[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3WaefuezbkMLz0vu2GN7LQbmlntcqnWzflgMRNw7etQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},755,"Suhteita","Jotuni, Maria",1880,1943,"755-jotuni-maria-suhteita","755__Jotuni_Maria__Suhteita",null,"romaani",[],[],"fi",1905,11005,62449,false,46072,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Suhteita: Harjoitelmia\" by Maria Jotuni is a collection of character studies written in the early 20th century. This work delves into the complexities of relationships through the introspective musings of various characters, primarily focusing on their emotional struggles and desires.   The opening of the text introduces us to Aina, who reflects on her memories of love and the feelings of connection that elude her in the present. As she navigates her thoughts, she oscillates between joy in remembrance and sorrow in realization, acknowledging a profound sense of loss. Following this, the narrative transitions to other characters, including Margareta, who grapples with her feelings toward her sick husband, and Anita, who experiences the innocence and curiosity of youth. Jotuni paints a nuanced picture of each character's inner life, capturing the essence of human emotion and the intricate bonds that define their existence. (This is an automatically generated summary.)",[],266,"Jotunin esikoisteos on novellikokoelma, joka koostuu lyhyistä harjoitelmista ja ihmiskuvauksista. Tekstit tarkastelevat naisten elämää, erilaisia ihmissuhteita ja arkisia kohtaamisia havainnollisella ja psykologisella otteella.","Maria Jotunin 'Suhteita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 755. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUHTEITA\n\nHarjoitelmia\n\n\nKirj.\n\nMARIA JOTUNI\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1905.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Aina\n Margareta\n Anita\n Oliivia\n Berta\n Annastiina\n Hilda Husso\n Tuonen mailla\n Sielu\n Herran teitä\n Nainen\n Vapaus\n Agneetta\n Luonto ja ihminen\n Hämärässä\n Uni\n Lapsi\n\n\n\n\nAINA\n\n\nKevätkö sen teki, kevät, jonka Aina jo iäksi luuli menneen?\n\nAina ummisti silmänsä. Hän muisteli.\n\nLukemattomia kuvia muisti Aina hänestä. Toisesta muisti hän tarkemmin\nhymyilevän suun, toisesta lämpimän katseen, joka sai vieläkin rinnassa\nomituisen aallon yhtäkkiä laajenemaan. Hän ei tahtonut raskia erota\ntästä kuvasta, ei niistä silmistä.\n\nSiihen katseeseen voi hän unohtaa kaiken, se yksin voi korvata hänelle\nkaiken kärsityn. Ja mitä olivat hänen kärsimyksensä olleet? Pienen\nelämän vähäisiä vastahakoisuuksia, joita hän oli suurennellut ja\nliioitellut, mutta joilla ei ollut mitään merkitystä enää, kosk'ei\nniillä ollut mitään tekemistä tämän uuden elämän kanssa.\n\nTämän uuden elämän, jossa oli niin paljon valoa ja kirkkautta, ettei\nsitä mikään pimentämään kyennyt. Sillä ei mikään mahti maailmassa\nvoinut riistää häneltä hänen muistojaan. Ne olivat hänen, hänen\nrikkautensa!\n\nAina muisteli taaskin katsetta, se oli hänelle lämmennyt, -- suuta, se\noli hänelle hymyillyt.\n\nHän koetti muistella muitakin piirteitä samasta kuvasta, mutta hän ei\nlöytänyt, hän ei saanut kokonaisuutta esille. Ja kovempi kosketus\nhajoitti kaikki, hän ei tavoittanut katsettakaan enää.\n\nJa hänelle tuli paha olla.\n\nMiksei hän ollut nauttinut välittömästi, vaan rupesi luomaan ja särki\nkaikki?\n\nMutta yhtäkkiä näkikin Aina hänet toisena. Hän näki luisen käden\nposkella, näki sen pitkät, solakat sormet, näki otsan korkeuden ja\nsilmien peitetyn ankaruuden, näki suupielien kovan, hiukan ivallisen\npiirteen. Hän oli kuin marmoriin veistettynä Ainan edessä. Hillityltä\nja viileältä hän näytti, täynnä elämän ymmärrystä, elämää, sellaista\nelämää, jota Ainakin elämänä piti.\n\nJa Aina ajatteli ja katseli hänen veistettyjä piirteitään. Hän luki\najatukset tuon otsan takana, hän tunsi pienimmätkin väreet hänessä;\nkaikki oli tuttua, kaikki käsitti hän. Hän tiesi hänen elämäntarinansa\nkertomattakin, tiesi hänen heikkoutensa, näki hänen kärsimyksensä, näki\nhänen lujuutensa.\n\nAina olisi tahtonut langeta polvilleen sen kuvan edessä. Se oli hänen\njumalansa tästä lähtien oleva. Sen kanssa hän oli kaikesta sopiva. Se\noli häntä viileästi lohduttava, se oli hänelle elämän ymmärrystä\nopettava. Hänelle, niin hänelle.\n\nOlemassaolo, se oli suloista kuitenkin!\n\nJa Aina nosti kädet päänsä taakse, oikaisihen suoraksi tuolissaan ja\nhymyili itseksensä silmät ummessa.\n\nHän nautti niin --\n\nEikö koko oleminen ollut kummallisen salaperäistä, aivan selittämätöntä\nrikkauksineen, jotka tulvivat näkymättöminä, huumaavina kuin voimakas\ntuoksu? Ei mitään tapauksia, ei kiinteätä, mutta sitä enemmän tuota\npyörryttävää salaperäisyyttä, sitä tulvi kaikkialta.\n\nHän katsoi ja ajatteli elämää.\n\nAjatteli omaa olemistansa.\n\nJa hän sykähti riemusta.\n\nAina tunsi, kuinka toinen kätensä painoi lämpimästi toista pään takana,\nkuinka suonet siellä elonhaluisina pulpahtelivat. Hän tunsi kädellänsä\ntukan hyväilevän kosketuksen. Ja hänen täytyi vetäistä pois kätensä,\nsilittää sillä omaa tukkaansa kuin jonkin toisen rakkaan. Ja sitten\ntäytyi hänen suudella kättään, suudella vielä ja vieläkin, hartaasti\nkuin toiselle kuuluvaa pyhää omaisuutta.\n\nToisen Aina olikin. Hänelle hän kuului, hänelle!\n\nJa Aina ojentihen taas, hymyili, painoi silmänsä kiinni uudelleen ja\noli näkevinään, kuinka toinen kumartui hänen ylitsensä, tunsi kuinka\npainautui häntä vasten, tunsi hänen sydämensä sykinnän, tunsi kuinka\nvälittömiä he olisivat, kuinka he rakastaisivat ja samalla\nkunnioittaisivat toisiansa luonnon pyhyytenä.\n\nJa eikö ollutkin pyhä koko luonto kaikissa muodoissaan, eikö ollutkin\npyhä koko ihmisolento, eikö ihmisruumis rakkauden pyhä temppeli?\n\nEnnen oli Aina ollut niin lapsellinen, että häntä oli vaivannut ihmisen\nruumiillisuus. Nyt hän ajatteli mielellään ruumiinsa muotoja,\nkunnioitti itseään ja nautti siitä, että hän oli nainen, että hän oli\nelävää lihaa ja verta.\n\nNiin, lihaa ja verta! Tietää olevansa ihminen, elävä ihminen, tuntea\nelämä sykkivänä omassa rinnassaan, tuntea olevansa kuin elämän keskus.\n\nNiin tuntea täytyi. Ei elämää nukkuvana elää.\n\nSillä elämällä oli paljon, jota se kätki, josta hänelläkään ei ollut\naavistusta ollut.\n\nMitä hän oli tiennyt rakkaudesta? Ei mitään! Se oli tuntunut hänestä\nluulottelulta, ei hän ollut oikein uskonut siihen, oli epäillyt, että\nihmiset pettävät itseänsä ja muita.\n\nOli sitä olemassa! Oli -- oli!\n\nAina tunsi sen nyt.\n\nJa taas hymyili kuva hänelle, sen silmien lämmin katse herkytti koko\nAinan olennon, haihdutti kaiken muun ympäriltä. Hymyillen jäi Aina\nkatsomaan noihin kummallisen syviin silmiin, uppoutui ja unehtui\nniihin.\n\nHän katseli vain häntä.\n\nJumala, kuinka hän rakasti häntä!\n\nJa olkoonpa, ettei hänellä ollut oikeutta siihen, olkoonpa, ettei hän\nmitään vastaan saisikaan, hän on onnellinen sittenkin. Muistot\nrikastuttivat häntä. Niitä ei mikään voinut riistää häneltä, ne olivat\nhänen, hänen omaisuuttansa.\n\nJa kuka tiesi, eikö kukkiva kesä voinut seurata kirkasta kevättä, kuka\ntiesi, mitä kaikkea pitkä elämä vielä sisältää voi.\n\nJa oliko Ainan mahdotonta vastarakkautta saada? Miksei se mahdollista\nolisi?\n\nAinahan hän oli huomannut Ainan, piti hänestä, sen Aina oli tuntenut.\nHän oli kohdellut Ainaa hienosti ja hellävaroen. Ja heidän\nkeskusteluistaan, jokapäiväisistäkin, oli aina punoutunut tunnelmia,\njotka olivat hentoja ja välittömiä, joissa ei ollut mitään tehtyä ja\nliioiteltua.\n\nSellainen juuri piti olla suhteen, sellainen juuri sen, jota Aina\nrakasti. Ihminen, joka tuntee ja ymmärtää elämää, joka katselee sitä\nsyrjästä, mutta joka on ihminen silti, joka jaksaa pitää päänsä\npystyssä, mutta osaa taivuttaakin sitä, voidakseen mahtua samaan\nmatalaan elämään kuin muutkin!\n\nSellainen! Hän oli juuri sellainen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAina tapasi sitten jäljestäpäin kadulla hänet.\n\nAina erotti jo kaukaa hänet. Sydän puristui, veret pysähtyivät, mutta\nhän rauhoitti itseänsä ja kulki vastaan levollisen näköisenä.\n\nTervehdys.\n\nVälinpitämätön, jäykkä ja kylmä katse, joka samanlaisena tähtäytyi\ntoisiin kadulla kulkijoihin.\n\nSe pisti Ainan sydämeen, se koski kipeästi.\n\nHänen jalkansa melkein horjahtivat ja päätä huimasi.\n\n\"Oi jumala, niinkö se olikin, sitäkö se olikin, se oli siis\nluulottelua, oli luulottelua kaikki!\"\n\nSen täytyi sitä olla, ja se oli parahiksi Ainalle.\n\nJa Aina hymyili sydämessään kovaa ja katkeraa hymyä.\n\nHän oli erehtynyt, hän oli luulotellut, hän! Hän, joka toisille oli\nnauranut, oli tehnyt samanlaisen lapsellisen virheen. Vieraalle olisi\nhän sydämensä lämmön ollut valmis tuhlaamaan, olisi antautunut, kun\nvain ottajaa olisi ollut!\n\nMiksei hän jaksaisi olla yhtä järkevä ja kylmä kuin toinenkin, miksei\nhän yksinänsä jaksaisi? Jaksoi kyllä.\n\nHäntä harmitti vain oma itsensä, oma herkkyytensä.\n\nMiksi oli hän mitään ulkopuolelta itseään odottanut? Tiesihän hän,\nettei sieltä mitään saisi. Hän raukka, hän oli luulotellut turhaa,\nkaivannut olematonta.\n\nEikö hän ollut päättänyt olla kova, eikö hän ollut tuhansia kertoja\nitsellensä vakuuttanut, ettei mitään sellaista ole, että elämä on tylyä\nja tyhjää, että mikä muulta kangastaakin, on luulottelua kaikki.\n\nLuulottelua kaikki! Ei mitään rakkautta. Hän tunsi, ettei hän ollut\nsitä tuntenut, ja eikö muidenkin ollut herkkien tunteiden valhetta\nvain.\n\nJa kun hän kulki, tuntui kuin hän kulkisi autiota erämaata, jossa\nsilmänkantamat levisi sama tasainen tyhjyys yksitoikkoisen harmaaseen\ntaivaanrantaan saakka.\n\nJa hänen suupielensä väännähtivät katkeraan, kovanlaiseen hymyyn, kun\nhän ajatteli, että se sama taivaanranta oli rusottanut milloin\nminkinlaisena, monet eri vivahdukset olivat vaihtuneet ja loistollaan\nhoukutelleet.\n\nNyt ei kangastanut mitään, ei ollut mitä tavoittaa, ei mihin uskoa, ei\nmihin pyrkiä ja rientää.\n\nJa tuntui niin sanomattoman haikealta.\n\nEikö mitään siis ollutkaan --?\n\n\n\n\nMARGARETA\n\n\nMargareta katseli ihmetellen sairasta miestään, joka näytti hänestä nyt\nniin kummallisen vieraalta.\n\nOliko se hän -- hänen miehensä?\n\nPosket olivat sisäänpainuneet, rypyt kasvoissa syventyneet ja nenän\nääriviiva kulki aivar oudosti. Tuntui kuin hän ensi kerran vasta hänet\nnäkisi.\n\nKylmästi ja tunnottomasti hän tarkasti häntä, näki laihan kaulan\nheikosti kohoutuvan ja laskeutuvan hengittäessä, näki kuinka nahka oli\nveltosti painunut kuopille jättäen luut ja suonet koholle.\n\nHän katseli ja katseli rentoa päätä, seurasi silmillään ihon karkeata\nkudosta siinä, kuinka se otsassa oli epätasaista, kuinka nenän\nhikireiät olivat suuret ja mustiksi tukkeutuneet, kuinka parrattomat\nhuulet olivat tahdottomat ja veltot.\n\nHän ei tuntenut mitään tuskaa katselemisesta. Hän ei tuntenut mitään.\nOli kuin se olisi ollut vieras mies vain, jokin vanha tuttava, ehkä\nsukulainen ainoastaan.\n\nJa Margareta aivan unohti, että he olivat olleet lähempänä toisiaan\nkuin tavalliset tuttavat. Hän ei muistanut, että he olivat yhdessä\nmitään eläneet. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vielä lapsi, kotona\noleva. Hän oli vain tullut vähäksi aikaa hoitamaan tätä miestä. Ja nyt\nolisi hän tahtonut kotiinsa takaisin.\n\nKotiin, jossa saisi olla vapaana, saisi olla omaa itseään, ei\ntarvitsisi olla kiitollinen kenellekään, ei pakottaa itseänsä hyväksi\nja herttaiseksi.\n\nTälle miehelle täytyi hänen hyvä olla. Miehensä olento vaati sitä, ei\nvaatimalla vaatinut, vaan omalla hyvyydellään pakotti.\n\nSillä hyvä hän oli. Hän oli parhain kaikista, joita Margareta tunsi.\nHän oli tuhat kertaa parempi kuin hän, Margareta.\n\nSairas heräsi. Hänen hailakat silmänsä katsoivat kysyvästi Margaretaan.\n\nMargareta ymmärsi.\n\nSe sama sanaton kysymys oli läpi vuodet luonut hänen silmiinsä tuon\nilmeen. Monesti oli Margareta ollut vastaamatta katseeseen, monesti oli\nhän hyväilyllä tukahduttanut sen. Niin oli helpompi ja parempi\nmolemmille.\n\n\"Rakastatko sinä, Margareta, minua\", oli katse kysynyt ja kysyi nytkin.\n\nMargareta kumartui sairaan yli ja painoi suudelman hänen värittömille\nhuulillensa nyt kuten ennenkin ja hymyllä vastasi hänen kiitolliseen\nkatseeseensa.\n\nMitä olisi hän voinut muuta tehdä? Mitä olisi hänen pitänyt vastata?\n\"En tiedä itsekään\", olisi hän voinut sanoa, mutta eikö hänen pitänyt\ntietää jo nyt, olivathan he jo niin kauan olleet naimisissa. Mutta\nMargareta ei ollut sitä tiennyt silloinkaan, kun omituinen epäilys oli\nomassa mielessä noussut ja vastausta vaatinut.\n\nKyllä hän rakastikin, mutta oliko se oikeata? Hän ei koskaan\nhuumaantunut tunteessaan. Hän antoi kyllä miehelleen kaikki mitä voi,\nkoska hän oli paras Margaretan mielestä, eikä ainoastaan Margareta,\nvaan kaikki kunnioittivat ja pitivät hänestä, ja sitten rakasti hän\nhäntä, melkein jumaloi häntä -- Margaretaa.\n\nMitä olisi Margaretakaan siis voinut muuta kuin rakastaa häntä, palkita\nhäntä?\n\nMutta välistä kun hän istui siinä yksinänsä vuoteen ääressä ja sairas\nnukkui, tunsi hän rinnassaan kaipausta, joka puristi sydämen kokoon ja\nsitten ikäänkuin kiskaisi sydänjuuria kipeästi.\n\nSilloin olisi hän halunnut muutosta elämäänsä, tunsi, ettei kaikki\nollut niinkuin olla piti. Eikö olisi voinut elämä toisinkin olla, eikö\nrakkauskin toisenlaista?\n\nJoskus taas pulpahti hänen rinnassaan outo riemu ja hän hytkähti\najatuksissaan. Oli kuin elämä olisi nuorena ja virtaavana auennut\neteen. Tuli vain rientää ja joutua, se kutsui, ja sillä oli niin paljon\nannettavaa.\n\nJa rinta laajeni ja silmät säteilivät sitä ajatellessa. Se oli sama\ntunne, joka kotona ennen sai jalat kevyesti polkemaan ahoja ja\nkivikoita, teki sydämen paremmaksi ja pehmeämmäksi.\n\n\"Kun tulisi joku, jota saisi rakastaa, oikein rakastaa!\" \"Tulee --\ntulee -- tulee -- se vielä\", olivat puiden oksat kuiskailleet keveästi\nheilahtaessaan.\n\n\"Kun saisi kerran antautua tunteelleen, niin että kaiken maailman\nunohtaisi, nauttisi, nauttisi vain elämän ihanuudesta.\"\n\n\"Sinä saat vielä\", kuiskasi metsä, ja sen syvyydestä kasvoi ääniä,\njotka lupailivat elämän rikkaana ja täyteläisenä hänelle. Hänen tuli\nvain odottaa.\n\nJa hän odotti, ja odotettu saapui. Oli jotakin salaperäistä elämässä\nsilloin, kaikki tuntui uudelta ja toiselta. Se oli rakkaus varmaan. Se\nhuumasi kaikki tunteet ja ajatukset sekaviksi. Päivät menivät kuin\nunessa käyden. Ei saanut paljon selkoa itsestään, ei ajatuksistaan. Sen\nvain tiesi, että oli onnellinen, että nyt tulivat ne elämän rikkaudet,\nSalaperäisinä ne häämöttivät ja lupailivat.\n\nSitten tuli se uusi elämä.\n\nEi ollutkaan se sellaista kuin hän oli ajatellut. Ei rakkauskaan, sekin\noli kokonaan toista. Se ei häntä yhtään huumannut. Hän pysyi puolestaan\nkylmänä. Kysyvästi jäi hän usein katsomaan mieheensä. Tunsiko hän\ntoisin? Tietysti tunsi, ja Margareta vaikeni, ettei olisi häirinnyt\nhäntä. Ja Margareta otti hyväilyt vastaan, ja hän jaksoi. Miksi ei\nolisi jaksanut hän, täytyihän muidenkin jaksaa. Ehkä oli kaikki\nniinkuin ollakin piti. Ja Margareta iloitsi, että hän osasi ymmärtää\nelämää siksikin, olla siksikin mukiinmenevä. Ja useasti muisteli hän\nniissä ajatuksissa hymyilleensä miehelleen tuota salaperäistä,\nsuljettua hymyilyään ja silittäneensä miehensä kulunutta tukkaa.\n\n\"Se olikin siis tätä -- -- Eikä muuta ollutkaan?\"\n\nEi, toista hän oli odottanut, toista toivonut, mutta sitä toista ei hän\nkoskaan saanut.\n\n\"Eikö sitä siis todellakaan ollut?\"\n\nJa siihen loppui ajatus. Hän ei päässyt etemmäksi.\n\nMutta miksi hän taas tätä ajatteli? Mistä tuo kummallinen tuska yhä\nkohosi?\n\nOliko hän tyytymätön mieheensä? Ei, ei hän ollut. Hän ei saanut olla.\nSillä hän sai liiaksikin. Mitään ei hän ansaitsisi.\n\nJa Margaretan silmät kostuivat omaa mitättömyyttään ajatellessa. Hän\npainoi silmäluomensa kiinni, ja kyynelten puristuessa tuli olo\nhelpommaksi, alkoi tuntua suloiselta ja hyvältä. Kellä oli maailmassa\nparempi kuin hänellä? Ei kellään, varmaankaan ei kellään.\n\nOli hän onnellinen näinkin. Hänellä oli sija maailmassa, häntä\ntarvittiin, häntä rakastettiin, ei häneltä mitään puuttunut,\nvakautumista vain. Oli hän onnellinen. Oli. Sillä ei hän muutakaan\nvoinut olla. Hänellä oli kaikkea, mitä ihminen voi vaatia. Miksi oli\nhän kiittämätön miehelleen, joka niin paljon oli hänelle antanut, niin\npaljon häntä rakasti?\n\nRakasti Margaretakin. Rakasti. Hän silitteli keveästi sairaan kalpeaa\nkättä ja suuteli sitä hellästi.\n\n\"Oma rakkaimpani, parhaimpani.\" Ne olivat muistosanoja ja ne toivat\nihania menneitä hetkiä sairaan mieleen.\n\n\"Kiitos, rakas! Sinä olet elämäni kaunein ajatus ollut.\"\n\n\"Sinä et saa kiittää minua. Minun on kiittäminen sinua paljosta. Sinä\nnostit minut rinnallesi, sinä olet elämän minulle antanut.\"\n\nEnsi kerran pitkiin aikoihin ajatteli hän näin lämpimästi.\n\nSairas sulki tyytyväisenä väsyneet silmänsä, ja Margareta hiveli\nkeveästi hänen otsaansa.\n\nKuinka hän ei olisi rakastanut tuota miestä? Hän rakasti, rakasti!\nMuita mahdollisuuksia ei voinut olla. Miksi hän oli epäillytkään?\n\nSillä jos samalla sijalla olisi vaikka kuka levännyt sairaana, hän\nolisi rakastanut häntäkin, vaikka kuinka vieras ja outo olisi ollut.\nHän olisi säälinyt ja ymmärtänyt häntä, olisi ollut hellä hänelle\nsamoin kuin miehellensäkin, olisi samoin voinut lohdutella, samoin\nvaalia, samoin rakastaa, vaatimatta itselleen mitään sijaan.\n\nHän ei vain ollut ymmärtänyt elämää, ei sea vaatimuksia. Ei kukaan\nollut opettanut, että oikea rakkaus semmoista juuri olikin.\n\nNyt hän sen ymmärsi. Nyt hän varmaan tiesi, että hän rakasti, sillä oli\nkuin koko hänen olentonsa olisi rakkaudeksi tullut.\n\nJa hän rakasti kaikkia, koko maailman ihmisiä, rakasti heitä\nlämpimästi, kuinka ei sitten sitä, jonka kautta hän oli sen oppinut,\nkuinka ei sitten omaa miestänsä.\n\n\n\n\nANITA\n\n\nPieni Anita oli tullut.\n\nAnita, pappiveljen ottotytär kaukaisesta pitäjästä.\n\nPalvelijat liikkuivat punaisina kiireestä ja kuiskivat hiukan vain\nsiellä tuvanpuolella toisilleen. Ei joudettu kinaamaan.\n\nSillä agronoomi Göran oli tiukka mies. Hän ei säästänyt sanojaan, ei\nkatsonut eteensä, jos hänet suututettiin.\n\nJa palvelijat vapisivat aina hänen edessänsä.\n\nJuuri ennen Anitan tuloa oli hän yhden ajanut pois koko hovin\npalveluksesta. \"Teidän päivänne on lopussa, vasta kun nuo työt ovat\nvalmiit\", oli hän määrännyt.\n\n\"Meidän päivämme on lopussa, kun iltakello soi\", oli yksi uskaltanut.\n\n\"Sinun päiväsi on lopussa juuri nyt!\" Ja miehen oli lähteminen, ja\nsillä hyvä.\n\nHäntä huvitti jäljestäpäin miehen rohkeus, mutta muuten hän halveksi\nnoita tyhmiä ihmisiä, punaisenkiiltävine naamoineen. Työjuhtia ne\nolivat, eikä mitään muuta.\n\nYhdenarvoisiako muka kaikki ihmiset? Ooh -- kamarihaaveita!\n\nMitä noillakin oli ihmisyyttä, olla töllöttivät suu auki ajattelematta\nmitään, raastoivat vain, söivät, nukkuivat täyteen sulloutuneissa\ntuvissa, ja tylsä katse, se tylsä katse, se häntä enin suututti.\n\nMonta kertaa se oli häntä raivostuttanut, ja hän olisi lyönyt heitä,\nmutta sai hillityksi kuitenkin.\n\nAina samoja katseita, aina samoja kaikkialla!\n\nEi ainoatakaan sivistynyttä ihmistä asunut koko suuren, yksinäisen\nhovin läheisyydessä.\n\nJa hän kaipasi usein ihmisseuraa.\n\nIltasin, silloin kun työstä väkien luota tultua ei väsyttänytkään kuten\ntavallisesti, jäi hän istumaan ylös yksinänsä.\n\nKammottavan kolkot olivat suuren suuret, melkein tyhjät yläkerran\nhuoneet. Hän oli koettanut kuljetuttaa huonekaluja kaukaa kaupungista,\nmutta hän ei sietänyt niitä sittenkään.\n\nJumala, jos olisi oma vaimo!\n\nJa hän näkikin hänet silloin hämärässä ympärillään pehmeästi liikkuvan,\nnäki hymyn, näki vartalon, tunsi hänen läheisyytensä, tunsi hänen\nlämpimän ruumiinsa, tunsi hänet kaikkialla, ooh, hän tunsi.\n\nHänen tarvitsi olla vain silmät ummessa, antaa ajatustensa lentää ja\nmielikuvien vaihdella ja kohota.\n\nMutta sitten laskeutuivat ne ja häntä vaivasi. Kuinka ne uudistuivatkin\nyhä kiusaamaan.\n\nSillä vaimon, mistä hän sen otti, hän ei tiennyt ketään, ei ketään. Ja\nnuoruuden rakkaudet olivat ohitse. Voi, jos silloin arvasi.\n\nEmännöitsijä, hän inhosi jo häntä, oli ainakin inhonnut.\n\nJa agronoomi Göran ähki äänekkäästi kulkiessaan pitkin kumajavia\nlattioita, nyrkki puristettuna ja kasvot punaisiksi tulehtuneina.\n\n\"Stiina\", huusi hän silloin palvelijalle. \"Ole!\"\n\nHeti riennettiin. Samassa odotti Ole, hänen lemmikkihevosensa väristen\nja levottomana isäntäänsä.\n\nJa hän ratsasti silloin, ratsasti sankkoihin metsikköihin, ratsasti\nristiin rastiin, ratsasti hurjasti.\n\nMieli kepeni ja lauhkeana tuli hän takaisin. Ja hän taputteli Oleansa,\nhyväili sitä ja sanoi hyvää yötä.\n\nKuiskaeltiin hänen juovankin joskus.\n\nJa mitäpä ei hänestä kuiskaeltu!\n\n\"Se on tuleva rouva\", sanoivat palvelijat Anitan tultua. \"Siksi täällä\nnyt niin valmistellaan.\"\n\n\"Vielä mitä, lapsi tuo vielä on, tuskin kuudentoista, ja veljentytär\nkuuluu --\"\n\n\"Ottotytärpä vain.\"\n\nMutta Anita oli ihastunut sedän hoviin, katseli kaikkea, ja setä kulki\nperässä selittäen kaikkea.\n\nHe olivat hyvät ystävät ja Anita piti, piti niin ihmeesti sedästä.\n\n\"Göran-setä, tarjoa minulle käsivartesi, kuten Ritari Rohkea ainakin,\nja kuljeta minua ympäri, näyttele kaikki!\"\n\n\"Suvaitkaa, pikku Prinsessa Ruusunen!\"\n\n\"Pikku!\"\n\nSe sovittiin sitten ja \"pikku velho\" noitui itselleen\nhevostarkastuksessa ratsun lupaan setäraukalta.\n\n\"Hei, katsos, kuinka ylpeä!\"\n\n\"Se on Ole, minun uskollinen Oleni!\"\n\n\"Se näkyy arvonsa tuntevan. Sinä olet sentään onnellinen, setä, kun\nolet noin rikas. Ja kuule, jos tahdot tosiaankin, jään minä tänne koko\nloppukesäksi, mutta pidäkin minua hyvänä, pidä minusta paljon, sillä\nminä tahdon, että minusta pidetään, että rakastetaan oikein\nrajattomasti! Etkö sinäkin niin tahtoisi?\"\n\nJa Anita-lapsella riitti puhetta. Hän kertoi kotoansa, kertoi\nitsestänsä, kertoi puoliksi puhjenneista ajatuksistansa avonaisesti\nsedälle. Kenellekäs sitten, ellei sedälle, joka niin hyvin ymmärsi\nlapsen mielen.\n\nMutta iltasilla harvenivat sanat. Anita oli väsynyt.\n\nSetä itse oli kaunistellut nurkkakamarin Anitalle. Valkea sänky oli\nkeskellä huonetta ja vihreätä akkunain edessä.\n\n\"Eikö sinua peloita yksinäsi, Anita-lapsi, setä nukkuu kyllä tuossa\nviereisessä huoneessa.\"\n\n\"Ei minua peloita, mutta jätä ovi auki, eihän se sinua haittaa?\"\n\n\"Ei ollenkaan. Hyvää yötä vain!\"\n\n\"Hyvää yötä! Suutele kunnollisesti, vanha setä! Minä olen siihen\ntottunut!\"\n\nJa Anitan hento ruumis painautui luottavasti setää vasten.\n\nJa sedän kädet vapisivat, kun hän painoi hänet vuoteelle ja peitteli\nhäntä.\n\nSetäraukka! Pois sedän täytyi!\n\nHän meni huoneeseensa, riisuutui ja jäi istumaan vuoteensa laidalle.\n\nHän istui kauan. Hän ei voinut nukkua, hän ajatteli lasta vain.\n\nHän melkein tunsi rakastavansa tuota puhdasta, viatonta, avomielistä\nolentoa, jolla oli naisen täysi viehkeys jo.\n\nHänestä olivat hänen suuret, kysyvät silmänsä, joiden sinervä alus\nlisäsi niiden syvyyttä, kauneimmat mitä hän oli ikinä ajatellut, ja\nkeltainen, suuri palmikko, joka raskaana riippui alapuolelle\nkehittymättömän vyötäisen, muhkeinta mitä hän oli nähnyt, ja joustavuus\nmielessä, ja viattomuus, se melkein särki hänen sydäntänsä.\n\nHän istui ja ajatteli.\n\nEikä hän oikeastaan ajatellut. Hän antoi ajatustensa lennellä vapaina\nja höllinä. Hän oli ja tunsi vain.\n\n\"Rakastaa rajattomasti\" häntä voisi kyllä. Sellainen tyttö!\n\nHän tunsi vielä Anitan lämpimän ruumiin kosketuksen, tunsi käsivarsien\nheikon puristuksen kaulallansa.\n\nMutta silmät katsoivat kysyväisesti ja totisina häneen.\n\nLapsi hän oli.\n\nJos hän olisi ollut hänen lapsensa, he kahden maailmassa, hän\nvartioitsisi häntä kuin aarrettaan.\n\nTahi jos hän olisi jo täysinkypsynyt nainen, noin puhdas, johon ei\nvielä yksikään mies ole katsettansa laskenut, olisi hänen!\n\nHän paranisi uudeksi ihmiseksi. Hän ei tekisi väkivaltaa hänelle. Hän\nkantaisi häntä käsivarsillaan.\n\nSilloin olisi hänellä oikeus ihailla hänen hentoa ruumistaan, katsella\nsen kauniita piirteitä. Hänellä olisi oikeus tuntea sen ruumiin lämpö\nomassaan, sen puhdas nuorteus vastassansa.\n\nHänellä olisi oikeus.\n\nJa he eläisivät täällä, kuten nytkin.\n\nHe kahden.\n\nJa tuntui kuin seinät kamarien välillä olisivat haihtuneet\nolemattomiksi ja Anita olisi häntä luoksensa kutsunut.\n\nHän kuunteli.\n\nAnita äännähti uudestaan unissaan.\n\nGöran hiipi hiljaa hänen luokseen ja istuutui sängyn laidalle.\n\nAnita nukkui, lepäsi siinä selällään pehmeään vuoteeseen puoliksi\nuppoutuneena. Paita oli auennut olkapäiltä ja soljunut alas ja\nvaltavana aaltoili kultainen tukka kuultavalle lakanalle.\n\nRinta kohoili tyynenä ja levollisena.\n\nGöranin käsi laskeutui Anitan nuorelle rinnalle.\n\nJa hän unohti, että oli olemassa maailma heidän ympärillään, oli\nolemassa vanhemmat, että hän oli setä.\n\nHän unohti, ettei hänellä ollut oikeutta lapseen, unohti, että se oli\nAnita-lapsi, hänen pieni lemmikkinsä vain. Hän unohti kaikki.\n\nHän tunsi nuortean ihon kätensä alla, tunsi painottoman vartalon\nkohoavan käsivarsilleen, tunsi pehmeiden rintojen kosketuksen, hän\ntunsi siinä sylissään nukkuvan, täyden naisen.\n\nJa Anita värähti vain hänen käsivarsillaan ja painoi päänsä\nturvallisesti Göranin olkaa vasten ja kosteat huulet avautuivat hiukan.\n\nGöran painoi hänet vuoteelle, imien hänen huuliensa kosteutta.\n\nOli kuin hän ei olisi ollut itsensä hallittavissa. Hän ei tiennyt, ei\najatellut mitään.\n\nMutta äkkiä vääntyivät hänen kasvonsa. Hän hypähti ylös.\n\nJumala, mitä hän teki, herra jumala!\n\nJa Anita-lapsi jäi nukkumaan levollisena vuoteellensa pitkästä matkasta\nväsyneenä.\n\nJa Göran-setä --\n\n       *       *       *       *       *       *\n\nKun palvelija sitten aamulla tuli kahvia tuomaan, istui agronoomi vielä\nvalveilla.\n\nHän viittasi palvelijaa menemään.\n\nMutta vaatteissa huomasi palvelija veriviiruja, ja lattialla siinä oli\nkoirapiiska.\n\n\n\n\nOLIIVIA\n\n\nHe olivat jo väsyneet. Oliivia oli heittäytynyt lepotuoliinsa. Kädet\nolivat ristissä pään takana. Vartalo lepäsi sujavana. Toinen jalka\nojentui keveästi toisen päällä.\n\n\"Kuinka sinä olet paikallasi siinä, Oliivia, silmät noin, ja tukassa\ntaas noituutta.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Oliivia välinpitämättömästi.\n\n\"Muuten sinussa on jotakin, jotakin, odota -- antiikkia ehkä.\"\n\n\"Antiikkia, eipä se sovi.\"\n\n\"Sopii sittenkin. Kun lepäät siinä, jokin piirre, täältä katsoen, ja\niho tuollainen kuulakka. Silmät eivät ole entisten, mutta elettiinhän\nsitä ennenkin. Eikä kaikki olleet suinkaan tavallisia. Et sinäkään\nolisi ollut.\"\n\n\"Mikäs olisin ollut?\"\n\n\"Mikäkö! -- Hetaira tietysti!\"\n\nOliivia liikahti:\n\n\"Mistä päättäen?\"\n\n\"Kaikesta. Ethän sinä olisi mahtunut niiden ahtaisiin rajoihin\nsilloinkaan, vielä vähemmän kuin nyt.\"\n\n\"Hetaira! Ehkä olet oikeassa. Ja oletkin. Saat anteeksi!\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Ja saat mennä!\"\n\n\"Niinkuin vaadit.\"\n\n\"En -- ajattelen, kun olet jo väsynyt.\"\n\n\"Kuten ajattelet.\" Hän painui Oliivian puoleen.\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä.\" Oliivia ei nostanut katsettaan.\n\n\"Ja kiitos tästäkin illasta!\"\n\nOliivia hymähti. Voi lähteä niin helposti hänen luotansa, voi jättää\nhänet, nyt, kun hän haluaisi pitää häntä! Eikö tuntenut sitä? Harvoin\nhän sitä niin halusikaan.\n\n\"Antaisit minun olla vielä luonasi?\"\n\n\"Miksi, sinuahan väsyttää\", vastusteli Oliivia.\n\n\"Minä tahtoisin, sinun noituutesi --\"\n\n\"Oo!\"\n\n\"Saanhan -- anna, hetkinen edes. Minä jään luoksesi\", hän katseli\nOliivian kasvoja, jotka näyttivät liikkumattomilta, katseli\nalaspainettuja silmäripsiä, joiden takana elämä näytti asuvan.\n\n\"Jää, jää\", Olivian ääni tuli yhtäkkiä monivärisenä kuin sateenkaari,\nkätkien hänen salaiset, moniväriset halunsa.\n\n\"Jää\", kuiskasi Oliivia vielä, \"jää\".\n\n\"Etkö sinä rasitu?\"\n\n\"En.\"\n\nHe lämpenivät taas. Oliivia tunsi, kuinka toisen sydän alkoi uudelleen\nsykkiä, kuinka kevyesti hän nosti hänet, kantoi häntä. Oliivia kuiskasi\nhänen korvaansa. Hänen hyväilynsä tulivat ohuina, viattomina kapeiden\nhuulien välistä. Katse vaihteli kevyenä ja hellänä, mutta oli aina\njonkin verran pidätettynä, niin että sen olisi voinut ikuistaa millä\nhetkellä tahansa, eikä siinä olisi ollut koskaan liioittelevan\nvastenmielistä.\n\nHän tiesi sen itse, tiesi, että kun tämä suhde loppui, olivat muistot\ntoisen sydämessä kirkkaat. Ja vaikkei hänelle itselleen jäänytkään yhtä\nkirkkaita muistoja, ei juuri hänen elämänsä tapaukset muistoiksi enää\nkyenneet painumaankaan, ei hän antanut sen itseänsä häiritä, jos\nparempaakin tiesi löytyvän. Hän nautti silloin kun voi, mutta ei hän\nsiitä nautinnosta yksin välittänyt.\n\nVai välittikö?\n\nVälitti harvoin. Silloin kun vielä voi elää mukana. Mutta hän tahtoi\nmuuta. Hän tahtoi tulla toiselle välttämättömäksi, niin\nvälttämättömäksi, että muu elämä hänen rinnallaan tuntui mitättömältä.\nHän tahtoi tuntea siten oman voimansa. Hän tahtoi aikansa hallita\ntoista ja sitten viskata hänet pois!\n\nAikansa, sillä loppu oli tuleva tästäkin suhteesta. Hän tunsi\nkyllästymistä, kuten monesti ennenkin, hän tunsi kaikki lopun oireet,\nmutta hän ei viitsinyt vielä ponnistaa viimeistä askelta ottaaksensa\neikä hän välittänyt, jos toiselle tulikin pitempi kidutus. Hän tahtoi\nhänelle antaa kaikki, mitä antaa voi, antaa kasvaa hänen kiinni\nitseensä, rikastuttaa hänen sielunsa elämällä, täyttää sen hetkeksi\nelävällä hengellä.\n\nJa sitten repäistä itsensä irti, näyttää toiselle, mitä hän on, kuinka\ntyhjää elämä ilman häntä.\n\nSilloin tietää toinen, että on arvoa hänelläkin.\n\nJa huutaa häntä.\n\nMutta hän on kaukana. Hän heittäytyy uuden aallon harjalle, uipi\nuusille ulapoille, kulkee, kunnes väsyy.\n\nNiin koko elämänsä!\n\nOo, hetaira!\n\nMiksi ei kulkisi? Eikö hänelle ollut sama, ihminen kuin ihminen,\nmelkein sama? Eikö hän sitä ollut jo ehtinyt huomata? Samat hyväilyt\nkaikilla, samat väreet äänessäkin ja sama hengen yksitoikkoisuus. Ja\nkulkua vartenhan hän oli luotukin. Kulkua, kulkua --.\n\nIlme oli vaihdellut Oliivian kasvoilla. Hän hymähti taas ajatuksilleen.\n\n\"Oliko katkerakin ajatus?\"\n\n\"Oli jokseenkin, mutta älä sitä kysy, en sano kuitenkaan\", vastasi\nOliivia.\n\n\"Sinä olet suora.\"\n\n\"Minä olen suora ja minä olen väärä. Rakastan totta, mutta rakastan\nvalhetta yhtä paljon\", sanoi hän huomaten samalla äänensä pettävän\nkeveyden, joka vähensi sanojen merkitystä.\n\n\"Sinä olet kokonainen kuitenkin.\"\n\nOliivia vaikeni.\n\n\"Sinä olet ainoa laatuasi, minun kun olet!\" Hän tarttui Oliivian\nkäteen.\n\n\"Oh!\" Oliiviasta tuntui vastenmieliseltä.\n\n\"Oliivia!\"\n\nTyhmä -- jos hän sanoisi sen, tahi löisi vasten kasvoja! Miksi kaikki\nolivat sattuneetkin olemaan sokeita, heikkoja, heikompia kuin hän.\nMiksi kukaan ei tuntenut häntä, miksi kukaan ei päässyt hänestä\nperille, miksi kukaan ei voinut vapauttaa häntäkin virheistään, aina\nvain piti hänen alas kumartua, alas kätensä ojentaa, valhe valheeseen\nvaihtaa.\n\n\"Oliivia!\"\n\n\"Oh, en välitä\", sanoi hän terävästi ja jatkoi lujasti:\n\n\"Sinäkin annat pettää itseäsi.\"\n\n\"En ymmärrä --\"\n\n\"Et!\"\n\nOliivia naurahti kuivasti, painoi silmänsä kiinni peittääkseen\nkatsettaan ja hillitäkseen itseään.\n\n\"Sinä olet omituinen, Oliivia. Ei sinusta aina saa selkoa.\"\n\n\"Ei saa. Ei ole tarkoituskaan. Pitäisikö sinun selkoa saada?\"\n\n\"Minun, sitä sinä kysyt\", toisen katse välähti jo. \"Tiedäthän sinä,\nmitä minä olen tähtesi uhrannut, jättänyt kaikki, ollakseni luonasi. Ja\nsinä pidät minua kuin leikkikalua kädessäsi, heittelet sitä minne\nmilloinkin haluat, luuletko, etten minä mitään huomaa?\"\n\nOliivia tunsi tyydytystä. Hänen täytyi nähdä, että toinen voi edes\nsuuttua. Turhaanhan hänkin -- mitä se auttaa -- hän katui jo --\n\n\"Mitä sinä huomaat\", sanoi hän pehmeästi. -- \"Ei\", hän ojensi kätensä,\n\"ei olla pikkumaisia enää, eihän olla --\"\n\nToinen ei päässyt tasapainoon vielä.\n\n\"No, minä pyydän, minä olin paha, mutta, rakas lapsi, sinua.\" Oliivian\näänessä helähti herttainen nauru, hänestä olivat toisen kasvot niin\nkömpelön totiset.\n\n\"Mutta rakas ystävä\", Oliivia tunsi, ettei ääni ollut taas oikea. Mutta\nse voitti.\n\n\"Oliivia!\"\n\n\"Niin, sinä paha!\"\n\nOliivia tunsi sydämensä lämpenevän. Oli niin suoraa ja pilaantumatonta\ntoisen olennossa, lasta, sitä rakasti hän sittenkin kaikissa,\nitsessäänkin, kun hän sitä väärentämättömänä huomasi.\n\n\"Anna anteeksi!\"\n\n\"Kuka pyytää, en tunne\", sanoi Oliivia.\n\nHän istui nyt silmät suljettuina. Kasvoilla oli hymyilevää iloa, vasta\npuhkeavaa, joka teki hänen kaidat kasvonsa niin suloisiksi ja jota\ntoinen niin monesti ennenkin oli niillä ihaillut.\n\n\"En näe. Kuka se on?\"\n\n\"Oma lapsesi.\"\n\n\"Onko?\"\n\n\"On, oma.\"\n\n\"Jos se on minun lapseni, sanokoon, ettei pienen tyttönsä oikuista\nvälitä. Pahan, ilkeän tyttönsä, jossa ei ole mitään hyvää, sanokoon,\nettä silti voi pitää siitä.\"\n\n\"Pitää, pitää\", hänen äänensä vapisi ihastuksesta. Harvoin oli hän\nnähnyt Oliivian niin välittömänä, lupaavana.\n\n\"Ja sanokoon, ettei sitä jätä, ei muita tahdo.\" Oliivia silitteli\nhiljaa hänen hiuksiansa.\n\n\"Ei tahdo!\"\n\n\"Muita maailman ihmisiä, joista voisi enemmän pitää.\" Ja hän kuiskasi\nvielä kapeiden huuliensa välistä:\n\n\"Ja sanokoon, että rakastaa sitä paljon\", silmät sulkeutuivat taas,\n\"paljon, yli kaiken muun maailmassa.\"\n\n\"Paljon, paljon!\"\n\nJa nostaen Oliiviaa riemuitsi hän:\n\n\"Yli kaiken, yli kaiken!\"\n\n\"Vähä aikaa.\"\n\n\"Ikuisesti -- jumalani!\"\n\n\n\n\nBERTA\n\n\nBerta syöksähti sisään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Silmät paloivat.\n\n\"Antakaa lasi viiniä\", kähisi hän. \"Antakaa pian!\"\n\n\"Johan\", sanoi Anna Maria miehellensä, \"hae!\"\n\nJohan toi viinikarahvin ja juomalasin, johon kaatoi.\n\nBerta joi, kaatoi itse uudelleen, joi senkin ja painui sohvaan\nistumaan.\n\nToiset katsoivat äänettöminä.\n\nPunaiset pilkut olivat kohonneet Bertan kalpeille kasvoille, suupielet\nolivat vääntyneet katkeroiksi, mutta silmien hurja välke himmeni\nhiukan.\n\n\"Olin tukehtua\", sopersi hän.\n\nToiset eivät saaneet sanaakaan suustansa.\n\nSitten kysyi Anna Maria arasti:\n\n\"Mikä sinulle tuli?\"\n\n\"Mikäkö tuli! Onni, mies tietysti, ha-ha-ha-haa\", hänen naurunsa särki\nkorvia, vihloi sydäntä.\n\nPitkät, laihat sormet tarttuivat uudelleen viinikarahviin, lasi\ntäyttyi.\n\n\"Juo, kun janottaa. No, maljani, vaikkapa hautajaismaljakin. -- Noo,\nrakkaat, tulkaa, onnitelkaahan toki.\"\n\nHän joi.\n\nSitten ponnisti hän toisella kädellään sohvan selkänojaan ja koetti\nnousta ylös, mutta putosi takaisin istualleen.\n\n\"Ette moiti. Ei sovikaan. Miksi moittia. Kuka täällä ei osta ja myy?\nSanokaa. Ja kuka kerskaa, että sai mitä ikänsä odotti? Saiko Johan,\nsaiko? -- Et sano. Ei sovikaan. Ei saanut, kun ei ollut. -- _Kun ei\nollut_. -- Mutta kun mies on sellainen ja kun on mentävä, niin,\nrakkaat, tulkaa, _onnitelkaahan_ toki!\"\n\nHänen harrottavat silmänsä pysähtyivät vuorotellen molempiin, joita\nkammotti se katse.\n\n\"No, ettekö tule, ette tahdo, ettekö suo muille? Te, te, te kaksi\nsamanikäistä, onnellista. Te rakastitte -- hellästikinkö, kuten\nkirjoissa rakastetaan -- suutelitte toisianne silmille, ja kaikkea\nsitä, sitä hellää, _saatanallista valhetta_. Oo, Anna Maria, Anna\nMaria, te olitte onnellisia, älkää kieltäkö sitä. Sitähän minäkin olen\netsinyt ja kaivannut. Eipä tullut, ei tarttunut, karkeata oli, matalaa\n-- Ennen oli, ennen, olin lapsi, oh-hoh-hoo\", ei erottanut, oliko se\nnaurua vai itkua.\n\n\"Lapsi, lapsi olin minäkin, lapsi. Ja tiedätkö, _kuinka se viaton voi\nrakastaa, tiedätkö sitä, Johan, sinä Johan, Johan, tiedätkö sitä_ --\"\n\nHän huusi ja väänsi käsiänsä. Sitten raukeni ruumis\nsuonenvedontapaiseen nyyhkytykseen, itkuun ilman kyyneliä.\n\nHän ei jaksanut enää pidättää. Ruumis nytki vain. Hän itki nyt, itki\nniin, että olisi luullut sydämen halkeavan.\n\nMutta se ei haljennut.\n\nAnna Maria oli unohtunut paikoilleen, seisoi siinä kädet ristissä,\ntuska väsyneillä, lautumaisilla kasvoillansa.\n\nMutta Johan istui allapäin, pää nyrkkien välin puristuneena.\n\nOlihan se Berta, jota hän ennen itsellensä ajatteli, ennen, ennenkuin\ntoinen sattui.\n\nOlihan se Berta, Berta, joka oli ollut hänelle enemmän kuin kukaan muu,\nBerta, _hänen oma, rakas Bertansa_!\n\n\n\n\nANNASTIINA\n\n\n\"Kas, Taustanmökin Annastiinako se?\"\n\n\"Niin, eipähän ollut tunteakaan.\"\n\n\"Eihän tuota, kun olette niin muuttunut. Sitä kuuluttiin jo naimisissa\noltavan.\"\n\n\"Johan sitä kappaleen kolmatta vuotta, siinä kekrin seutuun kun näet\nvietiin.\"\n\n\"Ja onnellisia ollaan?\"\n\n\"Ka, mitenkäs muuten, onnellisiapa vainenkin, mikäs siinä.\"\n\n\"Sattuuhan joskus onnettomastikin käymään.\"\n\n\"Sattuupa vainenkin, vaan eipä se, kun järkevästi pelaat, kun miehen\nmieliteko kerta lie, niin katsot eteesi, minkä otat, et nyt aivan\nkunnotonta toki, ja sitten kun et heittäydy heti miehen hartioille,\nvaan teet itsekin työtä, minkä aika myöten antaa ja kynnelle kykenet,\netkä riitoja rakentele, niin mikäs auttaa, mistäpä hänkään toraisi.\"\n\n\"Mitenkäs se Annastiina yhtyi siihen hyväänsä?\"\n\n\"Yhtyyhän sitä aina, kun siinä mökilläkin isävanhan vielä vaimottua\npiti -- hänkin vanhoillaan vielä vain, olisi tuon jo tuoltaan uskonut,\nvaan eipäs vain -- ja kun veljelläkin tuntui olevan ne kauppansa\nkäymässä, niin ajattelin, että kiertyy tässä yhteen mökkipahaan liian\nmonta vaimoista ihmistä -- ja mikä niiden vieraiden kanssa sitten -- ja\neihän sitä työtäkään riitä. No, mitäs, otin heitä kihloja kolmetkunta\nminäkin, ja kun tään karvarin sanoivat työtätekeväksi ja siivoksi, niin\najattelin, että tottahan tuo yhden vaimon itsellään elättänee, ja\nsilloin sitä pappiloihin, eikähän se odottamalla parane, kun ottaa,\nniin ottaa.\"\n\n\"Mutta jos olisi ne toiset olleet parempia?\"\n\n\"Mikäpä heidät tiesi, kun takakyliltä olivat. Mies on mies tämäkin, ja\noli tällä rahojakin koko joukon neljättä sataa. Tarkka ja hiljainen\nmies. Hyvä kaikki, kun jaksat vain siellä verstaassa apuna olla, sen se\ntuntuu tahtovan, kun on siinä sitä työnkin puolta niin, ettei kun tekee\nkuin mitähän. Sitten katsot lapsiasi siinä välillä ja kohennat,\nmitäpähän vähän kohennat, etkä tyhjästä äyskäröi, niin eipähän toinen\nihminen toiselta mistä enempää voine vaatia.\"\n\n\"Taitaakin se Holopainen liikoja vaimoltaan vaatia. Pitää sitä toki\nmiehisen miehen jaksaa vaimo itsellään elättää. Ja onhan sitä työtä\nlapsissa ja askareissakin.\"\n\n\"Onpahan sitä, onpahan sitä työtä niissäkin. Vaanpa on se leipäkin\nsiinä elinaikuinen, ja kun huonoksi tulet, niin hoitaa.\"\n\n\"Olisihan se Annastiinakin, niin rivakka kun on, elänyt sillä\ntyönteollaan aivan rempseesti ilman miehelle menemättä.\"\n\n\"Eipä sitä lähde kylän töissä kiertelemään, parempi se on omalle\nmiehelleen.\"\n\n\"Olisipa huolettomampi naimatonna.\"\n\n\"Ainapahan sitä huolettomampi. Mutta on se niinkin tämän talonpoikaisen\nkansan, että naimisissa sitä olla pitää. Kun ei ole meillä niitä\nmuitakaan hempeyksiä niinkuin herrasväkilöillä, niin kyllä sen miehen\nedes pitää. Se on niin aina parempi, sitä on kuin turvansa takana ja\npitääpähän huolen lapsistaan.\"\n\n\"Mutta jos ei ollenkaan rakasta ja menee naimisiin --\"\n\n\"E-he-he-hee\", Annastiinaa nauratti, se tuntui hänestä niin\nhullunkuriselta. \"Rakasta, ehee, eihän me koulunkäymättömät ihmiset\nniistä lirkutuksista. Mennään vain, jos on meno työnä. Se on tämän\nraakasen kansan laita niin, että jos rupeisit siinä vielä rakastelemaan\nja vitkastelemaan, niin menepäs tiedä, miten vielä kävisi. Se on\ntoista, kun ollaan hienompata lajia alunperin, ja on aikaa, niin mikäs,\nlystihän se on sitä venytellä.\"\n\nMutta sitten koetti hän vähän niinkuin korjaella sanojaan ja jatkoi:\n\n\"Vaan kyllähän sitä sitten ajanpitkään, kun muilta töiltään joutaa,\nrakastaa minkäpä rakastaa, jos mies ei ole hyvin jörökki.\"\n\n\"Vai niin. No, minkäslainen se Holopainen?\"\n\n\"Mikäs, hyvä mieshän se Holopainen. Kyllä sen kanssa toimeen tulet.\nEikä tuo viero minua eikä lapsiakaan.\"\n\n\"Vai ei lapsiakaan, montakos niitä Annastiinalla on?\"\n\n\"Kaksihan niitä kerkesi jo olemaan, mutta se toinen haudattiin jo tässä\nkolmannella viikolla.\"\n\n\"Vai niin, mihinkä tuo kuoli?\"\n\n\"No, kahtensa kun olivat siellä tuvanpuolella, niin miten lie saattanut\ntulta vaatteisiinsa, raukka, ja minä olin Holopaisen luona verstaassa,\nja siitä kun paloi niin tönköksi, että oli kuin tuo yksi karstainen\npuupökäle, eikä jaksanut siitä enää elämään virota, kyllä se piti\nolla.\"\n\n\"Lapsiparka, olipa se surkeata, kun näet kuolema noinkin sattuu! Eikö\nteistä ollut hirveän ikävä?\"\n\n\"Ikäväpä vainenkin. Vaan minkäs sille teit. Mikä on sallittu, se on\nsallittu. Niin hyväjuoninen lapsi vielä sattui olemaan, istua nyyhkötti\nnurkassa juonimatta, kun vain vähän vitsalla peloitteli. Holopainen\nitsekin sanoi, että olisi sen pitänyt, sen lapsen.\"\n\n\"Ja Holopainen, suriko tuo hyvin?\"\n\n\"Mitä lienee tehnyt. Tottahan tuo, omansa kun oli. Vaan eihän se tämä\ntyökansa jouda paljon suremaan, vaan itkuksi se minulle pani. Kyllä se\nniin repäisee sydänalaa, kun menepäs sellainen kaunis ja veres ihmisen\nalku ihankuin tuo yksi karstainen puupölkky mustaksi ja tönkäksi vain.\nKyllä se pitää käydä, kun sitä äidin mielellä vielä katselee. Niin\nsanoi itse ja kieloitteli minua, että älä tuota niin sure, tullut on\ntulleilleen, ja tallellapahan siellä tyttöriepu lienee, niin sanoi, ja\niltasella, kun minulle muistui vielä mieleen se lapsi ja tuntui niin\noudolta sydänalassa. Niin sanoi, että kyllä tässä vielä lapsista\ntarpeesi saat, jos monta tulee, niin mikä niitä kaikkia elättääkään.\nVaan ikävähän minusta siltä oli, kun se on oma lapsi kuitenkin aina oma\nlapsi, niin olisi hänet pitänytkin, kun kerta oli, vaikka hoitamistahan\nniissä on, se on tietty, etenkin kun sitä muun työsi lomassa teet.\"\n\n\"Oikein se onkin Annastiina laihtunut ja kuihtunut. Näkee, että on työn\näärellä käyty.\"\n\n\"Laihtuuhan sitä lasten kanssa ja kuihtuu, kun on jo se hempein aika\nohitse. Ja kun se on tämän ihmisen elostus alusta loppuun sellaista,\nettä riehkaise vain, jos ajatus niinkuin pystyssä pysyä. Ja jaksaahan\ntämä pitää taivaltaa tämä matkansa niin yhden kuin toisenkin. Niin, ja\nmikäpäs on jaksaissa, eihän tämä mikä niin mutkikas, tyhjää se on\nheittäytyä jaksamattomaksi nuorten ihmisten, käypihän se vielä kuin\nikään tanssissa, kun on terveyttä. Kun se loppuu, minkäs teet. Kun et\njaksa, niin et jaksa, aika aikaa kutakin. Ja loppuuhan se kerta aikakin\nja loppuun jaksamiset. Ja jospa tuota olisi silloin niinkuin kevennystä\nmielelle, kun olisit tehnyt, minkäpä olisit kohdaltasi voinut, ettei\ntuosta edes jäisi karvastelua mieleesi, ettei tullut ajallaan\nkoetetuksi sopiutua täällä, eikä olluksi niinkuin rauhaan sopii. Se on\nsitten näet ollutta ja mennyttä koko ihminen.\"\n\n\"Niinpähän se lienee.\"\n\n\"Niin, niinpähän se lienee. No, hyvästi sitten. Se Holopainen jos mitä\nnyt, kun minä vain pikimmältään asialle pistäysin.\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi!\"\n\nJa Annastiina läksi mennä kapristamaan mökille päin, niin että kannat\nvain vilahtelivat lonksavista lipposista.\n\n\n\n\nHILDA HUSSO\n\n(Puhelimessa ruokapaikasta erääseen hotelliin)\n\n\n\"Halloo, onko se hotelli Francessa?\"\n\n\"Olisiko mahdollisuus saada puhutella edeskäypä herra Aksel\nLundqvistia?\n\n\"Jahaa, se on Lundqvist, kuin puhuu. Se on myös Ekbomin maatsalongista,\nkuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso. Ja nyt minä kysyisin -- -- Se on\nniin, että tahdotteko te vapaaehtoisesti maksaa siitä lapsestanne?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Vielä tuota viitsitte kysyä ja heittäytyä, niinkuin minä vierasten\njälistä teidät maksulle panisin. Omanne se on. Kyllä se saadaan toteen,\nvarokaa te vain. Jos ei muuten selvitä, niin minä otan poliisin mukaan\nja tulen huomenna sinne. Niin teen ja katsokaa te vain päällenne!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Lapsi on teidän, kyllä minä sen näytän toteen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Maksakaa hyvällä lapsesta, ja silloin se on minun puoleltani sovittu.\nMinä olen antanut sen ulos eräälle muijalle ja olen itse täällä\nmaatsalongissa sisäkkönä. Jos Lundqvist maksaa lapsen edestä, niin minä\npainan koko asian, eihän se riidalla parane.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Jos Lundqvist tahtoo. Onhan se mulle sitten samantekevä, jos lapsi on\nmulla tahi ei. Vaan ei minun palkkani riitä vieraan lapsen\neläkkeeseen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Enhän minä toki kielläkään, ettei se minunkin olisi, vaan enhän minä\nsitä olisi tahtonut olemaan, kuten Lundqvist kyllä ymmärtää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ettekä sitä tekään. Kukapa sitä nyt osasi arvata. Enkä minä puolestani\nasiasta pahastu, sattuuhan sitä aina sellaista. Mikäpä tuossa sitten.\nVaan ei mulle tuota ennen ole tapahtunut. Ensi kertaa se oli.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Enhän minä nyt liikaa melua siitä nostakaan. Eikä täällä ketään nyt\nole kotona, ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku syrjäinen kuulis.\nJa vähäinen asiahan se on, jos vain tyynesti maksatte.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mitä tuumimista siinä on, ei se tuumimalla enää parane, laki on minun\npuolellani.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Elkää nyt pahastuko, enhän minä ole sanonutkaan, ettei Lundqvist\nasioitaan maksaisi. Enhän minä toki. Eikähän tämä nyt niin suuri\ntapaus, ei tapaus eikä mikään, tavallistahan se on, ymmärtäähän sitä,\nainahan sitä sellaista sattuu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"En minä puolestani välitä, mutta lapsen tähden, ymmärtäähän\nLundqvist.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Niin, kyllähän parempi paikkakin olisi saatava.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kyllähän se hyvä, jos Lundqvist saisi paremman. Ei nyt Lundqvist\nvaivaannu eikä huolesta liikaa minun tähteni. Ainahan minä toimeen\ntulen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Voi-voi teitä, hyvä Lundqvist. En toki vihainen vähääkään. -- Vai niin\nLundqvist ajattelee vain vielä. En minäkään toki ole unohtanut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ihanko se totta nyt, Lundqvist? Joudanhan minä, aamupuoleen yötä, kun\nLundqvist on vapaa. Eikä nyt muistele tätä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Juu, kyllähän minä muistan ennestään. Vai lupaa Lundqvist olla\nkohtelias ja kestitä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Voi sinua sentään, luuletko saavas ha-ha-ha-haa -- --\"\n\n\n\n\nTUONEN MAILLA\n\n\nKylmä tuuli törmäsi vastaan tuonen mustilla, jäisillä iljangoilla.\nKuolema kajahutti kolkon, ilkkuvan naurunsa, joka peloittavina aaltoina\nlevisi tuonen mustiin äärettömyyksiin.\n\n\"Ha-ha-haa, ei ainakaan tätä sielua kukaan suremaan jäänyt.\"\n\nSe oli kurjan vangin sielu, jota hän nyt sylissään vei.\n\n\"Kuule, sielu, etkö ole nyt onnellinen, kun sinut elämän kurjuudesta\nvapahdin?\"\n\n\"Voi, herra jumala, mitä sinä minulle tehnyt olet! Anna minulle elämäni\ntakaisin! Minä en tahdo kuolla ja hävitä.\"\n\n\"Mitä sinä elämällä tekisit, johan kyllä tiedät, mitä se on.\"\n\n\"Voi, anna se minulle takaisin. Elämä, elämä! Minä tahdon elää ja\nnauttia!\"\n\n\"Mutta sinähän kärsit siitä, eihän se yhtään nautintoa sinulle\ntuottanut. Muistelepas lapsuutesi kotia. Muistatko yhtään onnellista\nhetkeä sieltä?\"\n\n\"Niin, en, enhän. Me kärsimme paljon siellä\", huokasi sielu.\n\n\"Ja sitten nuoruutesi, muistele sitä! Muistatkos vaimosi, muistanet\nvielä, ja sitä helvetillistä elämää sitten, muistatkos sitä!\"\n\n\"Voi! Älä muistuta sitä, taivaan tähden, minä rukoilen sinua!\"\n\n\"Ja kun olit vankilassa ja vaimosi veri vainosi sinua, oliko elämä\nsiellä herttaista... Noo, muistelehan toki. Sitäkö sinä vielä\ntahtoisit?\"\n\n\"Voi, päästä minut, pois vain, täällä on niin jäädyttävän kylmää, ja\npimeys painaa minut olemattomaksi. Olemattomuus -- ei, älä -- minä niin\npelkään. Elämä on toista sittenkin. Laske, laske minut elämään\nuudestaan!\"\n\n\"Ha-ha-haa, tyydy vain nyt muistoihin! Mitä luulette te olevanne,\npienet ihmisraukat! Mikä on teidän elämänne sitten! Kuin kuplia kohoo\nniitä, kuin kuplia särjen minä niitä olemattomaksi. Ha-ha-haa, mutta te\nette tyytyisikään yhteen vuoroon, vaikka se helpompi teille olisi. Se\non sitä ihmiskurjuutta! Ha-ha-ha-haa!\"\n\nKuolema kiiti eteenpäin. Rämäkän kolkkona kaikui hänen ilkamoiva\nnaurunsa tuonen mustilla, jäisillä iljangoilla ja levisi peloittavina\naaltoina tuonen mustiin äärettömyyksiin.\n\n\n\n\nSIELU\n\n\nPyhä Pietari istui taivaan portilla. Oli tavaton kiire, sillä kuolleita\ntulvi tulvimalla. Herra oli lähettänyt maahan ruton ja kaikkinaisia\ntauteja rangaistakseen ihmisiä heidän lihallisesta menostansa.\n\nKaikista oli selvä saatava, kaikkein elämät tutkittava.\n\n\"Mihinkäs jäimmekään sinun kanssasi? Niin, sinä varastit ne kirkon\nrahat ja elit sitten synnissä.\"\n\n\"Minä kaduin sitten sitä\", sanoi sielu.\n\n\"Katso kirjasta!\"\n\nJa apulainen etsi ja katsoi.\n\n\"Niin se on, mutta on täällä vielä paljon muutakin törkeätä. Tämä mies\non ollut suurimpia konnia maan päällä.\"\n\n\"Kuinka sinä menit elämään niin, ihmisraukka! Etkö sinä tietänyt, että\nhänen pyhä vihansa tulee kohtaamaan väärintekijöitä?\"\n\n\"Tiesinhän minä, tiesin, mutta ihminen on syntinen raukka, joka omin\nvoiminsa ei jaksa autuaaksi tulla.\"\n\n\"Ymmärsitkö sinä sen?\"\n\n\"Ymmärsin, ymmärsin, hyvinkin ymmärsin, ja minä kaduin kuollessani ja\nnautin Herran pyhän ehtoollisen.\"\n\n\"Katso kirjasta, onko niin!\"\n\nApulainen katsoi.\n\n\"On, niin on, hän on katunut syntinsä ja tehnyt parannuksen.\"\n\n\"Kaduinhan, kaduinhan minä toki.\"\n\nPyhä Pietari hykersi käsiään yhteen. Hänellä oli niin hyvä mieli. Ei\nhän olisi puolestaan enää kenellekään pahaa tahtonut, niin vanha kun jo\noli, hän puolestaan olisi kaikki taivaaseen laskenut. Ihmisraukat,\nsamanlaisia kaikki. Mutta virka näet!\n\nHän korotti äänensä ja sanoi:\n\n\"Pelastettu olet sinä, ihminen, iankaikkisesti. Katso, joka anoo, sille\nannetaan, joka kolkuttaa, sille avataan.\"\n\nJa hän kolkutti taivaan portille, joka ylistyshymnin kaikuessa kätki\nsielun iankaikkiseen kirkkauteensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta taivaan portilla kasvoi tungos, jokainen olisi tahtonut tietää\nsijansa, sillä epätoivo kalvoi heitä kauheasti.\n\n\"Kenen vuoro nyt!\"\n\nPyhän Pietarin ääni kähisi väsymyksestä, mutta hän ei joutanut\nlevähtämään, joukot olivat selvitettävät ja uusia tuli, aina uusia ja\nuusia, kyllä riitti, väki kun oli lisääntynyt maassa niin tavattomasti,\nja synnit olivat samat, aina samat ja samat, mutta ei Pyhä Pietari\nsitäkään ihmetellyt, hän oli tottunut siihen, seistessään siinä\niankaikkisesti.\n\n\"Kenen vuoro?\"\n\n\"Minun, minun\", pieni sielu tunkeutui sieltä esille. \"Minä kuolin\nmelkein samalla kuin edellinenkin. Olin hänen päivätyöläisensä.\"\n\n\"Katso hänen elämäänsä!\"\n\nApulainen katsoi.\n\n\"Tämä näyttää nuhteettomalta.\"\n\n\"Minä olin köyhä ja elin Herran pelvossa.\"\n\n\"Mutta sinulla on syntiä siltä. Kaikkiin synteihin olet sinä siltä\nvikapää, sillä ei ketään, paitsi hän, synnitöntä ole. Ei synnitöntä\nole!\"\n\nPyhä Pietari oli saanut toistaa sitä samaa niin lukemattomat kerrat\nkaikille niille ihmisraukoille, jotka elämällänsä luulivat jotakin\nansainneensa. Ja hän jatkoi:\n\n\"Tunsitko sinä edes syntisi?\"\n\n\"Minä tunsin ne ja minä rukoilin aina Herralta apua.\"\n\n\"Ja hän se auttoi sinua elämään oikein, mutta sittenkin teit sinä aina\nsyntiä salassa, sillä ihmissielu on syntien pesäpaikka. Kaduitko sinä\nkuollessasi ja etsit pelastusta, ennenkuin iankaikkisen tuomion eteen\nastuit?\"\n\n\"Minä en ehtinyt katua enkä anteeksi pyytää, sillä minä kuolin\ntapaturmaisesti.\"\n\n\"Voi, ihminen! Sinä olet kadotuksen oma!\"\n\nPyhä Pietari oli epätoivoissaan, sillä hän tiesi, että huonommatkin\nolivat taivaaseen menneet.\n\n\"Katso edes, mitä hän ajatteli vähää ennen kuolemaansa?\"\n\nApulainen katsoi.\n\n\"Hän oli edellisen päivätyössä, ja kun hän kuuli, että isäntä oli\nkuollut, iloitsi hän sydämessään, sillä hän ajatteli, että nyt hän\nsaisi irti päiväpalkkansa, jotka kauan olivat maksamattomina olleet, ja\nsilloin tapahtui, että --\"\n\nPyhälle Pietarille selvisi.\n\n\"Voi, sinä syntinen! Sinä olet helvetin tuleen vikapää.\"\n\nSillä minkä taisi hän! Hän oli vain ase korkeimman kädessä.\n\nJa Pyhä Pietari osoitti ja enkelit tarttuivat sieluun, mutta sielu\nriuhtaisihen irti ja ensi kertaa kirosi, kirosi koko Jumalan\ntaivaineen.\n\nJa se sattui kuulumaan taivaaseen, ja Jumala kutsutti miehen eteensä,\nja kaikki sielut vapisivat, sillä he tiesivät, että Hänen vihansa on\npyhä ja vanhurskas.\n\nMutta sielu päätti kerrankin olla luja ja sanoa, että taivaan järjestys\noli väärä, ja ettei hän sellaisesta taivaasta, eikä sellaisesta\nJumalasta välitä. Hän päätti, sillä totuus --\n\nMutta hyvä Jumala tunsi ihmisensä. Hän hymyili.\n\nJa enkelit hymyilivät.\n\nJa Jumala ojensi kätensä sielua kohti ja sielu lankesi polvillensa\nHerran jalkojen juureen, ja katso, samassa kirkastui sielu ja muuttui\nenkeliksi.\n\nJa koko taivas kaikui ylistystä Hänen rakkaudelleen, ja siitä sielusta\ntuli sitten nöyrin ja uskollisin palvelija Herran jalkain juuressa.\n\n\n\n\nHERRAN TEITÄ\n\n\n\"Hyvä ihminen, sinun täytyy antaa ero tuolle sulhasellesi. Katsos, nyt\nei hän välitä sinusta enää yhtään, kun sai sinut lupautumaan, juo vain\nja juoksentelee toisten perästä. Eihän siitä mitä tule, ei sillä\ntavalla taloa laiteta. Pura, hyvä tyttö, pois kaupat, ettet ikääsi kadu\nja toisia onnettomia maailmaan saata.\"\n\nNiin sanoi eräs vanhempi vaimo, mutta tyttö ei vastannut mitään.\n\n\"Tokko sinä edes ajattelet?\"\n\n\"Kyllähän minä ajattelenkin, ja ajattelen niinkin, että mitä Jumala on\nyhdistänyt, ei ihmisten pidä erottaman.\"\n\n\"Jumala, voi veikkonen, usko sinä niitä. Kylläpä sitten! Ihminen sitä\nitse vain tekee, minkä tekee. Älä sinä jätä sellaista Jumalan varaan,\nsanoisit sitten jäljillä olevasi.\"\n\n\"Mitäs minä itse, Hän johtakoon, kuinka parhaaksi näkee, Hänen tahtonsa\nse aina kuitenkin tapahtuu. Hänen on valta ja voima.\"\n\nJa Jumala kuuli sen ja se miellytti Häntä.\n\nJa Hän johti niin, että poika tuli ja otti ja vei tyttönsä ja he\nmenivät naimisiin.\n\nMutta heistä tuli hyvin onnettomia. Mies joi ja rääkkäsi vaimoansa\nniin, että lapset syntyivät vaivaisina ja mielipuolina.\n\n\"Mitähän Jumalakin tarkoitti tuollaisia olentoja tänne luodessaan\",\nihmettelivät ihmiset.\n\nVaimo huokasi:\n\n\"Tutkimattomat ovat Herran tiet!\"\n\nSillä tutkimattomilta ne tosiaankin näyttävät.\n\n\n\n\nNAINEN\n\n\nJa nainen mittaili kerran rohkeana miestä.\n\n\"Sinä hylkäät siis minut\", kysyi mies.\n\n\"En tahdo sitoa itseäni.\"\n\n\"Et rakasta siis?\"\n\n\"En tunne sellaista. Olenhan sanonut.\"\n\n\"Miksi et ole jättänyt minua sitten jo ennen?\"\n\n\"Sinua kunnioitan minä, mies. Luonteesi ja ominaisuutesi tahtoisin\nsaada sulattaa omiini ja luoda kokonaisuuden, ja vaikka olet vieras\nminulle, antaisin sielusi yhtyä omaani, mutta yhtyä vasta --\nlapsessani.\"\n\n\"Sinun on tultava vaimokseni.\"\n\n\"Sinua en tahdo. Oman elämäni vapaaksi itselleni jättää tahdon.\"\n\n\"Minä annan sinulle vapautesi.\"\n\n\"Minkä vapauden sinä minulle annat! Sinä sidot itsesi kaikkien lapsieni\nisäksi, et sinä minulle valitsemisen vapautta salli. Sinä pakotat minut\ntahtomattani äidiksi, silloinkin kun en vastuunalaisuutta itselleni\nottaa uskaltaisi. Ei, siksi pyhänä minä elämän jatkuvaisuuden pidän,\netten ilman tahtoa ja tarkoitusta elämää lisätä tahtoisi. Ja kuitenkin\nminä tunnen oikeuteni siihen. Luoda elämää minä tahtoisin,\niankaikkisuutta lapseni kautta tahtoisin!\"\n\nMutta mies kauhistui äänettömäksi naisen suurta siveettömyyttä. Kuinka\nhän olisi voinut! Ei koskaan! Sehän olisi vasten uskontoa ja siveyttä,\nvasten yhteiskuntaa ja tapoja.\n\nJa mies kääntyi ja meni suruissaan pois -- eikä muistanut, että hän oli\njo monen lapsen isä, vaikkei vielä yhdenkään vaimon mies.\n\n\n\n\nVAPAUS\n\n\n\"Sinä uskallat antautua vapaaseen suhteeseen?\"\n\n\"Uskallan. Miksi en?\"\n\n\"Ihmisten tähden!\"\n\n\"Niiden tähden juuri. On kerrankin uskallettava olla mitä on, mitä itse\ntahtoo ja haluaa, olla vapaasti, rohkeasti!\"\n\n\"Tiedän sinut. Olet elämänhaluinen --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi oli kulunut. Hän oli ollut mitä oli halunnut, oli ollut vapaasti,\nrohkeasti, ihmisistä välittämättä.\n\nMutta hän oli hermostunut, silmäin alukset olivat mustat, katse arka ja\nsynkkä, kun toinen hänet tapasi.\n\n\"No?\"\n\n\"En käsitä. Kysy suoraan, jos sinulla on kysymistä, älä kiusaa --\"\n\n\"Olet nyt ollut vapaasti, rohkeasti?\"\n\n\"Olen, olen ollut.\"\n\n\"Mitä olet halunnut.\"\n\n\"Niin, mitä olen halunnut, miten kaukaa katsoen olin halunnut elämän\nelettävän.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Kuinka vapaat ihmiset sen ottaa voisivat -- muut -- elinvoimaiset --\"\n\n\"Muut? Et itse?\"\n\n\"En. Minun verilleni se ei sovi. Rakastan rajoja, sovinnaisuutta,\nmuotoja, epävapautta. Muuten en jaksa --\"\n\n\"Et jaksa. Tiedän sinut. Olet ihminen kuten muutkin.\"\n\n\n\n\nAGNEETTA\n\n\nAgneetta oli ystäväni, kuin oma sisareni -- ei, hän oli kuin keväiset,\nhennot ajatukseni.\n\nMinä rakastin häntä. Rakastan kaikkea luotua ja kaunista, mutta\nhänenlaistaan en ole vielä ketään nähnyt.\n\nMuistan selvään, kun hän kerran tuli salaiselta matkaltansa. Kuinka\nhänen poskensa hehkuivat, silmänsä säteilivät!\n\n\"No, Agneetta-kulta\", sanoin minä ja otin häntä vyötäisiltä, \"mikä\nposkiasi punaa, mikä vertasi kuohuttaa?\"\n\n\"Katso -- sydän\", kuiskasi hän, painaen poskensa vasten omaani. Hänellä\noli upseerinvyö ja soljessa siinä oli kivisydän.\n\n\"Agneetta rakas.\" Minä suutelin häntä hehkuvalle poskelleen.\n\nKuinka puhtaan ja säteilevän asunnon oli onni löytänyt! Ja jos kuka,\nniin Agneetta-lapsi onnen ansaitsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOo, niin -- niin --\n\nOli kulunut vain jokunen kuukausi, kun tulin maalta ja tapasin Agneetan\njälleen -- -- Ja minkälaisena? -- En tahtonut tuntea! Kasvonsa olivat\nkalvenneet ja silmien ympärille oli painuneet mustat renkaat, joiden\nsisästä Agneetta-lapsi katseli maailmaa pohjattoman kuultavalla\nkatseellaan.\n\n\"Agneetta-lapseni, pieneni, miksi poskesi ovat kalvenneet\", kysyin minä\nja sivelin hiljaa hänen kalpeiden poskiensa hienoa hipiää.\n\n\"Katsohan, sydän särkyi\", sanoi hän ja huokasi.\n\nTodellakin! Kivi oli särkynyt ja irronnut vyöstä.\n\n\"Nytkö jo --\"\n\nHän nyökäytti hiljaa päätänsä ja kääntyi pois.\n\n\"Agneetta-raukka\", ajattelin minä, \"nyt on hänen vuoronsa tullut.\nSuokoon taivas hänelle voimia kestämään kaikki!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAgneetta, Agneetta! Tapasin hänet vielä.\n\nMutta se olikin viimeinen kerta. En ikinä unohda. En voi! -- Hän seisoo\nvieläkin sellaisena edessäni.\n\nHoippuen tuli hän vastaani väljässä mustassa puvussaan. Silmät\ntuijottivat hirvittävän suurina ja peloittavina. Se katse jäi\npolttamaan rintaani. En voinut pidättää itseäni. Minun täytyi saada\nitkeä -- Ja minä käänsin päätäni vuodattaakseni edes salaa jonkun\nkyyneleen.\n\n\"Agneetta --\"\n\nOtin hänen kätensä omaani. Se oli kylmä kuin kuoleman käsi. Siitä luin\nminä kaikki, mitä hän oli kärsinyt.\n\nHän nojautui minuun ja painoi silmänsä kiinni levätäkseen. Annoin hänen\nolla, sanoin vain sydämelleni: \"Vaikene, vaikene.\"\n\nJa vyötä hänellä ei ollut. Se oli ollut liian raskas, se oli painanut\nvian hänen sydämeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAgneetta. Agneetta!\n\nNiin meni oman elämäni kevät, kuoli Agneettani. Suru murti hänen\nsydämensä.\n\nMutta miksi, miksi?\n\nMiksi niin piti käydä?\n\nSinä kohtalo, sinä olit julma Agneetalle! Mitä sinä hyödyit, että sinä\nriistit kaikki häneltä, lapselta, riistit hänet meiltä? Miksi niin piti\nkäydä, eikö muuta tietä olisi ollut? Olisi tuhansia toisiakin teitä,\nmutta sinä olet niin julma, julma.\n\n\n\n\nLUONTO JA IHMINEN\n\n\nLuonto ja Ihminen olivat yhdessä iät kaiket olleet.\n\nLuonto, jonka silmät olivat suuret ja syvät, kutrit kultaiset, käsi\npieni ja hento, hän rakasti Ihmistänsä.\n\nSillä elävä oli se Ihminen ja vapaa, ja Luonnon iloksi luotu.\n\nIloa oli heille elämä ja oleminen, ja omat metsät ympärillä naurua\nkajahtelivat.\n\nOmat metsät ja omat polut, joilta he eivät olleet koskaan poikenneet.\n\nOli paljon vieraitakin polkuja, jotka eivät olleet niin\npäivänpaisteisia, ja siksi karttoivat he niitä aina.\n\nMutta kerran läksi Ihminen.\n\n\"Älä mene sinne\", huusi Luonto hänelle, \"siellä on soita vain\".\n\n\"Odota\", sanoi Ihminen, \"minä katson. Minä näen tuolla kummat usvat\nkohoavan. On kuin ne kätkisivät jotakin aavistamatonta.\"\n\n\"Ihminen, Ihminen, varo itseäsi, se on suota kaikki!\"\n\n\"Minä palaan pian!\"\n\nJa Ihminen riensi oudoille poluille. Vierailla metsillä oli oma\nviehätyksensä ja soiden voimakas tuoksu huumasi häntä.\n\nHän kulki.\n\nMutta äkkiä pysähtyi hän.\n\nHänen eteensä ilmestyi nainen, jonka silmät oudosti välkkyivät.\n\n\"Mikä olet sinä tuntematon olento\", kysyi Ihminen.\n\n\"Olen Kulttuuri!\"\n\n\"Sinä viehätät minua. Mitä varten olet sinä täällä suomailla?\"\n\n\"Sinua varten, tule, leikkikäämme. Minä näytän, mitä minä täällä voin,\nmitä me yhdessä voimme!\"\n\n\"Mutta Luonto --\"\n\n\"Luonto on sinulle liian matala. Tule, tule, minun sinä olet!\"\n\nIhminen meni. Kulttuuri avasi hänelle sylinsä ja hurmasi hänet\nkuultavalla olennollaan.\n\nEikä Ihminen huomannut, että Kulttuuri oli soiden usvaa vain.\n\nEi ihminen huomannut. Hän leikki ja unohti Luontonsa ja kaikki.\n\nAjat kuluivat.\n\nPitkät, pitkät ajat.\n\nLuonto huokasi ja itki.\n\nNiin yksin hän oli. Ei ollut ketään samaa talvista tietä taivaltamassa.\n\nJa kylmä värisytti Luonto-tytön ruumista. Hänen hapsensa olivat\nhajallaan, ja silmät tuijottivat suurina kauas harventuneiden metsien\nsyksyiseen alastomuuteen.\n\nKoko hänen metsänsä, puut, lehdet tunsivat sitä samaa kolkkoutta.\n\nHän hyväili kädellään koivun kylmää kylkeä, huokasi, ja kellastuneet\nlehdet värähtivät ja putoilivat hiljalleen Luonnon hajahapsille. Hän\npainoi poskensa puun runkoa vasten ja katseli taivaan tähtiä, noita\nlukemattomia, avaruuden sylissä lepääviä maailmoita.\n\nJa hän tunsi kahleiden painoa. Miksi oli hän kiinnitetty tähän karuun,\nkolkkoon maahan?\n\nHän olisi tahtonut lentää läpi tummien avaruuksien, lentää tähdestä\ntähteen, etsiä sieltä vertaisensa.\n\nHän olisi tahtonut lentää kauas, nähdä avaruuksien kätköt, mitata\nsieltä kaiken olemisen syvyydet.\n\nMitata olemisen syvyydet.\n\nKoko äärettömän, ikuisen avaruuden, kaikkine, kaikkine olomuotoineen\nsiellä.\n\nJa Ihmisen olisi täytynyt tuntua pienen pieneltä, mitättömältä hänen\nmielessään kaiken sen rinnalla, olisi täytynyt yhtenä pölyhiukkasena\nkadota hänen näkyvistään.\n\nIhmisen, jonka tähden hänen elämänsä oli tyydyttämätöntä kaipausta\nvain. Ihmisen, Ihmisen, jota hän odotti yhä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten tulikin se Ihminen, mutta ei ollut hän entinen.\n\nHän oli väsynyt, silmäin kirkas kiilto himmennyt, ja pää oli painunut\nmaata kohti.\n\n\"Luonto, anna minun levätä luonasi\", sanoi hän ja ojensi kuihtuneen\nkätensä.\n\nKalpeana ja liikkumatonna seisoi Luonto, silmät olivat tuijottavat,\nsuuret ja tuskaisat.\n\n\"Sinä rakastat vielä minua, Ihmistäsi. Minä tein väärin.\"\n\nLuonnon rinnassa värähti.\n\n\"Miksi teit sinä niin?\"\n\n\"Minä rakastin sitä toista.\"\n\nLuonto-tyttö puristautui puunrunkoa vasten: -- \"oli siis rakastanutkin\nsitä toista.\"\n\n\"Minä en rakasta enää, minä erehdyin.\"\n\nEi hengähdystäkään kuulunut. Oli kuin Luonto olisi jähmettynyt siihen\nasentoonsa.\n\n\"Sinua minä rakastan, anna minun levätä hetkinen luonasi!\"\n\n\"Hetkinenkö vain?\"\n\n\"En voi jättää Kulttuuria, olen tottunut.\"\n\n\"Mene!\"\n\n\"Ei, älä hylkää minua kokonaan!\"\n\n\"Raukka!\"\n\nIhminen painoi päänsä alas ja meni.\n\nOoh, se olikin siis niin pieni se Ihminen, niin pieni, niin raukka,\njota hän oli rakastanut.\n\nNiin raukka!\n\nOli kuin jotakin olisi ratkennut Luonnon rinnassa. Hänen hento\nvartalonsa taipui taaksepäin, veretön käsi painoi lujasti rintaa, ja\nsieraimet vähän värähtivät.\n\nEi huokaustakaan. Tuska oli jäätänyt Luonnon.\n\nJa tuli talvi ja peitti Luonnon kääreliinoihinsa.\n\n\n\n\nHÄMÄRÄSSÄ\n\n\nAurinko oh mennyt, varjot tummenivat huoneessa.\n\nYstävättäret istuivat hämärässä.\n\n\"Ojenna minulle kätesi, Essi, kuinka se on pieni ja viaton!\"\n\n\"Ja sinun, Helga, on kuin hallitsijattaren jalokivineen, voisi vaikka\nvaltikkaa pidellä.\"\n\n\"Eikö ruoskaa?\"\n\n\"Miksi ei ruoskaakin. Mutta eikö sinusta ala tuntua yksitoikkoiselta\ntäällä maalla? Se on aina tätä iankaikkisesti samaa.\"\n\n\"Ei, on suloista. Oli hyvä, että kutsuit minut tänne, saa oikein levätä\nnämä päivät.\"\n\n\"Niin, lepää sinä vain, äläkä ajattele mitään.\"\n\n\"Elämä täällä on niin outoa, aivan toista kuin siellä suuressa\nmaailmassa. On niin rauhallista, niin hiljaista, että kuulee ja tuntee\nvain oman olemisensa, ja sisässä on niin tyyntä, ei liikahdakaan, ja\najattelee, että onni onkin lepoa ja rauhaa, onni lepoa vain, lepohetkiä\nihmiselämässä.\"\n\nÄäni tuli tuskin kuuluvana, sanat soivat pehmeän surullisina ja\nhillittyinä hämärässä.\n\n\"Sinulla ei liene sitä paljon ollut, Helga.\"\n\n\"Ei, ei ole paljon ollut.\"\n\n\"Olen ihmetellyt, kuinka olet jaksanut.\"\n\n\"Ihmisen pitäisi jaksaa, mitä tahtoo.\"\n\n\"Kuule, Helga, kun voisin sanoa, mitä ajattelen. Sinä olet niin\ntoisenlainen, levoton, luja. Minä ymmärrän tavallani, ja säälin sinua\nsydämestäni. Saat kärsiä paljon, taistella yksinäsi, et tahdo jakaa\nsitä toisen kanssa, olet ylpeä. Mutta, Helga, etkö voisi jakaa, etkö\nkoettaa. Minä toivoisin sinulle parasta mitä tiedän, kun sinä vain\nvoisit rauhoittua.\"\n\n\"Rauhoittua --\"\n\n\"Eikö sinua väsytä jo?\"\n\n\"Väsytä --\"\n\n\"Niin, sellainen alituinen, sellainen koditon elämä.\"\n\n\"Koditon elämä. Ei, ei, ei väsytä, olen tottunut siihen. Ja koko\nmaailmahan on minun kotini, lava rauhoitettu paikkani. Mutta sinä\najattelet, eikö nöyryytykset katkeroita minua. Olen tottunut niihin. En\nodota liikoja elämältä. Otan sen sellaisena kuin se tulee, en pelkää\nnöyryytystä, en pettymystä, nehän osoittavat vain, että se, jonka luuli\nmahdolliseksi, olikin mahdotonta. Ja miksi mistään välittää, eikö\nihmisvoimat kestäisi. Tahtoa vain, tahtoa niin että tuntuu, ja vannoa,\nettä mikä oli mahdollista yksille, on mahdollista toisillekin, sillä\nsaman rajoitetun maailman ihmisiähän he olivat hekin. Niin minä sanoin\naina itselleni, kun aloin näytellä, ihminen minun oppia täytyi. Miksi\nen oppisi, näinhän minä ihmisen itsessäni, ihmisen aina kaikkialla. Ja\nminä olen tyytyväinen, olen aina saanut, mitä olen toivonut. Yhtä en\nsaanut, kotia en saanut, eihän sitä lavalta löydetä.\"\n\n\"Helga, sinä voisit saada sen vielä.\"\n\n\"Kodin -- Millä tavoin?\"\n\n\"Niin, että -- että --\"\n\n\"Menisin naimisiin?\"\n\n\"Niin, onhan sinulla nytkin --\"\n\n\"Ei, ei, rakas lapsi, sinä et ymmärrä sitä. Ennen ajattelin minäkin\nniin. Etsin sitä rakkautta, luulin sitä löytyvän minunkin osalleni.\n\n\"Ja jotakinhan löysinkin. Annoin heidän vannoa rakkauttaan, nautin\nsiitä ja hymyilin palkaksi. Annoin heidän leikkiä, ja katsoin salaa\nheidän sydämensä syvyyteen. Ja kerta -- Ei -- Jumala, kuinka tyhjiä\nihmissydämet kuitenkin ovat!\"\n\n\"Sitä ei etsitä. Se tulee.\"\n\n\"Mikä tulee. Mikään ei tule itsestään, ellei tahdo tulemaan. Niin\nsanovat ainoastaan ne, jotka tyytyvät ensimmäisen mahdollisuuden\npieneen muruseen, joka tarjolle sattuu. Ei, etsiä sitä täytyy, jos\njotakin tahtoo, ja löydä sitä -- ei!\"\n\n\"Mutta, Helga, onhan sinulla nytkin --\"\n\n\"Niin, onhan minulla.\"\n\n\"En käsitä, miksi et mene naimisiin.\"\n\n\"Miksi menisin? Ei, me olemme toisenlaisia ihmisiä kuin te. Katsohan,\nasia on silloin toinen. Kun on koti, on rakkautta, on lämpöä, on\nnuoruutta, on vielä hyvää ja kaunista ihmissielussa. Ei, kotia, sitä en\nminä koskaan saa, -- en minä --\"\n\n\"Sinä saat, sinua rakastetaan.\"\n\n\"Oh, älä puhu siitä, ei se ole sellaista, ei sillä kotia perusteta,\nsiinä tarvitaan toisenlaista, tarvitaan uskoa, ja sitä minulla ei ole,\neikä tule koskaan olemaan. Enkä minä sitä tahdokaan. Näin on vapaampi\nja parempi, on riippumaton, on oikeus olla omaa itseään häiritsemättä\nketään; on oikeus antaa ja ottaa, kenelle ja keneltä tahtoo. En tahdo\nenempää. Minulla ei ole enää mitään pyydettävää, ei haluttavaa, niin,\nehkä tällaista rauhaa joskus--\"\n\n\"Niin, Helga, sitä juuri, ja kenties muutakin. Ehkei se sovi sinulle,\nvaan minulle ja monelle muulle. Ajattelen niin eri tavalla, tunnen niin\neri tavalla, ja minun sydämeni kätkee eri halut ja eri kaipuut. Minä\nkaipaan omaa kotia niin äärettömästi, pois tästä lapsuuden kodista,\npois tästä, jossa olen saanut niin paljon hyvää, mutta joka ei minua\ntyydytä. En tahtoisi elää vanhempiani varten yksin. Minä tahtoisin oman\nvaltakuntani, omat rakkaani, oman perheeni, kaipaan sitä niin, rakastan\nlapsia, rakastan uutta, jatkuvaa elämää heissä. En tiedä suurempaa\nonnea kuin äidin, luoda elämää, antaa sielunsa ja henkensä, antaa\nparhaimpansa lapsilleen, elää heissä uudelleen elämänsä parempana,\njalompana, jatkua heidän kauttansa tulevissa sukupolvissa, ottaa siten\nelämällänsä osaa koko ihmiskunnan pitkäjaksoiseen kehitystyöhön.\"\n\n\"Essi?\"\n\n\"Niin, minä. Minä kaipaan sitä niin, jokainen verisolu minussa elää\nsitä varten, kaipaa sitä kanssani. Koko väräjävä, elävä ruumiini on\nkuin pyhitetty sille, on kuin se odottaisi, odottaisi vain!\"\n\n\"Lapsi!\"\n\n\"Minä kadehdin kaikkia äitejä, pidän heitä pyhempinä kuin muita.\nKurjinkin heistä on onnellisempi kuin minä. Ja kun näen pienen,\navuttoman lapsen ja otan sen syliini ja tunnen sen viattoman posken\nvasten omaani, tunnen sellaista riemua, kuin olisin äiti itse, kuin se\nolisinkin minä, joka olisin luonut sen elävän olennon, kuin se olisikin\nosa itseäni, liha minun lihastani, veri minun verestäni. Mutta sitten\nhuomaan, kuinka köyhä minä olen, ja itken sydämessäni omaa tyhjää\nelämääni, kun en saanut mitä muut saivat, kun elämällä ei ollut\ntarkoitusta, kun ei ollut ketä rakastaa, kun en saanut pyhittäytyä\näidiksi. Itken, kun koko elämäni on hukkaan menevä kuin syksyn\nkellastunut lehti, jonka tuuli repäisee puusta, elämästä ja hautaa\njohonkin mätänemään. Niin koko ihmiselämä -- ei jälkiäkään enää.\nToisten lapset tulevat ja tallaavat haudan. Ihminen oli vain pientä,\nomaa olemistansa varten, ja siinäkään ei tyydytystä saanut, kun\nrinnassa paloi alituinen kaipuu.\"\n\n\"Sinä -- sinä --\"\n\n\"Tekeekö sinulle pahaa, Helga?\"\n\n\"Ei, puhu vain. Sinä olet niin hyvä. Sinä olet puhdas ja kirkas\najatuksissasi. Sinulla on uskoa ja rakkautta elämään, et pientä\nnautintoa olemassaolostasi kaipaa, tähtäät kauas. Mutta jos minä\nsanoisin, sanoisin, että se on lapsen kaunista uskoa vain. Miksi\nihmisen tarkoitus olisi jatkuvassa elämässä? Mitä varten koko elämä ja\nkehitys? En näe mitään lopputarkoitusta, en päämäärää. Eikö ole sama,\noliko vai oli olematta, sama jatkuiko vai ei? Onhan ihminen itseänsä\nvarten, mutta mitään rakkautta tähän olemiseen ei minulla ole, ei ole\nollut mitään, joka olisi minut siihen oikein kiinnittänyt, ei\ntyönikään, sekin oli keino vain. Teillä oli ensin kotinne, rakkautenne\nsiellä, perhesiteenne. En ole koskaan niitä tuntenut, ulkoapäin katsoen\nnäyttävät ne itsekkäiltä, kahleilta, jotka sitovat ihmisen paikallensa,\nestävät liikkumasta vapaasti. Sitten oli teillä rakkautenne. Etsin sitä\nkerran hammasta purren, luulin siinä onnen piilevän, ja näin, ettei\nrakkaus ollut mitään, ei mitään.\"\n\n\"Helga!\"\n\n\"Niin, ei mitään, se oli ihmispienuutta vain, ihminen painuu mieluummin\nmukavuuteen ja lämpöön, tiedän itsestäni, sillä elämä suurena ei\nlämmintä suinkaan ole. Ja ihminen pettää itseään paljon, ei jaksa\najatella asioita pohjia myöten, eikä tarvitsekaan ehkä; jos ajattelisi,\nolisi kenties mielipuoli, sillä suuruutta ja voimaa meissä ei ole\nnäkemään ja tuntemaan totuutta oikein. Tarvitaan niin paljon kaikkea\npientä, niin monia uskoja elämästä, monia uskoja elämään. Ja niitä on\ntämäkin sinun uskosi ja rakkautesi siihen ja sen kehitykseen. Se on\nniin kaunista, mutta minulle vierasta, se tuntuu niin korkealta ja\npingoitetulta, mutta kenties minulle vain siksi, kun olen saanut katsoa\nelämää sinänsä kasvoista kasvoihin.\"\n\n\"Et käsitä sitä tunnetta, Helga. Se tulee joskus vielä sinullekin.\"\n\n\"Minulle? Ei koskaan!\"\n\n\"Miksi ei voisi. Jos tulet äidiksi. Jokainen ajatteleva äiti rakastaa\nlapsessaan tulevaisuutta. Jokainen äiti rakastaa.\"\n\n\"En usko, että jokainen. Ellei muutenkaan rakkautta ole, ei sitä ole\nlapseenkaan.\"\n\n\"Täytyy olla, Helga, se on luonnon laki!\"\n\n\"Mutta jos ihminen on niin kaukana luonnosta, että siinäkin suhteessa\non sen laki rikkoutunut.\"\n\n\"Ei voi, se on mahdotonta. Et osaa sitä vain ajatella, kun et ole ollut\näiti.\"\n\n\"Oletko sinä!\"\n\n\"Olen kuvitellut.\"\n\n\"Mutta minä tiedän sen, sillä _minä olen ollut äiti_.\"\n\n\"Sinä -- Helga.\"\n\n\"Niin, _minä_, minä olen ollut äiti.\"\n\n\"Helga, minä en --.\"\n\nHän ei löytänyt sanoja. Että hän oli tahtomattaan pakottanut ilmi\ntoisen salaisuuden!\n\n\"Ei tee mitään, rakas lapsi, ei mitään, en minä siitä, olen saanut\ntottua kaikkeen.\"\n\nÄäni oli särkynyt.\n\n\"Mutta lapsi?\"\n\n\"Niin, on siellä, maailmalla.\"\n\n\"Hyvä Jumala, sinä voit jättää lapsesi, Helga, oman elävän lapsesi.\"\n\nSanat vihloivat terävinä.\n\n\"Voin jättää, minä voin jättää. Enhän minä voi lakata itse elämästä\nhänen tähtensä. Minulla on elämäni, maailmani, enhän minä voi astua\nsinne hänen kanssansa, en voi jättää kaikkea. Älä itke, Essi, sillä on\nhyvä siellä, parempi kuin tällaisen äidin luona. Siitä tulee ihminen\nsiellä, vaatimaton, joka alkaa elämänsä taistelun alusta. Eihän minulla\nolisi kuitenkaan mitään annettavaa hänelle, kun olen niin köyhä, niin\nköyhä, kun olen tullut sellaiseksi, kun elämä on kuluttanut, ettei\nmitään enää voi tuntea, ei rakkautta, ei edes pienelle, pienelle\nlapsellekaan.\"\n\nÄäni värisi repaleisena.\n\n\"Rakas Helga, olet kärsinyt ja kadottanut paljon elämässä.\"\n\n\"Kenties en mitään. Eikö se liene yhtä kylmää ja tyhjää itsessään\naina.\"\n\n\"Helga, anna se lapsi minulle tänne. Minä rakastaisin, koettaisin --\"\n\n\"Ei -- ei!\"\n\nHän kirkaisi, kuin olisi häntä puukolla pistetty.\n\nKuului vain nyyhkytystä.\n\nHe itkivät molemmat, sylitysten.\n\nHe itkivät kauan.\n\nPimeä oli tullut sillä välin, sankka ja musta, mutta he eivät tienneet\nsiitä mitään, he katsoivat vain oman sielunsa synkkään syvyyteen,\ntunsivat sen pohjattomuuden, mittaamattomuuden.\n\nEivätkä he huomanneet, kuinka tähdet syttyivät taivaalla, kuinka\npimeälläkin oli oma valonsa.\n\n\n\n\nUNI\n\n\nHän oli pakenevinaan, joku ajoi häntä takaa. Häntä painoi ja väsytti,\nmutta hänen täytyi vain juosta.\n\nOli pimeä, eikä hän tuntenut maita edes. Vihdoin joutui hän entisen\nkotipeltonsa pientareelle, mutta hänen kotinsa oli hävinnyt.\n\nHän istuutui maahan itkeäkseen sitä, että kaiken oli täytynyt hävitä,\nkaikkien kuolla, äidinkin, joka aina oli hymyillyt, joka koskaan ei\nväsynyt.\n\nOli täytynyt hänenkin kuolla. Ja minne he hänet panivat?\n\nYhtäkkiä tunsi hän takaa-ajajansa seisovan vierellänsä. Hän katsoi, se\noli hänen miehensä.\n\n\"Anna minun olla jo\", rukoili hän.\n\n\"Minä tuon sinulle tämän, jonka unohdit.\"\n\nHän antoi hänelle verisen sydämen.\n\n\"Minun elämäni ja rakkauteni. Annatko ne minulle takaisin?\"\n\n\"Annan.\"\n\n\"Niin, rahallahan sinä siellä _sitä_ rakkautta saat.\"\n\n\"Jäikö sinulta sinne muuta?\"\n\n\"Ei, muuta ei jäänyt. Ajattele, ei koko elämästä muuta, särjetty sydän\nvain. Ja minä lähden täältä lapsetonna, et sinä antanut minulle\nsiementä.\"\n\n\"Sinä syytät?\"\n\n\"En syytä sinua -- enää.\"\n\n\"Älä syytä minua, syytä elämän jumalaa. Kaikki syyttävät nykyään\njumalia.\"\n\n\"Mutta eihän ole jumalaa.\"\n\n\"Meidän ajatuksissamme on montakin jumalaa.\"\n\nKuului kuin sydän olisi nyyhkyttänyt hänen kädessään.\n\n\"Itketkö sitä, sydämeni?\"\n\n\"Itketkö sitä?\"\n\nOmat sanat soivat hänen korvissaan, kun hän nousi, jätti miehensä ja\nläksi astumaan puristaen sydäntä kädessään.\n\nOli aivan pimeä. Hän astui ja astui. Maa alkoi kumahdella. Pääkalloja!\nNe vetivät häntä maahan, mutta hän ei pysähtynyt.\n\nSiellä piti olla elämää vielä matkan päässä. Elämä siellä oli oikeata,\nvapaata, kun sinne olisi päässyt.\n\nMutta häntä väsytti. Kaikki veri sydämestä oli jo vuotanut.\n\nEi kumahdellut maakaan enää askeleista, pehmeältä tuntui jalan alla. Ei\nmitään ääntä kuulunut, oli haudan kostea hiljaisuus.\n\nHän koetti ponnistaa, hetken edes vielä, mutta hän ei jaksanut.\n\nHerra Jumala, täytyikö hänen, täytyikö? Hän kyyristyi kokoon kosteaan\nmaahan, johon niin monet ennen häntä olivat kyyristyneet. Häntä\npuistatti, kuten niin monia ennen häntä oli puistattanut. Hän tiesi,\nmitä se oli. Vielä tuikahti ajatus: \"Elämä!\" Hän naurahti, ja kumma\nhymy kivettyi hänen kasvoillensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän heräsi siihen, oikaisihen suoraksi vuoteellaan, tunnusteli kädellä\nlaihoja kasvojaan, joihin hymy oli jäätynyt.\n\nKäsi putosi väsyneenä sivulle. Hän jäi liikkumatonna katsomaan eteensä.\n\nHän kertasi mielessään sen, mitä oli nähnyt ja tuntenut.\n\nTuttua oli kaikki -- koleus, hänen elämänsä hedelmättömyys.\n\nSamaa untahan oli ollut koko hänen pitkä elämänsä. Vielä ei hän ollut\nherännyt, vielä ei hän ollut perehtynyt toiseen, joka hänen rinnallansa\neli, vielä ei hän ollut perehtynyt itseensä, ei elämäänsä, vierasta\nkuin unessa oli kaikki, kenties aina.\n\nSyyttääkö \"elämän jumalaa?\"\n\nKun elämä oli jättänyt hänet osattomaksi, kun se ei ollut pannut hänen\nsydäntänsä sykkimään, ei rintaa kertaakaan riemuitsemaan, kun koko\nelämä näytti hänestä alentavalta erehdykseltä, päämäärättömältä\ntaipaleelta -- elämä ilman tehtävää, ilman tarkoitusta, ilman\nrakkautta.\n\nVai oliko hän kenties liikoja vaatinut, kaivannut sitä, joka\nihmismaailmaan oli mahdotonta?\n\nEhkä oli. Ehkä elämä ei ollutkaan elämää, oli kuolevien leikkiä,\nveretöntä unta, josta havahduttua sen mahti katosi.\n\nKuinka paljon katkeruutta se kuitenkin oli tuottanut!\n\n\"Elämä!\"\n\nJa hänen silmänsä tuijottivat kauas. Hän näki jotakin, näki niin\nselvästi, ja heikko, särkynyt hymy levisi hänen kasvoillensa.\n\n\n\n\nLAPSI\n\n\nI\n\n\"Mitä on tuolla hyvin kaukana metsien takana, äiti?\"\n\n\"On toisia metsiä ja järviä taas.\"\n\n\"Ja järvien takana?\"\n\n\"On vielä vuoria ja metsiä ja taloja vain.\"\n\n\"Mutta kun loppuu?\"\n\n\"Taivaan ranta.\"\n\n\"Alkaako taivas?\"\n\n\"Alkaa.\"\n\n\"Sielläkö alhaalla on tulinen järvi?\"\n\n\"Siellä, siellä.\"\n\n\"Pääseekös sieltä pois?\"\n\n\"Ei pääse.\"\n\n\"Pääseekö taivaasta?\"\n\n\"Ei taivaastakaan.\"\n\n\"Äiti, ei mennä _milloinkaan_ sinne asti.\"\n\n\"Sinne on kerran kaikkien mentävä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Äiti!\"\n\n\"No, lapseni?\"\n\n\"Minua niin peloittaa.\"\n\n\"Mikä lapseni?\"\n\n\"Jos Jumala on vihainen ja viskaa tuliseen järveen.\"\n\n\"Ei viskaa.\"\n\n\"Mutta jos viskaa, kun _suuttuu_?\"\n\n\"Jumala on ankara ainoastaan niille, jotka pahaa tekevät.\"\n\n\"Viskaako _ne_ tuliseen järveen?\"\n\n\"Viskaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Äiti!\"\n\n\"No, lapseni?\"\n\n\"Minä en _tahdo_ taivaaseen.\"\n\n\"Miksi et?\"\n\n\"Siellä täytyy olla hyvä ja hiljaa. Onko Jumala vanha?\"\n\n\"Ei Hän vanhene koskaan.\"\n\n\"Eikö ole vihainen?\"\n\n\"Ei, Hän rakastaa kaikkia hyviä lapsia.\"\n\n\"Eikö _pahoja_?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta sinähän sanot, että pitää rakastaa pahojakin. Miksi _Jumalan_ ei\ntarvitse?\"\n\n\"_Jumala_ rakastaa _kaikkia_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Äiti!\"\n\n\"No, lapseni?\"\n\n\"Onko Jumalana hyvä olla?\"\n\n\"On, Hänellä on hyvä, jos ihmiset tekevät hyvin, mutta jos tekevät\npahoin, itkee Jumala.\"\n\n\"_Ainako_ itkee -- -- äiti -- -- _minä_ en tahtoisi olla Jumala.\"\n\n\"Ei _saa_ sellaista puhua!\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Se on _syntiä_ -- ja Jumala suuttuu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Äiti, kuinka Jumala pääsi taivaaseen?\"\n\n\"Hän on aina ollut siellä, silloinkin kun maailmaa ei ollut.\"\n\n\"Eikö ihmisiäkään?\"\n\n\"Ei mitään. Pimeys oli silloin syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui\nvetten päällä.\"\n\n\"Lentikö Jumala?\"\n\n\"Jumala on henki, ei Hän lentänyt. Hän oli kaikkialla.\"\n\n\"_Kaikkialla_?\"\n\n\"Kuka Jumalan _loi_ kaikkialle?\"\n\n\"Hän oli aina olemassa. Hän loi sitten maailman.\"\n\n\"Oliko Jumalalla ikävä yksinänsä?\"\n\n\"En tiedä, ehkä oli.\"\n\n\"Eikö muita jumalia ollut?\"\n\n\"Ei ollut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Äiti!\"\n\n\"No, lapseni?\"\n\n\"Jos olisi ollut _toinen suurempi jumala_, eikö hän olisi neuvonut\nluomaan _parempaa_ maailmaa ja _parempia_ ihmisiä?\"\n\n\"En tiedä, lapseni. Ei _sellaista_ saa ajatella!\"\n\n\"Suuttuuko Jumala?\"\n\n\"Suuttuu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Äiti, suuttuuko Jumala aina?\"\n\n\"Suuttuu, jos puhutaan ymmärtämättömästi hänestä.\"\n\n\"Eikö milloinkaan synny toisia jumalia, jotka eivät suutu?\"\n\n\"Ei synny.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Äiti!\"\n\n\"No, lapseni?\"\n\n\"Eikö olisi ollut parempi olla _ilman_ Jumalaa?\"\n\n\"Ei, ihminen tarvitsee _aina_ Jumalan, hyvä lapsi!\"\n\n\"Äiti, en _minä_ Jumalaa _milloinkaan_ tarvitse!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄidin sydäntä kouristi.\n\n\nII\n\n\"Oi, äiti, nyt minä tiedän, mitä on taivaanrantojen takana.\"\n\n\"No, poikani?\"\n\n\"Siellä on avaruutta niin, niin kauas kuin jaksaa ajatella ja\ntähtimaailmoita lukemattomat, lukemattomat joukot.\"\n\n\"Luojan käsialoja.\"\n\n\"Ja niissä maailmoissa asuu henkiä ja kummallisia olennoita.\nMinkälaisia? Emme tiedä.\"\n\n\"Siellä on kaikki, mitä luotiin, mitä ilma ja vedet täynnä ovat.\"\n\n\"Ja, äiti, se avaruus, jossa maailmat keinuvat, on niin ääretön, että\njos sitä voisi katsella, näkisi maailmoiden kierron kuin pienten\ntomupallojen leikin, kun ne pyörivät -- palavat, jäähtyvät. Ja niiden\npinnalla, äiti, leikkii elämä sitten.\"\n\n\"Elämä, joka lankeaa kuin varjo maan päälle, poikani.\"\n\n\"Elämä, joka on kirjavaa ja väririkasta, elämä, joka synnytti luonnosta\nhengen ja ajatukset. -- Ajatukset korkeammat kuin taivaat, ajatukset\nlaajemmat kuin meret. -- Elämä, jota minä rakastan, joka minua huumaa,\nja säveleitä, äiti, kuulethan niitä säveleitä, joina elämän voimat\nkauttamme kuohuvat.\"\n\n\"Tiedän, lapseni!\"\n\n\"Ja kaunis kuin elämän iankaikkinen kierto on sitten! -- Kulkevat\ntuhannet saman, jota me kuljemme, äiti. Tulevat tuhannet vielä --\nsyntyvät, syntyvät, äiti -- vaihtuvat, kulkevat, kuolevat.\"\n\n\"Aika syntyä ja aika kuolla.\"\n\n\"Kuolla. Vajota kuten sävel äänettömään muotoonsa. Minä ymmärrän sen\nkaiken, äiti. Tiedän, tiedän. Minä olen oma, elävä maailmani, aikani\niloitseva elämän kiitokseksi.\"\n\n\"Jumalan kiitokseksi, lapseni.\"\n\n\"Sano sinä sitä Jumalaksi. Minä sanon sitä elämäksi.\"\n\n\"Ei, lapseni, ei elämäksi.\"\n\n\"Elämäksi ikuiseksi, rakas äitini!\"\n\n\nIII\n\n\"Sinä olet sairas, lapseni?\"\n\n\"Elämän yksitoikkoisuudesta -- olen väsynyt.\"\n\n\"Ja ajatuksesi?\"\n\n\"Ovat kuolleet, kuten kaikki kuolee.\"\n\n\"Ei elämä.\"\n\n\"Ei, tiedän, sakeana kuohuu yhä maan pinta veren vioista.\"\n\n\"Unohdat hengen.\"\n\n\"Sen viattoman valheen, -- kuinka sitä unohtaa jaksaisi.\"\n\n\"Lapseni --\"\n\n\"Jätä, jätä minut!\"\n\n\"Lapseni!\"\n\n\"Jätä minut, jätä minut -- jos jo levätä voisi.\"\n\n\"Haudassa, siellä vasta --\"\n\n\"Niin, haudassa. Jumalan kuvat lepäävät ja omasta herruudestaan\nhumaltuvat. Liian voimakas on mullan väki valheelle, oi, että yhdellä\nainoalla elämisen vaivalla vapaaksi pääsee.\"\n\n\"Lapsi, lapsi!\"\n\n\nIV\n\n\"Äiti!\"\n\n\"Niin, lapseni!\"\n\n\"Vääriä teitä minä kuljin, koko elämäni erehdyin. Mitä etsein minä,\nmitä luulin minä? Eikö kaikki ole, niinkuin olla voikin. -- Ja mitä,\nmitä minä olisin, jos elämää en saanut?\"\n\n\"Mutta tuskat, joita sinä kärsit.\"\n\n\"Kärsinkö, nautin tuskistakin, sairas ja tyhjä oli sydämeni, ja millä\nsitä täytin, oli tyhjää kaikki, ei ollut suuruutta, ei pienuutta, ei\nmitään, mihin uskoin, _elämän suora yksinkertaisuus kaikkialla_.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja jos tunnet sen, tunnet itsesi, aavistat kaikki ja rauhan saat.\"\n\n\"Niin, niin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Äiti!\"\n\n\"Lapseni.\"\n\n\"Sinun silmäsi ovat väsyneet, kyynel on kasvoillasi, äiti, minun\näitini, huokasitko tähteni?\"\n\n\"En, vanha sydän vavahti. Minun aikani olivat ja uudet tulevat. Niinkö\nsinä sanoit, lapseni, että _kun tunnet itsesi, aavistat kaikki ja\nrauhan saat_?\"\n\n\n\n"]