen näköinen puuseppä luoden hyväksyvän katseen ullakkoakkunaan.

– Kyllä se hänelle hyvää tekee, sanoivat molemmat eukot.

– Lisää pitää hänen saaman! vastasi mies lyöden Oliveria uudelleen ja tarttui sitten hänen kaulukseensa. Mars matkaan, lurjus! Tässä on Bull's-eye koirani, varo suututtamasta sitä! Muista se!

Mitä poika raukan oli tehtävä? Hän oli vielä heikko äskeisestä taudistaan, huumaantunut äkillisestä hyökkäyksestä, säikähtynyt koiran vihaisesta murinasta ja ällistynyt läsnäolijoiden varmasta vakaumuksesta, että hän oli todellakin sellainen paatunut veijari, joksi häntä oli soimattu. Oli tullut jo pimeä, paikka oli huonomaineinen, mistään ei ilmestynyt apua eikä vastarinta hyödyttänyt mitään. Seuraavassa hetkessä häntä jo raahattiin pitkin ahtaita ja pimeitä kujia niin kovalla kiireellä, ettei niitä harvoja hätähuutoja, mitkä hän uskalsi päästää, saattanut mitenkään kuulla. Muuten olikin samantekevää, kuultiinko niitä vai ei, sillä kukaan ei olisi niistä välittänyt, vaikka hän olisi kirkunut äänensä käheäksi.

Kaasulyhdyt oli sytytetty. Rouva Bedwin odotti huolestuneena portilla, palvelustyttö oli juossut useita kertoja pitkin katua katsomassa, eikö Oliveria jo kuulu, ja molemmat vanhat herrat istuivat yhä kärsivällisesti odottaen pimeässä huoneessa, kello keskellään.

KUUDESTOISTA LUKU.

Kertoo, miten Oliver Twistille kävi senjälkeen kun Nancy hänet tapasi.

Ahtaat kadut ja kujat johtivat viimein suurelle, avoimelle alueelle, jossa oli siellä täällä karsinoita ja muita eläintorin tunnusmerkkejä. Kun he saapuivat sinne, hiljensi Sikes kulkuaan, sillä tyttö ei enää jaksanut kävellä niin kiireesti kuin tähän asti. Samalla mies käski tuimasti Oliverin tarttua Nancyn käteen.

– Etkö sinä kuule? murahti Sikes, kun Oliver katsahti epäröiden ympärilleen.

He olivat joutuneet etäiseen kolkkaan, joka oli aivan syrjässä yleisestä kulkutiestä, ja Oliver älysi, ettei nyt ainakaan sopinut käydä vastarintaan. Hän siis ojensi kätensä, johon Nancy lujasti tarttui.

– Anna tänne toinen kätesi! sanoi Sikes. Tänne Bull's-eye! Koira nosti päänsä pystyyn ja murisi.

– Katso tätä poikaa, sanoi Sikes koiralle tarttuen samalla Oliveria niskasta, jos hän päästää pienimmänkään äänen, niin iske tähän!

Koira murisi taas, nuoleskeli suupieliään ja katseli Oliveria, ikäänkuin haluaisi heti suurimmalla mielihyvällä tarrata hänen kurkkuunsa.

– Sieluni kautta, tuo elukkahan on yhtä avulias kuin kristitty ihminen! huudahti Sikes silmäillen koiraa hyväksyvästi. – Kun nyt tiedät, arvoisa junkkari, mitä sinulla on odotettavissa, niin saat kyllä kiljua, jos sinua haluttaa. Koira tekee pian lopun siitä huvista! Alahan liikutella käpäliäsi, pentu!

Koira heilutti häntäänsä ikäänkuin tunnustukseksi tälle harvinaisen ystävälliselle puhuttelulle, varoitti vielä kerran Oliveria murinallaan ja lähti sitten liikkeelle.

He astuivat nyt Smithfieldin poikki, vaikka se olisi voinut yhtä hyvin olla Grosvenor Square [Smithfield on eläintori ja Grosvenor Square Lontoon komeimpia toreja.]; Oliver ei ainakaan huomannut mitään eroa, sillä ilta oli pimeä ja sumuinen. Kauppapuotien valo saattoi töin tuskin tukeutua paksun usvan läpi, joka hetki hetkeltä tiheni verhoten kadut ja talot synkkään pimeyteen, mikä sai tämän oudon seudun tuntumaan Oliverista vielä oudommalta ja hänen tuskansa vielä ahdistavammalta.

Samassa alkoi muuan kirkonkello lyödä kumeasti tuntimäärää. Heti ensimmäisen lyönnin kuultuaan hänen saattajansa pysähtyivät ja käänsivät päänsä sinne päin, mistä ääni tuli.

– Kello on kahdeksan, Bill, virkkoi Nancy, kun kello oli lakannut lyömästä.

– Sitä ei sinun olisi tarvinnut sanoa. Kuulinhan minä sen itsekin, vastasi Sikes.

– Mahtoivatko ne toiset kuulla sitä, ihmetteli Nancy.

– Tietysti, vastasi Sikes. Minä jouduin linnaan juuri Perttulinpäivänä, ja kuulin sinne jok'ikisen lastenrummun pärinänkin täältä markkinoilta. Kun minut sitten suljettiin yöksi koppiin, tuntui tuo kirottu vanha vankila melun ja hälinän kuuluessa ulkoa niin hiljaiselta, että minun teki mieli iskeä pääni murskaksi oven rautalevyjä vastaan.

– Poika raukat! huoahti Nancy, joka yhä katseli sille taholle, mistä kellonääni oli kuulunut. Voi, miten muhkeita nuoria poikia siellä on!

– Niin, niin, sehän on naiselle aina pääasia, vastasi Sikes. Muhkeita poikia! Niinpä niin, mutta nyt ne ovat ikäänkuin kuolleita, niin että siitä ei kannata puhua.

Täten lohduttaen itseään herra Sikes näytti tukahduttavan yltyvän mustasukkaisuutensa, ja tarttuen lujemmin Oliverin ranteeseen hän kehoitti tätä jatkamaan matkaa.

– Odotahan hetkinen! sanoi tyttö. Minä en kiiruhtaisi ohitse, jos sinut, Bill, vietäisiin hirtettäväksi ensi kerralla, kun kello lyö kahdeksan. Minä kävelisin tässä edestakaisin, kunnes vaipuisin maahan, vaikka maa olisi lumessa eikä minulla olisi edes huivia kietoa suojakseni.

– No, mitä hyötyä siitä olisi? kysyi herra Sikes, joka ei ollut lainkaan tunteellinen. Ellei sinun sopisi heittää minulle viilaa eikä pariakymmentä jalkaa vahvaa köyttä, niin voisit puolestani marssia vaikka viidenkymmenen mailin päähän täältä tai hiiviskellä täällä, kun et kuitenkaan olisi minulle hyödyksi. Mutta tulehan nyt äläkä siinä saarnaa.

Tyttö purskahti nauramaan ja kääri huivin tiukemmin ympärilleen; sitten kuljettiin edelleen. Mutta Oliver tunsi hänen kätensä vapisevan, ja kun hän erään kaasulyhdyn kohdalla katsahti hänen kasvoihinsa, huomasi hän, että Nancy oli kalmankalpea.

He kulkivat noin puoli tuntia hiljaisia ja likaisia katuja pitkin kohdaten ainoastaan muutamia ihmisiä, jotka ulkonäöstä päättäen kuuluivat samaan yhteiskuntaluokkaan kuin herra Sikeskin. Viimein he poikkesivat eräälle hyvin kapealle ja siivottomalle kadulle, joka oli miltei täpö täynnä vanhoja vaatemyymälöitä. Koira juoksi edelle ikäänkuin tietäen, ettei sen enää tarvinnut pitää vahtia, ja pysähtyi erään suljetun ja nähtävästi tyhjillään olevan myymälän ovelle. Rakennus oli sangen rappeutunut, ja porttiin oli naulattu julistus, jossa ilmoitettiin talon olevan vuokrattavana ja joka näytti riippuneen siinä jo monta vuotta.

– Selvää on! sanoi Sikes silmäiltyään varovaisesti ympärilleen.

Nancy pysähtyi ikkunaluukkujen eteen, ja Oliver kuuli hiljaista kellon kilinää. He menivät sitten kadun toiselle puolelle ja seisoivat muutaman minuutin ajan erään lyhdyn alla. Samassa kuului akkuna availtavan, ja heti senjälkeen aukeni ovikin. Herra Sikes tarttui muitta mutkitta säikähtyneen pojan kaulukseen, ja kaikki kolme olivat pian talossa.

Käytävä oli pilkkosen pimeä. He odottivat siksi, kunnes avaaja oli jälleen sulkenut ja teljennyt oven.

– Onko täällä ketään? kysyi Sikes.

– Ei, vastasi ääni, jonka Oliver luuli joskus ennen kuulleensa.

– Eikö ukko ole täällä? kysyi rosvo.

– On kyllä, vastasi ääni, mutta hän on ollut hyvin huonolla tuulella. Tuleekohan hän iloiseksi nähdessään teidät? Kuka tietää!

Tämä vastauksen tyyli samoinkuin äänikin, joka sen lausui, tuntui Oliverista sangen tutulta, mutta pimeässä oli mahdotonta nähdä edes puhujan hahmoa.

– Mene hakemaan kynttilä, käski Sikes, muuten taitamme niskamme tai astumme koiran varpaille, jolloin saamme varoa sääriämme, hyvät ystävät.

– Odottakaa hetkinen, minä hankin valoa, vastasi ääni. Puhujan askeleet häipyivät kuuluvista, ja vähän ajan päästä ilmestyi herra Jack Dawkins eli toiselta nimeltään Taskuveijari, joka kantoi oikeassa kädessään halaistuun puukalikkaan pistettyä talikynttilää. Tämä nuori herrasmies osoitti hullunkurisesti irvistäen tuntevansa Oliverin, mutta ei sanonut mitään, vaan viittasi tulijoille, että nämä seuraisivat häntä portaita pitkin. He astuivat tyhjän keittiön läpi, ja kun he avasivat oven erääseen matalaan huoneeseen, joka näytti sijaitsevan ahtaan takapihan puolella ja tuoksui mullalle, niin heitä tervehdittiin jymisevällä naurunrähäkällä.

– Voi taivahan tasakäpälä, voi kuitenkin, kirkui herra Charley Bates, jonka kurkusta nauru oli kokoisin, tuossahan hän nyt on, totta totisesti! Ah, Fagin, katsokaa häntä! Katsokaa häntä, Fagin! Minä en kestä tätä. Tämä on niin kirotun hassunkurista. En kestä enää! Pitäkää kiinni minusta, kunnes olen kylliksi nauranut!

Hillittömän ihastuksensa vallassa Charley Bates heittäytyi lattialle pitkälleen ja sätkytteli siinä kouristuksenomaisesti muutamia minuutteja. Sitten hän karkasi jälleen seisalleen, sieppasi kynttilän Taskuveijarin kädestä, lähestyi Oliveria ja tarkasteli tätä joka puolelta, samalla kun juutalainen otti yömyssyn päästään ja kumarsi useita kertoja kohteliaasti hämmästyneelle pojalle. Taskuveijari, joka oli vakavaluontoinen ja joka harvoin antautui tuollaisen riehakkuuden valtaan, kun siitä oli haittaa ammatille, tutki sillä välin erittäin huolellisesti Oliverin taskuja.

– Katsokaapa, Fagin, kuinka hieno hän on! sanoi Charley Bates pitäen kynttilää niin lähellä Oliverin uutta takkia, että se oli vähällä kärventyä. Näettekö? Noin hienoa kangasta ja keikarimaista kuosia! Ja kirjoja kaiken kukkuraksi! Kerrassaan herrasmies, Fagin!

– Olen iloinen nähdessäni sinut niin terveenä, hyvä ystävä, sanoi juutalainen pilkallisesti kumartaen. Taskuveijari antaa sinulle toiset vaatteet, ettei juhlapukusi mene pilalle täällä. Miksi et kirjoittanut tulostasi, että olisimme tienneet varata jotain lämmintä illalliseksi?

Tämän kuultuaan Charley Bates purskahti taas niin hillittömään nauruun, että Faginiakin nauratti ja Taskuveijari veti suunsa irviin, mutta kun tämä ovela nuori herra samassa löysi viiden punnan setelin Oliverin taskusta, niin on vaikea sanoa, johtuiko hänen hymyilynsä juutalaisen sukkeluudesta vai tästä löydöstä.

– Äläpäs! Mikä se on? huudahti Sikes ja astui esiin, kun juutalainen sieppasi setelin. Se on minun, Fagin!

– Ei ole, ystäväni, väitti juutalainen. Minun se on, Bill! Te saatte kirjat.

– Ellette anna sitä minulle, sanoi Sikes, ellette anna sitä minulle – ja Nancylle, tarkoitan, niin minä vien pojan takaisin!

Juutalainen ja Oliver hätkähtivät, vaikkakin eri syistä, sillä jälkimmäinen toivoi riidan päättyvän siten, että hänet todellakin vietäisiin Brownlowin luo.

– Kas niin, annatteko sen vai ettekö? kysyi Sikes.

– Se ei ole kohtuullista, Bill, vai mitä arvelette, Nancy? väitti juutalainen.

– Viis minä siitä veisaan, sanoi Sikes, tänne vain seteli! Luuletteko, että Nancyllä ja minulla on aikaa vaania ja pyydystellä kaiken maailman poikia, jotka ovat joutuneet teidän kynsiinne? Antakaa heti tänne se, senkin vanha ahne luuranko! Tämän kohteliaan vastalauseen lausuttuaan Sikes sieppasi juutalaisen kädestä setelin, kääri sen kokoon ja solmi kaulaliinansa kulmaan.

– Se on meidän vaivoistamme, sanoi Sikes, vaikka siinä ei ole puoliakaan siitä, mitä pitäisi. Te voitte pitää kirjat; ellei teitä huvita lukea, niin myykää ne.

– Ne ovat sangen tyylikkäitä, sanoi Charley Bates, joka oli virnistellen lukevinaan yhtä noista kirjoista. Kaunista kieltä, vai mitä, Oliver? Nähdessään miten onnettoman näköisenä Oliver silmäili kiusanhenkiään huumorintajuinen Charley purskahti uuteen, entistä raikuvampaan nauruun.

– Ne ovat sen vanhan herran kirjoja, sanoi Oliver käsiään väännellen, sen vanhan hyvän herran, joka otti minut luokseen ja hoiti minua, kun olin vähällä kuolla kuumeeseen. Voi, lähettäkää hänelle kirjat takaisin ja seteli myös! Pitäkää minut täällä vaikka koko ikäni, kun vaan toimitatte ne takaisin. Hän luulee muuten, että minä olen ne varastanut; vanha rouva ja kaikki, jotka olivat hyviä minulle, luulevat minua varkaaksi. Voi, säälikää minua ja lähettäkää ne takaisin!

Lausuessaan näitä sanoja, joista kuvastui koko hänen kiihkeä surunsa, Oliver lankesi polvilleen juutalaisen eteen ja pani kätensä ristiin epätoivoissaan.

– Poika on todellakin oikeassa, sanoi Fagin katsahtaen ovelasti ympärilleen ja vetäen tuuheat kulmakarvansa yhteen. Olet oikeassa, Oliver, ne luulevat sinua aivan varmaan varkaaksi. Hah, hah, haa! nauroi juutalainen ja hykersi tyytyväisenä käsiään. Paremmin ei olisi voinut käydä, vaikka olisi edeltäkäsin valmistettu.

– Se on totta se, myönsi Sikes. Minä älysin sen heti, kun näin hänen harppaavan Clerkenwellin poikki kirjat kainalossa. Kaikki on nyt kuten pitääkin. Ne ovat kaikesta päättäen hempeämielisiä virrenveisaajia, sillä muuten ne eivät olisi ollenkaan vaivautuneet hänen vuokseen, ja nyt ne eivät uskalla tiedustella häntä, koska pelkäävät joutuvansa ilmiantajiksi ja saattavansa hänet lukkojen taakse. Poika on siis nyt hyvässä tallessa.

Tätä kuunnellessaan Oliver oli tuijottanut hämmentyneenä vuoroin kutakin läsnäolijaa voimatta oikein käsittää, mistä oli kysymys, mutta kun Sikes oli lakannut puhumasta, niin hän kavahti yhtäkkiä seisalleen ja syöksyi ulos huoneesta päästellen samalla niin äänekkäitä hätähuutoja, että vanha, autio talo kaikui.

– Älä päästä koiraa, Bill! kirkaisi Nancy juosten ovelle ja sulkien sen, kun juutalainen oli oppilaineen lähtenyt ajamaan Oliveria takaa. Älä päästä koiraa; se repii pojan palasiksi!

– Se onkin sille oikein! ärjyi Sikes koettaen vapautua tytön otteesta. Hellitä tai murskaan kallosi seinää vasten!

– Siitä en välitä, Bill, vastasi tyttö painien rajusti miehen kanssa. Koira ei pääse lapsen kimppuun, ellet tapa ensin minua!

– Eikö muka pääse! puhisi Sikes purren hammasta kiukuissaan. Senhän saamme pian nähdä, ellet rauhoitu! Murtovaras lennätti tytön toiselle puolelle huonetta, ja samassa juutalainen palasi poikien kera vetäen Oliveria mukanaan.

– Mikä nyt on hätänä? kysyi Fagin silmäillen ympärilleen.

– Luulen, että tuo tyttö on tullut hulluksi, selitti Sikes hurjana.

– Eipähän ole, sanoi Nancy kalpeana ja hengästyneenä, älkää uskoko sitä, Fagin.

– No, pysykää sitten hiljaa, käski juutalainen uhkaavana.

– Sitäkään en halua, vastasi Nancy tiuskaisten. Kas niin, nyt sen tiedätte!

Herra Fagin tunsi liian hyvin sen naislajin, johon Nancy kuului, käsittääkseen, ettei sillä hetkellä ollut hyvä jatkaa keskustelua tytön kanssa, ja sen vuoksi hän johtaakseen seuran huomion toisaalle kääntyi puhuttelemaan Oliveria.

– Vai niin, sinä aioit livistää tiehesi, vai mitä? sanoi hän ottaen uunin nurkasta esille tukevan kepin. Mitä?

Oliver ei vastannut, vaan tarkasti juutalaisen liikkeitä kiivaasti hengittäen.

– Sinä halusit apua ja huusit poliisia, vai mitä? tiuski juutalainen ja tarttui Oliverin käsivarteen. Mutta me parannamme sinut sellaisista kujeista, arvoisa junkkari.

Sitten hän löi Oliveria kepillään lujasti selkään ja kohotti sen uuteen iskuun, mutta samassa tyttö syöksyi väliin ja väänsi kepin hänen kädestään. Sitten hän heitti sen uuniin sellaisella voimalla, että hehkuvista hiilistä lenteli kipinöitä ympäri huonetta.

– Minä en tahdo nähdä tuollaista, Fagin, kirkui hän. Olette saanut pojan kynsiinne, ja se riittäköön. Antakaahan hänen vain olla rauhassa, muuten merkitsen teistä muutamia, vaikkapa joutuisin hirteen ennen aikojani.

Tyttö polki kiivaasti lattiaa lausuessaan tämän uhkauksen ja silmäili huulet yhteenpuristettuina ja kädet nyrkissä vuoron perään juutalaista ja muita varkaita. Intohimoinen raivo, joka hänet vähitellen oli vallannut, oli kalventanut hänen kasvonsa aivan värittömiksi.

– Mutta, Nancy, sanoi Fagin hetken kuluttua, jolloin hän ja Sikes olivat hämillään katselleet toisiaan, te – te olette tänä iltana tavallista reippaampi käänteissänne. Hah, hah, haa! Näyttelette erinomaisesti, ystäväiseni!

– Todellako? sanoi tyttö. Varokaa sitten vain, etten rupea liian hyvin näyttelemään, sillä silloin teille kävisi hullusti. Pysykää siis asioissa hyvän sään aikana.

Kun kiihtynyt nainen, varsinkin sellainen, jonka intohimoihin on liittynyt hillitön häikäilemättömyys ja epätoivo, purkaa raivoansa, niin useimmat miehet katsovat silloin parhaaksi väistyä. Juutalainen huomasi, ettei enää kannattanut olla ymmärtämättä Nancyn suuttumusta, ja senvuoksi hän vasten tahtoaan peräydyttyään pari askelia loi puoliksi pyytävän, puoliksi arkailevan katseen Sikesiin, ikäänkuin siten osoittaakseen, että tämä oli sopivampi henkilö jatkamaan keskustelua.

– Mitä sinä oikeastaan tällä tarkoitat? ärjyi Sikes liittäen kysymykseensä erään hyvin tavallisen kirouksen, joka koskee ihmiskasvojen kauneinta elintä ja tekisi sokeuden yhtä yleiseksi kuin tuhkarokko on, jos sitä kuultaisiin taivaassa vaikkapa vain joka viideskymmenestuhannes kerta, kun se lausutaan täällä maan päällä. – Mitä sinä tarkoitat? Etkö sinä tiedä, kuka ja mikä sinä olet?

– Kyllä vain, sen tiedän hyvinkin, vastasi tyttö hermostuneesti nauraen ja käänteli päätään puolelta toiselle yrittäen turhaan näyttää välinpitämättömältä.

– No, pysy sitten nahoissasi, jatkoi Sikes ärjyen aivan kuin koiralleen, tai muuten rauhoitan sinut ikiajoiksi!

Tyttö nauroi jälleen, vaikkakin hiukan epävarmemmin kuin äsken; sitten hän vilkaisi Sikesiin ja kääntyi toisaalle purren huuleensa, niin että tuli verta.

– Oletpa sinä hieno otus, lisäsi Sikes silmäten häntä halveksivasti kiireestä kantapäähän, juuri sinunpa sopii ruveta ihmisystävälliseksi ja siistiksi. Todellakin hieno ystävä lapselle, kuten häntä nimität!

– Niin, Jumala paratkoon, olet oikeassa! huudahti tyttö kiihkeästi. Soisinpa vain, että olisin kaatunut kuolleena kadulle tai saanut vaihtaa sijaa niiden kanssa, joiden vankilan ohitse tänä iltana kuljimme, etten olisi joutunut auttamaan tuon pojan toimittamista tähän pesään. Tästä päivästä saakka hän on varas, valehtelija, kaikkea mahdollista pahaa! Eikö se riitä tuolle vanhalle lurjukselle, vai tarvitseeko hänen vielä lyödä poikaa?

– Kas niin, Sikes, kas niin, sanoi juutalainen sovittavalla äänellä viitaten samalla poikiin, jotka tarkkaavaisina seurasivat kohtausta, käyttäkäämme siivoa kieltä, kohteliaita sanoja, Bill!

– Kohteliaita sanoja! huudahti tyttö, jonka raivo oli hirvittävä. Vai siivoa puhetta, te konna! Sitäkö te odotatte minultakin? Varastin teille jo lapsena, kun en ollut puoleksikaan niin vanha kuin tuo poika (viitaten Oliveriin). Tätä samaa ammattia olen harjoittanut jo kaksitoista vuotta. Tiedättekö ehkä sen? Sanokaahan! Tiedättekö?

– No, no, vastasi juutalainen yrittäen tyynnyttää häntä, mitäpä siitä, olettehan te sillä elänyt!

– Niinpä kyllä! vastasi tyttö, joka ei puhunut, vaan suorastaan sinkosi sanat suustaan yhtämittaisena, rajuna huutona. Sillä olen elänyt, ja kolkot, kylmät kadut ovat minun kotini, ja te olette se lurjus, joka minut sinne ajoitte kauan sitten ja yhä vielä pakotatte minut kuljeskelemaan siellä yöt ja päivät, päivät ja yöt siksi, kunnes heitän henkeni!

– Minä toimitan teille jotain vielä pahempaa, ellette jo pidä suutanne kiinni! ärjäsi juutalainen suuttuneena hänen soimauksistaan.

Tyttö ei sanonut enää mitään, vaan repi hiuksiaan ja vaatteitaan suunniltaan raivosta ja syöksyi juutalaisen kimppuun sellaisella vimmalla, että hänen kostonsa olisi aivan varmaan jättänyt pysyväisiä jälkiä, ellei Sikes olisi oikealla hetkellä tarttunut hänen ranteisiinsa. Nancy ponnisteli turhaan vapautuakseen ja pyörtyi lopulta.

– Nyt hän tyyntyi, sanoi Sikes ja asetti hänet pitkälleen nurkkaan. Hänellä on tavattomasti voimia käsivarsissa, kun hän on tuolla tuulella.

Juutalainen kuivaili otsaansa ja hymyili ikäänkuin keventyneenä kohtauksen päättymisestä, vaikka sekä hän että Sikes, koira ja pojatkin näkyivät muuten pitävän sitä perin tavallisena, liikeasioihin kuuluvana ilmiönä.

– Kovin on tukalaa olla tekemisissä naisväen kanssa, sanoi juutalainen ja pani kepin taas paikalleen, mutta niistä on niin paljon hyötyä, ettemme voi mitenkään tulla toimeen ilman niitä. Charley, vie Oliver nukkumaan!

– Luullakseni on viisainta, ettei hän pue parhaita vaatteita ylleen huomenna, vai mitä arvelette, Fagin? kysyi Charley Bates virnistäen.

– Niin tietysti, vastasi juutalainen samaan tapaan.

Ilmeisesti sangen mielissään tehtävästään herra Bates otti kynttilän ja saattoi Oliverin viereiseen keittiöön, jossa oli pari kolme ennestään tuttua vuodetta. Siellä Charley veti vähän väliä hillittömään nauruun purskahtaen esille juuri sen vanhan vaatekerran, josta Oliver oli niin hyvillä mielin luullut päässeensä eroon ikiajoiksi herra Brownlowin luona. Se juutalainen, joka oli sen ostanut, oli sattumalta näyttänyt sitä Faginille, joka siten oli saanut ensimmäisen johtolangan pojan löytämiseksi.

– Riisu nyt päältäsi nuo hienot tamineet, sanoi Charley, minä vien ne Faginille säilytettäväksi. Onpa tämä sentään huvittavaa!

Oliver raukka totteli sangen vastahakoisesti. Herra Bates kääri uudet vaatteet kokoon, pisti ne kainaloonsa ja lähti huoneesta jättäen Oliverin yksikseen pimeään ja sulkien oven jälestään.

Charleyn naurunrähäkkä ja Betsy neidin ääni (viimemainittu oli tullut juuri sopivaan aikaan virvoittelemaan ystävätärtään vedellä ja muilla naisten keinoilla) olisivat ehkä suotuisammissa oloissa pitäneet Oliveria kauan aikaa valveilla, mutta hän oli nyt sairas ja väsynyt ja vaipui senvuoksi pian sikeään uneen.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Oliverin kohtalo pysyy edelleen epäsuopeana ja tuo suuren miehen Lontooseen vahingoittamaan hänen mainettaan.

Kaikissa hyvissä melodraamoissa on tapana esittää vakavia ja naurettavia kohtauksia yhtä säännöllisesti vuorotellen kuin valkeat ja punaiset kerrokset hyvässä siankinkussa. Sankari vaipuu kahleittensa ja onnettomuuksiensa painamana olkivuoteelleen, ja seuraavassa näytöksessä hänen uskollinen, muitta mitään pahaa aavistamaton aseenkantajansa huvittaa yleisöä hilpeällä laululla. Sykkivin sydämin näemme sankarittaren jonkun ylpeän ja tunnottoman lääniherran käsivarsilla, jolloin hänen henkeään ja kunniaansa uhkaa yhtä suuri vaara, muitta hän tarttuu tikariin ja puolustautuu, ja juuri kun jännityksemme on kiihtynyt äärimmilleen, kuuluu vihellys, ja meidät siirretään samassa suureen linnasalon, jossa harmaapäinen ritari laulelee hauskoja renkutuksia vielä hauskempien vasalliensa kera, joilla on vapaa pääsy joka paikkaan, olipa kysymys kirkon kuorista tai palatsista, ja jotka viettävät päivänsä alituisissa juomingeissa ja juhlissa.

Tuollaiset vaihtelut tuntuvat naurettavilta, mutta ne eivät ole kumminkaan niin luonnottomia kuin ensi silmäyksellä luulisi. Todellisessa elämässä ei ole ensinkään harvinaista siirtyminen hyvin katetusta juhlapöydästä kuolinvuoteen ääreen ja surupuvusta tanssiaishepeniin; erotus on vain siinä, että silloin olemme itse hääriviä näyttelijöitä emmekä enää arvostelevia katselijoita, mikä muuttaa asian kokonaan toiseksi. Elämää jäljittelevässä teatterissa eivät näyttelijät huomaa mitään tavatonta intohimojen ja tunteiden äkkinäisissä vaihteluissa tai rajuissa purkauksissa, mutta katselijaa tuomitsevat ne vastenmielisiksi ja liioitelluiksi.

Koska äkilliset muutokset näyttämöön, aikaan ja paikkaan nähden ovat jo vanhastaan sallittuja, pitävätpä monet niitä suorastaan kirjailijan pääasioina – tällaiset arvostelijat käyttävät kirjailijan kelvollisuuden mittapuuna usein niitä vaikeuksia, joihin hän jättää henkilönsä kunkin luvun lopussa – niin katsottaneen tämä lyhyt esipuhe ehkä aivan tarpeettomaksi. Pidettäköön sitä siinä tapauksessa viittauksena siihen, että tämän elämäkerran kirjoittaja on aikeissa siirtyä Oliver Twistin synnyinkaupunkiin; lukija on huomaava, että tähän matkaan on pätevät syyt, sillä muuten ei häntä mitenkään vaivattaisi sinne.

Varhain eräänä aamuna astui herra Bumble köyhäintalon portista ja lähti mahtavan näköisenä ja arvokkain askelin kulkemaan pitkin Valtakatua. Hän esiintyi nyt vahtimestarivirkansa täydessä loistossa; kolmikolkkainen hattu ja kirjailtu takki näyttivät häikäiseviltä aamuauringon valossa, ja keppiään hän puristi terveen ja vahvan miehen koko sitkeydellä. Herra Bumble piti aina päänsä pystyssä, mutta tänä aamuna se oli tavallistakin pystympänä. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme ja koko olennossaan oli jotain ylevää, josta tarkkaava muukalainen olisi arvannut, että vahtimestarin mielessä liikkui niin suuria ajatuksia ja suunnitelmia, ettei niitä voinut muulla tavalla ilmaista.

Herra Bumble ei pysähtynyt juttelemaan kauppiaitten ja muitten vähäpätöisten ihmisten kanssa, jotka kunnioittavasti puhuttelivat häntä, kun hän kulki ohi. Hän vastasi ainoastaan kädenliikkeellä heidän tervehdykseensä eikä hiljentänyt juhlallista käyntiään, ennenkuin saapui vuokrataloon, jossa rouva Mann vaali köyhäinhoidolle sopivalla huolella pieniä vaivaislapsia.

– Hitto vieköön tuon vahtimestarin! sanoi rouva Mann kuullessaan puutarhaveräjältä hänen tutun röykytyksensä. Eikös se jo taas ole täällä, ja vielä tähän aikaan päivästä! Hyvänen aika, herra Bumble, tekö siellä olettekin! Voi miten hauskaa onkaan nähdä teitä! Olkaa hyvä ja astukaa sisään, herra, olkaa niin ystävällinen!

Ensi osa tätä puhetta oli tarkoitettu Susanille, ja ilonhuudahdukset hyvä rouva lausui herra Bumblelle avatessaan veräjää ja saattaessaan vierastaan sangen kunnioittavasti taloon.

– Rouva Mann, sanoi herra Bumble, joka ei tavallisen ihmisen tavoin muitta mutkitta heittäytynyt tuolille, vaan laskeutui istumaan vähä vähältä, ikäänkuin asteettain, rouva Mann, hyvää huomenta, hyvä rouva!

– Minä toivotan teille samaa, herra, vastasi rouva Mann suloisesti hymyillen. Toivottavasta olette hyvässä voinnissa, herra?

– No kutakuinkin, rouva Mann, vastasi vahtimestari. Elämä köyhäintalossa ei ole ruusuilla tanssimista, hyvä rouva.

– Eipä suinkaan, herra Bumble, myönsi rouva Mann. Jos pienet kunnanhoidokit olisivat kuulleet tämän, niin he olisivat olleet varmasti samaa mieltä.

– Kun on kunnan palveluksessa, rouvaseni, jatkoi herra Bumble ja koputti kepillään pöytään, niin elämä on täynnä kiusaa, vaikeuksia ja kovaa työtä, mutta luulen voivani sanoa, että kaikki julkiset toimet ovat yhtä vaivalloisia.

Rouva Mann ei tosin oikein ymmärtänyt, mitä vahtimestari tarkoitti, mutta nosti osaaottavan näköisenä käsiään ja huokasi syvään.

– Niin, te voitte kyllä huokailla, rouva Mann, sanoi vahtimestari.

Kun rouva Mann huomasi menetelleensä oikein, niin hän huokasi vielä kerran virkamiehen ilmeiseksi mielihyväksi. Tämä tukahutti kuitenkin kiitollisen hymyilynsä silmäilemällä vakavasti kolmikolkkaista hattua ja sanoi: – Rouva Mann, minä matkustan Lontooseen.

– Hyvä Jumala, herra Bumble! kirkasi rouva Mann perääntyen.

– Lontooseen, rouvaseni, toisti järkkymätön vahtimestari, postivaunuissa, minä ja kaksi hoidokkia, rouva Mann! Niiden kotipaikkaoikeudesta on syntynyt käräjäjuttu, ja johtokunta on valinnut minut – minut, rouva Mann – selvittämään asian Clerkinwellin piirioikeudessa, ja pelkäänpä pahoin, lisäsi herra Bumble suoristautuen, että Clerkinwellin herrat huomaavat menetelleensä typerästi jo ennenkuin ovat päässeet selville, mikä minä olen miehiäni.

– Voi, teidän ei pidä olla liian ankara heitä kohtaan, herra, sanoi rouva Mann mielistellen.

– Clerkinwellin oikeus on itse syypää siihen, rouvaseni, vastasi herra Bumble, ja jos Clerkinwellin oikeus huomaa selvinneensä jutusta huonommin kuin on odottanut, niin se saa kiittää siitä vain itseään.

Herra Bumblen uhkaavissa sanoissa piili niin paljon varmuutta ja päättäväisyyttä, että rouva Mann näytti aivan pelon lamauttamalta. Viimein hän sanoi: – Matkustatte siis postivaunuissa, herra? Minä luulin, että kunnanvaivaisia kuljetetaan rattailla.

– Vain silloin, kun ne ovat sairaita, rouva Mann, selitti vahtimestari. Me panemme sairaat hoidokit aina sadeilmalla avonaisille rattaille, etteivät ne vilustuisi.

– Vai niin! sanoi rouva Mann.

– Eräs postivaunu ottaa kuljettaakseen nämä molemmat vaivaiset hyvin halvalla, sanoi herra Bumble. Ne ovat kumpikin kovin raihnaisia, ja olemme laskeneet, että niiden toimittaminen muualle tulee kahta puntaa halvemmaksi kuin hautauskustannukset – se merkitsee, jos me voimme keinotella ne jonkin muun seurakunnan niskoille, minkä luulen kyllä käyvän päinsä, elleivät ne vain kuole matkalla tehdäkseen meille kiusaa. Hah, hah, haa!

Kun herra Bumble oli nauranut hetken aikaa, osuivat hänen silmänsä taas kolmikolkkaiseen hattuun, ja hän muuttui heti vakavaksi.

– Mutta mehän unohdamme aivan liikeasiat, rouva Mann, sanoi vahtimestari. Tässä on teidän kuukausimaksunne köyhäinhoidolta.

Herra Bumble otti taskustaan käärön hopearahoja ja pyysi niistä kuittia, jonka rouva Mann heti kirjoittikin.

– Se on hiukan tuhruinen, sanoi rouva Mann, mutta muuten oikein, luulisin. Tuhannet kiitokset, herra Bumble; olen teille sangen kiitollinen.

Herra Bumble vastasi rouva Mannin niiaukseen lempeästi nyökäten ja kysyi, kuinka lapset voivat.

– Jumala siunatkoon niitä pieniä kullanmuruja! lausui rouva Mann liikutettuna. Ne voivat niin hyvin kuin saattaa toivoa, ne pikku lemmikit. Tietysti lukuunottamatta niitä kahta, jotka kuolivat viime viikolla, ja pikku Dickiä.

– Eikö hän ole vieläkään parantunut? kysyi herra Bumble. Rouva Mann pudisti päätään.

– Siinä tapauksessa hän on varmasti erittäin pahantapainen lapsi, sanoi herra Bumble suuttuneena. Missä hän on?

– Tuon hänet tänne minuutin kuluttua, herra, vastasi rouva Mann. Tulehan tänne, Dick!

Pian löydettiinkin Dick, ja kun hänen kasvonsa oli pesty pumpun alla ja kuivattu rouva Mannin hameeseen, viettiin hänet pelätyn vahtimestarin, herra Bumblen nähtäväksi.

Poika oli kalpea ja laiha; hänen poskensa olivat kuopalla ja silmät suuret ja loistavat. Kehno köyhäintalonpuku, kurjuuden virkamerkki, riippui väljänä hänen näivettyneen vartalonsa ympärillä, ja hänen nuoret jäsenensä olivat kuivuneet kuin vanhan miehen. Tällainen olento seisoi nyt vavisten herra Bumblen edessä uskaltamatta kohottaa silmiään lattiasta ja peläten vahtimestarin ääntäkin.

– Etkö sinä voi katsoa herraa kasvoihin, senkin uppiniskainen veitikka? koveni rouva Mann.

Lapsi nosti nöyrästi silmänsä ja kohtasi herra Bumblen katseen.

– Mitä sinulle kuuluu, vaivais-Dick? kysyi herra Bumble leikillisesti.

– Ei mitään, herra, vastasi lapsi hiljaa.

– Sitä minäkin arvelin, sanoi rouva Mann, joka oli luonnollisesti makeasti nauranut herra Bumblen sukkeluudelle, luullakseni et tarvitse mitään.

– Kyllä, minä tahtoisin... sopersi poika.

– Vai niin, keskeytti rouva Mann. Toivoakseni et aio väittää kärsiväsi jotain puutetta? No, pikku...

– Vaiti, rouva Mann, vaiti! käski vahtimestari kohottaen kättään pyytävän arvokkaasti. Mitä sinä tahtoisit, no?

– Minä toivoisin, sanoi lapsi vavisten, että joku kirjoittaisi minun puolestani muutamia sanoja paperille ja sitten käärisi sen kokoon ja säilyttäisi siksi, kunnes minut viedään hautaan.

– Mitä ihmettä poika mahtaa tarkoittaa? huudahti herra Bumble, johon lapsen vakava puhetapa oli jonkunverran vaikuttanut, vaikka hän olikin sellaiseen tottunut. Mitä tarkoitatte, herra?

– Minä haluaisin, sanoi lapsi, kertoa Oliver Twist raukalle, miten suuresti rakastan häntä ja että olen monta kertaa yksin ollessani itkenyt ajatellessani hänen kulkuaan pimeinä öinä kenenkään auttamatta häntä. Tahtoisin sanoa hänelle, jatkoi lapsi ristien pienet kätensä ja puhuen vielä innokkaammin, että olen iloinen, kun saan kuolla lapsena, sillä jos kasvaisin ensin aikamieheksi, niin pikku sisareni, joka on taivaassa, unohtaisi ehkä minut tai ei enää tuntisi minua, ja olisimme paljon onnellisempia, jos saisimme molemmat olla lapsina yhdessä siellä ylhäällä.

Herra Bumble silmäili pientä puhujaa kiireestä kantapäähän kuvaamattoman hämmästyneenä ja sanoi sitten kääntyen emäntään päin: – Niissä on kaikissa sama villitys, rouva Mann. Se Oliver hylky on turmellut ne kaikki!

– Tällaista en olisi sitten koskaan voinut edes kuvitella, herra! vastasi rouva Mann nostaen kätensä ilmaan ja luoden vihaisen katseen Dickiin. En ole eläissäni nähnyt noin paatunutta pikku lurjusta!

– Viekää hänet pois, rouva Mann! sanoi herra Bumble käskevästi. Tästä on tehtävä ilmoitus johtokunnalle, hyvä rouva.

– Toivoakseni herrat huomaavat, ettei syy ole minussa, herra? uikutti rouva Mann surkean näköisenä.

– Tietysti he ymmärtävät sen, hyvä rouva: he saavat tietää asian oikean laidan, lohdutti herra Bumble. Kas niin, viekäähän nyt pois hänet, minä en enää siedä nähdä häntä.

Dick vietiin heti huoneesta ja teljettiin hiilivajaan. Bumble lähti vähän senjälkeen takaisin kaupunkiin valmistuakseen matkalle.

Kello kuusi seuraavana aamuna herra Bumble vaihtoi kolmikolkkaisen hattunsa pyöreään, kääriytyi siniseen päällystakkiin ja istuutui postivaunun ulkoreunalle niiden kahden hoidokin kanssa, joiden kotipaikka oli riidanalainen. Hän saapui oikeaan aikaan Lontooseen kokien matkallaan ikävyyksiä ainoastaan hoidokkiensa puolelta, jotka itsepintaisesti värisivät vilusta koko ajan ja valittelivat kylmyyttä niin uskottavan näköisinä, että herra Bumblenkin hampaat alkoivat kalista ja hän tunsi olonsa erittäin epämukavaksi, vaikka hänellä oli yllään lämmin päällystakki.

Hankittuaan ilkeämielisille seuralaisilleen yösijan Bumble sijoittui kaikessa rauhassa siihen majataloon, jonne postivaunu oli pysähtynyt, ja tilasi itselleen vaatimattoman päivällisen, mihin kuului paistia, osterikastiketta ja portteria. Aterian jälkeen, hän sekotti konjakkia ja vettä lasiin, jonka laski uuninreunustalle, veti tuolinsa lähemmäksi tulta ja valmistautuessaan mukavasti lukemaan sanomalehteä hän pohti siveelliseltä kannalta ihmisten yleistä ja yhä enenevää tyytymättömyyttä kohtaloonsa.

Herra Bumblen silmiin osui ensimmäiseksi seuraava ilmoitus:

VIIDEN PUNNAN PALKKIO.

    Koska eräs poika, nimeltä Oliver Twist, viime torstai-iltana
    poistui tai houkuteltiin kotoaan Pentonvillestä eikä hänestä ole
    senjälkeen mitään kuultu, niin maksetaan yllämainittu palkkio
    sille, joka voi antaa tietoja mainitun Oliver Twistin löytämiseksi
    tai valaista hänen aikaisempia vaiheitaan, jotka ilmoittaja monesta
    syystä haluaisi erittäin mielellään saada selville.

Sitä seurasi tarkka kuvaus Oliverin vaatetuksesta, ulkomuodosta ja katoamisesta sekä viimeiseksi herra Brownlowin täydellinen nimi ja osoite.

Herra Bumblen silmät levisivät selko selälleen; hän luki ilmoituksen hitaasti ja huolellisesti kolme eri kertaa ja oli jo viittä minuuttia myöhemmin matkalla Pentonvilleen unohtaen kiihdyksissään lämpimän totinsakin koskemattomana uuninreunustalle.

– Onko herra Brownlow kotona? kysyi herra Bumble tytöltä, joka avasi oven.

Tähän kysymykseen hän sai tavallisen kiertelevän vastauksen: – En tiedä, mistä te olette?

Tuskin herra Bumble oli ehtinyt mainita Oliver Twistin nimen asiansa selvittämiseksi, kun rouva Bedwin, joka oli kuunnellut salin ovella, kiiruhti eteiseen henki kurkussa.

– Astukaa sisään, astukaa sisään, sanoi vanha rouva, tiesinhän minä, että saisimme kuulla hänestä. Pikku raukka! Tiesinhän minä! Olin varma siitä! Jumala häntä siunatkoon, sitähän minä olen koko ajan sanonut!

Tämän sanottuaan vanha rouva syöksyi takaisin saliin, heittäytyi sohvalle ja purskahti itkuun. Palvelustyttö, joka ei ollut niin tunteellinen, oli sillä välin juossut ylös portaita ja palasi nyt pyytäen vieraan astumaan toiseen kerrokseen, mitä kutsua tämä heti noudattikin. Hänet opastettiin pieneen työhuoneeseen, jossa Brownlow ja Grimwig istuivat edessään muutamia pulloja ja laseja. Viimemainittu herra huudahti heti: – Vahtimestari! Köyhäintalon vahtimestari, tai muuten lupaan syödä oman pääni!

– Pyydän, älkää nyt keskeyttäkö minua, sanoi herra Brownlow. Olkaa hyvä ja istukaa!

Herra Bumble istuutui aivan hämmentyneenä herra Grimwigin omituisesta käytöksestä. Herra Brownlow siirsi lamppua niin, että saattoi täydellisesti nähdä vahtimestarin kasvot, ja lausui hiukan kärsimättömästi: – No, hyvä herra, te tulette ilmoitukseni johdosta?

– Aivan niin, herra, vastasi Bumble.

– Ja te olette vahtimestari, vai mitä? kysyi herra Grimwig.

– Minä olen köyhäintalon vahtimestari, hyvät herrat, vastasi Bumble ylpeästi.

– Tietysti, kuiskasi herra Grimwig ystävälleen. Tiesinhän minä sen. Vahtimestari sormenpäitään myöten!

Herra Brownlow pudisti hiukkasen päätään saadakseen ystävänsä vaikenemaan ja jatkoi sitten:

– Tiedättekö, missä se poika rukka nykyään oleskelee?

– En, siitä minulla ei ole aavistustakaan, vastasi herra Bumble.

– No, mitä sitten tiedätte hänestä? kysyi vanha herra. Kertokaa, ystäväni, jos teillä on jotain kerrottavaa. Mitä tiedätte hänestä?

– Ettehän vain mahdollisesti tiedä mitään hyvää hänestä? kysäisi herra Grimwig pisteliäästi tutkittuaan huolellisesti Bumblen kasvojen piirteitä.

Herra Bumble iski heti tähän kysymykseen ja ravisteli päätään pahaenteisesti.

– Siinä näette! huudahti herra Grimwig luoden voitonriemuisen katseen ystäväänsä.

Brownlow silmäili levottomana Bumblen pulleita kasvoja ja pyysi häntä kertomaan niin lyhyesti kuin mahdollista, mitä tiesi Oliverista.

Herra Bumble pani hattunsa syrjään, avasi takkinsa napit, risti käsivartensa rintansa päälle, taivutteli päätään miettiväisenä ja alkoi kertomuksensa muisteltuaan ensin tuiman näköisenä jonkun aikaa.

Kävisi väsyttäväksi toistaa tässä vahtimestarin sanoja, etenkin kun ne veivät aikaa ainakin kaksikymmentä minuuttia. Niiden pääsisällys oli seuraava: Oliver oli löytölapsi, syntynyt alhaisista ja paheellisista vanhemmista, pienestä pitäen osoittautunut petolliseksi, kiittämättömäksi ja ilkeäksi sekä päättänyt lyhyen uransa synnyinkaupungissaan tekemällä salakavalan ja verenhimoisen hyökkäyksen erään viattoman pojan kimppuun ja karannut senjälkeen yöllä isäntänsä luota. Todisteeksi siitä, että hän oli todellakin se henkilö, joksi itseään sanoi, herra Bumble laski pöydälle ne asiakirjat, jotka oli tuonut mukanaan pääkaupunkiin, ja odotti sitten käsivarret ristissä herra Brownlowin huomautuksia.

– Pelkäänpä, että se on liiankin totta, sanoi vanha herra surullisesti kohottaen katseensa papereista. Tässä on palkkio tiedostanne; olisin mielelläni maksanut kolme kertaa näin paljon, jos olisitte kertonut pojasta jotain hyvää.

Jos herra Bumble olisi tiennyt tämän aikaisemmin, niin luultavasti hän olisi antanut pienelle kertomukselleen aivan toisen värityksen. Nyt se oli kuitenkin liian myöhäistä; siksi hän vain pudisti päätään hyvin juhlallisesti, pisti saamansa viisi puntaa taskuunsa ja poistui.

Herra Brownlow käveli muutamia minuutteja edestakaisin huoneessa, nähtävästi kovin alakuloisena vahtimestarin kertomuksesta, niin että herra Grimwigilläkään ei ollut, sydäntä kiusata häntä enempää. Viimein hän pysähtyi ja soitti kelloa kiivaasti.

– Rouva Bedwin, sanoi herra Brownlow, kun emännöitsijä astui huoneeseen, tuo Oliver on petturi.

– Se on mahdotonta, herra, aivan mahdotonta, vastasi vanha rouva pontevasti.

– Minä sanon teille, että hän on petturi, toisti Brownlow. Mitä tarkoitatte sillä, että se on muka mahdotonta? Olemme juuri kuulleet koko hänen elämäkertansa, ja hän on syntymästään saakka ollut aikamoinen pieni lurjus!

– Sitä minä en koskaan usko, herra, vastasi vanha nainen lujasti, en koskaan!

– Ettehän te vanhat naiset usko koskaan muita kuin puoskareita ja vanhoja valheellisia juttuja, ärähti herra Grimwig. Minä tiesin sen kaiken aikaa. Miksi ette noudattaneet neuvoani heti alussa? Tai ehkäpä olisitte niin tehneetkin, ellei hänellä olisi ollut kuumetta? Luultavasti. Hän oli kovin miellyttävä, vai mitä? Miellyttävä! Puh! Herra Grimwig kohensi hiiliä kiukkuisesti.

– Hän oli rakastettava, kiitollinen ja lempeä lapsi, hyvä herra, vastasi rouva Bedwin lämpimästi. Minä tunnen lapset, sillä neljäkymmentä vuotta olen ollut niiden kanssa tekemisissä, mutta ihmisten, jotka eivät voi sanoa itsestään samaa, ei pitäisi puhua lapsista kerrassaan mitään. Se on minun mielipiteeni!

Tämä ankara hyökkäys kohdistui Grimwigiin, joka oli vanhapoika; mutta kun se ei näyttänyt aikaansaavan muuta kuin pilkallisen hymyn tämän herrasmiehen huulille, niin vanha rouva keikautti päätään ja silitti esiliinaansa ikäänkuin valmistukseksi uuteen puheeseen, josta herra Brownlow kuitenkin esti hänet.

– Vaiti! huudahti vanha herra teeskennellen suuttumusta, joka oli hänestä kaukana sillä hetkellä. Älkää enää koskaan mainitko sen pojan nimeä! Senvuoksi soitin teille. Ei koskaan! Muistakaa se – ei millään verukkeella! Voitte mennä nyt, rouva Bedwin. Muistakaa, mitä sanoin, tarkoitan täyttä totta!

Brownlowin talossa vallitsi synkkä mieliala sinä iltana. Oliverin sydäntä ahdisti, kun hän ajatteli hyviä ja jaloja ystäviään. Oli hyvä, ettei hän saattanut tietää, mitä nämä olivat kuulleet hänestä, sillä silloin se olisi pakahtunut.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Miten Oliver vietti aikansa arvoisain ystäviensä jalostavassa seurassa.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun taskuveijari ja Charley olivat lähteneet kaupungille tavallisiin puuhiinsa, Fagin käytti hyväkseen tilaisuutta pitääkseen Oliverille pitkän saarnan kiittämättömyyden julkeasta synnistä, johon Oliver silminnähtävästi oli erittäin suuressa määrin langennut poistuessaan huolestuneiden ystäviensä luota ja yrittäessään vielä kaiken lisäksi karata, kun hänen etsimiseensä oli uhrattu niin paljon aikaa ja varoja. Fagin pani suurta painoa siihen seikkaan, että hän oli ottanut Oliverin hoiviinsa ja ruokkinut häntä, kun tämä olisi ehkä ilman hänen apuaan nääntynyt nälkään. Sitten hän kertoi sangen surullisen ja liikuttavan jutun eräästä pojasta, jota hän oli samanlaisissa oloissa avustanut pelkästä ihmisrakkaudesta, mutta joka rupesi käyttämään väärin hänelle osoitettua luottamusta asettuen yhteyteen poliisin kanssa ja joka sitten valitettavasti eräänä kauniina päivänä hirtettiin Old Baileyssä. Fagin ei ollenkaan salannut, että tämä nuorukainen tuomittiin erään todistuksen nojalla, joka ei ollut totuudenmukainen, mutta joka Faginin oli ollut pakko rahalla hankkia pelastaakseen itsensä ja muutamia hyviä ystäviään. Loppujen lopuksi Fagin kuvaili synkin värein hirttämistempun vastenmielisiä puolia ja lausui kaikessa ystävyydessä sen toivomuksen, ettei hänen koskaan tarvitsisi toimittaa Oliveria tämän erittäin epämiellyttävän käsittelyn alaiseksi.

Pikku Oliverin suonissa veri miltei hyytyi, kun hän kuunteli juutalaisen sanoja, joiden synkän uhkauksen hän vain puolittain tajusi. Että yksinpä oikeuskin saattoi pitää viatonta syyllisenä, sen hän oli jo kokenut; ja että vanha juutalainen oli useammin kuin kerran suunnitellut ja pannut toimeen juonia raivatakseen tieltään hankaliksi käyneet rikostoverinsa, sitä hän ei pitänyt lainkaan mahdottomana, kun muisteli hänen ja Sikesin välisiä riitoja, jolloin usein kuuli viittauksia tuollaisiin salaliittoihin. Luodessaan arasti silmänsä ylöspäin ja kohdatessaan juutalaisen tutkivan katseen hän tunsi, että viekas lurjus pani mielihyvällä merkille hänen kalpeat kasvonsa ja vapisevat jäsenensä.

Juutalainen taputti Oliverin päätä hymyillen inhottavasti ja sanoi, että jos hän pitäisi kielensä aisoissa ja ryhtyisi liikeasioihin, niin heistä tulisi vielä hyvät ystävät. Sitten hän otti hattunsa, kääriytyi vanhaan, paikattuun päällystakkiin ja lähti lukiten oven jälkeensä.

Siten Oliver sai olla yksinään lopun päivää ja suureksi osaksi myöskin seuraavinakin päivinä näkemättä aamusta iltaan ainoatakaan ihmistä. Hänellä oli siis pitkinä tunteina yllin kyllin aikaa syventyä omiin surullisiin ajatuksiinsa, jotka alituisesti palasivat hänen hyvien ystäviensä luo ja siihen arvosteluun, jonka he jo kauan sitten olivat varmasti lausuneet hänestä. Viikon kuluttua juutalainen ei enää lukinnut ovea, ja Oliver saattoi nyt vapaasti liikkua talossa.

Kaikkialla oli kauhean siivotonta; mutta yläkerran huoneissa oli puukuvioilla varustetut uuninreunustat, avarat ovet, seinälaudoitukset ja kattomaalaukset, ja vaikka ne olivat tomun peittämiä ja liasta mustia, todistivat ne kuitenkin entistä loistoa. Näistä merkeistä Oliver päätteli, että talo oli kauan sitten, ennen vanhan juutalaisen syntymää, kuulunut paremmille ihmisille ja ollut ehkä silloin yhtä kaunis ja hauska kuin se nyt oli synkkä ja ikävä.

Hämähäkit olivat kutoneet verkkojaan joka nurkkaan, ja kun Oliver välistä astui hiljaa johonkin huoneeseen, juoksivat hiiret arkoina lattian yli koloihinsa. Paitsi niitä ei koko talossa näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ja usein, kun tuli pimeä ja hän oli väsynyt kuljeksimaan huoneesta toiseen, hän kyyristyi käytävän nurkkaan katuoven viereen ollakseen niin lähellä eläviä ihmisiä kuin mahdollista ja odotti siinä, kunnes juutalainen tai pojat palasivat.

Kaikissa huoneissa oli lahonneet akkunaluukut lujasti suljettu rautatangoilla, jotka oli upotettu syvälle ikkunapieliin; ainoastaan luukkujen yläosaan tehdyistä rei'istä pääsi tunkeutumaan hiukan valoa, joten huoneet kävivät vieläkin synkemmiksi, kun niissä oli omituisia varjoja. Pihanpuolella oli eräs ullakonakkuna, jonka edessä ei ollut luukkua, ja siitä Oliver usein raskain mielin tuijotti ulos voimatta kuitenkaan nähdä muuta kuin sekavan ryhmän katonharjoja, mustia savupiippuja ja talojen päätyjä. Välistä näkyi tosin pörröinen, harmahtava ihmispää kurkistelevan etäisen muurin takaa, mutta se katosi aina melkein samassa kuin oli ilmestynyt, ja kun Oliverin havaintoaseman ikkuna oli naulattu kiinni sekä monien vuosien sateesta ja savusta himmeä, niin hän saattoi ainoastaan hämärästi erottaa ulkopuoliset esineet. Ulkoa sitävastoin oli yhtä mahdotonta huomata häntä, kuin jos hän olisi istunut Pyhän Paavalin tuomiokirkon ylimmässä huipussa.

Eräänä iltapäivänä, kun Taskuveijari ja Charley valmistautuivat lähtemään illalla kaupungille, pisti edellisen päähän pitää erikoista huolla ulkoasustaan (rehellisyyden vuoksi mainittakoon, ettei tällainen huolenpito suinkaan kuulunut hänen tavallisiin heikkouksiinsa) ja sentähden hän armollisesti käski Oliveria avukseen siihen puuhaan.

Oliver oli hyvillään, kun sai olla hyödyksi, iloinen siitä, että hänen lähellään oli ihmisiä, vaikkapa kehnojakin, ja että hän saattoi tehdä näiden mieliksi kunniallisella tavalla. Senvuoksi hän ei vastustanut toisen ehdotusta, vaan selitti olevansa heti valmis, laskeutui lattialle polvilleen Taskuveijarin istuutuessa pöydälle, joten Oliver pääsi paremmin käsiksi hänen jalkoihinsa, ja ryhtyi sitten työhön, jota Taskuveijari nimitti "juoksuvälineiden siloittelemiseksi", mutta joka tavalliselle kielelle käännettynä merkitsi samaa kuin kenkien kiillottaminen.

Johtuiko se nyt vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, josta järjellinen olento nauttii, kun saa mukavasti istua pöydällä, polttaa piippuaan ja huolettomasti heilutella toista jalkaansa edestakaisin sill'aikaa kun hänen kenkiään harjataan eikä hänen tarvitse edes ajatella niiden vaivalloista riisumista tai jalkaan vetämistä, vai oliko tupakan hyvyys tai oluen suloinen maku pehmittänyt Taskuveijarin tunteet, kuinka tahansa, mutta lyhyesti sanottuna hän oli sillä hetkellä haaveilevassa ja hempeässä mielentilassa, mikä oli muuten vierasta hänen luonteelleen. Hän silmäili vähän aikaa Oliveria miettivän näköisenä, nosti sitten päätänsä, huoahti keveästi ja virkkoi puolittain itsekseen, puolittain Batesille:

– Mikä vahinko, ettei hän ole taituri!

– Sanoppas muuta, vastasi Charley, hän ei ymmärrä omaa parastaan.

Taskuveijari huokasi taas ja alkoi uudelleen polttaa. Charley Bates teki samoin, ja molemmat tupruttelivat hetken aikaa ääneti sauhuja piipuistaan.

– Et kai edes tiedä, mikä taituri on? kysyi Taskuveijari alakuloisesti.

– Kyllä, luulen melkein tietäväni, vastasi Oliver katsahtaen äkkiä ylöspäin. Se on var–, sinä olet itse niitä, eikö totta? kysyi Oliver keskeyttäen ensin aikomansa sanan.

– Aivan niin, vastasi Taskuveijari. Minua hävettäisi, jos olisin jokin muu. Näin sanoessaan hän tyrkkäsi rajusti hattuaan ja katsahti Charley Batesiin ikäänkuin kehoittasi tätä välttämään vastaan. – Minä olen taituri, sanoi Taskuveijari, ja samaa ammattia harjoittavat Charley, Fagin, Sikes, Nancy, Bet ja vieläpä koirakin, joka onkin paras kaikista.

– Se ei ainakaan koskaan juorua, lisäsi Charley.

– Ei, se ei edes haukahtaisi oikeuden edessä, ettei joutuisi kiikkiin, ei vaikkapa se sidottaisiin viikoksi todistaja-aitioon eikä annettaisi sille muruakaan ruokaa, arveli Taskuveijari.

– Ei, sitä se ei tekisi, myönsi Charley.

– Se on ovela koira. Muistatko, miten luihusti se silmäilee jokaista vierasta, joka nauraa tai laulaa sen läsnäollessa? jatkoi Taskuveijari. Entäs, kuinka se murisee kuullessaan viulunsoittoa, ja vihaa toisia koiria, jotka eivät ole samaa rotua kuin se itse?

– Se koira on aivan kuin kristitty ihminen, sanoi Charley.

Nämä sanat oli tarkoitettu koiran kykyjen ylistykseksi; huomautus oli kuitenkin paikallaan; sillä on olemassa paljon naisia ja herroja, jotka vaativat itselleen kristityn nimeä, mutta jotka ovat useissa tilanteissa aivan hämmästyttävästi Sikesin koiran kaltaisia.

– Mutta, sanoi Taskuveijari palaten alkuperäiseen keskusteluaiheeseen, sillä ei ole mitään tekemistä tämän keltanokan kanssa.

– Eipä kylläkään, vastasi Charley. Miksi et rupea Faginin oppilaaksi, Oliver?

– Ja luo onneasi kerta kaikkiaan? lisäsi Taskuveijari virnistäen.

– Sitten voisit vetäytyä syrjään rikkauksinesi ja elää herroiksi, kuten minäkin aion neljän karkausvuoden perästä, kun kolminaisuudesta on kulunut neljäkymmentäkaksi viikkoa, sanoi Charley Bates.

– Ei minua haluta, vastasi Oliver arasti, kunpa minut vain päästettäisiin pois täältä. Minä – minä tahtoisin mieluimmin lähteä tieheni.

– Ja Fagin tahtoo, että jäisit tänne! sanoi Charley. Oliver tiesi sen varsin hyvin, ja kun hän arveli, että hänen oli vaarallista lausua toivomuksiaan julki liian avoimesti, niin hän vain huokasi ja jatkoi kenkien kiillottamista.

– Lähteä! huudahti Taskuveijari. Eikö sinussa ole hitustakaan ylpeyttä? Tahtoisitko taas mennä ystäviesi taakaksi? Mitä?

– Hyi olkoon! sanoi nuori Bates vetäen taskuistaan muutamia silkkisiä nenäliinoja ja heittäen ne kaappiin. Sehän on kerrassaan halpamaista.

– Minä en voisi menetellä sillä tapaa, sanoi Taskuveijari ylpeän paheksuvasti.

– Mutta sinä voit kuitenkin jättää ystäväsi pulaan ja antaa hänen kärsiä rangaistuksen, jonka itse olet ansainnut, huomautti Oliver puolittain hymyillen.

– Niin, sanoi Taskuveijari heilauttaen piippuaan, tuo tapahtui Faginin tähden, sillä nuuskijat tietävät meidän olevan yksissä puuhissa, ja hän olisi pian joutunut kiipeliin, ellemme me olisi kadonneet paikalta. Sehän siihen oli syynä, eikö totta, Charley?

Bates nyökkäsi ja aikoi sanoa jotakin, mutta samassa hänen mieleensä muistui Oliverin pako niin elävästi, että hän purskahti yht'äkkiä nauramaan, jolloin tupakansavu, jota hän juuri hengitti sisäänsä, meni väärään kurkkuun aiheuttaen yskänkohtauksen, joka kesti useita minuutteja.

– Katsohan näitä, sanoi Taskuveijari vetäen esille kourallisen shillingin ja puolen pennyn rahoja. Tämä elämä on hauskaa! Mitä sillä on väliä, mistä lantit ovat kotoisin? Kas niin, sinä saat nämä; kyllä niitä on enemmän siellä, mistä ne kaappasin. Etkö tahdo, mitä? – No, oletpa sinä sentään aikamoinen paksupää!

– Eikö hän olekin turmeltunut, vai mitä arvelet, Oliver? kysyi Charley Bates. Hän kuolee ihan varmasti hampputautiin, vai mitä luulet?

– Minä en tiedä, millaista se on, vastasi Oliver katsellen ympärilleen.

– Sen minä näytän pian sinulle, hyvä toveri, sanoi Charley. Näin sanoen hän tarttui kaulaliinansa toiseen päähän, ojensi sen suoraan ylöspäin ja antoi päänsä retkahtaa olkapäälle päästäen samalla omituisen äänen hampaittensa välistä. Tällä vilkkaalla elehtimisellä hän osoitti, että hampputautiin kuoleminen ja hirsipuuhun joutuminen olivat sama asia.

– Sitä se vain on, niin, sanoi Charley. Katso, Jack, kuinka hän mulkoilee! En ole eläissäni nähnyt toista noin mainiota toveria kuin tuo poika; hän naurahtaa minut vielä ihan varmaan kuoliaaksi. Kun Charley oli taas nauranut sydämensä pohjasta, ryhtyi hän jälleen polttamaan kyyneleet silmissä.

– Sinä olet saanut huonon kasvatuksen, sanoi Taskuveijari katsellen mielihyvällä kenkiään, kun Oliver oli lopettanut niiden kiillottamisen. Mutta kyllä Fagin sinusta sentään jotakin saa; muutoin hän epäonnistuu ensimmäisen kerran elämässään. Sinun on siis parasta alkaa heti, sillä ammattiin sinä kumminkin joudut, ennenkuin osaat aavistaakaan, ja nyt kulutat vain aikaa hukkaan, Oliver.

Nuori herra Bates liitti tähän neuvoon muutamia omatekoisia siveellisiä varoituksia, ja kun hän ei enää niitä keksinyt, alkoi hän yhdessä ystävänsä kanssa laveasti ja värikkäästi kuvailla niitä lukemattomia riemuja, joita heidän elämänsä tarjosi. He vakuuttivat yhä uudelleen Oliverille, että tämän oli viisainta voittaa viipymättä Faginin suosio puolelleen niillä tietyillä keinoilla, joilla hekin olivat sen saavuttaneet.

– Ja pane tarkoin mieleesi, Nolly, sanoi Taskuveijari, kun kuuli juutalaisen avaavan ulko-ovea, että ellet rupea puhaltamaan vilkuttimia ja tikittäjiä –.

– Ei sinun kannata pulma tuolla tapaa, huomautti Charley Bates. Eihän hän ymmärrä, mitä sinä tarkoitat.

– No niin, ellet ota nenäliinoja ja kelloja, toisti Taskuveijari oikaisten sanansa Oliverin käsityskyvyn mukaisiksi, niin ne ottaa joku toinen, ja se on vahingoksi sekä sinulle että niille, jotka ne menettävät, ja onhan sinulla aivan yhtä suuri oikeus niihin kuin muillakin.

– Aivan oikein, aivan oikein, sanoi juutalainen, joka oli tullut sisään Oliverin huomaamatta. Se on selvä kuin päivä, selvä kuin päivä. Luota vain Taskuveijariin, poikaseni. Hah, hah, haa! Hän osaa ammattinsa katkismuksen ulkoa!

Vanha mies hieroi tyytyväisenä kämmeniään vahvistaessaan Taskuveijarin esitystä ja myhäili katsellessaan kelvollista oppipoikaansa.

Keskustelua ei tällä kertaa enää jatkettu, sillä juutalainen oli tuonut mukanaan Betsy neidin ja erään herran, jota Oliver ei ollut ennen nähnyt. Tämä vieras, jota Taskuveijari kutsui Tom Chitlingiksi, oli viipynyt hetken aikaa portailla vaihtaakseen muutamia kohteliaisuuksia neidin kanssa, mutta astui nyt huoneeseen.

Herra Chitling oli Taskuveijaria vanhempi, luultavasti noin kahdeksantoista vuotias, mutta hän kohteli jälkimmäistä ilmeisen kunnioittavasti, mikä osoitti, että hän tunsi itsensä huonommaksi tämän rinnalla, mitä tulee lahjakkuuteen ja ammattitaitoon. Hänellä oli pienet tihrusilmät ja rokonarpiset kasvot sekä yllään nahkalakki, tumma takki, tahraiset housut ja nahkaesiliina. Hänen ulkoasunsa oli oikeastaan sangen puutteellinen, mutta hän selitti ikäänkuin puolustuksekseen, että hänen "aikansa" oli päättynyt vasta tunti takaperin eikä hän senvuoksi ollut vielä ehtinyt pitää huolta puvustaan, kun oli viimeiset kuusi viikkoa käyttänyt univormua. Herra Chitling lisäsi suuttuneen näköisenä, että siinä laitoksessa, mistä hän juuri oli tullut, oli alettu puhdistaa vaatteita sauhuttamalla, mikä oli aivan perustuslain vastaista, sillä liika kuumuus poltti ne piloille eikä niistä maksettu minkäänlaista korvausta. Yhtä laiton oli se uusi määräys, että tukka piti leikattaman lyhyeksi. Lopuksi herra Chitling selitti, ettei ollut neljäänkymmeneenkahteen kuolettavan pitkään ja rasittavaan työpäivään saanut maistaa pisaraakaan ja "menisi vaikka roviolle poltettavaksi, ellei hänen kurkkunsa ollut nyt yhtä kuiva kuin kalkkikori".

– Mistä luulet tämän herran tulevan, Oliver? kysyi juutalainen virnistäen, kun toiset pojat toivat pöydälle viinapullon ja lasin.

– Minä – minä en tiedä, herra, vastasi Oliver.

– Kuka tuo on? kysyi Tom Chitling katsahtaen halveksivasti Oliveriin.

– Muuan nuorista ystävistäni, vastasi juutalainen.

– Hän saa kiittää onneaan, sanoi nuori mies luoden merkitsevän katseen Faginiin. Älä välitä, mistä minä tulen, poikaseni, kyllä sinä pian löydät tien sinne, siitä lyön vaikka vetoa.

Pojat nauroivat tälle sukkeluudelle, ja kun samasta asiasta oli laskettu enemmänkin leikkiä, kuiskasivat he muutamia sanoja juutalaiselle ja lähtivät sitten tiehensä.

Kun uusi tulokas ja Fagin olivat hetken aikaa puhelleet kahden kesken, siirsivät he tuolinsa uunin ääreen. Juutalainen sijoitti Oliverin viereensä istumaan ja johti keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden arveli huvittavan kuulijoita. Hän puhui ammatin suurista eduista, Taskuveijarin taitavuudesta, Charley Eatesin herttaisuudesta ja omasta anteliaisuudestaan. Viimein nämä puheenaiheet alkoivat tuntua perinpohjin käsitellyiltä ja samoin näytti olevan herra Chitlingin laita (sillä kuritushuoneessa vietetyt viikot ovat väsyttäviä) ja senvuoksi Betsy neitikin poistui, joten seura saattoi käydä levolle.

Tästä päivästä lähtien Oliver jätettiin harvoin yksikseen; sitävastoin hän sai olla miltei alituisesti molempien poikien seurassa ja katsella joka päivä vanhaa varkausleikkiä, joka toistettiin säännöllisesti – osanottajien huviksi vai Oliverin opiksiko, sen tiesi herra Fagin parhaiten. Välistä vanhus kertoi heille juttuja ryöstöistä, joita hän oli nuorempana ollessaan suorittanut, esittäen ne niin huvittavalla tavalla, ettei Oliverkaan voinut olla nauramatta, vaikka hän katsoikin asiaa toiselta kannalta.

Lyhyesti sanoen, viekas juutalainen oli kietonut Oliverin verkkoonsa, ja kun hän oli synkän yksinäisyyden avulla saanut pojan pitämään mitä seuraa tahansa parempana kuin omia surullisia ajatuksiaan ja siten valmistanut hänen mielensä otolliseksi, alkoi hän vähitellen valaa lapsen sieluun sitä myrkkyä, jonka oli määrä mustuttaa se ikiajoiksi.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Merkillinen hanke otetaan pohdittavaksi ja hyväksytään.

Oli kylmä, sumuinen ja tuulinen yö, kun juutalainen lähti pesästään käärittyään ensin huolellisesti päällystakin näivettyneen ruumiinsa suojaksi ja vedettyään kauluksen korvilleen, niin että hänen kasvojensa alaosa jäi kokonaan piiloon. Hän pysähtyi porrasaskelmalle siksi, kunnes ovi oli suljettu ja tarkoin teljetty hänen jälkeensä, ja vasta sitten kun hän ei enää kuullut poikien etääntyvien askelten ääntä, hän lähti kulkemaan pitkin katua niin nopeasti kuin pääsi.

Talo, johon Oliver oli viety, sijaitsi lähellä Whitechapelia. Juutalainen seisahtui hetkeksi kadunkulmaan, silmäili epäluuloisesti ympärilleen ja astui sitten kadun poikki suunnaten kulkunsa Spitalfieldiä kohti. Katukivet olivat paksulti loan peitossa, ja kaupunkia kattoi tiheä sumu. Sade valui hiljalleen, ja koko tienoo näytti märältä ja tahmaiselta. Yö oli aivan kuin luotu juutalaisen kaltaisten olentojen toimia varten. Hiipiessään varovasti eteenpäin seinävieriä myöten vanha mies muistutti jotakin inhottavaa matelijaa, joka on syntynyt tuollaisessa liejussa ja pimeydessä ja joka ryömii yön aikaan etsiskellen katuojasta jotain haaskaa ateriakseen.

Hän kulki monen ahtaan ja mutkikkaan sivukadun kautta, kunnes saapui Bethnal Greeniin; täällä hän äkkiä kääntyi vasemmalle ja syventyi niiden kurjien ja likaisten katujen sokkeloon, joita on liiemmaksikin tässä tiheään asutussa kaupunginosassa.

Juutalainen oli kuitenkin hyvin perehtynyt tähän seutuun, niin ettei yön pimeys eikä tien mutkikkaisuus voinut häntä eksyttää. Viimein hän joutui ahtaalle kujalle, jonka etäisimmässä päässä paloi vain yksi lyhty. Hän koputti erään talon ovelle ja lausuttuaan jonkunlaisen tunnussanan sille, joka oven avasi, hän nousi ylös portaita.

Kun hän koski ovenripaan, kuului koiran murinaa, ja muuan miesääni kysyi, kuka siellä oli.

– Vain minä, Bill; ei muita kuin minä, sanoi Fagin ja katsahti huoneeseen ovesta.

– No, laahatkaa sitten luunne sisään, kehoitti Sikes. Pysy hiljaa, tuhma elukka! Etkö pirua tunne, kun sillä on päällystakki yllä?

Koira oli ilmeisesti erehtynyt Faginin ulkoasun vuoksi, sillä heti kun juutalainen otti sen yltään ja heitti tuolinselustalle, vetäytyi eläin takaisin nurkkaansa ja heilutti häntäänsä ikäänkuin osoittaakseen olevansa tavattoman tyytyväinen.

– No! sanoi Sikes.

– Niin, ystäväni, vastasi juutalainen. Kas, hyvää päivää, Nancy!

Fagin lausui tämän tervehdyksen aika lailla hämillään ikäänkuin epäilisi, tokko Nancy haluaisi vastata siihen, sillä he eivät olleet tavanneet toisiaan senjälkeen kun olivat riidelleet Oliverin tähden. Mutta jos juutalainen tunsi jotain epäilystä tässä suhteessa, niin nuoren naisen käytös karkoitti sen heti. Tämä laski jalkansa uuninristikolta lattialle, siirsi tuolinsa syrjemmälle ja kehoitti Faginia sen pitemmittä puheitta istuutumaan lähemmäksi tulta, sillä ulkona oli sangen kylmä.

– Siellä on todellakin hyvin kylmä, rakas Nancy, sanoi juutalainen lämmittäen laihoja käsiään uunin edessä. Tuuli puhaltaa suorastaan ihmisen lävitse, lisäsi hän hieroen vasenta kylkeään.

– Sen on oltava terävä kuin naskali voidakseen tunkeutua teidän sydämeen, huomautti Sikes. Anna hänelle jotakin juotavaa, Nancy. Kiireesti! Tulee aivan sairaaksi, kun näkee hänen kuivan runkonsa siinä vilusta värisevän; hän on ihan kuin hirveä kummitus, joka juuri on noussut haudasta.

Nancy otti heti pullon nurkkakaapista, jossa niitä oli koko joukko; niiden erilaisesta muodosta ja koosta päättäen ne sisälsivät useampia eri väkijuomalajeja. Sikes kaatoi konjakkia lasiin ja käski juutalaisen juoda.

– Kiitoksia, Bill, riittää jo, sanoi juutalainen ja laski lasin pöydälle, kun oli hiukan maistanut siitä.

– Mitä! Pelkäättekö, että me haluamme päästä eroon teistä, vai mitä? kysyi Sikes tuijottaen häneen. Häh!

Äärettömän halveksivasti murahtaen herra Sikes sieppasi lasin ja heitti sen sisällyksen hiilien sekaan ikäänkuin juhlallisiksi alkajaisiksi omaan juomiseensa, johon hän heti ryhtyikin. Juutalainen silmäili ympärilleen, ei uteliaisuudesta, sillä hän oli nähnyt huoneen useasti ennenkin, vaan epäluuloisen levottomana, kuten hänen oli tapana. Huone oli köyhästä sisustettu, ja ainoastaan seinäkaapin pullovarasto saattoi arvelemaan, ettei asukas ollut tavallinen työmies. Muita epäilyttäviä esineitä ei ollut näkyvissä kuin kolme lyijypäistä patukkaa, joista kaksi oli nurkassa ja yksi riippui seinällä.

– Kas niin! sanoi Sikes. Nyt olen valmis.

– Liikeasioihinko? kysyi juutalainen.

– Niin, liikeasioihin, vastasi Sikes, antakaahan siis kuulua, mitä teillä on mielessänne.

– Miten on Chertseyn talon laita, Bill? kysyi juutalainen siirtäen tuolinsa lähemmäksi häntä ja puhuen hyvin matalalla äänellä.

– No mitä siitä sitten? kysyi Sikes.

– Kyllähän te tiedätte, mitä tarkoitan, ystäväni, sanoi juutalainen. Hän tietää, mistä on kysymys, vai mitä luulette, Nancy?

– Eikä tiedä, tiuskaisi Sikes, tai ei tahdo tietää, mikä on aivan sama asia. Puhukaa suunne puhtaaksi ja nimittäkää asioita oikeilla nimillään älkääkä siinä vilkuko ja viittoilko, ikäänkuin minun pitäisi merkkejä käsittää. Itsehän te ensiksi suunnittelitte tätä varkautta. Mitä te oikein tarkoitatte?

– Hiljaa, Bill, hiljaa! sanoi juutalainen, joka turhaan oli yrittänyt keskeyttää toisen kiukunpurkausta. Joku voi kuunnella meitä, hyvä ystävä.

– Kuulkoon vain! ärähti Sikes. Siitä en piittaa! – Mutta kun hän tarkemmin ajateltuaan sentään välitti siitä, niin hän lausui nämä sanat hiljemmin ja tyyntyi samalla hiukan.

– Kas niin, kas niin, sanoi juutalainen mielistelevällä äänellä, minä halusin vain olla varovainen, siinä kaikki. Niin, ystäväni, mitä siis tulee tuohon Chertseyn taloon, niin milloinka siihen oikein käytäisiin käsiksi, Bill? Ajatelkaapa niitä hopeita, hyvät ystävät! Sellaiset hopeat! Juutalainen hieroi käsiään ja kohotti kulmakarvojaan ihastuneena kuvitellessaan tulevaa saalista.

– Siitä ei tule mitään, vastasi Sikes kylmästi.

– Eikö mitään! huudahti Fagin vaipuen takaisin tuoliinsa.

– Ei kerrassaan mitään, vakuutti Sikes. Ei ainakaan sitä, mitä te odotitte.

– Silloin ei työtä ole oikein suoritettu, murahti juutalainen kalveten kiukusta ja pettymyksestä. Älkää yrittäkö uskotellakaan minulle semmoista.

– Uskottelenpa niinkin! vastusti Sikes. Kuinka uskallatte puhua tuolla tavoin? Sanon vain teille, että Toby Crackit on oleskellut talon lähistöllä pari viikkoa, mutta ei ole saanut ketään palvelijoista puolellemme.

– Ettehän vain aio väittää, Bill, sanoi juutalainen tyynemmin, kun huomasi toisen kiivastuvan, ettei talon kumpaakaan miespalvelijaa saa mitenkään suostumaan?

– Kyllä, sitä juuri tarkoitan, vastasi Sikes. Ne ovat olleet vanhan rouvan palveluksessa kaksikymmentä vuotta, ja vaikka antaisitte niille viisisataa puntaa, niin ne eivät sittenkään kallistaisi korvaansa teidän puheillenne.

– Mutta ettehän ainakaan yritä väittää, että palvelustytöt olisivat yhtä myöntymättömiä? intti juutalainen.

– Aivan samanlaisia, vastasi Sikes.

– Eikö edes muhkea Toby Crackit vaikuta niihin? kysyi juutalainen epäluuloisesti. Muistakaa, Bill, millaisia naiset ovat.

– Ei edes muhkea Toby Crackit, vastasi Sikes. Hän sanoi käyttäneensä valepartaa ja keltaisia liivejä koko sen kirotun ajan, minkä siellä vetelehti, mutta niistä ei ollut apua vähääkään.

– Hänen olisi pitänyt koettaa viiksiä ja sotilashousuja, virkkoi Fagin.

– Hän yritti niitäkin, mutta yhtä turhaan.

Juutalainen näytti sangen nololta; hänen päänsä vaipui rintaa vasten, ja hän istui hetken aikaa syvissä mietteissä. Sitten hän katsahti äkkiä ylöspäin ja lausui huoaten, että yrityksestä oli kai luovuttava, jos Crackitin tiedot olivat oikeita.

– Ja kuitenkin, sanoi hän nojaten käsillään polviinsa, on kovin surkeata menettää niin paljon, kun on jo ehtinyt kiinnittää toiveensa siihen.

– Niinhän se on, myönsi Sikes. Kirotun huono onni!

Seurasi pitkä hiljaisuus. Juutalainen oli syventynyt omiin ajatuksiinsa, ja hänen kasvoillaan oli pirullisen konnamainen ilme. Sikes vilkaisi häneen vähän väliä salaa, ja Nancy, joka ilmeisesti varoi suututtamasta murtovarasta, istui tulen ääressä silmät ummessa, ikäänkuin ei ollenkaan huomaisi, mitä ympärillä tapahtui.

– Fagin, virkkoi Sikes yht'äkkiä keskeyttäen hiljaisuuden, kannattaisiko teidän maksaa viisikymmentä kultarahaa lisää, jos työ suoritetaan murtamalla?

– Kyllä, vastasi juutalainen äkkiä vilkastuen.

– Asia on siis päätetty? kysyi Sikes.

– Niin on, ystäväni, vastasi juutalainen tarttuen toisen käteen; hänen silmänsä kiiluivat, ja kasvojen lihakset värisivät jännityksestä, jonka Sikesin ehdotus oli hänessä herättänyt.

– Siinä tapauksessa, vastasi Sikes ja sysäsi inhoten juutalaisen käden syrjään, voidaan ryhtyä toimeen, koska te vain haluatte. Toby ja minä kiipesimme toissa yönä puutarhamuurin yli ja tutkimme ovia ja ikkunaluukkuja. Talo on öisin suljettu kuin vankila, mutta eräästä paikasta voimme tunkeutua sisään helposti ja turvallisesti.

– Mistä paikasta, Bill? kysyi juutalainen innokkaasti.

– Katsokaahan, kuiskasi Sikes, kun mennään ruohokentän yli...

– Niin, entä sitten? kysyi juutalainen ojentaen kaulaansa, niin että silmät olivat vähällä pullistua kuopistaan.

– Pyh! huudahti Sikes keskeyttäen äkkiä puheensa, sillä tyttö oli miltei päätään kääntämättä katsahtanut häneen ja kiinnittänyt hänen huomionsa juutalaisen naamaan. Viis siitä, missä se on! Ettehän te voi kylläkään ilman minua ryhtyä puuhaan, sen tiedän, mutta on kuitenkin viisainta olla varuillaan, kun on teidän kanssanne tekemisissä.

– Kuten haluatte, hyvä ystävä, lausui juutalainen. Tarvitaanko ketään muita kuin teidät ja Toby?

– Ei muita, vastasi Sikes, paitsi sorkkarauta ja poika. Meillä on jo edellinen, jälkimmäinen on teidän hankittava. – Poikako! huudahti Fagin. Silloin siellä on mentävä ovilasin läpi, eikö olekin?

– Se ei kuulu teihin, vastasi Sikes. Minä tarvitsen pojan, mutta hän ei saa olla suuri. Voi hitto! lisäsi hän miettiväisesti, kunpa vain olisin saanut Nedin, nokikolarin nuoren pojan!

Ukko piti pojan tahallaan laihana ja vuokrasi hänet välistä tällaisiin pikku puuhiin, mutta pojan isä ajettiin maanpakoon, ja silloin tuli Juvenile Deliquent Society [Hyväntekeväisyysseura.] ja otti pojan huostaansa juuri kun tämä oli alkanut kunnolla ansaita. Nyt häntä opetetaan kirjoittamaan ja laskemaan, ja kaiketi hänestä aikaa myöten tehdään tavallinen oppipoika. Paha periköön nuo seurat! huudahti herra Sikes kiivastuen, kun ajatteli viheliäistä asiantilaa. Ne häärivät niin sisukkaasti, että jos niillä vain olisi kylliksi rahaa, mitä niillä kaikeksi onneksi ei ole, niin vuoden tai parin perästä meillä ei olisi puoltakaan tusinaa poikia omiin asioihimme.

– Eipä olisi, se on totta se, myönsi juutalainen, joka oli tämän puheen aikana istunut mietteissään ja kuullut senvuoksi vain viimeiset sanat. Bill!

– Mitä? kysyi Sikes.

Juutalainen viittasi Nancyyn, joka yhä istui samassa asennossa tuleen tuijottaen, ja osoitti erään merkin avulla, että hän toivoi tytön lähtevän huoneesta. Sikes kohautti hartioitaan, mikä merkitsi, että hän piti tätä varovaisuutta tarpeettomana, mutta suostui sentään ja käski Nancyn tuomaan heille olutpullon.

– Sinä et tahdo mitään olutta, sanoi Nancy asettaen käsivartensa ristiin ja jääden aivan tyynesti paikalleen.

– Mutta minähän sanon, että tahdon, väitti Sikes.

– Älä lorua joutavia! vastasi tyttö kylmästi. – Jatkakaa vain, Fagin! Minä tiedän, mitä hän aikoo sanoa, Bill, ei hänen tarvitse olla minusta tietääkseenkään.

Juutalainen näytti yhä epäröivän. Sikes katseli hämmästyneenä vuoroin kumpaakin.

– No niin, eihän teidän tarvitse pelätä tyttöä, Fagin, sanoi hän viimein. Olettehan tuntenut hänet jo kyllin kauan voidaksenne luottaa häneen, ellei itse piru ole sotkeutunut peliin. Hän ei ole mikään juorukello, vai mitä, Nancy?

– Enpä luulisi olevani! vastasi neitonen, veti tuolinsa pöydän ääreen ja nojasi siihen kyynärpäänsä.

– Et olekaan, ystäväni, sen tiedän, sanoi juutalainen, mutta...

– Mutta mitä? kysyi Sikes.

– Enhän voi tietää, eikö hän hän taas joudu raivoihinsa, kuten tässä eräänä iltana tapahtui, hyvä ystävä, vastasi juutalainen.

Tämän tunnustuksen kuultuaan Nancy neiti purskahti kaikuvaan nauruun, tyhjensi sitten lasillisen konjakkia, ravisti päätään ja päästi ilmoille muutamia huudahduksia, kuten "aja tuuleen!", "anna kuulua!" j.n.e. Nämä kehoitukset vaikuttivat heti ilmeisen rauhoittavasti molempiin herroihin, sillä juutalainen nyökkäsi tyytyväisenä ja istuutui taas paikalleen, ja herra Sikes teki samoin.

– No, Fagin, sanoi Nancy, puhukaa nyt Billille Oliverista!

– Ah, kuinka te olette älykäs, hyvä ystävä, en ole koskaan nähnyt tarkkanäköisempää tyttöä! vastasi juutalainen ja taputti häntä päähän. Oliverista juuri aloinkin puhua! Hah, hah, haa!

– Mitä hänestä sitten? kysyi Sikes.

– Hänhän on juuri sellainen poika, jota te tarvitsette, hyvä ystävä, vastasi juutalainen käheästi kuiskaten ja pani sormen nenälleen vääristäen samalla kasvonsa hirvittävään irvistykseen.

– Hänkö! huudahti Sikes.

– Ota vain hänet, Bill! sanoi Nancy. Niin minä tekisin, jos olisin sinun sijassasi. Tosin hän ei ole yhtä tottunut kuin toiset pojat, mutta sillähän ei ole väliäkään, kun hänen tarvitsee vain avata eräs ovi sinulle. Muista, Bill, että häneen voi luottaa.

– Niin, sen tiedän varmasti, sanoi juutalainen. Häntä on hyvin opetettu viimeisinä viikkoina, ja nyt hänen on jo aika ruveta itse ansaitsemaan elatustaan. Sitäpaitsi on otettava huomioon, että toiset pojat ovat liian suuria.

– Niin, hän on kyllä oikeata kokoa, virkkoi Sikes miettiväisesti.

– Ja tekee varmasti kaikki, mitä käskette, ystäväni. Hän ei uskalla juonitella, jos nimittäin vain osaatte sopivalla tavalla pelottaa häntä.

– Vai sitä siinä tarvitaan! huudahti Sikes. Mutta minäpä en pelotakaan häntä leikilläni, muistakaa se. Jos huomaan hänessä jotain oikkuja, kun kerran olemme toimessa, niin hän saa vastata puolestaan. Voi käydä niinkin, ettette enää näe häntä elävänä. Tuumikaahan sitä, Fagin, ennenkuin lähetätte hänet. – Muistakaa, mitä sanoin! lisäsi hän sitten punniten kädessään sorkkarautaa, jonka oli ottanut vuoteen alta.

– Kaikki on jo tarkoin harkittu, vastasi juutalainen painokkaasti. Olen pitänyt häntä silmällä – tarkasti silmällä. Antakaamme häneen juurtua sen ajatuksen, että hän on varas, silloin hän on meidän. Ikipäiviksi meidän! Parempaa tilaisuutta ei olisi voinut sattua! – Vanha mies asetti käsivartensa ristiin rinnalleen ja vetäen päänsä hartioiden väliin hän kirjaimellisesti syleili itseään ihastukselta.

– Meidän! matki Sikes. Tarkoitatte kai teidän?

– Ehkä niin, ystäväiseni, vastasi juutalainen kimeästi nauraen. Siis minun, jos niin haluatte, Bill.

– Entä minkätähden, kysyi Sikes katsahtaen uhkaavasti hupaiseen ystäväänsä, miksi te näette niin paljon vaivaa tuon kelmeäposkisen penikan vuoksi, kun hyvin tiedätte, että Common Gardenissa kuljeksii joka ilta viitisenkymmentä poikaa, joista voisitte valita mielenne mukaan?

– Siksi, että niistä ei olisi mitään hyötyä minulle, hyvä ystävä, vastasi juutalainen hiukan hämillään. Kun ne joutuvat kiikkiin, niin niiden naamasta näkee heti, että ne ovat syyllisiä, ja silloinhan minä menehän ne. Mutta jos tätä poikaa ohjataan oikein, hyvät ystävät, niin hän saa vielä lopulta aikaan yhtä paljon kuin kaksikymmentä noita toisia. Sitäpaitsi, lisäsi hän jälleen tyynenä, olemme vielä hänen vallassaan, jos hän sattuisi pääsemään pakoon, ja siitä syystä meidän on liitettävä hänet lujasti joukkoomme. Älkää huolehtiko siitä, kuinka se tapahtuu. Minun vaikutusvaltani on niin suuri, että kun hän vain kerrankin ottaa osaa johonkin varkauteen, niin lopusta lupaan pitää huolen. Onhan tämä paljon parempi kuin jos pitäisi toimittaa poika pois tieltä; se saattaisi käydä meille vaaralliseksi ja tuottaisi sitäpaitsi tuntuvan tappion.

– Milloin ryhdytte puuhaan? kysyi Nancy estäen siten Sikesin kiukkuisen huudahduksen, jolla tämä alkoi sättiä Faginin lempeitä sanoja.

– Niin, se on totta, sanoi juutalainen. Koska siihen ryhdytään?

– Minä olen sopinut Tobyn kanssa ylihuomisyöstä, vastasi Sikes jurosti, ellen lähetä hänelle toista sanaa.

– Hyvä on, sanoi juutalainen, nyt ei ole kuutamoakaan.

– Ei ole, myönsi Sikes.

– Onko kaikki kunnossa, että saalis voidaan heti kuljettaa turvaan? kysyi juutalainen.

Sikes nyökkäsi.

– No entä...

– Kaikki on selvää, keskeytti Sikes. Älkää välittäkö yksityisseikoista. Teidän on parasta lähettää poika tänne huomenillalla, sillä minä lähden matkalle seuraavana aamuna päivän koittaessa. Siis teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää suunne kiinni ja laittaa sulatuspannu kuntoon, siinä kaikki.

Sitten pidettiin neuvottelu, johon kaikki kolme ottivat osaa, ja päätettiin, että Nancy menisi seuraavana iltana pimeän tultua juutalaisen luo ja noutaisi Oliverin. Fagin huomautti nimenomaan, että jos poika osoittaisi vastahakoisuutta, niin hän seuraisi tyttöä mieluummin kuin ketään muuta, koska Nancy oli äskettäin esiintynyt hänen puolustajanaan. Sen lisäksi sovittiin juhlallisesti, että Oliver raukka jätettäisiin puheenaolevaa tarkoitusta varten kokonaan herra William Sikesin huostaan ja että mainittu herra Sikes saisi menetellä hänen kanssaan kuten itse parhaaksi näki olematta juutalaiselle vastuussa tapaturmista tai onnettomuuksista, joita pojalle mahdollisesti tapahtuisi. Jotta sopimus olisi tässä kohden sitova, tuli muhkean Toby Crackitin vahvistaa tosiksi ne selitykset, jotka Sikes palattuaan antaisi työn suorituksesta.

Kun asia oli puhuttu selväksi, alkoi Sikes uutterasti kaataa kurkkuunsa paloviinaa ja heilutteli murtorautaansa, niin että toisia peloitti. Samalla hän laulaa hoilotti jotakin vähemmän kaunista laulunpätkää päästäen tuon tuostakin hurjia kirouksia. Viimein hän sai jonkinlaisen ammattiylpeyden puuskan ja tahtoi välttämättä näytellä työkalujaan. Mutta tuskin oli hän haparoiden vetänyt esille laatikon, jossa ne olivat, ja avannut sen selittääkseen läsnäolijoille eri kapineiden laatua ja käyttöä ja ylistääkseen niiden omituista kauneutta, kun hän kellahti lattialle laatikon päälle ja jäi siihen nukkumaan.

– Hyvää yötä, Nancy! sanoi juutalainen.

– Hyvää yötä!

Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja juutalainen tarkkasi tyttöä tutkivasti, mutta tämän silmät eivät värähtäneetkään.

Juutalainen toivotti hänelle uudelleen hyvää yötä, ja kun tyttö käänsi selkänsä, potkaisi hän Sikesiä salavihkaa. Sitten hän alkoi haparoida alas portaita.

– Se on se vanha juttu! mutisi juutalainen itsekseen kulkiessaan kotia kohti. Pahinta noissa naisissa on se, että mitättöminkin seikka voi herättää heissä eloon tunteita, joiden luulisi jo aikoja sitten heiltä unohtuneen, mutta kaikeksi onneksi ne eivät kestä kauan. Hah, hah, haa! Mies lasta vastassa kultapussin takia!

Lyhentäen matkaa tällaisilla hauskoilla mietelmillä Fagin taivalsi loan ja pimeyden halki kolkkoon asuntoonsa, jossa Taskuveijari istui valveilla odottaen kärsimättömästi hänen tuloaan.

– Nukkuuko Oliver? Haluaisin puhua hänen kanssaan, sanoi Fagin heti sisään tultuaan.

– Hän on nukkunut jo monta tuntia, vastasi Taskuveijari avaten erään oven. Tuolla hän makaa!

Poika lepäsi syvässä unessa lattialle tehdyllä kovalla vuoteella. Suru, huoli ja ummehtunut ilma oli niin kalventanut hänen poskensa, että hän näytti kuolleelta. Mutta tällä kuolemalla ei ollut sellaista leimaa, minkä näkee ruumiskirstussa ja kääriliinoissa, vaan se herätti semmoisen tunteen, että henki on juuri paennut, että nuori, lempeä sielu on vain hetki sitten liitänyt taivaaseen eikä maan raskas ilma ole vielä ehtinyt muuttaa sitä tomumajaa, jossa sielu asui.

– Ei nyt, sanoi juutalainen vetäytyen varovasti takaisin. Huomenna, huomenna.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Oliver jätetään herra William Sikesin huostaan.

Kun Oliver seuraavana aamuna heräsi, hämmästyi hän kovin huomatessaan, että hänen vuoteensa viereen oli asetettu pari uusia paksupohjaisia kenkiä ja vanhat viety pois. Tämä löytö ilahdutti häntä aluksi, sillä hän toivoi sen ennustavan hänen vapauttamistaan. Mutta nämä luulot haihtuivat pian, kun hän istuutui syömään aamiaista juutalaisen kanssa ja tämä ilmoitti hänelle tavalla, joka vielä enemmän kauhistutti häntä, että hänet vietäisiin illalla herra Sikesin asuntoon.

– Pitääkö... pitääkö minun jäädä sinne, herra? kysyi Oliver levottomana.

– Ei, ei, hyvä ystävä. Ei sinun tarvitse jäädä sinne, vastasi juutalainen. Me emme halua menettää sinua. Älä pelkää, Oliver, kyllä sinä saat tulla sitten taas meidän luoksemme. Hah, hah, haa! Emme ole niin julmia, että ajaisimme sinut pois. Eipä suinkaan!

Vanha mies, joka seisoi kumartuneena tulen ääressä paahtaen leipäviipaletta, katsoi taakseen tehdessään täten pilaa Oliverista ja hihitti ilkeästi ikäänkuin, osoittaakseen tietävänsä, miten mielellään Oliver juoksisi tiehensä, jos vain pääsisi.

– Sinä haluat varmaankin kernaasti tietää, sanoi juutalainen katsoen tutkivasti Oliveriin, minkä vuoksi sinun on mentävä Billin luo, vai mitä, pikku ystävä?

Oliver punastui vasten tahtoaan huomatessaan, että ukko oli arvannut hänen ajatuksensa, mutta vastasi sitten pelkäämättä, että hän halusi sen tietää.

– Mitä sinä itse luulet syyksi? kysyi Fagin välttyen siten vastaamasta.

– Sitä en todellakaan tiedä, herra, vastasi Oliver.

– Vai niin! sanoi juutalainen ja kääntyi pettyneenä poispäin tutkittuaan ensin pojan kasvoja. – Saat odottaa siksi, kunnes Bill sanoo sen sinulle.

Juutalaista tuntui suututtavan, ettei Oliver osoittanut suurempaa uteliaisuutta. Itse asiassa pojan mieli oli sangen levoton, mutta juutalaisen viekkaat silmäykset ja omat aavistukset olivat saattaneet Oliverin niin hämille, ettei hän huomannut sillä kertaa kysyä enempää. Myöhemmin hän ei saanut siihen tilaisuuttakaan, sillä juutalainen pysyi vaiteliaana ja äreänä koko päivän iltaan asti, jolloin hän valmistautui lähtemään ulos.

– Sytytä tämä palamaan, sanoi Fagin asettaen kynttilän pöydälle. Tuossa on kirja, jota voit lukea siksi, kunnes sinua tullaan hakemaan. Hyvää yötä!

– Hyvää yötä! vastasi Oliver hiljaa.

Juutalainen asteli ovelle, mutta vilkaisi samassa olkansa yli poikaan. Äkkiä hän pysähtyi ja kutsui häntä nimeltä. Oliver nosti silmänsä. Juutalainen osotti kynttilää ja viittasi häntä sytyttämään sen. Oliver totteli, ja laskettuaan kynttilänjalan pöydälle hän huomasi juutalaisen tuijottavan silmäkulmat kurtussa häneen huoneen pimeästä päästä.

– Ole varuillasi, Oliver! Ole varuillasi! sanoi vanhus ja pudisti varoittavasti oikeata kättään. Hän on raju mies eikä kammoa verta, kun hänen sisunsa on joutunut kuohuksiin. Mitä hyvänsä tapahtuukin, älä sano mitään, vaan tee kaikki, mitä hän käskee. Pane se mieleesi! Nämä viimeiset sanat hän lausui erikoisella äänenpainolla. Sitten hän väänsi naamansa ilkeään irvistykseen, nyökkäsi ja lähti huoneesta.

Faginin mentyä Oliver nojasi päätään käsiinsä ja mietti sykkivin sydämin niitä sanoja, jotka juuri oli kuullut. Mitä enemmän hän ajatteli juutalaisen varoituksia, sitä hämärämmäksi hänelle kävi niiden todellinen tarkoitus. Vähitellen hän tyyntyi ja rukoili hiljaisella ja murtuneella äänellä, että hän pelastuisi vaarasta, joka häntä parhaillaan uhkasi, ja että jos hyljätyn poika raukan, joka ei koskaan ole saanut tuntea ystävien osanottoa eikä rakkautta, on mahdollista saada apua, Jumala lähettäisi sitä nyt, jolloin hän oli joutunut yksin ja neuvotonna keskelle rikoksia ja pahuutta. Hän oli jo lopettanut rukouksensa, mutta pysyi yhä samassa asennossa, kädet silmillä, kun kahiseva ääni häiritsi häntä.

– Kuka siellä? huudahti hän, kavahtaen pystyyn ja huomasi jonkun seisovan ovensuussa. Kuka se on?

– Minä se olen, minä vain, vastasi värisevä ääni, Oliver nosti kynttilän päänsä tasalle ja katsoi ovelle päin. Siellä seisoi Nancy.

– Pane kynttilä pöydälle, sanoi tyttö kääntäen kasvonsa syrjään. Se vaivaa minun silmiäni.

Oliver näki, että Nancy oli tavattoman kalpea, ja kysyi ystävällisesti, oliko hän sairas. Tyttö istuutui tuolille kääntäen selkänsä häneen päin ja väänteli käsiään vastaamatta sanaakaan.

– Onko tapahtunut, jotakin? kysyi Oliver. Voinko ehkä auttaa teitä? Teen sen mielelläni, jos vain voin.

Tyttö keinutteli itseään edestakaisin, piti kättään suunsa edessä ja hengitti raskaasti, läähättäen.

– Nancy! huudahti Oliver. Mikä teidän on?

Tyttö läimäytteli polviaan ja polki lattiaa; sitten hän rauhoittui yht'äkkiä ja kietoi huivin tiukemmin ympärilleen väristen vilusta. Oliver kohenteli tulta. Nancy siirsi tuolinsa lähemmäksi uunia, istui hetken aikaa ääneti, mutta nosti lopulta päätään ja katseli ympärilleen.

– En ymmärrä, mikä minuun menee välistä, sanoi hän ollen järjestävinään pukuaan. Luultavasti sen saa aikaan tämä likainen ja kostea huone. Oletko nyt valmis, Nolly kulta?

– Onko minun tultava teidän kanssanne? kysyi Oliver.

– On, minä tulen Billin luota, vastasi tyttö. Vien sinut sinne.

– Minkä vuoksi? kysyi Oliver hätkähtäen.

– Minkäkövuoksi? toisti Nancy katsahtaen häneen, mutta loi silmänsä maahan kohdatessaan pojan katseen. Ei mihinkään pahaan.

– En usko sitä, vastasi Oliver, joka oli tarkannut hänen kasvojaan.

– No, usko sitten, mitä haluat, vastasi tyttö yrittäen nauraa. Ei sitten mihinkään hyvään.

Oliver huomasi, että hän saattoi mahdollisesti vaikuttaa tytön parempiin tunteisiin, ja ajatteli jo hetkisen vedota hänen sääliinsä ja pyytää häneltä apua. Mutta samassa hänen mieleensä juolahti, että kello oli vain yksitoista ja että kaduilla vielä liikkui ihmisiä, joista monet varmasti uskoisivat hänen sanojaan. Senvuoksi hän astui äkkiä askeleen eteenpäin ja selitti olevansa valmis lähtemään.

Tämä lyhyt mietintöaika ei jäänyt huomaamatta hänen seuralaiseltaan. Tyttö katseli häntä tutkivasti, kun hän puhui, oli arvannut pojan aikeet.

– Kuulehan! sanoi tyttö kumartuen hänen puoleensa ja osoittaen ovea; samalla hän silmäili varovaisesti ympärilleen. Sinä et voi nyt pelastua. Olen koettanut kaikki keinoni sinun hyväksesi, mutta turhaan. Sinua vartioidaan joka taholta, ja jos joskus pääsetkin täältä pois, niin nyt ei ole ainakaan se aika.

Oliver katsoi tyttöön suuresti hämmästyneenä hänen päättäväisistä sanoistaan. Hän näkyi puhuvan tosissaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja levottomat, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

– Olen pelastanut sinut kerran pahoinpitelystä, ja teen sen vieläkin, jos tarvitaan, ja niin teen nytkin, jatkoi tyttö lujemmin, sillä jos joku muu olisi tullut sinua hakemaan, niin sinua olisi kohdeltu pahemmin. Olen luvannut niille toisille, että sinä pysyt hiljaa ja ääneti. Jos nostat melun nyt matkalla, niin vahingoitat sillä vain sekä itseäsi että minua ja aiheutat kenties minun kuolemani. Katsohan! Olen saanut kaikki nämä jo sinun tähtesi, niin totta kuin Jumala näkee minut tällä hetkellä!

Hän näytti muutamia tummansinisiä läikkiä kaulassaan ja käsivarsissaan ja jatkoi sitten kiirehtien: Muista näitä äläkä tuota minulle tällä kertaa enempää kärsimyksiä! Kyllä minä auttaisin sinua, jos vain voisin, mutta se ei ole minun vallassani. Ne eivät aio tehdä sinulle mitään pahaa, ja mihin tahansa ne käskevätkin sinua, niin ei syy ole tietenkään sinun. Vaikene siis! Jokainen sana suustasi on samaa kuin isku minulle. Anna nyt kätesi tänne ja kiiruhtakaamme!

Hän tarttui Oliverin käteen, jonka tämä vaistomaisesti ojensi hänelle, puhalsi kynttilän sammuksiin ja veti pojan mukanaan portaita alas. Joku näkymätön henkilö avasi pimeässä ulko-oven ja sulki sen jälleen heti, kun he olivat ehtineet kadulle. Talon edessä odotti heitä ajuri, tyttö veti Oliverin vaunuihin ja hevonen lähti heti liikkeelle täyttä ravia. Nancy piti häntä yhä kädestä ja kuiskasi hänen korvaansa samoja varoituksia ja vakuutuksia kuin ennenkin. Kaikki oli käynyt niin äkkiä, että poika ehti tuskin ajatella, missä oli ja miten oli sinne joutunut, kun ajopelit jo pysähtyivät sen talon eteen, jossa juutalainen oli käynyt edellisenä iltana. Oliver loi pikaisen katseen tyhjälle kadulle ja oli jo vähällä huutaa apua, mutta samassa tytön ääni kuului hänen korvissaan niin rukoilevana ja tuskaisena, ettei hänellä ollut sydäntä täyttää aikomustaan. Hänen epäröidessään meni tilaisuuskin ohitse, sillä pian hän oli jo talossa ja ovi suljettiin hänen takanaan.

– Tätä tietä, sanoi tyttö ja päästi nyt vasta hänen kätensä irti. Bill!

– Halloo! vastasi Sikes, joka ilmestyi kynttilä kädessä portaitten yläpäähän. Kas vain, oletpa sinä täsmällinen! Tulehan ylös!

Tämä oli erittäin voimakas hyväksymisen ilmaisu ja sydämellinen tervehdys herra Sikesin luonteisen henkilön puolelta. Se näyttikin suuresti ilahduttavan Nancya, joka tervehti häntä iloisesti.

– Lähetin koiran pois Tomin mukana, sanoi Sikes valaistessaan heille tietä. Siitä olisi ollut vain haittaa.

– Se oli hyvä, sanoi Nancy.

– Vai niin, sinä sait nulikan mukaasi, sanoi Sikes, kun kaikki kolme olivat tulleet huoneeseen ja ovi oli suljettu.

– Sain, ja tässä hän on, vastasi Nancy.

– Lähtikö hän mukaasi vastustelematta? kysyi Sikes.

– Nöyrästi kuin lammas, vastasi tyttö.

– Sepä on hauskaa kuulla, sanoi Sikes silmäillen Oliveria tuimasti, muuten olisi hänen nuori ruumiinsa saanut kärsiä siitä. Tulehan tänne, junkkari, niin minä selitän sinulle erään läksyn, joka sinun on hyvä oppia.

Näin sanoen Sikes sieppasi uuden holhokkinsa päästä lakin ja heitti sen nurkkaan; sitten hän tarttui Oliverin hartioihin, istuutui pöydän ääreen ja pani pojan eteensä seisomaan.

– Ensiksikin, sanoi Sikes vetäen esiin taskupistoolin, jonka asetti pöydälle, tiedätkö, mikä tämä on?

Oliver vastasi myöntäen.

– Hyvä on, katso nyt, jatkoi Sikes. Tämä on ruutia, tämä on luoti ja tässä on palanen vanhaa hattua latingiksi.

Oliver selitti mutisten tuntevansa nuo kapineet, ja Sikes ryhtyi lataamaan pistoolia tarkasti ja taitavasti.

– Se on nyt ladattu, sanoi Sikes lopetettuaan.

– Niin, näen sen, myönsi Oliver.

– Hyvä, sanoi rosvo tarttuen Oliverin ranteeseen ja asettaen pistoolinsuun hänen ohimoaan vasten, jolloin poika vasten tahtoaan peräytyi, jos sanot sanankaan ulkona ollessamme, kun sinulta ei mitään kysytä, niin lasken hetipaikalla tämän panoksen kalloosi. Jos siis aiot puhua ilman lupaa, niin sinun on parasta lukea rukouksesi ensin.

Tehostaakseen uhkauksensa vaikutusta Sikes loi uhriinsa julman silmäyksen ja jatkoi sitten:

– Mikäli minä tiedän, ei kukaan välittäisi vähääkään, vaikka sinut toimitettaisiinkin pois tästä maailmasta. Oikeastaan ei minun siis ollenkaan tarvitsisi vaivautua selittämään sinulle asiaa, mutta tein sen nyt kumminkin sinun omaksi hyväksesi. Käsitätkö?

– Tarkoituksesi on kai sanoa, puuttui Nancy puheeseen painokkaasti ja rypisti hiukan otsaansa Oliverille kehoittaakseen tätä kuuntelemaan, että jos hän turmelee sen yrityksen, johon aiot ryhtyä, niin sinä estät hänet kielittelemästä siten, että ammut hänen päänsä puhki. Sinun on siten pakko huolehtia omasta turvallisuudestasi, kuten aina tapaat tehdä, kun liikeasiat ovat kysymyksessä.

– Aivan niin, hyväksyi Sikes. Naiset osaavat aina esittää asian lyhemmin ja selvemmin, paitsi kun ovat äkäisiä, sillä silloin heillä ei ole aikaa valita sanojaan. Ja koska pojalla nyt on tilanne selvillä, niin voimme syödä ja nukahtaa hiukan ennen lähtöämme.

Tätä kehoitusta totellen Nancy kattoi pöydän ja katosi hetkeksi, mutta palasi sitten tuoden mukanaan oluthaarikan ja muuatta liharuokalajia, joka antoi Sikesille aiheen moniin sukkeluuksiin, sillä tätä ravintoainetta kutsuttiin varkaitten kesken samalla nimellä kuin erästä heidän ammatissaan usein käytettyä, näppärää työkalua, nimittäin murtorautaa. Tämä arvoisa herra, joka ehkä iloitsi pian alotettavasta työstä, oli nyt erittäin hyvällä tuulella. Se tuli näkyviin siten, että hän tyhjensi oluthaarikan yhteen menoon eikä koko aterian aikana päästänyt kuin arviolta noin neljä tusinaa kirousta.

Kun illallinen oli lopetettu – on helppo ymmärtää, ettei Oliverin ruokahalu ollut kovin kehuttava – kestitsi Sikes itseään parilla totilasillisella ja heittäytyi vuoteelle käskien Nancyn herättää hänet täsmälleen kello viisi ja uhaten ankarasti rangaista mahdollisen laiminlyönnin. Saman komentajan käskystä Oliverkin ojentautui täysissä pukimissaan patjalle, joka oli sijoitettu lattialle. Tyttö lisäsi uuniin puita ja istuutui sitten tulen ääreen odottamaan määrättyä herätysaikaa. Oliver makasi kauan valveilla ajatellen, että Nancy mahdollisesti kuiskaisi hänelle vielä joitakin neuvoja, mutta tyttö istui paikallaan liikahtamatta; silloin tällöin hän vain puhdisti kynttilän. Levottomuuden ja valvonnan väsyttämänä poika vaipui viimein uneen.

Kun hän heräsi, oli teeastiat tuotu pöydälle, ja Sikes pisteli parhaillaan joitakin kapineita tuolinselustalle ripustetun päällystakkinsa taskuihin. Nancy puuhaili ahkerasti aamiaisen valmistuksessa. Päivänvaloa ei näkynyt vielä, kynttilä paloi edelleen, ja ulkona oli pilkkosen pimeätä. Raju sade rapisi ikkunaruutuja vasten, ja taivas oli synkkä ja pilvinen.

– Kas niin, ärähti Sikes, kun Oliver nousi vuoteelta. Puoli kuusi! Pidähän kiirettä tai muuten jäät ilman aamiaista, kun on jo näin myöhä.

Oliver nautti kaikessa kiireessä hiukan ruokaa ja vastasi sitten Sikesin yrmeään kysymykseen olevansa jo valmis. Nancy sitoi tuskin katsoen poikaan hänen kaulaansa liinan, ja Sikes levitti hänen hartioilleen suuren, karkean puolivaipan. Näin varustettuna hän ojensi kätensä rosvolle, joka uhkaavin elein näytti, että pistooli oli hänen taskussaan. Sanottuaan Nancylle jäähyväiset Sikes tarttui lujasti pojan käteen ja astui ulos.

Ovelle tultuaan Oliver kääntyi vilkaisemaan taakseen toivoen kohtaavansa tytön katseen, mutta tämä oli jo asettunut entiselle paikalleen tulen ääreen eikä liikahtanutkaan.

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Matkalla.

Aamu oli kolea ja myrskyinen. Satoi ja tuuli ankarasti, ja taivaalla ajelehti synkkiä pilviä. Koko yön kestänyt sade oli kerännyt kaduille isoja vesilätäköitä, ja katuojat olivat tulvillaan. Alkava päivä sarasti jo taivaanrannalla, mutta sen kalpea kajastus synkensi vain ympäristöä heikentämällä kaasulyhtyjen valoa ja antamalla omituisen kalsean ja ikävän värivivahteen talojen märille katoille ja autioille kaduille. Tässä kaupunginosassa ei näkynyt liikkeellä ainoatakaan elävää olentoa. Kaikki ikkunat olivat tarkoin suljetut, ja kadut, joita he kulkivat, olivat tyhjät ja äänettömät.

Kun he olivat saapuneet tielle, joka johtaa Betnal Greenistä maaseudulle, alkoi päivä vihdoinkin tehdä tuloaan. Monet lyhdyt oli jo sammutettu; muutamia kuormavaunuja laahusti verkalleen Lontoota kohden, ja niiden ohitse ajoi silloin tällöin umpinainen postivaunu, jonka ajaja huitaisi sivumennen piiskallaan unisia maalaismiehiä, jotka väistämällä väärälle puolen tietä estivät mahdollisesti hänet saapumasta ajoissa perille. Kapakat, joissa kaasulamput vielä paloivat, olivat jo avoinna. Vähitellen aukenivat kauppapuoditkin, ja yksinäisiä jalkamiehiä tuli heitä vastaan. Sitten ilmestyi kokonaisia työmiesjoukkoja, jotka olivat matkalla työpaikkoihinsa; miehiä ja naisia kantaen kalakoreja päänsä päällä; aasien vetämiä vihanneskärryjä; maalaisten rattaita, joissa oli kuormana eläviä eläimiä ja kokonaisia naudanruhoja; maidonmyyjiä sankoilleen sekä loppumaton jono ihmisiä, jotka kuljettivat erilaisia elintarpeita itäisiin esikaupunkeihin. Kun he lähestyivät Cityä, kävi melu ja liikenne yhä vilkkaammaksi, ja heidän saapuessaan Smithfieldin läheisille kaduille hälinä paisui kiireiseksi, korvia huumaavaksi kohinaksi. Nyt oli niin valoisa kuin tuollaisena pilvisenä päivänä saattoi olla, ja puolet Lontoon asukkaista oli jo ryhtynyt puuhiinsa.

Sikes kiiruhti pitkin Sun- ja Crown-katuja, oikaisi Finsburyn puiston halki ja suuntasi kulkunsa Chiswell-katua myöten Barbicaniin, sieltä Long Laneen ja vihdoin Smithfieldin torille, josta päin kuului niin epäsointuisia ääniä, että Oliveria ihmetytti.

Oli toripäivä. Maassa oli lokaa ja liejua nilkkoja myöten, ja tiheä usva, joka lakkaamatta nousi eläinten höyryävistä ruumiista, sekaantui sumuun, joka näytti lepäävän kattojen varassa torin yllä. Kaikki karsinat keskellä suurta karjatoria sekä monet tilapäiset, joita oli pystytetty sinne tänne, olivat täynnä lampaita, ja vesikaukaloiden ääreen sidottuina seisoi härkiä ja lehmiä pitkissä riveissä. Maalaisia, teurastajia, kirjakauppiaita, katukaupustelijoita, poikia, varkaita, vetelehtijöitä ja irtolaisia liikuskeli kaikkialla tiheänä ihmisjoukkona. Karjakauppiaitten vihellykset, koirien haukunta, härkien mylvintä ja ammuminen, lammasten määkyminen ja sikojen röhkinä ja kiljahdukset, kaupustelijain huudot, hoilaus, kiroukset ja riidanrähinä joka taholla, kapakoista kuuluva kellojen kilinä ja äänten sorina, tungos, juokseminen, ajaminen, tappelu ja räikeä meteli, jota kuului eri puolilta toria, ja likaiset, renttumaiset ja siistimättömät oliot, jotka lakkaamatta joko tunkivat joukkoon tai työntyivät siitä ulos – kaikki tämä muodosti näyn, jonka sekasortoisuus vaikutti huumaavasti.

Laahaten Oliveria mukanaan Sikes raivasi kyynärpäillään tietä tiheimmän tungoksen läpi eikä kiinnittänyt suurtakaan huomiota kirjavaan näytelmään, joka niin kovin kummastutti poikaa. Pari kolme kertaa hän nyökkäsi vastaantuleville tutuille, jotka kutsuivat häntä haukkaamaan hiukan einettä heidän kanssaan, mutta Sikes vastasi kieltävästi ja jatkoi väsymättä kulkuaan, kunnes he olivat päässeet pois tungoksesta ja saapuneet Hosier Lanen kautta Holborniin.

– No niin, junkkari! sanoi Sikes vilkaisten Pyhän Andreaksen kirkon torniin – kello on kohta seitsemän! – Sinun on parannettava vauhtia. No, älä siinä nahjustele, senkin laiskuri.

Herra Sikes vahvisti sanojaan puristamalla lujasti nuoren seuralaisensa rannetta, ja Oliver koetti parhaansa mukaan pysytellä herransa rinnalla rientäen eteenpäin puolittain juosten, puolittain kävellen. Tätä menoa he jatkoivat, kunnes olivat sivuuttaneet Hyde Parkin kulman ja saapuneet Kensingtonin tielle, jolloin Sikes hiljensi kulkuaan odottaakseen erästä tyhjää kuormavaunua, joka oli tulossa heidän takanaan. Nähdessään siinä nimen "Hounslow" hän kysyi ajomieheltä niin kohteliaasti kuin osasi, eikö tämä ottaisi heitä mukaansa Isleworthiin asti.

– Nouskaa vain vaunuihin, vastasi mies. Onko tuo teidän poikanne?

– Kyllä se on minun, vastasi Sikes katsahtaen tuimasti Oliveriin ja pistäen ikäänkuin huomaamattaan kätensä siihen taskuun, jossa pistooli oli.

– Isäsi kävelee ehkä liian nopeasti, vai mitä, nuori mies? kysyi ajuri, joka huomasi, että Oliver oli kovin hengästynyt.

– Eikös mitä! tokaisi Sikes. Hän on tottunut sellaiseen. Kas niin, annahan kätesi tänne, Ned, ja hyppää ylös!

Näin sanoen hän auttoi Oliverin vaunuihin, ja ajomies osoitti erästä säkkikasaa ja kehoitti poikaa panemaan siihen levolle. Heidän ajaessaan useitten mailinpatsaitten ohi Oliver kummasteli yhä enemmän, mihin he oikeastaan olivat matkalla. Viimein he saapuivat erään pienen ravintolan kohdalle, jonka nimi oli "Vaunut ja hevoset", ja vähän matkaa siitä oli tienristeys. Kuormavaunut pysähtyivät tähän. Sikes astui kiireesti maahan pitäen kaiken aikaa Oliveria kädestä. Sitten hän nosti pojan alas silmäten tätä vihaisesti ja taputteli toista sivutaskuaan.

– Hyvästi, poika, sanoi ajomies.

– Hän on semmoinen jurottaja, vastasi Sikes ravistaen Oliveria. Oikea härkäpää! Älkää välittäkö hänestä!

– Mitäpä minä siitä, vastasi ajomies nousten taas vaunuihinsa. Näkyy tulevan kaunis päivä. – Sitten hän ajoi tiehensä.

Sikes odotti, kunnes hän oli hävinnyt näkyvistä, ja alkoi sitten taluttaa Oliveria edelleen. Kuljeskeltuaan pari tuntia sinne tänne maaseudulla he saapuivat viimein erääseen kaupunkiin. Siellä he menivät muutamaan tahraisella nimikilvellä varustettuun kapakkaan, jossa Sikes tilasi päivällistä. Anniskeluhuone oli vanha ja matala, ja sen kattoa kannatti paksu hirsi. Lieden ääreen oli sijoitettu korkeaselkäisiä tuoleja, joilla istui muutamia työpukuisia miehiä poltellen ja juoden. He eivät välittäneet vähääkään Oliverista eivätkä paljoa Sikesistäkään, ja koska tämä suhtautui samoin heihin, niin hän istuutui nuoren toverinsa kanssa erääseen nurkkaan, jossa he saivat olla rauhassa. Päivälliseksi heille tuotiin kylmää liharuokaa, ja sen syötyään he jäivät paikoilleen istumaan. Kun Sikes poltti piipullisen toisensa perästä, niin Oliver alkoi jo luulla heidän matkansa päättyneen. Pitkän kävelyn uuvuttamana ja tupakansavun huumaamana hän viimein nukahti ja vaipui vähitellen sikeään uneen. Oli jo aivan pimeä, kun Sikes töykkäsi hänet hereille. Silmäillessään ympärilleen hän havaitsi seuralaisensa joutuneen olutpullon ääressä vilkkaaseen keskusteluun erään työmiehen kanssa.

– Olette siis matkalla Lower Hallifordiin, vai kuinka? kysyt Sikes.

– Niin olen, vastasi mies, jossa näkyi jonkunverran väkevien juomien vaikutusta, enkä siinä kovin kauan siekailekaan. Hevosellani ei ole nyt kuormaa vedettävänä, niinkuin huomenna tulee olemaan, ja siksi aionkin ajaa aika vauhtia. Hevoseni malja! Se on komea eläin!

– Voitteko ottaa minut ja poikani mukaanne? kysyi Sikes työntäen olutpullon uuden ystävänsä eteen.

– Jos heti lähdette, niin voinpa kyllä, vastasi mies. Hallifordiinko tekin aiotte?

– En, vaan Sheppertoniin, vastasi Sikes.

– Olen käytettävissänne niin pitkälle kuin matkani riittää, sanoi toinen. Onko kaikki maksettu, Becky?

– On, tuo herra on maksanut, vastasi tyttö.

– Mitä kummaa! huudahti mies juopuneen arvokkuudella. Se ei käy päinsä.

– Miksi ei? kysyi Sikes. Tehän teette meille palveluksen. Enkö minä saisi vastalahjaksi tarjota teille olutryyppyä?

Vieras harkitsi tätä hetken aikaa syvämietteisen näköisenä ja tarttui sitten Sikesin käteen vakuuttaen, että tämä oli kunnon mies. Sikes vastasi tähän, että vieras laski varmaankin leikkiä, kuten olisi ollut syytä uskoakin, jos mies olisi ollut selvä.

Vaihdettuaan vielä muitakin kohteliaisuuksia keskenään he sanoivat muulle seuralle hyvästi ja menivät ulos. Palvelustyttö keräsi kätensä täyteen juoma-astioita ja tuli ovelta katselemaan vieraitten lähtöä.

Hevonen, jonka malja oli äsken juotu, oli jo valjastettu. Oliver ja Sikes nousivat kursailematta vaunuihin, ja samoin teki mieskin puheltuaan ensin hetken aikaa hevoselle ja kehoitettuaan tallirenkejä ja koko maailmaa näyttämään hänelle toinen sen veroinen eläin. Sitten tallirengit saivat käskyn väistyä sivummalle, ja kun hevonen huomasi olevansa vapaa, alkoi se käyttäytyä perin ilkeästi. Se ravisti päätään pilkallisesti ja pisti sen sitten läheisestä akkunasta sisään; keikuttuaan hetken aikaa takajaloillaan se viimein lähti liikkeelle vieden heidät pois kaupungista.

Ilta oli hyvin pimeä. Joesta ja suoperäisestä maasta nousi kosteata usvaa, joka levisi yli autioiden kenttien. Ilma oli tavattoman kylmä, ja koko ympäristö näytti synkältä ja ikävältä. Kukaan ei puhunut sanaakaan, sillä ajomiestä nukutti eikä Sikesiäkään haluttanut pitää keskustelua vireillä. Oliver oli kyyristynyt vaunujen nurkkaan kauhun ja pelon valtaamana kuvitellen näkevänsä kummallisia olioita lehdettömissä puissa, joiden oksat keinuivat kammottavasti sinne tänne, ikäänkuin riemuiten seudun kolkosta autiudesta. Kun he ajoivat Sunburyn kirkon ohi, löi kello seitsemän. Vastapäisestä lautturin tuvasta loisti valoa, jonka säteet lankesivat tien poikki ja tummensivat hautausmaan mahtavien kuusten varjot entistä synkemmiksi. Läheltä kuului kosken heikkoa kohinaa, ja vanhojen puiden tuuheat oksat humisivat hiljaa iltatuulessa. Nämä äänet olivat kuin kuolleille omistettua soittoa.

Jätettyään Sunburyn he ajoivat autiota maantietä vielä noin mailin verran, ja sitten vaunut pysähtyivät. Sikes astui maahan, tarttui Oliverin käteen, ja matkaa jatkettiin taas jalkaisin. He eivät poikenneet Sheppentonissa mihinkään taloon, kuten väsynyt poika olisi toivonut, vaan rämpivät eteenpäin loassa ja pimeässä, pitkin puuttomia, aukeita kenttiä, kunnes näkivät valonhohdetta eräästä läheisestä kaupungista. Kun Oliver jännittyneenä silmäili ympärilleen, huomasi hän, että aivan heidän edessään virtasi joki ja että he lähestyivät juuri siltaa. Sikes kulki suoraan eteenpäin, mutta ihan lähellä siltaa hän kääntyi äkkiä vasemmalle ja lähti astumaan pitkin joen rantaa.

– Jokeen! ajatteli Oliver kauhistuneena. Hän on tuonut minut tähän kolkkoon paikkaan hukuttaakseen minut jokeen! Hän oli vähällä heittäytyä maahan ja taistella nuoren elämänsä puolesta, mutta samassa hän huomasi edessään yksinäisen, rappeutuneen rakennuksen. Ulko-oven kummallakin puolella oli ikkuna, ja rakennus oli kaksikerroksinen, mutta valoa ei näkynyt missään. Talo oli pimeä ja synkkä ja kaikesta päättäen asumaton.

Sikes, joka yhä piti Oliverin kädestä, lähestyi hiljaa ovea ja nosti sen salvan. Ovi painui auki, ja he menivät molemmat sisään.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Murto.

– Halloo! huusi luja, karkea ääni heti, kun he olivat astuneet eteiseen.

– Älä nyt hiidessä nosta sellaista melua! vastasi Sikes ja telkesi oven. Toimita tänne valoa, Toby.

– Ahaa, toveri! sanoi sama ääni. Kynttilä, Barney, kuuletko? Näytä herralle tietä, Barney, mutta herää ensin itse, jos niin suvaitset!

Puhuja tuntui heittävän saapaspihdin tai jonkun sentapaisen esineen sitä henkilöä kohti, jota tahdottiin saada heräämään; sillä joku iso puukappale kuului putoavan lattiaan, ja sitten seurasi epäselvää murinaa, ikäänkuin joku juuri heräisi unestaan.

– Etkö sinä vielä kuule? huusi sama ääni. Täällä on Bill Sikes eteisessä eikä kukaan ole häntä vastaanottamassa, ja sinä vetelet siinä unta, ikäänkuin olisit hotkaissut ainakin seitsemän annosta ooppiumia nahkoihisi! Saatko jo silmäsi auki vai tahdotko jotakin kovempaa kalloosi?

Pari tohvelipohjaista jalkaa sipsutti nyt, kiireesti lattian poikki, ja oikeanpuoleisesta ovesta ilmestyi ensin heikkoa valoa ja sitten sama henkilö, joka tässä kertomuksessa jo on esiintynyt Suffron Hillin kapakan honottavana viinurina.

– Herra Sikes, huudahti Barney iloisesti, mutta ehkä vaan teeskennellen; tervetuloa, herra, astukaa sisään!

– Kas niin, kömmi nyt sinä ensin, sanoi Sikes sysäten Oliveria edellään. Lähde vaan liikkeelle, muuten survon kantapääsi mäsäksi!

Kiroten pojan hitaisuutta Sikes sai Oliverin sysätyksi matalaan, pimeään huoneeseen, jossa oli savuava kamiina, muutamia rikkinäisiä tuoleja, pöytä sekä hyvin törkeän näköinen vuode. Siinä virui selällään muuan mies, jalat nostettuina vuoteen alapään laidalle, niin että ne olivat päätä paljoa ylempänä, ja suussa hänellä oli pitkä savipiippu. Hänellä oli yllään nuuskanvärinen takki, jossa oli suuret messinkinapit, sitruunankeltainen kaulaliina, karkeat, kirjavat liivit sekä keltaiset housut Herra Crackitilla, sillä se hän oli, ei ollut kovin paljon tukkaa eikä partaa, mutta se vähä, mikä hänellä oli päässään tai kasvoissaan, oli punertavan väristä ja kierretty pitkiksi, korkkiruuvin muotoisiksi suortuviksi, joita hän joskus kaapi likaisilla, vaskisormusten koristamilla sormillaan. Mitaltaan hän oli hieman yli keskisuuruuden, ja hänen jalkansa olivat ohuet kuin tulitikut; mutta tämä asianhaara ei häntä estänyt ihailemasta pitkävartisia saappaitaan, joita hän nyt, niiden ylevässä asemassa, katseli nähtävällä mielihyvällä.

– Bill poikaseni, sanoi tämä olento, kääntäen päätään ovea kohti, minua ilahuttaa nähdä sinua. Minä jo pelkäsin, että olet luopunut koko hommasta, ja siinä tapauksessa minun olisi täytynyt yksinäni panna alttiiksi oma kallisarvoinen persoonani. Äläppäs!

Tämän viimeisen huudahduksen hän lausui hyvin kummastuneen näköisenä, kun hänen silmänsä sattuivat Oliveriin, jota Toby Crackit nyt alkoi tarkastella istualtaan.

– Poika se on – ymmärräthän, se niin! huomautti Sikes ja siirsi tuolinsa lähemmä tulta.

– Herra Faginin poika, selitti Barney virnistäen.

– Vai niin, vai Faginilta! lausui Toby, katsellen Oliveria kiireestä kantapäähän. Tuleepa tuosta oikein kullan arvoinen taituri, jos on tarvis nipistää jotakin ämmien hameensäkeistä kirkonmenojen aikana. Sen viaton naama on sama kuin pääoma.

– No, anna olla, keskeytti Sikes äreästi, kumartui ystävänsä puoleen ja kuiskasi hänelle korvaan muutamia sanoja, joista Crackit purskahti kimeään nauruun ja kunnioitti Oliveria pitkällä, ihmettelevällä katseella.

– Ja nyt, sanoi Sikes, jälleen istuutuen, jos teillä on mitään syötävää tai juotavaa, niin älkää kuhnailko! Siitä tulisi lisää ryhtiä, ainakin minulle. Istu tänne uunin ääreen, poika, ja lepää vähän: sillä tänä yönä sinun on taas lähdettävä liikkeelle, vaikk'ei kovin kauas.

Oliver katsahti Sikesiin arasti, nosti tuolin lähelle uunia ja nojasi kivistävää päätänsä käsiään vasten, tuskin tietäen, missä oli tai mitä hänen ympärillään tapahtui.

– Kas tässä! sanoi Toby, kun nuori juutalainen toi pöydälle ruuan jäännöksiä ynnä pullon. Juokaamme hyvien markkinain malja! Hän nousi seisaalle maljan kunniaksi, laski piippunsa varovasti nurkkaan, lähestyi pöytää, täytti lasin viinalla ja tyhjensi sen. Sikes seurasi esimerkkiä.

– Tippanen pojallekin, lausui Toby ja kaatoi viinilasiin vähän viinaa. Kallista kurkkuusi, viaton sielu!

– Oikeastaan minä – vakuutteli Oliver, katsoen Tobyyn rukoilevasti; minä en oikein –.

– Anna pisara mennä! uudisti Toby. Luuletko, etten ymmärrä, mikä tekee sinulle hyvää? Bill, käske sitä juomaan.

– Lienee parasta, että tottelet, sanoi Sikes ja taputti toista laskuaan. Hitto vie, eikö tuosta ole enemmän kiusaa kuin kokonaisesta komppaniasta Taskuveijareita? Juo, senkin kallittava vintiö, juo, sanon minä!

Pelästyneenä molempien miesten uhkauksista Oliver tyhjensi äkkiä lasin sisällyksen ja joutui heti suonenvetoiseen yskänpuuskaan, joka huvitti suuresti Barneytä ja Crackitia, saaden yrmeän Sikesinkin hymyilemään.

Kun Sikes sitten Oli tyydyttänyt nälkänsä, heittäytyivät molemmat rosvot pitkälleen parille tuolille nukkuakseen vähän aikaa. Oliver, joka ei voinut syödä muuta kuin pienen palasen leipää, jäi istumaan paikalleen tulen ääreen, ja Barney suoristihe lattialle, liki kamiinan syrjää, käärittynä vuoteenpeitteeseen.

He nukkuivat tai ainakin näyttivät nukkuvan hetken aikaa, sillä kukaan ei liikkunut paitsi Barney, joka pari kertaa nousi lisäämään hiiliä kamiinaan. Oliver vaipui raskaaseen uneen, jossa hän oli harhailevinaan pitkin pimeitä kujia, synkkiä hautuumaita ja muita sinä päivänä näkemiään paikkoja, mutta äkkiä hänet herätti Toby Crackit, joka nousi makuulta ja ilmoitti, että kello oli jo puoli kaksi.

Silmänräpäyksessä olivat toisetkin jalkeilla ja ryhtyivät matkavalmistuksiin. Sikes ja Crackit käärivät kaulansa ja leukansa suuriin, tummiin liinoihin ja ottivat, ylleen päällystakkinsa, ja Barney avasi kaapin, josta otti esille kaikenlaisia työkaluja ja pisti ne kiireesti heidän taskuihinsa.

– Paukkurit tänne, Barney! sanoi Toby.

– Tässä ne ovat, vastasi Barney näyttäen paria pistoolia. Te olette itse ne ladannut.

– Hyvä, hyvä, sanoi Toby, sujahuttaen ne taskuunsa. Entäs pihdit?

– Ne ovat jo minulla, selitti Sikes.

– Tiirikat, meisselit, salalyhdyt – onko kaikki kunnossa? kysyi Crackit, kiinnittäen käyräpäisen sorkkaraudan takkinsa sisäpuolelle ommeltuun nauhaan.

– Kaikki on kuten pitääkin, vastasi hänen toverinsa. Anna tänne palikat, Barney; nyt on jo aika lähteä.

Barney toi hänelle kaksi tukevaa nuijaa, joista Sikes antoi loisen Tobylle; sitten hän kääri Oliverin hartioille ennenmainitun vaipan.

– Kas niin! huudahti Sikes ja ojensi kätensä.

Oliver, joka oli aivan pökerryksissä ponnistuksesta, ummehtuneesta ilmasta ja saamastaan ryypystä, antoi hänelle kätensä vastustelematta.

– Tartu hänen toiseen käteensä, Toby, sanoi Sikes. Barney, mene tähystämään!

Tämä meni ulos ja palasi pian ilmoittaen, että kaikki oli hiljaa. Molemmat rosvot lähtivät siis liikkeelle, Oliver keskellään, ja suljettuaan oven Barney kääriytyi jälleen peittoonsa ja makasi pian syvässä unessa.

Yö oli sysimusta. Sumu oli yhä tihennyt, ja vaikk'ei satanut, oli ilma kuitenkin niin kostea, että Oliverin tukka ja kulmakarvat pian kävivät ihan kankeiksi niistä puoleksi jäätyneistä vesihöyryistä, jotka täyttivät ilman. He menivät sillan yli sitä valoa kohti, joka oli näkynyt edellisenä iltana. Matka ei ollut pitkä, ja siten he olivat pian saapuneet Chertseyhin.

– Mennään vaan läpi kaupungin! kuiskasi Sikes. Tällaisena yönä ei ketään ole liikkeellä meitä näkemässä.

Toby suostui siihen, ja he kulkivat nopeasti pitkin pienen kaupungin pääkatua, joka tähän aikaan oli aivan autio. Siellä täällä välkkyi valoa jostakin sänkykamarista, ja joskus kuului käheätä koiranhaukuntaa. Mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt, ja kellon lyödessä kaksi he jo olivat kaupungin ulkopuolella.

Kiireisin askelin ne nyt poikkesivat eräälle ajotielle, joka vei vasemmalle. Noin neljännesmailin astuttuaan he pysähtyivät yksinäisen talon eteen, jota ympäröi korkea kiviaita. Toby Crackit kiipesi sen harjalle suoraa päätä, ennenkuin ehti edes henkeäkään vetää.

– Nyt poika tänne! sanoi Toby. Puske se ylös, kyllä minä sen korjaan.

Ennenkuin Oliver kerkesi ajattelemaankaan, sieppasi Sikes häntä kainalosta ja samassa makasivat hän ja Toby aidan sisäpuolella ruohossa. Sikes tuli pian perässä, ja sitten he varovasti hiipivät rakennusta kohti. Nyt Oliver älysi ensi kerran, että heidän yöllisen retkensä tarkoituksena oli murtovarkaus ja ehkä murhakin. Kauhun valtaamana hän pani kätensä ristiin ja päästi vasten tahtoaankin puolinaisen tuskanhuudon. Hänen silmissään musteni; kylmä hiki peitti hänen kelmeät kasvonsa; hän oli kuin halvattu ja vaipui polvilleen.

– Nouse pystyyn! puhisi Sikes, joka värisi raivosta ja veti taskustaan pistoolin; ylös heti, tai muuten ammun aivot kallostasi!

– Jumalan tähden antakaa minun mennä! pyysi Oliver, päästäkää minut irti, vaikka kuolisin tuolla ulkona! En minä koskaan enää tule Lontooseen! Armahtakaa minua älkääkä pakottako minua varkaaksi. Kaikkien niiden hyvien enkelien tähden, jotka asuvat taivaassa, armahtakaa minua!

Mies, jolle nämä sanat lausuttiin, kirosi kauheasti ja viritti jo pistoolin, mutta samassa Toby löi sen maahan hänen kädestään, painoi kätensä Oliverin suuta vasten ja laahasi hänet talon luo.

– Hiljaa! lausui Toby, se tapa ei sovi täällä. Jos vielä kerran avaat suusi, lyön sinua nuijalla päähän, ja se keino on yhtä varma eikä suotta herätä melua. Kuules, Bill, riko nyt tuo luukku! Kyllä minä olen vanhempienkin miesten nähnyt juonittelevan tällä tapaa kylmänä yönä, mutta tottahan talttuu. Sikes kiroili Faginia, joka oli hänelle toimittanut tärkeään yritykseen tuollaisen pojan kuin Oliver, ja teki sorkkaraudalla voimainsa takaa työtä, mutta ilman huomattavaa meteliä; muutamien ponnistusten jälkeen, joita Tobykin auttoi, kääntyi puheena oleva luukku auki. Se oli pieni ristikkoakkuna talon takasivulla, noin viisi jalkaa korkealla maasta, ja kuului vähäiseen pesutupaan eli panimohuoneeseen, joka oli käytävän päässä. Aukko oli niin pieni ettei talon puolesta oltu arveltu sen tarvitsevan varmempaa suojaa; mutta se oli sentään siksi iso, että Oliverin kokoinen poika siitä voi päästä sisään. Kun Sikes taitavasti käsitteli vehjettänsä, oli ristikkokin pian irrotettu, niin että aukko oli vapaa.

– Kuule nyt, pikku veijari! kuiskasi Sikes, ottaen esille salalyhdyn, jonka valon hän käänsi suoraan vasten Oliverin kasvoja. Pistän sinut tuosta sisään. Ota tämä lyhty, astu hiljaa ylös portaita ja sitten suoraan käytävän läpi pääovelle. Sen sinä avaat ja päästät meidät sisään.

– Se on teljetty poikkitangolla, johon et kai ulotu, huomautti Toby. Nouse siis tuolille; eteisessä niitä on kolme kappaletta, ja kaikissa on vanhan rouvan komea vaakuna, sininen sarvikuono ja kultainen harava.

– Etkö voi olla vaiti? ärjäsi Sikes uhkaavasti. Onko pesutuvan ovi auki?

– Ihan ammollaan, vastasi Toby, katsottuaan akkunasta sisään. Onpa se hassua – ne jättävät oven auki sitä varten, että koira, jonka makuupaikka on täällä, pääsisi jalottelemaan käytävässä, kun ei sitä enää nukuta. Hah, haa, Barney sai sen eilisiltana niin somasti houkutelluksi täältä pois!

Vaikka Crackit puhui niin hiljaa, että hänen sanojaan tuskin kuuli, ja hihitti melkein äänettömästi, käski Sikes kuitenkin tylysti häntä vaikenemaan ja ryhtymään työhön. Toby totteli käskyä, otti salalyhtynsä esille, pani sen maahan, ja nojautui sitten eteenpäin, pää akkunan alareunaa vasten ja kädet lujasti kiinni polvissa, niin että hänen selkänsä oli kuin siltana. Sikes nousikin heti hänen selkäänsä ja sysäsi Oliverin aukosta sisälle jalat edellä eikä päästänyt irti hänen kaulustaan, ennenkuin Oliver seisoi turvallisesti lattialla.

– Ota tämä lyhty, sanoi Sikes, silmäiltyään huonetta. Näetkö edessäsi portaat?

– Melkein puolikuolleena vastasi Oliver myöntäen, ja Sikes viittasi pistoolinpiipulla käytävän toista päätä kohti ja huomautti hänelle vielä, että hänet saattoi täältä akkunasta ampua käytävän toiseen päähän asti ja että jos hän vähänkään juonittelisi, niin ammuttaisiin hänet heti kuoliaaksi.

– Siihen ei kulu minuuttiakaan, sanoi vielä Sikes. Heti kun sinut päästän kädestäni, toimitat tehtäväsi. Vaiti!

– Mitä se on? kysyi toinen.

He kuuntelivat tarkasti.

– Ei mitään, sanoi Sikes ja päästi Oliverin lähtemään. Eteenpäin mars!

Sillä lyhyellä ajalla, jona Oliverilla oli tilaisuutta malttaa mieltänsä, hän oli tehnyt lujan päätöksen rientää ylös portaita ja nostaa melua, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Tässä mielessä hän lähti astumaan varmoin, tosin äänettömin askelin.

– Tule takaisin! huusi Sikes äkkiä kovaa. Takaisin, kuuletko? Pelästyneenä tästä odottamattomasta käänteestä ja kovasta huudosta, joka kuului heti sen jälkeen, Oliver pudotti lyhtynsä eikä tiennyt, pitikö mennä eteenpäin vai paeta takaisin.

Sama huuto uudistui – kynttilän valoa häämötti – portaitten yläpäässä näkyi pari pelästynyttä, puoleksi pukeutunutta miestä – välähdys – pamaus – savua – romahdus, ikäänkuin jotakin olisi särkynyt – ja sitten hän horjui takaperin.

Sikes oli hetkeksi hävinnyt; mutta pian hän taas ilmestyi akkunaan ja tarttui Oliverin kaulukseen, ennenkuin savu oli ehtinyt haihtua. Hän laukaisi oman pistoolinsa miehiä kohti, jotka jo peräytyivät, ja tempasi pojan ylös akkunasta.

– Pidä paremmin kiinni minusta, sanoi Sikes, vetäessään hänet akkunasta ulos. Anna tänne kaulaliina! Ne ovat osuneet häneen. Riennä, Toby! Pojasta juoksee niin kirotusti verta.

Oliver kuuli kimeän kellon soivan, ja siihen liittyi ampuma-aseiden paukkina ja juoksevain ihmisten kirkuna – sitten hän tunsi itseään kiireesti kannettavan pitkin epätasaista maata. Vähitellen kuului meteli yhä kauempaa, kuolettava kylmyys värisytti hänen ruumistaan – eikä hän enää nähnyt eikä kuullut mitään.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Esittää hauskan keskustelun Bumblen ja erään naisen välillä ja näyttää, että köyhäintalon vahtimestarillakin on hellempiä tunteita.

Ilta oli purevan kylmä. Lumi oli ahtautunut paksuksi, lujaksi kuoreksi maan yli, niin että vinkuva tuuli saattoi pöyhiä ainoastaan niitä kasoja, joita oli kerääntynyt kadunkulmiin ja sokkeloihin. Mutta ikäänkuin tuuli olisi sitä hurjemmaksi raivostunut, mitä vähemmän sille oli jäänyt vaikutusalaa, ajoi se lumihiutaleita paksuina pyrypilvinä korkealle ilmaan, levitti niitä tuhansiksi kiemuroiksi ja hajotti lopulta joka taholle. Kolea, pimeä, jäätävän kylmä ilta oli juuri sellainen, että se, jolla oli lämmin koti, turvautui leimuavan uunin suojaan, kiittäen Jumalaa tästä siunauksesta, mutta kodittomalla ja nälkiintyneellä raukalla ei ole tuommoisena iltana muuta neuvoa kuin laskeutua maahan ja kuolla. Moni onneton heittää sellaiseen aikaan henkensä kaduillamme, ja millaiset heidän rikoksensa lienevätkin, pahempaan maailmaan he eivät ainakaan joutune.

Näin oli ulkonaisten asiain laita, kun rouva Corney, Oliverin synnyinpaikkana kuvatun köyhäintalon emännöitsijä, istuutui hauskan uunivalkean ääreen pienessä huoneessaan ja katseli mielihyvällä pyöreätä pöytää, jolle oli asetettu muutamia astioita kaikkine tarpeineen vanhanpuoleisen rouvan mielinautinnoksi. Rouva Corney aikoi todellakin virkistää sieluansa kupposella teetä; ja kun hän jälleen käänsi silmänsä uunia kohden, jossa kalkkein somin pikku teekattila hyräili omaa, salaperäistä säveltään, eneni hänen sisällinen mielihyvänsä, – niin, tosiaankin siihen määrään saakka, että rouva Corney lopulta hymyili.

– Sanokaas muuta! lausui emäntä itsekseen ja nojautui kyynärpäällään pöytää vasten, katsellen tulta miettiväisesti. Kyllä meillä kaikilla on syytä olla kiitollisia, jos vaan tahdomme sen myöntää!

Rouva Corney pudisti synkästi päätään, ikäänkuin surkuttelisi niiden köyhien henkistä sokeutta, jotka eivät sitä myöntäneet, pisti sitten hopealusikan, joka oli hänen yksityistä omaisuuttansa, tinapeltisen teesäiliön syvyyteen ja alkoi valmistaa juomaansa.

Miten pieni aihe kuitenkin voi häiritä heikkojen sielujemme rauhaa! Mustasta teekannussa, joka oli hyvin pieni ja siis täyttyi pian, valui rouva Corneyn pohtiessa siveellisiä kysymyksiä kuumaa vettä yli reunojen, niin että hänen kättään hieman poltti.

– Vietävän kannu! huudahti arvoisa eukko, laskien sen kiireesti hyppysistään; mokomakin kapine, johon mahtuu vaan pari kuppia! Kellä voi olla hyötyä tuollaisesta hylystä? – paitsi, lisäsi hän hetken kuluttua, – paitsi tällaisella yksinäisellä vaimoparalla. Voi sentään, hyvä Jumala!

Näin voivotellen emäntä vaipui tuolilleen, nojasi kyynärpäänsä jälleen pöytää vasten ja ajatteli yksinäistä asemaansa. Pieni teekannu ja ainoa kuppipari olivat hänen sieluunsa herättäneet surullisia muistoja herra Corneysta, joka ei vielä ollut maannut haudassa kuin viisikolmatta vuotta, ja syvä liikutus valtasi hänet.

– Minä en saa koskaan enää sellaista! lausui hän synkästi. En koskaan sen veroista!

Miesvainajaansako vai teekannua hän näillä sanoilla tarkoitti, sitä en osaa varmaan sanoa. Luultavasti hänellä oli jälkimmäinen mielessään, sillä puhuessaan hän oli luonnut katseensa teekannuun, johon heti tarttuikin. Hän oli juuri ehtinyt juoda ensimmäisen kupillisen, kun huoneen ovelle hiljaa naputettiin.

– No, ettekö pääse sisään? huusi rouva äreästi. Kaiketi taas joku ämmä on päättänyt kuolla, sillä juuri sen hetkenhän ne valitsevat, jolloin minä olen ruualla. Älkää sinne ovelle jääkö kaapimaan lattiaa, sieltähän te päästätte koko talven sisään! Mikä vaivaa nyt – häh?

– Ei mikään, hyvä rouva, ei mikään, vastasi miehen ääni.

– No ihme ja kumma! huudahti emäntä leppeämmin: tekö sieltä tulette, herra Bumble?

– Teidän palvelijanne, hyvä rouva, lausui tämä kunnon mies, joka oli jäänyt oven ulkopuolelle, ravistaakseen kenkänsä ja takkinsa puhtaiksi lumesta ja nyt astui huoneeseen, toisessa kädessä kolmikulmainen hattu ja toisessa mytty. Saanko sulkea oven, hyvä rouva?

Emännöitsijä oli häpeissään eikä tiennyt, mitä vastata, harkiten mielessään, oliko oikein sopivaa puhua herra Bumblen kanssa kahden kesken, suljettujen ovien takana. Bumble käytti hyväkseen tätä epävarmuutta, ja kun häntä itseäänkin hieman paleli, sulki hän oven, odottamatta siihen lupaa.

– Ilkeä ilma, herra Bumble, alkoi rouva Corney.

– Todellakin, ihan kelvoton, vastasi vahtimestari. Kerrassaan sopimaton sää sille, jonka on liikkuminen ulkona. Olemme tänä iltana, rouva Corney, jakaneet kaksikymmentä, sanoo: kaksikymmentä naulaa leipää sekä puolitoista juustoa, eivätkä köyhät sittenkään tyydy. Kovat ajat on kunnallamme!

– Se on tietty se. Milloin he osaisivat tyytyä, herra Bumble? arveli emäntä hörpäten teetä.

– Niin milloin? uudisti Bumble. Niinpä on täällä esimerkiksi muuan mies, jolle katsoen hänen suureen perheeseensä annettiin koko naula leipää ynnä samoin juustoa, runsaasti punnittuna. Mutta luuletteko hänen olleen siitä kiitollisen? Ei sinnepäinkään! Mitä arvelette hänen sanoneen? Hän rupesi kerjäämään hiiliä, vaikkapa hänelle annettaisiin vaan sen verran kuin mahtuu nenäliinaan. Hiiliä! – Mitä hittoa se hiilillä tekee? – Paistaisi niillä juustoa, luullakseni, sillä nähkääs, hyvä rouva, kun kerjäläinen saa juustoa, niin se on vielä paistettava, ennenkuin se oikein maistuu, ja sitten tullaan kerjäämään lisää. Sellainen on noiden ihmisten tapa: vaikka saisivat esiliinansa täyteen hiiliä, kyllä ne huomenna taas seisovat odottamassa samaa eivätkä edes punastu häpeästä.

Rouva Corney lausui täysin yhtyvänsä niihin mielipiteisiin, joita Bumble oli esittänyt, ja sitten tämä virkamies jatkoi:

– Ne käyvät kimppuun kuin piki ja terva. Toissapäivänä tuli eräs mies – te olette ollut naimisissa, hyvä rouva, ja senvuoksi uskallan sen teille kertoa – eräs mies, jolla oli päällään tuskin ainoatakaan riepua (rouva Corney loi silmänsä alaspäin), tuli meidän ylijohtajamme ovelle, juuri kun hänellä oli herrasväkeä luonaan päivällisellä, ja mankui apua, sanokaas muuta, rouva Corney! Kun mies ei tahtonut mennä tiehensä ja sellaisen läsnäolo tietysti häiritsi vieraita, toimitti johtaja hänelle puoli kappaa perunoita ja pari korttelia kaurajauhoja. – Laupias taivas, sanoi tuo kiittämätön heittiö, mitä apua minulla tästä on? Yhtä hyvin voisitte antaa minulle rautapeltiset silmälasit. – Hyvä on, sanoi meidän johtajamme, joka otti lahjan takaisin, te ette täältä saa muuta. – Sitten minä kuolen kadulle, sanoi kerjäläinen. – Mitä vielä, sen te jätätte tekemättä, sanoi johtaja.

– Ha, ha! Sukkelasti sanottu! Juuri niin onkin herra Grannettin tapa puhua! huomautti emännöitsijä. No, entä sitten?

– Niin entä sitten! toisti vahtimestari. Hän meni lopulta matkoihinsa ja kuoli todellakin kadulle. Siinä näkee oikein paatuneen kerjäläisen!

– Kyllä se on ihan uskomatonta! ihmetteli rouva Corney. Mutta ettekö pidäkin almujen antamista vaivaistalon ulkopuolella oleville kerjäläisille hyvin vahingollisena, herra Bumble? Te olette kokenut mies ja tiedätte.

– Rouva Corney, vastasi vahtimestari hymyillen, kuten ainakin mies, joka tuntee etevämmyytensä, almu köyhäintalon ulkopuolella tai toisin sanoen, tuollainen avustus kadulla, jos sitä asianmukaisesti käytetään – huomatkaa, hyvä rouva, asianmukaisesti –, on köyhäinhoidolle arvaamattomaksi hyödyksi. Siinä kohden noudatetaan sitä kultaista periaatetta, että köyhille annetaan juuri sitä, mitä ne eivät tarvitse, ja siten ne väsytetään, jotta kerrankin lakkaavat pyytämästä.

– No ihme ja kumma! huudahti rouva Corney. Sepä vasta on mukava keino!

– Sitähän minäkin. Meidän kesken puhuen, jatkoi Bumble, tämä juuri on periaatteemme; ja siinä juuri on syy, miksi aina, jos vaan satutte lukemaan kirottujen sanomalehtien kertomuksia, saatte huomata, että kaikille sairaille kerjäläisille on syötetty juustoa. Koko maassa seurataan nykyään tätä tapaa. – Mutta toiselta puolen, lisäsi vahtimestari, kumartuen avaamaan myttyään, tämä on virkasalaisuus, josta ei saa puhua kuin viranomaisten kesken, jollaisia mekin olemme, hyvä rouva. Tässä on viiniä, jota johtokunta on määrännyt sairaille – oikeata portviiniä, joka on pantu pulloihin vasta tänä iltana – kirkasta kuin peili, ilman pienintäkään sakkaa.

Bumble piti ensimmäistä pulloa ilmassa valoa vasten, ravisti sitä, näyttääkseen sen puhtautta, laski sitten molemmat pullot eräälle arkulle, kääri niiden ympärille nenäliinan, jossa ne oli tuonutkin, pisti huolellisesti taskuunsa ja tarttui hattuunsa, ikäänkuin lähteäkseen pois.

– Teille tulee nyt kylmä kävelymatka, herra Bumble, sanoi emännöitsijä.

– Kova tuuli siellä käy, vastasi Bumble ja käänsi takkinsa kauluksen pystyyn, niin että pian nipistää korvat irti.

Rouva Corney katsahti pieneen teekattilaan ja sitten vahtimestariin, joka lähestyi ovea, ja kun tämä yskähti, ikäänkuin ryhtyisi lausumaan tavanmukaista "hyvää yötä", kysyi emännöitsijä, eikö hän olisi niin hyvä ja joisi kupin teetä?

Bumble painoi heti kauluksen alas, laski hattunsa ja keppinsä tuolille ja siirsi toisen tuolin pöydän ääreen. Hitaasti istuutuessaan hän silmäili emäntää arvokkaasti. Tämä taas katseli pientä teekannua. Vahtimestari yskäisi taas – tällä kertaa kovemmin kuin ennen.

– Makeaako? kysyi rouva Corney, ottaen käteensä sokeriastian.

– Hyvin makeaa, rouvaseni! vastasi Bumble ja kiinnitti katseensa kysyjään. Jos koskaan köyhäintalon vahtimestari voi näyttää hellältä, kyllä Bumble nyt oli hellä.

Tee oli valmista ja tarjottiin ääneti. Bumble levitti nenäliinansa polvilleen, jotteivät vehnäleivän murut tahraisi kiiltäviä polvihousuja, ja alkoi syödä ja juoda mielin määrin; tätä mieluisaa toimitusta hän joskus keskeytti syvällä huokauksella, joka ei lainkaan vahingoittanut hänen ruokahaluaan, vaan näytti helpottavan hänen ponnistuksiaan syömä- ja juomahommassa.

– Teillä on näen minä kissa, hyvä rouva, lausui Bumble luoden silmänsä sen sukuiseen eläimeen, joka lämmitteli tulen edessä pienen perheensä ympäröimänä, ja poikasiakin, kuten huomaan.

– Ette voi uskoa, kuinka rakastan näitä eläimiä, vastasi emäntä. Ne ovat niin onnellisia, iloisia ja sukkelia, että ovat oikein minun seuranani.

– Hyvin somia luontokappaleita, myönsi vahtimestari, ja niin kodikkaita.

– Niin ihan! huudahti rouva Corney innostuneena; niin kiintyneitä kotiinsa, että on oikein ihanaa niitä katsella.

– Hyvä rouva Corney, lausui nyt Bumble, lyöden ikäänkuin tahtia teelusikalla, minä vaan lausun sen mielipiteen, että se kissa tai kissanpoika, jolla on onni asua teidän luonanne, olisi aika aasi, ellei se osaisi olla kotiinsa mieltynyt.

– No, no, herra Bumble! huomautti emäntä ujosti.

– Miksi ei saisi suoraan sanoa, mitä on mielessä? jatkoi vahtimestari, heiluttaen lusikkaansa ihastuneen sulavasti, jolloin mies on naisesta ihan vastustamaton; niin, ellei se elukka olisi kiintynyt kotiinsa, hukuttaisin itse sen mielelläni.

– Te olette julma mies, sanoi rouva Corney vilkkaasti ja ojensi kätensä, ottaakseen vahtimestarin kupin, ja päälle päätteeksi kovasydäminen.

– Vai kovasydäminen! kummeksi Bumble sanomatta muuta, mutta antaessaan kuppinsa hän puristi rouva Corneyn pikkusormea, taputti kämmenellään pari kertaa kirjaeltuja liivejään, huokasi syvään ja siirsi vähän tuoliaan tulen luota.

Lukija huomatkoon, että pöytä oli pyöreä. Koska rouva Corney ja herra Bumble olivat istuneet jokseenkin lähellä toisiaan, kasvot tuleen päin niin on helposti ymmärrettävissä, että Bumblen siirtyessä kauemmaksi tulen luota, mutta kuitenkin pysyessä pöydän ääressä heidän välinsä suureni. Ymmärtävä lukija kaiketi kummeksii tätä menettelyä ja pitää sitä suurena itsekieltäymyksenä Bumblen puolelta, varsinkin kun tätä herrasmiestä, niin sanoakseni, aika, paikka ja tilaisuus houkutteli lausumaan muutamia helliä, tyhjänpäiväisiä puheenparsia, jotka sopivat ajattelemattomien, nuorien keikarien sanottaviksi, mutta alentavat rauhantuomarin, valtiopäivämiehen, valtioministerin, loordimajorin ja muiden korkeiden virkamiesten arvoa ja kaikkein vähimmän ovat sopusoinnussa sen mahtipontisuuden ja vakavuuden kanssa, minkä pitää ilmetä kaikkein ankarimmassa viranomaisessa, nimittäin köyhäintalon vahtimestarissa.

Mikä tarkoitus Bumblella muuten lie ollutkin – epäilemättä se oli ylevää laatua – niin, mikä tahansa se lienee ollut, mutta kovaksi onneksi, kuten jo mainitsin, pöytä oli pyöreä. Kun siis Bumble yhä siirteli tuoliaan pitkin pöydän reunaa, alkoi hän tietysti uudestaan lähestyä rouva Corneyta. ja vaeltaessaan siten kaaressa yhä eteenpäin hän joutui lopulta ihan liki arvoisaa emäntää. Molemmat tuolit kolahtivat yhteen, ja Bumblen kiertomatka päättyi.

Jos rouva Corney nyt olisi siirtänyt tuolinsa oikealle päin, olisi tuli häntä korventanut; ja jos hän taas olisi kääntynyt vasemmalle, olisi hän luiskahtanut suoraa päätä Bumblen syliin. Mutta kun hän oli älykäs nainen, joka tuollaisessa tilanteessa heti äkkää seuraukset, jäi hän paikalleen ja tarjosi kunnan virkamiehelle toisen kupin teetä.

– Kovasydäminenkö, vai niin, rouva Corney! lausui Bumble, sekoittaen teetään ja katsoen emäntää kasvoihin; oletteko te puolestanne kovasydäminen?

– Voi, voi, sentään! huudahti rouva Corney, kuinka saattaa naimaton mies niin kysyä! Miksi sitä kysytte, herra Bumble?

Vahtimestari joi teensä viimeiseen tippaan saakka, söi voileipänsä, ravisti muruset polviltaan, pyyhki suupielensä puhtaiksi ja painoi rouva Corneyn huulille säädyllisen suudelman.

– Herra Bumble, nuhteli tämä arvokas nainen hiljaa kuiskaten, sillä kauhusta hän melkein oli menettänyt äänensä, herra Bumble, minä huudan!

Vahtimestari ei vastannut siihen mitään, vaan kiersi käsivartensa hitaasti ja juhlallisesti mielitiettynsä vartalon ympärille.

Koska rouva Corney oli uhannut huutaa, niin hän kai olisikin kiljahtanut tämän uuden loukkauksen johdosta, ellei se olisi käynyt tarpeettomaksi sen kautta, että ovelle äkkiä naputettiin. Heti kun Bumble tämän kuuli, ponnahti hän sukkelasti tuolilta ja hyökkäsi viinipullojen ääreen, joita hän sitten oli pyyhkivinään puhtaiksi tomusta. Rouva Corney huusi sillä välin äreästi: Tulkaa sisään! Tässä kohden voimme huomata miten merkillinen vaikutus äkillisellä hämmästyksellä on äskeisen pelon jälkeen: hänen äänensä oli taas saanut entisen voimansa ja pontensa.

– Pyydän anteeksi, hyvä rouva, sanoi vanha näivettynyt köyhäintalon eukko ja pisti rumat kasvonsa ovesta sisään; vanha Sally on kuolemaisillaan.

– Entä sitten, mitä te minua haette? tokaisi emäntä suuttuneena. Enhän minä voi sitä hengissä pitää, vai mitä?

– Ette tietysti, hyvä rouva, vastasi eukko, ei sitä kukaan voi. Hän on jo ulkopuolella ihmisapua. Olen nähnyt jo hyvin monen kuolevan, pienistä lapsista suuriin tukeviin miehiin asti, niin että jotenkin tarkoin huomaan, milloin kuolema tekee tuloaan. Mutta Sallyn sielu on levoton ja tuskissa, ja kun hän välistä saa siunaaman aikaa lepoa kovista vaivoistaan, niin hän sanoo, että tahtoisi ilmoittaa teille jotakin. Hän ei voi kuolla rauhassa, ennenkuin tulette, hyvä rouva.

Tällaisen kutsun saatuaan rouva Corney alkoi hurjasti manata vanhoja ämmiä, jotka eivät osanneet edes kuolla vaivaamatta parempia ihmisiä ja johtajiaan, kääriytyi sitten kiireesti paksuun saaliin, pyysi Bumblea jäämään odottamaan, kunnes tulisi takaisin, ja käski sanantuojan astua reippaasti edeltä, jotta vielä tänä yönä päästäisiin perille. Huonoa tuultansa rouva Corney purki vielä heidän lähdettyäänkin, torumalla eukkoa juurta jaksain.

Kun Bumble siten oli jäänyt huoneeseen yksin menetteli hän siellä jotenkin omituisesti. Hän avasi kaapin, laski, montako teelusikkaa oli, punnitsi kädessään sokeripihtiä ja tarkasteli kaikin puolin erästä hopeaista maitokannua, päästäkseen selville, oliko se todellakin hopeata. Tyydytettyään uteliaisuutensa kaikissa näissä kohdissa hän pani kolmikulmaisen hatun päähänsä kallelleen, kuten on kenraalien tapa ja tanssi neljään kertaa pöydän ympäri hyvin arvokkaasti. Tämän harvinaisen ponnistuksen jälkeen hän taas otti hatun päästään, asettui hajasäärin seisomaan selkä uuniin päin ja näytti hengessään arvioivan huoneen koko sisustusta.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Joka käsittelee pientä ainetta, mutta on lyhyt eikä suinkaan tarpeeton.

Se nainen, joka oli tullut häiritsemään rouva Corneyta, oli ulkomuodoltaan aivan omansa kuolonsanoman tuojaksi. Hänen ruumiinsa oli vuosien painosta koukistunut, hänen jäsenensä tutisivat kuin halvatulla, ja hänen kierokatseinen, vino naamansa näytti ennemmin olevan koirankurisen kuvanveistäjän leikillinen teos, kuin luonnon kädestä lähtenyt.

Kuinka harvoin saammekaan nähdä sellaisia vanhoja kasvoja, jotka ilahduttavat meitä luonnollisella kauneudellaan! Maailman murheet ja kärsimykset muuttelevat niitä samalla tapaa kuin sydämiämme, ja ainoastaan silloin, kun intohimot lepäävät tai ikipäiviksi ovat haihtuneet, kasvot pääsevät osoittamaan sopusointuista, alkuperäistä ilmettänsä. Niinpä näkyy usein vainajan jäykistyneessä muodossa entisen lapsuuden rauhallisuus ja viattomuus niin selkeästi, että ne, jotka ovat hänet tunteneet hänen onnellisen lapsuutensa aikana, hartaasti polvistuvat ruumisarkun viereen ja ovat jo maan päällä näkevinään hänen kirkastuksensa.

Vanha eukko hoiperteli käytävien läpi ja portaita ylös, mutisten itsekseen jotakin vastaukseksi emännöitsijän haukkumisiin; ja kun hänen lopulta oli pakko pysähtyä henkäisemään, antoi hän kynttilän rouva Corneylle ja lupasi tulla perästä niin pian kuin pääsisi. Ollen reippaampi ja nuorempi riensi rouva Corney suoraa päätä siihen huoneeseen, jossa sairas makasi.

Se oli jotenkin tyhjä ullakkokamari, jonka äärimmäisessä nurkassa paloi vaivainen kynttilä. Muuan iäkäs eukko istui vuoteen ääressä, ja uunin edessä seisoi köyhäinhoidon apteekin oppipoika, veistellen itselleen hanhenkynästä hammastikkua.

– Kylmä ilta, rouva Corney, sanoi tämä nuori herra, kun emännöitsijä astui huoneeseen.

– On todellakin aika pakkanen, vastasi rouva Corney mitä kohteliaimmin ja astui kumartaen hänen ohitseen.

– Teidän pitäisi tavaranhankkijaltanne vaatia parempia hiiliä, lausui apteekkarin lähettiläs ja alkoi ruosteisella hiilihangolla muokata suurta hiilenlohkaretta palasiksi. Nämä eivät kelpaa näin kylmiksi illoiksi.

– Se on johtokunnan asia, vastasi emännöitsijä. Kyllä niistä sentään tuleekin kylliksi lämmintä, ja minun mielestäni on köyhäintalossa muutenkin niin paljon hommaa, ettei joka paikkaan ehdi nokkaansa pistää.

Tähän keskustelu keskeytyi, kun sairaan puolelta kuului valitusta.

– Jaha! sanoi nuori mies, kääntyen vuoteen puoleen, ikäänkuin nyt vasta muistaisi sairaan, siinä jo tehdään melkein kuin loppua, rouva Corney.

– Joko todella ollaan niin pitkällä? kysyi emäntä.

– Jos se vielä elää kaksi tuntia, niin minä jo hämmästyisin aika lailla, sanoi apteekkioppilas ja teroitti hammastikkuaan. Koko ruumiinrakennus on hajoamassa. Nukkuuko se siellä vielä, eukko?

Sairaanhoitaja kumartui vuoteen yli ottaakseen asiasta selvän ja nyökkäsi sitten myöntävästi.

– Kai se sitten niine hyvineen siirtyy toiseen maailmaan, jollette vaan sitä herätä, sanoi nuorukainen. Pankaa kynttilä lattialle, jottei sairas sitä näe.

Hoitaja totteli käskyä, mutta pudisti samalla päätään, ikäänkuin tahtoisi osoittaa, ettei sairas suinkaan niin helposti kuole, ja istuutui sitten taas paikalleen toisen eukon viereen, joka sillä välin oli tullut huoneeseen. Rouva Corney kääriytyi kärsimättömän näköisenä saaliinsa ja asettui istumaan vuoteen alapäähän.

Kun apteekkioppilas oli saanut hammastikkunsa valmiiksi, jäi hän seisomaan tulen ääreen, lämmitteli siinä itseään joka puolelta noin kymmenen minuuttia ja lähti sitten unisen näköisenä hiljaa huoneesta, toivottaen rouva Corneylle hauskaa iltaa.

Kun oli istuttu ääneti jonkun aikaa, nousivat vanhat eukot vuoteen laidalta, kyykistyivät uunin ääreen ja ojensivat sitä kohden kuivettuneita käsiään, saadakseen edes hieman lämmintä. Liekki heitti kamalaa loistetta heidän ryppyisille, kovettuneille kasvoilleen ja esitti heidän rumuutensa vieläkin ilettävämpänä. Pian he alkoivat hiljaa kuiskailla toisilleen.

– Kuules, Amy, sanoiko se sitten mitään, kun olin mennyt? kysyi se, joka oli rouva Corneyn luo tullut sanaa tuomaan.

– Ei yhtään mitään, vastasi toinen. Se vaan nyppi peittoa ja reuhtoili käsillään vähän aikaa: mutta minä tartuin sen käsiin lujasti kiinni, niin että siitäkin tuli pian loppu. Ei sillä enää ole paljoa voimia eikä sitä ollutkaan vaikea hillitä. Vaikka olenkin vanha, kyllä minussa sentään on vähän voimia jäljellä, niin totta kuin syönkin vaivaisruokaa!

– Joiko hän sitä lämmintä viiniä, jota tohtori määräsi? kysyi taas ensimmäinen.

– Koetin sitä kaataa hänen suuhunsa, vastasi toinen, mutta se piti hampaitansa niin lujasti kiinni, ettei sinne mitään mahtunut. Kun ei viini kelvannut, join sen itse, ja hyvältä se tuntuikin.

Silmäiltyään varovasti ympärilleen, ollakseen varmat, ettei kukaan kuuntele, molemmat ämmät kumartuivat lähemmä tulta ja nauraa hihittivät sydämellisesti.

– Muistan minä senkin ajan, sanoi ensiksi puhunut, jolloin hän olisi samoin menetellyt ja sitten mielissään kelle tahansa puhunut.

– Kyllä niin, myönsi toinen, hän olikin oikein veitikkamainen. Monen monta ruumista hän on jo ehtinyt sääliä niin koreiksi kuin vahakuvat. Sen olen näillä vanhoilla silmilläni nähnyt, – olenpa näillä käsilläni itse niitä hypistellyt, sillä minähän häntä autoin siinä hommassa monet kerrat!

Näin sanoen hän ojensi vapisevia sormiaan ja ravisti niitä, ikäänkuin riemuiten, kasvojensa edessä. Sitten hän kaiveli jotakin hamekasastaan, sai esille kiiltävän kuluneen tinarasian ja kopisti siitä juorutoverinsa kouraan muutamia jyväsiä sekä vähän useampia omaan kouraansa. Kun he olivat tässä hommassa, astui rouva Corney, joka kärsimättömästi oli odotellut kuolevan heräämistä horrostilastaan, heidän luokseen ja kysyi äreästi, miten kauan hän vielä saisi odottaa.

– Ei juuri kauan, vastasi toinen akka ja loi silmänsä häneen. Meistä ei kenenkään tarvitse varrota kuolemaa järin kauan. Pitää vaan olla kärsivällinen! Kyllä kuolema tulee aikanaan meidän kaikkien luo!

– Pidä suusi kiinni, mokoma hupsu! ärjäsi emännöitsijä. Martha, sano sinä minulle, onko tuolla sairaalla jo ennen ollut samanlaisia kohtauksia?

– On kyllä, hyvinkin usein, vastasi ensimmäinen eukko.

– Mutta ei niitä nyt enää tämän jälkeen tule, lisäsi toinen eukko; se merkitsee, että hän herää vain yhden ainoan kerran – ja muistakaa minun sanoneeni, ei juuri pitkäksi ajaksi.

– Pitkäksi tai lyhyeksi, tiuskasi rouva Corney, mutta minä en jää tänne enää ja varokaa te molemmat häiritsemästä minua suotta toista kertaa! En minä siitä palkkaa saa, että katselen, miten vanhat ämmät heittävät henkensä, eikä minulla muutenkaan ole siihen halua. Pankaa se muistiinne, hävyttömät noidat! Jos vielä kerran teette minusta pilaa tällä tapaa, niin lupaan parantaa teidät sellaisesta hullutuksesta.

Hän oli juuri lähtemäisillään huoneesta, kun hänet pysäytti sängyn puoleen kääntyneiden eukkojen kiljahdus. Sairas oli noussut istumaan ja ojensi käsiään hoitajiinsa päin.

– Kuka täällä on? huusi hän ontolla äänellä.

– Vaiti! Vaiti! sanoi toinen eukko ja kumartui hänen puoleensa, pane maata, pane maata!

– En ikinä enää elävänä pane maata, vastasi sairas tempoillen rajusti. Minä tahdon sen sanoa hänelle! Tulkaa tänne lähemmäksi, että saan kuiskata korvaanne!

Hän tarttui rouva Corneyn käsivarteen, pakotti hänet istumaan tuolille sänkynsä viereen ja alkoi juuri ryhtyä puhumaan, mutta samassa hän, katsahtaessaan syrjään, äkkäsi vanhat sairaanhoitajat, jotka olivat kumartuneet kuuntelemaan.

– Ajakaa nuo täältä pois! sanoi sairas raukeasti, pois ihan heti!

Molemmat eukot alkoivat yhteisesti purkaa helliä valituksia, koska sairas parka muka oli joutunut niin suunniltaan, ettei enää tuntenut paralta ystäviään, ja vakuuttivat, etteivät häntä suinkaan hylkäisi hänen kuolinhetkellään, mutta emännöitsijä ajoi heidät ulos, sulki oven ja palasi vuoteen ääreen. Ulkona käytävässä molemmat akat muuttivat puhetapaansa ja huusivat avaimenreiästä, että vanha Sally oli juovuksissa, mikä ei ollutkaan ihan mahdotonta, sillä paitsi sitä lievää ooppiumiannosta, jonka apteekkari oli hänelle määrännyt hän oli tyhjentänyt myös jonkun määrän katajanmarjaviinaa, jota hänen arvoisat ystävänsä olivat hänelle sydämensä hyvyydestä salaa toimittaneet.

– Kuulkaa nyt minua tarkasti, sanoi kuoleva niin kovaa kuin hänen haihtuvaa voimansa vielä sallivat. Juuri tässä huoneessa – tässä samassa vuoteessa – makasi kerran eräs nuori, kaunis olento, joka oli tuotu köyhäintaloon jalat kipeinä, matkasta uupuneena ja vaatteet liassa. Minä olin hänen hoitajanaan. Hän oli kovin sairas. Sitten hän synnytti pojan ja kuoli. Antakaas, kun vähän muistelen – mikähän vuosi silloin olikaan?

– Älkää siitä välittäkö, huomautti kärsimätön kuuntelija, mitenkä sitten kävi?

– Sepä se, mutisi sairas, vaipuen entiseen hervottomuuteensa, mitenkä sitten kävi? Niin, mitä sitten tapahtui – – kyllä minä tiedän! huusi hän nousten kiivaasti pystyyn, hehkuvin kasvoin ja tuijottavin silmin – minä varastin häneltä, niin, se hän se asia onkin! Hän ei ehtinyt vielä kylmetä, kun minä häneltä varastin.

– Jumalan tähden – mitä te häneltä otitte? huusi rouva Corney, levittäen kätensä, ikäänkuin kaipasi suojaa.

– Vaiti! vastasi eukko, painaen kättään toisen suuta vasten. Otin sen ainoan, mitä hänellä oli. Hän tarvitsi vaatteita, pysyäkseen lämpimänä, ja ruokaa syödäkseen, mutta kuitenkin hän oli sen säilyttänyt sydämellään. Se oli kultaa, sanon minä, oikeata kultaa, joka olisi voinut pelastaa hänen henkensä.

– Kultaa! huudahti emännöitsijä ja kumartui innokkaasti eukon puoleen, kun tämä vaipui makaamaan. Jatkakaa – minnekä se joutui? Kuka oli pojan äiti? Milloin se tapahtui?

– Hän käski minun säilyttää sitä hyvin, vastasi sairas syvästi huoaten, ja uskoi minulle asiansa, kun ei saapuvilla ollut muita naisia. Sydämeni himoitsi sitä jo silloin, kun näin sen hänen kaulassaan ensi kerran, ja ehkä minä vielä olen lapsen kuolemaan syynä! Häntä olisi paremmin kohdeltu, jos olisi tiedetty asian oikea laita.

– Mitä tiedetty? kysyi rouva Corney. Sanokaa toki!

– Poika kasvoi niin äitinsä näköiseksi, jatkoi eukko huolimatta toisen kysymyksestä, että aina muistelin äitiä, kun näin pojan. Tyttö rukka! – Hän oli vielä niin nuori – ja sitäpaitsi niin lapsellisen hurskas! Odottakaa! Minulla on vielä joitain kerrottavaa. Enhän vielä ole kaikkea sanonut, vai kuinka?

– Ette, ette, vastasi rouva Corney ja taivutti päänsä kumaraan, jotta sitä paremmin tajuaisi kuolevan yhä heikkenevää puhetta. Rientäkää jo, sillä muuten tulee liian myöhä!

– Äiti, sanoi sairas, kooten viimeiset voimansa, – äiti kuiskasi minulle kuolonkamppailun alkaessa, että jos hänen lapsensa jäisi eloon, tulisi kerran se päivä, jolloin sen ei tarvitsisi hävetä nuoren äitivainajansa nimeä. Ja hyvä Jumala! lisäsi hän, pannen laihat kätensä ristiin, tulkoon siitä poika tai tyttö, mutta toimita lapselleni joku ystävä tässä kovassa maailmassa ja armahda yksinäistä, hyljättyä lapsiraukkaa, joka jää vaan sinun armosi turviin!

– Mikä oli pojan nimi? kysyi emännöitsijä.

– Sille pantiin nimeksi Oliver, vastasi sairas hiljaa. Se mitä varastin, oli –.

– No, mikä esine se oli? kysyi toinen.

Hän kumartui taas äkkiä sairaan puoleen, kuullakseen vastauksen, mutta samassa hän ehdottomasti vetäytyi takaisin, sillä kuoleva kohosi vielä kerran hitaasti ja jäykästi, tarttui peittoon molemmin kourin, päästi kurkustaan joitakin epäselviä ääniä ja vaipui takaisin vuoteelle hengetönnä.

– Kuollut kuin kivi! sanoi toinen vanhoista ämmistä, jotka olivat rientäneet huoneeseen heti, kun ovi avattiin.

– Eikä tiennyt sentään kertoa mitään erityistä, lausui rouva Corney, lähtien tiehensä välinpitämättömän näköisenä.

Molemmat akat olivat nähtävästi niin kiintyneet niihin valmistushommiin, jotka johtuivat kuolemasta, etteivät mitään vastanneet, ja he jäivät yksikseen ruumiin luo.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Joka taas vie juutalaisen ja hänen joukkonsa luo.

Sillaikaa kun kaikki tämä tapahtui köyhäintalossa, istui Fagin, syviin mietteisiin vaipuneena, himmeän ja savuavan takkavalkean ääressä vanhassa pesässään – samassa, josta Nancy oli Oliverin noutanut. Hänellä oli polvellaan pieni palje, jolla nähtävästi oli koettanut puhaltaa tulta virkeämpään liekkiin, mutta nyt hän oli syvissä ajatuksissa, kyynärpäät nojattuina paljetta vasten, leuka painettuna peukaloiden kärkiin ja silmät hajamielisesti luotuina ruosteiseen uuninristikkoon.

Pöydän ääressä hänen takanaan istuivat Taskuveijari, Charley Bates ja Chitling, lyöden innokkaasti korttia. He pelasivat sitä lajia vistiä, jota sanotaan "puumieheksi", ja Taskuveijari oli puumiehen kanssa molempia toisia vastaan. Ensinmainitun nuoren gentlemannin naama, joka tosin aina oli älykkään näköinen, oli nyt vieläkin sukkelampi sen vuoksi, että hän tarkasti seurasi pelin menoa ja ehtimiseen iski tutkivan katseen Chitlingin kättä kohti, järjestäen sitten oman pelinsä niiden huomioiden mukaan, mitä hänen oli onnistunut tehdä. Koska oli kylmä ilta, piti Taskuveijari hattua päässään; tämä olikin kotona muuten usein hänen tapansa. Myöskin piti hän hampaissaan savipiippua, jonka jätti vaan hetkiseksi, kun katsoi tarpeelliseksi hankkia itselleen virvoitusta pöydällä olevasta ruukusta, joka sisälsi katajanmarjaviinaa veteen sekoitettuna ja oli koko seuran käytettävänä.

Nuori Bates oli myös hyvin tarkkaavainen korttipelissä, mutta koska hänellä oli paljon vilkkaampi luonto kuin hänen oivallisella ystävällään, niin saattoi helposti huomata, että hän mieluummin teki tuttavuutta viinaruukun kanssa ja sitäpaitsi tavan takaa päästeli suustaan kokkapuheita ja muita asiaan kuulumattomia sutkauksia, jotka eivät lainkaan sovi oikealle vistinlyöjälle. Tämän vuoksi Taskuveijari olikin, luottaen heidän läheiseen ystävyyteensä, monta kertaa vakavasti nuhdellut toveriansa tuosta sopimattomasta käytöksestä. Nämä muistutukset otti Bates hyvin herttaisesti vastaan, sillä hän ei pyytänyt muuta, kuin että Taskuveijari "menisi helvettiin neuvoineen", "pitäisi kitansa kiinni" tai suorittaisi jonkun muun samansuuntaisen helpon työn. Mr Chitlingiä näkyi toisten kohteliaisuus huvittavan ylenmäärin. On muuten huomattava, että viimemainittu ja hänen vastapelaajansa aina hävisivät, ja että tämä seikka, joka olisi luullut Batesiakin harmittavan, päinvastoin lisäsi hänen riemuansa, sillä hän nauroi hurjasti joka pelin lopussa ja vakuutti, ettei koskaan ollut nähnyt hauskempaa korttipeliä.

– Kas hittoa, kun sai sittenkin ison slammin ja sillä on vielä sarja kuutoseen saakka! sanoi mr Chitling, naama jotenkin pitkänä, ja veti liivintaskustaan pari hopearahaa. En ole ikinä nähnyt sellaista peluria, kuin sinä olet, Jack. Ainahan sinä voitat. Vaikka minulla ja Charleylla olisi miten hyvät kortit tahansa, emme sinulle saa pietiä.

Joko tämä huomautus tai se surkea ääni, jolla se lausuttiin, pani Batesin nauruhermot niin värisemään, että hänen räikeä honotuksensa herätti juutalaisen mietteistänsä ja saattoi hänet kysymään, mikä nyt oli hätänä.

– Hätäkö tässä, Fagin? vastasi Charley. Mutta olisittepa katsellut pelin menoa. Chitling ei ole voittanut kertaakaan, vaikka minä itse olen hänen kanssaan pelannut Taskuveijaria ja puumiestä vastaan.

– Vai niin! sanoi juutalainen naureskellen, ikäänkuin oikein hyvin käsittäisi asian laidan. Koeta nyt kerta vielä, Tom, älä niin vähällä hellitä.

– Kiitos vaan, Fagin. Kyllä minä jo olen saanut kylliksi, vastasi Chitling. Jackilla on sellainen onni, ettei kannata tällä kertaa pelata häntä vastaan.

– Sepä se, poikaseni! sanoi Fagin. Sinun pitää nousta jalkeille hyvin varhain, jos aiot Taskuveijarilta mitään voittaa.

– Varhainko? sanoi Charley Bates. Mitä se auttaa, mutta hänen pitää maata saappaat jalassa ja pitkä kiikari kummassakin silmässä ja sitäpaitsi oikea kaukosilmä kummallakin olalla, ennenkuin Taskuveijarista pieti tehdään.

Taskuveijari kuunteli tällaisia kohteliaisuuksia ihan tyynesti ja tarjoutui lyömään shillingin vetoa siitä, että osaa joka kerta nostaa korttipakasta kuvallisen kortin. Kun ei kukaan suostunut vedonlyöntiin ja hänen piippunsa juuri oli loppuun palanut, ryhtyi hän huvikseen piirtämään pöydälle Newgaten vankilan pohjapiirrosta sillä liitupalasella, jota äskeisessä vistipelissä oli käytetty numerojen merkitsemiseen. Siinä työssä hän vihelteli erityisen kimeästi ja kovaa.

– Oletpa sinä vietävän ikävä henkilö, Tommy, sanoi Taskuveijari, kääntyen pitkän vaitiolon jälkeen Chitlingin puoleen. Voitteko, Fagin, arvata, mitä se nyt ajattelee?

– Mitenkä minä sitä tietäisin? vastasi juutalainen, katsellen ympärilleen, samalla kun palkeella puhalsi tulta. Kaiketi tappioitaan tai sitä lyhyttä huvimatkaa, jolta hiljakkoin palasi. Ha, haa, enkö arvannut oikein, ystäväiseni?

– Ette sinne päinkään, vastasi Taskuveijari, ennenkuin Chitling oli ehtinyt saada puheenvuoroa. No, mitä sinä arvelet, Charley?

– Minä luulisin, vastasi tämä tekeytyen vakavaksi, että hän on pahasti rakastunut Betsyyn. Katsokaa, miten se nytkin punastuu! Onpa se vasta hullua – Tommy Chitling lemmen pauloissa! Voi, voi, Fagin, minä pakahdun naurusta!

– Älä välitä hänestä, ystäväni, sanoi Fagin vilkuttaen silmää Chitlingille ja sysäten Batesia palkeella olkapäähän ikäänkuin varotukseksi. Betsy on sievä tyttö. Pysy sinä vaan hyvissä kirjoissa hänen luonaan!

– Haluaisin vain huomauttaa, Fagin, vastasi mr Chitling tulipunaisena, ettei se asia luullakseni koske ketään läsnäolijaa.

– Olet oikeassa, myönsi juutalainen. Mutta näetkös, tuo Charley ei voi olla lörpöttelemättä. Älä nyt sentään viitsi siitä suuttua. Betsy on kelpo tyttö; tee, mitä hän sinulta tahtoo, niin löydät onnesi.

– Niinhän teenkin, kuin hän haluaa, vastasi Chitling, enkä olisi joutunutkaan kuritushuoneeseen, ellen olisi seurannut hänen neuvoaan. Mutta siitä tuli teille hyvä saalis, vai mitä, Fagin? Ja mitä minä kuudesta viikosta huolin! Kerranhan sinne on mentävä – miksi ei siis yhtä hyvin talvella, jolloin ei muutenkaan ole juuri paljon ulkotyötä, eikö niin, Fagin?

– Aivan niin, kunnon poikani, vastasi juutalainen.

– Silloin sinä kai menisit sinne toisenkin kerran, Tom? kysyi Taskuveijari, vilkuttaen Faginiin ja Batesiin, jos tekisit sillä Betsyn mieliksi.

– Menisin kyllä, vastasi Tom äreästi. Siinä sen nyt kuulette. Tahtoisin nähdä sen, joka saattaa itsestään sanoa samaa.

– Tietysti ei sitä kukaan muu voi, sanoi juutalainen. Minun tietääkseni ei kukaan sellaiseen sankarityöhön ryhtyisi, paitsi sinä, Tom. Ei ainakaan näistä kumpikaan.

– Olisin päässyt eroon koko asiasta, jos olisin tahtonut antaa Betsyn ilmi, eikö asia niin ole, Fagin? jatkoi ivattu tyhmeliini katkerasti. Yksi ainoakin sana suustani olisi riittänyt, vai mitä?

– Aivan niin, ystäväni, se riippui vain sinusta.

– Mutta enhän minä laverrellut, Fagin, vai kuinka? puhui Tom, joka keräsi nyt kysymyksiä toistensa jälkeen.

– Et, et, vastasi juutalainen. Sinussa on oikea miehen mieli.

– Sitä minäkin, sanoi Tom, katsellen mahtavasti ympärilleen; mutta kun asian laita on kerta näin, miksi tässä minulle nauretaan, Fagin?

– Hiljaa! huusi samassa hetkessä Taskuveijari. Kuulin kellon soivan. Hän sieppasi kynttilän ja hiipi huoneesta.

Sillaikaa, kun toiset olivat pimeässä, soi kello uudestaan. Hetken kuluttua Taskuveijari ilmestyi takaisin ja kuiskasi salaa jotakin Faginin korvaan.

– Mitä? huudahti juutalainen, yksinkö?

Taskuveijari nyökkäsi myöntävästi ja antoi, varjostaen kynttilänliekkiä kädellään, Charleylle salavihkaa merkin pysyä toistaiseksi erossa kaikesta hullutuksesta ja riemusta. Sitten hän taas loi silmänsä Faginiin ja odotti tämän ohjeita.

Vanhus puri keltaisia sormiaan ja mietti muutamia sekunteja. Hänen kasvoissaan värähteli joka lihas, ikäänkuin hän odottaisi jotakin hyvin pahaa. Viimein hän kohotti päätänsä ja kysyi:

– Missä hän on?

Taskuveijari viittasi eteiseen ja aikoi lähteä sinnepäin.

– Niin, sanoi juutalainen, ikäänkuin vahvistaen Taskuveijarin aikeen, tuo hänet tänne. Hiljaa, Charley, – rauhotu, Tom! Pois, pois!

Tätä lyhyttä kehotusta lähtemään Charley ja hänen äskeinen vihamiehensä tottelivat heti, ilman vastaväitteittä. Pieninkään ääni ei osoittanut, minne he olivat hävinneet, kun Taskuveijari, kynttilä kädessä, astui portaita ylös mukanaan karkeatakkinen mies, joka kiireesti silmäiltyään pitkin huonetta tempasi kasvoiltaan suuren kääreliinan ja näytti läsnäolijoille pulskan Toby Crackitin pesemättömät, jonkun verran muuttuneet kasvot.

– Mitä kuuluu, Fagin? alkoi tämä kunnon mies, nyökäten juutalaiselle. Pistä liina vaan hattuuni, Taskuveijari, niin että lähtiessäni sen löydän ilman muita metkuja, sillä minulle se on nykyään tärkeä kappale. Sinä kai voit myöskin paksusti ja kehityt vaan yhä eteenpäin, niin että pääset täysoppineeksi jo ennenkuin ukko ehtii heittää henkensä.

Crackit avasi takkinsa napit, nosti tulen ääreen tuolin, istuutui lämmittelemään ja nosti jalkansa kamiinan reunalle.

Juutalainen viitasi Taskuveijarille, että tämä toisi pöydälle ne ruokavarat, mitä heillä sillä hetkellä sattui olemaan, ja istuutui vastapäätä rosvoa odottamaan, kunnes hän katsoisi sopivaksi ruveta keskustelemaan oikeista asioista.

– Ensiksi ja ennen kaikkea, Fagin – sanoi Toby.

– Niin, niin, keskeytti juutalainen ja siirsi tuolinsa lähemmäksi.

– Ennen kaikkea, Fagin, mitenkä Bill nyt jaksaa?

– Mitä! huusi juutalainen hypäten tuoliltaan.

– Ettehän vaan tarkoita, että – lausui Toby ihan kalpeana.

– Mitä tarkoittamista tässä olisi? keskeytti Fagin polkien raivoissaan lattiata. Minne ne ovat joutuneet – Sikes ja poika – sanokaa, jos tiedätte, missä ne ovat – ovatko ne menneet piiloon – miksi ei niitä missään näy?

– Yritys meni myttyyn, selitti Toby arasti.

– Sen kyllä tiedän, ärjäsi juutalainen vetäen taskustaan sanomalehden ja viitaten siihen. No entä sitten?

– Siellä ammuttiin, ja poikaan sattui. Pötkimme tiehemme, poika mukanamme, – suinpäin, linnuntietä, yli aitojen ja ojien. Meitä ajettiin takaa. Se oli pirullista leikkiä, koko seutu oli jalkeilla ja koirat kantapäillämme!

– Entä poika? ähisi juutalainen.

– Bill oli heittänyt hänet selkäänsä ja kiiti tannerta pitkin kuin myrskytuuli. Sitten taas pysähdyimme, kun Sikes saapui, ja aioimme ottaa pojan keskellemme ja kiskoa häntä molemmista käsistä perässämme Mutta poika oli ihan voimaton, ehkä pyörryksissä, ja ruumis oli jo kylmä kuin kuollut. Viholliset olivat ihan kintereillämme; oma nahka on kullakin lähinnä, eikä hirsipuu ketään erityisesti houkuttele. Me siis lähdimme kumpikin tahollemme ja jätimme pojan erään pellon ojaan. Vieläkö hän on elossa vai kuollut, sitä en sen lähemmin tiedä. Juutalainen ei tahtonut kuulla lisää; hän päästi kauhean huudon, repi tukkaansa, syöksyi ovesta ja jätti talon.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Esittää salaperäisen henkilön sekä muutamia seikkoja, joita ei voi tässä kertomuksessa jättää mainitsematta.

Vanhus oli jo ehtinyt kadunkulmaan, ennenkuin rupesi toipumaan siitä pelästyksestä, joka oli seurauksena Toby Crackitin antamista tiedoista. Hän ei kuitenkaan hiljentänyt tavattoman kiireistä käyntiään, vaan riensi yhtä kiivaasti eteenpäin, kunnes eräiden ajoneuvojen äkkinäinen ratina sekä muutamat jalkamiehet, jotka huomasivat hänen olevan vaarassa joutua hevosen jalkoihin ja sen vuoksi kovasti huutaen häntä varottivat, saivat hänet jälleen pysymään käytävällä ja astumaan tavallista vauhtia. Hän vältti niin tarkoin kuin suinkin kaikkia pääkatuja, valiten ainoastaan ahtaita kujia ja sivukatuja, ja saapui lopulta Snow-Hillin kohdalle. Täällä hän taas joudutti kulkuaan, kunnes oli päässyt vähäiselle torinmuotoiselle paikalle, jolloin hän vihdoin, ikäänkuin tuntisi olevansa omalla alallaan, alkoi astua tavalliseen, hiipivään tapaansa näytti vapaammin hengittävän.

Lähellä sitä paikkaa, jossa Snow-Hill ja Holborn-Hill yhtyvät, aukenee oikealla puolella, Citystä päin tullessa, ahdas törkeän näköinen kuja, joka vie Saffron-Hillin kadulle. Sen likaisissa puodeissa on myytävänä suuria kasoja käytettyjä nenäliinoja, kaikenkuosisia ja -arvoisia – sillä täällä on niiden kaupustelijain tyyssija, jotka ostavat taskuvarkailta. Sadottain sellaisia nenäliinoja riippuu akkunoiden ulkopuolella puisten haarukkain varassa tai ovenpielissä, ja sisällä ovat hyllyt niitä täynnä. Vaikka tämä Field-Lane nimisen seudun ala onkin niin vähäinen, on siellä sentään oma parturi, kahvila, oluttupa ja kapakka. Se muodostaa erityisen kauppapiirin, varastetun tavaran säiliön, jossa käy varhain aamulla ja myöhään illalla hiljaisia kauppatuttavia, suorittaen asiansa pimeissä takahuoneissa ja hiipien tiehensä yhtä salaperäisesti kuin ovat tulleetkin. Täällä panee vaatekauppias, kengänpaikkaaja ja lumppuri esille tavaroitansa taskuvarkaiden kyltiksi, ja likaisissa kellareissa ruostuu ja mätänee vanhaa rautaa, luita ja pilaantuneita vaatteita.

Juuri tänne juutalainen poikkesi. Hän oli hyvä tuttu näille vapaamielisille kauppiaille, sillä monet, jotka seisoivat puotinsa ovella tähystämässä ostajia tai myyjiä, nyökkäsivät tuttavallisesti, kun hän astui heidän ohitseen. Hän vastasi samalla tapaa heidän tervehdykseensä, vaan ei ruvennut mihinkään keskusteluun heidän kanssaan, kunnes saapui kadun äärimmäiseen päähän, jolloin pysähtyi puhuttelemaan erästä pienikasvuista kauppiasta, joka oli ahdannut tavalliseen lapsentuoliin niin suuren osan ruumistaan kuin mahtui ja poltti piippua ovensa edessä.

– Kas vaan, mr Fagin, tekee oikein hyvää silmille, kun näkee teidätkin taas pitkistä ajoista, sanoi tämä arvoisa kansalainen vastaukseksi juutalaisen tiedusteluun, miten hän nykyään jaksoi.

– Kotiseutu alkoi polttamaan jalkapohjiani, Lively, sanoi Fagin, levittäen kulmakarvojaan ja pannen käsivartensa ristiin selän taakse.

– Tuota valitusvirttä olen jo pari kertaa kuullut ennenkin viritettävän, vastasi toinen; mutta kai se nytkin pian laimenee, luullakseni, vai mitä itse arvelette?

Fagin nyökkäsi myöntävästi, viittasi Saffron-Hilliin päin ja kysyi, oliko siellä ketään tänä iltana.

– Rammoissako? tiedusti kauppias. Juutalainen myönsi.

– Hm, sanoi toinen mietiskellen. Kyllä siellä lienee nyt puoli tusinaa minun tuttujani, mutta teidän väkeänne en luule olevan ainoatakaan.

– Vai ei siellä ole Sikesiäkään? sanoi juutalainen alakuloisesti.

– Hän ei ole tavattavissa, kuten lakimiehet sanovat, vastasi pieni mies ja pudisti päätään hyvin ovelan näköisenä. Onko teillä nyt mukananne mitään, mikä kuuluu minun alaani?

– Tänään ei mitään, vastasi Fagin ja kääntyi lähtemään edelleen.

– Menettekö Rampoihin, Fagin? huusi pieni mies hänen jäljestään. Odottakaa vähän! Minua haluttaa tulla mukana ja juoda kanssanne pari lasia.

Mutta kun juutalainen kääntyi ja viittasi kädellään, että hän mieluummin olisi yksinään, ja kun sitä paitsi pienen miehen oli jotenkin vaikeata päästä tuolistaan irti, jäi Rammat niminen kapakka tällä kertaa ilman mr Livelyn arvoisaa käyntiä. Kun kauppias vihdoin oli päässyt pystyyn, oli juutalainen jo kadonnut näkyvistä; Lively nousi turhaan varpailleen, nähdäkseen hänet vielä kerran, ja sen vuoksi hän puristautui uudestaan pieneen tuoliinsa, tarttui vakavan näköisenä piippuansa ja pudisti eräälle vastapäisessä puodissa tirkistelevälle naiselle päätään semmoisella tavalla, joka merkitsi epäluuloa ja levottomuutta.

Kolme Rampaa eli Rammat, kuten lyhyyden vuoksi sanottiin, oli sama kapakka, jossa Sikes ja hänen koiransa jo kerran ovat esiintyneet. Fagin antoi tarjoilupöydän luona seisovalle miehelle merkin, astui suoraan portaita ylös, avasi erään oven ja hiipi hiljaa huoneeseen, jossa sitten katseli levottomasti ympärilleen ja varjosti silmiään kädellänsä, ikäänkuin etsisi jotakin henkilöä.

Huonetta valaisi kaksi kaasuliekkiä, joiden valoa suljetuilla akkunaluukuilla ja tiukasti peittävillä, vaaleanpunaisilla kaihtimilla estettiin pääsemästä kadulle. Kattolaudoitus oli mustaksi maalattu, jottei kaasuliekkien savu turmelisi väriä, ja koko huone oli niin täynnä tupakansavua, ettei aluksi nähnyt juuri mitään.

Vähitellen, kun ilma oli hieman seljennyt ovesta virranneen tuulahduksen avulla, tuli kuitenkin esille joukko ihmispäitä – jotenkin yhtä sekavia, kuin ne äänet, joita siellä kaikui; ja kun silmä oli ehtinyt enemmän tottua tähän sekamelskaan, saattoi eroittaa lukuisan seuran miehiä ja naisia ahtaasti istumassa pitkän pöydän ääressä. Yläpäässä istui jonkunlainen puheenjohtaja, nuija kädessä, ja etäisessä nurkassa rämpytti ränsistynyttä pianoa muuan soittoniekka, jolla oli sinertävä nenä ja kasvojen ympärillä nenäliina, kaiketi hammassäryn vuoksi. Juuri kun Fagin hiljaa astui huoneeseen, oli pianotaiteilija kaiuttanut jonkinmoisia valmistavia "juoksutuksia" pitkin kaikkia koskettimia, niin että läsnäolijoihin oli herännyt kiivas halu kuulla joku laulu, jota sitten vaadittiinkin yksimielisesti. Kun tästä johtunut meteli oli hieman hiljennyt, astui esille nuori nainen ja huvitti seuraa nelivärsyisellä lemmenlaululla, jonka lepokohtien aikana säestäjä soitti koko sävelen niin riivatun vahvasti kuin suinkin jaksoi. Laulun loputtua laulajatar sai puheenjohtajalta kiitoslauselman. Sitten ryhtyi kaksi n.s. "taiteensuosijaa", toinen puheenjohtajan vasemmalla, toinen oikealla puolella, laulamaan vuorolaulua, joka saavutti suurta suosiota.

Joukkio tarjosi nähtäväksi muutamia hyvin merkillisiä kasvoja. Ensiksikin siinä oli puheenjohtajana itse isäntä – raaka, karkea, tukeva mies, joka soitan ja laulun aikana muljautti silmiään joka puolelle näennäisesti hyvin mukana yhteisessä riemussa, mutta itse asiassa hän piti mitä tarkimmin silmällä vieraittensa liikkeitä ja kuunteli joka sanaa, mikä siinä lausuttiin.

Faginiin, joka oli vapaa muutamista tuuteista, ei tämä kaikki vaikuttanut vähääkään, vaan hän tähysteli seuran huvitellessa kasvoista kasvoihin, löytämättä kuitenkaan sitä, jota etsi. Viimein hänen onnistui kiinnittää puheenjohtajan huomiota. Tälle hän viittasi melkein huomaamattomasti ja lähti huoneesta yhtä hiljaa kuin oli tullut.

– Mitä voin tehdä mieliksenne, mr Fagin? kysyi isäntä, joka oli seurannut häntä portaille. Ettekö tahdo tulla seuraamme? Kyllä ne siitä ihastuisivat joka sielu.

Juutalainen pudisti päätään ja kysyi kuiskaten: – Onko hän täällä?

– Ei ole, vastasi isäntä.

– Eikö Barneystakaan ole mitään kuulunut? jatkoi Fagin. - Ei mitään. Hän ei lähde pesästään, ennenkuin kaikki on turvallista. Voitte olla varma siitä, että niiden jäljillä ollaan, ja jos hän nyt liikahtaisi, siepattaisiin hänet heti kiinni. Kyllä Barney on jossakin vaarattomassa paikassa, sillä muuten hänestä jo olisi kuulunut jotakin. Lyön vaikka vetoa, että hän osaa pelastaa nahkansa. Se mies ei tee tyhmyyksiä.

– Luuletteko hänen tulevan tänne tänä iltana? kysyi taas juutalainen.

– Monksiako tarkotatte? tiedusteli isäntä epäröiden.

– Hiljaa! sanoi Fagin. Niin juuri.

– Tietysti, vastasi toinen, vetäen taskustaan esiin kultakellon. Olen häntä jo odottanut hetken aikaa. Jos haluatte odottaa kymmenen minuuttia, niin –.

– En, en, keskeytti juutalainen äkkiä, ikäänkuin hänestä tuntuisi mukavammalta olla tapaamatta sitä henkilöä, jota oli hakenut. Sanokaa hänelle, että olen käynyt häntä hakemassa ja että hänen täytyy tulla minun luokseni tänä yönä – ei, vasta huomenna – sanokaa, että hän tulee huomenna. Kun hän ei ole täällä, niin ehtiihän tuota huomennakin.

– Hyvä on, sanoi isäntä. Eikö mitään muuta?

– Tällä kertaa ei mitään lisää, vastasi Fagin ja astui portaita alas.

– Kuulkaapas vielä! kuiskasi hänelle isäntä, kumartuen kaidepuun yli, nyt voisi muuten tehdä erinomaisen kaupan. Olen saanut Phil Barkerin ihan aikahumalaan; lapsikin voisi häntä nyt petkuttaa.

– Vai niin, mutta minulla ei ole aikaa mihinkään asioimisiin! vastasi juutalainen, katsahtaen ylöspäin. Mitä Philliin tulee, kyllä häneen tartumme toisen kerran. Menkää siis takaisin vieraiden luo, hyvä ystävä, ja käskekää niitä pysymään hyvällä tuulella – niin kauan kuin sitä kestää. Ha, ha, haa!

Isäntä yhtyi vanhuksen nauruun ja palasi sitten seuransa luo. Niin pian kuin juutalainen oli jäänyt yksin, tuli hänen kasvoihinsa taas entinen levottomuuden ja mietiskelyn ilme. Vähän aikaa tuumittuaan hän kutsui luokseen vuokra-ajurin ja käski ajamaan Bethnal-Greeniin. Hyvän matkan päässä Sikesin asunnosta hän astui vaunuista kadulle ja kulki loppuosan tietä jalkaisin.

– No niin, mutisi hän partaansa, kolkuttaessaan ulko-ovelle, jos tässä on jokin salainen juoni vireillä, niin sen saan tyttöletukalta esille, vaikka se onkin aika ovela.

Se vanha eukko, joka avasi ulko-oven, ilmoitti Nancyn olevan kotona, ja sen vuoksi Fagin hiipi portaita ylös ja astui kursailematta huoneeseen. Tyttö oli yksinään, maaten pää pöydällä ja hiukset hajallaan.

– Hän on kai päissään, ajatteli juutalainen välinpitämättömästi, tai ehkä hän on vaan murheissaan.

Fagin kääntyi sulkemaan ovea, ja siitä johtunut kolina herätti tytön. Tämä iski häneen tuikean katseen, tiedustellen, onko hänellä mitään uutta kerrottavana, ja kuunteli sitten Faginin kertomusta Toby Crackitin seikkailusta. Kun se oli päättynyt, vaipui Nancy entiseen asentoonsa, lausumatta sanaakaan. Hän sysäsi kynttilän kiivaasti syrjään, sovitteli pari kertaa asemaansa mukavammaksi äkkinäisillä tempauksilla ja kaappi jaloillaan lattiata; mutta siinäpä olikin kaikki.

Tämän vaitiolon aikana juutalainen silmäili levottomasti pitkin huonetta ikäänkuin saadakseen selville, eikö Sikes sentään ollut salaa tullut kotiinsa. Nähtävästi tyytyväisenä tähystelyynsä hän yski pari kertaa ja yritti kerta toisensa jälkeen alottaa keskustelua; mutta tyttö ei hänestä välittänyt sen enempää, kuin jos hän olisi ollut kivipatsas. Vihdoin hän ryhtyi kauan vaiti oltuaan viimeiseen koetukseen, hieroi kämmeniään ja kysyi sulavimmalla äänellään:

– No sanokaa, sydänkäpyseni, missä luulette Billin nykyään oleskelevan, – häh?

Tyttö mutisi jotakin sinnepäin, ettei hän sitä tiennyt, ja niistä puoleksi hillityistä äänistä päättäen, joita häneltä kuului, hän tuntui itkevän.

– No entä poika? sanoi juutalainen, siristäen silmiään, saadakseen edes vilaukselta nähdä hänen kasvojaan. Pikku poika parka! Ajatelkaa vaan, ne heittivät hänet ojaan!

– Vaikka sinnekin, vastasi Nancy ja katsahti äkkiä ylös, siellä hän on onnellisempi kuin täällä meidän joukossamme. Jollei Billille tule siitä mitään vahinkoa, niin toivon, että poika makaa ojassa kuolleena ja hänen luut siellä mätänevät.

– Kuinka niin! huudahti juutalainen ihmeissään.

– Niin, sitä juuri tarkotan, vastasi tyttö, katsoen häntä silmiin. Iloitsen siitä, ettei enää tarvitse häntä nähdä ja että hän nyt on päässyt pahimmalta kärsimyksestä. Minä en siedä häntä nähdä joukossamme. Kun hänet näen, alan vihata itseäni ja teitä karkkia.

– Lorua! sanoi juutalainen halveksivasti. Te olette juovuksissa, tyttöseni!

– Vai juovuksissa! härnäsi Nancy katkerasti. Ei se ole teidän ansionne, ellen olisikaan juovuksissa! Jos saisitte määrätä, niin olisin aina juopunut, paitsi tällä hetkellä, sillä nyt ette kai ole oikein mielissänne puhetavastani, vai mitä?

– En olekaan, vastasi Fagin vihaisena.

– Koettakaa siis saada se muuttumaan, kiusotti tyttö nauraen.

– Vai muuttumaan! huusi juutalainen ihan raivoissaan tytön odottamattomasta uppiniskaisuudesta sekä tämän illan vastuksista. Kyllä minä sen muutan! Kuulkaa nyt minua, mokoma letukka! Teidän pitää ottaa huomioonne, että minun tarvitsee sanoa vain muutama sana saadakseni Sikes kuristetuksi yhtä varmasti kuin jos sen härän kaula nyt olisi kynsissäni. Jos hän tulee takaisin eikä tuo poikaa mukanaan – jos hän on päässyt pakoon, mutta ei toimita Oliveria joko elävänä tai kuolleena minulle, täytyy sinun itse murhata hänet, jos tahdot hänet pelastaa hirsipuusta, ja sen lisäksi häneltä on otettava henki heti, kun hän pistää jalkansa tähän huoneeseen, sillä muuten lienee liian myöhäistä!

– Mitä ihmettä tämä oikeastaan merkitsee? kysyi tyttö kummastuneena.

– Mitä se merkitsee! toisti Fagin vihan vimmassa. Poika on minulle monen sadan punnan arvoinen. Pitääkö minun se menettää, minkä hyvä sattuma ilman mitään vaaraa minulle antoi, muutamien juopuneiden roistojen vuoksi, joiden hengen voisin parilla sanalla nitistää? Ja pitääkö minun olla sidottuna ihan elävään paholaiseen, jolta vaan toistaiseksi puuttuu tahtoa, mutta jolla on valta vetää minut – –.

Ihan hengästyneenä vanhus änkytti pari epäselvää sanaa, mutta samassa hetkessä hän hillitsi vihanpurkauksensa ja muutti koko käytöksensä. Vähää ennen hän oli vielä mulkoilevin silmin ja kasvot tuhkanharmaina vimmasta huitonut nyrkkiään, ilmassa, mutta nyt hän vaipui tuolille, kyyristyi kokoon ja vapisi pelosta, että oli raivoissaan tullut sanoneeksi jotakin liikaa. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän uskalsi katsahtaa Nancyyn ja näkyi hieman rauhoittuvan, kun huomasi tytön taas olevan samassa huolettomassa asennossa, jossa oli hänet ensin yllyttänyt.

– Nancy kultaseni! liverteli juutalainen taas tavallisella äänellään. Oletteko minua kuunnellut?

– Älkää minua piinatko, Fagin! vastasi tyttö nostaen päätään raukeasti. Ellei Bill tällä kertaa ole onnistunut työssään, niin ehtiihän tuota toistekin. Hän on jo suorittanut teidän hyväksenne monta hyvää asiaa ja kaiketi vast'edeskin yrittää, jos vaan voi; jollei hän enää voi, niin minkä sille mahtaa – antakaa siis asian olla.

– Entä mitä poikaan tulee, tyttöseni? sanoi Fagin ja hieroi lujasti käsiään.

– Poika saa kestää osansa kuin muutkin, vastasi Nancy kiireesti, ja minä sanon vieläkin, että toivon hänen jo olevan kuolleena, niin että on päässyt kaikesta pahasta ja varsinkin teidän kynsistänne – kunhan vaan Bill ei joudu onnettomuuteen. Mutta kai hänkin on pelastunut, sillä onhan hän kahta vertaa sukkelampi kuin Toby, joka näkyy suojelleen nahkansa.

– No mutta mitä arvelet äskeisistä sanoistani, hyvä ystäväiseni? huomautti Fagin ja tähtäsi häneen väijyvän katseen.

– Jos halusitte saada minut tekemään jotakin, niin täytyy teidän toistaa se vielä kerran, vastasi Nancy; parempi olisi sentään jättää se huomiseksi, sillä minua nukuttaa aika lailla.

Fagin kyseli vielä yhtä ja toista, päästäkseen oikein selville, oliko Nancy kuullut hänen varomattomia sanojaan, mutta tyttö vastasi hänen kysymyksiinsä aivan empimättä ja osoittautui hänen tutkivista silmäyksistään huolimatta niin tyyneksi, että Fagin alkoi uudestaan uskoa hänen olevan juovuksissa. Nancy ei ollutkaan vapaa tästä heikkoudesta, joka oli hyvin tavallinen juutalaisen naisoppilaisten kesken ja josta heitä jo nuorella iällä enemmän kiitettiin kuin moitittiin. Hänen pukunsa epäjärjestys ynnä koko huoneen täyttävä viinantuoksu vahvisti juutalaisen arvelua. Kun Nancy sitäpaitsi sen kiivastuksen jälkeen, josta äsken oli puhe, vähitellen vaipui raukeaan tylsyyteen ja sitten eriskummalliseen tunteiden sekamelskaan, jossa hän välistä purskahti itkuun, välistä päästi sellaisia hirnahduksia, kuin: "roska tämä on kaikki! pitäkäämme lystiä!" y.m., niin huomasi Fagin, joka pitkän elämänsä kuluessa oli saanut kokemusta tämäntapaisissa asioissa, erityisellä mielihyvällä Nancyn olevan ihan päissään.

Fagin siis rauhoittui täydellisesti, ja saavutettuaan nyt molemmat tarkoituksensa, kun näet oli ilmoittanut tytölle saamansa tiedot ja omin silmin nähnyt, ettei Sikes ollut palannut, lähti hän kotimatkalle, jättäen nuoren ystävättärensä makaamaan pöydän ääreen.

Hän oli päässyt oman katunsa kulmaan ja kaiveli jo portinavainta taskustaan, kun pimeästä porttikäytävästä tuli esille muuan henkilö, astui suoraan kadun poikki ja hiipi huomaamatta hänen sivulleen.

– Fagin! kuiskasi joku ääni ihan juutalaisen korvaan.

– Häh! huudahti Fagin ja kääntyi äkkiä. Oletteko te –.

– Olen! keskeytti vieras. Kaksi tuntia olen tässä odotellut. Missä hitossa te olette viipynyt?

– Juossut teidän asioissanne, hyvä ystävä, vastasi juutalainen, katsahtaen seuralaiseensa levottomasti ja hiljentäen käyntiään. Koko illan olen toiminut teidän hyväksenne.

– Kai, kai, lausui toinen pilkallisesti. Miten olette onnistunut.

– Eipä erittäin, vastasi Fagin.

– Eihän teillä sentään lie pahoja uutisia? kysyi taas vieras, pysähtyen ja silmäten Faginia rauhattomana.

Juutalainen pudisti päätään ja aikoi juuri vastata, mutta toinen keskeytti hänet ja viittasi taloon, jonka kohdalle he nyt olivat saapuneet, huomauttaen, että hänen sopisi paremmin kertoa uutisensa seinien ja katon suojassa, sillä pitkästä seisomisesta kylmässä tuulessa hänen verensä oli melkein hyytynyt.

Fagin ei näkynyt lainkaan haluavan kutsua vierasta kotiinsa näin sopimattoman aikaan ja mutisi jotakin sinne päin, että hänen huoneensa oli lämmittämätön; mutta toinen uudisti toivomuksensa niin käskevästi, että Fagin avasi portin ja pyysi häntä sulkemaan sen hiljaa sillä välin, kun hän itse toisi valoa.

– Täällä on pimeä kuin haudassa, sanoi vieras, hapuiltuaan muutamia askella eteenpäin. Rientäkää hiidessä, sillä tällaista en kärsi!

– Sulkekaa ovi, kuiskasi Fagin käytävän päästä. Tuskin oli hän tämän sanonut, kun ovi paiskattiin kiinni niin, että talo jytisi.

– Ei se ollut minun vikani, selitti vieras, kähmien eteenpäin. Tuuli sen paiskasi tai se laukesi itsestään, mutta tuokaa pian valoa, sillä muuten kolhin itseni mäsäksi tässä kirotussa pesässä!

Fagin astui hiljaa keittiön portaita alas ja tuli pian takaisin, kädessä sytytetty kynttilä, ja ilmoitti, että Toby Crackit nukkui pihanpuoleisessa ja pojat etumaisessa huoneessa. Sitten hän viittasi vierasta tulemaan jäljestä ja alkoi astua toisia portaita ylös.

– Nyt voimme rauhassa keskustella, sanoi juutalainen, avaten yläkerroksessa erään oven, mutta kun akkunaluukuissa on reikiä emmekä tahdo naapureillemme näyttää, että täällä on valoa, niin panen kynttilän tähän näin.

Hän laski kynttilän ylimmälle portaalle, ovea vastapäätä, ja astui vieraansa kanssa huoneeseen. Siellä ei ollut muita huonekaluja kuin rikkinäinen nojatuoli ja vanha päällyksetön sohva, joka oli oven takana. Tälle heittäytyi vieras väsyneen näköisenä, ja juutalainen siirsi nojatuolia vähän lähemmä, niin että he istuivat vastakkain. Huoneessa ei ollut aivan pimeä, sillä ovi oli puoleksi auki, ja portaalta seisovasta kynttilästä tuli heikko kajastus vastapäiseen seinään.

He kuiskuttelivat hetken aikaa, ja vaikka heidän keskustelustaan saattoi kuulla vaan muutaman yksityisen sanan, niin olisi kuuntelija kuitenkin helposti huomannut, että Fagin koetti puolustaa itseään joitakin syytöksiä vastaan, joita hyvin kiihtynyt vieras teki. Tällä tapaa he olivat keskustelleet ehkä noin neljännestunnin, kun Monks – jonka nimiseksi Fagin puhelun aikana oli vierastaan usein kutsunut – lausui hieman kovemmalla äänellä:

– Sanon teille vielä kerran, että se oli tyhmä yritys. Miksi ette pitänyt häntä kotona toisten joukossa ja tehnyt hänestä hiipivää taskuvarasta muitta mutkitta?

– Hyvä on sanoa! huudahti juutalainen, olkapäitään kohottaen. – Vai aiotteko uskotella, ettette olisi sitä voinut, jos vaan olisitte viitsinyt vähän harjoittaa? kysyi Monks äreästi. Olettehan toisiakin poikia opettanut! Jos teillä vaan olisi riittänyt kärsivällisyyttä korkeintaan vuodeksi, niin olisitte saanut hänet tuomituksi ja karkoitetuksi maasta ehkä ikipäiviksi.

– No kenellä olisi siitä ollut hyötyä, ystäväiseni? kysyi juutalainen nöyrästi.

– Minulla! vastasi Monks.

– Mutta ei minulla, lausui juutalainen sävyisästi. Minulla olisi ehkä ollut hänestä hyötyä toisella tapaa. Kun kaksi on osallisena samassa asiassa, niin on kohtuullista, että molempien hyöty otetaan lukuun; enkö ole oikeassa?

– No, entä sitten? kysyi Monks jyrkästi.

– Huomasin pian, ettei häntä helposti opeta meidän ammattiimme, selitti juutalainen, hän ei ollut toisten poikien kaltainen samoissa olosuhteissa.

– Hitto hänet vieköön, mutisi vieras, kai hänestä muuten olisi jo aikoja sitten tullut varas.

– Minun ei mitenkään onnistunut saada häntä tekemään rahaa, jatkoi juutalainen tarkastellen vieraansa ulkomuotoa. Minulla ei ollut mitään keinoa peloittaa häntä, kuten aina alussa on tarpeellista, jotta opetuksesta jotain valmista tulisi. Mitä on tehtävä? Pitikö taas lähettää hänet Taskuveijarin ja Batesin kanssa kaupungille? Saimme ensi kerrasta kylliksemme, ja epäilin meidän kaikkien turvallisuutta.

– Siihen en minä ollut syynä, huomautti Monks.

– Ette tietysti, hyvä ystävä! jatkoi juutalainen; enkä minä siitä enää olekaan pahoillani, sillä ilman sitä sattumusta ette kai koskaan olisi huomannut poikaa ja tuntenut häntä siksi, jota niin hartaasti etsitte. No niin, – teidän tähtenne hankin hänet takaisin tytön avulla, mutta nyt on tämä alkanut häntä suojella.

– No, kuristakaa tyttö tieltä pois, sanoi Monks kärsimättömästi.

– Ei sekään käy laatuun juuri nykyään, vastasi juutalainen hymyillen; ja sitä paitsi tuollainen toimenpide ei oikein kuulu ammattiimme, muuten olisi näinä päivinä ehkä tapahtunut jotakin sen tapaista. Kyllä minä tunnen tämän tyttölajin. Niin pian kuin poika alkaa paatua, ei tyttö hänestä välitä sen enempää kuin puukapulasta. Tahdotte saada hänestä varkaan; no hyvä, jos hän on elossa, lupaan ennen pitkää tehdä hänet varkaaksi. Ja jos – jos –, jatkoi juutalainen toista lähestyen – tosin se ei ole luultavaa – mutta jos niin hullusti olisi käynyt, että hän olisi kuollut –.

– Niin se ei ole minun syyni! keskeytti Monks ja tarttui pelästyneen näköisenä juutalaisen käsivarteen. Muistakaa se, Fagin! Minulla ei ole ollut osaa siihen leikkiin. Kaikkea muuta, vaan ei hänen henkeään, senhän sanoin teille jo alussa. Minä en tahdo vuodattaa verta; se tulee aina ilmi eikä anna ihmiselle rauhaa. Jos hänet on ammuttu kuoliaaksi, niin en minä ole syypää – kuuletteko? Kirottu olkoon tämä pesä! Mitä ihmettä se oli?

– Mikä? huusi juutalainen ja tarttui molemmin käsin arkaan heittiöön, joka hyppäsi sohvalta seisaalle. Missä?

– Tuolla! vastasi Monks, tuijottaen vastapäiseen seinään. Varjo – näin naisen varjon, hattu päässä ja vaippa yllä, liitelevän pitkin seinää!

Fagin päästi vieraansa irti, ja he syöksivät kiivaasti huoneesta. Kynttilä oli samalla paikalla kuin ennen ja näytti heille vain tyhjät portaat ja heidän omat kalpeat kasvonsa. He kuuntelivat, mutta koko talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus.

– Se olikin vain luulottelua, sanoi Fagin ja otti kynttilän käteensä.

– Voin vannoa, että näin sen! vastasi Monks vavisten. Se kumartui eteenpäin, kun sen ensiksi huomasin, ja hiipi tiehensä, kun puhuin.

Juutalainen katsahti halveksivasti seuralaisensa vaaleisiin kasvoihin, kehoitti häntä seuraamaan, jos halutti, ja astui portaita ylös. He tutkivat kaikki huoneet; ne olivat kylmät ja tyhjät. Sitten he laskeutuivat eteiseen ja kellariin. Viheriää hometta oli matalilla seinillä ja etanan jäljet loistivat kynttilän valossa; mutta kaikki oli hiljaa kuin haudassa.

– Mitä nyt arvelette? kysyi Fagin, kun jälleen olivat tulleet käytävään. Paitsi meitä ei ole koko talossa elävää sielua liikkeellä, ja Toby ynnä pojat ovat varmasti lukon takana. Katsokaapa näitä!

Väitteensä todistukseksi juutalainen veti taskustaan kaksi avainta ja selitti, että ensin mennessään keittiöön päin hän oli sulkenut puheena olevat huoneet, ollakseen varma, ettei kukaan heitä kuuntele.

Kun Monksia vastaan tuli näin paljon todistuksia, alkoi hän itsekin epäillä. Hänen väitteensä heikkenivät vähitellen, kuta kauemmin he tutkivat asiaa, mitään löytämättä: lopulta hän purskahti ilkeään nauruun ja tunnusti, että hänen kiihtynyt mielikuvituksensa kai oli tehnyt hänelle pienen kepposen. Hän ei kuitenkaan halunnut enää tänä yönä jatkaa keskustelua, äkkiä muistaen, että kello jo oli yli yksi; ja siten nämä ystävykset erosivat.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Korvaa sen epäkohteliaisuuden, johon kertoja eräässä edellisessä luvussa tuli syypääksi, kun jätti rouvashenkilön ihan kursailematta sikseen.

Tavallisen kirjailijan ei mitenkään sopine jättää niin tärkeä henkilö, kuin vaivaistalon vahtimestari on, odottamaan seisten uunin edessä, takin liepeet nostettuina käsivarsille, kunnes hän (nimittäin kirjailija) suvaitsee tulla päästämään hänet pälkähästä; vielä vähemmän hänen sopii yhtä kömpelösti kohdella naisihmistä, johon vahtimestari on luonut helliä ja rakastuneita silmäyksiä ja jonka korvaan hän on kuiskannut niin makeita sanoja, että niistä, varsinkin kun tulevat näin mahtavalta taholta, helposti rupeaa minkä tytön tai rouvan tahansa sydän suloisessa pelossa pamppailemaan. Tämän vuoksi rientääkin nyt se luotettava kertoja, joka tämän hyvin todellisen jutun kirjoittaa, syvästi kunnioittaen kaikkia maan päällisiä korkeita henkilöitä, osoittamaan heille sitä huomiota, jota heillä on oikeus vaatia, ja antamaan heille ne kunnioitukset, jotka ovat erottamattomasti yhdistetyt heidän arvoonsa ja siis myös heidän ansioihinsa. Siinä mielessä aioimmekin sovittaa tähän kohtaan kertomustamme jonkunlaisen tutkimuksen, joka käsittelisi vahtimestarin jumalallisia oikeuksia ja todistaisi sen väitteen, ettei köyhäintalon vahtimestari koskaan voi tehdä väärin. Vaikka tällainen tutkimus tuottaisikin vakavalle lukijalle paljon mielenylennystä ja hyötyä; täytyy meidän kuitenkin, ajan ja tilan puutteen tähden, lykätä se johonkin sopivampaan tilaisuuteen. Silloin osoitamme, että oikea vahtimestari – se on: sellainen, joka toimii kunnallisessa vaivaistalossa ja samalla on pitäjänsä kirkon palvelija – virkansa nojalla on varustettu kaikilla hyvillä inhimillisillä ominaisuuksilla ja ettei pelkillä yhdistysten, virastojen ja kappelien vahtimestareilla ja muilla semmoisilla ole vähääkään oikeutta lukea näitä ominaisuuksia hyväkseen.

Bumble oli uudestaan laskenut teelusikat, punninnut sokeripihtejä, tutkinut maitokannua vielä tarkemmin ja muutenkin hankkinut itselleen täydellisen selvyyden huonekaluston arvosta, ottaen lukuun tuolien jouhitäytteenkin, sekä uudistanut tämän arvioimisen ainakin puoli tusinaa kertaa, ennenkuin hänen mieleensä johtui, että rouva Corneyn olisi jo aika palata. Kun ei tätä kuulunut, päätti Bumble kuluttaa aikaansa sillä viattomalla ja hauskalla tempulla, että sivumennen katsahtaisi rouva Corneyn laatikkoihin.

Hän kuunteli siis avaimenreiästä, ollakseen varma, ettei kukaan ollut tulossa häntä yllyttämään, ja ryhtyi sitten, alkaen alhaalta, tutkimaan kolmen laatikon sisällystä, joissa oli kaikenlaista arvokasta vaatetavaraa, järjestettyinä kerroksittain vanhojen sanomalehtien ja kuivattujen lavendelikukkien väliin. Bumble näkyi olevan hyvin tyytyväinen. Jatkaessaan tutkimustansa hän lopuksi avasi pienen sivulaatikon, jossa oli avain suulla, ja äkkäsi siinä suljetun säästörasian, josta kuului ravistaessa suloinen, kilisevä ääni. Sitten Bumble astui mahtavin askelin entiselle paikalleen uunin eteen ja sanoi itsetietoisesti: – Minä teen sen! Tätä merkillistä väitettä seurasi pitkällinen päänpudistus, ikäänkuin hän moittisi itseään siitä, että vielä oli niin veitikkamainen, ja sitten hän alkoi mielihyvissään ihailla jalkojaan, katsellen niitä sivulta päin.

Hän oli vielä tässä hommassa, kun rouva Corney syöksyi huoneeseen, heittäytyi ihan hengästyneenä tuolille, joka oli lähellä uunia, painoi toisen käden silmilleen ja toisen sydämelleen ja tavoitteli ilmaa raskaasti.

– Rouva Corney, sanoi Bumble, kumartuen hänen puoleensa, mitä tämä merkitsee, mitä on tapahtunut? Minä pyydän, puhukaa! Minä olen ihan kuin – kuin – hän ei hädissään muistanut "kuumia hiiliä" ja sanoi sen vuoksi: "rikkinäisillä pulloilla".

– Voi, voi, herra Bumble, huudahti emännöitsijä, minä olen niin kauheasti pelästynyt!

– Pelästynyt, rouvaseni! toisti Bumble, kuka on rohjennut teitä –? Vai niin, kyllä ymmärrän, jatkoi hän, hilliten kiihkoansa luontaisella arvokkaisuudellaan, se on kai noiden kirottujen vaivaisten juonta.

– Hirmuista on sitä ajatella, lausui rouva Corney väristen.

– Koettakaa olla sitä ajattelematta, hyvä rouva! esitti Bumble hellästi. Entä jos nauttisitte tipan viiniä?

– En millään ehdolla, vastasi emäntä. En minä sitä voisi – oh! Ylimmällä hyllyllä nurkassa – oh!

Hyvä rouva viittasi tajuttomasti seinäkaappiin ja näytti kärsivän kovia sisällisiä tuskia. Bumble hyökkäsi osoitettuun paikkaan, sieppasi vihreän pullon hyllyltä, josta niin merkillisellä tavalla oli saanut tiedon, kaatoi siitä teekuppiin jonkun verran ja piti kuppia hänen huuliensa edessä.

– Minä voin paremmin, sanoi rouva Corney nojautuen taaksepäin, sittenkuin oli juonut kupista puolet.

Bumble loi hurskaassa kiitollisuudessa silmänsä kattoa kohti, laski ne sitten kupin reunaan ja nosti kupin nenänsä alle.

– Piparimynttiä, selitti emäntä heikolla äänellä, hymyillen lempeästi vahtimestarille. Maistakaapa sitä; siinä on pikkusen muutakin seassa.

Bumble maistoi lääkettä epäillen, maiskutti huuliaan, otti uuden kulauksen ja laski kupin tyhjänä pöydälle.

– Onhan se hyvin vahvistavaa, lausui rouva Corney.

– Todellakin, kelpo juomaa, hyvä rouva, myönsi vahtimestari. Sitten hän siirsi tuolinsa emännöitsijän viereen ja kysyi hellästi, mikä häntä oli pelästyttänyt.

– Ei mikään, vastasi rouva Corney. Minä olen vaan niin heikko ja oikullinen.

– Älkää sanoko itseänne heikoksi, väitti Bumble, lähentäen tuoliaan vieläkin. Olisitteko todellakin heikko?

– Kaikki olemme heikkoja olentoja, vastasi emäntä, turvautuen tällaiseen yleiseen väitteeseen.

– Siinä olette oikeassa, tunnusti Bumble.

Kumpikaan ei vähän aikaan lausunut mitään, mutta Bumble selitti äsken mainittua väitettä käytännöllisesti siten, että laski vasemman käsivartensa liukumaan tuolin selältä rouva Corneyn esiliinan nauhalle, jonka suuntaa se vähitellen rupesi seuraamaan.

– Te olette seurakunnan jalohelmi, huudahti Bumble. Kai tiedätte, että herra Sloutin tila on tänään pahentunut.

– Tiedän, vastasi rouva Corney hämillään.

– Hän ei kuulu voivan elää enää viikkoakaan, jatkoi vahtimestari. Hän on tämän köyhäintalon kaitsija; hänen kuolemansa johdosta tulee paikka avoimeksi ja on täytettävä. Mikä ihana toive siinä on meillä! Erinomainen tilaisuus yhdistää sydämet ja taloudet.

Rouva Corney nyyhkytti.

– Pikkuinen sana vaan! sanoi Bumble, kumartuen ujon lemmittynsä puoleen; antakaa minun kuulla pieni, suloinen sana!

– J-j-jaa! kuiskasi emännöitsijä.

– Vielä yksi asia, jatkoi vahtimestari. Tyynnyttäkää hellät tunteenne ja kuulkaa minua! Milloin vietämme häät?

Rouva Corney koetti kaksi kertaa puhua, mutta onnistumatta. Vihdoin hän kokosi kaikki voimansa, kietoi kätensä Bumblen kaulan ympäri ja sanoi, että se saisi tapahtua milloin tahansa ja että hänen sulhonsa oli niin "kauhean suloinen".

Kun asia näin oli päätetty, otettiin sen vahvistukseksi kupillinen piparimynttirohtoa, josta morsiamen kiihtynyt mielentila myös näkyi tyyntyvän. Rohtoa juodessa emännöitsijä ilmoitti vahtimestarille edellä mainitun vanhan eukon kuoleman.

– Hyvä on, sanoi Bumble ryypäten. Voinhan kotiin mennessäni poiketa Sowerberryn luo ja lähettää hänet tänne huomisaamuna. Senjälkeen käänsi hän kauluksen pystyyn, painoi hatun päähänsä, otti morsiameltaan hellät jäähyväiset ja lähti taas taistelemaan pakkasta vastaan.

Herra ja rouva Sowerberry olivat menneet vieraisiin täksi iltaa, ja kun Noa Claypole ei juuri viitsinyt ponnistaa voimiaan enemmän, kuin mitä tarvittiin kahden tärkeän toimen, syömisen ja juomisen, suorittamiseen, ei hän ollut vielä sulkenut puotia, vaikka tavallinen sulkemisaika jo aikoja oli mennyt. Bumble koputti kepillään useita kertoja pöytää vasten, mutta kun ei ketään kuulunut ja pienen takakamarin lasiovesta näkyi valoa, rohkeni hän mennä katsomaan, mitä siellä oli tekeillä – ja näkikin jotakin tavatonta.

Pöytä oli illalliseksi katettu; siinä oli leipää ja voita, lautasia ja laseja, oluthaarikka ja viinipullo. Pöydän yläpäässä istui herrasmies Claypole mukavassa nojatuolissa, jonka toiselle käsipuulle hän oli huolettomasti nostanut säärensä. Toisessa kädessä oli hänellä kääntöpää veitsi, toisessa iso voileipä. Ihan hänen vieressään seisoi Charlotte ja aukoili muutamia ostereita, jotka sitten sukevasti valuivat Claypolen suuhun.

– Kas tässä on oikein lihava kappale, rakas Noa! sanoi Charlotte; koeta nyt vielä syödä edes tämä ainoa.

– Onpa tuo osteri sentään ihana elävä! huomautti Claypole, kun oli sen syönyt. Vahinko vaan, ettei niitä voi syödä oikein paljon, sillä niistä rupeaa pahoin voimaan.

– Niin, onhan se ilkeätä, myönsi Charlotte.

– Sepä se, sanoi Noa. Etkö sinä huoli osterista?

– Enpä erittäin, vastasi Charlotte. Minusta on hauskempi nähdä sinun niitä syövän kuin syödä itse.

– Ihme ja kumma! lausui Claypole mietiskellen.

– Tahdotko vielä yhden? kysyi tyttö; tässä on, näetkös, niin mehevä ja tuore.

– En saa enää menemään mahaani, vastasi Claypole. Olen jo ihan täynnä. Tules tänne, niin saat muiskun.

– Mitä! huudahti Bumble, syösten huoneeseen. Sanoppa se kerta vielä, sinä vintiö!

Charlotte parkaisi ja kätki kasvonsa esiliinaan; Noa Claypole ei muuttanut asemaansa sen enempää, kuin että laski säärensä lattialle, ja tuijotti vahtimestariin juopunein ja kauhistunein silmin.

– Vieläkö sinä uskallat sellaista puhua, pakanallinen hylkiö? kovisti Bumble. Miten sinä rohkenet sellaista edes mainitakaan! Ja kuinka sinä, hävytön tyttöletukka, kehtaat häntä yllyttää siihen? Puhua suutelemisesta! Hyi häpeä!

– En minä sitä aikonut, selitti Noa itkien. Mutta tyttö on aina niin muiskailemisen vimmassa, etten voi joka kerta vastustaa.

Suus kiinni! ärjyi Bumble. Korjatkaa nyt, mamselli, luunne keittiöön. Ja sinä Noa suljet nyt heti puodin etkä puhu ainoatakaan sanaa, kunnes herrasi tulee kotiin, muuten varo nahkaasi. Ja kun hän tulee, niin sano, että herra Bumble kävi täällä tilaamassa vanhan eukon ruumisarkun, joka on toimitettava köyhäintaloon huomenna edellä puolenpäivän. Kuuletko, senkin vietävä lurjus? – Muisku! huudahti hän taas, kohottaen käsiään. Jopa on alempi kansa meidän piirissämme todella turmeltunut! Jos parlamentti vitkastelee tällaisen pahennuksen vastustamisessa millä keinoin tahansa, joutuu tämä piiri perikatoon ja sen asujanten kunnia on ikipäiviksi pilattu! Tämän lausuttuaan vahtimestari astui synkkänä ja juhlallisena Sowerberryn talosta.

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Tiedustelee Oliver Twistiä ja jatkaa kertomusta hänen seikkailuistaan.

– Repikööt sudet kurkkunne! murisi Sikes ja kiristeli raivoissaan hampaitaan. Toivoisinpa olevani joukossanne, niin ulvoisitte toisella tavalla!

Lausuessaan tämän uhkauksen kaikella sillä villillä raivolla, mihin hänen raaka luonteensa pystyi, laski hän haavoitetun polvensa varaan, käänsi silmänräpäykseksi päätään ja tirkisteli tutkistellen takaa-ajajiin päin.

Ainoastaan vähän saattoi eroittaa sumun ja pimeyden läpi, mutta äänekkäitä ihmisten huutoja värähteli läpi ilman, ja myrskykellon kaiunnan herättämät koirat haukkuivat joka suunnalla.

– Pysähdy, sinä liuhu koira! huusi rosvo, tarkoittaen Toby Crackitia, joka käytti pitkiä koipiaan parhaan kykynsä mukaan ja jo oli hyvän matkaa edellä. Pysähdy!

Tämän sanan toistaminen sai Tobyn pysähtymään siihen paikkaan, sillä hän ei ollut aivan varma, oliko hän ampumamatkan ulkopuolella Sikesistä, joka ei suinkaan ollut sellaisella tuulella, että hänen saattoi otaksua laskevan leikkiä.

– Auta minua pojan kantamisessa! karjui Sikes ja viittasi raivoten toverilleen. Tule tänne!

Toby teki elkeen kääntyäkseen, mutta uskalsi murista vastaan matalalla ja ilman puutteesta sortuneella äänellä sekä osoitti huomattavaa vastahakoisuutta lähestyessään.

– Nopeammin, huusi Sikes, asettaen pojan alas erääseen kuivaan ojaan ja vetäen pistoolin taskustaan. Älä yritä pitää minua pilkkanasi!

Tämän silmänräpäyksen aikana lisääntyi melu, ja Sikes saattoi, kääntyessään taas ympäri, nähdä henkilöitten, jotka häntä seurasivat, jo olevan kiipeämässä yli veräjän vainiolle, jolla hän oli, sekä parin koiran olevan muutamia askeleita heidän edellään.

– Kaikki on mennyttä, Bill! kirkui Toby Crackit. Päästä penikka ja näytä niille kantapäitäsi! Näillä jäähyväissanoilla teki Crackit, joka mieluummin tahtoi antautua mahdollisuuteen tulla ystävänsä ampumaksi kuin varmuuteen joutua vihollisten vangiksi, täyskäännöksen ja lähti menemään täyttä vauhtia. Sikes puri hampaansa yhteen, katsoi vielä kerran ympärilleen, heitti vaipan, johon Oliver kiireesti oli kääritty, hänen maassa makaavan ruumiinsa yli ja juoksi pitkin pensasaidan etusivua, johtaakseen takaa-ajajien huomion pois siitä paikasta, missä Oliver makasi, minkä jälkeen hän pysähtyi silmänräpäykseksi erään toisen pensasaidan eteen, joka suorakulmaisesti yhtyi edelliseen, käänsi pistoolinsa ylös ilmaan ja laukaisi sen, jonka jälkeen hän katosi.

– Hoi, hoi, tänne! huusi vapiseva ääni takana päin. Pincher! Neptun! Tännepäin, tännepäin!

Koirat, joilla ei paremmin kuin herroillaankaan näyttänyt olevan erikoista taipumusta siihen urheiluun, jossa ne olivat mukana, vastasivat innokkaasti kutsuun, ja kolme miestä, jotka nyt olivat tulleet kappaleen matkaa vainiolle, pysähtyi neuvotellakseen toistensa kanssa.

– Minun neuvoni tai minun käskyni, tahdoin sanoa, sanoi lihavin mies seurassa, on, että me muitta mutkitta menemme kotia jälleen.

– Tahdon aivan samaa, mitä mr Giles suvaitsee määrätä, sanoi pienempi, muttei suinkaan sirompi henkilö, joka oli hyvin kalpea kasvoiltaan ja äärimmäisen kohtelias, kuten arat ihmiset yleensä tapaavat olla.

– En haluaisi vaikuttaa epäkohteliaalta, hyvät herrat, sanoi seuran kolmas mies, se, joka oli kutsunut koiria. Mr Gilesinhän tulee tietää, mikä on viisainta.

Tämä keskustelu tapahtui varkaat yllättäneitten kahden miehen sekä erään kattilanpaikkaajan välillä, joka viimeksimainittu oli nukkunut eräässä ulkorakennuksessa ja yhdessä molempain koirainsa kanssa herätetty ottamaan osaa murtovarkaitten takaa-ajoon. Mr Giles palveli sen vanhan naisen luona, joka omisti talon, hovimestarin ja palvelijan kaksoisominaisuudessa, ja Brittles oli käskyläinen tai juoksupoika ja oli jo lapsena tullut hänen palvelukseensa, ja häntä pidettiin sentähden yhä edelleen lupaavana poikana, vaikka hän jo oli hieman yli kolmenkymmenen.

Pysytellen tiukasti yhdessä ja tarkkaavasti katsellen ympärilleen, milloin hyvänsä rajutuulen puuska rapisi puunoksissa, kiiruhtivat nämä kolme miestä takaisin sen puun luokse, jonka taakse olivat kätkeneet lyhtynsä, ettei sen valo paljastaisi varkaille, mihin suuntaan näitten tuli ampua. He nostivat sen ylös ja lähtivät ripeässä tahdissa suoraa tietä kotiin, ja kauan sen jälkeen kuin heidän usvaiset hahmonsa olivat lakanneet eroittumasta, voi kynttilänvalon nähdä leiskuvan ja leijailevan etäällä, ikäänkuin sen hämyisen ja kostean ilman haihtumaerityksenä, minkä läpi lyhtyä nopeasti kannettiin.

Ilma tuli yhä kylmemmäksi päivän alkaessa hitaasti sarastaa, ja sumu kietoutui maan pinnalle kuin paksu savupilvi. Ruoho oli märkä, polut ja alempana sijaitsevat paikat olivat veden vallassa, ja epäterveellinen tuuli levitti kosteaa henkäystään ontosti, valittavasti ääntäen. Oliver makasi edelleen liikkumattomana ja tajuttomana sillä paikalla, johon Sikes oli hänet jättänyt.

Aamu valkeni nyt kiivaammin. Ilma tuli kirpeämmäksi ja läpitunkevammaksi juuri kun sen ensimmäinen, harmaa väritys, yön kuolema pikemmin kuin päivän syntymä, kimmelsi taivaalla. Esineet, jotka olivat näyttäneet niin synkiltä ja kammottavilta pimeässä, tulivat yhä selvemmiksi ja siten vähitellen luonnolliseen muotoonsa. Oli alkanut sataa tiheästi ja kiihkeästi ja sadekuurot rapisivat meluten lehdettömissä pensaissa, mutta Oliver ei tuntenut, kun ne löivät häntä vasten, sillä hän makasi yhä edelleen avuttomana ja tiedottomana savisella vuoteellaan. Vihdoin mursi tukahdutettu tuskan huudahdus vallitsevan hiljaisuuden, ja hän heräsi samassa kun päästi sen. Hänen vasen käsivartensa, joka oli huolimattomasti sidottu, riippui liikkumattomana ja raskaana hänen sivullaan ja side oli läpikotaisin veren tahraama. Hän oli niin väsynyt, että tuskin kykeni nousemaan istualleen, ja onnistuttuaan sen viimein tekemään katseli hän tolkuttomana ympärilleen etsien apua ja ähkyen ääneensä kivusta. Hänen kaikkien jäsentensä vapistessa kylmästä ja äärimmäisestä väsymyksestä, ponnistausi hän päästäkseen jaloilleen, mutta kaatui pitkin pituuttaan maahan.

Oltuaan lyhyen hetken sen huumauksen vallassa, jossa hän oli maannut niin kauan, pakotti hänen sydämessään ryömivä tunne, joka tuntui sanovan hänelle, että jos hän makaisi edelleen siinä, hän varmastikin oli kuoleva, hänet uudelleen nousemaan ylös, hänen onnistui päästä jaloilleen ja hän yritti kävellä. Hän kulki kuin houreessa ja hoiperteli kuin juopunut, mutta hän kesti kuitenkin, ja kulki vitkalleen pää hitaasti painuen rintaa vasten horjahdellen eteenpäin, hän ei tiennyt, minne.

Siten hoippui hän eteenpäin, melkein koneellisesti ryömien läpi veräjien tai pensasaitojen aukkojen, kunnes tuli maantielle, ja täällä alkoi sataa niin rankasti, että se herätti hänet.

Hän katsoi ympärilleen ja keksi jotenkin lähellä erään talon, johon hän ehkä uskaltaisi lähteä. Kun ihmiset näkisivät hänen tilansa, herättäisi se ehkä myötätuntoa häntä kohtaan, ja ellei, ajatteli hän, niin oli kuitenkin parempi kuolla ihmisasunnon läheisyydessä kuin kaukana avoimella vainiolla. Hän kokosi sentähden kaikki voimansa viimeiseen yritykseen ja käänsi hoippuvat askeleensa kohti taloa.

Kun hän lähestyi sitä, tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt sen ennen. Hän ei voinut muistella mieleensä mitään sen yksityiskohdista, mutta hän tunsi joka tapauksessa rakennuksen muodon ja ulkonäön.

Tämä puutarhamuuri! Ruohikossa sen sisäpuolella oli hän edellisenä iltana langennut polvilleen ja kerjännyt molemmilta miehiltä armoa. Se oli sama talo, johon he olivat murtautuneet.

Oliver joutui sellaisen pelon valtaan, tuntiessaan paikan, että hän silmänräpäykseksi unohti haavansa aiheuttaman kivun ja ainoastaan ajatteli pakoa. Pakoa! Hän kykeni tuskin pysymään pystyssä, ja vaikkapa hän olisi ollut täysissä voimissaan, minne hän sitten olisi paennut? Hän nojasi puutarhaveräjään. Se ei ollut lukittu, vaan heilui haoissaan. Hän hoippui yli ruohokentän, kapusi ylös portaita ja kolkutti hiljaa ulko-ovelle, jolloin menetti voimansa ja vaipui maahan erään pilarin juuressa pikku uloskäytävässä.

Sattumalta olivat mr Giles, mr Brittles ja kattilanpaikkaaja paraillaan virkistämässä itseään teellä ja muilla virvokkeilla yön vaivojen ja pelästyksen jälkeen. Mr Giles istui jalat ojennettuina keittiötakan edessä, nojaten vasenta käsivarttaan pöytään, oikealla täydentäen tyhjentävää ja järjestelmällistä kertomusta sisäänmurrosta, jota hänen kuulijansa (mutta erityisesti keittäjätär ja palvelustyttö, jotka olivat myös seurassa) kuuntelivat mielenkiinnosta henkeään pidättäen.

– Kello oli suunnilleen puoli kolme, sanoin Giles, niin, uskallan melkein väittää, että se oli lähempänä kolmea, kun minä heräsin ja käännyin sängyssäni (tässä kääntyi mr Giles ympäri tuolillaan ja veti pöytäliinan kulman päälleen kuin lakanan), silloin olin kuulevinani melua...

Kertomuksen tässä kohdassa kalpeni keittäjätär ja pyysi palvelustyttöä työntämään oven kiinni. Palvelustyttö pyysi Brittlesiä tekemään sen, ja tämä vuorostaan kehoitti kattilanpaikkaajaa tekemään sen, mutta kattilanpaikkaaja tekeytyi kuin ei hän olisi kuullut.

– ...olin kuulevinani melua, jatkoi Giles. Se on vain kuvittelua, sanoin ensiksi itsekseni ja olin juuri asettumassa taas levolle, kun uudestaan kuulin melua oikein selvästi.

– Millaista melua se oli? kysyi keittäjätär.

– Jonkinlaista rämisevää ääntä, vastasi mr Giles ja katsoi ympärilleen.

– Se kuului pikemminkin, kuin olisi raapinut naulalla riivinrautaa, väitti mr Brittles.

– Se oli sellaista silloin kun sinä sen kuulit, vastasi mr Giles, mutta minun kuullessani oli se rämisevää ääntä. Kiersin peitteeni auki, jatkoi mr Giles ja kieputti kokoon pöytäliinan, nousin istualleni sängyssä ja kuuntelin.

Keittäjätär ja palvelustyttö huudahtivat samaan aikaan "Herranen aika!" ja vetivät tuolinsa lähemmäksi toisiaan.

– Minä kuulin sen nyt aivan selvästi, toisti mr Giles. Joku, sanon itsekseni, on par'aikaa murtamassa ovea tai ikkunaa, mitä on tehtävä? Minun täytyy herättää Brittles parka ja pelastaa hänet tulemasta murhatuksi sängyssään, muutoin, sanon minä, leikataan hänen kaulansa poikki vasemmasta korvasta oikeaan asti eikä hän saa sitä koskaan tietää.

Tässä kääntyivät kaikkien katseet mr Brittlesiin, joka tuijotti puhujaan suu ammollaan ja kasvoillaan mitä suurimman kauhun ilme.

– Heitin peiton päältäni, jatkoi mr Giles, heitti luotaan pöytäliinan ja katsoi terävästi keittäjättäreen ja palvelustyttöön, nousin hiljaa sängystä ja vedin jalkaani parin...

– Naisväkeä on läsnä, mr Giles, supatti kattilanpaikkaaja.

– ...parin kenkiä, sanoi mr Giles kääntyen häneen päin ja asettaen suuren painon sanalle kenkiä, tartuin ladattuun pistoolin, joka aina seuraa hopeakoria ylös, ja menin varpaisillani hänen huoneeseensa. Brittles, sanoin minä, sittenkuin olin herättänyt hänet. Älkää pelästykö!

– Niin teitte, sanoi Brittles tukahdutetulla äänellä.

– Me olemme kuoleman omat, luulen minä, sanoin minä, jatkoi Giles, mutta älkää pelästykö!

– Pelästyikö hän? kysyi keittäjätär.

– Ei, ei vähääkään, vastasi mr Giles. Hän oli yhtä rauhallinen... melkein yhtä rauhallinen kuin minä.

– Minä olisin kuollut siihen paikkaan, jos se olisin ollut minä, siitä olen varma, sanoi palvelustyttö.

– Te olette nainen, sanoi Brittles rohkaisten mieltään.

– Brittles on oikeassa, sanoi Giles ja nyökkäsi myöntäen päätään, naisihmiseltä ei voi odottaa mitään muuta. Mutta me miehet otimme salalyhdyn, joka oli Brittlesin pöydällä ja hapuilimme pimeään alas portaita.

Mr Giles oli noussut tuoliltaan ja suljetuin silmin ottanut pari askelta eteenpäin säestääkseen kertomustaan sopivalla toiminnalla, kun hän, kuten muukin seura, kiivaasti hätkähti ja kiirehti takaisin tuolilleen. Keittäjätär ja palvelustyttö kirkaisivat.

– Koputettiin! sanoi mr Giles tekeytyen täysin levolliseksi. Avatkaa ovi, joku on siellä!

Ei kukaan liikahtanut.

– On todellakin merkillistä, että koputetaan näin varhain aamulla, sanoi mr Giles tarkastellen kalpeita kasvoja ympäriltään ja itse ollen hyvin valju. Mutta ovi täytyy avata. Eikö kukaan teistä kuule?

Puhuessaan katsoi mr Giles Brittlesiin, mutta kun tämä nuori mies oli ylen vaatimaton luonteeltaan, ei hän laskenut itseään miksikään, joten käsky ei voinut tarkoittaa häntä; ainakaan ei hän mitään vastannut. Giles loi silloin kattilanpaikkaajaan vetoavan katseen, mutta tämä oli äkisti vaipunut uneen. Eivätkä naisihmiset voineet edes tulla kysymykseenkään.

– Jos Brittles mieluummin haluaa avata oven todistajien ollessa läsnä, olen minä valmis tulemaan yhdeksi, sanoi mr Giles silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen.

– Minä myöskin, sanoi kattilanpaikkaaja, joka nyt oli herännyt yhtä äkisti kuin oli nukahtanutkin.

Näillä ehdoilla myöntyi Brittles, ja koska seura oli tullut levollisemmaksi havaitessaan (avattaessa luukut), että oli jo valoisa päivä, lähtivät he kaikki tyyni, koirat etunenässä, naisten, jotka pelkäsivät jäädä yksin jäljelle, muodostaessa jälkijoukon. Gilesin kehoituksesta puhuivat kaikki hyvin äänekkäästi antaakseen jokaisen ulkopuolella olevan ilkeämielisen henkilön tiedoksi, että heitä oli kokonainen joukko, ja kiitos mestarillisen päähänpiston, mikä syntyi saman miehen älykkäissä aivoissa, nipistivät he koiria hännästä saadakseen ne haukkumaan.

Kun nämä alkuvalmistelut oli suoritettu, tarttui mr Giles kattilanpaikkaajan kainaloon (estääkseen häntä juoksemasta tiehensä, kuten hän leikillisesti sanoi) ja käski avaamaan oven. Brittles totteli, ja ryhmä, joka tuskallisesti kurkisti yli toistensa olkapäitten, ei nähnyt peloittavampaa kuin pikku Oliver Twist raukan, joka upiuuvuksissa ja kykenemättömänä lausumaan sanaakaan kohotti raskaat silmänsä ja mykästi vetosi heidän myötätuntoonsa.

– Joku poika, puhkesi Giles sanoiksi ja työnsi rohkeasti kattilanpaikkaajan sivulle. Mistä on kysy– ... mutta – Brittles – katsohan tänne – näetkös?

Brittles, joka oli mennyt oven taakse avatessaan sen, ei saanut silmiinsä Oliveria, ennenkuin tämä huudahti äänekkäästi. Mr Giles tarttui poikaa toiseen jalkaan ja toiseen käsivarteen, onneksi ei haavoitettuun, laahasi hänet eteiseen ja laski hänet siellä pitkin pituuttaan lattialle.

– Täällä hän on! huusi Giles äärimmäisen kiihtyneenä ja kääntyi ylös portaita kohti. Täällä on yksi varkaista! Täällä on varas, – miss – haavoittunut, miss! Minä ammuin häntä, miss, ja Brittles piti kynttilää.

– Lyhtyä, miss, huudahti Brittles, asettaen toisen kätensä suulleen, jotta hänen äänensä kuultaisiin kauemmaksi.

Molemmat naispalvelijat juoksivat ylös portaita ilmoittaakseen uutisen, että mr Giles oli vanginnut yhden varkaista, ja kattilanpaikkaaja askarteli yrittäen palauttaa Oliveria jälleen tajuihinsa, jottei hän kuolisi, ennenkuin hänet voitaisiin hirttää. Keskellä tätä melua ja liikettä kuultiin lempeä naisääni, joka heti tukahutti kiihtyneet äänet.

– Giles! kuiskasi ääni ylhäältä portailta.

– Täällä, miss, vastasi Giles. Älkää pelätkö, en ole vahingoittunut. Hän teki epätoivoista vastarintaa, mutta pian sain hänet lannistetuksi.

– Hiljaa! vastasi nuori nainen. Te pelästytätte tätiäni yhtä paljon kuin varkaat tekivät. Onko hän vaikeasti haavoittunut, se raukka?

– Hyvin vakavasti, miss, vastasi Giles kuvaamattoman itsevarmasti.

– Näyttää kuin hän olisi mennyttä kalua, miss, ulvoi Brittles samalla tavalla kuin äsken. Ettekö halua tulla katsomaan häntä, siinä tapauksessa että hän kuolee, miss?

– Hiljaa, hiljaa, niin olette kiltti, keskeytti hänet nuori nainen. Odottakaa rauhallisesti silmänräpäys, kunnes olen puhunut tätini kanssa.

Askelilla yhtä pehmeillä ja lempeillä kuin äänikin oli ollut etääntyi puhuja ja tuli pian taas takaisin tuoden käskyn, että haavoittunut oli kannettava ylös Gilesin huoneeseen ja että Brittlesin oli satuloitava poni ja heti ratsastettava Chertseyhin, josta hänen oli noudettava poliisikonstaapeli ja tohtori.

– Mutta ettekö ensin tahdo katsoa häntä, miss? kysyi Giles ylpeänä kuin jos Oliver olisi ollut harvinainen lintu, mikä hänen oli onnistunut ainutlaatuisella taitavuudella vangita. Ainoastaan pieni pilkistys, miss?

– Ei, en nyt iki maailmassa! vastasi nuori nainen. Se raukka! Oi, kohdelkaa häntä hyvin, Giles, minun tähteni.

Puhujan poistuessa vanha palvelija katsoi ylös häneen, katseessa ylpeyttä ja ihailua, kuin jos hän olisi ollut hänen oma lapsensa. Sitten kumartui hän Oliverin ylitse ja avusti naisen huolella ja levottomuudella hänen kantamisessaan ylös portaita.

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Aloittaa johtavan kuvauksen sen talon asukkaista, jossa Oliver oli etsinyt turvaa.

Eräässä kauniissa huoneessa, jonka kalustuksella kuitenkin pikemmin oli menneitten päivien mukavuuden kuin nykyaikaisen loisteliaisuuden leima, istui kaksi naista kauniin aamiaispöydän ääressä. Heitä palveli Giles, joka mitä suurimmalla huolella oli pukeutunut mustaan livreehen. Hän oli asettunut suunnilleen tarjoilupöydän ja aamiaispöydän keskivälille, ja ruumis ojennettuna koko pituuteensa, pää takakenossa heikosti toiselle sivulle kallistettuna, vasen jalka hieman ojennettuna eteen ja oikea käsi työnnettynä liivin sisään, toisen riippuessa hänen sivullaan pientä tarjotinta pitäen, näytti hän henkilöltä, joka työskentelee oman arvonsa ja merkityksensä ylen miellyttävässä tunnossa.

Noista kahdesta naisesta oli toinen ennättänyt melko pitkälle iässä, mutta korkeaselkäinen tammituoli, jolla hän istui, ei ollut häntä suorempi. Puettuna mitä somimmin ja huolellisimmin mennen ajan muodin ja muutamien vallitsevalle makusuunnalle tehtyjen pienien myönnytysten sekoitukseen, mitkä viimeksimainitut pikemminkin olivat omansa korostamaan vanhan miellyttävyyttä kuin vähentämään sen vaikutusta, istui hän upean ryhdikkäänä ja kädet edessään olevalla pöydällä ristissä. Hänen silmänsä – ja vuodet olivat vain hitusen vähentäneet niitten kirkkautta – olivat tarkkaavasti kiinnitetyt hänen nuoreen kumppaniinsa.

Nuori nainen oli nuoruutensa rakastettavassa keväässä ja kukostusajassa, siinä ajankohdassa, jolloin enkelien, jos ne konsanaan Jumalan hyvästä tarkoituksesta pukeutuvat kuolevaiseen hahmoon, voi olettaa, meidän sillä mitään jumalatonta sanomatta, valitsevan sellaisen kuin hänet.

Hän suoritti pieniä velvollisuuksiansa pöydässä, ja kun hän tuli kohottaneeksi silmänsä, vanhan naisen tarkastellessa häntä, hipaisi hän leikillisesti taaksepäin tukkaansa, joka oli yksinkertaisesti kammattu otsalle, ja vastasi toisen katseeseen niin hellällä ja teeskentelemättömän viehkeällä ilmeellä, että taivaalliset henget olisivat hymyilleet nähdessään sen.

Vanhempi nainen hymyili, mutta hänen sydämensä oli liian täysi ja hän kuivasi kyyneleen hymyillessään.

– Ja Brittles on ollut poissa kokonaisen tunnin? kysyi vanha rouva.

– Tunnin ja kaksitoista minuuttia, rouva, vastasi Giles silmäten hopeakelloon, jonka hän veti esiin mustasta silkkinauhasta.

– Hänhän on aina niin hidas hommissaan, sanoi vanha rouva.

– Brittles on aina ollut hitaanlainen poika, vastasi palvelija, joka muisteli Brittlesin jo kolmekymmentä vuotta olleen hieman hitaan olemukseltaan, joten tuskin oli toivoa siitä, että hän koskaan tulisi ripeämmäksi käänteissään.

– Hän huononee sen sijaan että paranisi, arvelen minä, sanoi vanha rouva.

– Hän menettelee kovin kelvottomasti, jos jää leikkimään toisten poikien kanssa, sanoi nuori tyttö hymyillen.

Mr Gilesin ilmeisesti tuumiessa itseksensä, oliko sopivaa, että hän salli itsensä kunnioittavasti hymyillä, vierivät kiesit sisälle puutarhanportista ja lihava gentlemanni hyppäsi alas ja juoksi suoraan ylös ulko-ovelle, jonka hän jollakin salaperäisellä tavalla nopeasti avasi, minkä jälkeen hän ryntäsi huoneeseen ja melkein kellahti yli sekä aamiaispöydän että mr Gilesin.

– En ole koskaan kuullut mokomaa! puhkesi hän sanomaan. Rakas mrs Maylie – Jumala minua varjelkoon! – keskellä rauhallista yötä päälle päätteeksi – ei, en ole todella koskaan kuullut mokomaa!

Näillä myötätuntoisilla sanoilla puristi hän molempien naisten käsiä ja kyseli, istuutuen eräälle tuolille, kuinka he jaksoivat.

– Tehän saattaisitte olla kuolleita – tietenkin kuolleita säikähdyksestä, jatkoi hän. Miksi ette lähettäneet tietoa minulle? Palvelijani olisi ollut täällä tuossa tuokiossa, ja niin olisin ollut minäkin, ja apulaiselleni ja kaikille muille olisi ollut erikoinen ilo saada tulla sellaisissa olosuhteissa. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Niin odottamatta! Ja keskellä pimeää yötä lisäksi!

Tohtoria tuntui erikoisesti kummastuttavan se seikka, että sisäänmurto oli odottamaton ja tapahtunut yön hiljaisten tuntien aikana, aivan kuin jos herrojen murtovarkaitten tapana olisi suorittaa sellaiset asiat keskipäivän aikaan ja lähettää tieto postissa paria päivää edeltäpäin.

– Ja te, miss Rose, sanoi tohtori nuorelle neidille, minä...

– Niin, aivan varmasti, keskeytti hänet Rose, mutta tuolla ylhäällä on olentoraukka, jota täti toivoo teidän katsovan.

– Ah, aivan oikein, hän on siellä. Sehän oli teidän työtänne, Giles, kuulemma.

Mr Giles, joka oli kuumeisesti puuhaillut teekuppien kimpussa, tuli hehkuvan punaiseksi ja sanoi, että hänellä oli ollut se kunnia.

– Kunnia, häh? sanoi tohtori. Enpä tuota tiedä. Ehkä on aivan yhtä kunniakasta kohdata varas keittiössä kuin kohdata miehensä kahdentoista askeleen päässä. Kuvitelkaa, että hän ampui ilmaan, niin olette ollut kaksintaistelussa, Giles.

Mr Giles, jonka mielestä tämä kevytmielinen tapa käsitellä asiaa oli kiero yritys vähentää hänen kunniaansa, vastasi kunnioittavasti, ettei asia ollut hänen tuomittavissaan, mutta että hän melkein uskoi, ettei se suinkaan ollut pilaa hänen vastustajansa puolelta.

– Ei, se on tosiaankin totta, sanoi tohtori. Missä hän on? Näyttäkää minulle tietä. Tullessani alas kurkistan sisälle jälleen, mrs Maylie. Tuosta pienestä ikkunastahan hän ryömi sisälle, vai kuinka? Hyvä, sitä en todellakaan koskaan olisi voinut uskoa.

Tällä tavalla pakisten seurasi hän Gilesiä ylös, ja hänen mennessään ylös portaita, ilmoitettakoon lukijalle, että mr Losberne, seudun lääkäri, joka piirissään usean mailin alueella tunnettiin nimellä "tohtori", oli tullut lihavaksi pikemminkin hyväntahtoisuutensa kuin makean elämänsä vuoksi, oli yhtä ystävällinen ja sydämellinen ja samalla omituinen vanha nuorimies kuin kukaan, jonka joku elossa oleva etsiskelijä voi vainuta esille viisi kertaa suuremmalla alueella.

Tohtori viipyi paljon kauemmin poissa kuin mitä molemmat naiset ja hän itse oli odottanut. Suuri, lattea laatikko otettiin esille kieseistä, kamarinkellon kuultiin sangen usein soivan, ja palvelijat juoksivat alinomaa ylös ja alas, mistä kaikesta voi tehdä sen johtopäätöksen, että jotain merkityksellistä tapahtui siellä ylhäällä. Vihdoin tuli hän taas alas, mutta näytti, sensijaan että olisi vastannut tuskaiseen, hänen potilastaan koskevaan kysymykseen, hyvin salaperäiseltä ja sulki oven.

– Tämä on hyvin omituinen juttu, mrs Maylie, sanoi tohtori ja jäi seisomaan selkä vasten ovea, ikäänkuin pitääkseen sitä kiinni.

– Ei kai se ole vaarallista, toivon ma? sanoi vanha rouva.

– Ei todellakaan olisi ihme näissä olosuhteissa, vaikka olisikin, vastasi tohtori, minkään varsinaisen vaaran en kuitenkaan usko olevan kysymyksessä. Oletteko nähnyt varasta?

– En, vastasi vanha rouva.

– Tai kuullut jotakin hänestä?

– En.

– Pyydän anteeksi, rouva, puhkesi Giles sanomaan, minun tarkoitukseni oli juuri kertoa teille jotain hänestä, kun tohtori Losberne tuli.

Asia oli nimittäin niin, että Giles ei aluksi ollut voinut saada itseään tunnustamaan, että hän oli ampunut vain pientä poikaa. Hänen uljuuttaan ja rohkeuttaan oli siihen määrin ylistetty, ettei hän, vaikkapa se olisi maksanut hänen elämänsä, olisi voinut olla lykkäämättä selitystä muutamia harvoja kallisarvoisia minuutteja tuonnemmaksi, jona aikana hän olisi seissyt pelottomana urheuden lyhytaikaisen mainehikkuuden huipulla.

– Rose haluaisi nähdä miehen, sanoi mrs Maylie, mutta minä en tahtoisi kuulla puhuttavan siitä.

– Hm, sanoi tohtori, hänen ulkonäössään ei ole mitään erikoista levottomuutta herättävää. Onko teillä mitään vastaan katsahtaa häntä minun läsnäollessani?

– Ei suinkaan, jos se on välttämätöntä.

– Silloin luulen sen olevan välttämätöntä, sanoi tohtori, joka tapauksessa olen minä varma, että olette syvästi katuva, jos laiminlyötte sen. Hän on täysin hiljainen ja levollinen. Sallikaa minun – miss Rose, tahdotteko sallia minun? Ei ole pienintäkään aihetta pelkoon, vakuutan minä!

KOLMASKYMMENES LUKU.

Kertoo mitä Oliverin uudet vieraat ajattelivat hänestä.

Monin kaunopuheisin vakuutteluin, että he tulisivat miellyttävästi yllätetyiksi nähdessään rikollisen, otti tohtori nuoren naisen käsivarren kainaloonsa ja johti heidät, tarjoten mrs Maylielle toisen käsivartensa, hyvin juhlallisesti ja arvokkaasti ylös portaita.

– Kuulkaamme nyt, sanoi tohtori, kiertäen hiljaa avainta erään makuukamarinoven lukossa, kuulkaamme nyt, mitä hänestä pidätte. Häneltä ei ihan äsken ole ajettu partaa, mutta siitä huolimatta ei hän näytä niin kauhealta. Mutta odottakaa vähän – sallikaa minun ensin katsoa, onko kaikki kunnossa teidän vastaanottamiseksenne.

Hän meni heidän edellään ja kurkisti huoneeseen, ja annettuaan heille merkin astua sisään, sulki hän oven heidän jälkeensä ja veti hiljaa sängyn uutimet syrjään. Siellä lepäsi, peloittavan, luihun rikoksentekijän asemesta, jonka naiset olivat odottaneet näkevänsä, kärsimysten ja väsymyksen upiuuvuttama lapsi, vaipuneena syvään uneen. Hänen haavoittunut käsivartensa, joka oli sidottu ja lastoitettu, oli poikittain hänen rintansa päällä, ja hänen päänsä lepäsi toisen käsivarren varassa, minkä puolittain kätki hänen pitkä pielukselle levinnyt tukkansa.

– Mitä voi tämä merkitä? puhkesi vanha rouva puhumaan. Tämä lapsiparka ei ikinä ole voinut olla varkaitten oppipoika!

– Pahe, huokasi tohtori ja veti jälleen sängyn verhot kiinni, valitsee usein asuinsijakseen temppelin; ja ken voi väittää, ettei se voi piillä kauniin kuoren alla?

– Mutta niin nuorella iällä! väitti Rose.

– Nuori neiti kulta, sanoi tohtori ja ravisti surullisena päätään, rikos kuten kuolemakin ei ole rajoitettu ainoastaan vanhaan ja kuihtuneeseen. Juuri nuorimmat ja kauneimmat se kovinkin usein valitsee uhreikseen.

– Mutta voitteko te... voitteko te todellakin uskoa, että tämä poika on ollut yhteiskunnan huonoimman pohjasakan vapaaehtoinen apulainen? sanoi Rose tuskallisesti.

Tohtori pudisti päätään, kuin olisi hän pelännyt sen olevan hyvinkin mahdollista, minkä jälkeen hän, havaitessaan heidän helposti voivan häiritä potilasta, vei heidät viereiseen huoneeseen.

– Mutta vaikkapa hän olisi huonokin, jatkoi Rose, niin muistakaa kuinka nuori hän on, muistakaa, ettei hän ehkä milloinkaan ole kokenut äidin rakkautta tai tuntenut hyvää kotia, tai että pahoinpitely ja lyönnit tai ruoan puute ovat vetäneet häntä liittymään ihmisiin, jotka ovat pakottaneet hänet rikoksen tielle. Täti, rakas täti, Jumalan tähden, ajatelkaa ensin sitä, ennenkuin sallitte heidän laahata tämän lapsiraukan vankilaan, mikä joka tapauksessa on muodostuva kaikkien hänen paremmaksi tulemisensa toiveiden haudaksi. Ah, niin totta kuin minua rakastatte ja tiedätte, ettei rakkautenne milloinkaan ole saanut minua tuntemaan vanhempieni puutetta, mutta että ilman teitä olisin voinut tuntea sitä ja tarvinnut apua ja tukea kuten tämä poikaparka, olkaa armelias häntä kohtaan, ennenkuin on liian myöhäistä!

– Rakas lapseni! sanoi vanha rouva ja painoi itkevän tytön rintaansa vasten. Luuletko minun tahtovan katkaista hiuskarvaakaan hänen päästään?

– En, vastasi Rose innokkaasti.

– Et varmastikaan, sanoi vanha rouva, minun päiväni lähenevät loppuaan, ja minä toivon armeliaisuutta itse itselleni, kuten osoitan sitä toisia kohtaan. Mitä voin minä tehdä pelastaakseni hänet, sir?

– Antakaa minun miettiä asiaa, hyvä rouva, sanoi tohtori, antakaa minun miettiä asiaa.

Mr Losberne työnsi kätensä taskuihinsa ja asteli useaan kertaan edes ja takaisin lattialla, usein pysähtyen ja pysytellen tasapainossa varpaillaan, rypistäen peloittavasti otsaansa. Vaihtelevien huudahdusten "nyt minä keksin sen" ja "ei, minä en keksinyt sitä" jälkeen sekä yhtä monesti uudistettuaan kävelynsä ja otsansa rypistämisen hän yhtäkkiä pysähtyi ja puhui seuraavasti:

– Luulen melkein voivani panna sen täytäntöön, jos te annatte minulle rajattoman oikeuden pelästyttää Gilesiä ja pikku poika Brittlesiä. Hän on vanha uskottu palvelija, sen kyllä tiedän, mutta voitte kai helposti selittää asian hänelle tuhansin eri tavoin ja sitäpaitsi palkita hänet tavalla tai toisella suuresta ampumataidostaan. Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan?

– Ellei ole olemassa mitään muuta tapaa lapsen pelastamiseksi, vastasi mrs Maylie.

– Ei, ei ole muuta, sanoi tohtori. Ei muuta, voitte olla varmat siitä.

– Silloin antaa tätini teille rajattoman toimintavallan, sanoi Rose hymyillen läpi kyyneliensä, mutta älkää missään tapauksessa olko kovempi niitä raukkoja kohtaan kuin on aivan välttämätöntä.

– Näytte uskovan, sanoi tohtori, että tänään on koko mailma kovasydäminen, paitsi te itse. Kasvavan miessuvun puolesta minä vain toivon, että olisitte yhtä tuntehikas ja laupias ensimmäistä kelvollista nuorta miestä kohtaan, joka sattuu pyytämään suosiotanne; tahtoisinpa itse nyt olla nuori mies, voidakseni heti paikalla käyttää hyväkseni näin hyvää tilaisuutta.

– Te olette yhtä poikamainen kuin Brittles raukka itse, sanoi Rose punastuen.

– Hyvä, sanoi tohtori ja nauroi sydämellisesti, se ei ole niin vaikeata. Mutta palataksemme tähän poikaan; pääosa selvittelystämme on vielä jäljellä. Minä olen melkein vakuutettu siitä, että hän herää tunnin päästä, ja vaikka olen kertonut alhaalla keittiössä olevalle paksukalloiselle konstaapelille, että voisi olla hengenvaara kyseessä, jos poika muutettaisiin tai vain puhuttaisiinkin hänen kanssaan, luulen joka tapauksessa, että sangen hyvin voisimme vähän puhella hänen kanssaan. Vaadin nyt, että saan kuulustella häntä vähän teidän ollessanne läsnä ja että hänet, jos meidän hänen puheensa mukaan täytyy pitää häntä todella kurittomana veitikkana, mikä on enemmän kuin mahdollista, jätetään kohtalonsa varaan ilman mitään enempiä sekaantumisia ainakaan minun puoleltani.

– Ah, ei, täti! rukoili Rose.

– Jätetäänpäs, sanoi tohtori. Onko sovittu?

– Hän ei voi olla paatunut, sanoi Rose, se on mahdotonta.

– Hyvä, sanoi tohtori, sitä suurempi syy on silloin hyväksyä ehdotukseni.

Viimein lopetettiin keskustelu ja asianomaiset istuutuivat jotenkin kärsimättöminä odottamaan hetkeä, jolloin Oliver heräisi.

Molempien naisten kärsivällisyys oli määrätty kestämään pitemmän koetuksen kuin mr Losberne oli antanut heidän aavistaakaan, sillä tunti kului toisensa jälkeen, ja Oliver makasi aina vain vaipuneena syvään uneen. Tulipa jo ilta, ennenkuin hyväsydäminen tohtori ilmoitti heille, että potilas nyt oli siksi toipunut, että sieti keskustelua. Poika oli nyt hyvin sairas, sanoi hän, ja heikko verenvuodon johdosta, mutta hänen mielensä oli niin kovin levoton huolesta saada selittää tilansa, että tohtori katsoi paremmaksi antaa hänelle tilaisuuden siihen kuin kehoittaa häntä olemaan rauhallinen seuraavaan aamuun, minkä hän muussa tapauksessa olisi tehnyt.

Kohtauksesta tuli pitkäaikainen, sillä Oliver kertoi heille koko yksinkertaisen tarinansa ja oli usein kivun ja uupumuksen takia pakotettu keskeyttämään sen. Oli juhlallista kuulla puolihämärässä huoneessa sairaan lapsen väsyneellä äänellänsä luettelevan koko sen paljouden pahaa ja onnettomuuksia, mihin ilkeät ihmiset olivat hänet sekoittaneet.

Tämä keskustelu oli tuskin loppunut ja Oliver taas tullut rauhalliseksi, ennenkuin tohtori, kuivattuaan kosteat silmänsä ja kiroiltuaan niitä niiden heikkouden takia, meni alas saadakseen käsiinsä Gilesin. Kun hän ei kohdannut häntä missään huoneessa, pisti hänen päähänsä, että ehkä paremmalla tuloksella saattoi suorittaa asian keittiössä, mistä syystä hän meni alas sinne.

Tässä taloudellisen parlamentin alahuoneessa olivat naispalvelijat, Giles, Brittles, kattilanpaikkaaja (jota, katsoen hänen suorittamiinsa palveluksiin, oli pyydetty pitämään loppuosan päivästä hyvänään, mitä oli tarjolla) sekä konstaapeli kokoontuneina. Viimeksimainittu gentlemanni oli varustettu suurella kepillä, suurella päällä, suurilla kasvonpiirteillä ja suurilla puolisaappailla sekä vaikutti ulospäin, kuin jos hän olisi ottanut sisäänsä niitä vastaavan määrän olutta, minkä hän itse asiassa oli tehnytkin.

Edellisen yön tapaukset olivat yhä edelleen seuran keskustelunaiheina, sillä tohtorin astuessa sisään järjesteli mr Giles uudelleen kuntoon mielenmalttiaan, Brittlesin savinen olutpullo kädessä vahvistaessa kaiken, ennenkuin hänen esimiehensä vielä edes oli ennättänyt puhua loppuun.

– Istukaa hiljaa! sanoi tohtori ja ojensi kätensä.

– Paljon kiitoksia, sanoi Giles. Rouva toivoi, että me nauttisimme vähän olutta, sir, ja koska minua ei lainkaan miellyttänyt istua yksinäni huoneessani ilman seuraa, niin nautin minä täällä osani toisten joukossa.

Brittles päästi kuuluviin heikkoa muminaa, mikä ilmaisi sitä kiitollisuutta, jota naiset ja herrat ylipäänsä tunsivat mr Gilesin alentuvaisuudesta, ja mr Giles katseli ympärilleen alentuvin ilmein, kuin sanoakseen, että niin kauan kuin he käyttäytyivät hyvin, ei hän milloinkaan jättäisi heitä.

– Kuinka on potilaan laita tänä iltana, sir? kysyi mr Giles.

– Tjaa, vastasi tohtori. Pelkään, teidän kaivaneen kuopan itsellenne, mr Giles.

– Toivoakseni ette tarkoita, sanoi Giles vapisten, että hän tulee kuolemaan? Jos uskoisin sen, en koskaan enää voisi tulla iloiseksi. En tahtoisi tappaa poikaa, en edes tätä Brittlesiä, kaikesta maan hopeastakaan.

– Se ei ole tärkeintä, sanoi tohtori salaperäisesti. Oletteko te protestantti, mr Giles?

– Olen, sir, toivoakseni, sammalsi Giles ja kävi hyvin kalpeaksi.

– Ja mikä olet sinä, poika? sanoi tohtori, kääntyen äkkiä Brittlesiin päin.

– Jumala minua varjelkoon, sir! vastasi Brittles kovasti hätkähtäen, olen samaa kuin mr Giles.

– No, sanokaapa minulle, molemmat kaksi – molemmat kaksi, sanon ma! Voitteko ottaa valallenne, että poika tuolla ylhäällä on sama poika, joka työnnettiin yöllä sisään akkunan läpi? Suu puhtaaksi! Kas niin, älkää antako minun odottaa kovin kauan.

Tohtori, jota yleensä pidettiin yhtenä ystävällisimmistä ihmisistä maan päällä, teki tämän kysymyksen niin vihastuneella sävyllä, että Giles ja Brittles, jotka olivat selvästi hölmistyneet sekä oluesta että levottomuudesta, tarkistelivat toisiaan täydellisen lamaannuksen tilassa.

– Olkaa hyvä ja kiinnittäkää huomionne vastaukseen, konstaapeli, sanoi tohtori, ravistaen suurella arvokkuudella etusormeaan ja sipaisten nenäänsä herättääkseen henkiin arvoisan poliisimiehen koko terävä-älyisyyden. Jotain tästä seuraa ennen pitkää.

Konstaapeli yritti näyttää niin viisaalta kuin mahdollista ja otti virkasauvansa, joka siihen asti oli seissyt syrjässä lieden nurkassa.

– Kysymys on aivan yksinkertaisesti identtisyydestä, kuten huomaatte, sanoi tohtori.

– Niin, juuri siitä, sir, sanoi konstaapeli ja yskäisi kiivaasti, sillä hän oli siemaissut oluensa kiireesti ja osa siitä oli osunut väärään kurkkuun.

– Tapahtuu murtautuminen erääseen taloon, sanoi tohtori, ja kaksi ihmistä näkee ruudin savun muodostamassa pilvessä, pelästyksissään ja pimeydessä vilahduksen jostakin pojasta. Seuraavana aamuna tulee muuan poika samaan taloon, ja kun hänellä sattumalta on side toisen käsivarren ympärillä, käyvät nämä ihmiset väkivaltaisesti häneen käsiksi, millä saattavat hänen elämänsä suureen vaaraan, sekä vannovat, että hän on varas. Nyt on kysymys siitä, osoittavatko tosiasiat näitten miesten olevan oikeassa, ja jolleivät, mihin asemaan he näin ollen ovat saattaneet itsensä.

Konstaapeli nyökkäsi syvämietteisesti ja sanoi, että ellei tällä puheella ollut juriidista pohjaa, niin tahtoisi hän tietää, millä sitä sitten olisi.

– Kysyn teiltä uudelleen, jyrisi tohtori, voitteko ottaa valallanne, että se on sama poika?

Brittles katsoi epäröiden mr Gilesiin, mr Giles katsoi epäröiden Brittlesiin, konstaapeli piti kättään korvallaan saalistaakseen vastauksen, ja molemmat palvelustytöt sekä kattilanpaikkaaja taivuttautuivat kuuntelemaan, tohtorin silmätessä ympärilleen terävin katsein, kun veräjältä kuului soittoa ja samaan aikaan pyöräin kolinaa.

– Ne ovat salapoliisit! huusi Brittles, ilmeisesti paljon kevyemmällä sydämellä.

– Mitä kummaa? pääsi tohtorilta, joka nyt puolestaan tunsi itsensä pelästyneeksi.

– Salapoliisit Bow Streetiltä, sir, vastasi Brittles ottaen kynttilän. Minä ja mr Giles lähetimme hakemaan heitä aamusella.

– Mitä! huusi tohtori.

– Niin, vastasi Brittles. Lähetin sanan heille postivaunujen ajajan mukana, ja kummastelen vain, etteivät he ole tulleet ennemmin.

– Vai niin te teitte. Hitto teidät – teidän hitaat kuskinne periköön; siinä kaikki, sanoi tohtori ja meni tiehensä.

KOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Kriitillinen tilanne.

– Kuka siellä on? kysyi Brittles avaten oven raolleen, mutta antaen varmuusketjun jäädä paikalleen, ja kurkisti ulos, varjoten kynttilää kädellään.

– Avatkaa! sanoi mieshenkilö ulkopuolella. Täällä ovat Bow Streetin salapoliisit, joille tänään lähetettiin sana.

Ylen rauhoittuneena tästä vakuutuksesta avasi Brittles oven selki selälleen ja näki silloin matkanuttuun puetun komean miehen, joka astui sisään muitta mutkitta ja kuivasi kenkiään mattoon niin kylmäverisesti kuin olisi hän asunut talossa.

– Ettekö lähettäisi jotakuta ulos vapauttamaan toveriani, nuori mies? sanoi salapoliisi. Hän istuu kieseissä ja pitelee hevosta. Eikö täällä ole mitään ulkorakennusta, johon voisimme panna hevosen viideksi tai kymmeneksi minuutiksi?

Brittlesin vastattua myöntävästi ja osoitettua tarkoitettua rakennusta meni mies takaisin ulos puutarhaportille ja auttoi toveriaan työntämään sisälle kiesejä, Brittlesin valaistessa heille suuren ihailun valtaamana. Tehtyään tämän palasivat he taloon ja ottivat, kun heidät oli opastettu erääseen huoneeseen, päältään matkaviitat ja hatut ja näyttäytyivät sellaisina kuin he todellisuudessa olivat. Mies, joka oli koputtanut ovelle, oli lihavanpuoleinen, keskipituinen henkilö sekä suunnilleen viidenkymmenen vuoden ikäinen, kiiltävä, musta tukka lyhyeksi leikattuna, ja oli hänellä poskiparta, pyöreät kasvot sekä terävät silmät. Toinen oli punatukkainen, laiha mies, jolla oli kaulussaappaat, melko ruma ulkomuoto ja pysty, onnettomuutta ennustava nenä.

– Tahdotteko sanoa talonisännälle, että Blathers ja Duff ovat täällä? sanoi lihava mies, siveli tukkaansa ja asetti parin käsirautoja pöydälle. Ah, hyvää iltaa, sir, voinko saada puhua pari sanaa yksityisesti kanssanne?

Viimeiset sanat koskivat mr Losbernea, joka nyt tuli näkyviin ja viitattuaan Brittlesiä poistumaan johti sisään molemmat naiset sekä sulki oven.

– Tämä on talon omistajatar, sanoi mr Losberne ja osoitti mrs Maylieta.

Blathers kumarsi ja asetti hattunsa lattialle, minkä jälkeen hän istuutui ja kehoitti mr Duffia tekemään samoin. Viimemainittu gentlemanni, joka ei tuntunut olevan yhtä tottunut parempaan seuraan eikä myöskään tuntenut itseään siellä niin hyvin kotiutuneeksi, istuutui suoritettuaan erinäisiä lihasliikkeitä jäsenillään, sekä pusersi jotenkin hämillään kepinpäätänsä suutaan vasten.

– Mitä tulee tähän murtoon, sanoi mr Blathers, niin millaiset ovat lähemmät seikat?

Mr Losberne, joka tuntui haluavan voittaa aikaa, kertoi ne heille erittäin seikkaperäisesti ja monisanaisesti. Herrat Blathers ja Duff näyttivät kuunnellessaan hyvin varmoilta ja tärkeiltä, tuon tuostakin nyökkäillen toisilleen.

– Minä en luonnollisestikaan voi sanoa mitään varmaa, ennenkuin olen nähnyt paikan, sanoi Blathers, mutta jo nyt olen sitä mieltä – enkä luule erehtyväni – että sitä ei ole suorittanut mikään tallukka, vai kuinka, Duff?

– Varmastikaan ei, vastasi Duff.

– Ja kääntääkseni sanan "tallukka" arvoisien naisten käsitettäväksi, otaksun, että tarkoituksenne on, ettei yritystä ole suorittanut mikään maalainen? sanoi mr Losberne hymyillen.

– Aivan oikein, sir, vastasi mr Blathers. Siinäkö kaikki, mikä koskee murtautumista?

– Kaikki, vastasi tohtori.

– No, ja mitä on sitten se, mitä palvelusväki puhuu tuosta pojasta?

– Ei yhtään mitään, vastasi tohtori. Muuan pelästyneistä Palvelijoista sai päähänsä, että hänellä olisi ollut jotain yhteyttä tuon murtautumisyrityksen kanssa, mutta se on pelkkää juttua – silkkaa järjettömyyttä.

– Hyvin vapaasti käytettyä, jos se sitä on, huomautti Duff.

– Mitä hän sanoo on aivan oikein, sanoi Blathers, nyökkäsi vahvistaen päätään ja leikki huolettomasti käsiraudoilla, ikäänkuin ne olisivat olleet jonkinlaiset kalkuttimet. Kuka on tämä poika? Mitä tietoja hän antaa itsestään? Hän ei kai sentään ole pudonnut suoraan taivaasta, sir?

– Ei, luonnollisesti ei, vastasi tohtori katsoen tuskaisena molempiin naisiin. Minä tunnen hänen kohtalonsa – mutta siitä voimme puhua myöhemmin. Otaksun, että ensinnä haluatte nähdä paikan, missä varkaat tekivät yrityksensä.

– Aivan niin, vastasi Blathers, parasta on meidän ensinnä tutkia lähtökohta ja senjälkeen kuulustella palvelusväkeä. Se on tavallinen menettelytapa.

Kynttilä hankittiin sitä varten ja herrat Blathers ja Duff, paikallaolevan konstaapelin, Gilesin ja Brittlesin sekä kaikkien muitten avustamina, lähtivät tuohon pieneen käytävän päässä sijaitsevaan huoneeseen ja kurkistivat ulos akkunasta. Senjälkeen kulkivat he ympäriinsä ulkona kentällä ja kurkistivat sisään akkunasta, saaden sitten itselleen ulos kynttilän tutkiakseen luukun ja senjälkeen lyhdyn seuratakseen jalanjälkiä pitkin sekä sitten heinähangon penkoakseen pensaita. Sittenkuin tämä oli tehty, läsnäolijoitten henkeäpidättävällä mielenkiinnolla seuratessa heidän toimiaan, tulivat he taas sisälle, ja mr Giles ja Brittles suorittivat melodraamallisen esityksen osuudestaan menneen yön seikkailussa, mitkä he kävivät läpi suunnilleen kuusi kertaa, puhuen toisiaan vastaan ei enemmässä kuin yhdessä tärkeässä suhteessa ensi kerralla eikä enemmässä kuin tusinassa viimeisellä kerralla. Kun tämä oli tehty, sulkeutuivat Blathers ja Duff huoneeseen ja pitivät keskenään neuvottelun, joka pituudessaan, salaperäisyydessään ja juhlallisuudessaan laajalti ylitti suurten tohtorien neuvottelut mutkallisimmissa lääketieteellisissä tapauksissa.

Sillä aikaa kulki tohtori edestakaisin viereisessä huoneessa hyvin nyrpeässä mielentilassa, ja mrs Maylie ja Rose katselivat häntä tuskaisin kasvoin.

– En tiedä muuta, sanoi tohtori vihdoin, istuutuen epätoivoisen levollisuuden ilmein, kun että meidän täytyy koettaa saada asia nopeasti selvitetyksi. Tarkoitusperä on hyvä, ja se tuottakoon meille anteeksiannon. Pojalla on ankaria kuumeenoireita eikä hän ole sellaisessa tilassa, että häntä enää saa puhutella, se on ainakin hyvä asia. Meidän täytyy tehdä parhaamme, ja jos pahin tapahtuu, niin se ei ole meidän vikamme. Astukaa sisään!

– Hyvä sir, sanoi mr Blathers astuen virkaveljensä seuraamana huoneeseen ja sulkien oven, ennenkuin sanoi mitään muuta. Tämä ei ollut mikään kokoonkeitetty asia.

– Ja mitä tulimmaista tarkoitetaan kokoonkeitetyllä asialla? kysyi tohtori kärsimättömänä.

– Me kutsumme murtoa kokoonkeitetyksi, hyvät naiset, sanoi Blathers ja kääntyi näihin päin kuin jos olisi valittanut heidän tietämättömyyttään, mutta halveksinut tohtorin, kun palvelijat ovat siinä mukana.

– Ei kukaan ole epäillyt heitä tässä tapauksessa, sanoi mrs Maylie.

– Ylen otaksuttavaa, rouvaseni, vastasi Blathers, mutta he olisivat kuitenkin voineet olla mukana pelissä.

– Hyvin luultavaa tässä tapauksessa, sanoi mr Duff.

– Me uskomme jonkun lontoolaisen suorittaneen työn, jatkoi mr Blathers tiedonantajaan, sillä suoritustapa on ensiluokkaista.

– Todella erittäin kaunista, sanoi Duff vaimennetulla äänellä.

– Heitä oli hommassa kaksi, jatkoi mr Blathers, ja heillä; oli poika mukanaan, mikä käy ilmi akkunan suuruudesta. Tämä on kaikki, mitä nykyhetkellä voidaan sanoa. Me tahdomme nähdä tuon pojan, joka on tuolla ylhäällä, heti, jos suvaitsette.

– Ehkä he haluaisivat jotain virvoketta ensin, mrs Maylie, sanoi tohtori, jonka kasvot kirkastuivat, ikäänkuin joku ajatus olisi johtunut hänen mieleensä.

– Niin, aivan varmasti! puhkesi Rose innokkaasti sanomaan. Saatte sitä aivan heti, jos tahdotte.

– Oh, kiitoksia paljon, miss, sanoi Blathers ja siveli takinhihallaan suutaan. Kuivaa hommaa, tällaiset oikeusjutut. Jotakin, mitä helposti käsillä, miss – missään tapauksessa älkää vaivatko itseänne meidän takiamme.

– Mitä saa luvan olla? kysyi tohtori seuraten Rosea tarjoiluhuoneeseen.

– Pieni pisara spriitä, sir, ellei siitä ole vaivaa, vastasi Blathers. Lontoosta tänne on aika kylmä matka, hyvä rouva, ja minä olen aina huomannut spriillä olevan hyvän vaikutuksen.

Tämä kiintoisa uutinen annettiin mrs Maylielle, joka vastaanotti sen erittäin armollisesti. Hänelle sitä esitettäessä hiipi tohtori ulos huoneesta.

– Oh, sanoi mr Blathers pitäen viinilasiaan ei sen varresta, vaan itse jalustasta vasemman kätensä peukalon ja etusormen avulla. Olen nähnyt koko joukon juttuja, tätä viimeistä muistuttavia, elonpäivinäni, hyvät naiset.

– Kuten esimerkiksi tuo historia Edmontonin takapihassa, sanoi Duff.

– Niin, siinä oli jotain tähän tyyliin, vai mitä? sanoi mr Blathers. Conkey Chickweedhän se sillä kerralla näytteli pääosaa.

– Sinä asetat sen aina hänen tililleen, väitti vastaan mr Duff. Sehän oli Petin perhe, sanon minä sinulle. Conkeyllä ei ollut sen asian kanssa enempää tekemistä kuin minulla.

– Nyt, jos suvaitsette, sanoi tohtori, voitte nousta yläkertaan.

– Jos suvaitsette, vastasi mr Blathers, jonka jälkeen molemmat herrat seurasivat aivan mr Losbernen perässä Oliverin huoneeseen, mr Oilesin kulkiessa edellä kynttilöineen.

Oliver oli nukkunut, mutta näytti huonommalta ja hänellä oli enemmän kuumetta kuin aikaisemmin. Tohtorin avulla onnistui hänen istua suorassa pari minuuttia ja hän tarkasteli vieraita käsittämättä, mistä oli kysymys – itse asiassa muistamatta, missä hän oli tai mitä oli tapahtunut.

– Tämä, sanoi mr Losberne, puhuen matalalla äänellä, mutta silti hyvin kiihkeästi, tämä on se poika, joka sattumalta vahingoituttuaan laukauksesta naapurin maalla, luvattomasti sinne mentyään, tuli tänne aamupäivällä etsimään apua, mutta joutui samassa silmänräpäyksessä tuon kynttilää pitävän nerokkaan herran pahoinpideltäväksi, joka siten saattoi vaaraan hänen henkensä, minkä lääkärinominaisuudessani voin vakuuttaa.

Herrat Blathers ja Duff katsoivat Gilesiin, tämän siten jouduttua heidän huomionsa esineeksi, ja hämmentynyt hovimestari katsoa töllisteli heistä Oliveriin ja hänestä mr Losberneen ollen mitä naurettavimman, pelon ja hämmästyksen aiheuttaman sekaannuksen vallassa.

– Toivon, ettette ainakaan aio kieltää sitä? sanoi tohtori ja asetti Oliverin oikeaan asentoon takaisin.

– Se kaikki tehtiin parhaassa tarkoituksessa, sir, vastasi Giles. Minä vakuutan teille, että luulin hänen olevan sen pojan, muussa tapauksessa en olisi koskenutkaan häneen. Minulla ei ole mikään epäinhimillinen mielenlaatu, sir.

– Luulitte hänen olevan minkä pojan? sanoi vanhempi salapoliisi.

– Murtovarkaitten pojan, sir! vastasi Giles. Niillä oli aivan varmasti mukanaan poika, sir.

– No, luuletteko sitä yhä edelleen? kysyi Blathers.

– Luulenko mitä? sanoi Giles ja katsoi hajamielisenä kysyjään.

– Luuletteko, että tuo on sama poika, pölkkypää? vastasi Blathers kärsimättömänä.

– Sitä en tiedä, sitä en todellakaan tiedä, vastasi Giles säälittävän näköisenä. En voi vannoa sitä.

– No, mitä te sitten luulette? kysyi Blathers.

– Minä en tiedä, mitä minun pitäisi luulla, sanoi Giles rukka. – En luule, että tämä tässä on sama poika; – olen todellakin melkein varma, ettei se ole hän. Te tiedätte, ettei se voi olla hän.

– Onko mies taipuvainen väkeviin, sir? kysyi mr Blathers tohtorilta.

– Mikä verraton lampaanpää te olettekaan! sanoi mr Duff syvästi halveksien Gilesille.

Mr Losberne oli koettanut potilaan valtimoa tämän lyhyen sananvaihdon aikana, mutta nousi nyt ylös sängyn vieressä olevalta tuolilta ja sanoi, että jos herroilla vielä oli jotain epäilyksiä asiassa, he ehkä suvaitsisivat astua viereiseen huoneeseen ja ottaa kuulusteltavakseen Brittlesin.

Tämän kehoituksen johdosta poistuivat he toiseen huoneeseen, jossa Brittles, kun hänet oli kutsuttu sisään, sekoitti itsensä ja arvoisan esimiehensä sellaiseen uusien vastaväitteitten ja mielettömyyksien verkkoon, ettei se levittänyt valoa mihinkään muuhun kuin hänen omaan suureen hämminkiinsä, paitsi mitä tulee hänen tunnustukseensa, ettei olisi voinut tuntea oikeata poikaa, jos tämä olisi asetettu hänen eteensä, ja että hän oli otaksunut Oliverin tuoksi pojaksi pelkästään siksi, että mr Giles oli sanonut häntä siksi ja että Giles viisi minuuttia sitten oli alhaalla keittiössä ilmoittanut alkavansa kovasti pelätä käyttäytyneensä hieman maltittomasti.

Viimein antoivat molemmat herrat, enää sen enempää vaivaamatta Oliveria, Chertseyn konstaapelin jäädä taloon ja menivät itse yöksi kaupunkiin, luvaten tulla seuraavana aamuna takaisin.

Lyhyesti sanottuna, lukuisain uudistettujen kuulustelujen jälkeen sekä koko joukon pakistua edes ja takaisin suostui lähellä asuva rauhantuomari ottamaan vastaan mrs Maylien ja mr Losbernen yhteisen takuun Oliverin saapumisesta tuomioistuimen eteen, siinä tapauksessa, että se katsottaisiin tarpeelliseksi, ja saatuaan muutaman guinean vaivoistaan herrat Blathers ja Duff palasivat Lontooseen eriävin mielipitein asiasta, jälkimmäisen gentlemannin, hänen tarkoin pohdittuaan kaikkia esiintulleita seikkoja, ollessa taipuvainen uskomaan murtovarkausyrityksen olevan peräisin Petin perheestä ja ensinmainitun ollessa yhtä halukas lukemaan sen suuren mr Conkey Chickweedin tiliin.

KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.

Siitä onnellisesta elämästä, jota Oliver alkaa viettää rakastettavien ystäviensä luona.

Oliverin kärsimykset eivät olleet pieniä eivätkä harvalukuisia. Sen kivun ja uupumuksen lisäksi, minkä haavoittunut käsivarsi aiheutti, oli kylmyys ja kosteus saattanut hänet kuumeeseen, mitä kesti useita viikkoja ja vähensi kovasti hänen voimiansa. Vihdoin alkoi hän kuitenkin taas hitaasti toipua ja kykeni silloin tällöin änkyttämään muutamia kyynelten tukahduttamia sanoja, jotka tulkitsivat hänen suurta kiitollisuuttaan molempien hyväntahtoisten naisten hyvyydestä.

– Pikku raukka, sanoi Rose eräänä päivänä, Oliverin vaivalloisesti tuotua julki kiitolliset sanat, jotka olivat hänen huulillaan, saat kyllä tilaisuuden palvella meitä, jos tahdot. Me matkustamme maalle ja tätini tarkoitus on, että sinä seuraat mukana. Rauhallinen paikka, puhdas ilma ja kalkki kevään ilot ja ihanuudet tekevät sinut terveeksi muutamassa päivässä, ja me käytämme sinua sadoin eri tavoin, kunhan vain olet tullut kyllin terveeksi kestämään ponnistuksia.

– Ponnistuksia! huudahti Oliver. Ah, rakas neiti, jos voin tehdä teille huvia kastelemalla kukkianne, ruokkimalla lintujanne tai juoksemalla edestakaisin koko päivän, niin mitä en antaisikaan voidakseni sen tehdä.

– Sinun ei suinkaan ole tarvis mitään antaa, sanoi miss Maylie hymyillen, sillä kuten jo sinulle sanoin, käytämme me sinua hyödyksemme sadoin eri tavoin, ja jos miellyttääksesi vaivaat itseäsi puoltakaan siitä mitä nyt lupaat, olet todella tekevä minut hyvin iloiseksi.

– Iloiseksi! puhkesi Oliver sanomaan. Oi kuinka kiltisti teettekään sanoessanne niin.

– Se ilahduttaisi minua enemmän kuin voin sinulle sanoa, vastasi nuori nainen. Pelkkä ajatus, että rakas, hyvä tätini on ollut avullisena pelastamassa ihmistä sellaisesta kurjuudesta kuin se, jonka olet kuvaillut meille, on minulle suuri ilo, mutta tietoisuus siitä, että hänen hyvyytensä ja myötätuntonsa esine oli kiintynyt häneen vilpittömän kiitollisuuden siteellä, ilahduttaisi minua enemmän kuin voit kuvitellakaan. Ymmärrätkö minua? kysyi hän ja tarkasteli Oliverin miettiviä kasvoja.

– Ymmärrän kyllä, vastasi Oliver innokkaasti. Mutta luulen juuri nyt olevani kiittämätön.

– Ketä kohtaan? kysyi Rose.

– Sitä hyvää herraa ja sitä rakasta vanhaa taloudenhoitajatarta kohtaan, jotka aikaisemmin ottivat minut hoiviinsa. Jos he tietäisivät, kuinka hyvä minua on olla, tulisivat he iloisiksi.

– Siitä olen vakuutettu, sanoi Oliverin hyväntekijätär, ja mr Losberne on myöskin jo ystävällisesti luvannut, että hän niin pian kuin olet tullut kyllin terveeksi, ottaa sinut mukaansa käymään heidän luonaan.

– Onko hän? huudahti Oliver ilosta säteilevin kasvoin. En tiedä, mitä olen tekevä ilosta saada taas nähdä heidän rakkaat kasvonsa.

Pian oli Oliver tullut niin terveeksi, että hän kykeni sietämään tämän matkan rasitukset, ja eräänä aamuna lähtivät hän ja mr Losberne sitten taipaleelle mrs Maylielle kuuluvissa vaunuissa. Kun he tulivat Chertseyn sillan luo, tuli Oliver hyvin kalpeaksi ja päästi kovan huudon.

– Mikä sinun tuli, poika? puhkesi tohtori tavattoman kiivaasti. – Näetkö jotain – mitä?

– Tuo tuolla, sir, huusi Oliver ja osoitti sormellaan vaununikkunasta. Tuo talo tuolla!

– Niin, mitä siitä? Pysäyttäkää, ajuri, pysäyttäkää! Mikä vika tuossa talossa on, pikkumieheni, mitä?

– Varkaat – se on sama talo, johon he veivät minut, kuiskasi Oliver.

– Sitten hitto periköön! huusi tohtori. Hoi, siellä! Avatkaa!

Mutta ennenkuin ajaja oli ehtinyt tulla alas pukiltaan, oli hän jo tavalla tai toisella hypännyt vaunuista pois ja juoksi aution talon luo, alkaen siellä potkia ovea kuin mieletön.

– Halloo! sanoi pieni, ruma, kyttyräselkäinen mies avatessaan oven niin äkkiä, että tohtori sen vauhdin johdosta, minkä oli saanut potkaistessaan viime kerran, melkein lensi päälleen käytävään. Mistä on kysymys?

– Kysymys! kivahti tohtori ja iski siekailematta häntä kaulukseen. Paljostakin. Kysymys on murrosta.

– Ja murhasta myöskin, vastasi kyttyräselkäinen kylmäverisesti, jollette laske minua irti! Kuuletteko?

– Kyllä kuulen, sanoi tohtori ravistaen toista aika tavalla. Missä se kirottu mies on, mikä hänen nimensä nyt olikaan, se ryöväri? – Sikes –| niin se oli. Missä on Sikes, te varas?

Kyttyräselkäinen tuijotti tolkuttomana eteensä, vääntäysi taitavasti vapaaksi tohtorin otteesta ja pakeni taloon päästäen kokonaisen tulvan kauhistuttavia sadatuksia. Mutta ennenkuin hänen onnistui teljetä ovi, oli tohtori enemmittä neuvotteluitta tunkeutunut eteiseen. Hän katseli tiukasti ympärilleen, muttei voinut nähdä pienintäkään merkkiä huonekaluista, ei jälkeäkään elävistä paremmin kuin elottomistakaan, ei edes niiden nurkkakaappien sijoja, joista, Oliver oli kertonut.

– No, sanoi kyttyräselkäinen, joka oli tarkoin pitänyt häntä silmällä, mitä tarkoitatte tunkeutuessanne väkisten talooni? Aiotteko ryöstää vai murhata minut? Häh?

– Oletteko milloinkaan nähnyt kenenkään saapuvan vaunuissa tekemään kumpaakaan, naurettava vanha vampyyri? kysyi kiivasluontoinen tohtori.

– Mitä siis tahdotte? kysyi kyttyräselkä kuohahtaen. Ettekö tahdo laittautua pois täältä ennenkuin teen teille jotain pahaa?

– En ennenkuin minua itseäni miellyttää, vastasi mr Losberne kurkistaen erääseen toiseen huoneeseen, joka ei paremmin kuin ensinmainittukaan laisinkaan vastannut Oliverin kuvausta siitä. Löydän teidät kyllä toistekin, ystäväiseni.

– Vai niin? puhkesi iljettävä rumilus. Jos haluatte minusta jotakin, niin täältä löydyn. En ole asunut täällä yksinäisyydessä ja kurjuudessa kahtakymmentäviittä vuotta antaakseni teidän rusikoida itseäni. Saatte maksaa sen; saatte maksaa sen. Ja näin sanoessaan päästi luonnoton rumilus inhoittavan ulvonnan ja tanssi kuin mielipuoli raivosta ympäri lattiaa.

– Joka tapauksessa oli tämä tyhmästi, mutisi tohtori. Poika lienee erehtynyt. Kas niin, työntäkää tämä taskuunne ja salvatkaa sitten itsenne taas sisään. Näillä sanoilla heitti hän kyttyräselälle lantin ja palasi vaunuihin.

Mies seurasi häntä aina vaununovelle asti, purkaen mitä raivokkaimpia uhkauksia ja sadatuksia. Mr Losbernen kääntyessä selin puhuakseen ajajan kanssa, kurkisti hän sisälle vaunuihin ja tarkasteli Oliveria niin terävästi ja läpitunkevasti sekä samalla niin raivoisasti, ettei tämä moneen kuukauteen voinut valveillaan eikä nukkuessaan unohtaa sitä. Mies jatkoi mitä hirvittävimpien sadatustensa ryöppyä aina kunnes ajaja oli istuutunut ylös paikalleen, ja päästyään jälleen liikkeelle voivat ne jonkun matkaa kuljettuaan nähdä hänen seisovan vielä samalla paikalla polkien maata ja repien tukkaansa silmittömän raivon vallassa.

– Minä olen nauta! sanoi tohtori pitkän äänettömyyden jälkeen. Oletko tiennyt sitä ennen, Oliver?

– En, sir.

– Muista se sitten toisella kertaa.

Koska Oliver tiesi sen kadun nimen, jonka varrella mr Brownlow asui, voivat he ajaa sinne suoraan. Vaunujen kääntyessä tälle kadulle jyskytti hänen sydämensä niin kiivaasti, että hän tuskin kykeni vetämään henkeä.

– No, poikaseni, mikä talo se on? kysyi mr Losberne.

– Tuo, tuo! vastasi Oliver ja osoitti innokkaasti ulos vaununikkunasta. Tuo valkoinen talo. Ah, kiiruhtakaamme, kiiruhtakaamme! Minusta tuntuu kuin kuolisin, vapisen niin.

– No, no, sanoi hyvä tohtori ja taputti häntä olkapäälle. Nythän sinä pian saat nähdä heidät, ja he tulevat varmaan hyvin iloisiksi nähdessään sinut terveenä ja turvassa.

– Sitä toivon! puhkesi Oliver puhumaan. He olivat niin hyviä minua kohtaan, niin äärettömän hyviä minua kohtaan.

Vaunut vierivät edelleen. Nyt ne pysähtyivät. Ei, tämä ei ollut oikea talo. Viereinen ovi. He ajoivat muutamia askeleita ja pysähtyivät taasen. Oliver katsoi ylös akkunoihin, ja kyyneleet vierivät hänen poskilleen.

Ah, valkoinen talo oli tyhjä, ja akkunassa riippui taulu – "Vuokrattavana".

– Naputa viereiselle ovelle! huusi mr Losberne ja otti Oliverin käsivarren kainaloonsa. Mihin on joutunut mr Brownlow, joka asui tässä viereisessä talossa?

Palvelustyttö ei tiennyt siitä mitään, mutta meni sisälle kysymään. Hän palasi heti takaisin ja kertoi mr Brownlowin myyneen omaisuutensa ja muuttaneen Länsi-Intiaan kuusi viikkoa sitten. Oliver löi kätensä yhteen ja vaipui pyörtyneenä maahan.

– Onko hänen taloudenhoitajattarensa myöskin matkustanut? kysyi mr Losberne silmänräpäyksen väliajan jälkeen.

– On, sir, vastasi palvelustyttö. Vanha herra, taloudenhoitajatar ja eräs herra, mr Brownlowin ystävä, matkustivat kaikki yhdessä.

– Niinkö, ajakaa kotiin takaisin, sanoi mr Losberne ajajalle, älkääkä pysähtykö ruokkimaan hevosia, ennenkuin olemme tämän kirotun Lontoon rajojen ulkopuolella!

– Kirjakauppias, sir! sanoi Oliver. Tunnen tien sinne. Ajakaamme hänen luokseen.

– Poikaparkani, taitaa olla kyllin pettymyksiä tälle päivälle, sanoi tohtori, enemmän kuin riittävästi meille molemmille. Jos ajamme kirjakauppiaan luo, saamme kai kuulla hänen kuolleen tai sytyttäneen talonsa palamaan ja livistäneen tiehensä. Ei, suoraa tietä takaisin kotiin! Ja seuraten tohtorin ensimmäistä mielijohdetta ajoivat he kotiin.

Tämä katkera pettymys tuotti Oliverille paljon surua keskellä hänen iloaankin, sillä monet kerrat sairautensa aikana oli hän iloinnut ajatuksesta, mitä mr Brownlow ja mrs Bedwin sanoisivat hänelle ja kuinka hauskaa olisi kertoa heille, miten monta päivää ja yötä hän oli viettänyt ajattelemalla, mitä he olivat hänen hyväkseen tehneet, ja itkemisestään eronsa takia heistä. Toivo kerran voida puhdistaa itsensä heidän silmissään ja selittää miten hänet oli viety väkisin pois, oli sitä paitsi antanut hänelle rohkeutta ja ylläpitänyt häntä monissa hänen myöhemmissä koettelemuksissaan ja sentähden oli hänestä nyt ajatus, että he olivat matkustaneet niin kauas pois ja jääneet siihen uskoon, että hän oli varas ja petturi – usko, jota ei ehkä voitaisi järkyttää niin kauan kuin hän eläisi – melkein raskaampi kuin mitä hän jaksoi kantaa.

Tapaus ei kuitenkaan aiheuttanut mitään muutosta hänen hyväntekijänsä suhteeseen häneen. Neljätoista päivää myöhemmin, kauniin, lämpimän ilman oikein alettua vallita, joka puun ja joka kasvin levittäessä hentoja lehtiään ja uhkeita kukkiaan, ryhtyivät he tarpeellisiin valmistuksiin jättääkseen Chertseyssä sijaitsevan talon muutamaksi kuukaudeksi. Sittenkuin hopeat, jotka olivat herättäneet juutalaisen ahneutta, oli lähetetty erääseen pankkiin ja Giles ynnä muuan toinen palvelija jätetty pitämään taloa silmällä, matkustivat he erääseen mökkiin jonkun matkan päässä maaseudulla ottaen Oliverin mukaansa.

Se oli onnellista aikaa. Päivät olivat hiljaisia ja kirkkaita ja yöt eivät tuoneet kerallaan ei pelkoa eikä suruja, ei mitään riutumista kurjassa vankilassa, tai kanssakäymistä huonojen ihmisten parissa, ei mitään muuta kuin iloisia ja onnellisia ajatuksia. Joka aamu meni hän erään vanhan, valkohapsisen herran luokse, joka asui aivan vanhan kirkon vieressä ja joka opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan ja puhui niin ystävällisesti ja vaivasi itseään niin paljon, että Oliverista tuntui, ettei hän koskaan voisi olla kyllin ahkera voittaakseen hänen suosionsa. Senjälkeen seurasi hän mrs Maylieta ja Rosea kävelylle ja kuuli heidän puhuvan kirjoista tai istui ehkä heidän lähellään varjoisessa paikassa ja kuunteli, nuoren naisen lukiessa ääneen, ja sitä hän olisi voinut tehdä aina siksi kunnes tuli liian pimeä neitosen eroittaa kirjaimia. Sitten oli hänen luettava läksynsä, ja innokkaasti askarteli hän eräässä pienessä puutarhaan päin olevassa huoneessa, aina myöhään iltaan saakka, jolloin molemmat naiset uudestaan menivät ulos ja hän käveli heidän kanssaan, kuunnellen kaikkea, mitä he sanoivat, niin kovin iloisena ja tuli niin onnelliseksi, kun he halusivat jotakin kukkaa, jonka hän saattoi löytää, tai olivat unohtaneet jotakin, jonka hän kykeni noutamaan, ettei hän koskaan tiennyt, kuinka kiirehtisi kyllin nopeasti. Kun oli tullut pimeä ja he palanneet takaisin kotiin, istuutui nuori nainen pianon ääreen ja soitti muutaman sävelen tai lauloi lempeällä äänellään jonkun pienen laulun, jota hänen tätinsä teki mieli kuulla. He eivät koskaan sytyttäneet kynttilää näissä tilaisuuksissa, ja Oliver istui akkunan vieressä ja kuunteli ihastuneena vienoa musiikkia.

Jo kello kuusi oli Oliver jaloillaan ja vaelteli pitkin vainioita etsien ylt'ympärinsä villejä kukkia kimpuiksi, joitten kera hän sitten palasi ja mitä suurimmalla huolella toi ne koristukseksi aamiaispöytään. Ja sitten oli hänellä tuoretta ruohoa, jolla hän koristi miss Maylien lintujen häkit niin aistikkaasti kuin mahdollista. Lintujen siten saatua osansa oli tavallisesti jotakin asiaa toimitettavana kylässä, tai ainakin jotain puutarhassa tai kukkaruukkujen parissa, joitten kera Oliver – joka oli opetellut tätä tieteenhaaraa kylän lukkarin luona – askarteli sydämensä halusta, kunnes miss Rose tuli näkyviin ja piti ylistyspuheen kaikesta, mitä hän oli tehnyt.

Siten vierivät kolme kaunista keväistä kuukautta, jotka olisivat olleet todelliseksi iloksi onnellisimmallekin kuolevaisten joukossa, mutta jotka Oliverille olivat täydellinen autuus.

KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.

Oliverin ja hänen ystäviensä onni keskeytyy äkkiä.

Kevät kaikkosi nopeasti ja kesä tuli, ja jos oli kylä ollut kaunis alussa, niin oli se nyt rikkautensa täydessä kukkeudessa.

Eräänä kauniina iltana olivat he tehneet pitemmän kävelymatkan kuin tavallisesti, sillä oli ollut tavattoman kuuma sinä päivänä, ja kuu loisti niin kirkkaasti ja ilma tuoksui niin virkistävästi. Rose oli ollut hilpeimmällä tuulellaan ja Iloisesti keskustellen olivat he vaeltaneet ympärinsä, kunnes olivat etääntyneet paljon sivu tavallisten kuljeskelujensa rajan. Mrs Maylie tunsi itsensä väsyneeksi ja he saapuivat kotiin vähän hitaammassa tahdissa. Nuori nainen otti sitten koruttoman hattunsa päästään ja istuutui kuten tavallisesti pianon ääreen, missä hän, muutaman minuutin leikittyään harhailevin ajatuksin koskettimilla, aloitti vaimennetun ja juhlallisen sävelmän, ja hänen soittaessaan sitä kuulivat he hänen nyyhkyttävän, kuin jos hän olisi itkenyt.

– Mikä sinun on, rakas Rose? kysyi vanhempi nainen. Rose ei vastannut, vaan soitti vain vähän nopeammin, ikäänkuin kysymyksen ääni olisi herättänyt hänet ajatuksistaan.

– Rakas Roseni! puhkesi mrs Maylie sanomaan, nousten nopeasti ylös ja mennen hänen luokseen ja kumartuen hänen ylitseen. Miten on laita? Kasvosihan ovat kosteat kyynelistä. Mikä tekee sinut niin alakuloiseksi?

– Ei mikään, täti, ei mikään, vastasi nuori nainen. En tiedä mitä se on. En voi kuvailla sitä; olen –.

– Et suinkaan sairas, rakas lapsi? keskeytti mrs Maylie hänet.

– En, en, en sairas! vastasi Rose, mutta vavahti samassa, kuin olisi jäätävä kylmyys kulkenut hänen lävitsensä hänen puhuessaan.

– Voin pian paremmin. Mutta sulje akkuna!

Oliver kiirehti tekemään sen, ja nuori tyttö, ponnistellessaan tullakseen jälleen iloiseksi, yritti soittaa vilkkaampaa säveltä, mutta hänen sormensa putosivat uupuneina koskettimille. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui sohvaan antaen nyt vapaasti kyynelten virrata, joita ei kauempaa jaksanut pidättää.

– Mutta, lapseni, sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, tuollaisena en ole koskaan ennen sinua nähnyt.

– En olisi tahtonut pelästyttää teitä, jos olisin voinut sen välttää, vastasi Rose, mutta olen turhaan yrittänyt taistella vastaan. Pelkään sittenkin olevani sairas.

Niin hän olikin, sillä kun kynttilä oli sytytetty, näkivät he hänen kasvojensa olevan marmorinkalpeat. Ne eivät olleet kadottaneet mitään kauneudestaan, mutta ne olivat joka tapauksessa muuttuneet ja saaneet tuskallisen, kärsivän ilmeen, mikä ei koskaan ennen ollut levännyt niitten lempeillä piirteillä. Seuraavassa minuutissa lehahtivat ne purppuranpunaisiksi, ja hellät siniset silmät kävivät raukeiksi ja harhaileviksi, mutta se katosi jälleen ohikiitävän pilven varjon tavoin ja hän tuli taas kalpeaksi kuin ruumis.

Oliver, joka levottomana oli tarkannut vanhaa rouvaa, havaitsi tämän kovasti säikähtäneen näitten seikkojen johdosta ja silloin säikähti hän itsekin; mutta nähdessään hänen yrittävän tekeytyä kuin ei olisi ottanut asiaa kovin vakavalta kannalta, ponnisteli hän tehdäkseen samoin, mikä heille onnistuikin sikäli, että Rosen sallittua tätinsä houkutella hänet menemään vuoteeseen oli hän vilkkaampi ja voi nähtävästi myöskin paremmin, vakuuttaen heille olevansa varma, että heräisi täysin toipuneena seuraavana aamuna.

– Toivon, sanoi Oliver, mrs Maylien tullessa takaisin, ettei se ole mitään vaarallista? Miss Rose ei näyttänyt reippaalta illalla, mutta –.

– Toivon sitä, Oliver. Olen ollut onnellinen omistaessani hänet usean vuoden, ehkä liian onnellinen, ja on ehkä aika, että yksi tai toinen suru kohtaa minua, mutta toivon, ettei tämä ole muodostuva sellaiseksi.

– Miksi suruksi? kysyi Oliver.

– Siksi raskaaksi iskuksi, vastasi vanha rouva, että menetän tuon kallisarvoisen tytön, joka niin kauan on ollut lohdutukseni ja iloni.

– Laupias Jumala estäköön sen! huudahti Oliver.

– Amen, lapseni! sanoi vanha rouva ja väänteli käsiään.

– Ei kai toki ole pelkoa mistään niin kauhistuttavasta? virkkoi Oliver. Kaksi tuntia sittenhän hän oli aivan terve.

– Hän on hyvin sairas nyt, vastasi mrs Maylie, ja tulee vielä huonommaksi. Rakas, rakas Roseni! Ah, miten käy minun ilman häntä?

Vanha rouva näytti niin syvästi surulliselta, että Oliver, tukahduttaen oman mielenliikutuksensa, koetti tyynnyttää häntä ja itsepäisesti kehoitti häntä nuoren naisen takia olemaan rauhallinen.

– Muistakaa, sanoi Oliver kyynelten kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta tunkeutuessa hänen silmiinsä, kuinka nuori ja kuinka hyvä hän on ja miksikä iloksi hän on kaikille niille, jotka tulevat kosketuksiin hänen kanssaan. Olen varma, aivan varma siitä, ettei hän teidän tähtenne, joka itse olette niin hyvä, ja oman itsensä tähden sekä kaikkien niitten tähden, jotka hän tekee onnellisiksi, tule kuolemaan. Jumala ei voi sallia hänen kuolla vielä.

– Hiljaa, sanoi mrs Maylie, asettaen kätensä Oliverin pään päälle. Sinä ajattelet kuin lapsi, poikaparkani, ja vaikka se, mitä sanot, on aivan luonnollista, niin on se kuitenkin väärää. Mutta samalla kuitenkin opetat minulle velvollisuuteni. Olin unohtanut sen silmänräpäykseksi, mutta toivon sen annettavan minulle anteeksi. Ja olen myöskin nähnyt kylliksi tietääkseni, ettei aina säästetä nuorimpia ja parhaimpia niille, jotka heitä rakastavat, mutta sen tulisi pikemminkin olla meille lohdutus kuin suru; sillä taivas on oikeudenmukainen, ja senkaltaiset asiat opettavat meille ilmeisesti, että on olemassa paljon ihanampi maailma kuin tämä ja että siirtyminen siihen tapahtuu joutuin. Tapahtukoon Jumalan tahto! Mutta minä rakastan Rosea ja vain Hän tietää kuinka suuresti!

Yö oli täynnä tuskaa, ja aamun saapuessa vahvistuivat mrs Maylien pahat aavistukset liiaksikin hyvin. Rosella oli vaarallinen korkeimman asteen kuume.

– Meidän on toimittava, Oliver, eikä heittäydyttävä hyödyttömään suruun, sanoi mrs Maylie asettaen sormen huulilleen katsoessaan häntä tiukasti kasvoihin. Tämä kirje on niin pian kuin mahdollista lähetettävä mr Losbernelle. Se täytyy viedä kauppalaan, jonne on vain neljän mailin matka täältä, mentäessä oikotietä yli vainioitten, ja antaa ratsastavan lähetin viedä se sieltä Chertseyhin. Kestikievaritalon väki saa ottaa asian huolekseen, ja tiedän voivani luottaa siihen, että sinä pidät silmällä, että se joutuu matkalle.

Oliver ei voinut vastata, mutta näytti hyvin innokkaalta saadakseen lähteä paikalla.

– Täällä on sitäpaitsi yksi kirje, virkkoi mrs Maylie mietittyään hieman, mutta onko se lähetettävä heti vai jätettävä odottamaan, kunnes näen, kuinka Rosen käy, sitä en oikein tiedä. En lähettäisi sitä, jollen pelkäisi pahinta.

– Pitääkö senkin mennä Chertseyhin? kysyi Oliver, kärsimättömänä päästäkseen suorittamaan tehtäväänsä, ja ojensi kätensä kirjettä kohti.

– Ei, sanoi vanha rouva ja ojensi hänelle sen koneellisesti.

Oliver katsahti siihen samassa ja näki sen olevan osoitetun Harry Maylielle erääseen herraskartanoon, missä, sitä hän ei saanut selvää.

– Tuleeko se mukaan? kysyi Oliver ja katsoi kärsimättömänä ylös.

– Ei, en usko sitä, sanoi mrs Maylie ja otti sen takaisin. Minun pitää odottaa huomiseen.

Näin sanoessaan antoi hän Oliverille kukkaronsa, ja tämä riensi heti matkaan niin nopeasti kuin suinkin kykeni.

Nopeasti juoksi hän yli vainion, molemmilla puolillaan kasvavan korkean viljan melkein piilottaessa hänet, eikä hän pysähtynyt kertaakaan, lukuunottamatta paria sekuntia silloin tällöin vetääkseen henkeä, ennenkuin kuumissaan ja pölyisenä saapui pienen kauppalan torille.

Siihen jäi hän seisomaan ja katseli ympärilleen etsien kestikievaritaloa. Siinä oli valkoinen rakennus, punainen kirjapaino ja keltainen raatihuone. Ja eräässä kulmauksessa sijaitsi suuri talo, jonka kaikki puuosat oli maalattu vihreiksi, ja sen ulkopuolella riippui kyltti, johon oli kirjoitettu "The George". Hän riensi sinne.

Oliver puhutteli postiljoonia, joka istui puolinukuksissa portilla ja joka, kuultuaan hänen asiansa, lähetti hänet tallimestarin luokse, joka vuorostaan lähetti hänet isännän luo; tämä oli suuri mies, sininen kaulaliina kaulassa ja valkoinen hattu päässä, ja hän seisoi nojaten pumppuun tallinoven vieressä kaivaen hampaitaan hopeisella hammastikulla.

Mies meni hyvin hitaasti kapakkahuoneeseen kirjoittamaan laskua, mihin meni aika pitkä aika, ja kun se oli valmis ja maksettu, oli ensin satuloitava hevonen ja miehen pukeuduttava, mikä kesti hyvinkin vielä kymmenen minuuttia, Oliverin ollessa niin kärsimätön, että hän tunsi halua itse hypätä hevosen selkään ja täyttä laukkaa ratsastaa lähimmälle asemalle. Vihdoinkin oli kaikki järjestyksessä, ja kun pieni paketti oli luovutettu monin kehoituksin ja rukouksin sen nopeasta edelleentoimittamisesta, kannusti mies hevosta, lähti mennä koluuttamaan poikki torin kivityksen, pääsi ulos kauppalasta ja nelisti parin minuutin perästä maantiellä.

Olihan kuitenkin jotakin tietää apua lähetetyn hakemaan eikä yhtään aikaa hukatun. Vähän kevyemmällä sydämellä kiirehti Oliver yli majatalon pihan, mutta juuri kääntyessään ulos portista tölmäisi hän pitkään mieheen, joka oli kääriytynyt viittaan ja samalla hetkellä astui ulos majatalosta.

– Haa! pääsi mieheltä hänen kiinnittäessään silmänsä Oliveriin ja äkkiä kavahtaessaan takaisin. Mitä hittoa tämä on?

– Pyydän anteeksi, sir, sanoi Oliver, minulla oli kiire kotiin enkä voinut nähdä, että te tulitte minua vastaan.

– Kirous ja kuolema! mumisi mies itsekseen ja tirkisteli poikaa suurine, mustine silmineen. Kuka olisi siitä uskonut? Vaikkapa hänet sitten muserrettaisiin tuhaksi, niin nousisi hän yhtä kaikki ylös kirstustaan tullakseen minun tielleni.

– Olen hyvin pahoillani, sammalsi Oliver hämmentyneenä vieraan miehen katseesta. Toivon, etten ole tehnyt teille pahaa.

– Lahotkoon hänen jalkansa! mumisi mies peloittavan kiivauden puuskassa yhteenpuristettujen hampaittensa välistä. Jospa minulla vain olisi ollut rohkeutta sanoa yksi ainoa sana, niin olisin päässyt hänestä eroon ikuisiksi ajoiksi yhtenä ainoana yönä. Kirous pääsi päälle ja musta kuolema sydämeesi, sinä käärmeen sikiö! Mitä tekemistä sinulla täällä on?

Mies uhkasi häntä nyrkkiin puristetulla kädellään ja kiristeli hampaitaan lausuessaan nämä sanat. Hän astui kohti Oliveria, kuin jos hänen tarkoituksensa olisi ollut antaa tälle isku, mutta kaatua rojahti samassa maahan kiemurrellen ja pursuen vaahtoa suustaan, ankaran hermokohtauksen vallassa.

Oliver tuijotti silmänräpäyksen ajan mielenvikaista miestä – sillä sellaisen otaksui hän hänen olevan – ja juoksi senjälkeen sisälle taloon hakemaan apua. Nähtyään hänet kannettavan sisälle kestikievariin kääntyi hän kotia kohti ja juoksi niin nopeasti kuin kykeni saadakseen siten takaisin menetetyn ajan, samalla suuresti ihmetellen ja vähän peläten ajatellessaan miehen eriskummallista käytöstä.

Tämä tapaus ei kuitenkaan kauan vaivannut hänen ajatuksiaan, sillä tullessaan kotiin oli siellä yllin kyllin sellaista, mikä otti hänet valtaansa ja täydellisesti piti loitolla jokaisen häntä itseään koskevan ajatuksen.

Rose Maylie oli nopeasti huononnut ja ennen keskiyötä houraili hän hurjasti. Muuan lähellä asuva lääketieteen opiskelija oli yhtämittaa saapuvilla ja oli hän ensimmäisen tarkastuksen jälkeen vienyt mrs Maylien syrjään ja kertonut sairauden olevan mitä vakavinta laatua. "Olisi", oli hän lisännyt, "melkein ihme, jos hän toipuisi."

Aamu tuli, ja pieni mökki oli synkkä ja äänetön. Ihmiset puhuivat kuiskaten, tuskaisia kasvoja näyttäytyi silloin tällöin veräjällä ja naiset ja lapset menivät itkien tiehensä. Niin pitkä kuin päivä oli ja vielä useita tunteja pimeän tultua kulki Oliver hiljaa edestakaisin puutarhassa, kerta toisensa perästä kurkistaen ylös sairaan huonetta kohti ja väristen, nähdessään sen synkkien akkunoitten näyttävän, ikäänkuin kuolema itse olisi levännyt niitten sisäpuolella. Myöhään illalla saapui mr Losberne.

– Tämä on kovin ikävää, sanoi hyvä tohtori, niin nuori, niin rakastettu, mutta paranemisesta on hyvin vähän toivoa.

Uusi aamu. Aurinko paistoi kirkkaasti, ikäänkuin ei koskaan olisi hätä ja surua ollut olemassakaan; mutta kaiken ympärillä henkiessä elämää ja iloa makasi nuori olento ja kuihtui pois. Oliver hiipi vanhaan kirkkotarhaan, istuutui eräälle kunnaalle ja itki häntä.

Kun hän tuli kotiin, istui mrs Maylie pienessä arkihuoneessa. Oliver tunsi itsensä alakuloiseksi nähdessään hänet, sillä mrs Maylie ei ollut vielä koko aikana jättänyt Rosen sairasvuodetta, ja hän vapisi ajatellessaan sitä muutosta, joka oli saanut hänet sieltä poistumaan. Hän sai tietää, että Rose oli vaipunut syvään uneen, josta hän oli heräävä joko tullakseen terveeksi tai sanoakseen heille jäähyväiset ja kuollakseen.

Usean tunnin istuivat he äänettöminä ja kuuntelivat uskaltamatta puhua. Viimein tajusivat heidän jännitetyt korvansa lähenevien askelten ääntä, ja he riensivät molemmat tahtomattansa ovelle, kun mr Losberne astui sisään.

– Kuinka on Rosen laita? puhkesi vanha rouva sanomaan. Minä voin sen kestää, kaiken, paitsi tämän jännityksen!

– Teidän täytyy tyyntyä, sanoi hyvä tohtori ja tuki häntä. Rauhoittukaa, hyvä rouva!

– Antakaa minun taivaan tähden mennä! huudahti mrs Maylie. Rakas lapseni! Hän on kuollut! Hän on kuolemaisillaan!

– Ei, puhkesi tohtori sanomaan lämpöä äänessään. Niin totta kuin Jumala on hyvä ja armelias, on hän elävä vielä monta vuotta meidän kaikkien iloksi!

Vanha rouva lankesi polvilleen ja yritti ristiä yhteen kätensä, mutta voima, joka niin kauan oli ylläpitänyt häntä, petti hänen ensi kertaa kiittäessään taivasta, ja hän vaipui tajuttomana ystävällisille käsivarsille, jotka ojennettiin häntä vastaanottamaan.

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Tutustuttaa erääseen nuoreen mieheen, joka nyt esiintyy näyttämöllä, ja kertoo eräästä Oliverille tapahtuneesta uudesta seikkailusta.

Oli melkein liian paljon onnea, jotta sitä olisi jaksettu kestää. Oliver tunsi itsensä tämän odottamattoman tiedonannon huumaamaksi ja hämmästyttämäksi, hän ei voinut itkeä, ei puhua eikä saada mitään rauhaa. Hän kykeni tuskin käsittämään mitään tapahtuneesta, ennenkuin pitkän vaelluksen jälkeen raittiissa iltailmassa kyynelten virta tuli hänen avuksensa ja ikäänkuin herätti hänet tietoisuuteen siitä ilahduttavasta muutoksesta, mikä oli tapahtunut, ja siitä, että melkein sietämätön tuskan taakka oli otettu hänen rinnaltaan.

Yö oli jo tulossa hänen kääntyessään kotiin päin, kuormitettuna kukkasilla, jotka hän oli poiminut erikoisella huolella sairaan huoneen koristamista varten. Hänen ripeästi astellessaan pitkin tietä kuuli hän takaansa raivoisaa vauhtia lähestyvien vaunujen jyrinää ja kääntyessään ympäri näki hän niitten olevan postivaunut, joita ajettiin suurella nopeudella, ja hevosten nelistäessä ja tien ollessa kapea pysähtyi hän ja painautui erästä veräjää vasten, kunnes vaunut olivat menneet ohitse. Niitten sivuuttaessa hänet näki hän vilahduksen valkeaan yömyssyyn puetusta miehestä, jonka kasvot tuntuivat hänestä tutuilta, vaikkakin näky oli niin lyhytaikainen, ettei hän aivan varmasti voinut niitä tuntea. Seuraavassa sekunnissa pistäytyi yömyssy ulos vaununikkunasta ja ukkosenääni huusi ajajaa pysähtymään, minkä jälkeen yömyssy jälleen näyttäytyi ja sama ääni huusi Oliveria nimeltä.

– Tännepäin! kiljui ääni. Master Oliver, kuinka asiat ovat? Miss Rose! Ma-a-ster Oli-i-ver!

– Tekö se olette, Giles? huusi Oliver ja juoksi vaununovelle.

Giles pisti taas yömyssyn ulos aikeissa vastata, kun hänet äkkiä töytäisi pois muuan nuori herra, joka piti hallussaan vaunujen toista nurkkausta, ja innokkaasti tiedusteli uutisia:

– Yhdellä sanalla, huusi gentlemanni, parempi vaiko huonompi?

– Parempi – paljon parempi! vastasi Oliver nopeasti.

– Ylistetty olkoon taivas! puhkesi vieras sanomaan. Oletko varma siitä?

– Olen, aivan varma, sir, vastasi Oliver. Muutos tapahtui vain muutamia harvoja tunteja sitten ja mr Losberne sanoo, että kaikki vaara on ohitse.

Gentlemanni ei sanonut enää mitään, mutta aukaisi vaununoven, hyppäsi ulos, tarttui Oliveria nopeasti käsivarresta ja vei hänet vähän sivummalle.

– Oletko aivan varma? Eikö ole mitään mahdollisuutta, että erehdyt, poikani? kysyi hän vapisevalla äänellä. Älä petä minua herättämällä toivoa, mikä sitten ei toteudukaan.

– Sitä en tekisi mistään hinnasta, sir, vastasi Oliver, teidän täytyy todellakin uskoa minua. Mr Losbernen omat sanat olivat, että hän on elävä vielä monta vuotta iloksi meille kaikille. Kuulin itse, kun hän sanoi niin.

Kyyneleet kohosivat Oliverin silmiin hänen muistellessaan sitä kohtausta, joka oli alkuna niin paljoon iloon, ja nuori mies kääntyi poispäin ja oli ääneti muutaman minuutin. Oliverista tuntui, kuin olisi hän nyyhkyttänyt, mutta hän pelkäsi häiritsevänsä häntä sanomalla jotain enempää – sillä hän voi aivan hyvin ymmärtää, millaiset hänen tunteensa olivat – ja seisoi sentähden etäämpänä, ollen puuhailevinaan kukkiensa kanssa. Koko tämän ajan istui Giles yömyssy päässään vaunujen astimella, nojaten käsivarsiaan polviinsa ja kuivaten silmiään sinisellä, valkoraitaisella puuvillanenäliinalla. Ettei tuo kummallinen sielu teeskennellyt mitään liikutusta, todistivat kaikella toivottavalla selvyydellä hänen punaiset silmänsä, joilla hän tarkasteli nuorta herraansa tämän pyörähtäessä ympäri ja puhutellessa häntä.

– On parasta, että jatkatte yksin matkaa äitini luokse, Giles, sanoi hän, sillä tahdon mieluummin kulkea hiljaa, saadakseni hiukan aikaa, ennenkuin kohtaan hänet. Voitte sanoa hänelle, että tulen aivan heti.

– Pyydän anteeksi, mr Harry, sanoi Giles, antaen liikutetuille piirteilleen lopullisen tasoituksen nenäliinallaan, mutta jos sallisitte kyytipojan sanoa sen, olisin teille hyvin kiitollinen. Ei olisi hyvä antaa palvelustyttöjen nähdä minua tässä tilassa, sir, sillä arvoni heidän silmissään olisi silloin iäksi mennyttä.

– Hyvä, sanoi Harry Maylie hymyillen, voitte tehdä kuten haluatte. Antakaa hänen mennä edeltä matkatavaroitten kera, ja jos haluatte, voitte seurata meitä, mutta vaihtakaa ensin tuo yömyssy johonkin sopivampaan päähineeseen, jotteivät ihmiset saa päähänsä, ettemme ole oikein viisaita.

Heidän kulkiessaan eteenpäin tarkasteli Oliver vastatullutta aika ajoin suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla. Hän tuntui olevan noin kolmekymmentäviisivuotias ja oli hän keskipituinen. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja kauniit ja hänen käytöstapansa miellyttävä ja puoleensavetävä. Huolimatta iän ja sukupuolen aiheuttamasta erosta oli hän niin vanhan rouvan näköinen, ettei Oliverille olisi tuottanut mitään vaikeutta päästä selville heidän sukulaisuussuhteestaan, vaikkei hän olisikaan puhunut naisesta äitinänsä.

Mrs Maylie odotti kärsimättömänä poikaansa heidän saapuessaan taloon, ja kumpikin olivat he hyvin liikutetut kohdatessaan toisensa.

– Äiti, kuiskasi nuori mies, miksi et kirjoittanut ennemmin?

– Tein sen, vastasi mrs Maylie, mutta lähemmin mietittyäni päätin olla lähettämättä kirjettä, ennenkuin olin kuulut mr Losbernen mielipiteen.

– Mutta miksi, sanoi nuori mies, miksi jättää sattuman varaan sellaista, mikä oli vähällä tapahtua? Jos Rose olisi – en voi lausua sitä sanaa nyt – jos tämä sairaus olisi päättynyt toisin, kuinka olisit silloin voinut antaa itsellesi anteeksi? Kuinka olisin minä silloin voinut enää tuntea mitään onnea!

– Jos se olisi tapahtunut, Harry, vastasi mrs Maylie, pelkään, että onnesi olisi kokonaan tuhoutunut ja että saapumisesi tänne päivää ennemmin tai myöhemmin ei olisi paljonkaan merkinnyt.

– Ja ken voisi ihmetellä, jos niin olisi, äiti? lausui nuori mies. Mutta miksi pitää minun sanoa jos? – se on – se on niin, sen tiedät sinä, äiti – se sinun täytyy tietää!

– Tiedän hänen ansaitsevan parhaan ja puhtaimman rakkauden, minkä miehen sydän kykenee tarjoamaan, vastasi mrs Maylie. Tiedän, ettei hänen luonteensa hyvyys ja hellyys vaadi tavallista vastakaikua, vaan sellaista, joka on syvää ja muuttumatonta. Ja jos en olisi selvillä siitä ja tietäisin, että muuttunut kohtelu jonkun puolelta, jota hän rakastaisi, olisi kylliksi musertamaan hänen sydämensä, en tuntisi tehtävääni niin vaikeaksi täyttää eikä minulla olisi kestettävänä niin monia taisteluita itsessäni, noudattaessani sitä, mikä minusta tuntuu ehdottomalta velvollisuudeltani.

– Tuo on epäystävällistä, äiti, sanoi Harry. Luuletko sinä yhä, että minä olen sellainen poika, etten tunne omaa tahtoani tai erehdyn oman sieluni vaikutteista?

– Luulen, rakastettu poikani, lausui mrs Maylie ja asetti kätensä hänen olkapäälleen, että nuorisolla on monia jaloja vaikutteita, jotka eivät ole pysyviä, ja että niitten joukossa on muutamia, jotka sittenkuin ne on tyydytetty, tulevat yhä ohimenevämmiksi. Ja ennenkaikkea luulen minä, lisäsi hän, kiinnittäen silmänsä pojan kasvoihin, että jos tunteellinen, tulinen ja kunnianhimoinen mies menee naimisiin naisen kanssa, jonka nimellä, vaikkei se suinkaan ole hänen vikansa, on tahra, minkä kunnottomat ihmiset lukevat hänen ja hänen lapsensa häpeäksi, ja se sitten sikäli kuin miehellä on menestystä maailmassa, heitetään tämän kasvoille ja aiheuttaa ivaa häntä kohtaan, hän eräänä päivänä voi – olkoon hän sitten kuinka hyvä ja jalo tahansa – katua sitä liittoa, jonka nuoruudessaan solmi, ja nainen joutuu tuskaan, tietäessään hänen niin tekevän.

– Äiti, sanoi nuori mies kärsimättömänä, se olisi itsekäs peto, arvoton kantamaan miehen nimeä ja olemaan tarkoittamasi naisen miehenä, joka niin tekisi.

– Niin ajattelet sinä nyt, Harry, virkkoi hänen äitinsä.

– Ja niin olen minä aina tekevä! vastasi nuori mies. Se sieluntuska, mitä olen kärsinyt viimeisten kahden päivän aikaa, pakottaa minut julkisesti tunnustamaan mieltymyksen, jota, kuten sangen hyvin tiedät, ei ole eilispäiväinen eikä kevytmielisesti syntynyt. Roseen, tuohon suloiseen, rakastettavaan tyttöön, on sydämeni kiintynyt niin lujasti kuin miehen sydän konsanaan voi naiseen kiintyä. Minulla ei ole mitään ajatusta, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa elämässä ilman häntä, ja jos sinä toimit minua vastaan tämän suuren päämäärän saavuttamisessa, viet minulta rauhan ja onnen käsistäni ja heität ne tuleen. Äiti, ajattele tätä äläkä halveksi niin sitä onnea, jota tunnut ajattelevan niin vähän.

– Harry, sanoi mrs Maylie, juuri sentähden että ajattelen niin monia lämpimiä ja tunteellisia sydämiä, tahdon säästää niitä haavoittumasta. Mutta olemme puhuneet kylliksi, niin, enemmän kuin kylliksi tästä asiasta nyt.

– Anna sen sitten riippua Rosesta, huomautti Harry. Et kai kuitenkaan tahdo sovelluttaa haaveksivia aatteitasi niin pitkälle, että asetat esteitä tielleni?

– En, sitä en tahdo, vastasi mrs Maylie, mutta tahdon, että sinun pitää harkita –.

– Minä olen harkinnut asiaa, oli kärsimätön vastaus. Olen harkinnut sitä aina siitä asti, kun tulin kykeneväksi vakavaan mietiskelyyn. Minun tunteeni ovat muuttumattomat, jollaiset ne aina tulevat olemaan, ja miksikä pitäisi minun kärsiä viivyttelyn tuskaa eikä päästää niitä ilmi, mistä ei voi olla mitään etua? Ei, ennenkuin jätän tämän paikan, pitää Rosen kuulla minua!

– Hän on kuuleva sinua, vastasi mrs Maylie.

– Tavassasi on jotakin, joka melkein tuntuu tarkoittavan, että hän on kohtaava minut kylmästi, äiti, sanoi nuorukainen.

– Ei, ei kylmästi, vastasi vanha rouva, kaukana siitä.

– No, miten sitten? kysyi nuori mies. Onko häntä kohdannut joku toinen mieltymys?

– Ei, ei varmastikaan, vastasi hänen äitinsä, sinulla on jo, ellen erehdy, liian suuri valta hänen tunteisiinsa nähden. Mitä tahdoin sanoa, toisti vanha rouva, ehättäen poikansa edelle, joka oli aikeissa sanoa jotakin, on tämä. Ennenkuin asetat kaiken yhden kortin varaan tässä asiassa ja ennenkuin antaudut korkeimman toiveen valtaan, niin punnitse muutama silmänräpäys, rakas lapseni, Rosen kohtaloa, ajattele, mikä vaikutus tietoisuudella hänen epäilyttävästä synnystään voi olla hänen päätökseensä, niin kiintynyt kuin hän meihin onkin koko jalon sydämensä voimalla ja sillä täydellisellä uhrautuvaisuudella, mikä aina on ollut hänelle ominaista.

– Mitä tarkoitat?

– Sen jätän sinun harkittavaksesi, vastasi mrs Maylie. Nyt täytyy minun palata hänen luokseen. Jumala siunatkoon sinua!

– Saan kai nähdä sinut taas illalla? kysyi nuorukainen innokkaasti.

– Saat, sittenkuin olen poistunut Rosen luota.

– Sinä kai kerrot hänelle, että olen täällä? sanoi Harry.

– Luonnollisesti, vastasi mrs Maylie.

– Ja kerro hänelle, kuinka levoton minä olen ollut, ja kuinka olen kärsinyt, ja kuinka ikävöinyt nähdä häntä. Et kai kieltäydy tekemästä sitä, äiti?

– En, sanoi vanha rouva, olen sanova hänelle sen, ja rakkaasta puristettuaan poikansa kättä riensi hän huoneesta.

Mr Losberne ja Oliver olivat pysytelleet huoneen toisessa päässä tämän nopean keskustelun aikana. Edellinen ojensi nyt kätensä Harrylle ja sydämelliset tervehdykset vaihdettiin heidän välillään. Ikäänkuin vastauksena nuoren ystävänsä monilukuisiin kysymyksiin antoi tohtori senjälkeen tarkan selonteon potilaan tilasta, mikä oli niin rauhoittava ja lupaava kuin Oliverin lausunnot olivat antaneet hänen toivoa, ja mitä kaikkea mr Giles, joka oli olevinaan kiintynyt matkatavaroihin, kuunteli halukkain korvin.

– Oletteko nykyään ampunut mitään, Giles? kysäisi tohtori lopetettuaan.

– En, en mitään erikoista, sir, vastasi Giles punastuen korviin saakka.

– Etkä myöskään ottanut kiinni joitakin varkaita? sanoi tohtori purevasti.

– En, en laisinkaan, vastasi Giles ylen arvokkaasti.

– Se oli todellakin vahinko, sanoi tohtori, olen oikein pahoillani kuullessani sen, sillä te teette sellaiset asiat ihailtavasti. Kuinka Brittles jaksaa?

– Poika voi oikein hyvin, sir, vastasi Giles tavalliseen suojelevaan sävyynsä, ja hän lähettää nöyrimmät tervehdyksensä, sir.

– Hyvä, sanoi tohtori, mutta nähdessäni teidät täällä, Giles, muistuu mieleeni, että minä, päivää ennenkuin tulin niin nopeasti poiskutsutuksi hyvän rouvanne kehoituksesta, suoritin erään pienen tehtävän hyväksenne. Tahdotteko tulla hieman tänne nurkkaan?

Mr Giles meni hyvin arvokkaasti ja vähän ihmetellen nurkkaan, jossa hänellä oli kunnia suorittaa kuiskaten lyhyt keskustelu tohtorin kanssa, minkä päätyttyä hän teki koko joukon kumarruksia ja vetäytyi takaisin majesteetillisemmin askelin kuin tavallisesti. Tämän neuvottelun aihetta ei salissa keksitty, mutta keittiö sai siitä nopeasti tiedon, sillä sinne lähti mr Giles oikopäätä, ja pyydettyään tuopin olutta antoi hän tiedoksi majesteetillisin ilmein, mikä oli suuressa määrin vaikuttavaa, että hänen emäntänsä oli suvainnut, ottaen huomioon hänen hyvän käytöksensä ja rohkean esiintymisensä murtautumisyrityksessä, hänen omaa käyttöänsä ja etuansa varten sijoittaa säästöpankkiin kahdenkymmenenviiden punnan suuruisen summan.

Oliver nousi seuraavana aamuna ylös kevyemmällä sydämellä ja lähti tavallisiin askareihinsa toivorikkaampana ja iloisempana kuin mitä oli ollut moneen päivään. Lintuhäkit ripustettu taas vanhoille paikoilleen ja kauneimpia villejä kukkia, joita saattoi tavata, poimittiin taas joukoittain ilahduttamaan Rosea kauneudellaan ja tuoksullaan. Se raskasmielisyys, joka viimeisten päivien aikana oli pojan murheellisista silmistä näyttänyt lepäävän kaiken yllä, oli kadonnut kuin taikavoimalla. Kaste näytti kimaltelevan entistä kirkkaampana vihreillä lehdillä, tuuli suhisi niitten välissä suloisemmalla äänellä ja taivas näytti sinisemmältä ja kirkkaammalta.

Meidän on pantava merkille, että Oliver ei enää tehnyt aamuretkiään ilman seuraa. Harry Maylien valtasi, hänen ensimmäisenä aamuna kohdatessaan kotiinpalaavan, kukilla kuormatun Oliverin, sellainen intohimo kasvikunnan tuotteita kohtaan ja hänessä kehittyi sellainen maku niitten järjestämisessä, että hän jätti nuoren seuralaisensa kauas jälkeensä. Mutta jos Oliver tässä suhteessa olikin häntä jäljempänä, niin hän se taas tiesi, missä kauneimmat kukkaset kasvoivat, ja aamu aamun jälkeen taivalsivat he ympärinsä ja toivat mukanaan kotiin kauneimmat, mitä kukkasten joukossa oli olemassa. Nuoren tytön kamarinikkuna avattiin nyt, sillä ihan piti siitä, että lieto kesäilma virtasi sisään ja virkisti häntä, mutta aina oli siellä ristikkoikkunan sisäpuolella erikoinen pieni kukkakimppu vedessä, ja Oliver pani merkille, ettei kuihtuneita kukkia koskaan heitetty pois, vaikka pikku maljakko säännöllisesti varustettiin tuoreilla, eikä häneltä myöskään jäänyt huomaamatta, että milloin tahansa tohtori tuli alas puutarhaan, hän poikkeuksetta loi katseensa tähän nurkkaukseen ja nyökkäsi hyvin ilmehikkäästi, jatkaessaan kävelyään. Tämänlaatuisia havaintoja tehdessä kuluivat päivät, ja Rose tervehtyi ripeästi.

Eikä aika tuntunut Oliverista pitkältä, vaikkei nuori nainen vielä ollut jättänyt kamariaan eikä mitään iltakävelyitä suoritettu, paitsi muutamia lyhyitä hetkiä mrs Maylien kanssa. Kaksinkertaisella ahkeruudella antautui Oliver valkohapsisen vanhan herran opetettavaksi ja työskenteli niin ankarasti, että hänen nopea edistymisensä hämmästytti häntä itseäänkin. Mutta keskellä tätä ahertelua häiritsi häntä ja saattoi kovin levottomaksi muuan odottamaton tapaus.

Se pieni huone, missä hänen oli tapana oleskella ollessaan kiintynyt läksyihinsä, sijaitsi alemmassa kerroksessa talon takaosassa. Se oli todellinen kesäasunto ristikkoikkunoineen, minkä ympäri jasmiini ja kurjenjalka kiemurtelivat aina ikkunalautaan asti ja täyttivät paikan ihanilla tuoksuillaan. Se oli puutarhan puolella, josta veräjä johti pieneen aitaukseen, ja yltympäri levisi kaunis niittyaukea ja metsä. Mitään taloa ei ollut läheisyydessä, ja näköala täältä oli hyvin laaja.

Eräänä kauniina iltana, hämärän ensi varjojen alkaessa levitä yli maan, istui Oliver pienen akkunan ääressä syventyneenä kirjoihinsa. Hän oli jo omistanut niille hyvän tunnin, ja koska päivä oli ollut tavattoman lämmin ja hän sen lisäksi oli rasittanut itseään oikein huomattavasti, ei ole häpeäksi kirjojen tekijöille, jos myönnetään hänen uinahtaneen.

Oliver tiesi sangen hyvin olevansa omassa pienessä huoneessaan ja kirjojensa lepäävän edessään ja kuuli leudon iltatuulen kahinan köynnöskasveissa akkunan ulkopuolella – ja kuitenkin hän nukkui. Yhtäkkiä näyttämö muuttui. Ilma tuli painostavaksi ja ummehtuneeksi ja kauhistuneena tunsi hän taas olevansa teljettynä juutalaisen talossa. Siellä istui tuo inhoittava vanha mies nurkassa ja osoitti häntä kuiskaten eräälle toiselle miehelle, joka kasvot poiskäännettyinä istui hänen vieressään.

– Hiljaa, ystäväni! oli hän kuulevinaan juutalaisen sanovan. Se on varmasti hän. Tulkaa pois.

– Hän! tuntui toinen vastaavan. Luuletteko minun voivan erehtyä hänestä? Jos joukko paholaisia näyttäytyisi hänen hahmossaan ja hän olisi heidän joukossaan, olisi aina jotakin, mikä sanoisi minulle, kuka niistä on hän. Jos hautaisitte hänet viisikymmentä jalkaa maan alle ja veisitte minut haudalle, voisin minä, vaikka mitään merkkiä ei haudalla olisi, sanoa, että hän lepää siinä.

Mies näytti sanovan tämän niin kauhistuttavan vihaisena, että Oliver heräsi säikähdyksestä ja syöksyi ylös.

Taivaan Jumala! Mikä se oli, joka ajoi hänen verensä takaisin hänen sydämeensä ja riisti häneltä hengityskyvyn sekä voiman liikahtaakaan? Siinä – siinä akkunan vieressä, aivan hänen edessään – niin lähellä, että hän miltei olisi voinut koskettaa häntä, ennenkuin nousi ylös – silmät akkunasta sisään tuijottavina – seisoi juutalainen! Ja hänen vieressään näki hän kasvot, jotka olivat valkoiset raivosta tai pelosta tai molemmista yht'aikaa. Siinä oli mies, jonka hän oli kohdannut kestikievaritalossa.

Se oli vain silmänräpäys, pilkahdus, vilahdus hänen silmissään, ja he olivat poissa. Mutta he olivat tunteneet hänet ja hän heidät, ja heidän katseensa olivat painuneet niin syvään hänen muistiinsa kuin jos ne olisivat olleet hakatut kiveen ja olleet hänen edessään hänen syntymästään asti. Silmänräpäyksen seisoi hän kuin halvauksen kohtaamana, mutta juoksi sitten huoneesta ulos puutarhaan ja huusi äänekkäästi apua.

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Sisältää Oliverin seikkailun epätyydyttävän seurauksen sekä tärkeänpuolisen keskustelun Harry Maylien ja Rosen välillä.

Kun talon asukkaat Oliverin huutojen kutsumina kiirehtivät paikalle, mistä ne kuuluivat, löysivät he hänet kalpeana ja kiihtyneenä. Hän osoitti suoraan kohden talon takaista niittyä ja kykeni tuskin lausumaan sanat: "Juutalainen! Juutalainen!"

Mr Giles ei voinut älytä, mitä tämä huudahdus saattoi merkitä, mutta Harry Maylie, jonka käsityskyky oli hieman nopeampi ja joka äidiltään oli kuullut Oliverin vaiheet, ymmärsi sen heti.

– Mihin suuntaan hän katosi? kysyi hän ottaen paksun kepin, joka oli eräässä nurkassa.

– Tuonne, vastasi Oliver silmänräpäystäkään viivyttelemättä ja osoitti suuntaan, johon miehet olivat hävinneet, he katosivat heti näkyvistäni.

– Silloin täytyy heidän olla ojassa! virkkoi Harry Maylie. Tule mukana ja pysy niin lähellä minua kuin mahdollista. Näin sanoessaan hyppäsi hän yli pensasaidan ja lähti menemään sellaista vauhtia, että toisten oli tavattoman vaikea pysytellä hänen kintereillään.

Mr Giles seurasi niin hyvin kuin voi ja Oliver teki samoin, ja pari minuuttia myöhemmin tulla hupsahti mr Losberne, joka juuri oli ollut ulkona kävelyllä, yli pensasaidan heidän peräänsä ja kiiti, suuremmalla nopeudella kuin häneltä saattoi odottaakaan, samaan suuntaan, huudelleen koko ajan mitä kummallisimmalla tavalla saadakseen tietää, mistä oikeastaan oli kysymys.

Etsintä oli kuitenkin tuloksetonta, ei niin merkkiäkään tuoreista jalanjäljistä voitu keksiä. He lähtivät nyt erään pienen kukkulan huipulle, josta voivat silmäillä yli alavien vainioitten kolmen tai neljän mailin alalla. Notkossa vasemmalla sijaitsi kylä, mutta tullakseen sinne oli miesten, jos he olivat menneet siihen suuntaan, minkä Oliver oli ilmoittanut, täytynyt tehdä kierros yli avoimen kentän, mikä oli mahdotonta, sillä he eivät olleet voineet kulkea niin kauas niin vähässä ajassa. Tiheä metsä reunusti niittyaluetta toisella suunnalla, mutta samasta syystä eivät he olleet voineet ehtiä sinnekään.

– Olet varmastikin uneksinut, sanoi Harry Maylie.

– Ah, ei, sir, vastasi Oliver ja värisi pelkästään muistellessaan vanhan lurjuksen piirteitä. Näin hänet aivan liian selvästi, jotta se olisi ollut unta. Näin heidät molemmat yhtä selvästi kuin nyt näen teidät.

– Kuka oli toinen? kysyivät Harry ja mr Losberne yht'aikaa.

– Sama mies, joka töksähti minuun kestikievarissa, sanoi Oliver. Me tarkastimme toisiamme terävästi ja voin vannoa, että se oli hän.

– Ja he lähtivät tätä tietä? virkkoi Harry. Oletko varma siitä?

– Olen, yhtä varma kuin siitäkin, että he olivat akkunan ääressä, vastasi Oliver ja osoitti puhuessaan pensasaitaa, joka eroitti puutarhan niitystä. Se pitkä mies hyppäsi ylitse juuri tuosta, ja juutalainen juoksi muutaman askeleen oikealle ja ryömi ulos tuosta aukosta.

– Tämä on omituista! sanoi Harry Maylie.

– Hyvin omituista! yhtyi tohtori. Eivät edes Blathers ja Duff voisi tehdä tässä mitään.

Huolimatta etsiskelyjensä ilmeisestä hyödyttömyydestä eivät he kuitenkaan keskeyttäneet niitä, ennenkuin illan tulo teki ne täysin toivottomiksi, ja silloinkin lakkasivat he niistä kovin vastahakoisesti. Giles lähetettiin kylän oluttupiin, varustettuna Oliverin antamalla kuvauksella outojen miesten ulkonäöstä ja -asusta. Juutalainen ainakin oli siksi huomiota herättävä, että hänet kyllä muistettaisiin, jos hän olisi ryypiskellyt tai liikkunut kylässä, mutta Giles palasi ilman mitään uutisia, jotka olisivat voineet selittää arvoitusta.

Vähitellen edistyi miss Rosen toipuminen rivakasti. Hän voi jo poistua, saattoi liikkua ulkona ja seurusteli taas perheen kanssa, säihkyen iloa koko sydämestään.

Mutta vaikka tällä ilahduttavalla muutoksella oli huomattava vaikutus pieneen piiriin ja vaikka iloisia ääniä ja leikinlaskua taas kuultiin, ilmeni kuitenkin hetkittäin jotakin outoa pidättyväisyyttä muutamissa tuon seuran jäsenissä, myöskin Rosessa, mitä Oliver ei voinut olla huomaamatta. Mrs Maylie ja hänen poikansa olivat usein sulkeutuneina yhteen monta tuntia, ja useammin kuin yhden kerran näkyi kyynelten jälkiä Rosen kasvoilla. Mr Losbernen ilmoitettua päivän, jolloin hän palaisi Chertseyhin, lisääntyivät oireet, että jotain tapahtuisi, joka koski nuoren tytön rauhaa ja jonkun toisenkin.

Vihdoin eräänä aamuna, Rosen ollessa yksin aamiaispöydässä, astui Harry Maylie sisään ja pyysi hieman epäröiden saada puhua hänen kanssaan muutaman minuutin.

– Muutamat harvat – hyvin harvat – sanat ovat kylliksi, Rose, sanoi nuori mies ja veti tuolinsa lähemmäksi häntä. Mitä minulla on sanottavana, on jo sinulla selvillä, eivätkä sydämeni iloisimmat toiveet ole sinulle tuntemattomat, vaikk'et vielä olekaan kuullut niitä minun huuliltani.

Kyyneliä piili rakastettavan tytön silmissä Harryn lausuessa nämä sanat, ja yhden niistä pudotessa kukalle, jonka ylitse hän oli kumartunut, loistaessa sen maljakossa ja kohottaessa sen kauneutta, vaikutti se, kuin jos hänen nuoren, terveen sydämensä purkauma olisi tahtonut lukeutua luonnon suloisimpien tuotteiden sukulaiseksi.

– Enkeli, jatkoi nuori mies hellyyttä äänessään, olento, niin viaton ja puhdas kuin yksi Jumalan omista enkeleistä, häilyi elämän ja kuoleman välillä. Ah, ken olisi voinutkaan toivoa, kun se maailma, jonka kanssa hän oli läheistä sukua, oli puoleksi avoimena hänen näkyvissään, ken olisi silloin voinut toivoa, että hän tahtoisi palata tämän maailman surujen ja vaikeuksien luo takaisin! Rose, Rose, tietää, että sinä olit menossa pois hiljaisen varjon tavoin, kuin valo, mikä ylhäältä lankee yli maan, olla ilman mitään toivoa, että sinä säästyisit niille, jotka viipyivät täällä alhaalla, tuntematta mitään syytä, minkä tähden tekisit niin, tietää, että sinä kuuluit siihen kirkkaaseen piiriin, jonne niin monet parhaimmista ja puhtaimmista ovat suunnanneet aikaisen matkansa, ja yhtä kaikki, huolimatta tästä kaikesta anoa, että sinut säilytettäisiin niille, jotka sinua rakastivat – kaikki tämä oli melkein liian paljon kestettäväksi. Sellaisia olivat ajatukseni päivin ja öin ja niitä seurasi niin kiihkeä virta aavistuksia, levottomuutta ja itsekästä tuskaa, että sinä kuolisit etkä koskaan tuntisi, kuinka hartaasti sinua rakastan, että se melkein veti mukanaan järjen ja tietoisuuden. Sinä tulit terveeksi; päivä päivältä; niin, melkein tunti tunnilta palasi joku pisara terveyttä takaisin ja sekoittui siihen väsyneeseen ja heikkoon, puoliksi kuivuneeseen elämänvirtaan, joka vielä oli jäljellä sinun suonissasi, ja sai sen jälleen kuohumaan korkeaksi ja kohisevaksi vuoksi. Älä sano toivovasi, että minä en olisi ollut tuota toteamassa, sillä se on pehmittänyt sydämeni koko maailmaa kohtaan.

– Sitä en tarkoitakaan, vastasi Rose itkien, toivon vain, että olisit matkustanut ennemmin ja palannut korkeihin ja jaloihin tehtäviisi, tehtäviisi, jotka ovat niin hyvin sinun arvoisesi.

– Minulla ei ole mitään tehtävää, joka on minulle arvokkaampi kuin taistella voittaakseni sydämen sellaisen kuin sinun, sanoi nuori mies ja tarttui hänen käteensä. Rose, oma, rakastettu Roseni, monta vuotta olen rakastanut sinua, toivonut voivani suunnata tieni maineeseen ja kunniaan ja senjälkeen saada palata kotiin ja sanoa sinulle, että olen ponnistanut ainoastaan siksi, että sinä jakaisit kunnian kanssani. Valveilla ollessani olen uneksinut, kuinka minä tänä onnellisena hetkenä muistuttaisin sinulle niistä monista mykistä kiintymykseni todistuksista, joita jo poikana ollessani annoin sinulle, muistuttaisin sinulle, kuinka punastuen otit ne vastaan, ja senjälkeen pyytäisin kättäsi kuin lunastuksena vanhasta äänettömästä suostumuksesta, joka oli sinetöity meidän välillämme. Se aika ei ole vielä tullut, mutta tässä, ilman mitään mainehikasta nimeä, olematta vielä nähnyt mitään nuoruuteni unelmista toteutuneina, lahjoitan minä sinulle sydämeni, joka kuitenkin niin kauan on ollut sinun, ja asetan kaikkeni sen varaan, millä sinä vastaat anomukseeni.

– Käyttäytymisesi on aina ollut ystävällistä ja jaloa, vastasi Rose, vaivoin halliten liikutusta, jonka vallassa oli, ja ettet luulisi minun olevan tunteettoman tai kiittämättömän, niin kuule nyt minun vastaukseni.

– Aiotko sanoa, että saan koettaa tehdä itseni sinut ansainneeksi, niinkö aiot sanoa, rakastettu Rose?

– Aion sanoa, vastasi Rose, että sinun täytyy koettaa unohtaa minut, ei hellästi kiintyneenä toverinasi, sillä se koskisi minuun syvästi, vaan rakkautesi esineenä. Katsele ympärillesi maailmassa ja ajattele, kuinka monta sydäntä siellä löytyykään, joitten voittamisesta voisit olla ylpeä. Säilytä joku muu mieltymys minua varten, jos tahdot, ja minusta on tuleva uskollisin ja luotettavin kaikista ystävistäsi.

Seurasi äänettömyys, jonka aikana Rose, joka oli peittänyt kasvonsa toisella kädellään, antoi kyyneltensä vapaasti virralta. Harry piti yhä toista lujasti omaansa puristettuna.

– Ja syysi, Rose, sanoi hän vihdoin matalalla äänellä, syysi tähän päätökseen?

– Sinulla on oikeus saada tietää ne, vastasi Rose. Et voi sanoa mitään, mikä voi muuttaa päätökseni. Minulla on velvollisuus täytettävänä, ja minun on se tehtävä yhtä paljon muiden kuin itsenikin vuoksi.

– Itsesi vuoksi?

– Niin, Harry, minä olen velkaa itselleni, etten köyhänä, yksinäisenä tyttönä, jonka nimellään on tahra, antaisi maailmalle syytä epäilykseen, että alhaisesta syystä olisin myöntynyt ensi rakkauteesi ja tullut kaikkien toiveittesi ja suunnitelmiesi esteeksi. Olen velkaa sinulle ja omaisillesi, etten salli sinun jalon luonteesi lämmössä asettaa tätä suurta estettä vastaisen menestyksesi tielle maailmassa.

– Jos tunteesi sointuvat yhteen velvollisuudentuntosi kanssa – aloitti Harry.

– Ei, sitä ne eivät tee, vastasi Rose punastuen.

– Sinä siis vastaat rakkauteeni? sanoi Harry. Sano se, Rose, ja lievitä tämän ankaran pettymyksen katkeruus.

– Jos olisin voinut sen tehdä tekemättä kovin väärin sitä kohtaan, jota rakastin, vastasi Rose, niin olisin –.

– Ottanut tämän selityksen vastaan aivan toisella tavalla? virkkoi Harry. Älä salaa ainakaan sitä minulta, Rose!

– Niin olisin, vastasi neito, mutta, lisäsi hän, irroittaen kätensä, miksi pitennämme tätä kiusallista keskustelua? Kiusallista minulle ja kuitenkin omansa antamaan minulle pysyväistä onnea, sillä on toki onni tietää, että minulla kerran on ollut sellainen korkea paikka kiintymyksessäsi, mikä minulla nyt on, ja jokainen saavuttamasi menestys on antava minulle uutta voimaa ja lujuutta. Hyvästi, Harry! Sillä siten kuin tänään olemme toisemme kohdanneet, emme kohtaa enää milloinkaan, mutta toisenlaisissa olosuhteissa kuin mihin tämä keskustelu on tähdännyt, saanemme kauan ja onnellisesti olla toistemme yhteydessä, ja kaikki se siunaus, minkä uskollinen ja vakava sydän voi kaiken totuuden ja uskollisuuden alkulähteestä rukoilla, seuratkoon ja rohkaiskoon sinua!

– Vielä yksi sana, Rose! sanoi Harry. Ilmaise minulle syysi omilla sanoillasi. Anna minun kuulla ne omasta suustasi.

– Sinun tulevaisuudentoiveesi, vastasi Rose lujasti, ovat loistavat. Kaikki ne kunnianosoitukset, joihin runsaat lahjat ja hyvät suhteet voivat auttaa miehen julkisessa elämässä, ovat avoimina edessäsi. Mutta nämä suhteet ovat ylpeitä, ja minä en tahdo tulla kosketuksiin niitten kanssa, jotka halveksivat sitä äitiä, joka antoi minulle elämän, enkä koota häpeää tai onnettomuutta hänen poikansa pään päälle, joka niin täynnä rakkautta on tullut äitini tilalle. Lyhyesti sanottuna, jatkoi nuori nainen kääntyen poispäin, hänen lujuutensa alkaessa pettää häntä, minun nimeni päällä lepää tahra, sellainen, jonka maailma asettaa viattoman pään päälle. En tahdo siirtää sitä kenellekään toiselle, vaan levätköön häpeä yksin minun päälläni.

– Ainoastaan yksi sana vielä, Rose! Rakas Rose, vielä yksi sana! puhkesi Harry sanomaan ja lankesi polvilleen hänen eteensä. Jos olisin ollut vähemmän onnellinen, kuten maailma sanoisi – jos hiljainen, rauhallinen elämä olisi ollut osanani, – jos olisin ollut köyhä, sairas, avuton – olisitko silloinkin kääntynyt pois minusta? Tai ovatko toiveeni saada rikkautta ja kunniaa aiheuttaneet epäilyksesi?

– Älä vaadi minua vastaamaan, vastasi Rose. Siitä ei koskaan nouse eikä saa nousta kysymystä. On kohtuutonta, milteipä epäystävällistä vetää sitä esille.

– Jos vastauksesi tulee olemaan sellainen kuin melkein rohkenen toivoa, lausui Harry, on se levittävä onnen hohteen yksinäiselle tielleni ja valaiseva pimeää polkua edessäni. Ei ole turhanpäiväistä tehdä muutamalla sanalla niin paljon sen hyväksi, joka rakastaa sinua yli kaiken. Ah, Rose, palavan ja ikuisen rakkauteni nimessä ja kaiken sen nimessä, mitä olen kärsinyt tähtesi ja mitä tuomitset minut kärsimään, vastaa tähän ainoaan kysymykseen!

– No hyvä, jos osasi olisi ollut toinen, vastasi Rose, vaikkapa olisit ollut jonkunverran, mutta ei niin paljon minua ylempänä; jos olisin voinut olla sinulle lohdutukseksi ja avuksi jollakin rauhallisella, syrjäisellä paikalla enkä tahrana ja esteenä kunnianhimoisissa ja loistavissa piireissä, olisin säästynyt tältä surulta. Minulla on kaikki syy olla onnellinen, hyvin onnellinen nyt, mutta silloin, sen myönnän, olisin ollut onnellisempi.

Eloisat vanhojen toiveitten muistot, joita Rose kauan sitten oli vaalinut, tunkeutuivat hänen mieleensä tämän tunnustuksen aikana, mutta ne toivat kyyneleet mukanaan, kuten vanhat toiveet tekevät, kun ne heräävät eloon kuihtuneina, ja kyyneleet soivat hänelle helpotusta.

– En voi mitään tälle heikkoudelleni, mutta se vahvistaa päätöstäni, sanoi hän ja ojensi kätensä. Nyt täytyy minun jättää sinut.

– Pyydän sinulta yhden lupauksen, sanoi Harry. Kerran vain yhden kerran vielä – sanokaamme vuoden sisällä, mutta ehkä jo paljon lyhyemmän ajan kuluttua – täytyy minun saada viimeisen kerran puhua tästä aineesta.

– Ei koettaaksesi saada minut muuttamaan päätökseni, vastasi Rose surumielisesti hymyillen. Se olisi hyödytöntä.

– Ei, sanoi Harry, kuullakseni sinun todistavan sen, jos tahdot – todistavan sen viimeisen kerran. Kaikki mitä minulla voi olla arvonantoa tai rikkautta, olen laskeva jalkojesi juureen, ja jos edelleenkin pysyt nykyisessä päätöksessäsi, en sanoilla enkä teoilla ole koettava saada sinua muuttamaan sitä.

– Olkoon sitten niin, sanoi Rose, se on vain yksi kipu enemmän, ja siihen aikaan pystyn ehkä helpommin sen kantamaan.

Hän ojensi jälleen kätensä, mutta nuori mies veti hänet rintaansa vasten, painoi suudelman hänen kauniille otsalleen ja riensi ulos huoneesta.

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.

Joka on hyvin lyhyt eikä ehkä tunnu erikoisen tärkeältä, mutta se on kuitenkin luettava jatkona edelliseen ja avaimena toiseen, joka tulee, kun sen aika on käsissä.

– On siis päätetty, että teistä tulee matkakumppanini tänään, vai kuinka? sanoi tohtori kohdatessa Harry Maylien ja Oliverin aamiaispöydässä. Ette näy pysyvän samassa aikeessa tai päätöksessä kahta puolituntista yhteen menoon.

– Tulette ennen pitkää puhumaan toiseen tapaan, vastasi Harry ja punastui ilman näkyvää aihetta.

– Toivon, että olen saava hyvää aihetta siihen, virkkoi mr Losberne, vaikka myönnän, etten usko sitä. Vielä eilen aamupäivällä olitte niin rivakasti päättänyt jäädä tänne ja huomaavaisena poikana seurata äitiänne merenrannalle. Ennen päivällistä ilmoititte minulle, että tekisitte minulle sen kunnian, että seuraisitte minua niin pitkälle kuin matkustan teidän reittiänne Lontooseen, ja illalla kehoititte minua hyvin salaperäisesti matkustamaan, ennenkuin naiset vielä olivat tulleet jalkeille. Seuraus tästä on, että pikku Oliverin on pakko istua täällä aamiaispöydässä, sen sijasta että hänen tähän aikaan pitäisi olla ulkona samoilemassa pitkin kenttiä kaikenlaisia kasvitieteellisiä harvinaisuuksia etsien. Se on kovin kiusallista, vai mitä, Oliver?

– Olisin ollut hyvin pahoillani, jos en olisi ollut kotona, kun te ja mr Maylie matkustatte, sir, vastasi Oliver.

– Sinä olet oiva poika, sanoi tohtori, sinun on pistäydyttävä minua katsomassa, kun olette tulleet kotiin. Mutta vakavasti puhuen, Harry, onko jokin korkeilta herroilta tullut sanoma aiheuttanut tämän äkillisen hoppunne päästä lähtemään?

– Korkeat herrat, vastasi Harry, joihin kai luette myöskin mahtavan enoni, eivät ole edes antaneet kuulla itsestään koko tänä aikana, minkä täällä olen ollut, eikä ole myöskään luultavaa, että heille tähän aikaan vuodesta sattuisi mitään, mikä tekisi silmänräpäyksellisen saapumiseni heidän keskuuteensa välttämättömäksi.

– Hyvä, sanoi tohtori, te olette kummallinen vekkuli. Mutta teidät tahdotaan kai saada parlamenttiin joulun edellisissä vaaleissa, eikä tämä äkkinäinen vaihtelevaisuus ole mitään huonoa valmistautumista valtiolliseen elämään. Siinä piilee todellakin jotakin, hyvä harjoitus on aina toivottavaa, koskivatpa kilpailut sitten virkaa, voittomaljakkoa tai rahoja.

Harry Maylie oli sen näköinen kuin olisi hän voinut liittää tähän vuoropuheluun pari huomautusta, jotka olisivat voineet panna tohtorin aika lailla hämilleen, mutta hän rajoittui lausumaan: "Saamme nähdä", eikä jatkanut aihetta. Vähän sen jälkeen ajoivat vaunut esille, ja Gilesin tultua sisälle noutamaan matkatavaroita kiirehti kelpo tohtori ulos valvoakseen, että kaikki tuli vaunuihin.

– Oliver, sanoi Harry Maylie matalalla äänellä, minulla on sanottavana sinulle pari sanaa.

Oliver meni siihen akkunakomeroon, jonne Harry oli häntä viitannut, ollen hyvin ihmeissään siitä alakuloisuuden ja levottomuuden sekoituksesta, joka vallitsi hänen koko olemuksessaan.

– Sinähän voit kirjoittaa nyt hyvin? sanoi Harry asettaen kätensä hänen käsivarrelleen.

– Niin toivon, sir, vastasi Oliver.

– En ehkä tule takaisin pitkään aikaan ja haluan sentähden, että sinä kirjoitat minulle – sanokaamme joka neljästoista päivä, joka toinen maanantai, osoitteella Pääpostikonttori, Lontoo. Tahdotko tehdä sen? sanoi Harry Maylie.

– Suurimmalla ilolla, sir, olen oleva ylpeä saadessani sen tehdä! vastasi Oliver, ihastuneena tästä tehtävästä.

– Tahtoisin mielelläni tietää – kuinka äitini ja miss Maylie jaksavat, sanoi nuori mies, ja voit kernaasti täyttää kokonaisen arkin kertomalla, mitä kävelyretkiä te teette ja mistä te puhutte ja tokko hän – tarkoitan he – näyttävät onnellisilta ja tyytyväisiltä. Ymmärrätkö minua?

– Aivan hyvin, sir, aivan hyvin, vastasi Oliver.

– Toivoisin, ettet mainitsisi mitään siitä heille, sanoi Harry nopeasti, sillä äitini voisi muutoin saada päähänsä kirjoittaa minulle useammin, ja se vain tuottaisi hänelle vaivaa. Anna sen olla salaisuus sinun ja minun välillä, äläkä unohda kertoa minulle kaikkea! Minä luotan sinuun.

Oliver, joka tärkeytensä tunnossa tunsi itsensä ylen ylpeäksi, lupasi mitä päättäväisimmin säilyttää salaisuuden ja olla seikkaperäinen tiedonannoissaan, ja Harry Maylie sanoi hyvästi hänelle monin vakuutuksin suosiollisuudestaan ja ystävyydestään häntä kohtaan.

Tohtori istui vaunuissa. Giles, jonka sopimuksen mukaan piti jäädä jäljelle, seisoi avoimen vaununoven vieressä, ja palvelustytöt seisoivat puutarhassa ja katselivat. Harry loi nopean katseen kohti ristikkoakkunoita ja hyppäsi vaunuihin.

– Ajakaa! huusi hän. Ajakaa kovaa, nopeasti, täyttä laukkaa; tänä päivänä on mentävä kuin myrskytuuli!

– Halloo! huusi tohtori, laskien nopeasti alas etuikkunan ja kiljuen postiljoonille. Minä voin tyytyä sentään paljon vähempäänkin kuin myrskytuulen nopeuteen, kuuletteko?

Hätisten ja ryskyen, kunnes melua ei enää voitu kuulla ja vaunujen nopeaa vauhtia saattoi seurata vain silmillä, vierivät ne pois pitkin maantietä, melkein tomupilven peittäminä, toisinaan kadoten ja toisinaan taas tullen esiin. Vasta sitten, kun tomupilveä ei enää voinut eroittaa, erkanivat katselijat eri tahoille.

Mutta oli kuitenkin yksi katselija, joka kauan seisoi ja tuijotti pois kohti pistettä, missä vaunut olivat olleet näkyvissä, niitten jo aikoja sitten ollessa monen mailin päässä, sillä valkoisten uutimien takana, jotka olivat kätkeneet hänet sillä hetkellä, kun Harry oli katsonut ylös hänen akkunaansa, istui Rose itse.

– Hän näytti olevan hyvin iloinen ja onnellinen, sanoi hän viimein. Pelkäsin hetkisen, että hän olisi toisenlainen. Erehdyin, ja olen nyt hyvin, hyvin iloinen.

KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Missä lukija voi havaita erään avioliitoissa ei kovinkaan harvinaisen ristiriidan.

Mr Bumble istui vastaanottohuoneessa silmät happamesti kiinnitettyinä ilottomaan kamiinaan, josta ei lähtenyt, kesä kun oli, mitään kirkkaampaa valoa kuin harvalukuisten heikkojen auringon säteitten heijastus sen kylmästä, kiiltävästä pinnasta.

Mr Bumblen synkkä mieliala ei ollut kuitenkaan ainoa, mikä oli omaansa kiinnittämään katselijan kaihomielistä huomiota. Oli muita seikkoja – ja ne olivat mitä läheisimmässä yhteydessä hänen oman persoonansa kanssa – jotka todistivat, että suuri muutos oli tapahtunut hänen oloissaan. Kaluunoilla varustettu takki ja kolmikulmainen hattu, missä olivat ne? Hänellä oli yhä edelleen polvihousut ja mustat puuvillasukat, mutta ne eivät olleet ne housut. Takissa oli laajat liepeet ja muistutti se siinä suhteessa muinaista takkia, mutta, ah, kuinka erilainen muutoin! Ylpeä, kolmikulmainen hattu oli vaihtunut kainoon, pyöreään hattuun. Bumble ei ollut enää vahtimestari.

Mr Bumble oli mennyt naimisiin mrs Corneyn kanssa ja oli köyhäintalon esimies. Eräs toinen vahtimestari oli tullut peräsimeen ja hänelle olivat kolmikulmainen hattu, kultakaluunainen takki ja espanjanruoko, kaikki kolme, menneet perinnöksi.

– Ja huomenna on kaksi kuukautta siitä, kun se tapahtui! sanoi mr Bumble huokaisten. Se tuntuu koko vuosisadalta.

Mr Bumble oli voinut tarkoittaa, että hän oli koonnut koko elämän onnen kahdeksan viikon ahtaissa puitteissa, mutta huokaus – tähän huokaukseen oli kätkettynä koko joukon.

– Minä myin itseni, virkkoi mr Bumble ja täydensi samaa ajatuksenjuoksua, kuudesta teelusikasta, sokeripihdeistä ja kermakannusta, muutamista käytetyistä huonekaluista ynnä kahdestakymmenestä punnasta rahaa. Olin ylen vähäinen vaatimuksissani – se oli polkuhinta!

– Polkuhinta! kirkui kimeä ääni hänen korviinsa. Sinä olisit ollut tyytyväinen mihin hintaan tahansa, ja minä olen maksanut sinulle kylläkin kalliisti, sen tietää Jumala korkeudessa.

Mr Bumble kääntyi ympäri ja kohtasi rakastettavan vaimonsa kasvot, joka, vaikka hän vain osittain oli ymmärtänyt harvat kuulemansa sanat hänen valituksistaan, kuitenkin onneen luottaen sinkautti yllämainitun huomautuksen.

– Mrs Bumble! sanoi Bumble alakuloisen vakavasti.

– Niin? huusi rouva.

– Ole ystävällinen ja katso minuun, sanoi Bumble kiinnittäen katseensa häneen.

– Jos hän kestää tämän katseen, sanoi Bumble itsekseen, niin voi hän vastustaa kaikkea. Se on katse, joka ei koskaan ole ollut tehoamatta köyhäinhoitolaisiin, ja jos se ei tehoa häneen, on koko valtani lopussa.

Oliko vähäinen silmäin laajentaminen ollut kylliksi köyhäinhoidokkien musertamiseksi, koska he, ollen vaivaisina syntyneet, eivät olleet erikoisen voimakkaita tai oliko entinen mrs Corney erikoisen karaistunut silmäyksiä vastaan, siitä voivat mielipiteet olla eriäviä. Mutta tosiasia on, että arvon rouva ei laisinkaan tuntenut itseänsä Bumblen katseen lannistamaksi, vaan päinvastoin kohtasi sen ylen halveksivasti, niin, vieläpä päästi naurun, mikä soi täysin luonnolliselta.

Kun Bumble kuuli tämän odottamattoman äänen, näytti hän aluksi epäröivältä ja senjälkeen hämmästyneeltä. Sitten vajosi hän aikaisempaan tilaansa eikä liikahtanut ennenkuin hänen tarkkaavaisuutensa taas herätti hänen puolisonsa ääni.

– Aiotko istua täällä ja torkkua koko päivän? kysyi mrs Bumble.

– Aion istua tässä niin kauan kuin tahdon, vastasi Bumble, ja vaikka minä en torku, tulen minä kuitenkin torkkumaan, haukottelemaan, aivastamaan, nauramaan tai itkemään, aivan kuin itse tahdon, sillä se on erikoisoikeuteni.

– Erikoisoikeutesi! puhisi mrs Bumble kuvaamattoman halveksivasti.

– Niin, juuri niin minä sanoin, vastasi Bumble. Miehen erikoisoikeus on käskeä.

– Ja mikä Jumalan nimessä on sitten naisen erikoisoikeus? kysyi autuaan mr Corneyn leski.

– Totella! karjaisi Bumble. Jos sinun onneton miesvainajasi olisi opettanut sinulle sen, niin hän ehkä eläisi vielä. Soisin, että hän olisi sen tehnyt, miesparka.

Tuskin oli mrs Bumble kuullut tämän, ennenkuin hän heti älysi, että ratkaiseva hetki oli nyt tullut ja että päätaistelu herruudesta nyt oli edessä. Tuskin oli hän siis kuullut tämän vihjauksen poismenneeseen, ennenkuin hän itkien vaipui alas tuolille ja kirkui, että Bumble oli kovasydäminen peto.

Kyyneleet eivät olleet kuitenkaan sellainen asia, joka kykeni raivaamaan tien mr Bumblen sydämeen; hänen sydämensä oli vedenpitävä.

Täten oli entinen mrs Corney tehnyt yrityksen kyynelillä, koska ne olivat vaivattomammat kuin käsiksikäyminen, mutta hän oli aivan valmis käyttämään jälkimmäistäkin menettelytapaa, minkä Bumble pian tulisi kokemaan.

Ensimmäinen todistus tästä oli ontto ääni, joka välittömästi seurasi mr Bumblen hatun lentoa huoneen vastakkaiseen päähän. Sitten kuin tämä valmistava toimenpide oli paljastanut hänen päänsä, tarttui neuvokas rouva toisella kädellä häntä kurkkuun ja jakeli hänelle senjälkeen kokonaisen ryöpyn iskuja toisella (annettuina huomattavalla voimalla ja taitavuudella). Kun se oli tehty, aikaansai hän pienen vaihtelun raapimalla hänen kasvojaan ja repimällä häntä tukasta, ja täten rangaistuaan häntä niin paljon kuin katsoi loukkauksen vaatineen töykkäsi hän hänet erään tuolin yli, joka sattumalta oli valmiina sellaisia tarkoitusta varten, ja kehoitti häntä uudelleen puhumaan erikoisoikeudestaan.

– Nouse ylös! sanoi hän käskevällä äänellä. Ja korjaa luusi täältä, jollet tahdo, että teen sinusta kaalia.

Mr Bumble nousi hyvin nöyränä katsannoltaan ja erittäin uteliaana tietämään, mitä hänen vaimonsa mahtoi tarkoittaa näillä sanoilla, minkä jälkeen hän otti ylös hattunsa ja kääntyi ovea kohti.

– No, menetkös? kysyi mrs Bumble.

– Menen, ystäväni, menen, vastasi hän ja teki nopean liikkeen oveen päin. Tarkoitukseni ei ollut – nyt minä menen, ystäväni – sinä olet niin väkivaltainen, että minä todellakin –.

Tässä silmänräpäyksessä astui mrs Bumble nopeasti askeleen eteenpäin asettaakseen suoraan maton, joka oli joutunut epäjärjestykseen taistelun aikana, ja mr Bumble riensi heti ulos huoneesta lopettamatta alkamaansa lausetta, ja entinen mrs Corney oli yksin herrana taistelutantereella.

Tämä oli liikaa! Bumble antoi pojalle, joka avasi hänelle portin (sillä niin pitkälle oli hän ajatuksissaan kulkenut), korvapuustin ja meni ulos kadulle.

Hän kulki katua ylös ja toista alas ja sitten teki hänen tunteittensa sekasorto hänet janoiseksi. Hän meni useitten anniskelupaikkojen ohi, mutta pysähtyi lopulta muutamalla syrjäkadulla erään sellaisen eteen, jonka tarjoiluhuoneen hän, silmättyään akkunan puoliverhojen yli, huomasi tyhjäksi. Samaan aikaan alkoi sataa, ja se seikka ratkaisi asian. Bumble astui sisään ja tilasi jotakin juotavaa.

Mies, joka istui siellä, oli pitkä ja tumma ja oli hänellä yllään avara viitta. Hän näytti muukalaiselta ja hänen harhailevasta katseestaan ja vaatteitaan peittävästä pölykerroksesta päättäen oli hän matkustanut pitkän taipaleen. Hän katsoi syrjäsilmällä mr Bumbleen, mutta alentui tuskin vastaamaan tämän tervehdykseen nyökkäyksellä.

Mr Bumblella olisi ollut riittävästi arvokkuutta kahdenkin osaksi, vaikkapa muukalainen olisi osoittautunut kohteliaammaksikin. Hän joi sentähden äänettömyyden vallitessa geneveläistotinsa tutkimalla hyvin juhlallisesti muuatta sanomalehteä.

Sattui kuitenkin – kuten usein sattuu ihmisten senkaltaisissa olosuhteissa osuessa yhteen – että Bumble silloin tällöin tunsi vastustamatonta halua vilkaista muukalaiseen, mutta että hän joka kerta käänsi silmänsä pois, ylen hämmentyneenä siitä, että muukalainen samalla hetkellä kaikessa salaisuudessa loi katseensa häneen. Bumblen neuvottomuutta vain lisäsi tuntemattoman silmien merkillinen katse. Nämä silmät olivat terävät ja kirkkaat, mutta epäileväisyyden tai epäluuloisuuden kaihtamat, jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt ja joka oli hyvin vastenmielistä katsella.

Heidän tällä tavoin useita kertoja kohdattuaan toistensa katseen katkaisi muukalainen käreällä, syvällä äänellä hiljaisuuden.

– Minuako te tirkistelitte, virkkoi hän, katsoessanne ikkunasta sisälle?

– En tietääkseni, sikäli kuin ette ole mr –. Tässä vaikeni mr Bumble, sillä hän oli kovin utelias saamaan tietoonsa tuntemattoman nimen ja luuli kärsimättömyydessään tämän mahdollisesti lisäävän puuttuvan sanan.

– Ei, näen, ettette sitä tehnyt, sanoi muukalainen ivallinen hymy huulillaan, muussa tapauksessa olisitte tietänyt nimeni. Te ette sitä tiedä, ja neuvon teitä olemaan sitä kysymättä.

– En tarkoittanut sillä mitään pahaa, nuori mies, vastasi Bumble juhlallisesti.

Tätä lyhyttä vuoropuhelua seurasi uusi vaitiolo, minkä muukalainen jälleen keskeytti.

– Minusta tuntuu, että olen nähnyt teidät ennen, sanoi hän. Olitte toisin puettu sillä kertaa, ja minä menin vain ohitsenne kadulla, mutta minä olen kuitenkin tuntevinani teidät jälleen. Te olitte täällä vahtimestarina ennen, eikö niin?

– Olin köyhäintalon vahtimestari, vastasi mr Bumble ällistyneenä.

– Aivan niin, virkahti toinen nyökäten. Jonakin sellaisena minä teidät näin. Mikä nyt olette?

– Köyhäintalon esimies, vastasi Bumble hitaasti ja painokkaasti, vastustaakseen jokaista sopimatonta tungettelevaisuutta, jota tuntematon muussa tapauksessa saattaisi yrittää. Köyhäintalon esimies, nuori mies!

– Osaatte pitää omaa etuanne silmällä, kuten aina ennenkin? jatkoi muukalainen tarkastaen Bumblen terävin katsein. Älkää pelätkö puhua suutanne puhtaaksi, ihminen. Tunnen teidät anelko hyvin, kuten näette.

– Otaksun, ettei nainut mies, vastasi Bumble varjostaen silmiään toisella kädellään ja silminnähtävällä ihailulla silmäten tuntematonta päästä jalkoihin, ole vastahakoisempi ansaitsemaan kunniallista lanttia kuin naimatonkaan. Köyhäinhoitovirkamiehet eivät ole niin hyvin palkatuita, että kieltäytyisivät pienestä ylimääräisestä ansiosta, voidessaan sen hankkia rehellisellä ja soveliaalla tavalla.

Tuntematon hymyili heikosti, nyökäten taas, kuin jos olisi tahtonut sanoa huomanneensa, ettei hän ollut erehtynyt miehestä, ja soitti sen jälkeen kelloa.

– Täyttäkää tämä lasi, virkkoi hän ja ojensi isännälle Bumblen tyhjän lasin. Saa olla väkevää ja lämmintä. Sellaistahan kai haluatte?

– Ei kovin väkevää, vastasi Bumble miettivästi yskäisten.

– Ymmärrätte tarkoituksen, isäntä! sanoi muukalainen kuivasti.

Isäntä hymähti ja palasi pian senjälkeen, tuoden höyryävän totilasin. Ensimmäinen kulaus siitä sai Bumblen silmät kyyneltymään.

– Kuulkaahan nyt, mitä tulen teille sanomaan, lausui muukalainen, ensin suljettuaan oven ja akkunat. Olen tullut tänne tänään etsiäkseni käsiini teidät, ja erään sellaisen sattuman johdosta, joita paholainen väliin suo ystävilleen, tulitte te sisälle juuri tähän huoneeseen, missä minä istuin teitä ajatellen. Tahdon saada teiltä muutamia tietoja, mutta en vaadi niitä ilmaiseksi, niin merkityksettömiä kuin ne ovatkin. Ottakaa aluksi tämä.

Puhuessaan työnsi hän pari kultarahaa yli pöydän toiselle niin varovasti kuin jos olisi tahtonut estää kolikkojen kilinää kuulumasta ulkopuolelle. Bumblen huolella tutkittua kolikoita, nähdäkseen olivatko ne oikeita, ja senjälkeen tyytyväisenä työnnettyä ne liivintaskuunsa, jatkoi hän:

– Koettakaa muistella – odottakaahan – talvea kaksitoista vuotta takaperin.

– Se on pitkä aika, sanoi Bumble. No hyvä, se on tehty.

– Näyttämönä on köyhäintalo.

– Hyvä.

– Yön aika.

– Niin.

– Ja tapahtumapaikkana se viheliäinen luola, olkoon se nyt missä tahansa, missä kurjat portot loivat voimaa ja terveyttä, mikä niin usein oli evätty heiltä itseltään, ja antoivat elämän kirkuville penikoille, seurakunnan hoivaan otettaville, sekä kätkivät häpeänsä hautaan.

– Tarkoitatte kai synnytyslaitosta, virkkoi Bumble, joka ei oikein saanut tolkkua muukalaisen hermostuneesta kuvauksesta.

– Niin, sanoi muukalainen. Siinä huoneessa syntyi muuan poika.

– Kokonainen liuta poikia, virkkoi Bumble ja ravisti epäilevästi päätänsä.

– Hitto periköön sen käärmeensikiön! puhkesi muukalainen sanomaan kärsimättömästi, se poika, jota minä tarkoitan, oli kalpea, ujo pieni penikka, joka pantiin erään ruumisarkuntekijän oppiin (toivoisinpa tämän tehneen kirstun hänelle ja pistäneen hänen ruumiinsa siihen) ja sitten juoksi tiehensä Lontooseen, kuten otaksuttiin.

– Mitä, tarkoitatteko nuorta Oliveria – nuorta Twistiä? sanoi Bumble. Hänet muistan luonnollisesti sangen hyvin. Nenäkkäämpää veitikkaa ei ikinä ole ollut olemassa.

– En minä hänestä halua mitään tietää. Olen kuullut aivan kylliksi hänestä, virkkoi muukalainen. Vaan eräästä naisesta – siitä ämmästä, joka hoiti hänen äitiään. Missä on hän?

– Missä on hän? sanoi Bumble, jota geneveläistoti oli elähdyttänyt. Sitä on vaikea sanoa. Siellä, missä hän nyt on, ei ainakaan ole mitään synnytyslaitosta, joten hän otaksuttavasti nyt on ilman paikkaa.

– Mitä tarkoitatte? kysyi muukalainen karskisti.

– Että hän kuoli viime talvena.

Mr Bumble oli kylliksi viekas havaitsemaan, että tilaisuus oli käsillä käyttää tuottavalla tavalla jotain paremman puoliskonsa hallussa olevaa salaisuutta. Hän muisti sangen hyvin sen illan, jolloin vanha Sally kuoli, sillä sen päivän elämykset oli hänellä hyvä syy muistaa, koska hän juuri silloin oli kosinut mrs Corneyta, ja vaikka tämä rouva ei milloinkaan ollut uskonut hänelle sitä tunnustusta, jonka ainoa todistaja hän oli ollut, oli hän kuitenkin kuullut kylliksi tietääkseen, että oli kysymys jostakin, mikä oli tapahtunut vanhan mummon hoitaessa Oliver Twistin äitiä. Salaperäisen näköisenä antoi hän sentähden muukalaisen ymmärtää, että eräs nainen oli ollut kahden kesken vanhan eukon kanssa vähäistä ennen tämän kuolemaa, ja että hän luultavasti voisi antaa jotakin valaistusta asiaan.

– Kuinka voin saada tavata häntä? kysyi muukalainen heittäen sikseen kaiken varovaisuuden ja selvästi osoittaen, että hänen pelkonsa, mikä sitten lieneekin ollut, oli jälleen saanut virikettä tästä viimeisestä uutisesta.

– Ainoastaan minun välitykselläni, vastasi Bumble.

– Koska? huudahti muukalainen.

– Huomenna, vastasi mr Bumble.

– Kello yhdeksän huomisiltana, virkkoi muukalainen, otti esiin palasen paperia ja kirjoitti siihen erään syrjäisen, joen rannalla sijaitsevan talon osoitteen, käsialalla, mikä paljasti hänen hermostuneisuutensa. Tuokaa hänet luokseni kello yhdeksän illalla. Minun ei tarvitse pyytää teitä olemaan varovainen puheissanne, sillä se on oman etunne mukaista.

– Ketä pitää minun kysyä?

– Monksia! vastasi mies lähtien.

KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Kertoo, mitä tapahtui mr ja mrs Bumblen ynnä Monksin välillä heidän yöllisessä kohtauksessaan.

Oli hiestävä, painostava, pimeä kesäilta. Raskaat pilvet, jotka olivat näyttäneet uhkaavilta koko päivän, pudottelivat jo suuria sadepisaroita ja näyttivät ennustavan valtavaa rajuilmaa, kun mr ja mrs Bumble suuntasivat askelensa kohti pientä, hajanaista rappeutumaisillaan olevien talopahaisten ryhmää, mikä sijaitsi epäterveellisellä rämemaalla joen varrella.

Tämän mökkirypään sydämessä, ja niin lähellä virtaa, että sen ylempi kerros kurottui sen ylle, oli suurehko rakennus, jota aikaisemmin oli käytetty tehtaana ja joka aikanaan oli tarjonnut ympärillään sijaitsevien asumusten asukkaille tilaisuuden työansioon, mutta joka nyt jo pitkät ajat oli ollut käyttämättömänä ja rappiolla. Rotat, madot ja kosteus olivat turmelleet sen perustuksena olevan paalutuksen, ja suurin osa tästä paalutuksesta oli jo vajonnut alas veteen, jäännöksen huojuvana ja yli vuolaan virran kallistuneena, näyttäessä odottavan sopivaa ajankohtaa seuratakseen esimerkkiä.

Juuri tämän rappeutuneen rakennuksen edessä pysähtyi arvoisa pariskunta, kaukaisen ukkosen ensi jyräyksen kaikuessa läpi ilman ja sateen alkaessa virrata alas.

– Sen pitäisi olla näillä main, sanoi Bumble, kysyen neuvoa paperipalalta, jota piti kädessään.

– Halloo siellä! huusi ääni ylhäältäpäin. Seuraten ääntä katsoi mr Bumble ylös ja keksi miehen, joka kurkisti ulos ylemmän kerroksen ovesta.

– Odottakaa silmänräpäys, huusi ääni, niin olen pian luonanne. Samalla katosi pää ja ovi suljettiin.

– Onko tuo se mies? kysyi mr Bumblen rakastettava puoliso.

Bumble nyökkäsi.

– Muista silloin, mitä olen sinulle sanonut, sanoi rouva, ja katso että sanot niin vähän kuin voit, tai muutoin paljastat meidät heti.

Mr Bumble, joka levottomana oli silmäillyt rakennusta, oli selvästi aikeissa lausua jotakin epäilystä siitä, oliko viisasta mennä pitemmälle yrityksessä, kun Monks avasi aivan lähellä sijaitsevan oven ja viittaamalla kehoitti heitä astumaan sisään.

– Tulkaa sisään! huusi hän kärsimättömästi ja polki lattiaa. Älkää viivyttäkö minua täällä.

Rouva, joka aluksi oli näyttänyt vähän epäröivältä, astui nopeasti sisälle, ja Bumble, joka joko sitten häpesi tai pelkäsi jäädä jäljelle, seurasi häntä, ilmeisesti hyvin peloissaan ja jokseenkin kuittina siitä arvokkuudesta, mikä tavallisesti oli hänen huomattavin ominaisuutensa.

– Onko tämä se nainen? kysyi Monks.

– Hm, kyllä hän on, vastasi Bumble muistaen vaimonsa varoituksen.

– Luulette ehkä, ettei nainen koskaan voi säilyttää salaisuutta? sanoi rouva kohdaten Monksin tutkivan katseen.

– Yhden salaisuuden minä tiedän, jonka he aina säilyttävät siihen saakka, kunnes se tulee ilmi, sanoi Monks halveksivasti.

– Minkä sitten? kysäisi rouva samanlaisella äänellä.

– Hyvän nimensä ja maineensa menettämisen, vastasi Monks, ja saman säännön mukaisesti, jos naisella on joku salaisuus, mikä voisi johtaa hirsipuuhun tai maasta karkoitukseen, niin en ole laisinkaan peloissani, että hän ilmaisee sitä kellekään. Ymmärrättekö minua?

– En, vastasi rouva punastuen hiukan.

– Ette tietenkään! sanoi Monks. Kuinka sitä voisittekaan?

Silmäten seuralaisiinsa puolittain hymyillen, puolittain katkeroituneen näköisenä sekä taas viitaten heitä seuraamaan itseään, kiirehti hän poikki huoneen, joka oli melko suuri, mutta matala, ja oli juuri menemässä ylös jyrkkiä portaita tai pikemminkin tikkaita, mitkä johtivat ylempään kerrokseen, kun samassa kirkas salama valaisi aukon ja sitä seurasi ukkosenjyrinä, mikä sai koko luhistumaisillaan olevan rakennuksen vavahtelemaan.

– Kuuletteko! huusi hän kavahtaen takaisin. Kuuletteko! Jylisee ja jyrähtelee, ikäänkuin kaiku kiirisi tuhansista onkaloista, joihin paholaiset ovat kätkeytyneet sillä. Minä vihaan tuota ääntä!

Hän oli vaiti muutaman silmänräpäyksen, mutta sitten otti hän äkkiä kädet kasvoiltaan, jotka Bumblen suureksi kauhuksi olivat vääntyneet ja melkein kuolonkalpeat.

– Tämä kohtaus vaivaa minua silloin tällöin, sanoi Monks huomatessaan Bumblen kauhun, ja ukkonen tuo sen toisinaan tullessaan. Mutta älkää siitä välittäkö, se on nyt ohi.

Sen sanottuaan meni hän ylös portaita, sulki nopeasti sen huoneen akkunaluukut, johon ne johtivat, ja hapuili alas lyhdyn, mikä riippui erääseen karkeaan kattohirteen kiinnitetyssä köydessä ja levitti laimeaa valoa vanhalle pöydälle ja sen ympärillä oleville kolmelle tuolille.

– No, virkkoi Monks heidän istuuduttuaan, mitä pikemmin käymme asiaan, sitä parempi. Tietääkö tämä nainen, mistä on kysymys?

Kysymys oli suunnattu Bumblelle, mutta hänen vaimonsa vastasi heti olevansa selvillä asiasta.

– Onko asianlaita todellakin niin, kuten hän sanoo, että olitte sen vanhan ämmän luona sinä iltana kun hän kuoli, ja että hän kertoi teille jotakin –.

– Sen pojan äidistä, jonka mainitsitte? vastasi rouva. On kyllä!

– Ensimmäinen kysymys on, mitä laatua hänen tiedonantonsa oli? sanoi Monks.

– Se on toinen, virkkoi nainen mitä levollisimmin. Ensimmäinen on, minkä arvoinen on tämä tiedonanto?

– Kuka hitossa voi sen sanoa tietämättä, mitä se sisältää? kivahti Monks.

– Ei kukaan paremmin kuin te, siitä olen vakuutettu, vastasi mrs Bumble, joka ei suinkaan ollut tyhmä, kuten hänen puolisonsa täysin voi todistaa.

– Hm! sanoi Monks miettivästi ja innokkaan tutkivin katsein. Se voi ehkä olla rahan arvoinen, vai kuinka?

– Ehkäpä niin, kuului rauhallinen vastaus.

– Jotakin, mikä otettiin häneltä, sanoi Monks innokkaasti, jotakin, mitä hän kantoi, tai jotakin –.

– Teidän on parasta tarjota, keskeytti hänet mrs Bumble. Olen jo kuullut riittävästi tullakseni vakuutetuksi siitä, että te olette se mies, jonka kanssa minun on puhuttava.

Mr Bumble, joka ei paremmalta puoliskoltaan vielä ollut saanut mitään lisätietoja salaisuudesta, kuunteli keskustelua kurkoitetuin kauloin ja töllistelevin silmin, jotka hän vuorotellen suuntasi Monksiin ja vaimoonsa kuvaamattoman hämmästyneenä, ja hänen hämmästyksensä jos mahdollista vielä suureni, kun Monks vakavasti kysäisi, mitä rouva vaati tiedonannosta.

– Minkä arvoinen se on teille? kysyi rouva yhtä levollisesti kuin ennenkin.

– Ehk'ei minkään, ehkä kahdenkymmenen punnan, virkkoi Monks, sanokaa pois ja antakaa minun tietää kuinka paljon.

– Lisätkää viisi puntaa mainitsemaanne summaan. Antakaa minulle kaksikymmentäviisi puntaa, sanoi rouva, niin olen puhuva teille kaikki, mitä tiedän, mutt'en ennemmin.

– Kaksikymmentäviisi puntaa! toisti Monks astuen askeleen taaksepäin.

– Puhuin niin selvästi kuin voin, vastasi mrs Bumble, eikä se mikään suuri summa olekaan.

– Mikään suuri summa kurjasta salaisuudesta, joka loppujen lopuksi ehk'ei ole minkään arvoinen, huudahti Monks kärsimättömästi, ja joka on maannut kuolleena kaksitoista vuotta tai kauemminkin.

– Sellaiset asiat säilyvät hyvin ja saavat, kuten hyvä viini, usein kaksinkertaisen arvon vuosien kuluessa, vastasi rouva välinpitämättömästi, mikä kuitenkin oli vain teeskentelyä. Mitä tulee kuolleena makaamiseen, niin on sellaisiakin, jotka ovat maanneet kuolleina jo kaksitoista tuhatta vuotta tai kaksitoista miljoonaa, mistäpä me sen tiedämme, mutta jotka lopuksi kertovat merkillisiä asioita.

– Mutta jos tulen maksaneeksi tyhjästä? kysyi Monks epäröiden.

– Silloinhan voitte helposti ottaa minulta rahat takaisin, vastasi rouva, olenhan vain nainen, yksin täällä ja turvaton.

– Et yksin, ystävä kulta, etkä turvatonkaan, virkkoi Bumble vapisevin äänin, olenhan minä täällä, ystävä kulta. Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, hampaitten kalistessa hänen puhuessaan, on mr Monks liiaksi gentlemanni käydäkseen käsiksi köyhäinhoitohenkilöihin. Hän tietää, etten enää ole nuori, mutta hän on kuullut – siitä olen vakuutettu, ystävä kulta – että olen hyvin urhea mies, jolla suututtuaan on tavattomat ruumiinvoimat. Jos minut ärsytetään, tulen oikein vaaralliseksi.

Puhuessaan mr Bumble teki surkuteltavan yrityksen tarttua topakasti kiinni lyhtyynsä ja kaikkien hänen piirteittensä levottomuudesta näki selvästi, että tarvitsi hyvän joukon ärsytystä, ennenkuin hän antautui mihinkään sotaisiin toimenpiteisiin, mikäli ei kysymys ollut köyhäinhoitolaisista tai muista tarkoitukseen sopivista henkilöistä.

– Sinä olet nauta, sanoi mrs Bumble, ja tekisit viisaimmin painamalla hampaat kieleesi.

– Hän olisi tehnyt viisaimmin leikkaamalla kielensä pois ennen tänne tuloaan, jollei hän voi puhua matalammalla äänellä, sanoi Monks tylysti. Vai on hän miehenne?

– Hän mieheni! tirskui rouva väistäen kysymystä.

– Sitä ajattelinkin tullessanne sisään, vastasi Monks pannen merkille katkeroituneen katseen, jonka rouva sinkautti aviopuolisolleen. Sitä parempi. Mieluummin olenkin tekemisissä kahden ihmisen kanssa, kun huomaan, että heillä on vain yksi tahto. Puhun tosissani – katsokaa tänne!

Hän pisti kätensä taskuun, josta veti esiin purjekankaisen pussin, lukien sitten kaksikymmentäviisi kultarahaa pöydälle ja työntäen ne mrs Bumblelle.

– Ottakaa ne, sanoi hän, ja kun tuo kirottu ukkosenjyrinä, jonka tunnen olevan purkautumaisillaan päämme päällä, on ohi, niin alkakaa kertomuksenne.

– Kun nainen, jota kutsuimme vanhaksi Sallyksi, kuoli, alkoi rouva, olimme hän ja minä yksin.

– Eikö ketään muuta ollut läsnä? kysyi Monks samalla ontolla, kuiskaavalla äänellä. Ei ketään kurjaa sairasta tai tyhmyriä jossakin toisessa sängyssä – ketään, joka saattoi kuulla ja ymmärtää mitä sanottiin?

– Ei niin elävää sielua. Olimme yksin, minä yksin olin hänen luonaan kuoleman tullessa.

– Oivallista, sanoi Monks katsellen häntä tarkkaavasti, jatkakaa!

– Hän kertoi eräästä nuoresta olennosta, jatkoi rouva, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli synnyttänyt lapsen maailmaan, ei vain samassa huoneessa, vaan vieläpä samassa sängyssä, missä hän nyt itse lepäsi kamppaillen kuoleman kanssa.

– Mitä? virkkoi Monks vapisevin huulin ja katsahtaen yli olkapäänsä. Miten ihmeellisesti asiat voivat sattua!

– Lapsi oli se, jonka hänelle tuossa mainitsitte eilen illalla, sanoi rouva, huolimattomasti nyökäten kohden miestänsä. Tuo hoitajatar rosvosi äidin.

– Hänen eläessään? kysyi Monks.

– Hänen kuoltuaan, virkkoi rouva väristen. Hän varasti ruumiilta ennenkuin se vielä oli ehtinyt kylmetä. Hän varasti, mitä kuollut äiti viimeisenä silmänräpäyksenään oli häntä pyytänyt ottamaan talteen lasta varten.

– Myikö hän sen? huudahti Monks kiihkoissaan. Myikö hän sen? – Missä? – Milloin? – Kenelle? – Kuinka kauan siitä on?

– Hyvin vaivalloisesti kerrottuaan minulle tehneensä sen hän kaatui taaksepäin ja kuoli.

– Sanomatta enempää? kysyi Monks äänellä, joka sen vaimentamisyrityksen takia vain tuntui sitä raivoisammalta. Se on valetta! En salli leikitellä kanssani. Hän sanoi jotain enemmän – otan hengiltä teidät molemmat, ellen saa tietää sitä!

– Ei sanaakaan enempää hän sanonut, vastasi rouva näköjään levollisena – mitä mr Bumble sitävastoin ei suinkaan ollut – huolimatta muukalaisen kiivaudesta. Mutta hän tarttui kiinni hameeseeni toisella kädellään, joka oli puoleksi nyrkissä, ja nähtyäni hänen kuolleen ja sitten väkisin irroittaessani hänen otteensa huomasin hänen kädessään jonkun likaisen paperilapun.

– Mikä sisälsi –, keskeytti hänet Monks.

– Ei mitään, vastasi rouva, se oli panttikuitti.

– Millekä? kysyi Monks.

– Sen olen kyllä sanova teille aikanansa, vastasi rouva. Otaksun, että hän oli kätkenyt koristuksen, toivoen voivansa käyttää sitä hyödyksensä ja sitten panttanut sen sekä säästänyt tai haalinut kokoon rahoja voidakseen vuosittain maksaa panttilainaajan korot ja siten estää sen menetyksen, jotta jos jotakin tapahtuisi, se voitaisiin jälleen lunastaa. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut ja, kuten teille sanoin, hän kuoli tuo rutistunut ja likainen paperilappu kädessään. Aika olisi mennyt umpeen kaksi päivää sen jälkeen, ja koska minäkin otaksuin asiaa ehkä jäljestäpäin joskus tiedusteltavan, lunastin minä pantin.

– Missä se on nyt? kysyi Monks kiihkeästi.

– Tässä, vastasi rouva, ja ikäänkuin iloissaan siitä, että pääsi siitä eroon, heitti hän pöydälle pienen nahkaisen pussin, tuskin kyllin suuren kätkemään pienen kellon. Monks sieppasi sen ja avasi vapisevin käsin. Se sisälsi pienen kultamedaljongin, missä oli kaksi hiuskiharaa sekä sileä kultainen vihkimäsormus.

– Nimi Agnes on kaiverrettuna siihen, sanoi rouva, ja sitten on jätetty tilaa sukunimelle, minkä jälkeen seuraa päivämäärä, ei täyttä vuotta ennen lapsen syntymää. Sain sen selville.

– Ja onko tässä kaikki? virkkoi Monks, huolellisesti ja innokkaasti tutkittuaan pienen pussin sisällystä.

– Siinä on kaikki, vastasi rouva.

Mr Bumble huokaisi syvään, kuin jos hän olisi ollut iloinen siitä, että juttu nyt oli lopussa eikä mitään kysymystä oltu nostettu niitten kahdenkymmenenviiden punnan takaisinottamisesta, minkä jälkeen hän uskalsi kuivata hien, jota runsaasti oli tippunut hänen nenälleen koko edelläkäyneen keskustelun ajan.

– En tiedä mitään enempää asiasta, paitsi mitä voin arvata, sanoi rouva lyhyen äänettömyyden jälkeen Monksille, enkä tahdo enempää tietääkään, sillä se on varmempaa. Mutta ehkä saan tehdä teille pari kysymystä?

– Saatte kernaasti kysyä, virkkoi Monks hiukan hämmästyneenä, mutta vastaanko, se on toinen kysymys.

– Mikä tekee kolme, lausui Bumble yrittäen olla sukkela.

– Tätäkö minulta odotitte? kysyi rouva.

– Niin, vastasi Monks. Ja toinen kysymys?

– Mitä aiotte tehdä sillä? Voidaanko sitä käyttää minua vastaan?

– Ei koskaan, vastasi Monks, eikä myöskään minua vastaan. Katsokaa tänne! Mutta älkää astuko askeltakaan eteenpäin, muutoin ei henkenne ole mädännyttä puolukkaa arvokkaampi!

Puhuessaan työnsi hän äkkiä pöydän syrjään, tarttui lattiaan kiinnitettyyn rautarenkaaseen ja avasi suuren laskuluukun, mikä aukeni aivan mr Bumblen jalkojen edessä ja sai tämän gentlemannin kiireimmän kaupalla vetäytymään taaksepäin.

– Katsokaa tänne! sanoi Monks ja laski lyhdyn alas syvyyteen. Älkää pelätkö! Olisin kyllä helposti voinut solahduttaa teidät alas istuessanne pöydän ääressä, jos olisin halunnut.

Täten rohkaistuna lähestyi, rouva onkaloa ja mr Bumblekin uskalsi, uteliaisuuden houkuttelemana, tehdä samoin. Vuolas virta, joka oli kohonnut runsaan sateen vaikutuksesta, kiiti nopeasti eteenpäin siellä alhaalla, ja kaikki muut äänet vaimenivat sen loiskunnan ja kuohunnan vihreitä ja niljaisia paaluja vasten. Muinoin oli ollut vesimylly siellä alhaalla, ja virta, roiskuessaan ja vaahdotessaan niiden harvojen lahojen hirsien ja pohjaosien ympärillä, mitkä vielä olivat jäljellä myllynrattaasta, näytti rientävän eteenpäin uudella voimalla, vapauduttuaan esteistä, jotka turilaan olivat yrittäneet pidättää sen kiireistä kulkua.

– Jos heitettäisiin täältä tuonne alas ruumis, missä olisikaan se siinä tapauksessa huomenna? kysyi Monks heilutellen lyhtyä edestakaisin mustassa syvyydessä.

– Kaksitoista mailia alempana joessa ja sitäpaitsi kappaleiksi repeytyneenä, vastasi Bumble hätkähtäen jo sitä ajatellessaankin.

Monks otti esiin pienen paketin povestaan, minne sen kiireesti oli kätkenyt, sitoi sen kiinni lyijynkappaleeseen, joka aikaisemmin oli kuulunut erääseen pölkkyyn, ja heitti sen alas virtaan. Se putosi pystysuoraan kuin luoti, halkaisi veden tuskin kuuluvalla läiskäyksellä ja oli kadonnut.

Kaikki kolme katselivat toisiansa, näyttäen hengittävän vapaammin.

– Kas niin! sanoi Monks paiskaten luukun kiinni, mikä raskaasti putosi takaisin entiseen asentoonsa. Jos meri konsanaan luovuttaa kuolleensa – kuten kirjoissa sanotaan sen tekevän – niin se kyllä säilyttää kultansa ja hopeansa sekä tämän rojun niitten joukossa. Meillä ei ole mitään enempää puhuttavaa toisillemme ja voimme lopettaa miellyttävän yhdessäolomme.

KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Esittää muutamia kunnioitettavia henkilöitä, joihin lukija jo on tutustunut, ja osoittaa, kuinka Monks ja juutalainen löivät viisaat päänsä yhteen.

Illalla sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin nuo edellisessä luvussa mainitut kolme arvon henkilöä olivat suorittaneet pienen neuvottelunsa, mumisi William Sikes, heräten pienestä uinahduksesta, Unisen kysymyksen, mitä kello mahtoi olla.

Huone, missä hän esitti tämän kysymyksen, ei ollut yksikään niistä, joissa hän oli oleskellut Chertseyretkeilynsä jälkeen, vaikka se sijaitsi samassa kaupungin korttelissa eikä kaukana hänen edellisestä asunnostaan. Huone ei ollut ulkonäöltään niin miellyttävä kuin hänen entinen oleskelupaikkansa, sillä se oli kehno ja kurjasti kalustettu sekä hyvin pieni, saaden valoa vain yhdestä viettävässä katossa sijaitsevasta akkunasta ja ollen ahtaan ja likaisen kujan puolella. Ei puuttunut muitakaan merkkejä siitä, että tuon hyvän gentlemannin olosuhteet olivat viime aikoina huonontuneet, sillä kalustuksen niukkuus ja kaiken mukavuuden puute sekä kaiken irtaimiston, kuten vaatteitten ja puhtaitten liinasten puuttuminen todisti mitä suurinta köyhyyttä, samalla kun mr Sikesin laiha ja kuihtunut olemus olisi antanut lisätukea näille merkeille, jos ne sellaista olisivat kaivanneet.

Murtovaras makasi sängyssään, kääriytyneenä avaraan viittaansa, mikä sai toimittaa yönutun virkaa, eikä hänen kasvojaan suinkaan kaunistanut hänen sairaalloinen valjuutensa tai likainen yömyssy ja kahdeksan päivää vanha, karkea, musta parransänki. Koira istui sängyn vieressä, milloin katsellen herraansa miettiväisesti, milloin heristäen korviansa ja päästäen matalan murahduksen, kun jokin melu kadulla tai talon alemmissa osissa veti puoleensa sen tarkkaavaisuutta. Akkunan ääressä istui, innokkaasti syventyneenä korjailemaan vanhoja liivejä, mitkä muodostivat osan murtovarkaan jokapäiväisestä ulkoasusta, muuan nainen, niin kalpea ja muuttunut valvomisesta ja liiallisista ponnistuksista, että vain vaivoin voi tuntea hänet samaksi Nancyksi, joka jo on esiintynyt tässä kertomuksessa, muusta kuin äänestä, millä hän vastasi mr Sikesin kysymykseen.

– Ei paljoa yli seitsemän, vastasi tyttö. Millaiseksi tunnet itsesi nyt illalla, Bill?

– Veltoksi kuin vesi, vastasi mr Sikes mutisten sadatuksen silmilleen ja jäsenilleen. Tule tänne ja ojenna minulle kätesi, jotta ainakin voin päästä ylös tästä kirotusta sängystä.

Sairaus ei ollut millään tavalla parantanut mr Sikesin luonnetta, sillä tytön kohottaessa häntä ylös ja saattaessa tuolin luo purki hän kaikenlaisia kirouksia tämän kömpelyydestä ja löi häntä.

– Vetisteletkö? sanoi Sikes. Älä seiso siinä ulvomassa; ellet voi tehdä jotakin parempaa, niin voit yhtä hyvin laputtaa tiehesi. Kuuletko?

– Kuulen, vastasi tyttö, kääntäen pois kasvonsa ja pakottaen itsensä hymyilemään. Mitä nyt olet saanut päähäsi?

– Vai olet sinä siis päässyt parempiin ajatuksiin? kärisi Sikes, joka huomasi tytön silmäripsissä riippuvan kyyneleen. Sitä parempi itsellesi.

– Et kai aio olla kova minulle tänä iltana, Bill? vastasi tyttö laskien kätensä hänen olalleen.

– Vai niin, huusi mr Sikes, miksen?

– Kuinka monta yötä, sanoi tyttö, naisellisen hellyyden vivahdus äänessään, kuinka monta yötä olenkaan kärsivällisesti; hoitanut ja vaalinut sinua, ikäänkuin olisit ollut pieni lapsi, ja tänä iltana näen sinut taas ensi kertaa sellaisena kuin tavallisesti. Et kai olisikaan kohdellut minua siten kuin teit äsken, jos olisit harkinnut asiaa, vai kuinka? Sano, sano, ettet olisi tehnyt sitä.

– No hyvä, vastasi Sikes, en olisi. Mutta mitä hittoa, nyt alkaa tyttö itkeä jälleen!

– Se ei ole mitään, virkkoi tyttö heittäytyen tuolille. Älkää olko näkevinänne minua. Pian se on ohi.

– Mikä on ohi? kysyi Sikes karkealla äänellä. Mitä tyhmyyksiä nyt taas? Nouse ylös ja tee jotakin sen sijaan että kiusaat minua akkamaisella päähänpistoilla.

Muulloin olisi tällä kehoituksella ja äänellä, jolla se lausuttiin, ollut toivottu vaikutus, mutta kun tyttö todellakin oli heikko ja läpiväsynyt, antoi hän päänsä vaipua alas tuolin selkämystä vasten ja pyörtyi, ennenkuin mr Sikes oli ehtinyt laskea ilmoille ainoatakaan niistä kirouksista, joilla hänen tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana höystää uhkauksiaan. Kun hän ei oikein tiennyt, miten oli meneteltävä tässä harvinaisessa tapauksessa, sillä miss Nancyn kohtaukset olivat yleensä rajuja, yritti hän tehdä pientä pilaa, ja kun se osoittautui tehottomaksi, huusi ihan apua.

– Mistä on kysymys, ystäväni? kysyi juutalainen kurkistaen sisään ovesta.

– Ettekö voi antaa tytölle apua, vastasi Sikes kärsimättömästi, sen sijaan että seisotte siinä lörpöttelemässä ja virnistelemässä minulle.

Hämmästyksestä huudahtaen riensi Fagin tytön avuksi, mr Jack Dawkinsin, tai toisella nimellä Ovelan taskuveijarin, joka viimeksimainittu oli seurannut kunnianarvoisaa oppimestariansa huoneeseen, nopeasti heittäessä luotaan nyytin, jolla oli kuormitettu, siepatessa erään pullon master Charley Batesilta, joka tuli aivan hänen kintereillään, kiskaistessa silmänräpäyksessä siitä korkin hampaillansa ja kaataessa vähän sen sisällyksestä potilaan suuhun, ensin itse otettuaan kulauksen, jottei mitään erehdystä sattuisi.

– Anna hänelle vähän raitista ilmaa palkeilla, Charley, sanoi mr Dawkins, ja te, Fagin, hierokaa hänen käsiään, sillä aikaa kuin Bill irroittaa hameen nauhoja.

Nämä yhdistetyt ponnistukset, suoritettuina voimaperäisesti, etenkin se osa niistä, mikä oli uskottu master Batesille, joka näytti pitävän toimintaosaansa jonakin äärettömän hauskana, aikaansaivat pian toivotun vaikutuksen. Tyttö palasi vähitellen tajuihinsa ja horjui eräälle tuolille sängyn viereen, missä kätki kasvonsa pielukseen, Sikesin hieman hämmästyneenä kysyessä toisilta syytä heidän odottamattomaan esiintymiseensä.

– Mitkä pahat tuulet ovat puhaltaneet teidät tänne? kysäisi Sikes Faginilta.

– Eivät mitkään pahat tuulet, ystäväni, vastasi juutalainen, sillä pahat tuulet eivät koskaan tuo mukanaan mitään hyvää, ja minulla on mukanani paljon hyvää, jonka nähdessänne tulette iloiseksi. Taskuveijari, ystäväni, avaa nyytti ja näytä Billille ne pikkutavarat, mitkä tänä aamuna ostimme viimeisillä rahoillamme.

Faginin kehoitusta noudattaen aukaisi Ovela taskuveijari solmut nyytistään, mikä oli muodostettu vanhasta pöytäliinasta, ja ojensi sen sisältämät tavarat, yhden toisensa jälkeen, Charleylle, joka sijoitti ne pöydälle, kaikenlaisin ylistyspuhein kiitellen niitten harvinaisuutta ja erinomaista laatua.

Lopettaessaan ylistyspuheensa otti Bates suuren, huolellisesti tulpitun viinipullon syvästä taskustaan, Dawkinsin samaan aikaan täyttäessä mukanaan olevasta pullosta lasin paloviinalla, minkä potilas vähintäkään epäröimättä nielaisi.

– Ohhoh! sanoi juutalainen, hykerrellen käsiään, tulette kuntoon nyt, Bill, tulette kuntoon nyt.

– Kuntoon! kivahti Sikes. Olisin voinut mennä helvettiin kaksikymmentä kertaa, teidän tekemättä mitään auttaaksenne minua. Mitä tarkoitatte antamalla ihmisen jäädä tähän tilaan enemmäksi kuin kolmeksi viikoksi, te petollinen tyhjäntoimittaja!

– Ei, kuulkaas sitä, pojat! sanoi juutalainen kohauttaen olkapäitään. Ja me kun toimme mukanamme kaikki nämä ihanat tavarat!

– Ei tavaroissa ole mitään vikaa, virkkoi Sikes vähän rauhallisemmin, katsahtaen pöydälle, mutta millä puolustatte itseänne, kun tällä tavoin jätitte minut pinteeseen, sairaana, ilman rahaa, ilman ruokaa, ilman kerrassaan mitään, ja piittaamatta koko tänä aikana minusta enemmän kuin jos olisin ollut tuo koira tuossa? Aja se pois, Charley!

– En eläissäni ole nähnyt viisaampaa koiraa, sanoi nuori Bates tehden kuten oli käsketty. Se vainuaa paistin käryä, aivan kuin vanha naisihminen torilla. Se olisi mainio näyttämöllä, se koira, ja samalla se antaisi eloa näytelmälle.

– Pidä suusi! karjaisi Sikes, koiran vihaisesti muristen ryömiessä sängyn alle, mitä teillä on sanomista, te käpertynyt vanha varkaittenpiilottaja, häh?

– Olin kaukana Lontoosta runsaasti viikon ajan, ystäväni, tutkimusretkellä, vastasi juutalainen.

– Mutta loput neljätoista päivää sitten? kysyi Sikes. Mitä tarkoititte antaessanne minun niinä loppuina kahtena viikkona lojua täällä kuin sairas rotta kolossaan?

– En todellakaan voinut sille mitään, Bill, vastasi juutalainen. En voi ruveta pitkiin selityksiin toisten ollessa läsnä, mutta kautta kunniani, en voinut auttaa sitä.

– Kautta minkä? mörisi Sikes äärettömällä inholla. Leikatkaa minulle pala pasteijaa, joku pojista, jotta voin saada tämän maun pois suustani, muutoin tukehdun.

– Älkää nyt olko pahalla tuulella, ystäväni, pyyteli juutalainen nöyrästi. En ole unohtanut teitä, Bill, en hetkeäkään!

– Ei, sen kyllä uskon, vastasi Sikes, ivallisesti irvistäen. Te olette mietiskellyt ja hautonut suunnitelmia koko sen ajan kun olen maannut täällä kuumeessa ja horkassa, ja Billin on tehtävä se, ja Billin on tehtävä se, ja Billin on tehtävä kaikki kuin leikkiä laskien, tultuaan vain terveeksi ja kyllin köyhäksi teidän työhönne! Jollei tyttöä olisi ollut, voisin aivan hyvin olla kuollut tällä haavaa.

– Niin, näettekös, Bill, vastusti juutalainen. Jollei tyttöä olisi ollut! Ketä muuta kuin minua luulette voivannekaan kiittää siitä, että teillä oli niin oiva tyttö läheisyydessänne?

– Siinä hän on oikeassa, virkkoi Nancy, astuen nopeasti esiin. Antakaa sen nyt olla sinänsä!

Nancyn esiintyminen antoi uuden suunnan keskustelulle, sillä viekkaan vanhan juutalaisen viittauksesta alkoivat pojat tarjoilla hänelle paloviinaa, mitä hän kuitenkin nautti hyvin niukasti, sillä aikaa kuin Pagin, joka oli olevinaan tavattoman hyvällä tuulella, vähitellen sai Sikesinkin paremmalle päälle, ollen pitävinään hänen uhkauksiaan vain pienenä pilana ja sitäpaitsi nauraen sydämellisesti parille kömpelölle sukkeluudelle, jotka viimemainittu, useampia kertoja paloviinapulloa käsiteltyään, suvaitsi laskea kuuluville.

– Hyvin kaikki, sanoi Sikes, mutta minun täytyy saada teiltä muutama kolikko tänä iltana.

– Minulla ei ole penniäkään mukanani, virkkoi juutalainen.

– Mutta teillä on enemmän kuin kylliksi kotona, väitti Sikes, ja minun on saatava vähäisen.

– Enemmän kuin kylliksi! huudahti juutalainen, ojentaen kätensä kohti korkeutta. Minulla ei ole edes niin paljoa kuin –.

– En tiedä, paljonko teillä on, ettekä tuskin tiedä sitä itsekään, sillä tarvittaisiinpa oikein pitkä aika sen kaiken laskemiseen, mutta jotain täytyy minun tänä iltana saada. Se on varma.

– Hyvä, hyvä, sanoi juutalainen huokaisten, lähetän heti Taskuveijarin hakemaan mitä tarvitaan.

– Sen jätätte aivan kauniisti tekemättä, vastasi Sikes. Ovela taskuveijari on ehkä hieman liian ovela ja unohtaisi ehkä tulla takaisin tai eksyisi tiellä tai joutuisi poliisin ahdistamaksi ja siten estetyksi tai ainakin keksisi kaikki maailman anteeksipyynnöt kun te vain antaisitte hänelle viittauksenkin. Ei, Nancyn pitää mennä kanssanne pesäänne noutamaan rahat, jotta voin olla varma asiasta ja sillä aikaa paneudun sänkyyn ja nukahdan hiukan.

Pitkän tinkimisen ja kinastelun jälkeen onnistui juutalaisen supistaa haluttu laina viidestä punnasta kolmeen puntaan, neljään shillinkiin ja kuuteen penceen hänen juhlallisesti vakuuttaessaan, ettei hänelle jäisi enempää kuin puolitoista shillinkiä jäljelle omaa tarvetta varten. Sikesin nyrpeästi huomautettua, että täytyy kai hänen tyytyä siihen, kosk'ei voinut saada enempää valmistautui Nancy lähtemään juutalaisen kanssa kotiin taskuveijarin ja Batesin asettaessa ruokatavarat kaappiin. Sitten jätti juutalainen hyvästit kohteliaalle ystävälleen, lähtien Nancyn ja poikien seurassa kotiin, Sikesin heittäytyessä sänkyyn ja valmistautuessa nukkumaan siihen saakka kunnes nuori nainen tulisi takaisin.

Tullessaan juutalaisen asunnolle tapasivat he Toby Crackitin ja Chitlingin innokkaina pelaamassa viidettätoista cribbage-eräänsä, ja on tuskin tarpeellista mainita, että Chitling hävisi menettäen siten viidennentoista eli viimeisen sixpencensä nuorten ystäviensä suureksi iloksi. Mr Crackit, joka oli hieman hämillään sen johdosta, että hänet oli tavattu häntä sekä asemansa että sielunominaisuuksiensa puolesta niin paljon alempana olevan henkilön seurasta, kyseli haukoitellen Sikesiä, ottaen hattunsa lähteäkseen.

– Onko joku käynyt täällä? tiedusteli juutalainen.

– Ei ainoakaan ihminen, vastasi mr Crackit korjaten paidanrintamustansa, täällä on ollut rauhallista kuin kirkossa. Teidän olisi hyvitettävä minua, Fagin, jollain tavoin siitä, että olen vartioinut taloa niin kauan. Paha minut periköön, ellen ole läpiväsynyt kuin jurymies, ja kaiketikin olisin nukkunut kuin pölkky, jollen olisi ollut kyllin ystävällinen viihdyttääkseni tätä nuorukaista. Kirotun ikävää minulla on ollut!

Näitä ja muita samantapaisia huudahduksia sinkautellen sipaisi Toby Crackit voittonsa luoksensa, sulloi sen huolimattomasti liivintaskuunsa, ikäänkuin hänen asemassaan oleva mies ei olisi arvostellut sellaisia pikkulantteja minkään arvoisiksi, ja vääntäysi sitten huoneesta niin komeasti ja arvokkaasti, että Chitling, joka loi taukoamatta ihailevia katseita hänen jalkoihinsa ja kenkiinsä kunnes ne katosivat, vakuutti seuralle pitävänsä viittätoista sixpenceä halpana maksuna tämänkaltaisesta tuttavuudesta ja ettei hän välittänyt häviöstään tuon enempää.

– Ahaa, pääsi Tomilta. Hän on kyllä tyhjentänyt taskuni, mutta voinhan painua ulos ansaitsemaan lisää kun tahdon, vai mitä, Fagin?

– Voit tietysti, vastasi juutalainen, ja mitä pikemmin menet, sitä parempi, Tom. Riennä niinollen korvaamaan menetys aikaa hukkaamatta. Onkin jo teidän aika ryhtyä johonkin, sinun Taskuveijari, ja sinun, Charley. Kello on kohta kymmenen eikä vielä ole mitään suoritettu.

Nyökäten Nancylle ottivat pojat hattunsa ja lähtivät, Taskuveijarin ja hänen erikoisystävänsä kujeillessa mr Chitlingin kustannuksella.

– No niin, virkkoi juutalainen heidän mentyään, nyt pitää minun mennä hakemaan rahoja teille, Nancy. Tämä on vain sen pienen kaapin avain, minne kätken ne pikkutavarat, mitkä pojat tuovat kerallaan kotiin, ystäväni. Rahojani en koskaan pidä lukon takana, koska minulla ei ole mitään rahoja lukittaviksi – ha, ha, ha! Tämä on viheliäistä ammattia, Nancy. Se ei lyö leiville, mutta minua haluttaa nähdä nuorisoa ympärilläni ja siksi pidän sen käynnissä. Hiljaa! sanoi hän ja kätki nopeasti avaimen takkiinsa. Kuka siellä? Hiljaa!

Tyttö, joka käsivarret ristissä oli istunut pöydän ääressä, ei näyttänyt millään tavoin tuntevan mielenkiintoa saapujaa kohtaan eikä välittävän menikö hän vai tuli, kunnes miehenääni osui hänen korviinsa. Samassa silmänräpäyksessä kuin hän äänen tajusi, sieppasi hän salamannopeasti hattunsa ja shaalinsa sinkauttaen ne pöydän alle. Juutalaisen pian senjälkeen kääntyessä häneen päin valitti hän kuumuutta äänellä, minkä raukeus ei lainkaan soveltunut, yhteen hänen äskeisten vilkkaitten liikkeittänsä kanssa, joita juutalainen ei kuitenkaan huomannut, koska oli istunut selin häneen.

– No, kuiskasi juutalainen, kuin kiukustuneena keskeytyksestä, se on vain odottamani henkilö. Hän tulee tänne alas. Ei sanaakaan rahoista hänen täälläollessaan, Nancy! Hän ei viivy kauan – korkeintaan kymmenen minuuttia, ystäväni.

Asettaen näivettyneen etusormensa huulilleen läheni juutalainen ovea kynttilä kädessä, lähestyvän askelten äänen kuuluessa portaissa. Hän ehti ovelle samaan aikaan kuin tulija, joka nopeasti astui huoneeseen ja oli aivan tytön lähellä, ennenkuin kiinnitti häneen huomiota. Tulija oli Monks.

– Vain muuan nuorista ystävistäni, sanoi juutalainen, joka näki Monksin astahtavan taaksepäin huomatessaan vieraan henkilön. Teidän ei tarvitse poistua, Nancy.

Tyttö vetäytyi lähemmäksi pöytää luoden alas silmänsä, ensin tarkastettuaan Monksia välinpitämättömin katsein, mutta tämän samassa käännähtäessä juutalaista kohti loi hän häneen vielä yhden huomaamattoman silmäyksen, niin terävästi tutkivan ja merkityksellisen, että jos joku olisi voinut havaita muutoksen, olisi hän silloin tuskin voinut luulla molempien näitten katseitten lähteneen samasta henkilöstä.

– Mitä uutta? kysäisi juutalainen.

– Tärkeitä uutisia.

– Ja – ja hyviä uutisia? kysyi juutalainen epäröiden, kuin olisi pelännyt ärsyttää toista liian valoisilla toiveillaan.

– Ei lainkaan huonoja, vastasi Monks hymyillen. Tällä kertaa olen ollut kyllin nokkela. Tahtoisin vähän puhua kanssanne.

Tyttö vetäytyi vieläkin lähemmäksi pöytää osoittamatta mitään halua lähteä, vaikkakin näki Monksin tarkoittavan häntä. Juutalainen, mahdollisesti peläten tytön sanovan jotakin rahoista, jos hän yrittäisi päästä hänestä, osoitti kattoon ja johti Monksin ulos huoneesta.

– Ei siihen helvetilliseen luolaan, missä olimme viimeksi, kuuli tyttö Monksin sanovan heidän mennessään ylös portaita. Juutalainen nauroi sanoen jotain, mitä tyttö ei voinut käsittää, mutta tuntui portaitten narinasta päättäen vievän vieraansa ylös toiseen kerrokseen. Ennenkuin heidän askeleensa vielä olivat häipyneet, oli tyttö vetänyt kengät jaloistaan, heittänyt hameensa päänsä yli sekä käärinyt käsivartensa siihen, seisten nyt oven vieressä kuuntelemassa, pidättäen henkeään jännityksestä. Melun vaimennuttua hiipi hän ulos huoneesta, kulki ääneti ylös portaita, kadoten ylhäällä vallitsevaan pimeyteen.

Huone oli tyhjä neljännestunnin verran, minkäjälkeen tyttö yhtä äänettömin askelin hiipi sinne takaisin. Pian senjälkeen kuuli hän molempien miesten tulevan alas portaita. Monks poistui heti ulos kadulle, juutalaisen palatessa ylös rahoja noutamaan. Kun hän tuli takaisin, pukeutui tyttö parhaillaan shaaliinsa ja hattuunsa ollakseen valmis lähtemään.

– Mutta, Nancy, puhkesi juutalainen säikähtyneenä sanomaan laskiessaan kynttilän luotaan, kuinka kalpea olettekaan!

– Kalpea! toisti tyttö varjostaen silmiään kuin katsoakseen tarkemmin häneen.

– Hirveän kalpea, sanoi juutalainen. Mitä teille on tapahtunut?

– Ei mitään, mikäli minä tiedän, paitsi että olen istunut täällä ahtaassa luolassa kuinka kauan lienenkään, vastasi tyttö huolettomasti. Mutta antakaa minun nyt mennä kotiin, niin teette kiltisti.

Joka lanttia huoaten laski juutalainen rahasumman hänen käteensä, minkä jälkeen he erosivat, sanoen toisilleen lyhyesti "hyvää yötä".

Tultuaan ulos kadulle istahti tyttö eräälle porraskivelle näyttäen aivan hämmentyneeltä ja kykenemättömältä jatkamaan matkaa.

Äkkiä nousi hän ylös ja riensi pois aivan päinvastaiseen suuntaan kuin missä Sikes odotti häntä, kiiruhtaen kulkuaan ja aikoen lopulta nopeasti juosta. Vihdoin pysähtyi hän aivan uupuneena vetämään henkeä, väänteli käsiään ja puhkesi itkuun, kuin olisi äkkiä havainnut kykenemättömyytensä suorittamaan jotakin asiassa, mikä häntä kiinnosti.

Hänen kyyneleensä antoivat hänelle ehkä lohdutusta, tai ehkä hän myöskin huomasi, kuinka täysin toivoton hänen asemansa itse asiassa oli, sillä hän kääntyi ympäri ja kiirehti melkein yhtä nopeasti aivan vastakkaiseen suuntaan, osaksi ottaakseen takaisin menetetyn ajan, osaksi pitääkseen askeleensa ajatustensa pyörteisen virran tasalla, joten hän pian saavutti talon, minne oli jättänyt murtovarkaan.

Oli onni tytölle, että rahojen omistaminen antoi Sikesille niin paljon tekemistä seuraavana päivänä syömisessä ja juomisessa ja että sillä sitäpaitsi oli hyväätekevä vaikutus lieventää hänen luonteensa karkeutta, joten hänellä ei ollut aikaa eikä halua kiinnittää huomiota tytön käytökseen tai ulkonäköön. Se seikka, että tyttö oli hajamielinen ja hermostunut kuin henkilö, joka on aikeissa ottaa ratkaisevan askeleen, ei olisi jäänyt terävänäköiseltä juutalaiselta huomaamatta, ja hän olisi otaksuttavastikin heti tuntenut itsensä levottomaksi, mutta mr Sikes, jolta puuttui havaintokyky ja jota myöskään eivät rasittaneet muut rikkiviisaat epäilykset kuin ne, mitkä tulivat ilmi hänen ärtyisässä ja raa'assa käyttäytymisessään jokaista kohtaan, ja joka lisäksi, kuten jo olemme maininneet, oli tavattoman hyvällä tuulella, ei vainunnut mitään arveluttavaa hänen elkeissään ja välitti hänestä niin vähän, että vaikkapa tytön kiihtymys olisi ollut paljoa huomattavampikin kuin se oli, se todennäköisesti ei olisi herättänyt hänen epäilyksiään. Illan lähetessä lisääntyi tytön hermostuneisuus ja hänen odottaessaan, että murtovaras joisi itsensä nukuksiin, valahti sellainen tavaton kalpeus hänen poskilleen ja hehku hänen silmiinsä, että Sikeskin sen hämmästyen äkkäsi.

Mr Sikes, joka edelleen oli heikkona kuumeesta, makasi sängyssään laimistaen geneveläistänsä kuumalla vedellä, jotta se juovuttaisi vähemmän, ja oli työntänyt lasin pöydän yli Nancylle täytettäväksi kolmannen tai neljännen kerran, kun nämä seikat herättivät hänen huomiotansa.

– No mutta, hitto minut periköön! sanoi hän nousten kyynärpäittensä varaan ja katsoen tyttöä kasvoihin. Sinähän näytät aivan ruumiilta, joka on herännyt henkiin jälleen. Mikä sinua vaivaa?

– Mikäkö minua vaivaa? vastasi tyttö. Ei mikään. Miksi katsot minuun noin?

Rauhoitettuaan itseään tällä vakuutuksella tyhjensi Sikes lasin pohjaan, pyytäen sitten monin manauksin lääkettänsä. Tyttö hyppäsi kiireesti ylös, kaatoi nopeasti selin kääntyneenä lääkeaineen lusikkaan ja ohjasi sen hänen suuhunsa hänen sitä ottaessaan.

– No, virkkoi varas, tule tänne ja istu viereeni ja ota jälleen omat kasvosi tai olen muuttava ne niin, ettet tunne niitä, vaikka tahtoisitkin.

Tyttö totteli, ja Sikes heittäysi takaisin pieluksen varaan hänen kätensä omassaan ja silmät kiinnitettyinä hänen kasvoihinsa. Ne sulkeutuivat ja avautuivat jälleen, sulkeutuivat vielä kerran ja avautuivat taas. Murtovaras muutteli levottomana asentoaan, ja useita kertoja nukahdettuaan pariksi kolmeksi minuutiksi sekä yhtä usein havahduttuaan valveille kauhun katsein ja oudoksuen tirkisteltyään ympärilleen, vaipui hän, juuri kun taas oli kohottautumaisillaan, syvään ja raskaaseen uneen. Hänen kätensä päästi otteensa, kohotettu käsivarsi putosi alas hänen sivulleen ja hän nukkui tietämättömänä mistään.

– Vihdoinkin vaikutti oopiumi, virkkoi tyttö ja nousi sängystä. Mutta saavun ehkä kuitenkin liian myöhään. Hän asetti nopeasti hatun päähänsä ja shaalin ylleen, silloin tällöin tuskaisesti katsellen ympärilleen, ikäänkuin olisi hän, huolimatta unijuomasta, joka silmänräpäys pelännyt tuntevansa Sikesin raskaan käden olkapäällään, kumartui sitten hiljaa yli sängyn ja suuteli varkaan huulia, avasi ja sulki äänettömästi huoneen oven ja kiiruhti pois talosta.

Monet puodeista olivat jo suljetut niillä palokujilla ja syrjäkaduilla, joitten kautta hänen oli kuljettava Lontoon Westendiin. Kello löi kymmenen ja hänen kärsimättömyytensä kävi yhä suuremmaksi. Hän tunki eteenpäin ahtailla jalkakäytävillä, tyrkki ohikulkijoita molemmin puolin ja kiiruhtaen melkein hevosten päitten alitse kulki hän nopeasti poikki runsasliikenteisten katujen, missä suuret joukot jalankulkijoita innokkaasti odottivat voidakseen tehdä samoin.

– Nainen mahtaa olla hullu, sanoivat ihmiset kääntyen katsomaan hänen jälkeensä hänen ohirientäessään.

Hänen saapuessaan kaupungin parempiin osiin olivat kadut verraten autiot, ja täällä herätti hänen kiiruhtava kulkunsa vielä suurempaa ihmettelyä niissä harvoissa kulkijoissa, joita hän sivuutti. Muutamat riensivät hänen peräänsä saadakseen tietää, minne hän kiirehti niin tavatonta vauhtia, toiset pysähtyivät töllistelemään hänen jälkeensä, mutta he jäivät, yksi toisensa perästä, ja lähestyessään päämääräänsä oli hän aivan yksin.

Se oli suuri perhehotelli erään rauhallisen, kauniin kadun varrella Hyde Parkin läheisyydessä. Hänen portin ulkopuolella riippuvan lyhdyn säteilevässä valossa lähestyessään sisäänkäytävää löi kello yksitoista. Hän näytti muutaman silmänräpäyksen epäröivän, menisikö sisään, mutta kellonlyönti varmisti häntä, ja hän astui eteishuoneeseen. Porttivahdin koppi oli tyhjä. Hän katseli neuvotonna ympärilleen ja lähestyi portaita.

– No, lapseni, virkkoi muuan somasti puettu naishenkilö, joka kurkisti eräästä ovesta hänen takanaan, ketä etsitte täältä?

– Erästä naista, joka asuu tässä talossa, vastasi tyttö.

– Erästä naista! oli halveksivan katseen seuraama vastaus. Ketä naista, jos saan luvan kysyä?

– Miss Maylieta, sanoi Nancy.

Nainen, joka nyt oli ennättänyt tarkastella hänen ulkomuotoaan, vastasi ainoastaan siveellisen mielipahan katseella sekä kutsui paikalle edeskäyvän, jolle Nancy toisti asiansa.

– Mikä nimi pitää minun sanoa? kysyi edeskäypä.

– Ei ole tarvis sanoa mitään nimeä, vastasi Nancy.

– Eikö asiaannekaan? kysyi mies.

– Ei, ei sitä myöskään, vastasi tyttö, minun täytyy puhua neidin itsensä kanssa.

– Pois! sanoi mies ja työnsi häntä kohti ovea. Siitä ei tule mitään. Menkää tiehenne!

– Kantamalla vain voitte saada minut pois, virkkoi tyttö kiihkeästi, ja siinä on työtä ainakin kahdelle sellaiselle kuin te. Eikö täällä ole ketään, jatkoi hän katsoen ympärilleen, joka tahtoisi toimittaa perille pienen viestin minunlaiseltani raukalta?

Tämä vetoomus vaikutti erääseen hyväsydämiseen kokkiin, joka muitten palvelijain tavoin seisoi katselemassa ja nyt astui esiin välittäjäksi.

– Voit kai toimittaa sen hänelle, Joe? lausui hän.

– Mutta mitä minun on sanottava? kysyi mies pitäen toista jalkaansa portaalla.

– Että eräs nuori tyttö hartaasti pyytää saada puhua miss Maylien kanssa kahdenkesken, sanoi Nancy, ja että, jos hän vain haluaa kuulla ensimmäinen sanan siitä mitä minulla on puhuttavana, hän tietää haluaako hän enempää kuunnella minua vai antaako ajaa minut ulos petturina.

– Se ei ollut vähän, se täytyy minun sanoa, virkkoi mies.

– Viekää sana, sanoi tyttö lujasti, ja tuokaa minulle vastaus.

Mies riensi ylös portaita, ja Nancy jäi seisomaan, kalpeana ja miltei hengittämättä, kuunnellen vapisten niitä selvästi kuuluvia halveksumisen ilmauksia, joita hyveelliset palvelijattaret tuhlasivat hänelle ja jotka kävivät entistä myrkyllisemmiksi, kun edeskäypä palasi sanoen, että hän voisi tulla ylös.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Omituinen tapaaminen, joka on jatkona edelliseen lukuun.

Nancy oli viettänyt elämänsä Lontoon kaduilla sekä sen iljettävimmissä luolissa ja syrjäpaikoissa, mutta vielä oli hänessä jäljellä jotain naisen alkuperäisestä luonteesta, ja kun hän kuuli kevyitten askelten äänen lähestyvän edessään olevaa ovea ja ajatteli sitä ääretöntä vastakohtaisuutta, minkä pieni huone seuraavassa silmänräpäyksessä kätkisi, valtasi hänet syvän häpeän tunne ja hän vaipui kokoon, ikäänkuin hän tuskin olisi voinut kestää sen läsnäoloa, jonka puheille oli pyrkinyt.

Mutta näitten parempien tunteitten kanssa kamppaili ylpeys, vika, mikä vaivaa yhtä hyvin alhaisimpia olentoja kuin korkeimpia ja itsetietoisimpiakin. Hän, varkaitten ja roistojen kurja seuralainen, pahimpien pesäpaikkojen heittiö, hän, joka oli tekemisissä vankiloitten ja syrjäkatujen pahimman pohjasakan kanssa ja eli ristikkojen varjossa – hänkin, tämä turmeltunut olento, tunsi itsensä liian ylpeäksi paljastaaksensa sitä naisellisen tunteen hiventä, jota hän piti heikkoutena, mutta joka yksin yhdisti hänet siihen inhimillisyyteen, josta hänen tuhoissa elämänsä oli hävittänyt niin monta jälkeä hänen vielä ollessa lapsi.

Hän kohotti katsettaan riittävästi nähdäkseen, että se henkilö, joka oli tullut sisälle, oli yksinkertainen ja kaunis tyttö, minkä jälkeen hän taas loi silmänsä kohti lattiaa ja teeskennellyn vaatimattomasti sanoi:

– On vaikeata saada tavata teitä, neiti. Jos minulta olisi pääsy evätty ja olisin mennyt tieheni, kuten useimmat olisivat tehneet, niin olisitte te tullut pahoillenne siitä jonakin päivänä, eikä syyttä.

– Olen kovin pahoillani, jos joku on ollut epäkohtelias teille, vastasi Rose. Mutta älkää ajatelko enempää sitä, vaan sanokaa minulle, miksi tahdotte puhua kanssani. Olen se, jota tiedustelitte.

Ystävällinen sävy tässä vastauksessa, lempeä ääni, rakastettava käytös sekä täydellinen ylpeyden tahi tyytymättömyyden puute yllätti tytön kokonaan, ja hän purskahti itkuun.

– Oi, neiti, neiti, sanoi hän, lyöden kätensä kiihkeästi yhteen, jos olisi monta teidän kaltaistanne, niin ei olisi niin monta sellaista kuin minä – ei olisi – ei olisi –.

– Istukaa, sanoi Rose vakavasti. Jos olette köyhä tai hädänalainen, on minulle oleva ilo saada auttaa teitä, jos voin. Istukaa.

– Antakaa minun seistä, neiti, virkkoi tyttö yhä itkien, älkää puhutelko minua niin ystävällisesti, ennenkuin tunnette minut paremmin. – On myöhä. Onko – onko – tuo ovi lukittu?

– On, vastasi Rose ottaen pari askelta takaisin ollakseen lähempänä apua, jos sattuisi sitä tarvitsemaan, kuinka niin?

– Koska, sanoi tyttö, olen aikeissa antaa omani ja muiden elämän teidän käsiinne. Minä olen sama tyttö, joka laahasin pikku Oliverin takaisin juutalaisen luokse sinä iltana, jolloin hän lähti Pentonvillessä olevasta talosta.

– Te? huudahti Rose Maylie.

– Niin, minä, neiti, vastasi tyttö. Minä olen viheliäisin olento, mistä olette kuullut puhuttavan, joka elän varkaitten joukossa ja joka en koskaan, siitä hetkestä alkain, jolloin avasin silmäni ja tajusin aistini Lontoon kaduilla, ole tuntenut mitään parempaa elämää tai ystävällisempää sanaa kuin ne ovat minulle antaneet, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Vetäytykää kernaasti etäämmäksi minusta. Olen nuorempi kuin näytän olevan, mutta olen tottunut siihen, sillä köyhimmätkin naiset väistyvät tieltäni, kun kuljen läpi jalkakäytävien tungoksen.

– Kuinka kauheata! sanoi Rose peräytyen ehdottomasti askeleen taapäin.

– Kiittäkää taivasta polvillanne, rakas neiti, huudahti tyttö, että teillä on ollut ystäviä huolehtimassa teistä lapsuudessanne ja ettei teidän koskaan ole tarvinnut tuntea kylmää eikä nälkää, ei kurjuutta eikä juoppoutta eikä – eikä sitä, mikä on pahempaa kuin kaikki tämä, kuten minä olen saanut tehdä jo kehdosta asti. Käytän tätä sanaa, sillä katu ja katuojat olivat kehtonani, kuten ne ovat olevat kuolinvuoteenanikin.

– Säälin teitä! virkkoi Rose murtuneella äänellä. Sydämeni on pakahtumaisillaan.

– Jumala teitä siunatkoon hyvyydestänne! vastasi tyttö. Jospa tietäisitte, millaiseksi toisinaan tunnen mieleni, niin surkuttelisitte minua. Mutta olen hiipinyt pois niitten luota, jotka varmastikin murhaisivat minut, jos tietäisivät minun olevan täällä kertomassa teille, mitä olen kuullut. Tunnetteko erään miehen, nimeltä Monks?

– En, sanoi Rose.

– Mutta hän tunsi teidät, lausui tyttö, ja hän tiesi, että te olitte täällä, sillä hänen puheensa perusteella teidät löysin.

– En ole koskaan kuullut sitä nimeä, sanoi Rose.

– Silloin kulkee hän väärällä nimellä joukossamme, mitä monesti olen epäillytkin, virkkoi tyttö. Joku aika sitten, vähän sen jälkeen kuin Oliver oli otettu taloonne tuon yöllisen murtautumisen jälkeen, kuuntelin minä – koska olin alkanut epäillä häntä – erästä keskustelua hänen ja Faginin välillä. Siitä mitä kuulin, ymmärsin, että Monks – se mies, jota teiltä kysyin –.

– Niin, sanoi Rose, ymmärrän.

–...että Monks, jatkoi tyttö, sattumalta oli keksinyt hänet kahden meidän poikamme seurassa sinä päivänä, jona hän ensi kerran hävisi meiltä, ja että hän pian oli nähnyt pojan olevan juuri sen lapsen, jota hän etsi, vaikka en voinut ymmärtää, minkätähden. Hän sopi Faginin kanssa, että jos Oliver löytyisi, saisi Fagin määrätyn rahasumman siitä ja vielä enemmän, jos hän tekisi pojasta varkaan, mitä Monks syystä tahi toisesta, jotakin omaa tarkoitusperäänsä silmällä pitäen toivoi.

– Mitä tarkoitusperää? kysyi Rose.

– Hän näki varjoni seinällä juuri kuunnellessani saadakseni tietää sen, sanoi tyttö, eikä moni ihminen olisi päässyt pakoon tulematta ilmi, mutta minä pääsin, enkä nähnyt häntä enää ennenkuin eilen illalla.

– Ja mitä tapahtui silloin?

– Sanon sen teille. Eilisiltana tuli hän jälleen. He menivät taas yläkertaan, ja minä kuuntelin ovella, ensin kääriydyttyäni hameeseeni, jottei varjoni kavaltaisi minua. Ensimmäiset sanat, mitkä kuulin Monksin virkkavan, olivat: "Ainoat todistukset siitä, kuka poika on, lepäävät siis virran pohjassa, ja se vanha ämmä, joka ne sai äidiltä, lahoo kirstussaan". He nauroivat ja puhuivat hänen menestyksestään tässä asiassa, ja Monks, joka jatkoi puhettaan pojasta, käyden kovin kiihkeäksi, sanoi, että vaikka hän nyt olikin niin varma nuoren penikan rahoista, olisi hän kuitenkin mieluummin nähnyt, että kaikki olisi käynyt toisella tavalla, sillä mikä ainutlaatuinen pila olisikaan ollut saada tehdä tyhjäksi isän ylpeys kuljettamalla poikaa vankilasta toiseen ja senjälkeen saattaa hänet oikeuden eteen jostakin törkeästä rikoksesta, minkä Fagin helposti olisi voinut järjestää ensin hyödyttyään hänestä melko lailla.

– Mitä mahtaa kaikki tämä olla? kysyi Rose.

– Totta, neiti, totta, vaikka se tulee minun huuliltani, vastasi tyttö. Senjälkeen sanoi Monks sadatellen, tavallista kylläkin minun korvilleni, mutta vierasta teidän, että jos hän voisi tyydyttää vihansa ottamalla pojan hengiltä saattamatta omaansa vaaraan, niin haluaisi hän tehdä sen, mutta koska hän ei voinut sitä, olisi hän valmiina voidakseen tavata hänet hänen elämänsä joka käännekohdassa, ja jos hän käyttäisi eduksensa syntyperäänsä ja elämäkertaansa, voisi hän ainakin vahingoittaa häntä. "Lyhyesti sanoen, Fagin", sanoi hän, "niin juutalainen kuin olettekin, ette kuitenkaan koskaan ole asettanut sellaisia ansoja; jollaisia minä tulen suunnittelemaan nuorelle veljelleni Oliverille."

– Hänen veljensä! huudahti Rose lyöden kätensä yhteen.

– Niin kuuluivat hänen omat sanansa, sanoi Nancy katsellen levottomasti ympärilleen, mitä hän muuten oli tehnyt koko ajan, aina puhumaan aljettuaan, sillä Sikesin kuva vainosi häntä taukoamatta. Ja vielä enemmän. Kun hän puhui teistä ja toisesta naisesta, sanoi hän, että näytti olevan taivaan tai paholaisen vehje häntä vastaan, että Oliverin piti joutua teidän käsiinne, mutta sitten nauroi hän ja sanoi, että oli joka tapauksessa jokin lohdutus siinäkin, sillä kuinka monta tuhatta ja sataa tuhatta puntaa antaisittekaan, jos teillä ne olisi, saadaksenne tietää, kuka teidän kaksijalkainen sylikoiranne oli.

– Ei kai ole tarkoituksenne sanoa, virkkoi Rose hyvin kalpeana, että hän oli tosissaan.

– Kyllä hän oli täysin tosissaan, vastasi tyttö ravistaen päätänsä. Hän on hyvin vakava mies, kun hänen suuttumuksensa on herätetty. Tiedän monta, joiden teot ovat pahempia, mutta tahdon mieluummin kuulla kymmenen kertaa heitä kaikkia yhdessä kuin yhden ainoan kerran Monksia. – Mutta on myöhä, minun täytyy kiirehtiä kotiin, jotta ei aavistettaisikaan minun olleen ulkona sellaisella asialla kuin tämä. Minun täytyy heti lähteä.

– Mutta mitä pitää minun tehdä? sanoi Rose. Kuinka voin ilman teitä käyttää hyödykseni tätä tiedonantoa? Tahdotte palata? Miksi tahdotte palata takaisin seuraan, jonka olette kuvannut niin kaamein värein? Jos tahdotte toistaa nämä tiedot eräälle herralle, jonka heti kutsun tänne tästä viereisestä huoneesta, viedään teidät vähemmässä kuin puolessa tunnissa paikkaan, missä voitte olla täydessä turvassa.

– Tahdon mennä takaisin, virkkoi tyttö. Minun täytyy mennä takaisin, koska – kuinka minä voin selittää sen sellaiselle viattomalle naiselle kuin te? – Koska niitten miesten joukossa, joista olen teille kertonut, on yksi, hurjin kaikista heistä, jota en voi jättää, en edes tullakseni pelastetuksi siitä elämästä, jota nyt vietän.

– Se, että kerran ennen olette toiminut tuon rakkaan pojan hyödyksi, sanoi Rose, että olette tullut tänne, niin suuren vaaran uhatessa teitä itseänne, kertoaksenne minulle, mitä olette kuullut, käytöksenne, joka on saanut minut vakuutetuksi sanojenne todenperäisyydestä, kasvonne ja katumuksenne, kaikki tuo saa minut uskomaan, että teidät vielä voidaan pelastaa. Ah, lausui nuori tyttö hellästi ja risti kätensä, kuumien kyynelten vieriessä alas hänen poskiansa pitkin, älkää sulkeko korvianne erään omaan sukupuoleenne kuuluvan rukouksilta – ensimmäisen, luulen, joka konsanaan on vedonnut teihin murhemielin ja osaaottaen. Kuulkaa minua ja sallikaa minun pelastaa teidät!

– Rakas neiti, huudahti tyttö langeten polvilleen, rakas, siunattu neiti, olette ensimmäinen, joka milloinkaan on ilahduttanut minua sanoin sellaisin kuin nämä, ja jos olisin kuullut ne muutamia vuosia sitten, olisivat ne ehkä johtaneet minut pois surun ja synnin elämästä, mutta nyt on se liian myöhäistä – liian myöhäistä!

– Ei ole koskaan liian myöhäistä katua ja tehdä parannus.

– On, puhkesi tyttö sanomaan ja vääntäen epätoivoisesti käsiään, en voi jättää häntä nyt – en voi tehdä itseäni syypääksi hänen kuolemaansa!

– Millä tavoin syypääksi?

– Ei mikään voisi pelastaa häntä, vastasi tyttö. Jos kertoisin toisille, mitä olen kertonut teille, ja aiheuttaisin heidän vangitsemisensa, täytyisi hänen kuolla. Hän on mitä häikäilemättömin ja hän on ollut niin julma.

– Onko mahdollista, että sellaisen miehen tähden voitte luopua kaikesta tulevaisuuden toivosta ja välittömän pelastuksen varmuudesta? Se on hulluutta.

– En tiedä, mitä se on, vastasi tyttö, tiedän ainoastaan, että se on niin, eikä ainoastaan minuun, vaan satoihin muihin nähden, jotka ovat yhtä kurjia ja syntisiä kuin minä. Minun täytyy palata. Onko se Jumalan vihaa sen pahan takia, mitä olen tehnyt, sitä en tiedä, mutta minua vetää hänen luokseen jokainen kärsimys ja pahoinpitely, ja tekisin sen, vaikkapa tietäisin, että lopuksi kuolisin hänen kätensä kautta.

– Mitä pitää minun tehdä? sanoi Rose. En voi antaa teidän mennä tällä tavoin.

– Voitte kyllä, neiti, ja tiedän, että sen teette, vastasi tyttö nousten ylös. Ette tule estämään minua menemästä, koska olen luottanut teidän hyvyyteenne enkä vaatinut teiltä mitään lupausta, minkä olisin voinut tehdä.

– Mitä hyötyä on silloin siitä ilmoituksesta, minkä minulle olette antanut? sanoi Rose. Tämä salaisuus on tutkittava, ja kuinka voi se tulla hyödyksi Oliverille, jota te olette niin halukas auttamaan?

– Lieneehän olemassa joku mies, joka voi kuulla sen salaisuutena ja neuvoa teille, mitä teidän on tehtävä, vastasi tyttö.

– Mutta missä voin tavata teidät jälleen, jos se käy välttämättömäksi? kysyi Rose. En tahdo tietää, missä nuo kauheat ihmiset oleskelevat, vaan ainoastaan missä voin tavata teidät jonkun määrätyn ajan kuluttua tästä lukien.

– Tahdotteko luvata minulle, että salaisuuteni säilytetään ja että tulette yksin tai ainoastaan sen henkilön kera, joka saa sen tietää, sekä ettei minua seurata? kysyi tyttö.

– Sen lupaan pyhästi, vastasi Rose.

– Joka sunnuntai-ilta, vastasi tyttö, minä, jos elän, kuljen London Bridgellä kello yhdestätoista lähtien, kunnes kello lyö kaksitoista.

– Odottakaa vielä silmänräpäys, sanoi Rose, kun tyttö riensi ovea kohti: Harkitkaa vielä kerran asemaanne ja sitä tilaisuutta, mikä teillä on vapautuaksenne siitä. Teillä on oikeuksia minuun nähden, ei ainoastaan siksi, että vapaaehtoisesti olette jättänyt minulle tämän ilmoituksen, vaan myöskin naisena, kadotettuna, melkein ilman toivoa pelastumisesta. Tahdotteko todella palata tämän varasjoukkueen ja tämän miehen luo, kun yksi sana voi pelastaa teidät? Mikä taikavoima vetää teitä takaisin ja saa teidät pysymään synnissä ja kurjuudessa? Ah, eikö sitten sydämessänne ole ainuttakaan kieltä, mitä minä voisin koskettaa – eikö sitten ole olemassa enää mitään, mihin voin vedota tätä kauhistuttavaa lumousta vastaan?

– Suurin palvelus, minkä voisitte minulle tehdä, vastasi tyttö väännellen käsiään, olisi, että heti ottaisitte minut hengiltä, sillä olen tuntenut enemmän kuin koskaan ennen surua tänä iltana ajattelemalla mikä minä olen. Ja olisihan jotain sekin, ettei tarvitsisi kuolla samassa helvetissä, missä olen elänyt. Jumala teitä siunatkoon, rakas neiti, ja antakoon teille yhtä paljon onnea kuin minä olen koonnut päälleni häpeää. Näin sanoen ja selvästi kuuluvalla nyyhkytyksellä poistui onneton tyttö, Rose Maylien, tämän tavattoman kohtauksen valtaamana, mikä enemmän oli haihtuvan unelman kuin todellisen tapahtuman kaltainen, vaipuessa tuolille ja yrittäessä koota hämmentyneitä ajatuksiaan.

NELJÄSKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Sisältää uusia havaintoja ja osoittaa, että yllätykset, samoinkuin onnettomuudetkin, harvoin tulevat yksinään.

Rosen asema oli todella melko tukala, sillä samalla kun hän mitä innokkaimmin ja palavimmin halusi selvittää sen salaperäisyyden, mikä verhosi Oliverin kohtaloa, ei hän toiselta puolen voinut olla kunnioittamatta sitä luottamusta, mitä onneton nainen oli hänelle osoittanut. Hänen sanansa ja käyttäytymisensä oli liikuttanut Rose Maylien sydäntä, ja Oliveria kohtaan tuntemansa kiintymyksen rinnalla ylläpiti hän lämmintä toivoa voittaa tämä yhteiskunnan ulkopuolella vaeltava nuori olento takaisin elämään.

He aikoivat viipyä vain kolme päivää Lontoossa, ennenkuin muutamaksi viikoksi lähtisivät eräälle etäällä merenrannalla sijaitsevalle paikalle, ja nyt oli ensimmäisen päivän jälkeinen keskiyö. Mihin toimenpiteisiin oli hänen ryhdyttävä, mitä voisi hän suorittaa neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa? Tai kuinka hän epäilyksiä herättämättä saisi matkan siirretyksi tuonnemmaksi? Mr Losberne oli heidän mukanaan ja viipyisi vielä kaksi päivää, mutta Rose tunsi liian hyvin tämän kunnon gentlemannin äkkipikaisen luonteen ja piti jo ennakolta selvänä, millaisen vihanpurkauksen Oliverin ryöstämisen välikappale hänessä aiheuttaisi, rohjetakseen uskoa hänelle salaisuutta, jos hänen välityksensä Nancyn hyväksi ei voisi saada tukea joltakin toiselta kokeneelta henkilöltä.

Levotonna näistä vaihtuvista ajatuksista ja milloin taipuvaisena yhteen, milloin toiseen pelastuskeinoon, milloin hyläten ne kaikki, vietti hän unettoman yön, ja seuraavana aamuna, vielä punnittuaan asiaa, teki hän epätoivossaan päätöksen neuvotella Harry Maylien kanssa.

– Jos on tuskallista hänelle, ajatteli hän, tulla takaisin tänne, kuinka paljon tuskallisempaa onkaan se minulle! Mutta ehkei hän tahdo tulla; hän kenties kirjoittaa, tai jos tulee itse, voi hän tahallaan välttää minua – kuten teki lähtiessään, vaikka en olisi sitä hänestä uskonut; mutta se oli parasta meille molemmille – kaikkein parasta! Ja tässä asetti Rose kynänsä syrjään, ikäänkuin ei edes paperikaan saisi nähdä hänen itkevän.

Hän oli jälleen tarttunut kynään ja asettanut sen taas pois hyvinkin viisikymmentä kertaa sekä punninnut ja aprikoinut kirjeensä ensimmäistä riviä, kykenemättä vielä kirjoittamaan edes yhtä sanaa, kun Oliver, joka oli ollut ulkona kävelemässä mr Giles henkivartijanaan, tuli juosten huoneeseen niin hengästyneen kiireisesti, että näytti tulleen jotakin uutta levottomuuden aihetta.

– Miksi olet noin kiihoittunut? kysyi Rose mennen häntä vastaan.

– En ymmärrä mitä se on, minusta tuntuu kuin tukehtuisin, vastasi Oliver. Oi, Jumala! Ajatella, että kuitenkin viimein saisin nähdä hänet, ja te saatte tietää, että kaikki, mitä olen teille sanonut, on totta!

– En ole koskaan uskonut sinun sanoneen meille muuta kuin totuuden, rakas Oliver, virkkoi Rose rauhoittaen. Mutta mistä on kysymys? Kenestä sinä puhut?

– Olen nähnyt sen vanhan herran, vastasi Oliver, tuskin kyeten saamaan sanaakaan suustaan, sen vanhan herran, joka oli niin hyvä minua kohtaan – mr Brownlowin, josta niin usein olemme puhuneet.

– Missä? tiedusti Rose.

– Hän astui alas vaunuista, vastasi Oliver vuodattaen ilon kyyneleitä, ja meni sisälle erääseen taloon. En puhutellut häntä. Muta Giles kysyi, asuiko hän siellä, ja vastattiin, että niin oli laita. Katsokaahan, sanoi Oliver näyttäen erästä paperilappua, tässä se on, tähän on kirjoitettu, missä hän asuu – nyt tahdon heti mennä sinne. Oi, ajatelkaa! Mitä minä teen, kun tapaan hänet ja taas saan kuulla hänen puhuvan.

Ajatukset koko lailla hämmentyneinä näistä ja muista toisistaan riippumattomista ilonhuudahduksista luki Rose osoitteen, mikä oli Craven Street Strandissa.

– Pian! sanoi hän. Käske heidän noutaa ajuri ja laita itsesi kuntoon seurataksesi minua. Ajan heti sinne sinun kanssasi kadottamatta minuuttiakaan ja sanon tädille vain, että menemme tunnin ajaksi ulos. Laita itsesi kuntoon niin pian kuin mahdollista.

Viittä minuuttia myöhemmin olivat he matkalla Craven Streetille. Kun he tulivat perille, jätti Rose Oliverin vaunuihin, sanoen syyksi, että hänen oli valmistettava vanhaa herraa, sekä lähetti kortin palvelijan mukana ylös pyytämään mr Brownlowilta hetken keskustelua tärkeässä asiassa. Palvelija palasi ja pyysi häntä astumaan sisään, ja hän seurasi häntä erääseen kerrosta ylempänä sijaitsevaan huoneeseen, missä hän joutui vanhahkon herran eteen, jolla oli hyväntahtoinen ulkonäkö ja joka oli puettu pullonviheriään frakkiin. Hänen lähellään istui muuan vanha herra nankkiinihousuissa ja damaskeissa, joka ei näyttänyt erikoisen hyväntahtoiselta, pitäen käsiään puristettuina paksun kepin nupin ympäri ja nojaten leukaansa niihin.

– Ah, hyvänen aika, sanoi pullonviheriään frakkiin puettu gentlemanni nousten nopeasti ylös, pyydän anteeksi, nuori neiti – luulin, että oli kyseessä joku tungetteleva henkilö, joka – pyydän anteeksi. Olkaa hyvä ja istukaa.

– Mr Brownlow arvatenkin, sir? virkkoi Rose katsoen toisesta vanhasta herrasta toiseen.

– Se on nimeni, sanoi vanha gentlemanni. Ja tämä on ystäväni, mr Grimwig. Tahdotteko olla ystävällinen ja jättää meidät muutamiksi minuutiksi, Grimwig?

– Minä luulen, virkkoi Rose, ettei meidän, keskustelumme ollessa tällä asteella, tarvitse vaivata tätä gentlemannia menemään pois. Ellei minulle ole väärin ilmoitettu, tietää hän asiasta, josta haluan puhua kanssanne.

Mr Brownlow nyökäytti päätään, ja Grimwig, joka oli noussut ylös ja tehnyt jäykän kumarruksen, teki toisen jäykän kumarruksen ja istuutui jälleen.

– En epäile, sanoi Rose hämillään, että tulen hämmästyttämään teitä; mutta te olette kerran osoittanut eräälle nuorelle, sangen hyvälle ystävälleni suurta hyväntahtoisuutta ja suopeutta ja olen vakuutettu, että teitä ilahduttaa taas saada kuulla jotakin hänestä.

– Tosia-anko? sanoi Brownlow...

– Oliver Twist nimellä hänet tunnette, vastasi Rose.

Nämä sanat eivät vielä kunnolla olleet tulleet hänen huulillaan, kun mr Grimwig, joka oli ollut syventyvinään erääseen suureen kirjaan, mikä lepäsi pöydällä, löi sen kiinni kovalla paukauksella ja asettui selkäkenoon tuolillaan, samalla karkoittaen kasvonpiirteistään jokaisen muun ilmeen paitsi mitä rajattomimman ällistyksen ja alkoi katsoa tuijottaa pitkään ja epämääräisesti. Kuin häpeissään siitä, että oli päästänyt ilmi niin voimakkaan liikutuksen, palautti hän kouristuksentapaisella nykäyksellä entisen asentonsa ja tirkistäen suoraan eteensä päästi pitkän, syvän vihellyksen, mikä lopultakaan ei tuntunut katoavan ilmaan, vaan häviävän hänen vatsansa sisimpiin kätköihin.

Mr Brownlow ei ollut vähemmän yllätetty, mutta hänen hämmästyksensä ei ilmennyt täysin niin eriskummallisella tavalla. Hän muutti tuolinsa lähemmäksi miss Maylieta ja sanoi:

– Tehkää minulle se palvelus, nuori neiti, että kerrassaan syrjäytätte sen suopeuden ja hyväntahtoisuuden, mistä mainitsitte ja mistä ei kukaan muu tiedä mitään, ja jos voitte kertoa jotakin, mikä voi muuttaa sen epäedullisen käsityksen, minkä kerran olin pakotettu muodostamaan siitä poikaparasta, niin antakaa minun Jumalan tähden kuulla se.

– Huono poika – tahdonpa syödä pääni, jos hän ei ole huono poika, mörisi Grimwig.

– Älkää kiinnittäkö huomiotanne ystävääni, miss Maylie, sanoi Brownlow. Hän ei tarkoita sitä, mitä hän sanoo.

Tultuaan näin pitkälle tyytyivät molemmat gentlemannit osaansa ja puristivat senjälkeen toistensa käsiä, kuten heillä aina oli tapana.

– Mutta palataksemme asiaan, miss Maylie, lausui Brownlow, johon ihmisrakkaudessanne tunnette niin suurta mielenkiintoa, pyydän teitä sanomaan minulle, mitä tiedätte tästä lapsiraukasta, vaikka minun kai ensinnä täytyy sanoa, että olen käyttänyt kaikkia tarjolla olevia keinoja löytääkseni hänet ja että aikaisempaa otaksumaani, että hän olisi pettänyt minut ja antanut toveriensa houkutella itsensä varastamaan minulta poissaollessani, aikalailla on horjutettu.

Rose, jolla oli ollut aikaa koota ajatuksensa, kertoi nyt muutamin harvoin sanoin kaiken, mitä Oliverille oli tapahtunut hänen jätettyään mr Brownlowin talon, pidättäen kuitenkin Nancyn ilmoituksen tämän herran korvien yksin kuultavaksi, ja lopetti vakuuttaen pojan ainoan surun kuluneitten kuukausien aikana olleen, ettei hän ollut voinut löytää aikaisempaa ystäväänsä ja hyväntekijäänsä.

– Jumala olkoon ylistetty! sanoi vanha gentlemanni. Tämä on suuri ilo minulle, oikein suuri ilo! Mutta ette ole sanonut minulle, missä hän nyt on, miss Maylie. Teidän on annettava minulle anteeksi, että nuhtelen teitä – mutta minkätähden ette ole ottanut häntä mukaanne?

– Hän odottaa vaunuissa tuolla oven edessä, vastasi Rose.

– Oven edessä! huudahti vanha gentlemanni, minkä perästä hän sanaakaan sanomatta riensi ulos huoneesta, alas portaita, yli astuimen ja sisälle vaunuihin.

Kun huoneen ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä, nosti Grimwig päänsä, ja käyttäen yhtä tuolin takajalkaa kiertotappina muodosti hän keppinsä avulla kolme ympyrää, koko ajan pysyen istuvassa asennossa. Suoritettuaan tämän tempun nousi hän ja asteli niin vinhasti kuin voi edestakaisin huoneessa ainakin kymmenen kertaa, minkäjälkeen hän äkkiä pysähtyi Rosen eteen ja muitta mutkitta suuteli häntä.

– Hiljaa, sanoi hän, kun nuori nainen, hieman levottomana tästä oudosta menettelystä, nopeasti nousi ylös. Älkää olko peloissanne. Olen kyllin vanha voidakseni olla isoisänne. Te olette sievä tyttö – minä pidän teistä. Siinä he ovat!

Tosiaankin, juuri hänen uudelleen heittäytyessä entiselle paikalleen palasi Brownlow yhdessä Oliverin kanssa, jonka mr Grimwig vastaanotti hyvin armollisesti, ja vaikka tämän silmänräpäyksen ilo olisi ollut Rosen ainoa palkinto kaikesta hänen levottomuudestaan ja tuskastaan Oliverin vuoksi, olisi hän kuitenkin ollut runsaasti palkittu.

– Mutta on vielä yksi, jota emme saa unohtaa, virkkoi mr Brownlow ja soitti kelloa. Pyytäkää mrs Bedwiniä tulemaan tänne.

Vanha taloudenhoitajatar ilmaantui niin pian kuin mahdollista ja jäi niiattuaan seisomaan ovelle, odottaen lähempiä määräyksiä.

– Mutta tehän tulette päivä päivältä yhä likinäköisemmäksi, Bedwin, sanoi mr Brownlow ilkkuvaisesti.

– Niin teenkin, vastasi vanha rouva. Tultua niin vanhaksi kuin minä eivät silmät parane vuosien mukana.

– Olisinhan voinut sanoakin sen teille, lausui Brownlow, mutta asettakaa nyt silmälasinne paikoilleen ja katsokaa, ellette voi arvata, miksi teidät on kutsuttu.

Vanha rouva alkoi kopeloida taskustaan silmälaseja, mutta Oliverin kärsivällisyys ei kestänyt tätä uutta lisäkiusausta. Hän antoi myöten ensimmäiselle mielijohteelleen ja juoksi hänen syliinsä.

– Ah, hyvä Jumala! huudahti vanha rouva syleillen häntä. Sehän on minun oma, viaton poikani!

– Rakas, vanha hoitajattareni! huudahti Oliver.

– Tiesin hyvin, että hän tulisi takaisin, sanoi vanha nainen pitäen häntä sylissään. Kuinka terveeltä hän näyttää ja kuinka hienosti puettu hän on taas! Missä olet ollut koko tämän pitkän, pitkän ajan? Ah, samat lempeät kasvot, mutta ei niin kalpeat, samat lempeät silmät, mutta ei niin surulliset! En ole koskaan unohtanut niitä enkä tyyntä hymyä, vaan joka päivä nähnyt ne samalla kertaa kuin omatkin lapseni, jotka kuolivat minun vielä ollessani nuori ja iloinen. Hänen puhuessaan ja milloin pitäessään Oliveria kappaleen matkan päässä itsestään nähdäkseen, kuinka hän oli kasvanut, milloin vetäessään hänet luoksensa uusin hyväilyin, itki ja nauroi tuo hyvä sielu vuoronperään ilossaan hänen paluunsa johdosta. Mr Brownlow jätti hänet ja Oliverin rauhaan vaihtamaan ajatuksia ja johti Rosen erääseen toiseen huoneeseen, missä hän sai kuulla täydellisen selonteon Rosen kohtauksesta Nancyn kanssa, mikä aikalailla hämmästytti häntä. Rose selitti myöskin, miksikä ei heti ollut kääntynyt ystävänsä mr Losbernen puoleen, ja vanha gentlemanni huomasi hänen siinä menetelleen aivan oikein ja suostui mielellään itse neuvottelemaan vakavasti asiasta kunnon tohtorin kanssa. Jotta hän niin pian kuin mahdollista saisi siihen tilaisuuden, sovittiin, että hän pistäytyisi hotellissa samana iltana kello kahdeksan ja että mrs Maylielle sillä välin varovasti ilmoitettaisiin, mitä oli tapahtunut. Sittenkuin tämä päätös oli tehty, palasivat Rose ja Oliver kotiin.

Rose ei suinkaan ollut yliarvioinut hyvän tohtorin katkeroitumisen määrää, sillä tuskin oli hän kuullut Nancyn jutun, ennenkuin hän antoi todellisen uhkausten ja sadatusten ryöpyn vapaasti virrata, uhkasi saattaa Nancyn herrojen Blathers & Duffin yhdistetyn taitavuuden ensi uhriksi sekä asetti todella hatunkin päähänsä kiiruhtaakseen hakemaan noitten arvon herrojen apua. Epäilemättä olisikin hän, silmänräpäystäkään seurauksia punnitsematta suuttumuksensa ensi puuskassa toteuttanut aikomuksensa, jollei häntä olisi pidättänyt osittain samankaltainen kiihkeys mr Brownlowin puolelta, joka itse oli kuumaverinen luonne, ja osittain sellaiset syyt ja huomautukset, mitkä näyttivät parhaiten soveltuvan saamaan hänet luopumaan äkkipikaisesta aikeestaan.

– No, mitä hittoa sitten on tehtävä? virkkoi kuumaverinen tohtori heidän jälleen kohdattua molemmat naiset. Laadimmeko kiitoslauselman kaikille noille niinhyvin mies- kuin naispuolisillekin maankiertäjille ja pyydämme heitä ottamaan vastaan esimerkiksi sata puntaa miestä kohti vähäisenä tunnustuksena heidän hyvyydestänsä Oliveria kohtaan?

– Ei juuri niinkään, vastasi mr Brownlow hymyillen, mutta hyvin varovaisesti on meidän meneteltävä.

– Varovaisesti! huudahti tohtori. Tahdon mieluummin lähettää heidät joka sorkan –.

– Yhdentekevää minne, keskeytti hänet Brownlow. Mutta ajatelkaa, missä määrin me, lähettämällä heidät minne tahansa, voimme toivoa saavuttavamme tähtäimessämme olevan maalin.

– Minkä maalin? kysyi tohtori.

– Aivan yksinkertaisesti Oliverin syntyperän selvittämisen ja sen perinnön takaisinsaamisen, mikä häneltä, jos kertomus on tosi, on petollisesti riistetty.

– Ah, sanoi tohtori Losberne leyhyttäen nenäliinallaan, sen olin melkein unohtanut.

– Nähkääs, jatkoi mr Brownlow, vaikka jättäisimmekin tämän tytön kerrassaan jutun ulkopuolelle ja meidän onnistuisi saada nämä konnat tuomioistuimen eteen hänen turvallisuutensa joutumatta vaaraan, mitä voittaisimme sillä?

– Kaikesta päättäen ainakin tulisi muutamia heistä tuomituksi hirteen, sanoi tohtori, ja muut lähetetyksi siirtomaavankeuteen.

– Erinomaista, vastasi mr Brownlow hymyillen, mutta siihen he kyllä itse vievät asiansa kun aika on tullut, ja jos me sekaantuisimme siihen ja estäisimme sen, niin menettelisimme mielestäni kovin tyhmästi, aivan vastoin omaa pyrkimystämme tai ainakin Oliverin etua, mikä on sama asia.

– Kuinka niin? kysyi tohtori.

– Onhan selvää, että olisi erittäin vaikeata päästä täysin tämän arvoituksen perille, ellemme voi saada tätä Monksia näyttämään korttejaan. Se voi tapahtua ainoastaan viekkaudella ja vangitsemalla hänet hänen ollessaan näitten henkilöitten parissa. Sillä vaikkapa hänet pidätettäisiinkin, niin mitä todistuksia on meillä häntä vastaan? Hän ei ole – sikäli kuin tiedämme ja voimme päätellä – sekaantunut mihinkään heidän rosvouksiinsa. Ellei häntä täydellisesti vapauteta, on ainakin hyvin todennäköistä, että hänet tuomitaan vankeuteen vain irtolaisena, ja siitä lähtien on hänen suunsa luonnollisesti oleva niin tyystin suljettu, että hän meidän tarkoitusperäämme nähden yhtä hyvin voisi olla kuollut, mykkä, sokea tai mielipuoli.

– Siinä tapauksessa huomautan teille uudelleen, sanoi tohtori kärsimättömänä, onko kohtuullista, että tätä tytölle annettua lupausta on pidettävä sitovana, lupausta, joka tosin annettiin mitä parhaimmassa ja ystävällisimmässä tarkoituksessa, mutta joka –.

– Antaa sen seikan olla sinään, hyvä nuori neiti, virkkoi mr Brownlow torjuen Roselle, joka oli aikeissa sanoa jotakin. Lupaus on pidettävä. En luule sen millään tavoin estävän meitä työssämme, mutta ennenkuin voimme ratkaista minkä menettelytavan valitsemme, on tarpeen tavata tyttö ja varmistua siitä, tahtooko hän näyttää meille, kuka tuo Monks on, edellytettynä, että hän joutuu tekemisiin vain meidän, mutta ei lain kanssa, tai ellei hän tahdo tai voi sitä tehdä, voimmeko saada häneltä sellaisen kuvauksen Monksin olinpaikasta ja ulkonäöstä, että voimme löytää hänet. Emme voi kohdata häntä ennenkuin sunnuntaina, ja tänään on tiistai. Ehdotan sentähden, että olemme siihen saakka aivan rauhallisina emmekä edes Oliverille mainitse mitään asiasta.

Vaikka mr Losberne ottikin vastaan tämän ehdotuksen, mikä aiheuttaisi viiden päivän viivytyksen, monin virnistyksin, täytyi hänen kuitenkin myöntää, ettei tiennyt mitään parempaa menettelytapaa ja kun niin Rose kuin mrs Mayliekin täydellisesti asettuivat mr Brownlowin puolelle, hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti.

– Mieleni tekisi, sanoi mr Brownlow, neuvotella ystäväni mr Grimwigin kanssa. Hän on omituinen, mutta samalla viisas ja kokenut ja voisi ehkä olla meille hyödyksi. Voin lisätä, että hän on ammatiltaan juristi, vaikka hän hylkäsi asianajajasäädyn vihoissaan siitä, että hän kahtenakymmenenä vuotena sai vain yhden asian hoidettavakseen, mutta onko tämä pidettävä suosituksena vai ei, sen saatte itse ratkaista.

– Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kutsutte ystävänne, vastasi tohtori, jos minäkin saan kutsua omani.

– Se asia on ratkaistava äänestyksellä, lausui Brownlow. Kuka se on?

– Tämän rouvan ja tämän nuoren naisen – hyvä ystävä, vastasi tohtori viitaten mrs Maylien ja luoden nuoreen naiseen paljonpuhuvan katseen.

Rose punastui kovasti, muttei vastustanut ehdotusta – ehkä tunsi hän olevansa toivottomana vähemmistönä – ja Harry Maylie ynnä mr Grimwig otettiin näin ollen neuvottelukuntaan lisäksi.

– Jäämme luonnollisesti kaupunkiin, virkkoi mrs Maylie, niin kauaksi kuin on vähintäkään toivetta voida menestyksellisesti jatkaa tätä tutkimusta. En ole säästävä vaivoja enkä kustannuksia tässä asiassa, joka on niin lähellä meidän kaikkien sydäntä, ja viivyn täällä mielelläni vaikka koko vuoden, jos vain vakuutatte minulle, että vielä on olemassa jotakin toivoa.

NELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.

Eräästä Oliverin vanhasta tuttavasta, jossa ilmeisiä nerouden merkkejä on havaittavissa, tulee huomattava henkilö pääkaupungissa.

Samana iltana, jona Nancy oli vaivuttanut Sikesin uneen ja rientänyt Rose Maylien luokse, lähestyi kaksi henkilöä, joihin tämän kertomuksen on kiinnitettävä jonkunverran huomiota, Lontoota pohjoisesta päin tulevaa valtatietä pitkin. He olivat mies ja nainen, tai ehkä voisi heitä paremmin kutsua kukoksi ja kanaksi, sillä ensimainittu oli noita pitkä- ja pihtijalkaisia, honteloita ja luisevia henkilöitä, joille on vaikea arvioida mitään varmaa ikää, koska he jo poikina näyttävät täysikasvuisilta miehiltä ja täysikasvuisina suurikokoisilta pojilta. Nainen oli nuori, mutta vahvaa ja karkeaa rakennetta, jollaista tarvittiinkin kantamaan sitä raskasta myttyä, mikä oli kiinnitetty hänen selkäänsä. Hänen seuralaisensa ei kantanut mitään erikoisen painavaa taakkaa, sillä kepissä, jota hän piti olallaan, riippui vain pieni käärö, sidottuna nenäliinaan ja ilmeisesti hyvin kevyt. Tämä seikka lisättynä hänen tavattoman pitkiin jalkoihinsa teki hänelle mahdolliseksi helposti pysytellä puoli tusinaa askelta seuralaisensa edellä, jonka puoleen hän tuon tuostakin kääntyi kärsimättömästi keikauttaen päätänsä, kuin nuhdellakseen häntä hitaudesta ja kehoittaakseen häntä kiiruhtamaan.

– Vieläkö on pitkälti jäljellä? kysyi nainen istuutuen eräälle penkille ja katsoen ylös kasvot hikeä valuen.

– Pitkälti jäljellä! Joutavia! sanoi pitkäkoipinen vaeltaja osoittaen eteensä. Katso tuonne! Siellä ovat Lontoon valot.

– Sinne on ainakin kaksi mailia, virkkoi nainen masentuneena.

– Älä välitä siitä, onko sinne kaksi tai kaksikymmentä mailia, sanoi Noa Claypole, sillä hän se oli, vaan nouse ylös ja riennä, sillä muutoin annan sinulle potkun, ja siinä on sinulle tietoa.

– Missä aiot olla yötä, Noa? kysyi nainen heidän taas kuljettuaan joitakin satoja metrejä.

– Mistä minä sen tiedän? vastasi Noa, jonka käveleminen oli saattanut hyvin riitaiselle tuulelle.

– Tässä lähellä toivon, sanoi Charlotte.

– Ei, ei tässä lähellä, vastasi Noa, ei tässä lähellä, älä kuvittelekaan sellaista.

– Miksi ei?

– Kun minä sanon aikovani jotakin tehdä, niin on se kylliksi ilman mitään miksi ja siksi, vastasi mies mahtavasti.

– Älähän nyt huoli olla noin äkäinen, sanoi hänen seuralaisensa.

– Olisipa kaunista, jos menisimme ensimmäiseen eteensattuvaan majataloon kaupungin ulkopuolella, jotta Sowerberry, jos hän ajaa meitä takaa, voisi pistää sinne vanhan kuononsa ja viedä meidät takaisin käsiraudoilla varustetuissa vaunuissa, sanoi mr Claypole ilkkuvasti. Ei, minä menen ja nuuskin selville kapeimmat kujat, mitkä voin löytää, enkä pysähdy, ennenkuin olen tullut taloon, mikä on niin syrjässä kuin mahdollista. Voit kiittää luojaasi, että olen saanut päätä, sillä ellemme olisi alusta alkaen taiallamme menneet harhaan ja tulleet takaisin yli vainioitten, niin olisit aivan varmasti ollut kiinni jo viikko sitten. Ja se olisi ollut oikein sinun laisellesi houkkiolle.

– Tiedän, etten ole niin viisas kuin sinä, vastasi Charlotte, mutta älä soimaa vain minua ja sano, että minut olisi otettu kiinni. Jos minut olisi otettu, niin olisi sinut myöskin.

– Sinähän otit rahat laatikosta, vai kuinka? sanoi Noa.

– Mutta sinun tähtesi ne otin, kiltti Noa, vastasi Charlotte.

– Mutta pidinkös minä ne? kysyi Noa.

– Et, sinä luotit minuun ja annoit minun kantaa niitä, ja siinä teit kuin rakastettuni, joka sinä oletkin, sanoi nainen ja taputti häntä leuan alle sekä pisti käsivartensa hänen kainaloonsa.

Hänen rakastettunsa hän kyllä olikin, mutta kosk'ei kuulunut mr Claypolen tapoihin osoittaa sokeaa ja mieletöntä luottamusta kenellekään, myönnettäköön tehdäksemme tuolle herrasmiehelle oikeutta, että hän luotti Charlotteen sillä perusteella, että jos heitä ajettaisiin takaa, niin rahat tavattaisiin tältä, mikä antaisi hänelle mahdollisuuden vakuuttaa täydellistä tietämättömyyttään ryöstöstä sekä suuressa määrin lisäsi hänen toiveitaan päästä pakoon. Tällä erää ei hän luonnollisestikaan ruvennut mihinkään selityksiin, vaan he taivalsivat hyvin rakastavaisesti edelleen.

Mr Claypole jatkoi matkaa pysähtymättä, kunnes he tulivat Islingtonin Enkeliin, missä hän, monien jalankulkijoitten ja monien vaunujen perustuksella otaksui Lontoon toden teolla alkavan. Seistyään hetken hiljaa tutkiakseen, mitkä kadut olivat vilkasliikkeisimmät ja joita sentähden ensi sijassa piti karttaa, kulki hän Johns Roadille, ollen pian hävinnyt niihin kapeisiin ja sotkuisiin syrjäkujiin, mitkä sijaitsevat Grays Inn Lanen ja Smithfieldin välillä ja tekevät tämän osan kaupunkia yhdeksi Lontoon huonoimpia ja viheliäisimpiä kortteleja.

Näitten kujien läpi samosi Noa laahaten Charlottea perässään ja välistä siirtyen katuojaan saadakseen yleissilmäyksen muutamien pienten majatalojen koko ulkonaisesta laadusta, minkä jälkeen hän kulki edelleen, koska jokin aavistus sai hänet pitämään niitä liian julkisina hänen tarkoitukseensa. Viimein pysähtyi hän erään eteen, joka näytti vielä mitättömämmältä ja likaisemmalta kuin mikään muu hänen tähän asti näkemänsä, ja mentyään kadun yli sen toiselle puolelle ja tutkittuaan sitä sieltäkäsin suvaitsi hän ilmoittaa, että tahtoi viettää yönsä siellä.

– Anna minulle mytty, virkkoi Noa irroittaen sen Charlotten hartioilta ja heilauttaen sen omilleen, äläkä sano halkaistua sanaa, ellei sinua puhutella. Mikä on talon nimi – kolme – kolme – mitä?

– Rampaa, sanoi Charlotte.

– Kolme rampaa, toisti Noa, sehän on sangen hyvä nimi. No, pysyttele nyt kintereilläni ja kiirehdi. Näin kehoittaen työnsi hän olkapäällään auki narisevan oven ja astui sisään kumppaninsa seuraamana.

Ei ketään muuta ollut tarjoiluhuoneessa kuin muuan nuori juutalainen, joka kyynärvarret nojattuina tiskiin parhaillaan luki likaista sanomalehteä. Hän tirkisti terävästi Noaan ja Noa tirkisti terävästi häneen.

Jos Noa olisi ollut puettuna vapaakoulupukuunsa, olisi juutalaisella ollut jotakin syytä avata silmänsä ammolleen, mutta koska hän oli pannut pois oppilaitoksensa takin ja piti lyhyttä puseroa nahkahousujensa päällä, niin ei näyttänyt olevan mitään syytä minkävuoksi hänen ulkonainen olemuksensa herättäisi sellaista huomiota jossakin majatalossa.

– Onko tämä Kolme Rampaa? kysyi Noa.

– Niin on dhalon nhimi, vastasi juutalainen.

– Eräs herra, jonka kohtasimme matkalla, suositteli sitä meille, sanoi Noa tyrkäten Charlottea kiinnittääkseen ehkä hänen huomiotansa tähän nerokkaaseen ja kunnioitusta ansaitsevaan keksintöön ja ehkä myös varoittaakseen häntä ilmaisemasta mitään hämmästystä. Haluamme jäädä tänne yöksi.

– En dhiedä, voiddheko, sanoi Barney, joka oli paikan passari, käyn gysymässä.

– Näyttäkää meille joku huone ja antakaa meille vähän kylmää lihaa sekä pisara olutta, samalla kun kysytte, olkaa niin ystävällinen, virkkoi Noa.

Barney vei heidät erääseen pieneen pihanpuoleiseen huoneeseen ja toi pyydettyä ravintoa, minkäjälkeen hän ilmoitti heidän voivan jäädä yöksi ja poistui tuon rakastettavan parin luota, joka nyt alkoi nauttia ravintoaan.

Tämä pihanpuoleinen huone sijaitsi välittömästi tarjoiluhuoneen takana ja muutamaa porrasta sitä alempana, joten kaikki talossa kävijät voivat, jos vetivät pientä akkunaverhoa vähän syrjään, ei ainoastaan nähdä tuossa huoneessa majailevat vieraat joutumatta erikoiseen vaaraan tulla itse huomatuiksi, koska akkunaruutu sijaitsi eräässä huoneen pimeässä nurkassa, vaan myöskin, asettamalla korvansa ruutua vasten, melko selvästi kuulla, mitä he puhuivat. Paikan isäntä oli tuskin viisi minuuttia sitten vetäytynyt pois tästä havaintopaikasta ja Barney palannut vietyään yllämainitun tiedonannon, kun Fagin, ollen eräällä tavallisella iltakävelyllään, astui tarjoiluhuoneeseen tiedustelemaan muutamia nuorista ystävistään.

– Hiljaa, sanoi Barney, vieraidha vierishessä huoneessha.

– Vieraita! toisti vanha mies kuiskaten.

– Niin, ja vielä midhä ihmeellishimbiä, vastasi Barney. Maaldha, joidhagin teidhän laishianne, luulishin.

Fagin näytti suurella mielenkiinnolla vastaanottavan tämän uutisen. Nousten eräälle tuolille piti hän varovaisesti silmänsä lasiruudulla ja saattoi tältä paikalta nähdä mr Claypolen ottavan eteensä lihaa lautaselta ja olutta ruukusta, jaellen homeopaattisia annoksia Charlottelle, mutta itse syöden ja juoden mielin määrin.

– Ahaa! kuiskasi juutalainen kääntyen Barneyn puoleen. Minä pidän tuosta ahmatista. Hänestä voi olla meille hyötyä; hän näyttää jo osaavan opettaa tyttöä. Ole hiljaa kuin hiiri, ystäväni, jotta kuulen, mitä he puhuvat.

Juutalainen kääntyi jälleen akkunaan ja kuunteli innokkaasti, asettaen korvansa seinää vasten, niin luihu ja himokas ilme kasvoillaan, että se olisi voinut sopia vanhalle peikolle.

– Nyt aion tulla gentlemanniksi, virkkoi mr Claypole ojentaen pitkät koipensa ja jatkaen keskustelua, jonka alkua Fagin oli tullut liian myöhään kuulemaan. Ei mitään kirottuja, vanhoja ruumiskirstuja enää, Charlotte, vaan gentlemannin elämää minulle, ja jos tahdot, voit sinä tulla hienoksi naiseksi.

– Tahtoisin kernaasti, armaani, vastasi Charlotte, mutta kassalaatikoita ei ole tarjolla joka päivä, eikä ole aina niin helppoa päästä pakoon.

– Hitto vieköön kassalaatikot, sanoi mr Claypole, liehän muutakin, mitä voi tyhjentää.

– Mitä tarkoitat? kysyi hänen seuralaisensa.

– Taskuja, naistenlaukkuja, taloja, postivaunuja, pankkeja, sanoi mr Claypole oluen lujittamalla varmuudella.

– Mutta et voi yksin tehdä tuota kaikkea, rakas ystävä.

– Pidän kyllä huolen siitä, että joudun sellaisten pariin, jotka voivat sen tehdä. He kyllä ymmärtävät käyttää meitä tavalla tai toisella. Sinähän yksin olet yhtä arvokas kuin viisikymmentä muuta naista. En ole koskaan nähnyt niin nokkelaa ja viekasta olentoa kuin sinä, kun annan sinulle luvan olla sellainen.

– Kuinka kiltisti sinulta sanoa niin! huudahti Charlotte ja painoi suudelman hänen rumille kasvoilleen.

– Kas niin, riittää jo. Älä ole liian hyväileväinen, vaikka olen ollutkin hyvä sinua kohtaan, sanoi Noa, vapauttamalla itsensä hyvin arvokkaasti. Tahtoisin olla jonkun liiton johtaja ja lannistaa heidät, vakoilla heitä kaikkialla, heidän sitä tietämättä. Se sopisi minulle, jos sillä tavoin vain jotakin ansaitsisi, ja jos voisimme päästä muutamain senlaatuisten herrojen kanssa yhteyteen, ei olisi paljon, vaikka se maksaisi meille tämän kahdenkymmenenpunnan setelin, jonka sinä otit – varsinkaan kun emme oikein tiedä, kuinka pääsisimme siitä eroon.

Tämän puheen jälkeen kurkisti mr Claypole syvämietteisesti oluttuoppiinsa, ravisti sen sisältöä ja nyökkäsi alentuvasti Charlottelle, minkä perästä hän joi kulauksen, mikä näytti kovasti virkistävän häntä. Hän oli juuri ottamaisillaan vielä yhden, kun hänet keskeytti se, että ovi avattiin ja muuan vieras näyttäytyi.

Vieras oli Fagin, joka näytti hyvin rakastettavalta ja kumarsi ylen kohteliaasti lähestyessään, ja istuttuaan lähimmän pöydän ääreen tilasi jotakin juotavaa virnistelevältä Barneyltä.

– Kaunis ilta, hyvä herra, mutta kylmä vuodenaikaan katsoen, virkkoi Fagin hieroen käsiään toisiaan vasten. Te olette maalta, näen mä.

– Kuinka sen voitte nähdä? kysyi Noa.

– Meillä täällä Lontoossa ei ole tuollaista pölyä, vastasi juutalainen ja osoitti Noan ja hänen seuralaisensa jalkineisiin ja niistä molempiin nyytteihin.

– Te olette viisas mies. Kuulitko, Charlotte?

– Niin, täytyykin olla viisas tässä kaupungissa, vastasi juutalainen tuttavallisesti kuiskaten, se on varma se.

Juutalainen tehosi tätä huomautusta hankaamalla nenänsä sivua oikealla etusormellaan, liike, jota Noa yritti jäljitellä, vaikkakaan ei samalla menestyksellä, koska hänen nenänsä ei ollut kyllin suuri siihen tarkoitukseen. Mr Fagin näytti kuitenkin arvioivan tämän yrityksen yhtymiseksi hänen mielipiteeseensä ja tarjosi ystävällisesti juotavaa, kun Barney tuli sisään.

– Hyvää tavaraa tämä! sanoi mr Claypole, maiskutellen huuliaan.

– Mutta kallista, virkahti Fagin. Sen, joka juo sitä arkipäivisin, täytyy usein tyhjentää joku rahalaatikko, tasku, naisten laukku, postivaunu tai pankki.

Mr Claypole ei ollut vielä oikein kuullut tätä mietelmiensä katkelmaa, ennenkuin hervahti taapäin tuolissaan ja katsoi juutalaisesta Charlotteen kasvoin, mitkä olivat tulleet tuhkanharmaiksi pelosta.

– Älkää välittäkö minusta, ystäväni, sanoi juutalainen ja siirsi tuolinsa lähemmäksi. Ha, ha, ha! Oli onni, että vain minä kuulin teitä, se oli hyvin onnellista!

– En minä rahoja ottanut, sammalsi Noa, joka ei enää ojentanut jalkojaan hienon kavaljeerin tapaan, vaan niin hyvin kuin voi veti ne kokoon tuolinsa alle. Hän ne otti, ja sinulla on ne vieläkin, Charlotte. Tiedät itse, että sinulla ne ovat.

– Yhdentekevää, kuka ne otti tahi kellä ne ovat, parahin ystävä, virkkoi Fagin, joka samalla piti silmällä tyttöä ja molempia nyyttejä haukankatsettaan. Olen itse sitä lajia ja pidän teistä sen takia.

– Mitä lajia? kysyi Claypole hiukkaisen rauhallisempana.

– Harrastan sen laatuisia liikeyrityksiä, ja niin tekee talon väki myöskin. Olette osannut naulan kantaan ja olette niin hyvässä turvassa täällä kuin ikinä olla voitte. Ei ole varmempaa palkkaa koko kaupungissa kuin Rammat, se tahtoo sanoa, milloin minä tahdon, ja koska pidän paljon teistä ja tästä nuoresta naisesta, olen antanut määräyksen, ja voitte olla aivan levollisia.

Noan sielu ehkä oli levollinen tämän vakuutuksen jälkeen, mutta hänen ruumiinsa ei sitä kuitenkaan ollut, sillä hän kääntelehti ja vääntelehti monessa kömpelössä asennossa, pitäen silmällä uutta ystäväänsä puolittain peloissaan ja puolittain epäluuloisena.

– Sanon teille vielä erään asian, jatkoi juutalainen, sittenkuin hänen oli ystävällisillä hyökkäyksillä ja rohkaisevalla mutinalla onnistunut rauhoittaa Charlotte. Minulla on eräs ystävä, joka luullakseni voisi täyttää hartaimman toiveenne ja johtaa teidät oikealle tielle, jotta voitte valita sen osaston, minkä katsotte itsellenne parhaiten sopivan aluksi, samalla kun tutustutte muihin.

– Puhutte kuin teillä olisi tosi mielessä, sanoi Noa.

– Mitä hyötyä olisi minulla leikinlaskusta? virkkoi juutalainen kohauttaen olkapäitään. Mutta kuulkaahan, haluan puhua pari sanaa kanssanne syrjässä.

– Meidän on tarpeetonta muuttaa paikkaa, sanoi Noa ja ojensi sitten vähitellen taas jalkansa. Hän tässä voi kantaa ylös nyyttimme Silläaikaa. Ota nyytit, Charlotte!

Charlotte totteli vähääkään vastustelematta tätä käskyä, joka lausuttiin hyvin majesteetillisesti, ja riensi niin joutuin kuin kykeni ulos nyytteineen, Noan pitäessä ovea avoinna ja valaistessa hänelle tietä.

– Hän tottelee aika hyvin, vai mitä? kysyi hän, istuttuaan jälleen pöydän ääreen, samalla äänellä kuin eläintenkesyttäjä, joka on taltuttanut jonkun villin elukan.

– Erinomaisesti! vastasi Fagin ja taputti häntä olalle. Te olette nero, ystäväni.

– Niin, jollen sellainen olisi, en totisesti nyt olisi täällä, vastasi Noa. Mutta hän tulee takaisin, jos hukkaatte aikaa.

– No, mitä arvelette? virkkoi juutalainen. Jos pidätte ystävästäni, ette voisi menetellä paremmin kuin liittyä häneen.

– Onko hänellä hyvä liike, siitä on kysymys? vastasi Noa vilkuttaen toista pienistä silmistään.

– Hän antaa työtä koko joukolle väkeä ja hänellä on ammatin paras seurapiiri.

– Aito lontoolaisia? kysyi mr Claypole.

– Niin, ei yksikään heistä ole maalta, ja luulen, ettei hän edes minun suosituksellani ottaisi teitä vastaan, ellei hänellä juuri nyt olisi puute apulaisista, vastasi juutalainen.

– Täytyykö minun pulittaa? kysyi Noa taputellen housuntaskujaan.

– Ei auta muu, vastasi Fagin varmasti.

– Mutta kaksikymmentä puntaa – se on joka tapauksessa paljon rahaa.

– Ei silloin, kun kysymyksessä on seteli, josta ei voi päästä eroon, huomautti Fagin. Numero ja päivämäärä lienevät merkityt muistiin ja lunastus pankissa kielletty. Se ei ole hänelle paljonkaan arvoinen, kun se on lähetettävä ulkomaille ja myytävä tappiolla.

– Milloin voin saada puhua hänen kanssaan? kysyi Noa epäröiden.

– Huomenna aamupäivällä.

– Hm! sanoi Noa. Kuinka suuri on palkka?

– Elämä kuin gentlemannilla – ravinto ja asuinhuone, tupakka ja väkijuomat vapaat – puolet kaikesta, mikä te ansaitsette, ja siitä, minkä tuo nuori nainen ansaitsee.

– Mutta katsokaas, lausui Noa, koska hän on uuttera nainen, pitäisin minä jostakin hyvin helposta.

– Hiukkasesta ajanvietetyöstäkö? sanoi Fagin.

– Aivan niin, vastasi Noa. Minkä luulisitte sopivan minulle? Jotakin, mikä ei ole liian vaivalloista eikä myöskään liian vaarallista, sellaisesta minä pitäisin.

– Kuulin teidän puhuvan jotain toisten vakoilemisesta, ystäväni, sanoi juutalainen, ja ystäväni tarvitsee henkilöä, joka voi tehdä sitä kunnollisesti.

– Niin, puhuin tosin siitä, eikä minulla olisi mitään vastaan silloin tällöin harrastaa sitäkin, vastasi mr Claypole hitaasti, mutta se ei kai lyö leiville?

– Ei, se on totta, myönsi juutalainen miettiväisesti ja teeskenteli punnitsevansa asiaa. Sitä se ei todellakaan tee.

– Mitä sitten ehdottaisitte? kysäisi Noa tarkastellen häntä jännityksellä. Jotakin, mikä vaatii viekkautta, mutta mikä kuitenkin on jokseenkin turvallista ja johon ei ole liittynyt sen suurempaa uhkaa kuin jos istuisi kotona.

– Seis! sanoi juutalainen asettaen kätensä Noan polvelle. Lapsityö.

– Mitä se on? kysyi mr Claypole.

– Kun lapset, ystäväni, juoksevat äitiensä asioilla, kuusi penceä tai shillinginlantti mukanaan, ja työnä on silloin näitten rahojen ottaminen heiltä – heillä on ne aina kädessään – ja sitten heidän kaatamisensa kumoon katuojaan ja senjälkeen täysin rauhallisena poistuminen, ikäänkuin ei olisi sattunut muuta kuin että joku lapsi olisi kaatunut ja satuttanut itsensä. Hah, hah, hah!

– Hah, hah, hah! nauroi mr Claypole ja heitti ihastuksissaan sääriään. Siinäpä on todellakin jotakin minulle.

– Niin luulen minäkin, vastasi Fagin, ja te voitte saada muutamia oivallisia alueita Camden Townista ja Battle Bridgeltä sekä niitten ympäristöstä, missä he aina juoksevat asioilla, ja siellä voitte iskeä kumoon niin monta penikkaa päivässä kuin tahdotte. Hah, hah, hah!

Näin sanoen tyrkkäsi Fagin mr Claypolea kylkeen ja molemmat puhkesivat äänekkääseen ja pitkäaikaiseen nauruun.

– Kas niin, nyt se on tehty! sanoi Noa naurettuaan tarpeekseen, ja Charlotte on palannut. Minkä ajan huomenna määräämme?

– Sopiiko kello kymmenen? kysyi juutalainen ja lisäsi mr Claypolen nyökättyä hyväksyvästi. Minkä nimen saan mainita ystävälleni?

– Mr Bolter, vastasi Noa, joka oli valmistautunut sellaiseen kysymykseen. Mr Morris Bolterin. Tämä on mrs Bolter.

– Mrs Bolterin nöyrin palvelija, sanoi Fagin kumartaen hirveän kohteliaasti.

Monin hyvästelyin ja onnentoivotuksin meni mr Fagin tiehensä ja Noa selitti senjälkeen Charlottelle sopimusta kaikella sillä mahdikkuudella, mikä on ominaista sille, joka ei ole ainoastaan vahvemman sukupuolen jäsen, vaan samalla myöskin kavaljeeri, joka ymmärtää, mikä kunnia on olla määrätty toimimaan lapsialalla Lontoossa ja sen ympäristössä.

NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.

Missä kerrotaan, kuinka ovela Taskuveijari joutuu vastuksiin.

– Olitte siis itse oma ystävänne, sanoi mr Claypole, myös Bolteriksi kutsuttu, kun hän sopimuksen perusteella seuraavana päivänä majoittui juutalaisen taloon. Arvasin sen jo melkein eilen illalla.

– Jokainen on oma ystävänsä, hyvä nuori mies, vastasi juutalainen mielistelevimmällä irvistyksellään. Itsensä veroista ystävää ei ole olemassa.

– Niin, se on totta, vastasi mr Bolter ajatuksissaan. Te olette nokkela vanha veitikka.

Fagin näki ilolla, ettei tämä hänen ominaisuuksiensa tunnustaminen ollut mikään tyhjänpäiväinen imartelu, vaan että hänen tuottoisa neronsa todellakin oli herättänyt kunnioitusta hänen uudessa rekryytissään, mikä oli tärkeätä heti alusta alkaen.

Lujittaakseen niin hyödyllistä ja toivottavaa vaikutusta suuntasi hän iskun itse naulan kantaan juurta jaksain kuvaamalla hänelle toimintansa suuruutta ja laajuutta, mitä tehdessään hän yhdisti mielikuvituksen ja todellisuuden miten parhaaksi näki, soveltaen kumpaistakin sellaisella taidolla, että mr Bolterin kunnioitus silminnähtävästi kasvoi ja vielä eneni pelosta, minkä herättäminen hänessä oli erittäin tärkeätä.

– Molemmin puolinen luottamuksemme on lohduttajani raskaimpienkin tappioitten aikana, lausui juutalainen. Menetin parhaan apulaiseni eilen aamupäivällä.

– Ette kai tarkoita, että hän kuoli?

– Ei, ei, niin pahoin ei käynyt. Ihan niin pahoin ei käynyt.

– Mitä, häntä –.

– Tarvittiin? Niin häntä tarvittiin.

– Tärkeä asia?

– Ei, ei niin erikoisen tärkeä. Häntä syytettiin yrityksestä tyhjentää muuan tasku ja häneltä tavattiin hopeinen nuuskarasia – hänen omansa, sillä hän nuuskasi itse ja piti siitä paljon. Tänään pantiin toimeen tutkimus, sillä he luulivat tuntevansa nuuskarasian omistajan. Ah, hän oli enemmän kuin viidenkymmenen rasian arvoinen, ja antaisin kernaasti niitten täyden arvon, jos saisin hänet takaisin. Teidän olisi pitänyt tuntea Taskuveijari, ystävä kulta, teidän olisi pitänyt tuntea hänet.

– No, mutta tulen kai vielä tuntemaankin hänet. Ettekö luule niin? sanoi mr Bolter.

– Epäilen sitä, vastasi juutalainen huokaisten. Jollei heillä ole mitään selviä todistuksia häntä vastaan, tulee tuomiosta summittainen, ja siinä tapauksessa saamme hänet takaisin kuuden viikon päästä tai niille main. Mutta päinvastaisessa tapauksessa tulee kysymykseen pitkä matka. He tietävät, minkälainen viekas vintiö hän on, hän saa matkustaa; he eivät päästä ovelaa Taskuveijaria vähemmällä.

– Mitä tarkoitatte matkustamisella? kysyi mr Bolter. Mitä hyödyttää puhua minulle tuolla tavalla? Miksi ette puhu niin, että voin ymmärtää teitä?

Mr Fagin aikoi juuri selittää tuota hämärää sanontaa, joten mr Bolterille olisi selvinnyt, että se merkitsi samaa kuin "elinkautinen maastakarkoitus", kun juttelun keskeytti Charley Bates, joka astui sisään kädet housuntaskuissa ja kasvot väännettyinä puolittain koomillista surua ilmaiseviksi.

– Kaikki on mennyttä, Fagin, sanoi Charley, sittenkuin hän ja hänen uusi toverinsa oli esitetty toisilleen.

– Mitä tarkoitat? kysyi juutalainen vapisevin huulin.

– He ovat löytäneet nuuskarasian omistajan. Kaksi tahi kolme muuta tulevat todistamaan hänen henkilöllisyytensä ja ovela Taskuveijari lähetetään pois maasta. Minulla täytyy olla surupuku, Fagin, ja surunauha hatun ympärillä, kun käyn hänen luonaan jäähyväisillä. Ajatella, että Dawkins – kuulu Jack – Taskuveijari – ovela Taskuveijari – matkustaa ulkomaille kurjan nuuskarasian tähden! En olisi ikinä voinut uskoa, että hänen tarvitsisi tehdä se vähemmän asian kuin ketjulla ja sinetillä varustetun kultakellon takia. Miksei hän varastanut joltakin vanhalta gentlemannilta kaikkia hänen arvoesineitään, jotta voisi lähteä matkalle gentlemannina eikä kuin tavallinen taskuvaras ilman loistoa ja kunniaa!

Purkaen täten mieltään myötätunnosta onnetonta ystäväänsä kohtaan istuutui master Bates lähimmälle tuolille surun ja pettymyksen ilmein.

– Mitä lorua tuo on, ettei hänellä ole loistoa eikä kunniaa, puhkesi Fagin sanomaan katsoen vihaisena oppipoikaansa. Eikö hän aina ole ollut taitavin teistä kaikista? Voiko ketään verrata häneen?

– Ei! vastasi master Bates surunvoittoisesti, vapisevin huulin.

– No, mitä sitten höpiset? virkkoi juutalainen kärtyisesti. Mihin lörpöttelylläsi pyrit?

– Siihen, että se ei tule rekisteriin, sanoi Charley, joka surunsa katkeruudessa ryhtyi vastustamaan mestarinsa, se ei voi tulla rekisteriin, kosk'ei kukaan koskaan saa tietää puoliakaan siitä, mikä hän oli. Kuinkahan pitänee hän puoliaan Newgate-kalenterissa? Ehk'ei hän lainkaan tule siihen. Ah, millainen isku!

– Hah, hah, hah! nauroi juutalainen, ojentaen oikean kätensä ja kääntyen mr Bolteriin päin koettaen pidättää nauruaan, mikä puistatti häntä, kuin olisi hän saanut halvauksen. Näettekös, kuinka ylpeitä he ovat ammatistaan, ystäväni! Eikö se ole kaunista?

Mr Bolter nyökkäsi, ja sittenkuin juutalainen oli muutaman sekunnin ajan silminnähtävällä tyydytyksellä tarkannut Charley Batesin surua, meni hän nuoren gentlemannin luokse ja taputti häntä olalle.

– Ole huoleti, Charley, se tulee kyllä päivänvaloon, se tulee aivan varmasti päivänvaloon. He saavat kaikki tietää, mikä nokkela vintiö hän oli. Hän tulee itse näyttämään sen heille eikä tule saattamaan tovereitaan eikä opettajaansa häpeään. Ja muista, miten nuori hän on! Mikä kunnia, Charley, tulla karkoitetuksi maasta hänen iällään!

– Niin, se on kunnia – se se on! sanoi Charley vähän lohdutettuna.

– Hän saa kaikkea mitä tahtoo, jatkoi juutalainen. Häntä pidetään kiviruukussa kuin gentlemannia, Charley, olutta joka päivä ja rahoja taskussa kruunun ja klaavan peluuta varten, jollei hän uskalla käyttää niitä muuhun.

– Tosiaanko? huudahti Charley.

– Aivan varmasti, ja hän saa asianajajan – yhden niistä, jotka ovat saaneet liukkaimman kielen – joka puolustaa häntä, ja hän saa itse pitää puheen, jos haluaa, ja me kaikki luemme sanomalehdistä – "ovela Taskuveijari – myrskyisiä naurunpuuskia – tässä nauroi oikeus täyttä kurkkua" – vai kuinka, Charley?

– Hah, hah, hah! nauroi master Bates. Olisi se näytelmää, Fagin! Ja kuinka se Taskuveijari tulisi nolaamaan heidät!

– Tulisi! huudahti juutalainen. Hän tulee sen tekemään!

– Varmasti hän sen tekee! toisti Charley hieroen käsiänsä.

– Olen näkevinäni hänet nyt, sanoi juutalainen kiinnittäen silmänsä oppipoikaansa.

– Samoin minä! huudahti Charley. Hah, hah, hah! Samoin minä! Näen kaiken jo silmäini edessä, enkös, kautta kunniani, näekin! Niin hauskaa, niin kirotun hauskaa! Kaikki suuret peruukit yrittävät näyttää juhlallisilta, mutta Jack Dawkins puhuu niille niin tuttavallisesti ja uuvuttavasti kuin olisi hän tuomarin oma poika, joka puhuisi päivällispöydässä – hah, hah, hah!

Juutalainen oli todellakin niin taitavasti sovittanut nuoren ystävänsä haavemielisen luonteen mukaan, että master Bates, joka aluksi oli ollut taipuvainen pitämään pidätettyä Taskuveijaria uhrina, nyt huomasikin hänet päähenkilöksi harvinaisen koomillisessa kohtauksessa ja hyvin kärsimättömänä odotti sitä hetkeä, jolloin hänen vanha kumppaninsa saisi sellaisen tilaisuuden tuoda päivänvaloon avujansa.

– Meidän täytyy jollakin nokkelalla tavalla saada tietoomme miten hän tänään suoriutuu, sanoi Fagin. Malttakaahan, kun tuumin.

– Jospa minä menen sinne, sanoi Charley.

– Ei ikinä, vastasi juutalainen. Oletko mieletön, ystäväni, pähkä hullu, kun ajatteletkaan mennä sinne, missä –? Ei, Charley, ei. Yhden menettäminen riittää täksi kerraksi.

– Ette kai aio mennä sinne itse? sanoi Charley viekkaasti hymyillen.

– En, se ei kyllä käy päinsä, vastasi Fagin ja ravisti päätänsä.

– No, miksi ette sitten lähetä tätä uutta lurjusta sinne? kysyi master. Bates ja laski kätensä Noan käsivarrelle. Siellähän ei ole ketään, joka tuntisi hänet.

– Niin, jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, sanoi juutalainen.

– Mitään sitä vastaan! Mitä hänellä olisi sitä vastaan?

– Ei mitään erikoista, vastasi Fagin kääntyen mr Bolteriin.

– Tässä pitää minullakin olla oikeus sanoa sanani, virkkoi Noa lähestyen ovea ja vakavan levottomasti päätänsä puistaen. Ei, kiitos, sen kanssa en halua olla missään tekemisissä. Se ei kuulu minun osastolleni.

– Minkä osaston hän on saanut, Fagin? kysyi master Bates tarkastellen kovin tyytymättömän näköisenä Noan romuluista olemusta. Onko hänen tehtävänään ehkä luikkia pakoon, kun vaara on tarjolla, ja syödä suuhunsa kaikki ruoka, kun asiat ovat kunnossa?

– Se ei kuulu teihin, vastasi mr Bolter, älkääkä leukailko päällysmiehiänne vastaan, poikaseni, muutoin voi teille käydä hullusti.

Master Bates nauroi niin määrättömästi tälle uhkaukselle, että kesti hetkisen, ennenkuin Fagin saattoi mennä väliin ja selittää mr Bolterille, ettei hän antautunut mihinkään vaaraan laisinkaan menemällä poliisiasemalle, koska se oli viho viimeinen paikka, minne hänen voitiin otaksua tulevan vapaasta tahdostaan.

Osaksi näitten huomautusten johdosta, mutta vielä enemmän juutalaista kohtaan tuntemansa pelon vaikutuksesta, suostui mr Bolter vihdoin, vaikkakin vastahakoisesti, ottamaan tehtävän suorittaakseen. Faginin kehoituksesta vaihtoi hän omat vaatteensa ajomiehentakkiin, manchesterihousuihin ja nahkakalvosimiin, mitkä esineet juutalaisella oli valmiina odottamassa, samoinkuin hänet myöskin varustettiin huopahatulla ja pitkällä ruoskalla. Täten vaatetettuna menisi hän poliisiasemalle, kuten maalaisen aivan hyvin voi otaksua tekevän tyydyttääksensä uteliaisuuttansa, ja koska hän oli riittävän kömpelö, moukkamainen ja romuluinen, ei Fagin vähääkään epäillyt, ettei hän näyttelisi osaansa kunnollisesti.

Näitten valmistelujen jälkeen ilmoitettiin hänelle tarpeelliset tuntomerkit ovelan Taskuveijarin tuntemiseksi, ja sitten johti master Bates hänet läpi pimeitten ja mutkikkaitten katujen lähelle Bow Streetiä. Charleyn neuvottua hänelle missä poliisiasema sijaitsi, sekä selitettyä, kuinka hänen olisi mentävä suoraan läpi käytävän ja tultuaan sisäpihalle avattava ovi oikealla puolen sekä otettava hattu päästänsä tultuaan huoneeseen, pyysi hänen saattajansa häntä kiiruhtamaan edelleen yksin sekä lupasi odottaa hänen paluutaan eroamispaikalla.

Noa Claypole seurasi täsmällisesti saamiaan ohjeita, mitkä – koska master Bates tunsi hyvin tarkasti huoneuston – olivat niin oikeita, että hän pääsi oikeuden käyttäjäin eteen tarvitsematta kertaakaan kysyä tai pysähtyä matkallaan. Hän joutui siis puristuksiin ihmisjoukkoon, johon kuului enimmäkseen naisia ja joka oli kokoontunut pimeään ja likaiseen huoneeseen, minkä takaosassa kohosi aidattu koroke, jonka vasemmalla puolella oli väliseinällä eroitettu aitio vankeja varten, todistajan aitio keskellä ja oikeuden pulpetti oikealla puolen. Viimeksimainittu osasto oli seinällä, mikä kätki tuomioistuimen tutkivilta katseilta, eroitettu muista ja jätti yleisön kuviteltavaksi, jos se voi sen tehdä, oikeuden koko majesteetin.

Vankien osastossa oli vain pari naista, jotka nyökkäilivät ihaileville ystävättärilleen notaarion lukiessa muutamia todistajain lausuntoja parille poliisikonstaapelille sekä eräälle yksinkertaisesti puetulle, pöydän yli kumartuneelle siviilihenkilölle. Muuan vanginvartija seisoi nojautuneena aitausta vasten ja naputteli välinpitämättömänä nenäänsä suurella avaimella, paitsi milloin hän tyynnytti muutamien kuuntelijoitten sopimatonta jutteluhalua vaatimalla hiljaisuutta tahi ankarasti tuijottaen kehoitti jotakuta naista "menemään ulos penikoineen", kun oikeuden juhlallisuutta olivat häirinneet jonkun laihan sylilapsen heikot, puoleksi tukahdutetut kirkaisut.

Noa etsi innokkaasti katseillaan Taskuveijaria, mutta vaikka siellä oli useita naisia, jotka hyvin olisivat voineet olla tämän huomattavan henkilön äitejä tai sisaria, ja miehiä, jotka olisivat voineet olla hyvin hänen isänsä näköisiä, ei ollut kuitenkaan ketään, joka vastasi sitä selitystä mikä mr Dawkinista oli hänelle annettu. Hän odotti jännittyneellä mielenkiinnolla, kunnes naiset, joitten asia lykättiin, olivat poistuneet, ja vapautui senjälkeen äkkiä tietämättömyydestään erään uuden vangin esiintymisen johdosta, jonka hän heti arvasi Taskuveijariksi.

Dawkins se todella olikin, joka astui saliin, pitkät takinhihat käärittyinä ylös kuten tavallisesti, vasen käsi housuntaskussa ja hattu oikeassa kädessä. Hän kulki vanginvartijan eteen kuvaamattomin huojuvin askelin, ja kun hän asettui paikalleen aitauksessa, vaati hän korkealla äänellä saada tietää, miksi hänet oli saatettu tähän epämiellyttävään asemaan.

– Etkö tahdo pitää suutasi kiinni! sanoi vanginvartija.

– Enkö minä ehkä ole englantilainen? vastasi Taskuveijari. Missä ovat etuuteni?

– Etuutesi saat kyllä aikanaan, sanoi vanginvartija, ja pippuroituina kaupan päällisiksi.

– Tuleepa olemaan hauska nähdä, mitä sisäministerillä on sanottavana peruukkipölkkypäille, jos ne minulta evätään, vastasi mr Dawkins. No, mitä tämä kaikki merkitsee? Olisin oikeudelle kiitollinen, jos se jouduttaisi tätä pikku juttua eikä viivyttäisi minua lukiessaan sanomalehteä, sillä olen sopinut erään herran tapaamisesta Cityssä määräaikana, ja koska aina pidän sanani sekä olen hyvin täsmällinen liikeasioihin nähden, menee hän tiehensä, jollen tule määrätyllä kellonlyömällä, ja silloin voi sattua, että vaaditaan vahingonkorvausta niiltä, jotka ovat estäneet minua. Äh, varmastikin voi!

Tämän perästä pyysi Taskuveijari, ollen olevinaan erikoisen kiinnostunut lähestyvistä kuulusteluista, vanginvartijaa sanomaan hänelle niitten kahden vanhan veijarin nimet, jotka istuivat tuomarin istuimella, mikä kysymys niin kutkutti kuuntelijoita, että he nauroivat melkein yhtä sydämellisesti kuin master Bates olisi tehnyt, jos olisi ollut kuulemassa.

– Hiljaa siellä! huusi vanginvartija.

– Mikä on seuraava juttu? kysyi yksi tuomareista.

– Muuan taskuvarkaus, teidän korkea-arvoisuutenne.

– Onko poika ollut täällä ennen?

– Hänen olisi pitänyt olla täällä jo monet kerrat, vastasi vanginvartija. Hän on ollut miltei joka paikassa. Tunnen hänet, teidän korkea-arvoisuutenne.

– Oho, vai tunnette te minut, todellako? huudahti Taskuveijari, merkiten ilmoituksen muistiin. Oivallista. Se ainakin on yritys mustata hyvää nimeäni ja mainettani.

Tälle naurettiin taas, ja vielä kerran huusi vanginvartija: Hiljaa!

– No, missä ovat todistajat? kysyi notaari.

– Aivan oikein, lisäsi Taskuveijari. Missä he ovat? Heitäpä olisin halukas näkemään.

Tämä toive täyttyi silmänräpäyksessä, sillä eräs poliisikonstaapeli astui esiin ja selitti, että hän eräässä väkijoukossa oli nähnyt vangin yrittävän varastaa muutaman tuntemattoman herran taskusta ja tällöin vetävän siitä esiin nenäliinan, mutta kun se oli ollut hyvin vanha, oli hän työntänyt sen takaisin, ensin siihen niistettyään. Tämän perusteella oli hän pidättänyt Taskuveijarin, ja kun samainen Taskuveijari oli tarkastettu, oli eräästä hänen taskustaan löytynyt hopeinen nuuskarasia, omistajan nimi kanteen kaiverrettuna. Osoiteluettelon avulla oli gentlemanni tavattu, ja hän meni nyt valalle siitä, että rasia oli hänen ja että hän oli kaivannut sitä edellisenä iltana, juuri tullessaan mainitusta väkijoukosta pois. Hän oli samalla äkännyt nuoren miehen, jolla oli hyvin kiire raivata itselleen tietä läpi tungoksen, ja tämä nuori mies oli ollut vanki.

– Onko sinulla mitään kysyttävää tältä todistajalta, poika? sanoi tuomari.

– Olisi arvolleni alentavaa puhua hänen kanssaan, vastasi Taskuveijari.

– Onko sinulla mitään muuta sanottavaa?

– Etkö kuule, että hänen korkea-arvoisuutensa kysyy, onko sinulla mitään sanottavaa? kysyi vanginvartija ja tyrkkäsi Taskuveijaria kyynärpäällään.

– Pyydän anteeksi, vastasi Taskuveijari katsoen ylös hajamielisen näköisenä. Minulleko puhuitte, hyvä mies?

– En ole koskaan nähnyt niin sietämätöntä nuorta lurjusta, teidän korkea-arvoisuutenne, virkkoi vanginvartija virnistäen. Aiotko sanoa jotain, sinä nuori rakkari?

– En, vastasi Taskuveijari, en täällä, sillä tämä ei ole mikään oikeuspaikka, ja sitäpaitsi syö asianajajani tänään aamiaista varapresidentin kanssa alahuoneessa. Mutta olen kyllä sanova jotakin jossakin toisessa paikassa ja samoin hän sekä lukuisa ja arvossapidetty joukko nuoruudenystäviäni, jotka saattavat nämä herrat toivomaan, etteivät koskaan olisi syntyneet tai että olisivat antaneet omien käskyläistensä hirttää heidät hattukoukkuihinsa mieluummin kuin että tulivat tänne tänä aamuna kuulustelemaan minua. Olen kyllä –.

– Jo riittää! Hänet on täydellisesti todistettu syylliseksi, keskeytti notaari, viekää hänet pois.

– Tule! sanoi vanginvartija.

– Ah, hah! Kyllä minä tulen, vastasi Taskuveijari parjaten hattuaan kämmenellään. Ah! (oikeudelle): Turha vaiva näyttää noin kauhistuneilta. En tule osoittamaan teitä kohtaan sääliväisyyttä, en hitustakaan. Saatte vielä tuntea tämän nahoissanne, hyvät ystäväni. En tahtoisi olla teidän sijassanne mistään hinnasta! En salli laskea itseäni vapaalle jalalle, vaikka polvillanne rukoilisitte sitä minulta. Tulkaa, viekää minut vankilaan. Olen valmis lähtemään täältä.

Sen sanottuaan antoi Taskuveijari viedä itsensä kauluksesta, aina pihalle saakka uhaten tehdä asiasta parlamenttijutun ja nauraa virnisti sitten hilpeästi ja tyytyväisesti vanginvartijaa päin kasvoja.

Nähtyään hänet teljettävän pieneen koppiin yksiksensä riensi Noa takaisin paikalle, minne oli jättänyt Charley Batesin, ja hänen odotettuaan siellä hetkisen aikaa, tuli tämä nuori mies, joka, viisaasti kyllä, ei ollut näyttäytynyt, ennenkuin eräästä varmasta piilopaikasta oli varmistunut siitä, ettei kukaan nenäkäs henkilö ollut seurannut hänen uuden ystävänsä kintereillä.

NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.

Koittaa aika, jolloin Nancyn on täytettävä Rose Maylielle antamansa lupaus. Hän epäonnistuu.

Miten kokenut Nancy olikin kaikenlaisessa viekkaudessa ja teeskentelyssä, ei hän kuitenkaan kyennyt salaamaan sitä vaikutusta, mikä hänen teollaan oli ollut hänen mieleensä. Hän tiesi, että niinhyvin viekas juutalainen kuin raaka Sikeskin olivat täydessä luottamuksessa uskoneet hänelle suunnitelmia, mitkä oli pidetty salassa muilta. Niin julkeita kuin nämä suunnitelmat ja niin häikäilemättömiä kuin niiden suunnittelijat olivatkin, ja niin katkeria kuin hänen tunteensa olivatkin juutalaista kohtaan, joka askel askeleelta oli vetänyt häntä alas rikosten ja kurjuuden rotkoon, mistä ei ollut mitään pelastusta, oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän tunsi jonkunlaista katumusta ajatellessaan, että hänen ilmoituksensa voisi aiheuttaa sen rautaotteen juutalaisesta, minkä tämä niin kauan oli välttänyt, ja että juutalainen viimein – niin hyvin kuin hän olikin ansainnut sellaisen kohtalon – voisi joutua tuhon omaksi hänen myötävaikutuksellaan.

Oli sunnuntai-ilta ja lähin kirkonkello kuului lyövän täyden tunnin. Sikes ja juutalainen keskustelivat, mutta vaikenivat kuunnellakseen. Tyttö katsoi ylös matalalta jakkaralta, jolla istui, ja kuunteli myöskin. Yksitoista!

– Tunti puoleenyöhön, virkkoi Sikes nykäisten rullakaihtimen ylös ja kurkistaen ulos, minkä jälkeen hän jälleen istuutui. Pimeää ja sumuista on senlisäksi, oivallinen yö liiketoimia varten.

– Ah! sanoi juutalainen. Ikävä, ettei ole mitään tehtävää juuri nyt.

– Siinä olette oikeassa, vastasi Sikes äreästi. Se on suuri vahinko, sillä tunnen itseni olevan kunnossa johonkin.

Juutalainen huokaisi ja ravisti myrtyneenä päätänsä.

– Meidän on korjattava laiminlyönnit, kaiken taas jouduttua vanhoille raiteilleen. Siinä on kaikki, mitä minulla on sanomista, sanoi Sikes.

– Aivan oikein, ystäväni, vastasi juutalainen uskaltaen laskea kätensä hänen olallensa. Minulle on mieluista kuulla teidän puhuvan niin.

– Vai mieluista? huudahti Sikes. No, olkoon sitten.

– Hah, hah, hah! nauroi juutalainen, kuin olisi tuntenut helpotusta tästä myönnytyksestä. Tänä iltana olette taas kaltaisenne, Bill, aivan itsenne kaltainen.

– En mielestäni tunne itseäni omaksi itsekseni, kun te asetatte nuo vanhat kuivuneet kyntenne olkapäälleni. Ottakaa ne pois, sanoi Sikes ja ravistautui vapaaksi juutalaisen kädestä.

– Hermostuttaako se teitä? Muistuttaako se teitä ehkä kiinnijoutumisen vaarasta, Bill? kysyi juutalainen, lujasti päättäneenä olla loukkaantumatta.

– Se muistuttaa minulle vaarasta joutua paholaisen pidättämäksi, vastasi Sikes, eikä poliisin. Ei kellään ihmisellä ole koskaan ollut sellaisia kasvoja kuin teillä, isäänne ehkä lukuunottamatta, ja hän repii luultavasti nyt tuuheaa punaista partaansa, mikäli ette polveudu suoraan hitosta itsestään ilman mitään isää välillänne, mikä muuten ei laisinkaan hämmästyttäisi minua.

Juutalainen ei vastannut tähän ylistyspuheeseen, vaan nykäisi Sikesiä käsivarresta ja osoitti Nancya, joka oli käyttänyt hyväkseen edellämainittua keskustelua asettamalla yllensä hatun ja shaalin ja oli nyt aikeissa jättää huoneen.

– Halloo! huudahti Sikes. Minne olet aikeissa lähteä tähän aikaan yöstä, Nancy?

– En voi hyvin, olenhan sen sinulle sanonut, vastasi tyttö. Tarvitsen vähän raitista ilmaa.

– Pistä pääsi akkunasta ulos, niin saat raitista ilmaa!

– Se ei riitä. Minun täytyy päästä ulos kadulle.

– Siihen et saa lupaa, vastasi Sikes, nousten pystyyn, lukiten oven, kiskaisten hatun hänen päästään ja sinkauttaen sen erään vanhan kaapin päälle. Kas niin, sanoi varas, pysy nyt levollisesti siellä missä olet.

– Sellainen kapine kuin hattu ei voi minua pidättää, puhkesi tyttö sanomaan, käyden hyvin kalpeaksi. Mitä sinä tarkoitat, Bill? Tiedätkö, mitä sinä teet?

– Tiedänkö –! huudahti Sikes kääntyen päin Faginia. Hän lienee menettänyt järkensä, muutoin ei hän rohkenisi puhua minulle tuolla tavalla.

– Saat minut tekemään jotain epätoivoista, mutisi tyttö pusertaen molempia käsiään rintaansa vasten. Anna minun mennä – tällä minuutilla – nyt heti –.

– En! karjaisi Sikes.

– Käskekää hänen antaa minun mennä, Fagin. Se on parasta hänelle itselleen. Kuuletteko?

– Kuulenko? toisti Sikes kääntyen tuolillaan katsoakseen häntä. Kyllä kuulen, ja jos kuulen sinua vielä minuutin, niin iskeköön koira kurkkuusi. Mikä sinua vaivaa? Mitä se on?

Juutalainen nyökkäsi hänelle merkiksi olla välittämättä tytöstä ja muutaman minuutin jälkeen oli tyttö herpautunut tavalliseen olotilaansa. Fagin kuiskasi Sikesille, ettei ollut pelkoa kohtauksen uudistamisesta, otti hattunsa ja sanoi hyvää yötä.

Tultuaan ovelle hän pysähtyi kysymään, eikö kukaan tahtoisi valaista hänelle portaita.

– Valaise hänelle, sanoi Sikes, joka paraillaan täytti piippuansa. Olisi sääli, jos hän taittaisi niskansa ja houkuttelisi uteliaita katselijoita mestaukseensa. Näytä hänelle tietä.

Nancy seurasi vanhaa miestä alas portaita.

NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.

Fagin käyttää Noa Claypolea salaisena lähettinä.

Seuraavana aamuna nousi Fagin aikaisin ylös ja odotti kärsimätönnä uutta apulaistansa, joka iankaikkisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen vihdoin saapui ja alkoi syödä ahmia aamiaista.

– Bolter, sanoi juutalainen vetäen esille tuolin ja istuutuen aivan häntä vastapäätä.

– Niin, mikä hätänä? Älkää kysykö minulta mitään, ennenkuin olen lakannut syömästä. Tällä paikalla on se huono puoli, ettei täällä koskaan saa syödä rauhassa.

– Ettekö voi puhua syödessänne? virkkoi Fagin kiroillen itsekseen nuoren ystävänsä ahnautta.

– Oh, miksei, voin kyllä. Vieläpä käy syöminen paremminkin puhuessani, sanoi Noa leikaten itselleen suunnattoman viipaleen leipää. Missä on Charlotte?

– Ulkona, vastasi Fagin. Lähetin hänet tänä aamuna ulos erään toisen nuoren naishenkilön kanssa, sillä tahtoisin puhua kanssanne kahdenkesken.

– Vai niin! Silloin olisin toivonut, että olisitte antanut hänen ensin levittää vähän voita leivälle. No niin, jutelkaa pois vain. Se ei häiritse minua.

– Hoiditte asianne eilen oivallisesti, ystäväni, sanoi juutalainen, oivallisesti! Kuusi shillinkiä ja yhdeksän ja puoli penceä heti ensimmäisenä päivänä!

– Niin, luulisin, ettei se ollut niin huonosti vasta-alkajalta, virkkoi Bolter itsetyytyväisesti.

– Kuulkaahan minua, Bolter, sanoi Fagin kumartuen yli pöydän. Teidän täytyy suorittaa minulle eräs tehtävä, ystäväni, mikä vaatii suurinta huolellisuutta ja varovaisuutta.

– Sanon teille, vastasi Bolter, ettette saa panna minua alttiiksi vaaralle tai useammin lähettää minua poliisiasemalle. En pidä sellaisesta.

– Ei ole mitään vaaraa tämän asian yhteydessä ainakaan, sanoi juutalainen. On kysymys ainoastaan erään naisen vakoilemisesta.

– Vanhanko naisen? kysyi mr Bolter.

– Ei, vaan nuoren, vastasi Fagin.

– Silloin luulen voivani ottaa tehtävän huolekseni. Koulussa olin minä oikea vainukoira, Minkätähden minun on vakoiltava häntä? Ei kai –.

– Ei tehdäksenne mitään, keskeytti hänet juutalainen, vaan kertoaksenne minulle, minne hän menee, kenen kanssa puhuu ja, jos mahdollista, mitä hän sanoo pannaksenne merkille kadun ja talon, jos kyseessä on katu ja talo, ja jättääksenne minulle kaikki saamanne tiedot.

– Mitä annatte minulle? kysyi Noa asettaen kuppinsa luotaan ja tarkastellen päällikköänsä innokkain katsein.

– Jos suoriudutte oikein hyvin, yhden punnan, ystäväni – kokonaisen punnan, sanoi juutalainen, joka halusi herättää hänen ahneuttaan. Niin paljon en ole koskaan maksanut mistään työstä, josta ei kuitenkaan koidu mitään ansiota.

– Kuka hän on?

– Muuan omistamme. Hän on hankkinut itselleen joitakin uusia ystäviä, ja minun täytyy tietää, keitä ne ovat, vastasi juutalainen.

– Ymmärrän, sanoi Noa. Vain voidaksenne tehdä tuttavuutta heidän kanssaan, jos he ovat kunnioitettavaa väkeä, mitä? Hah, hah, hah! Minä suostun.

– Saatoinpa kuvitellakin sitä, puhkesi Fagin sanoinaan, tyytyväisenä ehdotustaan kohdanneesta menestyksestä.

– Luonnollisesti, luonnollisesti, vastasi Noa. Missä hän on? Missä minun pitää häntä odottaa? Milloin minun on mentävä?

– Kaiken sen, ystäväni, olen sanova teille, kun aika on käsillä. Olkaa vain valmiina ja jättäkää kaikki muu minun huolekseni.

Sen illan sekä seuraavan ynnä sen jälkeisen istui vakooja kengät jalassa sekä ajomieheksi puettuna, valmiina Faginin ensi viittauksesta lähtemään ulos. Kuusi iltaa – kuusi pitkää, ikävää iltaa – kului, ja yhä tuli Fagin kotiin tyytymättömyyden ilme kasvoillaan sanoen ainoastaan, ettei vielä ollut aika. Seitsemäntenä iltana palasi hän aikaisemmin kotiin ja kiihtyneessä mielentilassa, mitä hän ei kyennyt salaamaan. Se oli sunnuntai.

– Tänä iltana menee hän ulos, sanoi Fagin, ja oikealle asialle, siitä olen varma, sillä hän on ollut yksin koko päivän, eikä mies, jota hän pelkää, tule kotiin ennenkuin päivän sarastaessa. Tule mukaan! Pian!

He hiipivät huomaamatta ulos talosta ja riensivät läpi katujen labyrintin, kunnes vihdoin saapuivat erään majataloon luo, minkä Noa tunsi samaksi, missä oli viettänyt ensimmäisen yönsä Lontoossa.

Merkeillä sanojen asemasta osoittivat Fagin ja nuori juutalainen, joka oli päästänyt heidät sisään, Noalle ruutua ja kehoittivat häntä kapuamaan ylös ja tarkastamaan sitä henkilöä, joka oleskeli viereisessä huoneessa.

– Onko se hän? kysyi hän tuskin kuuluvasti. Juutalainen nyökkäsi.

– En voi nähdä hänen kasvojaan, kuiskasi Noa. Hän katsoo alaspäin ja kynttilä on hänen takanaan.

– Pysykää siellä, missä olette, kuiskasi Fagin tehden merkin Barneylle, joka poistui. Vähän sen jälkeen astui nuori juutalainen viereiseen huoneeseen ja ollen puhdistavinaan kynttilää siirsi sen toiseen paikkaan samalla puhutellen tyttöä saadakseen hänet katsomaan ylös.

– Nyt näen hänet, puhkesi vakooja sanomaan. – Selvästikö? kysyi juutalainen.

– Tuntisin hänet tuhansien joukosta.

Hän laskeutui nopeasti alas, kuin samassa ovi aukeni ja tyttö tuli ulos. Fagin veti Noan erääseen pieneen sänkykomeroon, minkä edessä riippuivat verhot, ja he pidättivät henkeä tytön kulkiessa heidän ohitsensa vain muutaman jalan päässä heidän piilopaikastaan ja mennessä ulos siitä ovesta, mistä he itse olivat tulleet sisään.

– Vaiti! virkkoi nuori juutalainen ovelta. Nyt!

Noa vaihtoi silmäyksen Faginin kanssa ja riensi ulos.

– Vashembaan, kuiskasi Barney, ja byshydegää gadun dhoishella buolen.

Noa teki niin, ja lyhtyjen valossa näki hän tytön kappaleen matkaa edellään.

NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.

Välipuhe pidetään.

Kello löi neljännestä yli yhdentoista, kun kaksi henkilöä astui London Bridgelle. Toinen, nopein askelin kulkeva nainen, katseli innokkaasti ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain henkilöä, jonka toivoi tapaavansa. Toinen oli mies, joka hiipi eteenpäin pitkin varjoisimpia paikkoja ja sovitti askeleensa naisen kulun mukaan, pysähtyen, kun tämä pysähtyi, ja jatkaen matkaa, kun tämä teki niin, muttei kuitenkaan koskaan antanut välimatkan heidän välillään pienetä. Siten menivät he yli sillan Middlesexistä Surreyhin, kun nainen, ilmeisesti pettyneenä ohikulkijoitten tarkastelussa, kääntyi ympäri. Liike oli äkkinäinen, mutta mies, joka vakoili häntä, livahti erääseen syvennykseen ja kumartui yli kaiteen voidakseen paremmin kätkeä itsensä, antoi naisen kulkea ohitse vastapuoleista jalkakäytävää myöten ja kun tämä taas oli tullut suunnilleen saman matkan päähän hänestä kuin ennen, hiipi hän esille ja seurasi häntä. Melkein sillan keskivaiheilla jäi nainen seisomaan ja mies pysähtyi myöskin.

Tyttö oli levottomasti astunut muutamia askeleita edestakaisin – kätkeytyneen tarkkaajansa visusti vartioimana – S:t Paulin suren kellon jälleen soittaessa yhtä päivää lepoon. Keskiyö oli saapunut väkirikkaan kaupungin ylle.

Kahta minuuttia ei ollut kulunut kellon lyönneistä, kun muuan nuori nainen, erään harmaahapsisen gentlemannin saattamana, astui ajurinvaunuista vähän matkan päässä sillasta ja lähti, vaunujen ajettua pois, astumaan suoraan sitä kohti. Tuskin olivat he ennättäneet laskea jalkansa sillalle, ennenkuin tyttö säpsähti ja riensi heitä vastaan.

He kulkivat katsellen ympärilleen sellaisin ilmein, kuin olisivat he vain vähän tai ei laisinkaan odottaneet saavansa nähdä toiveensa toteutuvan, kun tyttö äkkiä tuli heidän eteensä. He pysähtyivät hämmästyksestä huudahtaen, mutta tukahduttivat sen heti, sillä joku talonpojanpuvussa oleva mies moni juuri samassa silmänräpäyksessä niin lähellä heidän ohitsensa, että hän miltei hipaisi heitä.

– Ei täällä, sanoi Nancy nopeasti. Pelkään puhua teidän kanssanne täällä. Tulkaa – alas noita portaita!

Juuri hänen lausuessaan nämä sanat ja kädellään ilmaistessaan suuntaa, minne halusi heidän menevän, katsoi talonpoika taakseen ja kysyi epäkohteliaasti, minkätähden he seisoivat siinä ja pitivät hallussaan koko jalkakäytävän, minkä jälkeen hän jatkoi matkaansa.

Portaat, jotka tyttö oli osoittanut, olivat eräät maihinnousuportaat virran rannalla. Tälle paikalle kiirehti maalaispukuinen mies huomaamattomasti ja meni, silmättyään ympärilleen, alas rappusia.

Portaat ovat osa sillasta ja niissä on kolme tasannetta. Juuri toisen loppupäässä päättyy kivimuuri vasemmalla kädellä koristeelliseen, Thamesiin päin kääntyneeseen pilasteriin, ja tällä paikalla leviää kolmas tasanne, joten henkilöä, joka kääntyy tuon muurin kulmauksen ympäri, on mahdoton nähdä portailta edes yhtä ainoaa porrasaskelmaa ylempää. Maalaispukuinen mies silmäsi ympärilleen, tultuaan tälle paikalle, ja kosk'ei hän voinut keksiä mitään sopivampaa piilopaikkaa ja koska siinä, pakoveden ajan parsillaan ollessa käsillä, oli kylliksi tilaa, niin hiipi hän sivulle ja odotti selkä vasten pilasteria ja varmana siitä, etteivät he tulisi pitemmälle alas ja että, vaikk'ei hän voisi kuullakaan, mitä he tulisivat sanomaan, hän jälleen voisi varmasti seurata heitä.

Niin hitaasti kului aika tällä yksinäisellä paikalla ja niin innokas oli vakooja saamaan tietää syyn tähän kohtaukseen, mikä oli niin erilainen, kuin mitä hän oli odottanut, että hän jo moneen kertaan ehti pitää asiaa menetettynä ja päätellä, että he otaksuttavasti olivat pysähtyneet kauas ylhäälle tai valinneet aivan toisen paikan salaperäistä keskusteluaan varten. Mutta juuri kun hän oli aikeissa jättää piilopaikkansa mennäkseen taas ylös sillalle, kuuli hän askelten ääntä sekä pian senjälkeen myöskin ihmisääniä aivan läheltä.

Hän painautui muuria vasten ja kuunteli tarkkaavasti, tuskin uskaltaen hengittääkään.

– Tämä on kyllin pitkällä, sanoi muuan ääni, mikä ilmeisesti oli yllämainitun gentlemannin. En salli tämän nuoren neidin mennä kauemmaksi alas.

– Sanoinhan jo, vastasi Nancy, että pelkäsin puhua kanssanne siellä. En tiedä, mitä se on, lisäsi hän väristen, mutta minulla on sellainen pelko ja tuska tänä yönä, että tuskin kykenen pysymään jaloillani.

– Mitä te pelkäätte? kysyi gentlemanni, jolla näytti olevan myötätuntoa häntä kohtaan.

– En tiedä sitä itsekään, vastasi tyttö. Kunpa tietäisinkin! Kauhistuttavat ajatukset kuolemasta ja veriset vaatteet ja kauhu, joka on polttanut minua kuin tuli, ovat vainonneet minua koko päivän.

Hänen käyttäytymisessään oli jotakin niin merkillistä, että kätkeytynyt kuuntelija värisi, kun kuuli tytön lausuvan nämä sanat, ja veri jähmettyi hänen suonissaan. Hän ei ollut koskaan kokenut niin suurta helpotusta kuin kuullessaan nuoren naisen miellyttävällä äänellä pyytävän tyttöä olemaan levollinen eikä heittäytymään niin kauhistuttavien kuvittelujen valtaan.

– Ette ollut täällä viime sunnuntaina, sanoi sitten gentlemanni.

– En voinut tulla, vastasi Nancy. Minut pidätettiin väkisin,

– Teidän ei kai epäilty ilmaisseen jotakin asiasta, joka on tuonut meidät tänne tänä yönä? kysyi vanha herra tuskaisesti.

– Ei, vastasi tyttö ravistaen päätänsä. Mutta minun on vaikea poistua hänen luotaan, ellei hän tiedä syytä. En olisi voinut käydä neidin luona, ellen olisi antanut hänelle oopiumia, ennenkuin lähdin.

– Heräsikö hän, ennenkuin palasitte? kysyi gentlemanni.

– Ei, eikä hän eikä kukaan niistä muistakaan epäile minua.

– Hyvä. Kuulkaa nyt mitä sanon.

– Olen valmis, sanoi tyttö, kun toinen teki pienen pysähdyksen.

– Tämä nuori nainen, alkoi hän, on ilmoittanut minulle ja muutamille luotettaville ystäville, mitä te uskoitte hänelle pari viikkoa sitten. Myönnän ensin tunteneeni jonkunverran epäilystä, voiko teihin luottaa, mutta nyt uskon varmasti, että olette luotettava.

– Niin, olen kyllä, vastasi tyttö vakavasti.

– Toistan, että varmasti uskon sen. Osoittaakseni teille olevani halukas luottamaan teihin tahdon avoimesti sanoa teille aikovamme pusertaa tältä Monksilta, kuka hän sitten liekin, esiin salaisuuden peloittamalla häntä. Mutta – mutta, jatkoi hän, ellemme voi päästä häneen käsiksi tai ellemme kykene vaikuttamaan häneen siten kuin haluamme, on teidän luovuteltava juutalainen.

– Fagin! huudahti tyttö peräytyen.

– Niin, se mies täytyy teidän luovuttaa, vastasi gentlemanni.

– Sitä en tee – sitä en tee koskaan!

– Mutta miksi ette?

– Erästä syystä, vastasi tyttö lujasti, syystä, minkä neiti tuntee ja mistä hän on pitävä kiinni minun kanssani, tiedän hänen sen tekevän, sillä minulla on hänen lupauksensa, ja sitäpaitsi eräästä toisesta syystä, nimittäin siitä, että miten huonoa elämää hän onkin viettänyt, niin olen minä viettänyt yhtä huonoa elämää myöskin. On monta joukossamme, jotka ovat vaeltaneet samoja teitä, enkä minä tahdo antaa ilmi ketään heistä, jotka kaikki olisivat voineet antaa ilmi minut, mutt'eivät ole sitä tehneet, niin huonoja kuin he ovatkin olleet.

– No, sanoi vanha gentlemanni nopeasti, kuin olisi tämä ollut juuri se kohta, johon hän oli halunnut tulla, niinpä jättäkää siis Monks minun käsiini ja antakaa minun tehdä hänelle, mitä tahdon.

– Mutta, jos hän antaa ilmi toiset?

– Lupaan teille, että jos totuus voidaan pusertaa hänestä esiin, ei asiaa tulla viemään sen pitemmälle. Oliverin pienessä elämäntarinassa on varmaankin seikkoja, joita olisi kiusallista vetää julki, ja jos vain pääsemme totuuden perille, saavat nuo toiset jäädä rauhaan.

– Mutta ellette pääse? huomautti tyttö.

– Silloin, jatkoi gentlemanni, ei juutalaisen ole tarvis joutua oikeuden eteen ilman teidän suostumustanne, ja siinä tapauksessa luulen voivani esittää teille sellaista, mikä saa teidät suostumaan.

– Takaako neiti sen minulle? kysyi tyttö innokkaasti.

– Takaan, vastasi Rose, annan rehellisen ja lujan sanani siitä.

– Eikä Monks saa koskaan tietää, mistä olette saanut tietoonne? kysyi tyttö hetken vaitiolon jälkeen.

– Ei koskaan, vastasi gentlemanni.

– Olen ollut valehtelija ja elänyt valehtelijoitten joukossa aina pienestä lapsesta pitäen, sanoi tyttö, mutta minä luotan teidän sanoihinne.

Heidän molempien vakuutettua hänelle, että hän turvallisesti voi sen tehdä, alkoi hän niin hiljaisella äänellä, että kuuntelijan oli vaikeata saada selvää hänen sanoistaan kuvata majatalosta, mistä häntä tänä iltana oli seurattu. Täydellisesti selitettyään paikan aseman, sen kohdan, mistä sitä huomiota herättämättä parhaiten voisi pitää silmällä, ja ne illat ja tunnit, jolloin Monks tavallisesti kävi siellä, tuntui tyttö tuumivan muutaman silmänräpäyksen palauttaakseen muistiinsa hänen kasvonpiirteensä ja käytöstapansa.

– Hän on pitkä, sanoi tyttö, ja vahvarakenteinen, mutta ei pönäkkä; hänellä on hiipivä käynti ja kulkiessaan katsahtaa hän alinomaa olkansa yli, ensin toiselle, sitten toiselle puolen. Älkää unohtako sitä. Hänen silmänsä ovat syvemmällä kuin kellään muulla ihmisellä, niin että melkein voisitte tuntea hänet yksinomaan siitä. Hänen ihonsa on tumma kuten hänen tukkansa ja silmänsäkin, ja vaikkakaan hän ei voi olla enemmän kuin kaksikymmentäviisi tai -kuusi vuotta vanha, ovat hänen kasvonpiirteensä kuihtuneet ja terävät. Hänen huulensa ovat usein kalpeat ja niissä on merkkejä hänen hampaistansa, sillä hänellä on välistä ankaria kohtauksia ja hän puree toisinaan kätensäkin verille. – Mutta miksi säpsähditte? kysyi tyttö keskeyttäen äkkiä.

Vanha gentlemanni vastasi hiukan hämillään, ettei hän niin tehneensä, ja pyysi häntä jatkamaan.

– Osan tästä olen saanut tietää toisilta sen talon asukkailta, josta olen kertonut, sanoi tyttö, sillä itse olen nähnyt hänet vain kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla oli hän verhoutunut avaraan viittaan. Luulen melkein tämän olevan kaiken, mitä voin teille hänestä sanoa. Odottakaapa hieman, lisäsi hän, kaulassa, niin korkealla, että osan siitä voi nähdä hänen kaulaliinansa yläpuolella, kun hän kääntää päätään, on hänellä –.

– Leveä, punainen arpi palohaavasta, puhkesi vanha gentlemanni sanomaan.

– Mitä sanotte? Tunnetteko hänet?

– Luulen melkein tuntevani, vastasi gentlemanni. Luulen tekeväni sen teidän kuvauksenne perusteella. Mutta saammepa nähdä. Monet ihmiset ovat niin omituisesti toistensa kaltaisia. Tuskinpa hän kuitenkaan on sama mies.

Sanoessaan tämän teeskennellyn välinpitämättömästi astui hän pari askelta lähemmäksi kätkeytynyttä vakoojaa, minkä tämä saattoi päättää siitä, että niin selvästi kuuli hänen mutisevan: – Sen täytyy joka tapauksessa olla hän!

– Nuori ystäväni, virkkoi hän sitten ja ääni tuntui ilmaisevan hänen palanneen entiselle paikalleen, olette nyt antanut meille mitä arvokkainta apua, ja minä haluan kernaasti tehdä teille vastapalveluksen. Sanokaa, mitä voin tehdä hyväksenne?

– Ette mitään, vastasi Nancy.

– Niin ette saa sanoa, virkkoi vanha gentlemanni äänellä ja sävyllä, minkä olisi pitänyt voida liikuttaa paljoa kovettuneempaakin sydäntä. Ajatelkaa ja vastatkaa minulle.

– Ei mitään, sir, vastasi tyttö itkien. Ette voi tehdä mitään auttaaksenne minua. Olen menettänyt kaiken toivon.

– Riistätte itse itseltänne toivon. Menneisyys on ollut teille surullista erämaata, täynnä väärinkäytettyä nuoruudenvoimaa ja tuhlattuja, verrattomia aarteita, mitkä luoja ainoastaan kerran lahjoittaa meille, mutta tulevaisuuteen voitte luottaa. En tahdo sanoa, että me voisimme auttaa teitä sielun ja sydämen rauhaan; sen saavutatte vasta kun itse olette sitä etsinyt; mutta hiljainen turvapaikka joko Englannissa tahi, jos pelkäätte jäädä tänne, jossakin vieraassa maassa, on meidän ei ainoastaan mahdollista vaan todella mieluistakin hankkia teille. Ennenkuin päivä sarastaa, ennenkuin tämä virta herää aamun ensi hämyssä, olette oleva kaukana poissa tähänastisten ystävienne seurasta jättämättä enempää jälkeä kuin jos tässä silmänräpäyksessä olisitte hävinnyt maan pinnalta. Tulkaa!

– Hän taipuu, puhkesi nuori nainen sanomaan, hän miettii asiaa, siitä olen varma.

– Pelkään, ettei hän tee sitä, virkkoi gentlemanni.

– Ei, sir, sitä en tee, vastasi tyttö oltuaan silmänräpäyksen kahden vaiheella. Olen kytketty vanhaan elämääni. Olen jo mennyt liian pitkälle voidakseni kääntyä takaisin – ja kuitenkaan en tiedä, mistä se johtuu, mutta jos olisitte puhunut minulle noin joku aika sitten, olisin nauranut teille. Mutta, lisäsi hän katsoen ympärilleen, tuo pelko valtaa minut jälleen. Minun täytyy lähteä kotiin.

– Kotiin! toisti nuori nainen korostaen sanaa voimakkaasti.

– Kotiin, neiti, vastasi tyttö. Sellaiseen kotiin, jonka olen valmistanut itselleni koko elämäni työllä. Erotkaamme. Minut voitaisiin muutoin nähdä tai keksiä. Menkää, menkää! Jos olen tehnyt teille jonkun palveluksen, pyydän teiltä ainoastaan, että jätätte minut yksin ja annatte minun mennä.

– Ponnistelemme turhaan, virkkoi gentlemanni huoaten. Saatamme ehkä vain hänen turvallisuutensa vaaraan viipymällä täällä. Olemme ehkä jo pidättäneet häntä kauemmin kuin hänen tarkoituksensa oli.

– Olette, olette, sanoi tyttö innokkaasti, niin olette tehneet. Vanha gentlemanni kääntyi poispäin.

– Ottakaa tämä kukkaro, puhkesi nuori nainen sanomaan. Ottakaa se minun tähteni, jotta teillä ainakin olisi jotain apua hädän ja surun hetkellä.

– Ei, ei, vastasi tyttö. En ole tehnyt tätä rahojen tähden. Antakaa minun säilyttää ilo siitä, etten ole sitä tehnyt. Mutta kuitenkin – antakaa minulle jotain, mitä olette kantanut. Haluaisin niin mielelläni saada omakseni jotain – ei, ei, ei mitään sormusta – käsineenne tai nenäliinanne – jotain, minkä voin piilottaa tietäen sen kuuluneen teille. Kiitos! Jumala siunatkoon teitä! Hyvää yötä, hyvää yötä!

Tytön ankara mielenliikutus ja pelko, että ilmitulo voisi saattaa hänet väkivallan ja pahoinpitelyn alaiseksi, tuntuivat ratkaisevasti vaikuttaneen gentlemannin päätökseen jättää hänet. Poistuvien askelten ääni kuului, ja äänet vaikenivat.

NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Kohtalokkaat seuraukset.

Parin tunnin ajan ennen päivänsarastusta, ajan, jota syksyllä syystä kutsutaan yön kuolemaksi, kun kadut ovat äänettömät ja autiot, kun irstailu ja pahe on hoiperrellut kotiin lepäämään – nuo äänettömät ja hiljaiset tunnit istui juutalainen valveilla vanhassa luolassaan kasvot niin vääntyneinä ja kalpeina ja silmät niin punaisina ja verestävinä, että hän muistutti vähemmän ihmistä kuin jotakin inhoittavaa aavetta, joka vielä löyhkäsi haudan kosteutta ja jota jokin paha henki kiusasi.

Hän istui köyristyneenä yli kylmän kamiinan, kääriytyneenä vanhaan repaleiseen peitteeseen ja kasvot kääntyneinä kohti melkein loppuunpalanutta kynttilää, mikä oli pöydällä hänen vieressään.

Pitkänään lattialla olevalla patjalla makasi Noa Claypole vaipuneena sikeään uneen. Häneen suuntasi vanha mies silloin tällöin katseensa, mutta muutti sen taas takaisin kohti kynttilää.

Hän istui asentoaan vähääkään muuttamatta tai kiinnittämättä huomiota ajan kulumiseen, kunnes hänen tarkka korvansa näytti tajuavan askelten ääntä ulkoa kadulta.

– Vihdoinkin, mumisi juutalainen sivellen kädellään kuivaa, kuumeista suutaan. Vihdoinkin!

Kello soi hiljaa hänen puhuessaan. Hän hiipi ovelle ja palasi heti miehen kanssa, joka oli leukaa myöten vaippaan kääriytynyt ja kantoi myttyä kainalossaan. Miehen istuuduttua ja avattua vaippansa napit tuli mr Sikesin hartehikas olemus näkyviin.

– Kas tuossa! virkkoi hän asettaen mytyn pöydälle. Pitäkää siitä tarkkaa vaaria ja tehkää siitä mitä voitte. On ollut kylliksi vaivaa päästä siihen kiinni. Luulin voivani olla täällä jo kolme tuntia sitten.

Fagin otti mytyn ja lukitsi sen erääseen kaappiin, minkäjälkeen hän jälleen istuutui sanomatta sanaakaan. Ei silmänräpäykseksikään hän kuitenkaan ollut irroittanut katsettaan murtovarkaasta, ja heidän siinä nyt istuessaan aivan toisiaan vastapäätä, kasvot vasten kasvoja, tarkasteli hän häntä niin kiinteästi, huulet vapisevina ja kasvot hänet vallanneen kiihkon muuttamina, että murtovaras tahtomattaan työnsi tuolinsa taapäin ja katseli häntä teeskentelemättömän kauhun ilmein.

– Mitä nyt? puhkesi Sikes sanomaan. Minkätähden murjotatte minuun tuolla tavalla? – Ettekö voi puhua?

Fagin kohotti oikean kätensä ja ravisti vapisevaa etusormeaan ilmassa, mutta hänen kiintymyksensä oli niin suuri, että hän silmänräpäyksen ajan oli kykenemätön puhumaan mitään. – Kautta paholaisen! sanoi Sikes ja kopeloi levottomana rintataskuansa. Hän on menettänyt järkensä. Minun on oltava varuillani.

– Ei, ei, virkkoi Fagin, joka nyt taas voi puhua. Te ette ole – te ette ole se henkilö, Bill. Minulla ei ole mitään – ei mitään teitä vastaan.

– Oh, vai ei teillä ole? sanoi Sikes katkerin katsein, muuttaen pistoolin mukavampaan taskuun. Se oli onneksi toiselle meistä – kummallekaan, se voi olla yhdentekevää –.

– Minulla on jotain sanottavana teille, Bill, virkkoi juutalainen muuttaen tuolinsa lähemmäksi häntä, mikä on tekevä teidät vielä hämmentyneemmäksi kuin mitä minä olen.

– Mitä? sanoi Sikes epäluuloisen näköisenä. Puhukaa suunne puhtaaksi, kiirehtikää, muussa tapauksessa voisi Nancy helposti saada päähänsä, että olen joutunut hukkaan.

– Joutunut hukkaan! huudahti Fagin. Sen asian on hän jo itse omin päin järjestänyt.

Täydellisen hämmennyksen ilmein katseli Sikes juutalaista, ja koska hän ei voinut hänen kasvoistaan lukea mitään tyydyttävää selitystä arvoitukseen, iski hän suurella kädellään kiinni tämän takinkaulukseen ja ravisti häntä rajusti.

– Ettekö voi puhua? Jollette pian sitä tee, käy se teille mahdottomaksi ilman puutteesta! Avatkaa suunne ja sanokaa suoraan, mitä teillä on sanottavana. Antakaa kuulua, te kirottu vanha koira, antakaa kuulua!

– Otaksukaa, että tuo poika, joka makaa tuossa – alkoi Fagin.

Sikes kääntyi sinnepäin missä Noa nukkui, ikäänkuin ei hän aikaisemmin olisi häntä huomannut. – No? sanoi hän asettuen entiseen asentoonsa.

– Otaksukaa, että tämä poika, jatkoi juutalainen, tahtoisi kieliä – pettää meidät kaikki – ensin etsittyään oikeat henkilöt tarkoitukseensa ja sitten sovittuaan heidän kanssaan kohtauksesta kadulla ja ilmaistuaan heille kaikki meidän tuntomerkkimme sekä neuvottuaan ne paikat, missä meidät helpoimmin voitaisiin pidättää. Otaksukaa, suunnitelman, mihin me kaikki olisimme sekoitetut – omasta vapaasta tahdostaan, tyydyttääkseen omaa mielihaluaan, hiipien varkain ulos öisin löytääkseen ne, jotka tuntevat suurinta mielenkiintoa meitä kohtaan, ja kielien heille. Kuuletteko? karjui juutalainen, jonka silmät leimusivat raivosta. Otaksukaa, että hän olisi tehnyt tämän kaiken, mitä sitten?

– Mitä sitten? vastasi Sikes hirvittävästi kiroten. Jos hänen myöskin olisi onnistunut säilyttää henkensä, olisin minä murskannut hänen kallonsa rauta-anturaisella saappaankorollani yhtä moneksi mureneeksi kuin hänen päässään on hiuksia.

– Mutta jos sen olisi tehnyt, minä! huusi juutalainen. Minä, joka tiedän niin paljon ja voisin saada hirteen niin monta itseni lisäksi?

– Sitä en tiedä, vastasi Sikes, joka kiristeli hampaitaan ja kalpeni pelkästään sitä ajatellessaan. Minä tekisin vankilassa yhtä ja toista, niin että minut lyötäisiin rautoihin, ja kun minua tutkittaisiin yhdessä teidän kanssanne, hyökkäisin teidän päällenne oikeussalissa ja murskaisin päänne kahleilla kaikkien ihmisten silmäin edessä. Minä saisin sellaisen väkevyyden, mumisi varas heilauttaen jäntevää käsivarttansa, että musertaisin päänne yhtä mäsäksi kuin jos täysinäinen tavaravaunu olisi kulkenut sen ylitse.

– Musertaisitteko?

– Musertaisinko? sanoi murtovaras. Koettakaa!

– Tai jos se olisi ollut Charley tai Taskuveijari tai Bet tai –

– Yhdentekevää, kuka se olisi ollut, vastasi Sikes kärsimättömästi. Ken tahansa se olisi ollutkin, käsittelisin häntä samalla tavalla.

Juutalainen silmäsi häntä taas terävästi ja antoi hänelle merkin olla vaiti, minkä jälkeen hän kumartui alas lattialla olevan vuoteen yli ja ravisteli nukkuvaa herättääkseen hänet. Sikes kumartui eteenpäin ja katseli, kädet tuettuina polviin, kuin ei olisi kyennyt käsittämään, mihin kaikki nämä kysymykset ja valmistelut tähtäsivät.

– Bolter, Bolter! – Poika parka! virkkoi Fagin katsoen ylös helvetillisen odotuksen ilme kasvoillaan ja puhuen hitaasti sekä painokkaasti: – Hän on väsynyt – väsynyt vakoiltuaan niin kauan sitä naista – vakoiltuaan häntä, Bill!

– Mitä tarkoitatte? kysyi Sikes hätkähtäen.

Juutalainen ei vastannut, vaan kumartui alas yli nukkuvan ja nosti hänet istuvaan asentoon. Juutalaisen useaan kertaan toistettua hänen nimensä alkoi Noa hieroa silmiään ja katseli unisesti ympärilleen.

– Kertokaa minulle se vielä kerran, vielä kerran, jotta hän saa sen kuulla, sanoi juutalainen osoittaen Sikesiä.

– Mitä minun on kerrottava? kysyi uninen Noa kiukkuisesti.

– Se – Nancystä, virkkoi juutalainen tarttuen Sikesiä ranteeseen, kuin estääkseen häntä lähtemästä tiehensä, ennenkuin oli kuullut riittävästi. – Te seurasitte hänen jäljessään?

– Niin.

– London Bridgelle?

– Niin.

– Missä hän kohtasi kaksi henkilöä?

– Niin, sen hän teki.

– Erään herran ja naisen, joitten luona hän aikaisemmin oli käynyt omasta vapaasta tahdostaan ja jotka vaativat häntä antamaan ilmi kaikki hänen toverinsa ja ennen kaikkea Monksin, minkä hän teki – ja sanomaan, missä se talo sijaitsi, jossa meillä on tapana kohdata ja jonne tapanamme on mennä, minkä hän teki – ja niihin aikaan tavallisesti olemme siellä, minkä hän teki. Kaiken tämän hän teki. Hän kertoi sen kaiken, ilman että häntä pakotettiin – sen hän teki – eikö niin? kirkui juutalainen aivan suunniltaan raivosta.

– Juuri niin hän teki, vastasi Noa raapien päätänsä.

– Mitä te sanoittekaan edellisestä sunnuntaista?

– Edellisestä sunnuntaista? vastasi Noa miettien. Senhän olen teille jo kerran sanonut.

– Sanokaa se vielä kerran – kerran vielä! kirkui juutalainen tarttuen lujemmin Sikesin käsivarteen ja heilauttaen toista kättään ilmassa, vaahdon pursuessa hänen suustaan.

– He kysyivät häneltä, sanoi Noa, joka sitä mukaa kuin valveutui näytti alkavan älytä, kuka Sikes oli, he kysyivät häneltä, miksei hän ollut tullut edellisenä sunnuntaina, kuten oli luvannut. Hän vastasi, ettei hän ollut voinut.

– Ja mitä sanoi hän Billistä? huudahti juutalainen. Mitä sanoi hän siitä miehestä, josta aikaisemmin oli kertonut? Sanokaa se hänelle.

– Niin, hän sanoi, että hänen oli vaikea lähteä kotoa, ellei tuo mies tiennyt, minne hän oli matkalla, sanoi Noa, ja sentähden oli hän ensimmäisellä kerralla, kun oli mennyt käymään naisen luona – hah, hah, hah, en voinut olla nauramatta, kun hän sen sanoi – antanut hänelle oopiumia.

– Kuolema ja helvetti! ulvoi Sikes riistäytyen vapaaksi juutalaisesta. Antakaa minun mennä!

Hän sinkautti vanhan miehen syrjään, ryntäsi ulos huoneesta ja juoksi vihan vimmassa ylös portaita.

– Bill, Bill! kirkui juutalainen seuraten häntä nopeasti, sana, vain yksi sana.

Tämä sana olisi kuitenkin jäänyt lausumatta, ellei varas olisi ollut kykenemätön saamaan auki ovea, jota hän kiroillen ryskytti juutalaisen läähättäen ehättäessä hänet.

– Päästä minut ulos, sanoi Sikes. Älä puhu minulle, se on vaarallista. Päästä minut ulos, sanon minä!

– Anna minun sanoa yksi sana, vastasi juutalainen asettaen kätensä lukonrivalle. Ette saa olla –.

– No? sanoi toinen.

– Ette saa olla – liian – raju, Bill, kähisi juutalainen.

Päivä oli koittamaisillaan, ja oli kylliksi valoisaa heidän nähdä toistensa kasvot. He vaihtoivat nopean katseen; molempien silmissä hehkui tuli, jota ei voinut käsittää väärin.

– Tarkoitan, sanoi Fagin, joka näki kaikkien huomautusten nyt olevan hyödyttömiä, älkää olko liian raju oman turvallisuutemme tähden. Olkaa nokkela, Bill, älkääkä ylimielinen.

Sikes ei vastannut, vaan paiskasi auki oven, jonka juutalainen sillä välin oli avannut, ja ryntäsi ulos äänettömälle kadulle.

Pysähtymättä tai antamatta itselleen aikaa silmänräpäyksenkään miettimiseen, kääntämättä edes päätään oikeaan tai vasempaan tai kohottamatta silmiään ylöspäin tahi laskematta niitä kohden maata, vaan katsoen suoraan eteensä villillä päättäväisyydellä ja hampaat niin lujaan yhteenpuristettuina, että nahka kureutui leukapielten ympärille, kulki roisto ripeästi eteenpäin, lausumatta sanaakaan tai värähdyttämättä lihastakaan, kunnes saapui omalle portilleen. Hän avasi sen hiljaa ja nousi ääneti ylös portaita ja meni huoneeseensa, minkä jälkeen salpasi oven, siirsi raskaan pöydän sitä vasten ja veti syrjään sängynkaihtimet.

Tyttö makasi puoliksi riisuutuneena sängyssä. Mies oli herättänyt hänet unestaan, sillä hän katseli ympärilleen hämmentynein ja ihmettelevin katsein.

– Nouse ylös! sanoi mies.

– Oletko se sinä, Bill? virkkoi tyttö iloisin ilmein hänen paluunsa johdosta.

– Olen! Nouse ylös!

Pieni kynttilä oli palamassa, mutta mies otti sen nopeasti jalustasta ja heitti sen kamiinaan. Kun tyttö keksi häivähdyksen sarastavasta päivästä, nousi hän vetääkseen ylös kierrekaihtimen.

– Anna sen olla, sanoi Sikes työntäen kätensä hänen eteensä, on kyllin valoisaa sitä varten, mitä minulla on suoritettavana.

– Bill, sanoi tyttö levottomalla, hiljaisella äänellä, miksi tuijotat minuun noin?

Varas tarkasteli häntä muutaman minuutin laajentunein sieraimin ja jyskyttävin sydämin, minkäjälkeen hän tarttui häntä päähän ja kaulaan, laahasi hänet keskelle huonetta, katsoi vielä kerran ovea kohti ja laski raskaan kätensä hänen suulleen.

– Bill, Bill, läähätti tyttö painiskellen kuolettavan epätoivon koko voimalla, minä – minä en huuda – en yhtä ainoata kertaa – kuule minua – puhu minulle – sano minulle, mitä minä olen tehnyt.

– Sen tiedät parhaiten itse, sinä paholainen! vastasi varas pidättäen hengitystään. Sinua pidettiin yöllä silmällä. Joka sana, minkä lausuit, kuultiin.

– Säästä silloin henkeni taivaan tähden, kuten minä säästin sinun, vastasi tyttö, kietoutuen kiinteästi häneen. Bill, rakas Bill, sinulla ei toki ole sydäntä tappaa minua. Ajattele kaikkea, mistä tänä yönä luovuin sinun tähtesi! Sinun täytyy antaa itsellesi aikaa ajatella ensin ja välttää tämä rikos. Minä en päästä sinua, sinä et voi heittää minua maahan! Bill, Bill, hyvän Jumalan tähden, itsesi tähden ja minun tähteni, hillitse itsesi, ennenkuin vuodatat vereni. Olen ollut sinulle uskollinen, kautta syntisen sieluni, sitä olen ollut!

Mies ponnisteli ankarasti saadakseen käsivartensa vapaiksi, mutta tyttö piti niin lujasti niistä kiinni, että kiskoi hän miten tahansa, niin ei hän voinut vapautua hänestä.

– Bill, huusi tyttö yrittäen painaa päänsä hänen rintaansa vasten, se vanha gentlemanni ja se hyvä nainen puhuivat tänä yönä minulle kodista vieraassa maassa, missä voisin päättää päiväni rauhallisessa yksinäisyydessä. Laske minut heidän luokseen uudestaan, jotta polvilleni langeten voin rukoilla heitä osoittamaan myös sinulle samaa hyvyyttä ja armeliaisuutta, ja jättäkäämme molemmat tämä kauhea paikka ja viettäkäämme kaukana täältä parempaa elämää ja unohtakaamme, paitsi rukouksissamme, kuinka olemme eläneet, älkäämmekä koskaan enää nähkö toisiamme. Ei ole koskaan liian myöhäistä katua. Niin sanoivat he minulle – ja nyt minä tunnen sen – mutta meidän täytyy saada aikaa – vain hiukkasen aikaa!

Murtovarkaan onnistui viimeinkin saada toinen käsivartensa vapaaksi ja tarttua pistooliinsa. Varmuus siitä, että jos hän ampuisi, hän samalla paljastaisi itsensä, välähti kuin salama hänen tietoisuuteensa hänen valtavassa raivossaankin, ja koko jättiläismäisellä voimallaan antoi hän ylöspäinkääntyneisiin kasvoihin, jotka melkein koskettivat hänen omiaan, kaksi iskua pistoolilla.

Tyttö horjui ja kaatui, melkein sokaistuna verestä, mikä virtasi esiin syvästä haavasta hänen otsallaan, mutta vaivalloisesti kohottautuessaan polvilleen veti hän esille valkean nenäliinan – Rose Maylien – rinnaltaan ja pitäen sitä ristiinliitetyissä käsissään niin korkealla kohti taivasta kuin hänen voimansa sallivat, sammalsi hän rukouksen armahtavaisuudesta luojalleen.

Hän oli kauhistuttava nähdä ja murhaaja horjui takaperin vasten seinää, varjostaen silmiään kädellään, mutta sieppasi senjälkeen käteensä raskaan kartun ja löi tytön lattiaan.

NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Sikesin pako.

Kaikista niistä pahoista teoista, joita pimeyden suojissa oli suuren Lontoon rajojen sisäpuolella yön äänettöminä tunteina suoritettu, oli tämä hirvittävin. Kaikista kauhuista, mitkä sarastava päivä kohtasi, oli tämä inhoittavin ja julmin.

Mies sytytti kynttilän, teki tulen kamiinaan ja työnsi kartun sinne. Sen päässä riippui muutamia ihmisen hiuskarvoja, mitkä leimahtivat ja muuttuivat hienoksi tuhaksi ja ilmanvedosta pyörsivät ylös läpi kamiinantorven. Sekin pelästytti häntä, niin kova kuin hän olikin, mutta hän piti karttua tulessa, kunnes se oli hiiltynyt, ja kohensi sitten hiillosta. Hän peseytyi ja harjasi vaatteitaan. Niissä oli tahroja, mitkä eivät lähteneet, mutta hän leikkasi paloja pois ja poltti ne. Kuinka niitä tahroja olikin ympäri koko huoneen! Vieläpä koiran jalatkin olivat veriset.

Koko tänä aikana ei hän ollut kertaakaan kääntänyt selkäänsä ruumiille, ei silmänräpäykseksikään. Viimein meni hän takaperin ovea kohti ja laahasi koiran mukanaan, jotten se uudestaan ryvettäisi jalkojaan ja veisi uusia todistuksia rikoksesta mukanaan ulos kadulle. Hän sulki varovasti oven, otti avaimen mukaansa ja poistui talosta.

Hän meni kadun yli toiselle puolen ja silmäsi ylös akkunaan varmistuakseen, ettei mitään näkyisi ulkoapäin. Verho, minkä tyttö olisi tahtonut vetää ylös päästääkseen sisään sitä valoa, mitä ei koskaan enää saisi nähdä, oli yhä alhaalla. Ruumis makasi melkein aivan sen alapuolella. Hän tiesi sen. Hirmuista, kuinka auringonvalo virtasi alas juuri sille kohdalle! Vain silmänräpäyksen hän sitä katseli. Oli helpoitus, että hän oli tullut ulos huoneesta. Hän vihelsi koiraa ja kulki nopeasti edelleen.

Hän meni läpi Islingtonin, nousi Highgaten varrella olevalle kukkulalle, kääntyi alas Highgate Hilliin, pyörrähti oikealle taas melkein samassa kuin oli alkanut laskeutua mäkeä sekä tuli senjälkeen. Hampstead Heathiin. Mentyään viistoon yli Terveyden laakson notkelman taivalsi hän ylös vastakkaista puolta, meni yli tien, joka yhdistää Hampsteadin ja Highgaten kylät, sekä edelleen yli jäljelläolevan osan nummea North Endin vainioille, missä paneutui nukkumaan erään pensasaidan alle. Hän oli kuitenkin pian taas jaloillaan ja kulki edelleen, ei kauemmaksi ulos maaseudulle, vaan sisälle Lontooseen taasen pitkin maantietä – sitten takaisin taas – senperästä yli erään saman alueen toisen osan, mistä jo oli kulkenut – ja siten vaelsi hän sinne tänne yli vainioitten, laskeutuen lepäämään ojanreunoille, sekä ryntäsi ylös valitakseen toisen paikan ja tehdäkseen samoin sekä uudestaan kuljeksiakseen ympäriinsä. Mihin oli hänen suunnattava matkansa sellaiseen paikkaan, mikä ei ollut liian kaukana eikä liian julkinen, saadakseen ruokaa ja juomaa? Hendoniin, se oli hyvä paikka eikä kaukana sieltä sekä ainoastaan vähän käytetty. Sinne lähti hän, välin juosten ja välin, omituisesti kyllä, laahustaen etanan hitaudella tai aivan kokonaan pysähtyen, ajattelematta lyöden kepillään pensasaitoja. Mutta hänen tultuaan perille näyttivät kaikki, vieläpä lapsetkin ovilla, katselevan häntä epäluuloisina. Taas kääntyi hän ympäri rohkenematta ostaa itselleen syötävää tai juotavaa, vaikkei hän ollut moneen tuntiin nauttinut mitään, ja taas viipyi hän nummella tietämättä, minne suuntaisi askeleensa.

Hän samosi mailin mailin jälkeen, mutta palasi aina samalle paikalle. Aamu ja keskipäivä olivat ohi ja päivä lähestyi loppuaan, mutta yhä kuljeksi hän edestakaisin, ylös ja alas, ympäriinsä, ja tuli täsmälleen samaan kohtaan. Vihdoin poistui hän sieltä ja lähti kohti Hatfieldiä.

Kello oli yhdeksän illalla, kun hän, aivan läpiväsyneenä, ja koira, rampana ja nilkuttaen tavattomista ponnistuksista, kääntyivät alas mäkeä tuohon rauhalliseen kylään ja laahustivat läpi pienen kadun kurjaan kapakkaan, minkä niukka valo oli ollut heidän oppaanaan. Kapakkahuoneessa paloi takkavalkea ja muutamia päivätyöläisiä istui sen ääressä juomassa. He tekivät tilaa vieraalle, mutta hän asettui kaukaisimpaan nurkkaan syöden ja juoden yksin tai oikeammin sanoen koiransa seurassa, mille hän silloin tällöin antoi suupalan. Miesten keskustelu koski ympärilläsijaitsevaa seutua ja sen vuokraajia ja, kun nämä aiheet olivat ammennetut loppuun, erään vanhan miehen ikää, joka oli haudattu edellisenä sunnuntaina. Läsnäolevat nuoret miehet pitivät häntä hyvin vanhana, jotavastoin vanhat väittivät hänen olleen aivan nuoren – ei vanhempi, sanoi muuan valkohapsinen, vanha vaari, kuin mitä hän itse oli – ja aivan hyvin olisi voinut elää kymmenen tai viisitoista vuotta vielä, jos hän olisi vain ollut varovainen, vain ollut varovainen.

Tässä keskustelussa ei ollut mitään, mikä saattoi herättää huomiota tai levottomuutta, ja kun varas oli maksanut ravintonsa jäi hän istumaan äänettömänä ja huomaamattomana nurkkaansa ja oli juuri vaipumaisillaan uneen, kun hänet puolittain herätti uuden kestiystävän meluava astuminen huoneeseen.

Hän oli omituinen olento, puoliksi kulkukauppias, puoliksi puoskari, joka vaelsi ympäri maata myyden kovasimia, hiomahihnoja, partaveitsiä, saippuoita, kengänkiilloketta, lääkkeitä koiria ja hevosia varten, hyvätuoksuisia aineita halpaan hintaan, kauneustarpeita ja muita senkaltaisia tavaroita, joita kantoi selässään laatikossa. Hänen sisäänastumisensa oli päivätyöläisille merkkinä törkeään pilantekoon, eivätkä he lakanneet siitä, ennenkuin viimeksimainittu oli syönyt iltaruokansa ja avannut aarrelaatikkonsa, nerokkaalla tavalla yhdistääkseen hyödyn huviin.

– Ja mitä tuo on – maistuuko se hyvälle, Harry? kysyi eräs irvistelevä päivätyöläinen osoittaen jonkinlaisia kakkuja, joita oli eräässä laatikon kulmassa.

– Tämä, virkkoi liikemies ottaen esille yhden kakun, tämä on pettämätön ja verraton keksintö poistamaan kaikenlaiset tahrat, ruosteen, lian, homeen, rasvan, uudet ja vanhat, silkistä, atlaksesta, pellavasta, kamritsista, liinakankaasta, suruharsosta, matoista, merinosta, musliinista, bomibasinista tai villasta, viinitahrat, hedelmätahrat, oluttahrat, vesitahrat, väritahrat, tervatahrat. kaikenlaiset tahrat katoavat hangatessa tällä pettämättömällä ja verrattomalla keksinnöllä. Jos nainen tahraa kunniansa, niin tarvitsee hänen vain niellä tämä kakku, ja hän on heti puhdistunut, sillä se on myrkkyä. Jos jollakin gentlemannilla on halua ylläpitää mainettaan, tarvitsee hänen vain niellä pieni kakku, ja hän on koroitettu jokaisen epäilyksen yläpuolelle, sillä se on täysin yhtä tehokas kuin pistoolinkuula ja maistuu paljoa pahemmalle ja tietenkin on paljon kunniakkaampaa ottaa se sisäänsä. Ja vain penny kakusta. Kaikkine naine ominaisuuksineen vain penny kakusta.

Kaksi ostajaa ilmoittautui paikalla ja useitten kuuntelijoitten oli vaikea pidättyä ostamasta. Kun myyjä huomasi sen, lisääntyi hänen puheliaisuutensa.

– Ne menevät kaupaksi yhtä joutuin kuin niitä ennätetään valmistaa, sanoi hän. Neljätoista vesimyllyä, kuusi höyrykonetta ja yksi galvaaminen patteristo ovat aina käynnissä valmistuksessa. Mutta se ei kuitenkaan riitä, vaikka väki työskentelee niin kovasti, että heitä kuolee kuin kärpäsiä, ja lesket heti saavat kahdenkymmenen punnan eläkkeen vuodessa jokaisesta lapsesta, sitäpaitsi ylimääräiset viisi puntaa kaksoisista. Yksi penny kakusta – kaksi puolipennyä käy myöskin päinsä. Penny kakusta. Viinitahrat, hedelmätahrat, oluttahrat, vesitahrat, öljytahrat, veritahrat – erään läsnäolevan herran hatussa on tahra, joka minun on poistettava, ennenkuin hän ehtii tilata minulle tuopin olutta.

– Haa! kiljaisi Sikes, antakaa se tänne.

– Otan pois tahran, sir, vastasi mies vilkuttaen silmää seuralle, ennenkuin ehditte kulkea lattian poikki ottamaan sen. Ottakaa huomioon tuo musta täplä tämän herran hatussa. Se ei ole suurempi shillinkiä, mutta paksumpi puolikruunusta, olkoon se sitten viinitahra, hedelmätahra, oluttahra, tervatahra tai veritahra –.

Mies ei ehtinyt pitemmälle, sillä kauhistuttavalla kirouksella kaasi Sikes kumoon pöydän, sieppasi hattunsa ja ryntäsi ulos huoneesta.

Tunteet yhtä hämmentyneinä ja yhtä neuvottomana kuin hän oli ollut koko päivän, palasi murhaaja, kun hän ei huomannut itseään ajettavan takaa ja he luultavasti pitivät häntä humaltuneena kolhona, takaisin ylös katua. Viimein meni hän taas takaisin ja kulki tietä, joka vie Hatfieldista S:t Albansiin. Hän kulki ripeästi, mutta kun kaupunki oli hänen takanaan ja hän tuli kauemmaksi ja kauemmaksi yksinäisellä, pimeällä maantiellä, valtasi hänet kauhu, joka kulki läpi luitten ja ytimien. Kaikki hänen edessään, esine tahi varjo, paikallaan tai liikkuva, omasi jonkin kauhistuttavan hahmon, mutta tämä kauhu ei ollut mitään verrattuna tunteeseen, että tuo aamuinen peloittava hahmo seurasi hänen kintereillään. Hän saattoi nähdä sen varjon pimeydessä pienimpiä ääriviivojaan myöten ja nähdä, kuinka jäykkänä ja juhlallisena se tuntui liukuvan eteenpäin. Hän voi kuulla sen vaatteitta rapisevan lehvistöissä, ja jokainen tuulenpuuska toi mukanaan sen viimeisen, pitkän kirkauksen hänen korviinsa. Jos hän pysähtyi, seisoi se hiljaa. Jos hän juoksi, seurasi se häntä – mutta ei juosten, se olisi ollut helpotus – vaan kuin ruumis, joka oli saanut täysin koneellisen elämän ja jota kantoi eteenpäin hidas ja surunvoittoinen tuuli, mikä ei koskaan voimistunut eikä heikonnut. Väliin kääntyi hän epätoivoisen päättävästi ympäri karkoittaakseen aaveen pois, vaikkapa se toisi hänelle kuoleman, mutta hiukset nousivat pystyyn hänen päässään, ja hänen verensä jähmettyi, sillä se oli kääntynyt hänen mukanaan ja oli yhä hänen takanaan.

Eräällä vainiolla, mikä sijaitsi hänen tiensä sivulla, oli pieni vaja, josta hän sai suojaa yöksi. Oven edustalla kasvoi kolme pitkää poppelia, jotka tekivät vajan sisustan hyvin pimeäksi, ja tuuli suhisi niitten läpi synkän valittavasti. Hän ei voinut mennä kauemmaksi, ennenkuin taas tulisi päivä ja hän ojensihe itsensä sentähden niin lähelle seinää kuin mahdollista – joutuakseen kärsimään uusia tuskia.

Äkkiä teki hän epätoivoisen päätöksen palata Lontooseen. Viivyttelemättä alkoi hän toteuttaa tätä mielijohdetta ja, valiten vähänliikenteisimmät tiet, suuntasi kulkunsa kohti Lontoota, päättäneenä piilottautua jonnekin vähän matkan päästä pääkaupungista ja illalla kiertoteitse mennä sinne sisälle ja sitten lähteä suoraan sitä paikkaa kohti, mihin oli päättänyt piiloutua.

– Mutta koira? – Jos hänen tuntomerkkinsä oli tiedotettu, ei varmaankaan oltu jätetty huomioonottamatta, että koira puuttui ja luultavasti oli seurannut häntä. Tämä voisi johtaa hänen vangitsemiseensa hänen kulkiessaan läpi katujen. Hän päätti sentähden hukuttaa sen ja jatkoi matkaansa katselleen sopivaa lammikkoa ja ottaen suuren kiven, minkä hän sitoi nenäliinaansa.

Eläin katsoi ylös herraansa näitten valmistelujen tapahtuessa ja, joko sitten sen vaisto sanoi sille niitten tarkoituksen tai murhaajan katse oli kovempi kuin tavallisesti, pysytteli etäällä, lähestyen hitaasti ja lyyhistellen. Kun sen herra pysähtyi erään allikon partaalla ja kääntyi ympäri houkutellen sitä, pysähtyi se siihen paikkaan.

– Etkö kuule, että kutsun? virkkoi Sikes ja vihelsi.

Eläin lähestyi, tottumuksen voiman vetämänä, mutta kun Sikes kumartui sitoakseen nenäliinan sen kaulan ympäri, murisi se hieman ja vetäytyi pois.

– Tule tänne, sanoi varas polkien maata. Koira heilutti häntäänsä, mutt'ei liikahtanut. Sikes teki nyt nenäliinasta juoksusilmukan ja yritti taas houkutella sitä luokseen.

Koira lähestyi, kääntyi ympäri, seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja juoksi sitten tiehensä niin nopeasti kuin voi. Mies vihelsi ja vihelsi ja istuutui odottamaan sen paluuta. Mutta mitään koiraa ei tullut, ja vihdoin lähti hän jatkamaan vaellustaan.

NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Monks ja mr Brownlow kohtaavat vihdoinkin toisensa. Heidän keskustelunsa sekä ilmoitus, joka keskeyttää sen.

Oli alkanut hämärtää, kun mr Brownlow nousi vaunuista oman porttinsa edustalla ja kolkutti hiljaa. Kun ovi oli avattu astui muuan voimakas mies ulos vaunuista ja asettui astuimen toiselle puolen, toisen miehen, joka oli istunut ajajanpukilla asettuessa toiselle puolen. Mr Brownlown annettua merkin auttoivat he erään kolmannen miehen ulos ja ottivat hänet väliinsä, minkäjälkeen he kiiruhtivat taloon hänen kanssaan. Tämä mies oli Monks.

He menivät vaieten ylös portaita, ja mr Brownlow, joka meni edellä Ohjasi heidät erääseen pieneen pihahuoneeseen. Monks pysähtyi tämän huoneen ovella. Hänelle oli silminnähtävästi hyvin vastenmielistä astua sisään. Molemmat miehet katsoivat vanhaan gentlemanniin, kuin olisivat he odottaneet toimiohjeita.

– Hän tietää, mitä hänellä on valittavana, sanoi mr Brownlow Jos hän epäröi tai liikuttaa sormeakaan toisin kuin te sallitte, niin saatte viedä hänet kadulle, kutsua poliisin ja minun nimessäni antaa hänet ilmi pahantekijänä.

Monks mutisi muutamia kärsimättömiä sanoja, mutta epäröi yhä.

– Tehkää päätöksenne pian, virkkoi mr Brownlow. Sana vain suustani, ja teillä ei enää ole valinnan varaa.

Yhä epäröi mies.

– Minulla ei ole halua sovitteluun, sanoi mr Brownlow, ja koska valvon toisten kalleimpia etuja, ei minulla ole siihen oikeuttakaan.

– Eikö ole, kysyi Monks sammaltaen, eikö ole – mitään keskitietä?

– Ei!

Monks piti silmällä vanhaa gentlemannia tuskaisin katsein, mutta kun hän luki hänen kasvonpiirteistään ainoastaan vakavaa päättäväisyyttä, kohautti hän olkapäitään, astui huoneeseen ja istuutui.

– Sulkekaa ovi ulkoapäin, virkkoi mr Brownlow apulaisilleen, ja tulkaa sisään, jos soitan.

Miehet tottelivat jättäen heidät kahden.

– Tämä on kaunista kohtelua, sir, sanoi Monks heittäen hattunsa ja viittansa luotaan, isäni vanhimmalta ystäviltä.

– Juuri sen takia, että minä olen isänne vanhin ystävä, nuori mies, vastasi mr Brownlow, sen takia, että nuoruuden ja onnellisten vuosien toiveet ja unelmat olivat liittyneet häneen ja siihen rakastettavaan olentoon hänen vertansa ja sukuansa, joka yhtyi Jumalaan elämänsä kukoistuksessa ja jätti minut yksin ja hyljätyksi, sen takia, että hän minun kanssani polvistui ainoan sisarensa kuolinvuoteen ääreen, vielä ollessaan poika, juuri samana aamuna, joka – jos taivas ei olisi tahtonut toisin – olisi tehnyt hänen sisarensa minun vaimokseni; sen takia, että raadeltu sydämeni siitä silmänräpäyksestä lähtien riippui kiinni hänessä kaikkina hänen koettelemuksissaan ja hairahduksissaan, kunnes hän kuoli, sen takia, että vanhat muistot ja kuvittelut täyttävät sydämeni, ja vieläpä teidän näkemisennekin herättää ajatuksia hänestä; kaikkien näiden seikkain takia minä nyt osoitan teille sääliväisyyttä – niin, Edward Leeford, vielä nytkin, ja punastun arvottomuutenne takia kantaa tätä nimeä.

– Mitä on nimellä sen kanssa tekemistä? kysyi toinen, äänetönnä ja vihaisen hämmästyneenä tarkattuaan vanhan gentlemannin liikutusta. Mitä nimi minuun kuuluu?

– Ei mitään, vastasi mr Brownlow, ei mitään teihin. Mutta se oli hänen sisarensa nimi, ja vielä nyt, näitten monien vuosien kuluttua, saa sen paljas mainitseminen minussa, vanhassa miehessä, aikaan saman hehkun ja värinän, mitä kerran tunsin. Olen hyvin iloinen, että olette vaihtanut sen – hyvin – hyvin iloinen.

– Kaikki tuo on kovin kaunista, sanoi Monks pitkän hiljaisuuden jälkeen, minkä aikana hän itsepintaisen uhmaavasti oli heilutellut itseään edestakaisin ja mr Brownlow istunut peittäen kasvonsa kädellään. Mutta mitä tahdotte minusta?

– Teillä on veli, sanoi mr Brownlow ravistautuen irti surullisista ajatuksistaan, veli, jonka nimi, vain korvaanne kuiskattuna kävellessäni takananne kadulla, oli kylliksi saamaan teidät seuraamaan minua tänne ihmeissänne ja levottomana.

– Minulla ei ole mitään veljeä, vastasi Monks. Tiedätte, että olin ainoa lapsi. Minkätähden puhutte minulle veljestä? Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin.

– Kuulkaa mitä minä tiedän, mutta te ehkä ette, sanoi mr Brownlow. Olen kyllä herättävä mielenkiintonne. Tiedän teidän olleen tuon onnettoman avioliiton ainoan ja luonnottoman hedelmän, avioliiton, johon perhesuhteet ja mitä likaisin ja ahdasmielisin kunnianhimo pakotti onnettoman isänne menemään aivan nuorena.

– En välitä tavastanne puhua, keskeytti hänet Monks ivallisesti nauraen, tunnette tosiasiat, ja se on kylliksi minulle.

– Mutta tunnen myöskin, jatkoi vanha gentlemanni, sen kurjuuden, ne hitaat tuskat, sen taukoamattoman piinan, mikä oli yksi tämän onnettoman liiton seuraus. Tiedän, kuinka välinpitämättöminä toisistaan tämä onneton pari laahasi raskaita kahleitaan läpi maailman, joka oli heille myrkytettyä. Tiedän, kuinka kylmää kohteliaisuutta seurasivat solvaukset, kuinka välinpitämättömyys vaihtui vastenmielisyydeksi, vastenmielisyys vihaksi, viha halveksumiseksi, kunnes he viimein repäsivät rikki kahleet, joista he kuitenkin kumpikin tahollaan kantoivat tuskaisaa sirpaletta, minkä ainoastaan kuolema saattoi irroittaa ja mitä he uusissa piireissä koettivat kätkeä mahdollisimman iloisten ilmeitten alle. Äidillenne se onnistui, mutta isänne sydäntä hivutti ja kalvoi se monta vuotta.

– Hyvä, he erosivat, virkkoi Monks, mitä sitten?

– Kun he olivat olleet erossa jonkun aikaa, jatkoi mr Brownlow, ja äitinne, kokonaan mannermaan kevytmielisen elämän vangitsemana, täydellisesti oli unohtanut runsaasti kymmenen vuotta nuoremman miehensä, joka pettävin toivein oli laahustanut elämäänsä täällä kotona, sai hän uusia ystäviä. Sen asian ainakin tunnette.

– En, sanoi Monks kääntäen pois katseensa ja takoen jalallaan lattiaa kuin mies, joka on päättänyt kieltää kaiken. Ei, sitä asiaa minä en tunne.

– Käytöksenne kuten tekonnekin todistavat, ettette koskaan ole unohtanut sitä tai lakannut katkeruudella sitä ajattelemasta, sanoi mr Brownlow. Puhun eräästä ajasta, viisitoista vuotta takaperin, jolloin te vielä olitte vain yksitoistavuotias poika ja isänne ainoastaan kolmekymmentäyksi – sillä hän oli, toistan sen, hyvin nuori, kun hänen isänsä pakotti hänet tuohon avioliittoon. Onko minun palattava niihin tapauksiin, jotka luovat varjon isänne muistolle, vai tahdotteko säästyä siitä ja sanoa totuuden?

– Minulla ei ole mitään sanottavaa, virkkoi Monks. Mutta puhukaa te vain edelleen, jos tahdotte.

– Näitten uusien ystävien joukossa, sanoi mr Brownlow, oli myöskin eräs eläkettänauttiva meriupseeri, jonka vaimo oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin ja jättänyt hänet jälkeensä kahden lapsen kanssa – niitä oli ollut useampia, mutta onneksi oli koko perheestä jäljellä vain nämä kaksi. He olivat molemmat tyttöjä, toinen kaunis, yhdeksäntoistavuotias tyttö, toinen pieni kaksi- tai kolmevuotias lapsi.

– Mitä se minua liikuttaa? kysyi Monks.

– He oleskelivat, sanoi mr Brownlow, nähtävästi kiinnittämättä huomiota tähän keskeytykseen, seudulla, jonne isänne kiertelevän elämänsä aikana oli tullut ja asettunut asumaan. Tuttavuus, yhdessäolo ja ystävyys seurasivat nopeasti. Isänne oli lahjakkaampi kuin useimmat muut. Hän muistutti sisartaan niin mielenlaatuun kuin ulkonäköönkin nähden. Mitä enemmän vanha upseeri oppi tuntemaan häntä, sitä enemmän kiintyi hän häneen. Kunpa se olisi jäänyt siihen. Mutta hänen tyttärensä teki samoin.

Vanha gentlemanni vaikeni, Monks puri huultaan ja katsoi lattiaan, ja kun mr Brownlow huomasi sen, jatkoi hän heti: – Vuoden kuluttua oli hän sidottu, juhlallisesti sidottu tähän tyttäreen. Hän oli viattoman, kokemattoman tytön ensimmäinen, uskollinen, palava, ainoa mieltymys.

– Kertomuksenne alkaa käydä pitkäksi, virkkoi Monks siirtäen itsensä levottomasti tuolillaan.

– Se on tosi kertomus suruista ja koettelemuksista, nuori mies, vastasi mr Brownlow, ja senkaltaiset kertomukset ovat tavallisesti pitkiä. Jos se olisi kertomus häiritystä onnesta, olisi se ollut hyvin lyhyt. Vihdoin kuoli eräs niistä rikkaista sukulaisista, joiden takia isänne, kuten niin usein tapahtuu, oli uhrattu, jotta toisen vaikutusvalta ja merkitys tulisi sitä suuremmaksi. Hyvittääkseen sen onnettomuuden, mihin oli ollut aiheena, jätti hän isällenne yleislääkkeensä kaikkia suruja vastaan – rahansa. Isänne oli suoraa päätä matkustettava Roomaan, jonne toinen oli mennyt terveytensä takia, ja jossa hän oli kuollut ja jättänyt liikeasiansa jälkeensä mitä suurimpaan epäjärjestykseen. Isänne saapui sinne kuolettavan taudin tartuttamana, ja uutinen siitä oli tuskin ehtinyt Pariisiin, niin äitinne seurasi häntä ottaen teidät mukaansa. Päivä sen jälkeen kuin hän oli sinne ehtinyt kuoli isänne jättämättä jälkeensä mitään testamenttia – jättämättä jälkeensä mitään testamenttia – ja niinollen joutui koko omaisuus äidillenne ja teille.

Kertomuksen tämän osan aikana oli Monks pidättänyt henkeä ja kuunnellut mitä suurimmalla mielenkiinnolla, vaikkakaan hänen katseensa ei ollut suunnattu puhujaan. Kun mr Brownlow vaikeni, muutti hän asentoa ilmeellä, kuin olisi hän äkkiä tuntenut itsensä keventyneeksi, ja kuivasi kasvojaan ja polttavat käsiään.

– Ennenkuin isänne matkusti ulkomaille ollessaan vielä täällä Lontoossa, virkkoi mr Brownlow hitaasti ja kiinnitti katseensa toisen kasvoihin, tuli hän minun luokseni.

– Siitä en ole koskaan kuullut puhuttavan, keskeytti hänet Monks äänellä, minkä piti esittää epäilystä, mutta mikä enemmän ilmaisi suurta yllätystä.

– Hän tuli luokseni ja jätti minulle paljon muun ohessa erään maalauksen – muotokuvan, minkä hän itse oli maalannut – tuon tyttöparan muotokuvan – jota hän ei tahtonut jättää jäljelle, mutta jota hän ei voinut ottaa mukaansakaan kiireelliselle matkalleen. Häntä vaivasivat tuska ja omantunnonsoimaukset, niin että hän oli miltei varjon kaltainen. Hän puhui hurjalla, sekavalla tavalla perikadosta ja hänen aiheuttamastaan häpeästä, ilmaisi minulle aikomuksensa olevan, vaikkapa siinä häviäisikin, muuttaa kaiken omaisuutensa puhtaaksi rahaksi ja talletettuaan vaimoansa ja teitä varten osan perinnöstä pankkiin paeta maasta – arvasin liiankin hyvin, ettei hän tekisi sitä yksin – eikä koskaan enää palata. Minullekaan, vanhalle ystävälleen, jonka sydän oli kiintynyt siihen maahan, joka kätki meille kummallekin niin kalliin olennon – minullekaan ei hän tehnyt yksityiskohtaista tunnustusta, vaan lupasi kirjoittaa ja ilmoittaa minulle kaiken ja käydä tervehtimässä minua viimeisen kerran täällä maan päällä. Ah! Tämä oli viimeinen kerta. En saanut kirjettä enkä nähnyt häntä enää.

– Kun kaikki oli ohi, virkkoi mr Brownlow tuokion vaiettuaan, matkustin minä hänen – tahdon käyttää sitä ilmaistustapaa, mitä maailma käyttäisi, sillä kovuus tai lempeys ovat nyt hänelle yhdentekevät – hänen rikollisen rakkautensa näyttämöpaikalle, lujasti päättäneenä, jos pelkoni osoittautuisi perustelluksi, tarjota tälle harhaanjohdetulle lapselle sydämen ja kodin. Perhe oli muuttanut paikalta kahdeksan päivää aikaisemmin, maksanut pienet velkansa ja poistunut yöllä. Miksi tai minne, sitä ei kukaan voinut sanoa.

Monks hengitti jälleen vapaammin, katsellen ympärilleen riemuitsevasti hymyillen.

– Kun veljenne, sanoi mr Brownlow siirtäen tuolinsa lähemmäksi toista, kun veljenne, heikko, ryysyinen, laiminlyöty lapsi voimakkaamman käden kuin sattuman avulla osui tielleni ja minä hänet pelastin rikoksellisesta ja häpeällisestä elämästä –.

– Mitä! huudahti Monks säpsähtäen.

– Niin, minä, vastasi mr Brownlow. Sanoinhan teille, että pian herättäisin mielenkiintonne. Sanon, että minä hänet pelastin – näen, että viekas kumppaninne on laiminlyönyt mainita nimeäni teille, vaikka sen, kuten hän olisi pitänyt tietää, täytyi olla teille täysin outo. Kun poika siis pelastui minun avullani ja minun talossani toipui vaikean sairauden jälkeen, hämmästyin hänen suuresta yhtäläisyydestään sen muotokuvan kanssa, mistä jo olen maininnut, ja jo ensi kertaa hänet nähdessäni kaikessa hänen liassaan ja surkeudessaan näytti hän muistuttavan jotakin vanhaa ystävää. Minun ei tarvitse teille kertoa, että hänet ryöstettiin minulta, ennenkuin vielä olin ehtinyt saada tietooni hänen vaiheitansa –.

– Te – te – ette voi mitään todistaa minua vastaan, änkytti Monks. Kehoitan teitä koettamaan.

– Saammepa nähdä, vastasi vanha gentlemanni tutkivin katsein. Kadotin pojan enkä voinut, kaikista ponnistuksistani huolimatta, saada häntä enää käsiini. Koska äitinne oli kuollut, tiesin minä teidän yksin kykenevän ratkaisemaan tämän arvoituksen, jos sitä voisi ratkaista, ja että te, kun viimeksi olin kuullut puhuttavan teistä, oleskelitte plantaashilanne Länsi-Intiassa – jonne, kuten itse tiedätte, olitte lähtenyt äitinne kuoleman jälkeen, paetaksenne rikollisten tekojenne täällä. Olitte lähtenyt sieltä useita kuukausia aikaisemmin, ja luultiin teidän olevan Lontoossa. Kukaan ei kuitenkaan voinut sanoa, missä. Matkustin takaisin. Asiamiehillänne ei ollut mitään tietoa olinpaikastanne. Te tulitte ja menitte, sanoivat he, yhtä säännöttömästi kuin aina olitte tehnyt, näyttäytyen välistä useina päivinä perätysten, välistä ei useaan kuukauteen, sekä kaikesta päättäen oleksien samoissa viheliäisissä paikoissa ja seurustellen samoissa huonomaineisissa piireissä kuin ollessanne uppiniskainen, huimapää poika. Vaivasin heitä tiedusteluillani ja samosin katuja yöt ja päivät, mutta aina hetkeen paria tuntia sitten olivat ja pysyivät ponnistukseni tuloksettomina, enkä nähnyt teitä kertaakaan.

– Mutta nyt te näette minut, sanoi Monks nousten korskeasti ylös, ja mitä tahdotte te nyt? Ryöstö ja petos ovat kovia sanoja, oikeutettuja, luulette te, kuvitellun yhtäläisyyden nojalla jonkin poikanulikan ja kuollutta henkilöä esittävän viheliäisen töherryksen välillä. Ette edes tiedä, että tuo kaunis pari jätti jälkeensä lapsen; ette tiedä edes sitä.

– Minä en tiennyt sitä, vastasi mr Brownlow nousten hänkin ylös, mutta tuskin neljätoista päivää sitten sain tietää kaiken. Teillä on veli; te tiedätte sen, ja te tunnette hänet. Testamentti oli, ja äitinne hävitti sen, ja kuolemaisillaan ollessaan ilmaisi hän teille salaisuuden antaen teidän päästä nauttimaan sen etuja. Siinä mainittiin lapsesta, joka otaksuttavasti oli oleva tuon surullisen liiton seuraus, mikä lapsi syntyikin ja sattumalta joutui teidän tiellenne, herättäen epäilyksiänne suuren yhdennäköisyytensä takia isänne kanssa. Lähditte hänen syntymäseudulleen. Siellä olivat todistukset – kauan salatut todistukset – hänen synnystään ja sukuperästään. Nämä todistukset hävititte te, ja nyt käyttääkseni teidän omia sanojanne kanssarikollisellenne, juutalaiselle, lepäävät ainoat todistukset siitä, kuka poika on, virran pohjalla ja se vanha ämmä, joka otti ne vastaan hänen äidiltään, lahoo kirstussaan. Arvoton poika, pelkuri, valehtelija – te, Edvard Leeford, tahdotteko vielä uhmata minua?

– En, en, en! vastasi pelkurimainen Monks, näitten yhteenkasattujen syytösten lannistamana.

– Tiedän joka sanan, virkkoi vanha gentlemanni, joka sanan, mikä on vaihdettu teidän ja tuon iljettävän lurjuksen välillä, varjot seinillä ovat saaneet kuuluviinsa teidän kuiskauksenne ja tuoneet ne korviini, tuon vainotun lapsen katse on muuttanut itse paheen ja antanut sille hyveen rohkeuden ja melkein kaikki sen ominaisuudet. On tehty murha, mihin te olette moraalisesti, joskaan ette juriidisesti syypää.

– Ei – ei, keskeytti hänet Monks. Minä – minä – en tiedä siitä mitään. Olin juuri matkalla tutkimaan, paljonko jutussa oli totta, kun te yllätitte minut. En tiennyt syytä. Luulin sen olleen tavallisen riidan.

– Siinä oli osa salaisuuksianne. Tahdotteko nyt paljastaa ne kaikki?

– Suostun paljastamaan.

– Allekirjoittaa totuudenmukaisen selityksen kaikista seikoista ja toistaa ne todistajan läsnäollessa?

– Lupaan senkin.

– Pysyä rauhallisesti täällä, kunnes sellainen asiakirja on laadittu sekä seurata minua sille paikalle, minkä sen vahvistamista varten valitsen?

– Jos vaaditte sitä, olen tekevä senkin.

– Teidän on tehtävä vielä enemmän, vastasi mr Brownlow. Annettava eräälle viattomalle lapselle, sillä sellainen hän on, vaikka on rikollisen ja onnettoman rakkauden seuraus, hyvitys. Ette ole unohtanut testamentin määräyksiä. Täyttäkää ne veljeenne nähden ja matkustakaa sitten minne itse tahdotte. Tässä maailmassa ei meidän enää tarvitse kohdata toisiamme.

Monksin kulkiessa edestakaisin synkkä, onnettomuutta ennustava ilme kasvoillaan, aprikoiden tätä ehdotusta ja mahdollisuuksia välttää sitä – pelkonsa ahdistamana toisaalta ja vihansa toisaalta – aukaistiin ovi äkisti ja mr Losberne kiirehti huoneeseen hyvin kiihdyksissä.

– Mies joutuu kiinni! kirkui hän. Hän joutuu kiinni tänä iltana!

– Murhaajako? kysyi mr Brownlow.

– Niin, niin. Hänen koiransa on nähty hiipivän jonkun vanhan hökkelin luona eikä ole epäilystäkään, että hänen herransa on siellä tai tulee ilmestymään sinne pimeän suojassa. Salapoliisit ovat liikkeellä joka suunnalla. Olen puhutellut muutamia niistä, jotka ovat saaneet tehtäväkseen pidättää hänet, ja he sanoivat minulle, ettei hän voi päästä pakoon. Ja hallitus on tänä iltana luvannut sadan punnan palkinnon.

– Minä panen lisää viisikymmentä, virkkoi mr Brownlow, ja olen kuuluttava sen omalla suullani itse paikalla, jos voin päästä sinne. Missä on mr Maylie?

– Harry? – Niin pian kuin hän näki tämän ystävänne turvassa vaunuissa teidän kanssanne, riensi hän takaisin paikalle, missä hän on kuullut tämän, vastasi tohtori, sekä nousi hevosen selkään liittyäkseen toisiin eräällä lähellä olevalle paikalla, missä olivat aikoneet yhtyä.

– Mutta juutalainen? sanoi mr Brownlow. Mitä hänestä tiedetään?

– Kun viimeksi kuulin puhuttavan hänestä, oli hän vielä vapaalla jalalla, mutta hänen pitäisi jo olla kiinni tai ainakin pian tulla pidätetyksi. He ovat melko varmoja hänestä.

VIIDESKYMMENES LUKU.

Takaa-ajo ja pako.

Niillä paikoin Thamesin rannalla, missä Rotherhiten kirkko sijaitsee ja missä talot ovat likaisimmat ja alukset mustimmat hiilen pölystä ja yhteenkasautuneitten talojen savusta, on vielä tänäkin päivänä likaisin, omituisin ja merkillisin kaikista niistä Lontoon kortteleista, jotka nimeltäänkin ovat tuntemattomia useimmille sen asukkaista.

Sinne päästäkseen täytyy hapuilla läpi ahtaitten ja likaisten katujen, joitten runsaan asujaimiston muodostavat mitä raaimmat ja köyhimmät ihmiset, joiden toimeentulona ovat satunnaiset ansiot liikenteestä virralla. Halvimpia ja vähimmin houkuttelevia ravintoaineita on koottu puoteihin, karkeimpia ja halvimpia vaatekappaleita riippuu kauppiaitten ovien ulkopuolella ja lepattaa talojen kaidepuilla ja ikkunoissa. Alimman luokan työläisten, merimiesten, hiilenkantajien, julkeitten naisten, ryysyisten lasten ja virran pahimman pohjasakan ja roistoväen välitse pääsee vain vaivoin kulkemaan vastenmielisten nähtävyyksien ja yhtä vastenmielisten hajujen vaivaamana, mitkä viimeksimainitut tulevat oikealle ja vasemmalle aukenevista ahtaista kujista, ja kuurona suurten vaunujen melusta, mitkä kuljettavat suunnattomia kauppatavarakuormia siellä täällä sijaitsevista makasiineista.

Sellaisella tienoolla toisella puolen Southwarkia sijaitsee Jacobs Island, jota vuoksen aikaan ympäröi kuudesta kahdeksaan jalkaan syvä ja viidestätoista kahteenkymmeneen jalkaan leveä oja ja jota ennen kutsuttiin Mill Pondiksi, mutta jonka nimenä nykyisin on Folly Ditch.

Jacobs Islandilla ovat katottomat makasiinit tyhjinä, muurit luhistuvat vähitellen kasaan, ikkunat eivät enää ole ikkunoita, ovet ovat putoamaisillaan kadulle, savupiiput ovat nokisia, mutteivät suitse enää mitään savua. Kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, ennenkuin häviöt ja ulosotot kohtasivat omistajia, oli seutu kukoistavaa ja varakasta, mutta nyt on se todellinen lohduttomuuden saari. Taloilla ei ole omistajia, mutta niihin ovat tunkeutuneet ja ottaneet ne haltuunsa sellaiset, joilla siihen on ollut rohkeutta ja jotka elävät ja kuolevat siellä. Sen, ken etsii itselleen turvapaikkaa Jacobs Islandista, täytyy olla kovassa piilopaikan tarpeessa tai myöskin äärimmäisessä avuttomuuden tilassa.

Ylemmässä huoneessa eräässä näistä taloista – talossa, mikä sijaitsi muista erillään ja oli melko suurenpuoleinen, rappeutunut tosin, mutta ehjin ovin ja akkunoin, ja jonka takaseinä kohosi ojan puolella ylläkuvatulla tavalla, istui kolme ihmistä, jotka äänettöminä katselivat toisiaan tuskaa ja suurta jännitystä kuvastavin katsein. Yksi heistä oli Toby Crackit, toinen Chitling ja kolmas eräs viisikymmenenvuotias varas, jonka nenä oli lyöty melkein lyttyyn jossakin tappelussa ja jonka kasvoja koristi joukko kauhistuttavia arpia, mitkä luultavasti juontuivat samalta ajankohdalta. Tämä mies oli muuan takaisinpalannut maastakarkoitettu nimeltä Kags.

– Olisin suonut, virkkoi Toby Crackit Chitlingille, että olisitte valinnut jonkun toisen piilopaikan, kun ne kaksi vanhaa kävivät liian epävarmoiksi, ettekä tullut tänne, hyvä ystävä.

– Niin, miksette tehnyt sitä, lampaanpää? kysyi Kags.

– Luulin teidän ilahtuvan vähän enemmän nähdessänne minut, vastasi mr Chitling alakuloisesti.

– Niin, mutta nähkääs, nuori mies, sanoi Toby, kun mies pitää itsensä niin eristettynä kuin minä olen tehnyt ja hänellä siten on mukava asunto, kenenkään voimatta nuuskia sitä selville, niin on teidän asemassanne olevan nuoren gentlemannin vierailu melko suuri yllätys, niin kunnioitettava ja hauska kuin tämä henkilö korttipelissä onkin.

– Ja varsinkin kun tuo nuori mies, joka siten on pitänyt itsensä eristettynä, on ottanut luokseen erään vanhan ystävän, joka on palannut takaisin vieraasta maasta aikaisemmin kuin oli odotettu ja on liian kaino halutakseen tulla esitellyksi tuomarille heti kotiintultuaan, lisäsi Kags.

Seurasi hetken äänettömyys, minkä lopulta keskeytti Toby Crackit, joka nähtävästi oli päättänyt jättää sikseen tavallisen huolettoman pilansa, kääntyi Chitlingin puoleen ja sanoi:

– Milloin joutui Fagin kiinni?

– Juuri päivällisaikaan – kello kaksi tänään. Charley ja minä pelastimme onnellista kyllä nahkamme ryömimällä ylös pesuhuoneen savupiippua, ja Bolter syöksyi suinpäin tyhjään vesitynnyriin, mutta hänen jalkansa olivat niin onnettoman pitkät, että ne pistivät näkyviin yli reunojen ja niin ottivat he hänetkin.

– Ja Bet?

– Bet raukka! Tyttö meni pois katsomaan ruumista selittääkseen, kuka se oli, vastasi mr Chitling, jonka kasvot kävivät yhä pitemmiksl ja pitemmiksi, mutta hän tuli hulluksi sen nähdessään ja kirkui ja raivosi ja puski päänsä seinään, niin että heidän täytyi panna hänet pakkopaitaan ja viedä hänet parantolaan, ja siellä hän nyt on.

– Miten kävi nuoren Batesin? kysyi Kags.

– Hän hiipi tiehensä saapuakseen tänne vasta pimeän tultua, mutta hänen pitäisi olla täällä pian, vastasi Chitling. Ei ole mitään muuta paikkaa mihin mennä, sillä kaikki "Rammoissa" on otettu kiinni ja kapakkahuone siellä – kävin itse siellä ja näin sen omilla silmilläni – on täynnä etsiviä.

– Kaikki menee päin helvettiä! virkkoi Toby Crackit, purren huultaan. Useampia kuin yksi joutuu nyt kiikkiin.

– Tutkinta alkaa pian, virkkoi Kags. Kun he vain saavat kuulustelun pidetyksi ja Bolter pelastetuksi oman nahkansa todistamalla, minkä hän luonnollisestikin tulee tekemään siitä päättäen mitä hän jo on sanonut, niin voivat he todistaa Faginin murhan alkuunpanijaksi. Asia tulee silloin esille perjantaina ja hän riippuu hirsipuussa ennenkuin kahdeksan päivää on kulunut.

Hänen siten koettaessa tointua ja molempien toisten miesten istuessa äänettöminä katseet suunnattuina lattiaan kuului rapsuttavaa ääntä ulkoa portaista, ja Sikesin koira tuli juosten huoneeseen. He ryntäsivät akkunaan, juoksivat alas portaita ja ulos kadulle. Koira oli hypännyt sisään eräästä avonaisesta akkunasta, mutt'ei yrittänytkään seurata heitä, eikä sen herraakaan näkynyt.

– Mitä tämä merkitsee? virkkoi Toby heidän palattuaan takaisin. Ei kai hän toki liene saanut päähänsä tulla tänne. Sitä – sitä – en toivoisi!

– Hän – ei kukaan heistä maininnut murhaajaa nimeltä – hän ei kai toki liene tehnyt loppua itsestään? Mitä luulette? kysyi Chitling.

Toby ravisti päätänsä.

Koska oli tullut pimeä, sulkivat he akkunaluukut ja sytyttivät kynttilän asettaen sen pöydälle. Kahden viimeisen päivän hirveät tapaukset olivat koskeneet kovasti kaikkiin kolmeen, ja heidän oman asemansa epävarmuus oli omansa lisäämään niiden tekemää vaikutusta. He muuttivat tuolinsa lähemmäksi toisiaan ja säpsähtelivät joka äänestä. He puhuivat vain vähän ja kuiskaavalla äänellä ja olivat arkoja ja äänettömiä, kuin olisi murhatun naisen ruumis levännyt viereisessä huoneessa.

Heidän siten hetken aikaa istuttuaan kuului äkkiä nopeaa koputusta alemman kerroksen ovelle.

– Se on nuori Bates, virkkoi Kags katsoen tuikeasti ympärilleen salatakseen pelästyksen, mikä valtasi hänet itsensä.

Koputus toistui. Ei, se ei ollut hän. Hänellä ei ollut tapana koputtaa sillä tavalla.

Toby Crackit meni akkunaan, mutta vetäytyi heti takaisin väristen koko ruumiiltaan. Hänen ei tarvinnut kertoa, kuka koputtaja oli. Hänen kalpeat kasvonsa sanoivat sen kyllin selvästi. Koira hypähti nopeasti pystyyn ja juoksi vinkuen ovelle.

– Meidän täytyy avata hänelle, sanoi Crackit ottaen kynttilän.

Crackit meni alas portille ja palasi miehen seurassa, jonka kasvojen alaosa oli kiedottu nenäliinaan, toisen ollessa sidottu hänen päänsä ympäri hatun alle. Hän aukaisi hitaasti nenäliinat – kasvot olivat kalpeat kuin ruumiilla, silmät syvään vajonneet, posket painuksissa, parransänki kolme päivää vanha, ruumis riutunut, hengitys lyhyt ja raskas; tuntui kuin olisi hän ollut entisen Bill Sikesin haamu.

Hän laski kätensä keskellä huonetta olevalle tuolille, mutta juuri kun hän oli istuutumaisillaan, puistatti häntä ja hän näytti katsovan taakseen olkapäänsä ylitse, minkä jälkeen hän siirsi tuolin aivan seinää vasten – niin lähelle sitä kuin voi sen saada – painoi sen siihen kiinni ja istuutui.

Ei sanaakaan vaihdettu. Hän katsoi toisia miehestä mieheen. Jos joku varkain katsoi ylös ja sattui kohtamaan hänen katseensa loi hän sen heti alas. Kun hänen kumea äänensä viimein keskeytti äänettömyyden, säpsähtivät he kaikki. He eivät olleet koskaan ennen kuulleet sillä olevan sellaista sointua.

– Onko – onko ruumis haudattu? He ravistivat päitänsä.

– Minkätähden ei sitä ole haudattu? kysyi mies katsahtaen uudelleen taaksensa. Minkätähden annetaan sellaisen kauheuden jäädä maan päälle? – Mitä koputusta tuo on?

Crackit viittasi mennessään ulos, ettei siinä ollut mitään pelättävää, ja palaisi heti takaisin Charley Bates perässään. Sikes istui aivan ovea vastapäätä, joten poika sai nähdä hänet samalla hetkellä kuin astui sisään.

– Toby, sanoi poika vetäytyen takaisin Sikesin kääntäessä katseensa häntä kohti, miksi ette puhunut tuosta minulle siellä alhaalla. Laske minut johonkin toiseen huoneeseen.

– Mutta Charley, sanoi Sikes astuen eteenpäin, etkö – etkö tunne minua?

– Älä tule lähelleni, vastasi poika yhä vetäytyen taaksepäin ja kauhulla tarkastellen murhaajan kasvoja. Peto!

Mies pysähtyi puolitiehen, ja he tuijottivat toisiansa, mutta Sikes laski sitten vähitellen katseensa lattiaa kohti.

– Otan teidät kaikki todistajiksi, kirkaisi poika, ravistaen nyrkkiänsä ja tullen yhä kiihtyneemmäksi puhuessaan, otan teidät kaikki todistajiksi – en pelkää häntä – jos häntä etsitään täältä, annan minä hänet ilmi, niin, sen teen. Sanon sen teille etukäteen. Hän voi tappaa minut, jos hänellä on halua tai rohkeutta siihen, mutta jos olen täällä, niin annan minä hänet ilmi. Antaisin hänet ilmi, vaikka hänet tultaisiin keitettämään elävältä. Murhaaja, apua! Jos teissä on vähintäkään rohkeutta tahi miehen sydäntä, niin auttakaa minua. Murhaaja, apua! Turma hänet periköön!

Sellaisin huudoin ja niihin liittyvin väkivaltaisiin liikkein syöksyi poika todellakin yksin tuon vahvan miehen päälle ja kaikki voimansa jännittäen ja yllättämällä hänet paiskasi hänet lattiaan.

Taistelu oli kuitenkin aivan liian epätasainen voidakseen kestää kauan. Sikes oli saanut hänet alleen ja asettanut polvensa hänen kurkkunsa päälle, kun Crackit levottomin katsein veti hänet takaisin ja viittasi akkunaan. Valoa kimalteli alhaalta, kuului kovaäänistä ja kiihkeä puhetta sekä kiireisiä askeleita – ne tuntuivat tulevan lukemattomista jaloista – lähimmältä puusillalta. Joukossa tuntui olevan mies hevosen selässä, sillä kavionkapsetta epätasaista kivitystä vasten saattoi eroittaa. Valonvälkähdykset lisääntyivät, askeleet lähestyivät lukuisampina ja selvempinä. Sitten kuului kiivasta jyskytystä portille ja sitten niin monien kiihtyneitten äänten kumeaa muminaa, että urheinkin voi tuntea rohkeutensa lannistuvan.

– Apua! kirkui poika äänellä, mikä kajahti läpi ilman. Hän on täällä, hän on täällä! Lyökää ovi sisään!

Tiheitä ja raskaita iskuja jymisi porttiin ja alempiin akkunaluukkuihin hänen vaietessaan, ja ihmisjoukko päästi kaikuvan hurraa-huudon ja antoi siten kuuntelijoille oikean käsityksen tavattomasta suuruudestaan.

– Avatkaa ovi johonkin huoneeseen, minne voin sinkauttaa tämän pirunpenikan, huusi Sikes hurjasti, juosten sinne tänne ja laahaten poikaa mukanaan kevyesti kun tyhjää säkkiä. Tuo ovi tuolla, pian! Hän sinkosi pojan sisälle, sulki oven ja väänsi avainta. Onko alakerran ovi varma?

– Se on lukittu ja ketjutettu, vastasi Crackit.

– Menkää helvettiin! kirkui epätoivoinen murhaaja, avaten akkunan ja puiden nyrkkiä joukolle. Tehkää mitä pahinta osaatte! Vedän teitä kuitenkin nenästä.

Kauheampaa ulvontaa kuin se, minkä raivoisa ihmisjoukko nyt päästi, ei ihmiskorva ikinä ole kuullut. Mutta kukaan ei osoittanut sellaista katkeruutta kuin mies hevosen selässä, joka, kohottautuen satulassa ja tunkien läpi tungoksen, kuin olisi hän halkonut vettä, huusi kohti akkunaa äänellä, joka kuului yli kaikkien muitten: – Kaksikymmentä guineaa sille, joka hankkii tikapuut.

Lähinnäseisovat yhtyivät huutoon ja useat sadat äänet toistivat sen. Eräät rohkeimmista yrittivät kiivetä ylös pitkin vesirännejä ja seinän halkeamia, koko joukon alhaalla huojuessa sinne tänne kuin viljavainio kovassa tuulessa.

– Oli luode, kuin tulin, huusi murhaaja hoippuen takaisin huoneeseen ja sulkien akkunan. Antakaa minulle köysi, pitkä köysi. He ovat kaikki kokoontuneet etupuolelle. Voin laskeutua Folly Ditchiin ja päästä pakoon sillä tavalla.

Kauhun vallassa olevat miehet osoittivat kohti paikkaa, niissä senkaltaisia esineitä oli, ja murhaaja riensi ylös ullakolle, ensin kaikessa kiireessä tutkittuaan pisintä ja vahvinta köyttä.

Kaikki akkunat talon takasivulla olivat jo aikoja sitten muuratut umpeen, lukuunottamatta erästä pientä luukkua huoneessa, jossa poika istui teljettynä, ja se oli liian pieni hänenkin vähäisen ruumiinsa tunkea sen lävitse. Tästä aukosta oli hän kuitenkin koko ajan huutanut ulkopuolella olijoille, että heidän oli pyrittävä talon takapuolelle, ja kun murhaaja viimein tuli ylös katonharjalle luukun kautta, tiedotti sentähden äänekäs huuto sen niille, jotka olivat talon etupuolella ja jotka nyt paikalla alkoivat kulkea ympäri talon keskeytymättömänä virtana.

Puupalan, jonka Sikes oli ottanut mukaansa juuri sitä tarkoitusta varten, asetti hän niin lujasti vasten luukkua, ettei sitä mitenkään voisi avata alhaaltapäin. Ryömiessään sitten eteenpäin katon yli katsoi hän alapuolelleen.

Vesi oli virrannut pois ojasta, joka nyt oli pelkkänä liejuna.

Joukko ilmaisi ilonsa heiluttamalla hattujaan ja sitten alkoivat huudot taas kajahdella.

– Viisikymmentä puntaa sille, joka ottaa hänet elävänä! huusi muuan vanha mies. Pysyn tässä, kunnes ne tullaan noutamaan.

Mies oli miltei pökerryksissä joukon raivosta ja oli kyyristynyt kokoon, mutta pian hän ponnahti uudelleen ylös, lujasti päättäneenä tehdä viimeisen yrityksen pelastaa elämänsä laskemalla itsensä ojaan ja sitten pimeän ja hämmingin turvissa pyrkimällä pakoon.

Talon sisästä kuuluvan melun yllyttämänä, mikä selvästi todisti, että todellakin oli onnistuttu tunkeutumaan sisään, asetti hän jalkansa vasten savupiippua, sitoi köyden toisen pään lujasti sen ympäri ja teki vähemmässä kuin minuutissa käsiensä ja hampaittensa avulla juoksusolmun sen toiseen päähän. Hän voi laskea itsensä alas, kunnes ei ollut kauempana maasta kuin mitä itse oli pitkä, ja piti veistänsä valmiina leikatakseen köyden poikki ja antaakseen itsensä pudota.

Samassa silmänräpäyksessä kun hän pujotti juoksusilmukan päänsä yli antaakseen sen luistaa kainaloittensa alapuolelle, juuri siinä silmänräpäyksessä katsahtaen taakseen, lähelle sillankaidetta, löi murhaaja kätensä yhteen päänsä yläpuolelle ja päästi kauhun huudon.

– Siellä ovat silmät taas! kirkaisi hän ja horjui kuin salaman iskemänä, menetti tasapainonsa ja putosi yli räystään. Köysi oli hänen kaulansa ympärillä, hänen painonsa jännitti sen kuin jousenjänteen. Hän putosi kolmenkymmenenviiden jalan korkeudelta. Äkillinen nykäys, kaamea jäsenten sätkyttely, ja siinä riippui hän, aukaistu veitsi jäykkenevässä kädessään.

VIIDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Sisältää selityksen useampaan kuin yhteen salaisuuteen sekä erään naimatarjouksen, missä ei puhuta myötäjäisistä eikä neularahoista.

Edellisessä luvussa kerrotuista tapahtumista ei ollut kulunut enempää kuin kaksi päivää, kun Oliver kello kolme iltapäivällä ripeää vauhtia ajoi kohti synnyinkaupunkiansa. Mrs Maylie, Rose, mrs Bedwin ja hyvä tohtori olivat mukana samoissa vaunuissa, mr Brownlowin seuratessa jäljessä ylimääräisissä postivaunuissa erään toisen henkilön seurassa, jonka nimeä ei ole mainittu.

He eivät olleet puhuneet paljoa matkan aikana, sillä Oliver oli ollut niin jännittyneessä mielentilassa, että oli menettänyt kykynsä koota ajatuksiansa, niin, melkeinpä kykynsä puhua. He jatkoivat siis matkaa äänettöminä, vaipuneina ajattelemaan sitä päämäärää, joka oli johtanut heidät kaikki yhteen, ja kenenkään tuntematta halua lausua julki näitä ajatuksia, jotka painoivat heitä kaikkia.

Mutta jos Oliver olikin näissä oloissa pysynyt ääneti heidän lähestyessään hänen synnyinkaupunkiansa tietä myöten, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, niin mikä muistojen tulva virtasikaan häneen heidän kääntyessään sille tielle, jota hän kerran oli taivaltanut jalkaisin, kodittomana poikana, ilman ainoatakaan ystävä, joka olisi tukenut häntä.

Kun he lähestyivät kaupunkia ja sitten vähitellen ajoivat läpi sen kapeitten katujen, ei ollut enää helppoa pitää poikaa järkevyyden rajoissa. He ajoivat parhaimman hotellin eteen, ja tuossa seisoi Grimwig ottamassa heidät vastaan. Hän suuteli nuorta naista, ja vanhaa myös, samalla kun he astuivat ulos vaunuista, aivan kuin hän olisi ollut koko seurueen isoisä. Ruoka oli pöydässä ja makuuhuoneet oli järjestetty, kaikki kuin taikavoimalla.

Viimein kellon jo lyötyä yhdeksän ja heidän alettua luulla etteivät saisi tietää mitään sinä iltana, tulivat mr Losberne ja mr Grimwig huoneeseen mr Brownlowin ja erään miehen seurassa, jonka nähdessään Oliver oli kirkaista hämmästyksestä. He sanoivat hänelle, että se oli hänen veljensä, ja se oli sama mies, jonka hän oli kohdannut pikkukaupungin kestikievarin pihalla. Hän loi hämmästyneeseen poikaan vihaisen katseen, mitä hän ei edes nyt voinut salata, ja istuutui eräälle tuolille. Mr Brownlow, jolla oli jotakin papereita kädessään meni pöydän ääreen, minkä lähelle Rose ja Oliver olivat istuutuneet.

– Tämä poika, lausui mr Brownlow vetäen Oliverin luokseen ja asettaen kätensä hänen päänsä päälle, on teidän velipuolenne, isänne, kalliin ystäväni Edvard Leefordin, ja onnettoman Agnes Flemingin, joka kuoli, antaessaan hänelle elämän, poika.

– Niin, vastasi Monks luoden syrjäkatseen vapisevaan poikaan.

– Hän syntyi tässä kaupungissa?

– Tämän kaupungin köyhäintalossa, oli ynseä vastaus. Tuossahan se on kerrottu. Hän viittasi kärsimättömästi papereihin.

– Minun on saatava se kuulla myöskin täällä, vastasi mr Brownlow katsahtaen kuulijoihin.

– No, kuulkaa sitten, sanoi Monks. Kun hänen isänsä, kuten tiedätte, sairastui Roomassa, matkusti hänen vaimonsa, minun äitini, josta hän jo kauan oli elänyt erossa, hänen luokseen Pariisista ottaen minut mukaansa – huolehtiakseen isäni omaisuudesta, sillä, mikäli tiedän, ei äitini ollut erikoisemmin kiintynyt häneen eikä hänkään äitiini. Hän ei tuntenut meitä, sillä hän oli tajuttomana ja makasi kuin houreessa aina kuolemansa edelliseen päivään saakka. Hänen kirjoituspöytänsä laatikossa olevien paperien joukossa oli kaksi, jotka oli päivätty samana iltana kuin tauti oli häneen iskenyt. Ne oli osoitettu teille ja liittyi niihin lyhyt kirje teille. Kuoreen oli merkitty huomautus, ettei sitä ollut lähetettävä ennenkuin hän oli kuollut. Toinen noista papereista oli kirje tuolle Agnes-tytölle ja toinen testamentti.

– Millainen oli tuo kirje? kysyi mr Brownlow.

– Kirje? Paperiarkki, kirjoitettu täyteen pitkin ja poikin katuvaisin tunnustuksin ja rukouksin Jumalalle, että hän auttaisi tyttöä.

– Ja testamentti? virkkoi mr Brownlow kyynelten vieriessä pitkin Oliverin poskia.

Monks oli vaiti.

– Testamentti, lausui mr Brownlow, oli laadittu samaan henkeen kuin kirjekin. Hän puhui siitä surusta, minkä hänen vaimonsa oli hänelle aiheuttanut, teidän, hänen ainoan poikansa itsepäisyydestä ja huonoista taipumuksista ja kuinka teidät oli kasvatettu vihaamaan häntä sekä jätti teille ja äidillenne kahdeksan sadan punnan elinkoron. Suurimman osan omaisuuttaan jakoi hän kahteen yhtä suureen osaan, toisen luovutettavaksi Agnesille, toisen heidän lapselleen, jos hän syntyisi elävänä ja koskaan saavuttaisi laillisen iän. Jos lapsesta tulisi tyttö, saisi hän perintönsä ilman minkäänlaista ehtoa; jos hänestä sitävastoin tulisi poika, vain sillä ehdolla, ettei hän alaikäisyytensä aikana olisi tahrannut nimeänsä millään häpeällisellä, huonolla, pelkurimaisella tai halpamaisella teolla. Hän teki näin, sanoi hän, osoittaakseen luottamustaan äidille ja vakaumuksensa olevan, että lapsi perisi äidin rakastettavan sydämen ja jalon luonteen.

– Äitini, virkkoi Monks ääntään koroittaen, teki mitä jokainen nainen olisi tehnyt; hän poltti testamentin.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen mr Brownlow tarttui jälleen kertomuksen lankaan.

Useita vuosia myöhemmin tuli tämän miehen äiti luokseni. Poika oli jättänyt hänet vain kahdeksantoista vanhana, varastanut häneltä jalokiviä ja rahoja, pelannut, tuhlannut ja väärentänyt sekä paennut Lontooseen. Äitiä kulutti tuskallinen, parantumaton tauti, ja hän halusi nähdä pojan jälleen, Mitä tarkimpia etsiskelyjä ja tiedusteluja toimitettiin, kauan tuloksetta, mutta viimein menestyksellä, ja hän palasi äitinsä kanssa Ranskaan.

– Siellä kuoli äitini, sanoi Monks, ja jätti kuolinvuoteellaan minulle perinnöksi nämä salaisuudet sekä lisäksi sammumattoman vihansa kaikkia niitä kohtaan, joita ne koskevat. Hän ei voinut uskoa, että tyttö oli ottanut itseltään ja lapselta hengen, vaan oli varmasti vakuutettu, että maailmaan oli tullut poikalapsi ja että se oli elossa. Vannoin hänelle, että jos se koskaan osuisi tielleni, minä vainoaisin sitä taukoamatta mitä katkerimmin ja armottomimmin. Hän oli oikeassa. Vihdoin kohtasin minä hänet.

Mr Brownlow nyökkäsi mr Grimwigille, joka nopeasti katosi ja palasi pian takaisin työntäen mrs Bumblea edellään ja vetäen tämän vastahakoista puolisoa perässään huoneeseen.

– Näenkö oikein? puhkesi mr Bumble sanomaan. Onko se todella pikku Oliver?

– Pidä suusi, sinä nauta, mutisi mrs Bumble, katsoen Monksia.

– Ei, vastasi mrs Bumble lyhyesti.

– Ehkä te tunnette hänet? kysyi mr Brownlow Bumblelta.

– En, en ole koskaan ennen nähnyt häntä.

– Ettekä myöskään myynyt hänelle mitään?

– En, vastasi mrs Bumble.

Mr Brownlow viittasi uudestaan mr Grimwigille, joka liikkasi jälleen nopeasti ulos. Mutta nyt ei hän tuonut pönäkkää miestä ja vaimoa, vaan kaksi rampaa mummoa, jotka vapisivat ja tutisivat kulkiessaan.

– Te suljitte tosin oven sinä iltana, jolloin vanha Sally kuoli, sanoi ensimmäinen, nostaen kurttuista kättään, mutta ette voinut estää kuulumasta ääntä tai tukkia rakoja.

– Ei, ei, sanoi toinen katsoen ympärilleen, vatkuttaen hampaattomia leukojaan, ei, ei!

– Tahdotteko ehkä nähdä myöskin panttilainaajan? kysyi mr Grimwig lähtien ovelle päin.

– Ei, virkkoi mrs Bumble, jos hän – tässä osoitti hän Monksia – on ollut kyllin raukkamainen tunnustaakseen, kuten huomaan hänen olleen, ja te olette urkkineet kaikilta noilta noita-akoilta, kunnes olette löytäneet oikeat, niin ei minulla ole enää mitään sanomista. Minä olen myynyt ne, ja ne ovat paikassa, mistä ette koskaan voi saada niitä takaisin. Entäs sitten?

- Ei mitään vastasi, mr Brownlow, paitsi että me kyllä tulemme huolehtimaan siitä, ettei kumpikaan teistä enää saa mitään luottamustointa. Nyt voitte lähteä.

– Nuori nainen, lausui mr Brownlow Roselle, ojentakaa minulle kätenne. Älkää vapisko; teidän ei tarvitse olla peloissanne niitten harvojen sanojen takia, mitä meillä vielä on puhuttavana. – Tunnetteko tämän naisen, sir?

– Tunnen, vastasi Monks.

– Onnettoman Agnesin isällä oli kaksi tytärtä, sanoi mr Brownlow. Kuinka kävi nuoremman – sen lapsen?

– Te ette voinut löytää sitä paikkaa, jonne nämä ihmiset olivat vetäytyneet, sanoi Monks, mutta äitini löysi heidät monen vuoden innokkaan etsinnän jälkeen. Niin, hän löysi myöskin lapsen.

– Näettekö hänet nyt?

– Näen, nojautuneena käsivarttanne vasten.

– Mutta silti ei hän ole vähemmin lapseni, puhkesi mrs Maylie puhumaan ottaen liikutetun tytön syliinsä. Rakastettu ystäväni, oma, kallis tyttöni –.

– Ainoa ystävätär, mikä minulla koskaan on ollut, huudahti Rose kietoutuen suonenvedontapaisesti häneen, rakkain, parhain ystävättäreni. Sydämeni on pakahtumaisillaan. En voi – en voi kestää tätä kaikkea!

– Sinä voit kestää enemmänkin ja olet aina ollut parhain ja jaloin olento tuottaen onnea ja iloa kaikille, jotka ovat sinut tunteneet, lausui mrs Maylie syleillen häntä rakkaasti. Tule – tule! Muista, kuka ikävöi saada pusertaa sinut syliinsä, se poika rukka – katso tänne, katso, katso, lapseni!

– Ei täti, huudahti Oliver kietoen käsivartensa hänen kaulansa ympäri. En tule koskaan kutsumaan häntä tädiksi – oma, rakastettu sisareni, jota vaisto pakotti minut rakastamaan niin lämpimästi heti ensi hetkestä – Rose, rakkahin, Rose!

Pitkän, pitkän hetken olivat he yksin, kunnes viimein hiljainen naputus ovelle ilmoitti jonkun olevan siellä ulkopuolella. Oliver avasi ja hiipi ulos jättäen paikkansa Harry Maylielle.

– Rakas Rose, kun sinut viimeksi jätin, tein sen lujasti päättäen tasoittaa kaikki esteet väliltämme, päättäneenä, että jos minun maailmastani ei tulisi sinun, tekisin sinun maailmastasi omani, että mikään sukuylpeys ei tulisi nyrpistämään nenäänsä sinulle, sillä minä kääntyisin pois siitä. Sen olen tehnyt. Ne, jotka tämän perusteella ovat kääntyneet pois minusta ovat kääntyneet pois sinustakin ja siten todistaneet, että sinä sikäli olet ollut oikeassa. Se mahti ja se suoja, ne arvovaltaiset ja vaikutusvaltaiset tuttavuudet, jotka hymyilivät minulle silloin, silmäilevät minua nyt kylmästi, mutta on olemassa hymyileviä vainioita ja huojuvia puita Englannin rikkaimmissa kreivikunnissa, ja erään kyläkirkon lähettyvillä – Roseni, oma Roseni – on maalaisasunto, josta sinä voit tehdä minut ylpeämmäksi kuin kaikki toiveeni, vaikka ne olisivat tuhannesti toteutuneet. Siinä ovat nyt arvoni ja asemani ja tässä tarjon ne sinulle.

VIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Juutalaisen viimeinen yö.

Oikeussali oli lattiasta kattoon ahdettu täyteen ihmiskasvoja. Vankien karsinan aidasta aina parvekkeitten etäisimpiin nurkkauksiin asti olivat kaikki katseet kiinnitetyt yhteen ainoaan esineeseen – juutalaiseen. Hän seisoi siinä kaikkien näitten elävien valojen loisteessa, käsi edessään olevalla puupöydällä ja toinen korvan takana sekä pää eteenpäintyöntyneenä, niin selvästi kuin mahdollista kuullakseen jokaisen tuomarin sanan, tämän lukiessa syytekirjelmää jurylle. Hän oli tuskin liikahtanut tutkinnon aljettua, ja nyt, tuomarin lakattua puhumasta, pysyi hän samassa tarkkaavaisen odottavassa asennossa ja tuijottava katseensa häneen kiinnitettynä, kuin jos yhä olisi kuunnellut.

Hiljainen melu salissa herätti hänen huomionsa. Kääntyessään ympäri näki hän jurymiesten kokoontuneen harkitsemaan päätöstään.

Vihdoin vaadittiin hiljaisuutta. Jury tuli sisään kulkien aivan hänen vieritsensä. Hän ei kyennyt lukemaan mitään heidän kasvoistaan, ne olisivat yhtä hyvin voineet olla kivestä. Täydellinen äänettömyys vallitsi – ei hiiskahdustakaan – ei henkäystä – syyllinen!

He veivät hänet läpi oikeussalin alapuolelle olevan kivilattiaisen huoneen. Siellä hänet tarkastettiin, jottei hänellä olisi mukanaan mitään, minkä avulla hän voisi ehättää lain edelle, ja kun tämä toimitus oli sivuutettu, veivät he hänet muutamaan kuolemantuomituille varattuun tyrmään jättäen hänet sinne – yksin.

Hän istuutui kivipenkille aivan ovea vastapäätä, yrittäen koota ajatuksiansa ja kiinnittäen verestävät silmänsä lattiaan. Pimeän tullessa alkoi hän ajatella kaikkia niitä tuntemiaan ihmisiä, jotka olivat kuolleet mestauslavalla. – Jotkut hänen toimestaan.

Niin tuli yö. Muut jotka valvovat, ovat iloisia kuullessaan tornikellojen lyövän, sillä ne puhuvat elämästä ja tulevasta päivästä. Juutalaiselle aiheuttivat ne vain epätoivoa. Mitä merkitsi hänelle iloisen aamun melu ja liike, joka tunkeutui tännekin? Se oli vain toinen kuolinkellojen soiton muoto, jossa iva liittyi tiedotukseen. – Päivä kului – päiväkö? Eihän se ollut mikään päivä, se oli mennyt yhtä pian kuin oli tullutkin – ja yö tuli taasen. Milloin raivosi hän ja herjasi Jumalaa, milloin ulvoi ja repi hiuksia päästään. Lauvantai-ilta tuli. Nyt oli hänellä vain yksi yö tämän jälkeen jäljellä elääkseen, ja hänen miettiessään sitä koitti päivä – sunnuntai. Vasta tämän hänen viimeisen, hirvittävän päivänsä iltana tunne hänen epätoivoisesta tilastaan selvisi hänen turmeltuneelle sielulleen. Hän oli istunut siinä valveilla, mutta uneksien. Nyt hyppäsi hän ylös joka minuutti ja riensi läähättäen ja polttavin ihoin edestakaisin sellaisessa pelon ja vihan tilassa, että vahditkin – niin tottuneita kuin sellaisiin näkyihin olivatkin – kauhulla kavahtivat taapäin.

Newgaten kolkot muurit, jotka ovat kätkeneet niin paljon kurjuutta ja niin paljon vaikerrusta, ei vain ihmisten silmiltä, vaan myöskin aivan liian usein ja aivan liian kauan heidän ajatuksiltaankin, eivät olleet koskaan nähneet niin kammottavaa näytelmää kuin tämä.

Alkuillasta aina keskiyöhön saakka saapui pieniä kahden tai kolmen hengen ryhmiä portinvartijan asunnolle tiedustelemaan, kasvoillaan jännittynyt ilme, oliko mitään määräystä vastauksen lykkäämisestä annettu, ja saatuaan kieltävän vastauksen levittivät he tätä ilahduttavaa tietoa suuriin väkijoukkoihin kaduilla sekä huomauttivat toisilleen mistä ovesta hän tulisi ulos.

Aukeama vankilan edustalla oli tyhjennetty, ja mustiksimaalattuja tankoja oli jo pystytetty suluksi poikki kadun, odottamassa olevan väkijoukon pidättämiseksi. Päivä alkoi sarastaa, ihmisjoukko tyrkki, toraili ja laski pilaa.