[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZYxmsQSOWBXhkuhazUs6tk0xldhINRC4M_RFWQaMz6c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},754,"Oliver Twist","Dickens, Charles",1812,1870,"754-dickens-charles-oliver-twist","754__Dickens_Charles__Oliver_Twist",null,"romaani",[],[],"fi",1838,1927,99882,622608,true,[],[],[],"Romaani seuraa orvon Oliverin elämää 1800-luvun Englannissa. Köyhäintalossa syntynyt poika pakenee kurjia oloja Lontoon alamaailmaan, missä hän päätyy konnamaisen Faginin johtaman taskuvarasliigan joukkoon. Teos kuvaa orpolapsen selviytymistä ja yhteiskunnan epäkohtia satiirisella otteella.","Charles dickensin 'Oliver Twist' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 754.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","OLIVER TWIST\n\nKirj.\n\nCharles Dickens\n\n\nSuomennos\n\n\n\nKustannustoimisto Union, Helsinki, 1927-1928.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nKertoo paikasta, jossa Oliver Twist syntyi, sekä hänen syntymästään.\n\n\nEräässä kaupungissa, jonka nimeä useista syistä ei liene viisasta\nmainita ja jolle en halua antaa mitään tekaistua nimeä, on muitten\njulkisten rakennusten ohella muuan, mikä on yhteinen sekä suurille että\npienille kaupungeille, nimittäin köyhäintalo. Tässä köyhäintalossa\nsyntyi eräänä päivänä, jota en tahdo ilmoittaa, koska sillä seikalla\nei voi olla vähintäkään merkitystä lukijalle, ei ainakaan asian\nnykyisillään ollessa, se ihmislapsi, jonka nimi tavataan tämän\nluvun otsikossa. Vielä kauan senkin jälkeen kuin köyhäinlääkäri\noli opastanut hänet tähän surulliseen ja ahtaaseen maailmaan, oli\npelättävissä, ettei hän eläisi kyllin kauan ehtiäkseen yleensä\nsaada nimeä, missä tapauksessa on hyvin luultavaa, ettei näitä\nmuistiinpanoja olisi ilmestynyt ensinkään, tai jos kuitenkin niin\nolisi käynyt, olisi niillä, koska ne olisivat hyvin mahtuneet parille\nvaivaiselle lehdelle, ollut se verraton ansio, että niitä olisi\nvoitu pitää keskitetyimpänä ja totuudenmukaisimpana elämäkertana,\nmikä koskaan on nähnyt päivänvalon jonkun maan kirjallisuudessa.\nVaikkakaan en tahdo väittää, että olisi onnellisinta ja kadehdittavinta\nolla syntynyt köyhäintalossa, on minun kuitenkin myönnettävä, että\ntässä erikoistapauksessa se oli parasta, mitä Oliver Twistille\ntodennäköisesti saattoi tapahtua. Tosiasia on, että oli äärettömän\nvaikeata saada Oliveria hyväksymään hengittämistä -- tätä arveluttavaa\nurheilua, jonka tottumus kuitenkin on tehnyt siedettävän olemassaolon\nehdottomaksi edellytykseksi -- ja hän makasi hetkisen henkeään haukkoen\npienellä patjallaan ja häilyi jokseenkin epävarmasti tämän ja toisen\nmaailman välillä, ylipainon langetessa selvästi viimemainitun eduksi.\nJos Oliverin ympärillä olisi tänä lyhyenä hetkenä ollut turhantarkkoja\nisoäitejä, huolestuneita tätejä, kokeneita lapsenhoitajia ja oppineita\ntohtoreita, olisi hän varmasti kuollut siihen paikkaan. Mutta\nnyt, jolloin lähettyvillä ei ollut ketään muita kuin vanha, köyhä\neukko, jonka mielen tavattoman suuri kaljamäärä oli sumentanut, ja\nköyhäinlääkäri, joka suoritti tämänkaltaisia tehtäviä sopimuksesta,\ntaistelivat Oliver ja luonto taistelun kahden kesken. Loppujen lopuksi\nkävi niin, että Oliver jonkun aikaa läähätettyään hengitti, aivasti\nja ryhtyi ilmoittamaan köyhäintalon asukkaille, että kunta oli nyt\nsaanut uuden taakan kannettavakseen kaikkien muiden lisäksi, tehden sen\nsiten, että rupesi kirkumaan, niin äänekkäästi kuin saattaa odottaakin\npoikalapselta, joka ei ole omannut tätä erinomaisen hyödyllistä\nominaisuutta, ääntä, paljoakaan kauemmin kuin neljänneksen yli kolme\nminuuttia.\n\nKun Oliver antoi tämän ensimmäisen todisteen keuhkojensa vapaasta ja\noikeutetusta toiminnasta, liikahti rautasängyn yli huolimattomasti\nheitetty tilkkupeite. Nuoret, kalpeat naisenkasvot kohosivat väsyneesti\npielukselta ja heikko ääni änkytti tuskin kuuluvasti: -- Antakaa minun\nnähdä lapsi ja sitten kuolla!\n\nLääkäri oli istunut kaminaan päin kääntyneenä ja vuoroin lämmittänyt\nkäsiään, vuoroin hieronut niitä vastakkain, mutta nuoren naisen\npuhuessa hän nousi ja sanoi lähestyessään vuoteen pääpuolta\nystävällisemmin kuin häneltä olisi odottanut:\n\n-- Teidän ei pidä vielä puhua kuolemasta!\n\n-- Jumala siunatkoon sitä lapsi parkaa! huudahti hoitajatar\npiilottaen nopeasti vihreän pullon, jonka sisältöä hän oli ilmeisellä\nmielihyvällä maistellut eräässä nurkassa. -- Kun hän on kerran elänyt\nyhtä kauan kuin minä ja saanut kolmetoista lasta, jotka ovat kaikki\nkuolleet lukuunottamatta niitä kahta, jotka minulla on mukanani\ntäällä köyhäintalossa, tulee hänellä olemaan enemmän järkeä kuin nyt\nnoin sanoessaan! Ajatelkaa, mitä merkitsee olla äiti, lapsi kulta,\najatelkaapa sitä!\n\nTällä lohdullisella äidin toiveitten tulevaisuudenkuvalla ei nähtävästi\nollut tarkoitettua vaikutusta. Sairas pudisti päätään ja ojensi\nkätensä ottaakseen lapsen. Lääkäri pani sen hänen syliinsä. Hän painoi\nintohimoisesti kylmät kalpeat huulensa sen otsaan, siveli käsillään sen\nkasvoja, vavahti, kaatui taaksepäin ja -- kuoli. He hieroivat hänen\nrintaansa, käsiään ja ohimoitaan, mutta veri oli jähmettynyt ainiaaksi.\nHe puhuivat toivosta ja lohdutuksesta, mutta hän oli jo aikoja sitten\nunohtanut, mitä ne olivat.\n\n-- Se on nyt lopussa, rouva Thingummy, sanoi lääkäri viimein.\n\n-- Voi sitä poloista, niinpä on! sanoi sairaanhoitajatar ottaessaan\nvihreän pullon korkin, mikä oli pudonnut pielukselle, kun hän kumartui\nkatsomaan lasta. -- Se poloinen!\n\n-- Teidän ei tarvitse lähettää hakemaan minua, jos lapsi rupee\nitkemään, sanoi lääkäri vetäessään miettiväisenä hansikkaita sormiinsa.\n-- Se tulee luultavasti olemaan levoton. Antakaa sille silloin vain\nhiukan kaurakeittoa. Hän pani hatun päähänsä ja lisäsi pysähtyen ovelle\nmennessään vuoteen luo:\n\n-- Hän oli hyvännäköinen. Mistä hän tuli?\n\n-- Hän tuli tänne eilen illalla toimitsijan käskystä, ja hän oli\nkulkenut aika matkan, sillä hänen kenkänsä olivat hyvin pahoin\nkuluneet, mutta mistä hän tuli ja mihin aikoi, sitä ei tiedä kukaan.\n\nLääkäri kumartui kuolleen yli ja tarttui hänen vasempaan käteensä. --\nSe on se vanha juttu, sanoi hän päätään pudistellen, hänellä ei ole\nvihkisormusta. No, hyvää yötä!\n\nHän meni syömään päivällistään, ja kun hoitajatar oli vielä kerran\nkääntynyt vihreän pullon puoleen, niin hän istuutui matalalle\njakkaralle kaminan eteen ja alkoi pukea lasta.\n\nJa minkä mainion esimerkin vaatteitten merkityksestä nuori Oliver\nTwist tarjosikaan! Siinä peitteessä, mikä tähän asti oli muodostanut\nhänen ainoan vaatetuksensa, olisi hän voinut yhtä hyvin olla jonkun\naatelismiehen kuin kerjäläisenkin lapsi. Kopeimmankin muukalaisen olisi\nollut mahdotonta ratkaista, mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuului. Mutta\nnyt kun hän oli kapaloitu vanhoihin karttuuniriepuihin, jotka jo olivat\npalveluksessaan kellastuneet, oli hän yht'äkkiä numeroitu ja merkitty\nja astui sille paikalle, mikä hänelle oli määrätty: köyhäintalolapsi\n-- orpo olento köyhäintalosta -- kurja, puoliksi nälkiintynyt raukka\n-- jota tyrkittäisiin ja lennätettäisiin maailman läpi, kaikkien\nhalveksimana, mutta ei kenenkään säälimänä.\n\nOliver parkui täyttä kurkkua. Jos hän olisi ymmärtänyt, että hän oli\norpo lapsi, joka oli jätetty köyhäinhoitolautakunnan ja sen toimitsijan\nsäälin ja armeliaisuuden varaan, olisi hän parkunut ehkä vieläkin\npahemmin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nOliver Twistin kasvusta, kasvatuksesta ja ruuasta.\n\n\nLähinnä seuraavien kahdeksan, kymmenen kuukauden aikana Oliver\njoutui järjestelmällisesti harjoitetun petoksen uhriksi -- häntä\nruokittiin pullon avulla. Köyhäintalon viranomaiset tekivät orvon\npienokaisen puutteenalaisesta ja hyljätystä asemasta asianmukaisen\nilmoituksen seurakunnan viranomaisille. Seurakunnan viranomaiset\nkyselivät arvokkaasti köyhäintalon viranomaisilta, eikö \"talossa\" ollut\nsattumalta ketään naista, joka kykenisi antamaan Oliver Twistille sitä\nhoitoa ja ravintoa, jonka tarpeessa hän oli. Köyhäintalon viranomaiset\nvastasivat hyvin sävyisästi ei, jolloin seurakuntaviranomaiset\nselittivät jalomielisesti ja ihmisrakkauden valtaamina, että hänestä\npidettäisiin huolta tai toisin sanoen hänet lähetettäisiin erääseen\nmailin päässä kaupungista sijaitsevaan köyhäintalon haaraosastoon,\njossa kaksi- tai kolmekymmentä muuta nuorta köyhäinlain rikkojaa\ntemmelsi päivät pitkät lattialla vailla liikojen vaatteitten ja ylen\nrunsaan aterian aiheuttamaa kiusaa, jolloin heitä piti äidillisesti\nsilmällä eräs vanhanpuoleinen rouvashenkilö, jolle maksettiin\nrangaistavien puolesta seitsemän ja puoli pennyä viikossa kutakin\npientä päätä kohti. Seitsemän ja puolen pennyn viikkomaksulla voi\nhankkia yllin kyllin hyvää ravintoa lapselle; sillä saa koko joukon\nenemmänkin kuin tarvitaan kuormittamaan sen vatsa liiaksi ja saattamaan\nse levottomaksi. Vanhahko rouvashenkilö oli viisas ja kokenut nainen;\nhän tiesi, mikä oli lapselle hyödyksi, ja koska hänellä samalla kertaa\noli erittäin selvä käsitys siitä, mikä oli hyödyksi hänelle itselleen,\nkäytti hän suurimman osan viikkomaksusta omaan laskuunsa ja pani hänen\nhuostaansa uskotun kasvavan suvun vielä niukemmille muona-annoksille\nkuin alkuaan oli määrätty. Hän keksi siten mahdollisuuden mahdottomaksi\nhavaitussa ja osoitti siis olevansa suuri kokeilijafyysikko.\n\nJokainen tuntee kertomuksen eräästä toisesta kokeilijafyysikosta, joka\npuolusteli sitä mielenkiintoista teoriaa, että hevonen voi aivan hyvin\nelää syömättä ja joka todistikin tämän niin erinomaisesti, että opetti\noman hevosensa syömään ainoastaan pari oljenkortta päivässä ja olisi\nepäilemättä myös tehnyt ainoalaatuisen tulisen ja komean eläimen,\njoka ei olisi syönyt ollenkaan, ellei se olisi kuollut täsmälleen\nkaksikymmentäneljä tuntia ennen kuin olisi saanut ensimmäisen hyvälle\nmaistuvan ilma-annoksensa. Suureksi haitaksi sille kokeilulle, mitä\ntämä nainen, jonka huolehdittavaksi Oliver oli jätetty, harjoitti,\njohti hänen järjestelmänsä useimmissa tapauksissa aivan samaan\ntulokseen. Sillä samalla hetkellä kuin lapsen onnistui elää pienimmällä\nmahdollisella määrällä huonointa ajateltavissa olevaa ravintoa,\ntapahtui harmillista kyllä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, että se\ntuli sairaaksi puutteesta ja kylmästä tai pääsi huomaamatta pahoin\npolttamaan itsensä tai tukehtui tapaturmaisesti, ja jok'ainoassa\ntällaisessa tapauksessa sai onneton pieni olento kutsun toiseen\nmaailmaan yhtyäkseen siellä niihin isiin, joista se ei ollut täällä\nmitään tiennyt.\n\nKun joskus pidettiin tavallista tarkempi tutkimus, mikä tapahtui,\nkun jotakin lasta ei oltu huomattu vuodetta kokoon paiskattaessa\ntai oli vahingossa kaltattu kuoliaaksi kylvetettäessä -- vaikkakin\nviimemainitun kaltaiset tapaturmat olivat sangen harvinaisia, koska\nkasvatuslaitoksessa oli ainoastaan poikkeustapauksissa jotain\nkylpyä muistuttavia toimituksia -- saattoivat valamiehet päättää\ntehdä tunkeilevia kysymyksiä, tai seurakuntalaiset ruveta niin\nkapinallisiksi, että allekirjoittivat vastalausekirjelmän; mutta\nlääkärin ja vahtimestarin todistukset tukahduttivat kyllä nopeasti\nnämä hävyttömyydet. Ensinmainittu oli aina avannut ruumiin eikä\nollut huomannut siinä mitään -- mikä muuten olikin hyvin uskottavaa\n-- ja jälkimmäinen vannoi silmää räpäyttämättä kaikki, mitä\nköyhäinhoitolautakunta toivoi hänen vannovan, ja se oli kieltämättä\nsangen uhrautuvaa. Sitäpaitsi teki köyhäinhoitolautakunta silloin\ntällöin tarkastusmatkoja sinne ja lähetti silloin aina tarkastajan\npäivää ennen ilmoittamaan, että tarkastus pidettäisiin. Ja kun\nlautakunta tuli, olivat lapset siistejä ja eheissä vaatteissa, ja mitä\nmuuta sitten saattoivat ihmiset vaatia?\n\nEi voi odottaa, että tämä kasvatusjärjestelmä antaisi mitään loistavia\ntuloksia, ja Oliver Twistin yhdeksäs syntymäpäivä huomasi hänet\nkalpeaksi, laihaksi ja pienikasvuiseksi lapseksi. Mutta luonto tai\ntuntematon suku oli kylvänyt Oliverin rintaan rohkeuden ja uhman\nhengen, jolla oli ollut, kiitos niukan ravinnon, mainio tilaisuus\nkehittyä, ja tämä ominaisuus oli ehkä syynä siihen, että hän ylipäänsä\nnäki yhdeksännen syntymäpäivänsä. Oli sen asian laita nyt kuinka\ntahansa, niin se oli hänen yhdeksäs syntymäpäivänsä ja hän juhli\nsitä hiilikellarissa kahden muun nuoren ihmisen valitussa seurassa.\nHe olivat kaikki kolme suljetut sinne saatuaan ensin perinpohjaisen\nselkäsaunan, koska ovat, häpeä kyllä, väittäneet olevansa nälkäisiä,\nkunnes rouva Mann, talon hyvä johtajatar, äkkiä hätkähti nähdessään\nvahtimestari Bumblen, joka kaikin voimin koetti avata puutarhaveräjää.\n\n-- Voi varjelkoon, tekö se olette, herra Bumble? kysyi hän samalla kun\nhyvin näytellen ihastusta pisti päänsä ulos ikkunasta. -- Susan, nouda\nOliver ja ne kaksi muuta vintiötä kellarista ja pese ne heti. -- Voi\nvarjelkoon, kuinka olen iloinen nähdessäni teidät, herra Bumble!\n\nHerra Bumble oli kuitenkin lihava ja samalla sangen kuumaverinen mies,\nja sen sijaan että olisi vastannut tähän sydämelliseen tervehdykseen\nsamassa äänilajissa hän ravisti suuttuneena pientä veräjää ja potkaisi\nsitä viimein.\n\n-- Ei, mutta siunatkoon, onko se mahdollista, sanoi rouva Mann\nkiiruhtaessaan ulos -- nuo kolme poikaa oli nimittäin noudettu -- onko\nse mahdollista! Että minä saatoinkin unohtaa, että veräjä oli lukossa\nnoiden lapsi kultien vuoksi! Tulkaa sisään, tulkaa kaikin mokomin\nsisään, herra Bumble!\n\nVaikka tätä kutsua seurasi niiaus, mikä olisi voinut pehmittää\nkirkonisännän sydämen, ei se hellyttänyt kuitenkaan herra Bumblea.\n\n-- Arveletteko että on kaunista ja sopivaa käyttäytymistä, rouva Mann,\nkysyi herra Bumble puristellen espanjanruokokeppiään, -- antaa kunnan\nvirkamiesten odottaa teidän puutarhaveräjänne vieressä, kun he tulevat\nkunnan asioissa, mitkä koskevat kunnan lastenkotilapsia? Tiedättekö,\nrouva Mann, että olette itse niin sanoakseni kunnan palveluksessa ja\npalkkaama?\n\n-- Vakuutan teille, herra Bumble, että minä vain kerroin parille\nlapsikullalle, jotka niin kovin pitävät teistä, että te tulitte,\nvastasi hän hyvin nöyrästi.\n\nBumblella oli sangen suuret ajatukset omista puhujalahjoistaan ja\nomasta henkilökohtaisesta arvostaan. Hän oli nyt antanut näytteen\nedellisestä ja ylläpitänyt jälkimmäistä ja tuli heti lempeämmälle\ntuulelle.\n\n-- Hyvä, hyvä, asia on ehkä kuten sanotte; ehkä se on niin. Menkäämme\nsisään; sillä tulen viran puolesta ja tärkeissä asioissa.\n\nRouva Mann meni hänen edellään pieneen vierashuoneeseen, jossa oli\ntiilinen permanto, työnsi hänelle tuolin ja pani samalla hänen keppinsä\nja kolmikolkkaisen hattunsa pöydälle hänen eteensä. Herra Bumble\nkuivaili kävelyn aikaansaamaa hikeä otsaltaan, katseli hyvillä mielin\nkolmikolkkahattua ja hymyili. Niin, hän hymyili, vahtimestaritkin ovat\nihmisiä ja Bumble hymyili.\n\n-- Älkää nyt panko pahaksenne, sanoi rouva Mann hurmaavan lempeästi,\nolette nähkääs kulkenut aika matkan, muuten en puhuisi siitä. Ettekö\nhalua hiukan juoda jotakin, herra Bumble?\n\n-- Ei tippaakaan -- ei tippaakaan, vastasi hän tehden oikealla\nkädellään torjuvan, mutta kuitenkin samalla ystävällisen liikkeen.\n\n-- Niin mutta, otattehan sentään, intti rouva Mann, joka kädenliikkeen\njohdosta oli pannut merkille kiellon sävyn. -- Vain yksi tippa kylmään\nvesitilkkaseen ja pala sokeria. Bumble yski.\n\n-- Vain yksi tippa, sanoi rouva Mann suostutellen.\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Oh, se on ainetta, jota minun täytyy pitää hiukan kotona voidakseni\nantaa noille siunatuille lapsille, kun ne eivät ole oikein pirteitä,\nherra Bumble, vastasi rouva Mann avaten nurkkakaapin, josta hän otti\nesiin pullon ja lasin. -- Tämä on katajanmarjaviinaa.\n\n-- Annatteko te lapsille katajanmarjaviinaa, rouva Mann? kysyi Bumble\nseuraten katseellaan miellyttävää sekoitusmenettelyä.\n\n-- Oh, Jumala heitä siunatkoon, annanpa niinkin, vaikka se onkin\nkallista, vastasi hän. -- En saattaisi nähdä niiden kärsivän, senhän\nymmärrätte, herra.\n\n-- Ei, sanoi Bumble, ei, sitä te ette kestäisi. Te olette ihmisystävä,\nrouva Mann, -- tämä asetti nyt lasin pöydälle. -- Sopivassa\ntilaisuudessa kerron siitä johtokunnalle. -- Hän veti lasin eteensä. --\nTeillä on äidin tunteet. -- Hän hämmenteli katajanmarjaviinaa. -- Juon\nkernaasti maljanne, rouva Mann, -- ja hän tyhjensi lasin puoliksi.\n\n-- Ja nyt asiaan, sanoi vahtimestari vetäen esiin nahkalompakkonsa. --\nLapsi, joka kastettiin Oliver Twistiksi, täyttää tänään yhdeksän vuotta.\n\n-- Jumala siunatkoon häntä! huudahti rouva Mann hieroen vasemman\nsilmänsä punaiseksi esiliinan kulmalla.\n\n-- Ja huolimatta luvatusta kymmenen punnan palkkiosta, joka myöhemmin\nkorotettiin kahdeksikymmeneksi -- huolimatta seurakunnan erikoisista,\nniin, voinpa sanoa suorastaan yliluonnollisista ponnistuksista emme ole\nkumminkaan kyenneet saamaan selville hänen isänsä tai hänen äitinsä\nkotipaikkaa, nimeä tai ammattia.\n\nRouva Mann nosti hämmästyneenä kätensä ilmaan, mutta sanoi hetkisen\nmietittyään: -- Mutta kuinka hän on sitten voinut saada nimen?\n\nBumble ojentautui silminnähtävän ylpeänä ja vastasi: -- Minä sen\nkeksin. Me annamme löytölapsillemme nimet aakkosjärjestyksessä.\nEdellinen oli S.; hänet nimitin Swubbleksi. Tämä oli T.; hänelle annoin\nnimen Twist. Se joka tulee hänen jälkeensä, on oleva Unwin ja seuraava\nWilkins. Minulla on nimet valmiina kirjaimiston loppuun saakka ja taas\nalusta alkaen, kunnes tulemme Z:iin.\n\n-- Mutta tehän olette oikea kirjanoppinut, herra!\n\n-- Niin, niin, sanoi Bumble ilmeisesti hyvillään kohteliaisuudesta. --\nEhkäpä olen, ehkäpä olen, rouva Mann. -- Hän joi katajaviinatotinsa\npohjaan saakka ja lisäsi:\n\n-- Kun Oliver nyt on liian vanha jäädäkseen tänne, on johtokunta\npäättänyt, että hänen on mentävä takaisin köyhäintaloon, ja minä olen\nitse tullut noutamaan häntä; sallikaa minun siis nyt puhutella häntä.\n\n-- Haen hänet heti, sanoi rouva Mann kiiruhtaen ulos huoneesta. Ja\nOliver, joka sillä välin oli saanut hangatuksi kasvojaan ja käsiään\nkuoren tavoin peittävästä likakerroksesta niin paljon, kuin yhden\npesun avulla saattoi poistaa, astui hyväntahtoisen suojelijattarensa\nsaattamana vierashuoneeseen.\n\n-- Kumarra tuolle herralle, Oliver, sanoi rouva Mann. Oliver teki\nkumarruksen, joka kohdistui osaksi Bumbleen, osaksi pöydälle olevaan\nkolmikolkkahattuun.\n\n-- Tahdotko seurata minua, Oliver? kysyi Bumble majesteettisen tyynesti.\n\nOliver oli juuri sanomaisillaan, että hän seuraisi äärettömän\nmielellään ketä tahansa, kun hän sattui katsahtamaan rouva Manniin,\njoka oli asettunut vahtimestarin tuolin taakse ja suuttuneen näköisenä\npui hänelle nyrkkiään. Hän ymmärsi heti tämän viittauksen, sillä se\nnyrkki oli tullut läheiseen kosketukseen hänen ruumiinsa kanssa liian\nusein voidakseen olla tekemättä määrättyä vaikutusta hänen mieleensä.\n\n-- Tuleeko hän mukaan? kysyi Oliver raukka.\n\n-- Ei, vastasi Bumble, -- mutta hän voi tulla joskus tervehtimään sinua.\n\nTämä ei tosin suuresti lohduttanut poikaa; mutta vaikka hän olikin niin\nnuori, oli hänellä kuitenkin kylliksi ymmärrystä teeskennelläkseen\nolevansa kovin onneton, kun hänen oli jätettävä tähänastinen kotinsa.\nPojan ei ollut vaikeata saada silmiään kostumaan; nälkä ja juuri koetut\nkärsimykset ovat hyviä auttajia, kun tahtoo itkeä, ja Oliver itki\nhyvin luonnollisesti. Rouva Mann antoi Oliverille monta suudelmaa ja\n-- mitä hän paljon paremmin tarvitsi -- voileivän, ettei hän näyttäisi\nkovin nälkiintyneeltä köyhäintaloon tullessaan. Voileipä kädessään ja\nköyhäintalon pieni, ruskea kangaslakki päässään Oliver lähti, sitten\nherra Bumblen seurassa siitä kodista, jossa ystävällinen sana tai\nhymyily ei ollut milloinkaan valaissut hänen lapsuutensa pimeyttä. Ja\nsiitä huolimatta hänet valtasi lapsellinen tuska, kun puutarhaveräjä\nsulkeutui hänen takanaan. Miten kurjia ne pienet onnettomuustoverit\nolivatkin, jotka jäivät sinne hänen jälkeensä, niin olivat ne kumminkin\nainoat ystävät, mitkä hänellä milloinkaan oli ollut, ja tunne, että oli\nyksin suuressa, avarassa maailmassa, tunki ensi kerran pojan sydämeen.\n\nBumble käveli pitkin askelin, ja Oliver, joka piteli kiinni hänen\nkullalla reunustetun takkinsa liepeestä, juoksi hänen vierellään\nkysellen joka virstan päässä, olivatko he pian perillä, mihin\nkysymykseen Bumble vastasi lyhyesti ja tylysti, sillä se tilapäinen\nystävällisyys, jonka katajanmarjaviina ja vesi aikaansaavat muutamiin\nsydämiin, oli nyt haihtunut, ja hän oli jälleen vahtimestari.\n\nOliver oli ollut tuskin neljännestunnin köyhäintalon seinien\nsisäpuolella ja ehtinyt nipin napin syödä leipäpalasen, kun herra\nBumble, joka oli jättänyt hänet erään vanhan eukon hoiviin, palasi\ntakaisin ja sanoi, että oli johtokunnan kokous ja että johtokunta oli\nkäskenyt hänet heti saapua sen eteen.\n\nKoska Oliver ei ollut oikein selvillä siitä, mitä johtokunta merkitsi,\nhämmästyi hän kovin tiedosta eikä tiennyt, pitikö hänen nauraa vai\nitkeä. Mutta eipä hän saanut aikaakaan miettiäkseen asiaa, sillä Bumble\nnaputti häntä päähän espanjanruokokepillään herättääkseen hänet ja\nkäski häntä mukaansa vieden hänet senjälkeen suureen, valkeaseinäiseen\nhuoneeseen, jossa oli parisen kymmentä paksua herraa istumassa pöydän\nympärillä, jonka ylimmässä päässä olevaan nojatuoliin, mikä oli muita\nhiukan korkeampi, oli sijoittunut eräs erittäin paksu herra, jolla oli\nhyvin pyöreät ja punakat kasvot.\n\n-- Kumarra pöydälle [Englanninkielinen sana Board merkitsee sekä pöytää\nettä johtokuntaa.], sanoi Bumble. Oliver kuivasi kyyneleet, joita vielä\nkimmelsi hänen silmäripsissään, ja kumarsi.\n\n-- Mikä on nimesi, poika? kysyi korkeassa nojatuolissa istuva herra.\n\nNähdessään noin monta herraa Oliver säikähti niin kovin, että alkoi\nvavista, ja Bumble sivalsi häntä taas, mikä sai hänet itkemään.\nHän vastasi senvuoksi hiljaisella ja ujolla äänellä, jolloin eräs\nvalkoliivinen herra sanoi, että hän oli nauta, mikä oli erinomainen\nrohkaisukeino ja siksi heti palauttikin hänen tyyneyttään.\n\n-- Kuulehan nyt, poika, sanoi nojatuolissa istuva mies. -- Tiedät\nvarmaankin olevasi lastenkodinlapsi?\n\n-- Mikä se on, herra? kysyi Oliver poloinen.\n\n-- Se poika on nauta, kuten arvelinkin, sanoi valkoliiviherra hyvin\nvarmasti.\n\n-- Hiljaa! sanoi se herra, joka oli puhunut ensiksi. -- Tiedät kai,\nettei sinulla ole isää eikä äitiä, vaan pitäjä huolehtii sinusta, eikö\nniin?\n\n-- Kyllä, herra, vastasi Oliver itkien katkerasti.\n\n-- Miksi sinä jollotat? kysyi valkoliiviherra. Ja se olikin todella\nsangen kummallista. Mitä itkemistä pojalla oli?\n\n-- Toivon että joka ilta luet iltarukouksesi, sanoi eräs toinen herra\nkarkealla äänellä, -- ja kristityn tavalla rukoilet niiden ihmisten\npuolesta, jotka elättävät sinua ja huolehtivat sinusta?\n\n-- Kyllä, herra, änkytti poika. Viimeksi puhunut mies oli tietämättään\noikeassa. Olisi ollut hyvin kristillistä, ihmeellisen kristillistä, jos\nOliver olisi rukoillut niiden ihmisten puolesta, jotka elättivät häntä\nja huolehtivat hänestä. Mutta sitä hän ei ollut tehnyt, sillä kukaan ei\nollut milloinkaan opettanut hänelle sellaista.\n\n-- No niin, sinä olet tullut tänne kasvatettavaksi ja oppiaksesi jonkun\nhyödyllisen ammatin, sanoi nojatuolissa istuva punaposkinen herra.\n\n-- Ja siksi pitää sinun huomenaamulla kello kuusi alkaa riipiä\ntilkkeitä, lisäsi äreä, valkoliivinen herra.\n\nBumblen kehoituksesta Oliver kumarsi näiden molempien\nsanojen yhdistymiselle yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi\ntilkkeittenriipimispuuhaksi, ja sitten hänet työnnettiin suureen\nsaliin, jossa hän itki itsensä nukuksiin eräällä kovalla ja kuhmuisella\nvuoteella. Miten kuvaava esimerkki tämän siunatun maan lempeistä\nlaeista! Ne sallivat köyhän paran nukkua!\n\nOliver raukka! Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että sill'aikaa kun\nhän uinui onnellisessa tietämättömyydessään, teki johtokunta päätöksen,\njoka vaikuttaisi perinpohjaisesti koko hänen tulevaan kohtaloonsa.\nMutta sen se teki. Ja päätöksen sisältö oli seuraava:\n\nTämän johtokunnan jäsenet olivat sangen järkeviä, syvämietteisiä,\ntietoviisaita miehiä, ja kun he kiinnittivät huomionsa köyhäintaloon,\nkeksivät he heti, mitä tavalliset ihmiset eivät olisi koskaan kyenneet\nkeksimään -- että köyhät pitivät siitä! Se oli aivan yksinkertaisesti\nköyhien luokkien huvittelupaikka, majatalo, jossa ei tarvinnut maksaa\n-- julkisia aamiaisia, päivällisiä ja illallisia koko vuoden umpeensa\n-- tiilikivinen paratiisi, jossa vain leikittiin tietämättä mitään\ntyönteosta. \"Ahaa!\" sanoi johtokunta hyvin ovelan näköisenä. \"Mepäs\njärjestämme sen asian; siitä on pian tehtävä loppu!\" Johtokunta\nsääsi senvuoksi, että kaikki köyhät saisivat valita (sillä he eivät\nhalunneet pakottaa ketään, ei millään muotoa) joko hitaan nälkäkuoleman\nköyhäintalossa tai sitten hiukan nopeamman nälkäkuoleman sen\nulkopuolella. Senjälkeen he tekivät vesilaitoksen kanssa sopimuksen\nrajattoman vesimäärän hankinnasta ja erään jauhokauppiaan kanssa\nvähäisen kaurajauhomäärän hankinnasta, sekä jakoivat kolme kertaa\npäivässä vetelää vesivelliä, sitäpaitsi sipulia kaksi kertaa viikossa,\nja lisäksi puoli ranskanleipää joka sunnuntai. Myöskin naisten\nsuhteen he ryhtyivät samantapaisiin viisaihin ja ihmisystävällisiin\ntoimenpiteisiin, joita ei kuitenkaan ole tarpeen tässä luetella. He\nerottivat hyväntahtoisesti köyhät aviopuolisot toisistaan säästääkseen\nnäiltä Doctors' Commonsiin [Lontoolainen tuomioistuin, joka ratkaisee\navioerojutut.] maksettavat suuret kulungit, ja sen sijaan että\nolisivat, kuten tähänkin asti, pakottaneet miehen elättämään perheensä,\nhe ottivat perheen häneltä ja tekivät hänestä jälleen poikamiehen!\nOn mahdotonta ratkaista, kuinka paljon avunhakemuksia sen johdosta\nolisi tulvinut kaikista yhteiskuntaluokista, ellei apu olisi lujasti\nliittynyt köyhäintaloon; mutta he olivat kaukonäköisiä miehiä ja olivat\nsentähden edeltäpäin arvanneet tämän vaikeuden. Apu oli kerta kaikkiaan\nsidottu köyhäintaloon ja kaurakeittoon ja se peloitti ihmisiä.\n\nOliverin muuton jälkeisinä kuutena kuukautena oli järjestelmä täydessä\ntoiminnassa. Aluksi siitä koitui melkoisia kustannuksia, kun oli\nmaksettava urakoitsijoiden laskuja ja välttämättä pienennettävä\nköyhien vaatteita, koska ne parin viikon kauravellinkäytön jälkeen\nlepattivat väljinä laihojen, lopen kuihtuneitten vartaloiden ympärillä.\nKöyhäintalon asukasluku pieneni kumminkin kuten köyhät itsekin, ja\njohtokunta oli tyytyväinen.\n\nHuone, jossa pojat nauttivat ateriansa, oli avara sali, jonka lattia\noli tehty isoista kivilaatoista. Huoneen toisessa päässä sijaitsi\nsuuri, seinäänmuurattu pata, mistä johtaja, jolla oli esiliina edessään\nja apunaan kaksi naista, kauhalla ammensi kauravelliä ateria-aikoina.\nTätä erinomaista seosta sai kukin poika kulhollisen, mutta ei enempää,\npaitsi juhlatilaisuuksissa, jolloin he sitäpaitsi saivat viisi luotia\n[Viisi luotia = 30 grammaa.] leipää. Kulhoja ei tarvinnut koskaan\npestä, sillä pojat kaapivat ne lusikoillaan hohtavan puhtaiksi, ja\nlopetettuaan tämän puuhan, mikä ei koskaan vaatinut kovin pitkää\naikaa, varsinkin kun lusikat olivat miltei yhtä suuria kuin kulhot,\nhe istuivat ja tuijottivat pataa niin himokkain silmäyksin, että\nolisi suorastaan saattanut luulla heidän syövän ne tiilikivet, joilla\nse oli muurattu, nuoleskellen samalla sormiaan korjatakseen talteen\nniihin mahdollisesti joutuneen vellinpisaran. Pojilla on ylipäänsä\nerinomainen ruokahalu. Oliver Twist ja hänen toverinsa kärsivät kolme\nkuukautta pitkällisen nälänhädän kaikkia tuskia, mutta viimein he\ntulivat niin turmeltuneiksi ja nälän hurjistuttamiksi, että eräs poika,\njoka oli suurikasvuinen ikäisekseen eikä ollut sitäpaitsi tottunut\nsellaiseen elintapaan -- hänen isällään oli ollut pieni ruokala --\nilmoitti tovereilleen, että ellei hän saanut yhtä keittokulhosta\nlisää päivässä, niin hän pelkäsi jonakin kauniina yönä syövänsä\nsen pojan, joka nukkui lähinnä häntä ja joka sattui olemaan heikko\nja pieni poika. Hänen katseensa oli hurjana nälästä ja he uskoivat\nhäntä. Asiasta keskusteltiin ja lopuksi määrättiin arvalla, kuka\nillallisen jälkeen menisi johtajan luo pyytämään lisää. Arpa lankesi\nOliver Twistille. Ilta tuli, pojat sijoittuivat paikoilleen, johtaja\nasettui seinäänmuuratun padan ääreen, apulaiset hänen taakseen,\nkauravelli katosi, ja pojat kuiskailivat keskenään ja vilkuttivat\nsilmää Oliverille hänen lähimpien naapuriensa töykkiessä häntä kylkeen.\nVaikka hän olikin vielä lapsi, oli hän epätoivoinen nälästä ja puutteen\nkiihdyttämä. Hän nousi pöydästä, lähestyi kulho ja lusikka kädessään\njohtajaa ja sanoi puolittain kauhistuneena omasta rohkeudestaan:\n\n-- Anteeksi, herra, tahtoisin mielelläni hiukan lisää.\n\nJohtaja oli kookas, voimakas mies, mutta hän tuli aivan kalpeaksi.\nHämmästyksestä mykkänä hän tuijotti hetkisen pientä kapinallista ja\ntarttui sitten padan reunaan pysyäkseen pystyssä. Apulaiset olivat\nkummastuksen ja pojat pelon lamauttamia.\n\n-- Mitä? sanoi johtaja viimein raukealla äänellä.\n\n-- Anteeksi, herra, haluaisin mielelläni lisää.\n\nJohtaja suuntasi kauhallaan iskun Oliverin päätä kohti, tarttui häntä\nniskaan ja huusi kovalla äänellä vahtimestaria. Köyhäinhoitohallitus\noli juuri syventynyt pohtimaan erästä tärkeätä kysymystä, kun Bumble\nsyöksyi tavattoman kiihtyneinä saliin sanoen korkeassa nojatuolissa\nistuvalle punaposkiselle herralle:\n\n-- Anteeksi, herra Limbkins. Mutta Oliver Twist on pyytänyt lisää\nkeittoa. Kaikki kavahtivat pystyyn kauhun valtaamina.\n\n-- Pyytänyt lisää! sanoi Limbkins. -- Rauhoittukaa, Bumble, ja\nvastatkaa minulle selvästi. Onko tarkoituksenne sanoa, että hän on\npyytänyt lisää saatuaan ohjesäännössä säädetyn annoksensa?\n\n-- Kyllä, herra, vastasi Bumble.\n\n-- Se poika joutuu hirteen, sanoi valkoliivinen herra; -- olen\nvakuutettu siitä, että se poika joutuu hirteen.\n\nKukaan ei vastustanut tätä profeetallista herraa. Vilkas keskustelu\nvirisi. Oliver pantiin hetipaikalla arestiin, ja seuraavana aamuna\nnaulattiin portille julistus, jossa luvattiin viisi puntaa sille, joka\nvapauttaisi pitäjän Oliver Twististä; toisin sanoen: viisi puntaa\nja Oliver Twist tarjottiin sille miehelle tai naiselle, joka halusi\noppipojan mihin ammattiin, toimeen tai käsityöhön tahansa.\n\n-- Koko elämässäni en ole ollut mistään asiasta niin varmasti\nvakuutettu, sanoi valkoliivinen mies, kun hän seuraavana aamuna\nportille koputtaessaan silmäsi julistusta, -- kuin nyt olen siitä, että\ntämä poika päättää päivänsä hirsipuussa.\n\nKoska tarkoitukseni on seuraavassa osoittaa, oliko valkoliivinen herra\noikeassa vai ei, niin hävittäisin ehkä tämän kertomuksen viehätyksen,\nedellyttäen että se ensinkään viehättää, jos juuri nyt vihjaisisin,\nsaiko Oliver Twistin elämä tämän väkivaltaisen lopun vai ei.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nKuinka Oliver Twist on vähällä saada paikan, josta ei olisi tullut\nmitään laiskanvirkaa.\n\n\nTehtyään itsensä syypääksi jumalattomaan ja häpäisevään hairahdukseen\npyytäessään lisää Oliver istui seuraavat kahdeksan päivää arestissa\neräässä pimeässä ja yksinäisessä huoneessa, jonne johtokunta oli\narmollisesti viisaudessaan antanut sulkea hänet. Ensi silmäyksellä\ntulee mieleen se ajatus, että jos Oliver olisi tuntenut sopivaa\nkunnioitusta mainitun herran ennustusta kohtaan, niin olisi hänen\npitänyt kerta kaikkiaan näyttää toteen tämän viisaan henkilön\nprofeetalliset ominaisuudet sitomalla nenäliinansa toinen pää\nseinässä olevaan koukkuun ja itsensä sen toiseen päähän. Tämän teon\nsuorituksen esti kuitenkin muuan seikka. Koska nenäliinoja on joka\nsuhteessa pidettävä ylellisyyskapineina, niin olivat ne johtokunnan\nnimenomaisesta käskystä ikiajoiksi kielletyt köyhien neniltä. Vielä\nsuuremman esteen muodosti Oliverin nuoruus ja lapsellisuus. Hän vain\nitki katkerasti kaiken päivää, ja pitkän, surullisen yön lähestyessä\nhän pani pienet kätensä silmiensä peitteeksi ollakseen näkemättä\npimeyttä ja kyyristyi nurkkaan koettaen nukkua. Tuon tuostakin\nhän kuitenkin äkkiä heräsi ja painautui koko ruumiiltaan vavisten\nlähemmäksi seinää, ikäänkuin sen kylmä, kova pinta olisi ollut suojana\nhäntä ympäröivää pimeyttä ja yksinäisyyttä vastaan.\n\n\"Järjestelmän\" vihollisten ei pidä luulotella, että Oliverin ollessa\narestissa häneltä olisi kielletty liikunto, seuran tuottama huvi tai\nuskonnon lohdutus. Oli kaunis kylmä ilma, ja hän sai joka aamu peseytyä\npumpun alla kivetyllä pihamaalla, jolloin Bumble piti häntä silmällä ja\nkäyttämällä tämän tästä espanjanruokokeppiään esti hänet vilustumasta\nja aikaansai kihelmöivän tunteen koko hänen ruumiiseensa. Mitä seuraan\ntulee, niin hänet vietiin joka toinen päivä saliin, jossa pojat söivät,\nja piestiin siellä koko seuran nähden yleiseksi varoitukseksi, ja ettei\nuskonnon lohdutusta häneltä suinkaan kielletty, osoittaa se, että\nhänet joka ilta potkaistiin samaan huoneeseen viihdyttämään sieluaan\nrukouksella, joka sisälsi erikoisen johtokunnan lisäämän pykälän, jossa\npojat rukoilivat, että heistä tulisi hyviä, kunnollisia, tyytyväisiä ja\ntottelevaisia ja että he säilyisivät sellaisilta synneiltä ja paheilta\nkuin Oliver Twistin, josta rukouskaavake selvästi huomautti, että hän\noli yksinomaan pahojen voimien suojeluksessa ja ylipäänsä kapine, joka\noli saapunut suoraan paholaisen omasta työpajasta.\n\nOliverin asiain ollessa tällä onnellisella ja lupaavalla kannalla\ntapahtui eräänä päivänä, että nuohoojamestari Gamfield taivalsi pitkin\nValtakatua syventyneenä miettimään, millä keinolla maksaisi rästinä\nolevan vuokransa, jota hänen isäntänsä oli jokseenkin karskisti\nhäneltä vaatinut. Gamfieldin erittäin innokas finanssiyleiskatsaus ei\nkyennyt hankkimaan puuttuvaa viiden punnan summaa, ja jonkinlaisen\nmatemaattisen epätoivon vallassa hän hoputti vuorotellen aivojaan\nja aasiaan, kunnes hänen katseensa osui köyhäintalon portille\nkiinnitettyyn julistukseen. -- Seis! sanoi Gamfield aasille.\n\nAasi kulki ajatuksiinsa vaipuneena miettien nähtävästi kestittäisiinkö\nsitä parilla kaalintyngällä sitten kun se olisi vapautettu niistä\nkahdesta säkistä, joilla sen pienet rattaat oli kuormattu;\nkiinnittämättä komentosanaan suurempaa huomiota se jatkoi senvuoksi\nverkkaista kulkuaan. Gamfield sadatteli aasia yleisesti ja sen\nniskoittelua erityisesti ja saatuaan sen kiinni antoi sille päähän\niskun, mikä olisi särkenyt minkä muun pääkallon tahansa paitsi aasin;\nsitten hän tarttui ohjaksiin ja tempaisemalla niistä muistutti sille,\nettei se ollut oma herransa, ja saatuaan sen tällä tavalla kääntymään\nhän iski sitä vielä kerran päähän tainnuttaakseen sen siksi, kunnes\npalaisi, minkä jälkeen hän meni portille lukemaan julistusta.\nValkoliivinen herra seisoi portilla kädet selän takana. Koska hän\noli katsellut Gamfieldin ja aasin välistä pieniä taistelua, niin\nhän hymyili iloisesti, kun tämä henkilö lähestyi porttia lukeakseen\njulistuksen; sillä hän huomasi hetipaikalla, että Gamfield oli juuri se\nisäntä, jonka Oliver Twist tarvitsi. Gamfield hymyili samoin luettuaan\nasiapaperin, sillä viisi puntaa oli juuri se summa, jonka hän oli\ntoivonut saavansa, ja siihen liittyvästä pojasta tiesi Gamfield, joka\nvarsin hyvin tunsi köyhäintalon ruokajärjestyksen, että hän olisi\nmainio kapine, aivan kuin luotu kaakeliuunipiippuja varten. Siksi hän\ntarkasti vielä kerran julistuksen alusta loppuun ja puhutteli sitten\nvalkoliivistä herraa otettuaan nöyryytensä merkiksi karvalakin päästään.\n\n-- Kunta haluaa panna tämän pojan oppiin, herra, sanoi Gamfield.\n\n-- Niin, hyvä mies, sanoi toinen hymyillen, -- entä sitten?\n\n-- Jos pitäjä haluaa opettaa hänelle helpon ja miellyttävän käsityön\nkunnioitettavalla nuohooja-alalla, niin minä tarvitsen oppipojan ja\nolisin halukas ottamaan hänet.\n\n-- Astukaa sisään, sanoi toinen.\n\nGamfield, joka viipyi hetkisen vielä kerran lyödäkseen aasia ja\nnykäistäkseen ohjaksista varoittaakseen sitä lähtemästä tiehensä hänen\npoissaollessaan, meni senjälkeen valkoliivisen herran perässä sisään.\n\n-- Se on likainen ammatti, sanoi Limbkins, kun Gamfield oli esittänyt\nasiansa.\n\n-- Nuoria poikia on sitäpaitsi tukehtunut savupiippuihin, lisäsi toinen.\n\n-- Niin on tapahtunut, kun oljet on kostutettu ennen sytyttämistä,\njotta saataisiin heidät menemään alas piippuun, sanoi Gamfield. --\nMäristä oljista lähtee vain savua, mutta ei liekkiä, ja savusta ei ole\nmitään hyötyä, kun pitäisi saada poika menemään piippuun. Se saa vain\nhänet nukuksiin, mitä hän itsekin kaikkein mieluimmin haluaa. Pojat ovat\nperin itsepäisiä ja velttoja, hyvät herrat, eikä mikään muu kuin kuuma\nliekki jouduta heitä alas toivottavan nopeasti; ja se on sitäpaitsi\nihmisystävällistä, sillä jos ne ovat sattumalta tarttuneet kiinni\nsavupiippuun, niin kyllä ne koettavat parhaansa päästäkseen jälleen\nirti, kun niiden jalkoja alkaa polttaa.\n\nValkoliivistä herraa näytti äärettömästi huvittavan tämä selitys;\nmutta Limbkinsin luoma silmäys karkoitti äkkiä hänen hilpeytensä.\nTämänjälkeen johtokunta neuvotteli muutamia minuutteja, mutta niin\nhillityllä äänellä, että sanat \"säästää menoja\", \"näyttää hyvältä\nkirjoissa\", \"julkaista painettu ilmoitus\" olivat ainoat, mitkä saattoi\nkuulla, ja nämäkin senvuoksi, että ne lausuttiin hyvin usein ja\nsuurella painolla.\n\nLopulta kuiskaukset taukosivat, ja kun kaikki johtokunnan jäsenet\nolivat istuutuneet ja ottaneet kasvoilleen juhlalliset ilmeensä, sanoi\nLimbkins:\n\n-- Olemme harkinneet tarjoustanne, mutta emme voi hyväksyä sitä.\n\n-- Emme mitenkään, sanoi valkoliivinen herra.\n\n-- Ei millään ehdolla, lisäsivät muut jäsenet.\n\nKoska Gamfield tiesi, että häntä syytettiin semmoisesta joutavasta,\nettä hän oli ruoskinut kuoliaaksi kolme tai neljä oppipoikaa,\npälkähti hänen päähänsä, että johtokunta oli ehkä jostakin syystä\npäättänyt, että tämä asiaan kuulumaton seikka vaikuttaisi sen\ntoimintatapaan. Tosin se ei ollut sopusoinnussa johtokunnan tavallisten\nliikemenetelmien kanssa, jos niin oli laita; mutta kun hänellä ei\nmissään tapauksessa ollut vähintäkään halua jälleen herättää henkiin\ntätä huhua, niin hän rutisti lakkinsa kokoon ja kulki hitaasti ovea\nkohti.\n\n-- Ette siis halua antaa häntä minulle? kysyi Gamfield jääden seisomaan\novelle.\n\n-- Emme, vastasi Limbkins; -- joka tapauksessa tulisi teidän\nmielestämme, kun on kyseessä siivoton työ, tyytyä pienempään\nhyvitykseen kuin se, mitä olemme tarjonneet.\n\nGamfieldin kasvot kirkastuivat yht'äkkiä ja hän palasi reippain askelin\npöydän luo sanoen:\n\n-- Paljonko sitten annatte, hyvät herrat? Älkää olko liian kovia\nköyhälle miehelle. Mitä sitten tahdotte antaa?\n\n-- Minun mielestäni kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä olisi kylliksi,\nsanoi Limbkins.\n\n-- Ei, sanoi Gamfield, sanokaamme neljä puntaa, hyvät herrat, niin\npääsette hänestä hetipaikalla.\n\n-- Kolme puntaa ja kymmenen shillingiä, toisti Limbkins varmasti.\n\n-- Pankaamme riita puoliksi, ehdotti Gamfield. -- Kolme puntaa ja\nviisitoista shillinkiä.\n\n-- Ei ropoakaan enempää, kuului herra Limbkinsin luja vastaus.\n\n-- Te olette sangen kovia minua kohtaan, sanoi Gamfield neuvottomana.\n\n-- Oh, pötyä! sanoi Limbkins. -- Hän olisi halpa, vaikka ette saisi\nyhtään mitään. Ottakaa hänet, mies! Se poika sopii juuri teille. Hän\ntarvitsee joskus keppiä; siitä on hänelle vain hyötyä, eikä hänen\nruokansakaan tule teille kalliiksi; hän ei ole tottunut mihinkään\nylellisyyteen sen päivän jälkeen, jolloin syntyi, ha, ha, ha!\n\nGamfield tarkasteli tutkivasta pöydän ympärillä olevia kasvoja\nja huomattuaan hymyn niillä kaikilla alkoi lopulta itsekin;\nhymyillä. Sopimus tehtiin ja Bumblelle ilmoitettiin, että Oliver\nTwist ja hänen sopimuksensa piti vielä saman päivän iltapuolella\nvietämään rauhantuomarin luo, jälkimmäinen allekirjoitettavaksi ja\nvahvistettavaksi.\n\nPikku Oliver pääsi suureksi hämmästyksekseen vapaaksi ja sai käskyn\nmuuttaa puhtaan paidan ylleen. Hän oli tuskin saanut tämän harvinaisen\nvoimisteluliikkeen suoritetuksi, kun Bumble toi hänelle omakätisesti\nkulhollisen kaurakeittoa ja sunnuntaiannoksen viisi luotia leipää,\nminkä nähdessään Oliver alkoi surkeasti itkeä ollen siinä tuskin aivan\naiheettomassa luulossa, että johtokunta oli päättänyt teurastaa hänet\njotain hyödyllistä tarkoitusta silmälläpitäen, sillä minkä muun vuoksi\nse olisi alkanut lihottaa häntä tällä tavalla.\n\n-- Älä itke silmiäsi punaisiksi, Oliver, vaan syö ruokasi ja ole\nkiitollinen, sanoi Bumble mielistelevällä äänellä. -- Sinut pannaan\noppiin, Oliver.\n\n-- Oppiin, herra, sanoi poika vavisten.\n\n-- Tietysti. Hyvät, siunatut herrat, jotka ovat kuin isiä sinulle,\nOliver, jolla ei itselläsi ole vanhempia, panevat sinut oppiin,\njotta sinusta tulisi jotakin tässä maailmassa, vaikka siitä aiheutuu\nkunnalle menoja kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä! -- Kolme puntaa\nja kymmenen shillinkiä, Oliver! -- Seitsemänkymmentä shillinkiä!\n-- Sataneljäkymmentä sixpenciä. -- Ja kaikki tämä pahantapaisen\nlastenkodinlapsen hyväksi, lapsen, josta ei kukaan voi pitää.\n\nKun Bumble pysähtyi henkeä vetämään pidettyään jymisevällä äänellä\ntämän esitelmän, virtasivat kyyneleet poika raukan poskia pitkin, ja\nhän nyyhkytti katkerasti.\n\n-- No, sanoi Bumble vähemmän tärkeänä, koska hänen mieltään hiveli\nnähdessään, miten hänen kaunopuheisuutensa oli vaikuttanut, no, kuivaa\nnyt silmäsi hihallasi, Oliver, äläkä itke kaurakeittosi sekaan, sillä\nse on kovin tuhmaa, Oliver. -- Ja niinhän se olikin, sillä siinähän oli\njo ennestään vettä enemmän kuin tarpeeksi.\n\nMatkalla rauhantuomarin luo Bumble selitti Oliverille kaikki, mitä\nhänen tuli tehdä, ja että hänen piti näyttää oikein iloiselta ja\nvastata, kun herrat kysyivät häneltä, oliko hänellä halu päästä oppiin,\nettä hän tahtoi sitä kauhean mielellään. Nämä asiat Oliver lupasi\nmuistaa, varsinkin kun Bumble vihjasi, että ellei hän käyttäytynyt\naivan oikein, niin oli mahdotonta arvata, mitä hänelle keksittäisiin\ntehdä. Kun he olivat tulleet perille, jätettiin Oliver yksikseen\nerääseen pieneen huoneeseen, ja Bumble kehoitti häntä pysymään siellä\nsiksi, kunnes hän tulisi hakemaan häntä.\n\nSykkivin sydämin poika odotti puolisen tuntia. Sitten pisti Bumble,\njolla ei nyt ollut kolmikolkkaista hattuaan, päänsä ovesta sisään\nsanoen äänekkäästi:\n\n-- Kas niin, Oliver, tule nyt herrojen luo. Mutta kun hän oli sanonut\nnämä sanat, saivat hänen kasvonsa karskin ja uhkaavan ilmeen ja hän\nlisäsi matalalla äänellä: -- Muista mitä sanoin sinulle, lurjus!\n\nOliver katseli Bumblea hämmästyneenä tämän lievimmin sanoen\nristiriitaisesta menettelystä, mutta vahtimestari esti hänen\nhuomautuksensa viemällä hänet heti läheiseen huoneeseen. Tämä\noli suuri ja tilava, ja erään pulpetin takana istui kaksi\npuuteritukkaista herraa, joista toinen luki sanomalehteä, toisen\ntutkiessa kilpikonnanluusankaisten silmälasiensa avulla vähäistä\npergamenttipalasta. Pulpetin edessä seisoivat toisella puolella\nLimbkins ja toisella Gamfield, jonka kasvot olivat osittain pestyt.\n\nSilmälaseilla varustettu vanhus nukahti sitten hiljalleen pergamentin\nääreen, ja syntyi hiljaisuus. Vietyään Oliverin pulpetin luo Bumble\nsanoi: -- Tässä on poika, teidän ylhäisyytenne.\n\nSanomalehteä lukeva vanha herra nosti hetkeksi päätään ja nykäisi\ntoista takinhihasta, jolloin tämä heräsi.\n\n-- Vai niin, siinäkö poika on? kysyi hän.\n\n-- Niin, hän se on, herra, vastasi Bumble. -- Kumarra tuomarille, pikku\nystäväni.\n\nOliver kokosi rohkeutensa ja suoritti parhaimman kumarruksensa.\nKatsellessaan rauhantuomaria hän oli itsekseen tuuminut, että\nmahtoikohan kaikilla ylhäisillä herroilla olla syntyessään tämä valkea\naine tukassaan ja tulikohan heistä juuri siitä syystä mahtihenkilöltä.\n\n-- No, sanoi vanha herra, hän haluaa siis päästä oppiin?\n\n-- Kyllä, mielellään, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bumble nipistäen\nOliveria, jotta tämä huomaisi, että oli viisainta olla vastustamatta\nhäntä.\n\n-- Ja hän haluaa ruveta nuohoojaksi, vai kuinka? kysyi vanhus.\n\n-- Jos panisimme hänet johonkin muuhun oppiin huomenna, niin hän\nkarkaisi hetipaikalla, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bumble.\n\n-- Ja se, joka häntä opettaa -- te, herra, te kohtelette häntä\nhyvin, annatte hänelle kunnollista ruokaa j.n.e., vai miten? kysyi\nrauhantuomari.\n\n-- Kun sanon niin tekeväni, tarkoitan myöskin sitä, vastasi Gamfield\nlyhyesti.\n\n-- Lausutte ajatuksenne hiukan röyhkeästi, ystäväni, mutta näytätte\nmuuten rehellisenä, avosydämiseltä mieheltä, sanoi vanha herra kääntäen\nsilmälasinsa Oliverin oppirahojen tavoittelijaan, jonka kasvoille\njulmuus ja lurjusmaisuus oli painanut leimansa, mutta tuomari oli\npuolisokea ja miltei tullut uudelleen lapseksi, eikä senvuoksi voi\nvaatia, että hän olisi nähnyt, mitä muut näkivät.\n\n-- Toivonpa olevani sellainen, sanoi Gamfield ilkeän näköisenä.\n\n-- En epäilekään sitä, sanoi vanhus oikaisten silmälasinsa paremmin\nnenälleen ja etsien katseillaan mustepulloa.\n\nTämä oli käännekohta Oliverin elämässä. Jos mustepullo olisi ollut\nsiinä, missä vanha herra luuli sen olevan, niin hän olisi kastanut\nkynänsä siihen ja allekirjoittanut oppisopimuksen, ja Oliver olisi\nhetipaikalla viety pois. Mutta koska se sattumalta oli aivan hänen\nnenänsä edessä, haki hän tarkkaan koko pulpetin voimatta löytää sitä,\nja kun hän etsiskellessään tuli katsoneeksi suoraan eteenpäin, kohtasi\nhän Oliver Twistin kalpeat ja kauhistuneet kasvot, jotka Bumblen\nvaroittavista viittauksista ja nipistyksistä huolimatta katselivat\ntulevan mestarin vastenmielistä naamaa inhon ja pelon sekaisin ilmein,\nmikä oli niin silmiinpistävää, ettei edes puolisokea tuomari voinut\nsiitä erehtyä.\n\nVanha herra lakkasi etsimästä, pani kynän pöydälle ja siirsi\nkatseensa Oliverista Limbkinsiin, joka yritti nuuskata huvitetun ja\nvälinpitämättömän näköisenä.\n\n-- No, poikaseni, sanoi vanhus kumartuen pulpetin yli. Oliver\nhätkähti kuullessaan nämä sanat, mikä olosuhteisiin katsoen oli aivan\nanteeksiannettavaa; sillä sanat lausuttiin hyvin ystävällisesti, ja\nodottamaton ääni pelästyttää helposti ihmisen. Hän vapisi kovasti\npuhjeten itkuun.\n\n-- No, poikaseni, näytät niin kalpealta ja levottomalta. Kuinka on\nlaitasi?\n\n-- Astukaahan pois hänen vierestään, Bumble, sanoi toinen tuomari\nlaskien sanomalehden kädestään ja kumartuen osanottavan näköisenä pojan\npuoleen. -- Kerrohan nyt meille, mikä sinua vaivaa, poikaseni; älä ole\npeloissasi.\n\nOliver lankesi polvilleen ja rukoili kädet ristissä, että hänet\nennemmin taas suljettaisiin pimeään huoneeseen, annettaisiin nähdä\nnälkää, lyötäisiin -- vaikkapa kuoliaaksi, jos niin haluttiin, kuin\njätettäisiin tuon hirveän miehen käsiin.\n\n-- Ei mutta, sanoi Bumble suunnaten juhlallisin ilmein katseensa\nkattoon, ei mutta, kaikista röyhkeistä ja vintiömäisistä\nlastenkodinlapsista, jotka eläissäni olen nähnyt, olet sinä, Oliver,\nkaikkein häpeämättömin.\n\n-- Pitäkää suunne kiinni, sanoi toinen herra, kun Bumble oli tällä\ntavoin päästänyt suuttumuksensa valloille.\n\n-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Bumble, joka ei voinut uskoa\nkorviaan, minulleko teidän ylhäisyytenne puhui?\n\n-- Niin; pitäkää suunne kiinni!\n\nBumble mykistyi hämmästyksestä. Vahtimestari sai käskyn pitää suunsa\nkiinni! Moraalinen vallankumous!\n\nKilpikonnanluusankaisilla silmälaseilla varustettu vanha herra katsahti\nvirkaveljeensä, joka vastasi merkitsevästi nyökäten.\n\n-- Me kieltäydymme vahvistamasta tätä sopimusta, sanoi vanhus sysäten\npuhuessaan pergamentin syrjään.\n\n-- Minä toivon, änkytti Limbkins, ettei tuomari saa lapsen sekavan\npuheen johdosta sitä käsitystä, että köyhäinhoitoviranomaiset olisivat\nmenetelleet sopimattomasti.\n\n-- Tuomari ei ole velvollinen tekemään teille selkoa käsityksistään,\nsanoi vanha herra terävästi. Viekää poika takaisin köyhäintaloon ja\nkohdelkaa häntä hyvin. Sitä hän näkyy tarvitsevan.\n\nSamana iltana väitti valkoliivinen herra, ettei Oliveria ainoastaan\nhirtettäisi, vaan että hän myös päälle päätteeksi teilattaisiin. Bumble\npudisteli päätään synkän salaperäisesti sanoen toivottavansa hänelle\nonnea, mihin Gamfield lisäsi, että Oliverin olisi pitänyt joutua hänen\nkäsiinsä, mikä toivomus näytti olevan aivan päinvastaista laatua,\nvaikka mestari muuten olikin niin yhtä mieltä Bumblen kanssa.\n\nSeuraavana aamuna ilmoitettiin yleisölle jälleen, että Oliver Twist oli\n\"vuokrattavana\" ja että viisi puntaa maksettaisiin sille, joka ottaisi\nhänet.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nOliver saa toisen paikan ja astuu ensi kerran julkiseen elämään.\n\n\nKun parempien perheiden ei millään keinoilla onnistu toimittaa\nnuorelle, toivorikkaalle pojalleen edullista paikkaa, niin on hyvin\nyleisesti tapana lähettää hänet merille. Johtokunta neuvotteli, eikö\nolisi sopivinta noudattaa tätä viisasta ja hyödyllistä esimerkkiä\ntoimittamalla Oliver Twist johonkin kauppalaivaan, jonka matkan määränä\noli jokin oikein epäterveellinen satama. Siten hänestä selviydyttäisiin\nkaikkein parhaiten, koska todennäköisesti kävisi niin, että laivuri\nollessaan päivällisen jälkeen hyvällä tuulella jonakin kauniina päivänä\nruoskittaisi hänet hengiltä tai sitten löisi hänen päänsä murskaksi\nrautakangella, sillä sellainen ajanvietehän on, kuten jokainen tietää,\nsangen suosittu ja yleinen sen ihmislajin keskuudessa. Mitä selvemmin\nasia näyttäytyi lautakunnalle tässä valossa, sitä enemmän etuja se\nkeksi tästä menettelystä, ja sen vuoksi oltiin yhtä mieltä siitä, että\nainoa keino, millä Oliverista voitiin kunnolla huolehtia, oli lähettää\nhänet merille.\n\nBumble oli lähetelty tiedustelemaan, eikö joku kapteeni mahdollisesti\ntarvitsisi kajuuttavahtia ensi matkalleen; mutta juuri kun hän\npalasi köyhäintaloon tekemään selkoa retkensä tuloksesta, kohtasi\nhän portilla erään tavallaan tärkeän henkilön, nimittäin kunnan\nhautajaisurakoitsijan, herra Sowerberryn.\n\nSowerberry oli pitkä ja laiha, mutta samalla roteva mies, jolla oli\nyllään nukkavieruksi kulunut, musta puku, jaloissaan samanväriset\nparsitut pumpulisukat ja niitä vastaavat kengät. Luonto ei ollut luonut\nhänen piirteitään hymyileviksi, mutta hänessä oli kuitenkin taipumusta\neräänlaiseen ammattimaiseen hilpeyteen. Hänen käyntinsä oli joustava ja\nhänen ulkonäkönsä säteili sisäistä iloa, kun hän lähestyi Bumblea ja\nsydämellisesti puristi tämän kättä.\n\n-- Kävin ottamassa mittaa niistä kahdesta naisesta, jotka kuolivat\nviime yönä, sanoi urakoitsija.\n\n-- Teistä tulee vielä rikas mies, herra Sowerberry, vastasi\nvahtimestari pistäen peukalonsa ja etusormensa urakoitsijan\nnuuskarasiaan, joka oli taitavasti muovaeltu patenttiruumisarkun\nnäköiseksi. -- Väitän, että teistä tulee vielä rikas mies, herra\nSowerberry, toisti Bumble läimäyttäen ystävällisesti Sowerberryä\nolkapäähän kävelykepillään.\n\n-- Niinkö luulette? kysyi urakoitsija puoliksi myöntävällä, puoliksi\nkieltävällä äänellä. -- Köyhäinhoitolautakunnan maksamat palkat ovat\nperin vähäiset.\n\n-- Niinhän arkutkin ovat, vastasi vahtimestari hymyillen juuri sen\nverran kuin korkea virkamies uskaltaa arvoaan alentamatta.\n\nSowerberryä huvitti suuresti tämä lausunto ja hän nauroi kauan\naikaa makeasti. -- Niin, niin, herra Bumble, sanoi hän viimein, ei\nvoi kieltää, että arkut ovat olleet sekä kapeampia että matalampia\nsenjälkeen kun uusi ruokajärjestys astui voimaan; mutta täytyyhän\nminunkin hiukan ansaita, herra Bumble. Hyvä, kuiva puu on kallista\ntavaraa, ja kaikki ruuvit ja naulat tulevat kanavaa myöten\nBirminghamista saakka.\n\n-- Niin, niin, joka ammatilla on haittansa, ja luonnollisesti on lupa\nkatsoa omaa parastaan.\n\n-- Se on selvää, vastasi urakoitsija, ja jos jostakin erikoisesta\nesineestä ei tulekaan voittoa, niin kyllä minä korjaan asian ajan\nmittaan, -- he, he, hee!\n\n-- Aivan, aivan, myönsi Bumble.\n\n-- Vaikka minun täytyy huomauttaa, jatkoi urakoitsija, että minun on\ntaisteltava erästä suurta vitsausta vastaan. Nähkääs, kaikki lihavat\nihmiset kuolevat nopeasti -- tarkoitan, että ne, jotka ovat nähneet\nparempia päiviä ja vuosikausia maksaneet vaivaisrahaa, sortuvat\nkaikkein ensiksi jouduttuaan köyhäintaloon; ja saatanpa sanoa teille,\nherra Bumble, että kolme neljä tuumaa enemmän kuin on laskenut vie\nsuuren osan voitosta, varsinkin kun on perhe elätettävänä.\n\nKoska Sowerberry oli lausunut tämän suuttuneesti kuin vääryyttä\nkärsinyt mies ainakin ja kun Bumble huomasi, että siitä saattoi\nsuorastaan langeta varjo pitäjän kunniaan, katsoi hän viisaimmaksi\nvaihtaa puheenaihetta, ja koska Oliver Twist sillä hetkellä enimmin\naskarrutti hänen ajatuksiaan, niin hän valitsi tämän.\n\n-- Niin, sehän on totta, sanoi Bumble, ette suinkaan satu tietämään\nketään, joka tarvitsisi poikaa -- kunnan oppipoikaa, joka nykyisin\non meille taakaksi -- se on kuin myllynkivi kunnan kaulan ympärillä?\nEdulliset ehdot, herra Sowerberry, ja näin sanoessaan Bumble osoitti\nkepillään porttiin kiinnitettyä julistusta ja napautti kolme kertaa\nsille kohdalle, jossa oli hyvin suurilla kirjaimilla painettuna sanat\n\"viisi puntaa\".\n\n-- Juuri siitähän minun piti puhua kanssanne, sanoi urakoitsija\ntarttuen Bumblen takin laskokseen. -- Tiedättehän -- mutta siinäpä on\nkauniita nappeja, herra Bumble, enpä ole ennen nähnytkään niitä.\n\n-- Niin, ovathan ne aika sieviä, sanoi vahtimestari luoden ylpeän\nkatseen suuriin messinkinappeihin, jotka koristivat hänen takkiaan. --\nMalli on sama kun kunnan sinetissä -- laupias samarialainen auttamassa\nhaavoittunutta. Lautakunta lahjoitti ne minulle uudenvuodenaamuna.\nMinulla oli ne ensi kertaa ylläni silloin kun haudattiin köyhää\nkäsityöläiskisälliä, joka oli kuollut yöllä porttikäytävään.\n\n-- Muistan kyllä sen. Valamiehistön päätös kuului: \"kuollut kylmyyteen\nja välttämättömien elintarpeitten puutteeseen\", eikö totta?\n\nBumble nyökkäsi.\n\n-- Sitten vielä lisättiin, muistaakseni, jatkoi urakoitsija, että jos\nköyhäinhoitolautakunta olisi --.\n\n-- Oh -- pötyä! keskeytti vahtimestari vihastuneena. -- Jos lautakunta\nvälittäisi kaikesta joutavasta, mitä typerät valamiehet lörpöttelevät,\nniin kylläpä sillä olisi puuhaa.\n\n-- Aivan oikein, myönsi urakoitsija.\n\n-- Ne eivät ymmärrä tuon enempää filosofiasta ja kansantaloudesta,\nsanoi Bumble napsuttaen halveksivasti sormiaan.\n\n-- Eivät niin, todisti urakoitsija.\n\n-- Toivosinpa vain, että saisimme tuollaisen riippumattoman\nvalamiehistön köyhäintaloon pariksi kolmeksi viikoksi.\nKöyhäinhoitolautakunnan ohjesääntö kesyttäisi kyllä pian sen.\n\n-- Kyllä varmasti, vastasi urakoitsija hymyillen myöntyvästi ja toivoen\nsiten lauhduttavansa Bumblen yltyvän suuttumuksen.\n\nBumble otti päästään kolmikolkkaisen hattunsa, veti siitä esiin\nnenäliinan, kuivasi kiihtymyksen aikaansaamat hikipisarat otsaltaan,\npani jälleen hatun päähänsä ja virkkoi, kääntyen urakoitsijaan päin,\ntyynemmällä äänellä:\n\n-- Mutta mitä aioitte sanoa pojasta?\n\n-- Niin, sanoi urakoitsija. -- Tiedättehän itse, herra Bumble, että\nminä maksan koko joukon vaivaisrahaa.\n\n-- Hm! hymähti Bumble. -- Entä sitten?\n\n-- Siitä syystä arvelen, että minulla on oikeus saada siitä korvausta\nniin paljon kuin mahdollista, herra Bumble, ja siksi -- ja siksi --\nhaluan pojan itse.\n\nBumble tarttui urakoitsijan käsivarteen ja veti hänet mukanaan\nköyhäintaloon. Sowerberry oli johtokunnan puheilla viisi minuuttia\nja sinä aikana sovittiin, että Oliver vielä samana iltana vietäisiin\nhänen luokseen \"koetteeksi\", mikä merkitsi -- kunnan oppipojasta puheen\nollen -- että jos mestari huomasi hänestä olevan tuntuvasti hyötyä\ntarvitsematta tuhlata häneen kovin paljon ruokaa, saisi hän pitää hänet\nmäärätyn ajan ja menetellä hänen kanssaan mielensä mukaan.\n\nPikku Oliver vietiin illalla \"herrojen\" eteen, jotka ilmoittivat\nhänelle, että hänen oli viipymättä mentävä oppiin erään\nruumisarkkujentekijän luo ja että jos hän valittaisi asemaansa tai\nkoskaan palaisi köyhäintaloon, niin hänet lähetettäisiin muitta\nmutkitta merille, jossa saisi hukkua tai iskettäisiin kuoliaaksi,\nkuinka vain parhaiten soveltui. Tätä puhetta kuullessaan Oliver ei\nosoittanut vähintäkään liikutuksen merkkiä, minkä vuoksi johtokunta\nselitti hänet yksimielisesti paatuneeksi nuoreksi lurjukseksi ja käski\nBumblen heti viedä hänet määräpaikkaansa.\n\nVaikka oli ihan luonnollista, että johtokunta kykeni tuntemaan syvempää\nkauhua ja hämmästystä kuin muut ihmiset huomatessaan, että joltakulta\npuuttui tunteet, niin olivat herrat tällä kertaa aivan ymmällä. Asian\nlaita oli kuitenkin niin, että Oliverilla oli päinvastoin liiaksikin\ntunteita, jotka tosin olivat tylsistymäisillään ikiajoiksi huonon\nkohtelun vaikutuksesta. Hän kuunteli kohtalonsa ratkaisua sanomatta\nsanaakaan ja saatuaan tavaransa -- joista ei tullut raskasta taakkaa,\nne kun mahtuivat paperimyllyyn, joka oli suunnilleen puoli jalkaa\npitkä ja leveä sekä kolme tuumaa paksu -- hän veti lakin silmilleen ja\ntarttui vielä kerran Bumblen takinhihaan, minkä jälkeen tämä kunnon\nmies lähti viemään häntä uuteen kärsimyspaikkaan.\n\nBumble laahasi kauan aikaa Oliveria mukanaan piittaamatta hänestä\nvähääkään, sillä hän piti päätään hyvin pystyssä, kuten vahtimestarin\naina tuleekin. Kun kävi raju tuuli, peittyi pikku Oliver kokonaan\nBumblen takinliepeisiin, jotka kääntyivät taaksepäin ja paljastivat\nmitä edullisimmalla tavalla tämän liivit ja hienot, nukkaverkaiset\npolvihousut. Kun he lähestyivät määräpaikkaansa, huomasi Bumble\ntarpeelliseksi tarkastaa, oliko poika kylliksi siisti näyttäytyäkseen\nuudelle isännälleen. Hän lausui siis alentuvaisen näköisenä:\n\n-- Oliver!\n\n-- Mitä, herra? kysyi Oliver hiljaa, värähtelevällä äänellä.\n\n-- Siirrä lakki pois silmiltäsi ja nosta pääsi pystyyn!\n\nVaikka Oliver heti totteli käskyä ja kiireesti pyyhkäisi silmiään\nvapaan kätensä selkäpuolella, kimalteli hänen silmäripsissään kumminkin\nkyynel, kun hän katsahti saattajaansa. Bumblen karskin näköisenä\ntähystellessä se alkoi vieriä pitkin hänen poskeaan. Sitä seurasi\nheti toinen ja vähitellen yhä useampia. Poika ponnisteli hillitäkseen\nitsensä, mutta siitä ei ollut apua, ja lopulta hän irroitti toisen\nkätensä Bumblen hihasta, peitti kasvonsa ja itki niin, että kyyneleet\nvaluivat hänen laihojen, teräväluisten sormiensa lomitse.\n\n-- Noo! huudahti Bumble pysähtyen äkkiä ja luoden pieneen holhokkiinsa\nylenkatseellisen silmäyksen. -- Noo, kaikista kiittämättömistä ja\npahantapaisista pojista, mitä olen nähnyt, olet sinä, Oliver, kaikk...\n\n-- Ei, ei, herra, nyyhkytti Oliver takertuen siihen käteen, joka piteli\ntuttua ruokokeppiä. -- Ei, ei, herra, minä tahdon olla kiltti, herra!\nMinähän olen vain pieni poika, ja tuntuu niin -- niin --.\n\n-- Niin, mitä niin? kysyi Bumble kummastuneena.\n\n-- Niin yksinäiseltä, herra, niin kauhean yksinäiseltä, nyyhkytti\nlapsi. -- Kaikki vihaavat minua. Voi, älkää olko niin kova minulle!\nPoika painoi kätensä sydämelleen ja katsoi tuskaisin katsein\nsaattajaansa.\n\nBumble silmäili ikäänkuin ihmeissään Oliverin surkeaa ja avutonta\nilmettä, yskäisi sitten käheästi pari kolme kertaa ja mutistuaan jotain\n\"kiusallisesta yskästä\" hän käski Oliverin pyyhkiä silmänsä. Sitten hän\ntarttui pojan käteen ja lähti liikkeelle.\n\nHautausurakoitsija oli juuri asettanut luukut myymälänsä ikkunoiden\neteen ja kirjoitteli parhaillaan tilikirjoihinsa surumielisessä\nkynttilänvalossa, kun Bumble astui sisään.\n\n-- Jaha, sanoi urakoitsija silmäten tulijoita ja jääden keskelle sanaa,\ntekö se olettekin, herra Bumble?\n\n-- Minäpä juuri, herra Sowerberry, vastasi vahtimestari. Tulin tuomaan\npoikaa. -- Oliver kumarsi.\n\n-- Vai niin, siinäkö poika on? sanoi urakoitsija nostaen kynttilän\npäänsä päälle voidakseen paremmin tarkastaa Oliveria. -- Tulehan tänne\nhetkeksi, eukkoseni!\n\nRouva Sowerberry tuli pienestä myymälän takaisesta kamarista; hän oli\nvähäläntä, laiha ja nyrpeän näköinen nainen.\n\n-- Tässä on se köyhäintalon poika, josta olen puhunut sinulle,\nystäväiseni, sanoi Sowerberry nöyrästi. Oliver kumarsi jälleen. --\nTaivas varjelkoon, huudahti urakoitsijan vaimo, kylläpä se on pieni!\n\n-- Niin, pieni se on todellakin, myönsi Bumble katsahtaen äkäisesti\nOliveriin ikäänkuin tämä olisi ollut syypää omaan pienuuteensa. --\nPieni se on, sitä ei voi kieltää. Mutta kasvaahan se, rouva Sowerberry.\n\n-- Kyllä varmasti, vastasi tämä pilkallisesti, lihoohan se meidän\nrimastamme ja juomastamme. Minä en voi käsittää, mitä hyötyä näistä\nköyhäintalon lapsista on, sillä niiden ruokkiminen maksaa aina enemmän\nkuin niiden tekemä työ, mutta ainahan miehet väittävät ymmärtävänsä\nkaikki parhaiten. No, niin, mene sitten tuonne alas, pikku luuranko. --\nNäin sanoen avasi urakoitsijan vaimo erään sivuoven ja työnsi Oliverin\nalas portaita pimeään, kosteaan komeroon, joka oli hiilikellarin\neteinen ja nimeltään \"keittiö\". Siellä istui huolimattoman näköinä\npalvelustyttö, jolla oli jaloissaan linttakorkoiset kengät ja\nrikkinäiset siniset pumpulisukat.\n\n-- Kuulehan, Charlotta, sanoi rouva Sowerberry, joka oli seurannut\nOliveria, anna tälle pojalle vähän niitä ruuanjäännöksiä, jotka\nsäästimme Tripiä varten. Koska se ei ole tullut koko päivänä kotiin,\nniin se saa jäädä ilman. Ei hän ole liian nirsu niitä syömään; vai\noletko ehkä, poika?\n\nOliver, jonka silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli puhuttavan\nruuasta, ja joka innosta vavisten odotti pääsevänsä syömään, vastasi\nei. Sitten hänen eteensä pantiin lautasellinen erilaisia ruuanjätteitä.\n\nToivoisinpa, että joku hyvinvoipa filosoofi, jonka sisuksissa ruoka ja\njuoma muuttuu sapeksi ja jonka veri on jäätä ja sydän rautaa, olisi\nnähnyt Oliver Twistin käyvän käsiksi niihin herkkupaloihin, joita koira\noli hylkinyt, ja pannut merkille, miten hirvittävän ahnaasti hän ne\nnälissään repi palasiksi. Mutta vielä mieluummin haluaisin itse nähdä\ntuon filosoofin syömässä samanlaista ateriaa yhtä kaunistelemattomalla\ntyydytyksellä.\n\n-- No, sanoi urakoitsijan vaimo, kun Oliver oli lopettanut syöntinsä,\njota hän oli katsellut väristen ja mielessään pahat aavistukset hänen\nvastaisesta ruokahalustaan, -- joko olet valmis?\n\nKoska ei enää ollut mitään syötävää, niin Oliver vastasi myöntäen.\n\n-- Tule sitten perässäni, sanoi rouva Sowerberry ottaen käteensä\nhimmeävaloisen, likaisen lampun ja lähtien edellä ylös portaita. --\nSinun vuoteesi tulee olemaan myymäläpöydän alla. Et kai välitä, vaikka\nnukutkin ruumisarkkujen joukossa. On muuten yhdentekevää, pidätkö\nsiitä vai et, sillä missään muuallakaan et saa nukkua. Tule nyt, äläkä\nseisota minua tässä koko yötä.\n\nOliver ei enää hidastellut, vaan seurasi uutta emäntäänsä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nOliver saa uusia tuttavia ja alkaa vieroa isäntänsä elinkeinoa oltuaan\nensi kertaa hautajaisissa.\n\n\nKun Oliver oli jäänyt yksikseen hautausurakoitsijan puotiin, pani\nhän lampun höyläpenkille ja silmäsi arasti ympärilleen tuntien\nkauhua, jonka valtaan monet häntä vanhemmatkin ihmiset saattavat\njoutua samanlaisissa oloissa. Puolitekoinen ruumisarkku, joka lepäsi\nmustalla jalustalla keskellä puotia, näytti niin uhkaavalta, että\nhäntä värisytti joka kerta kun hänen katseensa osui tuohon kauheaan\nesineeseen, josta hän melkein odotti jonkun kummitusolennon hitaasti\nkohottavan päätään ja säikäyttävän hänet mielipuoleksi. Seinää\nvasten oli pantu pystyyn joukko samankokoisia leppäisiä lautoja,\njotka hämärässä valossa näyttivät hänestä kookkailta aaveilta, mitkä\nseisoivat kädet housuntaskuissa. Pitkin lattiaa oli hajallaan tähden\nmuotoisia läkkilevyjä, höylänlastuja, kiiltäväkantaisia nauloja ja\nmustia verankaistaleita, ja pöydäntakaista seinää koristi taulu, joka\nesitti kahta ruumiinsaattajaa vahdissa suuren oven ulkopuolella, neljän\nmustan hevosen vetämien ruumisvaunujen lähestyessä etäältä. Puodissa\noli hyvin lämmin, ja tukahduttava ilma oli ikäänkuin ruumisarkkujen\nhajun kyllästämää. Se pöydän alainen syvennys, jonne hänen patjansa oli\nsijoitettu, muistutti hautaa.\n\nNäiden vastenmielisten havaintojen lisäksi Oliverilla oli muutakin\nmielipahaa. Hän oli yksin vieraassa paikassa, ja kaikkihan tiedämme,\nkuinka hyljätyksi ja lohduttomaksi rohkeinkin meistä saattaa tuntea\nitsensä yksinäisessä paikassa. Pojalla ei ollut ystäviä, joista hän\nolisi pitänyt ja jotka olisivat välittäneet hänestä. Mikään äskeinen\nero ei häntä surettanut, hänen sydämensä ei ikävöiden kaivannut\nrakkaita, unohtumattomia kasvoja, mutta siitä huolimatta hänen mielensä\noli raskas, ja ryömiessään ahtaalle vuoteelleen hän toivoi, että se\nolisi ollut hänen ruumisarkkunsa ja että hänet olisi laskettu lepoon\nhautausmaahan, missä ruoho hiljalleen lainehtisi hänen päänsä päällä ja\nvanhan kellon syvä ääni lohduttaisi häntä unessa.\n\nSeuraavana aamuna Oliver heräsi siihen, että puodin ovea vimmatusti\npotkittiin, ja ennenkuin hän oli ehtinyt pukea ylleen, uudistuivat\npotkut parikymmentä kertaa yhtä kiivaina, ja vasta sitten kun hän oli\nalkanut irrottaa ketjua, taukosi töminä.\n\n-- Avaatko sinä! huusi ääni, joka kuului potkineiden jalkojen\nomistajalle.\n\n-- Heti, herra, vastasi Oliver, irrotti ketjun ja väänsi avainta.\n\n-- Sinä olet kai se uusi poika? kysyi ääni avaimenreiän läpi.\n\n-- Niin, herra.\n\n-- Kuinka vanha olet? kysyi ääni.\n\n-- Kymmenen vuotta.\n\n-- Silloin minä pehmitän sinut, kun pääsen sisään, jatkoi ääni, --\ntotisesti pehmitänkin, senkin penikka! Tämän ystävällisen lupauksen\nannettuaan alkoi ääni viheltää.\n\nOliver oli liian usein ollut sen käsittelyn alaisena, johon mainittu\nhyvin kuvaava sana viittaa, ollakseen vähääkään epäilemättä sitä, että\näänen omistaja, olipa hän kuka tahansa, myöskin uskollisesti täyttäisi\nlupauksensa. Vapisevin käsin Oliver veti poikkipienan syrjään ja avasi\noven.\n\nHetkisen Oliver tuijotti kadun kummallekin puolelle varmana siitä,\nettä tuntematon, joka oli häntä puhutellut, oli lämpimäkseen lähtenyt\nvähän matkan päähän jaloittelemaan, sillä hän ei nähnyt ketään\nmuita kuin paksun pojan, joka istui tienviitan päällä talon lähellä\nahmien voileipää, josta hän linkkuveitsellä leikkasi suunsa kokoisia\nkappaleita pistäen ne sitten suuhunsa sangen taitavasti.\n\n-- Anteeksi, sanoi Oliver viimein, kun ei ketään muuta näkynyt, tekö\nkoputitte?\n\n-- Minä potkin, vastasi poika, joka näytti köyhäinkoulun oppilaalta.\n\n-- Haluatteko ehkä ruumisarkun? kysyi Oliver lapsellisesti.\n\nPojan kasvot saivat tavattoman tuiman ilmeen ja hän vakuutti, että\nOliver pian tarvitsisi sellaisen kapineen, jos hän uskalsi tehdä pilaa\nesimiehestään.\n\n-- Sinä penikka, et varmaankaan tiedä, kuka minä olen, jatkoi\nköyhäinkoulun oppilas nousten arvokkaasti seisomaan.\n\n-- En, vastasi Oliver.\n\n-- Minä olen herra Noa Claypole, ja sinun on toteltava minua. Nosta\nalas ikkunaluukut, laiskuri! -- Näin sanoessaan herra Noa Claypole\npotkaisi Oliveria ja astui sitten myymälään kasvoillaan arvokas ilme,\njoka on luettava hänelle suureksi kunniaksi. Yleensä ei kömpelön\nnuorukaisen, jolla on suuri pää, pienet silmät ja tyhmät kasvot,\nole helppoa näyttää arvokkaalta, mutta vielä vaikeammaksi se käy,\njos näihin henkilökohtaisiin suloihin on liittynyt punainen nenä ja\nkeltaiset nahkahousut.\n\nOtettuaan luukut ikkunoista ja tällöin särjettyään yhden ruudun Oliver\nalkoi raahata niitä pieneen kujaan, jonne ne pantiin aina päiviksi. Noa\nalentui armollisesti auttamaan häntä lohdutettuaan ensin häntä sanoen,\nettä \"siitä saat jotakin\".\n\nPian senjälkeen tuli herra Sowerberry, ja hetkeä myöhemmin näyttäytyi\nrouva Sowerberry, ja kun Oliver oli, aivankuin Noa oli ennustanutkin,\nsaanut \"jotakin\", lähti hän tämän nuoren herran kanssa keittiöön\nsyömään aamiaista.\n\n-- Istu tähän tulen ääreen, Noa, sanoi Charlotte. Säästin sinulle\nherkullisen kinkunpalan herran aamiaisesta. Sulje ovi Noa herran\njälkeen, Oliver, ja ota sitten ruuanjätteet tuosta ruukunkannelta.\nTässä on teesi, vie se tuonne laatikon päälle ja juo se siellä, mutta\npidä kiirettä, sillä sinua tarvitaan pian myymälässä. Kuuletko sinä?\n\n-- Kuuletkos, penikka! sanoi Noa Claypole.\n\n-- Mutta herranen aika, Noa, huudahti Charlotte. Oletpa sinä mahdoton!\nEtkö voi antaa pojan olla rauhassa?\n\n-- Rauhassa? toisti Noa. -- Oh, kyllä ihmiset ovat antaneet hänen olla\nrauhassa liiaksikin. Hänellä ei ole milloinkaan ollut vaivaa isästään\neikä äidistään, ja kaikki hänen sukulaisensakin ovat enimmäkseen\nantaneet hänen olla rauhassa, vai mitä arvelet, Charlotte? Hah, hah,\nhaa!\n\n-- Kylläpä sinä olet lystikäs! sanoi Charlotte purskahtaen\nsydämelliseen nauruun, johon Noakin yhtyi. Sitten he loivat pilkallisia\nsilmäyksiä Oliver Twist raukkaan, joka istui keittiön pimeimmässä ja\nkylmimmässä nurkassa syöden niitä ruuantähteitä, jotka oli säästetty\nerikoisesti häntä varten.\n\nNoa oli köyhäinkoulun oppilas, mutta ei sentään vaivaisorpo. Hän\nei ollut myöskään löytölapsi, sillä hän saattoi johtaa sukupuunsa\naina vanhempiinsa asti, jotka asuivat vastapäisessä talossa. Äiti\noli pesijäakka ja isä rapajuoppo sotilas, joka oli puujalkaisena\nsaanut eron ja eläkettä kaksi ja puoli pennyä päivää kohti. Kaikki\nlähistön oppipojat olivat jo kauan aikaa pitäneet tapana pilkata Noaa\nhalventavilla soimauksilla: \"nahkahousu\", \"armo-oppilas\" ja muilla\nsamantapaisilla, ja Noa oli kärsinyt kaikki mukisematta, mutta kun\nkohtalo oli nyt tuonut hänen tielleen nimettömän, orvon pojan, kostaisi\nhän tälle kaikki korkoineen.\n\nKun Oliver oli ollut hautausurakoitsijan luona noin kolme viikkoa,\nsanoi viimemainittu eräänä päivänä, kun myymälä oli suljettu ja hän\nistui vaimonsa kanssa illallisella pienessä verstaan takaisessa\nhuoneessa, luotuaan jonkun aikaa kunnioittavia silmäyksiä puolisoonsa:\n\n-- Ystäväni --. Hän olisi sanonut enemmän, mutta rouva Sowerberry\nkeskeytti hänet kasvoillaan pahaenteinen ilme.\n\n-- No, sanoi vaimo terävästi.\n\n-- Ei mitään, ystäväni, ei mitään, sanoi mies.\n\n-- Hyi, senkin peto! huudahti rouva Sowerberry.\n\n-- Ei se ole kerrassaan mitään, ystäväni. En tiennyt, ettei sinua\nhuvittanut kuulla asiaa, ystäväni, olisin muuten vain sanonut --.\n\n-- Oh, älä sano minulle, mitä aioit puhua, keskeytti rouva Sowerberry;\nminähän olen vain mitätön nolla; älä kysy minulta neuvoa. Minua ei\nhaluta tunkeutua sinun salaisuuksiisi. -- Tämän sanottuaan rouva\nSowerberry purskahti kiihkeään nauruun, josta saattoi odottaa pahoja.\n\n-- Mutta, ystäväni, sanoi Sowerberry, halusin vain kysyä sinulta neuvoa.\n\n-- Ei, ei, älä kysy minulta, vastasi rouva liikuttavalla äänellä,\nkysy joltakin muulta. Tämmöinen menettely on hyvin yleistä ja sangen\nsuosittua aviollista sodankäyntiä, joka usein johtaa loistaviin\ntuloksiin. Se pakotti nytkin Sowerberryn pyytämään erikoisena\narmonosoituksena lupaa saada puhua asiansa, joka kiihotti rouva\nSowerberryn uteliaisuutta, ja lyhyen kinastelun jälkeen, joka ei\nkestänyt täyttä kolmea neljännestuntia, lupa armollisesti annettiinkin.\n\n-- Se koskee vain nuorta Twistiä, ystäväni, sanoi Sowerberry. Hän on\naika hauskan näköinen, kultaseni.\n\n-- Niin hänen pitääkin olla; hän syö kovin paljon, vastasi vaimo.\n\n-- Hänen kasvoissaan on jonkinlainen raskasmielisyyden piirre, jatkoi\nSowerberry, joka on hyvin vaikuttava. Hänestä tulisi erinomainen\nruumiinsaattaja, ystäväni.\n\nRouva Sowerberry katsahti häneen hämmästyneenä. Sowerberry pani sen\nmerkille ja jatkoi antamatta arvoisalle rouvalle tilaisuutta tehdä\nmuistutuksia:\n\n-- En tarkoita tavallista saattajaa, joka seuraa aikaihmisiä, vaan\nainoastaan lapsivainajia. Olisi kerrassaan uutta, jos ruumiinsaattaja\nolisi samaa kokoa kuin saatettava. Voit olla varma siitä, että se\ntekisi suuremmoisen vaikutuksen.\n\nRouva Sowerberry, jolla oli melkoiset tiedot miehensä ammattia\nkoskevissa asioissa, ällistyi tästä uudesta ajatuksesta, mutta\nkoska hänen ei sopinut myöntää sitä niissä oloissa, niin hän kysyi\nainoastaan, miksi ei niin yksinkertainen ajatus ollut ennemmin\npälkähtänyt hänen päähänsä. Sowerberry tulkitsi tämän aivan oikein\nehdotuksensa hyväksymiseksi, ja senvuoksi päätettiin, että Oliverin\ntuli oppia ammatin salaisuudet ja sitten seurata mestariaan\nensimmäiseen tilaisuuteen, jossa hänen palveluksiaan tarvittiin.\n\nTämä tilaisuus ilmaantuikin odottamattoman pian, sillä seuraavana\naamuna puoli tuntia aamiaisen jälkeen Bumble astui myymälään, sijoitti\nespanjaruokokeppinsä pöytää vasten pystyyn ja veti povestaan suuren\nnahkalompakkonsa, josta etsi paperin ojentaen sen sitten Sowerberrylle.\n\n-- Ahaa! sanoi urakoitsija iloisesti lappusta silmätessään. Ruumisarkun\ntilaus, eikö totta?\n\n-- Ensiksikin ruumisarkku ja sitten kunnallinen hautaus, vastasi Bumble\nkietaisten nyörin lompakkonsa ympärille, joka oli yhtä paksu kuin\nomistajansa.\n\n-- Bayton, sanoi urakoitsija kohottaen katseensa paperista Bumbleen. --\nSitä nimeä en ole kuullut ennen.\n\nBumble ravisteli päätään: -- Itsepäisiä ihmisiä, herra Sowerberry,\nkovin itsepäisiä, ja pelkäänpä pahoin, lisäksi ylpeitä!\n\n-- Kuinka, ylpeitäkö? huudahti Sowerberry pilkallisesti. -- Ei, mutta\nsehän on uskomatonta!\n\n-- Uh, se on inhottavaa, sanoi vahtimestari, minua oikein ellottaa,\nherra Sowerberry.\n\n-- Tottahan toki, vahvisti urakoitsija.\n\n-- Kuulimme heistä vasta eilen illalla ja tuskin olisimme milloinkaan\nsaaneet tietää heistä mitään, ellei eräs samassa talossa asuva eukko\nolisi kääntynyt kunnan komitean puoleen anoen, että kunnan lääkäri\nlähetettäisiin erään hyvin sairaan naisen luo. Tämä oli kuitenkin\nmennyt jonnekin päivälliselle, mutta hänen apulaisensa, joka on\nhyvin reipas nuorukainen, lähetti heille heti hiukan lääkettä\nkiiltomusterasiassa.\n\n-- Sepä oli sukkelasti tehty, virkkoi urakoitsija.\n\n-- Niinpä niin! vastasi vahtimestari. Mutta mitä luulette niiden\ntehneen? Miten kiittämätön se joukkio osasikaan olla! Mies lähetti\nsanan, ettei lääke sopinut hänen vaimonsa sairauteen ja ettei tämä\nsenvuoksi voisi nauttia sitä! Hyvää, vahvistavaa, terveellistä\nlääkettä, joka viikkoa aikaisemmin oli parantanut kaksi irlantilaista\ntyömiestä -- ja joka lähetettiin niille ilmaiseksi kiiltomusterasiassa\n-- siitä mies sanoi, että vaimo ei huoli sitä!\n\nKun tämä hävytön kiittämättömyys muistui Bumblen mieleen täydessä\nvalossaan, iski hän kepillään rajusti pöytään punastuen suuttumuksesta.\n\n-- Mutta todellakin, sanoi urakoitsija, en ole sitten koskaan kuullut\nmokomaa --.\n\n-- Ei koskaan! huudahti Bumble. Mutta kun nainen nyt on kuollut, niin\non meidän haudattava hänet. Tässä on määräys, ja mitä pikemmin se on\ntehty, sitä parempi.\n\nNäin sanoessaan Bumble pani kunnallisen vihansa vallassa\nkolmikolkkaisen hatun takaperin päähänsä harpaten sitten ulos puodista.\n\n-- Hän oli niin kiukkuinen, Oliver, että unohti kokonaan kysyä sinua,\nvirkkoi Sowerberry.\n\n-- Niin, herra, vastasi Oliver, joka oli huolellisesti pysytellyt\npiilossa keskustelun aikana ja jonka koko ruumis vieläkin vapisi, kun\nhän vain muistelikin Bumblen ääntä. Hänen ei olisi kumminkaan tarvinnut\nväistellä Bumblea, sillä tämä virkamies, johon valkoliivisen herran\nennustus oli syvästi vaikuttanut, arveli, että kun urakoitsija oli\nottanut Oliverin vain koetteeksi, niin oli parasta olla puuttumatta\nasiaan, ennenkuin hänet oli laillisesti pantu oppiin seitsemäksi\nvuodeksi ja siten laillista tietä ikiajoiksi toimitettu pois kunnan\nniskoilta.\n\n-- No niin, sanoi Sowerberry ottaen hattunsa, mitä pikemmin tämä työ\non tehty, sitä parempi. Pidä silmällä puotia, Noa. Ota sinä, Oliver,\nlakkisi ja seuraa minua.\n\nHe kulkivat hetken aikaa kaupungin vilkasliikkeisimpien ja tiheimmin\nasuttujen osien läpi. Sitten he poikkesivat eräälle kapealle kadulle,\nmikä oli vielä likaisempi ja rumempi kuin mikään niistä, mitä he\nolivat siihen mennessä kulkeneet, ja etsiskelivät sitä taloa, johon\nolivat matkalla. Kadun varrella olevat talot olivat korkeita ja\nsuuria, mutta hyvin vanhoja ja niiden asukkaat kuuluivat kaikkein\nköyhimpiin luokkiin, minkä seikan rakennusten rappeutunut ulkonäkö\nselvästi todisti, vaikka ei olisi nähnytkään niitä siivottomia miehiä\nja naisia, jotka käsivarret ristissä laahustivat pitkin jalkakäytäviä.\nUseihin taloihin oli järjestetty myymälöitä, mutta nämä olivat tarkoin\nsuljetut ja luhistuneet; ainoastaan ylemmissä kerroksissa asui ihmisiä.\nToisia, joita vain paksut pönkät estivät romahtamasta maahan, näytti\njoku koditon kulkija pitävän yömajanaan, sillä monin paikoin oli ne\nhöyläämättömät laudat, jotka korvasivat ikkunoita ja ovia, otettu\npois, niin että siten syntynyt aukko oli tarpeeksi suuri päästääkseen\ninhimillisen olennon lävitseen. Katuojat olivat täynnä törkyä ja\nlikavesilätäköitä, ja vieläpä rotatkin, joita siellä täällä roskien\njoukossa lojui kuolleina ja jotka levittivät vastenmielistä mädänhajua\nympärilleen, olivat nälän kuihduttamia.\n\nSiinä avoimessa ovessa, jonka eteen Oliver ja hänen mestarinsa\npysähtyivät, ei ollut portinkolkutinta eikä kellonnyöriä, minkävuoksi\nurakoitsija astui varovaisesti hapuillen pimeään käytävään käskien\nOliveria seuraamaan aivan hänen kintereillään ja rohkaisemaan mielensä.\nHän kiipesi pitkin portaita, kunnes töksähti erääseen oveen, johon hän\nsitten koputti.\n\nOven avasi nuori, noin kolme- tai neljätoistavuotias tyttö. Huoneen\nsisustuksesta urakoitsija näki heti, että he olivat tulleet\nmääräpaikkaansa. Hän astui sisään Oliver perässään.\n\nKaminassa ei ollut tulta, mutta siitä huolimatta eräs mies kyyristeli\nkoneellisesti tyhjän lieden lähettyvillä. Muuan vanha eukko oli myöskin\nsiirtänyt matalan jakkaran kylmän kaminan ääreen ja istuutunut miehen\nviereen. Huoneen eräässä nurkassa kyyhötti muutamia repaleisia lapsia,\nja pienessä komerossa, vastapäätä ovea, lojui vanhaan peitteeseen\nkääritty esine. Oliveriä värisytti, kun hän sattui katsahtamaan sille\ntaholle, ja hän hiipi vaistomaisesti lähemmäksi mestariaan, sillä\nvaikka esine oli peitetty, niin poika käsitti, että siinä oli ruumis.\n\nMiehen kasvot olivat kalpeat ja tavattoman laihat. Parta ja hiukset\nolivat harmahtavat, ja hänen silmiään varjostivat tummat renkaat.\nVanhan naisen kasvot olivat ryppyiset, ja hänen alahuulestaan pilkisti\nesiin kaksi hammasta, mitkä hänellä vielä oli jäljellä, mutta hänen\nsilmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat. Oliver ei uskaltanut katsoa\nkumpaakaan heistä; he muistuttivat hänen mielestään niitä rottia, joita\nhän oli nähnyt ulkona.\n\n-- Kukaan ei saa tulla hänen lähelleen! huusi mies kavahtaen rajusti\nseisoalleen, kun urakoitsija lähestyi vuodetta. -- Takaisin, menkää\ntakaisin, jos välitätte hengestänne!\n\n-- Joutavia, hyvä mies, sanoi urakoitsija, joka oli tottunut näkemään\nkaikenlaista kurjuutta, joutavia!\n\n-- Minä sanon teille, intti mies puristaen kätensä nyrkkiin ja polkien\nraivoissaan lattiaa, sanon teille, että en anna haudata häntä maahan.\nHän ei saisi siellä rauhaa. Madot vain kiusaisivat häntä, mutta eivät\nsöisi; hän on niin lopen laihtunut.\n\nUrakoitsija ei vastannut mitään näihin mielettömiin sanoihin, vaan veti\nmittanauhan taskustaan ja laskeutui polvilleen ruumiin ääreen.\n\n-- Niin, sanoi mies puhjeten itkuun ja polvistuen samoin kuolleen\nvaimonsa viereen, -- langetkaa polvillenne, kaikki polvillenne\nhänen ympärilleen ja kuulkaa mitä sanon. Hän kuoli nälkään. Minä en\nymmärtänyt, kuinka sairas hän oli, ennenkuin hän sai kuumetta, ja\nsilloin pistivät luut esiin hänen nahastaan. Meillä ei ollut puita\neikä kynttilöitä. Hän kuoli pimeässä eikä voinut nähdä edes lastensa\nkasvoja. Minä kerjäsin kadulla hänen tähtensä, ja minut pantiin\nvankilaan. Kun pääsin pois sieltä, oli hän kuolemaisillaan, ja minun\nsydämeni on täynnä epätoivoa, sillä hän kuoli nälkään. Minä vannon,\nettä hän kuoli nälkään! Mies repi hiuksiaan ja vääntelehti kirkuen ja\nsilmät jäykkinä lattialla, vaahdon valuessa hänen suustaan.\n\nSäikähtyneet lapset itkivät katkerasti, mutta vanha eukko, joka tähän\nasti oli pysynyt tyynenä ikäänkuin hän olisi ollut kuuro kaikelle, mitä\nhänen ympärillään tapahtui, käski heitä vaikenemaan. Sitten hän irrotti\nmiehen kaulaliinan ja lähestyi horjuen urakoitsijaa.\n\n-- Hän oli minun tyttäreni, sanoi vaimo nyökäten ruumiiseen päin\nja hymyillen tylsästi, mikä oli vielä hirvittävämpi kuin kuoleman\nläheisyys. -- Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! -- Niin, onpa se\nihmeellistä, että minä, joka kerran synnytin hänet ja olin jo silloin\nvanhanpuoleinen nainen, elän vielä ja olen terve, samalla kun hän lepää\ntuossa kylmänä ja kankeana! Voi hyvä Jumala! -- Ajatellapa sitä -- se\non aivan kuin jokin pilanäytelmä -- aivan yhtä hauska kuin pilanäytelmä!\n\nUrakoitsija kääntyi mennäkseen.\n\n-- Odottakaa, odottakaa! huusi vanha vaimo. -- Haudataanko hänet\nhuomenna -- vai ylihuomenna -- vai tänä iltana? Olen pukenut hänet\nja aion tulla saattamaan häntä, nähkääs. Lähettäkää minulle pitkä\nvaippa, hyvä, lämmin vaippa, sillä on niin kovin kylmä. Meidän pitäisi\nsaada myös kakkuja ja viiniä, ennenkuin lähdemme! Mutta vähät siitä!\nLähettäkää meille vain pieni leipä, vain yksi pieni leipä ja hiukan\nvettä. Saammeko leipää, rakas ystävä? kysyi hän innokkaasti tarttuen\nurakoitsijan takkiin, kun tämä aikoi mennä.\n\n-- Kyllä, kyllä, vastasi urakoitsija, saatte luonnollisesti! Saatte\nkaikki mitä tarvitsette! -- Hän riistäytyi sitten irti vanhuksesta ja\nkiiruhti ulos Oliver kintereillään.\n\nSeuraavana päivänä -- perheelle oli sillä välin lahjoitettu\nleivänpuolikas ja palanen juustoa, jotka Bumble oli korkean\nomakätisesti vienyt perille -- Oliver palasi mestareineen kurjaan\nasuntoon, jonne Bumble oli jo saapunut mukanaan neljä köyhäintalon\nmiestä, joiden tuli kantaa ruumis. Vanhan naisen ja miehen repaleet\nverhottiin kuluneilla, mustilla vaipoilla, ja kun maalaamaton kirstu\noli naulattu kiinni, nostivat kantajat sen hartioilleen ja veivät\nkadulle.\n\n-- Kävelkäähän rivakasti nyt, vanhus, kuiskasi Sowerberry eukon\nkorvaan, on jo myöhä emmekä saa antaa papin odottaa. Kiiruhtakaahan\nparhaanne mukaan, hyvät ihmiset.\n\nTämän kehoituksen saatuaan kantajat lähtivät ripeästi matkaan keveine\ntaakkoineen, ja surevat omaiset seurasivat lähellä heitä. Bumble ja\nSowerberry astelivat reippaasti kulkueen etunenässä, ja Oliver, jolla\noli lyhemmät sääret, juoksi heidän rinnallaan.\n\nHeidän ei olisi kuitenkaan tarvinnut pitää niin kiirettä kuin\nSowerberry oli luullut, sillä tultuaan perille syrjäiseen hautausmaan\nkolkkaan, jossa kasvoi nokkosia ja johon köyhät haudattiin, he\nhuomasivat, ettei pappi ollut vielä saapunut, ja haudankaivaja, joka\nistui sakaristossa kaminan ääressä, arveli, että saattoi hyvinkin\nkestää vielä tunnin tai enemmänkin, ennenkuin hän tulisi. He laskivat\nsentähden arkun haudan reunalle, ja sureva pari jäi odottamaan\nkärsivällisesti kylmään, sankkaan tihkusateeseen. Tämä toimitus oli\nhoukutellut hautausmaalle muutamia katupoikia, jotka nyt leikkivät\nmeluten hautakivien lomassa ja vaihtelun vuoksi huvittelivat\nhyppelemällä vuorotellen etu- ja takaperin arkun ylitse. Sowerberry ja\nBumble, jotka olivat kumpikin haudankaivajan läheisiä ystäviä, istuivat\nsillä välin sakaristossa kaminan ääressä lukien sanomalehteä.\n\nTunnin kuluttua kiiruhtivat Bumble, Sowerberry ja haudankaivaja\nvihdoinkin haudalle, ja pian senjälkeen tuli pappikin pukien\npapinkaapua ylleen kulkiessaan. Bumble antoi sitten arvoaan\nylläpitääkseen selkäsaunan parille pojalle, ja kun kunnianarvoisa herra\noli lukenut hautauskaavakkeesta sen verran kuin neljässä minuutissa\nennätti, luovutti hän kaavun haudankaivajalle kiiruhtaen sitten pois.\n\n-- Kas niin, Bill, luo hauta umpeen, sanoi Sowerberry haudankaivajalle.\n\nSe ei ollut raskasta työtä, sillä hauta oli jo niin täynnä kirstuja,\nettä ylimmäinen oli vain pari jalkaa maanpinnan alapuolella.\n\n-- Tulkaahan nyt, ystäväni, lausui Bumble lyöden miestä olkapäälle. --\nHautausmaa suljetaan pian.\n\nMies, joka oli istunut liikahtamatta koko ajan haudan ääressä, hätkähti\näkkiä, nosti päätään, tuijotti puhuttelijaansa ja astui sitten muutamia\naskeleita, mutta vaipui samalla tiedottomana maahan. Tylsämielinen\nvanha nainen itki niin katkerasti menetettyään viitan, jonka\nurakoitsija oli häneltä ottanut, ettei huomannut koko tapausta. Miehen\npäähän kaadettiin pari pannullista kylmää vettä, ja kun hän oli tullut\njälleen tajuihinsa, lähtivät kaikki hautausmaalta, veräjä suljettiin ja\nkukin poistui taholleen.\n\n-- No, Oliver, sanoi Sowerberry kotimatkalla, mitä pidit siitä?\n\n-- Kiitos kysymästä, herra, vastasi Oliver vitkastellen, en pitänyt\nsiitä erikoisesti.\n\n-- Kyllä sinä aikaa myöten totut siihen, Oliver. Se ei ole mitään,\nsitten kun siihen on tottunut, poikaseni.\n\nOliver olisi kovin mielellään halunnut tietää, kauanko oli kestänyt\nennenkuin Sowerberry oli tottunut siihen, mutta hän piti kumminkin\nviisaimpana olla kysymättä sitä ja jatkoi matkaansa mietiskellen\nkaikkea sitä, mitä oli nähnyt ja kuullut.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nOliver kiivastuu Noan ilkeyksistä, asettuu vastarintaan ja hämmästyttää\ntätä nuorta herraa.\n\n\nKun koekuukausi oli kulunut, kirjoitettiin Oliver juhlallisesti oppiin.\nJuuri silloin sattui olemaan ihana tautinen aika. Ruumisarkut olivat\nmuodissa, ja muutamien viikkojen aikana Oliver oli saanut melkoisen\nmäärän harjaannusta. Sowerberryn älykkään suunnitelman onnellinen\ntulos ylitti hänen rohkeimmatkin toiveensa. Vanhimmatkaan asukkaat\neivät saattaneet muistaa aikaa, jolloin tuhkarokko olisi raivonut niin\nyleisesti ja vaatinut niin monta lasta uhrikseen. Senvuoksi Oliver\nsaikin äitien suureksi tyytyväisyydeksi ja iloksi olla johtajana\nuseissa surusaatoissa, jolloin hänen hatussaan riippui niin pitkä\nsuruharso, että se ulottui polviin saakka. Kun Oliver sitäpaitsi\nseurasi mestariaan useimpien täyskasvuisten hautajaisiin saavuttaakseen\nvarman esiintymiskyvyn ja hermojensa herruuden, jotka ovat kelpo\nhautausurakoitsijalle äärettömän tärkeät, niin oli hänellä usein\ntilaisuus havaita kaunista kohtaloonsa alistumista ja voimaa, jolla\nmuutamaa lujat luonteet kantavat koettelemuksensa ja tappionsa.\n\nKun Sowerberryn esimerkiksi piti haudata joku vanha rouva tai\nherra, jonka ympärillä oli sairauden aikana häärinyt suuri joukko\nsisarenpoikia ja veljentyttäriä, jotka silloin olivat aivan lohduttomia\neivätkä voineet salata suruaan edes vierailta, niin nämä samat\nsukulaiset saattoivat kotonaan olla hyvin iloisia, täysin tyytyväisiä\nja iloisia ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään, mikä olisi tuottanut\nheille surua. Myöskin aviomiehet kestivät sankarillisen tyynesti\nvaimojensa menettämisen, ja samaten vaimot, jotka miestensä kuoleman\njälkeen pukeutuivat surupukuun, näyttivät kiinnittävän kaiken huomionsa\nsiihen, että puku olisi mahdollisimman sopiva ja viehättävä. Saattoipa\nmyös huomata, että naiset ja herrat, jotka hautausmaalla olivat olleet\nsuunniltaan surusta, tointuivat miltei samalla hetkellä kun tulivat\nkotiin, ja olivat täysin rauhallisia jo ennenkuin tee oli ehditty\ntuoda pöytään. Kaikki tämä oli hyvin huvittavaa katsella, ja Oliver\nihmettelikin sitä suuresti.\n\nVaikka olen Oliverin elämänkerran kirjoittaja, en uskalla varmasti\nväittää, että hän olisi näiden selvien esikuvien avulla oppinut\nalistumaan kohtaloonsa; mutta sitävastoin voin ehdottoman varmasti\ntodistaa, että hän kärsi useita kuukausia vaieten kaikenlaista\npahoinpitelyä Noa Claypolen puolelta, ja vielä ilkeämmäksi oli\nNoa muuttunut nyt, kun hän kadehti uutta oppipoikaa siitä, että\ntämä sai kantaa mustaa marsalkansauvaa ja suruharsoa samalla kun\nhänen, vanhemman, täytyi edelleen käyttää kulunutta lakkiaan ja\nnahkahousujaan. Charlotte kohteli häntä pahoin Noan esimerkin\nmukaisesti, ja rouva Sowerberry oli hänen verivihollisensa, koska\nSowerberry oli hänelle ystävällinen. Kun siis toisella puolen oli\nkolme tällaista ja toisella hautajaistulva, niin ei Oliverilla ollut\njuuri yötä hauskaa kuin nälkiintyneellä porsaalla, joka erehdyksessä\nsuljettiin oluenpanijan vilja-aittaan.\n\nNyt olen tullut erittäin tärkeän vaiheeseen Oliverin elämässä. Kerron\nnimittäin erään tapahtuman, joka saattaa näyttää mitättömältä ja\njoutavalta, mutta joka kumminkin välillisesti aikaansai arvaamattoman\nmuutoksen hänen vastaisiin vaiheisiinsa.\n\nEräänä päivänä olivat Noa ja Oliver tavanmukaiseen aikaan menneet\nkeittiöön herkutellakseen lampaanlihalla, jota oli puolitoista naulaa\nhuonointa kaulapalaa. Charlotte kutsuttiin samalla jollekin asialle, ja\npoikien täytyi odottaa hetkinen, jota Noa Claypole, joka oli nälissään\nja huonolla tuulella, ei katsonut voivansa käyttää paremmin kuin\nOliveria kiusaamalla.\n\nPäättäneenä ryhtyä tähän viattomaan pikku ajanvietteeseen Noa nosti\njalkansa pöydälle, kiskaisi Oliveria tukasta, veti häntä korvista ja\nhaukkui häntä \"ketuksi\" sekä ilmoitti tulevansa katsomaan mestausta,\nkun hänet kerran hirtettiin. Hän keksi sitäpaitsi kaikenlaisia muitakin\nilkeyksiä ollakseen hyvinkasvatettu ja hyvänluontoinen köyhäinkoulun\noppilas. Mutta kun ei mikään näistä johtanut toivottuun tulokseen,\nnimittäin saanut Oliveria itkemään, vaivasi Noa päätään keksiäkseen\njotakin parempaa ja teki vihdoin samoin kuin monet häntä kuuluisammat\nälyniekat tekevät vielä tänäkin päivänä tahtoessaan olla sukkelia --\nhän meni henkilökohtaisuuksiin. --! No, penikka, sanoi Noa, kuinka\näitisi jaksaa?\n\n-- Hän on kuollut! Älä sano hänestä mitään pahaa.\n\nVeri karahti Oliverin poskille, kun hän sanoi tämän, hän hengitti\nkiivaasti, ja suu ja sieraimet värisivät kummallisesti, niin että Noa\nodotti hänen pian purskahtavan kiihkeään itkuun. Senvuoksi hän uudisti\nhyökkäyksensä.\n\n-- Mihin tautiin hän kuoli, pentu?\n\n-- Sydänsuruun, niin minulle on kerrottu, sanoi Oliver puhuen enemmän\nitsekseen kuin vastatakseen Noan kysymykseen.\n\n-- Luulenpa tietäväni, millaista on kuolla sillä tavalla.\n\n-- Ralla laa, ralla laa, vaivainen, huusi Noa huomatessaan kyyneleen\nhiipivän pitkin Oliverin poskea. -- Mikä kumma sinut pani vetistelemään?\n\n-- Et sinä ainakaan, sanoi Oliver kuivaten kiireesti kyyneleen.\n\n-- Älä luulekaan niin.\n\n-- Vai niin, ettenkö minä? sanoi Noa pilkallisesti.\n\n-- Et, et sinä, vastasi Oliver terävästi. Kas niin, siinä olkoon\nkylliksi. Älä puhu enää hänestä, sinun on parasta lopettaa se.\n\n-- Parasta lopettaa! Ei mutta kuulepas tuota! Parasta lopettaa! Joko\nsinä rupeat nenäkkääksi, kerjäläinen? _S i n u n_ äidistäsi! Niin,\nhänpä oli vasta hieno ihminen! Niin, niin! Ja näin sanoessaan Noa\nnyökäytti päätään merkitsevästi ja nyrpisti nenäänsä sen verran kuin\nsen lihakset sallivat.\n\n-- Tiedäthän itse, vaivainen, jatkoi Noa Oliverin vaitiolon\nkiihdyttämättä pilkallisen säälivällä äänellä -- mikä kaikkein eniten\närsyttää -- tiedäthän itse, ettei sitä voi nyt enää auttaa etkä\nsinäkään silloin mitään mahtanut. Se on meistä kaikista kovin ikävää\nja me surkuttelemme sinua. Mutta tiedä, että sinun äitisi oli hyvin\nhuono ihminen.\n\n-- Mitä sinä sanoit? kysyi Oliver silmät leimuten.\n\n-- Hyvin huono ihminen, toisti Noa kylmäverisesti, ja parempi oli,\nettä hän kuoli, sillä muuten hänet olisi lähetetty kuritushuoneeseen\ntai maanpakoon tai hirtetty, mikä onkin kaikkein todennäköisintä, eikö\nolekin?\n\nOliver kavahti pystyyn tulipunaisena suuttumuksesta, heitti pöydän ja\ntuolin kumoon, tarttui Noaa kurkusta ja ravinteli häntä hillittömässä\nraivossaan niin, että hampaat kalisivat hänen suussaan. Sitten Oliver\nkokosi kaikki voimansa ja paiskasi hänet yhdellä rajulla iskulla maahan.\n\nMinuutti aikaisemmin poika oli vielä ollut hiljainen, lempeä ja\nalakuloinen olento, jollaiseksi huono kohtelu oli hänet tehnyt. Mutta\nviimein hänen rohkeutensa oli herännyt. Sydämetön pilanteko hänen\näitivainajastaan oli pannut hänen verensä kuohumaan: hänen rintansa\nkohoili, ryhti oli suora, silmät kirkkaat ja eloisat ja koko hänen\nmuotonsa oli muuttunut, kun hän seisoi katsellen pelkurimaista\nkiusanhenkeään, joka ryömi hänen jaloissaan ja joka ei ollut\nmilloinkaan edes uneksinut mistään tällaisesta.\n\n-- Hän murhaa minut! ulvoi Noa. -- Charlotte! Rouva! Uusi poika tappaa\nminut! Apua! Apua! Oliver on tullut hulluksi! Char-lotte!\n\nNoan huutoon vastasi Charlotte kovaäänisesti kirkuen ja vielä kovemmin\nkirkui rouva Sowerberry. Edellinen kiiruhti keittiöön sivuovesta ja\njälkimmäinen seisahtui ovelle siksi kunnes oli saanut varmuuden, että\nhänen oli pakko auttaa ihmishengen pelastamisessa.\n\n-- Uh, sinä senkin pieni hylky! kirkui Charlotte tarttuen Oliveriin\nkaikin voiminsa, joita hänellä oli melkein yhtä paljon kuin\ntäysikasvuisella miehellä. -- Uh, sinä kiittä-mätön, verenhimoinen,\nin-hot-ta-va lurjus! Joka tavun kohdalla Charlotte läimäytti Oliveria\nkirkuen samalla läsnäolevien mielenylennykseksi.\n\nCharlotten käsi ei suinkaan ollut kevyt, mutta sen varalta, ettei se\nriittäisi hillitsemään Oliverin suuttumusta, juoksi rouva Sowerberry\nkeittiöön ja auttoi toisella kädellään pitämään poikaa kiinni kynsien\ntoisella hänen kasvojaan. Kun tilanne oli täten saanut Noalle suotuisan\nkäänteen, nousi tämä herrasmies lattialta ja alkoi mukiloida takaapäin.\n\nTämä ruumiinliikunto oli kumminkin liian väkivaltaista kestääkseen\nkauan. Kun kaikki kolme olivat väsyneet eivätkä enää jaksaneet kynsiä\neikä lyödä, laahasivat he potkivan ja kirkuvan, mutta yhä vielä\njärkkymättömän urhean Oliverin hiilikellariin sulkien hänet sinne. Kun\ntämä oli tehty, vaipui rouva Sowerberry tuolille ja purskahti itkuun.\n\n-- Herra siunatkoon, hän pyörtyy! huusi Charlotte. -- Lasi vettä, Noa\nrakas, kiiruhda!\n\n-- Ah, Charlotte, sanoi rouva Sowerberry ähkien, sillä häntä vaivasi\nilmanpuute ja kylmän veden runsaus, jonka Noa oli kaatanut hänen\npäähänsä ja hartioihinsa, -- voi, mikä Jumalan onni, ettei meitä ole\nmurhattu vuoteisiimme!\n\n-- Niin, sanokaapa muuta, rouva, kuului vastaus. -- Minä toivon, että\ntämä on herralle opiksi, niin ettei hän enää ota kotiinsa tuollaisia\nhirviöitä, jotka jo syntymästään saakka ovat luodut murhaajiksi ja\nroistoiksi. Noa raukka! Hän oli puolikuollut, kun minä tulin apuun.\n\n-- Poika parka! sanoi rouva Sowerberry katsellen säälivästi\nköyhäinkoulun oppilasta.\n\nNoa, jonka ylin liivinnappi oli Oliverin päälaen tasalla, hieroi\nsilmiään ja sai kun saikin puserretuksi esiin muutamia kyyneleitä ja\nnyyhkytyksiä.\n\n-- Mitä nyt teemme? huudahti rouva Sowerberry. -- Herra ei ole kotona\n-- talossa ei ole ainoatakaan miestä -- ja se potkii oven palasiksi\nkymmenessä minuutissa.\n\nOliverin rajut hyökkäykset mainittua lautakalua vastaan tekivät\nsellaisen arvelun hyvin todennäköiseksi.\n\n-- Voi Herra nähköön, en minä tiedä, sanoi Charlotte, mutta emmekö\nvoisi hakea poliisia?\n\n-- Tai vartioväkeä, ehdotti Noa.\n\n-- Ei, ei, sanoi rouva Sowerberry, jonka mieleen muistui Oliverin\nvanha ystävä, juokse Bumblen luo, Noa, ja pyydä häntä tulemaan tänne\nhetkeäkään viivyttelemättä. Älä välitä lakista -- riennä nyt. Voit\npitää veistä silmäsi päällä, niin se ei turpoa.\n\nNoa ei vastannut, vaan porhalsi matkaan täyttä vauhtia. Vastaantulevat\nihmiset hämmästyivät kovin nähdessään köyhäinkoulun oppilaan juoksevan\npitkin katuja lakitta päin ja pitäen linkkuveistä painettuna silmäänsä\nvasten.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nOliver pysyy itsepäisenä.\n\n\nNoa Claypole juoksi hurjaa vauhtia pitkin kaluja eikä pysähtynyt\nkertaakaan hengähtämään, ennenkuin oli köyhäintalon portin edustalla.\nKun hän oli levännyt siinä pari minuuttia valmistuakseen kunnollisesti\nnyyhkyttämään ja saadakseen kasvoilleen kyyneleisen ja pelokkaan\nilmeen, niin hän koputti rajusti portille. Vanha vaivaisukko, joka sen\navasi, näki edessään niin surkeat kasvot, että peräytyi hämmästyneenä,\nvaikka hän oli tottunut näkemään ympärillään ainoastaan kurjia hahmoja.\n\n-- Herra Bumble! Herra Bumble! huusi Noa hyvin teeskennellen surua ja\nniin kovalla ja liikuttavalla äänellä, ettei se ainoastaan kuulunut\nsattumalta lähellä olevan Bumblen korviin, vaan sai hänet niin\nlevottomaksi, että hän syöksyi pihalle ilman kolmikolkkaista hattuaan,\nmikä on silmiinpistävä ja merkillepantava seikka, koska se osoittaa,\nettä vahtimestarikin voi joskus äkillisen hämmästyksen vallassa\nmenettää malttinsa ja unohtaa oman arvonsa.\n\n-- Voi herra Bumble! vaikeroi Noa. -- Oliver, herra, Oliver on...\n\n-- Mitä, mitä? huudahti Bumble lasimaisissa silmissään ilon välkähdys.\nOnko hän juossut tiehensä? Eihän hän vaan ole karannut, Noa?\n\n-- Ei, herra, ei karannut, mutta tullut hurjaksi, vastasi Noa. Hän\nkoetti ensin murhata minut ja sitten Charlotten ja itse rouvankin.\nVoi, tekee niin kipeää! Näin sanoessaan Noa kiemurteli ja väänteli\nruumistaan kuin ankerias näyttääkseen Bumblelle, että hän oli saanut\nOliverin väkivaltaisessa ja verenhimoisessa hyökkäyksessä vaikean\nsisäisen vamman, joka sillä hetkelläkin tuotti hänelle hirveitä tuskia.\n\nKun Noa näki, että hänen sanomansa oli täydellisesti kivetyttänyt\nBumblen, rupesi hän suurentamaan vaikutusta korottamalla ääntään; ja\nhuomatessaan erään valkoliivisen herran kulkevan pihan poikki hän\nvaikeroi entistä kauheammin, sillä hän piti tarkoituksenmukaisena\nkiinnittää tämän herran huomiota ja herättää hänen suuttumuksensa.\n\nTämä onnistuikin helposti, sillä herra oli kulkenut tuskin kolmea\naskelta, kun hän kääntyi suuttuneena ja kysyi, että miksi se kirottu\npentu ulvoi ja eikö Bumble voinut toimittaa sille jotain sellaista,\nmikä tekisi ulvonnan vähemmän vapaaehtoiseksi.\n\n-- Se on muuan köyhäinkoulun oppilas parka, herra, vastasi Bumble,\njonka nuori Twist oli vähällä murhata -- aivan murhata, herra.\n\n-- No voi juutas! huudahti herra pysähtyen. Tiesinhän minä! Minulla\non ollut koko ajan semmoinen kummallinen tunne, että se röyhkeä nuori\nraakalainen joutuu vielä hirteen.\n\n-- Hän koetti murhata myöskin palvelustytön, sanoi Bumble kasvot\ntuhkanharmaina.\n\n-- Ja myöskin rouvan, lisäsi Noa.\n\n-- Ja herran myöskin, luulin sinun sanoneen, Noa, jatkoi Bumble.\n\n-- Ei, hän ei ollut kotona, muuten olisi hänetkin varmasti murhattu.\nOliver sanoi, että hän aikoi...\n\n-- Ohhoh, sanoiko hän, että hän aikoi -- niinkö se oli, poikaseni?\nkysyi herra.\n\n-- Niin, herra, ja rouva Sowerberry lähetti minut kysymään, eikö herra\nBumblella olisi aikaa tulla nyt heti meille antamaan sille selkään?\n\n-- Kyllä, kyllä, poikaseni, sanoi herra hyväntahtoisesti hymyillen\nja taputti Noaa päähän, joka oli noin kolme tuuma korkeammalla kuin\nhänen omansa. -- Sinä olet kelpo poika, oikein kelpo poika. Tästä saat\npennyn. Ottakaa keppinne ja kiiruhtakaa Sowerberrylle. Bumble, ja\nkatsokaa, mitä voisi tehdä. Älkää säästäkö häntä, Bumble.\n\n-- En, herra, sitä ei tarvitse pelätä, vastasi vahtimestari siloittaen\nvahattua langansiimaa, joka oli kiedottu hänen keppinsä alapään ympäri\njulkisia raipparangaistuksia varten.\n\n-- Sanokaa Sowerberrylle, ettei hänkään pane sormiaan väliin. Siitä\npojasta ei tule kerrassaan mitään ilman selkäsaunaa.\n\n-- Kyllä hoidan asian, herra, vastasi vahtimestari. Kun kolmikolkkainen\nhattu ja espanjanruokokeppi nyt olivat omistajaansa tyydyttävässä\nkunnossa, lähtivät Bumble ja Noa kiireesti urakoitsijan asunnolle.\n\nSiellä oli tilanne entisellään. Sowerberry ei ollut vielä tullut, ja\nOliver potki yhä vähentymättömin voimin kellarinovea. Rouva Sowerberry\nja Charlotte kuvasivat hänen hurjuuttaan niin vaikuttavasti, että\nBumble piti viisaimpana ryhtyä neuvotteluihin, ennenkuin avasi oven.\nSenvuoksi hän ikäänkuin johdannoksi potkaisi oveen ja sanoi sitten\npainaen suunsa kiinni avaimenreikään, kovalla ja käskevällä äänellä:\n\n-- Oliver!\n\n-- Päästäkää minut ulos! huusi Oliver.\n\n-- Tunnetko tämän äänen, Oliver? kysyi Bumble.\n\n-- Tunnen, vastasi Oliver.\n\n-- Etkö sinä pelkää sitä? Etkö sinä vapise, kun kuulet minun puhuvan?\nkysyi Bumble.\n\n-- En, vastasi Oliver urheasti.\n\nVastaus, joka oli aivan toisenlainen kuin hän oli odottanut ja\njollaiseen hän ei ollut tottunut, sai Bumblen aika lailla hämilleen.\nHän astui pois avaimenreiän luota, oikaisi vartalonsa täyteen\npituuteensa ja katseli hämmästyksestä mykkänä kolmea läsnäolijaa,\nvuoroin kutakin.\n\n-- Näettehän nyt, herra Bumble, että hän on varmasti hullu, sanoi rouva\nSowerberry. Ei ainoakaan poika, jolla on vähäkin järkeä jäljellä,\nuskaltaisi puhua teille tuolla tavalla.\n\n-- Ei se ole hulluutta, rouva, vastasi Bumble jonkun aikaa mietittyään;\nse on lihaa!\n\n-- Mitä? huudahti rouva Sowerberry.\n\n-- Lihaa, lihaa, vastasi Bumble painokkaasti. Olette antanut hänelle\nliian paljon syötävää. Olette herättänyt hänessä eloon juonittelevan\nsielun ja hengen, jotka eivät sovi hänen asemassaan olevalle\nhenkilölle, minkä seikan lautakunnan jäsenet ihmistuntijoina voivat\nteille lähemmin selittää, rouva Sowerberry. Mitä ihmettä köyhät tekevät\nsielulla ja rohkeudella? Siinä on enemmän kuin kylliksi, että annamme\nniiden pitää ruumiinsa hengissä. Jos olisitte antanut pojalle vain\nkauravelliä, niin ei tätä olisi koskaan tapahtunut.\n\n-- Voi hyvä Jumala! huudahti rouva Sowerberry luoden katseensa\nhurskaasti keittiön kattoa kohti; siinä nyt on anteliaisuuteni palkka.\n\nRouva Sowerberryn hyvyys Oliveria kohtaan oli kuitenkin rajoittunut\nsiihen, että hän oli antanut tämän syötäväksi kaikki likaiset jätteet,\njoista kukaan muu ei ollut huolinut. Senvuoksi menettelikin hän sangen\nhurskaasti ja uhrautuvaisesti ottaessaan Bumblen syytöksen niskoilleen,\nvaikka hän itse asiassa oli aivan viaton sekä ajatuksissa, sanoissa\nettä töissä.\n\n-- No niin, sanoi Bumble, kun rouva jälleen käänsi katseensa maahan.\nMinun nähdäkseni ei tässä ole muuta tehtävää kuin pitää häntä\nkellarissa pari päivää, kunnes nälkä on hänet hiukan pehmittänyt, ja\nsitten päästää hänet ulos ja ruokkia häntä koko oppiaikansa pelkällä\nkauravellillä. Hän on syntyisin huonosta perheestä -- uppiniskaista\nsukua, rouva Sowerberry. Sekä hoitajaeukko että tohtori ovat kertoneet,\nettä hänen äitinsä kesti sellaisia tuskia ja vaivoja, jotka olisivat jo\naikoja sitten vieneet hengen tavalliselta naisihmiseltä.\n\nOliver, joka oli kuullut Bumblen puheesta sen verran, että ymmärsi taas\nviitattavan hänen äitiinsä, alkoi nyt jälleen rajusti potkia ovea,\nniin ettei muuta ääntä saattanut huoneessa kuulla. Samassa saapui\nSowerberrykin kotiin ja kun Oliverin rikkomukset oli kerrottu hänelle\nniine lisäyksineen, joilla naiset katsoivat sopivaksi kiihoittaa hänen\nsuuttumustaan, avasi hän heti kellarin oven ja veti kapinallisen\noppipoikansa huoneeseen. Oliverin vaatteet olivat äskeisessä kahakassa\nrepeytyneet, hänen kasvonsa olivat mustelmissa ja verille kynsityt, ja\ntukkansa riippui otsalle. Mutta suuttumuksen puna oli vielä poskilla ja\npäästyään vankilastaan hän loi uhkaavan silmäyksen syrjässä seisovaan\nNoaan.\n\n-- No, oletpa sinä koko siivo poika, oletpa jo! sanoi Sowerberry\nravistaen Oliveria ja lyöden häntä korvalle.\n\n-- Hän puhui pahaa minun äidistäni, selitti Oliver.\n\n-- No mitä siitä, vaikka puhuikin, senkin kiittämätön pikku heittiö!\nsanoi rouva Sowerberry. Äitisi ansaitsi, mitä Noa sanoi hänestä ja\nvielä enemmänkin.\n\n-- Sitä hän ei ansainnut, sanoi Oliver.\n\n-- Ansaitsi kyllä, sanoi rouva Sowerberry.\n\n-- Se on valhe! huusi Oliver. Rouva Sowerberry purskahti kiihkeään\nitkuun. Tämä kyyneltulva ei jättänyt Sowerberrylle valikoimisen\nvaraa. Jokainen kokenut lukija ymmärtää helposti, että jos hän\nolisi hetkeäkään empinyt kurittaessaan Oliveria, niin hän olisi,\nperheriidoissa vallitsevien sääntöjen mukaisesti, ollut hirviö,\nluonnoton aviomies, kurja olio, kehno miehen irvikuva ja niin edespäin,\njota kaikkea on mahdoton sovittaa tämän luvun puitteisiin. Sanoakseni\ntotuuden hän oli niin pitkälle kuin hänen valtansa riitti -- mikä ei\nkyllä ollut varsin laaja -- jotakuinkin ystävällinen pojalle, ehkä\nsenvuoksi että siitä oli hänelle itselleen etua, mutta ehkä myöskin\nsiitä syystä, ettei hänen vaimonsa voinut sietää poikaa. Kyyneltulva\nei kumminkaan suonut hänelle muuta kuin yhden toimintamahdollisuuden,\nminkävuoksi hän heti antoi pojalle aika selkäsaunan, johon rouva\nSowerberrykin oli tyytyväinen ja joka teki Bumblen kunnallisen\nruokokepinkäytönkin toistaiseksi tarpeettomaksi. Lopun päivää Oliver\nsai istua hiilikellarissa seuranaan ruukullinen vettä ja leivänpala, ja\nillalla rouva Sowerberry kurkisti sisään ja käski hänen mennä nukkumaan\nlausuttuaan ensin erinäisiä ilkeitä huomautuksia hänen äidistään.\n\nVasta ollessaan yksin urakoitsijan hiljaisessa, hämärässä työhuoneessa\nOliver antoi vallan niille tunteille, jotka päivällä kärsitty kohtelu\nluonnollisesti oli herättänyt niin nuoressa lapsessa. Hän oli\nhalveksivan näköisenä kuunnellut heidän pilapuheitaan. Hän oli ottanut\nvastaan lyönnit vuodattamatta kyyneltäkään. Hän oli tuntenut sydämensä\npaisuvan ylpeydestä, mikä olisi tukahduttanut jokaisen valituksen,\nvaikka hänet olisi paistettu elävältä. Mutta nyt, kun ei kukaan ollut\nnäkemässä tai kuulemassa häntä, hän lankesi polvilleen lattialle ja\npeittäen kasvonsa käsillään itki katkerasti; suokoon Jumala, ettei\nkovin monen niin nuoren ihmisen tarvitsisi vuodattaa sellaisia\nkyyneleitä.\n\nOliver pysyi kauan aikaa hievahtamatta tässä asennossa. Kynttilä oli jo\npalanut melkein jalkaan saakka, kun hän nousi seisomaan. Vilkaistuaan\nvarovasti ympärilleen ja kuunneltuaan tarkkaan hän raotti hiljaa ovea\nja kurkisti ulos.\n\nOli kolea, synkkä yö. Tähdet tuntuivat pojan mielestä olevan kauempana\nmaasta kuin milloinkaan ennen. Ei kuulunut tuulenhenkäystäkään,\nja puiden tummat varjot näyttivät niin harmailta ja aavemaisilta\nhiljaisessa hämärässä. Hän veti oven jälleen kiinni ja kiedottuaan\nsammuavan kynttilän viimeisessä valossa harvat vaatekappaleensa\nnenäliinaan hän istuutui penkille odottamaan aamun sarastusta.\n\nKun ensimmäiset valonsäteet tunkivat sisään ikkunaluukkujen raoista,\nnousi Oliver ja avasi taas oven. Arka katse joka taholle -- hetken\nepäröinti -- sitten hän sulki oven jälkeensä ja seisoi pian kadulla.\n\nHän silmäili oikealle ja vasemmalle tietämättä minne päin lähtisi\npakenemaan. Hän muisti nähneensä, että kuormavaunut nousivat jyrkkää\nmäkeä ylös aina kun ajoivat, kaupungista, ja hän valitsi senvuoksi\nsaman tien. Tultuaan sitten polulle, joka kulki peltojen poikki ja\njonka hän tiesi johtavan takaisin maantielle, hän seurasi tätä ja astui\nrivakasti eteenpäin.\n\nOliver muisti aivan hyvin, että hän oli tepastellut tätä samaa polkua\nBumblen rinnalla silloin kun tämä toi hänet hoitolaitoksesta kaupungin\nköyhäintaloon. Hänen tiensä kulki nyt aivan ensinmainitun paikan ohi.\nHänen sydämensä tykytti rajusti, kun hän muisteli tätä ja hän oli jo\nvähällä kääntyä takaisin. Mutta hän oli kulkenut jo pitkän matkan\nja arveli menettävänsä liian paljon aikaa, jos palaisi, ja olihan\nsitäpaitsi niin aikaista, ettei hänen tarvinnut erikoisemmin pelätä\nkenenkään näkevän häntä, ja sentähden hän jatkoi matkaansa.\n\nHän saapui talon kohdalle. Ketään sen asukkaita ei näkynyt liikkeellä\ntänä varhaisena hetkenä. Oliver pysähtyi ja katseli puutarhaan. Siellä\noli muuan lapsi kitkemässä rikkaruohoa. Kun hän jäi seisomaan, käänsi\nlapsi kalpeat kasvonsa häneen päin. Silloin Oliver tunsi hänet erääksi\nentiseksi toverikseen. Oliver tuli kovin iloiseksi nähdessään pikku\npojan vielä ennen lähtöään, sillä vaikka tämä oli häntä nuorempi,\nolivat he aikoinaan olleet hyviä ystäviä. He olivat yhdessä saaneet\nselkäänsä, nähneet nälkää ja istuneet arestissa lukemattomia kertoja.\n\n-- Hiljaa, Dick! sanoi Oliver, kun poika juoksi aidan luo ja pisti\nkätensä sen säleiden läpi tervehtiäkseen häntä. -- Onko ketään\nvalveilla?\n\n-- Vain minä yksin, vastasi poika.\n\n-- Älä puhu kellekään, että olet nähnyt minut, Dick, sanoi Oliver,\nminä olen karannut. Ne löivät ja pitelivät minua pahoin, ja nyt minä\nlähden koettamaan onneani jossakin muualla, en tiedä vielä missä. Mutta\nkylläpä sinä olet kalpea!\n\n-- Kuulin tohtorin sanovan, että minä kuolen pian, vastasi poika\nväsyneesti hymyillen. Olen niin iloinen nähdessäni sinut, mutta älä nyt\nviivy kauempaa!\n\n-- Ei, ei, minä tahdon vain sanoa sinulle jäähyväiset, vastasi Oliver.\nMe näemme toisemme vielä, Dick, olen varma siitä, että näemme. Sinusta\ntulee vielä terve ja iloinen.\n\n-- Sitä minäkin toivon, sanoi poika, sitten kun olen kuollut, mutta\nei ennen. Minä tiedän, että tohtori on oikeassa, sillä minä näen\nniin usein unta enkeleistä ja taivaasta ja ystävällisistä kasvoista,\njoita en näe koskaan valveilla ollessani. Suutele minua, jatkoi poika\nkiiveten matalalle aidalle ja kietoen laihat kätensä Oliverin kaulaan.\n-- Hyvästi, rakas Oliver, Jumala siunatkoon sinua!\n\nSiunaus tuli pienen lapsen huulilta, mutta se oli ensimmäinen, minkä\nOliver sai, eikä hän unohtanut sitä koskaan elämänsä taisteluissa,\nvaihteluissa ja kärsimyksissä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nOliver lähtee Lontooseen ja tapaa matkalla kummallisen vekkulin.\n\n\nOliver seurasi polkua ja tuli vihdoin takaisin maantielle. Kello\noli nyt kahdeksan, ja vaikka hän oli ehtinyt jo yli mailin päähän\nkaupungista, jatkoi hän kulkuaan vuoroin juosten, vuoroin piiloutuen\npensasaitojen taakse, koska hän pelkäsi, että häntä ajettiin takaa.\nPuolenpäivän aikaan hän viimein istahti erään mailipatsaan juurelle\nja alkoi ensi kerran harkita, mihin hänen tuli lähteä hankkiakseen\ntoimeentulonsa.\n\nSiinä mailinpatsaassa, jonka juurella hän istui, ilmoitettiin suurilla\nkirjaimilla, että siitä paikasta oli täsmälleen seitsemäntoista mailia\nLontooseen. Tämä nimi toi pojan mieleen koko joukon uusia ajatuksia.\nLontoo! Tuo suuri kaupunki! Ei kukaan, ei edes Bumble voisi hakea\nhäntä sieltä. Hän oli monasti kuullut köyhäintalossa vanhojen miesten\nsanovan, ettei reippaan nuorukaisen tarvitse Lontoossa puutetta\nkärsiä ja että tuossa suurkaupungissa on sellaisia toimeentulon\nmahdollisuuksia, joista maalainen ei voi uneksiakaan. Se olisi siis\nsopiva paikka kodittomalle pojalle, jonka täytyi kuolla kadulle, ellei\nkukaan häntä auttaisi. Tällaisten ajatusten pyöriessä hänen päässään\nhän lähti jälleen liikkeelle juosten ja kävellen vuorotellen.\n\nLyhennettyään välimatkaa taas noin mailin verran hän tuli ajatelleeksi,\nmitä kaikkea hän saisi kestää, ennenkuin tulisi määräpaikkaansa. Tämän\najatuksen vaikutuksesta hän hiljensi vähitellen kulkuaan ja alkoi\nharkita, mitä edellytyksiä hänellä oli päästäkseen sinne saakka.\nHänellä oli mytyssään leivänpala, karkea paita ja kaksi paria sukkia,\nsekä taskussaan pennyn raha, minkä Sowerberry oli hänelle lahjoittanut,\nkun hän oli eräissä hautajaisissa erikoisesti kunnostautunut. Puhdas\npaita, tuumiskeli Oliver, on oivallinen kapine eivätkä kaksi parsittua\nsukkaparia ja pennynrahakaan ole hullumpia, mutta vähäisiksipä ne\nsentään käyvät kuudentoista mailin matkalla talvisaikaan. Mutta vaikka\nOliver, kuten useimmat muutkin ihmiset, oli hyvin kärkäs ja kekseliäs\nhuomaamaan vaikeuksia, niin oli hän kumminkin täysin kykenemätön\nkeksimään mitään tapaa, millä ne voitettaisiin, minkävuoksi hän turhaan\npohdittuaan asiaa siirsi mytyn toiselle olkapäälleen ja tallusti\nedelleen.\n\nOliver kulki sinä päivänä viisi mailia nauttimatta sillä välin muuta\nkuin kuivan leipäpalansa ja hiukan vettä, jota hän silloin tällöin\nkerjäsi maantien varrella olevista taloista. Yön lähestyessä hän\npoikkesi eräälle niitylle ja ryömi heinäsuovan alle, jossa päätti\nlevätä aamuun asti. Alussa häntä kovin pelotti, sillä tuuli suhahteli\nkaihomielisesti aukeilla kentillä, ja hän oli viluinen ja nälkäinen ja\ntunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Mutta kun hän oli\nlisäksi väsynyt, vaipui hän pian uneen unohtaen koettelemuksensa.\n\nKun hän seuraavana aamuna nousi makuulta, oli hän kylmästä kankea ja\nniin nälkäinen, että hänen oli pakko lähimmässä kylässä ostaa ainoalla\nrahallaan pieni leivänpala. Hän oli kulkenut ainoastaan kolme mailia,\nkun taas tuli ilta, sillä hänen jalkansa olivat käyneet aroiksi ja\nsäärensä niin voimattomiksi, että vapisivat. Vietettyään vielä toisen\nyön kylmässä, kosteassa ulkoilmassa hän oli niin heikko, että töin\ntuskin pääsi paikaltaan liikkumaan.\n\nHän pysähtyi jyrkän mäen juurelle odottamaan, kunnes postivaunut\ntulisivat, ja kerjäsi sitten almua ulkosyrjillä istuvilta\nmatkustajilta, mutta ainoastaan harvat kiinnittivät huomiota häneen,\nja nämäkin käskivät hänen odottaa, kunnes he olivat ehtineet mäen\npäälle, ja sitten näyttää heille, miten kauan hän jaksoi juosta\nkilpaa postivaunujen kanssa saadakseen pennyn. Oliver raukka koetti\npysytellä kappaleen matkaa postivaunujen rinnalla, mutta jäi pian\njälkeen väsymyksensä ja arkojen jalkojensa vaivaamana. Nähdessään sen\nmatkustajat pistivät puolen pennyn lanttinsa takaisin taskuihinsa\nsanoen, että hän oli laiskuri raukka, jolle ei kannattanut antaa\nmitään, ja vaunut vierivät tiehensä jättäen jälkeensä ainoastaan\npölypilven.\n\nMuutamissa kylissä oli pylväihin maalattu suuria, koreavärisiä\njulistuksia, joissa ilmoitettiin, että kaikki kerjuusta tavatut\nhenkilöt pantaisiin vankilaan. Tästä Oliver pelästyi niin pahoin,\nettä koetti parhaansa mukaan jouduttaa kulkuaan. Toisissa kylissä hän\nseisahtui majatalon edustalle ja silmäili rukoilevin katsein jokaista\nohikulkijaa. Tämä menettely päättyi useimmiten siten, että emäntä\nkäski jonkun saapuvilla olevan renkinsä ajaa pois vieraan pojan, koska\ntämä oli varmasti aikeissa varastaa. Jos hän kerjäsi maalaistaloissa,\nniin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä uhattiin ärsyttää koirat hänen\nkimppuunsa, ja kun hän välistä uskalsi pistää nenänsä puodin ovesta\nsisään, niin hänelle puhuttiin köyhäintalon vahtimestarista, mikä\nuhkaus sai heti Oliverin sydämen nousemaan kurkkuun.\n\nLyhyesti sanottuna, ellei olisi ollut muuatta hyväsydämistä\nportinvartijaa ja ystävällistä vanhaa eukkoa, niin Oliver olisi päässyt\nkärsimyksistään samalla tavalla kuin hänen äitinsä, eli toisin sanoen,\nhän olisi aivan varmaan nääntynyt maantielle. Mutta portinvartija antoi\nhänelle juustoa ja leipää, ja vanha eukko, jolla oli haaksirikossa\nkadoksiin joutunut pojanpoika, joka ehkä vaelteli avojaloin jossain\nsyrjäisessä maailmankolkassa, rupesi säälimään orpo raukkaa ja antoi\nhänelle sen vähän, mitä hänellä oli annettavaa, ja puhui samalla\nniin lempeitä ja ystävällisiä sanoja ja vuodatti niin osaaottavia\nkyyneleitä, että ne vaikuttivat Oliverin mieleen syvemmin kuin kaikki\nhänen kestämänsä kärsimykset.\n\nVarhain seitsemäntenä aamuna Oliver saapui ontuen pieneen Barnetin\nkaupunkiin. Ikkunaluukut olivat vielä suljetut, kadut tyhjiä eikä\nristinsieluakaan näkynyt valveilla. Aurinko nousi säteilevän kauniina,\nmutta sen kirkkaus osoitti vain pojalle, miten yksinäinen ja hyljätty\nhän oli istuessaan jalat verissä ja tomun peittämänä jääkylmillä\nkiviportailla.\n\nSitten alettiin vähitellen ottaa luukkuja ikkunoista, kierrekaihtimia\nvedettiin ylös ja ihmisiä alkoi näkyä liikkeellä. Muutamat pysähtyivät\nhetkeksi tarkastamaan Oliveria tai kääntyivät vilkaisemaan häneen,\nmutta kukaan ei antanut hänelle mitään eikä vaivautunut kysymään, mistä\nhän tuli. Hän ei rohjennut kerjätä, ja niin hän vain istui paikallaan.\n\nHän istui siten kauan aikaa kyyryssä kiviportailla, hämmästeli\nanniskelupaikkojen tavatonta runsautta, tuijotteli ohiajavia\npostivaunuja ja mietiskeli sitä omituisuutta, että ne muutamassa\ntunnissa helposti ja mukavasti suorittivat saman matkan, mihin hän\noli tarvinnut kokonaisen viikon ja lisäksi urheutta ja sitkeyttä,\nmitkä ovat harvinaisia hänen ikäiselleen. Näistä mietteistä hänet\nherätti muuan poika, joka joitakin minuutteja aikaisemmin oli\nvälinpitämättömästi kulkenut hänen ohitseen, mutta joka nyt oli tullut\ntakaisin ja silmäili tutkivasti Oliveria kadun toiselta puolelta.\nAlussa hän ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, mutta poika seisoi\nniin kauan kiinteästi tuijottaen, että Oliver viimein nosti päänsä\npystyyn ja vastasi katseeseen. Samassa poika astui kadun yli hänen\nluokseen ja sanoi:\n\n-- Halloo, toveri, miten on laitasi?\n\nPoika oli suunnilleen hänen ikäisensä, mutta ihmeellisimpiä poikia,\nmitä Oliver oli milloinkaan nähnyt. Hänellä oli pystynenä, matala otsa,\npienet, tuikeat, pahat silmät ja hyvin jokapäiväiset kasvot. Hän oli\npieni ikäisekseen, hiukan vääräsäärinen ja niin likainen kuin ajatella\nsaattaa, mutta kaikesta huolimatta hänellä oli aivan täysikasvuisen\nmiehen ryhti ja olemus. Hattu istui niin kevyesti hänen päässään,\nettä se uhkasi joka hetki pudota maahan ja epäilemättä olisi usein\npudonnutkin, ellei poika olisi silloin tällöin taitavasti nytkäyttänyt\npäätään, jolloin se jälleen siirtyi entiselle paikalleen. Hänen yllään\noli aikamiehen takki, joka ulottui kantapäihin asti. Hihansa hän oli\nkäärinyt osaksi kaksinkerroin saadakseen kätensä vapaiksi, niin että\nvoi työntää ne housuntaskuihinsa.\n\n-- Halloo, toveri, miten on laitasi? sanoi tämä kummallinen olio\nOliverille.\n\n-- Olen kovin nälissäni ja väsynyt, vastasi Oliver kyyneleet silmissä.\nOlen kulkenut pitkän matkan -- kävellyt seitsemän päivää.\n\n-- Kävellyt seitsemän päivää! Vai niin, silloin ymmärrän. Korkeampien\nmääräyksestä, eikö niin? Mutta, lisäsi hän huomatessaan Oliverin\nihmettelevän katseen, et näytä ymmärtävän minua.\n\nOliver myönsi, että niin oli laita.\n\n-- Kuolema ja kadotus, olepa sinä vihreä! huudahti nuorukainen. Kun\nminä sanon, korkeampien määräyksestä, niin tarkoitan, että olet\nsaanut tuomion, ja kun kuljet saatuasi tuomion, niin et kulje suoraan\neteenpäin, vaan aina ylöspäin etkä ollenkaan alaspäin. Oletko koskaan\nollut myllyssä?\n\n-- Missä myllyssä? kysyi Oliver.\n\n-- Missä myllyssä? -- No niin, siinä myllyssä, joka mahtuu kiviruukkuun\n[Poljettava mylly rangaistuslaitoksessa, jota varkaiden kesken\nsanottiin kiviruukuksi tai kivinutuksi.] ja joka käy sitä paremmin,\nmitä enemmän ihmisiä ruukussa asustaa, sillä silloin ei ole puutetta\ntyöntekijöistä. Mutta tule nyt kanssani, koska kerran tarvitset\nsyötävää. Rahavarastoni ei ole tosin kehuttava -- vain shillinki ja\nkuusi pennyä -- mutta minä tarjoan niin kauan kuin riittää. Nousehan\nnyt pystyyn ja ala liikuttaa koipiasi.\n\nPoika auttoi Oliverin seisaalle ja vei hänet sitten erääseen\nruokatavarakauppaan, josta hän osti kappaleen sianlihaa ja leivän.\nPitääkseen lihan puhtaana pölystä ja muusta liasta hän keksi älykkään\nkeinon: hän kaivoi leivästä niin paljon sisusta pois, että liha mahtui\nleivän sisään. Nuori herrasmies kulki sitten leipä kainalossa erääseen\nmajataloon ja saattoi Oliverin takarakennuksessa olevaan huoneeseen.\nSinne hän tilasi pullon olutta, ja Oliver, joka uuden ystävänsä\nkehoituksesta otti osansa ruokavaroista, söi nyt runsaan ja vahvistavan\naterian vieraan pojan katsellessa häntä vähän väliä tarkkaavaisesti.\n\n-- Lontooseenko olet matkalla? kysyi hän, kun Oliver oli lopettanut\nsyöntinsä.\n\n-- Niin.\n\n-- Onko sinulla siellä asunto tiedossa?\n\n-- Ei...\n\n-- Entä rahaa?\n\n-- Ei ole.\n\nPoika vihelsi ja työnsi kätensä niin syvälle housuntaskuihin kuin\nsuuren takin hihat sallivat.\n\n-- Asutko sinä Lontoossa? kysyi Oliver.\n\n-- Asun kyllä, kun olen kotona, vastasi poika. Sinä haluaisit\nvarmaankin jonkun makuupaikan yöksi, eikö totta?\n\n-- Kyllähän minä haluaisin. Kotoa lähdettyäni en ole nukkunut katon\nalla.\n\n-- Älä senvuoksi itke silmiäsi pilalle. Minäkin lähden Lontooseen tänä\niltana, ja siellä tunnen erään vanhan kelpo miehen, joka antaa sinulle\nasunnon ilmaiseksi koskaan vaatimattakaan maksua, jos nimittäin joku\ntuttu herrasmies esittää sinut hänelle. Luuletkos, että hän tuntee\nminut? Eihän toki -- ei suinkaan -- ei millään muotoa -- ei missään\nolosuhteissa.\n\nNuorukainen hymyili ikäänkuin osoittaakseen, että hänen viimeiset\nsanansa olivat leikillistä ivailua, ja tyhjensi sitten olutpullon.\n\nTämä odottamaton yösijan tarjous oli niin houkutteleva, ettei Oliver\nvoinut sitä hylätä, varsinkin kun sitä miltei heti seurasi vakuutus,\nettä mainittu vanha herra varmasti hankkisi Oliverille pian hyvän\npaikan. Tämä johti tuttavallisempaan keskusteluun, jolloin Oliver sai\ntietää, että hänen uuden ystävänsä nimi oli Jack Dawkins ja että tämä\noli vanhan herran erikoinen suosikki ja uskottu.\n\nDawkinsin ulkoasu ei kylläkään ollut todisteena niistä eduista, joita\nhänen suosijansa vaikutusvalta hankki niille, jotka asettuivat hänen\nsiipiensä suojaan, mutta koska hän puhui jokseenkin kevytmieliseen\ntapaan ja muun muassa mainitsi, että hänen lähimmät ystävänsä kutsuivat\nhäntä enimmäkseen liikanimellä \"Ovela taskuveijari\", niin Oliver tuli\nsiihen luuloon, että vanhan herran siveelliset varoitukset eivät\nolleet tähän mennessä vähääkään vaikuttaneet suosikin huolettomaan\nja häilyväiseen luonteeseen. Tämän vuoksi hän päätti mahdollisimman\npian voittaa vanhan herran luottamuksen puolelleen ja kieltäytyä\nTaskuveijarin lähemmästä tuttavuudesta, ellei tämä parantaisi tapojaan.\n\nKun Jack Dawkins ei tahtonut saapua Lontooseen ennen yön tuloa,\nniin kello oli jo lähes yksitoista, kun he tulivat Islingtonin\ntullin luo. Angelista he poikkesivat S:t John-tielle ja kulkivat\npitkin köyhäintalon viereistä kapeaa kujaa, sen klassillisen alueen\nhalki, jonka nimenä oli muinoin Hockley-in-the-Hole, sieltä Pienelle\nSaffron-mäelle ja edelleen Suurelle Saffron-mäelle. Taskuveijari riensi\nnyt eteenpäin aika kyytiä Oliver kintereillään.\n\nVaikka Oliverilla oli täysi työ pysyä oppaansa mukana, ei hän\nkuitenkaan malttanut olla vilkaisematta sivuilleen kulkiessaan.\nTaloissa oli joukko vähäisiä myymälöitä, mutta niiden ainoana\ntavaravarastona näytti olevan vain lapsia, jotka näinkin myöhäiseen\nvuorokauden aikaan liikuskelivat edestakaisin ovissa tai parkuivat\nhuoneissa. Tässä yleisessä kurjuudessa kukoistivat nähtävästi\nainoastaan kapakat, joiden suojissa alimpiin luokkiin kuuluvat\nirlantilaiset tappelivat sydämensä halusta. Täyteen rakennetuilla\npihoilla ja kujilla, joita siellä täällä erosi pääkadusta, näkyi\npieniä mökkiryhmiä, joissa juopuneet miehet ja naiset kirjaimellisesti\nrypivät loassa; ja useista porteista puikahti varovaisesti kadulle\nluihukatseisia miehiä kaikesta päättäen pahoissa aikeissa.\n\nOliver harkitsi juuri, eikö hänen ollut viisainta juosta tiehensä, kun\nhe saapuivat Suuren Saffron-mäen juurelle, jossa hänen oppaansa tarttui\nhäntä käsivarteen, työnsi erään Field Lanen lähellä sijaitsevan talon\noven auki ja veti hänet käytävään sulkien sitten oven heidän jälkeensä.\n\n-- Kuka siellä on? huusi ääni ylhäältä vastaukseksi Taskuveijarin\nvihellykseen.\n\n-- Nokkia ja kynsiä! kuului vastaus.\n\nTämä tuntui olevan jokin tunnussana tai merkki, joka ilmaisi, että\nkaikki oli kunnossa, sillä pian heijastui käytävän peräseinästä himmeää\nkynttilänvaloa, ja miehen kasvot kurkistivat vanhojen keittiöportaiden\nsärkyneen kaiteen lomista.\n\n-- Teitä on kaksi, sanoi mies kohottaen kynttilää ja varjostaen kädellä\nsilmiään. Kuka se toinen on?\n\n-- Uusi toveri, vastasi Jack työntäen Oliverin esiin.\n\n-- Mistäpäin hän on?\n\n-- Hän on Grönlannista. Onko Fagin siellä ylhäällä?\n\n-- On, hän lajittelee parhaillaan nenäliinoja. Tulkaa nyt ylös!\nKynttilä ja kasvot katosivat.\n\nOliver, joka toisella kädellään hapuili ympärilleen ja toisella piteli\nlujasti kiinni toveristaan, kiipesi vaivalloisesti ränstyneitä portaita\nylös, kun sitävastoin hänen oppaansa astui niin varmasti, että saattoi\nhuomata hänen varsin hyvin tuntevan paikat. Hän avasi erään sisähuoneen\noven ja veti Oliverin muassaan sisään.\n\nHuoneen katto ja seinät olivat vanhuuttaan mustuneet ja likaiset.\nKaminan edessä oli pöytä, jolla oli olutpullon kaulaan sovitettu\nkynttilä, muutamia tinatuoppeja, leipää, hiukan voita ja tyhjä\nlautanen. Tulella olevassa paistinpannussa ritisi muutamia makkaroita\nja sen vieressä seisoi, pitkä haarukka kädessä, vanha, ryppyinen\njuutalainen, jonka konnamaiselle, vastenmieliselle naamalle valui\ntakkuinen, punainen tukka. Hänen yllään oli tahrainen, flanellinen\naamunuttu, joka jätti kaulan paljaaksi. Hänen silmänsä vilkuivat\nvuoroin paistinpannua, vuoroin vaatenuoraa, johon oli ripustettu joukko\nnenäliinoja. Lattialla oli vieri vieressä muutamia järjestämättömiä,\nvanhoista säkeistä kyhättyjä vuoteita. Pöydän ympärillä istui neljä,\nviisi poikaa, joista ei kukaan ollut Taskuveijaria vanhempi, mutta\nkaikki ne polttivat pitkiä liitupiippuja ja joivat paloviinaa yhtä\nhuolettomasti kuin aikamiehet. He kokoontuivat kaikki toverinsa\nympärille, kun tämä kuiskasi jotain juutalaiselle, ja kääntyivät sitten\nkatselemaan Oliveria, johon juutalainenkin nyt kiinnitti huomionsa\npitäen yhä haarukkaa kädessään.\n\n-- Tässä hän on, Fagin, sanoi Jack Dawkins, ystäväni Oliver Twist.\n\nJuutalainen irvisti, ojensi syvään kumartaen kätensä Oliverille ja\nlausui haluavansa tutustua häneen lähemmin. Sitten nuoret tupakoitsijat\nympäröivät hänet ja puristivat hänen käsiään hyvin lujasti, etenkin\nsitä kättä, jossa hänen myttynsä oli. Eräs heistä oli niin kohtelias,\nettä ripusti hänen hattunsa naulaan, ja toinen pisti ystävällisesti\nkätensä hänen taskuihinsa, ettei Oliverin tarvitsisi vaivautua\ntyhjentämään niitä ennen makuullemenoaan. Tämä avuliaisuus olisi ehkä\nmennyt pitemmällekin, ellei juutalainen olisi anteliaasti jaellut\nhaarukallaan iskuja kohteliaitten nuorukaisten selkiin ja päihin.\n\n-- Olemme kovin iloisia saadessamme tutustua sinuun, Oliver, kovin\niloisia, sanoi juutalainen. Ota makkarat tulelta, Taskuveijari, ja tuo\nkaminan ääreen tuoli Oliveria varten. Katselet nenäliinoja, vai kuinka,\npikku ystäväiseni? Niitä on aika joukko, eikö totta? Olemme laskeneet\nne, ennenkuin ne lähetetään pestäväksi; siksi ne nyt siinä riippuvat.\nHah, hah, haa! Tämän puheen loppuosa herätti hauskan vanhan herran\noppilaissa aika riemun, jonka vallitessa asetuttiin pöytään. Oliver\nsöi annoksensa, ja sitten juutalainen sekotti hänelle katajaviinatotia\nkäskien häntä heti juomaan sen, koska jonkun toisen piti käyttää samaa\nlasia. Oliver seurasi kehoitusta ja tunsi miltei heti, että hänet\nkanneltiin makaamaan säkkivuoteelle, jossa hän pian vaipui sikeään\nuneen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nKertoo enemmän ystävällisestä herrasta ja hänen lupaavista oppilaistaan.\n\n\nOliver heräsi seuraavana aamuna myöhään sikeästä, virkistävästä unesta.\nHuoneessa ei ollut ketään muita kuin vanha juutalainen, joka lämmitti\nkattilassa kahvia aamiaiseksi ja hiljaa vihelteli hämmentäessään sitä\nrautalusikalla. Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, kun ulkoa\nkuului jotain melua, mutta päästyään selville, mistä se johtui, hän\nrupesi taas viheltelemään ja hämmentämään.\n\nVaikka Oliver oli jo oikeastaan lakannut nukkumasta, ei hän ollut\nkuitenkaan täysin hereilläkään. Unen ja valvomisen välillä on\njonkinlainen horrostila, jossa ihminen on ainoastaan puolittain\ntietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtuu, mutta jossa kumminkin näkee\npuoliavoimin silmin viiden minuutin ajalla enemmän unia kuin niissä\nviidessä minuutissa, jotka nukkuu silmät aivan ummessa ja kaikki aistit\ntäydellisessä tiedottomuudessa. Sellaisina hetkinä tietää kuolevainen\nolento sielunsa puuhista juuri sen verran, että saa hämärän aavistuksen\nsiitä, miten se kykenee pakenemaan maasta ja halveksimaan ajan ja\npaikan rajoituksia ollessaan vapaana ruumiillisen verhonsa kahleista.\n\nOliver oli juuri nyt sellaisessa olotilassa. Hän näki juutalaisen\npuoleksi ummistuneilla silmillään, kuuli hänen viheltelevän ja tajusi\näänen, jonka lusikka aikaansai raapiessaan kattilan kylkiä ja pohjaa,\nja kuitenkin samat aistit askartelivat samaan aikaan niiden ihmisten\nparissa, jotka hän oli joskus tuntenut.\n\nKun kahvi oli valmista, laski juutalainen kattilan kaminanreunustalle\nja seisottuaan muutamia minuutteja neuvottomana ikäänkuin ei muistaisi\nmitä hänen piti tehdä, hän kääntyi Oliveriin päin ja kutsui häntä\nnimeltä. Poika ei vastannut, vaan näytti nukkuvan.\n\nKun juutalainen oli varmistunut tämän asian suhteen, meni hän ovelle\nja lukitsi sen; sitten hän otti jostakin lattianalaisesta komerosta,\nkuten Oliverista näytti, pienen laatikon, jonka hän varovasti asetti\npöydälle. Hänen silmänsä leimusivat, kun hän nosti kantta ja katsoi\nlaatikkoon. Hän siirsi pöydän ääreen tuolin, istuutui ja otti\nlaatikosta komean, säihkyvillä hohtokivillä koristetun kultakellon.\n\n-- Kas niin, sanoi juutalainen kohauttaen olkapäitään ja vääristäen\nnaamansa inhottavaan irvistykseen. -- Kelpo poikia! Uskollisia\nviimeiseen saakka! Eivät ilmaisseet vanhalle papille, missä asuivat,\neivätkä lörpötelleet joutavia vanhasta Faginista. Ja miksipä ne muuten\nniin olisivat tehneetkään? Silloinpa ei hirttonuora tai pyövelinkirves\nolisi ollut kovinkaan kaukana. Ei, ei, eivät ne ole tyhmiä! Kelpo\npoikia, kelpo poikia!\n\nMutisten tuontapaisia mietelmiä juutalainen kätki taas kellon entiseen\npaikkaansa. Sitten hän poimi laatikosta vähintäin puoli tusinaa\nsamanlaisia esineitä, joita hän tarkasteli mielihyvällä; näiden jälkeen\ntuli näkyviin sormuksia, rintaneuloja, rannerenkaita ja muita niin\nkallisarvoisia ja taidokkaasti valmistettuja koristeita, ettei Oliver\ntiennyt edes niiden nimiä.\n\nPantuaan nämäkin korut jälleen paikoilleen juutalainen veti vielä esiin\nerään, joka oli niin pieni, että sitä saattoi tuskin erottaa hänen\nkädestään. Siinä näkyi olevan jokin tavattoman hieno kirjoitus, sillä\njuutalainen pani sen pöydälle ja tuijotti sitä kauan aikaa varjostaen\nkädellä silmiään. Lopulta hän pisti sen takaisin laatikkoon ikäänkuin\nolisi luopunut yrityksestään, nojautui tuolin selkää vasten ja mutisi:\n\n-- Onpa se kuolemanrangaistus sentään mainio keksintö! Kuolleet eivät\nkadu koskaan, kuolleet eivät juorua mitään. Niin, siitä on hyötyä\nliikeasioille! Viisi peräkkäin roikkumassa, eikä ketään ole jäänyt\nminua pettämään ja ilmiantamaan!\n\nSamassa kun juutalainen lausui nämä sanat, osuivat hänen kirkkaat,\nmustat silmänsä, jotka tähän saakka olivat tuijottaneet suoraan\neteenpäin, Oliverin kasvoihin. Pojan silmät olivat suuntautuneet häneen\näärettömän uteliaina, ja vaikka hän oli vasta aivan äsken täydellisesti\nherännyt, niin ukko huomasi hetipaikalla, että häntä katseltiin. Hän\npaiskasi laatikon kannen kiinni, niin että paukahti, tempasi pöydältä\nleipäveitsen käteensä ja kavahti raivoisana seisaalleen. Mutta samalla\nhän vapisi aika lailla, sillä suuressa kauhussaankin Oliver huomasi,\nettä veitsi tutisi hänen kädessään.\n\n-- Mitä nyt? sanoi juutalainen. Mitä sinä väijyt? Miksi olet valveilla?\nMitä olet nähnyt? Vastaa, poika! Hetipaikalla, jos tahdot pitää henkesi!\n\n-- En voinut enää nukkua, herra, vastasi Oliver hiljaa. Olen\npahoillani, jos häiritsin teitä.\n\n-- Olitko valveilla tunti sitten? kysyi juutalainen luoden poikaan\nraivoisan silmäyksen.\n\n-- En, herra.\n\n-- Puhutko totta? ärjäsi juutalainen entistä hurjemman ja uhkaavamman\nnäköisenä.\n\n-- Puhun, en ollut todellakaan valveilla, herra, vastasi Oliver\nvakavasti, vakuutan sen teille.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, ystäväiseni! sanoi juutalainen nyt aivan entisellään\nja leikitteli hiukan veitsellä, ennenkuin pani sen pöydälle, ikäänkuin\nuskotellakseen Oliverille, että hän oli tarttunut siihen vain\npiloillaan. -- Tiesinhän sen, pikku ystäväni. Tahdoin vain pelottaa\nsinua. Sinä olet rohkea poika, Oliver! Hah, hah, haa! Olet kuin oletkin\nurhea poika! Ja juutalainen hieroi käsiään nauraa hihittäen, mutta\nvilkui samalla levottomasti laatikkoon.\n\n-- Näitkö näitä koreita kapineita, pikku ystäväni? kysyi juutalainen\nhetken kuluttua laskien kätensä laatikolle.\n\n-- Näin, herra, vastasi Oliver.\n\n-- Vai niin! sanoi juutalainen kalveten. Ne -- ne ovat minun pieni\nomaisuuteni, Oliver; siinä on kaikki, millä minun on tultava toimeen\nvanhoilla päivilläni. Ihmiset sanovat minua saituriksi, ystäväiseni,\nniin ne sanovat.\n\nOliverin mielestä vanhus olikin aika saituri, kun asui niin\nsiivottomassa paikassa, vaikka hänellä oli niin paljon kelloja. Mutta\nsitten hän ajatteli, että ukon hyvyys Taskuveijaria ja muita poikia\nkohtaan maksoi hänelle varmasti suuria summia, ja senvuoksi hän loi\nkunnioittavan silmäyksen juutalaiseen ja kysyi, saisiko hän nousta\nmakuulta.\n\n-- Saatpa tietysti, poikaseni. Odotahan hiukan. Oven luona on\nvesisanko. Tuo se tänne, minä annan sinulle pesuastian, niin saat\npeseytyä, ystäväni.\n\nOliver nousi, kulki lattian poikki ja kumartui ottamaan sankoa. Kun hän\nkääntyi, oli laatikko poissa.\n\nTuskin hän oli ehtinyt peseytyä ja tyhjentää vadin heittämällä\npesuveden ulos ikkunasta, kuten Fagin oli käskenyt, kun Taskuveijari\nastui huoneeseen mukanaan pirteä toveri, jonka Oliver oli edellisenä\niltana nähnyt tupakoivien poikien joukossa ja joka nyt esitettiin\nhänelle Charley Bates'ina. Kaikki neljä kävivät nyt aamiaiselle,\njonka muodostivat kahvi, kappale liikkiötä ja lämmin leipä, jonka\nTaskuveijari oli tuonut kotiin hattunsa kuvussa.\n\n-- No, sanoi Fagin katsahtaen merkitsevästi Oliveriin, mutta puhuen\nTaskuveijarille, toivon, että olette olleet ahkeria tänään, ystäväni?\n\n-- Kovin ahkeria, vastasi Taskuveijari.\n\n-- Kuin mehiläiset, lisäsi Charley Bates.\n\n-- Kelpo poikia, kelpo poikia! sanoi juutalainen. Mitä sinä olet\nsaanut, Taskuveijari?\n\n-- Pari lompakkoa.\n\n-- Lihaviako? kysyi juutalainen innokkaasti.\n\n-- Koko lailla, vastasi Taskuveijari ja veti esiin kaksi lompakkoa,\njoista toinen oli punainen, toinen vihreä.\n\n-- Eivätpä ne ole kovin painavia, sanoi juutalainen tarkastettuaan\nhuolellisesti niiden sisällön, mutta ovathan ne aika sirotekoisia. Hän\non taitava työntekijä, eikö totta, Oliver?\n\n-- Kyllä, sangen taitava, vastasi Oliver. Charley Bates päästi\naikamoisen naurunhohotuksen, mikä kovasti kummastutti Oliveria, koska\nhän ei huomannut sanoneensa mitään naurettavaa.\n\n-- No, mitä sinä olet saanut, poikaseni? kysyi Fagin Charley Batesilta.\n\n-- Tällaisia, vastasi herra Bates näyttäen hänelle neljää nenäliinaa.\n\n-- Erinomaista, sanoi juutalainen tutkien niitä hyvin tarkasti. Ne\novat oikein hyviä, kerrassaan oivallisia. Mutta sinä et ole merkannut\nniitä oikein, Charley. Meidän on otettava neulalla nimet irti. Sen työn\nopetamme Oliverillekin. Haluatko oppia sen, Oliver, sano? -- Hah, hah,\nhaa!\n\n-- Kyllä, kiitos, sanoi Oliver.\n\n-- Ehkä sinäkin tahtoisit oppia valmistamaan nenäliinoja yhtä helposti\nkuin Charley, vai mitä, pikku ystävä?\n\n-- Kyllä, oikein mielelläni, jos te opetatte vain minua, herra, vastasi\nOliver.\n\nNuori Bates piti syystä tai toisesta tätä vastausta niin naurettavana,\nettä alkoi jälleen nauraa hohottaa. Mutta hän joi juuri parhaillaan\nkahvia, mikä hänen nauraessaan sattui menemään väärään kurkkuun, niin\nettä tukehtuminen oli vähällä aikaansaada hänen varhaisen poismenonsa.\n\n-- Hän on niin naurettavan lapsellinen, sanoi Charley toinnuttuaan\nikäänkuin siten pyytääkseen anteeksi sopimatonta käytöstään.\n\nTaskuveijari ei sanonut mitään, vaan silitti Oliverin hiuksia\nvakuuttaen hänen kyllä viisastuvan aikaa myöten, jolloin vanhus, joka\nhuomasi Oliverin punastuvan, muutti puheenaihetta kysyen, oliko aamulla\nollut paljon ihmisiä mestausta katsomassa. Poikien vastauksista kävi\nselville, että he olivat molemmat olleet siellä, ja Oliver ihmetteli\ntietysti kovasti, kuinka he siitä huolimatta olivat ehtineet tehdä niin\npaljon työtä.\n\nKun aamiainen oli korjattu pöydältä, leikki vanha herra poikien\nkanssa sangen kummallista ja harvinaista leikkiä, mikä tapahtui\nseuraavalla tavalla. Hilpeäluontoinen vanhus pisti nuuskarasian toiseen\nhousuntaskuunsa, rahakukkaron toiseen ja liivintaskuunsa kellon,\njonka vitjat olivat hänen kaulansa ympärillä. Hän kiinnitti vielä\nväärennetyn jalokivineulan paitansa rintamukseen, napitti huolellisesti\ntakkinsa, työnsi silmälasikotelonsa ja nenäliinansa taskuihin ja\nalkoi kulkea edestakaisin lattialla keppi kädessä samalla tapaa kuin\npitkin päivää näkee vanhoja herroja kadulla kävelemässä. Välistä hän\npysähtyi kaminan, välistä oven luo seisomaan näyttäen siltä kuin olisi\nkokonaan syventynyt tarkastelemaan jotakin puodinikkunaa. Tällöin hän\nvilkaisi vähän päästä ympärilleen ikäänkuin olisi pelännyt varkaita\nja tunnusteli taskujaan varmistuakseen, ettei mitään ollut kadonnut,\nja käyttäytyi yleensä niin luonnollisesti ja samalla hullunkurisesti,\nettä Oliver nauroi silmät kyynelissä. Pojat hiipivät aivan hänen\nkintereillään ja kun ukko kääntyi, vetäytyivät he syrjään niin\nketterästi, että oli mahdotonta seurata heidän liikkeitään. Viimein\nTaskuveijari oli vahingossa astuvinaan hänen varpailleen Charleyn\ntörmätessä häneen takaapäin, ja samassa silmänräpäyksessä he riistivät\nhäneltä erinomaisen näppärästi nuuskarasian, rahakukkaron, kellon\nvitjoineen, rintaneulan, nenäliinan ja vieläpä silmälasikotelonkin. Jos\nvanhus huomasi käden taskussaan, ilmoitti hän heti, kenen se oli, ja\nleikki alkoi uudestaan.\n\nKun tämä leikki oli toistettu useita kertoja, saapui nuorien herrojen\nvieraiksi kaksi nuorta naista; toisen nimi oli Bet, toisen Nancy.\nHeillä oli kummallakin hyvin tuuheat hiukset, jotka oli jokseenkin\nepäsiististi kammattu, ja pukujensakin suhteen he näyttivät sangen\nhuolimattomilta. Heitä ei kai oikeastaan voinut kutsua kauniiksi,\nmutta he olivat hyvin punakoita ja terveen ja voimakkaan näköisiä, ja\nkun he lisäksi käyttäytyivät kovin kursailemattomasti ja reippaasti,\nniin Oliver piti heitä perin mukiinmenevinä tyttöinä, jollaisia he\nepäilemättä olivatkin. Nämä vieraat viipyivät siellä hyvän aikaa.\nPöytään tuotiin paloviinaa, koska toinen heistä valitti tuntevansa\nsisäisiä vilunväristyksiä. Viimein arveli Charley Bates, että oli jo\naika pyyhkiä tomut jaloistaan, mitä Oliver piti uloslähdön hienompana\nilmaisumuotona, sillä pian senjälkeen lähtivät Taskuveijari, Charley\nja molemmat nuoret naiset yhdessä pois, kun juutalainen oli ensin\nhyväntahtoisesti varustanut heidät rahoilla.\n\n-- No, pikku ystäväni, sanoi Fagin, eikö tämä ole miellyttävää elämää?\nHe lähtivät nyt ulos huvittelemaan koko loppupäiväksi.\n\n-- Joko he ovat lopettaneet työnsä? kysyi Oliver.\n\n-- Ovat kyllä, elleivät he aivan äkkiarvaamatta havaitse ulkona\nollessaan mitään ansion mahdollisuutta, sillä silloin he eivät anna\ntilaisuuden luisua käsistään, siitä voit olla varma. Ota esimerkkiä\nheistä, pikku ystävä, ota esimerkkiä heistä, sanoi juutalainen\nkoputtaen hiilihangolla kaminan reunaa antaakseen enemmän pontta\nsanoilleen. Tee kaikki, mitä he pyytävät sinulta, ja noudata heidän\nneuvojaan, etenkin Taskuveijarin. Hänestä tulee vielä suuri mies\nja niin tulee sinustakin, jos seuraat hänen esimerkkiään. Pistääkö\nminun taskustani esiin nenäliinan kulma, poikaseni? kysyi juutalainen\npysähtyen äkkiä.\n\n-- Pistää kyllä, herra, vastasi Oliver.\n\n-- Koeta ottaa se niin, että minä en huomaa, aivan kuin näit poikien\naamulla tekevän...\n\nOliver kohotti taskun pohjaa toisella kädellään, kuten oli nähnyt\nTaskuveijarin tekevän, ja veti nenäliinan esiin toisella.\n\n-- Onko se poissa? huudahti juutalainen.\n\n-- Tässä se on, herra, sanoi Oliver ojentaen nenäliinan hänelle.\n\n-- Sinä olet sukkela poika, pikku ystäväni, sanoi leikillinen vanha\nherra taputtaen Oliveria päähän. En ole koskaan nähnyt, kätevämpää\npoikaa. Tästä saat shillingin. Jos jatkat samalla tapaa, niin sinusta\ntulee vielä nykyajan etevin mies. Mutta tulehan nyt, niin minä opetan\nsinua irroittamaan nimiä nenäliinoista.\n\nOliver ei saattanut ollenkaan käsittää, miksi hänestä tulisi suurmies\nsenvuoksi, että kykeni ottamaan nenäliinan vanhan herran taskusta,\nmutta hän arveli, että juutalainen, joka oli häntä niin paljon\nvanhempi, tiesi sen asian parhaiten, ja siksi hän seurasi tätä pöydän\nääreen ja oli pian syventynyt uuteen toimeensa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nOliver oppii tuntemaan uusien toveriensa luonteen, mutta saa kalliisti\nmaksaa tämän tiedon. Lyhyt, mutta tärkeä luku.\n\n\nOliver jäi useiksi päiviksi juutalaisen huoneeseen, missä hän irroitti\nnimikirjaimia nenäliinoista, joita tuotiin sinne suuria määriä ja\nvälistä hän otti osaa yllämainittuun leikkiin jonka Pagin uudisti\nsäännöllisesti joka aamu kahden pojan kanssa. Lopulta hän rupesi\nikävöimään raitista ilmaa ja pyysi useita kertoja vanhusta päästämään\nhänet ulos työhön muiden mukana.\n\nOliverin työhalu kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän oli nähnyt\ntodisteita vanhan herran ankaran siveellisestä luonteesta. Kun\nTaskuveijari tai Charley tuli joskus tyhjin käsin kotiin, piti ukko\nankaralla äänellä pitkiä puheita laiskuuden ja velttouden pahetta\nvastaan ja terotti heille toimeliaan elämän välttämättömyyttä\nkäskemällä heidät vuoteeseen ilman illallista. Menipä hän kerran\nniinkin pitkälle, että heitti molemmat pojat portaita alas; tämä\nosoittaa, miten sitkeästi hän piti kiinni hyveellisistä määräyksistään.\n\nEräänä aamuna Oliver vihdoin sai ikävöimänsä luvan. Pariin,\nkolmeen päivään ei ollut saapunut yhtään nenäliinaa, ja ateriatkin\nolivat käyneet jokseenkin niukoiksi. Ehkä tämä oli syynä vanhuksen\nsuostumukseen, mutta oli sen laita miten hyvänsä, niin joka\ntapauksessa hän sanoi Oliverille, että tämä saattoi lähteä kaupungille\nTaskuveijarin ja Charley Batesin hoivissa. Nuo kolme poikaa lähtivät\nsiis matkaan; Taskuveijarilla oli kuten tavallisesti hihat käärittyinä\nja hattu kallellaan, Charley käveli kädet taskuissa, ja Oliver astui\nheidän keskellään uteliaana näkemään, mihin he menisivät ja mitä hän\nensiksi saisi oppia.\n\nHe kulkivat niin hitaasti ja veltosti, että Oliver alkoi jo luulla,\nettä hänen toverinsa aikoivat pettää vanhaa herraa jättämällä työnsä\nkokonaan tekemättä. Taskuveijarilla oli lisäksi se moitittava\ntapa, että sieppasi ohimennessään pieniltä pojilta lakit päästä ja\nheitti ne kellarinluukuista sisään, ja Charley osoitti omaavansa\nkerrassaan merkillisen käsityksen omistusoikeudesta, sillä hän anasti\nkatukäytävälle jätetyistä koreista omenoita ja sipuleita pistäen ne\ntaskuihinsa, jotka olivat niin avarat, että näyttivät ulottuvan joka\nsuuntaan hänen pukunsa alla. Nämä seikat tuntuivat Oliverista niin\npahoilta, että hän oli jo aikeissa sanoa tovereilleen tahtovansa lähteä\nkotiin, mutta samassa hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, kun\nhän huomasi äkillisen ja arvoituksellisen muutoksen Taskuveijarin\nkäytöksessä.\n\nJuuri kun he astuivat eräästä Clerkemvellin torin läheisestä kapeasta\nkujasta kadulle, pysähtyi Taskuveijari yht'äkkiä, painoi sormen\nhuulilleen ja veti toverinsa hyvin varovasti takaisin kujaan.\n\n-- Mikä nyt on? kysyi Oliver.\n\n-- Hiljaa, kuiskasi Taskuveijari. Näetkö. Näetkö tuon vanhan murmelin\ntuolla kirjalaatikon luona?\n\n-- Tuon vanhan herranko kadun toisella puolella? kysyi Oliver. Hänet\nnäen.\n\n-- Häntä voimme käyttää, sanoi Taskuveijari.\n\n-- Mainiosti, myönsi Charley.\n\nOliver katseli aivan ymmällään vuoroin kumpaakin, mutta ei ehtinyt\nkysyä mitään, sillä molemmat pojat hiipivät kadun poikki ja pysähtyivät\nvanhan herran taakse. Oliver astui muutamia askeleita heidän perässään,\nja kun hän ei tiennyt, oliko hänen mentävä eteenpäin vai vetäydyttävä\ntakaisin, jäi hän äänettömänä odottamaan, mitä nyt tapahtuisi.\n\nVanha herra näytti hyvin kunnianarvoisalta. Hänellä oli puuteroitu\ntukka ja kultasankaiset silmälasit; hänen yllään oli mustalla\nsamettikauluksella varustettu tummanvihreä takki ja valkeat housut;\nkainalossa oli ohut ruokokeppi. Hän oli ottanut kirjakaupan avonaisesta\nnäytelaatikosta kirjan käteensä ja seisoi nyt lukien niin innokkaasti,\nkuin istuisi nojatuolissa omassa työhuoneessaan. Mahdollisesti\nhän luulikin olevansa kotonaan, sillä hän ei näyttänyt huomaavan\nlainkaan kirjakauppaa, katua eikä poikia. Lyhyesti sanottuna: hän\nnäki ainoastaan kirjan, jota hän parhaillaan luki, ja päästyään sivun\nloppuun hän käänsi lehteä ja alkoi jälleen seuraavan sivun ensi\nriviltä, ja samalla tapaa hän jatkoi sivu sivulta.\n\nKylläpä Oliver hämmästyi ja kauhistui, kun hän muutaman askeleen\npäästä näki, miten Taskuveijari pisti kätensä vanhan herran taskuun ja\nveti esiin nenäliinan, jonka ojensi Charleylle; sitten molemmat pojat\npuikahtivat kiireesti lähimmän kadunkulman taakse.\n\nSamassa silmänräpäyksessä pojalle selvisi nenäliinojen, kellojen,\nkoristeiden ja juutalaisen salaisuus. Hän seisoi hetken aikaa kauhun\njäykistämänä tuntien, kuinka veri kuumana virtasi hänen suonissaan,\nsitten hän kääntyi hädissään ja säikähtyneenä pakenemaan ja juoksi,\ntietämättä itsekään miksi, niin nopeasti kuin sääret kantoivat.\n\nKaikki tämä tapahtui minuutin kuluessa, ja sillä hetkellä kun Oliver\nlähti juoksemaan, pisti vanha herrasmies kätensä taskuun ja kääntyi\nkiivaasti ympäri huomatessaan nenäliinansa kadonneen. Kun hän näki\npojan luikkivan tiehensä semmoisella kiireellä, piti hän luonnollisesti\ntätä varkaana ja huutaen täyttä kurkkua: -- Ottakaa varas kiinni! hän\nlähti tämän jälkeen kirja kädessään.\n\nMutta vanha herra ei ollut ainoa huutaja. Taskuveijari ja Charley,\njotka eivät halunneet vetää yleistä huomiota puoleensa juoksemalla\npitkin avointa katua, olivat ainoastaan puikahtaneet lähimmästä ovesta\nsisään toisella puolella katua. Tuskin he olivat kuulleet huudon\nja nähneet Oliverin syöksyvän ohitseen, kun he jo käsittivät asian\noikean laidan, astuivat esiin ja yhtyivät huutoon: Ottakaa varas\nkiinni! Sitten he ryhtyivät kunnon kansalaisten tavoin ottamaan osaa\ntakaa-ajoon.\n\nVaikka Oliverin kasvattajat olivat olleet viisaita ajattelijoita, ei\nhän ollut kuitenkaan tietopuolisesti perehtynyt siihen kauniiseen\nperiaatteeseen, että itsesäilytysvaisto on luonnon tärkein laki. Jos\nhän olisi tiennyt sen, niin ehkä hän olisi ollut paremmin varuillaan.\nMutta nyt hänen kauhunsa vain suureni, ja hän pyyhälsi tiehensä\nkuin myrskytuuli vanhan herran ja poikien huutaessa aivan hänen\nkintereillään.\n\nOttakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Näissä sanoissa piilee\njonkinlainen lumoava voima. Kauppias jättää myymälänsä ja ajaja\nvaununsa; teurastaja hylkää vasikkansa, leipuri korinsa, maidonkantaja\nkannunsa, juoksupoika kantamuksensa, koulupoika marmorikuulansa,\nkadunlaskija kuokkansa ja lapsi pallonsa. He juoksevat suin päin\ntoistensa kintereillä, yli kantojen ja kivien, töykkivät toisiaan,\nulvovat, kirkuvat, kaatavat vastaantulijat nurin kadunkulmissa\nkääntyessään, herättävät koirat ja pelottavat kanat. Kadut, pihat ja\ntorit kaikuvat heidän askeleistaan. Ottakaa varas kiinni! Ottakaa\nvaras kiinni! Sadat äänet toistavat huutoa, ja joukko kasvaa joka\nkadunkulmassa. Edelleen jatkuu ajo, katuloka roiskuu ja kivitys\nkumisee. Ikkunoita avataan, ihmisiä rientää taloista, mutta joukko\nryntää yhä eteenpäin. Monet \"Punch'in\" [Englantilainen pilalehti.]\nkatselijatkin liittyvät ohikiitävään joukkoon ja vahvistavat tuorein\nvoimin huutoa: Ottakaa varas kiinni!\n\nOttakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Ihmisrinnassa uinuu\nvoimakas tarve ahdistaa vainottua. Onneton, hengästynyt lapsi,\nläähättäen uupumuksesta, kasvot kauhun vääristäminä ja hiestä märkinä,\nponnistaa kaikki voimansa päästäkseen pakoon vainoojiltaan, jotka\nseuraavat hänen kintereillään, tulevat joka hetki yhä lähemmäksi ja\ntervehtivät hänen väheneviä voimiaan yhä hurjemmilla huudoilla ja\nulvovat ilosta: Ottakaa varas kiinni! -- Niin, ottakaa Herran tähden\nhänet kiinni, jollei muun niin armeliaisuuden vuoksi!\n\nVihdoinkin saavutettu! Olipa se taitava isku! Hän makaa nyt kadulla\nja joukkoa kerääntyy hänen ympärilleen. Jokainen uusi tulokas tyrkkii\nedessäolijoita saadakseen edes vilahdukselta nähdä pahantekijän.\n\"Väistykää syrjään!\" -- \"Päästäkää hänet hiukan henkäisemään!\" --\n\"Lorua, sitä hän ei ansaitse!\" --\"Mihin se herra joutui?\" -- \"Tuollahan\nse tulee katua pitkin!\" -- \"Tehkää tilaa herralle!\" -- \"Onko se tuo\npoika, herra?\" -- \"Se se on.\"\n\nOliver makasi pölyn ja loan peittämänä, suusta valui verta ja hän\ntuijotti kauhistuneena ympärillään olevia kasvoja, kun etumaiset\nvainoojat sysäsivät vanhan herran keskelle piiriä, jossa hän vastasi\nheidän kiihkeisiin kysymyksiinsä lempeällä äänellä:\n\n-- Niin, sanoi hän, pelkään pahoin, että se oli juuri tuo poika.\n\n-- Pelkää! mutisi väkijoukko. Onpas se aika narri!\n\n-- Voi raukkaa! sanoi vanha herra. Hän on loukkaantunut.\n\n-- Minä sen iskin, herra, selitti pitkä miesroikale astuen joukosta\nesiin. Osutin nyrkkini keskelle naamaa. Minä sen pysäytin, herra!\n\nMies vei kätensä hattunsa reunaan, ikäänkuin olisi odottanut maksua\nvaivastaan. Mutta vanha herra loi häneen vain tyytymättömän silmäyksen\nja katsahti levottomasti ympärilleen, ikäänkuin aikoisi itsekin\nkarata tiehensä. Mahdollisesti hän olisi yrittänytkin, ellei samassa\npoliisikonstaapeli -- tavallisesti viimeinen henkilö, joka saapuu\npaikalle tuollaisissa tilaisuuksissa -- olisi tunkeutunut kansanjoukon\nlävitse ja tarttunut Oliveria kauluksesta.\n\n-- Nouse ylös! sanoi mies karskisti.\n\n-- En minä sitä tehnyt, herra. Sen teki kaksi muuta poikaa, sanoi\nOliver katsoen rukoilevasti ympärilleen. Ne ovat kyllä jossakin lähellä.\n\n-- Ei tässä ketään muita ole, sanoi konstaapeli. Hän lausui tämän\nivallisesti, mutta oli kuitenkin sattumalta oikeassa, sillä\nTaskuveijari ja Charley olivat oikeaan aikaan livahtaneet ensimmäiselle\nsopivalle poikkikadulle, minkä tapasivat ajomatkallaan. -- No,\nnousetkos siitä!\n\n-- Älkää tehkö hänelle pahaa, sanoi vanha herra säälivästi.\n\n-- Enhän minä sille pahaa tee, vastasi konstaapeli ja kiskaisi\ntodisteeksi siitä takin puoleksi pojan yltä. -- Tule, minä tunnen\nsinut, niin että ei sinun kannata teeskennellä. Etkö sinä pääse\njaloillesi, senkin rakkari?\n\nOliveria, joka töin tuskin pysyi pystyssä, laahattiin nyt pitkin katua.\nVanha herra kulki konstaapelin rinnalla, ja suuri joukko ihmisiä\nriensi vähän matkaa edellä kääntyen tuon tuostakin taakseen katsomaan\nOliveria. Pojat huusivat, ja niin jatkettiin kulkua edelleen.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nKertoo poliisituomarista ja antaa pienen näytteen tämän tavasta\nharjoittaa oikeutta.\n\n\nRikos oli tehty piirissä, jonka poliisikamari oli pääkaupungin\ntunnetuimpia. Kun poliisikamari sattui olemaan aivan lähellä, niin\nväkijoukon huvista tuli pian loppu. Se saattoi nimittäin seurata\nOliveria ainoastaan paria, kolmea katua pitkin ja Mutton-Hill-mäen\nylitse. Sitten hänet laahattiin matalan porttikäytävän läpi likaiselle\npihalle ja sieltä takaoven kautta pienelle, kivetylle pihamaalle, missä\nhe tapasivat lihavan miehen, jolla oli avainkimppu kädessä.\n\n-- Mistä nyt on kysymys? tiedusteli mies välinpitämättömästi.\n\n-- Taskuvarkaasta, vastasi Oliverin saattaja.\n\n-- Teiltäkö on varastettu? kysyi avainkimpun kantaja herralta.\n\n-- Niin, minulta, vastasi vanha herra, mutta en ole oikein varma,\nottiko juuri tuo poika nenäliinani. Minä -- haluaisin mieluimmin jättää\nasian sikseen.\n\n-- Teidän on astuttava tuomarin eteen, herra, sanoi mies. Hänen\nkorkeutensa on valmis tutkimaan asiaa puolen minuutin kuluttua. No\nniin, hirtehinen!\n\n-- Nämä viimeiset sanat lausuttiin Oliverille kehoituksena astua sisään\novesta, jota mies piti auki ja joka johti pieneen koppiin, jossa oli\nkivilattia. Siellä hänet tarkastettiin, ja kun ei mitään löydetty, niin\nhänet suljettiin sinne.\n\nTämä koppi muistutti ulkonäöltään ja suuruudeltaan kellaria, mutta\nei ollut niin valoisa. Se oli tavattoman siivoton, sillä nyt oli\nmaanantaiaamu, ja siinä oli säilytetty lauantai-illasta saakka kuutta\njuopunutta. Meidän poliisiasemillamme suljetaan miehiä ja naisia\n_mitättömimpienkin epäluulojen_ perusteella -- kannattaa panna merkille\nnämä sanat -- noihin koppeihin, joihin verrattuna Newgaten vankilan\nkopit, joissa säilytetään pahimpia kuolemaantuomittuja rikollisia, ovat\ntodellisia palatseja. Joka ei usko tätä, käyköön itse vertailemassa.\n\nVanha herra näytti miltei yhtä onnettomalta kuin Oliver, kun avain\nkitisi lukossa, ja hän katsahti huoaten kirjaan, joka oli viattomana\nsyynä koko tähän kommellukseen.\n\nSen pojan kasvoissa on jotakin, sanoi vanha herra itsekseen lähtien\nhitaasti liikkeelle ja painaen ajatuksissaan kirjan selkää leukaansa\nvasten, jotakin, mikä hellyttää ja kiinnostaa minua. Mahtaakohan hän\nolla viaton? Hän muistuttaa -- Mutta suuri Jumala! huudahti vanha herra\npysähtyen äkkiä ja tuijottaen taivasta kohti. Missä ihmeessä olen ennen\nnähnyt samannäköiset kasvot?\n\nMuutamia minuutteja mietiskeltyään vanha herra astui erääseen\nodotushuoneeseen, jonka ikkunat olivat kadulle päin. Siellä hän\nistuutui nurkkaan nähden ajatuksissaan lukemattomia kasvoja, jotka\nolivat vuosikausia olleet ikäänkuin tumman verhon peittäminä. Ei! sanoi\nhän viimein, se on varmasti vain kuvittelua.\n\nHän alkoi muistella niitä uudestaan. Hän oli nyt kerta kaikkiaan\nkutsunut ne esiin, eikä niitä ollut suinkaan helppo verhota jälleen\ntummalla paarivaatteella, joka niin kauan oli ne kätkenyt. Siinä\njohtui hänen mieleensä ystäviä ja vihamiehiä, jopa monia hänelle aivan\nvieraitakin; joukossa oli nuoria kukoistavia tyttöjä, jotka nyt olivat\nvanhoja eukkoja; toiset lepäsivät jo haudoissaan, mutta sielu, joka vie\nvoiton kuolemastakin, näytti heidät jälleen yhtä terveinä ja kauniina\nkuin he olivat muinaisina aikoina olleet, palautti silmien loisteen,\nhymyilyn suloisuuden; sielu säteili salaavan maallisuudenkin läpi\nkuiskaillen siitä kauneudesta, joka katoaa täällä uudistuakseen entistä\nihanampana haudan toisella puolella ja joka temmataan pois maasta\nvain kynttilän tavoin lempeästi ja ystävällisesti valaisemaan tietä\ntaivaaseen.\n\nMutta vanha herra ei löytänyt muististaan sellasia kasvoja, joissa\nolisi ollut vähääkään Oliverin näköä. Hän siis vain huokasi heränneille\nmuistoilleen, ja kun hän oli omaksi onnekseen hajamielinen vanha herra,\nsyventyi hän pian jälleen tuon kovan onnen kirjan sisältöön.\n\nHänet keskeytti vanginvartija, joka kosketti häntä olkapäähän ja\nkehoitti astumaan oikeuden eteen. Hän sulki kirjan, ja sitten hänet\njohdettiin kuuluisan ja mahtavan herra Fangin luo.\n\nOikeussali oli seinälaudotuksella varustettu, pihanpuoleinen huone.\nHerra Fang istui sen yläpäässä aitauksen takana, ja oven suussa oli\njonkinlainen karsina, johon Oliver oli jo suljettu; hän vapisi koko\nruumiiltaan katsellessaan pelottavaa ympäristöään.\n\nFang oli keskikokoinen, melkein kaljupäinen mies; hänen kasvonsa olivat\ntuimissa rypyissä ja hyvin tummanpunaiset. Ellei hän todellakaan\npitänyt tapanaan juoda väkijuomia enemmän kuin kohtuus salli, olisi\nhänellä ollut aivan erinomainen aihe nostaa syyte kunnianloukkauksesta\nomia kasvojaan vastaan.\n\nVanha herra kumarsi sirosti, lähestyi tuomarin kirjoituspöytää ja sanoi\nojentaessaan nimikorttinsa: Tässä on nimeni ja osoitteeni. Sitten\nhän astui pari askelta taaksepäin ja jäi kohteliaasti kumarrettuaan\nodottamaan kuulustelua.\n\nNyt sattui onnettomuudeksi niin hullusti, että Fang luki juuri eräästä\naamulehdestä artikkelia, joka koski muuatta hänen joku aika sitten\nlangettamaansa tuomiota ja jossa jo sadannenseitsemännenkymmenennen\nkerran kehoitettiin sisäasiainministeriä kiinnittämään erikoisen\nhuomionsa herra Fangin rikkomuksiin. Hän oli siis suuttunut ja silmäsi\nnyt vanhaa herraa äkäisen näköisenä.\n\n-- Kuka te olette? kysyi hän.\n\nVanhus viittasi hiukan kummastuneena nimikorttiinsa.\n\n-- Konstaapeli! tiuskasi herra Fang sysäten kortin ja sanomalehden\nsyrjään. Mikä mies tuo on?\n\n-- Minun nimeni, herra, on Brownlow, sanoi vanha herra puhuen\nsivistyneen miehen tavalla. Saisinko ehkä tietää sen tuomarin nimen,\njoka virka-asemansa suojassa aivan aiheettomasti loukkaa kunniallista\nmiestä? Tämän sanottuaan Brownlow katsahti ympärilleen ikäänkuin etsisi\njotakuta, joka voisi antaa hänelle pyydetyn tiedon.\n\n-- Konstaapeli, sanoi Fang kääntyen ja taittaen sanomalehden, mistä\ntuota miestä syytetään?\n\n-- Ei häntä syytetä mistään, korkea oikeus, vastasi konstaapeli. Hän on\ntuon pojan syyttäjä.\n\nHänen korkeutensa tiesi sen vallan hyvin, mutta sillä tavalla hän\nsaattoi rangaistuksetta tehdä kiusaa.\n\n-- Onko hän pojan syyttäjä? huudahti Fang silmäillen Brownlowia\nkiireestä kantapäähän. Pankaa hänet valalle!\n\n-- Ennenkuin teen valan, sallittakoon minun sanoa pari sanaa, virkkoi\nBrownlow, nimittäin, että ellen olisi itse nähnyt, niin en olisi\nkoskaan uskonut...\n\n-- Vaietkaa, herra, sanoi Fang käskevällä äänellä.\n\n-- En ennenkuin olen lausunut ajatukseni.\n\n-- Vaiti hetipaikalla, tai muuten heitätän teidät ulos oikeussalista!\nOlette nenäkäs ja hävytön mies. Kuinka uskallatte uhmata tuomaria?\n\n-- Mitä sanoitte? huudahti vanhus punastuen suuttumuksesta.\n\n-- Pankaa tämä henkilö valalle, sanoi Fang kirjurille. En halua kuulla\nenempää. Vannottakaa hänet.\n\nBrownlow oli äärimmäisen kiihtynyt, mutta peläten vahingoittavansa\npojan asiaa, jos nyt purkaisi vihansa, hän hillitsi itsensä ja vannoi\nvalan.\n\n-- No niin, sanoi Fang, mistä syytätte tätä poikaa? Mitä teillä on\nsanottavaa, herra?\n\n-- Minä seisoin erään kirjakaupan edessä... alkoi Brownlow.\n\n-- Vaiti, herra! keskeytti Fang. Konstaapeli! Missä konstaapeli on?\nPankaa hänet valalle. No, konstaapeli, mitä tiedätte asiasta?\n\nTämä kertoi asiaankuuluvan nöyrästi, että hän oli vanginnut ja\ntarkastanut Oliverin, mutta ei ollut löytänyt häneltä mitään; muuta hän\nei tietänyt.\n\n-- Onko todistajia? kysyi Fang.\n\n-- Ei, korkea oikeus, vastasi konstaapeli.\n\nFang istui hetken aikaa vaiti, sitten hän kääntyi kantajaan päin ja\nsanoi entistä kiivaammin:\n\n-- No, mies, joko te selitätte, mitä teidän syytöksenne tätä poikaa\nvastaan merkitsee, vai mitä? Nyt olette vannonut valan, ja jos yhä\nedelleen kieltäydytte tuomasta esiin todistuksianne, niin rankaisen\nteitä tuomioistuimen halveksimisesta, sen teen kuin teenkin, vaikka\nminut perisi...\n\nKukaan ei saanut tietää, mikä hänet perisi, sillä kirjuri ja\nvanginvartija alkoivat samassa rajusti yskiä, ja edellinen pudotti\nlisäksi painavan kirjan lattiaan estäen siten -- tietenkin sattumalta\n-- viimeisen sanan kuulumasta.\n\nVaikka häntä välillä usein keskeytettiin ja loukattiin, onnistui\nBrownlowin viimein esittää asiansa, minkä ohessa hän huomautti, että\nhän oli hetken hämmingissä kiiruhtanut pojan jälestä nähdessään tämän\njuoksevan tiehensä, ja lausui toivomuksenaan, että tuomari kohtelisi\nhäntä niin lempeästi kuin laki suinkin salli, siinä tapauksessa että\nhänet havaittiin syyttömäksi varkauteen, vaikka hän näyttäisikin olevan\nliitossa varkaiden kanssa.\n\n-- Hän on loukkaantunut, sanoi vanha herra lopuksi, ja minä pelkään\npahoin, lisäsi hän äänekkäämmin vilkaisten syytettyyn, pelkään\ntodellakin, että hän on kovin sairas.\n\n-- Kyllä kai, tietysti hän on, vastasi Fang pilkallisesti. Älä yritä\njuonitella täällä, senkin kirottu maankiertäjä, siitä ei ole nyt apua.\nMikä on nimesi?\n\nOliver koetti vastata, mutta ei saanut kieltään liikkumaan. Hän oli\nkalmankalpea, ja hänen päätään pyörrytti.\n\n-- Mikä sinun nimesi on, sinä paatunut lurjus? ärjyi Fang. Konstaapeli,\nmikä hänen nimensä on?\n\nNämä sanat lausuttiin vanhalle miehelle, jonka yllä oli raitaiset\nliivit ja joka seisoi lähellä edellämainittua karsinaa. Hän kumartui\nOliverin puoleen toistaen kysymyksen, mutta huomatessaan, ettei tämä\ntodellakaan kyennyt vastaamaan, ja tietäen, että pojan vaikeneminen\nraivostuttaisi tuomaria vielä enemmän ja siten koventaisi tuomion, hän\nrohkeni vastata arviolta.\n\n-- Hän sanoo olevansa Tom White, teidän korkeutenne, sanoi\nhyväsydäminen konstaapeli.\n\n-- Vai niin, hän ei halua itse vastata? sanoi Fang. Sitä parempi. Missä\nhän asuu?\n\n-- Missä milloinkin sattuu yösijan saamaan, teidän korkeutenne, vastasi\nkonstaapeli ollen ensin kysyvinään Oliverilta.\n\n-- Elävätkö hänen vanhempansa? kysyi Fang.\n\n-- Hän sanoo, että ne kuolivat jo hänen pienenä ollessaan, vastasi\nkonstaapeli entiseen tapaan.\n\nKun kuulustelu oli ehtinyt näin pitkälle, kohotti Oliver päätään ja\nkatsahtaen rukoilevasti ympärilleen pyysi heikolla äänellä hiukan vettä.\n\n-- Tyhmyyksiä! sanoi Fang. Älä yritä kujeilla minun kanssani.\n\n-- Luulen, että hän on todella sairas, teidän korkeutenne, väitti\nkonstaapeli.\n\n-- Minä sen asian paremmin ymmärrän, sanoi Fang.\n\n-- Pitäkää kiinni hänestä, konstaapeli, huudahti vanha herra ojentaen\nvaistomaisesti käsiään; hän kaatuu.\n\n-- Pysykää paikallanne, konstaapeli, huusi Fang kiivaasti. Antakaa\nhänen kaatua, jos haluaa.\n\nOliver käytti heti hyväkseen tätä ystävällistä lupaa vaipuen\nhervottomana lattialle. Läsnäolijat katselivat toisiaan, mutta kukaan\nei uskaltanut liikahtaa.\n\n-- Tiesinhän minä, että se vain oli teeskentelyä, sanoi Fang ikäänkuin\nasia olisi ollut kumoamattomasi todistettu. Antakaa hänen maata, kyllä\nhän pian kyllästyy siihen.\n\n-- Miten aiotte päättää tämän asian, herra? kysyi kirjuri matalalla\näänellä.\n\n-- Ilman mutkia, vastasi Fang. Hänet tuomitaan kolmeksi kuukaudeksi,\nkovaan työhön tietenkin. Tyhjentäkää oikeussali.\n\nOvi avattiin, ja kaksi miestä aikoi juuri kantaa Oliveria takaisin\nkoppiin, kun saliin syöksyi vanhanpuoleinen, siistin, vaikkakin\nvarattoman näköinen mies, jonka yllä oli vanha, musta puku.\n\n-- Odottakaa, odottakaa! Älkää viekö häntä pois -- odottakaa Herran\ntähden hetkinen! huudahti tulija hengästyneenä astuessaan tuomarin\npöydän ääreen.\n\nVaikka näillä tuomioistuinten valtiailla on miltei ehdottomassa\nvallassaan hänen majesteettinsa kuningattaren alamaisten vapaus, nimi\nja hyvä maine, melkeinpä henkikin, varsinkin jos he kuuluvat köyhempiin\nkansanluokkiin, ja vaikka oikeussalin seinien sisäpuolella joka päivä\nsuoritetaan joukottain sellaisia tekoja, joiden vuoksi enkelit voisivat\nitkeä verikyyneliä, niin pysyvät ne kuitenkin yleisöltä salassa, ellei\nsanomalehdistö joskus niihin kajoa. Fang hämmästyi sentähden aika\nlailla nähdessään kutsumattoman vieraan ryntäävän saliin sillä tavalla.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? Kuka se on? Heittäkää mies ulos ja tyhjentäkää\noikeussali! ärjyi hän.\n\n-- Minä tahdon puhua! huudahti mies. En mene ulos; minä näin koko\ntapauksen. Olen kirjakaupan omistaja. Minä vaadin päästä valalle. En\njätä asiaa sikseen. Teidän on kuultava minua, herra Fang. Ette uskalla\nkieltäytyä siitä.\n\nMies oli oikeassa. Hänen esiintymisensä oli rohkeata ja päättäväistä,\nja asia alkoi käydä niin vakavaksi, ettei sitä voinut ilman muuta\nsivuuttaa.\n\n-- Vannottakaa tuo mies, murahti Fang äreästi. Mitä teillä on\nsanottavaa, hyvä mies?\n\n-- Minä näin kolme poikaa -- tämän vangin ja kaksi muuta --\nhiiviskelevän kadun toisella puolella tuon herran seisoessa lukemassa.\nToinen niistä vieraista pojista varasti nenäliinan. Minä näin omin\nsilmin, miten se tapahtui ja että tämä poika täydellisesti tyrmistyi\nsiitä. -- Kun kelpo kirjakauppias oli ehtinyt hiukan hengähtää, kertoi\nhän tapauksen tarkemmin yhtenäisemmin.\n\n-- Miksi ette tullut aikaisemmin? kysyi Fang.\n\n-- En löytänyt ainoatakaan ihmistä, joka olisi jäänyt pitämään\npuotia silmällä. Kaikki apulaiseni ottivat osaa takaa-ajoon. Vasta\nviisi minuuttia sitten sain erään käsiini, ja sitten lähdinkin heti\njuoksemaan tänne niin nopeasti kuin saatoin.\n\n-- Kantaja seisoi siis lukemassa? kysyi Fang.\n\n-- Niin, vastasi mies, hän luki juuri tuota kirjaa, mikä hänellä on\nkädessään.\n\n-- Vai niin, vai sitä kirjaa? sanoi Fang. Onko se maksettu?\n\n-- Ei kylläkään, vastasi mies hymyillen.\n\n-- Herranen aika, sen minä kokonaan unohdin, huudahti hajamielinen\nvanha herra viattomasti.\n\n-- Onpa siinäkin oikea henkilö poika paran syyttäjänä! sanoi Fang\ntehden naurettavan yrityksen näyttää ihmisystävälliseltä. -- Minusta\ntuntuu, herraseni, että olette saanut tämän kirjan hyvin epäilyttävällä\ntavalla, ja voitte kiittää onneanne, ellei sen omistaja halua nostaa\nsyytettä teitä vastaan. Olkoon tämä teille varoituksena, hyvä mies,\ntai muuten joudutte vielä lain kanssa tekemisiin. Poika on vapaa.\nTyhjentäkää oikeussali!\n\n-- Mutta kuulkaahan... huudahti vanha herra, jonka kauan pidätetty\nsuuttumus nyt pääsi valloilleen. -- Mutta kuulkaahan... minä...\n\n-- Tyhjentäkää sali! karjasi tuomari. Ettekö kuule, mitä sanon,\nkonstaapeli!\n\nKäskyä toteltiin, ja vimmastunut Brownlow, joka sillä hetkellä aivan\npuhkui mielettömästä vihasta, saatettiin ulos salista toisessa kädessä\nkirja, toisessa keppi.\n\nMutta tultuaan kadulle hän pian rauhoittui. Pikku Oliver makasi\nkäytävällä paita avoinna. Hänen ohimoitaan valeltiin vedellä. Kasvot\nolivat, kalmankalpeat, ja vilunväristys vavisutti silloin tällöin hänen\nruumistaan.\n\n-- Poika raukka, poika raukka! sanoi Brownlow kumartuen hänen ylitseen.\nVoisikohan joku hankkia tänne vaunut?\n\nVaunut haettiin, ja kun Oliver oli varovasti asetettu toiselle\nistuimelle, nousi vanha herra toiselle.\n\n-- Saanko tulla mukaan? kysyi kirjakauppias.\n\n-- Mitä kernaimmin, hyvä ystävä, vastasi Brownlow. Unohdin teidät\naivan. Voi, tässähän on vielä se onneton kirjakin. Olkaa hyvä! Poika\nraukka! Nyt on pidettävä kiirettä.\n\nKirjakauppias nousi vaunuihin, ja sitten lähdettiin.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nOliverista pidetään tavattoman hyvää huolta. Erästä muotokuvaa,\nkoskevia merkillisiä seikkoja.\n\n\nVaunut ajoivat melkein samaa tietä, jota Oliver oli astunut tullessaan\nLontooseen Taskuveijarin seurassa. Vihdoin ne pysähtyivät hiljaisella,\npuitten varjostamalla kadulla erään siistin näköisen talon eteen.\nOliver pantiin heti vuoteeseen, ja sitten häntä hoidettiin ja\nvaalittiin niin hellästi, ettei hoitajien hyvyydellä näyttänyt olevan\nmitään rajoja.\n\nMutta Oliver oli useita päiviä täysin tunnoton uusien ystäviensä\nhuolenpitoa kohtaan. Aurinko nousi ja laski kerran toisensa jälkeen,\nmutta poika makasi yhä sairasvuoteellaan hivuttavan kuumeen vallassa.\nKuolleessa ruumiissa ei mato suorita työlään täsmällisemmin kuin\ntuollainen hitaasti hiipivä tuli elävässä ihmisessä.\n\nRaukeana, uupuneena ja kalpeana hän viimein heräsi, kuten hänestä\ntuntui, pitkästä ja sekavasta unesta. Hän kohottautui suurella vaivalla\nvuoteestaan ja nojaten päätään vapiseviin käsiinsä hän silmäili\nuteliaasti ympärilleen.\n\n-- Mikä huone tämä on? Missä minä olen? kysyi Oliver. En minä ole\ntäällä ennen nukkunut.\n\nKovin voimaton kun oli, hän lausui nämä sanat hiljaisella äänellä,\nmutta ne kuultiin heti, sillä vuodeverho vedettiin samassa päänalusen\nkohdalta syrjään, ja äidillisen näköinen, hyvin sorea ja siististi\npuettu vanha rouva nousi vuoteen ääressä olevasta nojatuolista, jossa\nhän oli istunut ommellen.\n\n-- Olehan hiljaa, pikku ystäväni, sanoi vanha nainen ystävällisesti.\nSinun on oltava aivan hiljaa, muuten sairastut jälleen. Sinä olet ollut\nkovin sairas, melkein kuolemaisillasi. Pane nyt jälleen maata, niin\nolet kiltti poika. Näin sanoen vanhus painoi Oliverin pään varovasti\npielukselle. Sitten hän pyyhkäisi hiukset hänen otsaltaan katsellen\nhäntä samalla niin lempeästi ja hellästi, ettei Oliver voinut olla\nlaskematta pientä laihtunutta kättään hänen kädelleen, jonka hän sitten\nkietoi kaulaansa.\n\n-- Hyvänen aika, sanoi vanha rouva kyynelsilmin, miten kiitollinen tuo\nlapsonen on! Pieni poika raukka! Miltähän hänen äidistään tuntuisi, jos\nistuisi täällä hänen vuoteensa ääressä niinkuin minä ja näkisi hänet.\n\n-- Ehkä hän näkee minut, kuiskasi Oliver ristien kätensä. Ehkä hän on\nistunut minun vuoteeni vieressä. Minusta tuntuu melkein siltä, että hän\non ollut täällä.\n\n-- Se johtuu vain kuumeesta, ystäväiseni, sanoi vanha nainen leppeästi.\n\n-- Siitä se kai johtui, vastasi Oliver miettiväisesti, sillä taivas\non niin kaukana, ja siellä ollaan niin onnellisia, ettei enää tulla\nkenenkään poika poloisen vuoteen luo. Mutta jos hän tiesi minun olevan\nsairaana, niin kyllä hän varmasti taivaassakin sääli minua, sillä hän\noli itsekin hyvin sairas ennen kuolemaansa. Mutta hän ei voi tietää\nminusta mitään, lisäsi Oliver hetken vaiti oltuaan, sillä jos hän olisi\nnähnyt, miten minua lyötiin, olisi hän ollut kovin onneton, mutta hänen\nkasvonsa ovat aina näyttäneet ystävällisiltä ja onnellisilta, kun olen\nnähnyt hänet unissani.\n\nVanha rouva ei vastannut. Vasta kuivattuaan silmänsä ja myöskin\nsilmälasinsa, ikäänkuin ne olisivat eroamattomasti kuuluneet hänen\nsilmiinsä, hän ojensi Oliverille virvoittavaa juomaa, taputti häntä\nposkelle ja sanoi, että hänen täytyi maata oikein hiljaa, sillä muuten\nhän sairastuisi uudelleen.\n\nOliver makasi siis aivan hiljaa, osaksi senvuoksi, että hän tahtoi\ntotella vanhaa rouvaa kaikessa, osaksi senvuoksi, että hän oli kovin\nuupunut äskeisestä puhumisestaan. Hän vaipui pian rauhalliseen uneen,\njosta hänet herätti kynttilän valo. Hänen vuoteensa ääressä seisoi\nvieras herra, joka tunnusteli hänen valtimoaan kädessään suuri,\näänekkäästi tikuttava kultakello ja sanoi hänen tulleen jo melkoista\nparemmaksi.\n\n-- Sinähän tunnet itsesi nyt paljon paremmaksi, eikö niin, pikku\nystäväni? kysyi vieras herra.\n\n-- Kyllä, kiitos, paljon paremmaksi, vastasi Oliver.\n\n-- Niin, sen minä tiesin, ja nyt sinun on nälkä, eikö olekin?\n\n-- Ei, herra, vastasi Oliver.\n\n-- Hm! Ei, sitä arvelinkin. Hänen ei ole nälkä, rouva Bedwin, sanoi\nvieras herra kasvoillaan syvämietteinen ilme.\n\nVanha rouva nyökkäsi kunnioittavasti, mikä näytti osoittavan, että hän\npiti lääkäriä hyvin taitavana miehenä. Lääkäri tuntui itsekin olevan\nsamaa mieltä.\n\n-- Sinua nukuttaa, eikö totta, ystäväiseni? kysyi lääkäri.\n\n-- Ei minua nukuta, vastasi Oliver.\n\n-- Ei, vastasi lääkäri perin viisaan ja miettiväisen näköisenä. Sinua\nei nukuta. Eikä sinua luultavasti jano takaan?\n\n-- Kyllä, herra, janottaa kovasti, vastasi Oliver.\n\n-- Aivan kuin odotinkin, rouva Bedwin, sanoi lääkäri. On luonnollista,\nettä hänen on jano. Voitte antaa hänelle hiukan teetä ja paahdettua\nleipää, mutta ei voita. Älkää pitäkö häntä liian lämpimässä, mutta\nvarokaa, ettei hän myöskään vilustu maatessaan.\n\nVanha rouva niiasi, ja kun tohtori oli maistanut sairaan\nvirkistysjuomaa ja lausunut olevansa siihen tyytyväinen, lähti hän\nhuoneesta. Kun hän asteli portaita alas, niin hänen saappaansa\nnarisivat kuin varakkaan ja tärkeän henkilön ainakin.\n\nHetkeä myöhemmin Oliver taas nukahti, ja kun hän heräsi, oli kello\njo lähes kaksitoista. Vanha rouva sanoi hänelle ystävällisesti hyvää\nyötä jättäen hänet erään lihavan vanhan eukon hoiviin. Tämä oli äsken\nsaapunut mukanaan mytty, jossa oli pieni rukouskirja ja suuri yömyssy.\nPantuaan tämän jälkimmäisen päähänsä ja edellisen pöydälle hän ilmoitti\nOliverille tulleensa valvomaan yöksi hänen luokseen. Sitten hän veti\ntuolinsa aivan uunin viereen ja nukahti pian istuessaan. Mutta tuon\ntuostakin hän nuokahti nenälleen ja heräsi ähkien ja hengitys puoleksi\nsalpautuneena, mistä ei kuitenkaan ollut sen vakavampia seurauksia,\nkuin että hän hiukan kolautti nenänsä, ja sitten hän jälleen torkahti.\n\nSillä tapaa kului yö hiljalleen. Oliver makasi hetken valveilla laskien\npieniä valorenkaita, joita lampunvalo muodosti kattoon heijastaessaan\nvarjostimen läpi, tai seuraten raukein silmin seinäpaperien\nmonimutkaisia kuvioita. Huoneen pimeydessä ja hiljaisuudessa oli jotain\nkovin juhlallista, mikä johti pojan mieleen kuoleman; kun hän ajatteli,\nettä se oli monta päivää ja yötä väijynyt häntä ja ehkä vieläkin oli\njossain läheltä kauhua herättävänä, kätki hän päänsä pieluksiin ja\nrukoili hartaasti Jumalaa.\n\nSitten hän vähitellen vaipui sikeään, rauhalliseen uneen, jollaista\nsaa nauttia ainoastaan silloin, kun on juuri vapautunut kovista\nkärsimyksistä, ja josta on tuskallista kesken herätä. Jos kuolema\nolisi tällainen, niin kuka tahtoisi enää herätä elämän taisteluihin ja\nponnistuksiin, sen nykyisiin huoliin, sen tulevaisuudenpelkoon ja, mikä\non kaikkein raskainta, sen surullisiin menneisyydenmuistoihin?\n\nOli jo useita tunteja ollut valoisa päivä, kun Oliver viimein avasi\nsilmänsä tuntien itsensä iloiseksi ja onnelliseksi. Hänen sairautensa\nkäännekohta oli kestetty, ja elämänhalu alkoi palata.\n\nKolmea päivää myöhemmin hän saattoi istua nojatuolissa pielusten\nvarassa, ja kun hän oli yhä vielä liian heikko kävelemään, oli rouva\nBedwin kantanut hänet omaan pieneen huoneeseensa. Kun vanha rouva oli\nsijoittanut hänet uunin eteen, istuutui hän itsekin ja alkoi itkeä\nilosta nähdessään Oliverin niin hyvässä parantumisenalussa.\n\n-- Älä välitä siitä, pikku ystäväni, sanoi hän, minun täytyy joskus\nsaada oikein kunnolla itkeä. Kas niin, nyt se on ohitse, ja minun on\ntaas hyvä olla.\n\n-- Te olette niin kovin ystävällinen minulle, sanoi Oliver.\n\n-- Älähän huoli, poikaseni, vastasi vanha rouva, sinunhan on jo nyt\nkiireesti saatava keittosi, sillä tohtori on sanonut, että herra\nBrownlow saa pistäytyä katsomaan sinua tänään, ja silloin on sinun\noltava niin terveen näköinen kuin mahdollista. Mitä paremmalta\nnäytät, sitä enemmän hän iloitsee. -- Näin sanoen vanha rouva ryhtyi\nlämmittämään niin suurta liemimäärää, että siitä olisi tullut voimakas\npäivällisateria ainakin kolmellesadalle köyhäintalon asukkaalle, jos se\nolisi laimennettu niin ohueksi kuin ohjesäännöissä oli määrätty.\n\n-- Pidätkö sinä tauluista, pikku ystäväni? kysyi vanha rouva\nnähdessään, että Oliver katseli hyvin tarkkaavaisesti erästä muotokuvaa,\njoka riippui vastapäisellä seinällä.\n\n-- En oikein tiedä, vastasi Oliver kääntämättä silmiään maalauksesta.\nOlen nähnyt niitä niin vähän, etten oikeastaan tiedä. Tuolla naisella\non kovin kauniit ja lempeät kasvot!\n\n-- Niin, maalarit koettavat aina kuvata naiset kauniimmiksi kuin he\ntodellisuudessa ovat, sillä muutenhan heidän taulujaan ei tilattaisi,\nlapseni. Valokuvauskoneen keksijän olisi pitänyt ymmärtää, ettei hänen\nkojeensa saavuta koskaan menestystä. Sehän on aivan liian rehellinen,\nsanoi vanha rouva nauraen sydämellisesti omalle teräväjärkisyydelleen.\n\n-- Onko... onko tuo jonkun muotokuva, rouva? kysyi Oliver.\n\n-- Kyllä, vastasi vanha rouva kääntäen hetkeksi katseensa liemestä, se\non naisen muotokuva.\n\n-- Ketä se esittää? kysyi Oliver innokkaasti.\n\n-- Sitä en todellakaan tiedä, pikku ystäväni, vastasi vanha rouva\nhyväntahtoisesti. Se esittää luultavasti henkilöä, jota me emme\nkumpikaan tunne. Se näkyy miellyttävän sinua, poikaseni?\n\n-- Se on niin kaunis... niin ihmeellinen, vastasi Oliver.\n\n-- Ethän vain pelkää sitä? kysyi vanha rouva, joka suureksi ihmeekseen\npani merkille, miten kunnioittavasti lapsi katseli kuvaa.\n\n-- En, en, vastasi Oliver kiireesti, mutta silmät ovat niin surulliset,\nja minusta tuntuu, että ne katselevat minua. Se saa sydämeni\ntykyttämään, lisäsi hän sitten hiljaa, ikäänkuin hän eläisi ja tahtoisi\npuhua kanssani, mutta ei voisi.\n\n-- Jumala varjelkoon! huudahti vanha rouva hätääntyen, älä puhu noin,\nrakas lapsi. Sinä olet vielä sairaudestasi heikko ja hermostunut.\nMinäpä käännän tuolisi toisaalle, ettet näe sitä. Kas niin, sanoi vanha\nrouva, kun siirto oli suoritettu, nyt et ainakaan näe kuvaa.\n\nMutta Oliver näki sen sielunsa silmillä niin selvästi, kuin ei olisi\nollenkaan muuttanut asentoaan. Hän ei tahtonut kumminkaan huolestuttaa\nystävällistä hoitajaansa, ja siksi hän vain hiljakseen hymyili, kun\ntämä katsahti häneen. Varmana siitä, että poika voi nyt taas paremmin,\nrouva Bedwin pani suolaa hänen keittoonsa ja murensi siihen paahdettuja\nleivänpalasia niin joutuisasti kuin sellainen työ vaatiikin. Oliver\nnautti liemen hyvällä halulla ja oli tuskin ehtinyt nielaista viimeisen\nlusikallisen, kun ovelle hiljaa koputettiin.\n\n-- Tulkaa sisään! sanoi vanha rouva, ja Brownlow astui huoneeseen.\n\nVanha herra oli tuskin päässyt kunnolla oven sisäpuolelle, työntänyt\nsilmälasinsa otsalle ja pannut kätensä selän taakse aamutakin alle\nvoidakseen paremmin tarkastaa Oliveria, kun hänen kasvoissaan alkoi\nomituisesti värähdellä. Oliver näytti nyt sairautensa jälkeen kovin\nlaihalta ja riutuneelta ja koettaessaan kunnioituksesta hyväntekijäänsä\nkohtaan nousta seisaalleen hän vaipui voimattomana takaisin tuoliinsa.\nIlmaistaksemme vihdoinkin totuuden oli Brownlowin sydän niin laaja kuin\nkuuden tavallisen, ihmisystävällisen vanhan herran sydämet yhteensä,\nja siksi se saikin aikaan jonkinlaisen veden ominaisuuksista johtuvan\nilmiön, jonka selittämiseen tietomme eivät riitä, mutta joka pusersi\njoukon kyyneleitä hänen silmiinsä.\n\n-- Poika parka, poika parka! sanoi Brownlow yskähdellen. Kurkkuni on\nhirveän käheä tänään, rouva Bedwin, pelkään kylmettyneeni.\n\n-- Sitä en voi oikein uskoa, vastasi rouva Bedwin. Onhan huoneennekin\naina huolellisesti tuuletettu ja lämmitetty.\n\n-- En todellakaan tiedä, rouva Bedwin, sanoi Brownlow, luulen, että\nlautasliinani oli hiukan kostea eilen päivällisellä. Mutta vähät siitä.\nKuinka nyt voit, poikaseni?\n\n-- Oikein hyvin, herra, vastasi Oliver, ja olen teille sangen\nkiitollinen hyvyydestänne.\n\n-- Kelpo poika, sanoi Brownlow vakavasti. Oletteko antanut hänelle\nmitään vahvistavaa, rouva Bedwin? Esimerkiksi teetä?\n\n-- Hän sai juuri äsken lautasellisen hyvää, voimakasta lientä, vastasi\nrouva Bedwin erikoisesti painostaen viimeistä sanaansa ikäänkuin\nosoittaakseen, ettei teellä ja hyvin valmistetulla liemellä ollut\npienintäkään yhtäläisyyttä keskenään.\n\n-- Puh! sanoi Brownlow hiukan väristen, pari lasia portviiniä olisi\nvahvistanut häntä vielä enemmän, vai mitä, Tom White?\n\n-- Minun nimeni on Oliver, herra, vastasi pieni potilas kummastuneen\nnäköisenä.\n\n-- Oliver, toisti Brownlow. Oliver? Oliver White, vai kuinka?\n\n-- Ei, herra, Twist, Oliver Twist.\n\n-- Omituinen nimi, sanoi vanha herra. Mutta miksi sanoit tuomarille,\nettä nimesi oli White?\n\n-- Sitä en ole koskaan sanonut, herra, vastasi Oliver ihmeissään.\n\nTämä tuntui niin selvältä valheelta, että vanha herra silmäili Oliveria\nvakavan näköisenä. Oli kuitenkin mahdotonta epäillä poikaa, sillä\ntotuus kuulsi hänen laihojen, teräväpiirteisten kasvojensa jokaisesta\njuonteesta.\n\n-- Silloin on tapahtunut erehdys, sanoi Brownlow. Mutta vaikka ei\nhänellä enää ollut syytä tarkastaa Oliveria niin tutkivasti, ei hän\nkuitenkaan voinut olla katsomatta häneen, sillä hänen mieleensä\njuolahti jälleen, että Oliver oli jonkun hänen tuntemansa henkilön\nnäköinen.\n\n-- Ettehän vain ole vihanen minulle, herra, sanoi Oliver katse\nrukoilevana.\n\n-- Enhän toki, vastasi vanhus. -- Mutta hyvänen aika, mitä tämä on?\nRouva Bedwin, katsokaahan!\n\nNäin sanoen hän viittasi muotokuvaan, joka riippui Oliverin pään\nyläpuolella, ja sitten pojan kasvoihin. Yhdennäköisyys oli aivan\nilmeinen -- silmät, suu, pään muoto ja kaikki piirteet olivat\nsamat. Sitäpaitsi oli kasvojen ilmekin sillä hetkellä niin peräti\nyhdenlainen, että pieninkin juova tuntui miltei yliluonnollisen\ntarkasti jäljitellyltä.\n\nOliver ei saanut tietää syytä tähän hämmästykseen, sillä hän ei\nollut kylliksi vahva kestääkseen äkillisen huudahduksen aikaansaamaa\njärkytystä, vaan pyörtyi. Odottaessaan hänen tointumistaan kertoja\npäästää lukijan siitä jännityksestä, jota hän on varmaankin tuntenut\nhauskan vanhan herran holhokkien vuoksi.\n\nKun siis Taskuveijari ja hänen paras ystävänsä Charley Bates\nottivat osaa siihen takaa-ajoon, joka pantiin toimeen Oliverin\nkiinnisaamiseksi, vaikka he olivat juuri itse laittomasti anastaneet\nherra Brownlowin yksityistä omaisuutta, elähdytti heitä kumpaakin\nhyvin ymmärrettävä ja kiitettävä huoli omasta turvallisuudestaan. He\nluopuivat senvuoksi takaa-ajosta heti kun yleisön huomio oli kiintynyt\nOliveriin ja suuntasivat kulkunsa lyhintä tietä kotia kohti.\n\nJuostuaan hurjaa vauhtia monimutkaisten, kapeitten katujen ja kujien\nmuodostaman sokkelon halki molemmat pojat pysähtyivät vihdoin kuin\nyhteisestä sopimuksesta erääseen matalaan, hämärään porttikäytävään.\nKun he olivat hetken aikaa huoahtaneet, päästi Charley tyytyväisen\nhuudahduksen ja purskahti äänekkääseen nauruun heittäytyen portaille\nkieriskelemään.\n\n-- Mikä sinun on? kysyi Taskuveijari.\n\n-- Hah, hah, haa! hohotti Charley Bates.\n\n-- Pidä suusi kiinni! käski Taskuveijari vilkuillen varovasti\nympärilleen. Tekeekö mielesi kiikkiin, senkin nauta?\n\n-- En voi sille mitään, sanoi Charley. Nähdä hänen pötkivän karkuun\nsemmoista vauhtia, melkein lentämällä sivuuttavan kadunkulmia,\nkompastuvan käytävien reunoihin ja taas kiitävän eteenpäin kuin\nrautainen kone -- ja minä nenäliina taskussa kintereillä kiljuen -- voi\nturkanen, kuinka se oli hassua! Charleyn vilkas mielikuvitus loihti\nkohtauksen jälleen hänen silmiensä eteen entistä elävämpänä. Hän alkoi\nuudelleen kieriskellä portailla nauraen vielä hurjemmin.\n\n-- Mitähän Fagin sanoo? virkkoi Taskuveijari, kun hänen toverinsa oli\npakko pysähtyä hetkeksi hengähtämään.\n\n-- Mitä?\n\n-- Niin, mitä? toisti Taskuveijari.\n\n-- Mitähän hän voisi sanoa? tuumi Charley muuttuen yht'äkkiä vakavaksi,\nsillä Taskuveijarin olemus vaikutti häneen. Mitähän hän sanookaan?\n\nDawkins vihelteli hetken aikaa, otti sitten hatun päästään, kynsäisi\nkorvallistaan ja nyökkäsi kolme kertaa.\n\n-- Mitä arvelet? kysyi Charley.\n\n-- Rallati rallaa, ensin kinkkua, sitten kaljaa, hui hai hei, vastasi\nTaskuveijari pilkallisesti hymyillen.\n\nTällainen oli selitys, mutta se ei tyydyttänyt Charleyta. Hän kysyi\nsiis uudestaan: -- Mitä sinä arvelet?\n\nDawkins ei vastannut, vaan pani hatun jälleen päähänsä, kokosi takkinsa\npitkät liepeet kainaloihinsa, painoi kieltään poskiluuta vasten ja\nnäpäytti merkitsevästi nenäänsä muutamia kertoja. Sitten hän pyörähti\nkantapäällään ja alkoi tallustaa pitkin katua. Charley seurasi häntä\najattelevan näköisenä.\n\nNarisevista portaista kuuluvat askeleet herättivät hauskan vanhan\nherran huomion, kun hän istui kaminan ääressä vasemmassa kädessään\nkäristetty makkara ja leivänpala, oikeassa linkkuveitsi ja kolmijalalla\nhänen edessään tinatuoppi. Konnamainen hymy levisi hänen naamalleen,\nkun hän kääntyi oveen päin, ja hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta\nvälkähti terävä silmäys, kun hän painoi korvansa ovea vasten ja\nkuunteli tarkasti.\n\n-- Mutta mitä tämä merkitsee? mutisi juutalainen kalveten. Onko niitä\nvain kaksi? Missä kolmas on? Eihän niille vain liene käynyt hullusti!\nHys!\n\nAskeleet lähenivät yhä ennättäen viimein portaitten yläpäähän. Ovi\navautui hitaasti, ja Taskuveijari ja Charley astuivat huoneeseen\nsulkien oven perästään.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nÄlykkäälle lukijalle esitetään uusia henkilöitä sekä erinäisiä\nhuvittavia seikkoja, jotka kuuluvat tähän kertomukseen.\n\n\n-- Missä Oliver on? kysyi juutalainen uhkaavana. Mihin hänet jätitte?\n\nNuoret varkaat tuijottivat mestariinsa ikäänkuin levottomina hänen\nkiivaudestaan, ja katsoivat sitten säikähtyneinä toisiinsa, mutta eivät\nvastanneet.\n\n-- Minne poika on joutunut? tiukkasi juutalainen tarttuen Taskuveijarin\nkaulukseen ja kiroillen hirvittävästi. Puhu, tai minä kuristan sinut!\n\nFagin näytti tarkoittavan täyttä totta; senvuoksi Charley Bates\npiti viisaimpana pysytellä turvallisen välimatkan päässä, ja kun\nhän ei ensinkään epäillyt, että sitten tulisi hänen vuoronsa joutua\nkuristettavaksi, niin hän lankesi polvilleen ja päästi kovan,\npitkäveteisen huudon, jonka aiheuttajaksi olisi voinut luulla hullua\nsonnia tai sumutorvea.\n\n-- Aiotko sinä puhua? karjaisi juutalainen ravistellen Taskuveijaria\nniin rajusti, että oli suorastaan merkillistä, miten hän saattoi pysyä\nväljän takkinsa sisällä.\n\n-- Äh, pollari sen sieppasi, siinä kaikki, sanoi Taskuveijari äkkiä.\n-- Kas niin, päästäkäähän minut irti nyt, kuuletteko! ja samassa hän\nyhdellä ainoalla nykäyksellä pujahti ulos avarasta takistaan, mikä jäi\ntyhjänä roikkumaan juutalaisen käsiin, tempasi hiilihangon ja suuntasi\nsillä vanhan herran liivejä kohti iskun, mikä olisi juoksuttanut hänen\nhilpeyttään hukkaan niin paljon, että sitä olisi ollut hankala korvata\nkuukauteen tai pariin, ellei iskua olisi vältetty.\n\nJuutalainen väisti kuitenkin tämän aavistamattoman vaaran paljon\nketterämmin kuin niin raihnaan näköiseltä mieheltä saattoi odottaa,\ntarttui tinatuoppiin ja valmistautui heittämään sen vastustajansa\npäähän. Mutta kun Charley Bates veti juuri sillä hetkellä ilkeällä\nulvonnallaan hänen huomionsa puoleensa, niin hän muutti äkkiä suuntaa\nja sinkosi sen sisältöineen päivineen tätä toista herrasmiestä kohti.\n\n-- No, helkkarissa, mikä hiton hulina täällä nyt on? murahti samassa\nkarkea ääni. Kuka lennätti tuon liemen minua kohti? Olipa hyvä, että\nminuun sattui vain olut eikä tuoppi, muuten tästä tulisi tupen rapinat.\nOlisihan minun pitänyt arvata, ettei kellään muulla kuin helvetin\nrikkaalla, ryöstävällä ja nylkevällä juutalaispirulla ole varaa heittää\nhukkaan muuta juomaa kuin vettä, eikä edes sitäkään, ellei ole saanut\npuijatuksi vesijohtolaitokselta jok'ikistä pisaraa. Mitä tämä oikein\nmerkitsee, Fagin? Piru minut periköön, ellei kaulaliinaani pärskynyt\nolutta. Tule sisään, senkin nuuskija; mitä siellä ulkona kuhnustelet,\naivan kuin herraasi häpeäisit? Tule sisään!\n\nPuhuja oli tanakkarakenteinen, noin kolmekymmentäviisivuotias mies;\nhänen yllään oli musta samettitakki, sangen tahriintuneet nahkaiset\nhousut, nauhakengät ja harmaat pumpulisukat, jotka verhosivat vankkoja,\ntavattoman paksupohkeisia sääriä -- sääriä, jotka sellaisessa\nasussa tuntuvat jollakin tavoin epätäydellisiltä, ellei niissä ole\njalkarautoja koristuksena. Päässä hänellä oli ruskea hattu ja kaulassa\nlikainen kaulaliina, jonka ripsureunaisilla päillä hän puhuessaan\nkuivasi olutta kasvoistaan; ja kun hän oli lopettanut tämän homman,\ntuli näkyviin leveä, pöhöttynyt naama, jossa oli monen päivän vanha\nparransänki ja kaksi kieroa silmää, joista toisen ympärillä koreili\nmonivärinen todistus hiljattain saadusta nyrkiniskusta.\n\n-- Tule sisään, sanon minä! murisi tämä miellyttävä rosvo. Huoneeseen\nhiipi takkuvillainen valkea koira, jonka silmien ympärillä ja kuonossa\noli runsaasti erikokoisia naarmuja.\n\n-- Mikset tullut sisään samalla kertaa kuin minäkin? jatkoi mies.\nNäyttää siltä kuin olisit tulossa niin kopeaksi, ettet kehtaa esiintyä\nminun rinnallani ihmisten joukossa, vai mitä? Mene maata!\n\nTätä käskyä vahvisti potku, joka lennätti elukan huoneen toiseen\npäähän. Koira näytti kuitenkin sellaiseen kohteluun tottuneelta, sillä\nse kyyristyi tottelevaisesti nurkkaan päästämättä ääntäkään, ja sieltä\nse tuntui luovan yleissilmäyksen huoneeseen räpäyttäen ilkeitä silmiään\nnoin parikymmentä kertaa minuutissa.\n\n-- Niin, mitä hittoa te oikein puuhaatte täällä? Pahoinpitelettekö te\npoikia, te vanha itara, täyttymätön verenimijä? jatkoi mies heittäytyen\ntyynesti tuolille istumaan. Minua ihmetyttää, etteivät ne nitistä\nteitä; sen minä tekisin, jos olisin niitten housuissa. Jos minä\nolisin teidän oppipoikanne, olisin jo aikoja sitten tehnyt sen ja --\nei, en olisi sentään voinut myydä teidän ruumistanne, se on totta,\nsillä ettehän te kelpaa muuhun kuin mahdollisesti rumuutenne vuoksi\nlasipulloon pantavaksi ja näytteille asetettavaksi, mutta pelkään ettei\nsiihen tarkoitukseen sopivia lasipulloja vielä puhalleta.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, herra Sikes, sanoi juutalainen vavisten. Älkää\npuhuko niin lujaa.\n\n-- Älkää haukkuko minua herraksi! vastasi lurjus. Teillä on aina jotain\nkonnuutta mielessänne, kun puhuttelette minua tuolla tapaa. Käyttäkää\nnimeäni, kun kerran tiedätte sen! En minä häpäise sitä, kun se päivä\ntulee.\n\n-- No, no, kas niin -- Bill Sikes, sanoi juutalainen matelevan\nnöyrästi. Näytte olevan huonolla tuulella tänään, Bill.\n\n-- Ehkäpä olenkin, vastasi Sikes, mutta minusta tuntuu, että teitäkin\nvaivasi äsken pikkuinen kiukunpuuska, mikäli ette heittele tinatuoppeja\nihmisten päälle yhtä viattomassa tarkoituksessa kuin lörpöttelette...\n\nSikes tyyntyi ilmaisemaan ajatuksensa eleitten avulla: hän oli\nsitovinaan solmun vasemman korvansa alle ja keikautti sitten päänsä\noikealle olkapäälleen, jonkinlainen pantomiimi siis, jonka juutalainen\nnäytti kuitenkin täydellisesti käsittävän. Sitten rosvo pyysi\nlasillisen paloviinaa varkaitten kielellä, jolla hän tavallisestikin\nhöysti puheensa, mutta jota lukija ei ensinkään ymmärtäisi, jos sitä\nkäytettäisiin tässä.\n\n-- Muistakin, ettet sekota siihen mitään myrkkyä, lisäsi herra Sikes\npannen hattunsa pöydälle.\n\nTämä oli tarkoitettu leikiksi, mutta jos puhuja olisi nähnyt, miten\nilkeän näköisenä juutalainen puri ohuita huuliaan kääntyessään kaappia\nkohti, niin hän ei olisi ainakaan pitänyt varoitusta tarpeettomana,\nvaan uskonut, että vanhalla, leikillisellä miehellä oli hyvinkin halu\nparantaa viinatehtailijan jaloa tuotetta.\n\nKaadettuaan kurkkuunsa kolme, neljä lasillista Sikes suvaitsi\nkiinnittää huomionsa myös nuoriin herroihin. Tämä alentuvaisuus johti\nkeskusteluun, jossa Oliverin kiinnijoutumista ja sen syitä käsiteltiin\nperinpohjin; muutamiin kohtiin piti Taskuveijari tarpeellisena tehdä\njoitakuita muutoksia ja parannuksia, tietenkin totuuden kustannuksella.\n\n-- Minä pelkään, sanoi juutalainen, että hän kertoo jotakin, josta voi\ntulla meille pahaa.\n\n-- Se on hyvin luultavaa, vastasi Sikes häijysti virnistäen. Kyllä hän\naivan varmaan juoruaa teistä, Fagin.\n\n-- Ja minä pelkään, nähkääs, jatkoi juutalainen ikäänkuin ei olisi\nkuullut, keskeytystä ja katsahtaen tiukasti toiseen, minä pelkään, että\njos minulle käy huonosti, niin käy monelle muulle aivan samoin, ja että\nte joutuisitte kiikkiin paljon pahemmin kuin minä, hyvä ystävä.\n\nMies hätkähti ja kääntyi kiivaasti juutalaiseen päin, mutta vanha mies\noli vetänyt hartiansa korvien tasalle, ja hänen silmänsä tuijottivat\nhajamielisinä vastakkaiseen seinään.\n\nSyntyi pitkällinen hiljaisuus. Kukin tämän arvoisan seuran jäsen\nnäytti syventyneen omiin ajatuksiinsa, vieläpä koirakin, joka ilkeästi\nsuupieliään nuoleskellen ilmeisesti kuvitteli käyvänsä sen ihmisen\nkimppuun, minkä kadulla ensiksi tapaisi.\n\n-- Jonkun täytyy mennä ottamaan selville, mitä poliisikuulustelussa on\ntapahtunut, sanoi Sikes paljon hiljaisemmalla äänellä kuin mitä hän\ntähän asti oli käyttänyt.\n\nJuutalainen nyökkäsi.\n\n-- Ellei hän vain ole juorunnut ja joutuu istumaan, niin ei ole mitään\nvaaraa, ennenkuin hän pääsee jälleen pois, sanoi Sikes, ja silloin on\nhäntä pidettävä silmällä. Teidän on saatava hänet käsiinne tavalla tai\ntoisella.\n\nJuutalainen nyökkäsi taas.\n\nTämän menettelytavan järkevyys oli silmiinpistävän ilmeinen, mutta\nonnettomuudeksi sen toimeenpanon esti muuan vaikeus, nimittäin se, että\nTaskuveijari, Charley Bates, Fagin ja William Sikes tunsivat kaikki\ntyyni sattumalta erittäin voimakasta vastenmielisyyttä poliisiasemaa\nkohtaan, jota he eivät siis millään ehdolla halunneet lähestyä.\n\nOn vaikea päättää, miten kauan he olisivat istuneet ja tuijotelleet\ntoisiaan tässä hieman harmillisessa neuvottomuudessaan. Ei ole\nkumminkaan tarpeen vaivata päätään arvailemalla sitä, sillä ne Kaksi\nnuorta naista, jotka Oliver oli kerran aikaisemmin nähnyt astuivat\näkkiarvaamatta huoneeseen saaden keskustelun uudelleen käyntiin.\n\n-- Nytpä tiedän! huudahti juutalainen. Bet menee sinne, etkö menekin,\npikku ystävä?\n\n-- Minne sitten? kysyi nuori neiti.\n\n-- Vain poliisiasemalle, ystäväiseni, vastasi juutalainen\nmielistelevästi.\n\nTämän nuoren naisen kunniaksi on meidän mainittava, ettei hän\njyrkästi kieltäytynyt menemästä, vaan lausui ainoastaan sen hurskaan\ntoivomuksen, että \"piru perisi hänet, jos hän sen tekisi\"; tämä\noli kohtelias ja hienotunteinen tapa evätä pyyntö, mikä osoittaa,\nettä nuori nainen omasi synnynnäisen hyvän sivistyksen, mikä tekee\nmahdottomaksi loukata lähimmäistä suoralla ja kaunistelemattomalla\nkiellolla.\n\nJuutalaisen naama venyi pitkäksi ja hän kääntyi tästä nuoresta\nnaisesta, jonka hienon, ellemme sanoisi koreilevan asun muodostivat\npunainen puku, vihreät kengät ja hiuksiin kiinnitetyt keltaiset\npaperikukat, hänen seuralaisensa puoleen.\n\n-- Entä sinä, pikku Nancy, sanoi juutalainen hunajanmakeasti, mitä sinä\nsanot asiasta?\n\n-- Ettei se käy päinsä eikä sitä siis kannatta yrittääkään, vastasi\nNancy.\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Sikes katsahtaen häneen äkäisesti.\n\n-- Juuri sitä, mitä sanoinkin, vastasi nuori nainen tyynesti.\n\n-- Mutta sinä olet siihen kaikkein sopivin, väitti Sikes, siellä ei\nkukaan tunne sinua.\n\n-- Eikä minulla ole haluakaan saada sieltä tuttavia, vastasi Nancy\nentiseen tyyneen tapaansa, siispä pyydän päästä siitä hommasta.\n\n-- Kyllä hän menee sinne, Fagin, vakuutti Sikes.\n\n-- Ei, Fagin, hän ei mene, sanoi Nancy.\n\n-- Meneepähän, Fagin, intti Sikes.\n\nTämä olikin oikeassa. Käyttämällä apunaan uhkauksia, lupauksia ja\nlahjomista he saivat tytön lopulta suostumaan. Hänellä ei ollutkaan\nsamoja arkaluontoisia esteitä kuin hänen ystävättärellään, sillä\nhän oli vasta aivan äskettäin muuttanut Field Lanen läheisyyteen\nkaukaisesta ja arvossa pidetyssä Radcliffen kaupunginosasta, joten\nhänen ei tarvinnut pelätä tapaavansa ketään lukuisista tuttavistaan.\n\nNancy neiti valmistautui siis matkaan sitoen vyötäisilleen puhtaan,\nvalkean esiliinan ja kätkien hiuskoristeensa olkihatun suojaan --\nmainitut kaksi pukukappaletta saatiin juutalaisen tyhjentymättömästä\nvarastosta.\n\n-- Odotahan hetkinen, sanoi juutalainen ottaen esiin pienen kannellisen\nkopan. Kanna tätä kädessäsi, ystäväni, se tekee sinut paljon\narvokkaamman näköiseksi.\n\n-- Niin, ja antakaa hänelle portinavain toiseen käteen, Fagin, sanoi\nSikes, se näyttää niin kunnialliselta.\n\n-- Siinä olet todellakin oikeassa, sanoi juutalainen asettaen ison\navaimen Nancyn toiseen käteen. -- Kas niin, siitähän tulee mainiota,\nkerrassaan erinomaista! huudahti juutalainen hieroen tyytyväisenä\nkäsiään.\n\n-- Voi, minun pieni veljeni! Herttainen, viaton, rakas veli raukkani!\nhuudahti Nancy purskahtaen itkuun ja väännellen koppaa ja portinavainta\näärimmäisen epätoivoisena. Mihin hän on joutunut? Minne hänet on viety?\nVoi, hyvät ihmiset, olkaa armeliaita ja sanokaa, mitä poika paralle on\ntapahtunut! Voi, hyvät herrat, olkaa kilttejä ja sanokaa, missä hän on!\n\nLausuttuaan nämä sanat kuulijainsa rajattomaksi riemuksi mitä\nsurkeimmalla ja valittavimmalla äänellä Nancy neiti vaikeni, nyökkäsi\nhymyillen jäähyväisiksi ja katosi.\n\n-- Ohohoh, se on sitten vasta verraton tyttö, hyvät ystävät, virkkoi\njuutalainen kääntyen nuoriin oppilaihinsa vakavana päätään ravistellen,\nikäänkuin kehoittaisi heitä seuraamaan äsken näkemäänsä loistavaa\nesimerkkiä.\n\n-- Hän on todella sukupuolensa kaunistus, sanoi Sikes täyttäen lasinsa\nja lyöden jykevän nyrkkinsä pöytään. Juon hänen maljansa ja toivon,\nettä kaikki naiset olisivat hänen kaltaisiaan!\n\nSill'aikaa kun Nancyn täydellisyyttä näin suuresti ylistettiin,\nkiiruhti nuori nainen lyhintä tietä poliisikamaria kohti, jonne hän\nennen pitkää saapuikin, vaikka häntä oli koko matkan luonnollisesti\nhiukan ujostuttanut kulkiessaan siten yksinään ja suojattomana pitkin\nkatuja.\n\nHän astui takaportista pihalle, koputti varovasti erään kopin ovelle\nja kuunteli. Sieltä ei kuulunut mitään ääntä; senvuoksi hän yskäisi\nja kuunteli jälleen. Kun hän ei vieläkään saanut vastausta, niin hän\nkuiskasi: -- Nolly! -- ja sitten vielä lempeämmällä äänellä: Kiltti\nNolly!\n\nKopissa oli ainoastaan onneton, paljasjalkainen rikollinen, joka\noli vangittu senvuoksi, että oli soittanut huilua talojen pihoilla,\nja jonka Fang oli sopivasti kyllä tuominnut yhden kuukauden\nkuritushuonerangaistukseen sillä huvittavalla perusteella, että koska\nhänellä oli niin paljon ilmaa keuhkoissaan, niin siitä olisi enemmän\nhyötyä vankilan myllyssä kuin soittokoneen puhaltamisessa. Hän ei\nvastannut, sillä hän murehti katkerasti menetettyään huilunsa, joka oli\notettu takavarikkoon. Senvuoksi Nancy siirtyi seuraavalle kopille ja\nkoputti sen oveen.\n\n-- Mitä on asiaa? kysyi hiljainen ääni.\n\n-- Onko siellä ketään pientä poikaa? kysyi Nancy nyyhkyttäen.\n\n-- Ei, vastasi ääni, Jumala varjelkoon!\n\nTämä ääni kuului kuusikymmentäviisivuotiaalle irtolaiselle, joka oli\njoutunut kuritushuoneeseen siitä syystä, että _ei ollut_ soittanut\nhuilua, eli toisin sanoen, siksi että hän ei ollut tehnyt työtä\nelääkseen, vaan kerjännyt kadulla. Viereisessä kopissa istui muuan\nmies, jota oli rangaistu siitä, että oli ilman lupaa kaupitellut\npeltiastioita, jolloin hän oli tosin tehnyt työtä elääkseen, mutta\nrikkonut ammattisääntöjä.\n\nMutta kun ei yksikään näistä rikollisista tunnustanut nimekseen\nOliver Twistiä eikä liioin tietänyt miltään hänestä, niin Nancy meni\nsuoraan paksun, raitaliivisen vanginvartijan luo ja kysyi tältä omaa\nrakasta pikkuveljeään sydäntäsärkevästi valittaen ja vaikeroiden, mikä\nnäytti vielä surkeammalta, kun hän osasi sopivalla tavalla käyttää\nportinavainta ja koppaa.\n\n-- Ei hän ole täällä, rakas lapsi, sanoi vanha mies.\n\n-- Missä hän sitten on? kysyi Nancy epätoivoisella äänellä.\n\n-- Niin, eräs herra otti hänet mukaansa, kertoi konstaapeli.\n\n-- Mikä herra? Voi, hyvä Jumala, mikä herra?\n\nSitten vanha mies kertoi murheen murtamalle sisarelle, että Oliver oli\nsairastunut oikeuden edessä ja senjälkeen vapautettu, kun oli näytetty\ntoteen, että varkauteen oli syypää eräs toinen poika, joka oli päässyt\nkarkuun, sekä että kantaja oli vienyt pojan tiedottomana asuntoonsa,\njosta hän ei tiennyt muuta kuin että se sijaitsi Pentonvillessä, jonka\nnimen hän oli kuullut ilmoitettavan kuskille.\n\nNuori nainen horjui murtuneena ja epätoivoisena porttia kohti. Mutta\nhän oli tuskin ehtinyt kadulle, kun vaihtoi epävarman kulkunsa\nreippaaksi rientomarssiksi ja kiiruhti monimutkaisimpia kiertoteitä,\nmitä saattoi löytää, takaisin juutalaisen asuntoon.\n\nHeti kun Bill Sikes oli kuullut Nancyn matkan tuloksen, vihelsi hän\nvalkoista koiraansa, pani hatun päähänsä ja syöksyi ulos sellaisella\nkiireellä, ettei muistanut sanoa edes hyvästi, kuten hyvään tapaan\nkuuluu.\n\n-- Meidän on saatava selville, missä hän oleskelee, hyvät ystävät,\nsanoi juutalainen hermostuneesti. Sinun, Charley, on kuljeskeltava\nympäri kaupunkia, kunnes saat kuulla jotain hänestä! Nancy kulta,\nmeidän on löydettävä hänet. Minä luotan täydellisesti sinuun,\ntyttöseni, ja Taskuveijariin myös. Odottakaa hiukan, lisäsi hän avaten\nvapisevin käsin erään laatikon, tässä on rahaa, hyvät lapset. Minä\nsuljen puotini täksi yöksi, mutta kyllähän tiedätte, missä minut\ntapaatte. Älkää viivytelkö enää hetkeäkään, hyvät ystävät.\n\nNäin puhuessaan hän sysäsi heidät huoneesta ja lukitsi oven\nkaksinkertaiseen lukkoon heidän jälkeensä. Sitten hän otti esiin sen\nlaatikon, jonka oli kerran vasten tahtoaan näyttänyt Oliverille, ja\nalkoi piilottaa kelloja ja koristeita vaatteisiinsa. Ovelta kuuluva\nkolkutus häiritsi häntä tässä puuhassa. -- Kuka siellä? huusi hän\nkimeällä äänellä.\n\n-- Minä, vastasi Taskuveijari avaimenreiästä.\n\n-- Mikä nyt on? kysyi juutalainen kärsimättömästi.\n\n-- Viedäänkö hänet siihen toiseen pesään, niinkuin Nancy sanoo? kysyi\nTaskuveijari varovasti.\n\n-- Tietysti, vastasi juutalainen, missä vain hänet tapaattekin. Hakekaa\nhänet vain käsiinne, se on tärkeintä. Kyllä minä sitten lopun selvitän.\n\nPoika mutisi ymmärtäneensä ja riensi sitten alas portaita toveriensa\njälkeen.\n\n-- Vielä hän ei ole kielitellyt mitään, sanoi juutalainen jatkaessaan\ntyötään, ja jos hän aikoo lörpötellä meistä uusille ystävilleen, niin\nehkä me keksimme keinon tukkia ajoissa hänen suunsa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nAntaa lisätietoja Oliverin oleskelusta herra Brownlowin luona sekä\nkertoo merkillisestä ennustuksesta, jonka herra Grimwig lausui, kun\nOliver lähetettiin asialle.\n\n\nOliver tointui ennen pitkää siitä pyörtymyksestä, jonka herra\nBrownlowin kiivas huudahdus oli aiheuttanut. Tämän jälkeen sekä\nvanha herra että rouva Bedwin varoivat huolellisesti viittaamasta\nedellämainittuun muotokuvaan ja jutellessaan Oliverin kanssa he\nvalitsivat sellaisia puheenaiheita, jotka eivät olleet missään\nyhteydessä hänen elämänvaiheittensa tai tulevaisuudentoiveittensa\nkanssa, vaan ainoastaan huvittivat häntä aiheuttamatta\nmielenliikutusta. Hän oli vielä liian heikko voidakseen aterioida\nmuiden seurassa, mutta kun hän seuraavana päivänä tuli emännöitsijän\nhuoneeseen, katsahti hän ensimmäiseksi seinälle toivoen jälleen\nnäkevänsä kauniin naisen kuvan. Hän pettyi kuitenkin, sillä taulu oli\npoissa.\n\n-- Niin, sanoi emännöitsijä, joka oli huomannut Oliverin katseen, se on\npoissa, kuten näet.\n\n-- Niin, näen sen, vastasi Oliver huoaten. Miksi se on viety pois?\n\n-- Se otettiin seinältä, rakas lapsi, sentähden että herra Brownlow\nsanoi sen häiritsevän sinua ja siten vaikeuttavan sinun parantumistasi,\nnäetkös.\n\n-- Voi, se ei ole häirinnyt minua ollenkaan. Minä katselin sitä niin\nmielelläni.\n\n-- No niin, sanoi vanha emännöitsijä hyväntahtoisesti, koetahan\ntulla pian terveeksi, poikaseni, niin kyllä se ripustetaan jälleen\npaikalleen, sen lupaan sinulle; mutta puhukaamme nyt jostakin muusta.\n\nTällä kertaa ei Oliver saanut tietää maalauksesta sen enempää, ja kun\nvanha rouva oli ollut hänelle niin ystävällinen hänen sairautensa\naikana, niin hän koetti olla ajattelematta koko asiaa. Sen sijaan\nhän kuunteli tarkkaavaisesti kertomuksia hänen kiltistä ja kauniista\ntyttärestään, joka oli naimisissa yhtä kiltin ja kauniin miehen kanssa\nja asui maalla, ja pojastaan, jolla oli toimi erään kauppaliikkeen\nkonttorissa Länsi-Intiassa ja joka oli myöskin siivo nuori mies ja\nkirjoitti hänelle niin herttaisia kirjeitä vieläpä monta kertaa\nvuodessa, että hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän vain ajattelikin\nniitä. Kun vanha rouva oli siten laajasti kuvaillut oivallisia lapsiaan\nja hyvää, rakasta miesvainajaansa, joka oli maannut haudassa, se rakas\nsielu, jo kaksikymmentäkuusi vuotta, niin tuli teenjuonnin aika. Kun\nse oli ohi, niin hän rupesi opettamaan Oliverille cribbage-peliä,\njonka tämä oppi sitä mukaa kuin toinen ehti opettaa ja johon he olivat\nhartaasti syventyneet, kunnes toipilaan tuli aika nauttia hiukan\nlämmintä viiniä veteen sekotettuna sekä paahdettua leipää ja sitten\nmennä kiltisti nukkumaan.\n\nNämä toipumispäivät olivat pelkkää onnea Oliverille. Kaikki oli niin\nrauhallista, sievää ja siistiä, kaikki ihmiset niin kilttejä, että\nhänestä tuntui melkein siltä kuin olisi joutunut taivaaseen siitä\nmelusta ja hälinästä, missä hän siihen asti oli elänyt. Hän oli tuskin\nniin terve, että jaksoi olla jalkeilla, kun herra Brownlow jo teetti\nhänelle uuden puvun, lakin ja kengät. Kun Oliver sai luvan menetellä\nvanhojen vaatteittensa kanssa mielensä mukaan, niin hän antoi ne\neräälle palvelustytölle, joka oli ollut hänelle ystävällinen, ja pyysi\ntätä myymään ne jollekin juutalaiselle ja pitämään itse rahat. Tyttö\nteki sen mielellään, ja kun Oliver katseli ikkunasta, miten juutalainen\npisti ne säkkiinsä ja lähti tiehensä, niin hän iloitsi ajatellessaan,\nettä oli nyt onnellisesti päässyt niistä eroon eikä hänen enää\nmilloinkaan tarvitsisi pukea niitä ylleen. Ne olivatkin jo kurjia\nrepaleita, eikä Oliverilla ollut koskaan ennen ollut uutta pukua.\n\nEräänä iltana, noin viikon kuluttua muotokuvan johdosta sattuneesta\ntapauksesta, kun Oliver istui rouva Bedwinin kanssa juttelemassa,\nlähetti herra Brownlow sanan, että jos Oliver tunsi itsensä oikein\nvahvaksi, niin hän saattoi tulla hänen työhuoneeseensa hetkeksi\npuhelemaan.\n\n-- No voi minun päiviäni! Pesehän kätesi; minä kampaan hiuksesi oikein\nkauniisti jakaukselle, rakas lapsi, huudahti rouva Bedwin. Voi rakas\nkultaseni! Jos vain olisimme aavistaneet, että hän lähettää hakemaan\nsinua, niin olisimme panneet uuden kauluksen ja laittaneet sinut\nhienoksi kuin nukke!\n\nOliver teki kuin oli käsketty, ja vaikka rouva Bedwin koko ajan kovasti\npäivitteli, ettei hän ehtinyt edes röyheltää sitä pikku pitsiä,\nmikä reunusti hänen paidankaulustansa, näytti poika kuitenkin niin\nsievältä ja siistiltä, että vanha rouva arveli tarkastellessaan häntä\nihastuneena kiireestä kantapäähän, että tuskin suurimmalla vaivallakaan\nenää voisi saada sen parempaa aikaan.\n\nNäin rohkaistuna Oliver koputti työhuoneen ovelle ja astui Brownlowin\nkehoituksesta pieneen pihanpuoleiseen huoneeseen, joka oli täynnä\nkirjoja ja jonka ainoa ikkuna vietti pieneen puutarhaan päin. Ikkunan\neteen oli siirretty pöytä, jonka ääressä Brownlow istui lukemassa.\nNähdessään Oliverin hän työnsi kirjansa syrjään ja käski häntä\nistuutumaan lähelle pöytää. Oliver totteli ihmetellen itsekseen,\nmitä ihmisiä ne olivat, jotka lukivat niin paljon kirjoja, mitkä oli\nnähtävästi kirjoitettu viisastuttamaan maailmaa -- tämä pysyy muuten\narvoituksena Oliveria paljon kokeneemmillekin ihmisille koko heidän\nelämänsä ajan.\n\n-- Siinä on aika paljon kirjoja, eikö totta, poikaseni? sanoi Brownlow\nhuomatessaan, miten uteliaasti Oliver silmäili täpö täysiä hyllyjä,\njotka ulottuivat lattiasta kattoon saakka.\n\n-- On kyllä, herra, vastasi Oliver, en ole koskaan nähnyt noin paljoa.\n\n-- Jos käyttäydyt hyvin, niin saat lukea niitä, sanoi vanha herra\nystävällisesti, ja se on sinusta varmasti hauskempaa kuin nyt niiden\nkatseleminen -- muutamissa tapauksissa tietenkin, sillä on sellaisiakin\nkirjoja, joiden ulkoasu on paljon parempi kuin sisällys.\n\n-- Nuo suuret kirjat ovat varmaankin sitä lajia, herra? virkkoi Oliver\nosoittaen eräitä kokoarkin suuruisia, runsaasti kullattuja teoksia.\n\n-- Eivät aina, vastasi vanha herra hymyillen ja taputti Oliveria\npäähän. On olemassa toisia ainakin yhtä paksuja kuin nämä, mutta\nsisällöltään paljon laihempia. Etkö sinä tahtoisi tulla oppineeksi\nmieheksi ja ehkä itse kirjoittaa kirjoja?\n\n-- Luulen, että haluaisin mieluummin lukea niitä, herra.\n\n-- Mitä! Etkö sinä halua kirjailijaksi? huudahti vanhus. Oliver mietti\nhetkisen, ja sanoi sitten, että hänen mielestään oli parempi olla\nkirjakauppias, ja vanha herra nauroi sydämellisesti selittäen, että\nse oli hyvin sanottu, mikä ilahutti Oliveria, vaikka hän ei ollenkaan\nkäsittänyt, miten oli niin hyvin osannut vastata.\n\n-- No, no, sanoi vanha herra vakavammin, älä ole peloissasi, emme tee\nsinusta kirjailijaa niin kauan kuin voi oppia rehellisen ammatin tai\njonkun muun toimen.\n\n-- Kiitos, herra, vastasi Oliver. Hänen äänessään oli tällöin niin\nvakava sävy, että vanha herra purskahti taas nauruun ja lausui jotakin\nmerkillisestä vaistosta, mihin Oliver ei kiinnittänyt sen suurempaa\nhuomiota, koska ei sitä käsittänyt.\n\n-- Ja nyt, sanoi Brownlow jos mahdollista vieläkin ystävällisemmällä\näänellä kuin tähän asti, toivon että kuuntelet, mitä nyt sanon,\npoikaseni. Puhun sinulle aivan avomielisesti, sillä olen varma siitä,\nettä ymmärrät minua yhtä hyvin kuin monet vanhemmat ihmiset.\n\n-- Voi, älkää vain sanoko, että aiotte lähettää minut pois luotanne,\nherra! huudahti Oliver säikähtyneenä vanhan herran äänen vakavasta\nsoinnusta. Älkää ajako minua taas kuljeskelemaan kaduille. Antakaa\nminun jäädä tänne ja ruveta teidän palvelijaksenne. Älkää lähettäkö\nminua takaisin siihen kauheaan paikkaan, josta tulin. Säälikää poika\nraukkaa!\n\n-- Rakas lapsi, vastasi vanha herra Oliverin lämpimän pyynnön\nliikuttamana, ei sinun tarvitse pelätä, että minä hylkään sinua, ellet\nitse anna siihen aihetta.\n\n-- Sitä en tee koskaan, en koskaan, herra, huudahti Oliver.\n\n-- Uskon sen mielelläni. Olen usein pettynyt ihmisistä, joita olen\nkoettanut avustaa, mutta mieleni on taipuvainen luottamaan sinuun, ja\noikeastaan kiinnität mieltäni enemmän kuin voin itsellenikään selittää.\nNe ihmiset, joita olen rakastanut eniten, ovat jo kauan levänneet maan\nmullassa, mutta vaikka he ovat vieneet elämäni onnen ja ilon mukanaan\nhautaan, en ole kuitenkaan tehnyt sydämestäni ruumisarkkua ja sulkenut\nsiihen jaloimpia tunteitani. Katkerat surut ovat vain syventäneet\nniitä, mikä on mielestäni oikein, sillä surun tulee jalostaa meitä.\n\nKun vanha mies sanoi tämän matalalla äänellä puhuen enemmän itsekseen\nkuin Oliverille ja oli sitten ääneti kauan aikaa, niin Oliverkin istui\naivan hiljaa ja uskalsi tuskin hengittää.\n\n-- No niin, jatkoi vanha herra lopulta iloisemmin, sanon tämän vain\nsenvuoksi, että sinulla on nuori sydän, ja kun tiedät, että olen\njo paljon kärsinyt, niin ehkä varot paremmin haavoittamasta minua\nuudelleen. Sanot olevasi orpo, jolla ei ole ainoatakaan ystävää\nmaailmassa, ja kaikki tiedustelut, mitkä olen voinut panna toimeen,\novat vahvistaneet puheesi. Kerrohan nyt minulle koko elämäkertasi,\nmistä olet kotoisin, kuka on kasvattanut sinut ja miten jouduit siihen\nseuraan, josta sinut löysin. Kerro kaikki suoraan, niin sinulta ei\npuutu ystäviä niin kauan kuin minä elän.\n\nNyyhkytykset tukahduttivat Oliverin äänen muutamiksi minuuteiksi,\nja juuri kun hän oli aikeissa kertoa, kuinka hän oli kasvanut\nmaalla eräässä lastenkodissa, josta Bumble oli sitten vienyt hänet\nköyhäintaloon, kuului ulko-ovelta omituinen, kärsimätön kolkutus;\npian senjälkeen palvelustyttö juoksi portaita ylös ja ilmoitti herra\nGrimwigin saapuneen.\n\n-- Tuleeko hän tänne ylös? kysyi herra Brownlow.\n\n-- Tulee, herra, vastasi palvelustyttö. Hän kysyi, oliko talossa\ntuoreita teeleipiä, ja kun minä sanoin olevan, niin hän ilmoitti\ntulleensa teelle.\n\nHerra Brownlow hymyili ja sanoi Oliverille, että herra Grimwig oli\nhänen vanha ystävänsä ja ettei hänen karskista käytöksestään tarvinnut\nvälittää, sillä hän oli pohjaltaan kunnon mies, minkä seikan hän\nvarmasti tiesi.\n\n-- Menenkö minä alakertaan? kysyi Oliver.\n\n-- Ethän toki, vastasi Brownlow, jää vain tänne. Samassa astui\nhuoneeseen vilkasliikkeinen, vanhahko herra, joka hiukan ontui vasenta\njalkaansa ja nojautui paksuun keppiin. Hänen yllään oli sininen\ntakki, raitaiset liivit, nankiinihousut ja säärystimet sekä valkea\nhattu, jonka leveät lieret oli alapuolelta päällystetty vihreällä.\nSangen hienosti röyhelletty paidanrintaus pistäytyi hyvän matkaa\nliivien päälle, ja niiden alareunassa keikkuivat irrallaan hyvin\npitkät, teräksiset kellonperät, päässä kellonavain. Hänen valkea\nkaulaliinansa oli sidottu tavallisen appelsiinin kokoiseen solmuun, ja\nhänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä on mahdoton kuvata. Hänellä oli\npuhuessaan tapana kääntää päänsä kokonaan toiselle sivulle ja samalla\nkatsella silmäkulmainsa alta vastaiselle taholle, mikä sai katselijan\nehdottomasti ajattelemaan papukaijaa. Tämä päänasento hänellä\noli nytkin, kun hän istuutui pitäen ojennetussa kädessään pientä\nappelsiininkuorta.\n\n-- Katsokaahan! Näettekö tämän? Eikö ole sitten merkillistä, etten minä\nvoi enää käydä tervehtimässä ystäviäni löytämättä portaista tuollaista\ntörkyä. Appelsiininkuorta saan kiittää siitä että nyt onnun, ja\ntiedän, että se vielä loppujen lopuksi vie minulta hengen. Se on aivan\nvarmaa, herra; appelsiininkuoresta tulee minun turmani, muuten lupaan\nsyödä oman pääni, herra! -- Tällä kauniilla lupauksella herra Grimwig\naina vahvisti väitteensä. Jos nyt todistelun vuoksi oletettaisiin\nmahdolliseksi, että tiede kerran vielä edistyisi niin pitkälle, että\nihminen voisi syödä oman päänsä, jos se häntä huvittaisi, niin kuului\nherra Grimwigin lupaus sitäkin kummallisemmalta, kun hänen päänsä oli\nniin tavattoman suuri, että tuskinpa maailman toivorikkainkaan ihminen\nvoisi uskoa kenenkään syövän sitä, ei ainakaan yhdellä kerralla,\nvaikkapa siitä erotettaisiinkin sen paksu puuterikerros.\n\n-- Oman pääni syön, herra, toisti Grimwig iskien keppinsä lattiaan.\nOhoo! Mitäs tämä on! lisäsi hän sitten huomatessaan Oliverin ja\nperäytyi pari askelta.\n\n-- Se on pieni Oliver Twist, josta olemme puhuneet, sanoi Brownlow.\n\nOliver kumarsi.\n\n-- Ette suinkaan vain tarkoita, että tuo on se poika, jolla oli\nkuumetta? kysyi Grimwig perääntyen vielä pari askelta. Odottakaahan\nhetkinen! Seis! Älkää sanoko mitään... jatkoi hän katkonaisesti iloiten\nkeksinnöstään niin, ettei muistanut pelätä kuumetta, tämä on se poika,\njolla oli appelsiini! Ellei tuo ole se poika, joka heitti kuoren\nportaille, niin minä syön pääni ja hänen päänsä myös.\n\n-- Ei, ei, hänellä ei ole ollut appelsiinia, sanoi herra Brownlow\nhymyillen. Kas niin, pankaahan hattunne jonnekin ja puhelkaa nuoren\nystäväni kanssa.\n\n-- Tällainen saa minut aina suunniltani, sanoi ärtyisä vanha herra\nvetäessään hansikkaita käsistään. Tällä kadulla on aina enemmän tai\nvähemmän appelsiininkuoria, ja minä tiedän, että niitä heittelee sinne\ntohtorin poika sieltä kadunkulmasta. Eilen illallakin muuan tyttö\nkompastui tuollaiseen kuoreen ja lankesi puutarhani aitaa vasten. Heti\nkun hän oli päässyt jälleen jaloilleen, näin hänen katsahtavan lääkärin\nkirottuun, punaiseen lyhtyyn. \"Älkää menkö hänen luokseen!\" huusin minä\nikkunasta. \"Hän on murhaaja! Hän virittää ihmisille satiinia!\" -- ja\nse on totta. Ellei hän ole sellainen, niin... Kuumaverinen vanha herra\niski keppinsä taas kiivaasti lattiaan, minkä hänen ystävänsä tiesivät\nmerkitsevän sitä, että hän lupasi syödä oman päänsä, vaikka sitä ei\nsanoin lausuttukaan. Sitten hän istuutui pitäen yhä keppiä kädessään,\npani nenälleen rillit, jotka riippuivat leveässä, mustassa nauhassa ja\nrupesi tarkastamaan Oliveria, joka punastui ja kumarsi uudelleen.\n\n-- Vai niin, onko tuo nyt se poika? kysyi herra Grimwig viimein.\n\n-- Kyllä se on hän, vastasi herra Brownlow.\n\n-- Mitä sinulle kuuluu, poika? kysyi Grimwig.\n\n-- Kiitos, oikein hyvää, herra, vastasi Oliver. Brownlow, joka\nnäkyi pelkäävän, että hänen omituinen ystävänsä sanoisi jotain\nepämiellyttävää, käski Oliverin alakertaan ilmoittamaan rouva\nBedwinille, että he halusivat teetä. Kun poika ei pitänyt vieraan\nkäytöstavasta, niin hän riensi hyvillä mielin pois huoneesta.\n\n-- Eikö se ole kaunis poika? kysyi Brownlow.\n\n-- En tiedä, vastasi herra Grimvig äreästi.\n\n-- Ette tiedä?\n\n-- En todellakaan tiedä. En ole koskaan huomannut mitään eroa poikien\nvälillä. Tunnen ainoastaan kahta lajia poikia. Jauhonaamaisia ja\nlihanaamaisia.\n\n-- Kumpaan lajiin Oliver sitten kuuluu?\n\n-- Jauhonaamaisiin. Eräällä ystävälläni on lihanaamainen poika. Kaunis\npoika, sanovat ihmiset, kun sillä on pallonpyöreä pää, punaiset posket\nja mulkoilevat silmät; hirveä poika minun mielestäni -- ruumis ja\nraajat näyttävät pullistuvan pois sinisen puvun sisästä, ääni kuin\nluotsilla ja ruokahalu kuin sudella. Kyllä minä tunnen sen venkaleen.\n\n-- Mutta, huomautti herra Brownlow, nämä tuntomerkithän eivät sovi\nOliver Twistiin, joten teidän ei tarvitse kiihtyä hänen tähtensä.\n\n-- Eivät sovi kylläkään, vastasi Grimwig, mutta ehkä hänellä on vielä\npahempia ominaisuuksia.\n\nBrownlow yskähti kärsimättömästi, mikä näytti suuresti huvittavan herra\nGrimwigiä.\n\n-- Hänellä on ehkä huonompia ominaisuuksia, sanon minä, toisti Grimwig.\nMistä hän on kotoisin? Kuka hän on? Millainen hän on? Hänellä on ollut\nkuume -- entä sitten? Eihän kuume ole ominaista kunnon ihmisille!\nHuonot ihmisethän voivat joskus saada kuumeen, eikö totta? Tunsin erään\nmiehen, joka hirtettiin Jamaicassa isäntänsä murhasta, ja hänellä oli\nollut kuumetta kokonaista kuusi kertaa, mutta ei häntä sittenkään\narmahdettu, ei. Johan nyt! Lorua!\n\nOikeastaan oli asia niin, että herra Grimvig oli sydämensä\nsisimmässä taipuvainen myöntämään Oliverin ulkomuodon ja käytöksen\nsangen miellyttäväksi, mutta hänessä oli kova kiistämishalu, jota\nappelsiininkuoren löytö oli vielä kiihoittanut, ja kun hän ei mitenkään\nsuonut, että kukaan hänelle edeltäpäin määrittelisi, oliko joku poika\nhauskannäköinen vai ei, niin hän oli ensi hetkestä päättänyt vastustaa\nystäväänsä kaikessa. Kun herra Brownlow lisäksi myönsi, ettei hän vielä\nvoinut antaa tyydyttävää vastausta Grimwigin vastauksiin, koska oli\nlykännyt tiedustelut Oliverin entisestä elämästä siksi, kunnes poika\noli tullut kyllin vahvaksi, niin herra Grimwig nauroi ärsyttävästi.\nSitten hän kysyi pilkallisesti hymyillen, oliko emännöitsijällä tapana\nlaskea hopeat iltaisin, sillä ellei tämä jonakin kauniina päivänä\nkaipasi paria ruokalusikkaa, niin hän -- ja niin edespäin.\n\nVaikka Brownlow oli itsekin verrattain äkkipikainen herra, suhtautui\nhän tähän kaikkeen kuitenkin tyynesti, sillä hän tunsi ystävänsä\nomituisuudet. Kun Grimwig teetä juotaessa lausui olevansa täysin\ntyytyväinen vehnäleipiin, sujui keskustelu taas rauhallisesti, niin\nettä Oliverkin, joka myös oli seurassa, tunsi itsensä vapaammaksi jörön\nvanhan herran läsnäollessa.\n\n-- Ja milloin luulette saavanne kuulla täydellisen ja totuudenmukaisen\nkertomuksen Oliver Twistin elämästä ja seikkailuista? kysyi herra\nGrimvig aterian loppupuolella luoden syrjäsilmäyksen Oliveriin.\n\n-- Huomenna aamupäivällä, vastasi herra Brownlow. Haluan mieluummin\nolla silloin kahden kesken hänen kanssaan. Tule huomenaamulla kello\nkymmenen aikaan luokseni yläkertaan, poikaseni.\n\n-- Kyllä, herra, vastasi Oliver. Hän lausui tämän hiukan epävarmasti,\nsillä Grimwigin tutkiva katse sai hänet hämilleen.\n\n-- Minäpä sanon teille jotakin, kuiskasi Grimwig Brownlowille. Hän\nei tule teidän luoksenne huomenna kello kymmenen. Minä näin hänen\nepäröivän vastatessaan. Hän aikoo puijata teitä, hyvä ystävä.\n\n-- Voin vaikka vannoa, ettei hän tee sitä, vastasi herra Brownlow\nlämpimästi.\n\n-- Jollen ole oikeassa, niin... ja keppi kolahti lattiaan.\n\n-- Vastaan hengelläni sen pojan rehellisyydestä, sanoi Brownlow lyöden\nkämmenensä pöytään.\n\n-- Ja minä panen pääni pantiksi, että hän on petturi, vastasi herra\nGrimwig pamauttaen nyrkkinsä pöytään.\n\n-- Saammehan nähdä, sanoi Brownlow koettaen hillitä suuttumustaan.\n\n-- Niin, kyllä saamme nähdä, myönsi Grimwig ärsyttävästi hymyillen.\n\nKohtalo oli nyt päättänyt, että rouva Bedwinin piti samassa hetkessä\nastua huoneeseen käsivarrellaan pinkka kirjoja, jotka herra Brownlow\noli aamulla ostanut samalta kirjakauppiaalta, joka on jo aikaisemmin\nesiintynyt tässä kertomuksessa. Laskettuaan pinkan pöydälle rouva\nBedwin aikoi lähteä.\n\n-- Käskekää pojan odottaa hiukan, rouva Bedwin! sanoi Brownlow. Minulla\non vähän asiaa hänelle.\n\n-- Hän meni jo, herra, vastasi rouva Bedwin.\n\n-- Huutakaa hänet takaisin, sanoi Brownlow. Se on tärkeätä.\nKirjakauppias on köyhä mies ja kirjoja ei ole maksettu. Sitäpaitsi\nlähettäisin muutamia kirjoja takaisin.\n\nUlko-ovi avattiin. Oliver juoksi toiseen suuntaan, palvelustyttö\ntoiseen ja rouva Bedwin seisoi portailla huudellen, mutta poikaa\nei kuulunut. Hetken kuluttua Oliver ja palvelustyttö palasivat\nhengästyneinä ja ilmoittivat, etteivät olleet nähneet häntä enää.\n\n-- Sepä on ikävää, sanoi Brownlow. Olisin tahtonut jo tänä iltana\nlähettää nämä kirjat.\n\n-- Antakaa Oliverin viedä ne, sanoi Grimwig ivallisesti hymyillen,\nkyllä hän varmasti toimittaa ne perille asti.\n\n-- Niin, antakaa minun viedä ne, herra, juoksen koko matkan, pyysi\nOliver.\n\nVanha herra oli juuri sanomaisillaan, ettei Oliver saanut millään\nehdolla mennä ulos, kun Grimwigin ilkeä yskähtely ikäänkuin pakotti\nhänet muuttamaan mielensä. Hän päätti siis, että Oliver saisi nyt\nheti osoittaa hänen vanhan ystävänsä epäluulot ainakin tässä kohden\naiheettomiksi.\n\n-- No niin, saat mennä, poikaseni, sanoi vanha herrasmies. Kirjat ovat\ntuolilla minun pöytäni vieressä. Juokse yläkertaan hakemaan ne.\n\nIloisena siitä, että hänestä oli hyötyä, Oliver riensi noutamaan\nkirjoja ja odotti sitten lakki kädessä lähempiä määräyksiä.\n\n-- Sano kirjakauppiaalle, jatkoi herra Brownlow luoden kiinteän katseen\nGrimwigiin, että tuot nämä kirjat takaisin ja haluat maksaa ne neljä\npuntaa ja kymmenen shillinkiä, jotka minä olen hänelle velkaa. Tässä on\nviiden punnan seteli. Siitä tulee siis kymmenen shillinkiä takaisin.\n\n-- En viivy siellä kymmentä minuuttiakaan, herra, sanoi Oliver, ja kun\nhän oli pistänyt setelin takkinsa taskuun ja huolellisesti sijoittanut\nkirjat kainaloonsa, niin hän kumarsi kunnioittavasti ja lähti\nhuoneesta. Rouva Bedwin seurasi häntä portille, neuvoi, mitä tietä\nhänen oli mentävä ja ilmoitti kirjakauppiaan nimen ja osoitteen, mitkä\nkaikki Oliver sanoi hyvin tietävänsä; lopuksi vanha rouva varoitti\nhäntä kylmettymästä ja päästi hänet sitten lähtemään.\n\n-- Jumala siunatkoon hänen lempeitä kasvojaan! sanoi vanha nainen\nkatsellessaan hänen jälkeensä. Minulla on tuskin sydäntä päästää häntä\nnäkyvistäni.\n\nSamassa Oliver katsahti iloisesti taakseen ja nyökkäsi, ennenkuin\nkääntyi kulmasta. Vanha rouva vastasi hymyillen hänen tervehdykseensä,\nsulki oven ja palasi huoneeseensa.\n\n-- Saattepa nähdä, hän on täällä jälleen korkeintaan kahdenkymmenen\nminuutin kuluttua, virkkoi Brownlow vetäen kellon taskustaan ja\nasettaen sen pöydälle. Silloin on jo pimeä.\n\n-- Te siis todellakin luulette hänen palaavan? kysyi herra Grimwig.\n\n-- Epäilettekö sitä? kysyi herra Brownlow hymyillen. Kiistämishalu\nvallitsi voimakkaana herra Grimwigissä, ja ystävän varma hymy oli vain\nomiaan yllyttämään häntä.\n\n-- Tietysti, vastasi hän iskien nyrkkinsä pöytään, vahvasti epäilenkin.\nPojalla on uusi puku yllään, pinkka arvokkaita kirjoja kainalossa\nja viiden punnan seteli taskussa. Hän palaa vanhojen ystäviensä,\nvarkaitten, joukkoon ja nauraa teille. Jos se poika vielä joskus tulee\ntähän taloon, niin minä lupaan syödä oman pääni.\n\nNäin sanoessaan hän siirsi tuolinsa lähemmäksi pöytää, ja siinä\nystävykset nyt istuivat, kello keskellään, äänettöminä odottaen.\nTodistuksena siitä, miten tärkeänä pidämme omaa mielipidettämme\nja miten uljaasti puolustamme hätäisimpiäkin ja mahdottomimpiakin\njohtopäätöksiämme, mainittakoon, että vaikka herra Grimwig ei ollut\nmikään kovasydäminen mies ja vaikka hän olisi kovasti suuttunut, jos\nolisi nähnyt kunnioitettua ystäväänsä petettävän, niin hän kuitenkin\ntoivoi tällä hetkellä kaikesta sydämestään, ettei Oliver Twist,\npalaisi. Niin ristiriitainen on ihmisen luonne!\n\nVähitellen tuli niin pimeä, että kellontaulun numeroita saattoi tuskin\nerottaa, mutta vanhat herrat istuivat yhä ääneti paikoillaan, kello\nkeskellään.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nOsoittaa, miten hellästi vanha juutalainen ja Nancy neiti rakastivat\nOliver Twistiä.\n\n\nPienen Saffron-mäen likaisimmassa osassa sijaitsee eräs kurja kapakka,\njonka hämärässä vierashuoneessa -- synkkä ja siivoton pesä, jossa\nsihisevä kaasuliekki paloi talvisaikaan kaiken päivää ja jonne ei\nkesälläkään päässyt ainoakaan auringonsäde pujahtamaan -- istui\nmietteissään tinatuopin ja paloviinalle haiskahtavan lasin ääressä\nmuuan mies, jonka yllä oli samettitakki, polvihousut ja nauhakengät\nja jonka jokainen kokenut poliisimies olisi tässä hämärässäkin\nhetipaikalla tuntenut William Sikesiksi. Hänen jalkojensa juuressa\nmakasi valkea, punasilmäinen koira, joka välistä nuoleskeli suurta,\ntuoretta haavaa, jonka oli saanut kuonoonsa nähtävästi jossakin\näskeisessä kahakassa.\n\n-- Pysy hiljaa, senkin hylky, kuuletko! karjasi herra Sikes rikkoen\näkkiä hiljaisuuden. Oliko hän niin syventynyt ajatuksiinsa, että koiran\nvilkuminen häiritsi häntä, vai oliko mietiskely niin kiihdyttänyt\nhäntä, että hänen oli pakko keventää mieltään potkaisemalla viatonta\neläintä, sitä on vaikea varmasti ratkaista. Olipa syy muuten mikä\ntahansa, seurauksena oli potku ja kirous, mitkä koira samalla hetkellä\nsai osakseen.\n\nKoirilla ei yleensä ole tapana kostaa niitä vääryyksiä, joita isännät\nniille tekevät, mutta herra Sikesin koiralla oli samanlainen luonne\nkuin sen herralla ja ehkä se tällä hetkellä tunsi varmasti kärsineensä\nvääryyttä, sillä se iski kursailematta hampaansa toiseen nauhakenkään,\nravisti sitä sydämensä pohjasta ja vetäytyi sitten penkin alle välttäen\nsamalla tinatuopin, minkä Sikes lennätti sen päätä kohti.\n\n-- Vai niin, vai lihaa sinun mielesi tekee! ärisi herra Sikes siepaten\ntoiseen käteensä hiilihangon ja avaten toisella linkkuveitsen, jonka\noli vetänyt taskustaan. Tulehan tänne, sinä takkukarvainen piru! Tänne\nhetipaikalla! Kuuletkos!\n\nKoira kuuli sen epäilemättä, sillä Sikes oli korostanut muutenkin\nkovaa ääntään: mutta kun se näytti ehdottomasti kammoavan kurkkunsa\nkatkaisemista, niin se pysyi turvapaikassaan ja murisi vain entistä\nvihaisemmin tarttuen samalla hampaillaan hiilihangon päähän ja purren\nsitä kuin raivoava petoeläin.\n\nTämä vastarinta sai Sikesin suunniltaan; hän laskeutui polvilleen ja\nrupesi ahdistamaan koiraa kaikin voiminsa. Koira hyppeli oikealta\nvasemmalle ja vasemmalta oikealle; mies sohi hiilihangolla, kiroili,\nhuitoi ja kiljui, ja taistelu näytti jo kääntyvän hyvin arveluttavaksi\njommallekummalle osanottajalle, kun ovi yhtäkkiä avautui ja koira\nlivahti tiehensä Sikesin jäädessä seisomaan linkkuveitsineen ja\nhiilihankoineen.\n\nTappeluun tarvitaan aina vähintäin kaksi; kun siis koira oli\nperäytynyt, niin Sikes siirsi heti sen rataosuuden uudelle tulokkaalle.\n\n-- Mitä hittoa te pistätte nokkanne minun ja koirani väliin? karjaisi\nhän kiukkuisesti.\n\n-- Minähän en ollenkaan tiennyt, hyvä ystävä, enhän tiennyt, vastasi\nFagin nöyrästi -- sillä tulija oli juutalainen.\n\n-- Ette tiennyt, senkin jänishousu varas! ärähti Sikes. Ettekö muka\nkuullut melua?\n\n-- En hiiskaustakaan, niin totta kuin elän, Bill, vastasi juutalainen.\n\n-- Ette tietenkään, ettehän te mitään kuule, myönsi Sikes virnistäen.\nTehän hiiviskelette itsekin niin, ettei kukaan kuule, koska tulette tai\nmenette. Toivonpa, että olisitte ollut koira minuutti sitten, Fagin.\n\n-- Kuinka niin? kysyi juutalainen koettaen hymyillä.\n\n-- Siksi vain, että laki ei kiellä tappamasta koiraa, mutta suojelee\nteidän kaltaistenne miesten henkeä, vaikka ette ole puoliksikaan\nkoirarakin arvoisia, vastasi Sikes irvistäen kääntäessään veistään\nkokoon, niin sen asian laita on.\n\nJuutalainen hieroi käsiään ja istuutui pöydän ääreen ilmeisesti\nhuonolla tuulella.\n\n-- Niin, virnistelkää vain, jatkoi Sikes, asetti hiilihangon\npaikalleen ja silmäili juutalaista halveksivan raa'asti. Teillä ei\nole kumminkaan mitään syytä nauraa minulle, ennenkuin minulla on\nyömyssy [Kun pahantekijä hirtetään, vedetään hänen silmilleen ensin\nyömyssy.] päässä. Te olette minun vallassani, Fagin, ja tulette\npysymään edelleenkin, piru vieköön. Nyt sen kuulitte. Jos minä joudun\nkiikkumaan, niin teidät otan seurakseni, olkaa siis varuillanne!\n\n-- Niin, niin, ystäväni, sanoi juutalainen, tuon kaikenhan tiedän.\nMeillä on yhteiset edut valvottavana, Bill -- yhteiset edut.\n\n-- Hm! sanoi Sikes ikäänkuin hänen mielestään vain juutalaisella olisi\nsyytä valvoa etujaan. -- No hyvä, mitä asiaa teillä oli?\n\n-- Kaikki on nyt onnellisesti sulatettu, vastasi Fagin, ja tässä on\nteidän osuutenne. Siinä on hiukan enemmän kuin oikeastaan pitäisi,\nystäväni, mutta kun tiedän, että te sitten taas joskus autatte minua...\n\n-- Älkää lörpötelkö joutavia! keskeytti varas. Missä ne ovat? Antakaa\ntänne!\n\n-- Kyllä, kyllä, aivan heti, älkäähän hätäilkö! vastasi juutalainen\nrauhoittaen. Tässä ne ovat -- kaikki tyyni! Hyvässä tallessa! Näin\nsanoen hän veti povestaan suuren, vanhan pumpulinenäliinan, avasi sen\nkulmaan sidotun ison solmun ja sai siten näkyviin pienen, ruskeaan\npaperiin käärityn mytyn, jonka Sikes kiireesti sieppasi käteensä alkaen\nlaskea siinä olevia kultarahoja.\n\n-- Onko tässä kaikki? kysyi Sikes.\n\n-- Kaikki, vastasi juutalainen.\n\n-- Ettekö avannut myttyä tiellä ja nielaissut paria kolikkoa,\nhäh? kysyi Sikes epäluuloisesti. Niin, niin, älkää ollenkaan olko\nnärkästyvinänne, olettehan tehnyt sellaista ennenkin. Kiskaiskaa\npäristimestä.\n\nTämä käsky merkitsi samaa kuin kellon soittaminen. Kutsua noudatti\ntoinen juutalainen, Faginia nuorempi, mutta melkein yhtä ruma ja\nlikainen.\n\nBill Sikes osoitti ääneti tyhjää tinatuoppia. Juutalainen käsitti\nviittauksen täydellisesti ja lähti täyttämään astiaa vaihdettuaan\nensin Faginin kanssa salamyhkäisen silmäyksen, jota viimemainittu\noli silmäkulmiaan kohauttaen ikäänkuin odottanut ja johon hän oli\nvastannut pudistaen päätään niin hiljaa, että sivullisen olisi ollut\nmiltei mahdoton sitä huomata. Ei sitä äkännyt Sikeskään, joka oli sillä\nhetkellä kumartunut solmimaan kenkänsä nauhaa, jonka koira oli repinyt\nirti. Jos hän olisi sattunut näkemään tuon kiireisen merkkien vaihdon,\nniin tuskinpa hän olisi odottanut siitä itselleen mitään hyvää.\n\n-- Onko täällä ketään, Barney? kysyi Fagin, joka ei nyt puhuessaan\nnostanut katsettaan lattiasta, kun huomasi Sikesin vilkuilevan heihin.\n\n-- Ei diid ristidsieluagaad, vastasi Barney, jonka sanat, tulivatpa\nsydämestä tai ei, joka tapauksessa raivasivat tiensä nenän kautta.\n\n-- Eikö ketään? kysyi Fagin hämmästyneellä äänellä, minkä tarkoituksena\noli ehkä ilmaista Barneylle, että tällä oli nyt lupa puhua totta.\n\n-- Ei getääd buida guid deiti Dadsy, vastasi Barney.\n\n-- Nancy! huudahti Sikes. Missä? Tuhat tulimmaista, sitä tyttöä minä\nkunnioitan, sillä hänessä on synnynnäisiä kykyjä.\n\n-- Häd od tiladdud lautasilled liharuogaa tuodde sisähuodeeseed,\nvastasi Barney.\n\n-- Käske hänet tänne, sanoi Sikes tyhjentäen lasinsa, käske tänne.\n\nBarney vilkaisi arasti Faginiin ikäänkuin lupaa pyytääkseen, mutta kun\ntämä pysyi vaiti silmät yhä suunnattuina lattiaan, niin hän poistui\nja palasi hetken kuluttua seurassaan Nancy, jonka asuun kuului vielä\nolkihattu, esiliina, kori ja portinavain.\n\n-- Oletko jäljillä, Nancy? kysyi Sikes tarjoten hänelle lasia.\n\n-- Olenpa niinkin, Bill, vastasi nuori nainen tyhjentäen lasin, mutta\nkylläpä siinä oli vaivaa, olen aivan väsynyt siitä. Mukula on ollut\nsairaana ja pysynyt vuoteessa ja...\n\n-- Voi, rakas Nancy, sanoi Fagin katsahtaen häneen.\n\nVaroittiko juutalaisen punaisten kulmakarvojen rypistys ja silmien\ntuijotus Nancy neitiä liiasta puheliaisuudesta, se on samantekevää.\nPääasia on, että hän äkkiä hillitsi itsensä ja alkoi puhua muista\nasioista hymyillen tuon tuostakin ystävällisesti herra Sikesille.\nKymmenen minuutin kuluttua sai Fagin harmillisen yskänpuuskan, jolloin\nNancy veti huivin hartioilleen selittäen, että oli aika lähteä. Kun\nherra Sikes huomasi, että hänen sopi kulkea yhtä matkaa Nancyn kanssa,\nniin hän lähti saattamaan tyttöä. Heitä seurasi vähän matkan päässä\nkoira, joka oli pujahtanut takapihalta kadulle, heti kun sen isäntä oli\nkadonnut näkyvistä.\n\nSikesin mentyä juutalainen pisti päänsä ovesta ja katseli hänen\njälkeensä puiden nyrkkiään ja mutisten vihaisen kirouksen; sitten hän\nistuutui taas ilkeästi irvistäen pöydän ääreen ja syventyi erään vanhan\nviikkolehden mielenkiintoiseen sisältöön.\n\nSamaan aikaan oli Oliver Twist, joka ei voinut uneksiakaan juutalaisen\nolevan niin lähellä häntä, matkalla kirjakauppaan. Clerkenwelliin\nsaavuttuaan hän poikkesi sattumalta eräälle syrjäkadulle, joka ei\nkuulunut hänen matkasuunnitelmaansa. Mutta hän huomasi erehdyksensä\nvasta sitten kun oli jo kulkenut sitä puoliväliin, ja kun hän tiesi\nsenkin vievän perille, niin hän ei arvellut maksavan vaivaa kääntyä,\nvaan kiiruhti kirjat kainalossa eteenpäin parhaansa mukaan. Hän\najatteli juuri kävellessään, miten iloiseksi hän tuntisi itsensä ja\nkuinka paljon hän antaisikaan, jos saisi edes vilahdukselta nähdä Dick\nraukan, joka ehkä sillä hetkellä katkerasti itki nälissään ja pahoin\nkohdeltuna, kun hän äkkiä säpsähti kuullessaan nuoren naisen huudon: --\nVoi minun rakas veljeni! ja tuskin hän oli ehtinyt aavistaa, mistä oli\nkysymys, kun hän tunsi kaulallaan pari vahvaa käsivartta.\n\n-- Päästäkää minut! huusi Oliver ja tempoili vapautuakseen toisen\njäntevästä otteesta. Jättäkää minut rauhaan! Miksi pidätte minusta\nkiinni? Mitä tahdotte?\n\nNuori nainen, joka syleili häntä ja jolla oli kädessään pieni koppa ja\nportinavain, ei vastannut näihin kysymyksiin, vaan huudahteli tämän\ntästä.\n\n-- Voi Jumalani! sanoi hän. Olen löytänyt hänet! Voi Oliver, Oliver!\nSinä paha poika, miten paljon surua oletkaan sisarellesi tuottanut!\nTulehan nyt kotiin, rakkaani! Siten katkonaisesti huudahdellessaan\nnuori nainen puhkesi jälleen kyyneliin saaden niin hirveän\nhermokohtauksen, että pari paikalle osunutta eukkoa kysyi eräältä\nteurastajan oppipojalta, jonka tukka kiilsi rasvasta, eikö tämän\nmielestä ollut viisainta hakea lääkäri. Poika, joka tuntui laiskalta,\nellemme sanoisi välinpitämättömältä, vastasi kuitenkin, ettei hän\npitänyt sitä tarpeellisena.\n\n-- Voi ei, älkää tehkö sitä, sanoi nuori nainen tarttuen Oliverin\nkäteen, minä voin nyt jo paremmin. Tule heti kotiin, paha poika!\nTulehan nyt!\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyivät akat.\n\n-- Voi sentään, hän karkasi noin kuukausi sitten vanhempiensa luota,\njotka ovat uutteraa ja kunniallista väkeä, ja lyöttäytyi varkaitten ja\nmuitten huonomaineisten ihmisten pariin! Hän on miltei murtanut äitinsä\nsydämen.\n\n-- No voi sitä lurjusta! päivitteli muuan eukko.\n\n-- Mene heti kotiisi, pikku hirviö! sanoi toinen.\n\n-- Ei se ole totta, huusi Oliver sangen levottomana. Minä en tunne\nhäntä. Minulla ei ole sisarta, isää eikä äitiä. Olen orpo ja asun\nPentonvillessä.\n\n-- Kuulkaapas, kuinka hän valehtelee! huusi nuori nainen.\n\n-- Mutta sehän on Nancy! huudahti Oliver, joka nyt vasta näki hänen\nkasvonsa ja perääntyi tavattoman hämmästyneenä.\n\n-- Näettehän nyt, että hän tuntee minut! kirkui Nancy vedoten\nläsnäolijoihin. Hän ei voi kieltää sitä. Ellei hän nyt palaa hyvien\nvanhempiensa luo, niin he kuolevat surusta ja minun sydämeni pakahtuu!\n\n-- Mitä hittoa täällä on tekeillä? ärjäsi muuan mies, joka syöksyi ulos\nläheisestä oluttuvasta valkea koira kintereillään. Nuori Oliver! Lähde\nnyt heti kotiin äiti parkasi luo, senkin vintiö! Hetipaikalla!\n\n-- Minä en kuulu heidän joukkoonsa! En tunne heitä! Auttakaa, auttakaa,\nkirkui Oliver ja riuhtoili päästäkseen irti miehen lujasta otteesta.\n\n-- Auttakaa! matki mies. Niin, kyllä minä sinua autan, kirottu veijari!\nMitä kirjoja sinulla on? Olet kaiketi varastanut ne, vai mitä? Anna ne\ntänne! Näin sanoen mies tempasi kirjat käteensä ja iski poikaa päähän.\n\n-- Se on oikein! huusi eräs katselija ullakkoakkunasta. Se on ainoa\ntapa saada häntä järkiinsä.\n\n-- Niin juuri, myönsi unisen näköinen puuseppä luoden hyväksyvän\nkatseen ullakkoakkunaan.\n\n-- Kyllä se hänelle hyvää tekee, sanoivat molemmat eukot.\n\n-- Lisää pitää hänen saaman! vastasi mies lyöden Oliveria uudelleen\nja tarttui sitten hänen kaulukseensa. Mars matkaan, lurjus! Tässä on\nBull's-eye koirani, varo suututtamasta sitä! Muista se!\n\nMitä poika raukan oli tehtävä? Hän oli vielä heikko äskeisestä\ntaudistaan, huumaantunut äkillisestä hyökkäyksestä, säikähtynyt\nkoiran vihaisesta murinasta ja ällistynyt läsnäolijoiden varmasta\nvakaumuksesta, että hän oli todellakin sellainen paatunut veijari,\njoksi häntä oli soimattu. Oli tullut jo pimeä, paikka oli\nhuonomaineinen, mistään ei ilmestynyt apua eikä vastarinta hyödyttänyt\nmitään. Seuraavassa hetkessä häntä jo raahattiin pitkin ahtaita ja\npimeitä kujia niin kovalla kiireellä, ettei niitä harvoja hätähuutoja,\nmitkä hän uskalsi päästää, saattanut mitenkään kuulla. Muuten olikin\nsamantekevää, kuultiinko niitä vai ei, sillä kukaan ei olisi niistä\nvälittänyt, vaikka hän olisi kirkunut äänensä käheäksi.\n\n\u003Ctb>\n\nKaasulyhdyt oli sytytetty. Rouva Bedwin odotti huolestuneena portilla,\npalvelustyttö oli juossut useita kertoja pitkin katua katsomassa,\neikö Oliveria jo kuulu, ja molemmat vanhat herrat istuivat yhä\nkärsivällisesti odottaen pimeässä huoneessa, kello keskellään.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nKertoo, miten Oliver Twistille kävi senjälkeen kun Nancy hänet tapasi.\n\n\nAhtaat kadut ja kujat johtivat viimein suurelle, avoimelle alueelle,\njossa oli siellä täällä karsinoita ja muita eläintorin tunnusmerkkejä.\nKun he saapuivat sinne, hiljensi Sikes kulkuaan, sillä tyttö ei enää\njaksanut kävellä niin kiireesti kuin tähän asti. Samalla mies käski\ntuimasti Oliverin tarttua Nancyn käteen.\n\n-- Etkö sinä kuule? murahti Sikes, kun Oliver katsahti epäröiden\nympärilleen.\n\nHe olivat joutuneet etäiseen kolkkaan, joka oli aivan syrjässä\nyleisestä kulkutiestä, ja Oliver älysi, ettei nyt ainakaan sopinut\nkäydä vastarintaan. Hän siis ojensi kätensä, johon Nancy lujasti\ntarttui.\n\n-- Anna tänne toinen kätesi! sanoi Sikes. Tänne Bull's-eye! Koira nosti\npäänsä pystyyn ja murisi.\n\n-- Katso tätä poikaa, sanoi Sikes koiralle tarttuen samalla Oliveria\nniskasta, jos hän päästää pienimmänkään äänen, niin iske tähän!\n\nKoira murisi taas, nuoleskeli suupieliään ja katseli Oliveria,\nikäänkuin haluaisi heti suurimmalla mielihyvällä tarrata hänen\nkurkkuunsa.\n\n-- Sieluni kautta, tuo elukkahan on yhtä avulias kuin kristitty\nihminen! huudahti Sikes silmäillen koiraa hyväksyvästi. -- Kun nyt\ntiedät, arvoisa junkkari, mitä sinulla on odotettavissa, niin saat\nkyllä kiljua, jos sinua haluttaa. Koira tekee pian lopun siitä huvista!\nAlahan liikutella käpäliäsi, pentu!\n\nKoira heilutti häntäänsä ikäänkuin tunnustukseksi tälle harvinaisen\nystävälliselle puhuttelulle, varoitti vielä kerran Oliveria murinallaan\nja lähti sitten liikkeelle.\n\nHe astuivat nyt Smithfieldin poikki, vaikka se olisi voinut yhtä\nhyvin olla Grosvenor Square [Smithfield on eläintori ja Grosvenor\nSquare Lontoon komeimpia toreja.]; Oliver ei ainakaan huomannut mitään\neroa, sillä ilta oli pimeä ja sumuinen. Kauppapuotien valo saattoi\ntöin tuskin tukeutua paksun usvan läpi, joka hetki hetkeltä tiheni\nverhoten kadut ja talot synkkään pimeyteen, mikä sai tämän oudon\nseudun tuntumaan Oliverista vielä oudommalta ja hänen tuskansa vielä\nahdistavammalta.\n\nSamassa alkoi muuan kirkonkello lyödä kumeasti tuntimäärää. Heti\nensimmäisen lyönnin kuultuaan hänen saattajansa pysähtyivät ja\nkäänsivät päänsä sinne päin, mistä ääni tuli.\n\n-- Kello on kahdeksan, Bill, virkkoi Nancy, kun kello oli lakannut\nlyömästä.\n\n-- Sitä ei sinun olisi tarvinnut sanoa. Kuulinhan minä sen itsekin,\nvastasi Sikes.\n\n-- Mahtoivatko ne toiset kuulla sitä, ihmetteli Nancy.\n\n-- Tietysti, vastasi Sikes. Minä jouduin linnaan juuri\nPerttulinpäivänä, ja kuulin sinne jok'ikisen lastenrummun pärinänkin\ntäältä markkinoilta. Kun minut sitten suljettiin yöksi koppiin,\ntuntui tuo kirottu vanha vankila melun ja hälinän kuuluessa ulkoa\nniin hiljaiselta, että minun teki mieli iskeä pääni murskaksi oven\nrautalevyjä vastaan.\n\n-- Poika raukat! huoahti Nancy, joka yhä katseli sille taholle, mistä\nkellonääni oli kuulunut. Voi, miten muhkeita nuoria poikia siellä on!\n\n-- Niin, niin, sehän on naiselle aina pääasia, vastasi Sikes. Muhkeita\npoikia! Niinpä niin, mutta nyt ne ovat ikäänkuin kuolleita, niin että\nsiitä ei kannata puhua.\n\nTäten lohduttaen itseään herra Sikes näytti tukahduttavan yltyvän\nmustasukkaisuutensa, ja tarttuen lujemmin Oliverin ranteeseen hän\nkehoitti tätä jatkamaan matkaa.\n\n-- Odotahan hetkinen! sanoi tyttö. Minä en kiiruhtaisi ohitse, jos\nsinut, Bill, vietäisiin hirtettäväksi ensi kerralla, kun kello lyö\nkahdeksan. Minä kävelisin tässä edestakaisin, kunnes vaipuisin maahan,\nvaikka maa olisi lumessa eikä minulla olisi edes huivia kietoa\nsuojakseni.\n\n-- No, mitä hyötyä siitä olisi? kysyi herra Sikes, joka ei ollut\nlainkaan tunteellinen. Ellei sinun sopisi heittää minulle viilaa eikä\npariakymmentä jalkaa vahvaa köyttä, niin voisit puolestani marssia\nvaikka viidenkymmenen mailin päähän täältä tai hiiviskellä täällä, kun\net kuitenkaan olisi minulle hyödyksi. Mutta tulehan nyt äläkä siinä\nsaarnaa.\n\nTyttö purskahti nauramaan ja kääri huivin tiukemmin ympärilleen; sitten\nkuljettiin edelleen. Mutta Oliver tunsi hänen kätensä vapisevan, ja kun\nhän erään kaasulyhdyn kohdalla katsahti hänen kasvoihinsa, huomasi hän,\nettä Nancy oli kalmankalpea.\n\nHe kulkivat noin puoli tuntia hiljaisia ja likaisia katuja pitkin\nkohdaten ainoastaan muutamia ihmisiä, jotka ulkonäöstä päättäen\nkuuluivat samaan yhteiskuntaluokkaan kuin herra Sikeskin. Viimein he\npoikkesivat eräälle hyvin kapealle ja siivottomalle kadulle, joka\noli miltei täpö täynnä vanhoja vaatemyymälöitä. Koira juoksi edelle\nikäänkuin tietäen, ettei sen enää tarvinnut pitää vahtia, ja pysähtyi\nerään suljetun ja nähtävästi tyhjillään olevan myymälän ovelle.\nRakennus oli sangen rappeutunut, ja porttiin oli naulattu julistus,\njossa ilmoitettiin talon olevan vuokrattavana ja joka näytti riippuneen\nsiinä jo monta vuotta.\n\n-- Selvää on! sanoi Sikes silmäiltyään varovaisesti ympärilleen.\n\nNancy pysähtyi ikkunaluukkujen eteen, ja Oliver kuuli hiljaista kellon\nkilinää. He menivät sitten kadun toiselle puolelle ja seisoivat\nmuutaman minuutin ajan erään lyhdyn alla. Samassa kuului akkuna\navailtavan, ja heti senjälkeen aukeni ovikin. Herra Sikes tarttui\nmuitta mutkitta säikähtyneen pojan kaulukseen, ja kaikki kolme olivat\npian talossa.\n\nKäytävä oli pilkkosen pimeä. He odottivat siksi, kunnes avaaja oli\njälleen sulkenut ja teljennyt oven.\n\n-- Onko täällä ketään? kysyi Sikes.\n\n-- Ei, vastasi ääni, jonka Oliver luuli joskus ennen kuulleensa.\n\n-- Eikö ukko ole täällä? kysyi rosvo.\n\n-- On kyllä, vastasi ääni, mutta hän on ollut hyvin huonolla tuulella.\nTuleekohan hän iloiseksi nähdessään teidät? Kuka tietää!\n\nTämä vastauksen tyyli samoinkuin äänikin, joka sen lausui, tuntui\nOliverista sangen tutulta, mutta pimeässä oli mahdotonta nähdä edes\npuhujan hahmoa.\n\n-- Mene hakemaan kynttilä, käski Sikes, muuten taitamme niskamme tai\nastumme koiran varpaille, jolloin saamme varoa sääriämme, hyvät ystävät.\n\n-- Odottakaa hetkinen, minä hankin valoa, vastasi ääni. Puhujan\naskeleet häipyivät kuuluvista, ja vähän ajan päästä ilmestyi herra\nJack Dawkins eli toiselta nimeltään Taskuveijari, joka kantoi oikeassa\nkädessään halaistuun puukalikkaan pistettyä talikynttilää. Tämä nuori\nherrasmies osoitti hullunkurisesti irvistäen tuntevansa Oliverin, mutta\nei sanonut mitään, vaan viittasi tulijoille, että nämä seuraisivat\nhäntä portaita pitkin. He astuivat tyhjän keittiön läpi, ja kun he\navasivat oven erääseen matalaan huoneeseen, joka näytti sijaitsevan\nahtaan takapihan puolella ja tuoksui mullalle, niin heitä tervehdittiin\njymisevällä naurunrähäkällä.\n\n-- Voi taivahan tasakäpälä, voi kuitenkin, kirkui herra Charley\nBates, jonka kurkusta nauru oli kokoisin, tuossahan hän nyt on, totta\ntotisesti! Ah, Fagin, katsokaa häntä! Katsokaa häntä, Fagin! Minä en\nkestä tätä. Tämä on niin kirotun hassunkurista. En kestä enää! Pitäkää\nkiinni minusta, kunnes olen kylliksi nauranut!\n\nHillittömän ihastuksensa vallassa Charley Bates heittäytyi lattialle\npitkälleen ja sätkytteli siinä kouristuksenomaisesti muutamia\nminuutteja. Sitten hän karkasi jälleen seisalleen, sieppasi kynttilän\nTaskuveijarin kädestä, lähestyi Oliveria ja tarkasteli tätä joka\npuolelta, samalla kun juutalainen otti yömyssyn päästään ja kumarsi\nuseita kertoja kohteliaasti hämmästyneelle pojalle. Taskuveijari, joka\noli vakavaluontoinen ja joka harvoin antautui tuollaisen riehakkuuden\nvaltaan, kun siitä oli haittaa ammatille, tutki sillä välin erittäin\nhuolellisesti Oliverin taskuja.\n\n-- Katsokaapa, Fagin, kuinka hieno hän on! sanoi Charley Bates pitäen\nkynttilää niin lähellä Oliverin uutta takkia, että se oli vähällä\nkärventyä. Näettekö? Noin hienoa kangasta ja keikarimaista kuosia! Ja\nkirjoja kaiken kukkuraksi! Kerrassaan herrasmies, Fagin!\n\n-- Olen iloinen nähdessäni sinut niin terveenä, hyvä ystävä, sanoi\njuutalainen pilkallisesti kumartaen. Taskuveijari antaa sinulle toiset\nvaatteet, ettei juhlapukusi mene pilalle täällä. Miksi et kirjoittanut\ntulostasi, että olisimme tienneet varata jotain lämmintä illalliseksi?\n\nTämän kuultuaan Charley Bates purskahti taas niin hillittömään nauruun,\nettä Faginiakin nauratti ja Taskuveijari veti suunsa irviin, mutta kun\ntämä ovela nuori herra samassa löysi viiden punnan setelin Oliverin\ntaskusta, niin on vaikea sanoa, johtuiko hänen hymyilynsä juutalaisen\nsukkeluudesta vai tästä löydöstä.\n\n-- Äläpäs! Mikä se on? huudahti Sikes ja astui esiin, kun juutalainen\nsieppasi setelin. Se on minun, Fagin!\n\n-- Ei ole, ystäväni, väitti juutalainen. Minun se on, Bill! Te saatte\nkirjat.\n\n-- Ellette anna sitä minulle, sanoi Sikes, ellette anna sitä minulle --\nja Nancylle, tarkoitan, niin minä vien pojan takaisin!\n\nJuutalainen ja Oliver hätkähtivät, vaikkakin eri syistä, sillä\njälkimmäinen toivoi riidan päättyvän siten, että hänet todellakin\nvietäisiin Brownlowin luo.\n\n-- Kas niin, annatteko sen vai ettekö? kysyi Sikes.\n\n-- Se ei ole kohtuullista, Bill, vai mitä arvelette, Nancy? väitti\njuutalainen.\n\n-- Viis minä siitä veisaan, sanoi Sikes, tänne vain seteli! Luuletteko,\nettä Nancyllä ja minulla on aikaa vaania ja pyydystellä kaiken maailman\npoikia, jotka ovat joutuneet teidän kynsiinne? Antakaa heti tänne se,\nsenkin vanha ahne luuranko! Tämän kohteliaan vastalauseen lausuttuaan\nSikes sieppasi juutalaisen kädestä setelin, kääri sen kokoon ja solmi\nkaulaliinansa kulmaan.\n\n-- Se on meidän vaivoistamme, sanoi Sikes, vaikka siinä ei ole\npuoliakaan siitä, mitä pitäisi. Te voitte pitää kirjat; ellei teitä\nhuvita lukea, niin myykää ne.\n\n-- Ne ovat sangen tyylikkäitä, sanoi Charley Bates, joka oli\nvirnistellen lukevinaan yhtä noista kirjoista. Kaunista kieltä, vai\nmitä, Oliver? Nähdessään miten onnettoman näköisenä Oliver silmäili\nkiusanhenkiään huumorintajuinen Charley purskahti uuteen, entistä\nraikuvampaan nauruun.\n\n-- Ne ovat sen vanhan herran kirjoja, sanoi Oliver käsiään väännellen,\nsen vanhan hyvän herran, joka otti minut luokseen ja hoiti minua,\nkun olin vähällä kuolla kuumeeseen. Voi, lähettäkää hänelle kirjat\ntakaisin ja seteli myös! Pitäkää minut täällä vaikka koko ikäni, kun\nvaan toimitatte ne takaisin. Hän luulee muuten, että minä olen ne\nvarastanut; vanha rouva ja kaikki, jotka olivat hyviä minulle, luulevat\nminua varkaaksi. Voi, säälikää minua ja lähettäkää ne takaisin!\n\nLausuessaan näitä sanoja, joista kuvastui koko hänen kiihkeä surunsa,\nOliver lankesi polvilleen juutalaisen eteen ja pani kätensä ristiin\nepätoivoissaan.\n\n-- Poika on todellakin oikeassa, sanoi Fagin katsahtaen ovelasti\nympärilleen ja vetäen tuuheat kulmakarvansa yhteen. Olet oikeassa,\nOliver, ne luulevat sinua aivan varmaan varkaaksi. Hah, hah, haa!\nnauroi juutalainen ja hykersi tyytyväisenä käsiään. Paremmin ei olisi\nvoinut käydä, vaikka olisi edeltäkäsin valmistettu.\n\n-- Se on totta se, myönsi Sikes. Minä älysin sen heti, kun näin hänen\nharppaavan Clerkenwellin poikki kirjat kainalossa. Kaikki on nyt kuten\npitääkin. Ne ovat kaikesta päättäen hempeämielisiä virrenveisaajia,\nsillä muuten ne eivät olisi ollenkaan vaivautuneet hänen vuokseen, ja\nnyt ne eivät uskalla tiedustella häntä, koska pelkäävät joutuvansa\nilmiantajiksi ja saattavansa hänet lukkojen taakse. Poika on siis nyt\nhyvässä tallessa.\n\nTätä kuunnellessaan Oliver oli tuijottanut hämmentyneenä vuoroin\nkutakin läsnäolijaa voimatta oikein käsittää, mistä oli kysymys,\nmutta kun Sikes oli lakannut puhumasta, niin hän kavahti yhtäkkiä\nseisalleen ja syöksyi ulos huoneesta päästellen samalla niin äänekkäitä\nhätähuutoja, että vanha, autio talo kaikui.\n\n-- Älä päästä koiraa, Bill! kirkaisi Nancy juosten ovelle ja sulkien\nsen, kun juutalainen oli oppilaineen lähtenyt ajamaan Oliveria takaa.\nÄlä päästä koiraa; se repii pojan palasiksi!\n\n-- Se onkin sille oikein! ärjyi Sikes koettaen vapautua tytön otteesta.\nHellitä tai murskaan kallosi seinää vasten!\n\n-- Siitä en välitä, Bill, vastasi tyttö painien rajusti miehen kanssa.\nKoira ei pääse lapsen kimppuun, ellet tapa ensin minua!\n\n-- Eikö muka pääse! puhisi Sikes purren hammasta kiukuissaan. Senhän\nsaamme pian nähdä, ellet rauhoitu! Murtovaras lennätti tytön toiselle\npuolelle huonetta, ja samassa juutalainen palasi poikien kera vetäen\nOliveria mukanaan.\n\n-- Mikä nyt on hätänä? kysyi Fagin silmäillen ympärilleen.\n\n-- Luulen, että tuo tyttö on tullut hulluksi, selitti Sikes hurjana.\n\n-- Eipähän ole, sanoi Nancy kalpeana ja hengästyneenä, älkää uskoko\nsitä, Fagin.\n\n-- No, pysykää sitten hiljaa, käski juutalainen uhkaavana.\n\n-- Sitäkään en halua, vastasi Nancy tiuskaisten. Kas niin, nyt sen\ntiedätte!\n\nHerra Fagin tunsi liian hyvin sen naislajin, johon Nancy kuului,\nkäsittääkseen, ettei sillä hetkellä ollut hyvä jatkaa keskustelua tytön\nkanssa, ja sen vuoksi hän johtaakseen seuran huomion toisaalle kääntyi\npuhuttelemaan Oliveria.\n\n-- Vai niin, sinä aioit livistää tiehesi, vai mitä? sanoi hän ottaen\nuunin nurkasta esille tukevan kepin. Mitä?\n\nOliver ei vastannut, vaan tarkasti juutalaisen liikkeitä kiivaasti\nhengittäen.\n\n-- Sinä halusit apua ja huusit poliisia, vai mitä? tiuski juutalainen\nja tarttui Oliverin käsivarteen. Mutta me parannamme sinut sellaisista\nkujeista, arvoisa junkkari.\n\nSitten hän löi Oliveria kepillään lujasti selkään ja kohotti sen uuteen\niskuun, mutta samassa tyttö syöksyi väliin ja väänsi kepin hänen\nkädestään. Sitten hän heitti sen uuniin sellaisella voimalla, että\nhehkuvista hiilistä lenteli kipinöitä ympäri huonetta.\n\n-- Minä en tahdo nähdä tuollaista, Fagin, kirkui hän. Olette saanut\npojan kynsiinne, ja se riittäköön. Antakaahan hänen vain olla rauhassa,\nmuuten merkitsen teistä muutamia, vaikkapa joutuisin hirteen ennen\naikojani.\n\nTyttö polki kiivaasti lattiaa lausuessaan tämän uhkauksen ja silmäili\nhuulet yhteenpuristettuina ja kädet nyrkissä vuoron perään juutalaista\nja muita varkaita. Intohimoinen raivo, joka hänet vähitellen oli\nvallannut, oli kalventanut hänen kasvonsa aivan värittömiksi.\n\n-- Mutta, Nancy, sanoi Fagin hetken kuluttua, jolloin hän ja Sikes\nolivat hämillään katselleet toisiaan, te -- te olette tänä iltana\ntavallista reippaampi käänteissänne. Hah, hah, haa! Näyttelette\nerinomaisesti, ystäväiseni!\n\n-- Todellako? sanoi tyttö. Varokaa sitten vain, etten rupea liian\nhyvin näyttelemään, sillä silloin teille kävisi hullusti. Pysykää siis\nasioissa hyvän sään aikana.\n\nKun kiihtynyt nainen, varsinkin sellainen, jonka intohimoihin on\nliittynyt hillitön häikäilemättömyys ja epätoivo, purkaa raivoansa,\nniin useimmat miehet katsovat silloin parhaaksi väistyä. Juutalainen\nhuomasi, ettei enää kannattanut olla ymmärtämättä Nancyn suuttumusta,\nja senvuoksi hän vasten tahtoaan peräydyttyään pari askelia loi\npuoliksi pyytävän, puoliksi arkailevan katseen Sikesiin, ikäänkuin\nsiten osoittaakseen, että tämä oli sopivampi henkilö jatkamaan\nkeskustelua.\n\n-- Mitä sinä oikeastaan tällä tarkoitat? ärjyi Sikes liittäen\nkysymykseensä erään hyvin tavallisen kirouksen, joka koskee\nihmiskasvojen kauneinta elintä ja tekisi sokeuden yhtä yleiseksi kuin\ntuhkarokko on, jos sitä kuultaisiin taivaassa vaikkapa vain joka\nviideskymmenestuhannes kerta, kun se lausutaan täällä maan päällä. --\nMitä sinä tarkoitat? Etkö sinä tiedä, kuka ja mikä sinä olet?\n\n-- Kyllä vain, sen tiedän hyvinkin, vastasi tyttö hermostuneesti\nnauraen ja käänteli päätään puolelta toiselle yrittäen turhaan näyttää\nvälinpitämättömältä.\n\n-- No, pysy sitten nahoissasi, jatkoi Sikes ärjyen aivan kuin\nkoiralleen, tai muuten rauhoitan sinut ikiajoiksi!\n\nTyttö nauroi jälleen, vaikkakin hiukan epävarmemmin kuin äsken; sitten\nhän vilkaisi Sikesiin ja kääntyi toisaalle purren huuleensa, niin että\ntuli verta.\n\n-- Oletpa sinä hieno otus, lisäsi Sikes silmäten häntä halveksivasti\nkiireestä kantapäähän, juuri sinunpa sopii ruveta ihmisystävälliseksi\nja siistiksi. Todellakin hieno ystävä lapselle, kuten häntä nimität!\n\n-- Niin, Jumala paratkoon, olet oikeassa! huudahti tyttö kiihkeästi.\nSoisinpa vain, että olisin kaatunut kuolleena kadulle tai saanut\nvaihtaa sijaa niiden kanssa, joiden vankilan ohitse tänä iltana\nkuljimme, etten olisi joutunut auttamaan tuon pojan toimittamista\ntähän pesään. Tästä päivästä saakka hän on varas, valehtelija, kaikkea\nmahdollista pahaa! Eikö se riitä tuolle vanhalle lurjukselle, vai\ntarvitseeko hänen vielä lyödä poikaa?\n\n-- Kas niin, Sikes, kas niin, sanoi juutalainen sovittavalla äänellä\nviitaten samalla poikiin, jotka tarkkaavaisina seurasivat kohtausta,\nkäyttäkäämme siivoa kieltä, kohteliaita sanoja, Bill!\n\n-- Kohteliaita sanoja! huudahti tyttö, jonka raivo oli hirvittävä.\nVai siivoa puhetta, te konna! Sitäkö te odotatte minultakin? Varastin\nteille jo lapsena, kun en ollut puoleksikaan niin vanha kuin tuo\npoika (viitaten Oliveriin). Tätä samaa ammattia olen harjoittanut jo\nkaksitoista vuotta. Tiedättekö ehkä sen? Sanokaahan! Tiedättekö?\n\n-- No, no, vastasi juutalainen yrittäen tyynnyttää häntä, mitäpä siitä,\nolettehan te sillä elänyt!\n\n-- Niinpä kyllä! vastasi tyttö, joka ei puhunut, vaan suorastaan\nsinkosi sanat suustaan yhtämittaisena, rajuna huutona. Sillä olen\nelänyt, ja kolkot, kylmät kadut ovat minun kotini, ja te olette se\nlurjus, joka minut sinne ajoitte kauan sitten ja yhä vielä pakotatte\nminut kuljeskelemaan siellä yöt ja päivät, päivät ja yöt siksi, kunnes\nheitän henkeni!\n\n-- Minä toimitan teille jotain vielä pahempaa, ellette jo pidä suutanne\nkiinni! ärjäsi juutalainen suuttuneena hänen soimauksistaan.\n\nTyttö ei sanonut enää mitään, vaan repi hiuksiaan ja vaatteitaan\nsuunniltaan raivosta ja syöksyi juutalaisen kimppuun sellaisella\nvimmalla, että hänen kostonsa olisi aivan varmaan jättänyt pysyväisiä\njälkiä, ellei Sikes olisi oikealla hetkellä tarttunut hänen\nranteisiinsa. Nancy ponnisteli turhaan vapautuakseen ja pyörtyi lopulta.\n\n-- Nyt hän tyyntyi, sanoi Sikes ja asetti hänet pitkälleen nurkkaan.\nHänellä on tavattomasti voimia käsivarsissa, kun hän on tuolla tuulella.\n\nJuutalainen kuivaili otsaansa ja hymyili ikäänkuin keventyneenä\nkohtauksen päättymisestä, vaikka sekä hän että Sikes, koira ja pojatkin\nnäkyivät muuten pitävän sitä perin tavallisena, liikeasioihin kuuluvana\nilmiönä.\n\n-- Kovin on tukalaa olla tekemisissä naisväen kanssa, sanoi juutalainen\nja pani kepin taas paikalleen, mutta niistä on niin paljon hyötyä,\nettemme voi mitenkään tulla toimeen ilman niitä. Charley, vie Oliver\nnukkumaan!\n\n-- Luullakseni on viisainta, ettei hän pue parhaita vaatteita ylleen\nhuomenna, vai mitä arvelette, Fagin? kysyi Charley Bates virnistäen.\n\n-- Niin tietysti, vastasi juutalainen samaan tapaan.\n\nIlmeisesti sangen mielissään tehtävästään herra Bates otti kynttilän ja\nsaattoi Oliverin viereiseen keittiöön, jossa oli pari kolme ennestään\ntuttua vuodetta. Siellä Charley veti vähän väliä hillittömään nauruun\npurskahtaen esille juuri sen vanhan vaatekerran, josta Oliver oli niin\nhyvillä mielin luullut päässeensä eroon ikiajoiksi herra Brownlowin\nluona. Se juutalainen, joka oli sen ostanut, oli sattumalta näyttänyt\nsitä Faginille, joka siten oli saanut ensimmäisen johtolangan pojan\nlöytämiseksi.\n\n-- Riisu nyt päältäsi nuo hienot tamineet, sanoi Charley, minä vien ne\nFaginille säilytettäväksi. Onpa tämä sentään huvittavaa!\n\nOliver raukka totteli sangen vastahakoisesti. Herra Bates kääri uudet\nvaatteet kokoon, pisti ne kainaloonsa ja lähti huoneesta jättäen\nOliverin yksikseen pimeään ja sulkien oven jälestään.\n\nCharleyn naurunrähäkkä ja Betsy neidin ääni (viimemainittu oli tullut\njuuri sopivaan aikaan virvoittelemaan ystävätärtään vedellä ja muilla\nnaisten keinoilla) olisivat ehkä suotuisammissa oloissa pitäneet\nOliveria kauan aikaa valveilla, mutta hän oli nyt sairas ja väsynyt ja\nvaipui senvuoksi pian sikeään uneen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nOliverin kohtalo pysyy edelleen epäsuopeana ja tuo suuren miehen\nLontooseen vahingoittamaan hänen mainettaan.\n\n\nKaikissa hyvissä melodraamoissa on tapana esittää vakavia ja\nnaurettavia kohtauksia yhtä säännöllisesti vuorotellen kuin valkeat ja\npunaiset kerrokset hyvässä siankinkussa. Sankari vaipuu kahleittensa ja\nonnettomuuksiensa painamana olkivuoteelleen, ja seuraavassa näytöksessä\nhänen uskollinen, muitta mitään pahaa aavistamaton aseenkantajansa\nhuvittaa yleisöä hilpeällä laululla. Sykkivin sydämin näemme\nsankarittaren jonkun ylpeän ja tunnottoman lääniherran käsivarsilla,\njolloin hänen henkeään ja kunniaansa uhkaa yhtä suuri vaara, muitta\nhän tarttuu tikariin ja puolustautuu, ja juuri kun jännityksemme on\nkiihtynyt äärimmilleen, kuuluu vihellys, ja meidät siirretään samassa\nsuureen linnasalon, jossa harmaapäinen ritari laulelee hauskoja\nrenkutuksia vielä hauskempien vasalliensa kera, joilla on vapaa pääsy\njoka paikkaan, olipa kysymys kirkon kuorista tai palatsista, ja jotka\nviettävät päivänsä alituisissa juomingeissa ja juhlissa.\n\nTuollaiset vaihtelut tuntuvat naurettavilta, mutta ne eivät ole\nkumminkaan niin luonnottomia kuin ensi silmäyksellä luulisi.\nTodellisessa elämässä ei ole ensinkään harvinaista siirtyminen\nhyvin katetusta juhlapöydästä kuolinvuoteen ääreen ja surupuvusta\ntanssiaishepeniin; erotus on vain siinä, että silloin olemme itse\nhääriviä näyttelijöitä emmekä enää arvostelevia katselijoita, mikä\nmuuttaa asian kokonaan toiseksi. Elämää jäljittelevässä teatterissa\neivät näyttelijät huomaa mitään tavatonta intohimojen ja tunteiden\näkkinäisissä vaihteluissa tai rajuissa purkauksissa, mutta katselijaa\ntuomitsevat ne vastenmielisiksi ja liioitelluiksi.\n\nKoska äkilliset muutokset näyttämöön, aikaan ja paikkaan nähden\novat jo vanhastaan sallittuja, pitävätpä monet niitä suorastaan\nkirjailijan pääasioina -- tällaiset arvostelijat käyttävät kirjailijan\nkelvollisuuden mittapuuna usein niitä vaikeuksia, joihin hän jättää\nhenkilönsä kunkin luvun lopussa -- niin katsottaneen tämä lyhyt\nesipuhe ehkä aivan tarpeettomaksi. Pidettäköön sitä siinä tapauksessa\nviittauksena siihen, että tämän elämäkerran kirjoittaja on aikeissa\nsiirtyä Oliver Twistin synnyinkaupunkiin; lukija on huomaava, että\ntähän matkaan on pätevät syyt, sillä muuten ei häntä mitenkään\nvaivattaisi sinne.\n\nVarhain eräänä aamuna astui herra Bumble köyhäintalon portista ja\nlähti mahtavan näköisenä ja arvokkain askelin kulkemaan pitkin\nValtakatua. Hän esiintyi nyt vahtimestarivirkansa täydessä loistossa;\nkolmikolkkainen hattu ja kirjailtu takki näyttivät häikäiseviltä\naamuauringon valossa, ja keppiään hän puristi terveen ja vahvan\nmiehen koko sitkeydellä. Herra Bumble piti aina päänsä pystyssä,\nmutta tänä aamuna se oli tavallistakin pystympänä. Hänen kasvoillaan\noli hajamielinen ilme ja koko olennossaan oli jotain ylevää, josta\ntarkkaava muukalainen olisi arvannut, että vahtimestarin mielessä\nliikkui niin suuria ajatuksia ja suunnitelmia, ettei niitä voinut\nmuulla tavalla ilmaista.\n\nHerra Bumble ei pysähtynyt juttelemaan kauppiaitten ja muitten\nvähäpätöisten ihmisten kanssa, jotka kunnioittavasti puhuttelivat\nhäntä, kun hän kulki ohi. Hän vastasi ainoastaan kädenliikkeellä heidän\ntervehdykseensä eikä hiljentänyt juhlallista käyntiään, ennenkuin\nsaapui vuokrataloon, jossa rouva Mann vaali köyhäinhoidolle sopivalla\nhuolella pieniä vaivaislapsia.\n\n-- Hitto vieköön tuon vahtimestarin! sanoi rouva Mann kuullessaan\npuutarhaveräjältä hänen tutun röykytyksensä. Eikös se jo taas ole\ntäällä, ja vielä tähän aikaan päivästä! Hyvänen aika, herra Bumble,\ntekö siellä olettekin! Voi miten hauskaa onkaan nähdä teitä! Olkaa hyvä\nja astukaa sisään, herra, olkaa niin ystävällinen!\n\nEnsi osa tätä puhetta oli tarkoitettu Susanille, ja ilonhuudahdukset\nhyvä rouva lausui herra Bumblelle avatessaan veräjää ja saattaessaan\nvierastaan sangen kunnioittavasti taloon.\n\n-- Rouva Mann, sanoi herra Bumble, joka ei tavallisen ihmisen tavoin\nmuitta mutkitta heittäytynyt tuolille, vaan laskeutui istumaan vähä\nvähältä, ikäänkuin asteettain, rouva Mann, hyvää huomenta, hyvä rouva!\n\n-- Minä toivotan teille samaa, herra, vastasi rouva Mann suloisesti\nhymyillen. Toivottavasta olette hyvässä voinnissa, herra?\n\n-- No kutakuinkin, rouva Mann, vastasi vahtimestari. Elämä\nköyhäintalossa ei ole ruusuilla tanssimista, hyvä rouva.\n\n-- Eipä suinkaan, herra Bumble, myönsi rouva Mann. Jos pienet\nkunnanhoidokit olisivat kuulleet tämän, niin he olisivat olleet\nvarmasti samaa mieltä.\n\n-- Kun on kunnan palveluksessa, rouvaseni, jatkoi herra Bumble ja\nkoputti kepillään pöytään, niin elämä on täynnä kiusaa, vaikeuksia ja\nkovaa työtä, mutta luulen voivani sanoa, että kaikki julkiset toimet\novat yhtä vaivalloisia.\n\nRouva Mann ei tosin oikein ymmärtänyt, mitä vahtimestari tarkoitti,\nmutta nosti osaaottavan näköisenä käsiään ja huokasi syvään.\n\n-- Niin, te voitte kyllä huokailla, rouva Mann, sanoi vahtimestari.\n\nKun rouva Mann huomasi menetelleensä oikein, niin hän huokasi vielä\nkerran virkamiehen ilmeiseksi mielihyväksi. Tämä tukahutti kuitenkin\nkiitollisen hymyilynsä silmäilemällä vakavasti kolmikolkkaista hattua\nja sanoi: -- Rouva Mann, minä matkustan Lontooseen.\n\n-- Hyvä Jumala, herra Bumble! kirkasi rouva Mann perääntyen.\n\n-- Lontooseen, rouvaseni, toisti järkkymätön vahtimestari,\npostivaunuissa, minä ja kaksi hoidokkia, rouva Mann! Niiden\nkotipaikkaoikeudesta on syntynyt käräjäjuttu, ja johtokunta\non valinnut minut -- minut, rouva Mann -- selvittämään asian\nClerkinwellin piirioikeudessa, ja pelkäänpä pahoin, lisäsi herra Bumble\nsuoristautuen, että Clerkinwellin herrat huomaavat menetelleensä\ntyperästi jo ennenkuin ovat päässeet selville, mikä minä olen miehiäni.\n\n-- Voi, teidän ei pidä olla liian ankara heitä kohtaan, herra, sanoi\nrouva Mann mielistellen.\n\n-- Clerkinwellin oikeus on itse syypää siihen, rouvaseni, vastasi\nherra Bumble, ja jos Clerkinwellin oikeus huomaa selvinneensä jutusta\nhuonommin kuin on odottanut, niin se saa kiittää siitä vain itseään.\n\nHerra Bumblen uhkaavissa sanoissa piili niin paljon varmuutta ja\npäättäväisyyttä, että rouva Mann näytti aivan pelon lamauttamalta.\nViimein hän sanoi: -- Matkustatte siis postivaunuissa, herra? Minä\nluulin, että kunnanvaivaisia kuljetetaan rattailla.\n\n-- Vain silloin, kun ne ovat sairaita, rouva Mann, selitti\nvahtimestari. Me panemme sairaat hoidokit aina sadeilmalla avonaisille\nrattaille, etteivät ne vilustuisi.\n\n-- Vai niin! sanoi rouva Mann.\n\n-- Eräs postivaunu ottaa kuljettaakseen nämä molemmat vaivaiset hyvin\nhalvalla, sanoi herra Bumble. Ne ovat kumpikin kovin raihnaisia, ja\nolemme laskeneet, että niiden toimittaminen muualle tulee kahta puntaa\nhalvemmaksi kuin hautauskustannukset -- se merkitsee, jos me voimme\nkeinotella ne jonkin muun seurakunnan niskoille, minkä luulen kyllä\nkäyvän päinsä, elleivät ne vain kuole matkalla tehdäkseen meille\nkiusaa. Hah, hah, haa!\n\nKun herra Bumble oli nauranut hetken aikaa, osuivat hänen silmänsä taas\nkolmikolkkaiseen hattuun, ja hän muuttui heti vakavaksi.\n\n-- Mutta mehän unohdamme aivan liikeasiat, rouva Mann, sanoi\nvahtimestari. Tässä on teidän kuukausimaksunne köyhäinhoidolta.\n\nHerra Bumble otti taskustaan käärön hopearahoja ja pyysi niistä\nkuittia, jonka rouva Mann heti kirjoittikin.\n\n-- Se on hiukan tuhruinen, sanoi rouva Mann, mutta muuten oikein,\nluulisin. Tuhannet kiitokset, herra Bumble; olen teille sangen\nkiitollinen.\n\nHerra Bumble vastasi rouva Mannin niiaukseen lempeästi nyökäten ja\nkysyi, kuinka lapset voivat.\n\n-- Jumala siunatkoon niitä pieniä kullanmuruja! lausui rouva Mann\nliikutettuna. Ne voivat niin hyvin kuin saattaa toivoa, ne pikku\nlemmikit. Tietysti lukuunottamatta niitä kahta, jotka kuolivat viime\nviikolla, ja pikku Dickiä.\n\n-- Eikö hän ole vieläkään parantunut? kysyi herra Bumble. Rouva Mann\npudisti päätään.\n\n-- Siinä tapauksessa hän on varmasti erittäin pahantapainen lapsi,\nsanoi herra Bumble suuttuneena. Missä hän on?\n\n-- Tuon hänet tänne minuutin kuluttua, herra, vastasi rouva Mann.\nTulehan tänne, Dick!\n\nPian löydettiinkin Dick, ja kun hänen kasvonsa oli pesty pumpun alla ja\nkuivattu rouva Mannin hameeseen, viettiin hänet pelätyn vahtimestarin,\nherra Bumblen nähtäväksi.\n\nPoika oli kalpea ja laiha; hänen poskensa olivat kuopalla ja silmät\nsuuret ja loistavat. Kehno köyhäintalonpuku, kurjuuden virkamerkki,\nriippui väljänä hänen näivettyneen vartalonsa ympärillä, ja hänen\nnuoret jäsenensä olivat kuivuneet kuin vanhan miehen. Tällainen olento\nseisoi nyt vavisten herra Bumblen edessä uskaltamatta kohottaa silmiään\nlattiasta ja peläten vahtimestarin ääntäkin.\n\n-- Etkö sinä voi katsoa herraa kasvoihin, senkin uppiniskainen\nveitikka? koveni rouva Mann.\n\nLapsi nosti nöyrästi silmänsä ja kohtasi herra Bumblen katseen.\n\n-- Mitä sinulle kuuluu, vaivais-Dick? kysyi herra Bumble leikillisesti.\n\n-- Ei mitään, herra, vastasi lapsi hiljaa.\n\n-- Sitä minäkin arvelin, sanoi rouva Mann, joka oli luonnollisesti\nmakeasti nauranut herra Bumblen sukkeluudelle, luullakseni et tarvitse\nmitään.\n\n-- Kyllä, minä tahtoisin... sopersi poika.\n\n-- Vai niin, keskeytti rouva Mann. Toivoakseni et aio väittää kärsiväsi\njotain puutetta? No, pikku...\n\n-- Vaiti, rouva Mann, vaiti! käski vahtimestari kohottaen kättään\npyytävän arvokkaasti. Mitä sinä tahtoisit, no?\n\n-- Minä toivoisin, sanoi lapsi vavisten, että joku kirjoittaisi minun\npuolestani muutamia sanoja paperille ja sitten käärisi sen kokoon ja\nsäilyttäisi siksi, kunnes minut viedään hautaan.\n\n-- Mitä ihmettä poika mahtaa tarkoittaa? huudahti herra Bumble, johon\nlapsen vakava puhetapa oli jonkunverran vaikuttanut, vaikka hän olikin\nsellaiseen tottunut. Mitä tarkoitatte, herra?\n\n-- Minä haluaisin, sanoi lapsi, kertoa Oliver Twist raukalle, miten\nsuuresti rakastan häntä ja että olen monta kertaa yksin ollessani\nitkenyt ajatellessani hänen kulkuaan pimeinä öinä kenenkään auttamatta\nhäntä. Tahtoisin sanoa hänelle, jatkoi lapsi ristien pienet kätensä ja\npuhuen vielä innokkaammin, että olen iloinen, kun saan kuolla lapsena,\nsillä jos kasvaisin ensin aikamieheksi, niin pikku sisareni, joka on\ntaivaassa, unohtaisi ehkä minut tai ei enää tuntisi minua, ja olisimme\npaljon onnellisempia, jos saisimme molemmat olla lapsina yhdessä siellä\nylhäällä.\n\nHerra Bumble silmäili pientä puhujaa kiireestä kantapäähän\nkuvaamattoman hämmästyneenä ja sanoi sitten kääntyen emäntään päin:\n-- Niissä on kaikissa sama villitys, rouva Mann. Se Oliver hylky on\nturmellut ne kaikki!\n\n-- Tällaista en olisi sitten koskaan voinut edes kuvitella, herra!\nvastasi rouva Mann nostaen kätensä ilmaan ja luoden vihaisen katseen\nDickiin. En ole eläissäni nähnyt noin paatunutta pikku lurjusta!\n\n-- Viekää hänet pois, rouva Mann! sanoi herra Bumble käskevästi. Tästä\non tehtävä ilmoitus johtokunnalle, hyvä rouva.\n\n-- Toivoakseni herrat huomaavat, ettei syy ole minussa, herra? uikutti\nrouva Mann surkean näköisenä.\n\n-- Tietysti he ymmärtävät sen, hyvä rouva: he saavat tietää asian\noikean laidan, lohdutti herra Bumble. Kas niin, viekäähän nyt pois\nhänet, minä en enää siedä nähdä häntä.\n\nDick vietiin heti huoneesta ja teljettiin hiilivajaan. Bumble lähti\nvähän senjälkeen takaisin kaupunkiin valmistuakseen matkalle.\n\nKello kuusi seuraavana aamuna herra Bumble vaihtoi kolmikolkkaisen\nhattunsa pyöreään, kääriytyi siniseen päällystakkiin ja istuutui\npostivaunun ulkoreunalle niiden kahden hoidokin kanssa, joiden\nkotipaikka oli riidanalainen. Hän saapui oikeaan aikaan Lontooseen\nkokien matkallaan ikävyyksiä ainoastaan hoidokkiensa puolelta, jotka\nitsepintaisesti värisivät vilusta koko ajan ja valittelivat kylmyyttä\nniin uskottavan näköisinä, että herra Bumblenkin hampaat alkoivat\nkalista ja hän tunsi olonsa erittäin epämukavaksi, vaikka hänellä oli\nyllään lämmin päällystakki.\n\nHankittuaan ilkeämielisille seuralaisilleen yösijan Bumble sijoittui\nkaikessa rauhassa siihen majataloon, jonne postivaunu oli pysähtynyt,\nja tilasi itselleen vaatimattoman päivällisen, mihin kuului paistia,\nosterikastiketta ja portteria. Aterian jälkeen, hän sekotti konjakkia\nja vettä lasiin, jonka laski uuninreunustalle, veti tuolinsa\nlähemmäksi tulta ja valmistautuessaan mukavasti lukemaan sanomalehteä\nhän pohti siveelliseltä kannalta ihmisten yleistä ja yhä enenevää\ntyytymättömyyttä kohtaloonsa.\n\nHerra Bumblen silmiin osui ensimmäiseksi seuraava ilmoitus:\n\n    VIIDEN PUNNAN PALKKIO.\n\n    Koska eräs poika, nimeltä Oliver Twist, viime torstai-iltana\n    poistui tai houkuteltiin kotoaan Pentonvillestä eikä hänestä ole\n    senjälkeen mitään kuultu, niin maksetaan yllämainittu palkkio\n    sille, joka voi antaa tietoja mainitun Oliver Twistin löytämiseksi\n    tai valaista hänen aikaisempia vaiheitaan, jotka ilmoittaja monesta\n    syystä haluaisi erittäin mielellään saada selville.\n\nSitä seurasi tarkka kuvaus Oliverin vaatetuksesta, ulkomuodosta ja\nkatoamisesta sekä viimeiseksi herra Brownlowin täydellinen nimi ja\nosoite.\n\nHerra Bumblen silmät levisivät selko selälleen; hän luki ilmoituksen\nhitaasti ja huolellisesti kolme eri kertaa ja oli jo viittä minuuttia\nmyöhemmin matkalla Pentonvilleen unohtaen kiihdyksissään lämpimän\ntotinsakin koskemattomana uuninreunustalle.\n\n-- Onko herra Brownlow kotona? kysyi herra Bumble tytöltä, joka avasi\noven.\n\nTähän kysymykseen hän sai tavallisen kiertelevän vastauksen: -- En\ntiedä, mistä te olette?\n\nTuskin herra Bumble oli ehtinyt mainita Oliver Twistin nimen asiansa\nselvittämiseksi, kun rouva Bedwin, joka oli kuunnellut salin ovella,\nkiiruhti eteiseen henki kurkussa.\n\n-- Astukaa sisään, astukaa sisään, sanoi vanha rouva, tiesinhän minä,\nettä saisimme kuulla hänestä. Pikku raukka! Tiesinhän minä! Olin varma\nsiitä! Jumala häntä siunatkoon, sitähän minä olen koko ajan sanonut!\n\nTämän sanottuaan vanha rouva syöksyi takaisin saliin, heittäytyi\nsohvalle ja purskahti itkuun. Palvelustyttö, joka ei ollut niin\ntunteellinen, oli sillä välin juossut ylös portaita ja palasi nyt\npyytäen vieraan astumaan toiseen kerrokseen, mitä kutsua tämä heti\nnoudattikin. Hänet opastettiin pieneen työhuoneeseen, jossa Brownlow\nja Grimwig istuivat edessään muutamia pulloja ja laseja. Viimemainittu\nherra huudahti heti: -- Vahtimestari! Köyhäintalon vahtimestari, tai\nmuuten lupaan syödä oman pääni!\n\n-- Pyydän, älkää nyt keskeyttäkö minua, sanoi herra Brownlow. Olkaa\nhyvä ja istukaa!\n\nHerra Bumble istuutui aivan hämmentyneenä herra Grimwigin\nomituisesta käytöksestä. Herra Brownlow siirsi lamppua niin, että\nsaattoi täydellisesti nähdä vahtimestarin kasvot, ja lausui hiukan\nkärsimättömästi: -- No, hyvä herra, te tulette ilmoitukseni johdosta?\n\n-- Aivan niin, herra, vastasi Bumble.\n\n-- Ja te olette vahtimestari, vai mitä? kysyi herra Grimwig.\n\n-- Minä olen köyhäintalon vahtimestari, hyvät herrat, vastasi Bumble\nylpeästi.\n\n-- Tietysti, kuiskasi herra Grimwig ystävälleen. Tiesinhän minä sen.\nVahtimestari sormenpäitään myöten!\n\nHerra Brownlow pudisti hiukkasen päätään saadakseen ystävänsä\nvaikenemaan ja jatkoi sitten:\n\n-- Tiedättekö, missä se poika rukka nykyään oleskelee?\n\n-- En, siitä minulla ei ole aavistustakaan, vastasi herra Bumble.\n\n-- No, mitä sitten tiedätte hänestä? kysyi vanha herra. Kertokaa,\nystäväni, jos teillä on jotain kerrottavaa. Mitä tiedätte hänestä?\n\n-- Ettehän vain mahdollisesti tiedä mitään hyvää hänestä? kysäisi\nherra Grimwig pisteliäästi tutkittuaan huolellisesti Bumblen kasvojen\npiirteitä.\n\nHerra Bumble iski heti tähän kysymykseen ja ravisteli päätään\npahaenteisesti.\n\n-- Siinä näette! huudahti herra Grimwig luoden voitonriemuisen katseen\nystäväänsä.\n\nBrownlow silmäili levottomana Bumblen pulleita kasvoja ja pyysi häntä\nkertomaan niin lyhyesti kuin mahdollista, mitä tiesi Oliverista.\n\nHerra Bumble pani hattunsa syrjään, avasi takkinsa napit, risti\nkäsivartensa rintansa päälle, taivutteli päätään miettiväisenä ja alkoi\nkertomuksensa muisteltuaan ensin tuiman näköisenä jonkun aikaa.\n\nKävisi väsyttäväksi toistaa tässä vahtimestarin sanoja, etenkin\nkun ne veivät aikaa ainakin kaksikymmentä minuuttia. Niiden\npääsisällys oli seuraava: Oliver oli löytölapsi, syntynyt alhaisista\nja paheellisista vanhemmista, pienestä pitäen osoittautunut\npetolliseksi, kiittämättömäksi ja ilkeäksi sekä päättänyt lyhyen uransa\nsynnyinkaupungissaan tekemällä salakavalan ja verenhimoisen hyökkäyksen\nerään viattoman pojan kimppuun ja karannut senjälkeen yöllä isäntänsä\nluota. Todisteeksi siitä, että hän oli todellakin se henkilö, joksi\nitseään sanoi, herra Bumble laski pöydälle ne asiakirjat, jotka oli\ntuonut mukanaan pääkaupunkiin, ja odotti sitten käsivarret ristissä\nherra Brownlowin huomautuksia.\n\n-- Pelkäänpä, että se on liiankin totta, sanoi vanha herra surullisesti\nkohottaen katseensa papereista. Tässä on palkkio tiedostanne; olisin\nmielelläni maksanut kolme kertaa näin paljon, jos olisitte kertonut\npojasta jotain hyvää.\n\nJos herra Bumble olisi tiennyt tämän aikaisemmin, niin luultavasti hän\nolisi antanut pienelle kertomukselleen aivan toisen värityksen. Nyt se\noli kuitenkin liian myöhäistä; siksi hän vain pudisti päätään hyvin\njuhlallisesti, pisti saamansa viisi puntaa taskuunsa ja poistui.\n\nHerra Brownlow käveli muutamia minuutteja edestakaisin huoneessa,\nnähtävästi kovin alakuloisena vahtimestarin kertomuksesta, niin että\nherra Grimwigilläkään ei ollut, sydäntä kiusata häntä enempää. Viimein\nhän pysähtyi ja soitti kelloa kiivaasti.\n\n-- Rouva Bedwin, sanoi herra Brownlow, kun emännöitsijä astui\nhuoneeseen, tuo Oliver on petturi.\n\n-- Se on mahdotonta, herra, aivan mahdotonta, vastasi vanha rouva\npontevasti.\n\n-- Minä sanon teille, että hän on petturi, toisti Brownlow. Mitä\ntarkoitatte sillä, että se on muka mahdotonta? Olemme juuri kuulleet\nkoko hänen elämäkertansa, ja hän on syntymästään saakka ollut\naikamoinen pieni lurjus!\n\n-- Sitä minä en koskaan usko, herra, vastasi vanha nainen lujasti, en\nkoskaan!\n\n-- Ettehän te vanhat naiset usko koskaan muita kuin puoskareita ja\nvanhoja valheellisia juttuja, ärähti herra Grimwig. Minä tiesin sen\nkaiken aikaa. Miksi ette noudattaneet neuvoani heti alussa? Tai\nehkäpä olisitte niin tehneetkin, ellei hänellä olisi ollut kuumetta?\nLuultavasti. Hän oli kovin miellyttävä, vai mitä? Miellyttävä! Puh!\nHerra Grimwig kohensi hiiliä kiukkuisesti.\n\n-- Hän oli rakastettava, kiitollinen ja lempeä lapsi, hyvä herra,\nvastasi rouva Bedwin lämpimästi. Minä tunnen lapset, sillä\nneljäkymmentä vuotta olen ollut niiden kanssa tekemisissä, mutta\nihmisten, jotka eivät voi sanoa itsestään samaa, ei pitäisi puhua\nlapsista kerrassaan mitään. Se on minun mielipiteeni!\n\nTämä ankara hyökkäys kohdistui Grimwigiin, joka oli vanhapoika; mutta\nkun se ei näyttänyt aikaansaavan muuta kuin pilkallisen hymyn tämän\nherrasmiehen huulille, niin vanha rouva keikautti päätään ja silitti\nesiliinaansa ikäänkuin valmistukseksi uuteen puheeseen, josta herra\nBrownlow kuitenkin esti hänet.\n\n-- Vaiti! huudahti vanha herra teeskennellen suuttumusta, joka oli\nhänestä kaukana sillä hetkellä. Älkää enää koskaan mainitko sen pojan\nnimeä! Senvuoksi soitin teille. Ei koskaan! Muistakaa se -- ei millään\nverukkeella! Voitte mennä nyt, rouva Bedwin. Muistakaa, mitä sanoin,\ntarkoitan täyttä totta!\n\nBrownlowin talossa vallitsi synkkä mieliala sinä iltana. Oliverin\nsydäntä ahdisti, kun hän ajatteli hyviä ja jaloja ystäviään. Oli hyvä,\nettei hän saattanut tietää, mitä nämä olivat kuulleet hänestä, sillä\nsilloin se olisi pakahtunut.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nMiten Oliver vietti aikansa arvoisain ystäviensä jalostavassa seurassa.\n\n\nSeuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun taskuveijari ja\nCharley olivat lähteneet kaupungille tavallisiin puuhiinsa, Fagin\nkäytti hyväkseen tilaisuutta pitääkseen Oliverille pitkän saarnan\nkiittämättömyyden julkeasta synnistä, johon Oliver silminnähtävästi\noli erittäin suuressa määrin langennut poistuessaan huolestuneiden\nystäviensä luota ja yrittäessään vielä kaiken lisäksi karata, kun\nhänen etsimiseensä oli uhrattu niin paljon aikaa ja varoja. Fagin\npani suurta painoa siihen seikkaan, että hän oli ottanut Oliverin\nhoiviinsa ja ruokkinut häntä, kun tämä olisi ehkä ilman hänen apuaan\nnääntynyt nälkään. Sitten hän kertoi sangen surullisen ja liikuttavan\njutun eräästä pojasta, jota hän oli samanlaisissa oloissa avustanut\npelkästä ihmisrakkaudesta, mutta joka rupesi käyttämään väärin hänelle\nosoitettua luottamusta asettuen yhteyteen poliisin kanssa ja joka\nsitten valitettavasti eräänä kauniina päivänä hirtettiin Old Baileyssä.\nFagin ei ollenkaan salannut, että tämä nuorukainen tuomittiin erään\ntodistuksen nojalla, joka ei ollut totuudenmukainen, mutta joka Faginin\noli ollut pakko rahalla hankkia pelastaakseen itsensä ja muutamia hyviä\nystäviään. Loppujen lopuksi Fagin kuvaili synkin värein hirttämistempun\nvastenmielisiä puolia ja lausui kaikessa ystävyydessä sen toivomuksen,\nettei hänen koskaan tarvitsisi toimittaa Oliveria tämän erittäin\nepämiellyttävän käsittelyn alaiseksi.\n\nPikku Oliverin suonissa veri miltei hyytyi, kun hän kuunteli\njuutalaisen sanoja, joiden synkän uhkauksen hän vain puolittain tajusi.\nEttä yksinpä oikeuskin saattoi pitää viatonta syyllisenä, sen hän\noli jo kokenut; ja että vanha juutalainen oli useammin kuin kerran\nsuunnitellut ja pannut toimeen juonia raivatakseen tieltään hankaliksi\nkäyneet rikostoverinsa, sitä hän ei pitänyt lainkaan mahdottomana,\nkun muisteli hänen ja Sikesin välisiä riitoja, jolloin usein kuuli\nviittauksia tuollaisiin salaliittoihin. Luodessaan arasti silmänsä\nylöspäin ja kohdatessaan juutalaisen tutkivan katseen hän tunsi, että\nviekas lurjus pani mielihyvällä merkille hänen kalpeat kasvonsa ja\nvapisevat jäsenensä.\n\nJuutalainen taputti Oliverin päätä hymyillen inhottavasti ja sanoi,\nettä jos hän pitäisi kielensä aisoissa ja ryhtyisi liikeasioihin, niin\nheistä tulisi vielä hyvät ystävät. Sitten hän otti hattunsa, kääriytyi\nvanhaan, paikattuun päällystakkiin ja lähti lukiten oven jälkeensä.\n\nSiten Oliver sai olla yksinään lopun päivää ja suureksi osaksi myöskin\nseuraavinakin päivinä näkemättä aamusta iltaan ainoatakaan ihmistä.\nHänellä oli siis pitkinä tunteina yllin kyllin aikaa syventyä omiin\nsurullisiin ajatuksiinsa, jotka alituisesti palasivat hänen hyvien\nystäviensä luo ja siihen arvosteluun, jonka he jo kauan sitten olivat\nvarmasti lausuneet hänestä. Viikon kuluttua juutalainen ei enää\nlukinnut ovea, ja Oliver saattoi nyt vapaasti liikkua talossa.\n\nKaikkialla oli kauhean siivotonta; mutta yläkerran huoneissa oli\npuukuvioilla varustetut uuninreunustat, avarat ovet, seinälaudoitukset\nja kattomaalaukset, ja vaikka ne olivat tomun peittämiä ja liasta\nmustia, todistivat ne kuitenkin entistä loistoa. Näistä merkeistä\nOliver päätteli, että talo oli kauan sitten, ennen vanhan juutalaisen\nsyntymää, kuulunut paremmille ihmisille ja ollut ehkä silloin yhtä\nkaunis ja hauska kuin se nyt oli synkkä ja ikävä.\n\nHämähäkit olivat kutoneet verkkojaan joka nurkkaan, ja kun Oliver\nvälistä astui hiljaa johonkin huoneeseen, juoksivat hiiret arkoina\nlattian yli koloihinsa. Paitsi niitä ei koko talossa näkynyt\nainoatakaan elävää olentoa, ja usein, kun tuli pimeä ja hän oli väsynyt\nkuljeksimaan huoneesta toiseen, hän kyyristyi käytävän nurkkaan\nkatuoven viereen ollakseen niin lähellä eläviä ihmisiä kuin mahdollista\nja odotti siinä, kunnes juutalainen tai pojat palasivat.\n\nKaikissa huoneissa oli lahonneet akkunaluukut lujasti suljettu\nrautatangoilla, jotka oli upotettu syvälle ikkunapieliin; ainoastaan\nluukkujen yläosaan tehdyistä rei'istä pääsi tunkeutumaan hiukan\nvaloa, joten huoneet kävivät vieläkin synkemmiksi, kun niissä oli\nomituisia varjoja. Pihanpuolella oli eräs ullakonakkuna, jonka edessä\nei ollut luukkua, ja siitä Oliver usein raskain mielin tuijotti ulos\nvoimatta kuitenkaan nähdä muuta kuin sekavan ryhmän katonharjoja,\nmustia savupiippuja ja talojen päätyjä. Välistä näkyi tosin pörröinen,\nharmahtava ihmispää kurkistelevan etäisen muurin takaa, mutta se\nkatosi aina melkein samassa kuin oli ilmestynyt, ja kun Oliverin\nhavaintoaseman ikkuna oli naulattu kiinni sekä monien vuosien sateesta\nja savusta himmeä, niin hän saattoi ainoastaan hämärästi erottaa\nulkopuoliset esineet. Ulkoa sitävastoin oli yhtä mahdotonta huomata\nhäntä, kuin jos hän olisi istunut Pyhän Paavalin tuomiokirkon ylimmässä\nhuipussa.\n\nEräänä iltapäivänä, kun Taskuveijari ja Charley valmistautuivat\nlähtemään illalla kaupungille, pisti edellisen päähän pitää erikoista\nhuolla ulkoasustaan (rehellisyyden vuoksi mainittakoon, ettei tällainen\nhuolenpito suinkaan kuulunut hänen tavallisiin heikkouksiinsa) ja\nsentähden hän armollisesti käski Oliveria avukseen siihen puuhaan.\n\nOliver oli hyvillään, kun sai olla hyödyksi, iloinen siitä, että hänen\nlähellään oli ihmisiä, vaikkapa kehnojakin, ja että hän saattoi tehdä\nnäiden mieliksi kunniallisella tavalla. Senvuoksi hän ei vastustanut\ntoisen ehdotusta, vaan selitti olevansa heti valmis, laskeutui\nlattialle polvilleen Taskuveijarin istuutuessa pöydälle, joten Oliver\npääsi paremmin käsiksi hänen jalkoihinsa, ja ryhtyi sitten työhön,\njota Taskuveijari nimitti \"juoksuvälineiden siloittelemiseksi\", mutta\njoka tavalliselle kielelle käännettynä merkitsi samaa kuin kenkien\nkiillottaminen.\n\nJohtuiko se nyt vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, josta\njärjellinen olento nauttii, kun saa mukavasti istua pöydällä, polttaa\npiippuaan ja huolettomasti heilutella toista jalkaansa edestakaisin\nsill'aikaa kun hänen kenkiään harjataan eikä hänen tarvitse edes\najatella niiden vaivalloista riisumista tai jalkaan vetämistä, vai\noliko tupakan hyvyys tai oluen suloinen maku pehmittänyt Taskuveijarin\ntunteet, kuinka tahansa, mutta lyhyesti sanottuna hän oli sillä\nhetkellä haaveilevassa ja hempeässä mielentilassa, mikä oli muuten\nvierasta hänen luonteelleen. Hän silmäili vähän aikaa Oliveria\nmiettivän näköisenä, nosti sitten päätänsä, huoahti keveästi ja virkkoi\npuolittain itsekseen, puolittain Batesille:\n\n-- Mikä vahinko, ettei hän ole taituri!\n\n-- Sanoppas muuta, vastasi Charley, hän ei ymmärrä omaa parastaan.\n\nTaskuveijari huokasi taas ja alkoi uudelleen polttaa. Charley Bates\nteki samoin, ja molemmat tupruttelivat hetken aikaa ääneti sauhuja\npiipuistaan.\n\n-- Et kai edes tiedä, mikä taituri on? kysyi Taskuveijari alakuloisesti.\n\n-- Kyllä, luulen melkein tietäväni, vastasi Oliver katsahtaen äkkiä\nylöspäin. Se on var--, sinä olet itse niitä, eikö totta? kysyi Oliver\nkeskeyttäen ensin aikomansa sanan.\n\n-- Aivan niin, vastasi Taskuveijari. Minua hävettäisi, jos olisin jokin\nmuu. Näin sanoessaan hän tyrkkäsi rajusti hattuaan ja katsahti Charley\nBatesiin ikäänkuin kehoittasi tätä välttämään vastaan. -- Minä olen\ntaituri, sanoi Taskuveijari, ja samaa ammattia harjoittavat Charley,\nFagin, Sikes, Nancy, Bet ja vieläpä koirakin, joka onkin paras kaikista.\n\n-- Se ei ainakaan koskaan juorua, lisäsi Charley.\n\n-- Ei, se ei edes haukahtaisi oikeuden edessä, ettei joutuisi kiikkiin,\nei vaikkapa se sidottaisiin viikoksi todistaja-aitioon eikä annettaisi\nsille muruakaan ruokaa, arveli Taskuveijari.\n\n-- Ei, sitä se ei tekisi, myönsi Charley.\n\n-- Se on ovela koira. Muistatko, miten luihusti se silmäilee jokaista\nvierasta, joka nauraa tai laulaa sen läsnäollessa? jatkoi Taskuveijari.\nEntäs, kuinka se murisee kuullessaan viulunsoittoa, ja vihaa toisia\nkoiria, jotka eivät ole samaa rotua kuin se itse?\n\n-- Se koira on aivan kuin kristitty ihminen, sanoi Charley.\n\nNämä sanat oli tarkoitettu koiran kykyjen ylistykseksi; huomautus oli\nkuitenkin paikallaan; sillä on olemassa paljon naisia ja herroja,\njotka vaativat itselleen kristityn nimeä, mutta jotka ovat useissa\ntilanteissa aivan hämmästyttävästi Sikesin koiran kaltaisia.\n\n-- Mutta, sanoi Taskuveijari palaten alkuperäiseen keskusteluaiheeseen,\nsillä ei ole mitään tekemistä tämän keltanokan kanssa.\n\n-- Eipä kylläkään, vastasi Charley. Miksi et rupea Faginin oppilaaksi,\nOliver?\n\n-- Ja luo onneasi kerta kaikkiaan? lisäsi Taskuveijari virnistäen.\n\n-- Sitten voisit vetäytyä syrjään rikkauksinesi ja elää herroiksi,\nkuten minäkin aion neljän karkausvuoden perästä, kun kolminaisuudesta\non kulunut neljäkymmentäkaksi viikkoa, sanoi Charley Bates.\n\n-- Ei minua haluta, vastasi Oliver arasti, kunpa minut vain\npäästettäisiin pois täältä. Minä -- minä tahtoisin mieluimmin lähteä\ntieheni.\n\n-- Ja Fagin tahtoo, että jäisit tänne! sanoi Charley. Oliver tiesi sen\nvarsin hyvin, ja kun hän arveli, että hänen oli vaarallista lausua\ntoivomuksiaan julki liian avoimesti, niin hän vain huokasi ja jatkoi\nkenkien kiillottamista.\n\n-- Lähteä! huudahti Taskuveijari. Eikö sinussa ole hitustakaan\nylpeyttä? Tahtoisitko taas mennä ystäviesi taakaksi? Mitä?\n\n-- Hyi olkoon! sanoi nuori Bates vetäen taskuistaan muutamia silkkisiä\nnenäliinoja ja heittäen ne kaappiin. Sehän on kerrassaan halpamaista.\n\n-- Minä en voisi menetellä sillä tapaa, sanoi Taskuveijari ylpeän\npaheksuvasti.\n\n-- Mutta sinä voit kuitenkin jättää ystäväsi pulaan ja antaa hänen\nkärsiä rangaistuksen, jonka itse olet ansainnut, huomautti Oliver\npuolittain hymyillen.\n\n-- Niin, sanoi Taskuveijari heilauttaen piippuaan, tuo tapahtui Faginin\ntähden, sillä nuuskijat tietävät meidän olevan yksissä puuhissa, ja hän\nolisi pian joutunut kiipeliin, ellemme me olisi kadonneet paikalta.\nSehän siihen oli syynä, eikö totta, Charley?\n\nBates nyökkäsi ja aikoi sanoa jotakin, mutta samassa hänen mieleensä\nmuistui Oliverin pako niin elävästi, että hän purskahti yht'äkkiä\nnauramaan, jolloin tupakansavu, jota hän juuri hengitti sisäänsä,\nmeni väärään kurkkuun aiheuttaen yskänkohtauksen, joka kesti useita\nminuutteja.\n\n-- Katsohan näitä, sanoi Taskuveijari vetäen esille kourallisen\nshillingin ja puolen pennyn rahoja. Tämä elämä on hauskaa! Mitä sillä\non väliä, mistä lantit ovat kotoisin? Kas niin, sinä saat nämä; kyllä\nniitä on enemmän siellä, mistä ne kaappasin. Etkö tahdo, mitä? -- No,\noletpa sinä sentään aikamoinen paksupää!\n\n-- Eikö hän olekin turmeltunut, vai mitä arvelet, Oliver? kysyi Charley\nBates. Hän kuolee ihan varmasti hampputautiin, vai mitä luulet?\n\n-- Minä en tiedä, millaista se on, vastasi Oliver katsellen ympärilleen.\n\n-- Sen minä näytän pian sinulle, hyvä toveri, sanoi Charley. Näin\nsanoen hän tarttui kaulaliinansa toiseen päähän, ojensi sen suoraan\nylöspäin ja antoi päänsä retkahtaa olkapäälle päästäen samalla\nomituisen äänen hampaittensa välistä. Tällä vilkkaalla elehtimisellä\nhän osoitti, että hampputautiin kuoleminen ja hirsipuuhun joutuminen\nolivat sama asia.\n\n-- Sitä se vain on, niin, sanoi Charley. Katso, Jack, kuinka hän\nmulkoilee! En ole eläissäni nähnyt toista noin mainiota toveria kuin\ntuo poika; hän naurahtaa minut vielä ihan varmaan kuoliaaksi. Kun\nCharley oli taas nauranut sydämensä pohjasta, ryhtyi hän jälleen\npolttamaan kyyneleet silmissä.\n\n-- Sinä olet saanut huonon kasvatuksen, sanoi Taskuveijari katsellen\nmielihyvällä kenkiään, kun Oliver oli lopettanut niiden kiillottamisen.\nMutta kyllä Fagin sinusta sentään jotakin saa; muutoin hän epäonnistuu\nensimmäisen kerran elämässään. Sinun on siis parasta alkaa heti, sillä\nammattiin sinä kumminkin joudut, ennenkuin osaat aavistaakaan, ja nyt\nkulutat vain aikaa hukkaan, Oliver.\n\nNuori herra Bates liitti tähän neuvoon muutamia omatekoisia siveellisiä\nvaroituksia, ja kun hän ei enää niitä keksinyt, alkoi hän yhdessä\nystävänsä kanssa laveasti ja värikkäästi kuvailla niitä lukemattomia\nriemuja, joita heidän elämänsä tarjosi. He vakuuttivat yhä uudelleen\nOliverille, että tämän oli viisainta voittaa viipymättä Faginin\nsuosio puolelleen niillä tietyillä keinoilla, joilla hekin olivat sen\nsaavuttaneet.\n\n-- Ja pane tarkoin mieleesi, Nolly, sanoi Taskuveijari, kun kuuli\njuutalaisen avaavan ulko-ovea, että ellet rupea puhaltamaan vilkuttimia\nja tikittäjiä --.\n\n-- Ei sinun kannata pulma tuolla tapaa, huomautti Charley Bates. Eihän\nhän ymmärrä, mitä sinä tarkoitat.\n\n-- No niin, ellet ota nenäliinoja ja kelloja, toisti Taskuveijari\noikaisten sanansa Oliverin käsityskyvyn mukaisiksi, niin ne ottaa\njoku toinen, ja se on vahingoksi sekä sinulle että niille, jotka ne\nmenettävät, ja onhan sinulla aivan yhtä suuri oikeus niihin kuin\nmuillakin.\n\n-- Aivan oikein, aivan oikein, sanoi juutalainen, joka oli tullut\nsisään Oliverin huomaamatta. Se on selvä kuin päivä, selvä kuin\npäivä. Luota vain Taskuveijariin, poikaseni. Hah, hah, haa! Hän osaa\nammattinsa katkismuksen ulkoa!\n\nVanha mies hieroi tyytyväisenä kämmeniään vahvistaessaan Taskuveijarin\nesitystä ja myhäili katsellessaan kelvollista oppipoikaansa.\n\nKeskustelua ei tällä kertaa enää jatkettu, sillä juutalainen oli tuonut\nmukanaan Betsy neidin ja erään herran, jota Oliver ei ollut ennen\nnähnyt. Tämä vieras, jota Taskuveijari kutsui Tom Chitlingiksi, oli\nviipynyt hetken aikaa portailla vaihtaakseen muutamia kohteliaisuuksia\nneidin kanssa, mutta astui nyt huoneeseen.\n\nHerra Chitling oli Taskuveijaria vanhempi, luultavasti noin\nkahdeksantoista vuotias, mutta hän kohteli jälkimmäistä ilmeisen\nkunnioittavasti, mikä osoitti, että hän tunsi itsensä huonommaksi\ntämän rinnalla, mitä tulee lahjakkuuteen ja ammattitaitoon. Hänellä\noli pienet tihrusilmät ja rokonarpiset kasvot sekä yllään nahkalakki,\ntumma takki, tahraiset housut ja nahkaesiliina. Hänen ulkoasunsa\noli oikeastaan sangen puutteellinen, mutta hän selitti ikäänkuin\npuolustuksekseen, että hänen \"aikansa\" oli päättynyt vasta tunti\ntakaperin eikä hän senvuoksi ollut vielä ehtinyt pitää huolta\npuvustaan, kun oli viimeiset kuusi viikkoa käyttänyt univormua. Herra\nChitling lisäsi suuttuneen näköisenä, että siinä laitoksessa, mistä\nhän juuri oli tullut, oli alettu puhdistaa vaatteita sauhuttamalla,\nmikä oli aivan perustuslain vastaista, sillä liika kuumuus poltti ne\npiloille eikä niistä maksettu minkäänlaista korvausta. Yhtä laiton oli\nse uusi määräys, että tukka piti leikattaman lyhyeksi. Lopuksi herra\nChitling selitti, ettei ollut neljäänkymmeneenkahteen kuolettavan\npitkään ja rasittavaan työpäivään saanut maistaa pisaraakaan ja \"menisi\nvaikka roviolle poltettavaksi, ellei hänen kurkkunsa ollut nyt yhtä\nkuiva kuin kalkkikori\".\n\n-- Mistä luulet tämän herran tulevan, Oliver? kysyi juutalainen\nvirnistäen, kun toiset pojat toivat pöydälle viinapullon ja lasin.\n\n-- Minä -- minä en tiedä, herra, vastasi Oliver.\n\n-- Kuka tuo on? kysyi Tom Chitling katsahtaen halveksivasti Oliveriin.\n\n-- Muuan nuorista ystävistäni, vastasi juutalainen.\n\n-- Hän saa kiittää onneaan, sanoi nuori mies luoden merkitsevän katseen\nFaginiin. Älä välitä, mistä minä tulen, poikaseni, kyllä sinä pian\nlöydät tien sinne, siitä lyön vaikka vetoa.\n\nPojat nauroivat tälle sukkeluudelle, ja kun samasta asiasta oli\nlaskettu enemmänkin leikkiä, kuiskasivat he muutamia sanoja\njuutalaiselle ja lähtivät sitten tiehensä.\n\nKun uusi tulokas ja Fagin olivat hetken aikaa puhelleet kahden kesken,\nsiirsivät he tuolinsa uunin ääreen. Juutalainen sijoitti Oliverin\nviereensä istumaan ja johti keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden\narveli huvittavan kuulijoita. Hän puhui ammatin suurista eduista,\nTaskuveijarin taitavuudesta, Charley Eatesin herttaisuudesta ja\nomasta anteliaisuudestaan. Viimein nämä puheenaiheet alkoivat tuntua\nperinpohjin käsitellyiltä ja samoin näytti olevan herra Chitlingin\nlaita (sillä kuritushuoneessa vietetyt viikot ovat väsyttäviä) ja\nsenvuoksi Betsy neitikin poistui, joten seura saattoi käydä levolle.\n\nTästä päivästä lähtien Oliver jätettiin harvoin yksikseen; sitävastoin\nhän sai olla miltei alituisesti molempien poikien seurassa ja katsella\njoka päivä vanhaa varkausleikkiä, joka toistettiin säännöllisesti --\nosanottajien huviksi vai Oliverin opiksiko, sen tiesi herra Fagin\nparhaiten. Välistä vanhus kertoi heille juttuja ryöstöistä, joita hän\noli nuorempana ollessaan suorittanut, esittäen ne niin huvittavalla\ntavalla, ettei Oliverkaan voinut olla nauramatta, vaikka hän katsoikin\nasiaa toiselta kannalta.\n\nLyhyesti sanoen, viekas juutalainen oli kietonut Oliverin verkkoonsa,\nja kun hän oli synkän yksinäisyyden avulla saanut pojan pitämään mitä\nseuraa tahansa parempana kuin omia surullisia ajatuksiaan ja siten\nvalmistanut hänen mielensä otolliseksi, alkoi hän vähitellen valaa\nlapsen sieluun sitä myrkkyä, jonka oli määrä mustuttaa se ikiajoiksi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nMerkillinen hanke otetaan pohdittavaksi ja hyväksytään.\n\n\nOli kylmä, sumuinen ja tuulinen yö, kun juutalainen lähti pesästään\nkäärittyään ensin huolellisesti päällystakin näivettyneen ruumiinsa\nsuojaksi ja vedettyään kauluksen korvilleen, niin että hänen kasvojensa\nalaosa jäi kokonaan piiloon. Hän pysähtyi porrasaskelmalle siksi,\nkunnes ovi oli suljettu ja tarkoin teljetty hänen jälkeensä, ja vasta\nsitten kun hän ei enää kuullut poikien etääntyvien askelten ääntä, hän\nlähti kulkemaan pitkin katua niin nopeasti kuin pääsi.\n\nTalo, johon Oliver oli viety, sijaitsi lähellä Whitechapelia.\nJuutalainen seisahtui hetkeksi kadunkulmaan, silmäili epäluuloisesti\nympärilleen ja astui sitten kadun poikki suunnaten kulkunsa\nSpitalfieldiä kohti. Katukivet olivat paksulti loan peitossa, ja\nkaupunkia kattoi tiheä sumu. Sade valui hiljalleen, ja koko tienoo\nnäytti märältä ja tahmaiselta. Yö oli aivan kuin luotu juutalaisen\nkaltaisten olentojen toimia varten. Hiipiessään varovasti eteenpäin\nseinävieriä myöten vanha mies muistutti jotakin inhottavaa matelijaa,\njoka on syntynyt tuollaisessa liejussa ja pimeydessä ja joka ryömii yön\naikaan etsiskellen katuojasta jotain haaskaa ateriakseen.\n\nHän kulki monen ahtaan ja mutkikkaan sivukadun kautta, kunnes saapui\nBethnal Greeniin; täällä hän äkkiä kääntyi vasemmalle ja syventyi\nniiden kurjien ja likaisten katujen sokkeloon, joita on liiemmaksikin\ntässä tiheään asutussa kaupunginosassa.\n\nJuutalainen oli kuitenkin hyvin perehtynyt tähän seutuun, niin ettei\nyön pimeys eikä tien mutkikkaisuus voinut häntä eksyttää. Viimein hän\njoutui ahtaalle kujalle, jonka etäisimmässä päässä paloi vain yksi\nlyhty. Hän koputti erään talon ovelle ja lausuttuaan jonkunlaisen\ntunnussanan sille, joka oven avasi, hän nousi ylös portaita.\n\nKun hän koski ovenripaan, kuului koiran murinaa, ja muuan miesääni\nkysyi, kuka siellä oli.\n\n-- Vain minä, Bill; ei muita kuin minä, sanoi Fagin ja katsahti\nhuoneeseen ovesta.\n\n-- No, laahatkaa sitten luunne sisään, kehoitti Sikes. Pysy hiljaa,\ntuhma elukka! Etkö pirua tunne, kun sillä on päällystakki yllä?\n\nKoira oli ilmeisesti erehtynyt Faginin ulkoasun vuoksi, sillä heti\nkun juutalainen otti sen yltään ja heitti tuolinselustalle, vetäytyi\neläin takaisin nurkkaansa ja heilutti häntäänsä ikäänkuin osoittaakseen\nolevansa tavattoman tyytyväinen.\n\n-- No! sanoi Sikes.\n\n-- Niin, ystäväni, vastasi juutalainen. Kas, hyvää päivää, Nancy!\n\nFagin lausui tämän tervehdyksen aika lailla hämillään ikäänkuin\nepäilisi, tokko Nancy haluaisi vastata siihen, sillä he eivät olleet\ntavanneet toisiaan senjälkeen kun olivat riidelleet Oliverin tähden.\nMutta jos juutalainen tunsi jotain epäilystä tässä suhteessa,\nniin nuoren naisen käytös karkoitti sen heti. Tämä laski jalkansa\nuuninristikolta lattialle, siirsi tuolinsa syrjemmälle ja kehoitti\nFaginia sen pitemmittä puheitta istuutumaan lähemmäksi tulta, sillä\nulkona oli sangen kylmä.\n\n-- Siellä on todellakin hyvin kylmä, rakas Nancy, sanoi juutalainen\nlämmittäen laihoja käsiään uunin edessä. Tuuli puhaltaa suorastaan\nihmisen lävitse, lisäsi hän hieroen vasenta kylkeään.\n\n-- Sen on oltava terävä kuin naskali voidakseen tunkeutua teidän\nsydämeen, huomautti Sikes. Anna hänelle jotakin juotavaa, Nancy.\nKiireesti! Tulee aivan sairaaksi, kun näkee hänen kuivan runkonsa siinä\nvilusta värisevän; hän on ihan kuin hirveä kummitus, joka juuri on\nnoussut haudasta.\n\nNancy otti heti pullon nurkkakaapista, jossa niitä oli koko joukko;\nniiden erilaisesta muodosta ja koosta päättäen ne sisälsivät useampia\neri väkijuomalajeja. Sikes kaatoi konjakkia lasiin ja käski juutalaisen\njuoda.\n\n-- Kiitoksia, Bill, riittää jo, sanoi juutalainen ja laski lasin\npöydälle, kun oli hiukan maistanut siitä.\n\n-- Mitä! Pelkäättekö, että me haluamme päästä eroon teistä, vai mitä?\nkysyi Sikes tuijottaen häneen. Häh!\n\nÄärettömän halveksivasti murahtaen herra Sikes sieppasi lasin ja heitti\nsen sisällyksen hiilien sekaan ikäänkuin juhlallisiksi alkajaisiksi\nomaan juomiseensa, johon hän heti ryhtyikin. Juutalainen silmäili\nympärilleen, ei uteliaisuudesta, sillä hän oli nähnyt huoneen useasti\nennenkin, vaan epäluuloisen levottomana, kuten hänen oli tapana. Huone\noli köyhästä sisustettu, ja ainoastaan seinäkaapin pullovarasto saattoi\narvelemaan, ettei asukas ollut tavallinen työmies. Muita epäilyttäviä\nesineitä ei ollut näkyvissä kuin kolme lyijypäistä patukkaa, joista\nkaksi oli nurkassa ja yksi riippui seinällä.\n\n-- Kas niin! sanoi Sikes. Nyt olen valmis.\n\n-- Liikeasioihinko? kysyi juutalainen.\n\n-- Niin, liikeasioihin, vastasi Sikes, antakaahan siis kuulua, mitä\nteillä on mielessänne.\n\n-- Miten on Chertseyn talon laita, Bill? kysyi juutalainen siirtäen\ntuolinsa lähemmäksi häntä ja puhuen hyvin matalalla äänellä.\n\n-- No mitä siitä sitten? kysyi Sikes.\n\n-- Kyllähän te tiedätte, mitä tarkoitan, ystäväni, sanoi juutalainen.\nHän tietää, mistä on kysymys, vai mitä luulette, Nancy?\n\n-- Eikä tiedä, tiuskaisi Sikes, tai ei tahdo tietää, mikä on aivan sama\nasia. Puhukaa suunne puhtaaksi ja nimittäkää asioita oikeilla nimillään\nälkääkä siinä vilkuko ja viittoilko, ikäänkuin minun pitäisi merkkejä\nkäsittää. Itsehän te ensiksi suunnittelitte tätä varkautta. Mitä te\noikein tarkoitatte?\n\n-- Hiljaa, Bill, hiljaa! sanoi juutalainen, joka turhaan oli yrittänyt\nkeskeyttää toisen kiukunpurkausta. Joku voi kuunnella meitä, hyvä\nystävä.\n\n-- Kuulkoon vain! ärähti Sikes. Siitä en piittaa! -- Mutta kun hän\ntarkemmin ajateltuaan sentään välitti siitä, niin hän lausui nämä sanat\nhiljemmin ja tyyntyi samalla hiukan.\n\n-- Kas niin, kas niin, sanoi juutalainen mielistelevällä äänellä,\nminä halusin vain olla varovainen, siinä kaikki. Niin, ystäväni, mitä\nsiis tulee tuohon Chertseyn taloon, niin milloinka siihen oikein\nkäytäisiin käsiksi, Bill? Ajatelkaapa niitä hopeita, hyvät ystävät!\nSellaiset hopeat! Juutalainen hieroi käsiään ja kohotti kulmakarvojaan\nihastuneena kuvitellessaan tulevaa saalista.\n\n-- Siitä ei tule mitään, vastasi Sikes kylmästi.\n\n-- Eikö mitään! huudahti Fagin vaipuen takaisin tuoliinsa.\n\n-- Ei kerrassaan mitään, vakuutti Sikes. Ei ainakaan sitä, mitä te\nodotitte.\n\n-- Silloin ei työtä ole oikein suoritettu, murahti juutalainen kalveten\nkiukusta ja pettymyksestä. Älkää yrittäkö uskotellakaan minulle\nsemmoista.\n\n-- Uskottelenpa niinkin! vastusti Sikes. Kuinka uskallatte puhua tuolla\ntavoin? Sanon vain teille, että Toby Crackit on oleskellut talon\nlähistöllä pari viikkoa, mutta ei ole saanut ketään palvelijoista\npuolellemme.\n\n-- Ettehän vain aio väittää, Bill, sanoi juutalainen tyynemmin, kun\nhuomasi toisen kiivastuvan, ettei talon kumpaakaan miespalvelijaa saa\nmitenkään suostumaan?\n\n-- Kyllä, sitä juuri tarkoitan, vastasi Sikes. Ne ovat olleet vanhan\nrouvan palveluksessa kaksikymmentä vuotta, ja vaikka antaisitte niille\nviisisataa puntaa, niin ne eivät sittenkään kallistaisi korvaansa\nteidän puheillenne.\n\n-- Mutta ettehän ainakaan yritä väittää, että palvelustytöt olisivat\nyhtä myöntymättömiä? intti juutalainen.\n\n-- Aivan samanlaisia, vastasi Sikes.\n\n-- Eikö edes muhkea Toby Crackit vaikuta niihin? kysyi juutalainen\nepäluuloisesti. Muistakaa, Bill, millaisia naiset ovat.\n\n-- Ei edes muhkea Toby Crackit, vastasi Sikes. Hän sanoi käyttäneensä\nvalepartaa ja keltaisia liivejä koko sen kirotun ajan, minkä siellä\nvetelehti, mutta niistä ei ollut apua vähääkään.\n\n-- Hänen olisi pitänyt koettaa viiksiä ja sotilashousuja, virkkoi Fagin.\n\n-- Hän yritti niitäkin, mutta yhtä turhaan.\n\nJuutalainen näytti sangen nololta; hänen päänsä vaipui rintaa vasten,\nja hän istui hetken aikaa syvissä mietteissä. Sitten hän katsahti äkkiä\nylöspäin ja lausui huoaten, että yrityksestä oli kai luovuttava, jos\nCrackitin tiedot olivat oikeita.\n\n-- Ja kuitenkin, sanoi hän nojaten käsillään polviinsa, on kovin\nsurkeata menettää niin paljon, kun on jo ehtinyt kiinnittää toiveensa\nsiihen.\n\n-- Niinhän se on, myönsi Sikes. Kirotun huono onni!\n\nSeurasi pitkä hiljaisuus. Juutalainen oli syventynyt omiin\najatuksiinsa, ja hänen kasvoillaan oli pirullisen konnamainen ilme.\nSikes vilkaisi häneen vähän väliä salaa, ja Nancy, joka ilmeisesti\nvaroi suututtamasta murtovarasta, istui tulen ääressä silmät ummessa,\nikäänkuin ei ollenkaan huomaisi, mitä ympärillä tapahtui.\n\n-- Fagin, virkkoi Sikes yht'äkkiä keskeyttäen hiljaisuuden,\nkannattaisiko teidän maksaa viisikymmentä kultarahaa lisää, jos työ\nsuoritetaan murtamalla?\n\n-- Kyllä, vastasi juutalainen äkkiä vilkastuen.\n\n-- Asia on siis päätetty? kysyi Sikes.\n\n-- Niin on, ystäväni, vastasi juutalainen tarttuen toisen käteen; hänen\nsilmänsä kiiluivat, ja kasvojen lihakset värisivät jännityksestä,\njonka Sikesin ehdotus oli hänessä herättänyt.\n\n-- Siinä tapauksessa, vastasi Sikes ja sysäsi inhoten juutalaisen\nkäden syrjään, voidaan ryhtyä toimeen, koska te vain haluatte. Toby\nja minä kiipesimme toissa yönä puutarhamuurin yli ja tutkimme ovia ja\nikkunaluukkuja. Talo on öisin suljettu kuin vankila, mutta eräästä\npaikasta voimme tunkeutua sisään helposti ja turvallisesti.\n\n-- Mistä paikasta, Bill? kysyi juutalainen innokkaasti.\n\n-- Katsokaahan, kuiskasi Sikes, kun mennään ruohokentän yli...\n\n-- Niin, entä sitten? kysyi juutalainen ojentaen kaulaansa, niin että\nsilmät olivat vähällä pullistua kuopistaan.\n\n-- Pyh! huudahti Sikes keskeyttäen äkkiä puheensa, sillä tyttö oli\nmiltei päätään kääntämättä katsahtanut häneen ja kiinnittänyt hänen\nhuomionsa juutalaisen naamaan. Viis siitä, missä se on! Ettehän te voi\nkylläkään ilman minua ryhtyä puuhaan, sen tiedän, mutta on kuitenkin\nviisainta olla varuillaan, kun on teidän kanssanne tekemisissä.\n\n-- Kuten haluatte, hyvä ystävä, lausui juutalainen. Tarvitaanko ketään\nmuita kuin teidät ja Toby?\n\n-- Ei muita, vastasi Sikes, paitsi sorkkarauta ja poika. Meillä on jo\nedellinen, jälkimmäinen on teidän hankittava. -- Poikako! huudahti\nFagin. Silloin siellä on mentävä ovilasin läpi, eikö olekin?\n\n-- Se ei kuulu teihin, vastasi Sikes. Minä tarvitsen pojan, mutta hän\nei saa olla suuri. Voi hitto! lisäsi hän miettiväisesti, kunpa vain\nolisin saanut Nedin, nokikolarin nuoren pojan!\n\nUkko piti pojan tahallaan laihana ja vuokrasi hänet välistä tällaisiin\npikku puuhiin, mutta pojan isä ajettiin maanpakoon, ja silloin tuli\nJuvenile Deliquent Society [Hyväntekeväisyysseura.] ja otti pojan\nhuostaansa juuri kun tämä oli alkanut kunnolla ansaita. Nyt häntä\nopetetaan kirjoittamaan ja laskemaan, ja kaiketi hänestä aikaa myöten\ntehdään tavallinen oppipoika. Paha periköön nuo seurat! huudahti herra\nSikes kiivastuen, kun ajatteli viheliäistä asiantilaa. Ne häärivät niin\nsisukkaasti, että jos niillä vain olisi kylliksi rahaa, mitä niillä\nkaikeksi onneksi ei ole, niin vuoden tai parin perästä meillä ei olisi\npuoltakaan tusinaa poikia omiin asioihimme.\n\n-- Eipä olisi, se on totta se, myönsi juutalainen, joka oli tämän\npuheen aikana istunut mietteissään ja kuullut senvuoksi vain viimeiset\nsanat. Bill!\n\n-- Mitä? kysyi Sikes.\n\nJuutalainen viittasi Nancyyn, joka yhä istui samassa asennossa tuleen\ntuijottaen, ja osoitti erään merkin avulla, että hän toivoi tytön\nlähtevän huoneesta. Sikes kohautti hartioitaan, mikä merkitsi, että hän\npiti tätä varovaisuutta tarpeettomana, mutta suostui sentään ja käski\nNancyn tuomaan heille olutpullon.\n\n-- Sinä et tahdo mitään olutta, sanoi Nancy asettaen käsivartensa\nristiin ja jääden aivan tyynesti paikalleen.\n\n-- Mutta minähän sanon, että tahdon, väitti Sikes.\n\n-- Älä lorua joutavia! vastasi tyttö kylmästi. -- Jatkakaa vain, Fagin!\nMinä tiedän, mitä hän aikoo sanoa, Bill, ei hänen tarvitse olla minusta\ntietääkseenkään.\n\nJuutalainen näytti yhä epäröivän. Sikes katseli hämmästyneenä vuoroin\nkumpaakin.\n\n-- No niin, eihän teidän tarvitse pelätä tyttöä, Fagin, sanoi hän\nviimein. Olettehan tuntenut hänet jo kyllin kauan voidaksenne luottaa\nhäneen, ellei itse piru ole sotkeutunut peliin. Hän ei ole mikään\njuorukello, vai mitä, Nancy?\n\n-- Enpä luulisi olevani! vastasi neitonen, veti tuolinsa pöydän ääreen\nja nojasi siihen kyynärpäänsä.\n\n-- Et olekaan, ystäväni, sen tiedän, sanoi juutalainen, mutta...\n\n-- Mutta mitä? kysyi Sikes.\n\n-- Enhän voi tietää, eikö hän hän taas joudu raivoihinsa, kuten tässä\neräänä iltana tapahtui, hyvä ystävä, vastasi juutalainen.\n\nTämän tunnustuksen kuultuaan Nancy neiti purskahti kaikuvaan nauruun,\ntyhjensi sitten lasillisen konjakkia, ravisti päätään ja päästi\nilmoille muutamia huudahduksia, kuten \"aja tuuleen!\", \"anna kuulua!\"\nj.n.e. Nämä kehoitukset vaikuttivat heti ilmeisen rauhoittavasti\nmolempiin herroihin, sillä juutalainen nyökkäsi tyytyväisenä ja\nistuutui taas paikalleen, ja herra Sikes teki samoin.\n\n-- No, Fagin, sanoi Nancy, puhukaa nyt Billille Oliverista!\n\n-- Ah, kuinka te olette älykäs, hyvä ystävä, en ole koskaan nähnyt\ntarkkanäköisempää tyttöä! vastasi juutalainen ja taputti häntä päähän.\nOliverista juuri aloinkin puhua! Hah, hah, haa!\n\n-- Mitä hänestä sitten? kysyi Sikes.\n\n-- Hänhän on juuri sellainen poika, jota te tarvitsette, hyvä ystävä,\nvastasi juutalainen käheästi kuiskaten ja pani sormen nenälleen\nvääristäen samalla kasvonsa hirvittävään irvistykseen.\n\n-- Hänkö! huudahti Sikes.\n\n-- Ota vain hänet, Bill! sanoi Nancy. Niin minä tekisin, jos olisin\nsinun sijassasi. Tosin hän ei ole yhtä tottunut kuin toiset pojat,\nmutta sillähän ei ole väliäkään, kun hänen tarvitsee vain avata eräs\novi sinulle. Muista, Bill, että häneen voi luottaa.\n\n-- Niin, sen tiedän varmasti, sanoi juutalainen. Häntä on hyvin\nopetettu viimeisinä viikkoina, ja nyt hänen on jo aika ruveta itse\nansaitsemaan elatustaan. Sitäpaitsi on otettava huomioon, että toiset\npojat ovat liian suuria.\n\n-- Niin, hän on kyllä oikeata kokoa, virkkoi Sikes miettiväisesti.\n\n-- Ja tekee varmasti kaikki, mitä käskette, ystäväni. Hän ei uskalla\njuonitella, jos nimittäin vain osaatte sopivalla tavalla pelottaa\nhäntä.\n\n-- Vai sitä siinä tarvitaan! huudahti Sikes. Mutta minäpä en pelotakaan\nhäntä leikilläni, muistakaa se. Jos huomaan hänessä jotain oikkuja,\nkun kerran olemme toimessa, niin hän saa vastata puolestaan. Voi käydä\nniinkin, ettette enää näe häntä elävänä. Tuumikaahan sitä, Fagin,\nennenkuin lähetätte hänet. -- Muistakaa, mitä sanoin! lisäsi hän sitten\npunniten kädessään sorkkarautaa, jonka oli ottanut vuoteen alta.\n\n-- Kaikki on jo tarkoin harkittu, vastasi juutalainen painokkaasti.\nOlen pitänyt häntä silmällä -- tarkasti silmällä. Antakaamme häneen\njuurtua sen ajatuksen, että hän on varas, silloin hän on meidän.\nIkipäiviksi meidän! Parempaa tilaisuutta ei olisi voinut sattua! --\nVanha mies asetti käsivartensa ristiin rinnalleen ja vetäen päänsä\nhartioiden väliin hän kirjaimellisesti syleili itseään ihastukselta.\n\n-- Meidän! matki Sikes. Tarkoitatte kai teidän?\n\n-- Ehkä niin, ystäväiseni, vastasi juutalainen kimeästi nauraen. Siis\nminun, jos niin haluatte, Bill.\n\n-- Entä minkätähden, kysyi Sikes katsahtaen uhkaavasti hupaiseen\nystäväänsä, miksi te näette niin paljon vaivaa tuon kelmeäposkisen\npenikan vuoksi, kun hyvin tiedätte, että Common Gardenissa kuljeksii\njoka ilta viitisenkymmentä poikaa, joista voisitte valita mielenne\nmukaan?\n\n-- Siksi, että niistä ei olisi mitään hyötyä minulle, hyvä ystävä,\nvastasi juutalainen hiukan hämillään. Kun ne joutuvat kiikkiin, niin\nniiden naamasta näkee heti, että ne ovat syyllisiä, ja silloinhan minä\nmenehän ne. Mutta jos tätä poikaa ohjataan oikein, hyvät ystävät, niin\nhän saa vielä lopulta aikaan yhtä paljon kuin kaksikymmentä noita\ntoisia. Sitäpaitsi, lisäsi hän jälleen tyynenä, olemme vielä hänen\nvallassaan, jos hän sattuisi pääsemään pakoon, ja siitä syystä meidän\non liitettävä hänet lujasti joukkoomme. Älkää huolehtiko siitä, kuinka\nse tapahtuu. Minun vaikutusvaltani on niin suuri, että kun hän vain\nkerrankin ottaa osaa johonkin varkauteen, niin lopusta lupaan pitää\nhuolen. Onhan tämä paljon parempi kuin jos pitäisi toimittaa poika pois\ntieltä; se saattaisi käydä meille vaaralliseksi ja tuottaisi sitäpaitsi\ntuntuvan tappion.\n\n-- Milloin ryhdytte puuhaan? kysyi Nancy estäen siten Sikesin\nkiukkuisen huudahduksen, jolla tämä alkoi sättiä Faginin lempeitä\nsanoja.\n\n-- Niin, se on totta, sanoi juutalainen. Koska siihen ryhdytään?\n\n-- Minä olen sopinut Tobyn kanssa ylihuomisyöstä, vastasi Sikes\njurosti, ellen lähetä hänelle toista sanaa.\n\n-- Hyvä on, sanoi juutalainen, nyt ei ole kuutamoakaan.\n\n-- Ei ole, myönsi Sikes.\n\n-- Onko kaikki kunnossa, että saalis voidaan heti kuljettaa turvaan?\nkysyi juutalainen.\n\nSikes nyökkäsi.\n\n-- No entä...\n\n-- Kaikki on selvää, keskeytti Sikes. Älkää välittäkö\nyksityisseikoista. Teidän on parasta lähettää poika tänne\nhuomenillalla, sillä minä lähden matkalle seuraavana aamuna päivän\nkoittaessa. Siis teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää suunne\nkiinni ja laittaa sulatuspannu kuntoon, siinä kaikki.\n\nSitten pidettiin neuvottelu, johon kaikki kolme ottivat osaa, ja\npäätettiin, että Nancy menisi seuraavana iltana pimeän tultua\njuutalaisen luo ja noutaisi Oliverin. Fagin huomautti nimenomaan,\nettä jos poika osoittaisi vastahakoisuutta, niin hän seuraisi tyttöä\nmieluummin kuin ketään muuta, koska Nancy oli äskettäin esiintynyt\nhänen puolustajanaan. Sen lisäksi sovittiin juhlallisesti, että Oliver\nraukka jätettäisiin puheenaolevaa tarkoitusta varten kokonaan herra\nWilliam Sikesin huostaan ja että mainittu herra Sikes saisi menetellä\nhänen kanssaan kuten itse parhaaksi näki olematta juutalaiselle\nvastuussa tapaturmista tai onnettomuuksista, joita pojalle\nmahdollisesti tapahtuisi. Jotta sopimus olisi tässä kohden sitova, tuli\nmuhkean Toby Crackitin vahvistaa tosiksi ne selitykset, jotka Sikes\npalattuaan antaisi työn suorituksesta.\n\nKun asia oli puhuttu selväksi, alkoi Sikes uutterasti kaataa kurkkuunsa\npaloviinaa ja heilutteli murtorautaansa, niin että toisia peloitti.\nSamalla hän laulaa hoilotti jotakin vähemmän kaunista laulunpätkää\npäästäen tuon tuostakin hurjia kirouksia. Viimein hän sai jonkinlaisen\nammattiylpeyden puuskan ja tahtoi välttämättä näytellä työkalujaan.\nMutta tuskin oli hän haparoiden vetänyt esille laatikon, jossa ne\nolivat, ja avannut sen selittääkseen läsnäolijoille eri kapineiden\nlaatua ja käyttöä ja ylistääkseen niiden omituista kauneutta, kun hän\nkellahti lattialle laatikon päälle ja jäi siihen nukkumaan.\n\n-- Hyvää yötä, Nancy! sanoi juutalainen.\n\n-- Hyvää yötä!\n\nHeidän katseensa kohtasivat toisensa, ja juutalainen tarkkasi tyttöä\ntutkivasti, mutta tämän silmät eivät värähtäneetkään.\n\nJuutalainen toivotti hänelle uudelleen hyvää yötä, ja kun tyttö käänsi\nselkänsä, potkaisi hän Sikesiä salavihkaa. Sitten hän alkoi haparoida\nalas portaita.\n\n-- Se on se vanha juttu! mutisi juutalainen itsekseen kulkiessaan kotia\nkohti. Pahinta noissa naisissa on se, että mitättöminkin seikka voi\nherättää heissä eloon tunteita, joiden luulisi jo aikoja sitten heiltä\nunohtuneen, mutta kaikeksi onneksi ne eivät kestä kauan. Hah, hah, haa!\nMies lasta vastassa kultapussin takia!\n\nLyhentäen matkaa tällaisilla hauskoilla mietelmillä Fagin taivalsi\nloan ja pimeyden halki kolkkoon asuntoonsa, jossa Taskuveijari istui\nvalveilla odottaen kärsimättömästi hänen tuloaan.\n\n-- Nukkuuko Oliver? Haluaisin puhua hänen kanssaan, sanoi Fagin heti\nsisään tultuaan.\n\n-- Hän on nukkunut jo monta tuntia, vastasi Taskuveijari avaten erään\noven. Tuolla hän makaa!\n\nPoika lepäsi syvässä unessa lattialle tehdyllä kovalla vuoteella.\nSuru, huoli ja ummehtunut ilma oli niin kalventanut hänen poskensa,\nettä hän näytti kuolleelta. Mutta tällä kuolemalla ei ollut sellaista\nleimaa, minkä näkee ruumiskirstussa ja kääriliinoissa, vaan se herätti\nsemmoisen tunteen, että henki on juuri paennut, että nuori, lempeä\nsielu on vain hetki sitten liitänyt taivaaseen eikä maan raskas ilma\nole vielä ehtinyt muuttaa sitä tomumajaa, jossa sielu asui.\n\n-- Ei nyt, sanoi juutalainen vetäytyen varovasti takaisin. Huomenna,\nhuomenna.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nOliver jätetään herra William Sikesin huostaan.\n\n\nKun Oliver seuraavana aamuna heräsi, hämmästyi hän kovin huomatessaan,\nettä hänen vuoteensa viereen oli asetettu pari uusia paksupohjaisia\nkenkiä ja vanhat viety pois. Tämä löytö ilahdutti häntä aluksi, sillä\nhän toivoi sen ennustavan hänen vapauttamistaan. Mutta nämä luulot\nhaihtuivat pian, kun hän istuutui syömään aamiaista juutalaisen kanssa\nja tämä ilmoitti hänelle tavalla, joka vielä enemmän kauhistutti häntä,\nettä hänet vietäisiin illalla herra Sikesin asuntoon.\n\n-- Pitääkö... pitääkö minun jäädä sinne, herra? kysyi Oliver\nlevottomana.\n\n-- Ei, ei, hyvä ystävä. Ei sinun tarvitse jäädä sinne, vastasi\njuutalainen. Me emme halua menettää sinua. Älä pelkää, Oliver, kyllä\nsinä saat tulla sitten taas meidän luoksemme. Hah, hah, haa! Emme ole\nniin julmia, että ajaisimme sinut pois. Eipä suinkaan!\n\nVanha mies, joka seisoi kumartuneena tulen ääressä paahtaen\nleipäviipaletta, katsoi taakseen tehdessään täten pilaa Oliverista ja\nhihitti ilkeästi ikäänkuin, osoittaakseen tietävänsä, miten mielellään\nOliver juoksisi tiehensä, jos vain pääsisi.\n\n-- Sinä haluat varmaankin kernaasti tietää, sanoi juutalainen katsoen\ntutkivasti Oliveriin, minkä vuoksi sinun on mentävä Billin luo, vai\nmitä, pikku ystävä?\n\nOliver punastui vasten tahtoaan huomatessaan, että ukko oli arvannut\nhänen ajatuksensa, mutta vastasi sitten pelkäämättä, että hän halusi\nsen tietää.\n\n-- Mitä sinä itse luulet syyksi? kysyi Fagin välttyen siten vastaamasta.\n\n-- Sitä en todellakaan tiedä, herra, vastasi Oliver.\n\n-- Vai niin! sanoi juutalainen ja kääntyi pettyneenä poispäin\ntutkittuaan ensin pojan kasvoja. -- Saat odottaa siksi, kunnes Bill\nsanoo sen sinulle.\n\nJuutalaista tuntui suututtavan, ettei Oliver osoittanut suurempaa\nuteliaisuutta. Itse asiassa pojan mieli oli sangen levoton, mutta\njuutalaisen viekkaat silmäykset ja omat aavistukset olivat saattaneet\nOliverin niin hämille, ettei hän huomannut sillä kertaa kysyä enempää.\nMyöhemmin hän ei saanut siihen tilaisuuttakaan, sillä juutalainen pysyi\nvaiteliaana ja äreänä koko päivän iltaan asti, jolloin hän valmistautui\nlähtemään ulos.\n\n-- Sytytä tämä palamaan, sanoi Fagin asettaen kynttilän pöydälle.\nTuossa on kirja, jota voit lukea siksi, kunnes sinua tullaan hakemaan.\nHyvää yötä!\n\n-- Hyvää yötä! vastasi Oliver hiljaa.\n\nJuutalainen asteli ovelle, mutta vilkaisi samassa olkansa yli poikaan.\nÄkkiä hän pysähtyi ja kutsui häntä nimeltä. Oliver nosti silmänsä.\nJuutalainen osotti kynttilää ja viittasi häntä sytyttämään sen. Oliver\ntotteli, ja laskettuaan kynttilänjalan pöydälle hän huomasi juutalaisen\ntuijottavan silmäkulmat kurtussa häneen huoneen pimeästä päästä.\n\n-- Ole varuillasi, Oliver! Ole varuillasi! sanoi vanhus ja pudisti\nvaroittavasti oikeata kättään. Hän on raju mies eikä kammoa verta, kun\nhänen sisunsa on joutunut kuohuksiin. Mitä hyvänsä tapahtuukin, älä\nsano mitään, vaan tee kaikki, mitä hän käskee. Pane se mieleesi! Nämä\nviimeiset sanat hän lausui erikoisella äänenpainolla. Sitten hän väänsi\nnaamansa ilkeään irvistykseen, nyökkäsi ja lähti huoneesta.\n\nFaginin mentyä Oliver nojasi päätään käsiinsä ja mietti sykkivin\nsydämin niitä sanoja, jotka juuri oli kuullut. Mitä enemmän hän\najatteli juutalaisen varoituksia, sitä hämärämmäksi hänelle kävi niiden\ntodellinen tarkoitus. Vähitellen hän tyyntyi ja rukoili hiljaisella\nja murtuneella äänellä, että hän pelastuisi vaarasta, joka häntä\nparhaillaan uhkasi, ja että jos hyljätyn poika raukan, joka ei koskaan\nole saanut tuntea ystävien osanottoa eikä rakkautta, on mahdollista\nsaada apua, Jumala lähettäisi sitä nyt, jolloin hän oli joutunut yksin\nja neuvotonna keskelle rikoksia ja pahuutta. Hän oli jo lopettanut\nrukouksensa, mutta pysyi yhä samassa asennossa, kädet silmillä, kun\nkahiseva ääni häiritsi häntä.\n\n-- Kuka siellä? huudahti hän, kavahtaen pystyyn ja huomasi jonkun\nseisovan ovensuussa. Kuka se on?\n\n-- Minä se olen, minä vain, vastasi värisevä ääni, Oliver nosti\nkynttilän päänsä tasalle ja katsoi ovelle päin. Siellä seisoi Nancy.\n\n-- Pane kynttilä pöydälle, sanoi tyttö kääntäen kasvonsa syrjään. Se\nvaivaa minun silmiäni.\n\nOliver näki, että Nancy oli tavattoman kalpea, ja kysyi ystävällisesti,\noliko hän sairas. Tyttö istuutui tuolille kääntäen selkänsä häneen päin\nja väänteli käsiään vastaamatta sanaakaan.\n\n-- Onko tapahtunut, jotakin? kysyi Oliver. Voinko ehkä auttaa teitä?\nTeen sen mielelläni, jos vain voin.\n\nTyttö keinutteli itseään edestakaisin, piti kättään suunsa edessä ja\nhengitti raskaasti, läähättäen.\n\n-- Nancy! huudahti Oliver. Mikä teidän on?\n\nTyttö läimäytteli polviaan ja polki lattiaa; sitten hän rauhoittui\nyht'äkkiä ja kietoi huivin tiukemmin ympärilleen väristen vilusta.\nOliver kohenteli tulta. Nancy siirsi tuolinsa lähemmäksi uunia, istui\nhetken aikaa ääneti, mutta nosti lopulta päätään ja katseli ympärilleen.\n\n-- En ymmärrä, mikä minuun menee välistä, sanoi hän ollen\njärjestävinään pukuaan. Luultavasti sen saa aikaan tämä likainen ja\nkostea huone. Oletko nyt valmis, Nolly kulta?\n\n-- Onko minun tultava teidän kanssanne? kysyi Oliver.\n\n-- On, minä tulen Billin luota, vastasi tyttö. Vien sinut sinne.\n\n-- Minkä vuoksi? kysyi Oliver hätkähtäen.\n\n-- Minkäkövuoksi? toisti Nancy katsahtaen häneen, mutta loi silmänsä\nmaahan kohdatessaan pojan katseen. Ei mihinkään pahaan.\n\n-- En usko sitä, vastasi Oliver, joka oli tarkannut hänen kasvojaan.\n\n-- No, usko sitten, mitä haluat, vastasi tyttö yrittäen nauraa. Ei\nsitten mihinkään hyvään.\n\nOliver huomasi, että hän saattoi mahdollisesti vaikuttaa tytön\nparempiin tunteisiin, ja ajatteli jo hetkisen vedota hänen sääliinsä ja\npyytää häneltä apua. Mutta samassa hänen mieleensä juolahti, että kello\noli vain yksitoista ja että kaduilla vielä liikkui ihmisiä, joista\nmonet varmasti uskoisivat hänen sanojaan. Senvuoksi hän astui äkkiä\naskeleen eteenpäin ja selitti olevansa valmis lähtemään.\n\nTämä lyhyt mietintöaika ei jäänyt huomaamatta hänen seuralaiseltaan.\nTyttö katseli häntä tutkivasti, kun hän puhui, oli arvannut pojan\naikeet.\n\n-- Kuulehan! sanoi tyttö kumartuen hänen puoleensa ja osoittaen\novea; samalla hän silmäili varovaisesti ympärilleen. Sinä et voi nyt\npelastua. Olen koettanut kaikki keinoni sinun hyväksesi, mutta turhaan.\nSinua vartioidaan joka taholta, ja jos joskus pääsetkin täältä pois,\nniin nyt ei ole ainakaan se aika.\n\nOliver katsoi tyttöön suuresti hämmästyneenä hänen päättäväisistä\nsanoistaan. Hän näkyi puhuvan tosissaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat\nja levottomat, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.\n\n-- Olen pelastanut sinut kerran pahoinpitelystä, ja teen sen vieläkin,\njos tarvitaan, ja niin teen nytkin, jatkoi tyttö lujemmin, sillä\njos joku muu olisi tullut sinua hakemaan, niin sinua olisi kohdeltu\npahemmin. Olen luvannut niille toisille, että sinä pysyt hiljaa ja\nääneti. Jos nostat melun nyt matkalla, niin vahingoitat sillä vain sekä\nitseäsi että minua ja aiheutat kenties minun kuolemani. Katsohan! Olen\nsaanut kaikki nämä jo sinun tähtesi, niin totta kuin Jumala näkee minut\ntällä hetkellä!\n\nHän näytti muutamia tummansinisiä läikkiä kaulassaan ja käsivarsissaan\nja jatkoi sitten kiirehtien: Muista näitä äläkä tuota minulle tällä\nkertaa enempää kärsimyksiä! Kyllä minä auttaisin sinua, jos vain\nvoisin, mutta se ei ole minun vallassani. Ne eivät aio tehdä sinulle\nmitään pahaa, ja mihin tahansa ne käskevätkin sinua, niin ei syy ole\ntietenkään sinun. Vaikene siis! Jokainen sana suustasi on samaa kuin\nisku minulle. Anna nyt kätesi tänne ja kiiruhtakaamme!\n\nHän tarttui Oliverin käteen, jonka tämä vaistomaisesti ojensi hänelle,\npuhalsi kynttilän sammuksiin ja veti pojan mukanaan portaita alas.\nJoku näkymätön henkilö avasi pimeässä ulko-oven ja sulki sen jälleen\nheti, kun he olivat ehtineet kadulle. Talon edessä odotti heitä ajuri,\ntyttö veti Oliverin vaunuihin ja hevonen lähti heti liikkeelle täyttä\nravia. Nancy piti häntä yhä kädestä ja kuiskasi hänen korvaansa samoja\nvaroituksia ja vakuutuksia kuin ennenkin. Kaikki oli käynyt niin äkkiä,\nettä poika ehti tuskin ajatella, missä oli ja miten oli sinne joutunut,\nkun ajopelit jo pysähtyivät sen talon eteen, jossa juutalainen oli\nkäynyt edellisenä iltana. Oliver loi pikaisen katseen tyhjälle kadulle\nja oli jo vähällä huutaa apua, mutta samassa tytön ääni kuului hänen\nkorvissaan niin rukoilevana ja tuskaisena, ettei hänellä ollut sydäntä\ntäyttää aikomustaan. Hänen epäröidessään meni tilaisuuskin ohitse,\nsillä pian hän oli jo talossa ja ovi suljettiin hänen takanaan.\n\n-- Tätä tietä, sanoi tyttö ja päästi nyt vasta hänen kätensä irti. Bill!\n\n-- Halloo! vastasi Sikes, joka ilmestyi kynttilä kädessä portaitten\nyläpäähän. Kas vain, oletpa sinä täsmällinen! Tulehan ylös!\n\nTämä oli erittäin voimakas hyväksymisen ilmaisu ja sydämellinen\ntervehdys herra Sikesin luonteisen henkilön puolelta. Se näyttikin\nsuuresti ilahduttavan Nancya, joka tervehti häntä iloisesti.\n\n-- Lähetin koiran pois Tomin mukana, sanoi Sikes valaistessaan heille\ntietä. Siitä olisi ollut vain haittaa.\n\n-- Se oli hyvä, sanoi Nancy.\n\n-- Vai niin, sinä sait nulikan mukaasi, sanoi Sikes, kun kaikki kolme\nolivat tulleet huoneeseen ja ovi oli suljettu.\n\n-- Sain, ja tässä hän on, vastasi Nancy.\n\n-- Lähtikö hän mukaasi vastustelematta? kysyi Sikes.\n\n-- Nöyrästi kuin lammas, vastasi tyttö.\n\n-- Sepä on hauskaa kuulla, sanoi Sikes silmäillen Oliveria tuimasti,\nmuuten olisi hänen nuori ruumiinsa saanut kärsiä siitä. Tulehan tänne,\njunkkari, niin minä selitän sinulle erään läksyn, joka sinun on hyvä\noppia.\n\nNäin sanoen Sikes sieppasi uuden holhokkinsa päästä lakin ja heitti\nsen nurkkaan; sitten hän tarttui Oliverin hartioihin, istuutui pöydän\nääreen ja pani pojan eteensä seisomaan.\n\n-- Ensiksikin, sanoi Sikes vetäen esiin taskupistoolin, jonka asetti\npöydälle, tiedätkö, mikä tämä on?\n\nOliver vastasi myöntäen.\n\n-- Hyvä on, katso nyt, jatkoi Sikes. Tämä on ruutia, tämä on luoti ja\ntässä on palanen vanhaa hattua latingiksi.\n\nOliver selitti mutisten tuntevansa nuo kapineet, ja Sikes ryhtyi\nlataamaan pistoolia tarkasti ja taitavasti.\n\n-- Se on nyt ladattu, sanoi Sikes lopetettuaan.\n\n-- Niin, näen sen, myönsi Oliver.\n\n-- Hyvä, sanoi rosvo tarttuen Oliverin ranteeseen ja asettaen\npistoolinsuun hänen ohimoaan vasten, jolloin poika vasten tahtoaan\nperäytyi, jos sanot sanankaan ulkona ollessamme, kun sinulta ei mitään\nkysytä, niin lasken hetipaikalla tämän panoksen kalloosi. Jos siis aiot\npuhua ilman lupaa, niin sinun on parasta lukea rukouksesi ensin.\n\nTehostaakseen uhkauksensa vaikutusta Sikes loi uhriinsa julman\nsilmäyksen ja jatkoi sitten:\n\n-- Mikäli minä tiedän, ei kukaan välittäisi vähääkään, vaikka sinut\ntoimitettaisiinkin pois tästä maailmasta. Oikeastaan ei minun siis\nollenkaan tarvitsisi vaivautua selittämään sinulle asiaa, mutta tein\nsen nyt kumminkin sinun omaksi hyväksesi. Käsitätkö?\n\n-- Tarkoituksesi on kai sanoa, puuttui Nancy puheeseen painokkaasti ja\nrypisti hiukan otsaansa Oliverille kehoittaakseen tätä kuuntelemaan,\nettä jos hän turmelee sen yrityksen, johon aiot ryhtyä, niin sinä estät\nhänet kielittelemästä siten, että ammut hänen päänsä puhki. Sinun on\nsiten pakko huolehtia omasta turvallisuudestasi, kuten aina tapaat\ntehdä, kun liikeasiat ovat kysymyksessä.\n\n-- Aivan niin, hyväksyi Sikes. Naiset osaavat aina esittää asian\nlyhemmin ja selvemmin, paitsi kun ovat äkäisiä, sillä silloin heillä ei\nole aikaa valita sanojaan. Ja koska pojalla nyt on tilanne selvillä,\nniin voimme syödä ja nukahtaa hiukan ennen lähtöämme.\n\nTätä kehoitusta totellen Nancy kattoi pöydän ja katosi hetkeksi, mutta\npalasi sitten tuoden mukanaan oluthaarikan ja muuatta liharuokalajia,\njoka antoi Sikesille aiheen moniin sukkeluuksiin, sillä tätä\nravintoainetta kutsuttiin varkaitten kesken samalla nimellä kuin erästä\nheidän ammatissaan usein käytettyä, näppärää työkalua, nimittäin\nmurtorautaa. Tämä arvoisa herra, joka ehkä iloitsi pian alotettavasta\ntyöstä, oli nyt erittäin hyvällä tuulella. Se tuli näkyviin siten,\nettä hän tyhjensi oluthaarikan yhteen menoon eikä koko aterian aikana\npäästänyt kuin arviolta noin neljä tusinaa kirousta.\n\nKun illallinen oli lopetettu -- on helppo ymmärtää, ettei Oliverin\nruokahalu ollut kovin kehuttava -- kestitsi Sikes itseään parilla\ntotilasillisella ja heittäytyi vuoteelle käskien Nancyn herättää hänet\ntäsmälleen kello viisi ja uhaten ankarasti rangaista mahdollisen\nlaiminlyönnin. Saman komentajan käskystä Oliverkin ojentautui täysissä\npukimissaan patjalle, joka oli sijoitettu lattialle. Tyttö lisäsi\nuuniin puita ja istuutui sitten tulen ääreen odottamaan määrättyä\nherätysaikaa. Oliver makasi kauan valveilla ajatellen, että Nancy\nmahdollisesti kuiskaisi hänelle vielä joitakin neuvoja, mutta tyttö\nistui paikallaan liikahtamatta; silloin tällöin hän vain puhdisti\nkynttilän. Levottomuuden ja valvonnan väsyttämänä poika vaipui viimein\nuneen.\n\nKun hän heräsi, oli teeastiat tuotu pöydälle, ja Sikes pisteli\nparhaillaan joitakin kapineita tuolinselustalle ripustetun\npäällystakkinsa taskuihin. Nancy puuhaili ahkerasti aamiaisen\nvalmistuksessa. Päivänvaloa ei näkynyt vielä, kynttilä paloi edelleen,\nja ulkona oli pilkkosen pimeätä. Raju sade rapisi ikkunaruutuja vasten,\nja taivas oli synkkä ja pilvinen.\n\n-- Kas niin, ärähti Sikes, kun Oliver nousi vuoteelta. Puoli kuusi!\nPidähän kiirettä tai muuten jäät ilman aamiaista, kun on jo näin myöhä.\n\nOliver nautti kaikessa kiireessä hiukan ruokaa ja vastasi sitten\nSikesin yrmeään kysymykseen olevansa jo valmis. Nancy sitoi tuskin\nkatsoen poikaan hänen kaulaansa liinan, ja Sikes levitti hänen\nhartioilleen suuren, karkean puolivaipan. Näin varustettuna hän ojensi\nkätensä rosvolle, joka uhkaavin elein näytti, että pistooli oli hänen\ntaskussaan. Sanottuaan Nancylle jäähyväiset Sikes tarttui lujasti pojan\nkäteen ja astui ulos.\n\nOvelle tultuaan Oliver kääntyi vilkaisemaan taakseen toivoen\nkohtaavansa tytön katseen, mutta tämä oli jo asettunut entiselle\npaikalleen tulen ääreen eikä liikahtanutkaan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\nMatkalla.\n\n\nAamu oli kolea ja myrskyinen. Satoi ja tuuli ankarasti, ja taivaalla\najelehti synkkiä pilviä. Koko yön kestänyt sade oli kerännyt kaduille\nisoja vesilätäköitä, ja katuojat olivat tulvillaan. Alkava päivä\nsarasti jo taivaanrannalla, mutta sen kalpea kajastus synkensi vain\nympäristöä heikentämällä kaasulyhtyjen valoa ja antamalla omituisen\nkalsean ja ikävän värivivahteen talojen märille katoille ja autioille\nkaduille. Tässä kaupunginosassa ei näkynyt liikkeellä ainoatakaan\nelävää olentoa. Kaikki ikkunat olivat tarkoin suljetut, ja kadut, joita\nhe kulkivat, olivat tyhjät ja äänettömät.\n\nKun he olivat saapuneet tielle, joka johtaa Betnal Greenistä\nmaaseudulle, alkoi päivä vihdoinkin tehdä tuloaan. Monet lyhdyt oli\njo sammutettu; muutamia kuormavaunuja laahusti verkalleen Lontoota\nkohden, ja niiden ohitse ajoi silloin tällöin umpinainen postivaunu,\njonka ajaja huitaisi sivumennen piiskallaan unisia maalaismiehiä,\njotka väistämällä väärälle puolen tietä estivät mahdollisesti hänet\nsaapumasta ajoissa perille. Kapakat, joissa kaasulamput vielä\npaloivat, olivat jo avoinna. Vähitellen aukenivat kauppapuoditkin,\nja yksinäisiä jalkamiehiä tuli heitä vastaan. Sitten ilmestyi\nkokonaisia työmiesjoukkoja, jotka olivat matkalla työpaikkoihinsa;\nmiehiä ja naisia kantaen kalakoreja päänsä päällä; aasien vetämiä\nvihanneskärryjä; maalaisten rattaita, joissa oli kuormana eläviä\neläimiä ja kokonaisia naudanruhoja; maidonmyyjiä sankoilleen sekä\nloppumaton jono ihmisiä, jotka kuljettivat erilaisia elintarpeita\nitäisiin esikaupunkeihin. Kun he lähestyivät Cityä, kävi melu ja\nliikenne yhä vilkkaammaksi, ja heidän saapuessaan Smithfieldin\nläheisille kaduille hälinä paisui kiireiseksi, korvia huumaavaksi\nkohinaksi. Nyt oli niin valoisa kuin tuollaisena pilvisenä päivänä\nsaattoi olla, ja puolet Lontoon asukkaista oli jo ryhtynyt puuhiinsa.\n\nSikes kiiruhti pitkin Sun- ja Crown-katuja, oikaisi Finsburyn puiston\nhalki ja suuntasi kulkunsa Chiswell-katua myöten Barbicaniin, sieltä\nLong Laneen ja vihdoin Smithfieldin torille, josta päin kuului niin\nepäsointuisia ääniä, että Oliveria ihmetytti.\n\nOli toripäivä. Maassa oli lokaa ja liejua nilkkoja myöten, ja tiheä\nusva, joka lakkaamatta nousi eläinten höyryävistä ruumiista, sekaantui\nsumuun, joka näytti lepäävän kattojen varassa torin yllä. Kaikki\nkarsinat keskellä suurta karjatoria sekä monet tilapäiset, joita oli\npystytetty sinne tänne, olivat täynnä lampaita, ja vesikaukaloiden\nääreen sidottuina seisoi härkiä ja lehmiä pitkissä riveissä.\nMaalaisia, teurastajia, kirjakauppiaita, katukaupustelijoita, poikia,\nvarkaita, vetelehtijöitä ja irtolaisia liikuskeli kaikkialla tiheänä\nihmisjoukkona. Karjakauppiaitten vihellykset, koirien haukunta, härkien\nmylvintä ja ammuminen, lammasten määkyminen ja sikojen röhkinä ja\nkiljahdukset, kaupustelijain huudot, hoilaus, kiroukset ja riidanrähinä\njoka taholla, kapakoista kuuluva kellojen kilinä ja äänten sorina,\ntungos, juokseminen, ajaminen, tappelu ja räikeä meteli, jota kuului\neri puolilta toria, ja likaiset, renttumaiset ja siistimättömät oliot,\njotka lakkaamatta joko tunkivat joukkoon tai työntyivät siitä ulos --\nkaikki tämä muodosti näyn, jonka sekasortoisuus vaikutti huumaavasti.\n\nLaahaten Oliveria mukanaan Sikes raivasi kyynärpäillään tietä tiheimmän\ntungoksen läpi eikä kiinnittänyt suurtakaan huomiota kirjavaan\nnäytelmään, joka niin kovin kummastutti poikaa. Pari kolme kertaa hän\nnyökkäsi vastaantuleville tutuille, jotka kutsuivat häntä haukkaamaan\nhiukan einettä heidän kanssaan, mutta Sikes vastasi kieltävästi ja\njatkoi väsymättä kulkuaan, kunnes he olivat päässeet pois tungoksesta\nja saapuneet Hosier Lanen kautta Holborniin.\n\n-- No niin, junkkari! sanoi Sikes vilkaisten Pyhän Andreaksen kirkon\ntorniin -- kello on kohta seitsemän! -- Sinun on parannettava vauhtia.\nNo, älä siinä nahjustele, senkin laiskuri.\n\nHerra Sikes vahvisti sanojaan puristamalla lujasti nuoren seuralaisensa\nrannetta, ja Oliver koetti parhaansa mukaan pysytellä herransa rinnalla\nrientäen eteenpäin puolittain juosten, puolittain kävellen. Tätä\nmenoa he jatkoivat, kunnes olivat sivuuttaneet Hyde Parkin kulman\nja saapuneet Kensingtonin tielle, jolloin Sikes hiljensi kulkuaan\nodottaakseen erästä tyhjää kuormavaunua, joka oli tulossa heidän\ntakanaan. Nähdessään siinä nimen \"Hounslow\" hän kysyi ajomieheltä niin\nkohteliaasti kuin osasi, eikö tämä ottaisi heitä mukaansa Isleworthiin\nasti.\n\n-- Nouskaa vain vaunuihin, vastasi mies. Onko tuo teidän poikanne?\n\n-- Kyllä se on minun, vastasi Sikes katsahtaen tuimasti Oliveriin ja\npistäen ikäänkuin huomaamattaan kätensä siihen taskuun, jossa pistooli\noli.\n\n-- Isäsi kävelee ehkä liian nopeasti, vai mitä, nuori mies? kysyi\najuri, joka huomasi, että Oliver oli kovin hengästynyt.\n\n-- Eikös mitä! tokaisi Sikes. Hän on tottunut sellaiseen. Kas niin,\nannahan kätesi tänne, Ned, ja hyppää ylös!\n\nNäin sanoen hän auttoi Oliverin vaunuihin, ja ajomies osoitti erästä\nsäkkikasaa ja kehoitti poikaa panemaan siihen levolle. Heidän ajaessaan\nuseitten mailinpatsaitten ohi Oliver kummasteli yhä enemmän, mihin\nhe oikeastaan olivat matkalla. Viimein he saapuivat erään pienen\nravintolan kohdalle, jonka nimi oli \"Vaunut ja hevoset\", ja vähän\nmatkaa siitä oli tienristeys. Kuormavaunut pysähtyivät tähän. Sikes\nastui kiireesti maahan pitäen kaiken aikaa Oliveria kädestä. Sitten\nhän nosti pojan alas silmäten tätä vihaisesti ja taputteli toista\nsivutaskuaan.\n\n-- Hyvästi, poika, sanoi ajomies.\n\n-- Hän on semmoinen jurottaja, vastasi Sikes ravistaen Oliveria. Oikea\nhärkäpää! Älkää välittäkö hänestä!\n\n-- Mitäpä minä siitä, vastasi ajomies nousten taas vaunuihinsa. Näkyy\ntulevan kaunis päivä. -- Sitten hän ajoi tiehensä.\n\nSikes odotti, kunnes hän oli hävinnyt näkyvistä, ja alkoi sitten\ntaluttaa Oliveria edelleen. Kuljeskeltuaan pari tuntia sinne tänne\nmaaseudulla he saapuivat viimein erääseen kaupunkiin. Siellä he menivät\nmuutamaan tahraisella nimikilvellä varustettuun kapakkaan, jossa Sikes\ntilasi päivällistä. Anniskeluhuone oli vanha ja matala, ja sen kattoa\nkannatti paksu hirsi. Lieden ääreen oli sijoitettu korkeaselkäisiä\ntuoleja, joilla istui muutamia työpukuisia miehiä poltellen ja juoden.\nHe eivät välittäneet vähääkään Oliverista eivätkä paljoa Sikesistäkään,\nja koska tämä suhtautui samoin heihin, niin hän istuutui nuoren\ntoverinsa kanssa erääseen nurkkaan, jossa he saivat olla rauhassa.\nPäivälliseksi heille tuotiin kylmää liharuokaa, ja sen syötyään he\njäivät paikoilleen istumaan. Kun Sikes poltti piipullisen toisensa\nperästä, niin Oliver alkoi jo luulla heidän matkansa päättyneen. Pitkän\nkävelyn uuvuttamana ja tupakansavun huumaamana hän viimein nukahti ja\nvaipui vähitellen sikeään uneen. Oli jo aivan pimeä, kun Sikes töykkäsi\nhänet hereille. Silmäillessään ympärilleen hän havaitsi seuralaisensa\njoutuneen olutpullon ääressä vilkkaaseen keskusteluun erään työmiehen\nkanssa.\n\n-- Olette siis matkalla Lower Hallifordiin, vai kuinka? kysyt Sikes.\n\n-- Niin olen, vastasi mies, jossa näkyi jonkunverran väkevien juomien\nvaikutusta, enkä siinä kovin kauan siekailekaan. Hevosellani ei ole nyt\nkuormaa vedettävänä, niinkuin huomenna tulee olemaan, ja siksi aionkin\najaa aika vauhtia. Hevoseni malja! Se on komea eläin!\n\n-- Voitteko ottaa minut ja poikani mukaanne? kysyi Sikes työntäen\nolutpullon uuden ystävänsä eteen.\n\n-- Jos heti lähdette, niin voinpa kyllä, vastasi mies. Hallifordiinko\ntekin aiotte?\n\n-- En, vaan Sheppertoniin, vastasi Sikes.\n\n-- Olen käytettävissänne niin pitkälle kuin matkani riittää, sanoi\ntoinen. Onko kaikki maksettu, Becky?\n\n-- On, tuo herra on maksanut, vastasi tyttö.\n\n-- Mitä kummaa! huudahti mies juopuneen arvokkuudella. Se ei käy päinsä.\n\n-- Miksi ei? kysyi Sikes. Tehän teette meille palveluksen. Enkö minä\nsaisi vastalahjaksi tarjota teille olutryyppyä?\n\nVieras harkitsi tätä hetken aikaa syvämietteisen näköisenä ja tarttui\nsitten Sikesin käteen vakuuttaen, että tämä oli kunnon mies. Sikes\nvastasi tähän, että vieras laski varmaankin leikkiä, kuten olisi ollut\nsyytä uskoakin, jos mies olisi ollut selvä.\n\nVaihdettuaan vielä muitakin kohteliaisuuksia keskenään he sanoivat\nmuulle seuralle hyvästi ja menivät ulos. Palvelustyttö keräsi kätensä\ntäyteen juoma-astioita ja tuli ovelta katselemaan vieraitten lähtöä.\n\nHevonen, jonka malja oli äsken juotu, oli jo valjastettu. Oliver\nja Sikes nousivat kursailematta vaunuihin, ja samoin teki mieskin\npuheltuaan ensin hetken aikaa hevoselle ja kehoitettuaan tallirenkejä\nja koko maailmaa näyttämään hänelle toinen sen veroinen eläin. Sitten\ntallirengit saivat käskyn väistyä sivummalle, ja kun hevonen huomasi\nolevansa vapaa, alkoi se käyttäytyä perin ilkeästi. Se ravisti päätään\npilkallisesti ja pisti sen sitten läheisestä akkunasta sisään;\nkeikuttuaan hetken aikaa takajaloillaan se viimein lähti liikkeelle\nvieden heidät pois kaupungista.\n\nIlta oli hyvin pimeä. Joesta ja suoperäisestä maasta nousi kosteata\nusvaa, joka levisi yli autioiden kenttien. Ilma oli tavattoman kylmä,\nja koko ympäristö näytti synkältä ja ikävältä. Kukaan ei puhunut\nsanaakaan, sillä ajomiestä nukutti eikä Sikesiäkään haluttanut pitää\nkeskustelua vireillä. Oliver oli kyyristynyt vaunujen nurkkaan\nkauhun ja pelon valtaamana kuvitellen näkevänsä kummallisia olioita\nlehdettömissä puissa, joiden oksat keinuivat kammottavasti sinne tänne,\nikäänkuin riemuiten seudun kolkosta autiudesta. Kun he ajoivat Sunburyn\nkirkon ohi, löi kello seitsemän. Vastapäisestä lautturin tuvasta loisti\nvaloa, jonka säteet lankesivat tien poikki ja tummensivat hautausmaan\nmahtavien kuusten varjot entistä synkemmiksi. Läheltä kuului kosken\nheikkoa kohinaa, ja vanhojen puiden tuuheat oksat humisivat hiljaa\niltatuulessa. Nämä äänet olivat kuin kuolleille omistettua soittoa.\n\nJätettyään Sunburyn he ajoivat autiota maantietä vielä noin mailin\nverran, ja sitten vaunut pysähtyivät. Sikes astui maahan, tarttui\nOliverin käteen, ja matkaa jatkettiin taas jalkaisin. He eivät\npoikenneet Sheppentonissa mihinkään taloon, kuten väsynyt poika olisi\ntoivonut, vaan rämpivät eteenpäin loassa ja pimeässä, pitkin puuttomia,\naukeita kenttiä, kunnes näkivät valonhohdetta eräästä läheisestä\nkaupungista. Kun Oliver jännittyneenä silmäili ympärilleen, huomasi\nhän, että aivan heidän edessään virtasi joki ja että he lähestyivät\njuuri siltaa. Sikes kulki suoraan eteenpäin, mutta ihan lähellä siltaa\nhän kääntyi äkkiä vasemmalle ja lähti astumaan pitkin joen rantaa.\n\n-- Jokeen! ajatteli Oliver kauhistuneena. Hän on tuonut minut tähän\nkolkkoon paikkaan hukuttaakseen minut jokeen! Hän oli vähällä\nheittäytyä maahan ja taistella nuoren elämänsä puolesta, mutta samassa\nhän huomasi edessään yksinäisen, rappeutuneen rakennuksen. Ulko-oven\nkummallakin puolella oli ikkuna, ja rakennus oli kaksikerroksinen,\nmutta valoa ei näkynyt missään. Talo oli pimeä ja synkkä ja kaikesta\npäättäen asumaton.\n\nSikes, joka yhä piti Oliverin kädestä, lähestyi hiljaa ovea ja nosti\nsen salvan. Ovi painui auki, ja he menivät molemmat sisään.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nMurto.\n\n\n-- Halloo! huusi luja, karkea ääni heti, kun he olivat astuneet\neteiseen.\n\n-- Älä nyt hiidessä nosta sellaista melua! vastasi Sikes ja telkesi\noven. Toimita tänne valoa, Toby.\n\n-- Ahaa, toveri! sanoi sama ääni. Kynttilä, Barney, kuuletko? Näytä\nherralle tietä, Barney, mutta herää ensin itse, jos niin suvaitset!\n\nPuhuja tuntui heittävän saapaspihdin tai jonkun sentapaisen esineen\nsitä henkilöä kohti, jota tahdottiin saada heräämään; sillä joku iso\npuukappale kuului putoavan lattiaan, ja sitten seurasi epäselvää\nmurinaa, ikäänkuin joku juuri heräisi unestaan.\n\n-- Etkö sinä vielä kuule? huusi sama ääni. Täällä on Bill Sikes\neteisessä eikä kukaan ole häntä vastaanottamassa, ja sinä vetelet siinä\nunta, ikäänkuin olisit hotkaissut ainakin seitsemän annosta ooppiumia\nnahkoihisi! Saatko jo silmäsi auki vai tahdotko jotakin kovempaa\nkalloosi?\n\nPari tohvelipohjaista jalkaa sipsutti nyt, kiireesti lattian poikki,\nja oikeanpuoleisesta ovesta ilmestyi ensin heikkoa valoa ja sitten\nsama henkilö, joka tässä kertomuksessa jo on esiintynyt Suffron Hillin\nkapakan honottavana viinurina.\n\n-- Herra Sikes, huudahti Barney iloisesti, mutta ehkä vaan\nteeskennellen; tervetuloa, herra, astukaa sisään!\n\n-- Kas niin, kömmi nyt sinä ensin, sanoi Sikes sysäten Oliveria\nedellään. Lähde vaan liikkeelle, muuten survon kantapääsi mäsäksi!\n\nKiroten pojan hitaisuutta Sikes sai Oliverin sysätyksi matalaan,\npimeään huoneeseen, jossa oli savuava kamiina, muutamia rikkinäisiä\ntuoleja, pöytä sekä hyvin törkeän näköinen vuode. Siinä virui\nselällään muuan mies, jalat nostettuina vuoteen alapään laidalle,\nniin että ne olivat päätä paljoa ylempänä, ja suussa hänellä oli\npitkä savipiippu. Hänellä oli yllään nuuskanvärinen takki, jossa oli\nsuuret messinkinapit, sitruunankeltainen kaulaliina, karkeat, kirjavat\nliivit sekä keltaiset housut Herra Crackitilla, sillä se hän oli, ei\nollut kovin paljon tukkaa eikä partaa, mutta se vähä, mikä hänellä\noli päässään tai kasvoissaan, oli punertavan väristä ja kierretty\npitkiksi, korkkiruuvin muotoisiksi suortuviksi, joita hän joskus\nkaapi likaisilla, vaskisormusten koristamilla sormillaan. Mitaltaan\nhän oli hieman yli keskisuuruuden, ja hänen jalkansa olivat ohuet\nkuin tulitikut; mutta tämä asianhaara ei häntä estänyt ihailemasta\npitkävartisia saappaitaan, joita hän nyt, niiden ylevässä asemassa,\nkatseli nähtävällä mielihyvällä.\n\n-- Bill poikaseni, sanoi tämä olento, kääntäen päätään ovea kohti,\nminua ilahuttaa nähdä sinua. Minä jo pelkäsin, että olet luopunut koko\nhommasta, ja siinä tapauksessa minun olisi täytynyt yksinäni panna\nalttiiksi oma kallisarvoinen persoonani. Äläppäs!\n\nTämän viimeisen huudahduksen hän lausui hyvin kummastuneen näköisenä,\nkun hänen silmänsä sattuivat Oliveriin, jota Toby Crackit nyt alkoi\ntarkastella istualtaan.\n\n-- Poika se on -- ymmärräthän, se niin! huomautti Sikes ja siirsi\ntuolinsa lähemmä tulta.\n\n-- Herra Faginin poika, selitti Barney virnistäen.\n\n-- Vai niin, vai Faginilta! lausui Toby, katsellen Oliveria kiireestä\nkantapäähän. Tuleepa tuosta oikein kullan arvoinen taituri, jos on\ntarvis nipistää jotakin ämmien hameensäkeistä kirkonmenojen aikana. Sen\nviaton naama on sama kuin pääoma.\n\n-- No, anna olla, keskeytti Sikes äreästi, kumartui ystävänsä puoleen\nja kuiskasi hänelle korvaan muutamia sanoja, joista Crackit purskahti\nkimeään nauruun ja kunnioitti Oliveria pitkällä, ihmettelevällä\nkatseella.\n\n-- Ja nyt, sanoi Sikes, jälleen istuutuen, jos teillä on mitään\nsyötävää tai juotavaa, niin älkää kuhnailko! Siitä tulisi lisää ryhtiä,\nainakin minulle. Istu tänne uunin ääreen, poika, ja lepää vähän: sillä\ntänä yönä sinun on taas lähdettävä liikkeelle, vaikk'ei kovin kauas.\n\nOliver katsahti Sikesiin arasti, nosti tuolin lähelle uunia ja nojasi\nkivistävää päätänsä käsiään vasten, tuskin tietäen, missä oli tai mitä\nhänen ympärillään tapahtui.\n\n-- Kas tässä! sanoi Toby, kun nuori juutalainen toi pöydälle ruuan\njäännöksiä ynnä pullon. Juokaamme hyvien markkinain malja! Hän nousi\nseisaalle maljan kunniaksi, laski piippunsa varovasti nurkkaan,\nlähestyi pöytää, täytti lasin viinalla ja tyhjensi sen. Sikes seurasi\nesimerkkiä.\n\n-- Tippanen pojallekin, lausui Toby ja kaatoi viinilasiin vähän viinaa.\nKallista kurkkuusi, viaton sielu!\n\n-- Oikeastaan minä -- vakuutteli Oliver, katsoen Tobyyn rukoilevasti;\nminä en oikein --.\n\n-- Anna pisara mennä! uudisti Toby. Luuletko, etten ymmärrä, mikä tekee\nsinulle hyvää? Bill, käske sitä juomaan.\n\n-- Lienee parasta, että tottelet, sanoi Sikes ja taputti toista\nlaskuaan. Hitto vie, eikö tuosta ole enemmän kiusaa kuin kokonaisesta\nkomppaniasta Taskuveijareita? Juo, senkin kallittava vintiö, juo, sanon\nminä!\n\nPelästyneenä molempien miesten uhkauksista Oliver tyhjensi äkkiä lasin\nsisällyksen ja joutui heti suonenvetoiseen yskänpuuskaan, joka huvitti\nsuuresti Barneytä ja Crackitia, saaden yrmeän Sikesinkin hymyilemään.\n\nKun Sikes sitten Oli tyydyttänyt nälkänsä, heittäytyivät molemmat\nrosvot pitkälleen parille tuolille nukkuakseen vähän aikaa. Oliver,\njoka ei voinut syödä muuta kuin pienen palasen leipää, jäi istumaan\npaikalleen tulen ääreen, ja Barney suoristihe lattialle, liki kamiinan\nsyrjää, käärittynä vuoteenpeitteeseen.\n\nHe nukkuivat tai ainakin näyttivät nukkuvan hetken aikaa, sillä kukaan\nei liikkunut paitsi Barney, joka pari kertaa nousi lisäämään hiiliä\nkamiinaan. Oliver vaipui raskaaseen uneen, jossa hän oli harhailevinaan\npitkin pimeitä kujia, synkkiä hautuumaita ja muita sinä päivänä\nnäkemiään paikkoja, mutta äkkiä hänet herätti Toby Crackit, joka nousi\nmakuulta ja ilmoitti, että kello oli jo puoli kaksi.\n\nSilmänräpäyksessä olivat toisetkin jalkeilla ja ryhtyivät\nmatkavalmistuksiin. Sikes ja Crackit käärivät kaulansa ja leukansa\nsuuriin, tummiin liinoihin ja ottivat, ylleen päällystakkinsa, ja\nBarney avasi kaapin, josta otti esille kaikenlaisia työkaluja ja pisti\nne kiireesti heidän taskuihinsa.\n\n-- Paukkurit tänne, Barney! sanoi Toby.\n\n-- Tässä ne ovat, vastasi Barney näyttäen paria pistoolia. Te olette\nitse ne ladannut.\n\n-- Hyvä, hyvä, sanoi Toby, sujahuttaen ne taskuunsa. Entäs pihdit?\n\n-- Ne ovat jo minulla, selitti Sikes.\n\n-- Tiirikat, meisselit, salalyhdyt -- onko kaikki kunnossa? kysyi\nCrackit, kiinnittäen käyräpäisen sorkkaraudan takkinsa sisäpuolelle\nommeltuun nauhaan.\n\n-- Kaikki on kuten pitääkin, vastasi hänen toverinsa. Anna tänne\npalikat, Barney; nyt on jo aika lähteä.\n\nBarney toi hänelle kaksi tukevaa nuijaa, joista Sikes antoi loisen\nTobylle; sitten hän kääri Oliverin hartioille ennenmainitun vaipan.\n\n-- Kas niin! huudahti Sikes ja ojensi kätensä.\n\nOliver, joka oli aivan pökerryksissä ponnistuksesta, ummehtuneesta\nilmasta ja saamastaan ryypystä, antoi hänelle kätensä vastustelematta.\n\n-- Tartu hänen toiseen käteensä, Toby, sanoi Sikes. Barney, mene\ntähystämään!\n\nTämä meni ulos ja palasi pian ilmoittaen, että kaikki oli hiljaa.\nMolemmat rosvot lähtivät siis liikkeelle, Oliver keskellään, ja\nsuljettuaan oven Barney kääriytyi jälleen peittoonsa ja makasi pian\nsyvässä unessa.\n\nYö oli sysimusta. Sumu oli yhä tihennyt, ja vaikk'ei satanut, oli\nilma kuitenkin niin kostea, että Oliverin tukka ja kulmakarvat pian\nkävivät ihan kankeiksi niistä puoleksi jäätyneistä vesihöyryistä, jotka\ntäyttivät ilman. He menivät sillan yli sitä valoa kohti, joka oli\nnäkynyt edellisenä iltana. Matka ei ollut pitkä, ja siten he olivat\npian saapuneet Chertseyhin.\n\n-- Mennään vaan läpi kaupungin! kuiskasi Sikes. Tällaisena yönä ei\nketään ole liikkeellä meitä näkemässä.\n\nToby suostui siihen, ja he kulkivat nopeasti pitkin pienen kaupungin\npääkatua, joka tähän aikaan oli aivan autio. Siellä täällä\nvälkkyi valoa jostakin sänkykamarista, ja joskus kuului käheätä\nkoiranhaukuntaa. Mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt, ja kellon\nlyödessä kaksi he jo olivat kaupungin ulkopuolella.\n\nKiireisin askelin ne nyt poikkesivat eräälle ajotielle, joka vei\nvasemmalle. Noin neljännesmailin astuttuaan he pysähtyivät yksinäisen\ntalon eteen, jota ympäröi korkea kiviaita. Toby Crackit kiipesi sen\nharjalle suoraa päätä, ennenkuin ehti edes henkeäkään vetää.\n\n-- Nyt poika tänne! sanoi Toby. Puske se ylös, kyllä minä sen korjaan.\n\nEnnenkuin Oliver kerkesi ajattelemaankaan, sieppasi Sikes häntä\nkainalosta ja samassa makasivat hän ja Toby aidan sisäpuolella\nruohossa. Sikes tuli pian perässä, ja sitten he varovasti hiipivät\nrakennusta kohti. Nyt Oliver älysi ensi kerran, että heidän yöllisen\nretkensä tarkoituksena oli murtovarkaus ja ehkä murhakin. Kauhun\nvaltaamana hän pani kätensä ristiin ja päästi vasten tahtoaankin\npuolinaisen tuskanhuudon. Hänen silmissään musteni; kylmä hiki peitti\nhänen kelmeät kasvonsa; hän oli kuin halvattu ja vaipui polvilleen.\n\n-- Nouse pystyyn! puhisi Sikes, joka värisi raivosta ja veti taskustaan\npistoolin; ylös heti, tai muuten ammun aivot kallostasi!\n\n-- Jumalan tähden antakaa minun mennä! pyysi Oliver, päästäkää minut\nirti, vaikka kuolisin tuolla ulkona! En minä koskaan enää tule\nLontooseen! Armahtakaa minua älkääkä pakottako minua varkaaksi.\nKaikkien niiden hyvien enkelien tähden, jotka asuvat taivaassa,\narmahtakaa minua!\n\nMies, jolle nämä sanat lausuttiin, kirosi kauheasti ja viritti jo\npistoolin, mutta samassa Toby löi sen maahan hänen kädestään, painoi\nkätensä Oliverin suuta vasten ja laahasi hänet talon luo.\n\n-- Hiljaa! lausui Toby, se tapa ei sovi täällä. Jos vielä kerran avaat\nsuusi, lyön sinua nuijalla päähän, ja se keino on yhtä varma eikä\nsuotta herätä melua. Kuules, Bill, riko nyt tuo luukku! Kyllä minä\nolen vanhempienkin miesten nähnyt juonittelevan tällä tapaa kylmänä\nyönä, mutta tottahan talttuu. Sikes kiroili Faginia, joka oli hänelle\ntoimittanut tärkeään yritykseen tuollaisen pojan kuin Oliver, ja teki\nsorkkaraudalla voimainsa takaa työtä, mutta ilman huomattavaa meteliä;\nmuutamien ponnistusten jälkeen, joita Tobykin auttoi, kääntyi puheena\noleva luukku auki. Se oli pieni ristikkoakkuna talon takasivulla, noin\nviisi jalkaa korkealla maasta, ja kuului vähäiseen pesutupaan eli\npanimohuoneeseen, joka oli käytävän päässä. Aukko oli niin pieni ettei\ntalon puolesta oltu arveltu sen tarvitsevan varmempaa suojaa; mutta se\noli sentään siksi iso, että Oliverin kokoinen poika siitä voi päästä\nsisään. Kun Sikes taitavasti käsitteli vehjettänsä, oli ristikkokin\npian irrotettu, niin että aukko oli vapaa.\n\n-- Kuule nyt, pikku veijari! kuiskasi Sikes, ottaen esille salalyhdyn,\njonka valon hän käänsi suoraan vasten Oliverin kasvoja. Pistän sinut\ntuosta sisään. Ota tämä lyhty, astu hiljaa ylös portaita ja sitten\nsuoraan käytävän läpi pääovelle. Sen sinä avaat ja päästät meidät\nsisään.\n\n-- Se on teljetty poikkitangolla, johon et kai ulotu, huomautti Toby.\nNouse siis tuolille; eteisessä niitä on kolme kappaletta, ja kaikissa\non vanhan rouvan komea vaakuna, sininen sarvikuono ja kultainen harava.\n\n-- Etkö voi olla vaiti? ärjäsi Sikes uhkaavasti. Onko pesutuvan ovi\nauki?\n\n-- Ihan ammollaan, vastasi Toby, katsottuaan akkunasta sisään. Onpa\nse hassua -- ne jättävät oven auki sitä varten, että koira, jonka\nmakuupaikka on täällä, pääsisi jalottelemaan käytävässä, kun ei\nsitä enää nukuta. Hah, haa, Barney sai sen eilisiltana niin somasti\nhoukutelluksi täältä pois!\n\nVaikka Crackit puhui niin hiljaa, että hänen sanojaan tuskin kuuli,\nja hihitti melkein äänettömästi, käski Sikes kuitenkin tylysti häntä\nvaikenemaan ja ryhtymään työhön. Toby totteli käskyä, otti salalyhtynsä\nesille, pani sen maahan, ja nojautui sitten eteenpäin, pää akkunan\nalareunaa vasten ja kädet lujasti kiinni polvissa, niin että hänen\nselkänsä oli kuin siltana. Sikes nousikin heti hänen selkäänsä ja\nsysäsi Oliverin aukosta sisälle jalat edellä eikä päästänyt irti hänen\nkaulustaan, ennenkuin Oliver seisoi turvallisesti lattialla.\n\n-- Ota tämä lyhty, sanoi Sikes, silmäiltyään huonetta. Näetkö edessäsi\nportaat?\n\n-- Melkein puolikuolleena vastasi Oliver myöntäen, ja Sikes viittasi\npistoolinpiipulla käytävän toista päätä kohti ja huomautti hänelle\nvielä, että hänet saattoi täältä akkunasta ampua käytävän toiseen\npäähän asti ja että jos hän vähänkään juonittelisi, niin ammuttaisiin\nhänet heti kuoliaaksi.\n\n-- Siihen ei kulu minuuttiakaan, sanoi vielä Sikes. Heti kun sinut\npäästän kädestäni, toimitat tehtäväsi. Vaiti!\n\n-- Mitä se on? kysyi toinen.\n\nHe kuuntelivat tarkasti.\n\n-- Ei mitään, sanoi Sikes ja päästi Oliverin lähtemään. Eteenpäin mars!\n\nSillä lyhyellä ajalla, jona Oliverilla oli tilaisuutta malttaa\nmieltänsä, hän oli tehnyt lujan päätöksen rientää ylös portaita ja\nnostaa melua, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Tässä mielessä hän lähti\nastumaan varmoin, tosin äänettömin askelin.\n\n-- Tule takaisin! huusi Sikes äkkiä kovaa. Takaisin, kuuletko?\nPelästyneenä tästä odottamattomasta käänteestä ja kovasta huudosta,\njoka kuului heti sen jälkeen, Oliver pudotti lyhtynsä eikä tiennyt,\npitikö mennä eteenpäin vai paeta takaisin.\n\nSama huuto uudistui -- kynttilän valoa häämötti -- portaitten yläpäässä\nnäkyi pari pelästynyttä, puoleksi pukeutunutta miestä -- välähdys --\npamaus -- savua -- romahdus, ikäänkuin jotakin olisi särkynyt -- ja\nsitten hän horjui takaperin.\n\nSikes oli hetkeksi hävinnyt; mutta pian hän taas ilmestyi akkunaan\nja tarttui Oliverin kaulukseen, ennenkuin savu oli ehtinyt haihtua.\nHän laukaisi oman pistoolinsa miehiä kohti, jotka jo peräytyivät, ja\ntempasi pojan ylös akkunasta.\n\n-- Pidä paremmin kiinni minusta, sanoi Sikes, vetäessään hänet\nakkunasta ulos. Anna tänne kaulaliina! Ne ovat osuneet häneen. Riennä,\nToby! Pojasta juoksee niin kirotusti verta.\n\nOliver kuuli kimeän kellon soivan, ja siihen liittyi ampuma-aseiden\npaukkina ja juoksevain ihmisten kirkuna -- sitten hän tunsi itseään\nkiireesti kannettavan pitkin epätasaista maata. Vähitellen kuului\nmeteli yhä kauempaa, kuolettava kylmyys värisytti hänen ruumistaan --\neikä hän enää nähnyt eikä kuullut mitään.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nEsittää hauskan keskustelun Bumblen ja erään naisen välillä ja näyttää,\nettä köyhäintalon vahtimestarillakin on hellempiä tunteita.\n\n\nIlta oli purevan kylmä. Lumi oli ahtautunut paksuksi, lujaksi kuoreksi\nmaan yli, niin että vinkuva tuuli saattoi pöyhiä ainoastaan niitä\nkasoja, joita oli kerääntynyt kadunkulmiin ja sokkeloihin. Mutta\nikäänkuin tuuli olisi sitä hurjemmaksi raivostunut, mitä vähemmän sille\noli jäänyt vaikutusalaa, ajoi se lumihiutaleita paksuina pyrypilvinä\nkorkealle ilmaan, levitti niitä tuhansiksi kiemuroiksi ja hajotti\nlopulta joka taholle. Kolea, pimeä, jäätävän kylmä ilta oli juuri\nsellainen, että se, jolla oli lämmin koti, turvautui leimuavan uunin\nsuojaan, kiittäen Jumalaa tästä siunauksesta, mutta kodittomalla ja\nnälkiintyneellä raukalla ei ole tuommoisena iltana muuta neuvoa kuin\nlaskeutua maahan ja kuolla. Moni onneton heittää sellaiseen aikaan\nhenkensä kaduillamme, ja millaiset heidän rikoksensa lienevätkin,\npahempaan maailmaan he eivät ainakaan joutune.\n\nNäin oli ulkonaisten asiain laita, kun rouva Corney, Oliverin\nsynnyinpaikkana kuvatun köyhäintalon emännöitsijä, istuutui hauskan\nuunivalkean ääreen pienessä huoneessaan ja katseli mielihyvällä\npyöreätä pöytää, jolle oli asetettu muutamia astioita kaikkine\ntarpeineen vanhanpuoleisen rouvan mielinautinnoksi. Rouva Corney\naikoi todellakin virkistää sieluansa kupposella teetä; ja kun hän\njälleen käänsi silmänsä uunia kohden, jossa kalkkein somin pikku\nteekattila hyräili omaa, salaperäistä säveltään, eneni hänen sisällinen\nmielihyvänsä, -- niin, tosiaankin siihen määrään saakka, että rouva\nCorney lopulta hymyili.\n\n-- Sanokaas muuta! lausui emäntä itsekseen ja nojautui kyynärpäällään\npöytää vasten, katsellen tulta miettiväisesti. Kyllä meillä kaikilla on\nsyytä olla kiitollisia, jos vaan tahdomme sen myöntää!\n\nRouva Corney pudisti synkästi päätään, ikäänkuin surkuttelisi niiden\nköyhien henkistä sokeutta, jotka eivät sitä myöntäneet, pisti sitten\nhopealusikan, joka oli hänen yksityistä omaisuuttansa, tinapeltisen\nteesäiliön syvyyteen ja alkoi valmistaa juomaansa.\n\nMiten pieni aihe kuitenkin voi häiritä heikkojen sielujemme rauhaa!\nMustasta teekannussa, joka oli hyvin pieni ja siis täyttyi pian,\nvalui rouva Corneyn pohtiessa siveellisiä kysymyksiä kuumaa vettä yli\nreunojen, niin että hänen kättään hieman poltti.\n\n-- Vietävän kannu! huudahti arvoisa eukko, laskien sen kiireesti\nhyppysistään; mokomakin kapine, johon mahtuu vaan pari kuppia! Kellä\nvoi olla hyötyä tuollaisesta hylystä? -- paitsi, lisäsi hän hetken\nkuluttua, -- paitsi tällaisella yksinäisellä vaimoparalla. Voi sentään,\nhyvä Jumala!\n\nNäin voivotellen emäntä vaipui tuolilleen, nojasi kyynärpäänsä jälleen\npöytää vasten ja ajatteli yksinäistä asemaansa. Pieni teekannu ja ainoa\nkuppipari olivat hänen sieluunsa herättäneet surullisia muistoja herra\nCorneysta, joka ei vielä ollut maannut haudassa kuin viisikolmatta\nvuotta, ja syvä liikutus valtasi hänet.\n\n-- Minä en saa koskaan enää sellaista! lausui hän synkästi. En koskaan\nsen veroista!\n\nMiesvainajaansako vai teekannua hän näillä sanoilla tarkoitti, sitä en\nosaa varmaan sanoa. Luultavasti hänellä oli jälkimmäinen mielessään,\nsillä puhuessaan hän oli luonnut katseensa teekannuun, johon heti\ntarttuikin. Hän oli juuri ehtinyt juoda ensimmäisen kupillisen, kun\nhuoneen ovelle hiljaa naputettiin.\n\n-- No, ettekö pääse sisään? huusi rouva äreästi. Kaiketi taas joku\nämmä on päättänyt kuolla, sillä juuri sen hetkenhän ne valitsevat,\njolloin minä olen ruualla. Älkää sinne ovelle jääkö kaapimaan lattiaa,\nsieltähän te päästätte koko talven sisään! Mikä vaivaa nyt -- häh?\n\n-- Ei mikään, hyvä rouva, ei mikään, vastasi miehen ääni.\n\n-- No ihme ja kumma! huudahti emäntä leppeämmin: tekö sieltä tulette,\nherra Bumble?\n\n-- Teidän palvelijanne, hyvä rouva, lausui tämä kunnon mies, joka oli\njäänyt oven ulkopuolelle, ravistaakseen kenkänsä ja takkinsa puhtaiksi\nlumesta ja nyt astui huoneeseen, toisessa kädessä kolmikulmainen hattu\nja toisessa mytty. Saanko sulkea oven, hyvä rouva?\n\nEmännöitsijä oli häpeissään eikä tiennyt, mitä vastata, harkiten\nmielessään, oliko oikein sopivaa puhua herra Bumblen kanssa kahden\nkesken, suljettujen ovien takana. Bumble käytti hyväkseen tätä\nepävarmuutta, ja kun häntä itseäänkin hieman paleli, sulki hän oven,\nodottamatta siihen lupaa.\n\n-- Ilkeä ilma, herra Bumble, alkoi rouva Corney.\n\n-- Todellakin, ihan kelvoton, vastasi vahtimestari. Kerrassaan\nsopimaton sää sille, jonka on liikkuminen ulkona. Olemme tänä iltana,\nrouva Corney, jakaneet kaksikymmentä, sanoo: _kaksikymmentä_ naulaa\nleipää sekä puolitoista juustoa, eivätkä köyhät sittenkään tyydy. Kovat\najat on kunnallamme!\n\n-- Se on tietty se. Milloin he osaisivat tyytyä, herra Bumble? arveli\nemäntä hörpäten teetä.\n\n-- Niin milloin? uudisti Bumble. Niinpä on täällä esimerkiksi muuan\nmies, jolle katsoen hänen suureen perheeseensä annettiin koko naula\nleipää ynnä samoin juustoa, runsaasti punnittuna. Mutta luuletteko\nhänen olleen siitä kiitollisen? Ei sinnepäinkään! Mitä arvelette hänen\nsanoneen? Hän rupesi kerjäämään hiiliä, vaikkapa hänelle annettaisiin\nvaan sen verran kuin mahtuu nenäliinaan. Hiiliä! -- Mitä hittoa se\nhiilillä tekee? -- Paistaisi niillä juustoa, luullakseni, sillä\nnähkääs, hyvä rouva, kun kerjäläinen saa juustoa, niin se on vielä\npaistettava, ennenkuin se oikein maistuu, ja sitten tullaan kerjäämään\nlisää. Sellainen on noiden ihmisten tapa: vaikka saisivat esiliinansa\ntäyteen hiiliä, kyllä ne huomenna taas seisovat odottamassa samaa\neivätkä edes punastu häpeästä.\n\nRouva Corney lausui täysin yhtyvänsä niihin mielipiteisiin, joita\nBumble oli esittänyt, ja sitten tämä virkamies jatkoi:\n\n-- Ne käyvät kimppuun kuin piki ja terva. Toissapäivänä tuli eräs\nmies -- te olette ollut naimisissa, hyvä rouva, ja senvuoksi uskallan\nsen teille kertoa -- eräs mies, jolla oli päällään tuskin ainoatakaan\nriepua (rouva Corney loi silmänsä alaspäin), tuli meidän ylijohtajamme\novelle, juuri kun hänellä oli herrasväkeä luonaan päivällisellä, ja\nmankui apua, sanokaas muuta, rouva Corney! Kun mies ei tahtonut mennä\ntiehensä ja sellaisen läsnäolo tietysti häiritsi vieraita, toimitti\njohtaja hänelle puoli kappaa perunoita ja pari korttelia kaurajauhoja.\n-- Laupias taivas, sanoi tuo kiittämätön heittiö, mitä apua minulla\ntästä on? Yhtä hyvin voisitte antaa minulle rautapeltiset silmälasit.\n-- Hyvä on, sanoi meidän johtajamme, joka otti lahjan takaisin, te ette\ntäältä saa muuta. -- Sitten minä kuolen kadulle, sanoi kerjäläinen. --\nMitä vielä, sen te jätätte tekemättä, sanoi johtaja.\n\n-- Ha, ha! Sukkelasti sanottu! Juuri niin onkin herra Grannettin tapa\npuhua! huomautti emännöitsijä. No, entä sitten?\n\n-- Niin entä sitten! toisti vahtimestari. Hän meni lopulta matkoihinsa\nja kuoli todellakin kadulle. Siinä näkee oikein paatuneen kerjäläisen!\n\n-- Kyllä se on ihan uskomatonta! ihmetteli rouva Corney. Mutta\nettekö pidäkin almujen antamista vaivaistalon ulkopuolella oleville\nkerjäläisille hyvin vahingollisena, herra Bumble? Te olette kokenut\nmies ja tiedätte.\n\n-- Rouva Corney, vastasi vahtimestari hymyillen, kuten ainakin mies,\njoka tuntee etevämmyytensä, almu köyhäintalon ulkopuolella tai toisin\nsanoen, tuollainen avustus kadulla, jos sitä asianmukaisesti käytetään\n-- huomatkaa, hyvä rouva, asianmukaisesti --, on köyhäinhoidolle\narvaamattomaksi hyödyksi. Siinä kohden noudatetaan sitä kultaista\nperiaatetta, että köyhille annetaan juuri sitä, mitä ne eivät tarvitse,\nja siten ne väsytetään, jotta kerrankin lakkaavat pyytämästä.\n\n-- No ihme ja kumma! huudahti rouva Corney. Sepä vasta on mukava keino!\n\n-- Sitähän minäkin. Meidän kesken puhuen, jatkoi Bumble, tämä juuri\non periaatteemme; ja siinä juuri on syy, miksi aina, jos vaan satutte\nlukemaan kirottujen sanomalehtien kertomuksia, saatte huomata, että\nkaikille sairaille kerjäläisille on syötetty juustoa. Koko maassa\nseurataan nykyään tätä tapaa. -- Mutta toiselta puolen, lisäsi\nvahtimestari, kumartuen avaamaan myttyään, tämä on virkasalaisuus,\njosta ei saa puhua kuin viranomaisten kesken, jollaisia mekin olemme,\nhyvä rouva. Tässä on viiniä, jota johtokunta on määrännyt sairaille\n-- oikeata portviiniä, joka on pantu pulloihin vasta tänä iltana --\nkirkasta kuin peili, ilman pienintäkään sakkaa.\n\nBumble piti ensimmäistä pulloa ilmassa valoa vasten, ravisti sitä,\nnäyttääkseen sen puhtautta, laski sitten molemmat pullot eräälle\narkulle, kääri niiden ympärille nenäliinan, jossa ne oli tuonutkin,\npisti huolellisesti taskuunsa ja tarttui hattuunsa, ikäänkuin\nlähteäkseen pois.\n\n-- Teille tulee nyt kylmä kävelymatka, herra Bumble, sanoi emännöitsijä.\n\n-- Kova tuuli siellä käy, vastasi Bumble ja käänsi takkinsa kauluksen\npystyyn, niin että pian nipistää korvat irti.\n\nRouva Corney katsahti pieneen teekattilaan ja sitten vahtimestariin,\njoka lähestyi ovea, ja kun tämä yskähti, ikäänkuin ryhtyisi lausumaan\ntavanmukaista \"hyvää yötä\", kysyi emännöitsijä, eikö hän olisi niin\nhyvä ja joisi kupin teetä?\n\nBumble painoi heti kauluksen alas, laski hattunsa ja keppinsä tuolille\nja siirsi toisen tuolin pöydän ääreen. Hitaasti istuutuessaan hän\nsilmäili emäntää arvokkaasti. Tämä taas katseli pientä teekannua.\nVahtimestari yskäisi taas -- tällä kertaa kovemmin kuin ennen.\n\n-- Makeaako? kysyi rouva Corney, ottaen käteensä sokeriastian.\n\n-- Hyvin makeaa, rouvaseni! vastasi Bumble ja kiinnitti katseensa\nkysyjään. Jos koskaan köyhäintalon vahtimestari voi näyttää hellältä,\nkyllä Bumble nyt oli hellä.\n\nTee oli valmista ja tarjottiin ääneti. Bumble levitti nenäliinansa\npolvilleen, jotteivät vehnäleivän murut tahraisi kiiltäviä\npolvihousuja, ja alkoi syödä ja juoda mielin määrin; tätä mieluisaa\ntoimitusta hän joskus keskeytti syvällä huokauksella, joka ei lainkaan\nvahingoittanut hänen ruokahaluaan, vaan näytti helpottavan hänen\nponnistuksiaan syömä- ja juomahommassa.\n\n-- Teillä on näen minä kissa, hyvä rouva, lausui Bumble luoden silmänsä\nsen sukuiseen eläimeen, joka lämmitteli tulen edessä pienen perheensä\nympäröimänä, ja poikasiakin, kuten huomaan.\n\n-- Ette voi uskoa, kuinka rakastan näitä eläimiä, vastasi emäntä. Ne\novat niin onnellisia, iloisia ja sukkelia, että ovat oikein minun\nseuranani.\n\n-- Hyvin somia luontokappaleita, myönsi vahtimestari, ja niin\nkodikkaita.\n\n-- Niin ihan! huudahti rouva Corney innostuneena; niin kiintyneitä\nkotiinsa, että on oikein ihanaa niitä katsella.\n\n-- Hyvä rouva Corney, lausui nyt Bumble, lyöden ikäänkuin tahtia\nteelusikalla, minä vaan lausun sen mielipiteen, että se kissa tai\nkissanpoika, jolla on onni asua teidän luonanne, olisi aika aasi, ellei\nse osaisi olla kotiinsa mieltynyt.\n\n-- No, no, herra Bumble! huomautti emäntä ujosti.\n\n-- Miksi ei saisi suoraan sanoa, mitä on mielessä? jatkoi vahtimestari,\nheiluttaen lusikkaansa ihastuneen sulavasti, jolloin mies on naisesta\nihan vastustamaton; niin, ellei se elukka olisi kiintynyt kotiinsa,\nhukuttaisin itse sen mielelläni.\n\n-- Te olette julma mies, sanoi rouva Corney vilkkaasti ja ojensi\nkätensä, ottaakseen vahtimestarin kupin, ja päälle päätteeksi\nkovasydäminen.\n\n-- Vai kovasydäminen! kummeksi Bumble sanomatta muuta, mutta antaessaan\nkuppinsa hän puristi rouva Corneyn pikkusormea, taputti kämmenellään\npari kertaa kirjaeltuja liivejään, huokasi syvään ja siirsi vähän\ntuoliaan tulen luota.\n\nLukija huomatkoon, että pöytä oli pyöreä. Koska rouva Corney ja herra\nBumble olivat istuneet jokseenkin lähellä toisiaan, kasvot tuleen päin\nniin on helposti ymmärrettävissä, että Bumblen siirtyessä kauemmaksi\ntulen luota, mutta kuitenkin pysyessä pöydän ääressä heidän välinsä\nsuureni. Ymmärtävä lukija kaiketi kummeksii tätä menettelyä ja pitää\nsitä suurena itsekieltäymyksenä Bumblen puolelta, varsinkin kun tätä\nherrasmiestä, niin sanoakseni, aika, paikka ja tilaisuus houkutteli\nlausumaan muutamia helliä, tyhjänpäiväisiä puheenparsia, jotka sopivat\najattelemattomien, nuorien keikarien sanottaviksi, mutta alentavat\nrauhantuomarin, valtiopäivämiehen, valtioministerin, loordimajorin\nja muiden korkeiden virkamiesten arvoa ja kaikkein vähimmän ovat\nsopusoinnussa sen mahtipontisuuden ja vakavuuden kanssa, minkä pitää\nilmetä kaikkein ankarimmassa viranomaisessa, nimittäin köyhäintalon\nvahtimestarissa.\n\nMikä tarkoitus Bumblella muuten lie ollutkin -- epäilemättä se oli\nylevää laatua -- niin, mikä tahansa se lienee ollut, mutta kovaksi\nonneksi, kuten jo mainitsin, pöytä oli pyöreä. Kun siis Bumble yhä\nsiirteli tuoliaan pitkin pöydän reunaa, alkoi hän tietysti uudestaan\nlähestyä rouva Corneyta. ja vaeltaessaan siten kaaressa yhä eteenpäin\nhän joutui lopulta ihan liki arvoisaa emäntää. Molemmat tuolit\nkolahtivat yhteen, ja Bumblen kiertomatka päättyi.\n\nJos rouva Corney nyt olisi siirtänyt tuolinsa oikealle päin, olisi tuli\nhäntä korventanut; ja jos hän taas olisi kääntynyt vasemmalle, olisi\nhän luiskahtanut suoraa päätä Bumblen syliin. Mutta kun hän oli älykäs\nnainen, joka tuollaisessa tilanteessa heti äkkää seuraukset, jäi hän\npaikalleen ja tarjosi kunnan virkamiehelle toisen kupin teetä.\n\n-- Kovasydäminenkö, vai niin, rouva Corney! lausui Bumble, sekoittaen\nteetään ja katsoen emäntää kasvoihin; oletteko te puolestanne\nkovasydäminen?\n\n-- Voi, voi, sentään! huudahti rouva Corney, kuinka saattaa naimaton\nmies niin kysyä! Miksi sitä kysytte, herra Bumble?\n\nVahtimestari joi teensä viimeiseen tippaan saakka, söi voileipänsä,\nravisti muruset polviltaan, pyyhki suupielensä puhtaiksi ja painoi\nrouva Corneyn huulille säädyllisen suudelman.\n\n-- Herra Bumble, nuhteli tämä arvokas nainen hiljaa kuiskaten, sillä\nkauhusta hän melkein oli menettänyt äänensä, herra Bumble, minä huudan!\n\nVahtimestari ei vastannut siihen mitään, vaan kiersi käsivartensa\nhitaasti ja juhlallisesti mielitiettynsä vartalon ympärille.\n\nKoska rouva Corney oli uhannut huutaa, niin hän kai olisikin\nkiljahtanut tämän uuden loukkauksen johdosta, ellei se olisi käynyt\ntarpeettomaksi sen kautta, että ovelle äkkiä naputettiin. Heti kun\nBumble tämän kuuli, ponnahti hän sukkelasti tuolilta ja hyökkäsi\nviinipullojen ääreen, joita hän sitten oli pyyhkivinään puhtaiksi\ntomusta. Rouva Corney huusi sillä välin äreästi: Tulkaa sisään!\nTässä kohden voimme huomata miten merkillinen vaikutus äkillisellä\nhämmästyksellä on äskeisen pelon jälkeen: hänen äänensä oli taas saanut\nentisen voimansa ja pontensa.\n\n-- Pyydän anteeksi, hyvä rouva, sanoi vanha näivettynyt köyhäintalon\neukko ja pisti rumat kasvonsa ovesta sisään; vanha Sally on\nkuolemaisillaan.\n\n-- Entä sitten, mitä te minua haette? tokaisi emäntä suuttuneena. Enhän\nminä voi sitä hengissä pitää, vai mitä?\n\n-- Ette tietysti, hyvä rouva, vastasi eukko, ei sitä kukaan voi. Hän\non jo ulkopuolella ihmisapua. Olen nähnyt jo hyvin monen kuolevan,\npienistä lapsista suuriin tukeviin miehiin asti, niin että jotenkin\ntarkoin huomaan, milloin kuolema tekee tuloaan. Mutta Sallyn sielu\non levoton ja tuskissa, ja kun hän välistä saa siunaaman aikaa lepoa\nkovista vaivoistaan, niin hän sanoo, että tahtoisi ilmoittaa teille\njotakin. Hän ei voi kuolla rauhassa, ennenkuin tulette, hyvä rouva.\n\nTällaisen kutsun saatuaan rouva Corney alkoi hurjasti manata vanhoja\nämmiä, jotka eivät osanneet edes kuolla vaivaamatta parempia ihmisiä ja\njohtajiaan, kääriytyi sitten kiireesti paksuun saaliin, pyysi Bumblea\njäämään odottamaan, kunnes tulisi takaisin, ja käski sanantuojan astua\nreippaasti edeltä, jotta vielä tänä yönä päästäisiin perille. Huonoa\ntuultansa rouva Corney purki vielä heidän lähdettyäänkin, torumalla\neukkoa juurta jaksain.\n\nKun Bumble siten oli jäänyt huoneeseen yksin menetteli hän siellä\njotenkin omituisesti. Hän avasi kaapin, laski, montako teelusikkaa oli,\npunnitsi kädessään sokeripihtiä ja tarkasteli kaikin puolin erästä\nhopeaista maitokannua, päästäkseen selville, oliko se todellakin\nhopeata. Tyydytettyään uteliaisuutensa kaikissa näissä kohdissa hän\npani kolmikulmaisen hatun päähänsä kallelleen, kuten on kenraalien\ntapa ja tanssi neljään kertaa pöydän ympäri hyvin arvokkaasti. Tämän\nharvinaisen ponnistuksen jälkeen hän taas otti hatun päästään, asettui\nhajasäärin seisomaan selkä uuniin päin ja näytti hengessään arvioivan\nhuoneen koko sisustusta.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nJoka käsittelee pientä ainetta, mutta on lyhyt eikä suinkaan tarpeeton.\n\n\nSe nainen, joka oli tullut häiritsemään rouva Corneyta, oli\nulkomuodoltaan aivan omansa kuolonsanoman tuojaksi. Hänen ruumiinsa\noli vuosien painosta koukistunut, hänen jäsenensä tutisivat kuin\nhalvatulla, ja hänen kierokatseinen, vino naamansa näytti ennemmin\nolevan koirankurisen kuvanveistäjän leikillinen teos, kuin luonnon\nkädestä lähtenyt.\n\nKuinka harvoin saammekaan nähdä sellaisia vanhoja kasvoja, jotka\nilahduttavat meitä luonnollisella kauneudellaan! Maailman murheet\nja kärsimykset muuttelevat niitä samalla tapaa kuin sydämiämme, ja\nainoastaan silloin, kun intohimot lepäävät tai ikipäiviksi ovat\nhaihtuneet, kasvot pääsevät osoittamaan sopusointuista, alkuperäistä\nilmettänsä. Niinpä näkyy usein vainajan jäykistyneessä muodossa entisen\nlapsuuden rauhallisuus ja viattomuus niin selkeästi, että ne, jotka\novat hänet tunteneet hänen onnellisen lapsuutensa aikana, hartaasti\npolvistuvat ruumisarkun viereen ja ovat jo maan päällä näkevinään hänen\nkirkastuksensa.\n\nVanha eukko hoiperteli käytävien läpi ja portaita ylös, mutisten\nitsekseen jotakin vastaukseksi emännöitsijän haukkumisiin; ja kun\nhänen lopulta oli pakko pysähtyä henkäisemään, antoi hän kynttilän\nrouva Corneylle ja lupasi tulla perästä niin pian kuin pääsisi.\nOllen reippaampi ja nuorempi riensi rouva Corney suoraa päätä siihen\nhuoneeseen, jossa sairas makasi.\n\nSe oli jotenkin tyhjä ullakkokamari, jonka äärimmäisessä nurkassa paloi\nvaivainen kynttilä. Muuan iäkäs eukko istui vuoteen ääressä, ja uunin\nedessä seisoi köyhäinhoidon apteekin oppipoika, veistellen itselleen\nhanhenkynästä hammastikkua.\n\n-- Kylmä ilta, rouva Corney, sanoi tämä nuori herra, kun emännöitsijä\nastui huoneeseen.\n\n-- On todellakin aika pakkanen, vastasi rouva Corney mitä kohteliaimmin\nja astui kumartaen hänen ohitseen.\n\n-- Teidän pitäisi tavaranhankkijaltanne vaatia parempia hiiliä, lausui\napteekkarin lähettiläs ja alkoi ruosteisella hiilihangolla muokata\nsuurta hiilenlohkaretta palasiksi. Nämä eivät kelpaa näin kylmiksi\nilloiksi.\n\n-- Se on johtokunnan asia, vastasi emännöitsijä. Kyllä niistä sentään\ntuleekin kylliksi lämmintä, ja minun mielestäni on köyhäintalossa\nmuutenkin niin paljon hommaa, ettei joka paikkaan ehdi nokkaansa pistää.\n\nTähän keskustelu keskeytyi, kun sairaan puolelta kuului valitusta.\n\n-- Jaha! sanoi nuori mies, kääntyen vuoteen puoleen, ikäänkuin nyt\nvasta muistaisi sairaan, siinä jo tehdään melkein kuin loppua, rouva\nCorney.\n\n-- Joko todella ollaan niin pitkällä? kysyi emäntä.\n\n-- Jos se vielä elää kaksi tuntia, niin minä jo hämmästyisin aika\nlailla, sanoi apteekkioppilas ja teroitti hammastikkuaan. Koko\nruumiinrakennus on hajoamassa. Nukkuuko se siellä vielä, eukko?\n\nSairaanhoitaja kumartui vuoteen yli ottaakseen asiasta selvän ja\nnyökkäsi sitten myöntävästi.\n\n-- Kai se sitten niine hyvineen siirtyy toiseen maailmaan, jollette\nvaan sitä herätä, sanoi nuorukainen. Pankaa kynttilä lattialle, jottei\nsairas sitä näe.\n\nHoitaja totteli käskyä, mutta pudisti samalla päätään, ikäänkuin\ntahtoisi osoittaa, ettei sairas suinkaan niin helposti kuole, ja\nistuutui sitten taas paikalleen toisen eukon viereen, joka sillä välin\noli tullut huoneeseen. Rouva Corney kääriytyi kärsimättömän näköisenä\nsaaliinsa ja asettui istumaan vuoteen alapäähän.\n\nKun apteekkioppilas oli saanut hammastikkunsa valmiiksi, jäi hän\nseisomaan tulen ääreen, lämmitteli siinä itseään joka puolelta noin\nkymmenen minuuttia ja lähti sitten unisen näköisenä hiljaa huoneesta,\ntoivottaen rouva Corneylle hauskaa iltaa.\n\nKun oli istuttu ääneti jonkun aikaa, nousivat vanhat eukot vuoteen\nlaidalta, kyykistyivät uunin ääreen ja ojensivat sitä kohden\nkuivettuneita käsiään, saadakseen edes hieman lämmintä. Liekki heitti\nkamalaa loistetta heidän ryppyisille, kovettuneille kasvoilleen ja\nesitti heidän rumuutensa vieläkin ilettävämpänä. Pian he alkoivat\nhiljaa kuiskailla toisilleen.\n\n-- Kuules, Amy, sanoiko se sitten mitään, kun olin mennyt? kysyi se,\njoka oli rouva Corneyn luo tullut sanaa tuomaan.\n\n-- Ei yhtään mitään, vastasi toinen. Se vaan nyppi peittoa ja reuhtoili\nkäsillään vähän aikaa: mutta minä tartuin sen käsiin lujasti kiinni,\nniin että siitäkin tuli pian loppu. Ei sillä enää ole paljoa voimia\neikä sitä ollutkaan vaikea hillitä. Vaikka olenkin vanha, kyllä minussa\nsentään on vähän voimia jäljellä, niin totta kuin syönkin vaivaisruokaa!\n\n-- Joiko hän sitä lämmintä viiniä, jota tohtori määräsi? kysyi taas\nensimmäinen.\n\n-- Koetin sitä kaataa hänen suuhunsa, vastasi toinen, mutta se piti\nhampaitansa niin lujasti kiinni, ettei sinne mitään mahtunut. Kun ei\nviini kelvannut, join sen itse, ja hyvältä se tuntuikin.\n\nSilmäiltyään varovasti ympärilleen, ollakseen varmat, ettei kukaan\nkuuntele, molemmat ämmät kumartuivat lähemmä tulta ja nauraa hihittivät\nsydämellisesti.\n\n-- Muistan minä senkin ajan, sanoi ensiksi puhunut, jolloin hän olisi\nsamoin menetellyt ja sitten mielissään kelle tahansa puhunut.\n\n-- Kyllä niin, myönsi toinen, hän olikin oikein veitikkamainen. Monen\nmonta ruumista hän on jo ehtinyt sääliä niin koreiksi kuin vahakuvat.\nSen olen näillä vanhoilla silmilläni nähnyt, -- olenpa näillä käsilläni\nitse niitä hypistellyt, sillä minähän häntä autoin siinä hommassa monet\nkerrat!\n\nNäin sanoen hän ojensi vapisevia sormiaan ja ravisti niitä,\nikäänkuin riemuiten, kasvojensa edessä. Sitten hän kaiveli jotakin\nhamekasastaan, sai esille kiiltävän kuluneen tinarasian ja kopisti\nsiitä juorutoverinsa kouraan muutamia jyväsiä sekä vähän useampia omaan\nkouraansa. Kun he olivat tässä hommassa, astui rouva Corney, joka\nkärsimättömästi oli odotellut kuolevan heräämistä horrostilastaan,\nheidän luokseen ja kysyi äreästi, miten kauan hän vielä saisi odottaa.\n\n-- Ei juuri kauan, vastasi toinen akka ja loi silmänsä häneen. Meistä\nei kenenkään tarvitse varrota kuolemaa järin kauan. Pitää vaan olla\nkärsivällinen! Kyllä kuolema tulee aikanaan meidän kaikkien luo!\n\n-- Pidä suusi kiinni, mokoma hupsu! ärjäsi emännöitsijä. Martha,\nsano sinä minulle, onko tuolla sairaalla jo ennen ollut samanlaisia\nkohtauksia?\n\n-- On kyllä, hyvinkin usein, vastasi ensimmäinen eukko.\n\n-- Mutta ei niitä nyt enää tämän jälkeen tule, lisäsi toinen eukko;\nse merkitsee, että hän herää vain yhden ainoan kerran -- ja muistakaa\nminun sanoneeni, ei juuri pitkäksi ajaksi.\n\n-- Pitkäksi tai lyhyeksi, tiuskasi rouva Corney, mutta minä en jää\ntänne enää ja varokaa te molemmat häiritsemästä minua suotta toista\nkertaa! En minä siitä palkkaa saa, että katselen, miten vanhat ämmät\nheittävät henkensä, eikä minulla muutenkaan ole siihen halua. Pankaa se\nmuistiinne, hävyttömät noidat! Jos vielä kerran teette minusta pilaa\ntällä tapaa, niin lupaan parantaa teidät sellaisesta hullutuksesta.\n\nHän oli juuri lähtemäisillään huoneesta, kun hänet pysäytti sängyn\npuoleen kääntyneiden eukkojen kiljahdus. Sairas oli noussut istumaan ja\nojensi käsiään hoitajiinsa päin.\n\n-- Kuka täällä on? huusi hän ontolla äänellä.\n\n-- Vaiti! Vaiti! sanoi toinen eukko ja kumartui hänen puoleensa, pane\nmaata, pane maata!\n\n-- En ikinä enää elävänä pane maata, vastasi sairas tempoillen rajusti.\nMinä tahdon sen sanoa hänelle! Tulkaa tänne lähemmäksi, että saan\nkuiskata korvaanne!\n\nHän tarttui rouva Corneyn käsivarteen, pakotti hänet istumaan tuolille\nsänkynsä viereen ja alkoi juuri ryhtyä puhumaan, mutta samassa hän,\nkatsahtaessaan syrjään, äkkäsi vanhat sairaanhoitajat, jotka olivat\nkumartuneet kuuntelemaan.\n\n-- Ajakaa nuo täältä pois! sanoi sairas raukeasti, pois ihan heti!\n\nMolemmat eukot alkoivat yhteisesti purkaa helliä valituksia, koska\nsairas parka muka oli joutunut niin suunniltaan, ettei enää tuntenut\nparalta ystäviään, ja vakuuttivat, etteivät häntä suinkaan hylkäisi\nhänen kuolinhetkellään, mutta emännöitsijä ajoi heidät ulos, sulki\noven ja palasi vuoteen ääreen. Ulkona käytävässä molemmat akat\nmuuttivat puhetapaansa ja huusivat avaimenreiästä, että vanha Sally\noli juovuksissa, mikä ei ollutkaan ihan mahdotonta, sillä paitsi sitä\nlievää ooppiumiannosta, jonka apteekkari oli hänelle määrännyt hän oli\ntyhjentänyt myös jonkun määrän katajanmarjaviinaa, jota hänen arvoisat\nystävänsä olivat hänelle sydämensä hyvyydestä salaa toimittaneet.\n\n-- Kuulkaa nyt minua tarkasti, sanoi kuoleva niin kovaa kuin hänen\nhaihtuvaa voimansa vielä sallivat. Juuri tässä huoneessa -- tässä\nsamassa vuoteessa -- makasi kerran eräs nuori, kaunis olento, joka\noli tuotu köyhäintaloon jalat kipeinä, matkasta uupuneena ja vaatteet\nliassa. Minä olin hänen hoitajanaan. Hän oli kovin sairas. Sitten hän\nsynnytti pojan ja kuoli. Antakaas, kun vähän muistelen -- mikähän vuosi\nsilloin olikaan?\n\n-- Älkää siitä välittäkö, huomautti kärsimätön kuuntelija, mitenkä\nsitten kävi?\n\n-- Sepä se, mutisi sairas, vaipuen entiseen hervottomuuteensa, mitenkä\nsitten kävi? Niin, mitä sitten tapahtui -- -- kyllä minä tiedän! huusi\nhän nousten kiivaasti pystyyn, hehkuvin kasvoin ja tuijottavin silmin\n-- minä varastin häneltä, niin, se hän se asia onkin! Hän ei ehtinyt\nvielä kylmetä, kun minä häneltä varastin.\n\n-- Jumalan tähden -- mitä te häneltä otitte? huusi rouva Corney,\nlevittäen kätensä, ikäänkuin kaipasi suojaa.\n\n-- Vaiti! vastasi eukko, painaen kättään toisen suuta vasten. Otin sen\nainoan, mitä hänellä oli. Hän tarvitsi vaatteita, pysyäkseen lämpimänä,\nja ruokaa syödäkseen, mutta kuitenkin hän oli sen säilyttänyt\nsydämellään. Se oli kultaa, sanon minä, oikeata kultaa, joka olisi\nvoinut pelastaa hänen henkensä.\n\n-- Kultaa! huudahti emännöitsijä ja kumartui innokkaasti eukon puoleen,\nkun tämä vaipui makaamaan. Jatkakaa -- minnekä se joutui? Kuka oli\npojan äiti? Milloin se tapahtui?\n\n-- Hän käski minun säilyttää sitä hyvin, vastasi sairas syvästi\nhuoaten, ja uskoi minulle asiansa, kun ei saapuvilla ollut muita\nnaisia. Sydämeni himoitsi sitä jo silloin, kun näin sen hänen\nkaulassaan ensi kerran, ja ehkä minä vielä olen lapsen kuolemaan syynä!\nHäntä olisi paremmin kohdeltu, jos olisi tiedetty asian oikea laita.\n\n-- Mitä tiedetty? kysyi rouva Corney. Sanokaa toki!\n\n-- Poika kasvoi niin äitinsä näköiseksi, jatkoi eukko huolimatta toisen\nkysymyksestä, että aina muistelin äitiä, kun näin pojan. Tyttö rukka!\n-- Hän oli vielä niin nuori -- ja sitäpaitsi niin lapsellisen hurskas!\nOdottakaa! Minulla on vielä joitain kerrottavaa. Enhän vielä ole\nkaikkea sanonut, vai kuinka?\n\n-- Ette, ette, vastasi rouva Corney ja taivutti päänsä kumaraan, jotta\nsitä paremmin tajuaisi kuolevan yhä heikkenevää puhetta. Rientäkää jo,\nsillä muuten tulee liian myöhä!\n\n-- Äiti, sanoi sairas, kooten viimeiset voimansa, -- äiti kuiskasi\nminulle kuolonkamppailun alkaessa, että jos hänen lapsensa jäisi\neloon, tulisi kerran se päivä, jolloin sen ei tarvitsisi hävetä nuoren\näitivainajansa nimeä. Ja hyvä Jumala! lisäsi hän, pannen laihat kätensä\nristiin, tulkoon siitä poika tai tyttö, mutta toimita lapselleni joku\nystävä tässä kovassa maailmassa ja armahda yksinäistä, hyljättyä\nlapsiraukkaa, joka jää vaan sinun armosi turviin!\n\n-- Mikä oli pojan nimi? kysyi emännöitsijä.\n\n-- Sille pantiin nimeksi Oliver, vastasi sairas hiljaa. Se mitä\nvarastin, oli --.\n\n-- No, mikä esine se oli? kysyi toinen.\n\nHän kumartui taas äkkiä sairaan puoleen, kuullakseen vastauksen, mutta\nsamassa hän ehdottomasti vetäytyi takaisin, sillä kuoleva kohosi vielä\nkerran hitaasti ja jäykästi, tarttui peittoon molemmin kourin, päästi\nkurkustaan joitakin epäselviä ääniä ja vaipui takaisin vuoteelle\nhengetönnä.\n\n\u003Ctb>\n\n-- Kuollut kuin kivi! sanoi toinen vanhoista ämmistä, jotka olivat\nrientäneet huoneeseen heti, kun ovi avattiin.\n\n-- Eikä tiennyt sentään kertoa mitään erityistä, lausui rouva Corney,\nlähtien tiehensä välinpitämättömän näköisenä.\n\nMolemmat akat olivat nähtävästi niin kiintyneet niihin\nvalmistushommiin, jotka johtuivat kuolemasta, etteivät mitään\nvastanneet, ja he jäivät yksikseen ruumiin luo.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\nJoka taas vie juutalaisen ja hänen joukkonsa luo.\n\n\nSillaikaa kun kaikki tämä tapahtui köyhäintalossa, istui Fagin, syviin\nmietteisiin vaipuneena, himmeän ja savuavan takkavalkean ääressä\nvanhassa pesässään -- samassa, josta Nancy oli Oliverin noutanut.\nHänellä oli polvellaan pieni palje, jolla nähtävästi oli koettanut\npuhaltaa tulta virkeämpään liekkiin, mutta nyt hän oli syvissä\najatuksissa, kyynärpäät nojattuina paljetta vasten, leuka painettuna\npeukaloiden kärkiin ja silmät hajamielisesti luotuina ruosteiseen\nuuninristikkoon.\n\nPöydän ääressä hänen takanaan istuivat Taskuveijari, Charley Bates ja\nChitling, lyöden innokkaasti korttia. He pelasivat sitä lajia vistiä,\njota sanotaan \"puumieheksi\", ja Taskuveijari oli puumiehen kanssa\nmolempia toisia vastaan. Ensinmainitun nuoren gentlemannin naama,\njoka tosin aina oli älykkään näköinen, oli nyt vieläkin sukkelampi\nsen vuoksi, että hän tarkasti seurasi pelin menoa ja ehtimiseen iski\ntutkivan katseen Chitlingin kättä kohti, järjestäen sitten oman\npelinsä niiden huomioiden mukaan, mitä hänen oli onnistunut tehdä.\nKoska oli kylmä ilta, piti Taskuveijari hattua päässään; tämä olikin\nkotona muuten usein hänen tapansa. Myöskin piti hän hampaissaan\nsavipiippua, jonka jätti vaan hetkiseksi, kun katsoi tarpeelliseksi\nhankkia itselleen virvoitusta pöydällä olevasta ruukusta, joka sisälsi\nkatajanmarjaviinaa veteen sekoitettuna ja oli koko seuran käytettävänä.\n\nNuori Bates oli myös hyvin tarkkaavainen korttipelissä, mutta\nkoska hänellä oli paljon vilkkaampi luonto kuin hänen oivallisella\nystävällään, niin saattoi helposti huomata, että hän mieluummin teki\ntuttavuutta viinaruukun kanssa ja sitäpaitsi tavan takaa päästeli\nsuustaan kokkapuheita ja muita asiaan kuulumattomia sutkauksia, jotka\neivät lainkaan sovi oikealle vistinlyöjälle. Tämän vuoksi Taskuveijari\nolikin, luottaen heidän läheiseen ystävyyteensä, monta kertaa\nvakavasti nuhdellut toveriansa tuosta sopimattomasta käytöksestä.\nNämä muistutukset otti Bates hyvin herttaisesti vastaan, sillä hän ei\npyytänyt muuta, kuin että Taskuveijari \"menisi helvettiin neuvoineen\",\n\"pitäisi kitansa kiinni\" tai suorittaisi jonkun muun samansuuntaisen\nhelpon työn. Mr Chitlingiä näkyi toisten kohteliaisuus huvittavan\nylenmäärin. On muuten huomattava, että viimemainittu ja hänen\nvastapelaajansa aina hävisivät, ja että tämä seikka, joka olisi luullut\nBatesiakin harmittavan, päinvastoin lisäsi hänen riemuansa, sillä hän\nnauroi hurjasti joka pelin lopussa ja vakuutti, ettei koskaan ollut\nnähnyt hauskempaa korttipeliä.\n\n-- Kas hittoa, kun sai sittenkin ison slammin ja sillä on vielä sarja\nkuutoseen saakka! sanoi mr Chitling, naama jotenkin pitkänä, ja veti\nliivintaskustaan pari hopearahaa. En ole ikinä nähnyt sellaista\npeluria, kuin sinä olet, Jack. Ainahan sinä voitat. Vaikka minulla ja\nCharleylla olisi miten hyvät kortit tahansa, emme sinulle saa pietiä.\n\nJoko tämä huomautus tai se surkea ääni, jolla se lausuttiin, pani\nBatesin nauruhermot niin värisemään, että hänen räikeä honotuksensa\nherätti juutalaisen mietteistänsä ja saattoi hänet kysymään, mikä nyt\noli hätänä.\n\n-- Hätäkö tässä, Fagin? vastasi Charley. Mutta olisittepa katsellut\npelin menoa. Chitling ei ole voittanut kertaakaan, vaikka minä itse\nolen hänen kanssaan pelannut Taskuveijaria ja puumiestä vastaan.\n\n-- Vai niin! sanoi juutalainen naureskellen, ikäänkuin oikein hyvin\nkäsittäisi asian laidan. Koeta nyt kerta vielä, Tom, älä niin vähällä\nhellitä.\n\n-- Kiitos vaan, Fagin. Kyllä minä jo olen saanut kylliksi, vastasi\nChitling. Jackilla on sellainen onni, ettei kannata tällä kertaa pelata\nhäntä vastaan.\n\n-- Sepä se, poikaseni! sanoi Fagin. Sinun pitää nousta jalkeille hyvin\nvarhain, jos aiot Taskuveijarilta mitään voittaa.\n\n-- Varhainko? sanoi Charley Bates. Mitä se auttaa, mutta hänen\npitää maata saappaat jalassa ja pitkä kiikari kummassakin silmässä\nja sitäpaitsi oikea kaukosilmä kummallakin olalla, ennenkuin\nTaskuveijarista pieti tehdään.\n\nTaskuveijari kuunteli tällaisia kohteliaisuuksia ihan tyynesti ja\ntarjoutui lyömään shillingin vetoa siitä, että osaa joka kerta\nnostaa korttipakasta kuvallisen kortin. Kun ei kukaan suostunut\nvedonlyöntiin ja hänen piippunsa juuri oli loppuun palanut, ryhtyi hän\nhuvikseen piirtämään pöydälle Newgaten vankilan pohjapiirrosta sillä\nliitupalasella, jota äskeisessä vistipelissä oli käytetty numerojen\nmerkitsemiseen. Siinä työssä hän vihelteli erityisen kimeästi ja kovaa.\n\n-- Oletpa sinä vietävän ikävä henkilö, Tommy, sanoi Taskuveijari,\nkääntyen pitkän vaitiolon jälkeen Chitlingin puoleen. Voitteko, Fagin,\narvata, mitä se nyt ajattelee?\n\n-- Mitenkä minä sitä tietäisin? vastasi juutalainen, katsellen\nympärilleen, samalla kun palkeella puhalsi tulta. Kaiketi tappioitaan\ntai sitä lyhyttä huvimatkaa, jolta hiljakkoin palasi. Ha, haa, enkö\narvannut oikein, ystäväiseni?\n\n-- Ette sinne päinkään, vastasi Taskuveijari, ennenkuin Chitling oli\nehtinyt saada puheenvuoroa. No, mitä sinä arvelet, Charley?\n\n-- Minä luulisin, vastasi tämä tekeytyen vakavaksi, että hän on pahasti\nrakastunut Betsyyn. Katsokaa, miten se nytkin punastuu! Onpa se vasta\nhullua -- Tommy Chitling lemmen pauloissa! Voi, voi, Fagin, minä\npakahdun naurusta!\n\n-- Älä välitä hänestä, ystäväni, sanoi Fagin vilkuttaen silmää\nChitlingille ja sysäten Batesia palkeella olkapäähän ikäänkuin\nvarotukseksi. Betsy on sievä tyttö. Pysy sinä vaan hyvissä kirjoissa\nhänen luonaan!\n\n-- Haluaisin vain huomauttaa, Fagin, vastasi mr Chitling tulipunaisena,\nettei se asia luullakseni koske ketään läsnäolijaa.\n\n-- Olet oikeassa, myönsi juutalainen. Mutta näetkös, tuo Charley ei voi\nolla lörpöttelemättä. Älä nyt sentään viitsi siitä suuttua. Betsy on\nkelpo tyttö; tee, mitä hän sinulta tahtoo, niin löydät onnesi.\n\n-- Niinhän teenkin, kuin hän haluaa, vastasi Chitling, enkä olisi\njoutunutkaan kuritushuoneeseen, ellen olisi seurannut hänen neuvoaan.\nMutta siitä tuli teille hyvä saalis, vai mitä, Fagin? Ja mitä minä\nkuudesta viikosta huolin! Kerranhan sinne on mentävä -- miksi ei siis\nyhtä hyvin talvella, jolloin ei muutenkaan ole juuri paljon ulkotyötä,\neikö niin, Fagin?\n\n-- Aivan niin, kunnon poikani, vastasi juutalainen.\n\n-- Silloin sinä kai menisit sinne toisenkin kerran, Tom? kysyi\nTaskuveijari, vilkuttaen Faginiin ja Batesiin, jos tekisit sillä Betsyn\nmieliksi.\n\n-- Menisin kyllä, vastasi Tom äreästi. Siinä sen nyt kuulette.\nTahtoisin nähdä sen, joka saattaa itsestään sanoa samaa.\n\n-- Tietysti ei sitä kukaan muu voi, sanoi juutalainen. Minun\ntietääkseni ei kukaan sellaiseen sankarityöhön ryhtyisi, paitsi sinä,\nTom. Ei ainakaan näistä kumpikaan.\n\n-- Olisin päässyt eroon koko asiasta, jos olisin tahtonut antaa Betsyn\nilmi, eikö asia niin ole, Fagin? jatkoi ivattu tyhmeliini katkerasti.\nYksi ainoakin sana suustani olisi riittänyt, vai mitä?\n\n-- Aivan niin, ystäväni, se riippui vain sinusta.\n\n-- Mutta enhän minä laverrellut, Fagin, vai kuinka? puhui Tom, joka\nkeräsi nyt kysymyksiä toistensa jälkeen.\n\n-- Et, et, vastasi juutalainen. Sinussa on oikea miehen mieli.\n\n-- Sitä minäkin, sanoi Tom, katsellen mahtavasti ympärilleen; mutta kun\nasian laita on kerta näin, miksi tässä minulle nauretaan, Fagin?\n\n-- Hiljaa! huusi samassa hetkessä Taskuveijari. Kuulin kellon soivan.\nHän sieppasi kynttilän ja hiipi huoneesta.\n\nSillaikaa, kun toiset olivat pimeässä, soi kello uudestaan. Hetken\nkuluttua Taskuveijari ilmestyi takaisin ja kuiskasi salaa jotakin\nFaginin korvaan.\n\n-- Mitä? huudahti juutalainen, yksinkö?\n\nTaskuveijari nyökkäsi myöntävästi ja antoi, varjostaen kynttilänliekkiä\nkädellään, Charleylle salavihkaa merkin pysyä toistaiseksi erossa\nkaikesta hullutuksesta ja riemusta. Sitten hän taas loi silmänsä\nFaginiin ja odotti tämän ohjeita.\n\nVanhus puri keltaisia sormiaan ja mietti muutamia sekunteja. Hänen\nkasvoissaan värähteli joka lihas, ikäänkuin hän odottaisi jotakin hyvin\npahaa. Viimein hän kohotti päätänsä ja kysyi:\n\n-- Missä hän on?\n\nTaskuveijari viittasi eteiseen ja aikoi lähteä sinnepäin.\n\n-- Niin, sanoi juutalainen, ikäänkuin vahvistaen Taskuveijarin aikeen,\ntuo hänet tänne. Hiljaa, Charley, -- rauhotu, Tom! Pois, pois!\n\nTätä lyhyttä kehotusta lähtemään Charley ja hänen äskeinen vihamiehensä\ntottelivat heti, ilman vastaväitteittä. Pieninkään ääni ei osoittanut,\nminne he olivat hävinneet, kun Taskuveijari, kynttilä kädessä, astui\nportaita ylös mukanaan karkeatakkinen mies, joka kiireesti silmäiltyään\npitkin huonetta tempasi kasvoiltaan suuren kääreliinan ja näytti\nläsnäolijoille pulskan Toby Crackitin pesemättömät, jonkun verran\nmuuttuneet kasvot.\n\n-- Mitä kuuluu, Fagin? alkoi tämä kunnon mies, nyökäten juutalaiselle.\nPistä liina vaan hattuuni, Taskuveijari, niin että lähtiessäni sen\nlöydän ilman muita metkuja, sillä minulle se on nykyään tärkeä kappale.\nSinä kai voit myöskin paksusti ja kehityt vaan yhä eteenpäin, niin että\npääset täysoppineeksi jo ennenkuin ukko ehtii heittää henkensä.\n\nCrackit avasi takkinsa napit, nosti tulen ääreen tuolin, istuutui\nlämmittelemään ja nosti jalkansa kamiinan reunalle.\n\nJuutalainen viitasi Taskuveijarille, että tämä toisi pöydälle ne\nruokavarat, mitä heillä sillä hetkellä sattui olemaan, ja istuutui\nvastapäätä rosvoa odottamaan, kunnes hän katsoisi sopivaksi ruveta\nkeskustelemaan oikeista asioista.\n\n-- Ensiksi ja ennen kaikkea, Fagin -- sanoi Toby.\n\n-- Niin, niin, keskeytti juutalainen ja siirsi tuolinsa lähemmäksi.\n\n-- Ennen kaikkea, Fagin, mitenkä Bill nyt jaksaa?\n\n-- Mitä! huusi juutalainen hypäten tuoliltaan.\n\n-- Ettehän vaan tarkoita, että -- lausui Toby ihan kalpeana.\n\n-- Mitä tarkoittamista tässä olisi? keskeytti Fagin polkien raivoissaan\nlattiata. Minne ne ovat joutuneet -- Sikes ja poika -- sanokaa, jos\ntiedätte, missä ne ovat -- ovatko ne menneet piiloon -- miksi ei niitä\nmissään näy?\n\n-- Yritys meni myttyyn, selitti Toby arasti.\n\n-- Sen kyllä tiedän, ärjäsi juutalainen vetäen taskustaan sanomalehden\nja viitaten siihen. No entä sitten?\n\n-- Siellä ammuttiin, ja poikaan sattui. Pötkimme tiehemme, poika\nmukanamme, -- suinpäin, linnuntietä, yli aitojen ja ojien. Meitä\najettiin takaa. Se oli pirullista leikkiä, koko seutu oli jalkeilla ja\nkoirat kantapäillämme!\n\n-- Entä poika? ähisi juutalainen.\n\n-- Bill oli heittänyt hänet selkäänsä ja kiiti tannerta pitkin kuin\nmyrskytuuli. Sitten taas pysähdyimme, kun Sikes saapui, ja aioimme ottaa\npojan keskellemme ja kiskoa häntä molemmista käsistä perässämme Mutta\npoika oli ihan voimaton, ehkä pyörryksissä, ja ruumis oli jo kylmä kuin\nkuollut. Viholliset olivat ihan kintereillämme; oma nahka on kullakin\nlähinnä, eikä hirsipuu ketään erityisesti houkuttele. Me siis lähdimme\nkumpikin tahollemme ja jätimme pojan erään pellon ojaan. Vieläkö hän on\nelossa vai kuollut, sitä en sen lähemmin tiedä. Juutalainen ei tahtonut\nkuulla lisää; hän päästi kauhean huudon, repi tukkaansa, syöksyi ovesta\nja jätti talon.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nEsittää salaperäisen henkilön sekä muutamia seikkoja, joita ei voi\ntässä kertomuksessa jättää mainitsematta.\n\n\nVanhus oli jo ehtinyt kadunkulmaan, ennenkuin rupesi toipumaan siitä\npelästyksestä, joka oli seurauksena Toby Crackitin antamista tiedoista.\nHän ei kuitenkaan hiljentänyt tavattoman kiireistä käyntiään, vaan\nriensi yhtä kiivaasti eteenpäin, kunnes eräiden ajoneuvojen äkkinäinen\nratina sekä muutamat jalkamiehet, jotka huomasivat hänen olevan\nvaarassa joutua hevosen jalkoihin ja sen vuoksi kovasti huutaen häntä\nvarottivat, saivat hänet jälleen pysymään käytävällä ja astumaan\ntavallista vauhtia. Hän vältti niin tarkoin kuin suinkin kaikkia\npääkatuja, valiten ainoastaan ahtaita kujia ja sivukatuja, ja saapui\nlopulta Snow-Hillin kohdalle. Täällä hän taas joudutti kulkuaan, kunnes\noli päässyt vähäiselle torinmuotoiselle paikalle, jolloin hän vihdoin,\nikäänkuin tuntisi olevansa omalla alallaan, alkoi astua tavalliseen,\nhiipivään tapaansa näytti vapaammin hengittävän.\n\nLähellä sitä paikkaa, jossa Snow-Hill ja Holborn-Hill yhtyvät, aukenee\noikealla puolella, Citystä päin tullessa, ahdas törkeän näköinen\nkuja, joka vie Saffron-Hillin kadulle. Sen likaisissa puodeissa on\nmyytävänä suuria kasoja käytettyjä nenäliinoja, kaikenkuosisia ja\n-arvoisia -- sillä täällä on niiden kaupustelijain tyyssija, jotka\nostavat taskuvarkailta. Sadottain sellaisia nenäliinoja riippuu\nakkunoiden ulkopuolella puisten haarukkain varassa tai ovenpielissä,\nja sisällä ovat hyllyt niitä täynnä. Vaikka tämä Field-Lane nimisen\nseudun ala onkin niin vähäinen, on siellä sentään oma parturi, kahvila,\noluttupa ja kapakka. Se muodostaa erityisen kauppapiirin, varastetun\ntavaran säiliön, jossa käy varhain aamulla ja myöhään illalla\nhiljaisia kauppatuttavia, suorittaen asiansa pimeissä takahuoneissa\nja hiipien tiehensä yhtä salaperäisesti kuin ovat tulleetkin. Täällä\npanee vaatekauppias, kengänpaikkaaja ja lumppuri esille tavaroitansa\ntaskuvarkaiden kyltiksi, ja likaisissa kellareissa ruostuu ja mätänee\nvanhaa rautaa, luita ja pilaantuneita vaatteita.\n\nJuuri tänne juutalainen poikkesi. Hän oli hyvä tuttu näille\nvapaamielisille kauppiaille, sillä monet, jotka seisoivat puotinsa\novella tähystämässä ostajia tai myyjiä, nyökkäsivät tuttavallisesti,\nkun hän astui heidän ohitseen. Hän vastasi samalla tapaa heidän\ntervehdykseensä, vaan ei ruvennut mihinkään keskusteluun heidän\nkanssaan, kunnes saapui kadun äärimmäiseen päähän, jolloin pysähtyi\npuhuttelemaan erästä pienikasvuista kauppiasta, joka oli ahdannut\ntavalliseen lapsentuoliin niin suuren osan ruumistaan kuin mahtui ja\npoltti piippua ovensa edessä.\n\n-- Kas vaan, mr Fagin, tekee oikein hyvää silmille, kun näkee teidätkin\ntaas pitkistä ajoista, sanoi tämä arvoisa kansalainen vastaukseksi\njuutalaisen tiedusteluun, miten hän nykyään jaksoi.\n\n-- Kotiseutu alkoi polttamaan jalkapohjiani, Lively, sanoi Fagin,\nlevittäen kulmakarvojaan ja pannen käsivartensa ristiin selän taakse.\n\n-- Tuota valitusvirttä olen jo pari kertaa kuullut ennenkin\nviritettävän, vastasi toinen; mutta kai se nytkin pian laimenee,\nluullakseni, vai mitä itse arvelette?\n\nFagin nyökkäsi myöntävästi, viittasi Saffron-Hilliin päin ja kysyi,\noliko siellä ketään tänä iltana.\n\n-- Rammoissako? tiedusti kauppias. Juutalainen myönsi.\n\n-- Hm, sanoi toinen mietiskellen. Kyllä siellä lienee nyt puoli tusinaa\nminun tuttujani, mutta teidän väkeänne en luule olevan ainoatakaan.\n\n-- Vai ei siellä ole Sikesiäkään? sanoi juutalainen alakuloisesti.\n\n-- Hän ei ole tavattavissa, kuten lakimiehet sanovat, vastasi pieni\nmies ja pudisti päätään hyvin ovelan näköisenä. Onko teillä nyt\nmukananne mitään, mikä kuuluu minun alaani?\n\n-- Tänään ei mitään, vastasi Fagin ja kääntyi lähtemään edelleen.\n\n-- Menettekö Rampoihin, Fagin? huusi pieni mies hänen jäljestään.\nOdottakaa vähän! Minua haluttaa tulla mukana ja juoda kanssanne pari\nlasia.\n\nMutta kun juutalainen kääntyi ja viittasi kädellään, että hän\nmieluummin olisi yksinään, ja kun sitä paitsi pienen miehen oli\njotenkin vaikeata päästä tuolistaan irti, jäi Rammat niminen kapakka\ntällä kertaa ilman mr Livelyn arvoisaa käyntiä. Kun kauppias vihdoin\noli päässyt pystyyn, oli juutalainen jo kadonnut näkyvistä; Lively\nnousi turhaan varpailleen, nähdäkseen hänet vielä kerran, ja sen vuoksi\nhän puristautui uudestaan pieneen tuoliinsa, tarttui vakavan näköisenä\npiippuansa ja pudisti eräälle vastapäisessä puodissa tirkistelevälle\nnaiselle päätään semmoisella tavalla, joka merkitsi epäluuloa ja\nlevottomuutta.\n\nKolme Rampaa eli Rammat, kuten lyhyyden vuoksi sanottiin, oli sama\nkapakka, jossa Sikes ja hänen koiransa jo kerran ovat esiintyneet.\nFagin antoi tarjoilupöydän luona seisovalle miehelle merkin, astui\nsuoraan portaita ylös, avasi erään oven ja hiipi hiljaa huoneeseen,\njossa sitten katseli levottomasti ympärilleen ja varjosti silmiään\nkädellänsä, ikäänkuin etsisi jotakin henkilöä.\n\nHuonetta valaisi kaksi kaasuliekkiä, joiden valoa suljetuilla\nakkunaluukuilla ja tiukasti peittävillä, vaaleanpunaisilla kaihtimilla\nestettiin pääsemästä kadulle. Kattolaudoitus oli mustaksi maalattu,\njottei kaasuliekkien savu turmelisi väriä, ja koko huone oli niin\ntäynnä tupakansavua, ettei aluksi nähnyt juuri mitään.\n\nVähitellen, kun ilma oli hieman seljennyt ovesta virranneen\ntuulahduksen avulla, tuli kuitenkin esille joukko ihmispäitä --\njotenkin yhtä sekavia, kuin ne äänet, joita siellä kaikui; ja\nkun silmä oli ehtinyt enemmän tottua tähän sekamelskaan, saattoi\neroittaa lukuisan seuran miehiä ja naisia ahtaasti istumassa\npitkän pöydän ääressä. Yläpäässä istui jonkunlainen puheenjohtaja,\nnuija kädessä, ja etäisessä nurkassa rämpytti ränsistynyttä pianoa\nmuuan soittoniekka, jolla oli sinertävä nenä ja kasvojen ympärillä\nnenäliina, kaiketi hammassäryn vuoksi. Juuri kun Fagin hiljaa astui\nhuoneeseen, oli pianotaiteilija kaiuttanut jonkinmoisia valmistavia\n\"juoksutuksia\" pitkin kaikkia koskettimia, niin että läsnäolijoihin\noli herännyt kiivas halu kuulla joku laulu, jota sitten vaadittiinkin\nyksimielisesti. Kun tästä johtunut meteli oli hieman hiljennyt, astui\nesille nuori nainen ja huvitti seuraa nelivärsyisellä lemmenlaululla,\njonka lepokohtien aikana säestäjä soitti koko sävelen niin\nriivatun vahvasti kuin suinkin jaksoi. Laulun loputtua laulajatar\nsai puheenjohtajalta kiitoslauselman. Sitten ryhtyi kaksi n.s.\n\"taiteensuosijaa\", toinen puheenjohtajan vasemmalla, toinen oikealla\npuolella, laulamaan vuorolaulua, joka saavutti suurta suosiota.\n\nJoukkio tarjosi nähtäväksi muutamia hyvin merkillisiä kasvoja.\nEnsiksikin siinä oli puheenjohtajana itse isäntä -- raaka, karkea,\ntukeva mies, joka soitan ja laulun aikana muljautti silmiään joka\npuolelle näennäisesti hyvin mukana yhteisessä riemussa, mutta itse\nasiassa hän piti mitä tarkimmin silmällä vieraittensa liikkeitä ja\nkuunteli joka sanaa, mikä siinä lausuttiin.\n\nFaginiin, joka oli vapaa muutamista tuuteista, ei tämä kaikki\nvaikuttanut vähääkään, vaan hän tähysteli seuran huvitellessa kasvoista\nkasvoihin, löytämättä kuitenkaan sitä, jota etsi. Viimein hänen\nonnistui kiinnittää puheenjohtajan huomiota. Tälle hän viittasi melkein\nhuomaamattomasti ja lähti huoneesta yhtä hiljaa kuin oli tullut.\n\n-- Mitä voin tehdä mieliksenne, mr Fagin? kysyi isäntä, joka oli\nseurannut häntä portaille. Ettekö tahdo tulla seuraamme? Kyllä ne siitä\nihastuisivat joka sielu.\n\nJuutalainen pudisti päätään ja kysyi kuiskaten: -- Onko hän täällä?\n\n-- Ei ole, vastasi isäntä.\n\n-- Eikö Barneystakaan ole mitään kuulunut? jatkoi Fagin. - Ei mitään.\nHän ei lähde pesästään, ennenkuin kaikki on turvallista. Voitte olla\nvarma siitä, että niiden jäljillä ollaan, ja jos hän nyt liikahtaisi,\nsiepattaisiin hänet heti kiinni. Kyllä Barney on jossakin vaarattomassa\npaikassa, sillä muuten hänestä jo olisi kuulunut jotakin. Lyön vaikka\nvetoa, että hän osaa pelastaa nahkansa. Se mies ei tee tyhmyyksiä.\n\n-- Luuletteko hänen tulevan tänne tänä iltana? kysyi taas juutalainen.\n\n-- Monksiako tarkotatte? tiedusteli isäntä epäröiden.\n\n-- Hiljaa! sanoi Fagin. Niin juuri.\n\n-- Tietysti, vastasi toinen, vetäen taskustaan esiin kultakellon.\nOlen häntä jo odottanut hetken aikaa. Jos haluatte odottaa kymmenen\nminuuttia, niin --.\n\n-- En, en, keskeytti juutalainen äkkiä, ikäänkuin hänestä tuntuisi\nmukavammalta olla tapaamatta sitä henkilöä, jota oli hakenut. Sanokaa\nhänelle, että olen käynyt häntä hakemassa ja että hänen täytyy tulla\nminun luokseni tänä yönä -- ei, vasta huomenna -- sanokaa, että hän\ntulee huomenna. Kun hän ei ole täällä, niin ehtiihän tuota huomennakin.\n\n-- Hyvä on, sanoi isäntä. Eikö mitään muuta?\n\n-- Tällä kertaa ei mitään lisää, vastasi Fagin ja astui portaita alas.\n\n-- Kuulkaapas vielä! kuiskasi hänelle isäntä, kumartuen kaidepuun yli,\nnyt voisi muuten tehdä erinomaisen kaupan. Olen saanut Phil Barkerin\nihan aikahumalaan; lapsikin voisi häntä nyt petkuttaa.\n\n-- Vai niin, mutta minulla ei ole aikaa mihinkään asioimisiin! vastasi\njuutalainen, katsahtaen ylöspäin. Mitä Philliin tulee, kyllä häneen\ntartumme toisen kerran. Menkää siis takaisin vieraiden luo, hyvä\nystävä, ja käskekää niitä pysymään hyvällä tuulella -- niin kauan kuin\nsitä kestää. Ha, ha, haa!\n\nIsäntä yhtyi vanhuksen nauruun ja palasi sitten seuransa luo. Niin pian\nkuin juutalainen oli jäänyt yksin, tuli hänen kasvoihinsa taas entinen\nlevottomuuden ja mietiskelyn ilme. Vähän aikaa tuumittuaan hän kutsui\nluokseen vuokra-ajurin ja käski ajamaan Bethnal-Greeniin. Hyvän matkan\npäässä Sikesin asunnosta hän astui vaunuista kadulle ja kulki loppuosan\ntietä jalkaisin.\n\n-- No niin, mutisi hän partaansa, kolkuttaessaan ulko-ovelle, jos tässä\non jokin salainen juoni vireillä, niin sen saan tyttöletukalta esille,\nvaikka se onkin aika ovela.\n\nSe vanha eukko, joka avasi ulko-oven, ilmoitti Nancyn olevan kotona, ja\nsen vuoksi Fagin hiipi portaita ylös ja astui kursailematta huoneeseen.\nTyttö oli yksinään, maaten pää pöydällä ja hiukset hajallaan.\n\n-- Hän on kai päissään, ajatteli juutalainen välinpitämättömästi, tai\nehkä hän on vaan murheissaan.\n\nFagin kääntyi sulkemaan ovea, ja siitä johtunut kolina herätti tytön.\nTämä iski häneen tuikean katseen, tiedustellen, onko hänellä mitään\nuutta kerrottavana, ja kuunteli sitten Faginin kertomusta Toby\nCrackitin seikkailusta. Kun se oli päättynyt, vaipui Nancy entiseen\nasentoonsa, lausumatta sanaakaan. Hän sysäsi kynttilän kiivaasti\nsyrjään, sovitteli pari kertaa asemaansa mukavammaksi äkkinäisillä\ntempauksilla ja kaappi jaloillaan lattiata; mutta siinäpä olikin kaikki.\n\nTämän vaitiolon aikana juutalainen silmäili levottomasti pitkin\nhuonetta ikäänkuin saadakseen selville, eikö Sikes sentään ollut\nsalaa tullut kotiinsa. Nähtävästi tyytyväisenä tähystelyynsä hän yski\npari kertaa ja yritti kerta toisensa jälkeen alottaa keskustelua;\nmutta tyttö ei hänestä välittänyt sen enempää, kuin jos hän olisi\nollut kivipatsas. Vihdoin hän ryhtyi kauan vaiti oltuaan viimeiseen\nkoetukseen, hieroi kämmeniään ja kysyi sulavimmalla äänellään:\n\n-- No sanokaa, sydänkäpyseni, missä luulette Billin nykyään\noleskelevan, -- häh?\n\nTyttö mutisi jotakin sinnepäin, ettei hän sitä tiennyt, ja niistä\npuoleksi hillityistä äänistä päättäen, joita häneltä kuului, hän tuntui\nitkevän.\n\n-- No entä poika? sanoi juutalainen, siristäen silmiään, saadakseen\nedes vilaukselta nähdä hänen kasvojaan. Pikku poika parka! Ajatelkaa\nvaan, ne heittivät hänet ojaan!\n\n-- Vaikka sinnekin, vastasi Nancy ja katsahti äkkiä ylös, siellä hän\non onnellisempi kuin täällä meidän joukossamme. Jollei Billille tule\nsiitä mitään vahinkoa, niin toivon, että poika makaa ojassa kuolleena\nja hänen luut siellä mätänevät.\n\n-- Kuinka niin! huudahti juutalainen ihmeissään.\n\n-- Niin, sitä juuri tarkotan, vastasi tyttö, katsoen häntä silmiin.\nIloitsen siitä, ettei enää tarvitse häntä nähdä ja että hän nyt\non päässyt pahimmalta kärsimyksestä. Minä en siedä häntä nähdä\njoukossamme. Kun hänet näen, alan vihata itseäni ja teitä karkkia.\n\n-- Lorua! sanoi juutalainen halveksivasti. Te olette juovuksissa,\ntyttöseni!\n\n-- Vai juovuksissa! härnäsi Nancy katkerasti. Ei se ole teidän\nansionne, ellen olisikaan juovuksissa! Jos saisitte määrätä, niin\nolisin aina juopunut, paitsi tällä hetkellä, sillä nyt ette kai ole\noikein mielissänne puhetavastani, vai mitä?\n\n-- En olekaan, vastasi Fagin vihaisena.\n\n-- Koettakaa siis saada se muuttumaan, kiusotti tyttö nauraen.\n\n-- Vai muuttumaan! huusi juutalainen ihan raivoissaan tytön\nodottamattomasta uppiniskaisuudesta sekä tämän illan vastuksista. Kyllä\nminä sen muutan! Kuulkaa nyt minua, mokoma letukka! Teidän pitää ottaa\nhuomioonne, että minun tarvitsee sanoa vain muutama sana saadakseni\nSikes kuristetuksi yhtä varmasti kuin jos sen härän kaula nyt olisi\nkynsissäni. Jos hän tulee takaisin eikä tuo poikaa mukanaan -- jos hän\non päässyt pakoon, mutta ei toimita Oliveria joko elävänä tai kuolleena\nminulle, täytyy sinun itse murhata hänet, jos tahdot hänet pelastaa\nhirsipuusta, ja sen lisäksi häneltä on otettava henki heti, kun hän\npistää jalkansa tähän huoneeseen, sillä muuten lienee liian myöhäistä!\n\n-- Mitä ihmettä tämä oikeastaan merkitsee? kysyi tyttö kummastuneena.\n\n-- Mitä se merkitsee! toisti Fagin vihan vimmassa. Poika on minulle\nmonen sadan punnan arvoinen. Pitääkö minun se menettää, minkä hyvä\nsattuma ilman mitään vaaraa minulle antoi, muutamien juopuneiden\nroistojen vuoksi, joiden hengen voisin parilla sanalla nitistää? Ja\npitääkö minun olla sidottuna ihan elävään paholaiseen, jolta vaan\ntoistaiseksi puuttuu tahtoa, mutta jolla on valta vetää minut -- --.\n\nIhan hengästyneenä vanhus änkytti pari epäselvää sanaa, mutta samassa\nhetkessä hän hillitsi vihanpurkauksensa ja muutti koko käytöksensä.\nVähää ennen hän oli vielä mulkoilevin silmin ja kasvot tuhkanharmaina\nvimmasta huitonut nyrkkiään, ilmassa, mutta nyt hän vaipui tuolille,\nkyyristyi kokoon ja vapisi pelosta, että oli raivoissaan tullut\nsanoneeksi jotakin liikaa. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän uskalsi\nkatsahtaa Nancyyn ja näkyi hieman rauhoittuvan, kun huomasi tytön\ntaas olevan samassa huolettomassa asennossa, jossa oli hänet ensin\nyllyttänyt.\n\n-- Nancy kultaseni! liverteli juutalainen taas tavallisella äänellään.\nOletteko minua kuunnellut?\n\n-- Älkää minua piinatko, Fagin! vastasi tyttö nostaen päätään\nraukeasti. Ellei Bill tällä kertaa ole onnistunut työssään, niin\nehtiihän tuota toistekin. Hän on jo suorittanut teidän hyväksenne monta\nhyvää asiaa ja kaiketi vast'edeskin yrittää, jos vaan voi; jollei hän\nenää voi, niin minkä sille mahtaa -- antakaa siis asian olla.\n\n-- Entä mitä poikaan tulee, tyttöseni? sanoi Fagin ja hieroi lujasti\nkäsiään.\n\n-- Poika saa kestää osansa kuin muutkin, vastasi Nancy kiireesti, ja\nminä sanon vieläkin, että toivon hänen jo olevan kuolleena, niin että\non päässyt kaikesta pahasta ja varsinkin teidän kynsistänne -- kunhan\nvaan Bill ei joudu onnettomuuteen. Mutta kai hänkin on pelastunut,\nsillä onhan hän kahta vertaa sukkelampi kuin Toby, joka näkyy\nsuojelleen nahkansa.\n\n-- No mutta mitä arvelet äskeisistä sanoistani, hyvä ystäväiseni?\nhuomautti Fagin ja tähtäsi häneen väijyvän katseen.\n\n-- Jos halusitte saada minut tekemään jotakin, niin täytyy teidän\ntoistaa se vielä kerran, vastasi Nancy; parempi olisi sentään jättää se\nhuomiseksi, sillä minua nukuttaa aika lailla.\n\nFagin kyseli vielä yhtä ja toista, päästäkseen oikein selville,\noliko Nancy kuullut hänen varomattomia sanojaan, mutta tyttö vastasi\nhänen kysymyksiinsä aivan empimättä ja osoittautui hänen tutkivista\nsilmäyksistään huolimatta niin tyyneksi, että Fagin alkoi uudestaan\nuskoa hänen olevan juovuksissa. Nancy ei ollutkaan vapaa tästä\nheikkoudesta, joka oli hyvin tavallinen juutalaisen naisoppilaisten\nkesken ja josta heitä jo nuorella iällä enemmän kiitettiin kuin\nmoitittiin. Hänen pukunsa epäjärjestys ynnä koko huoneen täyttävä\nviinantuoksu vahvisti juutalaisen arvelua. Kun Nancy sitäpaitsi sen\nkiivastuksen jälkeen, josta äsken oli puhe, vähitellen vaipui raukeaan\ntylsyyteen ja sitten eriskummalliseen tunteiden sekamelskaan, jossa hän\nvälistä purskahti itkuun, välistä päästi sellaisia hirnahduksia, kuin:\n\"roska tämä on kaikki! pitäkäämme lystiä!\" y.m., niin huomasi Fagin,\njoka pitkän elämänsä kuluessa oli saanut kokemusta tämäntapaisissa\nasioissa, erityisellä mielihyvällä Nancyn olevan ihan päissään.\n\nFagin siis rauhoittui täydellisesti, ja saavutettuaan nyt molemmat\ntarkoituksensa, kun näet oli ilmoittanut tytölle saamansa tiedot ja\nomin silmin nähnyt, ettei Sikes ollut palannut, lähti hän kotimatkalle,\njättäen nuoren ystävättärensä makaamaan pöydän ääreen.\n\nHän oli päässyt oman katunsa kulmaan ja kaiveli jo portinavainta\ntaskustaan, kun pimeästä porttikäytävästä tuli esille muuan henkilö,\nastui suoraan kadun poikki ja hiipi huomaamatta hänen sivulleen.\n\n-- Fagin! kuiskasi joku ääni ihan juutalaisen korvaan.\n\n-- Häh! huudahti Fagin ja kääntyi äkkiä. Oletteko te --.\n\n-- Olen! keskeytti vieras. Kaksi tuntia olen tässä odotellut. Missä\nhitossa te olette viipynyt?\n\n-- Juossut teidän asioissanne, hyvä ystävä, vastasi juutalainen,\nkatsahtaen seuralaiseensa levottomasti ja hiljentäen käyntiään. Koko\nillan olen toiminut teidän hyväksenne.\n\n-- Kai, kai, lausui toinen pilkallisesti. Miten olette onnistunut.\n\n-- Eipä erittäin, vastasi Fagin.\n\n-- Eihän teillä sentään lie pahoja uutisia? kysyi taas vieras,\npysähtyen ja silmäten Faginia rauhattomana.\n\nJuutalainen pudisti päätään ja aikoi juuri vastata, mutta toinen\nkeskeytti hänet ja viittasi taloon, jonka kohdalle he nyt olivat\nsaapuneet, huomauttaen, että hänen sopisi paremmin kertoa uutisensa\nseinien ja katon suojassa, sillä pitkästä seisomisesta kylmässä\ntuulessa hänen verensä oli melkein hyytynyt.\n\nFagin ei näkynyt lainkaan haluavan kutsua vierasta kotiinsa näin\nsopimattoman aikaan ja mutisi jotakin sinne päin, että hänen huoneensa\noli lämmittämätön; mutta toinen uudisti toivomuksensa niin käskevästi,\nettä Fagin avasi portin ja pyysi häntä sulkemaan sen hiljaa sillä\nvälin, kun hän itse toisi valoa.\n\n-- Täällä on pimeä kuin haudassa, sanoi vieras, hapuiltuaan muutamia\naskella eteenpäin. Rientäkää hiidessä, sillä tällaista en kärsi!\n\n-- Sulkekaa ovi, kuiskasi Fagin käytävän päästä. Tuskin oli hän tämän\nsanonut, kun ovi paiskattiin kiinni niin, että talo jytisi.\n\n-- Ei se ollut minun vikani, selitti vieras, kähmien eteenpäin. Tuuli\nsen paiskasi tai se laukesi itsestään, mutta tuokaa pian valoa, sillä\nmuuten kolhin itseni mäsäksi tässä kirotussa pesässä!\n\nFagin astui hiljaa keittiön portaita alas ja tuli pian takaisin,\nkädessä sytytetty kynttilä, ja ilmoitti, että Toby Crackit nukkui\npihanpuoleisessa ja pojat etumaisessa huoneessa. Sitten hän viittasi\nvierasta tulemaan jäljestä ja alkoi astua toisia portaita ylös.\n\n-- Nyt voimme rauhassa keskustella, sanoi juutalainen, avaten\nyläkerroksessa erään oven, mutta kun akkunaluukuissa on reikiä emmekä\ntahdo naapureillemme näyttää, että täällä on valoa, niin panen\nkynttilän tähän näin.\n\nHän laski kynttilän ylimmälle portaalle, ovea vastapäätä, ja astui\nvieraansa kanssa huoneeseen. Siellä ei ollut muita huonekaluja kuin\nrikkinäinen nojatuoli ja vanha päällyksetön sohva, joka oli oven\ntakana. Tälle heittäytyi vieras väsyneen näköisenä, ja juutalainen\nsiirsi nojatuolia vähän lähemmä, niin että he istuivat vastakkain.\nHuoneessa ei ollut aivan pimeä, sillä ovi oli puoleksi auki, ja\nportaalta seisovasta kynttilästä tuli heikko kajastus vastapäiseen\nseinään.\n\nHe kuiskuttelivat hetken aikaa, ja vaikka heidän keskustelustaan\nsaattoi kuulla vaan muutaman yksityisen sanan, niin olisi kuuntelija\nkuitenkin helposti huomannut, että Fagin koetti puolustaa itseään\njoitakin syytöksiä vastaan, joita hyvin kiihtynyt vieras teki. Tällä\ntapaa he olivat keskustelleet ehkä noin neljännestunnin, kun Monks --\njonka nimiseksi Fagin puhelun aikana oli vierastaan usein kutsunut --\nlausui hieman kovemmalla äänellä:\n\n-- Sanon teille vielä kerran, että se oli tyhmä yritys. Miksi ette\npitänyt häntä kotona toisten joukossa ja tehnyt hänestä hiipivää\ntaskuvarasta muitta mutkitta?\n\n-- Hyvä on sanoa! huudahti juutalainen, olkapäitään kohottaen. --\nVai aiotteko uskotella, ettette olisi sitä voinut, jos vaan olisitte\nviitsinyt vähän harjoittaa? kysyi Monks äreästi. Olettehan toisiakin\npoikia opettanut! Jos teillä vaan olisi riittänyt kärsivällisyyttä\nkorkeintaan vuodeksi, niin olisitte saanut hänet tuomituksi ja\nkarkoitetuksi maasta ehkä ikipäiviksi.\n\n-- No kenellä olisi siitä ollut hyötyä, ystäväiseni? kysyi juutalainen\nnöyrästi.\n\n-- Minulla! vastasi Monks.\n\n-- Mutta ei minulla, lausui juutalainen sävyisästi. Minulla olisi ehkä\nollut hänestä hyötyä toisella tapaa. Kun kaksi on osallisena samassa\nasiassa, niin on kohtuullista, että molempien hyöty otetaan lukuun;\nenkö ole oikeassa?\n\n-- No, entä sitten? kysyi Monks jyrkästi.\n\n-- Huomasin pian, ettei häntä helposti opeta meidän ammattiimme,\nselitti juutalainen, hän ei ollut toisten poikien kaltainen samoissa\nolosuhteissa.\n\n-- Hitto hänet vieköön, mutisi vieras, kai hänestä muuten olisi jo\naikoja sitten tullut varas.\n\n-- Minun ei mitenkään onnistunut saada häntä tekemään rahaa, jatkoi\njuutalainen tarkastellen vieraansa ulkomuotoa. Minulla ei ollut mitään\nkeinoa peloittaa häntä, kuten aina alussa on tarpeellista, jotta\nopetuksesta jotain valmista tulisi. Mitä on tehtävä? Pitikö taas\nlähettää hänet Taskuveijarin ja Batesin kanssa kaupungille? Saimme ensi\nkerrasta kylliksemme, ja epäilin meidän kaikkien turvallisuutta.\n\n-- Siihen en minä ollut syynä, huomautti Monks.\n\n-- Ette tietysti, hyvä ystävä! jatkoi juutalainen; enkä minä siitä enää\nolekaan pahoillani, sillä ilman sitä sattumusta ette kai koskaan olisi\nhuomannut poikaa ja tuntenut häntä siksi, jota niin hartaasti etsitte.\nNo niin, -- teidän tähtenne hankin hänet takaisin tytön avulla, mutta\nnyt on tämä alkanut häntä suojella.\n\n-- No, kuristakaa tyttö tieltä pois, sanoi Monks kärsimättömästi.\n\n-- Ei sekään käy laatuun juuri nykyään, vastasi juutalainen hymyillen;\nja sitä paitsi tuollainen toimenpide ei oikein kuulu ammattiimme,\nmuuten olisi näinä päivinä ehkä tapahtunut jotakin sen tapaista. Kyllä\nminä tunnen tämän tyttölajin. Niin pian kuin poika alkaa paatua, ei\ntyttö hänestä välitä sen enempää kuin puukapulasta. Tahdotte saada\nhänestä varkaan; no hyvä, jos hän on elossa, lupaan ennen pitkää tehdä\nhänet varkaaksi. Ja jos -- jos --, jatkoi juutalainen toista lähestyen\n-- tosin se ei ole luultavaa -- mutta jos niin hullusti olisi käynyt,\nettä hän olisi kuollut --.\n\n-- Niin se ei ole minun syyni! keskeytti Monks ja tarttui pelästyneen\nnäköisenä juutalaisen käsivarteen. Muistakaa se, Fagin! Minulla ei ole\nollut osaa siihen leikkiin. Kaikkea muuta, vaan ei hänen henkeään,\nsenhän sanoin teille jo alussa. Minä en tahdo vuodattaa verta; se tulee\naina ilmi eikä anna ihmiselle rauhaa. Jos hänet on ammuttu kuoliaaksi,\nniin en minä ole syypää -- kuuletteko? Kirottu olkoon tämä pesä! Mitä\nihmettä se oli?\n\n-- Mikä? huusi juutalainen ja tarttui molemmin käsin arkaan heittiöön,\njoka hyppäsi sohvalta seisaalle. Missä?\n\n-- Tuolla! vastasi Monks, tuijottaen vastapäiseen seinään. Varjo --\nnäin naisen varjon, hattu päässä ja vaippa yllä, liitelevän pitkin\nseinää!\n\nFagin päästi vieraansa irti, ja he syöksivät kiivaasti huoneesta.\nKynttilä oli samalla paikalla kuin ennen ja näytti heille vain tyhjät\nportaat ja heidän omat kalpeat kasvonsa. He kuuntelivat, mutta koko\ntalossa vallitsi täydellinen hiljaisuus.\n\n-- Se olikin vain luulottelua, sanoi Fagin ja otti kynttilän käteensä.\n\n-- Voin vannoa, että näin sen! vastasi Monks vavisten. Se kumartui\neteenpäin, kun sen ensiksi huomasin, ja hiipi tiehensä, kun puhuin.\n\nJuutalainen katsahti halveksivasti seuralaisensa vaaleisiin kasvoihin,\nkehoitti häntä seuraamaan, jos halutti, ja astui portaita ylös.\nHe tutkivat kaikki huoneet; ne olivat kylmät ja tyhjät. Sitten he\nlaskeutuivat eteiseen ja kellariin. Viheriää hometta oli matalilla\nseinillä ja etanan jäljet loistivat kynttilän valossa; mutta kaikki oli\nhiljaa kuin haudassa.\n\n-- Mitä nyt arvelette? kysyi Fagin, kun jälleen olivat tulleet\nkäytävään. Paitsi meitä ei ole koko talossa elävää sielua liikkeellä,\nja Toby ynnä pojat ovat varmasti lukon takana. Katsokaapa näitä!\n\nVäitteensä todistukseksi juutalainen veti taskustaan kaksi avainta ja\nselitti, että ensin mennessään keittiöön päin hän oli sulkenut puheena\nolevat huoneet, ollakseen varma, ettei kukaan heitä kuuntele.\n\nKun Monksia vastaan tuli näin paljon todistuksia, alkoi hän itsekin\nepäillä. Hänen väitteensä heikkenivät vähitellen, kuta kauemmin he\ntutkivat asiaa, mitään löytämättä: lopulta hän purskahti ilkeään\nnauruun ja tunnusti, että hänen kiihtynyt mielikuvituksensa kai oli\ntehnyt hänelle pienen kepposen. Hän ei kuitenkaan halunnut enää tänä\nyönä jatkaa keskustelua, äkkiä muistaen, että kello jo oli yli yksi; ja\nsiten nämä ystävykset erosivat.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nKorvaa sen epäkohteliaisuuden, johon kertoja eräässä edellisessä\nluvussa tuli syypääksi, kun jätti rouvashenkilön ihan kursailematta\nsikseen.\n\n\nTavallisen kirjailijan ei mitenkään sopine jättää niin tärkeä\nhenkilö, kuin vaivaistalon vahtimestari on, odottamaan seisten uunin\nedessä, takin liepeet nostettuina käsivarsille, kunnes hän (nimittäin\nkirjailija) suvaitsee tulla päästämään hänet pälkähästä; vielä vähemmän\nhänen sopii yhtä kömpelösti kohdella naisihmistä, johon vahtimestari\non luonut helliä ja rakastuneita silmäyksiä ja jonka korvaan hän on\nkuiskannut niin makeita sanoja, että niistä, varsinkin kun tulevat näin\nmahtavalta taholta, helposti rupeaa minkä tytön tai rouvan tahansa\nsydän suloisessa pelossa pamppailemaan. Tämän vuoksi rientääkin nyt\nse luotettava kertoja, joka tämän hyvin todellisen jutun kirjoittaa,\nsyvästi kunnioittaen kaikkia maan päällisiä korkeita henkilöitä,\nosoittamaan heille sitä huomiota, jota heillä on oikeus vaatia,\nja antamaan heille ne kunnioitukset, jotka ovat erottamattomasti\nyhdistetyt heidän arvoonsa ja siis myös heidän ansioihinsa. Siinä\nmielessä aioimmekin sovittaa tähän kohtaan kertomustamme jonkunlaisen\ntutkimuksen, joka käsittelisi vahtimestarin jumalallisia oikeuksia\nja todistaisi sen väitteen, ettei köyhäintalon vahtimestari koskaan\nvoi tehdä väärin. Vaikka tällainen tutkimus tuottaisikin vakavalle\nlukijalle paljon mielenylennystä ja hyötyä; täytyy meidän kuitenkin,\najan ja tilan puutteen tähden, lykätä se johonkin sopivampaan\ntilaisuuteen. Silloin osoitamme, että oikea vahtimestari -- se on:\nsellainen, joka toimii kunnallisessa vaivaistalossa ja samalla on\npitäjänsä kirkon palvelija -- virkansa nojalla on varustettu kaikilla\nhyvillä inhimillisillä ominaisuuksilla ja ettei pelkillä yhdistysten,\nvirastojen ja kappelien vahtimestareilla ja muilla semmoisilla ole\nvähääkään oikeutta lukea näitä ominaisuuksia hyväkseen.\n\nBumble oli uudestaan laskenut teelusikat, punninnut sokeripihtejä,\ntutkinut maitokannua vielä tarkemmin ja muutenkin hankkinut itselleen\ntäydellisen selvyyden huonekaluston arvosta, ottaen lukuun tuolien\njouhitäytteenkin, sekä uudistanut tämän arvioimisen ainakin puoli\ntusinaa kertaa, ennenkuin hänen mieleensä johtui, että rouva Corneyn\nolisi jo aika palata. Kun ei tätä kuulunut, päätti Bumble kuluttaa\naikaansa sillä viattomalla ja hauskalla tempulla, että sivumennen\nkatsahtaisi rouva Corneyn laatikkoihin.\n\nHän kuunteli siis avaimenreiästä, ollakseen varma, ettei kukaan\nollut tulossa häntä yllyttämään, ja ryhtyi sitten, alkaen alhaalta,\ntutkimaan kolmen laatikon sisällystä, joissa oli kaikenlaista arvokasta\nvaatetavaraa, järjestettyinä kerroksittain vanhojen sanomalehtien\nja kuivattujen lavendelikukkien väliin. Bumble näkyi olevan hyvin\ntyytyväinen. Jatkaessaan tutkimustansa hän lopuksi avasi pienen\nsivulaatikon, jossa oli avain suulla, ja äkkäsi siinä suljetun\nsäästörasian, josta kuului ravistaessa suloinen, kilisevä ääni. Sitten\nBumble astui mahtavin askelin entiselle paikalleen uunin eteen ja sanoi\nitsetietoisesti: -- Minä teen sen! Tätä merkillistä väitettä seurasi\npitkällinen päänpudistus, ikäänkuin hän moittisi itseään siitä, että\nvielä oli niin veitikkamainen, ja sitten hän alkoi mielihyvissään\nihailla jalkojaan, katsellen niitä sivulta päin.\n\nHän oli vielä tässä hommassa, kun rouva Corney syöksyi huoneeseen,\nheittäytyi ihan hengästyneenä tuolille, joka oli lähellä uunia, painoi\ntoisen käden silmilleen ja toisen sydämelleen ja tavoitteli ilmaa\nraskaasti.\n\n-- Rouva Corney, sanoi Bumble, kumartuen hänen puoleensa, mitä tämä\nmerkitsee, mitä on tapahtunut? Minä pyydän, puhukaa! Minä olen ihan\nkuin -- kuin -- hän ei hädissään muistanut \"kuumia hiiliä\" ja sanoi sen\nvuoksi: \"rikkinäisillä pulloilla\".\n\n-- Voi, voi, herra Bumble, huudahti emännöitsijä, minä olen niin\nkauheasti pelästynyt!\n\n-- Pelästynyt, rouvaseni! toisti Bumble, kuka on rohjennut teitä --?\nVai niin, kyllä ymmärrän, jatkoi hän, hilliten kiihkoansa luontaisella\narvokkaisuudellaan, se on kai noiden kirottujen vaivaisten juonta.\n\n-- Hirmuista on sitä ajatella, lausui rouva Corney väristen.\n\n-- Koettakaa olla sitä ajattelematta, hyvä rouva! esitti Bumble\nhellästi. Entä jos nauttisitte tipan viiniä?\n\n-- En millään ehdolla, vastasi emäntä. En minä sitä voisi -- oh!\nYlimmällä hyllyllä nurkassa -- oh!\n\nHyvä rouva viittasi tajuttomasti seinäkaappiin ja näytti kärsivän kovia\nsisällisiä tuskia. Bumble hyökkäsi osoitettuun paikkaan, sieppasi\nvihreän pullon hyllyltä, josta niin merkillisellä tavalla oli saanut\ntiedon, kaatoi siitä teekuppiin jonkun verran ja piti kuppia hänen\nhuuliensa edessä.\n\n-- Minä voin paremmin, sanoi rouva Corney nojautuen taaksepäin,\nsittenkuin oli juonut kupista puolet.\n\nBumble loi hurskaassa kiitollisuudessa silmänsä kattoa kohti, laski ne\nsitten kupin reunaan ja nosti kupin nenänsä alle.\n\n-- Piparimynttiä, selitti emäntä heikolla äänellä, hymyillen lempeästi\nvahtimestarille. Maistakaapa sitä; siinä on pikkusen muutakin seassa.\n\nBumble maistoi lääkettä epäillen, maiskutti huuliaan, otti uuden\nkulauksen ja laski kupin tyhjänä pöydälle.\n\n-- Onhan se hyvin vahvistavaa, lausui rouva Corney.\n\n-- Todellakin, kelpo juomaa, hyvä rouva, myönsi vahtimestari. Sitten\nhän siirsi tuolinsa emännöitsijän viereen ja kysyi hellästi, mikä häntä\noli pelästyttänyt.\n\n-- Ei mikään, vastasi rouva Corney. Minä olen vaan niin heikko ja\noikullinen.\n\n-- Älkää sanoko itseänne heikoksi, väitti Bumble, lähentäen tuoliaan\nvieläkin. Olisitteko todellakin heikko?\n\n-- Kaikki olemme heikkoja olentoja, vastasi emäntä, turvautuen\ntällaiseen yleiseen väitteeseen.\n\n-- Siinä olette oikeassa, tunnusti Bumble.\n\nKumpikaan ei vähän aikaan lausunut mitään, mutta Bumble selitti\näsken mainittua väitettä käytännöllisesti siten, että laski vasemman\nkäsivartensa liukumaan tuolin selältä rouva Corneyn esiliinan nauhalle,\njonka suuntaa se vähitellen rupesi seuraamaan.\n\n-- Te olette seurakunnan jalohelmi, huudahti Bumble. Kai tiedätte, että\nherra Sloutin tila on tänään pahentunut.\n\n-- Tiedän, vastasi rouva Corney hämillään.\n\n-- Hän ei kuulu voivan elää enää viikkoakaan, jatkoi vahtimestari.\nHän on tämän köyhäintalon kaitsija; hänen kuolemansa johdosta tulee\npaikka avoimeksi ja on täytettävä. Mikä ihana toive siinä on meillä!\nErinomainen tilaisuus yhdistää sydämet ja taloudet.\n\nRouva Corney nyyhkytti.\n\n-- Pikkuinen sana vaan! sanoi Bumble, kumartuen ujon lemmittynsä\npuoleen; antakaa minun kuulla pieni, suloinen sana!\n\n-- J-j-jaa! kuiskasi emännöitsijä.\n\n-- Vielä yksi asia, jatkoi vahtimestari. Tyynnyttäkää hellät tunteenne\nja kuulkaa minua! Milloin vietämme häät?\n\nRouva Corney koetti kaksi kertaa puhua, mutta onnistumatta. Vihdoin hän\nkokosi kaikki voimansa, kietoi kätensä Bumblen kaulan ympäri ja sanoi,\nettä se saisi tapahtua milloin tahansa ja että hänen sulhonsa oli niin\n\"kauhean suloinen\".\n\nKun asia näin oli päätetty, otettiin sen vahvistukseksi kupillinen\npiparimynttirohtoa, josta morsiamen kiihtynyt mielentila myös näkyi\ntyyntyvän. Rohtoa juodessa emännöitsijä ilmoitti vahtimestarille edellä\nmainitun vanhan eukon kuoleman.\n\n-- Hyvä on, sanoi Bumble ryypäten. Voinhan kotiin mennessäni poiketa\nSowerberryn luo ja lähettää hänet tänne huomisaamuna. Senjälkeen käänsi\nhän kauluksen pystyyn, painoi hatun päähänsä, otti morsiameltaan hellät\njäähyväiset ja lähti taas taistelemaan pakkasta vastaan.\n\nHerra ja rouva Sowerberry olivat menneet vieraisiin täksi iltaa, ja kun\nNoa Claypole ei juuri viitsinyt ponnistaa voimiaan enemmän, kuin mitä\ntarvittiin kahden tärkeän toimen, syömisen ja juomisen, suorittamiseen,\nei hän ollut vielä sulkenut puotia, vaikka tavallinen sulkemisaika\njo aikoja oli mennyt. Bumble koputti kepillään useita kertoja pöytää\nvasten, mutta kun ei ketään kuulunut ja pienen takakamarin lasiovesta\nnäkyi valoa, rohkeni hän mennä katsomaan, mitä siellä oli tekeillä --\nja näkikin jotakin tavatonta.\n\nPöytä oli illalliseksi katettu; siinä oli leipää ja voita, lautasia ja\nlaseja, oluthaarikka ja viinipullo. Pöydän yläpäässä istui herrasmies\nClaypole mukavassa nojatuolissa, jonka toiselle käsipuulle hän oli\nhuolettomasti nostanut säärensä. Toisessa kädessä oli hänellä kääntöpää\nveitsi, toisessa iso voileipä. Ihan hänen vieressään seisoi Charlotte\nja aukoili muutamia ostereita, jotka sitten sukevasti valuivat\nClaypolen suuhun.\n\n-- Kas tässä on oikein lihava kappale, rakas Noa! sanoi Charlotte;\nkoeta nyt vielä syödä edes tämä ainoa.\n\n-- Onpa tuo osteri sentään ihana elävä! huomautti Claypole, kun oli sen\nsyönyt. Vahinko vaan, ettei niitä voi syödä oikein paljon, sillä niistä\nrupeaa pahoin voimaan.\n\n-- Niin, onhan se ilkeätä, myönsi Charlotte.\n\n-- Sepä se, sanoi Noa. Etkö sinä huoli osterista?\n\n-- Enpä erittäin, vastasi Charlotte. Minusta on hauskempi nähdä sinun\nniitä syövän kuin syödä itse.\n\n-- Ihme ja kumma! lausui Claypole mietiskellen.\n\n-- Tahdotko vielä yhden? kysyi tyttö; tässä on, näetkös, niin mehevä ja\ntuore.\n\n-- En saa enää menemään mahaani, vastasi Claypole. Olen jo ihan täynnä.\nTules tänne, niin saat muiskun.\n\n-- Mitä! huudahti Bumble, syösten huoneeseen. Sanoppa se kerta vielä,\nsinä vintiö!\n\nCharlotte parkaisi ja kätki kasvonsa esiliinaan; Noa Claypole ei\nmuuttanut asemaansa sen enempää, kuin että laski säärensä lattialle, ja\ntuijotti vahtimestariin juopunein ja kauhistunein silmin.\n\n-- Vieläkö sinä uskallat sellaista puhua, pakanallinen hylkiö? kovisti\nBumble. Miten sinä rohkenet sellaista edes mainitakaan! Ja kuinka\nsinä, hävytön tyttöletukka, kehtaat häntä yllyttää siihen? Puhua\nsuutelemisesta! Hyi häpeä!\n\n-- En minä sitä aikonut, selitti Noa itkien. Mutta tyttö on aina niin\nmuiskailemisen vimmassa, etten voi joka kerta vastustaa.\n\nSuus kiinni! ärjyi Bumble. Korjatkaa nyt, mamselli, luunne keittiöön.\nJa sinä Noa suljet nyt heti puodin etkä puhu ainoatakaan sanaa,\nkunnes herrasi tulee kotiin, muuten varo nahkaasi. Ja kun hän tulee,\nniin sano, että herra Bumble kävi täällä tilaamassa vanhan eukon\nruumisarkun, joka on toimitettava köyhäintaloon huomenna edellä\npuolenpäivän. Kuuletko, senkin vietävä lurjus? -- Muisku! huudahti\nhän taas, kohottaen käsiään. Jopa on alempi kansa meidän piirissämme\ntodella turmeltunut! Jos parlamentti vitkastelee tällaisen pahennuksen\nvastustamisessa millä keinoin tahansa, joutuu tämä piiri perikatoon\nja sen asujanten kunnia on ikipäiviksi pilattu! Tämän lausuttuaan\nvahtimestari astui synkkänä ja juhlallisena Sowerberryn talosta.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nTiedustelee Oliver Twistiä ja jatkaa kertomusta hänen seikkailuistaan.\n\n\n-- Repikööt sudet kurkkunne! murisi Sikes ja kiristeli raivoissaan\nhampaitaan. Toivoisinpa olevani joukossanne, niin ulvoisitte toisella\ntavalla!\n\nLausuessaan tämän uhkauksen kaikella sillä villillä raivolla, mihin\nhänen raaka luonteensa pystyi, laski hän haavoitetun polvensa\nvaraan, käänsi silmänräpäykseksi päätään ja tirkisteli tutkistellen\ntakaa-ajajiin päin.\n\nAinoastaan vähän saattoi eroittaa sumun ja pimeyden läpi, mutta\näänekkäitä ihmisten huutoja värähteli läpi ilman, ja myrskykellon\nkaiunnan herättämät koirat haukkuivat joka suunnalla.\n\n-- Pysähdy, sinä liuhu koira! huusi rosvo, tarkoittaen Toby Crackitia,\njoka käytti pitkiä koipiaan parhaan kykynsä mukaan ja jo oli hyvän\nmatkaa edellä. Pysähdy!\n\nTämän sanan toistaminen sai Tobyn pysähtymään siihen paikkaan,\nsillä hän ei ollut aivan varma, oliko hän ampumamatkan ulkopuolella\nSikesistä, joka ei suinkaan ollut sellaisella tuulella, että hänen\nsaattoi otaksua laskevan leikkiä.\n\n-- Auta minua pojan kantamisessa! karjui Sikes ja viittasi raivoten\ntoverilleen. Tule tänne!\n\nToby teki elkeen kääntyäkseen, mutta uskalsi murista vastaan matalalla\nja ilman puutteesta sortuneella äänellä sekä osoitti huomattavaa\nvastahakoisuutta lähestyessään.\n\n-- Nopeammin, huusi Sikes, asettaen pojan alas erääseen kuivaan ojaan\nja vetäen pistoolin taskustaan. Älä yritä pitää minua pilkkanasi!\n\nTämän silmänräpäyksen aikana lisääntyi melu, ja Sikes saattoi,\nkääntyessään taas ympäri, nähdä henkilöitten, jotka häntä seurasivat,\njo olevan kiipeämässä yli veräjän vainiolle, jolla hän oli, sekä parin\nkoiran olevan muutamia askeleita heidän edellään.\n\n-- Kaikki on mennyttä, Bill! kirkui Toby Crackit. Päästä penikka ja\nnäytä niille kantapäitäsi! Näillä jäähyväissanoilla teki Crackit, joka\nmieluummin tahtoi antautua mahdollisuuteen tulla ystävänsä ampumaksi\nkuin varmuuteen joutua vihollisten vangiksi, täyskäännöksen ja lähti\nmenemään täyttä vauhtia. Sikes puri hampaansa yhteen, katsoi vielä\nkerran ympärilleen, heitti vaipan, johon Oliver kiireesti oli kääritty,\nhänen maassa makaavan ruumiinsa yli ja juoksi pitkin pensasaidan\netusivua, johtaakseen takaa-ajajien huomion pois siitä paikasta, missä\nOliver makasi, minkä jälkeen hän pysähtyi silmänräpäykseksi erään\ntoisen pensasaidan eteen, joka suorakulmaisesti yhtyi edelliseen,\nkäänsi pistoolinsa ylös ilmaan ja laukaisi sen, jonka jälkeen hän\nkatosi.\n\n-- Hoi, hoi, tänne! huusi vapiseva ääni takana päin. Pincher! Neptun!\nTännepäin, tännepäin!\n\nKoirat, joilla ei paremmin kuin herroillaankaan näyttänyt olevan\nerikoista taipumusta siihen urheiluun, jossa ne olivat mukana,\nvastasivat innokkaasti kutsuun, ja kolme miestä, jotka nyt olivat\ntulleet kappaleen matkaa vainiolle, pysähtyi neuvotellakseen toistensa\nkanssa.\n\n-- Minun neuvoni tai minun käskyni, tahdoin sanoa, sanoi lihavin mies\nseurassa, on, että me muitta mutkitta menemme kotia jälleen.\n\n-- Tahdon aivan samaa, mitä mr Giles suvaitsee määrätä, sanoi pienempi,\nmuttei suinkaan sirompi henkilö, joka oli hyvin kalpea kasvoiltaan ja\näärimmäisen kohtelias, kuten arat ihmiset yleensä tapaavat olla.\n\n-- En haluaisi vaikuttaa epäkohteliaalta, hyvät herrat, sanoi seuran\nkolmas mies, se, joka oli kutsunut koiria. Mr Gilesinhän tulee tietää,\nmikä on viisainta.\n\nTämä keskustelu tapahtui varkaat yllättäneitten kahden miehen sekä\nerään kattilanpaikkaajan välillä, joka viimeksimainittu oli nukkunut\neräässä ulkorakennuksessa ja yhdessä molempain koirainsa kanssa\nherätetty ottamaan osaa murtovarkaitten takaa-ajoon. Mr Giles palveli\nsen vanhan naisen luona, joka omisti talon, hovimestarin ja palvelijan\nkaksoisominaisuudessa, ja Brittles oli käskyläinen tai juoksupoika\nja oli jo lapsena tullut hänen palvelukseensa, ja häntä pidettiin\nsentähden yhä edelleen lupaavana poikana, vaikka hän jo oli hieman yli\nkolmenkymmenen.\n\nPysytellen tiukasti yhdessä ja tarkkaavasti katsellen ympärilleen,\nmilloin hyvänsä rajutuulen puuska rapisi puunoksissa, kiiruhtivat nämä\nkolme miestä takaisin sen puun luokse, jonka taakse olivat kätkeneet\nlyhtynsä, ettei sen valo paljastaisi varkaille, mihin suuntaan näitten\ntuli ampua. He nostivat sen ylös ja lähtivät ripeässä tahdissa suoraa\ntietä kotiin, ja kauan sen jälkeen kuin heidän usvaiset hahmonsa\nolivat lakanneet eroittumasta, voi kynttilänvalon nähdä leiskuvan\nja leijailevan etäällä, ikäänkuin sen hämyisen ja kostean ilman\nhaihtumaerityksenä, minkä läpi lyhtyä nopeasti kannettiin.\n\nIlma tuli yhä kylmemmäksi päivän alkaessa hitaasti sarastaa, ja sumu\nkietoutui maan pinnalle kuin paksu savupilvi. Ruoho oli märkä, polut ja\nalempana sijaitsevat paikat olivat veden vallassa, ja epäterveellinen\ntuuli levitti kosteaa henkäystään ontosti, valittavasti ääntäen. Oliver\nmakasi edelleen liikkumattomana ja tajuttomana sillä paikalla, johon\nSikes oli hänet jättänyt.\n\nAamu valkeni nyt kiivaammin. Ilma tuli kirpeämmäksi ja\nläpitunkevammaksi juuri kun sen ensimmäinen, harmaa väritys, yön\nkuolema pikemmin kuin päivän syntymä, kimmelsi taivaalla. Esineet,\njotka olivat näyttäneet niin synkiltä ja kammottavilta pimeässä,\ntulivat yhä selvemmiksi ja siten vähitellen luonnolliseen muotoonsa.\nOli alkanut sataa tiheästi ja kiihkeästi ja sadekuurot rapisivat\nmeluten lehdettömissä pensaissa, mutta Oliver ei tuntenut, kun ne\nlöivät häntä vasten, sillä hän makasi yhä edelleen avuttomana ja\ntiedottomana savisella vuoteellaan. Vihdoin mursi tukahdutettu tuskan\nhuudahdus vallitsevan hiljaisuuden, ja hän heräsi samassa kun päästi\nsen. Hänen vasen käsivartensa, joka oli huolimattomasti sidottu,\nriippui liikkumattomana ja raskaana hänen sivullaan ja side oli\nläpikotaisin veren tahraama. Hän oli niin väsynyt, että tuskin kykeni\nnousemaan istualleen, ja onnistuttuaan sen viimein tekemään katseli hän\ntolkuttomana ympärilleen etsien apua ja ähkyen ääneensä kivusta. Hänen\nkaikkien jäsentensä vapistessa kylmästä ja äärimmäisestä väsymyksestä,\nponnistausi hän päästäkseen jaloilleen, mutta kaatui pitkin pituuttaan\nmaahan.\n\nOltuaan lyhyen hetken sen huumauksen vallassa, jossa hän oli maannut\nniin kauan, pakotti hänen sydämessään ryömivä tunne, joka tuntui\nsanovan hänelle, että jos hän makaisi edelleen siinä, hän varmastikin\noli kuoleva, hänet uudelleen nousemaan ylös, hänen onnistui päästä\njaloilleen ja hän yritti kävellä. Hän kulki kuin houreessa ja\nhoiperteli kuin juopunut, mutta hän kesti kuitenkin, ja kulki\nvitkalleen pää hitaasti painuen rintaa vasten horjahdellen eteenpäin,\nhän ei tiennyt, minne.\n\nSiten hoippui hän eteenpäin, melkein koneellisesti ryömien läpi\nveräjien tai pensasaitojen aukkojen, kunnes tuli maantielle, ja täällä\nalkoi sataa niin rankasti, että se herätti hänet.\n\nHän katsoi ympärilleen ja keksi jotenkin lähellä erään talon, johon hän\nehkä uskaltaisi lähteä. Kun ihmiset näkisivät hänen tilansa, herättäisi\nse ehkä myötätuntoa häntä kohtaan, ja ellei, ajatteli hän, niin oli\nkuitenkin parempi kuolla ihmisasunnon läheisyydessä kuin kaukana\navoimella vainiolla. Hän kokosi sentähden kaikki voimansa viimeiseen\nyritykseen ja käänsi hoippuvat askeleensa kohti taloa.\n\nKun hän lähestyi sitä, tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt sen ennen.\nHän ei voinut muistella mieleensä mitään sen yksityiskohdista, mutta\nhän tunsi joka tapauksessa rakennuksen muodon ja ulkonäön.\n\nTämä puutarhamuuri! Ruohikossa sen sisäpuolella oli hän edellisenä\niltana langennut polvilleen ja kerjännyt molemmilta miehiltä armoa. Se\noli sama talo, johon he olivat murtautuneet.\n\nOliver joutui sellaisen pelon valtaan, tuntiessaan paikan, että hän\nsilmänräpäykseksi unohti haavansa aiheuttaman kivun ja ainoastaan\najatteli pakoa. Pakoa! Hän kykeni tuskin pysymään pystyssä, ja\nvaikkapa hän olisi ollut täysissä voimissaan, minne hän sitten olisi\npaennut? Hän nojasi puutarhaveräjään. Se ei ollut lukittu, vaan heilui\nhaoissaan. Hän hoippui yli ruohokentän, kapusi ylös portaita ja\nkolkutti hiljaa ulko-ovelle, jolloin menetti voimansa ja vaipui maahan\nerään pilarin juuressa pikku uloskäytävässä.\n\nSattumalta olivat mr Giles, mr Brittles ja kattilanpaikkaaja paraillaan\nvirkistämässä itseään teellä ja muilla virvokkeilla yön vaivojen ja\npelästyksen jälkeen. Mr Giles istui jalat ojennettuina keittiötakan\nedessä, nojaten vasenta käsivarttaan pöytään, oikealla täydentäen\ntyhjentävää ja järjestelmällistä kertomusta sisäänmurrosta, jota hänen\nkuulijansa (mutta erityisesti keittäjätär ja palvelustyttö, jotka\nolivat myös seurassa) kuuntelivat mielenkiinnosta henkeään pidättäen.\n\n-- Kello oli suunnilleen puoli kolme, sanoin Giles, niin, uskallan\nmelkein väittää, että se oli lähempänä kolmea, kun minä heräsin ja\nkäännyin sängyssäni (tässä kääntyi mr Giles ympäri tuolillaan ja veti\npöytäliinan kulman päälleen kuin lakanan), silloin olin kuulevinani\nmelua...\n\nKertomuksen tässä kohdassa kalpeni keittäjätär ja pyysi palvelustyttöä\ntyöntämään oven kiinni. Palvelustyttö pyysi Brittlesiä tekemään sen,\nja tämä vuorostaan kehoitti kattilanpaikkaajaa tekemään sen, mutta\nkattilanpaikkaaja tekeytyi kuin ei hän olisi kuullut.\n\n-- ...olin kuulevinani melua, jatkoi Giles. Se on vain kuvittelua,\nsanoin ensiksi itsekseni ja olin juuri asettumassa taas levolle, kun\nuudestaan kuulin melua oikein selvästi.\n\n-- Millaista melua se oli? kysyi keittäjätär.\n\n-- Jonkinlaista rämisevää ääntä, vastasi mr Giles ja katsoi ympärilleen.\n\n-- Se kuului pikemminkin, kuin olisi raapinut naulalla riivinrautaa,\nväitti mr Brittles.\n\n-- Se oli sellaista silloin kun sinä sen kuulit, vastasi mr Giles,\nmutta minun kuullessani oli se rämisevää ääntä. Kiersin peitteeni auki,\njatkoi mr Giles ja kieputti kokoon pöytäliinan, nousin istualleni\nsängyssä ja kuuntelin.\n\nKeittäjätär ja palvelustyttö huudahtivat samaan aikaan \"Herranen aika!\"\nja vetivät tuolinsa lähemmäksi toisiaan.\n\n-- Minä kuulin sen nyt aivan selvästi, toisti mr Giles. Joku, sanon\nitsekseni, on par'aikaa murtamassa ovea tai ikkunaa, mitä on tehtävä?\nMinun täytyy herättää Brittles parka ja pelastaa hänet tulemasta\nmurhatuksi sängyssään, muutoin, sanon minä, leikataan hänen kaulansa\npoikki vasemmasta korvasta oikeaan asti eikä hän saa sitä koskaan\ntietää.\n\nTässä kääntyivät kaikkien katseet mr Brittlesiin, joka tuijotti\npuhujaan suu ammollaan ja kasvoillaan mitä suurimman kauhun ilme.\n\n-- Heitin peiton päältäni, jatkoi mr Giles, heitti luotaan pöytäliinan\nja katsoi terävästi keittäjättäreen ja palvelustyttöön, nousin hiljaa\nsängystä ja vedin jalkaani parin...\n\n-- Naisväkeä on läsnä, mr Giles, supatti kattilanpaikkaaja.\n\n-- ...parin kenkiä, sanoi mr Giles kääntyen häneen päin ja asettaen\nsuuren painon sanalle kenkiä, tartuin ladattuun pistoolin, joka aina\nseuraa hopeakoria ylös, ja menin varpaisillani hänen huoneeseensa.\nBrittles, sanoin minä, sittenkuin olin herättänyt hänet. Älkää\npelästykö!\n\n-- Niin teitte, sanoi Brittles tukahdutetulla äänellä.\n\n-- Me olemme kuoleman omat, luulen minä, sanoin minä, jatkoi Giles,\nmutta älkää pelästykö!\n\n-- Pelästyikö hän? kysyi keittäjätär.\n\n-- Ei, ei vähääkään, vastasi mr Giles. Hän oli yhtä rauhallinen...\nmelkein yhtä rauhallinen kuin minä.\n\n-- Minä olisin kuollut siihen paikkaan, jos se olisin ollut minä, siitä\nolen varma, sanoi palvelustyttö.\n\n-- Te olette nainen, sanoi Brittles rohkaisten mieltään.\n\n-- Brittles on oikeassa, sanoi Giles ja nyökkäsi myöntäen päätään,\nnaisihmiseltä ei voi odottaa mitään muuta. Mutta me miehet otimme\nsalalyhdyn, joka oli Brittlesin pöydällä ja hapuilimme pimeään alas\nportaita.\n\nMr Giles oli noussut tuoliltaan ja suljetuin silmin ottanut pari\naskelta eteenpäin säestääkseen kertomustaan sopivalla toiminnalla,\nkun hän, kuten muukin seura, kiivaasti hätkähti ja kiirehti takaisin\ntuolilleen. Keittäjätär ja palvelustyttö kirkaisivat.\n\n-- Koputettiin! sanoi mr Giles tekeytyen täysin levolliseksi. Avatkaa\novi, joku on siellä!\n\nEi kukaan liikahtanut.\n\n-- On todellakin merkillistä, että koputetaan näin varhain aamulla,\nsanoi mr Giles tarkastellen kalpeita kasvoja ympäriltään ja itse ollen\nhyvin valju. Mutta ovi täytyy avata. Eikö kukaan teistä kuule?\n\nPuhuessaan katsoi mr Giles Brittlesiin, mutta kun tämä nuori mies oli\nylen vaatimaton luonteeltaan, ei hän laskenut itseään miksikään, joten\nkäsky ei voinut tarkoittaa häntä; ainakaan ei hän mitään vastannut.\nGiles loi silloin kattilanpaikkaajaan vetoavan katseen, mutta tämä\noli äkisti vaipunut uneen. Eivätkä naisihmiset voineet edes tulla\nkysymykseenkään.\n\n-- Jos Brittles mieluummin haluaa avata oven todistajien ollessa läsnä,\nolen minä valmis tulemaan yhdeksi, sanoi mr Giles silmänräpäyksen\näänettömyyden jälkeen.\n\n-- Minä myöskin, sanoi kattilanpaikkaaja, joka nyt oli herännyt yhtä\näkisti kuin oli nukahtanutkin.\n\nNäillä ehdoilla myöntyi Brittles, ja koska seura oli tullut\nlevollisemmaksi havaitessaan (avattaessa luukut), että oli jo valoisa\npäivä, lähtivät he kaikki tyyni, koirat etunenässä, naisten, jotka\npelkäsivät jäädä yksin jäljelle, muodostaessa jälkijoukon. Gilesin\nkehoituksesta puhuivat kaikki hyvin äänekkäästi antaakseen jokaisen\nulkopuolella olevan ilkeämielisen henkilön tiedoksi, että heitä oli\nkokonainen joukko, ja kiitos mestarillisen päähänpiston, mikä syntyi\nsaman miehen älykkäissä aivoissa, nipistivät he koiria hännästä\nsaadakseen ne haukkumaan.\n\nKun nämä alkuvalmistelut oli suoritettu, tarttui mr Giles\nkattilanpaikkaajan kainaloon (estääkseen häntä juoksemasta tiehensä,\nkuten hän leikillisesti sanoi) ja käski avaamaan oven. Brittles\ntotteli, ja ryhmä, joka tuskallisesti kurkisti yli toistensa\nolkapäitten, ei nähnyt peloittavampaa kuin pikku Oliver Twist raukan,\njoka upiuuvuksissa ja kykenemättömänä lausumaan sanaakaan kohotti\nraskaat silmänsä ja mykästi vetosi heidän myötätuntoonsa.\n\n-- Joku poika, puhkesi Giles sanoiksi ja työnsi rohkeasti\nkattilanpaikkaajan sivulle. Mistä on kysy-- ... mutta -- Brittles --\nkatsohan tänne -- näetkös?\n\nBrittles, joka oli mennyt oven taakse avatessaan sen, ei saanut\nsilmiinsä Oliveria, ennenkuin tämä huudahti äänekkäästi. Mr Giles\ntarttui poikaa toiseen jalkaan ja toiseen käsivarteen, onneksi ei\nhaavoitettuun, laahasi hänet eteiseen ja laski hänet siellä pitkin\npituuttaan lattialle.\n\n-- Täällä hän on! huusi Giles äärimmäisen kiihtyneenä ja kääntyi ylös\nportaita kohti. Täällä on yksi varkaista! Täällä on varas, -- miss --\nhaavoittunut, miss! Minä ammuin häntä, miss, ja Brittles piti kynttilää.\n\n-- Lyhtyä, miss, huudahti Brittles, asettaen toisen kätensä suulleen,\njotta hänen äänensä kuultaisiin kauemmaksi.\n\nMolemmat naispalvelijat juoksivat ylös portaita ilmoittaakseen uutisen,\nettä mr Giles oli vanginnut yhden varkaista, ja kattilanpaikkaaja\naskarteli yrittäen palauttaa Oliveria jälleen tajuihinsa, jottei hän\nkuolisi, ennenkuin hänet voitaisiin hirttää. Keskellä tätä melua ja\nliikettä kuultiin lempeä naisääni, joka heti tukahutti kiihtyneet äänet.\n\n-- Giles! kuiskasi ääni ylhäältä portailta.\n\n-- Täällä, miss, vastasi Giles. Älkää pelätkö, en ole vahingoittunut.\nHän teki epätoivoista vastarintaa, mutta pian sain hänet lannistetuksi.\n\n-- Hiljaa! vastasi nuori nainen. Te pelästytätte tätiäni yhtä paljon\nkuin varkaat tekivät. Onko hän vaikeasti haavoittunut, se raukka?\n\n-- Hyvin vakavasti, miss, vastasi Giles kuvaamattoman itsevarmasti.\n\n-- Näyttää kuin hän olisi mennyttä kalua, miss, ulvoi Brittles\nsamalla tavalla kuin äsken. Ettekö halua tulla katsomaan häntä, siinä\ntapauksessa että hän kuolee, miss?\n\n-- Hiljaa, hiljaa, niin olette kiltti, keskeytti hänet nuori nainen.\nOdottakaa rauhallisesti silmänräpäys, kunnes olen puhunut tätini kanssa.\n\nAskelilla yhtä pehmeillä ja lempeillä kuin äänikin oli ollut etääntyi\npuhuja ja tuli pian taas takaisin tuoden käskyn, että haavoittunut oli\nkannettava ylös Gilesin huoneeseen ja että Brittlesin oli satuloitava\nponi ja heti ratsastettava Chertseyhin, josta hänen oli noudettava\npoliisikonstaapeli ja tohtori.\n\n-- Mutta ettekö ensin tahdo katsoa häntä, miss? kysyi Giles ylpeänä\nkuin jos Oliver olisi ollut harvinainen lintu, mikä hänen oli\nonnistunut ainutlaatuisella taitavuudella vangita. Ainoastaan pieni\npilkistys, miss?\n\n-- Ei, en nyt iki maailmassa! vastasi nuori nainen. Se raukka! Oi,\nkohdelkaa häntä hyvin, Giles, minun tähteni.\n\nPuhujan poistuessa vanha palvelija katsoi ylös häneen, katseessa\nylpeyttä ja ihailua, kuin jos hän olisi ollut hänen oma lapsensa.\nSitten kumartui hän Oliverin ylitse ja avusti naisen huolella ja\nlevottomuudella hänen kantamisessaan ylös portaita.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\nAloittaa johtavan kuvauksen sen talon asukkaista, jossa Oliver oli\netsinyt turvaa.\n\n\nEräässä kauniissa huoneessa, jonka kalustuksella kuitenkin pikemmin oli\nmenneitten päivien mukavuuden kuin nykyaikaisen loisteliaisuuden leima,\nistui kaksi naista kauniin aamiaispöydän ääressä. Heitä palveli Giles,\njoka mitä suurimmalla huolella oli pukeutunut mustaan livreehen. Hän\noli asettunut suunnilleen tarjoilupöydän ja aamiaispöydän keskivälille,\nja ruumis ojennettuna koko pituuteensa, pää takakenossa heikosti\ntoiselle sivulle kallistettuna, vasen jalka hieman ojennettuna eteen ja\noikea käsi työnnettynä liivin sisään, toisen riippuessa hänen sivullaan\npientä tarjotinta pitäen, näytti hän henkilöltä, joka työskentelee oman\narvonsa ja merkityksensä ylen miellyttävässä tunnossa.\n\nNoista kahdesta naisesta oli toinen ennättänyt melko pitkälle iässä,\nmutta korkeaselkäinen tammituoli, jolla hän istui, ei ollut häntä\nsuorempi. Puettuna mitä somimmin ja huolellisimmin mennen ajan muodin\nja muutamien vallitsevalle makusuunnalle tehtyjen pienien myönnytysten\nsekoitukseen, mitkä viimeksimainitut pikemminkin olivat omansa\nkorostamaan vanhan miellyttävyyttä kuin vähentämään sen vaikutusta,\nistui hän upean ryhdikkäänä ja kädet edessään olevalla pöydällä\nristissä. Hänen silmänsä -- ja vuodet olivat vain hitusen vähentäneet\nniitten kirkkautta -- olivat tarkkaavasti kiinnitetyt hänen nuoreen\nkumppaniinsa.\n\nNuori nainen oli nuoruutensa rakastettavassa keväässä ja\nkukostusajassa, siinä ajankohdassa, jolloin enkelien, jos ne konsanaan\nJumalan hyvästä tarkoituksesta pukeutuvat kuolevaiseen hahmoon,\nvoi olettaa, meidän sillä mitään jumalatonta sanomatta, valitsevan\nsellaisen kuin hänet.\n\nHän suoritti pieniä velvollisuuksiansa pöydässä, ja kun hän tuli\nkohottaneeksi silmänsä, vanhan naisen tarkastellessa häntä, hipaisi\nhän leikillisesti taaksepäin tukkaansa, joka oli yksinkertaisesti\nkammattu otsalle, ja vastasi toisen katseeseen niin hellällä ja\nteeskentelemättömän viehkeällä ilmeellä, että taivaalliset henget\nolisivat hymyilleet nähdessään sen.\n\nVanhempi nainen hymyili, mutta hänen sydämensä oli liian täysi ja hän\nkuivasi kyyneleen hymyillessään.\n\n-- Ja Brittles on ollut poissa kokonaisen tunnin? kysyi vanha rouva.\n\n-- Tunnin ja kaksitoista minuuttia, rouva, vastasi Giles silmäten\nhopeakelloon, jonka hän veti esiin mustasta silkkinauhasta.\n\n-- Hänhän on aina niin hidas hommissaan, sanoi vanha rouva.\n\n-- Brittles on aina ollut hitaanlainen poika, vastasi palvelija, joka\nmuisteli Brittlesin jo kolmekymmentä vuotta olleen hieman hitaan\nolemukseltaan, joten tuskin oli toivoa siitä, että hän koskaan tulisi\nripeämmäksi käänteissään.\n\n-- Hän huononee sen sijaan että paranisi, arvelen minä, sanoi vanha\nrouva.\n\n-- Hän menettelee kovin kelvottomasti, jos jää leikkimään toisten\npoikien kanssa, sanoi nuori tyttö hymyillen.\n\nMr Gilesin ilmeisesti tuumiessa itseksensä, oliko sopivaa, että hän\nsalli itsensä kunnioittavasti hymyillä, vierivät kiesit sisälle\npuutarhanportista ja lihava gentlemanni hyppäsi alas ja juoksi suoraan\nylös ulko-ovelle, jonka hän jollakin salaperäisellä tavalla nopeasti\navasi, minkä jälkeen hän ryntäsi huoneeseen ja melkein kellahti yli\nsekä aamiaispöydän että mr Gilesin.\n\n-- En ole koskaan kuullut mokomaa! puhkesi hän sanomaan. Rakas mrs\nMaylie -- Jumala minua varjelkoon! -- keskellä rauhallista yötä päälle\npäätteeksi -- ei, en ole todella koskaan kuullut mokomaa!\n\nNäillä myötätuntoisilla sanoilla puristi hän molempien naisten käsiä ja\nkyseli, istuutuen eräälle tuolille, kuinka he jaksoivat.\n\n-- Tehän saattaisitte olla kuolleita -- tietenkin kuolleita\nsäikähdyksestä, jatkoi hän. Miksi ette lähettäneet tietoa minulle?\nPalvelijani olisi ollut täällä tuossa tuokiossa, ja niin olisin ollut\nminäkin, ja apulaiselleni ja kaikille muille olisi ollut erikoinen ilo\nsaada tulla sellaisissa olosuhteissa. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Niin\nodottamatta! Ja keskellä pimeää yötä lisäksi!\n\nTohtoria tuntui erikoisesti kummastuttavan se seikka, että sisäänmurto\noli odottamaton ja tapahtunut yön hiljaisten tuntien aikana, aivan kuin\njos herrojen murtovarkaitten tapana olisi suorittaa sellaiset asiat\nkeskipäivän aikaan ja lähettää tieto postissa paria päivää edeltäpäin.\n\n-- Ja te, miss Rose, sanoi tohtori nuorelle neidille, minä...\n\n-- Niin, aivan varmasti, keskeytti hänet Rose, mutta tuolla ylhäällä on\nolentoraukka, jota täti toivoo teidän katsovan.\n\n-- Ah, aivan oikein, hän on siellä. Sehän oli teidän työtänne, Giles,\nkuulemma.\n\nMr Giles, joka oli kuumeisesti puuhaillut teekuppien kimpussa, tuli\nhehkuvan punaiseksi ja sanoi, että hänellä oli ollut se kunnia.\n\n-- Kunnia, häh? sanoi tohtori. Enpä tuota tiedä. Ehkä on aivan yhtä\nkunniakasta kohdata varas keittiössä kuin kohdata miehensä kahdentoista\naskeleen päässä. Kuvitelkaa, että hän ampui ilmaan, niin olette ollut\nkaksintaistelussa, Giles.\n\nMr Giles, jonka mielestä tämä kevytmielinen tapa käsitellä asiaa oli\nkiero yritys vähentää hänen kunniaansa, vastasi kunnioittavasti, ettei\nasia ollut hänen tuomittavissaan, mutta että hän melkein uskoi, ettei\nse suinkaan ollut pilaa hänen vastustajansa puolelta.\n\n-- Ei, se on tosiaankin totta, sanoi tohtori. Missä hän on? Näyttäkää\nminulle tietä. Tullessani alas kurkistan sisälle jälleen, mrs Maylie.\nTuosta pienestä ikkunastahan hän ryömi sisälle, vai kuinka? Hyvä, sitä\nen todellakaan koskaan olisi voinut uskoa.\n\nTällä tavalla pakisten seurasi hän Gilesiä ylös, ja hänen mennessään\nylös portaita, ilmoitettakoon lukijalle, että mr Losberne, seudun\nlääkäri, joka piirissään usean mailin alueella tunnettiin nimellä\n\"tohtori\", oli tullut lihavaksi pikemminkin hyväntahtoisuutensa kuin\nmakean elämänsä vuoksi, oli yhtä ystävällinen ja sydämellinen ja\nsamalla omituinen vanha nuorimies kuin kukaan, jonka joku elossa oleva\netsiskelijä voi vainuta esille viisi kertaa suuremmalla alueella.\n\nTohtori viipyi paljon kauemmin poissa kuin mitä molemmat naiset ja hän\nitse oli odottanut. Suuri, lattea laatikko otettiin esille kieseistä,\nkamarinkellon kuultiin sangen usein soivan, ja palvelijat juoksivat\nalinomaa ylös ja alas, mistä kaikesta voi tehdä sen johtopäätöksen,\nettä jotain merkityksellistä tapahtui siellä ylhäällä. Vihdoin tuli hän\ntaas alas, mutta näytti, sensijaan että olisi vastannut tuskaiseen,\nhänen potilastaan koskevaan kysymykseen, hyvin salaperäiseltä ja sulki\noven.\n\n-- Tämä on hyvin omituinen juttu, mrs Maylie, sanoi tohtori ja jäi\nseisomaan selkä vasten ovea, ikäänkuin pitääkseen sitä kiinni.\n\n-- Ei kai se ole vaarallista, toivon ma? sanoi vanha rouva.\n\n-- Ei todellakaan olisi ihme näissä olosuhteissa, vaikka olisikin,\nvastasi tohtori, minkään varsinaisen vaaran en kuitenkaan usko olevan\nkysymyksessä. Oletteko nähnyt varasta?\n\n-- En, vastasi vanha rouva.\n\n-- Tai kuullut jotakin hänestä?\n\n-- En.\n\n-- Pyydän anteeksi, rouva, puhkesi Giles sanomaan, minun tarkoitukseni\noli juuri kertoa teille jotain hänestä, kun tohtori Losberne tuli.\n\nAsia oli nimittäin niin, että Giles ei aluksi ollut voinut saada\nitseään tunnustamaan, että hän oli ampunut vain pientä poikaa.\nHänen uljuuttaan ja rohkeuttaan oli siihen määrin ylistetty, ettei\nhän, vaikkapa se olisi maksanut hänen elämänsä, olisi voinut olla\nlykkäämättä selitystä muutamia harvoja kallisarvoisia minuutteja\ntuonnemmaksi, jona aikana hän olisi seissyt pelottomana urheuden\nlyhytaikaisen mainehikkuuden huipulla.\n\n-- Rose haluaisi nähdä miehen, sanoi mrs Maylie, mutta minä en tahtoisi\nkuulla puhuttavan siitä.\n\n-- Hm, sanoi tohtori, hänen ulkonäössään ei ole mitään erikoista\nlevottomuutta herättävää. Onko teillä mitään vastaan katsahtaa häntä\nminun läsnäollessani?\n\n-- Ei suinkaan, jos se on välttämätöntä.\n\n-- Silloin luulen sen olevan välttämätöntä, sanoi tohtori, joka\ntapauksessa olen minä varma, että olette syvästi katuva, jos\nlaiminlyötte sen. Hän on täysin hiljainen ja levollinen. Sallikaa minun\n-- miss Rose, tahdotteko sallia minun? Ei ole pienintäkään aihetta\npelkoon, vakuutan minä!\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\nKertoo mitä Oliverin uudet vieraat ajattelivat hänestä.\n\n\nMonin kaunopuheisin vakuutteluin, että he tulisivat miellyttävästi\nyllätetyiksi nähdessään rikollisen, otti tohtori nuoren naisen\nkäsivarren kainaloonsa ja johti heidät, tarjoten mrs Maylielle toisen\nkäsivartensa, hyvin juhlallisesti ja arvokkaasti ylös portaita.\n\n-- Kuulkaamme nyt, sanoi tohtori, kiertäen hiljaa avainta erään\nmakuukamarinoven lukossa, kuulkaamme nyt, mitä hänestä pidätte. Häneltä\nei ihan äsken ole ajettu partaa, mutta siitä huolimatta ei hän näytä\nniin kauhealta. Mutta odottakaa vähän -- sallikaa minun ensin katsoa,\nonko kaikki kunnossa teidän vastaanottamiseksenne.\n\nHän meni heidän edellään ja kurkisti huoneeseen, ja annettuaan\nheille merkin astua sisään, sulki hän oven heidän jälkeensä ja veti\nhiljaa sängyn uutimet syrjään. Siellä lepäsi, peloittavan, luihun\nrikoksentekijän asemesta, jonka naiset olivat odottaneet näkevänsä,\nkärsimysten ja väsymyksen upiuuvuttama lapsi, vaipuneena syvään uneen.\nHänen haavoittunut käsivartensa, joka oli sidottu ja lastoitettu,\noli poikittain hänen rintansa päällä, ja hänen päänsä lepäsi toisen\nkäsivarren varassa, minkä puolittain kätki hänen pitkä pielukselle\nlevinnyt tukkansa.\n\n-- Mitä voi tämä merkitä? puhkesi vanha rouva puhumaan. Tämä lapsiparka\nei ikinä ole voinut olla varkaitten oppipoika!\n\n-- Pahe, huokasi tohtori ja veti jälleen sängyn verhot kiinni, valitsee\nusein asuinsijakseen temppelin; ja ken voi väittää, ettei se voi piillä\nkauniin kuoren alla?\n\n-- Mutta niin nuorella iällä! väitti Rose.\n\n-- Nuori neiti kulta, sanoi tohtori ja ravisti surullisena päätään,\nrikos kuten kuolemakin ei ole rajoitettu ainoastaan vanhaan ja\nkuihtuneeseen. Juuri nuorimmat ja kauneimmat se kovinkin usein valitsee\nuhreikseen.\n\n-- Mutta voitteko te... voitteko te todellakin uskoa, että tämä poika\non ollut yhteiskunnan huonoimman pohjasakan vapaaehtoinen apulainen?\nsanoi Rose tuskallisesti.\n\nTohtori pudisti päätään, kuin olisi hän pelännyt sen olevan hyvinkin\nmahdollista, minkä jälkeen hän, havaitessaan heidän helposti voivan\nhäiritä potilasta, vei heidät viereiseen huoneeseen.\n\n-- Mutta vaikkapa hän olisi huonokin, jatkoi Rose, niin muistakaa\nkuinka nuori hän on, muistakaa, ettei hän ehkä milloinkaan ole kokenut\näidin rakkautta tai tuntenut hyvää kotia, tai että pahoinpitely ja\nlyönnit tai ruoan puute ovat vetäneet häntä liittymään ihmisiin, jotka\novat pakottaneet hänet rikoksen tielle. Täti, rakas täti, Jumalan\ntähden, ajatelkaa ensin sitä, ennenkuin sallitte heidän laahata tämän\nlapsiraukan vankilaan, mikä joka tapauksessa on muodostuva kaikkien\nhänen paremmaksi tulemisensa toiveiden haudaksi. Ah, niin totta kuin\nminua rakastatte ja tiedätte, ettei rakkautenne milloinkaan ole saanut\nminua tuntemaan vanhempieni puutetta, mutta että ilman teitä olisin\nvoinut tuntea sitä ja tarvinnut apua ja tukea kuten tämä poikaparka,\nolkaa armelias häntä kohtaan, ennenkuin on liian myöhäistä!\n\n-- Rakas lapseni! sanoi vanha rouva ja painoi itkevän tytön rintaansa\nvasten. Luuletko minun tahtovan katkaista hiuskarvaakaan hänen päästään?\n\n-- En, vastasi Rose innokkaasti.\n\n-- Et varmastikaan, sanoi vanha rouva, minun päiväni lähenevät\nloppuaan, ja minä toivon armeliaisuutta itse itselleni, kuten osoitan\nsitä toisia kohtaan. Mitä voin minä tehdä pelastaakseni hänet, sir?\n\n-- Antakaa minun miettiä asiaa, hyvä rouva, sanoi tohtori, antakaa\nminun miettiä asiaa.\n\nMr Losberne työnsi kätensä taskuihinsa ja asteli useaan kertaan edes\nja takaisin lattialla, usein pysähtyen ja pysytellen tasapainossa\nvarpaillaan, rypistäen peloittavasti otsaansa. Vaihtelevien\nhuudahdusten \"nyt minä keksin sen\" ja \"ei, minä en keksinyt sitä\"\njälkeen sekä yhtä monesti uudistettuaan kävelynsä ja otsansa\nrypistämisen hän yhtäkkiä pysähtyi ja puhui seuraavasti:\n\n-- Luulen melkein voivani panna sen täytäntöön, jos te annatte minulle\nrajattoman oikeuden pelästyttää Gilesiä ja pikku poika Brittlesiä. Hän\non vanha uskottu palvelija, sen kyllä tiedän, mutta voitte kai helposti\nselittää asian hänelle tuhansin eri tavoin ja sitäpaitsi palkita hänet\ntavalla tai toisella suuresta ampumataidostaan. Teillä ei kai ole\nmitään sitä vastaan?\n\n-- Ellei ole olemassa mitään muuta tapaa lapsen pelastamiseksi, vastasi\nmrs Maylie.\n\n-- Ei, ei ole muuta, sanoi tohtori. Ei muuta, voitte olla varmat siitä.\n\n-- Silloin antaa tätini teille rajattoman toimintavallan, sanoi Rose\nhymyillen läpi kyyneliensä, mutta älkää missään tapauksessa olko\nkovempi niitä raukkoja kohtaan kuin on aivan välttämätöntä.\n\n-- Näytte uskovan, sanoi tohtori, että tänään on koko mailma\nkovasydäminen, paitsi te itse. Kasvavan miessuvun puolesta minä\nvain toivon, että olisitte yhtä tuntehikas ja laupias ensimmäistä\nkelvollista nuorta miestä kohtaan, joka sattuu pyytämään suosiotanne;\ntahtoisinpa itse nyt olla nuori mies, voidakseni heti paikalla käyttää\nhyväkseni näin hyvää tilaisuutta.\n\n-- Te olette yhtä poikamainen kuin Brittles raukka itse, sanoi Rose\npunastuen.\n\n-- Hyvä, sanoi tohtori ja nauroi sydämellisesti, se ei ole niin\nvaikeata. Mutta palataksemme tähän poikaan; pääosa selvittelystämme\non vielä jäljellä. Minä olen melkein vakuutettu siitä, että hän herää\ntunnin päästä, ja vaikka olen kertonut alhaalla keittiössä olevalle\npaksukalloiselle konstaapelille, että voisi olla hengenvaara kyseessä,\njos poika muutettaisiin tai vain puhuttaisiinkin hänen kanssaan,\nluulen joka tapauksessa, että sangen hyvin voisimme vähän puhella\nhänen kanssaan. Vaadin nyt, että saan kuulustella häntä vähän teidän\nollessanne läsnä ja että hänet, jos meidän hänen puheensa mukaan\ntäytyy pitää häntä todella kurittomana veitikkana, mikä on enemmän\nkuin mahdollista, jätetään kohtalonsa varaan ilman mitään enempiä\nsekaantumisia ainakaan minun puoleltani.\n\n-- Ah, ei, täti! rukoili Rose.\n\n-- Jätetäänpäs, sanoi tohtori. Onko sovittu?\n\n-- Hän ei voi olla paatunut, sanoi Rose, se on mahdotonta.\n\n-- Hyvä, sanoi tohtori, sitä suurempi syy on silloin hyväksyä\nehdotukseni.\n\nViimein lopetettiin keskustelu ja asianomaiset istuutuivat jotenkin\nkärsimättöminä odottamaan hetkeä, jolloin Oliver heräisi.\n\nMolempien naisten kärsivällisyys oli määrätty kestämään pitemmän\nkoetuksen kuin mr Losberne oli antanut heidän aavistaakaan, sillä tunti\nkului toisensa jälkeen, ja Oliver makasi aina vain vaipuneena syvään\nuneen. Tulipa jo ilta, ennenkuin hyväsydäminen tohtori ilmoitti heille,\nettä potilas nyt oli siksi toipunut, että sieti keskustelua. Poika oli\nnyt hyvin sairas, sanoi hän, ja heikko verenvuodon johdosta, mutta\nhänen mielensä oli niin kovin levoton huolesta saada selittää tilansa,\nettä tohtori katsoi paremmaksi antaa hänelle tilaisuuden siihen kuin\nkehoittaa häntä olemaan rauhallinen seuraavaan aamuun, minkä hän muussa\ntapauksessa olisi tehnyt.\n\nKohtauksesta tuli pitkäaikainen, sillä Oliver kertoi heille koko\nyksinkertaisen tarinansa ja oli usein kivun ja uupumuksen takia\npakotettu keskeyttämään sen. Oli juhlallista kuulla puolihämärässä\nhuoneessa sairaan lapsen väsyneellä äänellänsä luettelevan koko sen\npaljouden pahaa ja onnettomuuksia, mihin ilkeät ihmiset olivat hänet\nsekoittaneet.\n\nTämä keskustelu oli tuskin loppunut ja Oliver taas tullut\nrauhalliseksi, ennenkuin tohtori, kuivattuaan kosteat silmänsä ja\nkiroiltuaan niitä niiden heikkouden takia, meni alas saadakseen\nkäsiinsä Gilesin. Kun hän ei kohdannut häntä missään huoneessa, pisti\nhänen päähänsä, että ehkä paremmalla tuloksella saattoi suorittaa asian\nkeittiössä, mistä syystä hän meni alas sinne.\n\nTässä taloudellisen parlamentin alahuoneessa olivat naispalvelijat,\nGiles, Brittles, kattilanpaikkaaja (jota, katsoen hänen suorittamiinsa\npalveluksiin, oli pyydetty pitämään loppuosan päivästä hyvänään,\nmitä oli tarjolla) sekä konstaapeli kokoontuneina. Viimeksimainittu\ngentlemanni oli varustettu suurella kepillä, suurella päällä, suurilla\nkasvonpiirteillä ja suurilla puolisaappailla sekä vaikutti ulospäin,\nkuin jos hän olisi ottanut sisäänsä niitä vastaavan määrän olutta,\nminkä hän itse asiassa oli tehnytkin.\n\nEdellisen yön tapaukset olivat yhä edelleen seuran keskustelunaiheina,\nsillä tohtorin astuessa sisään järjesteli mr Giles uudelleen kuntoon\nmielenmalttiaan, Brittlesin savinen olutpullo kädessä vahvistaessa\nkaiken, ennenkuin hänen esimiehensä vielä edes oli ennättänyt puhua\nloppuun.\n\n-- Istukaa hiljaa! sanoi tohtori ja ojensi kätensä.\n\n-- Paljon kiitoksia, sanoi Giles. Rouva toivoi, että me nauttisimme\nvähän olutta, sir, ja koska minua ei lainkaan miellyttänyt istua\nyksinäni huoneessani ilman seuraa, niin nautin minä täällä osani\ntoisten joukossa.\n\nBrittles päästi kuuluviin heikkoa muminaa, mikä ilmaisi sitä\nkiitollisuutta, jota naiset ja herrat ylipäänsä tunsivat mr Gilesin\nalentuvaisuudesta, ja mr Giles katseli ympärilleen alentuvin ilmein,\nkuin sanoakseen, että niin kauan kuin he käyttäytyivät hyvin, ei hän\nmilloinkaan jättäisi heitä.\n\n-- Kuinka on potilaan laita tänä iltana, sir? kysyi mr Giles.\n\n-- Tjaa, vastasi tohtori. Pelkään, teidän kaivaneen kuopan itsellenne,\nmr Giles.\n\n-- Toivoakseni ette tarkoita, sanoi Giles vapisten, että hän tulee\nkuolemaan? Jos uskoisin sen, en koskaan enää voisi tulla iloiseksi.\nEn tahtoisi tappaa poikaa, en edes tätä Brittlesiä, kaikesta maan\nhopeastakaan.\n\n-- Se ei ole tärkeintä, sanoi tohtori salaperäisesti. Oletteko te\nprotestantti, mr Giles?\n\n-- Olen, sir, toivoakseni, sammalsi Giles ja kävi hyvin kalpeaksi.\n\n-- Ja mikä olet sinä, poika? sanoi tohtori, kääntyen äkkiä Brittlesiin\npäin.\n\n-- Jumala minua varjelkoon, sir! vastasi Brittles kovasti hätkähtäen,\nolen samaa kuin mr Giles.\n\n-- No, sanokaapa minulle, molemmat kaksi -- molemmat kaksi, sanon ma!\nVoitteko ottaa valallenne, että poika tuolla ylhäällä on sama poika,\njoka työnnettiin yöllä sisään akkunan läpi? Suu puhtaaksi! Kas niin,\nälkää antako minun odottaa kovin kauan.\n\nTohtori, jota yleensä pidettiin yhtenä ystävällisimmistä ihmisistä\nmaan päällä, teki tämän kysymyksen niin vihastuneella sävyllä, että\nGiles ja Brittles, jotka olivat selvästi hölmistyneet sekä oluesta\nettä levottomuudesta, tarkistelivat toisiaan täydellisen lamaannuksen\ntilassa.\n\n-- Olkaa hyvä ja kiinnittäkää huomionne vastaukseen, konstaapeli,\nsanoi tohtori, ravistaen suurella arvokkuudella etusormeaan ja\nsipaisten nenäänsä herättääkseen henkiin arvoisan poliisimiehen koko\nterävä-älyisyyden. Jotain tästä seuraa ennen pitkää.\n\nKonstaapeli yritti näyttää niin viisaalta kuin mahdollista ja otti\nvirkasauvansa, joka siihen asti oli seissyt syrjässä lieden nurkassa.\n\n-- Kysymys on aivan yksinkertaisesti identtisyydestä, kuten huomaatte,\nsanoi tohtori.\n\n-- Niin, juuri siitä, sir, sanoi konstaapeli ja yskäisi kiivaasti,\nsillä hän oli siemaissut oluensa kiireesti ja osa siitä oli osunut\nväärään kurkkuun.\n\n-- Tapahtuu murtautuminen erääseen taloon, sanoi tohtori, ja kaksi\nihmistä näkee ruudin savun muodostamassa pilvessä, pelästyksissään\nja pimeydessä vilahduksen jostakin pojasta. Seuraavana aamuna tulee\nmuuan poika samaan taloon, ja kun hänellä sattumalta on side toisen\nkäsivarren ympärillä, käyvät nämä ihmiset väkivaltaisesti häneen\nkäsiksi, millä saattavat hänen elämänsä suureen vaaraan, sekä vannovat,\nettä hän on varas. Nyt on kysymys siitä, osoittavatko tosiasiat näitten\nmiesten olevan oikeassa, ja jolleivät, mihin asemaan he näin ollen ovat\nsaattaneet itsensä.\n\nKonstaapeli nyökkäsi syvämietteisesti ja sanoi, että ellei tällä\npuheella ollut juriidista pohjaa, niin tahtoisi hän tietää, millä sitä\nsitten olisi.\n\n-- Kysyn teiltä uudelleen, jyrisi tohtori, voitteko ottaa valallanne,\nettä se on sama poika?\n\nBrittles katsoi epäröiden mr Gilesiin, mr Giles katsoi epäröiden\nBrittlesiin, konstaapeli piti kättään korvallaan saalistaakseen\nvastauksen, ja molemmat palvelustytöt sekä kattilanpaikkaaja\ntaivuttautuivat kuuntelemaan, tohtorin silmätessä ympärilleen terävin\nkatsein, kun veräjältä kuului soittoa ja samaan aikaan pyöräin kolinaa.\n\n-- Ne ovat salapoliisit! huusi Brittles, ilmeisesti paljon kevyemmällä\nsydämellä.\n\n-- Mitä kummaa? pääsi tohtorilta, joka nyt puolestaan tunsi itsensä\npelästyneeksi.\n\n-- Salapoliisit Bow Streetiltä, sir, vastasi Brittles ottaen kynttilän.\nMinä ja mr Giles lähetimme hakemaan heitä aamusella.\n\n-- Mitä! huusi tohtori.\n\n-- Niin, vastasi Brittles. Lähetin sanan heille postivaunujen ajajan\nmukana, ja kummastelen vain, etteivät he ole tulleet ennemmin.\n\n-- Vai niin te teitte. Hitto teidät -- teidän hitaat kuskinne periköön;\nsiinä kaikki, sanoi tohtori ja meni tiehensä.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\nKriitillinen tilanne.\n\n\n-- Kuka siellä on? kysyi Brittles avaten oven raolleen, mutta antaen\nvarmuusketjun jäädä paikalleen, ja kurkisti ulos, varjoten kynttilää\nkädellään.\n\n-- Avatkaa! sanoi mieshenkilö ulkopuolella. Täällä ovat Bow Streetin\nsalapoliisit, joille tänään lähetettiin sana.\n\nYlen rauhoittuneena tästä vakuutuksesta avasi Brittles oven selki\nselälleen ja näki silloin matkanuttuun puetun komean miehen, joka astui\nsisään muitta mutkitta ja kuivasi kenkiään mattoon niin kylmäverisesti\nkuin olisi hän asunut talossa.\n\n-- Ettekö lähettäisi jotakuta ulos vapauttamaan toveriani, nuori mies?\nsanoi salapoliisi. Hän istuu kieseissä ja pitelee hevosta. Eikö täällä\nole mitään ulkorakennusta, johon voisimme panna hevosen viideksi tai\nkymmeneksi minuutiksi?\n\nBrittlesin vastattua myöntävästi ja osoitettua tarkoitettua rakennusta\nmeni mies takaisin ulos puutarhaportille ja auttoi toveriaan työntämään\nsisälle kiesejä, Brittlesin valaistessa heille suuren ihailun\nvaltaamana. Tehtyään tämän palasivat he taloon ja ottivat, kun heidät\noli opastettu erääseen huoneeseen, päältään matkaviitat ja hatut ja\nnäyttäytyivät sellaisina kuin he todellisuudessa olivat. Mies, joka\noli koputtanut ovelle, oli lihavanpuoleinen, keskipituinen henkilö\nsekä suunnilleen viidenkymmenen vuoden ikäinen, kiiltävä, musta\ntukka lyhyeksi leikattuna, ja oli hänellä poskiparta, pyöreät kasvot\nsekä terävät silmät. Toinen oli punatukkainen, laiha mies, jolla oli\nkaulussaappaat, melko ruma ulkomuoto ja pysty, onnettomuutta ennustava\nnenä.\n\n-- Tahdotteko sanoa talonisännälle, että Blathers ja Duff ovat täällä?\nsanoi lihava mies, siveli tukkaansa ja asetti parin käsirautoja\npöydälle. Ah, hyvää iltaa, sir, voinko saada puhua pari sanaa\nyksityisesti kanssanne?\n\nViimeiset sanat koskivat mr Losbernea, joka nyt tuli näkyviin ja\nviitattuaan Brittlesiä poistumaan johti sisään molemmat naiset sekä\nsulki oven.\n\n-- Tämä on talon omistajatar, sanoi mr Losberne ja osoitti mrs Maylieta.\n\nBlathers kumarsi ja asetti hattunsa lattialle, minkä jälkeen hän\nistuutui ja kehoitti mr Duffia tekemään samoin. Viimemainittu\ngentlemanni, joka ei tuntunut olevan yhtä tottunut parempaan seuraan\neikä myöskään tuntenut itseään siellä niin hyvin kotiutuneeksi,\nistuutui suoritettuaan erinäisiä lihasliikkeitä jäsenillään, sekä\npusersi jotenkin hämillään kepinpäätänsä suutaan vasten.\n\n-- Mitä tulee tähän murtoon, sanoi mr Blathers, niin millaiset ovat\nlähemmät seikat?\n\nMr Losberne, joka tuntui haluavan voittaa aikaa, kertoi ne heille\nerittäin seikkaperäisesti ja monisanaisesti. Herrat Blathers ja Duff\nnäyttivät kuunnellessaan hyvin varmoilta ja tärkeiltä, tuon tuostakin\nnyökkäillen toisilleen.\n\n-- Minä en luonnollisestikaan voi sanoa mitään varmaa, ennenkuin olen\nnähnyt paikan, sanoi Blathers, mutta jo nyt olen sitä mieltä -- enkä\nluule erehtyväni -- että sitä ei ole suorittanut mikään tallukka, vai\nkuinka, Duff?\n\n-- Varmastikaan ei, vastasi Duff.\n\n-- Ja kääntääkseni sanan \"tallukka\" arvoisien naisten käsitettäväksi,\notaksun, että tarkoituksenne on, ettei yritystä ole suorittanut mikään\nmaalainen? sanoi mr Losberne hymyillen.\n\n-- Aivan oikein, sir, vastasi mr Blathers. Siinäkö kaikki, mikä koskee\nmurtautumista?\n\n-- Kaikki, vastasi tohtori.\n\n-- No, ja mitä on sitten se, mitä palvelusväki puhuu tuosta pojasta?\n\n-- Ei yhtään mitään, vastasi tohtori. Muuan pelästyneistä Palvelijoista\nsai päähänsä, että hänellä olisi ollut jotain yhteyttä tuon\nmurtautumisyrityksen kanssa, mutta se on pelkkää juttua -- silkkaa\njärjettömyyttä.\n\n-- Hyvin vapaasti käytettyä, jos se sitä on, huomautti Duff.\n\n-- Mitä hän sanoo on aivan oikein, sanoi Blathers, nyökkäsi vahvistaen\npäätään ja leikki huolettomasti käsiraudoilla, ikäänkuin ne olisivat\nolleet jonkinlaiset kalkuttimet. Kuka on tämä poika? Mitä tietoja hän\nantaa itsestään? Hän ei kai sentään ole pudonnut suoraan taivaasta, sir?\n\n-- Ei, luonnollisesti ei, vastasi tohtori katsoen tuskaisena molempiin\nnaisiin. Minä tunnen hänen kohtalonsa -- mutta siitä voimme puhua\nmyöhemmin. Otaksun, että ensinnä haluatte nähdä paikan, missä varkaat\ntekivät yrityksensä.\n\n-- Aivan niin, vastasi Blathers, parasta on meidän ensinnä tutkia\nlähtökohta ja senjälkeen kuulustella palvelusväkeä. Se on tavallinen\nmenettelytapa.\n\nKynttilä hankittiin sitä varten ja herrat Blathers ja Duff,\npaikallaolevan konstaapelin, Gilesin ja Brittlesin sekä kaikkien\nmuitten avustamina, lähtivät tuohon pieneen käytävän päässä\nsijaitsevaan huoneeseen ja kurkistivat ulos akkunasta. Senjälkeen\nkulkivat he ympäriinsä ulkona kentällä ja kurkistivat sisään akkunasta,\nsaaden sitten itselleen ulos kynttilän tutkiakseen luukun ja senjälkeen\nlyhdyn seuratakseen jalanjälkiä pitkin sekä sitten heinähangon\npenkoakseen pensaita. Sittenkuin tämä oli tehty, läsnäolijoitten\nhenkeäpidättävällä mielenkiinnolla seuratessa heidän toimiaan, tulivat\nhe taas sisälle, ja mr Giles ja Brittles suorittivat melodraamallisen\nesityksen osuudestaan menneen yön seikkailussa, mitkä he kävivät läpi\nsuunnilleen kuusi kertaa, puhuen toisiaan vastaan ei enemmässä kuin\nyhdessä tärkeässä suhteessa ensi kerralla eikä enemmässä kuin tusinassa\nviimeisellä kerralla. Kun tämä oli tehty, sulkeutuivat Blathers ja\nDuff huoneeseen ja pitivät keskenään neuvottelun, joka pituudessaan,\nsalaperäisyydessään ja juhlallisuudessaan laajalti ylitti suurten\ntohtorien neuvottelut mutkallisimmissa lääketieteellisissä tapauksissa.\n\nSillä aikaa kulki tohtori edestakaisin viereisessä huoneessa hyvin\nnyrpeässä mielentilassa, ja mrs Maylie ja Rose katselivat häntä\ntuskaisin kasvoin.\n\n-- En tiedä muuta, sanoi tohtori vihdoin, istuutuen epätoivoisen\nlevollisuuden ilmein, kun että meidän täytyy koettaa saada asia\nnopeasti selvitetyksi. Tarkoitusperä on hyvä, ja se tuottakoon\nmeille anteeksiannon. Pojalla on ankaria kuumeenoireita eikä hän ole\nsellaisessa tilassa, että häntä enää saa puhutella, se on ainakin hyvä\nasia. Meidän täytyy tehdä parhaamme, ja jos pahin tapahtuu, niin se ei\nole meidän vikamme. Astukaa sisään!\n\n-- Hyvä sir, sanoi mr Blathers astuen virkaveljensä seuraamana\nhuoneeseen ja sulkien oven, ennenkuin sanoi mitään muuta. Tämä ei ollut\nmikään kokoonkeitetty asia.\n\n-- Ja mitä tulimmaista tarkoitetaan kokoonkeitetyllä asialla? kysyi\ntohtori kärsimättömänä.\n\n-- Me kutsumme murtoa kokoonkeitetyksi, hyvät naiset, sanoi\nBlathers ja kääntyi näihin päin kuin jos olisi valittanut heidän\ntietämättömyyttään, mutta halveksinut tohtorin, kun palvelijat ovat\nsiinä mukana.\n\n-- Ei kukaan ole epäillyt heitä tässä tapauksessa, sanoi mrs Maylie.\n\n-- Ylen otaksuttavaa, rouvaseni, vastasi Blathers, mutta he olisivat\nkuitenkin voineet olla mukana pelissä.\n\n-- Hyvin luultavaa tässä tapauksessa, sanoi mr Duff.\n\n-- Me uskomme jonkun lontoolaisen suorittaneen työn, jatkoi mr Blathers\ntiedonantajaan, sillä suoritustapa on ensiluokkaista.\n\n-- Todella erittäin kaunista, sanoi Duff vaimennetulla äänellä.\n\n-- Heitä oli hommassa kaksi, jatkoi mr Blathers, ja heillä; oli poika\nmukanaan, mikä käy ilmi akkunan suuruudesta. Tämä on kaikki, mitä\nnykyhetkellä voidaan sanoa. Me tahdomme nähdä tuon pojan, joka on\ntuolla ylhäällä, heti, jos suvaitsette.\n\n-- Ehkä he haluaisivat jotain virvoketta ensin, mrs Maylie, sanoi\ntohtori, jonka kasvot kirkastuivat, ikäänkuin joku ajatus olisi\njohtunut hänen mieleensä.\n\n-- Niin, aivan varmasti! puhkesi Rose innokkaasti sanomaan. Saatte sitä\naivan heti, jos tahdotte.\n\n-- Oh, kiitoksia paljon, miss, sanoi Blathers ja siveli takinhihallaan\nsuutaan. Kuivaa hommaa, tällaiset oikeusjutut. Jotakin, mitä helposti\nkäsillä, miss -- missään tapauksessa älkää vaivatko itseänne meidän\ntakiamme.\n\n-- Mitä saa luvan olla? kysyi tohtori seuraten Rosea tarjoiluhuoneeseen.\n\n-- Pieni pisara spriitä, sir, ellei siitä ole vaivaa, vastasi Blathers.\nLontoosta tänne on aika kylmä matka, hyvä rouva, ja minä olen aina\nhuomannut spriillä olevan hyvän vaikutuksen.\n\nTämä kiintoisa uutinen annettiin mrs Maylielle, joka vastaanotti sen\nerittäin armollisesti. Hänelle sitä esitettäessä hiipi tohtori ulos\nhuoneesta.\n\n-- Oh, sanoi mr Blathers pitäen viinilasiaan ei sen varresta, vaan itse\njalustasta vasemman kätensä peukalon ja etusormen avulla. Olen nähnyt\nkoko joukon juttuja, tätä viimeistä muistuttavia, elonpäivinäni, hyvät\nnaiset.\n\n-- Kuten esimerkiksi tuo historia Edmontonin takapihassa, sanoi Duff.\n\n-- Niin, siinä oli jotain tähän tyyliin, vai mitä? sanoi mr Blathers.\nConkey Chickweedhän se sillä kerralla näytteli pääosaa.\n\n-- Sinä asetat sen aina hänen tililleen, väitti vastaan mr Duff. Sehän\noli Petin perhe, sanon minä sinulle. Conkeyllä ei ollut sen asian\nkanssa enempää tekemistä kuin minulla.\n\n-- Nyt, jos suvaitsette, sanoi tohtori, voitte nousta yläkertaan.\n\n-- Jos suvaitsette, vastasi mr Blathers, jonka jälkeen molemmat herrat\nseurasivat aivan mr Losbernen perässä Oliverin huoneeseen, mr Oilesin\nkulkiessa edellä kynttilöineen.\n\nOliver oli nukkunut, mutta näytti huonommalta ja hänellä oli enemmän\nkuumetta kuin aikaisemmin. Tohtorin avulla onnistui hänen istua\nsuorassa pari minuuttia ja hän tarkasteli vieraita käsittämättä, mistä\noli kysymys -- itse asiassa muistamatta, missä hän oli tai mitä oli\ntapahtunut.\n\n-- Tämä, sanoi mr Losberne, puhuen matalalla äänellä, mutta silti\nhyvin kiihkeästi, tämä on se poika, joka sattumalta vahingoituttuaan\nlaukauksesta naapurin maalla, luvattomasti sinne mentyään, tuli tänne\naamupäivällä etsimään apua, mutta joutui samassa silmänräpäyksessä\ntuon kynttilää pitävän nerokkaan herran pahoinpideltäväksi, joka siten\nsaattoi vaaraan hänen henkensä, minkä lääkärinominaisuudessani voin\nvakuuttaa.\n\nHerrat Blathers ja Duff katsoivat Gilesiin, tämän siten jouduttua\nheidän huomionsa esineeksi, ja hämmentynyt hovimestari katsoa\ntöllisteli heistä Oliveriin ja hänestä mr Losberneen ollen mitä\nnaurettavimman, pelon ja hämmästyksen aiheuttaman sekaannuksen\nvallassa.\n\n-- Toivon, ettette ainakaan aio kieltää sitä? sanoi tohtori ja asetti\nOliverin oikeaan asentoon takaisin.\n\n-- Se kaikki tehtiin parhaassa tarkoituksessa, sir, vastasi Giles. Minä\nvakuutan teille, että luulin hänen olevan sen pojan, muussa tapauksessa\nen olisi koskenutkaan häneen. Minulla ei ole mikään epäinhimillinen\nmielenlaatu, sir.\n\n-- Luulitte hänen olevan minkä pojan? sanoi vanhempi salapoliisi.\n\n-- Murtovarkaitten pojan, sir! vastasi Giles. Niillä oli aivan varmasti\nmukanaan poika, sir.\n\n-- No, luuletteko sitä yhä edelleen? kysyi Blathers.\n\n-- Luulenko mitä? sanoi Giles ja katsoi hajamielisenä kysyjään.\n\n-- Luuletteko, että tuo on sama poika, pölkkypää? vastasi Blathers\nkärsimättömänä.\n\n-- Sitä en tiedä, sitä en todellakaan tiedä, vastasi Giles säälittävän\nnäköisenä. En voi vannoa sitä.\n\n-- No, mitä te sitten luulette? kysyi Blathers.\n\n-- Minä en tiedä, mitä minun pitäisi luulla, sanoi Giles rukka. -- En\nluule, että tämä tässä on sama poika; -- olen todellakin melkein varma,\nettei se ole hän. Te tiedätte, ettei se voi olla hän.\n\n-- Onko mies taipuvainen väkeviin, sir? kysyi mr Blathers tohtorilta.\n\n-- Mikä verraton lampaanpää te olettekaan! sanoi mr Duff syvästi\nhalveksien Gilesille.\n\nMr Losberne oli koettanut potilaan valtimoa tämän lyhyen sananvaihdon\naikana, mutta nousi nyt ylös sängyn vieressä olevalta tuolilta ja\nsanoi, että jos herroilla vielä oli jotain epäilyksiä asiassa, he ehkä\nsuvaitsisivat astua viereiseen huoneeseen ja ottaa kuulusteltavakseen\nBrittlesin.\n\nTämän kehoituksen johdosta poistuivat he toiseen huoneeseen, jossa\nBrittles, kun hänet oli kutsuttu sisään, sekoitti itsensä ja arvoisan\nesimiehensä sellaiseen uusien vastaväitteitten ja mielettömyyksien\nverkkoon, ettei se levittänyt valoa mihinkään muuhun kuin hänen omaan\nsuureen hämminkiinsä, paitsi mitä tulee hänen tunnustukseensa, ettei\nolisi voinut tuntea oikeata poikaa, jos tämä olisi asetettu hänen\neteensä, ja että hän oli otaksunut Oliverin tuoksi pojaksi pelkästään\nsiksi, että mr Giles oli sanonut häntä siksi ja että Giles viisi\nminuuttia sitten oli alhaalla keittiössä ilmoittanut alkavansa kovasti\npelätä käyttäytyneensä hieman maltittomasti.\n\nViimein antoivat molemmat herrat, enää sen enempää vaivaamatta\nOliveria, Chertseyn konstaapelin jäädä taloon ja menivät itse yöksi\nkaupunkiin, luvaten tulla seuraavana aamuna takaisin.\n\nLyhyesti sanottuna, lukuisain uudistettujen kuulustelujen jälkeen\nsekä koko joukon pakistua edes ja takaisin suostui lähellä asuva\nrauhantuomari ottamaan vastaan mrs Maylien ja mr Losbernen yhteisen\ntakuun Oliverin saapumisesta tuomioistuimen eteen, siinä tapauksessa,\nettä se katsottaisiin tarpeelliseksi, ja saatuaan muutaman guinean\nvaivoistaan herrat Blathers ja Duff palasivat Lontooseen eriävin\nmielipitein asiasta, jälkimmäisen gentlemannin, hänen tarkoin\npohdittuaan kaikkia esiintulleita seikkoja, ollessa taipuvainen\nuskomaan murtovarkausyrityksen olevan peräisin Petin perheestä ja\nensinmainitun ollessa yhtä halukas lukemaan sen suuren mr Conkey\nChickweedin tiliin.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nSiitä onnellisesta elämästä, jota Oliver alkaa viettää rakastettavien\nystäviensä luona.\n\n\nOliverin kärsimykset eivät olleet pieniä eivätkä harvalukuisia. Sen\nkivun ja uupumuksen lisäksi, minkä haavoittunut käsivarsi aiheutti,\noli kylmyys ja kosteus saattanut hänet kuumeeseen, mitä kesti useita\nviikkoja ja vähensi kovasti hänen voimiansa. Vihdoin alkoi hän\nkuitenkin taas hitaasti toipua ja kykeni silloin tällöin änkyttämään\nmuutamia kyynelten tukahduttamia sanoja, jotka tulkitsivat hänen suurta\nkiitollisuuttaan molempien hyväntahtoisten naisten hyvyydestä.\n\n-- Pikku raukka, sanoi Rose eräänä päivänä, Oliverin vaivalloisesti\ntuotua julki kiitolliset sanat, jotka olivat hänen huulillaan, saat\nkyllä tilaisuuden palvella meitä, jos tahdot. Me matkustamme maalle\nja tätini tarkoitus on, että sinä seuraat mukana. Rauhallinen paikka,\npuhdas ilma ja kalkki kevään ilot ja ihanuudet tekevät sinut terveeksi\nmuutamassa päivässä, ja me käytämme sinua sadoin eri tavoin, kunhan\nvain olet tullut kyllin terveeksi kestämään ponnistuksia.\n\n-- Ponnistuksia! huudahti Oliver. Ah, rakas neiti, jos voin tehdä\nteille huvia kastelemalla kukkianne, ruokkimalla lintujanne tai\njuoksemalla edestakaisin koko päivän, niin mitä en antaisikaan\nvoidakseni sen tehdä.\n\n-- Sinun ei suinkaan ole tarvis mitään antaa, sanoi miss Maylie\nhymyillen, sillä kuten jo sinulle sanoin, käytämme me sinua hyödyksemme\nsadoin eri tavoin, ja jos miellyttääksesi vaivaat itseäsi puoltakaan\nsiitä mitä nyt lupaat, olet todella tekevä minut hyvin iloiseksi.\n\n-- Iloiseksi! puhkesi Oliver sanomaan. Oi kuinka kiltisti teettekään\nsanoessanne niin.\n\n-- Se ilahduttaisi minua enemmän kuin voin sinulle sanoa, vastasi nuori\nnainen. Pelkkä ajatus, että rakas, hyvä tätini on ollut avullisena\npelastamassa ihmistä sellaisesta kurjuudesta kuin se, jonka olet\nkuvaillut meille, on minulle suuri ilo, mutta tietoisuus siitä,\nettä hänen hyvyytensä ja myötätuntonsa esine oli kiintynyt häneen\nvilpittömän kiitollisuuden siteellä, ilahduttaisi minua enemmän kuin\nvoit kuvitellakaan. Ymmärrätkö minua? kysyi hän ja tarkasteli Oliverin\nmiettiviä kasvoja.\n\n-- Ymmärrän kyllä, vastasi Oliver innokkaasti. Mutta luulen juuri nyt\nolevani kiittämätön.\n\n-- Ketä kohtaan? kysyi Rose.\n\n-- Sitä hyvää herraa ja sitä rakasta vanhaa taloudenhoitajatarta\nkohtaan, jotka aikaisemmin ottivat minut hoiviinsa. Jos he tietäisivät,\nkuinka hyvä minua on olla, tulisivat he iloisiksi.\n\n-- Siitä olen vakuutettu, sanoi Oliverin hyväntekijätär, ja mr Losberne\non myöskin jo ystävällisesti luvannut, että hän niin pian kuin olet\ntullut kyllin terveeksi, ottaa sinut mukaansa käymään heidän luonaan.\n\n-- Onko hän? huudahti Oliver ilosta säteilevin kasvoin. En tiedä, mitä\nolen tekevä ilosta saada taas nähdä heidän rakkaat kasvonsa.\n\nPian oli Oliver tullut niin terveeksi, että hän kykeni sietämään\ntämän matkan rasitukset, ja eräänä aamuna lähtivät hän ja mr Losberne\nsitten taipaleelle mrs Maylielle kuuluvissa vaunuissa. Kun he tulivat\nChertseyn sillan luo, tuli Oliver hyvin kalpeaksi ja päästi kovan\nhuudon.\n\n-- Mikä sinun tuli, poika? puhkesi tohtori tavattoman kiivaasti. --\nNäetkö jotain -- mitä?\n\n-- Tuo tuolla, sir, huusi Oliver ja osoitti sormellaan vaununikkunasta.\nTuo talo tuolla!\n\n-- Niin, mitä siitä? Pysäyttäkää, ajuri, pysäyttäkää! Mikä vika tuossa\ntalossa on, pikkumieheni, mitä?\n\n-- Varkaat -- se on sama talo, johon he veivät minut, kuiskasi Oliver.\n\n-- Sitten hitto periköön! huusi tohtori. Hoi, siellä! Avatkaa!\n\nMutta ennenkuin ajaja oli ehtinyt tulla alas pukiltaan, oli hän jo\ntavalla tai toisella hypännyt vaunuista pois ja juoksi aution talon\nluo, alkaen siellä potkia ovea kuin mieletön.\n\n-- Halloo! sanoi pieni, ruma, kyttyräselkäinen mies avatessaan oven\nniin äkkiä, että tohtori sen vauhdin johdosta, minkä oli saanut\npotkaistessaan viime kerran, melkein lensi päälleen käytävään. Mistä on\nkysymys?\n\n-- Kysymys! kivahti tohtori ja iski siekailematta häntä kaulukseen.\nPaljostakin. Kysymys on murrosta.\n\n-- Ja murhasta myöskin, vastasi kyttyräselkäinen kylmäverisesti,\njollette laske minua irti! Kuuletteko?\n\n-- Kyllä kuulen, sanoi tohtori ravistaen toista aika tavalla. Missä se\nkirottu mies on, mikä hänen nimensä nyt olikaan, se ryöväri? -- Sikes\n--| niin se oli. Missä on Sikes, te varas?\n\nKyttyräselkäinen tuijotti tolkuttomana eteensä, vääntäysi taitavasti\nvapaaksi tohtorin otteesta ja pakeni taloon päästäen kokonaisen tulvan\nkauhistuttavia sadatuksia. Mutta ennenkuin hänen onnistui teljetä\novi, oli tohtori enemmittä neuvotteluitta tunkeutunut eteiseen. Hän\nkatseli tiukasti ympärilleen, muttei voinut nähdä pienintäkään merkkiä\nhuonekaluista, ei jälkeäkään elävistä paremmin kuin elottomistakaan, ei\nedes niiden nurkkakaappien sijoja, joista, Oliver oli kertonut.\n\n-- No, sanoi kyttyräselkäinen, joka oli tarkoin pitänyt häntä silmällä,\nmitä tarkoitatte tunkeutuessanne väkisten talooni? Aiotteko ryöstää vai\nmurhata minut? Häh?\n\n-- Oletteko milloinkaan nähnyt kenenkään saapuvan vaunuissa tekemään\nkumpaakaan, naurettava vanha vampyyri? kysyi kiivasluontoinen tohtori.\n\n-- Mitä siis tahdotte? kysyi kyttyräselkä kuohahtaen. Ettekö tahdo\nlaittautua pois täältä ennenkuin teen teille jotain pahaa?\n\n-- En ennenkuin minua itseäni miellyttää, vastasi mr Losberne\nkurkistaen erääseen toiseen huoneeseen, joka ei paremmin kuin\nensinmainittukaan laisinkaan vastannut Oliverin kuvausta siitä. Löydän\nteidät kyllä toistekin, ystäväiseni.\n\n-- Vai niin? puhkesi iljettävä rumilus. Jos haluatte minusta jotakin,\nniin täältä löydyn. En ole asunut täällä yksinäisyydessä ja kurjuudessa\nkahtakymmentäviittä vuotta antaakseni teidän rusikoida itseäni. Saatte\nmaksaa sen; saatte maksaa sen. Ja näin sanoessaan päästi luonnoton\nrumilus inhoittavan ulvonnan ja tanssi kuin mielipuoli raivosta ympäri\nlattiaa.\n\n-- Joka tapauksessa oli tämä tyhmästi, mutisi tohtori. Poika lienee\nerehtynyt. Kas niin, työntäkää tämä taskuunne ja salvatkaa sitten\nitsenne taas sisään. Näillä sanoilla heitti hän kyttyräselälle lantin\nja palasi vaunuihin.\n\nMies seurasi häntä aina vaununovelle asti, purkaen mitä raivokkaimpia\nuhkauksia ja sadatuksia. Mr Losbernen kääntyessä selin puhuakseen\najajan kanssa, kurkisti hän sisälle vaunuihin ja tarkasteli Oliveria\nniin terävästi ja läpitunkevasti sekä samalla niin raivoisasti, ettei\ntämä moneen kuukauteen voinut valveillaan eikä nukkuessaan unohtaa\nsitä. Mies jatkoi mitä hirvittävimpien sadatustensa ryöppyä aina kunnes\najaja oli istuutunut ylös paikalleen, ja päästyään jälleen liikkeelle\nvoivat ne jonkun matkaa kuljettuaan nähdä hänen seisovan vielä samalla\npaikalla polkien maata ja repien tukkaansa silmittömän raivon vallassa.\n\n-- Minä olen nauta! sanoi tohtori pitkän äänettömyyden jälkeen. Oletko\ntiennyt sitä ennen, Oliver?\n\n-- En, sir.\n\n-- Muista se sitten toisella kertaa.\n\nKoska Oliver tiesi sen kadun nimen, jonka varrella mr Brownlow asui,\nvoivat he ajaa sinne suoraan. Vaunujen kääntyessä tälle kadulle\njyskytti hänen sydämensä niin kiivaasti, että hän tuskin kykeni\nvetämään henkeä.\n\n-- No, poikaseni, mikä talo se on? kysyi mr Losberne.\n\n-- Tuo, tuo! vastasi Oliver ja osoitti innokkaasti ulos\nvaununikkunasta. Tuo valkoinen talo. Ah, kiiruhtakaamme,\nkiiruhtakaamme! Minusta tuntuu kuin kuolisin, vapisen niin.\n\n-- No, no, sanoi hyvä tohtori ja taputti häntä olkapäälle. Nythän\nsinä pian saat nähdä heidät, ja he tulevat varmaan hyvin iloisiksi\nnähdessään sinut terveenä ja turvassa.\n\n-- Sitä toivon! puhkesi Oliver puhumaan. He olivat niin hyviä minua\nkohtaan, niin äärettömän hyviä minua kohtaan.\n\nVaunut vierivät edelleen. Nyt ne pysähtyivät. Ei, tämä ei ollut oikea\ntalo. Viereinen ovi. He ajoivat muutamia askeleita ja pysähtyivät\ntaasen. Oliver katsoi ylös akkunoihin, ja kyyneleet vierivät hänen\nposkilleen.\n\nAh, valkoinen talo oli tyhjä, ja akkunassa riippui taulu --\n\"Vuokrattavana\".\n\n-- Naputa viereiselle ovelle! huusi mr Losberne ja otti Oliverin\nkäsivarren kainaloonsa. Mihin on joutunut mr Brownlow, joka asui tässä\nviereisessä talossa?\n\nPalvelustyttö ei tiennyt siitä mitään, mutta meni sisälle kysymään.\nHän palasi heti takaisin ja kertoi mr Brownlowin myyneen omaisuutensa\nja muuttaneen Länsi-Intiaan kuusi viikkoa sitten. Oliver löi kätensä\nyhteen ja vaipui pyörtyneenä maahan.\n\n-- Onko hänen taloudenhoitajattarensa myöskin matkustanut? kysyi mr\nLosberne silmänräpäyksen väliajan jälkeen.\n\n-- On, sir, vastasi palvelustyttö. Vanha herra, taloudenhoitajatar ja\neräs herra, mr Brownlowin ystävä, matkustivat kaikki yhdessä.\n\n-- Niinkö, ajakaa kotiin takaisin, sanoi mr Losberne ajajalle, älkääkä\npysähtykö ruokkimaan hevosia, ennenkuin olemme tämän kirotun Lontoon\nrajojen ulkopuolella!\n\n-- Kirjakauppias, sir! sanoi Oliver. Tunnen tien sinne. Ajakaamme hänen\nluokseen.\n\n-- Poikaparkani, taitaa olla kyllin pettymyksiä tälle päivälle, sanoi\ntohtori, enemmän kuin riittävästi meille molemmille. Jos ajamme\nkirjakauppiaan luo, saamme kai kuulla hänen kuolleen tai sytyttäneen\ntalonsa palamaan ja livistäneen tiehensä. Ei, suoraa tietä takaisin\nkotiin! Ja seuraten tohtorin ensimmäistä mielijohdetta ajoivat he\nkotiin.\n\nTämä katkera pettymys tuotti Oliverille paljon surua keskellä hänen\niloaankin, sillä monet kerrat sairautensa aikana oli hän iloinnut\najatuksesta, mitä mr Brownlow ja mrs Bedwin sanoisivat hänelle ja\nkuinka hauskaa olisi kertoa heille, miten monta päivää ja yötä hän oli\nviettänyt ajattelemalla, mitä he olivat hänen hyväkseen tehneet, ja\nitkemisestään eronsa takia heistä. Toivo kerran voida puhdistaa itsensä\nheidän silmissään ja selittää miten hänet oli viety väkisin pois, oli\nsitä paitsi antanut hänelle rohkeutta ja ylläpitänyt häntä monissa\nhänen myöhemmissä koettelemuksissaan ja sentähden oli hänestä nyt\najatus, että he olivat matkustaneet niin kauas pois ja jääneet siihen\nuskoon, että hän oli varas ja petturi -- usko, jota ei ehkä voitaisi\njärkyttää niin kauan kuin hän eläisi -- melkein raskaampi kuin mitä hän\njaksoi kantaa.\n\nTapaus ei kuitenkaan aiheuttanut mitään muutosta hänen hyväntekijänsä\nsuhteeseen häneen. Neljätoista päivää myöhemmin, kauniin, lämpimän\nilman oikein alettua vallita, joka puun ja joka kasvin levittäessä\nhentoja lehtiään ja uhkeita kukkiaan, ryhtyivät he tarpeellisiin\nvalmistuksiin jättääkseen Chertseyssä sijaitsevan talon muutamaksi\nkuukaudeksi. Sittenkuin hopeat, jotka olivat herättäneet juutalaisen\nahneutta, oli lähetetty erääseen pankkiin ja Giles ynnä muuan toinen\npalvelija jätetty pitämään taloa silmällä, matkustivat he erääseen\nmökkiin jonkun matkan päässä maaseudulla ottaen Oliverin mukaansa.\n\nSe oli onnellista aikaa. Päivät olivat hiljaisia ja kirkkaita ja yöt\neivät tuoneet kerallaan ei pelkoa eikä suruja, ei mitään riutumista\nkurjassa vankilassa, tai kanssakäymistä huonojen ihmisten parissa,\nei mitään muuta kuin iloisia ja onnellisia ajatuksia. Joka aamu meni\nhän erään vanhan, valkohapsisen herran luokse, joka asui aivan vanhan\nkirkon vieressä ja joka opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan ja puhui\nniin ystävällisesti ja vaivasi itseään niin paljon, että Oliverista\ntuntui, ettei hän koskaan voisi olla kyllin ahkera voittaakseen hänen\nsuosionsa. Senjälkeen seurasi hän mrs Maylieta ja Rosea kävelylle\nja kuuli heidän puhuvan kirjoista tai istui ehkä heidän lähellään\nvarjoisessa paikassa ja kuunteli, nuoren naisen lukiessa ääneen, ja\nsitä hän olisi voinut tehdä aina siksi kunnes tuli liian pimeä neitosen\neroittaa kirjaimia. Sitten oli hänen luettava läksynsä, ja innokkaasti\naskarteli hän eräässä pienessä puutarhaan päin olevassa huoneessa,\naina myöhään iltaan saakka, jolloin molemmat naiset uudestaan\nmenivät ulos ja hän käveli heidän kanssaan, kuunnellen kaikkea, mitä\nhe sanoivat, niin kovin iloisena ja tuli niin onnelliseksi, kun\nhe halusivat jotakin kukkaa, jonka hän saattoi löytää, tai olivat\nunohtaneet jotakin, jonka hän kykeni noutamaan, ettei hän koskaan\ntiennyt, kuinka kiirehtisi kyllin nopeasti. Kun oli tullut pimeä ja\nhe palanneet takaisin kotiin, istuutui nuori nainen pianon ääreen\nja soitti muutaman sävelen tai lauloi lempeällä äänellään jonkun\npienen laulun, jota hänen tätinsä teki mieli kuulla. He eivät koskaan\nsytyttäneet kynttilää näissä tilaisuuksissa, ja Oliver istui akkunan\nvieressä ja kuunteli ihastuneena vienoa musiikkia.\n\nJo kello kuusi oli Oliver jaloillaan ja vaelteli pitkin vainioita\netsien ylt'ympärinsä villejä kukkia kimpuiksi, joitten kera hän\nsitten palasi ja mitä suurimmalla huolella toi ne koristukseksi\naamiaispöytään. Ja sitten oli hänellä tuoretta ruohoa, jolla\nhän koristi miss Maylien lintujen häkit niin aistikkaasti kuin\nmahdollista. Lintujen siten saatua osansa oli tavallisesti jotakin\nasiaa toimitettavana kylässä, tai ainakin jotain puutarhassa tai\nkukkaruukkujen parissa, joitten kera Oliver -- joka oli opetellut tätä\ntieteenhaaraa kylän lukkarin luona -- askarteli sydämensä halusta,\nkunnes miss Rose tuli näkyviin ja piti ylistyspuheen kaikesta, mitä hän\noli tehnyt.\n\nSiten vierivät kolme kaunista keväistä kuukautta, jotka olisivat olleet\ntodelliseksi iloksi onnellisimmallekin kuolevaisten joukossa, mutta\njotka Oliverille olivat täydellinen autuus.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nOliverin ja hänen ystäviensä onni keskeytyy äkkiä.\n\n\nKevät kaikkosi nopeasti ja kesä tuli, ja jos oli kylä ollut kaunis\nalussa, niin oli se nyt rikkautensa täydessä kukkeudessa.\n\nEräänä kauniina iltana olivat he tehneet pitemmän kävelymatkan kuin\ntavallisesti, sillä oli ollut tavattoman kuuma sinä päivänä, ja kuu\nloisti niin kirkkaasti ja ilma tuoksui niin virkistävästi. Rose oli\nollut hilpeimmällä tuulellaan ja Iloisesti keskustellen olivat he\nvaeltaneet ympärinsä, kunnes olivat etääntyneet paljon sivu tavallisten\nkuljeskelujensa rajan. Mrs Maylie tunsi itsensä väsyneeksi ja he\nsaapuivat kotiin vähän hitaammassa tahdissa. Nuori nainen otti sitten\nkoruttoman hattunsa päästään ja istuutui kuten tavallisesti pianon\nääreen, missä hän, muutaman minuutin leikittyään harhailevin ajatuksin\nkoskettimilla, aloitti vaimennetun ja juhlallisen sävelmän, ja hänen\nsoittaessaan sitä kuulivat he hänen nyyhkyttävän, kuin jos hän olisi\nitkenyt.\n\n-- Mikä sinun on, rakas Rose? kysyi vanhempi nainen. Rose ei vastannut,\nvaan soitti vain vähän nopeammin, ikäänkuin kysymyksen ääni olisi\nherättänyt hänet ajatuksistaan.\n\n-- Rakas Roseni! puhkesi mrs Maylie sanomaan, nousten nopeasti ylös\nja mennen hänen luokseen ja kumartuen hänen ylitseen. Miten on laita?\nKasvosihan ovat kosteat kyynelistä. Mikä tekee sinut niin alakuloiseksi?\n\n-- Ei mikään, täti, ei mikään, vastasi nuori nainen. En tiedä mitä se\non. En voi kuvailla sitä; olen --.\n\n-- Et suinkaan sairas, rakas lapsi? keskeytti mrs Maylie hänet.\n\n-- En, en, en sairas! vastasi Rose, mutta vavahti samassa, kuin olisi\njäätävä kylmyys kulkenut hänen lävitsensä hänen puhuessaan.\n\n-- Voin pian paremmin. Mutta sulje akkuna!\n\nOliver kiirehti tekemään sen, ja nuori tyttö, ponnistellessaan\ntullakseen jälleen iloiseksi, yritti soittaa vilkkaampaa säveltä, mutta\nhänen sormensa putosivat uupuneina koskettimille. Hän kätki kasvonsa\nkäsiinsä ja vaipui sohvaan antaen nyt vapaasti kyynelten virrata, joita\nei kauempaa jaksanut pidättää.\n\n-- Mutta, lapseni, sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen\nympärilleen, tuollaisena en ole koskaan ennen sinua nähnyt.\n\n-- En olisi tahtonut pelästyttää teitä, jos olisin voinut sen välttää,\nvastasi Rose, mutta olen turhaan yrittänyt taistella vastaan. Pelkään\nsittenkin olevani sairas.\n\nNiin hän olikin, sillä kun kynttilä oli sytytetty, näkivät he hänen\nkasvojensa olevan marmorinkalpeat. Ne eivät olleet kadottaneet mitään\nkauneudestaan, mutta ne olivat joka tapauksessa muuttuneet ja saaneet\ntuskallisen, kärsivän ilmeen, mikä ei koskaan ennen ollut levännyt\nniitten lempeillä piirteillä. Seuraavassa minuutissa lehahtivat ne\npurppuranpunaisiksi, ja hellät siniset silmät kävivät raukeiksi ja\nharhaileviksi, mutta se katosi jälleen ohikiitävän pilven varjon tavoin\nja hän tuli taas kalpeaksi kuin ruumis.\n\nOliver, joka levottomana oli tarkannut vanhaa rouvaa, havaitsi tämän\nkovasti säikähtäneen näitten seikkojen johdosta ja silloin säikähti\nhän itsekin; mutta nähdessään hänen yrittävän tekeytyä kuin ei olisi\nottanut asiaa kovin vakavalta kannalta, ponnisteli hän tehdäkseen\nsamoin, mikä heille onnistuikin sikäli, että Rosen sallittua tätinsä\nhoukutella hänet menemään vuoteeseen oli hän vilkkaampi ja voi\nnähtävästi myöskin paremmin, vakuuttaen heille olevansa varma, että\nheräisi täysin toipuneena seuraavana aamuna.\n\n-- Toivon, sanoi Oliver, mrs Maylien tullessa takaisin, ettei se ole\nmitään vaarallista? Miss Rose ei näyttänyt reippaalta illalla, mutta --.\n\n-- Toivon sitä, Oliver. Olen ollut onnellinen omistaessani hänet usean\nvuoden, ehkä liian onnellinen, ja on ehkä aika, että yksi tai toinen\nsuru kohtaa minua, mutta toivon, ettei tämä ole muodostuva sellaiseksi.\n\n-- Miksi suruksi? kysyi Oliver.\n\n-- Siksi raskaaksi iskuksi, vastasi vanha rouva, että menetän tuon\nkallisarvoisen tytön, joka niin kauan on ollut lohdutukseni ja iloni.\n\n-- Laupias Jumala estäköön sen! huudahti Oliver.\n\n-- Amen, lapseni! sanoi vanha rouva ja väänteli käsiään.\n\n-- Ei kai toki ole pelkoa mistään niin kauhistuttavasta? virkkoi\nOliver. Kaksi tuntia sittenhän hän oli aivan terve.\n\n-- Hän on hyvin sairas nyt, vastasi mrs Maylie, ja tulee vielä\nhuonommaksi. Rakas, rakas Roseni! Ah, miten käy minun ilman häntä?\n\nVanha rouva näytti niin syvästi surulliselta, että Oliver, tukahduttaen\noman mielenliikutuksensa, koetti tyynnyttää häntä ja itsepäisesti\nkehoitti häntä nuoren naisen takia olemaan rauhallinen.\n\n-- Muistakaa, sanoi Oliver kyynelten kaikista hänen ponnistuksistaan\nhuolimatta tunkeutuessa hänen silmiinsä, kuinka nuori ja kuinka\nhyvä hän on ja miksikä iloksi hän on kaikille niille, jotka tulevat\nkosketuksiin hänen kanssaan. Olen varma, aivan varma siitä, ettei hän\nteidän tähtenne, joka itse olette niin hyvä, ja oman itsensä tähden\nsekä kaikkien niitten tähden, jotka hän tekee onnellisiksi, tule\nkuolemaan. Jumala ei voi sallia hänen kuolla vielä.\n\n-- Hiljaa, sanoi mrs Maylie, asettaen kätensä Oliverin pään päälle.\nSinä ajattelet kuin lapsi, poikaparkani, ja vaikka se, mitä sanot,\non aivan luonnollista, niin on se kuitenkin väärää. Mutta samalla\nkuitenkin opetat minulle velvollisuuteni. Olin unohtanut sen\nsilmänräpäykseksi, mutta toivon sen annettavan minulle anteeksi.\nJa olen myöskin nähnyt kylliksi tietääkseni, ettei aina säästetä\nnuorimpia ja parhaimpia niille, jotka heitä rakastavat, mutta sen\ntulisi pikemminkin olla meille lohdutus kuin suru; sillä taivas on\noikeudenmukainen, ja senkaltaiset asiat opettavat meille ilmeisesti,\nettä on olemassa paljon ihanampi maailma kuin tämä ja että siirtyminen\nsiihen tapahtuu joutuin. Tapahtukoon Jumalan tahto! Mutta minä rakastan\nRosea ja vain Hän tietää kuinka suuresti!\n\nYö oli täynnä tuskaa, ja aamun saapuessa vahvistuivat mrs Maylien pahat\naavistukset liiaksikin hyvin. Rosella oli vaarallinen korkeimman asteen\nkuume.\n\n-- Meidän on toimittava, Oliver, eikä heittäydyttävä hyödyttömään\nsuruun, sanoi mrs Maylie asettaen sormen huulilleen katsoessaan\nhäntä tiukasti kasvoihin. Tämä kirje on niin pian kuin mahdollista\nlähetettävä mr Losbernelle. Se täytyy viedä kauppalaan, jonne\non vain neljän mailin matka täältä, mentäessä oikotietä yli\nvainioitten, ja antaa ratsastavan lähetin viedä se sieltä Chertseyhin.\nKestikievaritalon väki saa ottaa asian huolekseen, ja tiedän voivani\nluottaa siihen, että sinä pidät silmällä, että se joutuu matkalle.\n\nOliver ei voinut vastata, mutta näytti hyvin innokkaalta saadakseen\nlähteä paikalla.\n\n-- Täällä on sitäpaitsi yksi kirje, virkkoi mrs Maylie mietittyään\nhieman, mutta onko se lähetettävä heti vai jätettävä odottamaan, kunnes\nnäen, kuinka Rosen käy, sitä en oikein tiedä. En lähettäisi sitä,\njollen pelkäisi pahinta.\n\n-- Pitääkö senkin mennä Chertseyhin? kysyi Oliver, kärsimättömänä\npäästäkseen suorittamaan tehtäväänsä, ja ojensi kätensä kirjettä kohti.\n\n-- Ei, sanoi vanha rouva ja ojensi hänelle sen koneellisesti.\n\nOliver katsahti siihen samassa ja näki sen olevan osoitetun Harry\nMaylielle erääseen herraskartanoon, missä, sitä hän ei saanut selvää.\n\n-- Tuleeko se mukaan? kysyi Oliver ja katsoi kärsimättömänä ylös.\n\n-- Ei, en usko sitä, sanoi mrs Maylie ja otti sen takaisin. Minun pitää\nodottaa huomiseen.\n\nNäin sanoessaan antoi hän Oliverille kukkaronsa, ja tämä riensi heti\nmatkaan niin nopeasti kuin suinkin kykeni.\n\nNopeasti juoksi hän yli vainion, molemmilla puolillaan kasvavan korkean\nviljan melkein piilottaessa hänet, eikä hän pysähtynyt kertaakaan,\nlukuunottamatta paria sekuntia silloin tällöin vetääkseen henkeä,\nennenkuin kuumissaan ja pölyisenä saapui pienen kauppalan torille.\n\nSiihen jäi hän seisomaan ja katseli ympärilleen etsien\nkestikievaritaloa. Siinä oli valkoinen rakennus, punainen kirjapaino\nja keltainen raatihuone. Ja eräässä kulmauksessa sijaitsi suuri talo,\njonka kaikki puuosat oli maalattu vihreiksi, ja sen ulkopuolella\nriippui kyltti, johon oli kirjoitettu \"The George\". Hän riensi sinne.\n\nOliver puhutteli postiljoonia, joka istui puolinukuksissa portilla ja\njoka, kuultuaan hänen asiansa, lähetti hänet tallimestarin luokse,\njoka vuorostaan lähetti hänet isännän luo; tämä oli suuri mies,\nsininen kaulaliina kaulassa ja valkoinen hattu päässä, ja hän seisoi\nnojaten pumppuun tallinoven vieressä kaivaen hampaitaan hopeisella\nhammastikulla.\n\nMies meni hyvin hitaasti kapakkahuoneeseen kirjoittamaan laskua,\nmihin meni aika pitkä aika, ja kun se oli valmis ja maksettu, oli\nensin satuloitava hevonen ja miehen pukeuduttava, mikä kesti hyvinkin\nvielä kymmenen minuuttia, Oliverin ollessa niin kärsimätön, että hän\ntunsi halua itse hypätä hevosen selkään ja täyttä laukkaa ratsastaa\nlähimmälle asemalle. Vihdoinkin oli kaikki järjestyksessä, ja kun\npieni paketti oli luovutettu monin kehoituksin ja rukouksin sen\nnopeasta edelleentoimittamisesta, kannusti mies hevosta, lähti mennä\nkoluuttamaan poikki torin kivityksen, pääsi ulos kauppalasta ja nelisti\nparin minuutin perästä maantiellä.\n\nOlihan kuitenkin jotakin tietää apua lähetetyn hakemaan eikä yhtään\naikaa hukatun. Vähän kevyemmällä sydämellä kiirehti Oliver yli\nmajatalon pihan, mutta juuri kääntyessään ulos portista tölmäisi hän\npitkään mieheen, joka oli kääriytynyt viittaan ja samalla hetkellä\nastui ulos majatalosta.\n\n-- Haa! pääsi mieheltä hänen kiinnittäessään silmänsä Oliveriin ja\näkkiä kavahtaessaan takaisin. Mitä hittoa tämä on?\n\n-- Pyydän anteeksi, sir, sanoi Oliver, minulla oli kiire kotiin enkä\nvoinut nähdä, että te tulitte minua vastaan.\n\n-- Kirous ja kuolema! mumisi mies itsekseen ja tirkisteli poikaa\nsuurine, mustine silmineen. Kuka olisi siitä uskonut? Vaikkapa hänet\nsitten muserrettaisiin tuhaksi, niin nousisi hän yhtä kaikki ylös\nkirstustaan tullakseen minun tielleni.\n\n-- Olen hyvin pahoillani, sammalsi Oliver hämmentyneenä vieraan miehen\nkatseesta. Toivon, etten ole tehnyt teille pahaa.\n\n-- Lahotkoon hänen jalkansa! mumisi mies peloittavan kiivauden\npuuskassa yhteenpuristettujen hampaittensa välistä. Jospa minulla\nvain olisi ollut rohkeutta sanoa yksi ainoa sana, niin olisin päässyt\nhänestä eroon ikuisiksi ajoiksi yhtenä ainoana yönä. Kirous pääsi\npäälle ja musta kuolema sydämeesi, sinä käärmeen sikiö! Mitä tekemistä\nsinulla täällä on?\n\nMies uhkasi häntä nyrkkiin puristetulla kädellään ja kiristeli\nhampaitaan lausuessaan nämä sanat. Hän astui kohti Oliveria, kuin jos\nhänen tarkoituksensa olisi ollut antaa tälle isku, mutta kaatua rojahti\nsamassa maahan kiemurrellen ja pursuen vaahtoa suustaan, ankaran\nhermokohtauksen vallassa.\n\nOliver tuijotti silmänräpäyksen ajan mielenvikaista miestä -- sillä\nsellaisen otaksui hän hänen olevan -- ja juoksi senjälkeen sisälle\ntaloon hakemaan apua. Nähtyään hänet kannettavan sisälle kestikievariin\nkääntyi hän kotia kohti ja juoksi niin nopeasti kuin kykeni saadakseen\nsiten takaisin menetetyn ajan, samalla suuresti ihmetellen ja vähän\npeläten ajatellessaan miehen eriskummallista käytöstä.\n\nTämä tapaus ei kuitenkaan kauan vaivannut hänen ajatuksiaan, sillä\ntullessaan kotiin oli siellä yllin kyllin sellaista, mikä otti hänet\nvaltaansa ja täydellisesti piti loitolla jokaisen häntä itseään\nkoskevan ajatuksen.\n\nRose Maylie oli nopeasti huononnut ja ennen keskiyötä houraili hän\nhurjasti. Muuan lähellä asuva lääketieteen opiskelija oli yhtämittaa\nsaapuvilla ja oli hän ensimmäisen tarkastuksen jälkeen vienyt mrs\nMaylien syrjään ja kertonut sairauden olevan mitä vakavinta laatua.\n\"Olisi\", oli hän lisännyt, \"melkein ihme, jos hän toipuisi.\"\n\nAamu tuli, ja pieni mökki oli synkkä ja äänetön. Ihmiset puhuivat\nkuiskaten, tuskaisia kasvoja näyttäytyi silloin tällöin veräjällä ja\nnaiset ja lapset menivät itkien tiehensä. Niin pitkä kuin päivä oli ja\nvielä useita tunteja pimeän tultua kulki Oliver hiljaa edestakaisin\npuutarhassa, kerta toisensa perästä kurkistaen ylös sairaan huonetta\nkohti ja väristen, nähdessään sen synkkien akkunoitten näyttävän,\nikäänkuin kuolema itse olisi levännyt niitten sisäpuolella. Myöhään\nillalla saapui mr Losberne.\n\n-- Tämä on kovin ikävää, sanoi hyvä tohtori, niin nuori, niin\nrakastettu, mutta paranemisesta on hyvin vähän toivoa.\n\nUusi aamu. Aurinko paistoi kirkkaasti, ikäänkuin ei koskaan olisi hätä\nja surua ollut olemassakaan; mutta kaiken ympärillä henkiessä elämää\nja iloa makasi nuori olento ja kuihtui pois. Oliver hiipi vanhaan\nkirkkotarhaan, istuutui eräälle kunnaalle ja itki häntä.\n\nKun hän tuli kotiin, istui mrs Maylie pienessä arkihuoneessa. Oliver\ntunsi itsensä alakuloiseksi nähdessään hänet, sillä mrs Maylie ei\nollut vielä koko aikana jättänyt Rosen sairasvuodetta, ja hän vapisi\najatellessaan sitä muutosta, joka oli saanut hänet sieltä poistumaan.\nHän sai tietää, että Rose oli vaipunut syvään uneen, josta hän oli\nheräävä joko tullakseen terveeksi tai sanoakseen heille jäähyväiset ja\nkuollakseen.\n\nUsean tunnin istuivat he äänettöminä ja kuuntelivat uskaltamatta puhua.\nViimein tajusivat heidän jännitetyt korvansa lähenevien askelten ääntä,\nja he riensivät molemmat tahtomattansa ovelle, kun mr Losberne astui\nsisään.\n\n-- Kuinka on Rosen laita? puhkesi vanha rouva sanomaan. Minä voin sen\nkestää, kaiken, paitsi tämän jännityksen!\n\n-- Teidän täytyy tyyntyä, sanoi hyvä tohtori ja tuki häntä.\nRauhoittukaa, hyvä rouva!\n\n-- Antakaa minun taivaan tähden mennä! huudahti mrs Maylie. Rakas\nlapseni! Hän on kuollut! Hän on kuolemaisillaan!\n\n-- Ei, puhkesi tohtori sanomaan lämpöä äänessään. Niin totta kuin\nJumala on hyvä ja armelias, on hän elävä vielä monta vuotta meidän\nkaikkien iloksi!\n\nVanha rouva lankesi polvilleen ja yritti ristiä yhteen kätensä, mutta\nvoima, joka niin kauan oli ylläpitänyt häntä, petti hänen ensi kertaa\nkiittäessään taivasta, ja hän vaipui tajuttomana ystävällisille\nkäsivarsille, jotka ojennettiin häntä vastaanottamaan.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nTutustuttaa erääseen nuoreen mieheen, joka nyt esiintyy näyttämöllä, ja\nkertoo eräästä Oliverille tapahtuneesta uudesta seikkailusta.\n\n\nOli melkein liian paljon onnea, jotta sitä olisi jaksettu kestää.\nOliver tunsi itsensä tämän odottamattoman tiedonannon huumaamaksi ja\nhämmästyttämäksi, hän ei voinut itkeä, ei puhua eikä saada mitään\nrauhaa. Hän kykeni tuskin käsittämään mitään tapahtuneesta, ennenkuin\npitkän vaelluksen jälkeen raittiissa iltailmassa kyynelten virta\ntuli hänen avuksensa ja ikäänkuin herätti hänet tietoisuuteen siitä\nilahduttavasta muutoksesta, mikä oli tapahtunut, ja siitä, että melkein\nsietämätön tuskan taakka oli otettu hänen rinnaltaan.\n\nYö oli jo tulossa hänen kääntyessään kotiin päin, kuormitettuna\nkukkasilla, jotka hän oli poiminut erikoisella huolella sairaan huoneen\nkoristamista varten. Hänen ripeästi astellessaan pitkin tietä kuuli hän\ntakaansa raivoisaa vauhtia lähestyvien vaunujen jyrinää ja kääntyessään\nympäri näki hän niitten olevan postivaunut, joita ajettiin suurella\nnopeudella, ja hevosten nelistäessä ja tien ollessa kapea pysähtyi\nhän ja painautui erästä veräjää vasten, kunnes vaunut olivat menneet\nohitse. Niitten sivuuttaessa hänet näki hän vilahduksen valkeaan\nyömyssyyn puetusta miehestä, jonka kasvot tuntuivat hänestä tutuilta,\nvaikkakin näky oli niin lyhytaikainen, ettei hän aivan varmasti\nvoinut niitä tuntea. Seuraavassa sekunnissa pistäytyi yömyssy ulos\nvaununikkunasta ja ukkosenääni huusi ajajaa pysähtymään, minkä jälkeen\nyömyssy jälleen näyttäytyi ja sama ääni huusi Oliveria nimeltä.\n\n-- Tännepäin! kiljui ääni. Master Oliver, kuinka asiat ovat? Miss Rose!\nMa-a-ster Oli-i-ver!\n\n-- Tekö se olette, Giles? huusi Oliver ja juoksi vaununovelle.\n\nGiles pisti taas yömyssyn ulos aikeissa vastata, kun hänet äkkiä\ntöytäisi pois muuan nuori herra, joka piti hallussaan vaunujen toista\nnurkkausta, ja innokkaasti tiedusteli uutisia:\n\n-- Yhdellä sanalla, huusi gentlemanni, parempi vaiko huonompi?\n\n-- Parempi -- paljon parempi! vastasi Oliver nopeasti.\n\n-- Ylistetty olkoon taivas! puhkesi vieras sanomaan. Oletko varma siitä?\n\n-- Olen, aivan varma, sir, vastasi Oliver. Muutos tapahtui vain\nmuutamia harvoja tunteja sitten ja mr Losberne sanoo, että kaikki vaara\non ohitse.\n\nGentlemanni ei sanonut enää mitään, mutta aukaisi vaununoven, hyppäsi\nulos, tarttui Oliveria nopeasti käsivarresta ja vei hänet vähän\nsivummalle.\n\n-- Oletko aivan varma? Eikö ole mitään mahdollisuutta, että erehdyt,\npoikani? kysyi hän vapisevalla äänellä. Älä petä minua herättämällä\ntoivoa, mikä sitten ei toteudukaan.\n\n-- Sitä en tekisi mistään hinnasta, sir, vastasi Oliver, teidän täytyy\ntodellakin uskoa minua. Mr Losbernen omat sanat olivat, että hän on\nelävä vielä monta vuotta iloksi meille kaikille. Kuulin itse, kun hän\nsanoi niin.\n\nKyyneleet kohosivat Oliverin silmiin hänen muistellessaan sitä\nkohtausta, joka oli alkuna niin paljoon iloon, ja nuori mies kääntyi\npoispäin ja oli ääneti muutaman minuutin. Oliverista tuntui, kuin\nolisi hän nyyhkyttänyt, mutta hän pelkäsi häiritsevänsä häntä\nsanomalla jotain enempää -- sillä hän voi aivan hyvin ymmärtää,\nmillaiset hänen tunteensa olivat -- ja seisoi sentähden etäämpänä,\nollen puuhailevinaan kukkiensa kanssa. Koko tämän ajan istui Giles\nyömyssy päässään vaunujen astimella, nojaten käsivarsiaan polviinsa\nja kuivaten silmiään sinisellä, valkoraitaisella puuvillanenäliinalla.\nEttei tuo kummallinen sielu teeskennellyt mitään liikutusta, todistivat\nkaikella toivottavalla selvyydellä hänen punaiset silmänsä, joilla hän\ntarkasteli nuorta herraansa tämän pyörähtäessä ympäri ja puhutellessa\nhäntä.\n\n-- On parasta, että jatkatte yksin matkaa äitini luokse, Giles, sanoi\nhän, sillä tahdon mieluummin kulkea hiljaa, saadakseni hiukan aikaa,\nennenkuin kohtaan hänet. Voitte sanoa hänelle, että tulen aivan heti.\n\n-- Pyydän anteeksi, mr Harry, sanoi Giles, antaen liikutetuille\npiirteilleen lopullisen tasoituksen nenäliinallaan, mutta jos\nsallisitte kyytipojan sanoa sen, olisin teille hyvin kiitollinen. Ei\nolisi hyvä antaa palvelustyttöjen nähdä minua tässä tilassa, sir, sillä\narvoni heidän silmissään olisi silloin iäksi mennyttä.\n\n-- Hyvä, sanoi Harry Maylie hymyillen, voitte tehdä kuten haluatte.\nAntakaa hänen mennä edeltä matkatavaroitten kera, ja jos haluatte,\nvoitte seurata meitä, mutta vaihtakaa ensin tuo yömyssy johonkin\nsopivampaan päähineeseen, jotteivät ihmiset saa päähänsä, ettemme ole\noikein viisaita.\n\nHeidän kulkiessaan eteenpäin tarkasteli Oliver vastatullutta aika ajoin\nsuurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla. Hän tuntui olevan noin\nkolmekymmentäviisivuotias ja oli hän keskipituinen. Hänen kasvonsa\nolivat avoimet ja kauniit ja hänen käytöstapansa miellyttävä ja\npuoleensavetävä. Huolimatta iän ja sukupuolen aiheuttamasta erosta\noli hän niin vanhan rouvan näköinen, ettei Oliverille olisi tuottanut\nmitään vaikeutta päästä selville heidän sukulaisuussuhteestaan, vaikkei\nhän olisikaan puhunut naisesta äitinänsä.\n\nMrs Maylie odotti kärsimättömänä poikaansa heidän saapuessaan taloon,\nja kumpikin olivat he hyvin liikutetut kohdatessaan toisensa.\n\n-- Äiti, kuiskasi nuori mies, miksi et kirjoittanut ennemmin?\n\n-- Tein sen, vastasi mrs Maylie, mutta lähemmin mietittyäni päätin olla\nlähettämättä kirjettä, ennenkuin olin kuulut mr Losbernen mielipiteen.\n\n-- Mutta miksi, sanoi nuori mies, miksi jättää sattuman varaan\nsellaista, mikä oli vähällä tapahtua? Jos Rose olisi -- en voi lausua\nsitä sanaa nyt -- jos tämä sairaus olisi päättynyt toisin, kuinka\nolisit silloin voinut antaa itsellesi anteeksi? Kuinka olisin minä\nsilloin voinut enää tuntea mitään onnea!\n\n-- Jos _se_ olisi tapahtunut, Harry, vastasi mrs Maylie, pelkään, että\nonnesi olisi kokonaan tuhoutunut ja että saapumisesi tänne päivää\nennemmin tai myöhemmin ei olisi paljonkaan merkinnyt.\n\n-- Ja ken voisi ihmetellä, jos niin olisi, äiti? lausui nuori mies.\nMutta miksi pitää minun sanoa jos? -- se on -- se _on_ niin, sen tiedät\nsinä, äiti -- se sinun täytyy tietää!\n\n-- Tiedän hänen ansaitsevan parhaan ja puhtaimman rakkauden, minkä\nmiehen sydän kykenee tarjoamaan, vastasi mrs Maylie. Tiedän, ettei\nhänen luonteensa hyvyys ja hellyys vaadi tavallista vastakaikua, vaan\nsellaista, joka on syvää ja muuttumatonta. Ja jos en olisi selvillä\nsiitä ja tietäisin, että muuttunut kohtelu jonkun puolelta, jota hän\nrakastaisi, olisi kylliksi musertamaan hänen sydämensä, en tuntisi\ntehtävääni niin vaikeaksi täyttää eikä minulla olisi kestettävänä niin\nmonia taisteluita itsessäni, noudattaessani sitä, mikä minusta tuntuu\nehdottomalta velvollisuudeltani.\n\n-- Tuo on epäystävällistä, äiti, sanoi Harry. Luuletko sinä yhä, että\nminä olen sellainen poika, etten tunne omaa tahtoani tai erehdyn oman\nsieluni vaikutteista?\n\n-- Luulen, rakastettu poikani, lausui mrs Maylie ja asetti kätensä\nhänen olkapäälleen, että nuorisolla on monia jaloja vaikutteita,\njotka eivät ole pysyviä, ja että niitten joukossa on muutamia,\njotka sittenkuin ne on tyydytetty, tulevat yhä ohimenevämmiksi. Ja\nennenkaikkea luulen minä, lisäsi hän, kiinnittäen silmänsä pojan\nkasvoihin, että jos tunteellinen, tulinen ja kunnianhimoinen mies menee\nnaimisiin naisen kanssa, jonka nimellä, vaikkei se suinkaan ole hänen\nvikansa, on tahra, minkä kunnottomat ihmiset lukevat hänen ja hänen\nlapsensa häpeäksi, ja se sitten sikäli kuin miehellä on menestystä\nmaailmassa, heitetään tämän kasvoille ja aiheuttaa ivaa häntä kohtaan,\nhän eräänä päivänä voi -- olkoon hän sitten kuinka hyvä ja jalo tahansa\n-- katua sitä liittoa, jonka nuoruudessaan solmi, ja nainen joutuu\ntuskaan, tietäessään hänen niin tekevän.\n\n-- Äiti, sanoi nuori mies kärsimättömänä, se olisi itsekäs peto,\narvoton kantamaan miehen nimeä ja olemaan tarkoittamasi naisen miehenä,\njoka niin tekisi.\n\n-- Niin ajattelet sinä nyt, Harry, virkkoi hänen äitinsä.\n\n-- Ja niin olen minä aina tekevä! vastasi nuori mies. Se sieluntuska,\nmitä olen kärsinyt viimeisten kahden päivän aikaa, pakottaa minut\njulkisesti tunnustamaan mieltymyksen, jota, kuten sangen hyvin\ntiedät, ei ole eilispäiväinen eikä kevytmielisesti syntynyt. Roseen,\ntuohon suloiseen, rakastettavaan tyttöön, on sydämeni kiintynyt niin\nlujasti kuin miehen sydän konsanaan voi naiseen kiintyä. Minulla ei\nole mitään ajatusta, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa elämässä\nilman häntä, ja jos sinä toimit minua vastaan tämän suuren päämäärän\nsaavuttamisessa, viet minulta rauhan ja onnen käsistäni ja heität ne\ntuleen. Äiti, ajattele tätä äläkä halveksi niin sitä onnea, jota tunnut\najattelevan niin vähän.\n\n-- Harry, sanoi mrs Maylie, juuri sentähden että ajattelen niin monia\nlämpimiä ja tunteellisia sydämiä, tahdon säästää niitä haavoittumasta.\nMutta olemme puhuneet kylliksi, niin, enemmän kuin kylliksi tästä\nasiasta nyt.\n\n-- Anna sen sitten riippua Rosesta, huomautti Harry. Et kai kuitenkaan\ntahdo sovelluttaa haaveksivia aatteitasi niin pitkälle, että asetat\nesteitä tielleni?\n\n-- En, sitä en tahdo, vastasi mrs Maylie, mutta tahdon, että sinun\npitää harkita --.\n\n-- Minä _olen_ harkinnut asiaa, oli kärsimätön vastaus. Olen harkinnut\nsitä aina siitä asti, kun tulin kykeneväksi vakavaan mietiskelyyn.\nMinun tunteeni ovat muuttumattomat, jollaiset ne aina tulevat olemaan,\nja miksikä pitäisi minun kärsiä viivyttelyn tuskaa eikä päästää niitä\nilmi, mistä ei voi olla mitään etua? Ei, ennenkuin jätän tämän paikan,\npitää Rosen kuulla minua!\n\n-- Hän on kuuleva sinua, vastasi mrs Maylie.\n\n-- Tavassasi on jotakin, joka melkein tuntuu tarkoittavan, että hän on\nkohtaava minut kylmästi, äiti, sanoi nuorukainen.\n\n-- Ei, ei kylmästi, vastasi vanha rouva, kaukana siitä.\n\n-- No, miten sitten? kysyi nuori mies. Onko häntä kohdannut joku toinen\nmieltymys?\n\n-- Ei, ei varmastikaan, vastasi hänen äitinsä, sinulla on jo, ellen\nerehdy, liian suuri valta hänen tunteisiinsa nähden. Mitä tahdoin\nsanoa, toisti vanha rouva, ehättäen poikansa edelle, joka oli aikeissa\nsanoa jotakin, on tämä. Ennenkuin asetat kaiken yhden kortin varaan\ntässä asiassa ja ennenkuin antaudut korkeimman toiveen valtaan, niin\npunnitse muutama silmänräpäys, rakas lapseni, Rosen kohtaloa, ajattele,\nmikä vaikutus tietoisuudella hänen epäilyttävästä synnystään voi olla\nhänen päätökseensä, niin kiintynyt kuin hän meihin onkin koko jalon\nsydämensä voimalla ja sillä täydellisellä uhrautuvaisuudella, mikä aina\non ollut hänelle ominaista.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Sen jätän sinun harkittavaksesi, vastasi mrs Maylie. Nyt täytyy\nminun palata hänen luokseen. Jumala siunatkoon sinua!\n\n-- Saan kai nähdä sinut taas illalla? kysyi nuorukainen innokkaasti.\n\n-- Saat, sittenkuin olen poistunut Rosen luota.\n\n-- Sinä kai kerrot hänelle, että olen täällä? sanoi Harry.\n\n-- Luonnollisesti, vastasi mrs Maylie.\n\n-- Ja kerro hänelle, kuinka levoton minä olen ollut, ja kuinka olen\nkärsinyt, ja kuinka ikävöinyt nähdä häntä. Et kai kieltäydy tekemästä\nsitä, äiti?\n\n-- En, sanoi vanha rouva, olen sanova hänelle sen, ja rakkaasta\npuristettuaan poikansa kättä riensi hän huoneesta.\n\nMr Losberne ja Oliver olivat pysytelleet huoneen toisessa päässä tämän\nnopean keskustelun aikana. Edellinen ojensi nyt kätensä Harrylle ja\nsydämelliset tervehdykset vaihdettiin heidän välillään. Ikäänkuin\nvastauksena nuoren ystävänsä monilukuisiin kysymyksiin antoi tohtori\nsenjälkeen tarkan selonteon potilaan tilasta, mikä oli niin rauhoittava\nja lupaava kuin Oliverin lausunnot olivat antaneet hänen toivoa, ja\nmitä kaikkea mr Giles, joka oli olevinaan kiintynyt matkatavaroihin,\nkuunteli halukkain korvin.\n\n-- Oletteko nykyään ampunut mitään, Giles? kysäisi tohtori lopetettuaan.\n\n-- En, en mitään erikoista, sir, vastasi Giles punastuen korviin saakka.\n\n-- Etkä myöskään ottanut kiinni joitakin varkaita? sanoi tohtori\npurevasti.\n\n-- En, en laisinkaan, vastasi Giles ylen arvokkaasti.\n\n-- Se oli todellakin vahinko, sanoi tohtori, olen oikein pahoillani\nkuullessani sen, sillä te teette sellaiset asiat ihailtavasti. Kuinka\nBrittles jaksaa?\n\n-- Poika voi oikein hyvin, sir, vastasi Giles tavalliseen suojelevaan\nsävyynsä, ja hän lähettää nöyrimmät tervehdyksensä, sir.\n\n-- Hyvä, sanoi tohtori, mutta nähdessäni teidät täällä, Giles,\nmuistuu mieleeni, että minä, päivää ennenkuin tulin niin nopeasti\npoiskutsutuksi hyvän rouvanne kehoituksesta, suoritin erään pienen\ntehtävän hyväksenne. Tahdotteko tulla hieman tänne nurkkaan?\n\nMr Giles meni hyvin arvokkaasti ja vähän ihmetellen nurkkaan, jossa\nhänellä oli kunnia suorittaa kuiskaten lyhyt keskustelu tohtorin\nkanssa, minkä päätyttyä hän teki koko joukon kumarruksia ja vetäytyi\ntakaisin majesteetillisemmin askelin kuin tavallisesti. Tämän\nneuvottelun aihetta ei salissa keksitty, mutta keittiö sai siitä\nnopeasti tiedon, sillä sinne lähti mr Giles oikopäätä, ja pyydettyään\ntuopin olutta antoi hän tiedoksi majesteetillisin ilmein, mikä oli\nsuuressa määrin vaikuttavaa, että hänen emäntänsä oli suvainnut,\nottaen huomioon hänen hyvän käytöksensä ja rohkean esiintymisensä\nmurtautumisyrityksessä, hänen omaa käyttöänsä ja etuansa varten\nsijoittaa säästöpankkiin kahdenkymmenenviiden punnan suuruisen summan.\n\nOliver nousi seuraavana aamuna ylös kevyemmällä sydämellä ja lähti\ntavallisiin askareihinsa toivorikkaampana ja iloisempana kuin mitä oli\nollut moneen päivään. Lintuhäkit ripustettu taas vanhoille paikoilleen\nja kauneimpia villejä kukkia, joita saattoi tavata, poimittiin\ntaas joukoittain ilahduttamaan Rosea kauneudellaan ja tuoksullaan.\nSe raskasmielisyys, joka viimeisten päivien aikana oli pojan\nmurheellisista silmistä näyttänyt lepäävän kaiken yllä, oli kadonnut\nkuin taikavoimalla. Kaste näytti kimaltelevan entistä kirkkaampana\nvihreillä lehdillä, tuuli suhisi niitten välissä suloisemmalla äänellä\nja taivas näytti sinisemmältä ja kirkkaammalta.\n\nMeidän on pantava merkille, että Oliver ei enää tehnyt aamuretkiään\nilman seuraa. Harry Maylien valtasi, hänen ensimmäisenä aamuna\nkohdatessaan kotiinpalaavan, kukilla kuormatun Oliverin, sellainen\nintohimo kasvikunnan tuotteita kohtaan ja hänessä kehittyi sellainen\nmaku niitten järjestämisessä, että hän jätti nuoren seuralaisensa kauas\njälkeensä. Mutta jos Oliver tässä suhteessa olikin häntä jäljempänä,\nniin hän se taas tiesi, missä kauneimmat kukkaset kasvoivat, ja aamu\naamun jälkeen taivalsivat he ympärinsä ja toivat mukanaan kotiin\nkauneimmat, mitä kukkasten joukossa oli olemassa. Nuoren tytön\nkamarinikkuna avattiin nyt, sillä ihan piti siitä, että lieto kesäilma\nvirtasi sisään ja virkisti häntä, mutta aina oli siellä ristikkoikkunan\nsisäpuolella erikoinen pieni kukkakimppu vedessä, ja Oliver pani\nmerkille, ettei kuihtuneita kukkia koskaan heitetty pois, vaikka pikku\nmaljakko säännöllisesti varustettiin tuoreilla, eikä häneltä myöskään\njäänyt huomaamatta, että milloin tahansa tohtori tuli alas puutarhaan,\nhän poikkeuksetta loi katseensa tähän nurkkaukseen ja nyökkäsi hyvin\nilmehikkäästi, jatkaessaan kävelyään. Tämänlaatuisia havaintoja\ntehdessä kuluivat päivät, ja Rose tervehtyi ripeästi.\n\nEikä aika tuntunut Oliverista pitkältä, vaikkei nuori nainen vielä\nollut jättänyt kamariaan eikä mitään iltakävelyitä suoritettu,\npaitsi muutamia lyhyitä hetkiä mrs Maylien kanssa. Kaksinkertaisella\nahkeruudella antautui Oliver valkohapsisen vanhan herran opetettavaksi\nja työskenteli niin ankarasti, että hänen nopea edistymisensä\nhämmästytti häntä itseäänkin. Mutta keskellä tätä ahertelua häiritsi\nhäntä ja saattoi kovin levottomaksi muuan odottamaton tapaus.\n\nSe pieni huone, missä hänen oli tapana oleskella ollessaan kiintynyt\nläksyihinsä, sijaitsi alemmassa kerroksessa talon takaosassa. Se oli\ntodellinen kesäasunto ristikkoikkunoineen, minkä ympäri jasmiini ja\nkurjenjalka kiemurtelivat aina ikkunalautaan asti ja täyttivät paikan\nihanilla tuoksuillaan. Se oli puutarhan puolella, josta veräjä johti\npieneen aitaukseen, ja yltympäri levisi kaunis niittyaukea ja metsä.\nMitään taloa ei ollut läheisyydessä, ja näköala täältä oli hyvin laaja.\n\nEräänä kauniina iltana, hämärän ensi varjojen alkaessa levitä yli maan,\nistui Oliver pienen akkunan ääressä syventyneenä kirjoihinsa. Hän oli\njo omistanut niille hyvän tunnin, ja koska päivä oli ollut tavattoman\nlämmin ja hän sen lisäksi oli rasittanut itseään oikein huomattavasti,\nei ole häpeäksi kirjojen tekijöille, jos myönnetään hänen uinahtaneen.\n\nOliver tiesi sangen hyvin olevansa omassa pienessä huoneessaan ja\nkirjojensa lepäävän edessään ja kuuli leudon iltatuulen kahinan\nköynnöskasveissa akkunan ulkopuolella -- ja kuitenkin hän nukkui.\nYhtäkkiä näyttämö muuttui. Ilma tuli painostavaksi ja ummehtuneeksi ja\nkauhistuneena tunsi hän taas olevansa teljettynä juutalaisen talossa.\nSiellä istui tuo inhoittava vanha mies nurkassa ja osoitti häntä\nkuiskaten eräälle toiselle miehelle, joka kasvot poiskäännettyinä istui\nhänen vieressään.\n\n-- Hiljaa, ystäväni! oli hän kuulevinaan juutalaisen sanovan. Se on\nvarmasti hän. Tulkaa pois.\n\n-- Hän! tuntui toinen vastaavan. Luuletteko minun voivan erehtyä\nhänestä? Jos joukko paholaisia näyttäytyisi hänen hahmossaan ja hän\nolisi heidän joukossaan, olisi aina jotakin, mikä sanoisi minulle, kuka\nniistä on hän. Jos hautaisitte hänet viisikymmentä jalkaa maan alle ja\nveisitte minut haudalle, voisin minä, vaikka mitään merkkiä ei haudalla\nolisi, sanoa, että hän lepää siinä.\n\nMies näytti sanovan tämän niin kauhistuttavan vihaisena, että Oliver\nheräsi säikähdyksestä ja syöksyi ylös.\n\nTaivaan Jumala! Mikä se oli, joka ajoi hänen verensä takaisin hänen\nsydämeensä ja riisti häneltä hengityskyvyn sekä voiman liikahtaakaan?\nSiinä -- siinä akkunan vieressä, aivan hänen edessään -- niin lähellä,\nettä hän miltei olisi voinut koskettaa häntä, ennenkuin nousi ylös --\nsilmät akkunasta sisään tuijottavina -- seisoi juutalainen! Ja hänen\nvieressään näki hän kasvot, jotka olivat valkoiset raivosta tai pelosta\ntai molemmista yht'aikaa. Siinä oli mies, jonka hän oli kohdannut\nkestikievaritalossa.\n\nSe oli vain silmänräpäys, pilkahdus, vilahdus hänen silmissään, ja\nhe olivat poissa. Mutta he olivat tunteneet hänet ja hän heidät,\nja heidän katseensa olivat painuneet niin syvään hänen muistiinsa\nkuin jos ne olisivat olleet hakatut kiveen ja olleet hänen edessään\nhänen syntymästään asti. Silmänräpäyksen seisoi hän kuin halvauksen\nkohtaamana, mutta juoksi sitten huoneesta ulos puutarhaan ja huusi\näänekkäästi apua.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.\n\nSisältää Oliverin seikkailun epätyydyttävän seurauksen sekä\ntärkeänpuolisen keskustelun Harry Maylien ja Rosen välillä.\n\n\nKun talon asukkaat Oliverin huutojen kutsumina kiirehtivät paikalle,\nmistä ne kuuluivat, löysivät he hänet kalpeana ja kiihtyneenä. Hän\nosoitti suoraan kohden talon takaista niittyä ja kykeni tuskin\nlausumaan sanat: \"Juutalainen! Juutalainen!\"\n\nMr Giles ei voinut älytä, mitä tämä huudahdus saattoi merkitä, mutta\nHarry Maylie, jonka käsityskyky oli hieman nopeampi ja joka äidiltään\noli kuullut Oliverin vaiheet, ymmärsi sen heti.\n\n-- Mihin suuntaan hän katosi? kysyi hän ottaen paksun kepin, joka oli\neräässä nurkassa.\n\n-- Tuonne, vastasi Oliver silmänräpäystäkään viivyttelemättä ja osoitti\nsuuntaan, johon miehet olivat hävinneet, he katosivat heti näkyvistäni.\n\n-- Silloin täytyy heidän olla ojassa! virkkoi Harry Maylie. Tule mukana\nja pysy niin lähellä minua kuin mahdollista. Näin sanoessaan hyppäsi\nhän yli pensasaidan ja lähti menemään sellaista vauhtia, että toisten\noli tavattoman vaikea pysytellä hänen kintereillään.\n\nMr Giles seurasi niin hyvin kuin voi ja Oliver teki samoin, ja pari\nminuuttia myöhemmin tulla hupsahti mr Losberne, joka juuri oli ollut\nulkona kävelyllä, yli pensasaidan heidän peräänsä ja kiiti, suuremmalla\nnopeudella kuin häneltä saattoi odottaakaan, samaan suuntaan,\nhuudelleen koko ajan mitä kummallisimmalla tavalla saadakseen tietää,\nmistä oikeastaan oli kysymys.\n\nEtsintä oli kuitenkin tuloksetonta, ei niin merkkiäkään tuoreista\njalanjäljistä voitu keksiä. He lähtivät nyt erään pienen kukkulan\nhuipulle, josta voivat silmäillä yli alavien vainioitten kolmen\ntai neljän mailin alalla. Notkossa vasemmalla sijaitsi kylä, mutta\ntullakseen sinne oli miesten, jos he olivat menneet siihen suuntaan,\nminkä Oliver oli ilmoittanut, täytynyt tehdä kierros yli avoimen\nkentän, mikä oli mahdotonta, sillä he eivät olleet voineet kulkea niin\nkauas niin vähässä ajassa. Tiheä metsä reunusti niittyaluetta toisella\nsuunnalla, mutta samasta syystä eivät he olleet voineet ehtiä sinnekään.\n\n-- Olet varmastikin uneksinut, sanoi Harry Maylie.\n\n-- Ah, ei, sir, vastasi Oliver ja värisi pelkästään muistellessaan\nvanhan lurjuksen piirteitä. Näin hänet aivan liian selvästi, jotta se\nolisi ollut unta. Näin heidät molemmat yhtä selvästi kuin nyt näen\nteidät.\n\n-- Kuka oli toinen? kysyivät Harry ja mr Losberne yht'aikaa.\n\n-- Sama mies, joka töksähti minuun kestikievarissa, sanoi Oliver. Me\ntarkastimme toisiamme terävästi ja voin vannoa, että se oli hän.\n\n-- Ja he lähtivät tätä tietä? virkkoi Harry. Oletko varma siitä?\n\n-- Olen, yhtä varma kuin siitäkin, että he olivat akkunan ääressä,\nvastasi Oliver ja osoitti puhuessaan pensasaitaa, joka eroitti\npuutarhan niitystä. Se pitkä mies hyppäsi ylitse juuri tuosta, ja\njuutalainen juoksi muutaman askeleen oikealle ja ryömi ulos tuosta\naukosta.\n\n-- Tämä on omituista! sanoi Harry Maylie.\n\n-- Hyvin omituista! yhtyi tohtori. Eivät edes Blathers ja Duff voisi\ntehdä tässä mitään.\n\nHuolimatta etsiskelyjensä ilmeisestä hyödyttömyydestä eivät he\nkuitenkaan keskeyttäneet niitä, ennenkuin illan tulo teki ne\ntäysin toivottomiksi, ja silloinkin lakkasivat he niistä kovin\nvastahakoisesti. Giles lähetettiin kylän oluttupiin, varustettuna\nOliverin antamalla kuvauksella outojen miesten ulkonäöstä ja -asusta.\nJuutalainen ainakin oli siksi huomiota herättävä, että hänet kyllä\nmuistettaisiin, jos hän olisi ryypiskellyt tai liikkunut kylässä, mutta\nGiles palasi ilman mitään uutisia, jotka olisivat voineet selittää\narvoitusta.\n\nVähitellen edistyi miss Rosen toipuminen rivakasti. Hän voi jo poistua,\nsaattoi liikkua ulkona ja seurusteli taas perheen kanssa, säihkyen iloa\nkoko sydämestään.\n\nMutta vaikka tällä ilahduttavalla muutoksella oli huomattava vaikutus\npieneen piiriin ja vaikka iloisia ääniä ja leikinlaskua taas kuultiin,\nilmeni kuitenkin hetkittäin jotakin outoa pidättyväisyyttä muutamissa\ntuon seuran jäsenissä, myöskin Rosessa, mitä Oliver ei voinut olla\nhuomaamatta. Mrs Maylie ja hänen poikansa olivat usein sulkeutuneina\nyhteen monta tuntia, ja useammin kuin yhden kerran näkyi kyynelten\njälkiä Rosen kasvoilla. Mr Losbernen ilmoitettua päivän, jolloin hän\npalaisi Chertseyhin, lisääntyivät oireet, että jotain tapahtuisi, joka\nkoski nuoren tytön rauhaa ja jonkun toisenkin.\n\nVihdoin eräänä aamuna, Rosen ollessa yksin aamiaispöydässä, astui Harry\nMaylie sisään ja pyysi hieman epäröiden saada puhua hänen kanssaan\nmuutaman minuutin.\n\n-- Muutamat harvat -- hyvin harvat -- sanat ovat kylliksi, Rose,\nsanoi nuori mies ja veti tuolinsa lähemmäksi häntä. Mitä minulla on\nsanottavana, on jo sinulla selvillä, eivätkä sydämeni iloisimmat\ntoiveet ole sinulle tuntemattomat, vaikk'et vielä olekaan kuullut niitä\nminun huuliltani.\n\nKyyneliä piili rakastettavan tytön silmissä Harryn lausuessa nämä\nsanat, ja yhden niistä pudotessa kukalle, jonka ylitse hän oli\nkumartunut, loistaessa sen maljakossa ja kohottaessa sen kauneutta,\nvaikutti se, kuin jos hänen nuoren, terveen sydämensä purkauma olisi\ntahtonut lukeutua luonnon suloisimpien tuotteiden sukulaiseksi.\n\n-- Enkeli, jatkoi nuori mies hellyyttä äänessään, olento, niin viaton\nja puhdas kuin yksi Jumalan omista enkeleistä, häilyi elämän ja\nkuoleman välillä. Ah, ken olisi voinutkaan toivoa, kun se maailma,\njonka kanssa hän oli läheistä sukua, oli puoleksi avoimena hänen\nnäkyvissään, ken olisi silloin voinut toivoa, että hän tahtoisi palata\ntämän maailman surujen ja vaikeuksien luo takaisin! Rose, Rose, tietää,\nettä sinä olit menossa pois hiljaisen varjon tavoin, kuin valo,\nmikä ylhäältä lankee yli maan, olla ilman mitään toivoa, että sinä\nsäästyisit niille, jotka viipyivät täällä alhaalla, tuntematta mitään\nsyytä, minkä tähden tekisit niin, tietää, että sinä kuuluit siihen\nkirkkaaseen piiriin, jonne niin monet parhaimmista ja puhtaimmista\novat suunnanneet aikaisen matkansa, ja yhtä kaikki, huolimatta\ntästä kaikesta anoa, että sinut säilytettäisiin niille, jotka sinua\nrakastivat -- kaikki tämä oli melkein liian paljon kestettäväksi.\nSellaisia olivat ajatukseni päivin ja öin ja niitä seurasi niin\nkiihkeä virta aavistuksia, levottomuutta ja itsekästä tuskaa, että\nsinä kuolisit etkä koskaan tuntisi, kuinka hartaasti sinua rakastan,\nettä se melkein veti mukanaan järjen ja tietoisuuden. Sinä tulit\nterveeksi; päivä päivältä; niin, melkein tunti tunnilta palasi joku\npisara terveyttä takaisin ja sekoittui siihen väsyneeseen ja heikkoon,\npuoliksi kuivuneeseen elämänvirtaan, joka vielä oli jäljellä sinun\nsuonissasi, ja sai sen jälleen kuohumaan korkeaksi ja kohisevaksi\nvuoksi. Älä sano toivovasi, että minä en olisi ollut tuota toteamassa,\nsillä se on pehmittänyt sydämeni koko maailmaa kohtaan.\n\n-- Sitä en tarkoitakaan, vastasi Rose itkien, toivon vain, että olisit\nmatkustanut ennemmin ja palannut korkeihin ja jaloihin tehtäviisi,\ntehtäviisi, jotka ovat niin hyvin sinun arvoisesi.\n\n-- Minulla ei ole mitään tehtävää, joka on minulle arvokkaampi kuin\ntaistella voittaakseni sydämen sellaisen kuin sinun, sanoi nuori mies\nja tarttui hänen käteensä. Rose, oma, rakastettu Roseni, monta vuotta\nolen rakastanut sinua, toivonut voivani suunnata tieni maineeseen ja\nkunniaan ja senjälkeen saada palata kotiin ja sanoa sinulle, että olen\nponnistanut ainoastaan siksi, että sinä jakaisit kunnian kanssani.\nValveilla ollessani olen uneksinut, kuinka minä tänä onnellisena\nhetkenä muistuttaisin sinulle niistä monista mykistä kiintymykseni\ntodistuksista, joita jo poikana ollessani annoin sinulle, muistuttaisin\nsinulle, kuinka punastuen otit ne vastaan, ja senjälkeen pyytäisin\nkättäsi kuin lunastuksena vanhasta äänettömästä suostumuksesta, joka\noli sinetöity meidän välillämme. Se aika ei ole vielä tullut, mutta\ntässä, ilman mitään mainehikasta nimeä, olematta vielä nähnyt mitään\nnuoruuteni unelmista toteutuneina, lahjoitan minä sinulle sydämeni,\njoka kuitenkin niin kauan on ollut sinun, ja asetan kaikkeni sen\nvaraan, millä sinä vastaat anomukseeni.\n\n-- Käyttäytymisesi on aina ollut ystävällistä ja jaloa, vastasi Rose,\nvaivoin halliten liikutusta, jonka vallassa oli, ja ettet luulisi\nminun olevan tunteettoman tai kiittämättömän, niin kuule nyt minun\nvastaukseni.\n\n-- Aiotko sanoa, että saan koettaa tehdä itseni sinut ansainneeksi,\nniinkö aiot sanoa, rakastettu Rose?\n\n-- Aion sanoa, vastasi Rose, että sinun täytyy koettaa unohtaa minut,\nei hellästi kiintyneenä toverinasi, sillä se koskisi minuun syvästi,\nvaan rakkautesi esineenä. Katsele ympärillesi maailmassa ja ajattele,\nkuinka monta sydäntä siellä löytyykään, joitten voittamisesta voisit\nolla ylpeä. Säilytä joku muu mieltymys minua varten, jos tahdot, ja\nminusta on tuleva uskollisin ja luotettavin kaikista ystävistäsi.\n\nSeurasi äänettömyys, jonka aikana Rose, joka oli peittänyt kasvonsa\ntoisella kädellään, antoi kyyneltensä vapaasti virralta. Harry piti yhä\ntoista lujasti omaansa puristettuna.\n\n-- Ja syysi, Rose, sanoi hän vihdoin matalalla äänellä, syysi tähän\npäätökseen?\n\n-- Sinulla on oikeus saada tietää ne, vastasi Rose. Et voi sanoa\nmitään, mikä voi muuttaa päätökseni. Minulla on velvollisuus\ntäytettävänä, ja minun on se tehtävä yhtä paljon muiden kuin itsenikin\nvuoksi.\n\n-- Itsesi vuoksi?\n\n-- Niin, Harry, minä olen velkaa itselleni, etten köyhänä, yksinäisenä\ntyttönä, jonka nimellään on tahra, antaisi maailmalle syytä\nepäilykseen, että alhaisesta syystä olisin myöntynyt ensi rakkauteesi\nja tullut kaikkien toiveittesi ja suunnitelmiesi esteeksi. Olen velkaa\nsinulle ja omaisillesi, etten salli sinun jalon luonteesi lämmössä\nasettaa tätä suurta estettä vastaisen menestyksesi tielle maailmassa.\n\n-- Jos tunteesi sointuvat yhteen velvollisuudentuntosi kanssa --\naloitti Harry.\n\n-- Ei, sitä ne eivät tee, vastasi Rose punastuen.\n\n-- Sinä siis vastaat rakkauteeni? sanoi Harry. Sano se, Rose, ja\nlievitä tämän ankaran pettymyksen katkeruus.\n\n-- Jos olisin voinut sen tehdä tekemättä kovin väärin sitä kohtaan,\njota rakastin, vastasi Rose, niin olisin --.\n\n-- Ottanut tämän selityksen vastaan aivan toisella tavalla? virkkoi\nHarry. Älä salaa ainakaan sitä minulta, Rose!\n\n-- Niin olisin, vastasi neito, mutta, lisäsi hän, irroittaen kätensä,\nmiksi pitennämme tätä kiusallista keskustelua? Kiusallista minulle\nja kuitenkin omansa antamaan minulle pysyväistä onnea, sillä on toki\nonni tietää, että minulla kerran on ollut sellainen korkea paikka\nkiintymyksessäsi, mikä minulla nyt on, ja jokainen saavuttamasi\nmenestys on antava minulle uutta voimaa ja lujuutta. Hyvästi, Harry!\nSillä siten kuin tänään olemme toisemme kohdanneet, emme kohtaa\nenää milloinkaan, mutta toisenlaisissa olosuhteissa kuin mihin tämä\nkeskustelu on tähdännyt, saanemme kauan ja onnellisesti olla toistemme\nyhteydessä, ja kaikki se siunaus, minkä uskollinen ja vakava sydän voi\nkaiken totuuden ja uskollisuuden alkulähteestä rukoilla, seuratkoon ja\nrohkaiskoon sinua!\n\n-- Vielä yksi sana, Rose! sanoi Harry. Ilmaise minulle syysi omilla\nsanoillasi. Anna minun kuulla ne omasta suustasi.\n\n-- Sinun tulevaisuudentoiveesi, vastasi Rose lujasti, ovat loistavat.\nKaikki ne kunnianosoitukset, joihin runsaat lahjat ja hyvät suhteet\nvoivat auttaa miehen julkisessa elämässä, ovat avoimina edessäsi. Mutta\nnämä suhteet ovat ylpeitä, ja minä en tahdo tulla kosketuksiin niitten\nkanssa, jotka halveksivat sitä äitiä, joka antoi minulle elämän, enkä\nkoota häpeää tai onnettomuutta hänen poikansa pään päälle, joka niin\ntäynnä rakkautta on tullut äitini tilalle. Lyhyesti sanottuna, jatkoi\nnuori nainen kääntyen poispäin, hänen lujuutensa alkaessa pettää häntä,\nminun nimeni päällä lepää tahra, sellainen, jonka maailma asettaa\nviattoman pään päälle. En tahdo siirtää sitä kenellekään toiselle, vaan\nlevätköön häpeä yksin minun päälläni.\n\n-- Ainoastaan yksi sana vielä, Rose! Rakas Rose, vielä yksi sana!\npuhkesi Harry sanomaan ja lankesi polvilleen hänen eteensä. Jos olisin\nollut vähemmän onnellinen, kuten maailma sanoisi -- jos hiljainen,\nrauhallinen elämä olisi ollut osanani, -- jos olisin ollut köyhä,\nsairas, avuton -- olisitko silloinkin kääntynyt pois minusta? Tai\novatko toiveeni saada rikkautta ja kunniaa aiheuttaneet epäilyksesi?\n\n-- Älä vaadi minua vastaamaan, vastasi Rose. Siitä ei koskaan nouse\neikä saa nousta kysymystä. On kohtuutonta, milteipä epäystävällistä\nvetää sitä esille.\n\n-- Jos vastauksesi tulee olemaan sellainen kuin melkein rohkenen\ntoivoa, lausui Harry, on se levittävä onnen hohteen yksinäiselle\ntielleni ja valaiseva pimeää polkua edessäni. Ei ole turhanpäiväistä\ntehdä muutamalla sanalla niin paljon sen hyväksi, joka rakastaa sinua\nyli kaiken. Ah, Rose, palavan ja ikuisen rakkauteni nimessä ja kaiken\nsen nimessä, mitä olen kärsinyt tähtesi ja mitä tuomitset minut\nkärsimään, vastaa tähän ainoaan kysymykseen!\n\n-- No hyvä, jos osasi olisi ollut toinen, vastasi Rose, vaikkapa olisit\nollut jonkunverran, mutta ei niin paljon minua ylempänä; jos olisin\nvoinut olla sinulle lohdutukseksi ja avuksi jollakin rauhallisella,\nsyrjäisellä paikalla enkä tahrana ja esteenä kunnianhimoisissa ja\nloistavissa piireissä, olisin säästynyt tältä surulta. Minulla on\nkaikki syy olla onnellinen, hyvin onnellinen nyt, mutta silloin, sen\nmyönnän, olisin ollut onnellisempi.\n\nEloisat vanhojen toiveitten muistot, joita Rose kauan sitten oli\nvaalinut, tunkeutuivat hänen mieleensä tämän tunnustuksen aikana, mutta\nne toivat kyyneleet mukanaan, kuten vanhat toiveet tekevät, kun ne\nheräävät eloon kuihtuneina, ja kyyneleet soivat hänelle helpotusta.\n\n-- En voi mitään tälle heikkoudelleni, mutta se vahvistaa päätöstäni,\nsanoi hän ja ojensi kätensä. Nyt täytyy minun jättää sinut.\n\n-- Pyydän sinulta yhden lupauksen, sanoi Harry. Kerran vain yhden\nkerran vielä -- sanokaamme vuoden sisällä, mutta ehkä jo paljon\nlyhyemmän ajan kuluttua -- täytyy minun saada viimeisen kerran puhua\ntästä aineesta.\n\n-- Ei koettaaksesi saada minut muuttamaan päätökseni, vastasi Rose\nsurumielisesti hymyillen. Se olisi hyödytöntä.\n\n-- Ei, sanoi Harry, kuullakseni sinun todistavan sen, jos tahdot\n-- todistavan sen viimeisen kerran. Kaikki mitä minulla voi olla\narvonantoa tai rikkautta, olen laskeva jalkojesi juureen, ja jos\nedelleenkin pysyt nykyisessä päätöksessäsi, en sanoilla enkä teoilla\nole koettava saada sinua muuttamaan sitä.\n\n-- Olkoon sitten niin, sanoi Rose, se on vain yksi kipu enemmän, ja\nsiihen aikaan pystyn ehkä helpommin sen kantamaan.\n\nHän ojensi jälleen kätensä, mutta nuori mies veti hänet rintaansa\nvasten, painoi suudelman hänen kauniille otsalleen ja riensi ulos\nhuoneesta.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nJoka on hyvin lyhyt eikä ehkä tunnu erikoisen tärkeältä, mutta se on\nkuitenkin luettava jatkona edelliseen ja avaimena toiseen, joka tulee,\nkun sen aika on käsissä.\n\n\n-- On siis päätetty, että teistä tulee matkakumppanini tänään,\nvai kuinka? sanoi tohtori kohdatessa Harry Maylien ja Oliverin\naamiaispöydässä. Ette näy pysyvän samassa aikeessa tai päätöksessä\nkahta puolituntista yhteen menoon.\n\n-- Tulette ennen pitkää puhumaan toiseen tapaan, vastasi Harry ja\npunastui ilman näkyvää aihetta.\n\n-- Toivon, että olen saava hyvää aihetta siihen, virkkoi mr Losberne,\nvaikka myönnän, etten usko sitä. Vielä eilen aamupäivällä olitte niin\nrivakasti päättänyt jäädä tänne ja huomaavaisena poikana seurata\näitiänne merenrannalle. Ennen päivällistä ilmoititte minulle, että\ntekisitte minulle sen kunnian, että seuraisitte minua niin pitkälle\nkuin matkustan teidän reittiänne Lontooseen, ja illalla kehoititte\nminua hyvin salaperäisesti matkustamaan, ennenkuin naiset vielä olivat\ntulleet jalkeille. Seuraus tästä on, että pikku Oliverin on pakko istua\ntäällä aamiaispöydässä, sen sijasta että hänen tähän aikaan pitäisi\nolla ulkona samoilemassa pitkin kenttiä kaikenlaisia kasvitieteellisiä\nharvinaisuuksia etsien. Se on kovin kiusallista, vai mitä, Oliver?\n\n-- Olisin ollut hyvin pahoillani, jos en olisi ollut kotona, kun te ja\nmr Maylie matkustatte, sir, vastasi Oliver.\n\n-- Sinä olet oiva poika, sanoi tohtori, sinun on pistäydyttävä minua\nkatsomassa, kun olette tulleet kotiin. Mutta vakavasti puhuen, Harry,\nonko jokin korkeilta herroilta tullut sanoma aiheuttanut tämän\näkillisen hoppunne päästä lähtemään?\n\n-- Korkeat herrat, vastasi Harry, joihin kai luette myöskin mahtavan\nenoni, eivät ole edes antaneet kuulla itsestään koko tänä aikana, minkä\ntäällä olen ollut, eikä ole myöskään luultavaa, että heille tähän\naikaan vuodesta sattuisi mitään, mikä tekisi silmänräpäyksellisen\nsaapumiseni heidän keskuuteensa välttämättömäksi.\n\n-- Hyvä, sanoi tohtori, te olette kummallinen vekkuli. Mutta teidät\ntahdotaan kai saada parlamenttiin joulun edellisissä vaaleissa, eikä\ntämä äkkinäinen vaihtelevaisuus ole mitään huonoa valmistautumista\nvaltiolliseen elämään. Siinä piilee todellakin jotakin, hyvä\nharjoitus on aina toivottavaa, koskivatpa kilpailut sitten virkaa,\nvoittomaljakkoa tai rahoja.\n\nHarry Maylie oli sen näköinen kuin olisi hän voinut liittää tähän\nvuoropuheluun pari huomautusta, jotka olisivat voineet panna tohtorin\naika lailla hämilleen, mutta hän rajoittui lausumaan: \"Saamme nähdä\",\neikä jatkanut aihetta. Vähän sen jälkeen ajoivat vaunut esille, ja\nGilesin tultua sisälle noutamaan matkatavaroita kiirehti kelpo tohtori\nulos valvoakseen, että kaikki tuli vaunuihin.\n\n-- Oliver, sanoi Harry Maylie matalalla äänellä, minulla on sanottavana\nsinulle pari sanaa.\n\nOliver meni siihen akkunakomeroon, jonne Harry oli häntä viitannut,\nollen hyvin ihmeissään siitä alakuloisuuden ja levottomuuden\nsekoituksesta, joka vallitsi hänen koko olemuksessaan.\n\n-- Sinähän voit kirjoittaa nyt hyvin? sanoi Harry asettaen kätensä\nhänen käsivarrelleen.\n\n-- Niin toivon, sir, vastasi Oliver.\n\n-- En ehkä tule takaisin pitkään aikaan ja haluan sentähden, että sinä\nkirjoitat minulle -- sanokaamme joka neljästoista päivä, joka toinen\nmaanantai, osoitteella Pääpostikonttori, Lontoo. Tahdotko tehdä sen?\nsanoi Harry Maylie.\n\n-- Suurimmalla ilolla, sir, olen oleva ylpeä saadessani sen tehdä!\nvastasi Oliver, ihastuneena tästä tehtävästä.\n\n-- Tahtoisin mielelläni tietää -- kuinka äitini ja miss Maylie\njaksavat, sanoi nuori mies, ja voit kernaasti täyttää kokonaisen\narkin kertomalla, mitä kävelyretkiä te teette ja mistä te puhutte ja\ntokko hän -- tarkoitan he -- näyttävät onnellisilta ja tyytyväisiltä.\nYmmärrätkö minua?\n\n-- Aivan hyvin, sir, aivan hyvin, vastasi Oliver.\n\n-- Toivoisin, ettet mainitsisi mitään siitä heille, sanoi Harry\nnopeasti, sillä äitini voisi muutoin saada päähänsä kirjoittaa minulle\nuseammin, ja se vain tuottaisi hänelle vaivaa. Anna sen olla salaisuus\nsinun ja minun välillä, äläkä unohda kertoa minulle kaikkea! Minä\nluotan sinuun.\n\nOliver, joka tärkeytensä tunnossa tunsi itsensä ylen ylpeäksi, lupasi\nmitä päättäväisimmin säilyttää salaisuuden ja olla seikkaperäinen\ntiedonannoissaan, ja Harry Maylie sanoi hyvästi hänelle monin\nvakuutuksin suosiollisuudestaan ja ystävyydestään häntä kohtaan.\n\nTohtori istui vaunuissa. Giles, jonka sopimuksen mukaan piti jäädä\njäljelle, seisoi avoimen vaununoven vieressä, ja palvelustytöt\nseisoivat puutarhassa ja katselivat. Harry loi nopean katseen kohti\nristikkoakkunoita ja hyppäsi vaunuihin.\n\n-- Ajakaa! huusi hän. Ajakaa kovaa, nopeasti, täyttä laukkaa; tänä\npäivänä on mentävä kuin myrskytuuli!\n\n-- Halloo! huusi tohtori, laskien nopeasti alas etuikkunan ja kiljuen\npostiljoonille. Minä voin tyytyä sentään paljon vähempäänkin kuin\nmyrskytuulen nopeuteen, kuuletteko?\n\nHätisten ja ryskyen, kunnes melua ei enää voitu kuulla ja vaunujen\nnopeaa vauhtia saattoi seurata vain silmillä, vierivät ne pois\npitkin maantietä, melkein tomupilven peittäminä, toisinaan kadoten\nja toisinaan taas tullen esiin. Vasta sitten, kun tomupilveä ei enää\nvoinut eroittaa, erkanivat katselijat eri tahoille.\n\nMutta oli kuitenkin yksi katselija, joka kauan seisoi ja tuijotti pois\nkohti pistettä, missä vaunut olivat olleet näkyvissä, niitten jo aikoja\nsitten ollessa monen mailin päässä, sillä valkoisten uutimien takana,\njotka olivat kätkeneet hänet sillä hetkellä, kun Harry oli katsonut\nylös hänen akkunaansa, istui Rose itse.\n\n-- Hän näytti olevan hyvin iloinen ja onnellinen, sanoi hän viimein.\nPelkäsin hetkisen, että hän olisi toisenlainen. Erehdyin, ja olen nyt\nhyvin, hyvin iloinen.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nMissä lukija voi havaita erään avioliitoissa ei kovinkaan harvinaisen\nristiriidan.\n\n\nMr Bumble istui vastaanottohuoneessa silmät happamesti kiinnitettyinä\nilottomaan kamiinaan, josta ei lähtenyt, kesä kun oli, mitään\nkirkkaampaa valoa kuin harvalukuisten heikkojen auringon säteitten\nheijastus sen kylmästä, kiiltävästä pinnasta.\n\nMr Bumblen synkkä mieliala ei ollut kuitenkaan ainoa, mikä oli omaansa\nkiinnittämään katselijan kaihomielistä huomiota. Oli muita seikkoja\n-- ja ne olivat mitä läheisimmässä yhteydessä hänen oman persoonansa\nkanssa -- jotka todistivat, että suuri muutos oli tapahtunut hänen\noloissaan. Kaluunoilla varustettu takki ja kolmikulmainen hattu,\nmissä olivat ne? Hänellä oli yhä edelleen polvihousut ja mustat\npuuvillasukat, mutta ne eivät olleet ne housut. Takissa oli laajat\nliepeet ja muistutti se siinä suhteessa muinaista takkia, mutta, ah,\nkuinka erilainen muutoin! Ylpeä, kolmikulmainen hattu oli vaihtunut\nkainoon, pyöreään hattuun. Bumble ei ollut enää vahtimestari.\n\nMr Bumble oli mennyt naimisiin mrs Corneyn kanssa ja oli köyhäintalon\nesimies. Eräs toinen vahtimestari oli tullut peräsimeen ja hänelle\nolivat kolmikulmainen hattu, kultakaluunainen takki ja espanjanruoko,\nkaikki kolme, menneet perinnöksi.\n\n-- Ja huomenna on kaksi kuukautta siitä, kun se tapahtui! sanoi mr\nBumble huokaisten. Se tuntuu koko vuosisadalta.\n\nMr Bumble oli voinut tarkoittaa, että hän oli koonnut koko elämän\nonnen kahdeksan viikon ahtaissa puitteissa, mutta huokaus -- tähän\nhuokaukseen oli kätkettynä koko joukon.\n\n-- Minä myin itseni, virkkoi mr Bumble ja täydensi samaa\najatuksenjuoksua, kuudesta teelusikasta, sokeripihdeistä ja\nkermakannusta, muutamista käytetyistä huonekaluista ynnä\nkahdestakymmenestä punnasta rahaa. Olin ylen vähäinen vaatimuksissani\n-- se oli polkuhinta!\n\n-- Polkuhinta! kirkui kimeä ääni hänen korviinsa. Sinä olisit ollut\ntyytyväinen mihin hintaan tahansa, ja minä olen maksanut sinulle\nkylläkin kalliisti, sen tietää Jumala korkeudessa.\n\nMr Bumble kääntyi ympäri ja kohtasi rakastettavan vaimonsa kasvot,\njoka, vaikka hän vain osittain oli ymmärtänyt harvat kuulemansa sanat\nhänen valituksistaan, kuitenkin onneen luottaen sinkautti yllämainitun\nhuomautuksen.\n\n-- Mrs Bumble! sanoi Bumble alakuloisen vakavasti.\n\n-- Niin? huusi rouva.\n\n-- Ole ystävällinen ja katso minuun, sanoi Bumble kiinnittäen katseensa\nhäneen.\n\n-- Jos hän kestää tämän katseen, sanoi Bumble itsekseen, niin voi hän\nvastustaa kaikkea. Se on katse, joka ei koskaan ole ollut tehoamatta\nköyhäinhoitolaisiin, ja jos se ei tehoa häneen, on koko valtani lopussa.\n\nOliko vähäinen silmäin laajentaminen ollut kylliksi köyhäinhoidokkien\nmusertamiseksi, koska he, ollen vaivaisina syntyneet, eivät olleet\nerikoisen voimakkaita tai oliko entinen mrs Corney erikoisen\nkaraistunut silmäyksiä vastaan, siitä voivat mielipiteet olla\neriäviä. Mutta tosiasia on, että arvon rouva ei laisinkaan tuntenut\nitseänsä Bumblen katseen lannistamaksi, vaan päinvastoin kohtasi sen\nylen halveksivasti, niin, vieläpä päästi naurun, mikä soi täysin\nluonnolliselta.\n\nKun Bumble kuuli tämän odottamattoman äänen, näytti hän aluksi\nepäröivältä ja senjälkeen hämmästyneeltä. Sitten vajosi\nhän aikaisempaan tilaansa eikä liikahtanut ennenkuin hänen\ntarkkaavaisuutensa taas herätti hänen puolisonsa ääni.\n\n-- Aiotko istua täällä ja torkkua koko päivän? kysyi mrs Bumble.\n\n-- Aion istua tässä niin kauan kuin tahdon, vastasi Bumble, ja vaikka\nminä _en_ torku, tulen minä kuitenkin torkkumaan, haukottelemaan,\naivastamaan, nauramaan tai itkemään, aivan kuin itse tahdon, sillä se\non erikoisoikeuteni.\n\n-- Erikoisoikeutesi! puhisi mrs Bumble kuvaamattoman halveksivasti.\n\n-- Niin, juuri niin minä sanoin, vastasi Bumble. Miehen erikoisoikeus\non käskeä.\n\n-- Ja mikä Jumalan nimessä on sitten naisen erikoisoikeus? kysyi\nautuaan mr Corneyn leski.\n\n-- Totella! karjaisi Bumble. Jos sinun onneton miesvainajasi olisi\nopettanut sinulle sen, niin hän ehkä eläisi vielä. Soisin, että hän\nolisi sen tehnyt, miesparka.\n\nTuskin oli mrs Bumble kuullut tämän, ennenkuin hän heti älysi, että\nratkaiseva hetki oli nyt tullut ja että päätaistelu herruudesta nyt oli\nedessä. Tuskin oli hän siis kuullut tämän vihjauksen poismenneeseen,\nennenkuin hän itkien vaipui alas tuolille ja kirkui, että Bumble oli\nkovasydäminen peto.\n\nKyyneleet eivät olleet kuitenkaan sellainen asia, joka kykeni\nraivaamaan tien mr Bumblen sydämeen; hänen sydämensä oli vedenpitävä.\n\nTäten oli entinen mrs Corney tehnyt yrityksen kyynelillä, koska ne\nolivat vaivattomammat kuin käsiksikäyminen, mutta hän oli aivan valmis\nkäyttämään jälkimmäistäkin menettelytapaa, minkä Bumble pian tulisi\nkokemaan.\n\nEnsimmäinen todistus tästä oli ontto ääni, joka välittömästi seurasi\nmr Bumblen hatun lentoa huoneen vastakkaiseen päähän. Sitten kuin tämä\nvalmistava toimenpide oli paljastanut hänen päänsä, tarttui neuvokas\nrouva toisella kädellä häntä kurkkuun ja jakeli hänelle senjälkeen\nkokonaisen ryöpyn iskuja toisella (annettuina huomattavalla voimalla\nja taitavuudella). Kun se oli tehty, aikaansai hän pienen vaihtelun\nraapimalla hänen kasvojaan ja repimällä häntä tukasta, ja täten\nrangaistuaan häntä niin paljon kuin katsoi loukkauksen vaatineen\ntöykkäsi hän hänet erään tuolin yli, joka sattumalta oli valmiina\nsellaisia tarkoitusta varten, ja kehoitti häntä uudelleen puhumaan\nerikoisoikeudestaan.\n\n-- Nouse ylös! sanoi hän käskevällä äänellä. Ja korjaa luusi täältä,\njollet tahdo, että teen sinusta kaalia.\n\nMr Bumble nousi hyvin nöyränä katsannoltaan ja erittäin uteliaana\ntietämään, mitä hänen vaimonsa mahtoi tarkoittaa näillä sanoilla, minkä\njälkeen hän otti ylös hattunsa ja kääntyi ovea kohti.\n\n-- No, menetkös? kysyi mrs Bumble.\n\n-- Menen, ystäväni, menen, vastasi hän ja teki nopean liikkeen oveen\npäin. Tarkoitukseni ei ollut -- nyt minä menen, ystäväni -- sinä olet\nniin väkivaltainen, että minä todellakin --.\n\nTässä silmänräpäyksessä astui mrs Bumble nopeasti askeleen eteenpäin\nasettaakseen suoraan maton, joka oli joutunut epäjärjestykseen\ntaistelun aikana, ja mr Bumble riensi heti ulos huoneesta lopettamatta\nalkamaansa lausetta, ja entinen mrs Corney oli yksin herrana\ntaistelutantereella.\n\nTämä oli liikaa! Bumble antoi pojalle, joka avasi hänelle portin (sillä\nniin pitkälle oli hän ajatuksissaan kulkenut), korvapuustin ja meni\nulos kadulle.\n\nHän kulki katua ylös ja toista alas ja sitten teki hänen tunteittensa\nsekasorto hänet janoiseksi. Hän meni useitten anniskelupaikkojen ohi,\nmutta pysähtyi lopulta muutamalla syrjäkadulla erään sellaisen eteen,\njonka tarjoiluhuoneen hän, silmättyään akkunan puoliverhojen yli,\nhuomasi tyhjäksi. Samaan aikaan alkoi sataa, ja se seikka ratkaisi\nasian. Bumble astui sisään ja tilasi jotakin juotavaa.\n\nMies, joka istui siellä, oli pitkä ja tumma ja oli hänellä yllään avara\nviitta. Hän näytti muukalaiselta ja hänen harhailevasta katseestaan ja\nvaatteitaan peittävästä pölykerroksesta päättäen oli hän matkustanut\npitkän taipaleen. Hän katsoi syrjäsilmällä mr Bumbleen, mutta alentui\ntuskin vastaamaan tämän tervehdykseen nyökkäyksellä.\n\nMr Bumblella olisi ollut riittävästi arvokkuutta kahdenkin osaksi,\nvaikkapa muukalainen olisi osoittautunut kohteliaammaksikin. Hän joi\nsentähden äänettömyyden vallitessa geneveläistotinsa tutkimalla hyvin\njuhlallisesti muuatta sanomalehteä.\n\nSattui kuitenkin -- kuten usein sattuu ihmisten senkaltaisissa\nolosuhteissa osuessa yhteen -- että Bumble silloin tällöin tunsi\nvastustamatonta halua vilkaista muukalaiseen, mutta että hän joka\nkerta käänsi silmänsä pois, ylen hämmentyneenä siitä, että muukalainen\nsamalla hetkellä kaikessa salaisuudessa loi katseensa häneen. Bumblen\nneuvottomuutta vain lisäsi tuntemattoman silmien merkillinen katse.\nNämä silmät olivat terävät ja kirkkaat, mutta epäileväisyyden tai\nepäluuloisuuden kaihtamat, jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt\nja joka oli hyvin vastenmielistä katsella.\n\nHeidän tällä tavoin useita kertoja kohdattuaan toistensa katseen\nkatkaisi muukalainen käreällä, syvällä äänellä hiljaisuuden.\n\n-- Minuako te tirkistelitte, virkkoi hän, katsoessanne ikkunasta\nsisälle?\n\n-- En tietääkseni, sikäli kuin ette ole mr --. Tässä vaikeni mr Bumble,\nsillä hän oli kovin utelias saamaan tietoonsa tuntemattoman nimen ja\nluuli kärsimättömyydessään tämän mahdollisesti lisäävän puuttuvan sanan.\n\n-- Ei, näen, ettette sitä tehnyt, sanoi muukalainen ivallinen hymy\nhuulillaan, muussa tapauksessa olisitte tietänyt nimeni. Te ette sitä\ntiedä, ja neuvon teitä olemaan sitä kysymättä.\n\n-- En tarkoittanut sillä mitään pahaa, nuori mies, vastasi Bumble\njuhlallisesti.\n\nTätä lyhyttä vuoropuhelua seurasi uusi vaitiolo, minkä muukalainen\njälleen keskeytti.\n\n-- Minusta tuntuu, että olen nähnyt teidät ennen, sanoi hän. Olitte\ntoisin puettu sillä kertaa, ja minä menin vain ohitsenne kadulla,\nmutta minä olen kuitenkin tuntevinani teidät jälleen. Te olitte täällä\nvahtimestarina ennen, eikö niin?\n\n-- Olin köyhäintalon vahtimestari, vastasi mr Bumble ällistyneenä.\n\n-- Aivan niin, virkahti toinen nyökäten. Jonakin sellaisena minä teidät\nnäin. Mikä nyt olette?\n\n-- Köyhäintalon esimies, vastasi Bumble hitaasti ja painokkaasti,\nvastustaakseen jokaista sopimatonta tungettelevaisuutta, jota\ntuntematon muussa tapauksessa saattaisi yrittää. Köyhäintalon esimies,\nnuori mies!\n\n-- Osaatte pitää omaa etuanne silmällä, kuten aina ennenkin? jatkoi\nmuukalainen tarkastaen Bumblen terävin katsein. Älkää pelätkö puhua\nsuutanne puhtaaksi, ihminen. Tunnen teidät anelko hyvin, kuten näette.\n\n-- Otaksun, ettei nainut mies, vastasi Bumble varjostaen silmiään\ntoisella kädellään ja silminnähtävällä ihailulla silmäten tuntematonta\npäästä jalkoihin, ole vastahakoisempi ansaitsemaan kunniallista lanttia\nkuin naimatonkaan. Köyhäinhoitovirkamiehet eivät ole niin hyvin\npalkatuita, että kieltäytyisivät pienestä ylimääräisestä ansiosta,\nvoidessaan sen hankkia rehellisellä ja soveliaalla tavalla.\n\nTuntematon hymyili heikosti, nyökäten taas, kuin jos olisi tahtonut\nsanoa huomanneensa, ettei hän ollut erehtynyt miehestä, ja soitti sen\njälkeen kelloa.\n\n-- Täyttäkää tämä lasi, virkkoi hän ja ojensi isännälle Bumblen tyhjän\nlasin. Saa olla väkevää ja lämmintä. Sellaistahan kai haluatte?\n\n-- Ei kovin väkevää, vastasi Bumble miettivästi yskäisten.\n\n-- Ymmärrätte tarkoituksen, isäntä! sanoi muukalainen kuivasti.\n\nIsäntä hymähti ja palasi pian senjälkeen, tuoden höyryävän totilasin.\nEnsimmäinen kulaus siitä sai Bumblen silmät kyyneltymään.\n\n-- Kuulkaahan nyt, mitä tulen teille sanomaan, lausui muukalainen,\nensin suljettuaan oven ja akkunat. Olen tullut tänne tänään etsiäkseni\nkäsiini teidät, ja erään sellaisen sattuman johdosta, joita paholainen\nväliin suo ystävilleen, tulitte te sisälle juuri tähän huoneeseen,\nmissä minä istuin teitä ajatellen. Tahdon saada teiltä muutamia\ntietoja, mutta en vaadi niitä ilmaiseksi, niin merkityksettömiä kuin ne\novatkin. Ottakaa aluksi tämä.\n\nPuhuessaan työnsi hän pari kultarahaa yli pöydän toiselle niin\nvarovasti kuin jos olisi tahtonut estää kolikkojen kilinää kuulumasta\nulkopuolelle. Bumblen huolella tutkittua kolikoita, nähdäkseen olivatko\nne oikeita, ja senjälkeen tyytyväisenä työnnettyä ne liivintaskuunsa,\njatkoi hän:\n\n-- Koettakaa muistella -- odottakaahan -- talvea kaksitoista vuotta\ntakaperin.\n\n-- Se on pitkä aika, sanoi Bumble. No hyvä, se on tehty.\n\n-- Näyttämönä on köyhäintalo.\n\n-- Hyvä.\n\n-- Yön aika.\n\n-- Niin.\n\n-- Ja tapahtumapaikkana se viheliäinen luola, olkoon se nyt missä\ntahansa, missä kurjat portot loivat voimaa ja terveyttä, mikä niin\nusein oli evätty heiltä itseltään, ja antoivat elämän kirkuville\npenikoille, seurakunnan hoivaan otettaville, sekä kätkivät häpeänsä\nhautaan.\n\n-- Tarkoitatte kai synnytyslaitosta, virkkoi Bumble, joka ei oikein\nsaanut tolkkua muukalaisen hermostuneesta kuvauksesta.\n\n-- Niin, sanoi muukalainen. Siinä huoneessa syntyi muuan poika.\n\n-- Kokonainen liuta poikia, virkkoi Bumble ja ravisti epäilevästi\npäätänsä.\n\n-- Hitto periköön sen käärmeensikiön! puhkesi muukalainen sanomaan\nkärsimättömästi, se poika, jota minä tarkoitan, oli kalpea, ujo pieni\npenikka, joka pantiin erään ruumisarkuntekijän oppiin (toivoisinpa\ntämän tehneen kirstun hänelle ja pistäneen hänen ruumiinsa siihen) ja\nsitten juoksi tiehensä Lontooseen, kuten otaksuttiin.\n\n-- Mitä, tarkoitatteko nuorta Oliveria -- nuorta Twistiä? sanoi Bumble.\nHänet muistan luonnollisesti sangen hyvin. Nenäkkäämpää veitikkaa ei\nikinä ole ollut olemassa.\n\n-- En minä hänestä halua mitään tietää. Olen kuullut aivan kylliksi\nhänestä, virkkoi muukalainen. Vaan eräästä naisesta -- siitä ämmästä,\njoka hoiti hänen äitiään. Missä on hän?\n\n-- Missä on hän? sanoi Bumble, jota geneveläistoti oli elähdyttänyt.\nSitä on vaikea sanoa. Siellä, missä hän nyt on, ei ainakaan ole mitään\nsynnytyslaitosta, joten hän otaksuttavasti nyt on ilman paikkaa.\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi muukalainen karskisti.\n\n-- Että hän kuoli viime talvena.\n\nMr Bumble oli kylliksi viekas havaitsemaan, että tilaisuus oli käsillä\nkäyttää tuottavalla tavalla jotain paremman puoliskonsa hallussa\nolevaa salaisuutta. Hän muisti sangen hyvin sen illan, jolloin vanha\nSally kuoli, sillä sen päivän elämykset oli hänellä hyvä syy muistaa,\nkoska hän juuri silloin oli kosinut mrs Corneyta, ja vaikka tämä\nrouva ei milloinkaan ollut uskonut hänelle sitä tunnustusta, jonka\nainoa todistaja hän oli ollut, oli hän kuitenkin kuullut kylliksi\ntietääkseen, että oli kysymys jostakin, mikä oli tapahtunut vanhan\nmummon hoitaessa Oliver Twistin äitiä. Salaperäisen näköisenä antoi\nhän sentähden muukalaisen ymmärtää, että eräs nainen oli ollut kahden\nkesken vanhan eukon kanssa vähäistä ennen tämän kuolemaa, ja että hän\nluultavasti voisi antaa jotakin valaistusta asiaan.\n\n-- Kuinka voin saada tavata häntä? kysyi muukalainen heittäen sikseen\nkaiken varovaisuuden ja selvästi osoittaen, että hänen pelkonsa, mikä\nsitten lieneekin ollut, oli jälleen saanut virikettä tästä viimeisestä\nuutisesta.\n\n-- Ainoastaan minun välitykselläni, vastasi Bumble.\n\n-- Koska? huudahti muukalainen.\n\n-- Huomenna, vastasi mr Bumble.\n\n-- Kello yhdeksän huomisiltana, virkkoi muukalainen, otti esiin palasen\npaperia ja kirjoitti siihen erään syrjäisen, joen rannalla sijaitsevan\ntalon osoitteen, käsialalla, mikä paljasti hänen hermostuneisuutensa.\nTuokaa hänet luokseni kello yhdeksän illalla. Minun ei tarvitse pyytää\nteitä olemaan varovainen puheissanne, sillä se on oman etunne mukaista.\n\n-- Ketä pitää minun kysyä?\n\n-- Monksia! vastasi mies lähtien.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nKertoo, mitä tapahtui mr ja mrs Bumblen ynnä Monksin välillä heidän\nyöllisessä kohtauksessaan.\n\n\nOli hiestävä, painostava, pimeä kesäilta. Raskaat pilvet, jotka olivat\nnäyttäneet uhkaavilta koko päivän, pudottelivat jo suuria sadepisaroita\nja näyttivät ennustavan valtavaa rajuilmaa, kun mr ja mrs Bumble\nsuuntasivat askelensa kohti pientä, hajanaista rappeutumaisillaan\nolevien talopahaisten ryhmää, mikä sijaitsi epäterveellisellä\nrämemaalla joen varrella.\n\nTämän mökkirypään sydämessä, ja niin lähellä virtaa, että sen ylempi\nkerros kurottui sen ylle, oli suurehko rakennus, jota aikaisemmin\noli käytetty tehtaana ja joka aikanaan oli tarjonnut ympärillään\nsijaitsevien asumusten asukkaille tilaisuuden työansioon, mutta joka\nnyt jo pitkät ajat oli ollut käyttämättömänä ja rappiolla. Rotat, madot\nja kosteus olivat turmelleet sen perustuksena olevan paalutuksen, ja\nsuurin osa tästä paalutuksesta oli jo vajonnut alas veteen, jäännöksen\nhuojuvana ja yli vuolaan virran kallistuneena, näyttäessä odottavan\nsopivaa ajankohtaa seuratakseen esimerkkiä.\n\nJuuri tämän rappeutuneen rakennuksen edessä pysähtyi arvoisa\npariskunta, kaukaisen ukkosen ensi jyräyksen kaikuessa läpi ilman ja\nsateen alkaessa virrata alas.\n\n-- Sen pitäisi olla näillä main, sanoi Bumble, kysyen neuvoa\npaperipalalta, jota piti kädessään.\n\n-- Halloo siellä! huusi ääni ylhäältäpäin. Seuraten ääntä katsoi mr\nBumble ylös ja keksi miehen, joka kurkisti ulos ylemmän kerroksen\novesta.\n\n-- Odottakaa silmänräpäys, huusi ääni, niin olen pian luonanne. Samalla\nkatosi pää ja ovi suljettiin.\n\n-- Onko tuo se mies? kysyi mr Bumblen rakastettava puoliso.\n\nBumble nyökkäsi.\n\n-- Muista silloin, mitä olen sinulle sanonut, sanoi rouva, ja katso\nettä sanot niin vähän kuin voit, tai muutoin paljastat meidät heti.\n\nMr Bumble, joka levottomana oli silmäillyt rakennusta, oli selvästi\naikeissa lausua jotakin epäilystä siitä, oliko viisasta mennä\npitemmälle yrityksessä, kun Monks avasi aivan lähellä sijaitsevan oven\nja viittaamalla kehoitti heitä astumaan sisään.\n\n-- Tulkaa sisään! huusi hän kärsimättömästi ja polki lattiaa. Älkää\nviivyttäkö minua täällä.\n\nRouva, joka aluksi oli näyttänyt vähän epäröivältä, astui nopeasti\nsisälle, ja Bumble, joka joko sitten häpesi tai pelkäsi jäädä jäljelle,\nseurasi häntä, ilmeisesti hyvin peloissaan ja jokseenkin kuittina siitä\narvokkuudesta, mikä tavallisesti oli hänen huomattavin ominaisuutensa.\n\n-- Onko tämä se nainen? kysyi Monks.\n\n-- Hm, kyllä hän on, vastasi Bumble muistaen vaimonsa varoituksen.\n\n-- Luulette ehkä, ettei nainen koskaan voi säilyttää salaisuutta? sanoi\nrouva kohdaten Monksin tutkivan katseen.\n\n-- Yhden salaisuuden minä tiedän, jonka he aina säilyttävät siihen\nsaakka, kunnes se tulee ilmi, sanoi Monks halveksivasti.\n\n-- Minkä sitten? kysäisi rouva samanlaisella äänellä.\n\n-- Hyvän nimensä ja maineensa menettämisen, vastasi Monks, ja saman\nsäännön mukaisesti, jos naisella on joku salaisuus, mikä voisi\njohtaa hirsipuuhun tai maasta karkoitukseen, niin en ole laisinkaan\npeloissani, että hän ilmaisee sitä kellekään. Ymmärrättekö minua?\n\n-- En, vastasi rouva punastuen hiukan.\n\n-- Ette tietenkään! sanoi Monks. Kuinka sitä voisittekaan?\n\nSilmäten seuralaisiinsa puolittain hymyillen, puolittain katkeroituneen\nnäköisenä sekä taas viitaten heitä seuraamaan itseään, kiirehti hän\npoikki huoneen, joka oli melko suuri, mutta matala, ja oli juuri\nmenemässä ylös jyrkkiä portaita tai pikemminkin tikkaita, mitkä\njohtivat ylempään kerrokseen, kun samassa kirkas salama valaisi aukon\nja sitä seurasi ukkosenjyrinä, mikä sai koko luhistumaisillaan olevan\nrakennuksen vavahtelemaan.\n\n-- Kuuletteko! huusi hän kavahtaen takaisin. Kuuletteko! Jylisee ja\njyrähtelee, ikäänkuin kaiku kiirisi tuhansista onkaloista, joihin\npaholaiset ovat kätkeytyneet sillä. Minä vihaan tuota ääntä!\n\nHän oli vaiti muutaman silmänräpäyksen, mutta sitten otti hän äkkiä\nkädet kasvoiltaan, jotka Bumblen suureksi kauhuksi olivat vääntyneet ja\nmelkein kuolonkalpeat.\n\n-- Tämä kohtaus vaivaa minua silloin tällöin, sanoi Monks huomatessaan\nBumblen kauhun, ja ukkonen tuo sen toisinaan tullessaan. Mutta älkää\nsiitä välittäkö, se on nyt ohi.\n\nSen sanottuaan meni hän ylös portaita, sulki nopeasti sen huoneen\nakkunaluukut, johon ne johtivat, ja hapuili alas lyhdyn, mikä riippui\nerääseen karkeaan kattohirteen kiinnitetyssä köydessä ja levitti\nlaimeaa valoa vanhalle pöydälle ja sen ympärillä oleville kolmelle\ntuolille.\n\n-- No, virkkoi Monks heidän istuuduttuaan, mitä pikemmin käymme asiaan,\nsitä parempi. Tietääkö tämä nainen, mistä on kysymys?\n\nKysymys oli suunnattu Bumblelle, mutta hänen vaimonsa vastasi heti\nolevansa selvillä asiasta.\n\n-- Onko asianlaita todellakin niin, kuten hän sanoo, että olitte sen\nvanhan ämmän luona sinä iltana kun hän kuoli, ja että hän kertoi teille\njotakin --.\n\n-- Sen pojan äidistä, jonka mainitsitte? vastasi rouva. On kyllä!\n\n-- Ensimmäinen kysymys on, mitä laatua hänen tiedonantonsa oli? sanoi\nMonks.\n\n-- Se on toinen, virkkoi nainen mitä levollisimmin. Ensimmäinen on,\nminkä arvoinen on tämä tiedonanto?\n\n-- Kuka hitossa voi sen sanoa tietämättä, mitä se sisältää? kivahti\nMonks.\n\n-- Ei kukaan paremmin kuin te, siitä olen vakuutettu, vastasi mrs\nBumble, joka ei suinkaan ollut tyhmä, kuten hänen puolisonsa täysin voi\ntodistaa.\n\n-- Hm! sanoi Monks miettivästi ja innokkaan tutkivin katsein. Se voi\nehkä olla rahan arvoinen, vai kuinka?\n\n-- Ehkäpä niin, kuului rauhallinen vastaus.\n\n-- Jotakin, mikä otettiin häneltä, sanoi Monks innokkaasti, jotakin,\nmitä hän kantoi, tai jotakin --.\n\n-- Teidän on parasta tarjota, keskeytti hänet mrs Bumble. Olen jo\nkuullut riittävästi tullakseni vakuutetuksi siitä, että te olette se\nmies, jonka kanssa minun on puhuttava.\n\nMr Bumble, joka ei paremmalta puoliskoltaan vielä ollut saanut mitään\nlisätietoja salaisuudesta, kuunteli keskustelua kurkoitetuin kauloin\nja töllistelevin silmin, jotka hän vuorotellen suuntasi Monksiin ja\nvaimoonsa kuvaamattoman hämmästyneenä, ja hänen hämmästyksensä jos\nmahdollista vielä suureni, kun Monks vakavasti kysäisi, mitä rouva\nvaati tiedonannosta.\n\n-- Minkä arvoinen se on teille? kysyi rouva yhtä levollisesti kuin\nennenkin.\n\n-- Ehk'ei minkään, ehkä kahdenkymmenen punnan, virkkoi Monks, sanokaa\npois ja antakaa minun tietää kuinka paljon.\n\n-- Lisätkää viisi puntaa mainitsemaanne summaan. Antakaa minulle\nkaksikymmentäviisi puntaa, sanoi rouva, niin olen puhuva teille kaikki,\nmitä tiedän, mutt'en ennemmin.\n\n-- Kaksikymmentäviisi puntaa! toisti Monks astuen askeleen taaksepäin.\n\n-- Puhuin niin selvästi kuin voin, vastasi mrs Bumble, eikä se mikään\nsuuri summa olekaan.\n\n-- Mikään suuri summa kurjasta salaisuudesta, joka loppujen lopuksi\nehk'ei ole minkään arvoinen, huudahti Monks kärsimättömästi, ja joka on\nmaannut kuolleena kaksitoista vuotta tai kauemminkin.\n\n-- Sellaiset asiat säilyvät hyvin ja saavat, kuten hyvä viini,\nusein kaksinkertaisen arvon vuosien kuluessa, vastasi rouva\nvälinpitämättömästi, mikä kuitenkin oli vain teeskentelyä. Mitä tulee\nkuolleena makaamiseen, niin on sellaisiakin, jotka ovat maanneet\nkuolleina jo kaksitoista tuhatta vuotta tai kaksitoista miljoonaa,\nmistäpä me sen tiedämme, mutta jotka lopuksi kertovat merkillisiä\nasioita.\n\n-- Mutta jos tulen maksaneeksi tyhjästä? kysyi Monks epäröiden.\n\n-- Silloinhan voitte helposti ottaa minulta rahat takaisin, vastasi\nrouva, olenhan vain nainen, yksin täällä ja turvaton.\n\n-- Et yksin, ystävä kulta, etkä turvatonkaan, virkkoi Bumble vapisevin\näänin, olenhan minä täällä, ystävä kulta. Ja sitäpaitsi, jatkoi hän,\nhampaitten kalistessa hänen puhuessaan, on mr Monks liiaksi gentlemanni\nkäydäkseen käsiksi köyhäinhoitohenkilöihin. Hän tietää, etten enää\nole nuori, mutta hän on kuullut -- siitä olen vakuutettu, ystävä\nkulta -- että olen hyvin urhea mies, jolla suututtuaan on tavattomat\nruumiinvoimat. Jos minut ärsytetään, tulen oikein vaaralliseksi.\n\nPuhuessaan mr Bumble teki surkuteltavan yrityksen tarttua topakasti\nkiinni lyhtyynsä ja kaikkien hänen piirteittensä levottomuudesta\nnäki selvästi, että tarvitsi hyvän joukon ärsytystä, ennenkuin hän\nantautui mihinkään sotaisiin toimenpiteisiin, mikäli ei kysymys ollut\nköyhäinhoitolaisista tai muista tarkoitukseen sopivista henkilöistä.\n\n-- Sinä olet nauta, sanoi mrs Bumble, ja tekisit viisaimmin painamalla\nhampaat kieleesi.\n\n-- Hän olisi tehnyt viisaimmin leikkaamalla kielensä pois ennen tänne\ntuloaan, jollei hän voi puhua matalammalla äänellä, sanoi Monks\ntylysti. Vai on hän miehenne?\n\n-- Hän mieheni! tirskui rouva väistäen kysymystä.\n\n-- Sitä ajattelinkin tullessanne sisään, vastasi Monks pannen merkille\nkatkeroituneen katseen, jonka rouva sinkautti aviopuolisolleen. Sitä\nparempi. Mieluummin olenkin tekemisissä kahden ihmisen kanssa, kun\nhuomaan, että heillä on vain yksi tahto. Puhun tosissani -- katsokaa\ntänne!\n\nHän pisti kätensä taskuun, josta veti esiin purjekankaisen pussin,\nlukien sitten kaksikymmentäviisi kultarahaa pöydälle ja työntäen ne mrs\nBumblelle.\n\n-- Ottakaa ne, sanoi hän, ja kun tuo kirottu ukkosenjyrinä, jonka\ntunnen olevan purkautumaisillaan päämme päällä, on ohi, niin alkakaa\nkertomuksenne.\n\n-- Kun nainen, jota kutsuimme vanhaksi Sallyksi, kuoli, alkoi rouva,\nolimme hän ja minä yksin.\n\n-- Eikö ketään muuta ollut läsnä? kysyi Monks samalla ontolla,\nkuiskaavalla äänellä. Ei ketään kurjaa sairasta tai tyhmyriä jossakin\ntoisessa sängyssä -- ketään, joka saattoi kuulla ja ymmärtää mitä\nsanottiin?\n\n-- Ei niin elävää sielua. Olimme yksin, minä yksin olin hänen luonaan\nkuoleman tullessa.\n\n-- Oivallista, sanoi Monks katsellen häntä tarkkaavasti, jatkakaa!\n\n-- Hän kertoi eräästä nuoresta olennosta, jatkoi rouva, joka muutamia\nvuosia aikaisemmin oli synnyttänyt lapsen maailmaan, ei vain samassa\nhuoneessa, vaan vieläpä samassa sängyssä, missä hän nyt itse lepäsi\nkamppaillen kuoleman kanssa.\n\n-- Mitä? virkkoi Monks vapisevin huulin ja katsahtaen yli olkapäänsä.\nMiten ihmeellisesti asiat voivat sattua!\n\n-- Lapsi oli se, jonka hänelle tuossa mainitsitte eilen illalla, sanoi\nrouva, huolimattomasti nyökäten kohden miestänsä. Tuo hoitajatar\nrosvosi äidin.\n\n-- Hänen eläessään? kysyi Monks.\n\n-- Hänen kuoltuaan, virkkoi rouva väristen. Hän varasti ruumiilta\nennenkuin se vielä oli ehtinyt kylmetä. Hän varasti, mitä kuollut äiti\nviimeisenä silmänräpäyksenään oli häntä pyytänyt ottamaan talteen lasta\nvarten.\n\n-- Myikö hän sen? huudahti Monks kiihkoissaan. Myikö hän sen? -- Missä?\n-- Milloin? -- Kenelle? -- Kuinka kauan siitä on?\n\n-- Hyvin vaivalloisesti kerrottuaan minulle tehneensä sen hän kaatui\ntaaksepäin ja kuoli.\n\n-- Sanomatta enempää? kysyi Monks äänellä, joka sen\nvaimentamisyrityksen takia vain tuntui sitä raivoisammalta. Se on\nvaletta! En salli leikitellä kanssani. Hän sanoi jotain enemmän -- otan\nhengiltä teidät molemmat, ellen saa tietää sitä!\n\n-- Ei sanaakaan enempää hän sanonut, vastasi rouva näköjään levollisena\n-- mitä mr Bumble sitävastoin ei suinkaan ollut -- huolimatta\nmuukalaisen kiivaudesta. Mutta hän tarttui kiinni hameeseeni toisella\nkädellään, joka oli puoleksi nyrkissä, ja nähtyäni hänen kuolleen ja\nsitten väkisin irroittaessani hänen otteensa huomasin hänen kädessään\njonkun likaisen paperilapun.\n\n-- Mikä sisälsi --, keskeytti hänet Monks.\n\n-- Ei mitään, vastasi rouva, se oli panttikuitti.\n\n-- Millekä? kysyi Monks.\n\n-- Sen olen kyllä sanova teille aikanansa, vastasi rouva. Otaksun,\nettä hän oli kätkenyt koristuksen, toivoen voivansa käyttää sitä\nhyödyksensä ja sitten panttanut sen sekä säästänyt tai haalinut kokoon\nrahoja voidakseen vuosittain maksaa panttilainaajan korot ja siten\nestää sen menetyksen, jotta jos jotakin tapahtuisi, se voitaisiin\njälleen lunastaa. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut ja, kuten teille\nsanoin, hän kuoli tuo rutistunut ja likainen paperilappu kädessään.\nAika olisi mennyt umpeen kaksi päivää sen jälkeen, ja koska minäkin\notaksuin asiaa ehkä jäljestäpäin joskus tiedusteltavan, lunastin minä\npantin.\n\n-- Missä se on nyt? kysyi Monks kiihkeästi.\n\n-- Tässä, vastasi rouva, ja ikäänkuin iloissaan siitä, että pääsi siitä\neroon, heitti hän pöydälle pienen nahkaisen pussin, tuskin kyllin\nsuuren kätkemään pienen kellon. Monks sieppasi sen ja avasi vapisevin\nkäsin. Se sisälsi pienen kultamedaljongin, missä oli kaksi hiuskiharaa\nsekä sileä kultainen vihkimäsormus.\n\n-- Nimi Agnes on kaiverrettuna siihen, sanoi rouva, ja sitten on\njätetty tilaa sukunimelle, minkä jälkeen seuraa päivämäärä, ei täyttä\nvuotta ennen lapsen syntymää. Sain sen selville.\n\n-- Ja onko tässä kaikki? virkkoi Monks, huolellisesti ja innokkaasti\ntutkittuaan pienen pussin sisällystä.\n\n-- Siinä on kaikki, vastasi rouva.\n\nMr Bumble huokaisi syvään, kuin jos hän olisi ollut iloinen siitä,\nettä juttu nyt oli lopussa eikä mitään kysymystä oltu nostettu niitten\nkahdenkymmenenviiden punnan takaisinottamisesta, minkä jälkeen hän\nuskalsi kuivata hien, jota runsaasti oli tippunut hänen nenälleen koko\nedelläkäyneen keskustelun ajan.\n\n-- En tiedä mitään enempää asiasta, paitsi mitä voin arvata, sanoi\nrouva lyhyen äänettömyyden jälkeen Monksille, enkä tahdo enempää\ntietääkään, sillä se on varmempaa. Mutta ehkä saan tehdä teille pari\nkysymystä?\n\n-- Saatte kernaasti kysyä, virkkoi Monks hiukan hämmästyneenä, mutta\nvastaanko, se on toinen kysymys.\n\n-- Mikä tekee kolme, lausui Bumble yrittäen olla sukkela.\n\n-- Tätäkö minulta odotitte? kysyi rouva.\n\n-- Niin, vastasi Monks. Ja toinen kysymys?\n\n-- Mitä aiotte tehdä sillä? Voidaanko sitä käyttää minua vastaan?\n\n-- Ei koskaan, vastasi Monks, eikä myöskään minua vastaan. Katsokaa\ntänne! Mutta älkää astuko askeltakaan eteenpäin, muutoin ei henkenne\nole mädännyttä puolukkaa arvokkaampi!\n\nPuhuessaan työnsi hän äkkiä pöydän syrjään, tarttui lattiaan\nkiinnitettyyn rautarenkaaseen ja avasi suuren laskuluukun, mikä aukeni\naivan mr Bumblen jalkojen edessä ja sai tämän gentlemannin kiireimmän\nkaupalla vetäytymään taaksepäin.\n\n-- Katsokaa tänne! sanoi Monks ja laski lyhdyn alas syvyyteen.\nÄlkää pelätkö! Olisin kyllä helposti voinut solahduttaa teidät alas\nistuessanne pöydän ääressä, jos olisin halunnut.\n\nTäten rohkaistuna lähestyi, rouva onkaloa ja mr Bumblekin uskalsi,\nuteliaisuuden houkuttelemana, tehdä samoin. Vuolas virta, joka oli\nkohonnut runsaan sateen vaikutuksesta, kiiti nopeasti eteenpäin siellä\nalhaalla, ja kaikki muut äänet vaimenivat sen loiskunnan ja kuohunnan\nvihreitä ja niljaisia paaluja vasten. Muinoin oli ollut vesimylly\nsiellä alhaalla, ja virta, roiskuessaan ja vaahdotessaan niiden\nharvojen lahojen hirsien ja pohjaosien ympärillä, mitkä vielä olivat\njäljellä myllynrattaasta, näytti rientävän eteenpäin uudella voimalla,\nvapauduttuaan esteistä, jotka turilaan olivat yrittäneet pidättää sen\nkiireistä kulkua.\n\n-- Jos heitettäisiin täältä tuonne alas ruumis, missä olisikaan se\nsiinä tapauksessa huomenna? kysyi Monks heilutellen lyhtyä edestakaisin\nmustassa syvyydessä.\n\n-- Kaksitoista mailia alempana joessa ja sitäpaitsi kappaleiksi\nrepeytyneenä, vastasi Bumble hätkähtäen jo sitä ajatellessaankin.\n\nMonks otti esiin pienen paketin povestaan, minne sen kiireesti oli\nkätkenyt, sitoi sen kiinni lyijynkappaleeseen, joka aikaisemmin oli\nkuulunut erääseen pölkkyyn, ja heitti sen alas virtaan. Se putosi\npystysuoraan kuin luoti, halkaisi veden tuskin kuuluvalla läiskäyksellä\nja oli kadonnut.\n\nKaikki kolme katselivat toisiansa, näyttäen hengittävän vapaammin.\n\n-- Kas niin! sanoi Monks paiskaten luukun kiinni, mikä raskaasti putosi\ntakaisin entiseen asentoonsa. Jos meri konsanaan luovuttaa kuolleensa\n-- kuten kirjoissa sanotaan sen tekevän -- niin se kyllä säilyttää\nkultansa ja hopeansa sekä tämän rojun niitten joukossa. Meillä ei ole\nmitään enempää puhuttavaa toisillemme ja voimme lopettaa miellyttävän\nyhdessäolomme.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\nEsittää muutamia kunnioitettavia henkilöitä, joihin lukija jo on\ntutustunut, ja osoittaa, kuinka Monks ja juutalainen löivät viisaat\npäänsä yhteen.\n\n\nIllalla sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin nuo edellisessä luvussa\nmainitut kolme arvon henkilöä olivat suorittaneet pienen neuvottelunsa,\nmumisi William Sikes, heräten pienestä uinahduksesta, Unisen\nkysymyksen, mitä kello mahtoi olla.\n\nHuone, missä hän esitti tämän kysymyksen, ei ollut yksikään niistä,\njoissa hän oli oleskellut Chertseyretkeilynsä jälkeen, vaikka se\nsijaitsi samassa kaupungin korttelissa eikä kaukana hänen edellisestä\nasunnostaan. Huone ei ollut ulkonäöltään niin miellyttävä kuin hänen\nentinen oleskelupaikkansa, sillä se oli kehno ja kurjasti kalustettu\nsekä hyvin pieni, saaden valoa vain yhdestä viettävässä katossa\nsijaitsevasta akkunasta ja ollen ahtaan ja likaisen kujan puolella.\nEi puuttunut muitakaan merkkejä siitä, että tuon hyvän gentlemannin\nolosuhteet olivat viime aikoina huonontuneet, sillä kalustuksen\nniukkuus ja kaiken mukavuuden puute sekä kaiken irtaimiston, kuten\nvaatteitten ja puhtaitten liinasten puuttuminen todisti mitä suurinta\nköyhyyttä, samalla kun mr Sikesin laiha ja kuihtunut olemus olisi\nantanut lisätukea näille merkeille, jos ne sellaista olisivat\nkaivanneet.\n\nMurtovaras makasi sängyssään, kääriytyneenä avaraan viittaansa, mikä\nsai toimittaa yönutun virkaa, eikä hänen kasvojaan suinkaan kaunistanut\nhänen sairaalloinen valjuutensa tai likainen yömyssy ja kahdeksan\npäivää vanha, karkea, musta parransänki. Koira istui sängyn vieressä,\nmilloin katsellen herraansa miettiväisesti, milloin heristäen korviansa\nja päästäen matalan murahduksen, kun jokin melu kadulla tai talon\nalemmissa osissa veti puoleensa sen tarkkaavaisuutta. Akkunan ääressä\nistui, innokkaasti syventyneenä korjailemaan vanhoja liivejä, mitkä\nmuodostivat osan murtovarkaan jokapäiväisestä ulkoasusta, muuan nainen,\nniin kalpea ja muuttunut valvomisesta ja liiallisista ponnistuksista,\nettä vain vaivoin voi tuntea hänet samaksi Nancyksi, joka jo on\nesiintynyt tässä kertomuksessa, muusta kuin äänestä, millä hän vastasi\nmr Sikesin kysymykseen.\n\n-- Ei paljoa yli seitsemän, vastasi tyttö. Millaiseksi tunnet itsesi\nnyt illalla, Bill?\n\n-- Veltoksi kuin vesi, vastasi mr Sikes mutisten sadatuksen silmilleen\nja jäsenilleen. Tule tänne ja ojenna minulle kätesi, jotta ainakin voin\npäästä ylös tästä kirotusta sängystä.\n\nSairaus ei ollut millään tavalla parantanut mr Sikesin luonnetta,\nsillä tytön kohottaessa häntä ylös ja saattaessa tuolin luo purki hän\nkaikenlaisia kirouksia tämän kömpelyydestä ja löi häntä.\n\n-- Vetisteletkö? sanoi Sikes. Älä seiso siinä ulvomassa; ellet voi\ntehdä jotakin parempaa, niin voit yhtä hyvin laputtaa tiehesi. Kuuletko?\n\n-- Kuulen, vastasi tyttö, kääntäen pois kasvonsa ja pakottaen itsensä\nhymyilemään. Mitä nyt olet saanut päähäsi?\n\n-- Vai olet sinä siis päässyt parempiin ajatuksiin? kärisi Sikes, joka\nhuomasi tytön silmäripsissä riippuvan kyyneleen. Sitä parempi itsellesi.\n\n-- Et kai aio olla kova minulle tänä iltana, Bill? vastasi tyttö\nlaskien kätensä hänen olalleen.\n\n-- Vai niin, huusi mr Sikes, miksen?\n\n-- Kuinka monta yötä, sanoi tyttö, naisellisen hellyyden vivahdus\näänessään, kuinka monta yötä olenkaan kärsivällisesti; hoitanut ja\nvaalinut sinua, ikäänkuin olisit ollut pieni lapsi, ja tänä iltana näen\nsinut taas ensi kertaa sellaisena kuin tavallisesti. Et kai olisikaan\nkohdellut minua siten kuin teit äsken, jos olisit harkinnut asiaa, vai\nkuinka? Sano, sano, ettet olisi tehnyt sitä.\n\n-- No hyvä, vastasi Sikes, en olisi. Mutta mitä hittoa, nyt alkaa tyttö\nitkeä jälleen!\n\n-- Se ei ole mitään, virkkoi tyttö heittäytyen tuolille. Älkää olko\nnäkevinänne minua. Pian se on ohi.\n\n-- Mikä on ohi? kysyi Sikes karkealla äänellä. Mitä tyhmyyksiä\nnyt taas? Nouse ylös ja tee jotakin sen sijaan että kiusaat minua\nakkamaisella päähänpistoilla.\n\nMuulloin olisi tällä kehoituksella ja äänellä, jolla se lausuttiin,\nollut toivottu vaikutus, mutta kun tyttö todellakin oli heikko ja\nläpiväsynyt, antoi hän päänsä vaipua alas tuolin selkämystä vasten ja\npyörtyi, ennenkuin mr Sikes oli ehtinyt laskea ilmoille ainoatakaan\nniistä kirouksista, joilla hänen tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana\nhöystää uhkauksiaan. Kun hän ei oikein tiennyt, miten oli meneteltävä\ntässä harvinaisessa tapauksessa, sillä miss Nancyn kohtaukset olivat\nyleensä rajuja, yritti hän tehdä pientä pilaa, ja kun se osoittautui\ntehottomaksi, huusi ihan apua.\n\n-- Mistä on kysymys, ystäväni? kysyi juutalainen kurkistaen sisään\novesta.\n\n-- Ettekö voi antaa tytölle apua, vastasi Sikes kärsimättömästi, sen\nsijaan että seisotte siinä lörpöttelemässä ja virnistelemässä minulle.\n\nHämmästyksestä huudahtaen riensi Fagin tytön avuksi, mr Jack Dawkinsin,\ntai toisella nimellä Ovelan taskuveijarin, joka viimeksimainittu\noli seurannut kunnianarvoisaa oppimestariansa huoneeseen, nopeasti\nheittäessä luotaan nyytin, jolla oli kuormitettu, siepatessa erään\npullon master Charley Batesilta, joka tuli aivan hänen kintereillään,\nkiskaistessa silmänräpäyksessä siitä korkin hampaillansa ja kaataessa\nvähän sen sisällyksestä potilaan suuhun, ensin itse otettuaan\nkulauksen, jottei mitään erehdystä sattuisi.\n\n-- Anna hänelle vähän raitista ilmaa palkeilla, Charley, sanoi mr\nDawkins, ja te, Fagin, hierokaa hänen käsiään, sillä aikaa kuin Bill\nirroittaa hameen nauhoja.\n\nNämä yhdistetyt ponnistukset, suoritettuina voimaperäisesti, etenkin\nse osa niistä, mikä oli uskottu master Batesille, joka näytti pitävän\ntoimintaosaansa jonakin äärettömän hauskana, aikaansaivat pian toivotun\nvaikutuksen. Tyttö palasi vähitellen tajuihinsa ja horjui eräälle\ntuolille sängyn viereen, missä kätki kasvonsa pielukseen, Sikesin\nhieman hämmästyneenä kysyessä toisilta syytä heidän odottamattomaan\nesiintymiseensä.\n\n-- Mitkä pahat tuulet ovat puhaltaneet teidät tänne? kysäisi Sikes\nFaginilta.\n\n-- Eivät mitkään pahat tuulet, ystäväni, vastasi juutalainen, sillä\npahat tuulet eivät koskaan tuo mukanaan mitään hyvää, ja minulla\non mukanani paljon hyvää, jonka nähdessänne tulette iloiseksi.\nTaskuveijari, ystäväni, avaa nyytti ja näytä Billille ne pikkutavarat,\nmitkä tänä aamuna ostimme viimeisillä rahoillamme.\n\nFaginin kehoitusta noudattaen aukaisi Ovela taskuveijari solmut\nnyytistään, mikä oli muodostettu vanhasta pöytäliinasta, ja ojensi\nsen sisältämät tavarat, yhden toisensa jälkeen, Charleylle, joka\nsijoitti ne pöydälle, kaikenlaisin ylistyspuhein kiitellen niitten\nharvinaisuutta ja erinomaista laatua.\n\nLopettaessaan ylistyspuheensa otti Bates suuren, huolellisesti\ntulpitun viinipullon syvästä taskustaan, Dawkinsin samaan aikaan\ntäyttäessä mukanaan olevasta pullosta lasin paloviinalla, minkä potilas\nvähintäkään epäröimättä nielaisi.\n\n-- Ohhoh! sanoi juutalainen, hykerrellen käsiään, tulette kuntoon nyt,\nBill, tulette kuntoon nyt.\n\n-- Kuntoon! kivahti Sikes. Olisin voinut mennä helvettiin kaksikymmentä\nkertaa, teidän tekemättä mitään auttaaksenne minua. Mitä tarkoitatte\nantamalla ihmisen jäädä tähän tilaan enemmäksi kuin kolmeksi viikoksi,\nte petollinen tyhjäntoimittaja!\n\n-- Ei, kuulkaas sitä, pojat! sanoi juutalainen kohauttaen olkapäitään.\nJa me kun toimme mukanamme kaikki nämä ihanat tavarat!\n\n-- Ei tavaroissa ole mitään vikaa, virkkoi Sikes vähän rauhallisemmin,\nkatsahtaen pöydälle, mutta millä puolustatte itseänne, kun tällä tavoin\njätitte minut pinteeseen, sairaana, ilman rahaa, ilman ruokaa, ilman\nkerrassaan mitään, ja piittaamatta koko tänä aikana minusta enemmän\nkuin jos olisin ollut tuo koira tuossa? Aja se pois, Charley!\n\n-- En eläissäni ole nähnyt viisaampaa koiraa, sanoi nuori Bates\ntehden kuten oli käsketty. Se vainuaa paistin käryä, aivan kuin vanha\nnaisihminen torilla. Se olisi mainio näyttämöllä, se koira, ja samalla\nse antaisi eloa näytelmälle.\n\n-- Pidä suusi! karjaisi Sikes, koiran vihaisesti muristen ryömiessä\nsängyn alle, mitä teillä on sanomista, te käpertynyt vanha\nvarkaittenpiilottaja, häh?\n\n-- Olin kaukana Lontoosta runsaasti viikon ajan, ystäväni,\ntutkimusretkellä, vastasi juutalainen.\n\n-- Mutta loput neljätoista päivää sitten? kysyi Sikes. Mitä tarkoititte\nantaessanne minun niinä loppuina kahtena viikkona lojua täällä kuin\nsairas rotta kolossaan?\n\n-- En todellakaan voinut sille mitään, Bill, vastasi juutalainen. En\nvoi ruveta pitkiin selityksiin toisten ollessa läsnä, mutta kautta\nkunniani, en voinut auttaa sitä.\n\n-- Kautta minkä? mörisi Sikes äärettömällä inholla. Leikatkaa minulle\npala pasteijaa, joku pojista, jotta voin saada tämän maun pois\nsuustani, muutoin tukehdun.\n\n-- Älkää nyt olko pahalla tuulella, ystäväni, pyyteli juutalainen\nnöyrästi. En ole unohtanut teitä, Bill, en hetkeäkään!\n\n-- Ei, sen kyllä uskon, vastasi Sikes, ivallisesti irvistäen. Te olette\nmietiskellyt ja hautonut suunnitelmia koko sen ajan kun olen maannut\ntäällä kuumeessa ja horkassa, ja Billin on tehtävä se, ja Billin on\ntehtävä se, ja Billin on tehtävä kaikki kuin leikkiä laskien, tultuaan\nvain terveeksi ja kyllin köyhäksi teidän työhönne! Jollei tyttöä olisi\nollut, voisin aivan hyvin olla kuollut tällä haavaa.\n\n-- Niin, näettekös, Bill, vastusti juutalainen. Jollei tyttöä olisi\nollut! Ketä muuta kuin minua luulette voivannekaan kiittää siitä, että\nteillä oli niin oiva tyttö läheisyydessänne?\n\n-- Siinä hän on oikeassa, virkkoi Nancy, astuen nopeasti esiin. Antakaa\nsen nyt olla sinänsä!\n\nNancyn esiintyminen antoi uuden suunnan keskustelulle, sillä viekkaan\nvanhan juutalaisen viittauksesta alkoivat pojat tarjoilla hänelle\npaloviinaa, mitä hän kuitenkin nautti hyvin niukasti, sillä aikaa kuin\nPagin, joka oli olevinaan tavattoman hyvällä tuulella, vähitellen sai\nSikesinkin paremmalle päälle, ollen pitävinään hänen uhkauksiaan vain\npienenä pilana ja sitäpaitsi nauraen sydämellisesti parille kömpelölle\nsukkeluudelle, jotka viimemainittu, useampia kertoja paloviinapulloa\nkäsiteltyään, suvaitsi laskea kuuluville.\n\n-- Hyvin kaikki, sanoi Sikes, mutta minun täytyy saada teiltä muutama\nkolikko tänä iltana.\n\n-- Minulla ei ole penniäkään mukanani, virkkoi juutalainen.\n\n-- Mutta teillä on enemmän kuin kylliksi kotona, väitti Sikes, ja minun\non saatava vähäisen.\n\n-- Enemmän kuin kylliksi! huudahti juutalainen, ojentaen kätensä kohti\nkorkeutta. Minulla ei ole edes niin paljoa kuin --.\n\n-- En tiedä, paljonko teillä on, ettekä tuskin tiedä sitä itsekään,\nsillä tarvittaisiinpa oikein pitkä aika sen kaiken laskemiseen, mutta\njotain täytyy minun tänä iltana saada. Se on varma.\n\n-- Hyvä, hyvä, sanoi juutalainen huokaisten, lähetän heti Taskuveijarin\nhakemaan mitä tarvitaan.\n\n-- Sen jätätte aivan kauniisti tekemättä, vastasi Sikes. Ovela\ntaskuveijari on ehkä hieman liian ovela ja unohtaisi ehkä tulla\ntakaisin tai eksyisi tiellä tai joutuisi poliisin ahdistamaksi ja\nsiten estetyksi tai ainakin keksisi kaikki maailman anteeksipyynnöt\nkun te vain antaisitte hänelle viittauksenkin. Ei, Nancyn pitää mennä\nkanssanne pesäänne noutamaan rahat, jotta voin olla varma asiasta ja\nsillä aikaa paneudun sänkyyn ja nukahdan hiukan.\n\nPitkän tinkimisen ja kinastelun jälkeen onnistui juutalaisen supistaa\nhaluttu laina viidestä punnasta kolmeen puntaan, neljään shillinkiin ja\nkuuteen penceen hänen juhlallisesti vakuuttaessaan, ettei hänelle jäisi\nenempää kuin puolitoista shillinkiä jäljelle omaa tarvetta varten.\nSikesin nyrpeästi huomautettua, että täytyy kai hänen tyytyä siihen,\nkosk'ei voinut saada enempää valmistautui Nancy lähtemään juutalaisen\nkanssa kotiin taskuveijarin ja Batesin asettaessa ruokatavarat\nkaappiin. Sitten jätti juutalainen hyvästit kohteliaalle ystävälleen,\nlähtien Nancyn ja poikien seurassa kotiin, Sikesin heittäytyessä\nsänkyyn ja valmistautuessa nukkumaan siihen saakka kunnes nuori nainen\ntulisi takaisin.\n\nTullessaan juutalaisen asunnolle tapasivat he Toby Crackitin ja\nChitlingin innokkaina pelaamassa viidettätoista cribbage-eräänsä, ja\non tuskin tarpeellista mainita, että Chitling hävisi menettäen siten\nviidennentoista eli viimeisen sixpencensä nuorten ystäviensä suureksi\niloksi. Mr Crackit, joka oli hieman hämillään sen johdosta, että hänet\noli tavattu häntä sekä asemansa että sielunominaisuuksiensa puolesta\nniin paljon alempana olevan henkilön seurasta, kyseli haukoitellen\nSikesiä, ottaen hattunsa lähteäkseen.\n\n-- Onko joku käynyt täällä? tiedusteli juutalainen.\n\n-- Ei ainoakaan ihminen, vastasi mr Crackit korjaten\npaidanrintamustansa, täällä on ollut rauhallista kuin kirkossa. Teidän\nolisi hyvitettävä minua, Fagin, jollain tavoin siitä, että olen\nvartioinut taloa niin kauan. Paha minut periköön, ellen ole läpiväsynyt\nkuin jurymies, ja kaiketikin olisin nukkunut kuin pölkky, jollen olisi\nollut kyllin ystävällinen viihdyttääkseni tätä nuorukaista. Kirotun\nikävää minulla on ollut!\n\nNäitä ja muita samantapaisia huudahduksia sinkautellen sipaisi\nToby Crackit voittonsa luoksensa, sulloi sen huolimattomasti\nliivintaskuunsa, ikäänkuin hänen asemassaan oleva mies ei olisi\narvostellut sellaisia pikkulantteja minkään arvoisiksi, ja vääntäysi\nsitten huoneesta niin komeasti ja arvokkaasti, että Chitling, joka loi\ntaukoamatta ihailevia katseita hänen jalkoihinsa ja kenkiinsä kunnes\nne katosivat, vakuutti seuralle pitävänsä viittätoista sixpenceä\nhalpana maksuna tämänkaltaisesta tuttavuudesta ja ettei hän välittänyt\nhäviöstään tuon enempää.\n\n-- Ahaa, pääsi Tomilta. Hän on kyllä tyhjentänyt taskuni, mutta voinhan\npainua ulos ansaitsemaan lisää kun tahdon, vai mitä, Fagin?\n\n-- Voit tietysti, vastasi juutalainen, ja mitä pikemmin menet, sitä\nparempi, Tom. Riennä niinollen korvaamaan menetys aikaa hukkaamatta.\nOnkin jo teidän aika ryhtyä johonkin, sinun Taskuveijari, ja sinun,\nCharley. Kello on kohta kymmenen eikä vielä ole mitään suoritettu.\n\nNyökäten Nancylle ottivat pojat hattunsa ja lähtivät, Taskuveijarin ja\nhänen erikoisystävänsä kujeillessa mr Chitlingin kustannuksella.\n\n-- No niin, virkkoi juutalainen heidän mentyään, nyt pitää minun mennä\nhakemaan rahoja teille, Nancy. Tämä on vain sen pienen kaapin avain,\nminne kätken ne pikkutavarat, mitkä pojat tuovat kerallaan kotiin,\nystäväni. Rahojani en koskaan pidä lukon takana, koska minulla ei ole\nmitään rahoja lukittaviksi -- ha, ha, ha! Tämä on viheliäistä ammattia,\nNancy. Se ei lyö leiville, mutta minua haluttaa nähdä nuorisoa\nympärilläni ja siksi pidän sen käynnissä. Hiljaa! sanoi hän ja kätki\nnopeasti avaimen takkiinsa. Kuka siellä? Hiljaa!\n\nTyttö, joka käsivarret ristissä oli istunut pöydän ääressä, ei\nnäyttänyt millään tavoin tuntevan mielenkiintoa saapujaa kohtaan\neikä välittävän menikö hän vai tuli, kunnes miehenääni osui hänen\nkorviinsa. Samassa silmänräpäyksessä kuin hän äänen tajusi, sieppasi\nhän salamannopeasti hattunsa ja shaalinsa sinkauttaen ne pöydän\nalle. Juutalaisen pian senjälkeen kääntyessä häneen päin valitti hän\nkuumuutta äänellä, minkä raukeus ei lainkaan soveltunut, yhteen hänen\näskeisten vilkkaitten liikkeittänsä kanssa, joita juutalainen ei\nkuitenkaan huomannut, koska oli istunut selin häneen.\n\n-- No, kuiskasi juutalainen, kuin kiukustuneena keskeytyksestä, se on\nvain odottamani henkilö. Hän tulee tänne alas. Ei sanaakaan rahoista\nhänen täälläollessaan, Nancy! Hän ei viivy kauan -- korkeintaan\nkymmenen minuuttia, ystäväni.\n\nAsettaen näivettyneen etusormensa huulilleen läheni juutalainen ovea\nkynttilä kädessä, lähestyvän askelten äänen kuuluessa portaissa. Hän\nehti ovelle samaan aikaan kuin tulija, joka nopeasti astui huoneeseen\nja oli aivan tytön lähellä, ennenkuin kiinnitti häneen huomiota. Tulija\noli Monks.\n\n-- Vain muuan nuorista ystävistäni, sanoi juutalainen, joka näki\nMonksin astahtavan taaksepäin huomatessaan vieraan henkilön. Teidän ei\ntarvitse poistua, Nancy.\n\nTyttö vetäytyi lähemmäksi pöytää luoden alas silmänsä, ensin\ntarkastettuaan Monksia välinpitämättömin katsein, mutta tämän\nsamassa käännähtäessä juutalaista kohti loi hän häneen vielä yhden\nhuomaamattoman silmäyksen, niin terävästi tutkivan ja merkityksellisen,\nettä jos joku olisi voinut havaita muutoksen, olisi hän silloin tuskin\nvoinut luulla molempien näitten katseitten lähteneen samasta henkilöstä.\n\n-- Mitä uutta? kysäisi juutalainen.\n\n-- Tärkeitä uutisia.\n\n-- Ja -- ja hyviä uutisia? kysyi juutalainen epäröiden, kuin olisi\npelännyt ärsyttää toista liian valoisilla toiveillaan.\n\n-- Ei lainkaan huonoja, vastasi Monks hymyillen. Tällä kertaa olen\nollut kyllin nokkela. Tahtoisin vähän puhua kanssanne.\n\nTyttö vetäytyi vieläkin lähemmäksi pöytää osoittamatta mitään halua\nlähteä, vaikkakin näki Monksin tarkoittavan häntä. Juutalainen,\nmahdollisesti peläten tytön sanovan jotakin rahoista, jos hän yrittäisi\npäästä hänestä, osoitti kattoon ja johti Monksin ulos huoneesta.\n\n-- Ei siihen helvetilliseen luolaan, missä olimme viimeksi, kuuli tyttö\nMonksin sanovan heidän mennessään ylös portaita. Juutalainen nauroi\nsanoen jotain, mitä tyttö ei voinut käsittää, mutta tuntui portaitten\nnarinasta päättäen vievän vieraansa ylös toiseen kerrokseen. Ennenkuin\nheidän askeleensa vielä olivat häipyneet, oli tyttö vetänyt kengät\njaloistaan, heittänyt hameensa päänsä yli sekä käärinyt käsivartensa\nsiihen, seisten nyt oven vieressä kuuntelemassa, pidättäen henkeään\njännityksestä. Melun vaimennuttua hiipi hän ulos huoneesta, kulki\nääneti ylös portaita, kadoten ylhäällä vallitsevaan pimeyteen.\n\nHuone oli tyhjä neljännestunnin verran, minkäjälkeen tyttö yhtä\näänettömin askelin hiipi sinne takaisin. Pian senjälkeen kuuli hän\nmolempien miesten tulevan alas portaita. Monks poistui heti ulos\nkadulle, juutalaisen palatessa ylös rahoja noutamaan. Kun hän tuli\ntakaisin, pukeutui tyttö parhaillaan shaaliinsa ja hattuunsa ollakseen\nvalmis lähtemään.\n\n-- Mutta, Nancy, puhkesi juutalainen säikähtyneenä sanomaan laskiessaan\nkynttilän luotaan, kuinka kalpea olettekaan!\n\n-- Kalpea! toisti tyttö varjostaen silmiään kuin katsoakseen tarkemmin\nhäneen.\n\n-- Hirveän kalpea, sanoi juutalainen. Mitä teille on tapahtunut?\n\n-- Ei mitään, mikäli minä tiedän, paitsi että olen istunut täällä\nahtaassa luolassa kuinka kauan lienenkään, vastasi tyttö huolettomasti.\nMutta antakaa minun nyt mennä kotiin, niin teette kiltisti.\n\nJoka lanttia huoaten laski juutalainen rahasumman hänen käteensä, minkä\njälkeen he erosivat, sanoen toisilleen lyhyesti \"hyvää yötä\".\n\nTultuaan ulos kadulle istahti tyttö eräälle porraskivelle näyttäen\naivan hämmentyneeltä ja kykenemättömältä jatkamaan matkaa.\n\nÄkkiä nousi hän ylös ja riensi pois aivan päinvastaiseen suuntaan\nkuin missä Sikes odotti häntä, kiiruhtaen kulkuaan ja aikoen lopulta\nnopeasti juosta. Vihdoin pysähtyi hän aivan uupuneena vetämään henkeä,\nväänteli käsiään ja puhkesi itkuun, kuin olisi äkkiä havainnut\nkykenemättömyytensä suorittamaan jotakin asiassa, mikä häntä kiinnosti.\n\nHänen kyyneleensä antoivat hänelle ehkä lohdutusta, tai ehkä hän\nmyöskin huomasi, kuinka täysin toivoton hänen asemansa itse asiassa\noli, sillä hän kääntyi ympäri ja kiirehti melkein yhtä nopeasti aivan\nvastakkaiseen suuntaan, osaksi ottaakseen takaisin menetetyn ajan,\nosaksi pitääkseen askeleensa ajatustensa pyörteisen virran tasalla,\njoten hän pian saavutti talon, minne oli jättänyt murtovarkaan.\n\nOli onni tytölle, että rahojen omistaminen antoi Sikesille niin\npaljon tekemistä seuraavana päivänä syömisessä ja juomisessa ja että\nsillä sitäpaitsi oli hyväätekevä vaikutus lieventää hänen luonteensa\nkarkeutta, joten hänellä ei ollut aikaa eikä halua kiinnittää huomiota\ntytön käytökseen tai ulkonäköön. Se seikka, että tyttö oli hajamielinen\nja hermostunut kuin henkilö, joka on aikeissa ottaa ratkaisevan\naskeleen, ei olisi jäänyt terävänäköiseltä juutalaiselta huomaamatta,\nja hän olisi otaksuttavastikin heti tuntenut itsensä levottomaksi,\nmutta mr Sikes, jolta puuttui havaintokyky ja jota myöskään eivät\nrasittaneet muut rikkiviisaat epäilykset kuin ne, mitkä tulivat ilmi\nhänen ärtyisässä ja raa'assa käyttäytymisessään jokaista kohtaan,\nja joka lisäksi, kuten jo olemme maininneet, oli tavattoman hyvällä\ntuulella, ei vainunnut mitään arveluttavaa hänen elkeissään ja välitti\nhänestä niin vähän, että vaikkapa tytön kiihtymys olisi ollut paljoa\nhuomattavampikin kuin se oli, se todennäköisesti ei olisi herättänyt\nhänen epäilyksiään. Illan lähetessä lisääntyi tytön hermostuneisuus ja\nhänen odottaessaan, että murtovaras joisi itsensä nukuksiin, valahti\nsellainen tavaton kalpeus hänen poskilleen ja hehku hänen silmiinsä,\nettä Sikeskin sen hämmästyen äkkäsi.\n\nMr Sikes, joka edelleen oli heikkona kuumeesta, makasi sängyssään\nlaimistaen geneveläistänsä kuumalla vedellä, jotta se juovuttaisi\nvähemmän, ja oli työntänyt lasin pöydän yli Nancylle täytettäväksi\nkolmannen tai neljännen kerran, kun nämä seikat herättivät hänen\nhuomiotansa.\n\n-- No mutta, hitto minut periköön! sanoi hän nousten kyynärpäittensä\nvaraan ja katsoen tyttöä kasvoihin. Sinähän näytät aivan ruumiilta,\njoka on herännyt henkiin jälleen. Mikä sinua vaivaa?\n\n-- Mikäkö minua vaivaa? vastasi tyttö. Ei mikään. Miksi katsot minuun\nnoin?\n\nRauhoitettuaan itseään tällä vakuutuksella tyhjensi Sikes lasin\npohjaan, pyytäen sitten monin manauksin lääkettänsä. Tyttö hyppäsi\nkiireesti ylös, kaatoi nopeasti selin kääntyneenä lääkeaineen lusikkaan\nja ohjasi sen hänen suuhunsa hänen sitä ottaessaan.\n\n-- No, virkkoi varas, tule tänne ja istu viereeni ja ota jälleen\nomat kasvosi tai olen muuttava ne niin, ettet tunne niitä, vaikka\ntahtoisitkin.\n\nTyttö totteli, ja Sikes heittäysi takaisin pieluksen varaan hänen\nkätensä omassaan ja silmät kiinnitettyinä hänen kasvoihinsa. Ne\nsulkeutuivat ja avautuivat jälleen, sulkeutuivat vielä kerran ja\navautuivat taas. Murtovaras muutteli levottomana asentoaan, ja useita\nkertoja nukahdettuaan pariksi kolmeksi minuutiksi sekä yhtä usein\nhavahduttuaan valveille kauhun katsein ja oudoksuen tirkisteltyään\nympärilleen, vaipui hän, juuri kun taas oli kohottautumaisillaan,\nsyvään ja raskaaseen uneen. Hänen kätensä päästi otteensa, kohotettu\nkäsivarsi putosi alas hänen sivulleen ja hän nukkui tietämättömänä\nmistään.\n\n-- Vihdoinkin vaikutti oopiumi, virkkoi tyttö ja nousi sängystä. Mutta\nsaavun ehkä kuitenkin liian myöhään. Hän asetti nopeasti hatun päähänsä\nja shaalin ylleen, silloin tällöin tuskaisesti katsellen ympärilleen,\nikäänkuin olisi hän, huolimatta unijuomasta, joka silmänräpäys pelännyt\ntuntevansa Sikesin raskaan käden olkapäällään, kumartui sitten hiljaa\nyli sängyn ja suuteli varkaan huulia, avasi ja sulki äänettömästi\nhuoneen oven ja kiiruhti pois talosta.\n\nMonet puodeista olivat jo suljetut niillä palokujilla ja syrjäkaduilla,\njoitten kautta hänen oli kuljettava Lontoon Westendiin. Kello löi\nkymmenen ja hänen kärsimättömyytensä kävi yhä suuremmaksi. Hän tunki\neteenpäin ahtailla jalkakäytävillä, tyrkki ohikulkijoita molemmin\npuolin ja kiiruhtaen melkein hevosten päitten alitse kulki hän nopeasti\npoikki runsasliikenteisten katujen, missä suuret joukot jalankulkijoita\ninnokkaasti odottivat voidakseen tehdä samoin.\n\n-- Nainen mahtaa olla hullu, sanoivat ihmiset kääntyen katsomaan hänen\njälkeensä hänen ohirientäessään.\n\nHänen saapuessaan kaupungin parempiin osiin olivat kadut verraten\nautiot, ja täällä herätti hänen kiiruhtava kulkunsa vielä suurempaa\nihmettelyä niissä harvoissa kulkijoissa, joita hän sivuutti. Muutamat\nriensivät hänen peräänsä saadakseen tietää, minne hän kiirehti niin\ntavatonta vauhtia, toiset pysähtyivät töllistelemään hänen jälkeensä,\nmutta he jäivät, yksi toisensa perästä, ja lähestyessään päämääräänsä\noli hän aivan yksin.\n\nSe oli suuri perhehotelli erään rauhallisen, kauniin kadun varrella\nHyde Parkin läheisyydessä. Hänen portin ulkopuolella riippuvan lyhdyn\nsäteilevässä valossa lähestyessään sisäänkäytävää löi kello yksitoista.\nHän näytti muutaman silmänräpäyksen epäröivän, menisikö sisään, mutta\nkellonlyönti varmisti häntä, ja hän astui eteishuoneeseen. Porttivahdin\nkoppi oli tyhjä. Hän katseli neuvotonna ympärilleen ja lähestyi\nportaita.\n\n-- No, lapseni, virkkoi muuan somasti puettu naishenkilö, joka kurkisti\neräästä ovesta hänen takanaan, ketä etsitte täältä?\n\n-- Erästä naista, joka asuu tässä talossa, vastasi tyttö.\n\n-- Erästä naista! oli halveksivan katseen seuraama vastaus. Ketä\nnaista, jos saan luvan kysyä?\n\n-- Miss Maylieta, sanoi Nancy.\n\nNainen, joka nyt oli ennättänyt tarkastella hänen ulkomuotoaan, vastasi\nainoastaan siveellisen mielipahan katseella sekä kutsui paikalle\nedeskäyvän, jolle Nancy toisti asiansa.\n\n-- Mikä nimi pitää minun sanoa? kysyi edeskäypä.\n\n-- Ei ole tarvis sanoa mitään nimeä, vastasi Nancy.\n\n-- Eikö asiaannekaan? kysyi mies.\n\n-- Ei, ei sitä myöskään, vastasi tyttö, minun täytyy puhua neidin\nitsensä kanssa.\n\n-- Pois! sanoi mies ja työnsi häntä kohti ovea. Siitä ei tule mitään.\nMenkää tiehenne!\n\n-- Kantamalla vain voitte saada minut pois, virkkoi tyttö kiihkeästi,\nja siinä on työtä ainakin kahdelle sellaiselle kuin te. Eikö täällä ole\nketään, jatkoi hän katsoen ympärilleen, joka tahtoisi toimittaa perille\npienen viestin minunlaiseltani raukalta?\n\nTämä vetoomus vaikutti erääseen hyväsydämiseen kokkiin, joka muitten\npalvelijain tavoin seisoi katselemassa ja nyt astui esiin välittäjäksi.\n\n-- Voit kai toimittaa sen hänelle, Joe? lausui hän.\n\n-- Mutta mitä minun on sanottava? kysyi mies pitäen toista jalkaansa\nportaalla.\n\n-- Että eräs nuori tyttö hartaasti pyytää saada puhua miss Maylien\nkanssa kahdenkesken, sanoi Nancy, ja että, jos hän vain haluaa kuulla\nensimmäinen sanan siitä mitä minulla on puhuttavana, hän tietää\nhaluaako hän enempää kuunnella minua vai antaako ajaa minut ulos\npetturina.\n\n-- Se ei ollut vähän, se täytyy minun sanoa, virkkoi mies.\n\n-- Viekää sana, sanoi tyttö lujasti, ja tuokaa minulle vastaus.\n\nMies riensi ylös portaita, ja Nancy jäi seisomaan, kalpeana ja\nmiltei hengittämättä, kuunnellen vapisten niitä selvästi kuuluvia\nhalveksumisen ilmauksia, joita hyveelliset palvelijattaret tuhlasivat\nhänelle ja jotka kävivät entistä myrkyllisemmiksi, kun edeskäypä palasi\nsanoen, että hän voisi tulla ylös.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENES LUKU.\n\nOmituinen tapaaminen, joka on jatkona edelliseen lukuun.\n\n\nNancy oli viettänyt elämänsä Lontoon kaduilla sekä sen iljettävimmissä\nluolissa ja syrjäpaikoissa, mutta vielä oli hänessä jäljellä jotain\nnaisen alkuperäisestä luonteesta, ja kun hän kuuli kevyitten askelten\näänen lähestyvän edessään olevaa ovea ja ajatteli sitä ääretöntä\nvastakohtaisuutta, minkä pieni huone seuraavassa silmänräpäyksessä\nkätkisi, valtasi hänet syvän häpeän tunne ja hän vaipui kokoon,\nikäänkuin hän tuskin olisi voinut kestää sen läsnäoloa, jonka puheille\noli pyrkinyt.\n\nMutta näitten parempien tunteitten kanssa kamppaili ylpeys, vika,\nmikä vaivaa yhtä hyvin alhaisimpia olentoja kuin korkeimpia ja\nitsetietoisimpiakin. Hän, varkaitten ja roistojen kurja seuralainen,\npahimpien pesäpaikkojen heittiö, hän, joka oli tekemisissä vankiloitten\nja syrjäkatujen pahimman pohjasakan kanssa ja eli ristikkojen varjossa\n-- hänkin, tämä turmeltunut olento, tunsi itsensä liian ylpeäksi\npaljastaaksensa sitä naisellisen tunteen hiventä, jota hän piti\nheikkoutena, mutta joka yksin yhdisti hänet siihen inhimillisyyteen,\njosta hänen tuhoissa elämänsä oli hävittänyt niin monta jälkeä hänen\nvielä ollessa lapsi.\n\nHän kohotti katsettaan riittävästi nähdäkseen, että se henkilö, joka\noli tullut sisälle, oli yksinkertainen ja kaunis tyttö, minkä jälkeen\nhän taas loi silmänsä kohti lattiaa ja teeskennellyn vaatimattomasti\nsanoi:\n\n-- On vaikeata saada tavata teitä, neiti. Jos minulta olisi pääsy\nevätty ja olisin mennyt tieheni, kuten useimmat olisivat tehneet, niin\nolisitte te tullut pahoillenne siitä jonakin päivänä, eikä syyttä.\n\n-- Olen kovin pahoillani, jos joku on ollut epäkohtelias teille,\nvastasi Rose. Mutta älkää ajatelko enempää sitä, vaan sanokaa minulle,\nmiksi tahdotte puhua kanssani. Olen se, jota tiedustelitte.\n\nYstävällinen sävy tässä vastauksessa, lempeä ääni, rakastettava käytös\nsekä täydellinen ylpeyden tahi tyytymättömyyden puute yllätti tytön\nkokonaan, ja hän purskahti itkuun.\n\n-- Oi, neiti, neiti, sanoi hän, lyöden kätensä kiihkeästi yhteen, jos\nolisi monta teidän kaltaistanne, niin ei olisi niin monta sellaista\nkuin minä -- ei olisi -- ei olisi --.\n\n-- Istukaa, sanoi Rose vakavasti. Jos olette köyhä tai hädänalainen, on\nminulle oleva ilo saada auttaa teitä, jos voin. Istukaa.\n\n-- Antakaa minun seistä, neiti, virkkoi tyttö yhä itkien, älkää\npuhutelko minua niin ystävällisesti, ennenkuin tunnette minut paremmin.\n-- On myöhä. Onko -- onko -- tuo ovi lukittu?\n\n-- On, vastasi Rose ottaen pari askelta takaisin ollakseen lähempänä\napua, jos sattuisi sitä tarvitsemaan, kuinka niin?\n\n-- Koska, sanoi tyttö, olen aikeissa antaa omani ja muiden elämän\nteidän käsiinne. Minä olen sama tyttö, joka laahasin pikku Oliverin\ntakaisin juutalaisen luokse sinä iltana, jolloin hän lähti\nPentonvillessä olevasta talosta.\n\n-- Te? huudahti Rose Maylie.\n\n-- Niin, minä, neiti, vastasi tyttö. Minä olen viheliäisin olento,\nmistä olette kuullut puhuttavan, joka elän varkaitten joukossa ja\njoka en koskaan, siitä hetkestä alkain, jolloin avasin silmäni ja\ntajusin aistini Lontoon kaduilla, ole tuntenut mitään parempaa elämää\ntai ystävällisempää sanaa kuin ne ovat minulle antaneet, niin totta\nkuin Jumala minua auttakoon! Vetäytykää kernaasti etäämmäksi minusta.\nOlen nuorempi kuin näytän olevan, mutta olen tottunut siihen, sillä\nköyhimmätkin naiset väistyvät tieltäni, kun kuljen läpi jalkakäytävien\ntungoksen.\n\n-- Kuinka kauheata! sanoi Rose peräytyen ehdottomasti askeleen taapäin.\n\n-- Kiittäkää taivasta polvillanne, rakas neiti, huudahti tyttö, että\nteillä on ollut ystäviä huolehtimassa teistä lapsuudessanne ja ettei\nteidän koskaan ole tarvinnut tuntea kylmää eikä nälkää, ei kurjuutta\neikä juoppoutta eikä -- eikä sitä, mikä on pahempaa kuin kaikki\ntämä, kuten minä olen saanut tehdä jo kehdosta asti. Käytän tätä\nsanaa, sillä katu ja katuojat olivat kehtonani, kuten ne ovat olevat\nkuolinvuoteenanikin.\n\n-- Säälin teitä! virkkoi Rose murtuneella äänellä. Sydämeni on\npakahtumaisillaan.\n\n-- Jumala teitä siunatkoon hyvyydestänne! vastasi tyttö. Jospa\ntietäisitte, millaiseksi toisinaan tunnen mieleni, niin surkuttelisitte\nminua. Mutta olen hiipinyt pois niitten luota, jotka varmastikin\nmurhaisivat minut, jos tietäisivät minun olevan täällä kertomassa\nteille, mitä olen kuullut. Tunnetteko erään miehen, nimeltä Monks?\n\n-- En, sanoi Rose.\n\n-- Mutta hän tunsi teidät, lausui tyttö, ja hän tiesi, että te olitte\ntäällä, sillä hänen puheensa perusteella teidät löysin.\n\n-- En ole koskaan kuullut sitä nimeä, sanoi Rose.\n\n-- Silloin kulkee hän väärällä nimellä joukossamme, mitä monesti\nolen epäillytkin, virkkoi tyttö. Joku aika sitten, vähän sen jälkeen\nkuin Oliver oli otettu taloonne tuon yöllisen murtautumisen jälkeen,\nkuuntelin minä -- koska olin alkanut epäillä häntä -- erästä\nkeskustelua hänen ja Faginin välillä. Siitä mitä kuulin, ymmärsin, että\nMonks -- se mies, jota teiltä kysyin --.\n\n-- Niin, sanoi Rose, ymmärrän.\n\n--...että Monks, jatkoi tyttö, sattumalta oli keksinyt hänet kahden\nmeidän poikamme seurassa sinä päivänä, jona hän ensi kerran hävisi\nmeiltä, ja että hän pian oli nähnyt pojan olevan juuri sen lapsen, jota\nhän etsi, vaikka en voinut ymmärtää, minkätähden. Hän sopi Faginin\nkanssa, että jos Oliver löytyisi, saisi Fagin määrätyn rahasumman siitä\nja vielä enemmän, jos hän tekisi pojasta varkaan, mitä Monks syystä\ntahi toisesta, jotakin omaa tarkoitusperäänsä silmällä pitäen toivoi.\n\n-- Mitä tarkoitusperää? kysyi Rose.\n\n-- Hän näki varjoni seinällä juuri kuunnellessani saadakseni tietää\nsen, sanoi tyttö, eikä moni ihminen olisi päässyt pakoon tulematta\nilmi, mutta minä pääsin, enkä nähnyt häntä enää ennenkuin eilen illalla.\n\n-- Ja mitä tapahtui silloin?\n\n-- Sanon sen teille. Eilisiltana tuli hän jälleen. He menivät taas\nyläkertaan, ja minä kuuntelin ovella, ensin kääriydyttyäni hameeseeni,\njottei varjoni kavaltaisi minua. Ensimmäiset sanat, mitkä kuulin\nMonksin virkkavan, olivat: \"Ainoat todistukset siitä, kuka poika on,\nlepäävät siis virran pohjassa, ja se vanha ämmä, joka ne sai äidiltä,\nlahoo kirstussaan\". He nauroivat ja puhuivat hänen menestyksestään\ntässä asiassa, ja Monks, joka jatkoi puhettaan pojasta, käyden kovin\nkiihkeäksi, sanoi, että vaikka hän nyt olikin niin varma nuoren penikan\nrahoista, olisi hän kuitenkin mieluummin nähnyt, että kaikki olisi\nkäynyt toisella tavalla, sillä mikä ainutlaatuinen pila olisikaan\nollut saada tehdä tyhjäksi isän ylpeys kuljettamalla poikaa vankilasta\ntoiseen ja senjälkeen saattaa hänet oikeuden eteen jostakin törkeästä\nrikoksesta, minkä Fagin helposti olisi voinut järjestää ensin\nhyödyttyään hänestä melko lailla.\n\n-- Mitä mahtaa kaikki tämä olla? kysyi Rose.\n\n-- Totta, neiti, totta, vaikka se tulee minun huuliltani, vastasi\ntyttö. Senjälkeen sanoi Monks sadatellen, tavallista kylläkin minun\nkorvilleni, mutta vierasta teidän, että jos hän voisi tyydyttää vihansa\nottamalla pojan hengiltä saattamatta omaansa vaaraan, niin haluaisi\nhän tehdä sen, mutta koska hän ei voinut sitä, olisi hän valmiina\nvoidakseen tavata hänet hänen elämänsä joka käännekohdassa, ja jos\nhän käyttäisi eduksensa syntyperäänsä ja elämäkertaansa, voisi hän\nainakin vahingoittaa häntä. \"Lyhyesti sanoen, Fagin\", sanoi hän, \"niin\njuutalainen kuin olettekin, ette kuitenkaan koskaan ole asettanut\nsellaisia ansoja; jollaisia minä tulen suunnittelemaan nuorelle\nveljelleni Oliverille.\"\n\n-- Hänen veljensä! huudahti Rose lyöden kätensä yhteen.\n\n-- Niin kuuluivat hänen omat sanansa, sanoi Nancy katsellen\nlevottomasti ympärilleen, mitä hän muuten oli tehnyt koko ajan, aina\npuhumaan aljettuaan, sillä Sikesin kuva vainosi häntä taukoamatta. Ja\nvielä enemmän. Kun hän puhui teistä ja toisesta naisesta, sanoi hän,\nettä näytti olevan taivaan tai paholaisen vehje häntä vastaan, että\nOliverin piti joutua teidän käsiinne, mutta sitten nauroi hän ja sanoi,\nettä oli joka tapauksessa jokin lohdutus siinäkin, sillä kuinka monta\ntuhatta ja sataa tuhatta puntaa antaisittekaan, jos teillä ne olisi,\nsaadaksenne tietää, kuka teidän kaksijalkainen sylikoiranne oli.\n\n-- Ei kai ole tarkoituksenne sanoa, virkkoi Rose hyvin kalpeana, että\nhän oli tosissaan.\n\n-- Kyllä hän oli täysin tosissaan, vastasi tyttö ravistaen päätänsä.\nHän on hyvin vakava mies, kun hänen suuttumuksensa on herätetty.\nTiedän monta, joiden teot ovat pahempia, mutta tahdon mieluummin\nkuulla kymmenen kertaa heitä kaikkia yhdessä kuin yhden ainoan kerran\nMonksia. -- Mutta on myöhä, minun täytyy kiirehtiä kotiin, jotta ei\naavistettaisikaan minun olleen ulkona sellaisella asialla kuin tämä.\nMinun täytyy heti lähteä.\n\n-- Mutta mitä pitää minun tehdä? sanoi Rose. Kuinka voin ilman teitä\nkäyttää hyödykseni tätä tiedonantoa? Tahdotte palata? Miksi tahdotte\npalata takaisin seuraan, jonka olette kuvannut niin kaamein värein? Jos\ntahdotte toistaa nämä tiedot eräälle herralle, jonka heti kutsun tänne\ntästä viereisestä huoneesta, viedään teidät vähemmässä kuin puolessa\ntunnissa paikkaan, missä voitte olla täydessä turvassa.\n\n-- Tahdon mennä takaisin, virkkoi tyttö. Minun täytyy mennä takaisin,\nkoska -- kuinka minä voin selittää sen sellaiselle viattomalle naiselle\nkuin te? -- Koska niitten miesten joukossa, joista olen teille\nkertonut, on yksi, hurjin kaikista heistä, jota en voi jättää, en edes\ntullakseni pelastetuksi siitä elämästä, jota nyt vietän.\n\n-- Se, että kerran ennen olette toiminut tuon rakkaan pojan hyödyksi,\nsanoi Rose, että olette tullut tänne, niin suuren vaaran uhatessa teitä\nitseänne, kertoaksenne minulle, mitä olette kuullut, käytöksenne, joka\non saanut minut vakuutetuksi sanojenne todenperäisyydestä, kasvonne\nja katumuksenne, kaikki tuo saa minut uskomaan, että teidät vielä\nvoidaan pelastaa. Ah, lausui nuori tyttö hellästi ja risti kätensä,\nkuumien kyynelten vieriessä alas hänen poskiansa pitkin, älkää\nsulkeko korvianne erään omaan sukupuoleenne kuuluvan rukouksilta --\nensimmäisen, luulen, joka konsanaan on vedonnut teihin murhemielin ja\nosaaottaen. Kuulkaa minua ja sallikaa minun pelastaa teidät!\n\n-- Rakas neiti, huudahti tyttö langeten polvilleen, rakas, siunattu\nneiti, olette ensimmäinen, joka milloinkaan on ilahduttanut minua\nsanoin sellaisin kuin nämä, ja jos olisin kuullut ne muutamia vuosia\nsitten, olisivat ne ehkä johtaneet minut pois surun ja synnin elämästä,\nmutta nyt on se liian myöhäistä -- liian myöhäistä!\n\n-- Ei ole koskaan liian myöhäistä katua ja tehdä parannus.\n\n-- On, puhkesi tyttö sanomaan ja vääntäen epätoivoisesti käsiään,\nen voi jättää häntä nyt -- en voi tehdä itseäni syypääksi hänen\nkuolemaansa!\n\n-- Millä tavoin syypääksi?\n\n-- Ei mikään voisi pelastaa häntä, vastasi tyttö. Jos kertoisin\ntoisille, mitä olen kertonut teille, ja aiheuttaisin heidän\nvangitsemisensa, täytyisi hänen kuolla. Hän on mitä häikäilemättömin ja\nhän on ollut niin julma.\n\n-- Onko mahdollista, että sellaisen miehen tähden voitte luopua\nkaikesta tulevaisuuden toivosta ja välittömän pelastuksen varmuudesta?\nSe on hulluutta.\n\n-- En tiedä, mitä se on, vastasi tyttö, tiedän ainoastaan, että se on\nniin, eikä ainoastaan minuun, vaan satoihin muihin nähden, jotka ovat\nyhtä kurjia ja syntisiä kuin minä. Minun täytyy palata. Onko se Jumalan\nvihaa sen pahan takia, mitä olen tehnyt, sitä en tiedä, mutta minua\nvetää hänen luokseen jokainen kärsimys ja pahoinpitely, ja tekisin sen,\nvaikkapa tietäisin, että lopuksi kuolisin hänen kätensä kautta.\n\n-- Mitä pitää minun tehdä? sanoi Rose. En voi antaa teidän mennä tällä\ntavoin.\n\n-- Voitte kyllä, neiti, ja tiedän, että sen teette, vastasi tyttö\nnousten ylös. Ette tule estämään minua menemästä, koska olen luottanut\nteidän hyvyyteenne enkä vaatinut teiltä mitään lupausta, minkä olisin\nvoinut tehdä.\n\n-- Mitä hyötyä on silloin siitä ilmoituksesta, minkä minulle olette\nantanut? sanoi Rose. Tämä salaisuus on tutkittava, ja kuinka voi se\ntulla hyödyksi Oliverille, jota te olette niin halukas auttamaan?\n\n-- Lieneehän olemassa joku mies, joka voi kuulla sen salaisuutena ja\nneuvoa teille, mitä teidän on tehtävä, vastasi tyttö.\n\n-- Mutta missä voin tavata teidät jälleen, jos se käy välttämättömäksi?\nkysyi Rose. En tahdo tietää, missä nuo kauheat ihmiset oleskelevat,\nvaan ainoastaan missä voin tavata teidät jonkun määrätyn ajan kuluttua\ntästä lukien.\n\n-- Tahdotteko luvata minulle, että salaisuuteni säilytetään ja että\ntulette yksin tai ainoastaan sen henkilön kera, joka saa sen tietää,\nsekä ettei minua seurata? kysyi tyttö.\n\n-- Sen lupaan pyhästi, vastasi Rose.\n\n-- Joka sunnuntai-ilta, vastasi tyttö, minä, jos elän, kuljen London\nBridgellä kello yhdestätoista lähtien, kunnes kello lyö kaksitoista.\n\n-- Odottakaa vielä silmänräpäys, sanoi Rose, kun tyttö riensi ovea\nkohti: Harkitkaa vielä kerran asemaanne ja sitä tilaisuutta, mikä\nteillä on vapautuaksenne siitä. Teillä on oikeuksia minuun nähden, ei\nainoastaan siksi, että vapaaehtoisesti olette jättänyt minulle tämän\nilmoituksen, vaan myöskin naisena, kadotettuna, melkein ilman toivoa\npelastumisesta. Tahdotteko todella palata tämän varasjoukkueen ja\ntämän miehen luo, kun yksi sana voi pelastaa teidät? Mikä taikavoima\nvetää teitä takaisin ja saa teidät pysymään synnissä ja kurjuudessa?\nAh, eikö sitten sydämessänne ole ainuttakaan kieltä, mitä minä voisin\nkoskettaa -- eikö sitten ole olemassa enää mitään, mihin voin vedota\ntätä kauhistuttavaa lumousta vastaan?\n\n-- Suurin palvelus, minkä voisitte minulle tehdä, vastasi tyttö\nväännellen käsiään, olisi, että heti ottaisitte minut hengiltä,\nsillä olen tuntenut enemmän kuin koskaan ennen surua tänä iltana\najattelemalla mikä minä olen. Ja olisihan jotain sekin, ettei\ntarvitsisi kuolla samassa helvetissä, missä olen elänyt. Jumala teitä\nsiunatkoon, rakas neiti, ja antakoon teille yhtä paljon onnea kuin\nminä olen koonnut päälleni häpeää. Näin sanoen ja selvästi kuuluvalla\nnyyhkytyksellä poistui onneton tyttö, Rose Maylien, tämän tavattoman\nkohtauksen valtaamana, mikä enemmän oli haihtuvan unelman kuin\ntodellisen tapahtuman kaltainen, vaipuessa tuolille ja yrittäessä koota\nhämmentyneitä ajatuksiaan.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\nSisältää uusia havaintoja ja osoittaa, että yllätykset, samoinkuin\nonnettomuudetkin, harvoin tulevat yksinään.\n\n\nRosen asema oli todella melko tukala, sillä samalla kun hän mitä\ninnokkaimmin ja palavimmin halusi selvittää sen salaperäisyyden,\nmikä verhosi Oliverin kohtaloa, ei hän toiselta puolen voinut olla\nkunnioittamatta sitä luottamusta, mitä onneton nainen oli hänelle\nosoittanut. Hänen sanansa ja käyttäytymisensä oli liikuttanut Rose\nMaylien sydäntä, ja Oliveria kohtaan tuntemansa kiintymyksen rinnalla\nylläpiti hän lämmintä toivoa voittaa tämä yhteiskunnan ulkopuolella\nvaeltava nuori olento takaisin elämään.\n\nHe aikoivat viipyä vain kolme päivää Lontoossa, ennenkuin muutamaksi\nviikoksi lähtisivät eräälle etäällä merenrannalla sijaitsevalle\npaikalle, ja nyt oli ensimmäisen päivän jälkeinen keskiyö. Mihin\ntoimenpiteisiin oli hänen ryhdyttävä, mitä voisi hän suorittaa\nneljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa? Tai kuinka hän epäilyksiä\nherättämättä saisi matkan siirretyksi tuonnemmaksi? Mr Losberne oli\nheidän mukanaan ja viipyisi vielä kaksi päivää, mutta Rose tunsi\nliian hyvin tämän kunnon gentlemannin äkkipikaisen luonteen ja piti\njo ennakolta selvänä, millaisen vihanpurkauksen Oliverin ryöstämisen\nvälikappale hänessä aiheuttaisi, rohjetakseen uskoa hänelle\nsalaisuutta, jos hänen välityksensä Nancyn hyväksi ei voisi saada tukea\njoltakin toiselta kokeneelta henkilöltä.\n\nLevotonna näistä vaihtuvista ajatuksista ja milloin taipuvaisena\nyhteen, milloin toiseen pelastuskeinoon, milloin hyläten ne kaikki,\nvietti hän unettoman yön, ja seuraavana aamuna, vielä punnittuaan\nasiaa, teki hän epätoivossaan päätöksen neuvotella Harry Maylien kanssa.\n\n-- Jos on tuskallista hänelle, ajatteli hän, tulla takaisin tänne,\nkuinka paljon tuskallisempaa onkaan se minulle! Mutta ehkei hän tahdo\ntulla; hän kenties kirjoittaa, tai jos tulee itse, voi hän tahallaan\nvälttää minua -- kuten teki lähtiessään, vaikka en olisi sitä hänestä\nuskonut; mutta se oli parasta meille molemmille -- kaikkein parasta! Ja\ntässä asetti Rose kynänsä syrjään, ikäänkuin ei edes paperikaan saisi\nnähdä hänen itkevän.\n\nHän oli jälleen tarttunut kynään ja asettanut sen taas pois hyvinkin\nviisikymmentä kertaa sekä punninnut ja aprikoinut kirjeensä ensimmäistä\nriviä, kykenemättä vielä kirjoittamaan edes yhtä sanaa, kun Oliver,\njoka oli ollut ulkona kävelemässä mr Giles henkivartijanaan, tuli\njuosten huoneeseen niin hengästyneen kiireisesti, että näytti tulleen\njotakin uutta levottomuuden aihetta.\n\n-- Miksi olet noin kiihoittunut? kysyi Rose mennen häntä vastaan.\n\n-- En ymmärrä mitä se on, minusta tuntuu kuin tukehtuisin, vastasi\nOliver. Oi, Jumala! Ajatella, että kuitenkin viimein saisin nähdä\nhänet, ja te saatte tietää, että kaikki, mitä olen teille sanonut, on\ntotta!\n\n-- En ole koskaan uskonut sinun sanoneen meille muuta kuin totuuden,\nrakas Oliver, virkkoi Rose rauhoittaen. Mutta mistä on kysymys? Kenestä\nsinä puhut?\n\n-- Olen nähnyt sen vanhan herran, vastasi Oliver, tuskin kyeten saamaan\nsanaakaan suustaan, sen vanhan herran, joka oli niin hyvä minua kohtaan\n-- mr Brownlowin, josta niin usein olemme puhuneet.\n\n-- Missä? tiedusti Rose.\n\n-- Hän astui alas vaunuista, vastasi Oliver vuodattaen ilon kyyneleitä,\nja meni sisälle erääseen taloon. En puhutellut häntä. Muta Giles kysyi,\nasuiko hän siellä, ja vastattiin, että niin oli laita. Katsokaahan,\nsanoi Oliver näyttäen erästä paperilappua, tässä se on, tähän on\nkirjoitettu, missä hän asuu -- nyt tahdon heti mennä sinne. Oi,\najatelkaa! Mitä minä teen, kun tapaan hänet ja taas saan kuulla hänen\npuhuvan.\n\nAjatukset koko lailla hämmentyneinä näistä ja muista toisistaan\nriippumattomista ilonhuudahduksista luki Rose osoitteen, mikä oli\nCraven Street Strandissa.\n\n-- Pian! sanoi hän. Käske heidän noutaa ajuri ja laita itsesi kuntoon\nseurataksesi minua. Ajan heti sinne sinun kanssasi kadottamatta\nminuuttiakaan ja sanon tädille vain, että menemme tunnin ajaksi ulos.\nLaita itsesi kuntoon niin pian kuin mahdollista.\n\nViittä minuuttia myöhemmin olivat he matkalla Craven Streetille. Kun\nhe tulivat perille, jätti Rose Oliverin vaunuihin, sanoen syyksi, että\nhänen oli valmistettava vanhaa herraa, sekä lähetti kortin palvelijan\nmukana ylös pyytämään mr Brownlowilta hetken keskustelua tärkeässä\nasiassa. Palvelija palasi ja pyysi häntä astumaan sisään, ja hän\nseurasi häntä erääseen kerrosta ylempänä sijaitsevaan huoneeseen, missä\nhän joutui vanhahkon herran eteen, jolla oli hyväntahtoinen ulkonäkö\nja joka oli puettu pullonviheriään frakkiin. Hänen lähellään istui\nmuuan vanha herra nankkiinihousuissa ja damaskeissa, joka ei näyttänyt\nerikoisen hyväntahtoiselta, pitäen käsiään puristettuina paksun kepin\nnupin ympäri ja nojaten leukaansa niihin.\n\n-- Ah, hyvänen aika, sanoi pullonviheriään frakkiin puettu gentlemanni\nnousten nopeasti ylös, pyydän anteeksi, nuori neiti -- luulin, että oli\nkyseessä joku tungetteleva henkilö, joka -- pyydän anteeksi. Olkaa hyvä\nja istukaa.\n\n-- Mr Brownlow arvatenkin, sir? virkkoi Rose katsoen toisesta vanhasta\nherrasta toiseen.\n\n-- Se on nimeni, sanoi vanha gentlemanni. Ja tämä on ystäväni, mr\nGrimwig. Tahdotteko olla ystävällinen ja jättää meidät muutamiksi\nminuutiksi, Grimwig?\n\n-- Minä luulen, virkkoi Rose, ettei meidän, keskustelumme ollessa tällä\nasteella, tarvitse vaivata tätä gentlemannia menemään pois. Ellei\nminulle ole väärin ilmoitettu, tietää hän asiasta, josta haluan puhua\nkanssanne.\n\nMr Brownlow nyökäytti päätään, ja Grimwig, joka oli noussut ylös ja\ntehnyt jäykän kumarruksen, teki toisen jäykän kumarruksen ja istuutui\njälleen.\n\n-- En epäile, sanoi Rose hämillään, että tulen hämmästyttämään teitä;\nmutta te olette kerran osoittanut eräälle nuorelle, sangen hyvälle\nystävälleni suurta hyväntahtoisuutta ja suopeutta ja olen vakuutettu,\nettä teitä ilahduttaa taas saada kuulla jotakin hänestä.\n\n-- Tosia-anko? sanoi Brownlow...\n\n-- Oliver Twist nimellä hänet tunnette, vastasi Rose.\n\nNämä sanat eivät vielä kunnolla olleet tulleet hänen huulillaan, kun\nmr Grimwig, joka oli ollut syventyvinään erääseen suureen kirjaan,\nmikä lepäsi pöydällä, löi sen kiinni kovalla paukauksella ja asettui\nselkäkenoon tuolillaan, samalla karkoittaen kasvonpiirteistään\njokaisen muun ilmeen paitsi mitä rajattomimman ällistyksen ja alkoi\nkatsoa tuijottaa pitkään ja epämääräisesti. Kuin häpeissään siitä,\nettä oli päästänyt ilmi niin voimakkaan liikutuksen, palautti hän\nkouristuksentapaisella nykäyksellä entisen asentonsa ja tirkistäen\nsuoraan eteensä päästi pitkän, syvän vihellyksen, mikä lopultakaan\nei tuntunut katoavan ilmaan, vaan häviävän hänen vatsansa sisimpiin\nkätköihin.\n\nMr Brownlow ei ollut vähemmän yllätetty, mutta hänen hämmästyksensä ei\nilmennyt täysin niin eriskummallisella tavalla. Hän muutti tuolinsa\nlähemmäksi miss Maylieta ja sanoi:\n\n-- Tehkää minulle se palvelus, nuori neiti, että kerrassaan syrjäytätte\nsen suopeuden ja hyväntahtoisuuden, mistä mainitsitte ja mistä ei\nkukaan muu tiedä mitään, ja jos voitte kertoa jotakin, mikä voi muuttaa\nsen epäedullisen käsityksen, minkä kerran olin pakotettu muodostamaan\nsiitä poikaparasta, niin antakaa minun Jumalan tähden kuulla se.\n\n-- Huono poika -- tahdonpa syödä pääni, jos hän ei ole huono poika,\nmörisi Grimwig.\n\n-- Älkää kiinnittäkö huomiotanne ystävääni, miss Maylie, sanoi\nBrownlow. Hän ei tarkoita sitä, mitä hän sanoo.\n\nTultuaan näin pitkälle tyytyivät molemmat gentlemannit osaansa ja\npuristivat senjälkeen toistensa käsiä, kuten heillä aina oli tapana.\n\n-- Mutta palataksemme asiaan, miss Maylie, lausui Brownlow, johon\nihmisrakkaudessanne tunnette niin suurta mielenkiintoa, pyydän teitä\nsanomaan minulle, mitä tiedätte tästä lapsiraukasta, vaikka minun kai\nensinnä täytyy sanoa, että olen käyttänyt kaikkia tarjolla olevia\nkeinoja löytääkseni hänet ja että aikaisempaa otaksumaani, että\nhän olisi pettänyt minut ja antanut toveriensa houkutella itsensä\nvarastamaan minulta poissaollessani, aikalailla on horjutettu.\n\nRose, jolla oli ollut aikaa koota ajatuksensa, kertoi nyt muutamin\nharvoin sanoin kaiken, mitä Oliverille oli tapahtunut hänen jätettyään\nmr Brownlowin talon, pidättäen kuitenkin Nancyn ilmoituksen tämän\nherran korvien yksin kuultavaksi, ja lopetti vakuuttaen pojan ainoan\nsurun kuluneitten kuukausien aikana olleen, ettei hän ollut voinut\nlöytää aikaisempaa ystäväänsä ja hyväntekijäänsä.\n\n-- Jumala olkoon ylistetty! sanoi vanha gentlemanni. Tämä on suuri\nilo minulle, oikein suuri ilo! Mutta ette ole sanonut minulle, missä\nhän nyt on, miss Maylie. Teidän on annettava minulle anteeksi, että\nnuhtelen teitä -- mutta minkätähden ette ole ottanut häntä mukaanne?\n\n-- Hän odottaa vaunuissa tuolla oven edessä, vastasi Rose.\n\n-- Oven edessä! huudahti vanha gentlemanni, minkä perästä hän sanaakaan\nsanomatta riensi ulos huoneesta, alas portaita, yli astuimen ja sisälle\nvaunuihin.\n\nKun huoneen ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä, nosti Grimwig\npäänsä, ja käyttäen yhtä tuolin takajalkaa kiertotappina muodosti hän\nkeppinsä avulla kolme ympyrää, koko ajan pysyen istuvassa asennossa.\nSuoritettuaan tämän tempun nousi hän ja asteli niin vinhasti kuin voi\nedestakaisin huoneessa ainakin kymmenen kertaa, minkäjälkeen hän äkkiä\npysähtyi Rosen eteen ja muitta mutkitta suuteli häntä.\n\n-- Hiljaa, sanoi hän, kun nuori nainen, hieman levottomana tästä\noudosta menettelystä, nopeasti nousi ylös. Älkää olko peloissanne. Olen\nkyllin vanha voidakseni olla isoisänne. Te olette sievä tyttö -- minä\npidän teistä. Siinä he ovat!\n\nTosiaankin, juuri hänen uudelleen heittäytyessä entiselle paikalleen\npalasi Brownlow yhdessä Oliverin kanssa, jonka mr Grimwig vastaanotti\nhyvin armollisesti, ja vaikka tämän silmänräpäyksen ilo olisi ollut\nRosen ainoa palkinto kaikesta hänen levottomuudestaan ja tuskastaan\nOliverin vuoksi, olisi hän kuitenkin ollut runsaasti palkittu.\n\n-- Mutta on vielä yksi, jota emme saa unohtaa, virkkoi mr Brownlow ja\nsoitti kelloa. Pyytäkää mrs Bedwiniä tulemaan tänne.\n\nVanha taloudenhoitajatar ilmaantui niin pian kuin mahdollista ja jäi\nniiattuaan seisomaan ovelle, odottaen lähempiä määräyksiä.\n\n-- Mutta tehän tulette päivä päivältä yhä likinäköisemmäksi, Bedwin,\nsanoi mr Brownlow ilkkuvaisesti.\n\n-- Niin teenkin, vastasi vanha rouva. Tultua niin vanhaksi kuin minä\neivät silmät parane vuosien mukana.\n\n-- Olisinhan voinut sanoakin sen teille, lausui Brownlow, mutta\nasettakaa nyt silmälasinne paikoilleen ja katsokaa, ellette voi arvata,\nmiksi teidät on kutsuttu.\n\nVanha rouva alkoi kopeloida taskustaan silmälaseja, mutta Oliverin\nkärsivällisyys ei kestänyt tätä uutta lisäkiusausta. Hän antoi myöten\nensimmäiselle mielijohteelleen ja juoksi hänen syliinsä.\n\n-- Ah, hyvä Jumala! huudahti vanha rouva syleillen häntä. Sehän on\nminun oma, viaton poikani!\n\n-- Rakas, vanha hoitajattareni! huudahti Oliver.\n\n-- Tiesin hyvin, että hän tulisi takaisin, sanoi vanha nainen pitäen\nhäntä sylissään. Kuinka terveeltä hän näyttää ja kuinka hienosti\npuettu hän on taas! Missä olet ollut koko tämän pitkän, pitkän ajan?\nAh, samat lempeät kasvot, mutta ei niin kalpeat, samat lempeät silmät,\nmutta ei niin surulliset! En ole koskaan unohtanut niitä enkä tyyntä\nhymyä, vaan joka päivä nähnyt ne samalla kertaa kuin omatkin lapseni,\njotka kuolivat minun vielä ollessani nuori ja iloinen. Hänen puhuessaan\nja milloin pitäessään Oliveria kappaleen matkan päässä itsestään\nnähdäkseen, kuinka hän oli kasvanut, milloin vetäessään hänet luoksensa\nuusin hyväilyin, itki ja nauroi tuo hyvä sielu vuoronperään ilossaan\nhänen paluunsa johdosta. Mr Brownlow jätti hänet ja Oliverin rauhaan\nvaihtamaan ajatuksia ja johti Rosen erääseen toiseen huoneeseen, missä\nhän sai kuulla täydellisen selonteon Rosen kohtauksesta Nancyn kanssa,\nmikä aikalailla hämmästytti häntä. Rose selitti myöskin, miksikä\nei heti ollut kääntynyt ystävänsä mr Losbernen puoleen, ja vanha\ngentlemanni huomasi hänen siinä menetelleen aivan oikein ja suostui\nmielellään itse neuvottelemaan vakavasti asiasta kunnon tohtorin\nkanssa. Jotta hän niin pian kuin mahdollista saisi siihen tilaisuuden,\nsovittiin, että hän pistäytyisi hotellissa samana iltana kello\nkahdeksan ja että mrs Maylielle sillä välin varovasti ilmoitettaisiin,\nmitä oli tapahtunut. Sittenkuin tämä päätös oli tehty, palasivat Rose\nja Oliver kotiin.\n\nRose ei suinkaan ollut yliarvioinut hyvän tohtorin katkeroitumisen\nmäärää, sillä tuskin oli hän kuullut Nancyn jutun, ennenkuin hän antoi\ntodellisen uhkausten ja sadatusten ryöpyn vapaasti virrata, uhkasi\nsaattaa Nancyn herrojen Blathers & Duffin yhdistetyn taitavuuden\nensi uhriksi sekä asetti todella hatunkin päähänsä kiiruhtaakseen\nhakemaan noitten arvon herrojen apua. Epäilemättä olisikin hän,\nsilmänräpäystäkään seurauksia punnitsematta suuttumuksensa ensi\npuuskassa toteuttanut aikomuksensa, jollei häntä olisi pidättänyt\nosittain samankaltainen kiihkeys mr Brownlowin puolelta, joka itse oli\nkuumaverinen luonne, ja osittain sellaiset syyt ja huomautukset, mitkä\nnäyttivät parhaiten soveltuvan saamaan hänet luopumaan äkkipikaisesta\naikeestaan.\n\n-- No, mitä hittoa sitten on tehtävä? virkkoi kuumaverinen tohtori\nheidän jälleen kohdattua molemmat naiset. Laadimmeko kiitoslauselman\nkaikille noille niinhyvin mies- kuin naispuolisillekin maankiertäjille\nja pyydämme heitä ottamaan vastaan esimerkiksi sata puntaa miestä kohti\nvähäisenä tunnustuksena heidän hyvyydestänsä Oliveria kohtaan?\n\n-- Ei juuri niinkään, vastasi mr Brownlow hymyillen, mutta hyvin\nvarovaisesti on meidän meneteltävä.\n\n-- Varovaisesti! huudahti tohtori. Tahdon mieluummin lähettää heidät\njoka sorkan --.\n\n-- Yhdentekevää minne, keskeytti hänet Brownlow. Mutta ajatelkaa,\nmissä määrin me, lähettämällä heidät minne tahansa, voimme toivoa\nsaavuttavamme tähtäimessämme olevan maalin.\n\n-- Minkä maalin? kysyi tohtori.\n\n-- Aivan yksinkertaisesti Oliverin syntyperän selvittämisen ja sen\nperinnön takaisinsaamisen, mikä häneltä, jos kertomus on tosi, on\npetollisesti riistetty.\n\n-- Ah, sanoi tohtori Losberne leyhyttäen nenäliinallaan, sen olin\nmelkein unohtanut.\n\n-- Nähkääs, jatkoi mr Brownlow, vaikka jättäisimmekin tämän tytön\nkerrassaan jutun ulkopuolelle ja meidän onnistuisi saada nämä konnat\ntuomioistuimen eteen hänen turvallisuutensa joutumatta vaaraan, mitä\nvoittaisimme sillä?\n\n-- Kaikesta päättäen ainakin tulisi muutamia heistä tuomituksi hirteen,\nsanoi tohtori, ja muut lähetetyksi siirtomaavankeuteen.\n\n-- Erinomaista, vastasi mr Brownlow hymyillen, mutta siihen he kyllä\nitse vievät asiansa kun aika on tullut, ja jos me sekaantuisimme siihen\nja estäisimme sen, niin menettelisimme mielestäni kovin tyhmästi, aivan\nvastoin omaa pyrkimystämme tai ainakin Oliverin etua, mikä on sama asia.\n\n-- Kuinka niin? kysyi tohtori.\n\n-- Onhan selvää, että olisi erittäin vaikeata päästä täysin tämän\narvoituksen perille, ellemme voi saada tätä Monksia näyttämään\nkorttejaan. Se voi tapahtua ainoastaan viekkaudella ja vangitsemalla\nhänet hänen ollessaan näitten henkilöitten parissa. Sillä vaikkapa\nhänet pidätettäisiinkin, niin mitä todistuksia on meillä häntä vastaan?\nHän ei ole -- sikäli kuin tiedämme ja voimme päätellä -- sekaantunut\nmihinkään heidän rosvouksiinsa. Ellei häntä täydellisesti vapauteta,\non ainakin hyvin todennäköistä, että hänet tuomitaan vankeuteen vain\nirtolaisena, ja siitä lähtien on hänen suunsa luonnollisesti oleva niin\ntyystin suljettu, että hän meidän tarkoitusperäämme nähden yhtä hyvin\nvoisi olla kuollut, mykkä, sokea tai mielipuoli.\n\n-- Siinä tapauksessa huomautan teille uudelleen, sanoi tohtori\nkärsimättömänä, onko kohtuullista, että tätä tytölle annettua lupausta\non pidettävä sitovana, lupausta, joka tosin annettiin mitä parhaimmassa\nja ystävällisimmässä tarkoituksessa, mutta joka --.\n\n-- Antaa sen seikan olla sinään, hyvä nuori neiti, virkkoi mr Brownlow\ntorjuen Roselle, joka oli aikeissa sanoa jotakin. Lupaus on pidettävä.\nEn luule sen millään tavoin estävän meitä työssämme, mutta ennenkuin\nvoimme ratkaista minkä menettelytavan valitsemme, on tarpeen tavata\ntyttö ja varmistua siitä, tahtooko hän näyttää meille, kuka tuo Monks\non, edellytettynä, että hän joutuu tekemisiin vain meidän, mutta ei\nlain kanssa, tai ellei hän tahdo tai voi sitä tehdä, voimmeko saada\nhäneltä sellaisen kuvauksen Monksin olinpaikasta ja ulkonäöstä, että\nvoimme löytää hänet. Emme voi kohdata häntä ennenkuin sunnuntaina, ja\ntänään on tiistai. Ehdotan sentähden, että olemme siihen saakka aivan\nrauhallisina emmekä edes Oliverille mainitse mitään asiasta.\n\nVaikka mr Losberne ottikin vastaan tämän ehdotuksen, mikä aiheuttaisi\nviiden päivän viivytyksen, monin virnistyksin, täytyi hänen kuitenkin\nmyöntää, ettei tiennyt mitään parempaa menettelytapaa ja kun niin Rose\nkuin mrs Mayliekin täydellisesti asettuivat mr Brownlowin puolelle,\nhyväksyttiin ehdotus yksimielisesti.\n\n-- Mieleni tekisi, sanoi mr Brownlow, neuvotella ystäväni mr Grimwigin\nkanssa. Hän on omituinen, mutta samalla viisas ja kokenut ja voisi\nehkä olla meille hyödyksi. Voin lisätä, että hän on ammatiltaan\njuristi, vaikka hän hylkäsi asianajajasäädyn vihoissaan siitä, että hän\nkahtenakymmenenä vuotena sai vain yhden asian hoidettavakseen, mutta\nonko tämä pidettävä suosituksena vai ei, sen saatte itse ratkaista.\n\n-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kutsutte ystävänne, vastasi\ntohtori, jos minäkin saan kutsua omani.\n\n-- Se asia on ratkaistava äänestyksellä, lausui Brownlow. Kuka se on?\n\n-- Tämän rouvan ja tämän nuoren naisen -- hyvä ystävä, vastasi tohtori\nviitaten mrs Maylien ja luoden nuoreen naiseen paljonpuhuvan katseen.\n\nRose punastui kovasti, muttei vastustanut ehdotusta -- ehkä tunsi hän\nolevansa toivottomana vähemmistönä -- ja Harry Maylie ynnä mr Grimwig\notettiin näin ollen neuvottelukuntaan lisäksi.\n\n-- Jäämme luonnollisesti kaupunkiin, virkkoi mrs Maylie, niin kauaksi\nkuin on vähintäkään toivetta voida menestyksellisesti jatkaa tätä\ntutkimusta. En ole säästävä vaivoja enkä kustannuksia tässä asiassa,\njoka on niin lähellä meidän kaikkien sydäntä, ja viivyn täällä\nmielelläni vaikka koko vuoden, jos vain vakuutatte minulle, että vielä\non olemassa jotakin toivoa.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nEräästä Oliverin vanhasta tuttavasta, jossa ilmeisiä nerouden merkkejä\non havaittavissa, tulee huomattava henkilö pääkaupungissa.\n\n\nSamana iltana, jona Nancy oli vaivuttanut Sikesin uneen ja rientänyt\nRose Maylien luokse, lähestyi kaksi henkilöä, joihin tämän kertomuksen\non kiinnitettävä jonkunverran huomiota, Lontoota pohjoisesta päin\ntulevaa valtatietä pitkin. He olivat mies ja nainen, tai ehkä voisi\nheitä paremmin kutsua kukoksi ja kanaksi, sillä ensimainittu oli noita\npitkä- ja pihtijalkaisia, honteloita ja luisevia henkilöitä, joille\non vaikea arvioida mitään varmaa ikää, koska he jo poikina näyttävät\ntäysikasvuisilta miehiltä ja täysikasvuisina suurikokoisilta pojilta.\nNainen oli nuori, mutta vahvaa ja karkeaa rakennetta, jollaista\ntarvittiinkin kantamaan sitä raskasta myttyä, mikä oli kiinnitetty\nhänen selkäänsä. Hänen seuralaisensa ei kantanut mitään erikoisen\npainavaa taakkaa, sillä kepissä, jota hän piti olallaan, riippui vain\npieni käärö, sidottuna nenäliinaan ja ilmeisesti hyvin kevyt. Tämä\nseikka lisättynä hänen tavattoman pitkiin jalkoihinsa teki hänelle\nmahdolliseksi helposti pysytellä puoli tusinaa askelta seuralaisensa\nedellä, jonka puoleen hän tuon tuostakin kääntyi kärsimättömästi\nkeikauttaen päätänsä, kuin nuhdellakseen häntä hitaudesta ja\nkehoittaakseen häntä kiiruhtamaan.\n\n-- Vieläkö on pitkälti jäljellä? kysyi nainen istuutuen eräälle\npenkille ja katsoen ylös kasvot hikeä valuen.\n\n-- Pitkälti jäljellä! Joutavia! sanoi pitkäkoipinen vaeltaja osoittaen\neteensä. Katso tuonne! Siellä ovat Lontoon valot.\n\n-- Sinne on ainakin kaksi mailia, virkkoi nainen masentuneena.\n\n-- Älä välitä siitä, onko sinne kaksi tai kaksikymmentä mailia, sanoi\nNoa Claypole, sillä hän se oli, vaan nouse ylös ja riennä, sillä\nmuutoin annan sinulle potkun, ja siinä on sinulle tietoa.\n\n-- Missä aiot olla yötä, Noa? kysyi nainen heidän taas kuljettuaan\njoitakin satoja metrejä.\n\n-- Mistä minä sen tiedän? vastasi Noa, jonka käveleminen oli saattanut\nhyvin riitaiselle tuulelle.\n\n-- Tässä lähellä toivon, sanoi Charlotte.\n\n-- Ei, ei tässä lähellä, vastasi Noa, ei tässä lähellä, älä\nkuvittelekaan sellaista.\n\n-- Miksi ei?\n\n-- Kun minä sanon aikovani jotakin tehdä, niin on se kylliksi ilman\nmitään miksi ja siksi, vastasi mies mahtavasti.\n\n-- Älähän nyt huoli olla noin äkäinen, sanoi hänen seuralaisensa.\n\n-- Olisipa kaunista, jos menisimme ensimmäiseen eteensattuvaan\nmajataloon kaupungin ulkopuolella, jotta Sowerberry, jos hän ajaa meitä\ntakaa, voisi pistää sinne vanhan kuononsa ja viedä meidät takaisin\nkäsiraudoilla varustetuissa vaunuissa, sanoi mr Claypole ilkkuvasti.\nEi, minä menen ja nuuskin selville kapeimmat kujat, mitkä voin löytää,\nenkä pysähdy, ennenkuin olen tullut taloon, mikä on niin syrjässä kuin\nmahdollista. Voit kiittää luojaasi, että olen saanut päätä, sillä\nellemme olisi alusta alkaen taiallamme menneet harhaan ja tulleet\ntakaisin yli vainioitten, niin olisit aivan varmasti ollut kiinni jo\nviikko sitten. Ja se olisi ollut oikein sinun laisellesi houkkiolle.\n\n-- Tiedän, etten ole niin viisas kuin sinä, vastasi Charlotte, mutta\nälä soimaa vain minua ja sano, että minut olisi otettu kiinni. Jos\nminut olisi otettu, niin olisi sinut myöskin.\n\n-- Sinähän otit rahat laatikosta, vai kuinka? sanoi Noa.\n\n-- Mutta sinun tähtesi ne otin, kiltti Noa, vastasi Charlotte.\n\n-- Mutta pidinkös minä ne? kysyi Noa.\n\n-- Et, sinä luotit minuun ja annoit minun kantaa niitä, ja siinä teit\nkuin rakastettuni, joka sinä oletkin, sanoi nainen ja taputti häntä\nleuan alle sekä pisti käsivartensa hänen kainaloonsa.\n\nHänen rakastettunsa hän kyllä olikin, mutta kosk'ei kuulunut mr\nClaypolen tapoihin osoittaa sokeaa ja mieletöntä luottamusta\nkenellekään, myönnettäköön tehdäksemme tuolle herrasmiehelle oikeutta,\nettä hän luotti Charlotteen sillä perusteella, että jos heitä\najettaisiin takaa, niin rahat tavattaisiin tältä, mikä antaisi hänelle\nmahdollisuuden vakuuttaa täydellistä tietämättömyyttään ryöstöstä sekä\nsuuressa määrin lisäsi hänen toiveitaan päästä pakoon. Tällä erää\nei hän luonnollisestikaan ruvennut mihinkään selityksiin, vaan he\ntaivalsivat hyvin rakastavaisesti edelleen.\n\nMr Claypole jatkoi matkaa pysähtymättä, kunnes he tulivat Islingtonin\nEnkeliin, missä hän, monien jalankulkijoitten ja monien vaunujen\nperustuksella otaksui Lontoon toden teolla alkavan. Seistyään hetken\nhiljaa tutkiakseen, mitkä kadut olivat vilkasliikkeisimmät ja joita\nsentähden ensi sijassa piti karttaa, kulki hän Johns Roadille, ollen\npian hävinnyt niihin kapeisiin ja sotkuisiin syrjäkujiin, mitkä\nsijaitsevat Grays Inn Lanen ja Smithfieldin välillä ja tekevät tämän\nosan kaupunkia yhdeksi Lontoon huonoimpia ja viheliäisimpiä kortteleja.\n\nNäitten kujien läpi samosi Noa laahaten Charlottea perässään ja välistä\nsiirtyen katuojaan saadakseen yleissilmäyksen muutamien pienten\nmajatalojen koko ulkonaisesta laadusta, minkä jälkeen hän kulki\nedelleen, koska jokin aavistus sai hänet pitämään niitä liian julkisina\nhänen tarkoitukseensa. Viimein pysähtyi hän erään eteen, joka näytti\nvielä mitättömämmältä ja likaisemmalta kuin mikään muu hänen tähän asti\nnäkemänsä, ja mentyään kadun yli sen toiselle puolelle ja tutkittuaan\nsitä sieltäkäsin suvaitsi hän ilmoittaa, että tahtoi viettää yönsä\nsiellä.\n\n-- Anna minulle mytty, virkkoi Noa irroittaen sen Charlotten hartioilta\nja heilauttaen sen omilleen, äläkä sano halkaistua sanaa, ellei sinua\npuhutella. Mikä on talon nimi -- kolme -- kolme -- mitä?\n\n-- Rampaa, sanoi Charlotte.\n\n-- Kolme rampaa, toisti Noa, sehän on sangen hyvä nimi. No, pysyttele\nnyt kintereilläni ja kiirehdi. Näin kehoittaen työnsi hän olkapäällään\nauki narisevan oven ja astui sisään kumppaninsa seuraamana.\n\nEi ketään muuta ollut tarjoiluhuoneessa kuin muuan nuori juutalainen,\njoka kyynärvarret nojattuina tiskiin parhaillaan luki likaista\nsanomalehteä. Hän tirkisti terävästi Noaan ja Noa tirkisti terävästi\nhäneen.\n\nJos Noa olisi ollut puettuna vapaakoulupukuunsa, olisi juutalaisella\nollut jotakin syytä avata silmänsä ammolleen, mutta koska hän\noli pannut pois oppilaitoksensa takin ja piti lyhyttä puseroa\nnahkahousujensa päällä, niin ei näyttänyt olevan mitään syytä\nminkävuoksi hänen ulkonainen olemuksensa herättäisi sellaista huomiota\njossakin majatalossa.\n\n-- Onko tämä Kolme Rampaa? kysyi Noa.\n\n-- Niin on dhalon nhimi, vastasi juutalainen.\n\n-- Eräs herra, jonka kohtasimme matkalla, suositteli sitä meille, sanoi\nNoa tyrkäten Charlottea kiinnittääkseen ehkä hänen huomiotansa tähän\nnerokkaaseen ja kunnioitusta ansaitsevaan keksintöön ja ehkä myös\nvaroittaakseen häntä ilmaisemasta mitään hämmästystä. Haluamme jäädä\ntänne yöksi.\n\n-- En dhiedä, voiddheko, sanoi Barney, joka oli paikan passari, käyn\ngysymässä.\n\n-- Näyttäkää meille joku huone ja antakaa meille vähän kylmää lihaa\nsekä pisara olutta, samalla kun kysytte, olkaa niin ystävällinen,\nvirkkoi Noa.\n\nBarney vei heidät erääseen pieneen pihanpuoleiseen huoneeseen ja toi\npyydettyä ravintoa, minkäjälkeen hän ilmoitti heidän voivan jäädä yöksi\nja poistui tuon rakastettavan parin luota, joka nyt alkoi nauttia\nravintoaan.\n\nTämä pihanpuoleinen huone sijaitsi välittömästi tarjoiluhuoneen takana\nja muutamaa porrasta sitä alempana, joten kaikki talossa kävijät\nvoivat, jos vetivät pientä akkunaverhoa vähän syrjään, ei ainoastaan\nnähdä tuossa huoneessa majailevat vieraat joutumatta erikoiseen vaaraan\ntulla itse huomatuiksi, koska akkunaruutu sijaitsi eräässä huoneen\npimeässä nurkassa, vaan myöskin, asettamalla korvansa ruutua vasten,\nmelko selvästi kuulla, mitä he puhuivat. Paikan isäntä oli tuskin viisi\nminuuttia sitten vetäytynyt pois tästä havaintopaikasta ja Barney\npalannut vietyään yllämainitun tiedonannon, kun Fagin, ollen eräällä\ntavallisella iltakävelyllään, astui tarjoiluhuoneeseen tiedustelemaan\nmuutamia nuorista ystävistään.\n\n-- Hiljaa, sanoi Barney, vieraidha vierishessä huoneessha.\n\n-- Vieraita! toisti vanha mies kuiskaten.\n\n-- Niin, ja vielä midhä ihmeellishimbiä, vastasi Barney. Maaldha,\njoidhagin teidhän laishianne, luulishin.\n\nFagin näytti suurella mielenkiinnolla vastaanottavan tämän uutisen.\nNousten eräälle tuolille piti hän varovaisesti silmänsä lasiruudulla\nja saattoi tältä paikalta nähdä mr Claypolen ottavan eteensä lihaa\nlautaselta ja olutta ruukusta, jaellen homeopaattisia annoksia\nCharlottelle, mutta itse syöden ja juoden mielin määrin.\n\n-- Ahaa! kuiskasi juutalainen kääntyen Barneyn puoleen. Minä pidän\ntuosta ahmatista. Hänestä voi olla meille hyötyä; hän näyttää jo\nosaavan opettaa tyttöä. Ole hiljaa kuin hiiri, ystäväni, jotta kuulen,\nmitä he puhuvat.\n\nJuutalainen kääntyi jälleen akkunaan ja kuunteli innokkaasti, asettaen\nkorvansa seinää vasten, niin luihu ja himokas ilme kasvoillaan, että se\nolisi voinut sopia vanhalle peikolle.\n\n-- Nyt aion tulla gentlemanniksi, virkkoi mr Claypole ojentaen pitkät\nkoipensa ja jatkaen keskustelua, jonka alkua Fagin oli tullut liian\nmyöhään kuulemaan. Ei mitään kirottuja, vanhoja ruumiskirstuja enää,\nCharlotte, vaan gentlemannin elämää minulle, ja jos tahdot, voit sinä\ntulla hienoksi naiseksi.\n\n-- Tahtoisin kernaasti, armaani, vastasi Charlotte, mutta\nkassalaatikoita ei ole tarjolla joka päivä, eikä ole aina niin helppoa\npäästä pakoon.\n\n-- Hitto vieköön kassalaatikot, sanoi mr Claypole, liehän muutakin,\nmitä voi tyhjentää.\n\n-- Mitä tarkoitat? kysyi hänen seuralaisensa.\n\n-- Taskuja, naistenlaukkuja, taloja, postivaunuja, pankkeja, sanoi mr\nClaypole oluen lujittamalla varmuudella.\n\n-- Mutta et voi yksin tehdä tuota kaikkea, rakas ystävä.\n\n-- Pidän kyllä huolen siitä, että joudun sellaisten pariin, jotka\nvoivat sen tehdä. He kyllä ymmärtävät käyttää meitä tavalla tai\ntoisella. Sinähän yksin olet yhtä arvokas kuin viisikymmentä muuta\nnaista. En ole koskaan nähnyt niin nokkelaa ja viekasta olentoa kuin\nsinä, kun annan sinulle luvan olla sellainen.\n\n-- Kuinka kiltisti sinulta sanoa niin! huudahti Charlotte ja painoi\nsuudelman hänen rumille kasvoilleen.\n\n-- Kas niin, riittää jo. Älä ole liian hyväileväinen, vaikka olen\nollutkin hyvä sinua kohtaan, sanoi Noa, vapauttamalla itsensä hyvin\narvokkaasti. Tahtoisin olla jonkun liiton johtaja ja lannistaa heidät,\nvakoilla heitä kaikkialla, heidän sitä tietämättä. Se sopisi minulle,\njos sillä tavoin vain jotakin ansaitsisi, ja jos voisimme päästä\nmuutamain senlaatuisten herrojen kanssa yhteyteen, ei olisi paljon,\nvaikka se maksaisi meille tämän kahdenkymmenenpunnan setelin, jonka\nsinä otit -- varsinkaan kun emme oikein tiedä, kuinka pääsisimme siitä\neroon.\n\nTämän puheen jälkeen kurkisti mr Claypole syvämietteisesti\noluttuoppiinsa, ravisti sen sisältöä ja nyökkäsi alentuvasti\nCharlottelle, minkä perästä hän joi kulauksen, mikä näytti kovasti\nvirkistävän häntä. Hän oli juuri ottamaisillaan vielä yhden, kun hänet\nkeskeytti se, että ovi avattiin ja muuan vieras näyttäytyi.\n\nVieras oli Fagin, joka näytti hyvin rakastettavalta ja kumarsi ylen\nkohteliaasti lähestyessään, ja istuttuaan lähimmän pöydän ääreen tilasi\njotakin juotavaa virnistelevältä Barneyltä.\n\n-- Kaunis ilta, hyvä herra, mutta kylmä vuodenaikaan katsoen, virkkoi\nFagin hieroen käsiään toisiaan vasten. Te olette maalta, näen mä.\n\n-- Kuinka sen voitte nähdä? kysyi Noa.\n\n-- Meillä täällä Lontoossa ei ole tuollaista pölyä, vastasi juutalainen\nja osoitti Noan ja hänen seuralaisensa jalkineisiin ja niistä molempiin\nnyytteihin.\n\n-- Te olette viisas mies. Kuulitko, Charlotte?\n\n-- Niin, täytyykin olla viisas tässä kaupungissa, vastasi juutalainen\ntuttavallisesti kuiskaten, se on varma se.\n\nJuutalainen tehosi tätä huomautusta hankaamalla nenänsä sivua oikealla\netusormellaan, liike, jota Noa yritti jäljitellä, vaikkakaan ei samalla\nmenestyksellä, koska hänen nenänsä ei ollut kyllin suuri siihen\ntarkoitukseen. Mr Fagin näytti kuitenkin arvioivan tämän yrityksen\nyhtymiseksi hänen mielipiteeseensä ja tarjosi ystävällisesti juotavaa,\nkun Barney tuli sisään.\n\n-- Hyvää tavaraa tämä! sanoi mr Claypole, maiskutellen huuliaan.\n\n-- Mutta kallista, virkahti Fagin. Sen, joka juo sitä arkipäivisin,\ntäytyy usein tyhjentää joku rahalaatikko, tasku, naisten laukku,\npostivaunu tai pankki.\n\nMr Claypole ei ollut vielä oikein kuullut tätä mietelmiensä katkelmaa,\nennenkuin hervahti taapäin tuolissaan ja katsoi juutalaisesta\nCharlotteen kasvoin, mitkä olivat tulleet tuhkanharmaiksi pelosta.\n\n-- Älkää välittäkö minusta, ystäväni, sanoi juutalainen ja siirsi\ntuolinsa lähemmäksi. Ha, ha, ha! Oli onni, että vain minä kuulin teitä,\nse oli hyvin onnellista!\n\n-- En minä rahoja ottanut, sammalsi Noa, joka ei enää ojentanut\njalkojaan hienon kavaljeerin tapaan, vaan niin hyvin kuin voi veti\nne kokoon tuolinsa alle. Hän ne otti, ja sinulla on ne vieläkin,\nCharlotte. Tiedät itse, että sinulla ne ovat.\n\n-- Yhdentekevää, kuka ne otti tahi kellä ne ovat, parahin ystävä,\nvirkkoi Fagin, joka samalla piti silmällä tyttöä ja molempia nyyttejä\nhaukankatsettaan. Olen itse sitä lajia ja pidän teistä sen takia.\n\n-- Mitä lajia? kysyi Claypole hiukkaisen rauhallisempana.\n\n-- Harrastan sen laatuisia liikeyrityksiä, ja niin tekee talon\nväki myöskin. Olette osannut naulan kantaan ja olette niin hyvässä\nturvassa täällä kuin ikinä olla voitte. Ei ole varmempaa palkkaa koko\nkaupungissa kuin Rammat, se tahtoo sanoa, milloin minä tahdon, ja\nkoska pidän paljon teistä ja tästä nuoresta naisesta, olen antanut\nmääräyksen, ja voitte olla aivan levollisia.\n\nNoan sielu ehkä oli levollinen tämän vakuutuksen jälkeen, mutta\nhänen ruumiinsa ei sitä kuitenkaan ollut, sillä hän kääntelehti ja\nvääntelehti monessa kömpelössä asennossa, pitäen silmällä uutta\nystäväänsä puolittain peloissaan ja puolittain epäluuloisena.\n\n-- Sanon teille vielä erään asian, jatkoi juutalainen, sittenkuin hänen\noli ystävällisillä hyökkäyksillä ja rohkaisevalla mutinalla onnistunut\nrauhoittaa Charlotte. Minulla on eräs ystävä, joka luullakseni voisi\ntäyttää hartaimman toiveenne ja johtaa teidät oikealle tielle, jotta\nvoitte valita sen osaston, minkä katsotte itsellenne parhaiten sopivan\naluksi, samalla kun tutustutte muihin.\n\n-- Puhutte kuin teillä olisi tosi mielessä, sanoi Noa.\n\n-- Mitä hyötyä olisi minulla leikinlaskusta? virkkoi juutalainen\nkohauttaen olkapäitään. Mutta kuulkaahan, haluan puhua pari sanaa\nkanssanne syrjässä.\n\n-- Meidän on tarpeetonta muuttaa paikkaa, sanoi Noa ja ojensi sitten\nvähitellen taas jalkansa. Hän tässä voi kantaa ylös nyyttimme\nSilläaikaa. Ota nyytit, Charlotte!\n\nCharlotte totteli vähääkään vastustelematta tätä käskyä, joka\nlausuttiin hyvin majesteetillisesti, ja riensi niin joutuin kuin kykeni\nulos nyytteineen, Noan pitäessä ovea avoinna ja valaistessa hänelle\ntietä.\n\n-- Hän tottelee aika hyvin, vai mitä? kysyi hän, istuttuaan jälleen\npöydän ääreen, samalla äänellä kuin eläintenkesyttäjä, joka on\ntaltuttanut jonkun villin elukan.\n\n-- Erinomaisesti! vastasi Fagin ja taputti häntä olalle. Te olette\nnero, ystäväni.\n\n-- Niin, jollen sellainen olisi, en totisesti nyt olisi täällä, vastasi\nNoa. Mutta hän tulee takaisin, jos hukkaatte aikaa.\n\n-- No, mitä arvelette? virkkoi juutalainen. Jos pidätte ystävästäni,\nette voisi menetellä paremmin kuin liittyä häneen.\n\n-- Onko hänellä hyvä liike, siitä on kysymys? vastasi Noa vilkuttaen\ntoista pienistä silmistään.\n\n-- Hän antaa työtä koko joukolle väkeä ja hänellä on ammatin paras\nseurapiiri.\n\n-- Aito lontoolaisia? kysyi mr Claypole.\n\n-- Niin, ei yksikään heistä ole maalta, ja luulen, ettei hän edes minun\nsuosituksellani ottaisi teitä vastaan, ellei hänellä juuri nyt olisi\npuute apulaisista, vastasi juutalainen.\n\n-- Täytyykö minun pulittaa? kysyi Noa taputellen housuntaskujaan.\n\n-- Ei auta muu, vastasi Fagin varmasti.\n\n-- Mutta kaksikymmentä puntaa -- se on joka tapauksessa paljon rahaa.\n\n-- Ei silloin, kun kysymyksessä on seteli, josta ei voi päästä eroon,\nhuomautti Fagin. Numero ja päivämäärä lienevät merkityt muistiin ja\nlunastus pankissa kielletty. Se ei ole hänelle paljonkaan arvoinen, kun\nse on lähetettävä ulkomaille ja myytävä tappiolla.\n\n-- Milloin voin saada puhua hänen kanssaan? kysyi Noa epäröiden.\n\n-- Huomenna aamupäivällä.\n\n-- Hm! sanoi Noa. Kuinka suuri on palkka?\n\n-- Elämä kuin gentlemannilla -- ravinto ja asuinhuone, tupakka ja\nväkijuomat vapaat -- puolet kaikesta, mikä te ansaitsette, ja siitä,\nminkä tuo nuori nainen ansaitsee.\n\n-- Mutta katsokaas, lausui Noa, koska _hän_ on uuttera nainen, pitäisin\nminä jostakin hyvin helposta.\n\n-- Hiukkasesta ajanvietetyöstäkö? sanoi Fagin.\n\n-- Aivan niin, vastasi Noa. Minkä luulisitte sopivan minulle? Jotakin,\nmikä ei ole liian vaivalloista eikä myöskään liian vaarallista,\nsellaisesta minä pitäisin.\n\n-- Kuulin teidän puhuvan jotain toisten vakoilemisesta, ystäväni,\nsanoi juutalainen, ja ystäväni tarvitsee henkilöä, joka voi tehdä sitä\nkunnollisesti.\n\n-- Niin, puhuin tosin siitä, eikä minulla olisi mitään vastaan silloin\ntällöin harrastaa sitäkin, vastasi mr Claypole hitaasti, mutta se ei\nkai lyö leiville?\n\n-- Ei, se on totta, myönsi juutalainen miettiväisesti ja teeskenteli\npunnitsevansa asiaa. Sitä se ei todellakaan tee.\n\n-- Mitä sitten ehdottaisitte? kysäisi Noa tarkastellen häntä\njännityksellä. Jotakin, mikä vaatii viekkautta, mutta mikä kuitenkin on\njokseenkin turvallista ja johon ei ole liittynyt sen suurempaa uhkaa\nkuin jos istuisi kotona.\n\n-- Seis! sanoi juutalainen asettaen kätensä Noan polvelle. Lapsityö.\n\n-- Mitä se on? kysyi mr Claypole.\n\n-- Kun lapset, ystäväni, juoksevat äitiensä asioilla, kuusi penceä\ntai shillinginlantti mukanaan, ja työnä on silloin näitten rahojen\nottaminen heiltä -- heillä on ne aina kädessään -- ja sitten heidän\nkaatamisensa kumoon katuojaan ja senjälkeen täysin rauhallisena\npoistuminen, ikäänkuin ei olisi sattunut muuta kuin että joku lapsi\nolisi kaatunut ja satuttanut itsensä. Hah, hah, hah!\n\n-- Hah, hah, hah! nauroi mr Claypole ja heitti ihastuksissaan sääriään.\nSiinäpä on todellakin jotakin minulle.\n\n-- Niin luulen minäkin, vastasi Fagin, ja te voitte saada muutamia\noivallisia alueita Camden Townista ja Battle Bridgeltä sekä niitten\nympäristöstä, missä he aina juoksevat asioilla, ja siellä voitte iskeä\nkumoon niin monta penikkaa päivässä kuin tahdotte. Hah, hah, hah!\n\nNäin sanoen tyrkkäsi Fagin mr Claypolea kylkeen ja molemmat puhkesivat\näänekkääseen ja pitkäaikaiseen nauruun.\n\n-- Kas niin, nyt se on tehty! sanoi Noa naurettuaan tarpeekseen, ja\nCharlotte on palannut. Minkä ajan huomenna määräämme?\n\n-- Sopiiko kello kymmenen? kysyi juutalainen ja lisäsi mr Claypolen\nnyökättyä hyväksyvästi. Minkä nimen saan mainita ystävälleni?\n\n-- Mr Bolter, vastasi Noa, joka oli valmistautunut sellaiseen\nkysymykseen. Mr Morris Bolterin. Tämä on mrs Bolter.\n\n-- Mrs Bolterin nöyrin palvelija, sanoi Fagin kumartaen hirveän\nkohteliaasti.\n\nMonin hyvästelyin ja onnentoivotuksin meni mr Fagin tiehensä ja\nNoa selitti senjälkeen Charlottelle sopimusta kaikella sillä\nmahdikkuudella, mikä on ominaista sille, joka ei ole ainoastaan\nvahvemman sukupuolen jäsen, vaan samalla myöskin kavaljeeri, joka\nymmärtää, mikä kunnia on olla määrätty toimimaan lapsialalla Lontoossa\nja sen ympäristössä.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nMissä kerrotaan, kuinka ovela Taskuveijari joutuu vastuksiin.\n\n\n-- Olitte siis itse oma ystävänne, sanoi mr Claypole, myös Bolteriksi\nkutsuttu, kun hän sopimuksen perusteella seuraavana päivänä majoittui\njuutalaisen taloon. Arvasin sen jo melkein eilen illalla.\n\n-- Jokainen on oma ystävänsä, hyvä nuori mies, vastasi juutalainen\nmielistelevimmällä irvistyksellään. Itsensä veroista ystävää ei ole\nolemassa.\n\n-- Niin, se on totta, vastasi mr Bolter ajatuksissaan. Te olette\nnokkela vanha veitikka.\n\nFagin näki ilolla, ettei tämä hänen ominaisuuksiensa tunnustaminen\nollut mikään tyhjänpäiväinen imartelu, vaan että hänen tuottoisa\nneronsa todellakin oli herättänyt kunnioitusta hänen uudessa\nrekryytissään, mikä oli tärkeätä heti alusta alkaen.\n\nLujittaakseen niin hyödyllistä ja toivottavaa vaikutusta suuntasi hän\niskun itse naulan kantaan juurta jaksain kuvaamalla hänelle toimintansa\nsuuruutta ja laajuutta, mitä tehdessään hän yhdisti mielikuvituksen ja\ntodellisuuden miten parhaaksi näki, soveltaen kumpaistakin sellaisella\ntaidolla, että mr Bolterin kunnioitus silminnähtävästi kasvoi ja vielä\neneni pelosta, minkä herättäminen hänessä oli erittäin tärkeätä.\n\n-- Molemmin puolinen luottamuksemme on lohduttajani raskaimpienkin\ntappioitten aikana, lausui juutalainen. Menetin parhaan apulaiseni\neilen aamupäivällä.\n\n-- Ette kai tarkoita, että hän kuoli?\n\n-- Ei, ei, niin pahoin ei käynyt. Ihan niin pahoin ei käynyt.\n\n-- Mitä, häntä --.\n\n-- Tarvittiin? Niin häntä tarvittiin.\n\n-- Tärkeä asia?\n\n-- Ei, ei niin erikoisen tärkeä. Häntä syytettiin yrityksestä tyhjentää\nmuuan tasku ja häneltä tavattiin hopeinen nuuskarasia -- hänen omansa,\nsillä hän nuuskasi itse ja piti siitä paljon. Tänään pantiin toimeen\ntutkimus, sillä he luulivat tuntevansa nuuskarasian omistajan. Ah, hän\noli enemmän kuin viidenkymmenen rasian arvoinen, ja antaisin kernaasti\nniitten täyden arvon, jos saisin hänet takaisin. Teidän olisi pitänyt\ntuntea Taskuveijari, ystävä kulta, teidän olisi pitänyt tuntea hänet.\n\n-- No, mutta tulen kai vielä tuntemaankin hänet. Ettekö luule niin?\nsanoi mr Bolter.\n\n-- Epäilen sitä, vastasi juutalainen huokaisten. Jollei heillä ole\nmitään selviä todistuksia häntä vastaan, tulee tuomiosta summittainen,\nja siinä tapauksessa saamme hänet takaisin kuuden viikon päästä tai\nniille main. Mutta päinvastaisessa tapauksessa tulee kysymykseen\npitkä matka. He tietävät, minkälainen viekas vintiö hän on, hän saa\nmatkustaa; he eivät päästä ovelaa Taskuveijaria vähemmällä.\n\n-- Mitä tarkoitatte matkustamisella? kysyi mr Bolter. Mitä hyödyttää\npuhua minulle tuolla tavalla? Miksi ette puhu niin, että voin ymmärtää\nteitä?\n\nMr Fagin aikoi juuri selittää tuota hämärää sanontaa, joten mr\nBolterille olisi selvinnyt, että se merkitsi samaa kuin \"elinkautinen\nmaastakarkoitus\", kun juttelun keskeytti Charley Bates, joka astui\nsisään kädet housuntaskuissa ja kasvot väännettyinä puolittain\nkoomillista surua ilmaiseviksi.\n\n-- Kaikki on mennyttä, Fagin, sanoi Charley, sittenkuin hän ja hänen\nuusi toverinsa oli esitetty toisilleen.\n\n-- Mitä tarkoitat? kysyi juutalainen vapisevin huulin.\n\n-- He ovat löytäneet nuuskarasian omistajan. Kaksi tahi kolme muuta\ntulevat todistamaan hänen henkilöllisyytensä ja ovela Taskuveijari\nlähetetään pois maasta. Minulla täytyy olla surupuku, Fagin, ja\nsurunauha hatun ympärillä, kun käyn hänen luonaan jäähyväisillä.\nAjatella, että Dawkins -- kuulu Jack -- Taskuveijari -- ovela\nTaskuveijari -- matkustaa ulkomaille kurjan nuuskarasian tähden! En\nolisi ikinä voinut uskoa, että hänen tarvitsisi tehdä se vähemmän\nasian kuin ketjulla ja sinetillä varustetun kultakellon takia.\nMiksei hän varastanut joltakin vanhalta gentlemannilta kaikkia hänen\narvoesineitään, jotta voisi lähteä matkalle gentlemannina eikä kuin\ntavallinen taskuvaras ilman loistoa ja kunniaa!\n\nPurkaen täten mieltään myötätunnosta onnetonta ystäväänsä kohtaan\nistuutui master Bates lähimmälle tuolille surun ja pettymyksen ilmein.\n\n-- Mitä lorua tuo on, ettei hänellä ole loistoa eikä kunniaa, puhkesi\nFagin sanomaan katsoen vihaisena oppipoikaansa. Eikö hän aina ole ollut\ntaitavin teistä kaikista? Voiko ketään verrata häneen?\n\n-- Ei! vastasi master Bates surunvoittoisesti, vapisevin huulin.\n\n-- No, mitä sitten höpiset? virkkoi juutalainen kärtyisesti. Mihin\nlörpöttelylläsi pyrit?\n\n-- Siihen, että se ei tule rekisteriin, sanoi Charley, joka surunsa\nkatkeruudessa ryhtyi vastustamaan mestarinsa, se ei voi tulla\nrekisteriin, kosk'ei kukaan koskaan saa tietää puoliakaan siitä, mikä\nhän oli. Kuinkahan pitänee hän puoliaan Newgate-kalenterissa? Ehk'ei\nhän lainkaan tule siihen. Ah, millainen isku!\n\n-- Hah, hah, hah! nauroi juutalainen, ojentaen oikean kätensä ja\nkääntyen mr Bolteriin päin koettaen pidättää nauruaan, mikä puistatti\nhäntä, kuin olisi hän saanut halvauksen. Näettekös, kuinka ylpeitä he\novat ammatistaan, ystäväni! Eikö se ole kaunista?\n\nMr Bolter nyökkäsi, ja sittenkuin juutalainen oli muutaman sekunnin\najan silminnähtävällä tyydytyksellä tarkannut Charley Batesin surua,\nmeni hän nuoren gentlemannin luokse ja taputti häntä olalle.\n\n-- Ole huoleti, Charley, se tulee kyllä päivänvaloon, se tulee aivan\nvarmasti päivänvaloon. He saavat kaikki tietää, mikä nokkela vintiö\nhän oli. Hän tulee itse näyttämään sen heille eikä tule saattamaan\ntovereitaan eikä opettajaansa häpeään. Ja muista, miten nuori hän on!\nMikä kunnia, Charley, tulla karkoitetuksi maasta hänen iällään!\n\n-- Niin, se on kunnia -- se se on! sanoi Charley vähän lohdutettuna.\n\n-- Hän saa kaikkea mitä tahtoo, jatkoi juutalainen. Häntä pidetään\nkiviruukussa kuin gentlemannia, Charley, olutta joka päivä ja rahoja\ntaskussa kruunun ja klaavan peluuta varten, jollei hän uskalla käyttää\nniitä muuhun.\n\n-- Tosiaanko? huudahti Charley.\n\n-- Aivan varmasti, ja hän saa asianajajan -- yhden niistä, jotka ovat\nsaaneet liukkaimman kielen -- joka puolustaa häntä, ja hän saa itse\npitää puheen, jos haluaa, ja me kaikki luemme sanomalehdistä -- \"ovela\nTaskuveijari -- myrskyisiä naurunpuuskia -- tässä nauroi oikeus täyttä\nkurkkua\" -- vai kuinka, Charley?\n\n-- Hah, hah, hah! nauroi master Bates. Olisi se näytelmää, Fagin! Ja\nkuinka se Taskuveijari tulisi nolaamaan heidät!\n\n-- Tulisi! huudahti juutalainen. Hän tulee sen tekemään!\n\n-- Varmasti hän sen tekee! toisti Charley hieroen käsiänsä.\n\n-- Olen näkevinäni hänet nyt, sanoi juutalainen kiinnittäen silmänsä\noppipoikaansa.\n\n-- Samoin minä! huudahti Charley. Hah, hah, hah! Samoin minä! Näen\nkaiken jo silmäini edessä, enkös, kautta kunniani, näekin! Niin\nhauskaa, niin kirotun hauskaa! Kaikki suuret peruukit yrittävät näyttää\njuhlallisilta, mutta Jack Dawkins puhuu niille niin tuttavallisesti\nja uuvuttavasti kuin olisi hän tuomarin oma poika, joka puhuisi\npäivällispöydässä -- hah, hah, hah!\n\nJuutalainen oli todellakin niin taitavasti sovittanut nuoren ystävänsä\nhaavemielisen luonteen mukaan, että master Bates, joka aluksi oli ollut\ntaipuvainen pitämään pidätettyä Taskuveijaria uhrina, nyt huomasikin\nhänet päähenkilöksi harvinaisen koomillisessa kohtauksessa ja hyvin\nkärsimättömänä odotti sitä hetkeä, jolloin hänen vanha kumppaninsa\nsaisi sellaisen tilaisuuden tuoda päivänvaloon avujansa.\n\n-- Meidän täytyy jollakin nokkelalla tavalla saada tietoomme miten hän\ntänään suoriutuu, sanoi Fagin. Malttakaahan, kun tuumin.\n\n-- Jospa minä menen sinne, sanoi Charley.\n\n-- Ei ikinä, vastasi juutalainen. Oletko mieletön, ystäväni, pähkä\nhullu, kun ajatteletkaan mennä sinne, missä --? Ei, Charley, ei. Yhden\nmenettäminen riittää täksi kerraksi.\n\n-- Ette kai aio mennä sinne itse? sanoi Charley viekkaasti hymyillen.\n\n-- En, se ei kyllä käy päinsä, vastasi Fagin ja ravisti päätänsä.\n\n-- No, miksi ette sitten lähetä tätä uutta lurjusta sinne? kysyi\nmaster. Bates ja laski kätensä Noan käsivarrelle. Siellähän ei ole\nketään, joka tuntisi hänet.\n\n-- Niin, jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, sanoi juutalainen.\n\n-- Mitään sitä vastaan! Mitä hänellä olisi sitä vastaan?\n\n-- Ei mitään erikoista, vastasi Fagin kääntyen mr Bolteriin.\n\n-- Tässä pitää minullakin olla oikeus sanoa sanani, virkkoi Noa\nlähestyen ovea ja vakavan levottomasti päätänsä puistaen. Ei, kiitos,\nsen kanssa en halua olla missään tekemisissä. Se ei kuulu minun\nosastolleni.\n\n-- Minkä osaston hän on saanut, Fagin? kysyi master Bates tarkastellen\nkovin tyytymättömän näköisenä Noan romuluista olemusta. Onko hänen\ntehtävänään ehkä luikkia pakoon, kun vaara on tarjolla, ja syödä\nsuuhunsa kaikki ruoka, kun asiat ovat kunnossa?\n\n-- Se ei kuulu teihin, vastasi mr Bolter, älkääkä leukailko\npäällysmiehiänne vastaan, poikaseni, muutoin voi teille käydä hullusti.\n\nMaster Bates nauroi niin määrättömästi tälle uhkaukselle, että\nkesti hetkisen, ennenkuin Fagin saattoi mennä väliin ja selittää mr\nBolterille, ettei hän antautunut mihinkään vaaraan laisinkaan menemällä\npoliisiasemalle, koska se oli viho viimeinen paikka, minne hänen\nvoitiin otaksua tulevan vapaasta tahdostaan.\n\nOsaksi näitten huomautusten johdosta, mutta vielä enemmän juutalaista\nkohtaan tuntemansa pelon vaikutuksesta, suostui mr Bolter vihdoin,\nvaikkakin vastahakoisesti, ottamaan tehtävän suorittaakseen.\nFaginin kehoituksesta vaihtoi hän omat vaatteensa ajomiehentakkiin,\nmanchesterihousuihin ja nahkakalvosimiin, mitkä esineet juutalaisella\noli valmiina odottamassa, samoinkuin hänet myöskin varustettiin\nhuopahatulla ja pitkällä ruoskalla. Täten vaatetettuna menisi hän\npoliisiasemalle, kuten maalaisen aivan hyvin voi otaksua tekevän\ntyydyttääksensä uteliaisuuttansa, ja koska hän oli riittävän kömpelö,\nmoukkamainen ja romuluinen, ei Fagin vähääkään epäillyt, ettei hän\nnäyttelisi osaansa kunnollisesti.\n\nNäitten valmistelujen jälkeen ilmoitettiin hänelle tarpeelliset\ntuntomerkit ovelan Taskuveijarin tuntemiseksi, ja sitten johti master\nBates hänet läpi pimeitten ja mutkikkaitten katujen lähelle Bow\nStreetiä. Charleyn neuvottua hänelle missä poliisiasema sijaitsi,\nsekä selitettyä, kuinka hänen olisi mentävä suoraan läpi käytävän\nja tultuaan sisäpihalle avattava ovi oikealla puolen sekä otettava\nhattu päästänsä tultuaan huoneeseen, pyysi hänen saattajansa häntä\nkiiruhtamaan edelleen yksin sekä lupasi odottaa hänen paluutaan\neroamispaikalla.\n\nNoa Claypole seurasi täsmällisesti saamiaan ohjeita, mitkä -- koska\nmaster Bates tunsi hyvin tarkasti huoneuston -- olivat niin oikeita,\nettä hän pääsi oikeuden käyttäjäin eteen tarvitsematta kertaakaan kysyä\ntai pysähtyä matkallaan. Hän joutui siis puristuksiin ihmisjoukkoon,\njohon kuului enimmäkseen naisia ja joka oli kokoontunut pimeään ja\nlikaiseen huoneeseen, minkä takaosassa kohosi aidattu koroke, jonka\nvasemmalla puolella oli väliseinällä eroitettu aitio vankeja varten,\ntodistajan aitio keskellä ja oikeuden pulpetti oikealla puolen.\nViimeksimainittu osasto oli seinällä, mikä kätki tuomioistuimen\ntutkivilta katseilta, eroitettu muista ja jätti yleisön kuviteltavaksi,\njos se voi sen tehdä, oikeuden koko majesteetin.\n\nVankien osastossa oli vain pari naista, jotka nyökkäilivät ihaileville\nystävättärilleen notaarion lukiessa muutamia todistajain lausuntoja\nparille poliisikonstaapelille sekä eräälle yksinkertaisesti puetulle,\npöydän yli kumartuneelle siviilihenkilölle. Muuan vanginvartija\nseisoi nojautuneena aitausta vasten ja naputteli välinpitämättömänä\nnenäänsä suurella avaimella, paitsi milloin hän tyynnytti muutamien\nkuuntelijoitten sopimatonta jutteluhalua vaatimalla hiljaisuutta\ntahi ankarasti tuijottaen kehoitti jotakuta naista \"menemään ulos\npenikoineen\", kun oikeuden juhlallisuutta olivat häirinneet jonkun\nlaihan sylilapsen heikot, puoleksi tukahdutetut kirkaisut.\n\nNoa etsi innokkaasti katseillaan Taskuveijaria, mutta vaikka siellä\noli useita naisia, jotka hyvin olisivat voineet olla tämän huomattavan\nhenkilön äitejä tai sisaria, ja miehiä, jotka olisivat voineet olla\nhyvin hänen isänsä näköisiä, ei ollut kuitenkaan ketään, joka vastasi\nsitä selitystä mikä mr Dawkinista oli hänelle annettu. Hän odotti\njännittyneellä mielenkiinnolla, kunnes naiset, joitten asia lykättiin,\nolivat poistuneet, ja vapautui senjälkeen äkkiä tietämättömyydestään\nerään uuden vangin esiintymisen johdosta, jonka hän heti arvasi\nTaskuveijariksi.\n\nDawkins se todella olikin, joka astui saliin, pitkät takinhihat\nkäärittyinä ylös kuten tavallisesti, vasen käsi housuntaskussa ja hattu\noikeassa kädessä. Hän kulki vanginvartijan eteen kuvaamattomin huojuvin\naskelin, ja kun hän asettui paikalleen aitauksessa, vaati hän korkealla\näänellä saada tietää, miksi hänet oli saatettu tähän epämiellyttävään\nasemaan.\n\n-- Etkö tahdo pitää suutasi kiinni! sanoi vanginvartija.\n\n-- Enkö minä ehkä ole englantilainen? vastasi Taskuveijari. Missä ovat\netuuteni?\n\n-- Etuutesi saat kyllä aikanaan, sanoi vanginvartija, ja pippuroituina\nkaupan päällisiksi.\n\n-- Tuleepa olemaan hauska nähdä, mitä sisäministerillä on sanottavana\nperuukkipölkkypäille, jos ne minulta evätään, vastasi mr Dawkins.\nNo, mitä tämä kaikki merkitsee? Olisin oikeudelle kiitollinen, jos\nse jouduttaisi tätä pikku juttua eikä viivyttäisi minua lukiessaan\nsanomalehteä, sillä olen sopinut erään herran tapaamisesta Cityssä\nmääräaikana, ja koska aina pidän sanani sekä olen hyvin täsmällinen\nliikeasioihin nähden, menee hän tiehensä, jollen tule määrätyllä\nkellonlyömällä, ja silloin voi sattua, että vaaditaan vahingonkorvausta\nniiltä, jotka ovat estäneet minua. Äh, varmastikin voi!\n\nTämän perästä pyysi Taskuveijari, ollen olevinaan erikoisen\nkiinnostunut lähestyvistä kuulusteluista, vanginvartijaa sanomaan\nhänelle niitten kahden vanhan veijarin nimet, jotka istuivat tuomarin\nistuimella, mikä kysymys niin kutkutti kuuntelijoita, että he nauroivat\nmelkein yhtä sydämellisesti kuin master Bates olisi tehnyt, jos olisi\nollut kuulemassa.\n\n-- Hiljaa siellä! huusi vanginvartija.\n\n-- Mikä on seuraava juttu? kysyi yksi tuomareista.\n\n-- Muuan taskuvarkaus, teidän korkea-arvoisuutenne.\n\n-- Onko poika ollut täällä ennen?\n\n-- Hänen olisi pitänyt olla täällä jo monet kerrat, vastasi\nvanginvartija. Hän on ollut miltei joka paikassa. Tunnen hänet, teidän\nkorkea-arvoisuutenne.\n\n-- Oho, vai tunnette te minut, todellako? huudahti Taskuveijari,\nmerkiten ilmoituksen muistiin. Oivallista. Se ainakin on yritys mustata\nhyvää nimeäni ja mainettani.\n\nTälle naurettiin taas, ja vielä kerran huusi vanginvartija: Hiljaa!\n\n-- No, missä ovat todistajat? kysyi notaari.\n\n-- Aivan oikein, lisäsi Taskuveijari. Missä he ovat? Heitäpä olisin\nhalukas näkemään.\n\nTämä toive täyttyi silmänräpäyksessä, sillä eräs poliisikonstaapeli\nastui esiin ja selitti, että hän eräässä väkijoukossa oli nähnyt\nvangin yrittävän varastaa muutaman tuntemattoman herran taskusta ja\ntällöin vetävän siitä esiin nenäliinan, mutta kun se oli ollut hyvin\nvanha, oli hän työntänyt sen takaisin, ensin siihen niistettyään.\nTämän perusteella oli hän pidättänyt Taskuveijarin, ja kun samainen\nTaskuveijari oli tarkastettu, oli eräästä hänen taskustaan löytynyt\nhopeinen nuuskarasia, omistajan nimi kanteen kaiverrettuna.\nOsoiteluettelon avulla oli gentlemanni tavattu, ja hän meni nyt valalle\nsiitä, että rasia oli hänen ja että hän oli kaivannut sitä edellisenä\niltana, juuri tullessaan mainitusta väkijoukosta pois. Hän oli samalla\näkännyt nuoren miehen, jolla oli hyvin kiire raivata itselleen tietä\nläpi tungoksen, ja tämä nuori mies oli ollut vanki.\n\n-- Onko sinulla mitään kysyttävää tältä todistajalta, poika? sanoi\ntuomari.\n\n-- Olisi arvolleni alentavaa puhua hänen kanssaan, vastasi Taskuveijari.\n\n-- Onko sinulla mitään muuta sanottavaa?\n\n-- Etkö kuule, että hänen korkea-arvoisuutensa kysyy, onko sinulla\nmitään sanottavaa? kysyi vanginvartija ja tyrkkäsi Taskuveijaria\nkyynärpäällään.\n\n-- Pyydän anteeksi, vastasi Taskuveijari katsoen ylös hajamielisen\nnäköisenä. Minulleko puhuitte, hyvä mies?\n\n-- En ole koskaan nähnyt niin sietämätöntä nuorta lurjusta, teidän\nkorkea-arvoisuutenne, virkkoi vanginvartija virnistäen. Aiotko sanoa\njotain, sinä nuori rakkari?\n\n-- En, vastasi Taskuveijari, en täällä, sillä tämä ei ole mikään\noikeuspaikka, ja sitäpaitsi syö asianajajani tänään aamiaista\nvarapresidentin kanssa alahuoneessa. Mutta olen kyllä sanova jotakin\njossakin toisessa paikassa ja samoin hän sekä lukuisa ja arvossapidetty\njoukko nuoruudenystäviäni, jotka saattavat nämä herrat toivomaan,\netteivät koskaan olisi syntyneet tai että olisivat antaneet omien\nkäskyläistensä hirttää heidät hattukoukkuihinsa mieluummin kuin että\ntulivat tänne tänä aamuna kuulustelemaan minua. Olen kyllä --.\n\n-- Jo riittää! Hänet on täydellisesti todistettu syylliseksi, keskeytti\nnotaari, viekää hänet pois.\n\n-- Tule! sanoi vanginvartija.\n\n-- Ah, hah! Kyllä minä tulen, vastasi Taskuveijari parjaten\nhattuaan kämmenellään. Ah! (oikeudelle): Turha vaiva näyttää noin\nkauhistuneilta. En tule osoittamaan teitä kohtaan sääliväisyyttä, en\nhitustakaan. Saatte vielä tuntea tämän nahoissanne, hyvät ystäväni.\nEn tahtoisi olla teidän sijassanne mistään hinnasta! En salli laskea\nitseäni vapaalle jalalle, vaikka polvillanne rukoilisitte sitä minulta.\nTulkaa, viekää minut vankilaan. Olen valmis lähtemään täältä.\n\nSen sanottuaan antoi Taskuveijari viedä itsensä kauluksesta, aina\npihalle saakka uhaten tehdä asiasta parlamenttijutun ja nauraa virnisti\nsitten hilpeästi ja tyytyväisesti vanginvartijaa päin kasvoja.\n\nNähtyään hänet teljettävän pieneen koppiin yksiksensä riensi Noa\ntakaisin paikalle, minne oli jättänyt Charley Batesin, ja hänen\nodotettuaan siellä hetkisen aikaa, tuli tämä nuori mies, joka,\nviisaasti kyllä, ei ollut näyttäytynyt, ennenkuin eräästä varmasta\npiilopaikasta oli varmistunut siitä, ettei kukaan nenäkäs henkilö ollut\nseurannut hänen uuden ystävänsä kintereillä.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nKoittaa aika, jolloin Nancyn on täytettävä Rose Maylielle antamansa\nlupaus. Hän epäonnistuu.\n\n\nMiten kokenut Nancy olikin kaikenlaisessa viekkaudessa ja\nteeskentelyssä, ei hän kuitenkaan kyennyt salaamaan sitä vaikutusta,\nmikä hänen teollaan oli ollut hänen mieleensä. Hän tiesi, että\nniinhyvin viekas juutalainen kuin raaka Sikeskin olivat täydessä\nluottamuksessa uskoneet hänelle suunnitelmia, mitkä oli pidetty salassa\nmuilta. Niin julkeita kuin nämä suunnitelmat ja niin häikäilemättömiä\nkuin niiden suunnittelijat olivatkin, ja niin katkeria kuin hänen\ntunteensa olivatkin juutalaista kohtaan, joka askel askeleelta oli\nvetänyt häntä alas rikosten ja kurjuuden rotkoon, mistä ei ollut mitään\npelastusta, oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän tunsi jonkunlaista\nkatumusta ajatellessaan, että hänen ilmoituksensa voisi aiheuttaa sen\nrautaotteen juutalaisesta, minkä tämä niin kauan oli välttänyt, ja että\njuutalainen viimein -- niin hyvin kuin hän olikin ansainnut sellaisen\nkohtalon -- voisi joutua tuhon omaksi hänen myötävaikutuksellaan.\n\nOli sunnuntai-ilta ja lähin kirkonkello kuului lyövän täyden tunnin.\nSikes ja juutalainen keskustelivat, mutta vaikenivat kuunnellakseen.\nTyttö katsoi ylös matalalta jakkaralta, jolla istui, ja kuunteli\nmyöskin. Yksitoista!\n\n-- Tunti puoleenyöhön, virkkoi Sikes nykäisten rullakaihtimen ylös ja\nkurkistaen ulos, minkä jälkeen hän jälleen istuutui. Pimeää ja sumuista\non senlisäksi, oivallinen yö liiketoimia varten.\n\n-- Ah! sanoi juutalainen. Ikävä, ettei ole mitään tehtävää juuri nyt.\n\n-- Siinä olette oikeassa, vastasi Sikes äreästi. Se on suuri vahinko,\nsillä tunnen itseni olevan kunnossa johonkin.\n\nJuutalainen huokaisi ja ravisti myrtyneenä päätänsä.\n\n-- Meidän on korjattava laiminlyönnit, kaiken taas jouduttua vanhoille\nraiteilleen. Siinä on kaikki, mitä minulla on sanomista, sanoi Sikes.\n\n-- Aivan oikein, ystäväni, vastasi juutalainen uskaltaen laskea kätensä\nhänen olallensa. Minulle on mieluista kuulla teidän puhuvan niin.\n\n-- Vai mieluista? huudahti Sikes. No, olkoon sitten.\n\n-- Hah, hah, hah! nauroi juutalainen, kuin olisi tuntenut helpotusta\ntästä myönnytyksestä. Tänä iltana olette taas kaltaisenne, Bill, aivan\nitsenne kaltainen.\n\n-- En mielestäni tunne itseäni omaksi itsekseni, kun te asetatte nuo\nvanhat kuivuneet kyntenne olkapäälleni. Ottakaa ne pois, sanoi Sikes ja\nravistautui vapaaksi juutalaisen kädestä.\n\n-- Hermostuttaako se teitä? Muistuttaako se teitä ehkä kiinnijoutumisen\nvaarasta, Bill? kysyi juutalainen, lujasti päättäneenä olla\nloukkaantumatta.\n\n-- Se muistuttaa minulle vaarasta joutua paholaisen pidättämäksi,\nvastasi Sikes, eikä poliisin. Ei kellään ihmisellä ole koskaan ollut\nsellaisia kasvoja kuin teillä, isäänne ehkä lukuunottamatta, ja hän\nrepii luultavasti nyt tuuheaa punaista partaansa, mikäli ette polveudu\nsuoraan hitosta itsestään ilman mitään isää välillänne, mikä muuten ei\nlaisinkaan hämmästyttäisi minua.\n\nJuutalainen ei vastannut tähän ylistyspuheeseen, vaan nykäisi\nSikesiä käsivarresta ja osoitti Nancya, joka oli käyttänyt hyväkseen\nedellämainittua keskustelua asettamalla yllensä hatun ja shaalin ja oli\nnyt aikeissa jättää huoneen.\n\n-- Halloo! huudahti Sikes. Minne olet aikeissa lähteä tähän aikaan\nyöstä, Nancy?\n\n-- En voi hyvin, olenhan sen sinulle sanonut, vastasi tyttö. Tarvitsen\nvähän raitista ilmaa.\n\n-- Pistä pääsi akkunasta ulos, niin saat raitista ilmaa!\n\n-- Se ei riitä. Minun täytyy päästä ulos kadulle.\n\n-- Siihen et saa lupaa, vastasi Sikes, nousten pystyyn, lukiten oven,\nkiskaisten hatun hänen päästään ja sinkauttaen sen erään vanhan kaapin\npäälle. Kas niin, sanoi varas, pysy nyt levollisesti siellä missä olet.\n\n-- Sellainen kapine kuin hattu ei voi minua pidättää, puhkesi tyttö\nsanomaan, käyden hyvin kalpeaksi. Mitä sinä tarkoitat, Bill? Tiedätkö,\nmitä sinä teet?\n\n-- Tiedänkö --! huudahti Sikes kääntyen päin Faginia. Hän lienee\nmenettänyt järkensä, muutoin ei hän rohkenisi puhua minulle tuolla\ntavalla.\n\n-- Saat minut tekemään jotain epätoivoista, mutisi tyttö pusertaen\nmolempia käsiään rintaansa vasten. Anna minun mennä -- tällä minuutilla\n-- nyt heti --.\n\n-- En! karjaisi Sikes.\n\n-- Käskekää hänen antaa minun mennä, Fagin. Se on parasta hänelle\nitselleen. Kuuletteko?\n\n-- Kuulenko? toisti Sikes kääntyen tuolillaan katsoakseen häntä.\nKyllä kuulen, ja jos kuulen sinua vielä minuutin, niin iskeköön koira\nkurkkuusi. Mikä sinua vaivaa? Mitä se on?\n\nJuutalainen nyökkäsi hänelle merkiksi olla välittämättä tytöstä\nja muutaman minuutin jälkeen oli tyttö herpautunut tavalliseen\nolotilaansa. Fagin kuiskasi Sikesille, ettei ollut pelkoa kohtauksen\nuudistamisesta, otti hattunsa ja sanoi hyvää yötä.\n\nTultuaan ovelle hän pysähtyi kysymään, eikö kukaan tahtoisi valaista\nhänelle portaita.\n\n-- Valaise hänelle, sanoi Sikes, joka paraillaan täytti piippuansa.\nOlisi sääli, jos hän taittaisi niskansa ja houkuttelisi uteliaita\nkatselijoita mestaukseensa. Näytä hänelle tietä.\n\nNancy seurasi vanhaa miestä alas portaita.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.\n\nFagin käyttää Noa Claypolea salaisena lähettinä.\n\n\nSeuraavana aamuna nousi Fagin aikaisin ylös ja odotti kärsimätönnä\nuutta apulaistansa, joka iankaikkisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen\nvihdoin saapui ja alkoi syödä ahmia aamiaista.\n\n-- Bolter, sanoi juutalainen vetäen esille tuolin ja istuutuen aivan\nhäntä vastapäätä.\n\n-- Niin, mikä hätänä? Älkää kysykö minulta mitään, ennenkuin olen\nlakannut syömästä. Tällä paikalla on se huono puoli, ettei täällä\nkoskaan saa syödä rauhassa.\n\n-- Ettekö voi puhua syödessänne? virkkoi Fagin kiroillen itsekseen\nnuoren ystävänsä ahnautta.\n\n-- Oh, miksei, voin kyllä. Vieläpä käy syöminen paremminkin puhuessani,\nsanoi Noa leikaten itselleen suunnattoman viipaleen leipää. Missä on\nCharlotte?\n\n-- Ulkona, vastasi Fagin. Lähetin hänet tänä aamuna ulos erään\ntoisen nuoren naishenkilön kanssa, sillä tahtoisin puhua kanssanne\nkahdenkesken.\n\n-- Vai niin! Silloin olisin toivonut, että olisitte antanut hänen ensin\nlevittää vähän voita leivälle. No niin, jutelkaa pois vain. Se ei\nhäiritse minua.\n\n-- Hoiditte asianne eilen oivallisesti, ystäväni, sanoi juutalainen,\noivallisesti! Kuusi shillinkiä ja yhdeksän ja puoli penceä heti\nensimmäisenä päivänä!\n\n-- Niin, luulisin, ettei se ollut niin huonosti vasta-alkajalta,\nvirkkoi Bolter itsetyytyväisesti.\n\n-- Kuulkaahan minua, Bolter, sanoi Fagin kumartuen yli pöydän. Teidän\ntäytyy suorittaa minulle eräs tehtävä, ystäväni, mikä vaatii suurinta\nhuolellisuutta ja varovaisuutta.\n\n-- Sanon teille, vastasi Bolter, ettette saa panna minua alttiiksi\nvaaralle tai useammin lähettää minua poliisiasemalle. En pidä\nsellaisesta.\n\n-- Ei ole mitään vaaraa tämän asian yhteydessä ainakaan, sanoi\njuutalainen. On kysymys ainoastaan erään naisen vakoilemisesta.\n\n-- Vanhanko naisen? kysyi mr Bolter.\n\n-- Ei, vaan nuoren, vastasi Fagin.\n\n-- Silloin luulen voivani ottaa tehtävän huolekseni. Koulussa olin minä\noikea vainukoira, Minkätähden minun on vakoiltava häntä? Ei kai --.\n\n-- Ei tehdäksenne mitään, keskeytti hänet juutalainen, vaan\nkertoaksenne minulle, minne hän menee, kenen kanssa puhuu ja, jos\nmahdollista, mitä hän sanoo pannaksenne merkille kadun ja talon, jos\nkyseessä on katu ja talo, ja jättääksenne minulle kaikki saamanne\ntiedot.\n\n-- Mitä annatte minulle? kysyi Noa asettaen kuppinsa luotaan ja\ntarkastellen päällikköänsä innokkain katsein.\n\n-- Jos suoriudutte oikein hyvin, yhden punnan, ystäväni -- kokonaisen\npunnan, sanoi juutalainen, joka halusi herättää hänen ahneuttaan. Niin\npaljon en ole koskaan maksanut mistään työstä, josta ei kuitenkaan\nkoidu mitään ansiota.\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Muuan omistamme. Hän on hankkinut itselleen joitakin uusia ystäviä,\nja minun täytyy tietää, keitä ne ovat, vastasi juutalainen.\n\n-- Ymmärrän, sanoi Noa. Vain voidaksenne tehdä tuttavuutta heidän\nkanssaan, jos he ovat kunnioitettavaa väkeä, mitä? Hah, hah, hah! Minä\nsuostun.\n\n-- Saatoinpa kuvitellakin sitä, puhkesi Fagin sanoinaan, tyytyväisenä\nehdotustaan kohdanneesta menestyksestä.\n\n-- Luonnollisesti, luonnollisesti, vastasi Noa. Missä hän on? Missä\nminun pitää häntä odottaa? Milloin minun on mentävä?\n\n-- Kaiken sen, ystäväni, olen sanova teille, kun aika on käsillä. Olkaa\nvain valmiina ja jättäkää kaikki muu minun huolekseni.\n\nSen illan sekä seuraavan ynnä sen jälkeisen istui vakooja kengät\njalassa sekä ajomieheksi puettuna, valmiina Faginin ensi viittauksesta\nlähtemään ulos. Kuusi iltaa -- kuusi pitkää, ikävää iltaa -- kului,\nja yhä tuli Fagin kotiin tyytymättömyyden ilme kasvoillaan sanoen\nainoastaan, ettei vielä ollut aika. Seitsemäntenä iltana palasi hän\naikaisemmin kotiin ja kiihtyneessä mielentilassa, mitä hän ei kyennyt\nsalaamaan. Se oli sunnuntai.\n\n-- Tänä iltana menee hän ulos, sanoi Fagin, ja oikealle asialle, siitä\nolen varma, sillä hän on ollut yksin koko päivän, eikä mies, jota hän\npelkää, tule kotiin ennenkuin päivän sarastaessa. Tule mukaan! Pian!\n\nHe hiipivät huomaamatta ulos talosta ja riensivät läpi katujen\nlabyrintin, kunnes vihdoin saapuivat erään majataloon luo, minkä Noa\ntunsi samaksi, missä oli viettänyt ensimmäisen yönsä Lontoossa.\n\nMerkeillä sanojen asemasta osoittivat Fagin ja nuori juutalainen,\njoka oli päästänyt heidät sisään, Noalle ruutua ja kehoittivat häntä\nkapuamaan ylös ja tarkastamaan sitä henkilöä, joka oleskeli viereisessä\nhuoneessa.\n\n-- Onko se hän? kysyi hän tuskin kuuluvasti. Juutalainen nyökkäsi.\n\n-- En voi nähdä hänen kasvojaan, kuiskasi Noa. Hän katsoo alaspäin ja\nkynttilä on hänen takanaan.\n\n-- Pysykää siellä, missä olette, kuiskasi Fagin tehden merkin\nBarneylle, joka poistui. Vähän sen jälkeen astui nuori juutalainen\nviereiseen huoneeseen ja ollen puhdistavinaan kynttilää siirsi sen\ntoiseen paikkaan samalla puhutellen tyttöä saadakseen hänet katsomaan\nylös.\n\n-- Nyt näen hänet, puhkesi vakooja sanomaan. -- Selvästikö? kysyi\njuutalainen.\n\n-- Tuntisin hänet tuhansien joukosta.\n\nHän laskeutui nopeasti alas, kuin samassa ovi aukeni ja tyttö tuli\nulos. Fagin veti Noan erääseen pieneen sänkykomeroon, minkä edessä\nriippuivat verhot, ja he pidättivät henkeä tytön kulkiessa heidän\nohitsensa vain muutaman jalan päässä heidän piilopaikastaan ja mennessä\nulos siitä ovesta, mistä he itse olivat tulleet sisään.\n\n-- Vaiti! virkkoi nuori juutalainen ovelta. Nyt!\n\nNoa vaihtoi silmäyksen Faginin kanssa ja riensi ulos.\n\n-- Vashembaan, kuiskasi Barney, ja byshydegää gadun dhoishella buolen.\n\nNoa teki niin, ja lyhtyjen valossa näki hän tytön kappaleen matkaa\nedellään.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nVälipuhe pidetään.\n\n\nKello löi neljännestä yli yhdentoista, kun kaksi henkilöä astui London\nBridgelle. Toinen, nopein askelin kulkeva nainen, katseli innokkaasti\nympärilleen, ikäänkuin etsien jotain henkilöä, jonka toivoi tapaavansa.\nToinen oli mies, joka hiipi eteenpäin pitkin varjoisimpia paikkoja ja\nsovitti askeleensa naisen kulun mukaan, pysähtyen, kun tämä pysähtyi,\nja jatkaen matkaa, kun tämä teki niin, muttei kuitenkaan koskaan\nantanut välimatkan heidän välillään pienetä. Siten menivät he yli\nsillan Middlesexistä Surreyhin, kun nainen, ilmeisesti pettyneenä\nohikulkijoitten tarkastelussa, kääntyi ympäri. Liike oli äkkinäinen,\nmutta mies, joka vakoili häntä, livahti erääseen syvennykseen ja\nkumartui yli kaiteen voidakseen paremmin kätkeä itsensä, antoi naisen\nkulkea ohitse vastapuoleista jalkakäytävää myöten ja kun tämä taas\noli tullut suunnilleen saman matkan päähän hänestä kuin ennen, hiipi\nhän esille ja seurasi häntä. Melkein sillan keskivaiheilla jäi nainen\nseisomaan ja mies pysähtyi myöskin.\n\nTyttö oli levottomasti astunut muutamia askeleita edestakaisin --\nkätkeytyneen tarkkaajansa visusti vartioimana -- S:t Paulin suren\nkellon jälleen soittaessa yhtä päivää lepoon. Keskiyö oli saapunut\nväkirikkaan kaupungin ylle.\n\nKahta minuuttia ei ollut kulunut kellon lyönneistä, kun muuan\nnuori nainen, erään harmaahapsisen gentlemannin saattamana, astui\najurinvaunuista vähän matkan päässä sillasta ja lähti, vaunujen ajettua\npois, astumaan suoraan sitä kohti. Tuskin olivat he ennättäneet laskea\njalkansa sillalle, ennenkuin tyttö säpsähti ja riensi heitä vastaan.\n\nHe kulkivat katsellen ympärilleen sellaisin ilmein, kuin olisivat\nhe vain vähän tai ei laisinkaan odottaneet saavansa nähdä toiveensa\ntoteutuvan, kun tyttö äkkiä tuli heidän eteensä. He pysähtyivät\nhämmästyksestä huudahtaen, mutta tukahduttivat sen heti, sillä joku\ntalonpojanpuvussa oleva mies moni juuri samassa silmänräpäyksessä niin\nlähellä heidän ohitsensa, että hän miltei hipaisi heitä.\n\n-- Ei täällä, sanoi Nancy nopeasti. Pelkään puhua teidän kanssanne\ntäällä. Tulkaa -- alas noita portaita!\n\nJuuri hänen lausuessaan nämä sanat ja kädellään ilmaistessaan suuntaa,\nminne halusi heidän menevän, katsoi talonpoika taakseen ja kysyi\nepäkohteliaasti, minkätähden he seisoivat siinä ja pitivät hallussaan\nkoko jalkakäytävän, minkä jälkeen hän jatkoi matkaansa.\n\nPortaat, jotka tyttö oli osoittanut, olivat eräät maihinnousuportaat\nvirran rannalla. Tälle paikalle kiirehti maalaispukuinen mies\nhuomaamattomasti ja meni, silmättyään ympärilleen, alas rappusia.\n\nPortaat ovat osa sillasta ja niissä on kolme tasannetta. Juuri toisen\nloppupäässä päättyy kivimuuri vasemmalla kädellä koristeelliseen,\nThamesiin päin kääntyneeseen pilasteriin, ja tällä paikalla leviää\nkolmas tasanne, joten henkilöä, joka kääntyy tuon muurin kulmauksen\nympäri, on mahdoton nähdä portailta edes yhtä ainoaa porrasaskelmaa\nylempää. Maalaispukuinen mies silmäsi ympärilleen, tultuaan tälle\npaikalle, ja kosk'ei hän voinut keksiä mitään sopivampaa piilopaikkaa\nja koska siinä, pakoveden ajan parsillaan ollessa käsillä, oli kylliksi\ntilaa, niin hiipi hän sivulle ja odotti selkä vasten pilasteria ja\nvarmana siitä, etteivät he tulisi pitemmälle alas ja että, vaikk'ei\nhän voisi kuullakaan, mitä he tulisivat sanomaan, hän jälleen voisi\nvarmasti seurata heitä.\n\nNiin hitaasti kului aika tällä yksinäisellä paikalla ja niin innokas\noli vakooja saamaan tietää syyn tähän kohtaukseen, mikä oli niin\nerilainen, kuin mitä hän oli odottanut, että hän jo moneen kertaan\nehti pitää asiaa menetettynä ja päätellä, että he otaksuttavasti\nolivat pysähtyneet kauas ylhäälle tai valinneet aivan toisen paikan\nsalaperäistä keskusteluaan varten. Mutta juuri kun hän oli aikeissa\njättää piilopaikkansa mennäkseen taas ylös sillalle, kuuli hän askelten\nääntä sekä pian senjälkeen myöskin ihmisääniä aivan läheltä.\n\nHän painautui muuria vasten ja kuunteli tarkkaavasti, tuskin uskaltaen\nhengittääkään.\n\n-- Tämä on kyllin pitkällä, sanoi muuan ääni, mikä ilmeisesti oli\nyllämainitun gentlemannin. En salli tämän nuoren neidin mennä\nkauemmaksi alas.\n\n-- Sanoinhan jo, vastasi Nancy, että pelkäsin puhua kanssanne siellä.\nEn tiedä, mitä se on, lisäsi hän väristen, mutta minulla on sellainen\npelko ja tuska tänä yönä, että tuskin kykenen pysymään jaloillani.\n\n-- Mitä te pelkäätte? kysyi gentlemanni, jolla näytti olevan\nmyötätuntoa häntä kohtaan.\n\n-- En tiedä sitä itsekään, vastasi tyttö. Kunpa tietäisinkin!\nKauhistuttavat ajatukset kuolemasta ja veriset vaatteet ja kauhu, joka\non polttanut minua kuin tuli, ovat vainonneet minua koko päivän.\n\nHänen käyttäytymisessään oli jotakin niin merkillistä, että\nkätkeytynyt kuuntelija värisi, kun kuuli tytön lausuvan nämä sanat,\nja veri jähmettyi hänen suonissaan. Hän ei ollut koskaan kokenut\nniin suurta helpotusta kuin kuullessaan nuoren naisen miellyttävällä\näänellä pyytävän tyttöä olemaan levollinen eikä heittäytymään niin\nkauhistuttavien kuvittelujen valtaan.\n\n-- Ette ollut täällä viime sunnuntaina, sanoi sitten gentlemanni.\n\n-- En voinut tulla, vastasi Nancy. Minut pidätettiin väkisin,\n\n-- Teidän ei kai epäilty ilmaisseen jotakin asiasta, joka on tuonut\nmeidät tänne tänä yönä? kysyi vanha herra tuskaisesti.\n\n-- Ei, vastasi tyttö ravistaen päätänsä. Mutta minun on vaikea poistua\nhänen luotaan, ellei hän tiedä syytä. En olisi voinut käydä neidin\nluona, ellen olisi antanut hänelle oopiumia, ennenkuin lähdin.\n\n-- Heräsikö hän, ennenkuin palasitte? kysyi gentlemanni.\n\n-- Ei, eikä hän eikä kukaan niistä muistakaan epäile minua.\n\n-- Hyvä. Kuulkaa nyt mitä sanon.\n\n-- Olen valmis, sanoi tyttö, kun toinen teki pienen pysähdyksen.\n\n-- Tämä nuori nainen, alkoi hän, on ilmoittanut minulle ja muutamille\nluotettaville ystäville, mitä te uskoitte hänelle pari viikkoa sitten.\nMyönnän ensin tunteneeni jonkunverran epäilystä, voiko teihin luottaa,\nmutta nyt uskon varmasti, että olette luotettava.\n\n-- Niin, olen kyllä, vastasi tyttö vakavasti.\n\n-- Toistan, että varmasti uskon sen. Osoittaakseni teille olevani\nhalukas luottamaan teihin tahdon avoimesti sanoa teille aikovamme\npusertaa tältä Monksilta, kuka hän sitten liekin, esiin salaisuuden\npeloittamalla häntä. Mutta -- mutta, jatkoi hän, ellemme voi päästä\nhäneen käsiksi tai ellemme kykene vaikuttamaan häneen siten kuin\nhaluamme, on teidän luovuteltava juutalainen.\n\n-- Fagin! huudahti tyttö peräytyen.\n\n-- Niin, se mies täytyy teidän luovuttaa, vastasi gentlemanni.\n\n-- Sitä en tee -- sitä en tee koskaan!\n\n-- Mutta miksi ette?\n\n-- Erästä syystä, vastasi tyttö lujasti, syystä, minkä neiti tuntee ja\nmistä hän on pitävä kiinni minun kanssani, tiedän hänen sen tekevän,\nsillä minulla on hänen lupauksensa, ja sitäpaitsi eräästä toisesta\nsyystä, nimittäin siitä, että miten huonoa elämää hän onkin viettänyt,\nniin olen minä viettänyt yhtä huonoa elämää myöskin. On monta\njoukossamme, jotka ovat vaeltaneet samoja teitä, enkä minä tahdo antaa\nilmi ketään heistä, jotka kaikki olisivat voineet antaa ilmi minut,\nmutt'eivät ole sitä tehneet, niin huonoja kuin he ovatkin olleet.\n\n-- No, sanoi vanha gentlemanni nopeasti, kuin olisi tämä ollut juuri se\nkohta, johon hän oli halunnut tulla, niinpä jättäkää siis Monks minun\nkäsiini ja antakaa minun tehdä hänelle, mitä tahdon.\n\n-- Mutta, jos hän antaa ilmi toiset?\n\n-- Lupaan teille, että jos totuus voidaan pusertaa hänestä esiin, ei\nasiaa tulla viemään sen pitemmälle. Oliverin pienessä elämäntarinassa\non varmaankin seikkoja, joita olisi kiusallista vetää julki, ja jos\nvain pääsemme totuuden perille, saavat nuo toiset jäädä rauhaan.\n\n-- Mutta ellette pääse? huomautti tyttö.\n\n-- Silloin, jatkoi gentlemanni, ei juutalaisen ole tarvis joutua\noikeuden eteen ilman teidän suostumustanne, ja siinä tapauksessa luulen\nvoivani esittää teille sellaista, mikä saa teidät suostumaan.\n\n-- Takaako neiti sen minulle? kysyi tyttö innokkaasti.\n\n-- Takaan, vastasi Rose, annan rehellisen ja lujan sanani siitä.\n\n-- Eikä Monks saa koskaan tietää, mistä olette saanut tietoonne? kysyi\ntyttö hetken vaitiolon jälkeen.\n\n-- Ei koskaan, vastasi gentlemanni.\n\n-- Olen ollut valehtelija ja elänyt valehtelijoitten joukossa aina\npienestä lapsesta pitäen, sanoi tyttö, mutta minä luotan teidän\nsanoihinne.\n\nHeidän molempien vakuutettua hänelle, että hän turvallisesti voi\nsen tehdä, alkoi hän niin hiljaisella äänellä, että kuuntelijan oli\nvaikeata saada selvää hänen sanoistaan kuvata majatalosta, mistä häntä\ntänä iltana oli seurattu. Täydellisesti selitettyään paikan aseman,\nsen kohdan, mistä sitä huomiota herättämättä parhaiten voisi pitää\nsilmällä, ja ne illat ja tunnit, jolloin Monks tavallisesti kävi\nsiellä, tuntui tyttö tuumivan muutaman silmänräpäyksen palauttaakseen\nmuistiinsa hänen kasvonpiirteensä ja käytöstapansa.\n\n-- Hän on pitkä, sanoi tyttö, ja vahvarakenteinen, mutta ei pönäkkä;\nhänellä on hiipivä käynti ja kulkiessaan katsahtaa hän alinomaa olkansa\nyli, ensin toiselle, sitten toiselle puolen. Älkää unohtako sitä.\nHänen silmänsä ovat syvemmällä kuin kellään muulla ihmisellä, niin\nettä melkein voisitte tuntea hänet yksinomaan siitä. Hänen ihonsa on\ntumma kuten hänen tukkansa ja silmänsäkin, ja vaikkakaan hän ei voi\nolla enemmän kuin kaksikymmentäviisi tai -kuusi vuotta vanha, ovat\nhänen kasvonpiirteensä kuihtuneet ja terävät. Hänen huulensa ovat usein\nkalpeat ja niissä on merkkejä hänen hampaistansa, sillä hänellä on\nvälistä ankaria kohtauksia ja hän puree toisinaan kätensäkin verille.\n-- Mutta miksi säpsähditte? kysyi tyttö keskeyttäen äkkiä.\n\nVanha gentlemanni vastasi hiukan hämillään, ettei hän niin tehneensä,\nja pyysi häntä jatkamaan.\n\n-- Osan tästä olen saanut tietää toisilta sen talon asukkailta, josta\nolen kertonut, sanoi tyttö, sillä itse olen nähnyt hänet vain kaksi\nkertaa ja molemmilla kerroilla oli hän verhoutunut avaraan viittaan.\nLuulen melkein tämän olevan kaiken, mitä voin teille hänestä sanoa.\nOdottakaapa hieman, lisäsi hän, kaulassa, niin korkealla, että osan\nsiitä voi nähdä hänen kaulaliinansa yläpuolella, kun hän kääntää\npäätään, on hänellä --.\n\n-- Leveä, punainen arpi palohaavasta, puhkesi vanha gentlemanni\nsanomaan.\n\n-- Mitä sanotte? Tunnetteko hänet?\n\n-- Luulen melkein tuntevani, vastasi gentlemanni. Luulen tekeväni sen\nteidän kuvauksenne perusteella. Mutta saammepa nähdä. Monet ihmiset\novat niin omituisesti toistensa kaltaisia. Tuskinpa hän kuitenkaan on\nsama mies.\n\nSanoessaan tämän teeskennellyn välinpitämättömästi astui hän pari\naskelta lähemmäksi kätkeytynyttä vakoojaa, minkä tämä saattoi päättää\nsiitä, että niin selvästi kuuli hänen mutisevan: -- Sen täytyy joka\ntapauksessa olla hän!\n\n-- Nuori ystäväni, virkkoi hän sitten ja ääni tuntui ilmaisevan\nhänen palanneen entiselle paikalleen, olette nyt antanut meille\nmitä arvokkainta apua, ja minä haluan kernaasti tehdä teille\nvastapalveluksen. Sanokaa, mitä voin tehdä hyväksenne?\n\n-- Ette mitään, vastasi Nancy.\n\n-- Niin ette saa sanoa, virkkoi vanha gentlemanni äänellä ja sävyllä,\nminkä olisi pitänyt voida liikuttaa paljoa kovettuneempaakin sydäntä.\nAjatelkaa ja vastatkaa minulle.\n\n-- Ei mitään, sir, vastasi tyttö itkien. Ette voi tehdä mitään\nauttaaksenne minua. Olen menettänyt kaiken toivon.\n\n-- Riistätte itse itseltänne toivon. Menneisyys on ollut teille\nsurullista erämaata, täynnä väärinkäytettyä nuoruudenvoimaa ja\ntuhlattuja, verrattomia aarteita, mitkä luoja ainoastaan kerran\nlahjoittaa meille, mutta tulevaisuuteen voitte luottaa. En tahdo sanoa,\nettä me voisimme auttaa teitä sielun ja sydämen rauhaan; sen saavutatte\nvasta kun itse olette sitä etsinyt; mutta hiljainen turvapaikka joko\nEnglannissa tahi, jos pelkäätte jäädä tänne, jossakin vieraassa maassa,\non meidän ei ainoastaan mahdollista vaan todella mieluistakin hankkia\nteille. Ennenkuin päivä sarastaa, ennenkuin tämä virta herää aamun ensi\nhämyssä, olette oleva kaukana poissa tähänastisten ystävienne seurasta\njättämättä enempää jälkeä kuin jos tässä silmänräpäyksessä olisitte\nhävinnyt maan pinnalta. Tulkaa!\n\n-- Hän taipuu, puhkesi nuori nainen sanomaan, hän miettii asiaa, siitä\nolen varma.\n\n-- Pelkään, ettei hän tee sitä, virkkoi gentlemanni.\n\n-- Ei, sir, sitä en tee, vastasi tyttö oltuaan silmänräpäyksen kahden\nvaiheella. Olen kytketty vanhaan elämääni. Olen jo mennyt liian\npitkälle voidakseni kääntyä takaisin -- ja kuitenkaan en tiedä, mistä\nse johtuu, mutta jos olisitte puhunut minulle noin joku aika sitten,\nolisin nauranut teille. Mutta, lisäsi hän katsoen ympärilleen, tuo\npelko valtaa minut jälleen. Minun täytyy lähteä kotiin.\n\n-- Kotiin! toisti nuori nainen korostaen sanaa voimakkaasti.\n\n-- Kotiin, neiti, vastasi tyttö. Sellaiseen kotiin, jonka olen\nvalmistanut itselleni koko elämäni työllä. Erotkaamme. Minut voitaisiin\nmuutoin nähdä tai keksiä. Menkää, menkää! Jos olen tehnyt teille jonkun\npalveluksen, pyydän teiltä ainoastaan, että jätätte minut yksin ja\nannatte minun mennä.\n\n-- Ponnistelemme turhaan, virkkoi gentlemanni huoaten. Saatamme ehkä\nvain hänen turvallisuutensa vaaraan viipymällä täällä. Olemme ehkä jo\npidättäneet häntä kauemmin kuin hänen tarkoituksensa oli.\n\n-- Olette, olette, sanoi tyttö innokkaasti, niin olette tehneet. Vanha\ngentlemanni kääntyi poispäin.\n\n-- Ottakaa tämä kukkaro, puhkesi nuori nainen sanomaan. Ottakaa se\nminun tähteni, jotta teillä ainakin olisi jotain apua hädän ja surun\nhetkellä.\n\n-- Ei, ei, vastasi tyttö. En ole tehnyt tätä rahojen tähden. Antakaa\nminun säilyttää ilo siitä, etten ole sitä tehnyt. Mutta kuitenkin --\nantakaa minulle jotain, mitä olette kantanut. Haluaisin niin mielelläni\nsaada omakseni jotain -- ei, ei, ei mitään sormusta -- käsineenne tai\nnenäliinanne -- jotain, minkä voin piilottaa tietäen sen kuuluneen\nteille. Kiitos! Jumala siunatkoon teitä! Hyvää yötä, hyvää yötä!\n\nTytön ankara mielenliikutus ja pelko, että ilmitulo voisi saattaa\nhänet väkivallan ja pahoinpitelyn alaiseksi, tuntuivat ratkaisevasti\nvaikuttaneen gentlemannin päätökseen jättää hänet. Poistuvien askelten\nääni kuului, ja äänet vaikenivat.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nKohtalokkaat seuraukset.\n\n\nParin tunnin ajan ennen päivänsarastusta, ajan, jota syksyllä syystä\nkutsutaan yön kuolemaksi, kun kadut ovat äänettömät ja autiot, kun\nirstailu ja pahe on hoiperrellut kotiin lepäämään -- nuo äänettömät ja\nhiljaiset tunnit istui juutalainen valveilla vanhassa luolassaan kasvot\nniin vääntyneinä ja kalpeina ja silmät niin punaisina ja verestävinä,\nettä hän muistutti vähemmän ihmistä kuin jotakin inhoittavaa aavetta,\njoka vielä löyhkäsi haudan kosteutta ja jota jokin paha henki kiusasi.\n\nHän istui köyristyneenä yli kylmän kamiinan, kääriytyneenä vanhaan\nrepaleiseen peitteeseen ja kasvot kääntyneinä kohti melkein\nloppuunpalanutta kynttilää, mikä oli pöydällä hänen vieressään.\n\nPitkänään lattialla olevalla patjalla makasi Noa Claypole vaipuneena\nsikeään uneen. Häneen suuntasi vanha mies silloin tällöin katseensa,\nmutta muutti sen taas takaisin kohti kynttilää.\n\nHän istui asentoaan vähääkään muuttamatta tai kiinnittämättä huomiota\najan kulumiseen, kunnes hänen tarkka korvansa näytti tajuavan askelten\nääntä ulkoa kadulta.\n\n-- Vihdoinkin, mumisi juutalainen sivellen kädellään kuivaa, kuumeista\nsuutaan. Vihdoinkin!\n\nKello soi hiljaa hänen puhuessaan. Hän hiipi ovelle ja palasi heti\nmiehen kanssa, joka oli leukaa myöten vaippaan kääriytynyt ja kantoi\nmyttyä kainalossaan. Miehen istuuduttua ja avattua vaippansa napit tuli\nmr Sikesin hartehikas olemus näkyviin.\n\n-- Kas tuossa! virkkoi hän asettaen mytyn pöydälle. Pitäkää siitä\ntarkkaa vaaria ja tehkää siitä mitä voitte. On ollut kylliksi vaivaa\npäästä siihen kiinni. Luulin voivani olla täällä jo kolme tuntia sitten.\n\nFagin otti mytyn ja lukitsi sen erääseen kaappiin, minkäjälkeen hän\njälleen istuutui sanomatta sanaakaan. Ei silmänräpäykseksikään hän\nkuitenkaan ollut irroittanut katsettaan murtovarkaasta, ja heidän\nsiinä nyt istuessaan aivan toisiaan vastapäätä, kasvot vasten kasvoja,\ntarkasteli hän häntä niin kiinteästi, huulet vapisevina ja kasvot hänet\nvallanneen kiihkon muuttamina, että murtovaras tahtomattaan työnsi\ntuolinsa taapäin ja katseli häntä teeskentelemättömän kauhun ilmein.\n\n-- Mitä nyt? puhkesi Sikes sanomaan. Minkätähden murjotatte minuun\ntuolla tavalla? -- Ettekö voi puhua?\n\nFagin kohotti oikean kätensä ja ravisti vapisevaa etusormeaan ilmassa,\nmutta hänen kiintymyksensä oli niin suuri, että hän silmänräpäyksen\najan oli kykenemätön puhumaan mitään. -- Kautta paholaisen! sanoi Sikes\nja kopeloi levottomana rintataskuansa. Hän on menettänyt järkensä.\nMinun on oltava varuillani.\n\n-- Ei, ei, virkkoi Fagin, joka nyt taas voi puhua. Te ette ole -- te\nette ole se henkilö, Bill. Minulla ei ole mitään -- ei mitään teitä\nvastaan.\n\n-- Oh, vai ei teillä ole? sanoi Sikes katkerin katsein, muuttaen\npistoolin mukavampaan taskuun. Se oli onneksi toiselle meistä --\nkummallekaan, se voi olla yhdentekevää --.\n\n-- Minulla on jotain sanottavana teille, Bill, virkkoi juutalainen\nmuuttaen tuolinsa lähemmäksi häntä, mikä on tekevä teidät vielä\nhämmentyneemmäksi kuin mitä minä olen.\n\n-- Mitä? sanoi Sikes epäluuloisen näköisenä. Puhukaa suunne puhtaaksi,\nkiirehtikää, muussa tapauksessa voisi Nancy helposti saada päähänsä,\nettä olen joutunut hukkaan.\n\n-- Joutunut hukkaan! huudahti Fagin. Sen asian on hän jo itse omin päin\njärjestänyt.\n\nTäydellisen hämmennyksen ilmein katseli Sikes juutalaista, ja koska\nhän ei voinut hänen kasvoistaan lukea mitään tyydyttävää selitystä\narvoitukseen, iski hän suurella kädellään kiinni tämän takinkaulukseen\nja ravisti häntä rajusti.\n\n-- Ettekö voi puhua? Jollette pian sitä tee, käy se teille\nmahdottomaksi ilman puutteesta! Avatkaa suunne ja sanokaa suoraan, mitä\nteillä on sanottavana. Antakaa kuulua, te kirottu vanha koira, antakaa\nkuulua!\n\n-- Otaksukaa, että tuo poika, joka makaa tuossa -- alkoi Fagin.\n\nSikes kääntyi sinnepäin missä Noa nukkui, ikäänkuin ei hän aikaisemmin\nolisi häntä huomannut. -- No? sanoi hän asettuen entiseen asentoonsa.\n\n-- Otaksukaa, että tämä poika, jatkoi juutalainen, tahtoisi kieliä\n-- pettää meidät kaikki -- ensin etsittyään oikeat henkilöt\ntarkoitukseensa ja sitten sovittuaan heidän kanssaan kohtauksesta\nkadulla ja ilmaistuaan heille kaikki meidän tuntomerkkimme sekä\nneuvottuaan ne paikat, missä meidät helpoimmin voitaisiin pidättää.\nOtaksukaa, suunnitelman, mihin me kaikki olisimme sekoitetut -- omasta\nvapaasta tahdostaan, tyydyttääkseen omaa mielihaluaan, hiipien varkain\nulos öisin löytääkseen ne, jotka tuntevat suurinta mielenkiintoa meitä\nkohtaan, ja kielien heille. Kuuletteko? karjui juutalainen, jonka\nsilmät leimusivat raivosta. Otaksukaa, että hän olisi tehnyt tämän\nkaiken, mitä sitten?\n\n-- Mitä sitten? vastasi Sikes hirvittävästi kiroten. Jos hänen myöskin\nolisi onnistunut säilyttää henkensä, olisin minä murskannut hänen\nkallonsa rauta-anturaisella saappaankorollani yhtä moneksi mureneeksi\nkuin hänen päässään on hiuksia.\n\n-- Mutta jos sen olisi tehnyt, minä! huusi juutalainen. Minä, joka\ntiedän niin paljon ja voisin saada hirteen niin monta itseni lisäksi?\n\n-- Sitä en tiedä, vastasi Sikes, joka kiristeli hampaitaan ja\nkalpeni pelkästään sitä ajatellessaan. Minä tekisin vankilassa\nyhtä ja toista, niin että minut lyötäisiin rautoihin, ja kun minua\ntutkittaisiin yhdessä teidän kanssanne, hyökkäisin teidän päällenne\noikeussalissa ja murskaisin päänne kahleilla kaikkien ihmisten silmäin\nedessä. Minä saisin sellaisen väkevyyden, mumisi varas heilauttaen\njäntevää käsivarttansa, että musertaisin päänne yhtä mäsäksi kuin jos\ntäysinäinen tavaravaunu olisi kulkenut sen ylitse.\n\n-- Musertaisitteko?\n\n-- Musertaisinko? sanoi murtovaras. Koettakaa!\n\n-- Tai jos se olisi ollut Charley tai Taskuveijari tai Bet tai --\n\n-- Yhdentekevää, kuka se olisi ollut, vastasi Sikes kärsimättömästi.\nKen tahansa se olisi ollutkin, käsittelisin häntä samalla tavalla.\n\nJuutalainen silmäsi häntä taas terävästi ja antoi hänelle merkin olla\nvaiti, minkä jälkeen hän kumartui alas lattialla olevan vuoteen yli ja\nravisteli nukkuvaa herättääkseen hänet. Sikes kumartui eteenpäin ja\nkatseli, kädet tuettuina polviin, kuin ei olisi kyennyt käsittämään,\nmihin kaikki nämä kysymykset ja valmistelut tähtäsivät.\n\n-- Bolter, Bolter! -- Poika parka! virkkoi Fagin katsoen ylös\nhelvetillisen odotuksen ilme kasvoillaan ja puhuen hitaasti sekä\npainokkaasti: -- Hän on väsynyt -- väsynyt vakoiltuaan niin kauan sitä\n_naista_ -- vakoiltuaan _häntä_, Bill!\n\n-- Mitä tarkoitatte? kysyi Sikes hätkähtäen.\n\nJuutalainen ei vastannut, vaan kumartui alas yli nukkuvan ja nosti\nhänet istuvaan asentoon. Juutalaisen useaan kertaan toistettua hänen\nnimensä alkoi Noa hieroa silmiään ja katseli unisesti ympärilleen.\n\n-- Kertokaa minulle se vielä kerran, vielä kerran, jotta hän saa sen\nkuulla, sanoi juutalainen osoittaen Sikesiä.\n\n-- Mitä minun on kerrottava? kysyi uninen Noa kiukkuisesti.\n\n-- Se -- _Nancystä_, virkkoi juutalainen tarttuen Sikesiä ranteeseen,\nkuin estääkseen häntä lähtemästä tiehensä, ennenkuin oli kuullut\nriittävästi. -- Te seurasitte hänen jäljessään?\n\n-- Niin.\n\n-- London Bridgelle?\n\n-- Niin.\n\n-- Missä hän kohtasi kaksi henkilöä?\n\n-- Niin, sen hän teki.\n\n-- Erään herran ja naisen, joitten luona hän aikaisemmin oli käynyt\nomasta vapaasta tahdostaan ja jotka vaativat häntä antamaan ilmi\nkaikki hänen toverinsa ja ennen kaikkea Monksin, minkä hän teki --\nja sanomaan, missä se talo sijaitsi, jossa meillä on tapana kohdata\nja jonne tapanamme on mennä, minkä hän teki -- ja niihin aikaan\ntavallisesti olemme siellä, minkä hän teki. Kaiken tämän hän teki. Hän\nkertoi sen kaiken, ilman että häntä pakotettiin -- sen hän teki -- eikö\nniin? kirkui juutalainen aivan suunniltaan raivosta.\n\n-- Juuri niin hän teki, vastasi Noa raapien päätänsä.\n\n-- Mitä te sanoittekaan edellisestä sunnuntaista?\n\n-- Edellisestä sunnuntaista? vastasi Noa miettien. Senhän olen teille\njo kerran sanonut.\n\n-- Sanokaa se vielä kerran -- kerran vielä! kirkui juutalainen tarttuen\nlujemmin Sikesin käsivarteen ja heilauttaen toista kättään ilmassa,\nvaahdon pursuessa hänen suustaan.\n\n-- He kysyivät häneltä, sanoi Noa, joka sitä mukaa kuin valveutui\nnäytti alkavan älytä, kuka Sikes oli, he kysyivät häneltä, miksei hän\nollut tullut edellisenä sunnuntaina, kuten oli luvannut. Hän vastasi,\nettei hän ollut voinut.\n\n-- Ja mitä sanoi hän Billistä? huudahti juutalainen. Mitä sanoi hän\nsiitä miehestä, josta aikaisemmin oli kertonut? Sanokaa se hänelle.\n\n-- Niin, hän sanoi, että hänen oli vaikea lähteä kotoa, ellei tuo\nmies tiennyt, minne hän oli matkalla, sanoi Noa, ja sentähden oli hän\nensimmäisellä kerralla, kun oli mennyt käymään naisen luona -- hah,\nhah, hah, en voinut olla nauramatta, kun hän sen sanoi -- antanut\nhänelle oopiumia.\n\n-- Kuolema ja helvetti! ulvoi Sikes riistäytyen vapaaksi juutalaisesta.\nAntakaa minun mennä!\n\nHän sinkautti vanhan miehen syrjään, ryntäsi ulos huoneesta ja juoksi\nvihan vimmassa ylös portaita.\n\n-- Bill, Bill! kirkui juutalainen seuraten häntä nopeasti, sana, vain\nyksi sana.\n\nTämä sana olisi kuitenkin jäänyt lausumatta, ellei varas olisi ollut\nkykenemätön saamaan auki ovea, jota hän kiroillen ryskytti juutalaisen\nläähättäen ehättäessä hänet.\n\n-- Päästä minut ulos, sanoi Sikes. Älä puhu minulle, se on vaarallista.\nPäästä minut ulos, sanon minä!\n\n-- Anna minun sanoa yksi sana, vastasi juutalainen asettaen kätensä\nlukonrivalle. Ette saa olla --.\n\n-- No? sanoi toinen.\n\n-- Ette saa olla -- liian -- raju, Bill, kähisi juutalainen.\n\nPäivä oli koittamaisillaan, ja oli kylliksi valoisaa heidän nähdä\ntoistensa kasvot. He vaihtoivat nopean katseen; molempien silmissä\nhehkui tuli, jota ei voinut käsittää väärin.\n\n-- Tarkoitan, sanoi Fagin, joka näki kaikkien huomautusten nyt olevan\nhyödyttömiä, älkää olko liian raju oman turvallisuutemme tähden. Olkaa\nnokkela, Bill, älkääkä ylimielinen.\n\nSikes ei vastannut, vaan paiskasi auki oven, jonka juutalainen sillä\nvälin oli avannut, ja ryntäsi ulos äänettömälle kadulle.\n\nPysähtymättä tai antamatta itselleen aikaa silmänräpäyksenkään\nmiettimiseen, kääntämättä edes päätään oikeaan tai vasempaan tai\nkohottamatta silmiään ylöspäin tahi laskematta niitä kohden maata,\nvaan katsoen suoraan eteensä villillä päättäväisyydellä ja hampaat\nniin lujaan yhteenpuristettuina, että nahka kureutui leukapielten\nympärille, kulki roisto ripeästi eteenpäin, lausumatta sanaakaan tai\nvärähdyttämättä lihastakaan, kunnes saapui omalle portilleen. Hän avasi\nsen hiljaa ja nousi ääneti ylös portaita ja meni huoneeseensa, minkä\njälkeen salpasi oven, siirsi raskaan pöydän sitä vasten ja veti syrjään\nsängynkaihtimet.\n\nTyttö makasi puoliksi riisuutuneena sängyssä. Mies oli herättänyt hänet\nunestaan, sillä hän katseli ympärilleen hämmentynein ja ihmettelevin\nkatsein.\n\n-- Nouse ylös! sanoi mies.\n\n-- Oletko se sinä, Bill? virkkoi tyttö iloisin ilmein hänen paluunsa\njohdosta.\n\n-- Olen! Nouse ylös!\n\nPieni kynttilä oli palamassa, mutta mies otti sen nopeasti jalustasta\nja heitti sen kamiinaan. Kun tyttö keksi häivähdyksen sarastavasta\npäivästä, nousi hän vetääkseen ylös kierrekaihtimen.\n\n-- Anna sen olla, sanoi Sikes työntäen kätensä hänen eteensä, on kyllin\nvaloisaa sitä varten, mitä minulla on suoritettavana.\n\n-- Bill, sanoi tyttö levottomalla, hiljaisella äänellä, miksi tuijotat\nminuun noin?\n\nVaras tarkasteli häntä muutaman minuutin laajentunein sieraimin ja\njyskyttävin sydämin, minkäjälkeen hän tarttui häntä päähän ja kaulaan,\nlaahasi hänet keskelle huonetta, katsoi vielä kerran ovea kohti ja\nlaski raskaan kätensä hänen suulleen.\n\n-- Bill, Bill, läähätti tyttö painiskellen kuolettavan epätoivon koko\nvoimalla, minä -- minä en huuda -- en yhtä ainoata kertaa -- kuule\nminua -- puhu minulle -- sano minulle, mitä minä olen tehnyt.\n\n-- Sen tiedät parhaiten itse, sinä paholainen! vastasi varas pidättäen\nhengitystään. Sinua pidettiin yöllä silmällä. Joka sana, minkä lausuit,\nkuultiin.\n\n-- Säästä silloin henkeni taivaan tähden, kuten minä säästin sinun,\nvastasi tyttö, kietoutuen kiinteästi häneen. Bill, rakas Bill, sinulla\nei toki ole sydäntä tappaa minua. Ajattele kaikkea, mistä tänä yönä\nluovuin sinun tähtesi! Sinun täytyy antaa itsellesi aikaa ajatella\nensin ja välttää tämä rikos. Minä en päästä sinua, sinä et voi heittää\nminua maahan! Bill, Bill, hyvän Jumalan tähden, itsesi tähden ja minun\ntähteni, hillitse itsesi, ennenkuin vuodatat vereni. Olen ollut sinulle\nuskollinen, kautta syntisen sieluni, sitä olen ollut!\n\nMies ponnisteli ankarasti saadakseen käsivartensa vapaiksi, mutta tyttö\npiti niin lujasti niistä kiinni, että kiskoi hän miten tahansa, niin ei\nhän voinut vapautua hänestä.\n\n-- Bill, huusi tyttö yrittäen painaa päänsä hänen rintaansa vasten,\nse vanha gentlemanni ja se hyvä nainen puhuivat tänä yönä minulle\nkodista vieraassa maassa, missä voisin päättää päiväni rauhallisessa\nyksinäisyydessä. Laske minut heidän luokseen uudestaan, jotta\npolvilleni langeten voin rukoilla heitä osoittamaan myös sinulle samaa\nhyvyyttä ja armeliaisuutta, ja jättäkäämme molemmat tämä kauhea paikka\nja viettäkäämme kaukana täältä parempaa elämää ja unohtakaamme, paitsi\nrukouksissamme, kuinka olemme eläneet, älkäämmekä koskaan enää nähkö\ntoisiamme. Ei ole koskaan liian myöhäistä katua. Niin sanoivat he\nminulle -- ja nyt minä tunnen sen -- mutta meidän täytyy saada aikaa --\nvain hiukkasen aikaa!\n\nMurtovarkaan onnistui viimeinkin saada toinen käsivartensa vapaaksi ja\ntarttua pistooliinsa. Varmuus siitä, että jos hän ampuisi, hän samalla\npaljastaisi itsensä, välähti kuin salama hänen tietoisuuteensa hänen\nvaltavassa raivossaankin, ja koko jättiläismäisellä voimallaan antoi\nhän ylöspäinkääntyneisiin kasvoihin, jotka melkein koskettivat hänen\nomiaan, kaksi iskua pistoolilla.\n\nTyttö horjui ja kaatui, melkein sokaistuna verestä, mikä virtasi esiin\nsyvästä haavasta hänen otsallaan, mutta vaivalloisesti kohottautuessaan\npolvilleen veti hän esille valkean nenäliinan -- Rose Maylien --\nrinnaltaan ja pitäen sitä ristiinliitetyissä käsissään niin korkealla\nkohti taivasta kuin hänen voimansa sallivat, sammalsi hän rukouksen\narmahtavaisuudesta luojalleen.\n\nHän oli kauhistuttava nähdä ja murhaaja horjui takaperin vasten seinää,\nvarjostaen silmiään kädellään, mutta sieppasi senjälkeen käteensä\nraskaan kartun ja löi tytön lattiaan.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nSikesin pako.\n\n\nKaikista niistä pahoista teoista, joita pimeyden suojissa oli suuren\nLontoon rajojen sisäpuolella yön äänettöminä tunteina suoritettu, oli\ntämä hirvittävin. Kaikista kauhuista, mitkä sarastava päivä kohtasi,\noli tämä inhoittavin ja julmin.\n\nMies sytytti kynttilän, teki tulen kamiinaan ja työnsi kartun sinne.\nSen päässä riippui muutamia ihmisen hiuskarvoja, mitkä leimahtivat\nja muuttuivat hienoksi tuhaksi ja ilmanvedosta pyörsivät ylös läpi\nkamiinantorven. Sekin pelästytti häntä, niin kova kuin hän olikin,\nmutta hän piti karttua tulessa, kunnes se oli hiiltynyt, ja kohensi\nsitten hiillosta. Hän peseytyi ja harjasi vaatteitaan. Niissä oli\ntahroja, mitkä eivät lähteneet, mutta hän leikkasi paloja pois ja\npoltti ne. Kuinka niitä tahroja olikin ympäri koko huoneen! Vieläpä\nkoiran jalatkin olivat veriset.\n\nKoko tänä aikana ei hän ollut kertaakaan kääntänyt selkäänsä ruumiille,\nei silmänräpäykseksikään. Viimein meni hän takaperin ovea kohti ja\nlaahasi koiran mukanaan, jotten se uudestaan ryvettäisi jalkojaan ja\nveisi uusia todistuksia rikoksesta mukanaan ulos kadulle. Hän sulki\nvarovasti oven, otti avaimen mukaansa ja poistui talosta.\n\nHän meni kadun yli toiselle puolen ja silmäsi ylös akkunaan\nvarmistuakseen, ettei mitään näkyisi ulkoapäin. Verho, minkä tyttö\nolisi tahtonut vetää ylös päästääkseen sisään sitä valoa, mitä ei\nkoskaan enää saisi nähdä, oli yhä alhaalla. Ruumis makasi melkein aivan\nsen alapuolella. Hän tiesi sen. Hirmuista, kuinka auringonvalo virtasi\nalas juuri sille kohdalle! Vain silmänräpäyksen hän sitä katseli. Oli\nhelpoitus, että hän oli tullut ulos huoneesta. Hän vihelsi koiraa ja\nkulki nopeasti edelleen.\n\nHän meni läpi Islingtonin, nousi Highgaten varrella olevalle\nkukkulalle, kääntyi alas Highgate Hilliin, pyörrähti oikealle taas\nmelkein samassa kuin oli alkanut laskeutua mäkeä sekä tuli senjälkeen.\nHampstead Heathiin. Mentyään viistoon yli Terveyden laakson notkelman\ntaivalsi hän ylös vastakkaista puolta, meni yli tien, joka yhdistää\nHampsteadin ja Highgaten kylät, sekä edelleen yli jäljelläolevan\nosan nummea North Endin vainioille, missä paneutui nukkumaan erään\npensasaidan alle. Hän oli kuitenkin pian taas jaloillaan ja kulki\nedelleen, ei kauemmaksi ulos maaseudulle, vaan sisälle Lontooseen\ntaasen pitkin maantietä -- sitten takaisin taas -- senperästä yli erään\nsaman alueen toisen osan, mistä jo oli kulkenut -- ja siten vaelsi\nhän sinne tänne yli vainioitten, laskeutuen lepäämään ojanreunoille,\nsekä ryntäsi ylös valitakseen toisen paikan ja tehdäkseen samoin sekä\nuudestaan kuljeksiakseen ympäriinsä. Mihin oli hänen suunnattava\nmatkansa sellaiseen paikkaan, mikä ei ollut liian kaukana eikä liian\njulkinen, saadakseen ruokaa ja juomaa? Hendoniin, se oli hyvä paikka\neikä kaukana sieltä sekä ainoastaan vähän käytetty. Sinne lähti\nhän, välin juosten ja välin, omituisesti kyllä, laahustaen etanan\nhitaudella tai aivan kokonaan pysähtyen, ajattelematta lyöden kepillään\npensasaitoja. Mutta hänen tultuaan perille näyttivät kaikki, vieläpä\nlapsetkin ovilla, katselevan häntä epäluuloisina. Taas kääntyi hän\nympäri rohkenematta ostaa itselleen syötävää tai juotavaa, vaikkei hän\nollut moneen tuntiin nauttinut mitään, ja taas viipyi hän nummella\ntietämättä, minne suuntaisi askeleensa.\n\nHän samosi mailin mailin jälkeen, mutta palasi aina samalle paikalle.\nAamu ja keskipäivä olivat ohi ja päivä lähestyi loppuaan, mutta yhä\nkuljeksi hän edestakaisin, ylös ja alas, ympäriinsä, ja tuli täsmälleen\nsamaan kohtaan. Vihdoin poistui hän sieltä ja lähti kohti Hatfieldiä.\n\nKello oli yhdeksän illalla, kun hän, aivan läpiväsyneenä, ja koira,\nrampana ja nilkuttaen tavattomista ponnistuksista, kääntyivät alas\nmäkeä tuohon rauhalliseen kylään ja laahustivat läpi pienen kadun\nkurjaan kapakkaan, minkä niukka valo oli ollut heidän oppaanaan.\nKapakkahuoneessa paloi takkavalkea ja muutamia päivätyöläisiä istui\nsen ääressä juomassa. He tekivät tilaa vieraalle, mutta hän asettui\nkaukaisimpaan nurkkaan syöden ja juoden yksin tai oikeammin sanoen\nkoiransa seurassa, mille hän silloin tällöin antoi suupalan. Miesten\nkeskustelu koski ympärilläsijaitsevaa seutua ja sen vuokraajia ja, kun\nnämä aiheet olivat ammennetut loppuun, erään vanhan miehen ikää, joka\noli haudattu edellisenä sunnuntaina. Läsnäolevat nuoret miehet pitivät\nhäntä hyvin vanhana, jotavastoin vanhat väittivät hänen olleen aivan\nnuoren -- ei vanhempi, sanoi muuan valkohapsinen, vanha vaari, kuin\nmitä hän itse oli -- ja aivan hyvin olisi voinut elää kymmenen tai\nviisitoista vuotta vielä, jos hän olisi vain ollut varovainen, vain\nollut varovainen.\n\nTässä keskustelussa ei ollut mitään, mikä saattoi herättää huomiota tai\nlevottomuutta, ja kun varas oli maksanut ravintonsa jäi hän istumaan\näänettömänä ja huomaamattomana nurkkaansa ja oli juuri vaipumaisillaan\nuneen, kun hänet puolittain herätti uuden kestiystävän meluava\nastuminen huoneeseen.\n\nHän oli omituinen olento, puoliksi kulkukauppias, puoliksi puoskari,\njoka vaelsi ympäri maata myyden kovasimia, hiomahihnoja, partaveitsiä,\nsaippuoita, kengänkiilloketta, lääkkeitä koiria ja hevosia varten,\nhyvätuoksuisia aineita halpaan hintaan, kauneustarpeita ja muita\nsenkaltaisia tavaroita, joita kantoi selässään laatikossa. Hänen\nsisäänastumisensa oli päivätyöläisille merkkinä törkeään pilantekoon,\neivätkä he lakanneet siitä, ennenkuin viimeksimainittu oli syönyt\niltaruokansa ja avannut aarrelaatikkonsa, nerokkaalla tavalla\nyhdistääkseen hyödyn huviin.\n\n-- Ja mitä tuo on -- maistuuko se hyvälle, Harry? kysyi eräs\nirvistelevä päivätyöläinen osoittaen jonkinlaisia kakkuja, joita oli\neräässä laatikon kulmassa.\n\n-- Tämä, virkkoi liikemies ottaen esille yhden kakun, tämä on\npettämätön ja verraton keksintö poistamaan kaikenlaiset tahrat,\nruosteen, lian, homeen, rasvan, uudet ja vanhat, silkistä, atlaksesta,\npellavasta, kamritsista, liinakankaasta, suruharsosta, matoista,\nmerinosta, musliinista, bomibasinista tai villasta, viinitahrat,\nhedelmätahrat, oluttahrat, vesitahrat, väritahrat, tervatahrat.\nkaikenlaiset tahrat katoavat hangatessa tällä pettämättömällä ja\nverrattomalla keksinnöllä. Jos nainen tahraa kunniansa, niin tarvitsee\nhänen vain niellä tämä kakku, ja hän on heti puhdistunut, sillä se on\nmyrkkyä. Jos jollakin gentlemannilla on halua ylläpitää mainettaan,\ntarvitsee hänen vain niellä pieni kakku, ja hän on koroitettu\njokaisen epäilyksen yläpuolelle, sillä se on täysin yhtä tehokas kuin\npistoolinkuula ja maistuu paljoa pahemmalle ja tietenkin on paljon\nkunniakkaampaa ottaa se sisäänsä. Ja vain penny kakusta. Kaikkine naine\nominaisuuksineen vain penny kakusta.\n\nKaksi ostajaa ilmoittautui paikalla ja useitten kuuntelijoitten oli\nvaikea pidättyä ostamasta. Kun myyjä huomasi sen, lisääntyi hänen\npuheliaisuutensa.\n\n-- Ne menevät kaupaksi yhtä joutuin kuin niitä ennätetään valmistaa,\nsanoi hän. Neljätoista vesimyllyä, kuusi höyrykonetta ja yksi\ngalvaaminen patteristo ovat aina käynnissä valmistuksessa. Mutta se\nei kuitenkaan riitä, vaikka väki työskentelee niin kovasti, että\nheitä kuolee kuin kärpäsiä, ja lesket heti saavat kahdenkymmenen\npunnan eläkkeen vuodessa jokaisesta lapsesta, sitäpaitsi ylimääräiset\nviisi puntaa kaksoisista. Yksi penny kakusta -- kaksi puolipennyä käy\nmyöskin päinsä. Penny kakusta. Viinitahrat, hedelmätahrat, oluttahrat,\nvesitahrat, öljytahrat, veritahrat -- erään läsnäolevan herran hatussa\non tahra, joka minun on poistettava, ennenkuin hän ehtii tilata minulle\ntuopin olutta.\n\n-- Haa! kiljaisi Sikes, antakaa se tänne.\n\n-- Otan pois tahran, sir, vastasi mies vilkuttaen silmää seuralle,\nennenkuin ehditte kulkea lattian poikki ottamaan sen. Ottakaa\nhuomioon tuo musta täplä tämän herran hatussa. Se ei ole suurempi\nshillinkiä, mutta paksumpi puolikruunusta, olkoon se sitten viinitahra,\nhedelmätahra, oluttahra, tervatahra tai veritahra --.\n\nMies ei ehtinyt pitemmälle, sillä kauhistuttavalla kirouksella kaasi\nSikes kumoon pöydän, sieppasi hattunsa ja ryntäsi ulos huoneesta.\n\nTunteet yhtä hämmentyneinä ja yhtä neuvottomana kuin hän oli ollut\nkoko päivän, palasi murhaaja, kun hän ei huomannut itseään ajettavan\ntakaa ja he luultavasti pitivät häntä humaltuneena kolhona, takaisin\nylös katua. Viimein meni hän taas takaisin ja kulki tietä, joka vie\nHatfieldista S:t Albansiin. Hän kulki ripeästi, mutta kun kaupunki\noli hänen takanaan ja hän tuli kauemmaksi ja kauemmaksi yksinäisellä,\npimeällä maantiellä, valtasi hänet kauhu, joka kulki läpi luitten\nja ytimien. Kaikki hänen edessään, esine tahi varjo, paikallaan tai\nliikkuva, omasi jonkin kauhistuttavan hahmon, mutta tämä kauhu ei\nollut mitään verrattuna tunteeseen, että tuo aamuinen peloittava\nhahmo seurasi hänen kintereillään. Hän saattoi nähdä sen varjon\npimeydessä pienimpiä ääriviivojaan myöten ja nähdä, kuinka jäykkänä\nja juhlallisena se tuntui liukuvan eteenpäin. Hän voi kuulla sen\nvaatteitta rapisevan lehvistöissä, ja jokainen tuulenpuuska toi\nmukanaan sen viimeisen, pitkän kirkauksen hänen korviinsa. Jos hän\npysähtyi, seisoi se hiljaa. Jos hän juoksi, seurasi se häntä -- mutta\nei juosten, se olisi ollut helpotus -- vaan kuin ruumis, joka oli\nsaanut täysin koneellisen elämän ja jota kantoi eteenpäin hidas ja\nsurunvoittoinen tuuli, mikä ei koskaan voimistunut eikä heikonnut.\nVäliin kääntyi hän epätoivoisen päättävästi ympäri karkoittaakseen\naaveen pois, vaikkapa se toisi hänelle kuoleman, mutta hiukset nousivat\npystyyn hänen päässään, ja hänen verensä jähmettyi, sillä se oli\nkääntynyt hänen mukanaan ja oli yhä hänen takanaan.\n\nEräällä vainiolla, mikä sijaitsi hänen tiensä sivulla, oli pieni\nvaja, josta hän sai suojaa yöksi. Oven edustalla kasvoi kolme pitkää\npoppelia, jotka tekivät vajan sisustan hyvin pimeäksi, ja tuuli suhisi\nniitten läpi synkän valittavasti. Hän ei voinut mennä kauemmaksi,\nennenkuin taas tulisi päivä ja hän ojensihe itsensä sentähden niin\nlähelle seinää kuin mahdollista -- joutuakseen kärsimään uusia tuskia.\n\nÄkkiä teki hän epätoivoisen päätöksen palata Lontooseen.\nViivyttelemättä alkoi hän toteuttaa tätä mielijohdetta ja, valiten\nvähänliikenteisimmät tiet, suuntasi kulkunsa kohti Lontoota,\npäättäneenä piilottautua jonnekin vähän matkan päästä pääkaupungista ja\nillalla kiertoteitse mennä sinne sisälle ja sitten lähteä suoraan sitä\npaikkaa kohti, mihin oli päättänyt piiloutua.\n\n-- Mutta koira? -- Jos hänen tuntomerkkinsä oli tiedotettu, ei\nvarmaankaan oltu jätetty huomioonottamatta, että koira puuttui\nja luultavasti oli seurannut häntä. Tämä voisi johtaa hänen\nvangitsemiseensa hänen kulkiessaan läpi katujen. Hän päätti sentähden\nhukuttaa sen ja jatkoi matkaansa katselleen sopivaa lammikkoa ja ottaen\nsuuren kiven, minkä hän sitoi nenäliinaansa.\n\nEläin katsoi ylös herraansa näitten valmistelujen tapahtuessa ja, joko\nsitten sen vaisto sanoi sille niitten tarkoituksen tai murhaajan katse\noli kovempi kuin tavallisesti, pysytteli etäällä, lähestyen hitaasti ja\nlyyhistellen. Kun sen herra pysähtyi erään allikon partaalla ja kääntyi\nympäri houkutellen sitä, pysähtyi se siihen paikkaan.\n\n-- Etkö kuule, että kutsun? virkkoi Sikes ja vihelsi.\n\nEläin lähestyi, tottumuksen voiman vetämänä, mutta kun Sikes kumartui\nsitoakseen nenäliinan sen kaulan ympäri, murisi se hieman ja vetäytyi\npois.\n\n-- Tule tänne, sanoi varas polkien maata. Koira heilutti häntäänsä,\nmutt'ei liikahtanut. Sikes teki nyt nenäliinasta juoksusilmukan ja\nyritti taas houkutella sitä luokseen.\n\nKoira lähestyi, kääntyi ympäri, seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja juoksi\nsitten tiehensä niin nopeasti kuin voi. Mies vihelsi ja vihelsi ja\nistuutui odottamaan sen paluuta. Mutta mitään koiraa ei tullut, ja\nvihdoin lähti hän jatkamaan vaellustaan.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\nMonks ja mr Brownlow kohtaavat vihdoinkin toisensa. Heidän\nkeskustelunsa sekä ilmoitus, joka keskeyttää sen.\n\n\nOli alkanut hämärtää, kun mr Brownlow nousi vaunuista oman porttinsa\nedustalla ja kolkutti hiljaa. Kun ovi oli avattu astui muuan voimakas\nmies ulos vaunuista ja asettui astuimen toiselle puolen, toisen miehen,\njoka oli istunut ajajanpukilla asettuessa toiselle puolen. Mr Brownlown\nannettua merkin auttoivat he erään kolmannen miehen ulos ja ottivat\nhänet väliinsä, minkäjälkeen he kiiruhtivat taloon hänen kanssaan. Tämä\nmies oli Monks.\n\nHe menivät vaieten ylös portaita, ja mr Brownlow, joka meni edellä\nOhjasi heidät erääseen pieneen pihahuoneeseen. Monks pysähtyi tämän\nhuoneen ovella. Hänelle oli silminnähtävästi hyvin vastenmielistä astua\nsisään. Molemmat miehet katsoivat vanhaan gentlemanniin, kuin olisivat\nhe odottaneet toimiohjeita.\n\n-- Hän tietää, mitä hänellä on valittavana, sanoi mr Brownlow Jos hän\nepäröi tai liikuttaa sormeakaan toisin kuin te sallitte, niin saatte\nviedä hänet kadulle, kutsua poliisin ja minun nimessäni antaa hänet\nilmi pahantekijänä.\n\nMonks mutisi muutamia kärsimättömiä sanoja, mutta epäröi yhä.\n\n-- Tehkää päätöksenne pian, virkkoi mr Brownlow. Sana vain suustani, ja\nteillä ei enää ole valinnan varaa.\n\nYhä epäröi mies.\n\n-- Minulla ei ole halua sovitteluun, sanoi mr Brownlow, ja koska valvon\ntoisten kalleimpia etuja, ei minulla ole siihen oikeuttakaan.\n\n-- Eikö ole, kysyi Monks sammaltaen, eikö ole -- mitään keskitietä?\n\n-- Ei!\n\nMonks piti silmällä vanhaa gentlemannia tuskaisin katsein, mutta kun\nhän luki hänen kasvonpiirteistään ainoastaan vakavaa päättäväisyyttä,\nkohautti hän olkapäitään, astui huoneeseen ja istuutui.\n\n-- Sulkekaa ovi ulkoapäin, virkkoi mr Brownlow apulaisilleen, ja tulkaa\nsisään, jos soitan.\n\nMiehet tottelivat jättäen heidät kahden.\n\n-- Tämä on kaunista kohtelua, sir, sanoi Monks heittäen hattunsa ja\nviittansa luotaan, isäni vanhimmalta ystäviltä.\n\n-- Juuri sen takia, että minä olen isänne vanhin ystävä, nuori mies,\nvastasi mr Brownlow, sen takia, että nuoruuden ja onnellisten vuosien\ntoiveet ja unelmat olivat liittyneet häneen ja siihen rakastettavaan\nolentoon hänen vertansa ja sukuansa, joka yhtyi Jumalaan elämänsä\nkukoistuksessa ja jätti minut yksin ja hyljätyksi, sen takia, että hän\nminun kanssani polvistui ainoan sisarensa kuolinvuoteen ääreen, vielä\nollessaan poika, juuri samana aamuna, joka -- jos taivas ei olisi\ntahtonut toisin -- olisi tehnyt hänen sisarensa minun vaimokseni; sen\ntakia, että raadeltu sydämeni siitä silmänräpäyksestä lähtien riippui\nkiinni hänessä kaikkina hänen koettelemuksissaan ja hairahduksissaan,\nkunnes hän kuoli, sen takia, että vanhat muistot ja kuvittelut\ntäyttävät sydämeni, ja vieläpä teidän näkemisennekin herättää ajatuksia\nhänestä; kaikkien näiden seikkain takia minä nyt osoitan teille\nsääliväisyyttä -- niin, Edward Leeford, vielä nytkin, ja punastun\narvottomuutenne takia kantaa tätä nimeä.\n\n-- Mitä on nimellä sen kanssa tekemistä? kysyi toinen, äänetönnä ja\nvihaisen hämmästyneenä tarkattuaan vanhan gentlemannin liikutusta. Mitä\nnimi minuun kuuluu?\n\n-- Ei mitään, vastasi mr Brownlow, ei mitään teihin. Mutta se oli\nhänen _sisarensa_ nimi, ja vielä nyt, näitten monien vuosien kuluttua,\nsaa sen paljas mainitseminen minussa, vanhassa miehessä, aikaan saman\nhehkun ja värinän, mitä kerran tunsin. Olen hyvin iloinen, että olette\nvaihtanut sen -- hyvin -- hyvin iloinen.\n\n-- Kaikki tuo on kovin kaunista, sanoi Monks pitkän hiljaisuuden\njälkeen, minkä aikana hän itsepintaisen uhmaavasti oli heilutellut\nitseään edestakaisin ja mr Brownlow istunut peittäen kasvonsa\nkädellään. Mutta mitä tahdotte minusta?\n\n-- Teillä on veli, sanoi mr Brownlow ravistautuen irti surullisista\najatuksistaan, veli, jonka nimi, vain korvaanne kuiskattuna\nkävellessäni takananne kadulla, oli kylliksi saamaan teidät seuraamaan\nminua tänne ihmeissänne ja levottomana.\n\n-- Minulla ei ole mitään veljeä, vastasi Monks. Tiedätte, että olin\nainoa lapsi. Minkätähden puhutte minulle veljestä? Tiedätte sen yhtä\nhyvin kuin minäkin.\n\n-- Kuulkaa mitä minä tiedän, mutta te ehkä ette, sanoi mr Brownlow.\nOlen kyllä herättävä mielenkiintonne. Tiedän teidän olleen tuon\nonnettoman avioliiton ainoan ja luonnottoman hedelmän, avioliiton,\njohon perhesuhteet ja mitä likaisin ja ahdasmielisin kunnianhimo\npakotti onnettoman isänne menemään aivan nuorena.\n\n-- En välitä tavastanne puhua, keskeytti hänet Monks ivallisesti\nnauraen, tunnette tosiasiat, ja se on kylliksi minulle.\n\n-- Mutta tunnen myöskin, jatkoi vanha gentlemanni, sen kurjuuden,\nne hitaat tuskat, sen taukoamattoman piinan, mikä oli yksi tämän\nonnettoman liiton seuraus. Tiedän, kuinka välinpitämättöminä toisistaan\ntämä onneton pari laahasi raskaita kahleitaan läpi maailman, joka oli\nheille myrkytettyä. Tiedän, kuinka kylmää kohteliaisuutta seurasivat\nsolvaukset, kuinka välinpitämättömyys vaihtui vastenmielisyydeksi,\nvastenmielisyys vihaksi, viha halveksumiseksi, kunnes he viimein\nrepäsivät rikki kahleet, joista he kuitenkin kumpikin tahollaan\nkantoivat tuskaisaa sirpaletta, minkä ainoastaan kuolema saattoi\nirroittaa ja mitä he uusissa piireissä koettivat kätkeä mahdollisimman\niloisten ilmeitten alle. Äidillenne se onnistui, mutta isänne sydäntä\nhivutti ja kalvoi se monta vuotta.\n\n-- Hyvä, he erosivat, virkkoi Monks, mitä sitten?\n\n-- Kun he olivat olleet erossa jonkun aikaa, jatkoi mr Brownlow,\nja äitinne, kokonaan mannermaan kevytmielisen elämän vangitsemana,\ntäydellisesti oli unohtanut runsaasti kymmenen vuotta nuoremman\nmiehensä, joka pettävin toivein oli laahustanut elämäänsä täällä\nkotona, sai hän uusia ystäviä. Sen asian ainakin tunnette.\n\n-- En, sanoi Monks kääntäen pois katseensa ja takoen jalallaan lattiaa\nkuin mies, joka on päättänyt kieltää kaiken. Ei, sitä asiaa minä en\ntunne.\n\n-- Käytöksenne kuten tekonnekin todistavat, ettette koskaan ole\nunohtanut sitä tai lakannut katkeruudella sitä ajattelemasta, sanoi mr\nBrownlow. Puhun eräästä ajasta, viisitoista vuotta takaperin, jolloin\nte vielä olitte vain yksitoistavuotias poika ja isänne ainoastaan\nkolmekymmentäyksi -- sillä hän oli, toistan sen, hyvin nuori, kun\nhänen isänsä pakotti hänet tuohon avioliittoon. Onko minun palattava\nniihin tapauksiin, jotka luovat varjon isänne muistolle, vai tahdotteko\nsäästyä siitä ja sanoa totuuden?\n\n-- Minulla ei ole mitään sanottavaa, virkkoi Monks. Mutta puhukaa te\nvain edelleen, jos tahdotte.\n\n-- Näitten uusien ystävien joukossa, sanoi mr Brownlow, oli myöskin\neräs eläkettänauttiva meriupseeri, jonka vaimo oli kuollut puoli vuotta\naikaisemmin ja jättänyt hänet jälkeensä kahden lapsen kanssa -- niitä\noli ollut useampia, mutta onneksi oli koko perheestä jäljellä vain nämä\nkaksi. He olivat molemmat tyttöjä, toinen kaunis, yhdeksäntoistavuotias\ntyttö, toinen pieni kaksi- tai kolmevuotias lapsi.\n\n-- Mitä se minua liikuttaa? kysyi Monks.\n\n-- He oleskelivat, sanoi mr Brownlow, nähtävästi kiinnittämättä\nhuomiota tähän keskeytykseen, seudulla, jonne isänne kiertelevän\nelämänsä aikana oli tullut ja asettunut asumaan. Tuttavuus, yhdessäolo\nja ystävyys seurasivat nopeasti. Isänne oli lahjakkaampi kuin useimmat\nmuut. Hän muistutti sisartaan niin mielenlaatuun kuin ulkonäköönkin\nnähden. Mitä enemmän vanha upseeri oppi tuntemaan häntä, sitä enemmän\nkiintyi hän häneen. Kunpa se olisi jäänyt siihen. Mutta hänen\ntyttärensä teki samoin.\n\nVanha gentlemanni vaikeni, Monks puri huultaan ja katsoi lattiaan, ja\nkun mr Brownlow huomasi sen, jatkoi hän heti: -- Vuoden kuluttua oli\nhän sidottu, juhlallisesti sidottu tähän tyttäreen. Hän oli viattoman,\nkokemattoman tytön ensimmäinen, uskollinen, palava, ainoa mieltymys.\n\n-- Kertomuksenne alkaa käydä pitkäksi, virkkoi Monks siirtäen itsensä\nlevottomasti tuolillaan.\n\n-- Se on tosi kertomus suruista ja koettelemuksista, nuori mies,\nvastasi mr Brownlow, ja senkaltaiset kertomukset ovat tavallisesti\npitkiä. Jos se olisi kertomus häiritystä onnesta, olisi se ollut\nhyvin lyhyt. Vihdoin kuoli eräs niistä rikkaista sukulaisista, joiden\ntakia isänne, kuten niin usein tapahtuu, oli uhrattu, jotta toisen\nvaikutusvalta ja merkitys tulisi sitä suuremmaksi. Hyvittääkseen\nsen onnettomuuden, mihin oli ollut aiheena, jätti hän isällenne\nyleislääkkeensä kaikkia suruja vastaan -- rahansa. Isänne oli suoraa\npäätä matkustettava Roomaan, jonne toinen oli mennyt terveytensä\ntakia, ja jossa hän oli kuollut ja jättänyt liikeasiansa jälkeensä\nmitä suurimpaan epäjärjestykseen. Isänne saapui sinne kuolettavan\ntaudin tartuttamana, ja uutinen siitä oli tuskin ehtinyt Pariisiin,\nniin äitinne seurasi häntä ottaen teidät mukaansa. Päivä sen jälkeen\nkuin hän oli sinne ehtinyt kuoli isänne jättämättä jälkeensä mitään\ntestamenttia -- _jättämättä jälkeensä mitään testamenttia_ -- ja\nniinollen joutui koko omaisuus äidillenne ja teille.\n\nKertomuksen tämän osan aikana oli Monks pidättänyt henkeä ja kuunnellut\nmitä suurimmalla mielenkiinnolla, vaikkakaan hänen katseensa ei ollut\nsuunnattu puhujaan. Kun mr Brownlow vaikeni, muutti hän asentoa\nilmeellä, kuin olisi hän äkkiä tuntenut itsensä keventyneeksi, ja\nkuivasi kasvojaan ja polttavat käsiään.\n\n-- Ennenkuin isänne matkusti ulkomaille ollessaan vielä täällä\nLontoossa, virkkoi mr Brownlow hitaasti ja kiinnitti katseensa toisen\nkasvoihin, tuli hän minun luokseni.\n\n-- Siitä en ole koskaan kuullut puhuttavan, keskeytti hänet Monks\näänellä, minkä piti esittää epäilystä, mutta mikä enemmän ilmaisi\nsuurta yllätystä.\n\n-- Hän tuli luokseni ja jätti minulle paljon muun ohessa erään\nmaalauksen -- muotokuvan, minkä hän itse oli maalannut -- tuon\ntyttöparan muotokuvan -- jota hän ei tahtonut jättää jäljelle, mutta\njota hän ei voinut ottaa mukaansakaan kiireelliselle matkalleen. Häntä\nvaivasivat tuska ja omantunnonsoimaukset, niin että hän oli miltei\nvarjon kaltainen. Hän puhui hurjalla, sekavalla tavalla perikadosta ja\nhänen aiheuttamastaan häpeästä, ilmaisi minulle aikomuksensa olevan,\nvaikkapa siinä häviäisikin, muuttaa kaiken omaisuutensa puhtaaksi\nrahaksi ja talletettuaan vaimoansa ja teitä varten osan perinnöstä\npankkiin paeta maasta -- arvasin liiankin hyvin, ettei hän tekisi sitä\nyksin -- eikä koskaan enää palata. Minullekaan, vanhalle ystävälleen,\njonka sydän oli kiintynyt siihen maahan, joka kätki meille kummallekin\nniin kalliin olennon -- minullekaan ei hän tehnyt yksityiskohtaista\ntunnustusta, vaan lupasi kirjoittaa ja ilmoittaa minulle kaiken ja\nkäydä tervehtimässä minua viimeisen kerran täällä maan päällä. Ah! Tämä\noli viimeinen kerta. En saanut kirjettä enkä nähnyt häntä enää.\n\n-- Kun kaikki oli ohi, virkkoi mr Brownlow tuokion vaiettuaan,\nmatkustin minä hänen -- tahdon käyttää sitä ilmaistustapaa, mitä\nmaailma käyttäisi, sillä kovuus tai lempeys ovat nyt hänelle\nyhdentekevät -- hänen rikollisen rakkautensa näyttämöpaikalle, lujasti\npäättäneenä, jos pelkoni osoittautuisi perustelluksi, tarjota tälle\nharhaanjohdetulle lapselle sydämen ja kodin. Perhe oli muuttanut\npaikalta kahdeksan päivää aikaisemmin, maksanut pienet velkansa ja\npoistunut yöllä. Miksi tai minne, sitä ei kukaan voinut sanoa.\n\nMonks hengitti jälleen vapaammin, katsellen ympärilleen riemuitsevasti\nhymyillen.\n\n-- Kun veljenne, sanoi mr Brownlow siirtäen tuolinsa lähemmäksi toista,\nkun veljenne, heikko, ryysyinen, laiminlyöty lapsi voimakkaamman\nkäden kuin sattuman avulla osui tielleni ja minä hänet pelastin\nrikoksellisesta ja häpeällisestä elämästä --.\n\n-- Mitä! huudahti Monks säpsähtäen.\n\n-- Niin, minä, vastasi mr Brownlow. Sanoinhan teille, että pian\nherättäisin mielenkiintonne. Sanon, että minä hänet pelastin -- näen,\nettä viekas kumppaninne on laiminlyönyt mainita nimeäni teille, vaikka\nsen, kuten hän olisi pitänyt tietää, täytyi olla teille täysin outo.\nKun poika siis pelastui minun avullani ja minun talossani toipui\nvaikean sairauden jälkeen, hämmästyin hänen suuresta yhtäläisyydestään\nsen muotokuvan kanssa, mistä jo olen maininnut, ja jo ensi kertaa\nhänet nähdessäni kaikessa hänen liassaan ja surkeudessaan näytti hän\nmuistuttavan jotakin vanhaa ystävää. Minun ei tarvitse teille kertoa,\nettä hänet ryöstettiin minulta, ennenkuin vielä olin ehtinyt saada\ntietooni hänen vaiheitansa --.\n\n-- Te -- te -- ette voi mitään todistaa minua vastaan, änkytti Monks.\nKehoitan teitä koettamaan.\n\n-- Saammepa nähdä, vastasi vanha gentlemanni tutkivin katsein. Kadotin\npojan enkä voinut, kaikista ponnistuksistani huolimatta, saada häntä\nenää käsiini. Koska äitinne oli kuollut, tiesin minä teidän yksin\nkykenevän ratkaisemaan tämän arvoituksen, jos sitä voisi ratkaista,\nja että te, kun viimeksi olin kuullut puhuttavan teistä, oleskelitte\nplantaashilanne Länsi-Intiassa -- jonne, kuten itse tiedätte, olitte\nlähtenyt äitinne kuoleman jälkeen, paetaksenne rikollisten tekojenne\ntäällä. Olitte lähtenyt sieltä useita kuukausia aikaisemmin, ja\nluultiin teidän olevan Lontoossa. Kukaan ei kuitenkaan voinut\nsanoa, missä. Matkustin takaisin. Asiamiehillänne ei ollut mitään\ntietoa olinpaikastanne. Te tulitte ja menitte, sanoivat he, yhtä\nsäännöttömästi kuin aina olitte tehnyt, näyttäytyen välistä useina\npäivinä perätysten, välistä ei useaan kuukauteen, sekä kaikesta\npäättäen oleksien samoissa viheliäisissä paikoissa ja seurustellen\nsamoissa huonomaineisissa piireissä kuin ollessanne uppiniskainen,\nhuimapää poika. Vaivasin heitä tiedusteluillani ja samosin katuja yöt\nja päivät, mutta aina hetkeen paria tuntia sitten olivat ja pysyivät\nponnistukseni tuloksettomina, enkä nähnyt teitä kertaakaan.\n\n-- Mutta nyt te näette minut, sanoi Monks nousten korskeasti ylös, ja\nmitä tahdotte te nyt? Ryöstö ja petos ovat kovia sanoja, oikeutettuja,\nluulette te, kuvitellun yhtäläisyyden nojalla jonkin poikanulikan ja\nkuollutta henkilöä esittävän viheliäisen töherryksen välillä. Ette edes\ntiedä, että tuo kaunis pari jätti jälkeensä lapsen; ette tiedä edes\nsitä.\n\n-- Minä en tiennyt sitä, vastasi mr Brownlow nousten hänkin ylös,\nmutta tuskin neljätoista päivää sitten sain tietää kaiken. Teillä\non veli; te tiedätte sen, ja te tunnette hänet. Testamentti oli, ja\näitinne hävitti sen, ja kuolemaisillaan ollessaan ilmaisi hän teille\nsalaisuuden antaen teidän päästä nauttimaan sen etuja. Siinä mainittiin\nlapsesta, joka otaksuttavasti oli oleva tuon surullisen liiton\nseuraus, mikä lapsi syntyikin ja sattumalta joutui teidän tiellenne,\nherättäen epäilyksiänne suuren yhdennäköisyytensä takia isänne kanssa.\nLähditte hänen syntymäseudulleen. Siellä olivat todistukset -- kauan\nsalatut todistukset -- hänen synnystään ja sukuperästään. Nämä\ntodistukset hävititte te, ja nyt käyttääkseni teidän omia sanojanne\nkanssarikollisellenne, juutalaiselle, _lepäävät ainoat todistukset\nsiitä, kuka poika on, virran pohjalla ja se vanha ämmä, joka otti ne\nvastaan hänen äidiltään, lahoo kirstussaan._ Arvoton poika, pelkuri,\nvalehtelija -- te, Edvard Leeford, tahdotteko vielä uhmata minua?\n\n-- En, en, en! vastasi pelkurimainen Monks, näitten yhteenkasattujen\nsyytösten lannistamana.\n\n-- Tiedän joka sanan, virkkoi vanha gentlemanni, joka sanan, mikä on\nvaihdettu teidän ja tuon iljettävän lurjuksen välillä, varjot seinillä\novat saaneet kuuluviinsa teidän kuiskauksenne ja tuoneet ne korviini,\ntuon vainotun lapsen katse on muuttanut itse paheen ja antanut sille\nhyveen rohkeuden ja melkein kaikki sen ominaisuudet. On tehty murha,\nmihin te olette moraalisesti, joskaan ette juriidisesti syypää.\n\n-- Ei -- ei, keskeytti hänet Monks. Minä -- minä -- en tiedä siitä\nmitään. Olin juuri matkalla tutkimaan, paljonko jutussa oli totta, kun\nte yllätitte minut. En tiennyt syytä. Luulin sen olleen tavallisen\nriidan.\n\n-- Siinä oli osa salaisuuksianne. Tahdotteko nyt paljastaa ne kaikki?\n\n-- Suostun paljastamaan.\n\n-- Allekirjoittaa totuudenmukaisen selityksen kaikista seikoista ja\ntoistaa ne todistajan läsnäollessa?\n\n-- Lupaan senkin.\n\n-- Pysyä rauhallisesti täällä, kunnes sellainen asiakirja on laadittu\nsekä seurata minua sille paikalle, minkä sen vahvistamista varten\nvalitsen?\n\n-- Jos vaaditte sitä, olen tekevä senkin.\n\n-- Teidän on tehtävä vielä enemmän, vastasi mr Brownlow. Annettava\neräälle viattomalle lapselle, sillä sellainen hän on, vaikka on\nrikollisen ja onnettoman rakkauden seuraus, hyvitys. Ette ole unohtanut\ntestamentin määräyksiä. Täyttäkää ne veljeenne nähden ja matkustakaa\nsitten minne itse tahdotte. Tässä maailmassa ei meidän enää tarvitse\nkohdata toisiamme.\n\nMonksin kulkiessa edestakaisin synkkä, onnettomuutta ennustava ilme\nkasvoillaan, aprikoiden tätä ehdotusta ja mahdollisuuksia välttää sitä\n-- pelkonsa ahdistamana toisaalta ja vihansa toisaalta -- aukaistiin\novi äkisti ja mr Losberne kiirehti huoneeseen hyvin kiihdyksissä.\n\n-- Mies joutuu kiinni! kirkui hän. Hän joutuu kiinni tänä iltana!\n\n-- Murhaajako? kysyi mr Brownlow.\n\n-- Niin, niin. Hänen koiransa on nähty hiipivän jonkun vanhan hökkelin\nluona eikä ole epäilystäkään, että hänen herransa on siellä tai tulee\nilmestymään sinne pimeän suojassa. Salapoliisit ovat liikkeellä\njoka suunnalla. Olen puhutellut muutamia niistä, jotka ovat saaneet\ntehtäväkseen pidättää hänet, ja he sanoivat minulle, ettei hän voi\npäästä pakoon. Ja hallitus on tänä iltana luvannut sadan punnan\npalkinnon.\n\n-- Minä panen lisää viisikymmentä, virkkoi mr Brownlow, ja olen\nkuuluttava sen omalla suullani itse paikalla, jos voin päästä sinne.\nMissä on mr Maylie?\n\n-- Harry? -- Niin pian kuin hän näki tämän ystävänne turvassa vaunuissa\nteidän kanssanne, riensi hän takaisin paikalle, missä hän on kuullut\ntämän, vastasi tohtori, sekä nousi hevosen selkään liittyäkseen toisiin\neräällä lähellä olevalle paikalla, missä olivat aikoneet yhtyä.\n\n-- Mutta juutalainen? sanoi mr Brownlow. Mitä hänestä tiedetään?\n\n-- Kun viimeksi kuulin puhuttavan hänestä, oli hän vielä vapaalla\njalalla, mutta hänen pitäisi jo olla kiinni tai ainakin pian tulla\npidätetyksi. He ovat melko varmoja hänestä.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENES LUKU.\n\nTakaa-ajo ja pako.\n\n\nNiillä paikoin Thamesin rannalla, missä Rotherhiten kirkko sijaitsee\nja missä talot ovat likaisimmat ja alukset mustimmat hiilen\npölystä ja yhteenkasautuneitten talojen savusta, on vielä tänäkin\npäivänä likaisin, omituisin ja merkillisin kaikista niistä Lontoon\nkortteleista, jotka nimeltäänkin ovat tuntemattomia useimmille sen\nasukkaista.\n\nSinne päästäkseen täytyy hapuilla läpi ahtaitten ja likaisten katujen,\njoitten runsaan asujaimiston muodostavat mitä raaimmat ja köyhimmät\nihmiset, joiden toimeentulona ovat satunnaiset ansiot liikenteestä\nvirralla. Halvimpia ja vähimmin houkuttelevia ravintoaineita on koottu\npuoteihin, karkeimpia ja halvimpia vaatekappaleita riippuu kauppiaitten\novien ulkopuolella ja lepattaa talojen kaidepuilla ja ikkunoissa.\nAlimman luokan työläisten, merimiesten, hiilenkantajien, julkeitten\nnaisten, ryysyisten lasten ja virran pahimman pohjasakan ja roistoväen\nvälitse pääsee vain vaivoin kulkemaan vastenmielisten nähtävyyksien ja\nyhtä vastenmielisten hajujen vaivaamana, mitkä viimeksimainitut tulevat\noikealle ja vasemmalle aukenevista ahtaista kujista, ja kuurona suurten\nvaunujen melusta, mitkä kuljettavat suunnattomia kauppatavarakuormia\nsiellä täällä sijaitsevista makasiineista.\n\nSellaisella tienoolla toisella puolen Southwarkia sijaitsee Jacobs\nIsland, jota vuoksen aikaan ympäröi kuudesta kahdeksaan jalkaan syvä\nja viidestätoista kahteenkymmeneen jalkaan leveä oja ja jota ennen\nkutsuttiin Mill Pondiksi, mutta jonka nimenä nykyisin on Folly Ditch.\n\nJacobs Islandilla ovat katottomat makasiinit tyhjinä, muurit luhistuvat\nvähitellen kasaan, ikkunat eivät enää ole ikkunoita, ovet ovat\nputoamaisillaan kadulle, savupiiput ovat nokisia, mutteivät suitse enää\nmitään savua. Kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, ennenkuin häviöt\nja ulosotot kohtasivat omistajia, oli seutu kukoistavaa ja varakasta,\nmutta nyt on se todellinen lohduttomuuden saari. Taloilla ei ole\nomistajia, mutta niihin ovat tunkeutuneet ja ottaneet ne haltuunsa\nsellaiset, joilla siihen on ollut rohkeutta ja jotka elävät ja kuolevat\nsiellä. Sen, ken etsii itselleen turvapaikkaa Jacobs Islandista,\ntäytyy olla kovassa piilopaikan tarpeessa tai myöskin äärimmäisessä\navuttomuuden tilassa.\n\nYlemmässä huoneessa eräässä näistä taloista -- talossa, mikä sijaitsi\nmuista erillään ja oli melko suurenpuoleinen, rappeutunut tosin,\nmutta ehjin ovin ja akkunoin, ja jonka takaseinä kohosi ojan puolella\nylläkuvatulla tavalla, istui kolme ihmistä, jotka äänettöminä\nkatselivat toisiaan tuskaa ja suurta jännitystä kuvastavin katsein.\nYksi heistä oli Toby Crackit, toinen Chitling ja kolmas eräs\nviisikymmenenvuotias varas, jonka nenä oli lyöty melkein lyttyyn\njossakin tappelussa ja jonka kasvoja koristi joukko kauhistuttavia\narpia, mitkä luultavasti juontuivat samalta ajankohdalta. Tämä mies oli\nmuuan takaisinpalannut maastakarkoitettu nimeltä Kags.\n\n-- Olisin suonut, virkkoi Toby Crackit Chitlingille, että olisitte\nvalinnut jonkun toisen piilopaikan, kun ne kaksi vanhaa kävivät liian\nepävarmoiksi, ettekä tullut tänne, hyvä ystävä.\n\n-- Niin, miksette tehnyt sitä, lampaanpää? kysyi Kags.\n\n-- Luulin teidän ilahtuvan vähän enemmän nähdessänne minut, vastasi mr\nChitling alakuloisesti.\n\n-- Niin, mutta nähkääs, nuori mies, sanoi Toby, kun mies pitää itsensä\nniin eristettynä kuin minä olen tehnyt ja hänellä siten on mukava\nasunto, kenenkään voimatta nuuskia sitä selville, niin on teidän\nasemassanne olevan nuoren gentlemannin vierailu melko suuri yllätys,\nniin kunnioitettava ja hauska kuin tämä henkilö korttipelissä onkin.\n\n-- Ja varsinkin kun tuo nuori mies, joka siten on pitänyt itsensä\neristettynä, on ottanut luokseen erään vanhan ystävän, joka on palannut\ntakaisin vieraasta maasta aikaisemmin kuin oli odotettu ja on liian\nkaino halutakseen tulla esitellyksi tuomarille heti kotiintultuaan,\nlisäsi Kags.\n\nSeurasi hetken äänettömyys, minkä lopulta keskeytti Toby Crackit, joka\nnähtävästi oli päättänyt jättää sikseen tavallisen huolettoman pilansa,\nkääntyi Chitlingin puoleen ja sanoi:\n\n-- Milloin joutui Fagin kiinni?\n\n-- Juuri päivällisaikaan -- kello kaksi tänään. Charley ja minä\npelastimme onnellista kyllä nahkamme ryömimällä ylös pesuhuoneen\nsavupiippua, ja Bolter syöksyi suinpäin tyhjään vesitynnyriin, mutta\nhänen jalkansa olivat niin onnettoman pitkät, että ne pistivät näkyviin\nyli reunojen ja niin ottivat he hänetkin.\n\n-- Ja Bet?\n\n-- Bet raukka! Tyttö meni pois katsomaan ruumista selittääkseen, kuka\nse oli, vastasi mr Chitling, jonka kasvot kävivät yhä pitemmiksl\nja pitemmiksi, mutta hän tuli hulluksi sen nähdessään ja kirkui ja\nraivosi ja puski päänsä seinään, niin että heidän täytyi panna hänet\npakkopaitaan ja viedä hänet parantolaan, ja siellä hän nyt on.\n\n-- Miten kävi nuoren Batesin? kysyi Kags.\n\n-- Hän hiipi tiehensä saapuakseen tänne vasta pimeän tultua, mutta\nhänen pitäisi olla täällä pian, vastasi Chitling. Ei ole mitään muuta\npaikkaa mihin mennä, sillä kaikki \"Rammoissa\" on otettu kiinni ja\nkapakkahuone siellä -- kävin itse siellä ja näin sen omilla silmilläni\n-- on täynnä etsiviä.\n\n-- Kaikki menee päin helvettiä! virkkoi Toby Crackit, purren huultaan.\nUseampia kuin yksi joutuu nyt kiikkiin.\n\n-- Tutkinta alkaa pian, virkkoi Kags. Kun he vain saavat kuulustelun\npidetyksi ja Bolter pelastetuksi oman nahkansa todistamalla, minkä\nhän luonnollisestikin tulee tekemään siitä päättäen mitä hän jo on\nsanonut, niin voivat he todistaa Faginin murhan alkuunpanijaksi. Asia\ntulee silloin esille perjantaina ja hän riippuu hirsipuussa ennenkuin\nkahdeksan päivää on kulunut.\n\nHänen siten koettaessa tointua ja molempien toisten miesten istuessa\näänettöminä katseet suunnattuina lattiaan kuului rapsuttavaa ääntä\nulkoa portaista, ja Sikesin koira tuli juosten huoneeseen. He\nryntäsivät akkunaan, juoksivat alas portaita ja ulos kadulle. Koira oli\nhypännyt sisään eräästä avonaisesta akkunasta, mutt'ei yrittänytkään\nseurata heitä, eikä sen herraakaan näkynyt.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? virkkoi Toby heidän palattuaan takaisin. Ei kai\nhän toki liene saanut päähänsä tulla tänne. Sitä -- sitä -- en toivoisi!\n\n-- Hän -- ei kukaan heistä maininnut murhaajaa nimeltä -- hän ei kai\ntoki liene tehnyt loppua itsestään? Mitä luulette? kysyi Chitling.\n\nToby ravisti päätänsä.\n\nKoska oli tullut pimeä, sulkivat he akkunaluukut ja sytyttivät\nkynttilän asettaen sen pöydälle. Kahden viimeisen päivän hirveät\ntapaukset olivat koskeneet kovasti kaikkiin kolmeen, ja heidän oman\nasemansa epävarmuus oli omansa lisäämään niiden tekemää vaikutusta. He\nmuuttivat tuolinsa lähemmäksi toisiaan ja säpsähtelivät joka äänestä.\nHe puhuivat vain vähän ja kuiskaavalla äänellä ja olivat arkoja ja\näänettömiä, kuin olisi murhatun naisen ruumis levännyt viereisessä\nhuoneessa.\n\nHeidän siten hetken aikaa istuttuaan kuului äkkiä nopeaa koputusta\nalemman kerroksen ovelle.\n\n-- Se on nuori Bates, virkkoi Kags katsoen tuikeasti ympärilleen\nsalatakseen pelästyksen, mikä valtasi hänet itsensä.\n\nKoputus toistui. Ei, se ei ollut hän. Hänellä ei ollut tapana koputtaa\nsillä tavalla.\n\nToby Crackit meni akkunaan, mutta vetäytyi heti takaisin väristen koko\nruumiiltaan. Hänen ei tarvinnut kertoa, kuka koputtaja oli. Hänen\nkalpeat kasvonsa sanoivat sen kyllin selvästi. Koira hypähti nopeasti\npystyyn ja juoksi vinkuen ovelle.\n\n-- Meidän täytyy avata hänelle, sanoi Crackit ottaen kynttilän.\n\nCrackit meni alas portille ja palasi miehen seurassa, jonka kasvojen\nalaosa oli kiedottu nenäliinaan, toisen ollessa sidottu hänen päänsä\nympäri hatun alle. Hän aukaisi hitaasti nenäliinat -- kasvot olivat\nkalpeat kuin ruumiilla, silmät syvään vajonneet, posket painuksissa,\nparransänki kolme päivää vanha, ruumis riutunut, hengitys lyhyt ja\nraskas; tuntui kuin olisi hän ollut entisen Bill Sikesin haamu.\n\nHän laski kätensä keskellä huonetta olevalle tuolille, mutta juuri\nkun hän oli istuutumaisillaan, puistatti häntä ja hän näytti katsovan\ntaakseen olkapäänsä ylitse, minkä jälkeen hän siirsi tuolin aivan\nseinää vasten -- niin lähelle sitä kuin voi sen saada -- painoi sen\nsiihen kiinni ja istuutui.\n\nEi sanaakaan vaihdettu. Hän katsoi toisia miehestä mieheen. Jos joku\nvarkain katsoi ylös ja sattui kohtamaan hänen katseensa loi hän sen\nheti alas. Kun hänen kumea äänensä viimein keskeytti äänettömyyden,\nsäpsähtivät he kaikki. He eivät olleet koskaan ennen kuulleet sillä\nolevan sellaista sointua.\n\n-- Onko -- onko ruumis haudattu? He ravistivat päitänsä.\n\n-- Minkätähden ei sitä ole haudattu? kysyi mies katsahtaen uudelleen\ntaaksensa. Minkätähden annetaan sellaisen kauheuden jäädä maan päälle?\n-- Mitä koputusta tuo on?\n\nCrackit viittasi mennessään ulos, ettei siinä ollut mitään pelättävää,\nja palaisi heti takaisin Charley Bates perässään. Sikes istui aivan\novea vastapäätä, joten poika sai nähdä hänet samalla hetkellä kuin\nastui sisään.\n\n-- Toby, sanoi poika vetäytyen takaisin Sikesin kääntäessä katseensa\nhäntä kohti, miksi ette puhunut tuosta minulle siellä alhaalla. Laske\nminut johonkin toiseen huoneeseen.\n\n-- Mutta Charley, sanoi Sikes astuen eteenpäin, etkö -- etkö tunne\nminua?\n\n-- Älä tule lähelleni, vastasi poika yhä vetäytyen taaksepäin ja\nkauhulla tarkastellen murhaajan kasvoja. Peto!\n\nMies pysähtyi puolitiehen, ja he tuijottivat toisiansa, mutta Sikes\nlaski sitten vähitellen katseensa lattiaa kohti.\n\n-- Otan teidät kaikki todistajiksi, kirkaisi poika, ravistaen\nnyrkkiänsä ja tullen yhä kiihtyneemmäksi puhuessaan, otan teidät kaikki\ntodistajiksi -- en pelkää häntä -- jos häntä etsitään täältä, annan\nminä hänet ilmi, niin, sen teen. Sanon sen teille etukäteen. Hän voi\ntappaa minut, jos hänellä on halua tai rohkeutta siihen, mutta jos\nolen täällä, niin annan minä hänet ilmi. Antaisin hänet ilmi, vaikka\nhänet tultaisiin keitettämään elävältä. Murhaaja, apua! Jos teissä\non vähintäkään rohkeutta tahi miehen sydäntä, niin auttakaa minua.\nMurhaaja, apua! Turma hänet periköön!\n\nSellaisin huudoin ja niihin liittyvin väkivaltaisiin liikkein syöksyi\npoika todellakin yksin tuon vahvan miehen päälle ja kaikki voimansa\njännittäen ja yllättämällä hänet paiskasi hänet lattiaan.\n\nTaistelu oli kuitenkin aivan liian epätasainen voidakseen kestää kauan.\nSikes oli saanut hänet alleen ja asettanut polvensa hänen kurkkunsa\npäälle, kun Crackit levottomin katsein veti hänet takaisin ja viittasi\nakkunaan. Valoa kimalteli alhaalta, kuului kovaäänistä ja kiihkeä\npuhetta sekä kiireisiä askeleita -- ne tuntuivat tulevan lukemattomista\njaloista -- lähimmältä puusillalta. Joukossa tuntui olevan mies\nhevosen selässä, sillä kavionkapsetta epätasaista kivitystä vasten\nsaattoi eroittaa. Valonvälkähdykset lisääntyivät, askeleet lähestyivät\nlukuisampina ja selvempinä. Sitten kuului kiivasta jyskytystä portille\nja sitten niin monien kiihtyneitten äänten kumeaa muminaa, että\nurheinkin voi tuntea rohkeutensa lannistuvan.\n\n-- Apua! kirkui poika äänellä, mikä kajahti läpi ilman. Hän on täällä,\nhän on täällä! Lyökää ovi sisään!\n\nTiheitä ja raskaita iskuja jymisi porttiin ja alempiin akkunaluukkuihin\nhänen vaietessaan, ja ihmisjoukko päästi kaikuvan hurraa-huudon ja\nantoi siten kuuntelijoille oikean käsityksen tavattomasta suuruudestaan.\n\n-- Avatkaa ovi johonkin huoneeseen, minne voin sinkauttaa tämän\npirunpenikan, huusi Sikes hurjasti, juosten sinne tänne ja laahaten\npoikaa mukanaan kevyesti kun tyhjää säkkiä. Tuo ovi tuolla, pian! Hän\nsinkosi pojan sisälle, sulki oven ja väänsi avainta. Onko alakerran ovi\nvarma?\n\n-- Se on lukittu ja ketjutettu, vastasi Crackit.\n\n-- Menkää helvettiin! kirkui epätoivoinen murhaaja, avaten akkunan\nja puiden nyrkkiä joukolle. Tehkää mitä pahinta osaatte! Vedän teitä\nkuitenkin nenästä.\n\nKauheampaa ulvontaa kuin se, minkä raivoisa ihmisjoukko nyt päästi,\nei ihmiskorva ikinä ole kuullut. Mutta kukaan ei osoittanut sellaista\nkatkeruutta kuin mies hevosen selässä, joka, kohottautuen satulassa\nja tunkien läpi tungoksen, kuin olisi hän halkonut vettä, huusi kohti\nakkunaa äänellä, joka kuului yli kaikkien muitten: -- Kaksikymmentä\nguineaa sille, joka hankkii tikapuut.\n\nLähinnäseisovat yhtyivät huutoon ja useat sadat äänet toistivat sen.\nEräät rohkeimmista yrittivät kiivetä ylös pitkin vesirännejä ja seinän\nhalkeamia, koko joukon alhaalla huojuessa sinne tänne kuin viljavainio\nkovassa tuulessa.\n\n-- Oli luode, kuin tulin, huusi murhaaja hoippuen takaisin huoneeseen\nja sulkien akkunan. Antakaa minulle köysi, pitkä köysi. He ovat kaikki\nkokoontuneet etupuolelle. Voin laskeutua Folly Ditchiin ja päästä\npakoon sillä tavalla.\n\nKauhun vallassa olevat miehet osoittivat kohti paikkaa, niissä\nsenkaltaisia esineitä oli, ja murhaaja riensi ylös ullakolle, ensin\nkaikessa kiireessä tutkittuaan pisintä ja vahvinta köyttä.\n\nKaikki akkunat talon takasivulla olivat jo aikoja sitten muuratut\numpeen, lukuunottamatta erästä pientä luukkua huoneessa, jossa poika\nistui teljettynä, ja se oli liian pieni hänenkin vähäisen ruumiinsa\ntunkea sen lävitse. Tästä aukosta oli hän kuitenkin koko ajan huutanut\nulkopuolella olijoille, että heidän oli pyrittävä talon takapuolelle,\nja kun murhaaja viimein tuli ylös katonharjalle luukun kautta, tiedotti\nsentähden äänekäs huuto sen niille, jotka olivat talon etupuolella\nja jotka nyt paikalla alkoivat kulkea ympäri talon keskeytymättömänä\nvirtana.\n\nPuupalan, jonka Sikes oli ottanut mukaansa juuri sitä tarkoitusta\nvarten, asetti hän niin lujasti vasten luukkua, ettei sitä mitenkään\nvoisi avata alhaaltapäin. Ryömiessään sitten eteenpäin katon yli katsoi\nhän alapuolelleen.\n\nVesi oli virrannut pois ojasta, joka nyt oli pelkkänä liejuna.\n\nJoukko ilmaisi ilonsa heiluttamalla hattujaan ja sitten alkoivat huudot\ntaas kajahdella.\n\n-- Viisikymmentä puntaa sille, joka ottaa hänet elävänä! huusi muuan\nvanha mies. Pysyn tässä, kunnes ne tullaan noutamaan.\n\nMies oli miltei pökerryksissä joukon raivosta ja oli kyyristynyt\nkokoon, mutta pian hän ponnahti uudelleen ylös, lujasti päättäneenä\ntehdä viimeisen yrityksen pelastaa elämänsä laskemalla itsensä ojaan ja\nsitten pimeän ja hämmingin turvissa pyrkimällä pakoon.\n\nTalon sisästä kuuluvan melun yllyttämänä, mikä selvästi todisti, että\ntodellakin oli onnistuttu tunkeutumaan sisään, asetti hän jalkansa\nvasten savupiippua, sitoi köyden toisen pään lujasti sen ympäri ja teki\nvähemmässä kuin minuutissa käsiensä ja hampaittensa avulla juoksusolmun\nsen toiseen päähän. Hän voi laskea itsensä alas, kunnes ei ollut\nkauempana maasta kuin mitä itse oli pitkä, ja piti veistänsä valmiina\nleikatakseen köyden poikki ja antaakseen itsensä pudota.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun hän pujotti juoksusilmukan päänsä\nyli antaakseen sen luistaa kainaloittensa alapuolelle, juuri siinä\nsilmänräpäyksessä katsahtaen taakseen, lähelle sillankaidetta, löi\nmurhaaja kätensä yhteen päänsä yläpuolelle ja päästi kauhun huudon.\n\n-- Siellä ovat silmät taas! kirkaisi hän ja horjui kuin salaman\niskemänä, menetti tasapainonsa ja putosi yli räystään. Köysi oli hänen\nkaulansa ympärillä, hänen painonsa jännitti sen kuin jousenjänteen.\nHän putosi kolmenkymmenenviiden jalan korkeudelta. Äkillinen nykäys,\nkaamea jäsenten sätkyttely, ja siinä riippui hän, aukaistu veitsi\njäykkenevässä kädessään.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nSisältää selityksen useampaan kuin yhteen salaisuuteen sekä erään\nnaimatarjouksen, missä ei puhuta myötäjäisistä eikä neularahoista.\n\n\nEdellisessä luvussa kerrotuista tapahtumista ei ollut kulunut enempää\nkuin kaksi päivää, kun Oliver kello kolme iltapäivällä ripeää vauhtia\najoi kohti synnyinkaupunkiansa. Mrs Maylie, Rose, mrs Bedwin ja hyvä\ntohtori olivat mukana samoissa vaunuissa, mr Brownlowin seuratessa\njäljessä ylimääräisissä postivaunuissa erään toisen henkilön seurassa,\njonka nimeä ei ole mainittu.\n\nHe eivät olleet puhuneet paljoa matkan aikana, sillä Oliver oli ollut\nniin jännittyneessä mielentilassa, että oli menettänyt kykynsä koota\najatuksiansa, niin, melkeinpä kykynsä puhua. He jatkoivat siis matkaa\näänettöminä, vaipuneina ajattelemaan sitä päämäärää, joka oli johtanut\nheidät kaikki yhteen, ja kenenkään tuntematta halua lausua julki näitä\najatuksia, jotka painoivat heitä kaikkia.\n\nMutta jos Oliver olikin näissä oloissa pysynyt ääneti heidän\nlähestyessään hänen synnyinkaupunkiansa tietä myöten, jota hän ei\nkoskaan ennen ollut nähnyt, niin mikä muistojen tulva virtasikaan\nhäneen heidän kääntyessään sille tielle, jota hän kerran oli\ntaivaltanut jalkaisin, kodittomana poikana, ilman ainoatakaan ystävä,\njoka olisi tukenut häntä.\n\nKun he lähestyivät kaupunkia ja sitten vähitellen ajoivat läpi sen\nkapeitten katujen, ei ollut enää helppoa pitää poikaa järkevyyden\nrajoissa. He ajoivat parhaimman hotellin eteen, ja tuossa seisoi\nGrimwig ottamassa heidät vastaan. Hän suuteli nuorta naista, ja vanhaa\nmyös, samalla kun he astuivat ulos vaunuista, aivan kuin hän olisi\nollut koko seurueen isoisä. Ruoka oli pöydässä ja makuuhuoneet oli\njärjestetty, kaikki kuin taikavoimalla.\n\nViimein kellon jo lyötyä yhdeksän ja heidän alettua luulla etteivät\nsaisi tietää mitään sinä iltana, tulivat mr Losberne ja mr Grimwig\nhuoneeseen mr Brownlowin ja erään miehen seurassa, jonka nähdessään\nOliver oli kirkaista hämmästyksestä. He sanoivat hänelle, että se\noli hänen veljensä, ja se oli sama mies, jonka hän oli kohdannut\npikkukaupungin kestikievarin pihalla. Hän loi hämmästyneeseen poikaan\nvihaisen katseen, mitä hän ei edes nyt voinut salata, ja istuutui\neräälle tuolille. Mr Brownlow, jolla oli jotakin papereita kädessään\nmeni pöydän ääreen, minkä lähelle Rose ja Oliver olivat istuutuneet.\n\n-- Tämä poika, lausui mr Brownlow vetäen Oliverin luokseen ja asettaen\nkätensä hänen päänsä päälle, on teidän velipuolenne, isänne, kalliin\nystäväni Edvard Leefordin, ja onnettoman Agnes Flemingin, joka kuoli,\nantaessaan hänelle elämän, poika.\n\n-- Niin, vastasi Monks luoden syrjäkatseen vapisevaan poikaan.\n\n-- Hän syntyi tässä kaupungissa?\n\n-- Tämän kaupungin köyhäintalossa, oli ynseä vastaus. Tuossahan se on\nkerrottu. Hän viittasi kärsimättömästi papereihin.\n\n-- Minun on saatava se kuulla myöskin täällä, vastasi mr Brownlow\nkatsahtaen kuulijoihin.\n\n-- No, kuulkaa sitten, sanoi Monks. Kun hänen isänsä, kuten tiedätte,\nsairastui Roomassa, matkusti hänen vaimonsa, minun äitini, josta hän\njo kauan oli elänyt erossa, hänen luokseen Pariisista ottaen minut\nmukaansa -- huolehtiakseen isäni omaisuudesta, sillä, mikäli tiedän, ei\näitini ollut erikoisemmin kiintynyt häneen eikä hänkään äitiini. Hän\nei tuntenut meitä, sillä hän oli tajuttomana ja makasi kuin houreessa\naina kuolemansa edelliseen päivään saakka. Hänen kirjoituspöytänsä\nlaatikossa olevien paperien joukossa oli kaksi, jotka oli päivätty\nsamana iltana kuin tauti oli häneen iskenyt. Ne oli osoitettu teille\nja liittyi niihin lyhyt kirje teille. Kuoreen oli merkitty huomautus,\nettei sitä ollut lähetettävä ennenkuin hän oli kuollut. Toinen noista\npapereista oli kirje tuolle Agnes-tytölle ja toinen testamentti.\n\n-- Millainen oli tuo kirje? kysyi mr Brownlow.\n\n-- Kirje? Paperiarkki, kirjoitettu täyteen pitkin ja poikin katuvaisin\ntunnustuksin ja rukouksin Jumalalle, että hän auttaisi tyttöä.\n\n-- Ja testamentti? virkkoi mr Brownlow kyynelten vieriessä pitkin\nOliverin poskia.\n\nMonks oli vaiti.\n\n-- Testamentti, lausui mr Brownlow, oli laadittu samaan henkeen kuin\nkirjekin. Hän puhui siitä surusta, minkä hänen vaimonsa oli hänelle\naiheuttanut, teidän, hänen ainoan poikansa itsepäisyydestä ja huonoista\ntaipumuksista ja kuinka teidät oli kasvatettu vihaamaan häntä sekä\njätti teille ja äidillenne kahdeksan sadan punnan elinkoron. Suurimman\nosan omaisuuttaan jakoi hän kahteen yhtä suureen osaan, toisen\nluovutettavaksi Agnesille, toisen heidän lapselleen, jos hän syntyisi\nelävänä ja koskaan saavuttaisi laillisen iän. Jos lapsesta tulisi\ntyttö, saisi hän perintönsä ilman minkäänlaista ehtoa; jos hänestä\nsitävastoin tulisi poika, vain sillä ehdolla, ettei hän alaikäisyytensä\naikana olisi tahrannut nimeänsä millään häpeällisellä, huonolla,\npelkurimaisella tai halpamaisella teolla. Hän teki näin, sanoi hän,\nosoittaakseen luottamustaan äidille ja vakaumuksensa olevan, että lapsi\nperisi äidin rakastettavan sydämen ja jalon luonteen.\n\n-- Äitini, virkkoi Monks ääntään koroittaen, teki mitä jokainen nainen\nolisi tehnyt; hän poltti testamentin.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen mr Brownlow tarttui jälleen\nkertomuksen lankaan.\n\nUseita vuosia myöhemmin tuli tämän miehen äiti luokseni. Poika oli\njättänyt hänet vain kahdeksantoista vanhana, varastanut häneltä\njalokiviä ja rahoja, pelannut, tuhlannut ja väärentänyt sekä paennut\nLontooseen. Äitiä kulutti tuskallinen, parantumaton tauti, ja hän\nhalusi nähdä pojan jälleen, Mitä tarkimpia etsiskelyjä ja tiedusteluja\ntoimitettiin, kauan tuloksetta, mutta viimein menestyksellä, ja hän\npalasi äitinsä kanssa Ranskaan.\n\n-- Siellä kuoli äitini, sanoi Monks, ja jätti kuolinvuoteellaan minulle\nperinnöksi nämä salaisuudet sekä lisäksi sammumattoman vihansa kaikkia\nniitä kohtaan, joita ne koskevat. Hän ei voinut uskoa, että tyttö oli\nottanut itseltään ja lapselta hengen, vaan oli varmasti vakuutettu,\nettä maailmaan oli tullut poikalapsi ja että se oli elossa. Vannoin\nhänelle, että jos se koskaan osuisi tielleni, minä vainoaisin sitä\ntaukoamatta mitä katkerimmin ja armottomimmin. Hän oli oikeassa.\nVihdoin kohtasin minä hänet.\n\nMr Brownlow nyökkäsi mr Grimwigille, joka nopeasti katosi ja\npalasi pian takaisin työntäen mrs Bumblea edellään ja vetäen tämän\nvastahakoista puolisoa perässään huoneeseen.\n\n-- Näenkö oikein? puhkesi mr Bumble sanomaan. Onko se todella pikku\nOliver?\n\n-- Pidä suusi, sinä nauta, mutisi mrs Bumble, katsoen Monksia.\n\n-- Ei, vastasi mrs Bumble lyhyesti.\n\n-- Ehkä _te_ tunnette hänet? kysyi mr Brownlow Bumblelta.\n\n-- En, en ole koskaan ennen nähnyt häntä.\n\n-- Ettekä myöskään myynyt hänelle mitään?\n\n-- En, vastasi mrs Bumble.\n\nMr Brownlow viittasi uudestaan mr Grimwigille, joka liikkasi jälleen\nnopeasti ulos. Mutta nyt ei hän tuonut pönäkkää miestä ja vaimoa, vaan\nkaksi rampaa mummoa, jotka vapisivat ja tutisivat kulkiessaan.\n\n-- Te suljitte tosin oven sinä iltana, jolloin vanha Sally kuoli,\nsanoi ensimmäinen, nostaen kurttuista kättään, mutta ette voinut estää\nkuulumasta ääntä tai tukkia rakoja.\n\n-- Ei, ei, sanoi toinen katsoen ympärilleen, vatkuttaen hampaattomia\nleukojaan, ei, ei!\n\n-- Tahdotteko ehkä nähdä myöskin panttilainaajan? kysyi mr Grimwig\nlähtien ovelle päin.\n\n-- Ei, virkkoi mrs Bumble, jos hän -- tässä osoitti hän Monksia -- on\nollut kyllin raukkamainen tunnustaakseen, kuten huomaan hänen olleen,\nja te olette urkkineet kaikilta noilta noita-akoilta, kunnes olette\nlöytäneet oikeat, niin ei minulla ole enää mitään sanomista. Minä olen\nmyynyt ne, ja ne ovat paikassa, mistä ette koskaan voi saada niitä\ntakaisin. Entäs sitten?\n\n- Ei mitään vastasi, mr Brownlow, paitsi että me kyllä tulemme\nhuolehtimaan siitä, ettei kumpikaan teistä enää saa mitään\nluottamustointa. Nyt voitte lähteä.\n\n-- Nuori nainen, lausui mr Brownlow Roselle, ojentakaa minulle kätenne.\nÄlkää vapisko; teidän ei tarvitse olla peloissanne niitten harvojen\nsanojen takia, mitä meillä vielä on puhuttavana. -- Tunnetteko tämän\nnaisen, sir?\n\n-- Tunnen, vastasi Monks.\n\n-- Onnettoman Agnesin isällä oli kaksi tytärtä, sanoi mr Brownlow.\nKuinka kävi nuoremman -- sen lapsen?\n\n-- Te ette voinut löytää sitä paikkaa, jonne nämä ihmiset olivat\nvetäytyneet, sanoi Monks, mutta äitini löysi heidät monen vuoden\ninnokkaan etsinnän jälkeen. Niin, hän löysi myöskin lapsen.\n\n-- Näettekö hänet nyt?\n\n-- Näen, nojautuneena käsivarttanne vasten.\n\n-- Mutta silti ei hän ole vähemmin lapseni, puhkesi mrs Maylie puhumaan\nottaen liikutetun tytön syliinsä. Rakastettu ystäväni, oma, kallis\ntyttöni --.\n\n-- Ainoa ystävätär, mikä minulla koskaan on ollut, huudahti\nRose kietoutuen suonenvedontapaisesti häneen, rakkain, parhain\nystävättäreni. Sydämeni on pakahtumaisillaan. En voi -- en voi kestää\ntätä kaikkea!\n\n-- Sinä voit kestää enemmänkin ja olet aina ollut parhain ja jaloin\nolento tuottaen onnea ja iloa kaikille, jotka ovat sinut tunteneet,\nlausui mrs Maylie syleillen häntä rakkaasti. Tule -- tule! Muista, kuka\nikävöi saada pusertaa sinut syliinsä, se poika rukka -- katso tänne,\nkatso, katso, lapseni!\n\n-- Ei täti, huudahti Oliver kietoen käsivartensa hänen kaulansa ympäri.\nEn tule koskaan kutsumaan häntä tädiksi -- oma, rakastettu sisareni,\njota vaisto pakotti minut rakastamaan niin lämpimästi heti ensi\nhetkestä -- Rose, rakkahin, Rose!\n\nPitkän, pitkän hetken olivat he yksin, kunnes viimein hiljainen naputus\novelle ilmoitti jonkun olevan siellä ulkopuolella. Oliver avasi ja\nhiipi ulos jättäen paikkansa Harry Maylielle.\n\n-- Rakas Rose, kun sinut viimeksi jätin, tein sen lujasti päättäen\ntasoittaa kaikki esteet väliltämme, päättäneenä, että jos minun\nmaailmastani ei tulisi sinun, tekisin sinun maailmastasi omani, että\nmikään sukuylpeys ei tulisi nyrpistämään nenäänsä sinulle, sillä minä\nkääntyisin pois siitä. Sen olen tehnyt. Ne, jotka tämän perusteella\novat kääntyneet pois minusta ovat kääntyneet pois sinustakin ja\nsiten todistaneet, että sinä sikäli olet ollut oikeassa. Se mahti ja\nse suoja, ne arvovaltaiset ja vaikutusvaltaiset tuttavuudet, jotka\nhymyilivät minulle silloin, silmäilevät minua nyt kylmästi, mutta on\nolemassa hymyileviä vainioita ja huojuvia puita Englannin rikkaimmissa\nkreivikunnissa, ja erään kyläkirkon lähettyvillä -- Roseni, oma Roseni\n-- on maalaisasunto, josta sinä voit tehdä minut ylpeämmäksi kuin\nkaikki toiveeni, vaikka ne olisivat tuhannesti toteutuneet. Siinä ovat\nnyt arvoni ja asemani ja tässä tarjon ne sinulle.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nJuutalaisen viimeinen yö.\n\n\nOikeussali oli lattiasta kattoon ahdettu täyteen ihmiskasvoja.\nVankien karsinan aidasta aina parvekkeitten etäisimpiin nurkkauksiin\nasti olivat kaikki katseet kiinnitetyt yhteen ainoaan esineeseen\n-- juutalaiseen. Hän seisoi siinä kaikkien näitten elävien valojen\nloisteessa, käsi edessään olevalla puupöydällä ja toinen korvan\ntakana sekä pää eteenpäintyöntyneenä, niin selvästi kuin mahdollista\nkuullakseen jokaisen tuomarin sanan, tämän lukiessa syytekirjelmää\njurylle. Hän oli tuskin liikahtanut tutkinnon aljettua, ja nyt,\ntuomarin lakattua puhumasta, pysyi hän samassa tarkkaavaisen\nodottavassa asennossa ja tuijottava katseensa häneen kiinnitettynä,\nkuin jos yhä olisi kuunnellut.\n\nHiljainen melu salissa herätti hänen huomionsa. Kääntyessään ympäri\nnäki hän jurymiesten kokoontuneen harkitsemaan päätöstään.\n\nVihdoin vaadittiin hiljaisuutta. Jury tuli sisään kulkien aivan hänen\nvieritsensä. Hän ei kyennyt lukemaan mitään heidän kasvoistaan, ne\nolisivat yhtä hyvin voineet olla kivestä. Täydellinen äänettömyys\nvallitsi -- ei hiiskahdustakaan -- ei henkäystä -- syyllinen!\n\nHe veivät hänet läpi oikeussalin alapuolelle olevan kivilattiaisen\nhuoneen. Siellä hänet tarkastettiin, jottei hänellä olisi mukanaan\nmitään, minkä avulla hän voisi ehättää lain edelle, ja kun tämä\ntoimitus oli sivuutettu, veivät he hänet muutamaan kuolemantuomituille\nvarattuun tyrmään jättäen hänet sinne -- yksin.\n\nHän istuutui kivipenkille aivan ovea vastapäätä, yrittäen koota\najatuksiansa ja kiinnittäen verestävät silmänsä lattiaan. Pimeän\ntullessa alkoi hän ajatella kaikkia niitä tuntemiaan ihmisiä, jotka\nolivat kuolleet mestauslavalla. -- Jotkut hänen toimestaan.\n\nNiin tuli yö. Muut jotka valvovat, ovat iloisia kuullessaan\ntornikellojen lyövän, sillä ne puhuvat elämästä ja tulevasta päivästä.\nJuutalaiselle aiheuttivat ne vain epätoivoa. Mitä merkitsi hänelle\niloisen aamun melu ja liike, joka tunkeutui tännekin? Se oli vain\ntoinen kuolinkellojen soiton muoto, jossa iva liittyi tiedotukseen. --\nPäivä kului -- päiväkö? Eihän se ollut mikään päivä, se oli mennyt yhtä\npian kuin oli tullutkin -- ja yö tuli taasen. Milloin raivosi hän ja\nherjasi Jumalaa, milloin ulvoi ja repi hiuksia päästään. Lauvantai-ilta\ntuli. Nyt oli hänellä vain yksi yö tämän jälkeen jäljellä elääkseen, ja\nhänen miettiessään sitä koitti päivä -- sunnuntai. Vasta tämän hänen\nviimeisen, hirvittävän päivänsä iltana tunne hänen epätoivoisesta\ntilastaan selvisi hänen turmeltuneelle sielulleen. Hän oli istunut\nsiinä valveilla, mutta uneksien. Nyt hyppäsi hän ylös joka minuutti ja\nriensi läähättäen ja polttavin ihoin edestakaisin sellaisessa pelon\nja vihan tilassa, että vahditkin -- niin tottuneita kuin sellaisiin\nnäkyihin olivatkin -- kauhulla kavahtivat taapäin.\n\nNewgaten kolkot muurit, jotka ovat kätkeneet niin paljon kurjuutta ja\nniin paljon vaikerrusta, ei vain ihmisten silmiltä, vaan myöskin aivan\nliian usein ja aivan liian kauan heidän ajatuksiltaankin, eivät olleet\nkoskaan nähneet niin kammottavaa näytelmää kuin tämä.\n\nAlkuillasta aina keskiyöhön saakka saapui pieniä kahden tai kolmen\nhengen ryhmiä portinvartijan asunnolle tiedustelemaan, kasvoillaan\njännittynyt ilme, oliko mitään määräystä vastauksen lykkäämisestä\nannettu, ja saatuaan kieltävän vastauksen levittivät he tätä\nilahduttavaa tietoa suuriin väkijoukkoihin kaduilla sekä huomauttivat\ntoisilleen mistä ovesta hän tulisi ulos.\n\nAukeama vankilan edustalla oli tyhjennetty, ja mustiksimaalattuja\ntankoja oli jo pystytetty suluksi poikki kadun, odottamassa olevan\nväkijoukon pidättämiseksi. Päivä alkoi sarastaa, ihmisjoukko tyrkki,\ntoraili ja laski pilaa.\n\n\n\n"]