[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLoE8c_J1YL0laD8UPjuTMcvvu-B73X1qI3KHXDWFOEE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},76,"Laulu tulipunaisesta kukasta","Linnankoski, Johannes (oik. Peltonen, Vihtori)",1869,1913,"76-linnankoski-johannes-laulu-tulipunaisesta-kukasta","76__Linnankoski_Johannes__Laulu_tulipunaisesta_kukasta",null,"romaani",[],[],"fi",1905,54707,325304,false,12780,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Laulu tulipunaisesta kukasta\" by Johannes Linnankoski is a novel published in 1905. Based on the Don Juan legend, it tells the story of young Olavi Koskela, a charismatic drifter and lumberjack who captivates woman after woman but cannot forget the proud and elusive Kyllikki. When the wanderer finally settles down to married life, he must confront his past and the pain he has caused. This romantic tale explores themes of love, guilt, and the struggle between freedom and responsibility. (This is an automatically generated summary.)",[],389,"Klassikkoromaani seuraa levotonta tukkijätkää Olavia, joka kulkee talosta taloon valloittaen naisten sydämiä. Tarina kuvaa nuoren miehen kasvua, hurvittelun täyttämiä vaellusvuosia sekä lopulta heräävää vastuuntuntoa ja pyrkimystä pysyvään onneen.","Johannes Linnankosken 'Laulu tulipunaisesta kukasta' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 76. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen ja\nProjekti Gutenbergin DP oikolukijat.","LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA\n\nKirj.\n\nJohannes Linnankoski\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1905.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n1. METSÄNNEITO\n\n\nIltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä.\nLoitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät\nlämpimään syliinsä otti.\n\nKoko rinne riemuitsi.\n\nSuvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovat\nkumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä puussa,\nihmiset tummat kuin varjot, tulta silmän tuikkehessa.\n\nKoko metsä korviaan heristi.\n\nKäki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertun\nviereen. \"On mitä on\", kukahti hän; \"mutta ei missään niin rinta\nriemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!\"\n\nKoko kukkula päätään nyökäytti.\n\nRinteen keskellä kajasti pieni aukea, jossa vaaleanharmaita\nkuusenrunkoja maassa makasi -- sylitysten, päälletysten, äskenkatkaistut\npunakukkaiset latvat vielä värähdellen.\n\nPuun rungolla istui nuorukainen.\n\nHän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuili\nkuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessa\noksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea,\nvoimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat,\npäivettyneet käsivarret.\n\nHän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeata käsivarttaan. Koukisti\nsitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat ja\njänteet nahkan alla voimakkaasti jännittyivät.\n\nNuorukainen hymyili.\n\nHän tarttui vieressään olevan kirveen ponteen. Kohotti sen ilmaan\nsuoralla käsivarrella, piti niin hetkisen ojona ja heilautti lopuksi\npari kertaa leikiten ilmassa.\n\nNuorukainen hymyili uudelleen:\n\n\"Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielä\nvähääkään!\"\n\nKäki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan.\n\n\"Kummallinen kevät!\" ajatteli hän edelleen. \"Ei ikänä ole kuuset niin\ntulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet,\nei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään\nkukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin\nmetsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.\"\n\nHän istui hetkisen pää käden varassa.\n\n\"Kertovat etteivät ne enää näyttäydy... isoisä oli vielä itse nähnyt.\nOvat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä\nraastaa -- -- --.\"\n\n    \"Tprui Mansikki,\n    tprui Mustikki,\n    tprui piikain,\n    ilta jo ois!\"\n\nSe tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella\nmetsätiellä.\n\nNuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä\nkohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuin\noman sydämensä kiivaan tykinnän.\n\nNuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: \"Tuleekohan se tänne,\nvai --?\"\n\n    \"Tprui Tähdikki,\n    tprui Tiistikki,\n    tprui tyttöin,\n    tulkaa jo pois!\"\n\nSe helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta.\n\n\"Hän tulee! Hän tulee tänne!\"\n\nNuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspäin ääntä kohti, mutta\nhämmästyi omaa kiihkeyttään, astui takaperin ja jäi seisomaan, silmä\nkukkulan lakeen tähdättynä.\n\nJotakin kellervää pilkisti honkien välistä, kellervää, jota tuuli\nliehutteli ja jonka seasta loisti sininen nauha. Kellervän alta ilmausi\nvaalea pusero, hoikat vyötäiset ja hetken päästä sininen hame.\n\n\"Metsänneito!\"\n\nTyttö seisoi kukkulan laella, syrjin nuorukaiseen. Hän varjosti\nkädellään silmiään, huhuili taasen ja alkoi astua hiukan toisaanne\nviettävää rinteen syrjää alaspäin.\n\nNuorukainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän miltei juoksi muutamia askeleita\ntyttöön päin. Ponnahti notkeasti eräälle rungolle, kohotti kätensä\nkahden puolen suuta ja aikoi huhuta.\n\nMutta kädet laskeutuivat äkkiä ja hän seisoi hetkisen neuvotonna.\nHypähti sitte alas, tarttui kirveeseen, nousi jälleen rungolle ja katsoi\nkiinteästi tyttöön.\n\nTyttö kulki hiljalleen suuntaansa.\n\n\"Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä ennen\nhuomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.\"\n\nTyttö kulki suuntaansa -- kirves kohoutui...\n\n\"Tprui Mansik...\"\n\nTyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja\nseisattui paikkaansa. \"Olavi --?\"\n\n\"Annikki!\"\n\nHän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni.\n\"Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!\"\n\n\"Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.\"\n\nHe kättelivät -- lämpimästi, toverillisesti.\n\n\"Katsoppas!\" alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. \"Eikös tämä ole\nniinkuin linna -- Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet\nMetsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua\nvaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat\nsimapillillä tullessasi...\"\n\nTyttö katsoi hämmästyneenä:\n\n\"Mitäs sinä nyt...? Mistäs sinä tuommoista...?\"\n\nNuorukainen kävi hämilleen, tietämättä miksi.\n\n\"Metsä sellaista puhelee\", sanoi hän kuin selittäen. \"Mutta nyt sinun\npitää tulla minun linnaani, aivan sisälle saakka.\"\n\nHe astuivat hakkauksen keskelle.\n\n\"Ihan yksinäsikö sinä nuo kaikki olet kaatanut...?\" Lämmin katse sattui\nnuorukaisen ahavoituneeseen kaulaan ja voimakkaisiin hartioihin: \"Oletpa\nsinä vahva!\"\n\nNuorukainen kiirehti askeleitaan:\n\n\"Katsoppas, täällä on linnan perä! Ja tämä tässä on peräpenkki -- eikös se\nole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.\"\n\n\"Ja isäntä...?\" nauroi tyttö.\n\n\"Sivupenkille tietysti!\"\n\nHe katsahtivat toisiinsa hymyillen. Istuutuivat sitte kahden\nristiinkaatuneen rungon kulmaukseen, kumpikin rungolleen vastakkain.\n\n\"Ja eikös tätä ole hiukan koristeltukin -- vehreillä havuilla ja\npunaisilla kuusenkukilla?\"\n\n\"On, on; tämä on oikea linna! Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme\nviimeksi puhelleet -- ja nyt me tapaamme toisemme linnassa.\"\n\n\"Niin, emme me tosiaankaan ole usein toisiamme tavanneet\", puhui\nnuorukainen vieno jälleenmuistelun väre äänessä -- \"me jotka ennen\noleskelimme kesäkaudet yksissä. Muistatko, kun sinä olit 'Isontalon\nemäntänä'? Ja sinulla oli viisikolmatta lypsävää navetassa ja lampaita\nainakin yhtä paljo kuin Jaakopilla viimeisen palvelusvuotensa lopussa?\"\n\n\"Oi muistan, muistan!\" Tytön sininen katse sädehti ja kaksi raikasta\nnaurua kiisi kilpaa kukkulan rinnettä ylös.\n\nMetsä havahtui haaveiluistaan ja kallistausi kuuntelemaan tarinoita\nihmislasten talosilla-olosta.\n\n\"Ja muistatko sitä suurta lumisotaa koulusta palatessa? Kuinka sinun\ntukkasi ja lettisi oli aivan yhtenä lumisykerönä ja minä sen sitte\navasin, muistatko -- ja letitin uudelleen keskellä maantietä, muistatko?\"\n\n\"Ja letitit aivan hassusti, niin että kaikki nauroivat!\"\n\nPuut iskivät toisilleen silmää: sellaisia tarinoita he eivät olleet\nikänä kuulleet.\n\n\"Ja rippikouluaika!\" puheli tyttö lämpimästi. \"En unohda koskaan noita\nkauniita kesäpäiviä, kirkkopihan varjoisia koivuja ja...\"\n\nPuut nyökäyttivät toisilleen päätä. He olivat ennen kuulleet vain\nkellonsoiton ja Huuhkainkallion vanhan hongan arveluita ristillä\nvarustetusta talosta -- nyt he saivat kuulla ihmislasten itsensä kertovan\nmitä siellä tehtiin.\n\n... \"Ja sinusta on senjälkeen soljahtanut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu\nniin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.\"\n\n\"Entäs sinä?\" Tytön sinisessä katseessa leikki suvilehdon leppeys:\n\"Tuommoinen pitkä hongankaataja!\"\n\nPuhe katkesi.\n\nPuut kallistautuivat -- odottaen, henkeään pidättäen.\n\nNuorukaisen rinnassa läikähti lämmin laine. Se huuhtasi kuin kesäinen\naalto ennenkoskematonta rantahiekkaa.\n\nTytön pääliina oli valahtanut maahan. Nuorukainen kumartui ja ojensi sen\nhänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ohuen liinan läpi. Kuuma\nvärähdys kiisi nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui äkisti tytön\nmolempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin.\n\n\"Annikki!\" kuiskasi hän. Aikoi sanoa sitä, mitä veri sykähteli, mutta\nsai esiin ainoastaan uuden, kysyvän, tukehtuneen: \"Annikki...?\"\n\nTytön poskille oli kohonnut vieno punerrus, mutta hän katsoi\nnuorukaiseen tyynesti ja avonaisesti. -- Lämmin kädenpuristus oli vastaus.\n\n\"Enemmän kuin kenestäkään muusta...?\" jatkoi nuorukainen kiihkeästi.\n\nUusi puristus, ensimäistä kiinteämpi.\n\nNuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleenkin rauhattomaksi ja\nhämmentyneeksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin -- lämmintä ja kuohuvaa.\nTai tehdä jotakin -- heittäytyä maahan hänen eteensä, kietoa kätensä hänen\npolviensa ympäri ... mitä tahansa. Vaan hän ei uskaltanut.\n\nMutta sitte hänen katseensa sattui vieressä olevaan kuusenlatvaan. Hän\nirrotti toisen kätensä ja taittoi pienen tulipunaisen kukkatertun.\n\n\"Etkö ottaisi tätä -- muistoksi että olet käynyt Tapion linnassa?\"\n\n\"_Olavinlinnassa_!\" nauroi tyttö.\n\nSe oli kuin vapautuksen sana. He katsoivat toisiaan hymyillen ja\nnauroivat niin, että metsä raikui.\n\nNuorukainen siirtyi tytön viereen ja alkoi kiinnittää kuusenterttua\nhänen rintaansa. Mutta kumartuessa koskettivat hänen hiuksensa tytön\nkiharoihin. Se tuntui ensin kuin vieno, salaillen hyväily, jota hän ei\nuskaltanut itsekkään todeksi uskoa, mutta sitte se meni kuin kuuma\nilmavirta hänen lävitsensä ja pysähtyi polttavina kipeninä suoniin.\nNiinkuin hengitys olisi lakannut ja sydän tahtonut hypätä rinnasta. Hän\nkiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja vetäsi hänet syliinsä.\n\nTyttö karahti punaiseksi. Hän ei vastustanut, vaan kätki hämillään\nkasvonsa pojan olkapäätä vasten.\n\nNuorukainen puristi häntä yhä lujemmin itseensä. Hän tunsi tytön veren\nkuumotuksen ohuen puseron läpi rintaansa vasten. Hän huumautui ja hänet\nvaltasi äkkiä pakottava pahantuntemus, ikäänkuin hän olisi\nkuristumaisillaan ja hänen pitäisi tehdä joku kiivas liike, voidakseen\ntaasen hengittää. Vyötäisille soljunut vasen käsi puristausi kuumeisesti\nja hän kohotti oikealla tyttöä leuvasta.\n\n\"Annikki!\" kuiskasivat hänen lähenevät huulensa. \"Yksi ainoa...?\"\n\nTyttö kohotti väistäen päätään ja katsoi hämmästyneenä:\n\n\"Kuinka voit minulta semmoista tahtoa? Tiedäthän ettei se ole oikein.\"\n\n\"Sinä et pidä minusta niin paljo, kuin olet sanonut!\" kuohahti\nnuorukainen kuin lupauksen rikkomisesta syyttäen.\n\nTyttö purskahti itkuun ja hänen hennot hartiansa värisivät\nliikutuksesta. Irtautunut kukkaterttu vierähti maahan.\n\n\"Minun kukkaterttuni...\" nyyhkytti tyttö.\n\nHäpeän häive lensi nuorukaisen poskille. Hänen kätensä irtautuivat\nsyleilystä kuin iskun herpasemina ja hän antoi tytön soljua viereensä.\n\nTyttö yhä värisi. Nuorukainen katseli neuvotonna, kuin pahantekijä, joka\nei ollut tahtonut pahaa tehdä.\n\n\"Annikki!\" sanoi hän rukoilevalla äänellä. \"Anna minulle anteeksi,\nAnnikki! En minä tiedä itsekkään mikä minun tuli. Jos tietäisit kuinka\nminun mieleni on paha!\"\n\nTyttö kohotti vaipuneen päänsä ja hymyili kyynelten välitse:\n\n\"Tiesinhän minä, ettet sinä voi olla paha minua kohtaan.\"\n\n\"Ja oletko taas niinkuin ennenkin, niinkuin ei mitään semmoista olisi\nkoskaan ollut -- oletko?\"\n\nHän etsi tytön kättä ja katsetta. Ja löysi molemmat.\n\n\"Saanko panna tämän jälleen rintaasi?\" kysyi hän arasti, nostaen\nkuusentertun maasta.\n\nTyttö hymyili, kuusenterttu hymyili.\n\n\"Ja sitte minun täytyykin heti lähteä -- äiti odottaa lehmiä!\"\n\n\"Nytkö jo?\"\n\nHe nousivat ja nuorukainen kiinnitti kuusentertun tytön rintaan.\n\n\"Kuinka sinä olet hyvä!\" sanoi hän tuntien sanomatonta iloa ja\nkiitollisuutta.\n\n\"Ja sinä... Hyvästi, Olavi!\"\n\n\"Hyvästi -- Metsänneito!\"\n\nNuorukainen seisoi hakkauksen keskellä ja katseli niinkauvan, kun tyttöä\nvähääkään näkyi.\n\nTyttö kääntyi vielä kerran ja kuusenterttu paloi kuin iltarusko vaalean\npuseropilven keskellä.\n\n\"Tänään minä en kaada enää ainoatakaan puuta\", sanoi nuorukainen,\nistuutuen rungolle pää käsien varaan.\n\n\n\n\n2. GASELLI\n\n\n    Heilani on kuin mansikka, mansikka, mansikka!\n    Häntä nyt tahdon tanssittaa, tanssittaa!\n\nSe tuli kuin tervehdys kylän yhteisen kisakentän laelta, kiiri tanssien\nkentän rinnettä astuvaa Olavia vastaan, kohotti jalkaa ja vaati askeleet\ntahtiin.\n\nKentän taustalla kasvavat puutkin näyttivät huojuvan tahdissa, tyttöjen\nhennot kesähameet hulmuilivat ja siellä täällä vilahti heleävärinen\nlettinauha.\n\n\"Piiriin, Olavi, piiriin!\"\n\nJoku tytöistä avasi piirin ja ojensi Olaville kätensä.\n\n    Heilani on kuin mustikka, mustikka, mustikka!\n    Eikä hän muita muistakkaan, muistakkaan!\n\n    \"Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!\"\n\nkertasi piirin keskellä tytön kanssa pyörivä poika omin sanoin\nveitikkamaisesti, tarttui äkkiä molemmin käsin tyttöä vyötäisiin ja\nheilautti hänet korkealle ilmaan.\n\nTyttö kirkasi, mutta muut nauroivat että ilma helisi.\n\nSe oli semmoinen sunnuntai-ilo ilmassa, kaikki olivat kuin kevään\njuovuttamat. Kisakentän viereinen joenlahdelma karehti ja ilma väreili\nkeväistä lämpöä. Karkelon tahti oli kiihtynyt miltei hypyksi. Poikien\nhatut olivat työntyneet takaraivoon ja hiki helmeili otsalla. Tyttöjen\npovet kohoilivat, silmät säihkyivät ja naurukuoppaset värehtivät.\n\n    Heilani on kuin puolukka, puolukka, puolukka!\n    Eikä hän minusta luovukkaan, luovukkaan!\n\n    \"Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!\"\n\nkertasivat pojat, äskeistä leikkiä jatkaakseen. Mutta tyttö oli\nvaruillaan. Poika kohotti, tyttö lyykistäysi, ja siitä syntyi niin\nhassunkurinen liike, että nauru remahti askeistakin äänekkäämpänä.\n\n    \"Eipä se puolukka noussutkaan, noussutkaan!\"\n\nlauloivat tytöt veikistellen, minkä naurultaan kykenivät.\n\n\"Eikö jo heretä tästä leikistä -- se alkaa käydä liian lämpimäksi\",\nehdotti joku. \"Käydään leskisille, niin saadaan välillä levähtää!\"\n\n\"Hyvä on, hyvä on! Täss' on minun parini.\"\n\nPiiri hajautui ja järjestäysi samassa tuokiossa pitkäksi\nleskenjuoksu-riviksi.\n\n\"Minäkö se leskeksi jäin? Yhtä kaikki, pian tästä suruvuodesta\npäästään. -- Viimeinen pari ulos!\"\n\nParikkaat vilistivät kumpikin puoleltaan, leski kirmasi keskeltä.\n\nPaikka olikin kuin leskenjuoksukentäksi luotu: loivaa viettoa sekä eteen\nettä sivuille.\n\nLeskellä oli tiukat paikat, sillä parikkaat olivat yksituumaisia. Ne jo\nkaarsivat kaukaa yhteen.\n\n\"Hehei, lisääppäs höyryä, sinä leskimies!\" nauroivat katsojat.\n\nJa leski lisäsi, vihkasi parikkaiden yhtymäkohtaan niin, että tanner\ntömisi. Ja ennätti paraiksi. Tyttö pyörsi ympäri, sujahti vasempaan ja\npoltalti takakaareen, mutta otti liian pienen kaaren ja joutui kiinni.\n\n\"Ympäri käydään, yhteen tullaan!\"\n\nLeikkiä jatkettiin yhä yltyvällä rattoisuudella. Se oli semmoinen tuuli\ntänään, että kaikki huvitti; jokainen hiukankaan harvinaisempi käänne,\nväistö ja pyörrös otettiin raikuvalla riemulla vastaan.\n\nNyt oli Olavi leskenä. Seisoi lähtövalmiina rivin edessä ja katsoi\npälyen sivuilleen.\n\n\"Viimeinen pari!\"\n\nSe oli epätasainen pari. Poika paksu, ahvenhartiainen savenkääntäjä;\ntyttö pieni, solakka, tuskin seitsemäntoista korvilla.\n\nPoika puoleltaan pemisti suurta, rehtiä kyntömiehen kaarrosta, tyttö\nsuikasi kuin kärppä miltei suoraan ohitse, jotta punainen pusero vilahti\nja auvennut letinpää lehahti koholle ilmaan. Olavi poltalti jälessä.\n\n\"Sillälailla, sillälailla!\" huudettiin joukosta.\n\nTyttö juoksi ensin kotvan suoraan, eikä Olavi päässyt paljoakaan\nlähemmäksi. Mutta sitte alkoi tyttö kaartaa kentän poikki. Olavi\noijusti, lisäsi vauhtia ja pääsi jo aivan kintereille.\n\n\"Nyt, nyt!\" kuului kentän laelta.\n\nTyttö vilkasi syrjäsilmällä hätäisesti taakseen, näki takaa-ajajan jo\nojentavan kättään ja teki äkkikäännöksen. Humahdus -- Olavi suikahti\nnurmikolle suulleen.\n\nTytön silmät välähtivät veitikkamaisesti, kisapaikalta helähti raikas\nnauru.\n\nSe nauru olisi Olavia harmittanut, mutta hän oli tytön kääntyessä nähnyt\njotain muuta:\n\n\"Jumala, sellaiset silmät! Kuinka minä en ole niitä ennen huomannut?\"\n\nHän kapsahti kuin raketti ylös, ja nyt uudelleen peräkanaa kentän\npoikki.\n\nAhvenhartiainen laidallaan teki toivottomia kaarroksia.\n\n\"Älä suotta pälyilekkään!\" huudettiin hänelle. \"Kyllä se sen nyt vie.\"\n\nAhvenhartiainen pysähtyi ja jäi levollisena odottamaan.\n\nMutta kentän toisella laidalla oli kiista kiihkeimmillään. Olavi oli yhä\nlähentynyt ja päätti itsekseen: nyt minä sinut otan, kaarratpa ylös- tai\nalaspäin!\n\nTyttö huomasi vaaran ja kaarsi alaspäin. Mutta kääntyessä irtausi\nulomman jalan kenkä ja lensi korkeassa kaaressa ilmaan.\n\nKisakentältä remahti raikuva riemuhuuto.\n\nTyttö pysähtyi neuvottomana. Olavi unohti takaa-ajon ja katsoi vain\nkenkään. Juoksi sitte äkkiä muutamia askeleita ja otti putoavan kengän\nkoppina ilmasta.\n\nUusi, entistä valtavampi riemuhuuto kisapaikalta.\n\n\"Se se oli! Sillälailla, sillälailla!\"\n\n\"Älä antau, älä antau kengätönnäkään!\" kiihottivat tytöt. Tyttö\npuhaltihe uudelleen juoksuun. Olavi kenkä kädessä.\n\nSitä kelpasi katsella! Se ei ollut enää tavallista leskenjuoksua, se\noli kiistaa voitosta tai tappiosta -- kiistaa, joka kiihdytti\nkatselijoitakin ja jakoi ne kahteen puolueeseen.\n\nTyttö kiisi kuin sukkula. Solakka varsi oli sirossa kaaressa ja pää\nuljaasti koholla. Letti oli auvennut kokonaan ja hajautunut tukka\nhulmuili kuin vaalea harja pitkällä jälessä. Punainen sukka vilahti tuon\ntuostakin helman alta.\n\nEikä se ollut Olavistakaan enää tavallista leskenjuoksua. Nyt ei ollut\nkysymys vain parikkaan saavuttamisesta, vaan nuoren villivarsan\nkesyttämisestä -- tulisilmäisen, vaaleaharjaisen, punasukkajalkaisen\nvillivarsan.\n\nHe saapuivat kentän vasempaan laitaan, juoksijain väliä oli enää vain\nsylen verran.\n\nVihdoinkin! ajatteli Olavi, pitäen varalla milloin tyttö kaartaisi\nylöspäin.\n\nVaan tyttöpä kääntyi taasenkin alaspäin. Ja siinä käänteessä näki Olavi\nsemmoista, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt -- tytön lantion\nkaarroksen, notkeain vyötäisten taivahduksen ja pään sorean heilahduksen\ntaaksepäin. Hän oli niin lähellä, että tytön hiukset hulmahtivat aivan\nhänen kasvojensa editse -- hän ei tiennyt varmaan sattuivatko ne, vai\nilmako se vain poskille värähti. Ja tytön silmistä pilkahti säihkyvä\nsädekimppu, joka ilkamoi, kutsui ja kiihotti.\n\nGaselli! välähti Olavin mieleen -- kuva jostakin ennen lukemastaan\nkirjasta. Gasellin silmät, gasellin sorja juoksu. \"Gaselli!\" pääsi\nhäneltä ääneen kuin voitonhuuto ja hän kiisi kuin hurja jälessä.\n\nTyttö kirmasi vinosti kentän toisessa päässä olevan pienen kummun\nrinnettä ylös.\n\n\"Kas, kas!\" kuului kisapaikalta. \"Sepä jäniksen-ajoa!\"\n\nPunainen sukka vilahti kummun laella, Gaselli katosi sen taakse,\nmetsästäjä jälessä.\n\nLoppukiista oli lyhyt. Tyttö oli jo väsähtänyt ja oli tahallaan juossut\nkummun yli, päästäkseen kaikkien nähden tappaamasta. Olavi kiisi kuin\nvimmattu rinnettä alas. Tyttö katsahti taakseen, väisti vielä\nvaistomaisesti vartalollaan, mutta tunsi samassa Olavin molempien käsien\ntarttuvan ympärilleen.\n\n\"Gaselli!\" huusi nuorukainen voitonriemuisesti. Mutta vauhti oli liian\nankara, he kadottivat tasapainonsa ja kaatuivat molemmat yhdessä, silmä\nsilmään uponneena -- ja vierähtivät vielä kerran nurmella ympäri.\n\nSe oli kuin unennäköä Olavista, hän ei tiennyt miten tuo kaikki oli\ntapahtunut. Hän tunsi vain että tyttö lepäsi miltei poikittain hänen\nrinnoillaan ja että hänen valtoimet hiuksensa olivat valahtaneet hänen\nkasvoilleen. Ne tuntuivat ikäänkuin hyväilevän häntä kiihkeän\nponnistuksen palkkioksi, ja ne olivat vähällä hänet tukehuttaa. Hän\nkatsoi katsomistaan tytön hehkuviin kasvoihin ja noihin ihmeteltäviin\ngasellinsilmiin, pitäen yhä hänen ympäriltään samalla otteella, mikä oli\nkaatuessa ollut. Hän olisi tahtonut ummistaa silmänsä ja\nuneksia -- kaatumisesta ja gasellinsilmistä...\n\n\"Mutta hyvä ihme, muut odottavat!\"\n\nHe katsahtivat toisiinsa hätääntyneinä ja irtausivat, mutta olivat niin\nhämillään, että tuskin kykenivät nousemaan. Olavi vihdoin haki kaatuessa\nsyrjään lentäneen kengän ja ojensi sen tytölle:\n\n\"Pane pian jalkaasi, sitte lähdetään!\"\n\nTyttö pani, mutta oli vieläkin niin hämillään, että jäi siihen\npaikkaansa seisomaan.\n\nHarmin puna lensi Olavin kasvoille. Häntä harmitti oma hämmennyksensä ja\nhäntä harmitti tytön saamattomuus.\n\n\"Tule!\" sanoi hän käskevin katsein ja ojensi kätensä. \"Juostaan!\"\n\nHeidät otettiin hurraahuudolla vastaan, kun he juoksivat käsikkäin\nkummun rinnettä alas.\n\nMutta kisapaikkaa lähetessä valtasi Olavin uudelleen hämmennys. Hänen\npiti suorastaan purra hammasta näyttääkseen levolliselta.\n\n\"Hyvin juostu, hyvin juostu!\" huudettiin joka taholta.\n\n\"Ohoh, Olavi! Kengän sait ja kengän pitäjänkin, mutta kylläpä\npunotatkin!\"\n\n\"Vähemmästäkin!\" sai Olavi vaivoin esiinpuristetuksi.\n\n\"Viimeinen pari ulos!\"\n\n\"Ei, ei! Ei pilata sellaista juoksua; ei semmoista saa joka päivä\nnähdä!\"\n\n\"Oikein! Jo tätä riittääkin kerrakseen!\"\n\nOlavin silmä loisti ja hän vilkasi salavihkaa hymyillen Gaselliin.\n\n\"Mutta me tahdomme vielä hiukan pyöriä ennenkun erotaan!\" sanoivat\ntytöt.\n\n\"Ka pyöritään!\"\n\n    Mitä nuo tähdet merkitsee,\n    joita meidän kohdall' on kaksi?\n    Että tyttö ja poika toisilleen\n    on tullut jo rakkahaksi!\n\n\"Onpa se kaunis laulu!\" ajatteli Olavi ja puristi tietämättään\nrinnallaan astuvan Gasellin kättä. Tyttö otti kiinteämmän otteen.\nSamassa joku vei Olavin piirin keskelle.\n\n    Mitä nuo tähdet merkitsee,\n    joita meidän kohdall' on neljä?\n    Omalle tytölle kättä annan\n    ja muille käännän seljän!\n\n\"Enpäs minä noitakaan sanoja ole ennen huomannut\", jatkoi Olavi\nmietteitään, ojentaen Gasellille kätensä.\n\n    Mitä nuo tähdet merkitsee,\n    joita meidän kohdall' on viisi?\n    Toivon on loimet ja kaihon kuteet\n    ja lemmenlangasta niisi!\n\n\"Olkoon vaikka kultalangasta\", sanoi joku nauraen, \"mutta kyllä ainakin\nmeidän pitkämatkaisempien pitää jo lähteä.\"\n\n\"Ei mitään eriseuraisuutta; yhdessä sitä lähdetään, kun lähdetään. Mutta\nsitä ennen vielä pieni loppupyörähdys!\"\n\n    Enkä mä sinusta eroais,\n    en eroais,\n    vaikk' kivet kiljuis,\n    maa halkeis,\n    puut puhkeis,\n    meri mustaksi muuttuisi\n    En eroais, en eroais!\n\n\"Mutta erota sitä nyt pitää, vaikka itku pääsisi! Hyvästi, hyvästi!\"\n\nEri haaroille erkanevat kattelivat toisiaan hyvästiksi.\n\nOlavi aikoi juuri lähetä tyttöparvea, mutta samalla hänen edessään\nseisoi syvä, avonainen, sininen katse -- Metsänneito! Se katse oli tyyni\nja rauhallinen, niinkuin ennenkin; mutta siinä oli samalla jotain\nmuutakin, joka tunki naskalina Olavin lävitse. Hän tunsi itsensä\nsyylliseksi ja kavahti kalpeaksi kuin palttina. Ei voinut astua askelta\neteen eikä taakse, tunsi vain kuinka sininen katse yhä tähtäsi häneen.\n\nMutta siihenkään hänen ei sopinut jäädä seisomaan. Hän kohotti arasti\nkatseensa Metsänneitoa kohti, mutta se sattuikin hiukan syrjään ja\nkohtasi erään toisen silmäparin. Sekin katsoi häneen -- kysyen,\nihmetellen, ja sitte siitä tulvahti sellainen kimppu kirkkaita,\nsäihkyviä säteitä, että kaikki muu soentui hänen ympärillään ja veri\nsyöksähti jälleen kuumottaen poskille.\n\n\"Hyvästi!\" Hän kohotti koko tyttöparvelle yhteisesti hattuaan ja kääntyi\nselin.\n\nNuoriso hajausi kukin suunnalleen.\n\n    \"Enkä mä sinusta eroais,\n    en eroais!\"\n\nkuului kotiin menevien Metsäkulman poikien laulu joen toiselta puolelta,\nkun Olavi astui kotipellon rinnettä ylös.\n\n    \"En eroais, en eroais!\"\n\ntoisti Olavi hyräillen -- outo, päättäväinen, miltei hurjanriemukas ilme\nkasvoillaan.\n\n\n\n\n3. ÄIDIN KATSE\n\n\nKevätyön hämärä oli astunut tupaan ja istuutunut peräpenkille. Kaikki\noli hiljaista.\n\n\"Onko se siinä taasen?\" kysyivät suuren astiakaapin hyllyillä etunojossa\nlepäävät lautaset. Sillä he olivat ylemmillä hyllyillä ja heillä oli\nmuutenkin huonompi näkö.\n\n\"On!\" vastasivat alihyllyillä olevat lusikat surullisesti.\n\nHe tarkottivat harmaata miehen hattua, joka lepäsi hyllyn, ruokakaapiksi\nulkonevan alaosan kansilaudalla. \"Se on nyt jo toinen yö\", jatkoivat\nlautaset.\n\n\"Niin on!\"\n\n\"Yöllä tulee ja yöllä menee -- ei täällä ole ennen sellaisia näkynyt?\"\nihmettelivät taasen lautaset.\n\n\"Se on tyttö nyt siinä ijässä!\" hymähti kerma-astia, joka seisoi\nkahvilautasten takana eikä voinut mitään nähdä, mutta tiesi hyvin mistä\noli puhe.\n\n\"Ja poika kanssa!\" lisäsi sokeriastia merkitsevästi.\n\nLautaset kohauttivat paheksuen olkapäitään: kerma-astia ja sokeriastia\nolivat tunnetut kevytmielisistä puheistaan.\n\nSitte oltiin hetkinen vaiti.\n\n\"Ihmetyttää mitä ne oikein keskenään puhelevat?\" virkahtivat taas\nlautaset.\n\n\"Ei tänne voi mitään kuulla, ne kuiskailevat\", vastasivat lusikat.\n\nSitte kukin painautui omiin mietteisiinsä.\n\n\"Voi kuinka minä sinua odotin!\" kuiskasi tyttö, kiertäen lämpimät\nkäsivartensa nuorukaisen kaulaan. \"Minä niin pelkäsin että jos sinä et\ntulekkaan, että jos olisi joku este sattunut.\"\n\n\"Kuinka voisi semmoista sattua, kuka voisi minua estää sinun luoksesi\ntulemasta? Mutta minä en päässyt aikaisemmin -- minä en tiedä miksi äiti\noli tänä iltana niin kauvan ylhäällä.\"\n\n\"Vaan jospa...\" alotti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen\nhuulensa.\n\n\"Jos tietäisit\", jatkoi nuorukainen hetken päästä, \"kuinka minä olen\nsinua kaivannut ja koko päivän vain odottanut että ilta joutuisi. Siitä\nasti kun minä sinun gasellinsilmäsi näin, en ole voinut muuta ajatella.\"\n\n\"Niinkö, Olavi?\" Tyttö puristausi lujempaan.\n\n\"Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä?\nMinä ajattelin että kun sinä olisit pieni kukka, niin minä kiinnittäisin\nsinut rintaani, että voisin alati sinua katsella. Taikka kun sinä olisit\npieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ja ottaisin sinut\naina salaa esiin, puhelisin sinulle ja leikkisin sinun kanssasi, eikä\nkukaan tietäisi mitään.\"\n\n\"Kuinka sinä puhut kauniisti, Olavi!\"\n\n\"En minä olisi voinut uskoa, vaikka kuka olisi sanonut, että rakkaus on\ntällaista. Se on niin kummallista -- tiedätkö, minä tahtoisin...\"\n\n\"Mitä sinä tahtoisit? Sano!\"\n\n\"Puristaa sinut kuoliaaksi -- tällälailla!\"\n\n\"Kunpa minä saisinkin sillälailla kuolla -- nyt, tähän paikkaan!\"\n\n\"Ei, ei! Tukehuttaa minä sinut tahtoisin -- yhteen ainoaan loppumattomaan\nsuudelmaan.\"\n\nHämärä räpäytti silmiään -- ja ummisti ne hiljalleen kiinni. Niinkuin\njoku olisi koskettanut eteisen oveen, niinkuin se olisi liikahtanut.\n\nKaksi päätä kohoutui, kaksi sydäntä miltei lakkasi lyömästä.\n\nJa taasen uudelleen, selvemmin -- niinkuin ovi olisi työnnetty selälleen.\n\nNuorukainen kohosi istualleen, tyttö tarttui tyrmistyneenä hänen\nkäteensä.\n\nJa nyt jo aivan selvästi -- askeleita, jotka lähenivät. Raskaita,\nviivähtäviä askeleita, niinkuin tulija olisi ollut lopen uupunut, tai\nepäilisi astuakko eteenpäin vai palata.\n\nVeri pakeni nuorukaisen kasvoilta. Se oli kuin uskomatonta unta, ja\nkuitenkin hän tunsi nuo askeleet pettämättömästi -- olisi tuntenut\ntuhanten joukosta.\n\n\"Minun täytyy nyt lähteä!\" Hän puristi tytön kättä niinkuin olisi\ntahtonut sen musertaa ja tarttui hätäisesti hattuunsa. Astiat\nhyllyillään vavahtivat.\n\nNuorukainen hoiperteli ovea kohti, vaistomaisesti, mitään näkemättä.\nTarttui kädensijaan, mutta ei ollut voimaa avata.\n\nSitte tuntui niinkuin hänen kuitenkin pitäisi mennä -- hänen tähtensä,\njoka vuoteessa värisi, ja vielä enemmän hänen tähtensä, joka eteisessä\nseisoi. Ovi avautui ja painui jälleen kiinni.\n\nHämärässä eteisessä seisoi vanha vaimo. Hän seisoi liikkumatonna kuin\npatsas, kasvot näyttivät ryppyihinsä kivettyneiltä ja katseessa kuvastui\nsellainen suru ja tuska, että nuorukainen tunsi lyyhistyvänsä kokoon\nkuin raskaan painon alla.\n\nKului hetki ja toinen, kumpikaan ei liikahtanut.\n\nVanhan piirteet näyttivät häipyvän ja sulavan pois -- jälelle jäi\nainoastaan katse. Se näytti äkkiä värähtävän, ja sitte ei nuorukainen\nnähnyt enää mitään, vaan tunsi kuuman virran tulvahtavan luomiensa\nvälitse.\n\nVanha vaimo kääntyi sanaa sanomatta ja astui raskaasti portaita alas.\nNuorukainen seurasi jälessä.\n\nVanha vaimo kulki tietä pitkin, pää painuksissa ja kädet hervottomina\nsivuilla. Hän näytti tuona lyhyenä hetkenä muuttuneen isoäidiksi.\n\nNuorukaisen olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen ja heittäytyä hänen\neteensä maantielle polvilleen. Mutta hän ei uskaltanut, eivätkä hänen\njalkansa olisi totelleet.\n\nHe tulivat Kankaalan riihirakennuksen kohdalle.\n\nRiihenikkuna käänsi äkkiä mustan silmänsä ja katsoi kummastellen\nkulkijoita. Nuorukainen säpsähti ja hänen korvansa alkoivat humista.\n\n\"Mitä ne nuo ovat?\" kysyi riihenikkuna. \"Eikö se ole Koskelan emäntä? Ja\nmikä se tuo toinen on, joka kulkee pää riipuksissa jälessä? Eikö se ole\nhänen poikansa?\"\n\n\"Poikapa poika!\" virnisti leveä luuvanikkuna koko seinän pituudelta.\n\"Koskelan poika käy kosintaretkillä, hah hah haa! Ja äiti hakee kotiin.\"\n\n\"Hm\", virkahti siihen riihenikkuna. \"Eipä sen äidin ole ennen tarvinnut\npoikiaan yöjalasta hakea.\"\n\nOlavin pää painui yhä syvempään.\n\nVanha vaimo astui raskaasti Seppälän-mäkeä ylös.\n\n\"Mitä ne nuo yöllä kulkevat, äiti ja poika?\" helähti Seppälän kaivokiulu\nrautaisessa kahlassaan. \"Onko poika pahaa tehnyt --?\"\n\nNuorukainen tunsi tien huojahtelevan jalkainsa alla.\n\nKotiportilla tuli Musti vastaan, lyykistellen ja iloisesti häntiänsä\nheilutellen. Mutta sitte se painautui äkkiä nurmeen liikkumattomaksi:\n\n\"Miksi emäntä niin murheellinen on? Ja missä sinä olet ollut -- yöllä?\"\n\nOlavi käänsi päätään toisaanne ja astui varpasillaan ohi.\n\nHe olivat saapuneet portaitten eteen.\n\n\"Mitä?\" hyrähti väkkärä piha-aidan seipäässä. Se oli Olavin itsensä\ntekemä tuulihyrrä -- poikavuosien muisto. Eikä sanonut muuta, vaan hyrähti\nvielä toisen kerran: \"mitä?\"\n\nVanha vaimo nousi portaita ylös. Ei sanonut mitään eikä edes katsahtanut\ntaakseen, mutta nuorukainen astui kuitenkin hänen jälessään, askel\naskeleelta. Ei olisi mieleenkään juolahtanut mennä nyt omaan kammariinsa\nsaunarakennuksessa.\n\nVanha vaimo kulki porstuan läpi perikamariin, astui ikkunan luo ja\nlysähti hervotonna tuolille. Nuorukainen tuli jälessä aivan lähelle ja\njäi hattu kädessä seisomaan.\n\nKului pitkä, äänetön hetki.\n\n\"Enpä minä luullut tarvitsevani koskaan näitä askeleita ottaa\", sanoi\nvanha vaimo syvään huokaisten ja ikäänkuin kauvas katsellen.\n\nNuorukaisen polvet vavahtivat, hän tunsi niiden aivankuin herpoutuvan.\n\n\"Minä häpesin, kun sinä synnyit, sillä minä synnytin sinut vanhalla\nijälläni. Merkitsikö se, että minun täytyy sinun tähtesi suureksi\ntultuasikin hävetä...?\"\n\nSe putosi kuin lyijypuntti, painaen nuorukaisen polvilleen.\n\n\"Äiti!\" sopersi hän. Eikä saanut muuta sanotuksi, vaan painoi päänsä\näidin helmaan ja nyyhkytti että hartiat vavahtelivat.\n\nÄiti tunsi kuin suuren lämmön syttyvän sydänalaansa ja soutelevan sieltä\nsuonia myöten joka haaralle.\n\n\"Äiti!\" sanoi poika. \"Minä lupaan ettei sinun tarvitse enää toista\nkertaa minun tähteni sellaisia askeleita ottaa -- ja...\"\n\nLause katkesi.\n\nÄiti tunsi lämmön kohoovan aina silmiinsä saakka ja pyrkivän sieltä\nulos.\n\n\"Ja --?\" kysyi hän lempeästi. \"Mitä aijoit vielä sanoa, poikani?\"\n\nNuorukaisen otsa oli syvissä kurtuissa, niinkuin hän olisi yhä ankarasti\nmiettinyt sitä, mitä aikoi sanoa. Mutta sitte hän nosti päättävästi\npäänsä ja lausui: \"Ja minä tahdon naida hänet!\"\n\n\"_Naida_...?\" Äiti tunsi jäykistyvänsä jääpuikoksi ja hengityksensä\nsalpautuvan.\n\n\"Olavi\", sanoi hän vapisevalla äänellä, \"katso minua suoraan silmiin!\nOnko ... _onko jotain huonoa jo tapahtunut_?\" Sanoi ja jäi henkeään\npidättäen vastausta odottamaan.\n\n\"Ei\", vastasi nuorukainen katsoen avoimesti äitinsä silmiin; \"mutta minä\n_rakastan_ häntä!\"\n\nÄidin kädet vavahtivat ja hän huokasi syvään. Mutta hän ei puhunut\npitkään aikaan mitään, vaan näytti ikäänkuin taasen katselevan kauvas ja\nkyselevän sieltä, mitä hänen nyt pitäisi sanoa.\n\n\"Niin se onkin\", sanoi hän vihdoin, \"että se on otettava, jota rakastaa;\nse eikä kukaan muu. Sinä kuitenkin tiedät, ettei tähän sukuun ole vielä\nkoskaan piikaa naitu ... ja mitä rakkauteen tulee, niin siitä asiasta\nsinä et tiedä vielä mitään.\"\n\nNuorukaisen veri kuohahti ja hän aikoi sanoa jotakin, mutta näki äitinsä\nkasvoilla sellaisen arvokkuuden ja vanhemmuuden ilmeen, että ajatus\nkuoleutui sanoiksi syntymättä.\n\n\"Mene sinä nyt maata!\" sanoi äiti lempeästi. \"Me puhumme joskus toiste\nnäistä asioista enemmän.\"\n\n\n\n\n4. ISÄ JA POIKA\n\n\nAamiainen oli syöty, väki työntyi tuvan ovesta ulos.\n\n\"Jäähän, Olavi!\" virkahti Koskelan isäntä peräpenkiltä. \"Olisi hiukan\npuhumista.\"\n\nOlavi tunsi korviensa kuumenevan. Hän tiesi mistä isä tahtoi puhua -- oli\nvain odottanut milloin se tapahtuisi.\n\nHe olivat nyt kolmen, äiti uunin luona seisoen.\n\n\"Istu!\" tömähti peräpenkiltä kylmästi.\n\nOlavi totteli. Sitte ei kuulunut kotvaan muuta kuin könniläisen harvat\niskut seinällä.\n\n\"Minä tiedän missä äitisi kävi yöllä. -- Ettet sinä häpeäkkään!\"\n\nOlavin pää painui alas.\n\n\"Sietäisit korvillesi, äläkä ole kovin varma ettet vielä saakkin!\"\n\nOlavi ei uskaltanut nostaa katsettaan, mutta tunsi äänestä että isä oli\nkiihtymään päin.\n\n\"Mitä sinä oikein aijot?\" jyrähti taasen peräpenkiltä. \"Ruveta piijoille\nlapsia laittamaan -- vai?\"\n\n\"Isä!\" kuului uunin luota ja äidin kasvoilla oli sellainen ilme kuin hän\npelkäisi onnettomuuden lähenevän.\n\nPeräpenkiltä kimmahti kylmä, vihainen silmäys uunia kohti.\n\n\"Ja tuoda ne tänne, vanhempiesi ruokittaviksi?\"\n\nHarmin puna lensi nuorukaisen kasvoille. Hän pelkäsi veren tipahtavan\nposkistaan: onko se hänen isänsä tuo, joka tuollalailla puhuu? Vai joku\nraaka, vieras mies, joka on tunkeutunut heidän tupaansa?\n\nJa samassa hänen sisässään alkoi myllertää outo, raivoisa tunne -- hän ei\noikein tiennyt mitä se oli, mutta tunsi kuinka se sakeni ja levisi\nkaikkialle. Hän kohotti päänsä ja aikoi vastata, mutta nousikin ylös,\nikäänkuin joku olisi häntä kädestä vetänyt, ja alkoi astua ovellepäin.\n\n\"Minne nyt?\" jyrähti peräpenkiltä.\n\n\"Pellolle!\"\n\n\"Vai pellolle --?\" Ääni oli sellainen, kuin se olisi tahtonut karata\nhäntä kaulukseen. \"Sinä et mene minnekkään, vaan vastaat -- ja paikalla!\n_Sitäkö_ sinä aijot?\"\n\nNuorukainen oli kahden vaiheilla. Vielä äsken hän oli hävennyt ja\ntuntenut olevansa valmis millaiseen sovitukseen tahansa, mutta nyt\ntuntui niinkuin kaikki olisi silmänräpäyksessä muuttunut ja hänen\ntäytyisi iskeä vastaan sen puolesta, mikä oli viime päivinä levotonna ja\nsalaperäisenä hänen veressään kuohunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja\nvastasi pää koholla, ylpeästi ja varmasti:\n\n\"En! Minä aijon _naida_ hänet!\"\n\nUkon kasvot vetäytyivät ensin ivan väreisiin, mutta katsahtaessaan pojan\nsilmiin, hän kävi epätietoiseksi miltä kannalta oikein asian ottaisi.\n\n\"Naida?\" ärjäsi hän ja kuuristausi eteenpäin, ikäänkuin olisi äsken\nväärin kuullut.\n\n\"Niin!\" tuli oveltapäin taannoistakin varmemmin.\n\nJa sitte tuntui niinkuin hänen pitäisi kostaa äsken kärsimänsä häväistys\nja sekä omasta että tytön puolesta vielä kerran viskata tuolla samalla\naseella, jonka tiesi teräväksi kuin partaveitsen.\n\n\"Ja minä _nain_ hänet!\" kuului kuin salpaan menevän lukon helähdys.\n\n\"Nulikka!\" räjähti peräpenkiltä kuin haavotetun otuksen karjahdus. Ukko\nsyöksähti tuulispäänä ovellepäin, riuhtasi ohimennessään tukin vierestä\nluudan, tarttui nuorukaisen kaulukseen ja tempasi hänet lattialle\npolvilleen, niin että palkit tömähtivät. Kaikki kävi silmänräpäyksessä.\n\"Nulikka!\" kuului vielä kerran ja luuta kohosi.\n\nMutta se huojahti samassa kuin poikki-isketyin polvin -- ukko lensi\npallina keskilattialta aina perälle saakka, jotta seinä jysähti.\n\nNiinkuin ukkonen olisi iskenyt alas. Isän valtasi kamala tunne, hän\ntunsi seisovansa kuin vararikon tehnyt hovinherra torpparijoukon\nkeskellä. Ei ollut enää valtaa tuon \"nulikan\" yli, ei isällistä eikä\nkäsivarren voimaan perustuvaa. Ja tuo toinen ovenpuolella seisoi pää\npystyssä, täydessä nuoruuden jäntevyydessä ja silmässä paloi uhman\nlieska.\n\nKönniläinen seinällä korotti äänensä ja teki painokkaita kysymyksiä,\nmutta kukaan ei vastannut.\n\n\"Vai niin?\" kuului vihdoin isän masentunut, läähättävä ääni.\n\n\"Niin!\" karskahti ovenpuolelta toinen, liikutuksesta väräjävä, mutta yhä\nvieläkin uhkaava.\n\nIsä heitti luudan nurkkaan, astui askeleen taaksepäin ja istahti\nraskaasti penkille.\n\n\"Jos sinussa on minun vertani\", virkahti isä hetkisen päästä \"niin\ntiedät myöskin mitä tämä merkitsee.\"\n\n\"Tiedän!\" kuului ovenpuolelta. \"Minä lähden paikalla!\" Äiti väänsi\ntuskaisesti yhteenpuristettuja käsiään, astui askeleen eteenpäin ja\navasi suunsa jotain sanoakseen, mutta katsahti samalla molempia silmiin\nja jäykistyi kurotettuun asentoonsa katkenneen aikeen äänettömäksi\najatusviivaksi.\n\nKönniläinen seinällä korotti taasen äänensä.\n\n\"Minä _tarkotin_ sinusta jotakin\", puhui kylmä ääni perältä.\n\n\"Mutta sinusta ei kelvannut tulla herraa eikä oppinutta miestä, vaikka\npäätä olisi kyllä ollut. Piti tulla muka talonpoika, ja niin heitit\nparin vuoden päästä kirjasi nurkkaan. Mutta talonpojallakin on kirjansa,\nja ne kirjat sinä näyt heittävän -- piikaletukan sängynolkiin!\"\n\nNuorukainen suoristausi ja silmästä tuikahti kipenöivä lieska.\n\n\"Jätä sanomatta!\" huusi isä. \"Se on parasta!\"\n\nSitte hän nousi ylös, seisoi silmänräpäyksen tuumien ja astui avoimesta\nkamarin ovesta sisään. Avasi kaapin ja otti sieltä jotakin.\n\n\"Ei Koskelan poikaa kerjuulle ajeta!\" sanoi hän ylpeästi, ojentaen\nottamansa poikaa kohti.\n\n\"Pankaa ne vaan takaisin!\" kuului yhtä ylpeä vastaus. \"Ei niillä eväillä\npitkälle päästä, ellei ole parempia omasta takaa\", lisäsi hän olkansa\nyli, kääntyen syrjin tarjoojaan.\n\nIsä pysähtyi paikkaansa ja loi pitkän katseen.\n\n\"Hyvä on, jos on jotain omasta takaa!\" sanoi hän painokkaasti, pikemmin\ntyytyväisenä kuin harmistuneena.\n\nPoika seisoi hetkisen mietteissään.\n\n\"Hyvästi, isä!\"\n\nIsä ei vastannut, katseli vain kiinteästi kokoonpuristettujen\nsilmäkulmien alta.\n\nÄiti oli istuutunut penkille ikkunanpieleen. Hän istui syrjin, katse\nulos käännettynä -- ikkunanpenkille tipahteli kuumia pisaroita.\n\nNuorukainen läheni hitaasti, ikäänkuin kysyen. Äiti kääntyi päin, heidän\nkatseensa kohtasivat ja molemmat astuivat peräkkäin ulos.\n\nPeräpenkillä istuva näki katseitten yhdynnän ja tunsi viiltävää pistosta\nrinnassaan. Loukkautumisen ja suuttumuksen puna lensi ohimoille ja\nhuulet vavahtivat, mutta hän tunsi samassa ikäänkuin näkymättömän\njänteen sitovan kieltänsä ja jäi lattiaan tuijottaen paikalleen\nistumaan.\n\nEteisessä tarttui äiti tuskaisesti nuorukaisen käteen: \"Olavi!\"\n\n\"Äiti!\" vastasi poika liikutettuna. Ja peläten ettei jaksaisi kauvemmin\nitseään pidättää, hän lisäsi kiireisesti: \"Minä ymmärrän, äiti; älä sano\nenempää.\"\n\nMutta äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja upotti hänen silmiinsä\nläpitunkevan katseen.\n\n\"Minun _täytyy_ sanoa -- siitä, mikä jäi silloin kesken. Olavi! Sinä olet\nisäsi poika, ja te ette paljon välitä mitä teette, hajotatteko vai\nrakennatte.\" -- Ja sitte hän ikäänkuin kärjistyi yhdeksi ainoaksi\nkatseeksi ja puristausi yhdeksi ainoaksi vannottavaksi ääneksi: \"_Älä\npetä ketään, ja mitä lupaat, se täytä -- olkoon ihminen mitä säätyä\ntahansa_!\"\n\nNuorukainen puristi tuskaisesti hänen molempia käsiään, voimatta sanoa\nsanaakaan.\n\n\"Jumalan haltuun!\" sanoi äiti. Ääni horjahti. \"Älä unohda kotiasi -- palaa\nkun...\"\n\nNuorukainen puristi vielä kerran ja kääntyi nopeasti. Hän tunsi että\nellei hän nyt lähde kiireesti, niin hän ei voi ensinkään lähteä.\n\n\n\n\nII\n\n\n5. TUMMA TYTTÖ\n\n\nPilvet kiisivät öisellä taivaalla, rannan raidat katselivat editseen\nvierivää tummaa virtaa ja sen pinnalla hiljalleen soluvia tukkeja.\n\"Antaa tulla!\" huusi alhaalta pitkä, voimakas koski.\n\nKosken niskassa, rantatörmän suojassa lekotti pieni nuotiotuli. Sen\nympärillä lojuivat laskumiehet, neljä luvultaan. Laskupuomi oli\nparahultaisesti auki, ylhäältä tulevat tukit soluivat harvakseltaan,\nennättäen suoltautua toisaalta auttamatta lävitse, eikä koski ollut\nruhkannut pariin tuntiin. Laskumiehillä oli huoleton sydänyön hetki.\n\n    \"Talonpojalla lämmin sänky\n    ja pehmeä pumpulipeitto;\n    tukkipojalla turvetuutu\n    ja taivaan kasteesta peitto.\n    Vaan tuskinpa virkaa vaihdettais,\n    vaikka saataisi sata markkaa;\n    kun tukkipojan rinnalla\n    se talonmies on parka!\"\n\nKoski havahtui öisistä unelmistaan, väylän laitamille latoutuneilla\ntukkikasoilla, \"kossilla\", istuvat vahtimiehet liikahtivat.\n\n    \"Kun tukkipojan rinnalla\n    se talonmies on parka!\"\n\nkertasivat lähinnä olevat vahtimiehet. Ja sitte vieri laulu kuin\nvauhtiin viskattu kiirikka kossalta kossalle, rannalta toiselle, aina\nkosken alapäähän saakka, jopa siitäkin eteenpäin allaolevien\nsumansoluttajien joukkoon.\n\nSitte oli taas kaikki hiljaa, sillä sydänyö ei pidä laulusta, vaikka\nsietääkin tuommoisen lyhyen, miehestä mieheen kulkevan tervehdyksen. Se\nkuuntelee mieluummin virran tarinoita joenhaltijasta, joka vaatii joka\nvuosi uhrin, lapsen tai aikuisen, mutta joka vuosi ainakin yhden.\n\nSilloin valtaa juhlallinen hiljaisuus mielet. Miehet istuvat kuin\nkirkossa ja tuijottavat veteen, raaimmankin huulilla kuoleutuvat\nsanasutkaukset. Useimmat muistelevat omia näkemiään, kuinka mies katoo\nkuin näkymättömän käden tempaamana, kuinka leski vääntelee vaikeroiden\nkäsiään rantatörmällä, taikka orporaukat epätoivoissaan nurmella\nviereksivät. Ovatpa nähneet haltijan sormenjälkiäkin vainajan\nvyötäisillä, jalassa tai kaulassa, taikka itsensä haltijan jonakuna\nsydänyön hetkenä uida viilettävän virtaa pitkin veden alla, niin että\nvain kohisevat aallot sen kulkua osottavat. Kenenkä nyt taasen on vuoro?\nKenkään ei tiedä, mutta kaukana ei onnettomuus silloin ole.\n\nPieni nuotiotuli lekotti laskupaikalla, koski alensi ääntään. Miehet\nistuivat sanaa sanomatta, veteen tuijottaen ja virran sydänyön tarinoita\nkuunnellen.\n\nSilloin kuuluu äkkiä kosken alapäästä voimakas huuto. Miehet\nsäpsähtävät.\n\n\"Puomi kiinni, puomi kiinni!\" jatkaa huuto.\n\n\"Jumalan kiitos!\" huokaavat tarinamaailmasta havahtuneet miehet, joista\nääni ensin kuului hätähuudolta. Kaikki ponnahtavat pystyyn, keksit\nnousevat poikkipuolin päiden yläpuolelle, merkiksi että väylä on\ntukossa, ja \"puomi kiinni, puomi kiinni\", vierii viesti miesryhmästä\nmiesryhmään koskea ylös aina laskupaikalle saakka.\n\n\"Puomi kiinni!\" vastaavat laskumiehet ja syöksähtävät nuotionsa äärestä\njoenrantaan. Puomivarppi irrotetaan patsaasta ja puomin pää vedetään\nrantaan.\n\n\"Kyllä jo pysyvät!\" virkahtaa muuan. \"Mutta pelkäänpä että siitä tuli\npitkä kahvitunti koko sakille. Ei nyt lähde kukaan ruhkalle, jos se vaan\nlie vähääkään tiukempi. Käydään katsomaan!\"\n\nLaskumiehet alkavat painautua koskenrantaa kulkevaa polkua alaspäin.\n\nHeihin liittyy pitkin matkaa koskimiehiä, jotka tulevat vahtipaikoiltaan\nsikäli kuin viimeiset tukit ennättävät ohitse.\n\n\"Missä se oikein on?\"\n\n\"Siellä se on jossain alasuussa, kunhan ei vaan liene Pyörrekiveä\nvasten!\"\n\n\"Sitte otti olkileipä, ei se ole helppo päivälläkään purkaa!\"\n\nPyörrekiveä vasten se olikin. Miehiä kihisi mustanaan rannalla.\n\n\"Kyllä se nyt pysyy, istuu kuin naula reijässään!\" selittivät alapään\nkoskimiehet, jotka palasivat hikisinä ja hengästyneinä rannalle,\nkoetettuaan turhaan saada ruhkaa vasemmalta laidalta avautumaan.\n\nPyörrekiveksi sanottiin muuatta tuskin puolta metriä vedenpinnasta\nkohoavaa kiveä aivan virran alasuussa, missä koski jo alkaa\nsuvannonsuuksi levittäytyä. Se oli hiukan oikealla, niin että tukit\nenimmäkseen kulkivat sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut\ntavallisesti mitään haittaa. Mutta sattuipa joku pitkä puu sopivasti\npoikittain kiveä vasten, niin se jäi siihen kellumaan, solumatta\nkummallekaan puolelle, puu kertyi puuta vasten ja siitä kasvoi\nvähitellen kalan purston tapaan molemmille rannoille levenevä ruhka. Se\noli tuiki vaikea lauaistakin, sillä kiristyskohta oli kiven luona ja\nrannoille ei siinä rytäkässä kukaan ennättänyt juosta. Tavallisesti\ntultiin kivelle ruuhella alhaaltapäin, mutta miehillä oli aina tulinen\nkiire veneeseensä, päästäkseen rytinällä purkautuvan tukkiläjän alta\npois.\n\n\"Vieköön minut se ja se\", kuului uittopäällikön ääni rannalta, \"ellen\nensi kesänä lennätä tuota kiveä tuhannen sirpaleina ilmaan! Saamme nyt\nmennä kahdentoistakahville koko joukko, kunnes aamu valkenee.\"\n\n\"Jospa minä kävisin ensin tarkemmin katsomassa -- jos sen hyvinkin voisi\nlauaista?\" kuului joukosta nuori, reipas ääni.\n\n\"Sitä minä en usko\", sanoi tukkipäällikkö, \"vaan eihän ole haitaksi\nkatsoa.\"\n\nNuori mies hypähti ruhkalle ja kiisi kuin sukkula kiveä kohti, keksi\nkoholla ja vartalo vasempaan kaartuneena. Perille päästyään hän kumartui\nja puuhaili siellä kotvan.\n\n\"Hohoi!\" kuului hetkisen päästä kiveltä. \"Kaikki riippuu yhdestä\nainoasta puusta, ei se tarvitse kuin kirvestä niskaansa.\"\n\n\"Sitäpä!\" vastattiin rannalta. \"Kuka sen niskassa nyt sydänyönä kirvestä\nheiluttaa?\"\n\n\"Eikö sitä voi varpilla vetää?\" kysyi päällikkö.\n\n\"Ei, ei käy varppipeli laatuun!\"\n\nNuorukainen palasi rannalle.\n\n\"Saako kirves jäädä veteen?\" kysyi hän päälliköltä.\n\n\"Vaikka kymmenen kirvestä, ennenkun puolensadan miehen parin tunnin\ntyönseisaus.\"\n\n\"Sitte minä sen laukasen! Missä on kirves?\"\n\n\"Ei pidä uhmata kuoleman kanssa!\" huudettiin joukosta. \"Älkää laskeko\nhäntä, päällikkö!\"\n\n\"Mitenkä sinä olet ajatellut takaisin tulla?\" kysyi päällikkö.\n\n\"Juoksen yläviistoon väylälle ja lasken tukkien kanssa alas.\"\n\n\"Uhkapeliä!\" huusivat miehet.\n\n\"En kiellä enkä käske\", sanoi päällikkö painokkaasti. \"Enkä ketään muuta\npäästäisikään, mutta tiedän että minkä Olavi ottaa suorittaakseen, siitä\nsaa syrjäinen olla huoletta. Oletko asiastasi varma?\"\n\n\"Varma! Kirves tänne!\"\n\nHän otti kirveen ja keksin samaan otteeseen molemmin käsin ja alkoi\nviilettää kiveä kohti. Kiisi kuin varjo, kohoten ja laskeutuen ruhkan\nepätasaisuuksien mukaan.\n\n\"On siinä päätä!\" sanoivat jotkut.\n\n\"Hullu!\" murahtivat toiset tyytymättöminä.\n\nVarjo oli ennättänyt kivelle saakka. Laski keksin viereensä, vilkasi\npikaisesti väylällepäin ja otti asennon. Kirkas terä välähti ilmassa ja\niskun kaiku tomahti rannalle. Sitte toinen ja kolmas -- sitte ei kuulunut\nkotvaan mitään.\n\nMiehet rannalla seisoivat eteenpäin kurottuneina, katseitaan terottaen.\n\nVarjo tarttui keksiin, iski sen kären kevyesti eteensä tukkiin ja\nnojausi varteen vasemmalla kädellään. Oikea käsi kohosi ilmaan, terä\nvälähti ja laski. Kuului pehmeä isku ja samalla heikko risahdus.\n\nMiehet rannalla kurottautuivat yhä eteenpäin, hengitys herkesi.\n\nVarjo vilkasi vielä kerran pitkään, tutkivasti väylällepäin. Oikea käsi\nkohoutui korkealle, terä välähti -- ja vaipui.\n\nKuului repäsevä räsähdys, niinkuin raketti olisi räjähtänyt. Tukit\nrytisivät ja parkuivat ja patoutunut koski mylvähti kuin vihainen härkä.\n\nVarjo kiisi kuin nuoli vinosti ylös- ja rannallepäin ruhkaa myöten,\njoka jo liikkui kauttaaltaan. Juoksija oli nyt keskiväylällä, keksi\nheilahti ilmassa ympäri, solakka vartalo käännähti kuin väkkärä ja\nnuorukainen mennä viiletti jo huimaa vauhtia tukkien kera alaspäin.\n\nMutta sitte hän äkkiä horjahti -- horjahti ja katosi.\n\n\"Herra Jumala!\" kuului molemmilta rannoilta.\n\n\"Enkö minä sitä jo sanonut!\"\n\n\"Voi minua, että minä sentään hänet päästin!\"\n\nPuut ryskivät ja koski ulvoi, tukkia vaipui ja toisia nousi. Tummia\nvarjoja juoksi hätääntyneinä rannalla.\n\n\"Alaspäin, miehet, alaspäin!\" kuului päällikön ääni. \"Vastaanottamaan,\njos rantaan ajautuisi -- ruuhi kiireesti vesille!\"\n\nTummia varjoja juoksi alaspäin...\n\n\"Se on jo pystyssä!\" kuului äkkiä ääni toiselta rannalta. Kaikki\npysähtyivät.\n\nLaskija oli tosiaankin pystyssä ja hyppi kevyesti kuin västäräkki\nhurjasti kiitävillä tukeilla, jotka näyttivät myllertävän, nousevan ja\nlaskevan kuin niisienpolkimet kangaspuissa. Sitte hän pysähtyi jollekin\ntukille koskenlaskijan varmaan asentoon ja viiletti keksi koholla ja\nruumis vasemmalle kaartuneena alas.\n\n\"On siinä poikaa!\"\n\n\"On on! Paremmat silmät jaloissa kuin monella päässä.\"\n\nMiehiä kihisi mustanaan rantaan nousseen nuorukaisen ympärillä.\n\n\"Mitenkä se kävi? Kuinka sinä pääsit?\"\n\n\"Ei siellä mitään hätää ollut, kuori vain luiskahti jalkani alta ja\nsilloin minä lensin kumoon, mutta tukit olivat vielä tiukassa. Pianhan\nsiitä ylös pääsi, ja se loppukyyti sitte korvasi kaikki\", puheli\nnuorukainen hymyillen.\n\n\"Miehen työ!\" sanoi päällikkö. \"Vaikka en minä sentään sinulle toista\nsamanlaista kyytiä soisi. Voit nyt mennä loppuyöksi lepäämään -- ja vaikka\npäiväksikin päälle!\"\n\n\"Kiitän!\" vastasi nuorukainen, katsoi salaperäisesti hymyillen kelloaan\nja viskasi keksinsä ruohikkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienessä saunakamarissa makasi nuori tyttö valkoisten ikkunanuudinten\ntakana.\n\nOli jo puoliyö, eikä tyttö ollut vieläkään saanut unta. Sillä illalla\noli tapahtunut sellaista, joka oli häneltä unen vienyt.\n\nSe oli niin kummallista, niinkuin satua taikka unta -- ei hän ollut\nkuullut että kenellekään olisi sellaista sattunut. Hänen tarvitsi vain\nummistaa silmänsä, niin hän näki kaikki uudelleen ilmielävänä edessään.\n\nJa kun hän oli niin moneen kertaan sen yhä uudelleen nähnyt, niin se oli\nmuuttunutkin aivankuin saduksi. Hän itse oli muuttunut kuin\nsyrjästäkatselijaksi, ja hän näki tytön ja sen toisen ja kuinka kaikki\ntapahtui.\n\nHän seisoi porstuassa -- se tyttö nimittäin -- ja siivilöi lämmintä\niltamaitoa suureen korvoon.\n\n\"Kylläpäs ne ovat heruneet!\" ajattelee tyttö ja hymyilee.\n\nSilloin tuvan ovi avautuu ja joukko tukkilaisia rientää porstuan läpi\nyötyöhönsä. Tyttö seisoo selin menijöihin ja vastailee olkansa yli\nniihin leikkisanoihin, joita tukkilaiset ohimennen virkkovat.\n\nMutta se, joka viimeksi tulee, ei menekkään, vaan jää kuin ihmeissään\ntyttöä katselemaan. Se on pitkä, solakka nuorukainen. Takki on avoinna,\nhattu hiukan oikealle kallellaan ja ahavoituneilla kasvoilla leikkii\nveitikka.\n\nMutta tyttö ei tiedä mitään, sillä hän luulee tukkilaisten jo\nmenneen. -- Häntä, syrjästäkatselijaa, niin naurattaa, kun ei tyttö\nmitään tiedä... Mitäs siitä mahtaa tulla?\n\nSilloin nuorukainen hymyilee ja hiipii varpasillaan tytön\ntaakse -- syrjästäkatselijaa naurattaa yhä enemmän ja hänen tekisi mieli\nhuutaa tytölle että pidäppä varasi!\n\nKaksi kättä ojentuu ja painautuu takaapäin varovasti tytön silmille.\n\n\"Hui!\" kirkasee tyttö. \"Kuka se sillälailla?\" Kirkasee ja kääntyy äkkiä\npuoleen ja näkee nuorukaisen edessään.\n\n\"Iltaa!\" sanoo nuorukainen ja nostaa hymyillen hattuaan.\n\nJa hän -- syrjästäkatselija -- näkee kuinka tyttö punehtuu eikä osaa mitään\nvastata.\n\n\"Kylläpä minä taisin tyhmästi tehdä!\" virkkoo nuorukainen. \"En minä\nmitään pahaa tarkottanut.\"\n\n\"Ei ei, ei se mitään; minä vaan niin säikähdin!\"\n\n\"Etkä ole enää minulle vihainen...?\" kysyy nuorukainen.\n\n\"En suinkaan, mitäs minä leikistä.\"\n\n\"Sitähän minäkin. Minusta tuntui heti, kun sinut näin, niinkuin me\nolisimme olleet vanhat tuttavat -- en vaan muistanut nimeäsi ja pysähdyin\nsitä kysymään.\"\n\nKuinka kauniisti ja tuttavallisesti se nuorukainen hymyilee! ajattelee\nhän -- syrjästäkatselija.\n\n\"Tummaksi tytöksi minua sanotaan\", vastaa tyttö kainostellen, \"mutta...\"\n\n\"Älä sano muuta!\" ehättää nuorukainen. \"Tumma tyttö sinä olet, en minä\nmuuta halua kuulla!\"\n\nSepä taitaa ollakkin sattuva nimi, ajattelee hän, syrjästäkatsoja, koska\ntuo outokin siihen niin mielistyy.\n\n\"Entäs te...?\" tyttö kysyy.\n\n\"Te...?\" nauraa nuorukainen että porstua helisee. \"Etkö sinä heti\ntuntenut, kun huomasit sormeni silmilläsi, että se oli 'sinä', joka\ntakana seisoi?\" Hän sanoo sen sellaisella tartuttavalla iloisuudella,\nettei tyttökään voi muuta kuin nauraa -- ja hän, syrjästäkatselija,\nnauraa myöskin.\n\n\"Olavi minä olen, Olavi ja 'sinä'\".\n\nSitte hän näyttää ikäänkuin jotakin miettivän ja kysyy äkkiä: \"Pidätkö\nsinä kukista, Tumma tyttö?\"\n\n\"Tietysti. Minulla on jo kaksi omaakin, verenpisara ja palsami\", vastaa\ntyttö.\n\n\"Punaista, punaista vaan!\" nauraa nuorukainen. \"Ikkunallasiko sinä niitä\npidät?\"\n\n\"Kuinkas muuten.\"\n\n\"Näkyvätkö ne pihallekin?\"\n\n\"Näkyvät, näkyvät; varsinkin nyt kun kukkivat!\"\n\n\"Mutta missäs se sinun ikkunasi on...?\" sanoo nuorukainen ja veitikka\nhymyilee silmässä -- \"että minäkin voisin joskus ohikulkeissani niitä\nsinun kukkiasi katsella.\"\n\nTyttö avaa jo suunsa vastatakseen, mutta virkahtaakin sitte äkkiä:\n\"Enpäs sanokkaan!\"\n\nVoi voi kuinka hieno hän on! ajattelee syrjästäkatselija. En ole ennen\nsemmoista nähnyt. Jokainen muu olisi kysyä tokaissut suoraan että missäs\nsinä nukut? Ja silloin tyttö olisi ihan varmaan suuttunut. Tämä vaan\nkukkasista puhuu.\n\n\"Tuvassako?\" nauraa nuorukainen.\n\n\"Ei!\"\n\n\"Aitassa?\"\n\n\"Ei sielläkään!\"\n\n\"Saunakamarissa sitte?\"\n\n\"Ei, ei!\", hätäilee tyttö. \"Siellä kaikkein vähimmän.\"\n\nNuorukainen hymyilee. \"Nyt en minä osaa enää mitään arvata -- kylläpäs\nsinä olet kovasydäminen!\"\n\nKuinka hieno taaskin! ajattelee syrjästäkatselija. Jokainen muu olisi\nremahtanut nauruun ja sanonut että kyllä nyt tiedän -- ja tytön olisi\ntäytynyt punastua.\n\n\"Ollaankos me nyt oikein ystäviä?\" nuorukainen taasen kysyy.\n\n\"Tuskin -- mitäs sitte?\"\n\n\"Minä vaan ajattelin, että jos me olisimme oikein ystäviä, niin minä\nkysyisin -- ei, en minä sentään kysykkään!\"\n\n\"Kysy, kysy vaan!\" kehottaa tyttö uteliaana.\n\n\"Minä vaan kysyisin että ... onko kukaan saanut sinua kädestä puristaa?\"\n\n\"Ei!\" tyttö vastaa ja karahtaa punaiseksi. \"En minä anna kenenkään\nkädestäni ottaa!\"\n\nKuinka hienosti taas senkin! ajattelee syrjästäkatselija. Ja kuinka\nkauniisti hän katsoo silmiin.\n\n\"Voinkos minä siihen luottaa?\" nuorukainen taasen sanoo.\n\n\"Mutta pian minä siitä selvän saan -- annappas kätesi tänne!\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Minä näet osaan katsoa kädestä ja tiedän siitä kaikki.\"\n\n\"Sinä?\"\n\n\"Minä juuri. -- Etpäs uskallakkaan!\"\n\n\"Kyllä vaan senvuoksi.\" Ja tyttö ojentaa kätensä.\n\nMitäs siitä nyt tuleekaan? ajattelee hän -- syrjästäkatsoja.\n\n\"Totta sinä näyt puhuneen\", sanoo nuorukainen vakavasti. \"Ei ole kukaan\nsaanut kädestä ottaa. Mutta täällä ulkona ikkunan alla -- kylläpäs niiden\non tehnyt mieli sinun kukkiasi katsomaan!\"\n\n\"Mistäs sinä sen tie... Ei, ei, et sinä mitään tiedä, omiasi vaan\nlatelet!\"\n\n\"Hiljaa, tietäjä puhuu! Ja nyt minä ennustan sinulle tulevaisuutesi. --\nHyvä ihme mitä minä näenkään! Enpä minä olisi uskonut...\"\n\n\"Mitä, mitä sinä näet?\" tyttö hätäisesti kysyy.\n\n\"En minä uskalla sanoa, sanon vaan että enpä minä olisi uskonut!\"\n\n\"Sanot, kun ei ole mitään sanomista!\"\n\n\"Sanonko minä sitte?\" kysyy nuorukainen ja katsoo ihan silmäteristä\nsisään.\n\n\"Sano, jos osaat!\"\n\n\"Mutta sinä et saa suuttua.\" Hänen äänensä alenee miltei kuiskaukseksi:\n\"Katsoppas tuota tuossa! Se tulee -- ja ensi yönä.\"\n\n\"Kuka se?\" tyttö levotonna kysyy.\n\n\"Se, jonka tuleman pitää -- se, joka kädestä ottaa.\"\n\n\"Valehtelet!\" tyttö huudahtaa. \"Ei ikinä tule semmoinen!\"\n\n\"Hiljaa -- en minä saata toisin puhua kuin mitä täältä näkyy\", sanoo\nnuorukainen, \"Kyllä se nyt _tulee_! Se tulee puolenyön aikaan. Eikä se\npyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut; se vaan napauttaa kolmasti lasiin,\nhiljaa, mutta varmasti -- siitä sinä tunnet, että se on se oikea eikä\nkukaan muu... Mutta nyt minun täytyy lähteä. Hyvää yötä, Tumma tyttö!\"\n\nHattu heilahtaa ja nuorukainen rientää portaita alas.\n\nJa hän -- syrjästäkatselija -- näkee kuinka tyttö jää hämmentyneenä\nseisomaan, kuinka hän sitte astuu hiljalleen porstuan ovelle ja katselee\npihtipieleen nojaten kauvan nuorukaisen jälkeen.\n\nSatu on lopussa -- tyttö avaa silmänsä.\n\nSilloin loppuu aina se ihana satutunnelmakin, joka kiersi kuin lämmin\nmaito hänen suonissaan, ja tuskaiset kysymykset kohottavat päitään.\n\n\"Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen?\"\n\nHän oli kuulevinaan jo selvää jalan kapsettakin ulkoa ja sydän alkoi\nlyödä niin rajusti, että aivan piti sitä kädellä painaa. Ja hän oli niin\niloinen, kun ei ketään tullutkaan, ja toivoi ettei nuorukainen\nollenkaan tulisi eikä hänen kaunista satuaan särkisi.\n\n\"Mutta jospa hän ei tulekkaan?\" välähti taas mieleen. \"Jos hän teki vain\npilaa?\" Ja se tuntui vieläkin tuskallisemmalta. \"Kunpa hän kuitenkin\ntulisi! Vain ikkunan taa -- ja katselisi minun kukkiani -- eikä\nnaputtaisikaan!\"\n\nHän palasi taasen sadun alkuun -- porstuaan ja maitoa siivilöivään\ntyttöön.\n\nKolme lyhyttä, hiljaista naputusta helähti lasiin.\n\nTyttö hypähti miltei kohoksi vuoteellaan. Tuntui niinkuin veri olisi\npysähtynyt hänen suonissaan ja ilma loppunut hänen keuhkoistaan.\n\nTyttö kohotti päätään ja katsoi pelokkaasti ikkunaa kohti. Verenpisara\nja palsami tuijottivat ikkunanlaudalta suurin, kysyvin silmin: \"Mitä\nsinä nyt teet, Tumma tyttö?\"\n\nJa niiden takaa häämötti uudinten läpi tumma varjo. Hän _tunsi_ että se\nkatsoi uudinten raosta suoraan häneen: \"Nyt minä tulin, Tumma tyttö!\"\n\nNiinkuin se katse olisi vaatinut häntä tilille jostakin lupauksesta. Hän\npainoi kasvonsa tyynyyn ja veti peitteen päänsä yli. Sydän jyskytti\nvuodetta vasten niin, että koko vuode tuntui väräjävän.\n\n\"Eikä hän pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut...\" Tyttö kohousi\nhitaasti ylös ja jäi istumaan vuoteen laidalle, kädet helmassa ja jalat\nalas riippuen.:\n\n\"Kun hän naputtaisi edes kerrankaan vielä, niin se olisi niinkuin\nratkaisun lykkäys ja vielä voisi miettiä...\"\n\nTumma varjo ei liikahtanut, verenpisara ja palsami eivät silmää\nräpäyttäneet.\n\nTyttö hivuutui hiljaa lattialle ja astui pari epäröivää askelta. Varjo\nliikahti, tyttö vavahti ja tarttui hätäisesti sängynpylvääseen.\n\nSamalla varjokin pysähtyi. Se seisoi kuin tilille vaatien.\n\nTyttö painoi katseensa lattiaan ja astui ovea kohti -- hitaasti ja\nhapuillen, niinkuin sydän olisi tahtonut, mutta jalat panneet vastaan.\nHän tunsi kuinka varjo kiersi nurkan taitse ja kuuli kuinka se nyt\nläheni ovea. Hänen rintansa löi niin, että hän pelkäsi sen\nhalkeavan -- käsi piteli kuumeisesti ovenhakaa.\n\nVihdoin haka nousi, hiljaa, ääntä päästämättä, ja tyttö syöksyi\njuoksujalkaa läheiseen uuninnurkkaan ja peitti käsillään silmänsä.\n\nOvi avautui, sulkeutui jälleen ja haka painui kiinni.\n\n\"Missä sinä olet, minun Tumma tyttöni -- uuninnurkassa?\"\n\nNuorukainen meni luo ja otti hänen molemmat kätensä:\n\n\"Kädet silmillä -- ja väriset...?\"\n\nNuorukainen katsoi pitkään, äänetönnä.\n\n\"Minä menen paikalla takaisin\", virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen. \"En\nminä arvannut että se niin kovasti sinuun koskisi.\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi tyttö hätäisesti; \"en minä sitäkään tahdo.\"\n\n\"Mene sitte vuoteeseen ja peitä itsesi hyvin, muutenhan sinä aivan\nvilustut. Minä istun vain lyhyen pimeimmän hetken luonasi ja menen taas\nheti.\"\n\nTyttö juoksi hämillään vuoteeseensa ja peitti itsensä kokonaan.\n\nNuorukainen katseli häntä hetkisen. Otti sitte seinäviereltä tuolin,\nasetti sen vuoteen ääreen ja istuutui, toista kyynärpäätään päänalaseen\nnojaten.\n\n\"Miksi sinä silmäsi kätket ja olet hämilläsi, sinä minun Tumma tyttöni?\nSiksikö, että minä olen luonasi? Anna minulle kätesi -- sille, joka\nkädestä ottaa...\n\n\"Etkö sinä tietänyt, että minun piti tulla? Eikö käki sitä jo keväällä\nkielinyt, eikö arpaheinä kuiskannut että tänä kesänä se tulee, ja eikö\nharakanhattu samaa vakuuttanut? Ja nyt, kun minä tulen, niin sinä\nkatselet minua niinkuin outoa. Siksikö, että tuon kaiken niin äkkiä\ntodeksi huomaat?\"\n\nTyttö puristi nuorukaisen kättä: \"Sinä olet niin erilainen kuin kaikki\nmuut!\"\n\n\"Eikö minun sitte pitäisi erilainen olla? Sinä et ole kehenkään muuhun\nsuostunut -- ketä sinä sitte olet odottanut? Toisiako samanlaisia? Vastaa,\nminun Tumma tyttöni!\"\n\nTyttö tarttui molemmin käsin hänen ranteeseensa ja vetäysi lähemmäksi.\n\n\"Ja ketä _minä_ olen odottanut?\" puheli nuorukainen hellästi. \"Noita\nsamanlaisiako? Minä olen niitä nähnyt kymmeniä, enkä ole heidän\npuoleensakaan katsonut, mutta heti kun sinut näin, tiesin minä ketä sinä\nolit odottanut ja ketä minä olin etsinyt...\"\n\nTyttö liikahti levottomasti. Ulkoa kuului askeleita ja useampia tummia\nvarjoja näkyi liikkuvan uudinten takana.\n\n\"Voi voi!\" hätäili tyttö.\n\n\"Ovatko ne niitä samanlaisia?\" kysyi nuorukainen levollisesti.\n\n\"Ovat. Mene piiloon, mene piiloon jonnekkin; ne katsovat joskus\ntulitikulla ikkunan läpi!\"\n\n\"En minä sellaisten herrain vuoksi minnekkään mene\", sanoi nuorukainen\npäättävästi ja nosti kuin uhmaten kädet rinnoilleen ristiin. \"Ja ole\nsinäkin vaan levollinen!\"\n\nTumma varjo näytti kiipeevän ikkunaa vasten ylös. Kuului raapasu ja\nkirkas välähdys tunkeusi hetkiseksi huoneeseen.\n\n\"Siellä se on, ja istuu kuin isäntä pöydän takana!\" Varjo hyppäsi alas.\n\nSitte kuului hiljaista supatusta ja poistuvia askeleita.\n\nKului hetkinen ja taas kuului supatusta ja läheneviä askeleita. Sitte\ntömähti jotakin painavaa ovea vasten, tömähti ja vielä hiljalleen\nnatisi.\n\n\"Soov sött, se on nuku makeasti! sanoo ruotsalainen\", kuului ulkoa\nivallinen ääni. Sitte voimakas, moniääninen nauruntirskahdus ja\npoistuvia askeleita -- sitte oli kaikki hiljaa.\n\n\"Retkaleet!\" Nuorukainen vapisi vihasta. Hän törmäsi ovelle, nosti haan\nja ponnisti voimakkaasti. Ovi ei nikahtanutkaan. Veri kiehahti koskena\nja hän ponnahti kuin pallo koko ruumiinsa painolla ovea vasten. Se\nrusahti, mutta sen takana oli telje, vankka kuin kallio.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän painokkaasti, \"että ilmasivat äänensä. -- Ehkä minä\nvuorostani toivotan heille hyväähuomenta!\"\n\n\"Voi, voi!\" vaikeroi tyttö. \"Nyt sen saavat kaikki tietää, emmekä me\npääse täältä poiskaan.\"\n\n\"Ole huoletta! Jos he kykenevät oven telkeemään, niin kykenen minä\nvaikka hirren seinästä kiskomaan!\"\n\nHän läheni ikkunaa ja painoi voimakkaasti toista puolikasta.\nKiinnitysnaulat taipuivat ja puolikas myöstäsi ulospäin.\n\n\"Näyttää sitä pääsevän entisistäkin aukoista. Minä sitte kyllä telkeet\nhävitän ja pidän huolen että heidän suunsa pysyy kiinni -- siitä saat olla\nvarma.\"\n\nHän läheni tyttöä levollisena ja hymyillen:\n\n\"Voi sinua, minun Tummani, kuinka vähästä sinä hätäännytkin! -- Ethän ole\nenää levoton, ethän?\"\n\n\"En minä nyt enää, kun sinä taas olet luonani.\"\n\n\"Ja tiedätkö mitä?\" sanoi nuorukainen miltei vallattomasti. \"Juuri näin\nsen piti käydäkkin, muutenhan se olisi ollut ... sitä samanlaista!\"\n\nHe pyrskähtivät molemmat nauramaan ja tyttö katseli nuorukaista\nkyynelten välitse. Heikko aamunsarastus pilkisti ikkunasta sisään.\n\n\"Etkä sinä tiedäkkään vielä kaikkea. Annappas kun kerron -- se on alusta\nloppuun niin erilaista. En minä tullutkaan tänne aivan tavallisella\ntavalla, vaan kosken kuohujen lävitse ja kuoleman suun sivutse.\"\n\n\"Mitä, mitä sinä puhutkaan...?\"\n\n\"Meillä oli ruhka juuri ennenkun minä läksin. Kukaan ei mennyt\nlaukasemaan, enkä kai minäkään olisi mennyt, ellen olisi sinua muistanut\nja ikäänkuin kuullut sinun huutavan: erilaista, erilailla sinun pitää\ntullakkin! Ja sitte minä menin ja laukasin, ja kaaduin ja kaikki\nluulivat minun hukkuvan. Mutta sitte minä jälleen nousin ja viiletin\nkuohujen läpi, jotta aallot tyrskyivät saapasvarsia vasten. Ja kun tulin\nrannalle, sanoi päällikkö: hyvin tehty, nyt saat mennä -- sen luo, joka\nsinua odottaa!\"\n\n\"Älä, älä! Nyt sinä narraat.\"\n\n\"No, ei hän ihan sitä viimeistä sanonut, sen minä lisäsin itse. Ja sitte\nmeidät teljettiin tänne, että kaikki olisi erilaista. Tämmöisenä minä\nsinusta vasta pidänkin, sinä minun Tumma tyttöni, kun minun täytyy\nkuohujen ja telkien takaa sinua etsiä. -- Mutta oletko sinä minun ... sitä\nen minä vielä ole sinulta itseltäsi kuullut?\"\n\n\"Olenko minä sinun, Olavi --?\" Tyttö kiersi molemmat käsivartensa\nnuorukaisen kaulan ympäri.\n\nNouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön\nkäsivarsille vienon punerruksen.\n\n\"Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!\" nyökäytti verenpisara\npalsamille. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko tervehti loivasti viettävää joenrantamaisemaa, veti keuhkonsa\nöistä raikkautta täyteen ja joi välkkyviä kastepisaroita\naamumaljakseen -- alhaalla joella souteli vielä vieno utu. Olavi astui\nreippaasti rinnettä alas, mieli keveänä, sydän onnenpisaroita täynnä.\n\nJoen rannalla, kosken alla seisoi ryhmä nuoria miehiä, kylän poikia,\njotka tupakkarahoja ansaitakseen valvoivat joskus lyhyen kesäyön\ntukkijoella.\n\nOlavin katse sattui ryhmään -- pisarat jääksi riittyivät.\n\nHän tunsi äkkiä raskaan riihenparren puristusta olkapäässään. Taannoin,\nkun hän sen ovelta olkapäälleen otti ja takaisin riiheen kantoi, oli hän\nniin onnellinen, että se tuntui miltei huvittavan, mutta nyt...\n\n\"Kunpa ne nyt sanoisivat yhdenkään ivallisen sanan tai heittäisivät\nainoankaan ilkamoisen silmäyksen, niin minä olisin tyytyväinen. Mutta\njos ne eivät ole tietävinäänkään, niin en minä mitenkään ilkiä heille\nhuomentani sanoa.\"\n\nTumma puna paloi nuorukaisen kulmilla, kun hän astui ryhmän luo -- vaaniva\nkatse tarkasti kiinteästi joukkoa.\n\nNiinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nOlavi otti keksinsä ruohikosta ja pyyhkieli sen varresta vitkalleen\nkastetta -- vaaniva katse yhä vartioi kulmien alta.\n\nNiinkuin muuri, kukaan ei ole tietävinään.\n\nNuorukainen puri huultaan: \"Näine hyvinenikö minun lopultakin täytyy\nmennä?\"\n\nHän astui joukon ohi, silmä tulena palaen.\n\nSilloin, juuri kun he olivat jäämässä hänen olkapäänsä taa, kuului\nryhmän reunasta pieni nauruntirskahdus.\n\nSilmänräpäys, paukahtava korvapuustin läjähdys, ja nauraja lensi ojona\nmärkään ruohikkoon.\n\n\"Mikä penteleen riikinkukko sinä luulet olevasi?\" Kaksi miestä syöksähti\nnuolena nuorukaista kohti.\n\nHän tarttui ensimäistä toisella kädellään kaulukseen ja toisella\njonnekkin alemmaksi, lennättäen hänet sylimääriä pää edellä ilmassa.\nToista hän tempasi takkineen paitoineen rintapielistä, kohotti korkealle\nilmaan ja viskasi sitte kuin märän kintaan kauvas ruohikkoon.\n\n\"Retkaleet! Salasyntiset!\" Ääni vapisi vihasta, silmät paloivat\npystyvalkeina ja nyrkkiin puristetut kädet kohosivat uhmaten lanteille:\n\"Tulkaa nyt yhtaikaa joka sorkka, niin on tilimme selvä!\"\n\nKiihtyneestä joukosta kuului vihaista murinaa, mutta se hälveni erään\näänen vuoksi, joka puhui tyynesti ja miehekkäästi:\n\n\"Minun mielestäni olet sinä, vieras, saanut jo liiaksikin hyvitystä niin\npienestä kepposesta. Ja jos olet mies, niinkuin sanoistasi tekisi mieli\nuskoa, niin voit ymmärtää että oli siinä hiukan muutakin kuin pelkkää\nkiusantekoa. Me olemme vähän niinkuin ylpeitä siitä tytöstä, eikä kukaan\nole tähän yöhön saakka saanut hänen oveaan avautumaan. Sitte tulee joku\nmaankulkija tukkijätkä ja menee kuin oman vaimonsa luokse...\"\n\n\"Itse jätkiä olette!\" Hän astui uhkaavan askeleen puhujaa kohti.\n\n\"Älä suotta elämää pidä!\" jatkoi ääni tyynesti. \"En minä sillä sinua\nsolvata tahtonut. Me olemme hänelle lapsuuden tovereita, vaan sinä olet\nvieras, ja sanon vieläkin että se sellainen käypi sekä tytön että kylän\nkunnialle. Jätä sinä vaan tyttö rauhaan, äläkä saata häntä tukkimiehen\nnimiin ivailtavaksi!\"\n\n\"Ja te tiedätte mikä minä olen!\" -- kädet nousivat ylpeästi rinnoille\nristiin. \"Ja te paimennatte tytön kunniaa, te jotka vaanitte yökaudet\nhänen ikkunansa takana -- kauniita paimenia, totta vie! Tietäkää nyt, niin\nmonta kuin teitä on: minä menen minne menen, vaikka ruhtinattaren\nmakuuhuoneeseen, ja minä käyn sitä tyttöä katsomassa jokainoa yö,\nniinkauvan kun tässä kylässä viivyn. Ja minä vannon, niin totta kuin\nkävelen omilla jaloillani: jos yksikään pää ilmestyy ikkunan taakse,\njos kukaan uskaltaa lausua hänestä halventavan sanan nyt tai vasta, tai\nheittää ivallisen silmäyksen, sen minä isken tuohon -- eikä hän ikänä\nnouse!\"\n\nSanoi ja astui ylpeästi rinnettä ylös. Ryhmä katseli sanaakaan sanomatta\nhänen jälkeensä.\n\n\n\n\n6. AURINGON NOUSTESSA\n\n\n\"Mikäkö on ihanin hetki?\" vastasi verenpisara lämpimin äänin. \"Se, joka\nparaikaa käsillä on! Yötä minä ihailen, sille minä ylistystäni laulan.\"\n\n\"Kaunis se minustakin on\", palsami vastasi, \"kun näin kahden hämärässä\nkuiskailemme, kun vain aavistamalla toisensa tuntee ja ainoastaan\nsilmäin väikkeen selvästi näkee. Mutta onpa aamukin ihana -- juuri silloin\nkun aurinko nousee, kun kastepisarat välkkyvät ja heräävä tuuli puiden\nlehtiä väräyttää.\"\n\n\"Totta, ystäväni -- elämä on oikeastaan aina kaunista! Aamu on kaunis, kun\nkukko virtensä virittää, linnut livertävät ja vastikään havahtuneet\nlapset riemuiten pihalla tanhuilevat. Päivä on kaunis, kun aurinko\ntanssii kedolla ja työväki kulkee helmeilevin otsin ja loistavin silmin\npihan poikki aterialle. Ja ilta on ihana, kun varjot pitenevät ja\nkotiinpalaavan karjan kellot kalkkavat metsänlaidassa. Mutta ei\nkuitenkaan mikään vedä yölle vertoja -- katsoppas, vasta silloin me\nlöydämme oman itsemme.\"\n\n\"Löydämme oman itsemme...?\" virkahti palsami. \"Nyt vasta minä alan sinua\nymmärtää!\"\n\n\"Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian\nohut ja kirkas\", jatkoi verenpisara. \"Päivällä me kuulumme koko\nmaailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu,\nlähenee oma hetkemme. Se hiipii hiljaa ulkona puiden alla ja istahtaa\nsisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana\nilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja\nkatsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin. Taimet uinuvat,\nmarrot ja ikäliköt nukkuvat, valveilla ovat...\" Valkean käsivarren liike\nhäivähti peränurkassa hämyn läpi, \"Valveilla ovat...?\" kysyi palsami\npidätetyin äänin. \"Vain ne jotka -- kukkivat!\" kuiskasi verenpisara.\n\n\"Jumala, kuinka sinä olet ihana, sinä minun Tumma tyttöni! Sinä olet\nkuin yö -- huumaava ja kiehtova kuin yö, salaperäinen ja sulettu kuin\nsyysyö, jota ainoastaan kirkkaat elosalamat valaisevat.\n\n\"Nyt vasta minä ymmärrän mitä nuoruus ja rakkaus on! Kuinka se on suuri\nja kaunis, kuinka se tulee kuin kuningas kultaisissa vaunuissa, ja\nviittaa meidät luokseen ja tempaa meidät mukaansa.\"\n\n\"Mutta miksi väriset, armaani? Miksi kätesi niin kuumasti puristaa ja\nsilmäsi niin kummasti katsoo?\"\n\n\"En minä tiedä... Minun on liian kuuma. Ei, ei; minä olen liian\nonnellinen...\"\n\n\"Liian onnellinen --?\"\n\n\"Ei, ei, en minä tiedä... Minä toivoisin jotakin...\"\n\n\"Sano se toivomus minulle!\"\n\n\"Ei, ei; en minä mitään toivo, enkä minä osaa mitään sanoa. Minä...\"\n\n\"Mitä sitte? Etkö voi sitä minulle sanoa?\"\n\n\"En minä voi, enkä minä tiedä. Minä ... pelkään.\"\n\n\"Pelkäät --? Minua?\"\n\n\"Ei, ei; kuinka minä sinua pelkäisin! Minä vaan...\"\n\n\"Sano, sano se minulle! Minä ymmärrän sinua puolesta sanasta.\"\n\n\"Minä pelkään... Ei, ei; en minä osaa sitä kuitenkaan sanoa -- voi kuinka\näärettömästi minä sinua rakastan!\"\n\n\"Ja kaikkein ihanimpana kaikista kauniista hetkistä\", kuiskasi taasen\npalsami, \"on minun mielessäni säilynyt se hetki, jolloin ensi kertaa\nkukkaan puhkesin, kun terälehdet avautuivat ja aurinko suuteli suoraan\nsydämeen.\"\n\n\"Siinä sinä oikein sanoit\", virkkoi verenpisara liikutettuna. \"Minä sen\ntiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä\nmyöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran\nvertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan\nseisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana. Ja aavistamme ja\nriemuitsemme ja kyselemme itseltämme: joko pian, joko tänään? Ja\ntoivomme ja pelkäämme, emmekä tiedä itsekkään mitä toivomme ja\npelkäämme, ja kuitenkin sen tiedämme. Emmekä ajattele mennyttä emmekä\ntulevaa, vaan juuri sitä lähenevää hetkeä... Vihdoin se tulee, ja\nterälehdet punertuvat ja avautuvat, ja kaikki hiukenee, ja me tunnemme\nsulautuvamme valoon ja lämpöön.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnni seisoi vuoteen ääressä ja katseli hiljaisesti hymyillen.\n\nTytön valtoimet suortuvat lepäsivät kuin musta silkkihuivi valkoisella\npäänalusella. Niiden päällä uinui nuorukaisen pää.\n\nHe pitivät toisiaan molemmista käsistä ja katselivat syvälle toistensa\nsilmiin. Onni oli seisonut pitkän aikaa heidän vuoteensa ääressä, mutta\nei ollut kuullut heidän sanaakaan sanovan, oli vain nähnyt heidän koko\najan noin toisiaan katselevan ja hellästi hymyilevän.\n\nAurinko kiipesi hiljalleen harjun rinnettä ylös, hypähti sinne päästyään\nyhdellä askeleella kedon poikki ja kurkisti ikkunasta sisään.\n\nTyttö kohotti katsettaan.\n\nAurinko katsoi tyttöä suoraan silmiin.\n\nTyttö kavahti. Niinkuin hän olisi havahtunut syvästä unesta, niinkuin\nkaikki olisi näyttänyt toisenlaiselta, oudolta ja kummalliselta:\n\n\"Onko auringollakin silmät...? Onko se muinakin aamuina minua\nkatsellut...?\"\n\nKului hetki. Hän kohotti uudelleen arasti katseensa.\n\nAurinko katsoi suurin, kysyvin silmin -- juuri niinkuin äiti katsoo, kun\nhän ei mitään puhu, vaan ainoastaan katsoo.\n\nTyttö tunsi veren tyrehtyvän suonissaan, katse vaipui eikä enää\nnoussut -- kaksi suurta kyynelhelmeä väreili silmäripsissä.\n\n\"Mitä --?\" sanoi nuorukainen säpsähtäen ja kohosi toisen kyynärpäänsä\nvaraan. \"Mikä sinun nyt tuli, minun Tummani?\" Hän puristi tyttöä\nlämpimästi kädestä: \"Miksi alaspäin katsot?\"\n\nKyynelhelmet värähtivät -- ja putosivat raskaasti vuoteelle. Tyttö painoi\näkkiä päänsä tyynyyn ja kääntyi kasvoilleen.\n\n\"Voi minun Tummani!\" hätäili nuorukainen, tuntien palavaa halua puhua\nhänelle lohduttavia sanoja.\n\nTytön paljastuneet hartiat alkoivat värähdellä ja pidätetyt nyyhkytykset\nhuokailivat raskaasti kasvojen alla.\n\nNiinkuin kylmä rauta olisi tunkeutunut nuorukaisen lävitse, niinkuin hän\näsken olisi lentänyt sinisissä korkeuksissa, mutta nyt äkkiä pudonnut\nruhjotuin siivin terävään louhikkoon ja kuullut ympärillään ääniä, jotka\nitkivät ja valittivat.\n\nNuorukainen vaipui raskaasti suulleen ja upotti kasvonsa mustiin\nsuortuviin.\n\nKaksi ihmislasta, kahdet värisevät hartiat, kahdet kyynelissä kylpevät\nkasvot -- raskaat huokaukset täyttivät huoneen.\n\nOnni painoi kätensä korvilleen ja hiipi hiljalleen ovelle. Aurinko\nkääntyi poispäin ja peitti himmentyneen silmänsä. \"Suru!\" kuiskasi\nverenpisara ja punainen kyynel tipahti ikkunanlaudalle.\n\nNiinkuin sen tumman surun alla kuitenkin olisi punertanut lämmin\nruskotus, suuri yhteinen salaisuus. Niinkuin silmät olisivat avautuneet\nja he vasta nyt, kyynelten lävitse, olisivat nähneet toisensa -- ei\nnuorukaista ja neitoa, outoa, salaperäistä ja aavistettavaa, vaan kaksi\nilon ja surun väräyttämää ihmistä aamun vaaleassa kajastuksessa.\n\n\"Voitko antaa minulle milloinkaan anteeksi?\" kysyi nuorukainen väräjävin\näänin.\n\n\"Anteeksi --?\" vastasi tyttö ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa.\n\n\"Etkö koskaan minua pahalla muistele?\" kysyi taasen nuorukainen.\n\n\"Kuinka minä voisin sinua pahalla muistella, sinua, joka olet ollut\nminulle kaikki? -- Mutta miksi meidän pitää juuri nyt erota?\"\n\n\"Niin, miksi meidän pitää nyt erota?\" huokasi nuorukainen, tietämättä\nmitä vastaisi.\n\n\"Jos sinä tietäisit kuinka ikävä minun nyt tulee!\"\n\n\"Ja jos _sinä_ tietäisit ... voi Jumala sentään! Mutta minkä minä sille\nvoin?\"\n\n\"Älä ole minun tähteni tuskissasi, tiedänhän minä ettet sinä sille\nmitään voi. Enkä minä voi sinulta enempää pyytää, sinä olet ollut\nminulle niin hyvä. Mutta kun minä saisin edes vielä kerran sinua\nnähdä -- joskus, vaikka monen vuoden perästä, kun vaan saisin.\"\n\n\"Ehkä minä tulen sinua katsomaan...\"\n\n\"Tule, tule! Minä odotan sinua viikosta viikkoon!\"\n\nNuorukainen veti hitaasti kellon taskustaan, katsoi ensin itse ja\nnäytti sitte tytölle.\n\n\"Niin, kyllä sinun täytyy nyt lähteä. Mutta kuinka minä voin sinua\npäästää?\"\n\n\"Ja kuinka minä voin mennä? -- Kun olisi aina yö eikä tulisi koskaan\npäivä!\"\n\n\"Niin! se viimeinen yö, ja sitte tulisi tuomio -- en minä nyt sitäkään\npelkäisi, en yhtään... Vielä hetki, yksi ainoa vaan! Anna minun katsoa\nsinua vielä kerran, näin, tällälailla -- etten minä sinua koskaan\nunohtaisi.\"\n\n\"Voi voi, minun Tumma tyttöni!\" sanoi nuorukainen hellästi. Mutta hänen\nrintaansa kohosi hätä ja tuska -- niinkuin haka olisi nyt ovesta murrettu\nja kuka tahansa voisi rynnätä sisään. \"Yksi rukous minulla vielä sinulle\nolisi\" -- hänen puheensa oli kuin hukkuvan hätähuuto -- \"ettet sinä tämän\njälkeen rakastaisi ketään muuta, paitsi sitte sitä, jonka kerran\nomaksesi valitset.\"\n\n\"Kuinka minä voisin ketään muuta rakastaa?\" sanoi tyttö ihmetellen.\n\"Enkä minä lakkaa sinua rakastamasta vielä silloinkaan.\"\n\n\"Ei, ei, se olisi väärin. Silloin _täytyy_!\"\n\n\"Sen vaan minä yksin tiedän\", sanoi tyttö äänellä, joka sai nuorukaisen\nsekä iloitsemaan että yhä enemmän pelkäämään.\n\n\"Anna se lupaus minulle! Et sinä ymmärrä minkä vuoksi minä sitä niin\nrukoilen, en minä sitä itseni vuoksi tee\", pyysi nuorukainen.\n\n\"Sen minä jo silloin annoin, kun sinut ensi kertaa näin\", vastasi tyttö\nvetäen nuorukaisen itseensä kiinni.\n\nHe irtautuivat ja nousivat.\n\nTyttö saattoi nuorukaista ovelle, pitäen häntä yhä kädestä. Siellä hän\nmiltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi\ntahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn\nja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien\nsuortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä -- huulet tapasivat\ntoisensa.\n\nTytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin\nniinkuin ennen, vaan suoraan ylös. Ja nuorukainen näki kuinka silmäin\nilme muuttui, ensin niin äärettömän helläksi, sitte kuin rukoilevaksi ja\nsitte niinkuin se olisi irtautunut maasta ja katsellut kaukaista, pyhää\nilmestystä. Hän ei olisi uskaltanut jäsentäkään hievauttaa, vaikka tyttö\nolisi seisonut niin koko päivän. Sitte ne silmät värähtivät ja\nummistuivat -- tyttö irrotti huulensa. Nuorukainen näki niissä vaalean,\nverettömän juovan ja tunsi niinkuin omiinsa olisi painettu ainainen,\nhäviämätön merkki.\n\n\"En minä voi mitenkään sinusta näin erota!\" sanoi nuorukainen\ntuskaisesti. \"Me ennätämme illaksi Kirveskallion luo, ja minä tulen\nsinua katsomaan -- ja tulen niinkauvan kun olemme siksi lähellä, että\nennätän yön kuluessa edestakaisin käydä.\"\n\nTytön kasvoilla värähti kuin syksyinen auringonpaiste, mutta hän ei\nsanonut sanaakaan. Katsoi vaan niinkuin ei ollut koskaan ennen\nkatsonut -- ja jäi yhä katsomaan, kun nuorukainen vihdoin astui ovesta\nulos.\n\n\n\n\n7. PlHLAJANTERTTU\n\n\n\"Tiedätkö, miksi minä olen sinut Pihlajantertuksi ristinnyt?\" kysyi\nnuorukainen, pitäen vieressään istuvan nuoren tytön kättä omassaan.\n\n\"Varmaankin senvuoksi, kun minä niin kauheasti punastuin silloin, kun\nsinä minua ensi kertaa puhuttelit\", tyttö kainostellen vastasi.\n\n\"Ei, ei! Etkö osaa paremmin arvata?\"\n\n\"En minä osaa, en minä ole koskaan sitä ajatellut. Minusta vaan\nPihlajanterttu on ollut niin kaunis nimi, että minä olen ollut siitä\niloinen.\n\n\"Rumankos minä olisin voinut sinulle antaa?\" hymyili nuorukainen. \"Mutta\nsen takana on paljo, hyvin paljo, kun sinä vaan voisit minua ymmärtää.\"\n\n\"Ehkä minä ymmärrän\", tyttö sanoi, katsoen häntä luottavasti silmiin.\n\n\"Et sinä minua kokonaan ymmärrä -- eikä se ole tarpeenkaan. Mutta\npääajatuksen sinä kyllä ymmärrät... Katsoppas! Minusta viime kevät oli\nniin ylen kaunis, ja minä olin niin onnellinen että elämä oli niin\nkaunista. Mutta sitte tuli kesä ja syksy, ja ruoho alkoi kalveta ja\nlehdet kellastua, ja minun tuli niin kovin ikävä.\"\n\n\"Niinkö, että sinulla on ollut ikävä kesä...?\" sanoi tyttö hellästi.\n\n\"Kovin ikävä -- näetkös, kun minä en voinut unohtaa sitä minun kaunista\nkevättäni, vaan sitä alati ikävöin. Kun minä olisin edes ollut niillä\nsamoilla paikoilla, vaan kun minä olen tällainen kulkija...\"\n\n\"Minkästähden sinä sillalailla kulet?\"\n\n\"Kun minä olen kulkemaan luotu\", huokasi nuorukainen ja jäi eteensä\ntuijottamaan.\n\n\"Mutta missä sinä silloin olit...?\" kysyi tyttö arasti, kuin hätäillen,\nja katsoi häneen tutkivasti.\n\n\"Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää -- en minä nyt enää kevättä\nmuistele. Ja sitähän minun piti sinulle kertoakkin, kuka minulle sitte\nnäytti että syksykin on kaunis.\"\n\n\"Näyttikö sen joku?\"\n\n\"Näyttipä niinkin -- tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin\nnäin.\"\n\nHän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin.\n\n\"Se näyttäjä oli -- muuan pieni pihlajanterttu. Kun minä sinut näin, niin\nsinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäenrinteessä. Koivut olivat\njo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit\nniiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle -- ei, ei, et sinä\nmitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä\nkatsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai\nmenenkö ohitse?\"\n\n\"Olisitko sinä mennyt ohitse...?\"\n\n\"Kyllä minä niin ajattelin -- kun minä kuitenkin olen ohimenijä... Minä en\ntietänyt oliko oikein jäädä sinua katsomaan.\"\n\n\"Nyt en minä ymmärrä sinua yhtään.\"\n\n\"Et sinä ymmärräkkään, se oli vaan niitä minun omia ajatuksiani...\nMutta minä en mennytkään, ja sitä minä saan kiittää että minulla nyt on\nollut näin kaunis syksy.\"\n\n\"Ja minulla...\", kuiskasi tyttö.\n\n\"Niin -- sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa\npaljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja\nhiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee\nja mitä ihminen etsii.\"\n\nTyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan\nhänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen:\n\n\"Puhu vielä -- siitä samasta! Se on niin kaunista, ja minä ymmärrän sinua\nniin hyvin, vaikken minä osaa itse puhua!\"\n\n\"Niin, kyllä sinä sen ymmärrät ja kyllä sen ymmärtävät kaikki, ettei\nelämässä muuta kaunista olekkaan ja ettei ihminen muuta varten eläkkään.\nIlman sitä ei ole kuin kädet ja työ, ja leipä ja hampaat, mutta kun se\nilmestyy, niin kaikki muuttuu. Etkö sinäkin ole huomannut kuinka ihminen\nsilloin muuttuu aivan toiseksi?\"\n\n\"Oi olen, olen! Kuinka minä en olisi sitä huomannut?\"\n\n\"Kuinka totiset kasvot oppivat hymyilemään ja silmät puhumaan, ja kuinka\nihminen oppii sitä puhetta ymmärtämään. Ja kuinka äänikin muuttuu\nkokonaan, niin että puhe on kuin hopeista soittoa. Kuinka koko maailma\nkirkastuu ja kaunistuu ja ihminen itse muuttuu niin sanomattoman\nkauniiksi.\"\n\n\"Juuri niin -- kuinka kaunis sinä nytkin olet, Olavi! Niin että tämä\nkaikki on kuin kaunista unta.\"\n\n\"Ja muistatko juuri sen ajan, kun sinä rupesit minusta pitämään?\"\n\n\"Sen minä aina muistan, aina!\"\n\n\"Voi voi, kuinka kaunis sinä silloin olit -- kun sinä vuoroin punastuit ja\nvuoroin vaalenit, etkä tietänyt minne katsoisit, ja rintasi tykytti,\netkä uskaltanut itsellesikään tunnustaa minkävuoksi se tykytti. Minä\nkatselin sinua silloin kuin varkain ja olisin toivonut ettet sinä olisi\nminua ollenkaan nähnyt, vaan että minä olisin voinut jostakin\nlymypaikasta koko ikäni sinua sellaisena katsella.\"\n\n\"Mutta sinä et tiedä kuinka rauhaton minä silloin olin -- en minä olisi\nvoinut sitä kauvan kestää.\"\n\n\"Kyllä minä sen tiedän... Ja vielä kauniimpi sinä olet sitte ollut, kun\nsinä minulle avauduit ja minä olen voinut sinun silmistäsi lukea kaikki\nniinkuin avatusta kirjasta, ja voinut sinua kiittää siitä, että sinä\nminulle elämän jälleen kauniiksi teit.\"\n\n\"Enhän minä mitään...\", sanoi tyttö, punastui ja painoi katseensa alas.\nMutta nosti sitte jälleen silmänsä, tarttui molemmin käsin nuorukaisen\ntakin rintapieliin, ja tehden kohoutuvan liikkeen katsoi häneen\nkysyvästi.\n\nNuorukainen hymyili vastaukseksi.\n\nTyttö vetäytyi hiljalleen ylös syliin ja pani molemmat kätensä hänen\nkaulansa ympäri:\n\n\"Saanko minä olla näin?\"\n\n\"Saat -- juuri sillälailla\", sanoi nuorukainen ja laski toisen kätensä\nhänen vyötäisilleen.\n\nTyttö lähensi päätään kysyvin katsein...\n\n\"Ei, ei!\" sanoi nuorukainen ja laski kuin hellästi torjuen toisen\nkätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Miksi ei nyt?\" kuiskasi tyttö kuin rukoillen.\n\n\"Siksi, että näin on parempi. Sinun tulee vaan ikävä, kun minä olen\ntämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.\"\n\n\"Siksipä juuri!\" huudahti tyttö kiihkeästi.\n\n\"Ei, ei; minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!\" nuorukainen sanoi ja otti\ntytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle.\n\nTytön silmissä kuvastui syvä mielenliikutus, mutta hän ei sanonut\nsanaakaan, antoi vain päänsä vaipua alas nuorukaisen rinnoille.\n\nNuorukainen tunsi selittämätöntä iloa, niinkuin hän olisi voittanut\nsuuren voiton itsensä yli. Tytön lämmin hengitys huokui kuin kesäinen\npäiväpaiste hennon paidanrinnan läpi ja hän silitteli onnesta hymyillen\ntytön ruskeita suortuvia.\n\nHän aikoi juuri sanoa, että etkö sinä nyt itsekkin myönnä että näin on\nkaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi polttavan hengähdyksen\nrinnassaan, ikäänkuin tulenkieleke olisi sattunut paljaaseen\nihoon -- kuumat huulet puristautuivat kiinni ja painoivat tulisia\nsuudelmia paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat äkisti niskasta\nja kiertyivät alempaa tiukasti hänen vartalonsa ympärille.\n\n\"Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?\" huusi nuorukainen\ntuskaisella äänellä, ottaen tytön käsivarsista ja aikoen irtautua. Mutta\nhän tunsi samassa noiden suuteloiden menevän kuin polttavan hyväilyn\nkoko olemuksensa läpi -- niinkuin maanalainen tuli olisi äkkiä puhjennut\nhänen sisässään ja hukuttanut kaikki, mistä hän äsken oli iloinnut.\n\n\"Voi voi, Pihlajanterttu!\" sanoi hän melkein itkusta väräjävällä\näänellä, tempasi kuin huumeissaan tytön ylemmäksi, yhdytti kiihkeästi\nhänen janoovat huulensa ja sulki hänet niin rajuun syleilyyn, että\nmolempien hengitys salpautui.\n\n\n\n\n8. ENSI LUMI\n\n\nSe lankesi sinä vuonna tavallista myöhemmin, vasta muutamia päiviä ennen\njoulua. Siksi ihmisistä tuntui niinkuin taivas olisi hopeata satanut.\n\nLapset tervehtivät sitä raikuvilla riemuhuudoilla ja räiskyvällä\nlumisodalla, naiset kantoivat sitä lapiomäärin huoneisiin ja kylvivät\nlattialle lakasemaan ruvetessaan, ja miehet kiinnittivät heläjävät\nkulkuset hevostensa ajokatuihin.\n\nMetsäteillä kuhisi hilpeämielisiä ajomiehiä ja kaupunkiin johtavalla\nsuurella valtatiellä kulki kuin katkeamaton pyhiinvaeltajain jono.\nEivätkä ihmiset malttaneet olla huutamatta vastaantulijalle iloista\ntervehdystä ja sanomatta jotakin lumesta, olipa tulija kuinka outo\ntahansa.\n\nIlta alkoi hämärtää.\n\nOlavi oli juuri palannut metsätöistä ja istui nyt pienen torpan pienessä\nkamarissa, missä hänellä oli asuntonsa, kun sisään astui vanhahko mies,\nmuuan sen kylän isäntiä.\n\n\"Iltaa -- terveisiä kaupungista!\" tervehti mies.\n\n\"Iltaa iltaa! Ettekö käy istumaan?\"\n\n\"Eipä ole oikein aikaakaan ... minulla vaan on teille vähän\nkaupunginterveisiä. Syötin toissa iltana Välimäessä hevostani, ja sieltä\nniitä lähetettiin -- tällaisia näin!\"\n\nMies otti povestaan pienen paperikäärön ja ojensi sen Olaville.\n\nNuorukainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja sai vaivoin\nkiitetyksi.\n\nTerveistentuoja sen kyllä huomasi, mutta ei ollut mitään huomaavinaan,\nvaan jatkoi hyvänsävyisesti hymyillen:\n\n\"Minulle kyllä sanottiin ettei tarvitse mitään sanoa, vaan ainoastaan\nantaa tämä. Mutta ehkä minä sentään kerron kuinka minä sen sain...?\"\n\n\"Kertokaa vaan -- kyllähän minä mielelläni...\", sanoi nuorukainen, yhä\nedelleen hämillään.\n\n\"Niinkuin sanoin, niin minä syötin siellä hevostani ja läksin sitte\niltahämärässä ajamaan. Kun pääsen niitylle talon alle, niin kuulen äkkiä\njonkun juoksevan takanani. -- Unohtuiko minulta jotakin? ajattelen minä ja\npysäytän.\n\nSe juoksija on semmoinen pieni sievä tyttö, ilman huivia ja posket\npunottavat.\n\n'Jäikö jotain?' kysyn minä.\n\n'Jäi', vastaa tyttö ja katsoo varpaisiinsa. -- 'Te puhuitte että se Olavi\non nyt siellä teidän kylässä?'\n\n'Niinhän minä puhuin. Entäs sitte?'\n\n'Minä vaan tunnen sen, ja minulla olisi asiata.'\n\n'Oo!' sanon minä ja naurahdan.\n\n'Ei muuta kuin terveisiä', tyttö hätäisesti lisää.\n\n'Kyllähän niitä menee, onhan nyt hyvä keli!'\n\n'Voipikos teihin luottaa?' tyttö taas sanoo.\n\n'Ettäkö hukkaisin tiellä?' kysäsen minä.\n\n'Niin -- taikka pilkaksi kääntäisitte.'\n\n'Kuinkas minä pilkaksi kääntäisin, vanha mies?'\n\n'Siihen minäkin luotin', tyttö sanoo. 'Tässä ne olisi!'\n\nSitte se antoi tuon tuossa.\n\n'Oikein näin kädestä annettaviako?' minä nauran.\n\n'Niin -- ettehän te avaa? Kyllä sen tuntee muutenkin, mitä siellä on.'\n\n'Minkästähden minä sitä avaisin?' vakuutan minä.\n\n'Ja annatte kahdenkesken? Eikä tarvitse mitään sanoa.'\n\n'Ei, ei, kyllä minä ymmärrän että tämä on kauniisti vietävä', aijon\nminä sanoa, mutta silloin se jo mennä vilistää, niin että letti heiluu.\n\nNiin että sillälailla se minulle annettiin. Ja nyt minä menen -- voikaa\nhyvin!\"\n\n\"Hyvästi! Kiitoksia paljon ... kaikesta!\"\n\nNuorukainen vaipui pöydän ääreen istumaan, käärö kädessään. Hän tunsi\nmitä siellä oli, mutta ei kiirehtinyt avaamaan, vaan ajatteli kuinka\ntuon kaiken oli täytynyt tapahtua. Kuinka ruskeatukkainen,\nkirkassilmäinen, miltei vielä lapselta näyttävä tyttö oli istunut\ntuvassa, kun matkustaja söi sivupenkillä punaisesta matka-arkustaan.\nKuinka mies oli puhunut ensilumesta ja hyvästä kelistä, ja että nyt ne\npääsivät siellä meidän kylälläkin metsätyöt alkuun. Ja niitä onkin nyt\nentistä enemmän, niin että on ylösotossa apulainenkin, muuan Olavi\nniminen nuori mies.\n\n'Olavi!' on tyttö ääneensä huudahtaa ja sävähtää aivan punaiseksi, ja\nkeskeyttää työnsä tarkemmin kuullakseen. Mutta matkustaja ei puhu enää\nmitään siitä, mistä hän haluaisi kuulla, vaan kaikesta muusta\njoutavasta. Tyttö on rauhaton eikä tiedä mitä tehdä, sen vaan että\njotakin hänen pitäisi. Ja hän katsoo hyvin tarkkaan matkustajan\nkasvoihin, kun se nyt istuu penkillä ja tupakoi. -- 'Se on niin rehellisen\nja hyvän näköinen', ajattelee tyttö. 'Kylläkai siihen voipi luottaa?'\n\nJa sitte tyttö menee hiljalleen kamariin, niinkuin menisi jotain\nhakemaan, ja ottaa jotakin piirongin laatikosta -- jotakin, jota hän on\nkauvan säilyttänyt. Etsii paperia tai pussia, eikä tahdo löytää. Löytää\nvihdoin ja panee sen siihen ja sitoo rihman päälle, ja tekee hyvin lujan\nsolmun, ja leikkaa päät hyvin lyhyiksi, ettei sitä voisi sormin\navata -- ja hymyilee.\n\nNyt tyttö palaa sisään -- se pieni käärö taskussa. Matkamies hankkiutuu\njuuri lähtöön. 'Pitää tässä mennä lehmänhaudevettä valmistamaan!' tyttö\nsanoo, ja menee karjankeittiöön ja katselee sen ikkunasta kuinka\nmatkustaja irrottaa hevostaan. Nyt se jo ajaa portista ja nykäsee\nhevosensa juoksuun niittytielle päästyään. 'Nyt!' ajattelee tyttö ja\nlähtee jälessä.\n\nJa nuorukainen näkee kuinka tyttö juoksee ja kuinka kiihkeästi hänen\nrintansa lyö, kun hän pysäyttää miehen ja alkaa puhella. Kuinka hän\npunastuu ja kuinka hän katsoo, ja kuinka hän on niin iloissaan, kun saa\nasiansa toimitetuksi, ettei muista edes kiittääkkään, vaan juoksee kuin\nsen ilonsa kanssa kilpaa takaisin. Ja kuinka hän pihalle päästyään\nkatsoo joka taholle ympärilleen, ettei vaan kukaan olisi nähnyt, ja\nmenee sitte karjankeittiöön...\n\nNuorukainen avaa käärön -- hiljaa, riemuisin tuntein.\n\nSuuri tummanpunainen omena lausuu tytön terveiset.\n\n\"Pihlajantertun värikin!\" huudahtaa nuorukainen, ikäänkuin tyttö olisi\nvarta vasten valinnut senvärisen suuresta varastosta, vaikka hän tietää\nettä se epäilemättä on ollut hänen ainoansa.\n\nJa nuorukaisen sydän paisuu ilosta ja ylpeydestä, että tyttö yhä vielä\nhäntä muistaa: \"Sellainen tyttö, sellaiset terveiset!\"\n\nJa hänen ajatuksensa palaa kauniiseen syksyyn, ja hän kierittelee kuin\nhyväillen omenaa kädessään ja katselee hymyillen ikkunasta ulos.\n\nSilloin hän tuntee niinkuin omena jollakin kohdalla aina nykäsisi häntä\nkädestä, ikäänkuin jostakin huomauttaakseen. Ja hän kääntyy katsomaan\nmitä se oikein on, ja huomaa kuoren olevan eräässä kohti koholla ja\nkohouman ympärillä kuin veitsellä piirretyn pyörön. Hän kohottaa\nuteliaasti sen reunaa. Silloin kohoaa pieni pyöreä lohkare kuin sievonen\nkansi -- kannen alta näkyy valkoista paperia.\n\n\"Vielä lähempiäkö terveisiä --?\" huudahtaa nuorukainen ja ottaa ilosta\nvapisevin käsin paperin kätköstään ja alkaa kiehittää sitä auki.\n\nSe on aivan pieni lippu ja sen toisella puolella on tottumattomalla\nkädellä kiireisesti lyijykynällä piirretyt terveiset::\n\n    \"Nyt minä tiedän mitä ikävä on. Oletko\n    Pihlajanterttusi kokonaan unohtanut,\n    minä joka ilta nukun vaan sinua ajatellen.\"\n\nOmena vierähtää nuorukaisen syliin, paperilippu vapisee hänen kädessään\nja silmiin nousee himmeä kimallus.\n\nNuorukainen katsahtaa ylös. Suuria viileitä lumihiutaleita putoo\nraskaasti alas.\n\nKuluu hetki ja toinen. Ilma tummenee ja vihdoin kokonaan himmenee, mutta\nnuorukainen istuu yhä entisellään, paperilippu kädessään ja katselee\nulos.\n\nHän ei näe enää mitään, mutta hän _tuntee_ kuinka suuria, viileitä\nlumihiutaleita yhä putoo raskaasti alas.\n\n\n\n\n9. ANNANSILMÄ\n\n\nAnnansilmä ikkunalla kukki -- pienen kamarin pienellä ikkunalla.\n\nAnnansilmä kukkii keväällä ja kesällä -- tämä Annansilmä jo talvella\nkukki.\n\n\"Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, miksi sinä nyt\ntalvella kukit\", puheli ajatuksissaan nuori tyttö -- \"että ilo hänen\nikkunallaan hymyilisi.\"\n\nAnnansilmä kukkii vain muutamia kuukausia -- tämä Annansilmä jo joululta\nalotti, koko kevättalven kukki ja päivä päivältä yhä vielä somentui.\n\n\"Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, kuinka kauvan sinä\nkukit. Sinä silloin rupesit, kun minä sinut tuvasta tänne muutin -- ja kun\nei häntä enää ole, jonka iloksi minä sinut muutin, silloin vasta sinä\nkukkimasta lakkaat.\"\n\nTyttö kumartui yhä syvempään kukan yli.\n\n\"Yksi ainoa kukkanen tytöllä on -- niin kaunis ja vieno\", kuiskasi hän,\npainaen hennot huulensa hyväillen vastapuhjenneita vaaleanpunaisia\nterälehtiä vasten.\n\n\"Yksi ystävä tytöllä on -- niin hellä ja hieno\", hymyili kukka vastaan,\nnyökäyttäen päätään pihallepäin.\n\nIkkunan editse, sujahti suksilla solakka nuorukainen, lakki takaraivoon\ntyöntyneenä ja pieni reppu selässä heiluen.\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti tyttö ja riensi juoksujalkaa tuvan ja porstuan\nkautta portaille.\n\n\"Terveisiä, Annansilmä!\" virkkoi nuorukainen tuskin kuuluvin äänin,\nmutta sitä säihkyvämmin silmin, asetellen suksiaan ja sauvojaan\naitanräystään alle pystyyn.\n\nTyttö nyökäytti päätään ilosta säteillen.\n\nNuorukainen riensi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön\neteen.\n\n\"Terveisiä!\" sanoi hän uudelleen nauraen ja painoi leikiten kätensä\ntytön poskille.\n\n\"No no!\" nauroi tyttö ja tarttui molemmin käsin hänen\nranteisiinsa. -- \"Minä olen sinua niin odottanut. Äiti on kylällä ja\nmiehet viipyvät vielä kotvan metsässä.\"\n\n\"Niin että sinä olet ollut aivan yksin ja tietysti pelännyt kauheasti\",\nnauroi nuorukainen, pitäen käsiään yhä tytön poskilla ja työntäen hänet\nsillätavoin takaperin kynnyksen yli.\n\nHe menivät kisaten tupaan ja nuorukainen vei reppunsa kamarin naulaan.\n\n\"Arvaappas mitä minä olen tänään kotiin hiihdellessäni ajatellut?\" sanoi\nnuorukainen tupaan tullessaan.\n\n\"En minä sinun arvotuksiasi osaa koskaan arvata. Mitä sitte?\"\n\n\"Sitä vaan että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset\", vastasi\nnuorukainen, ottaen tytön kädestä ja vetäen hänet penkille viereensä\nistumaan. \"Ja jos minä vaan löydän sopivat puut, niin pian minä ne\nvieläkin teen.\"\n\n\"Älä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtääkkään.\"\n\n\"Siksipä -- että oppisit! Ja sitte sinun pitäisi tulla jonakin päivänä\nminun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin.\"\n\n\"Niitä sinun hirmuisia tukkikasojasiko?\"\n\n\"Vaikkapa niitäkin, ja nostaisin sinut kaikkein korkeimman kasan\nhuipulle istumaan -- niinkuin peipposen vain! Ei, ei; jotain muuta minä\ntarkotin. Katsoppas, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin\ntäällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan\ntoisella lailla kuin täällä. Siellä on omat tiensä ja kylänsä, jopa\nkirkkonsa ja pappinsakin, ja...\"\n\n\"Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi\", tyttö nauroi.\n\n\"Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat\nnähdä puhunko satuja. -- Meillä onkin nyt hyvää aikaa.\"\n\n\"Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet? Emmehän me nyt voi\nmihinkään lähteä ... ja tuskin koskaan.\"\n\n\"Kyllä me voimme, ja ihan paikalla!\"\n\nHän meni astiakaappinurkkaan ja tempasi sinne jännitetyltä huivinuoralta\npienen villahuivin, jonka kietoi leikiten tytön päähän:\n\n\"Nyt lähdettiin!\"\n\nTyttö veti kisaten huivin päästään, eikä tiennyt mitä ajatella.\n\n\"Etkö sinä vieläkään ymmärrä?\" nauroi nuorukainen, ottaen huivin\nkäteensä. \"Sinun tietysti täytyy otaksua, että nyt on kulunut pari\nviikkoa ja että ne sinun suksesi ovat nyt valmiit. Me olemme jo\nhiihdelleet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi kehtaa\njo lähteä vaikkapa ihmisten ilmoille. Ja sitten me lähdemme. -- Katsoppas\ntuonne!\"\n\nLeikki tempasi tytön mukaansa. Hän siirtyi ikkunanpieleen istumaan ja\nkatsoi hymyillen pihalle.\n\n\"Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset\nrinnakkain\", jatkoi nuorukainen. \"Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja\näiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä. -- Mitäs nyt, kun äiti\nnaputtaa ikkunanlasiin?\n\n'Älkää vaan viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!' varottaa äiti. 'Ei\nse kuitenkaan pysy pystyssä.'\n\n'No ihan niihin kaikkein suurimpiin kuin löydämme!' nauran minä ja me\nponnistaudumme liikkeelle.\n\nJa hyvin sinä lasketkin, ei kaatumisesta puhettakaan. Sitte me\nhiihdämme niittyjen tuohon päähän ja siitä tuon pienen metsäsaarekkeen\npoikki Hirvisuolle. Kaikki sujuu kuin voideltu.\n\nMutta sitte tulee aita vastaan ja sen yli nouseminen on sinulle kovin\nhankalaa. Mitäs muuta kun minä tempaan sinut syliini ja nostan, ja sinä\nkiedot kätesi niin kauniisti...\"\n\n\"Nyt minä käännyn takaisin, kun sinä tuollalailla!\" huudahti tyttö kuin\npuolittain tosissaan.\n\n\"Älä, älä! Aita oli tosiaankin korkea, ehkä sinä pääsetkin jo toisista\nilman minun apuani.\n\nJa sitte me jatkamme matkaa ja nousemme hiljalleen Kultasenmäen rinnettä\nylös -- tunnethan sinä sen, kun olet sieltä monesti lehmiä hakenut? Ja\nsiitä se alkaakin jo hakkuualue.\n\nMe olemme nyt Kultasenmäen laella. Ja nyt on tietysti aamu-aurinko on\njuuri noussut, hanki hohtaa ja kuura kimaltelee tähtinä puiden oksilla.\n\n'Katsoppas noita puita tuolla toisen mäen rinteessä!' sanon minä.\n'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuin sinä, ja kuuratähdet loistavat\noksilla kuin sinun silmäsi.'\n\n'Kyllä ne ovat tosiaankin kauniita', vastaat sinä. 'En minä olisi\nuskonut että metsä voi olla niin ihana.'\n\n'Ei sitä uskokkaan, kuka ei ole nähnyt', sanon minä taas. 'Ja katsoppas\ntuota suurta tietä tuolla alangossa -- se on valtatie, jota myöten kaikki\ntukkikuormat lähtevät metsästä. Sinne ne kertyvät kymmeniltä ristiin\nrastiin kulkevilta haarateiltä, niin että siellä voi joskus kulkea\nparikymmentäkin kuormaa peräkkäin. Joku laulaa, joku viheltää, kolmannet\npuhelevat tai huutelevat toisilleen, ilo ja riemu saattajinaan kulkevat\ntukki-kuormat jokirantaan. Ja katsohan tuonne mäenrintaan! Siellä nousee\nparaillaan kaksi hevosmiestä tyhjine rekineen -- eikös se ole somaa?'\n\n'On, on', vastaat sinä. 'Kyllä jo myönnän ettet satuja kertonut.'\n\n'Ja yhä somenee! Kuuletko kuinka tuolta mäen takaa kajahtelee kirveiden\nkalke ja kiirii kuin tervehdys meitä vastaan? -- Nyt meidän pitää mennä\nmiehiä katsomaan!'\n\n'En minä, en minä, kyllä jo uskon!' hätäilet sinä. Mutta minä vastaan\nettä kyllä meidän täytyy ja että sinä saatkin pysytellä loitompana.\n\nSitte me laskemme Kultasenrinnettä alas -- hui sitä vauhtia! Ja nousemme\ntoisen mäen rinnettä ylös ja pysähdymme mäen laelle. Sieltä jo näemme\nkuinka miehet häärivät alangossa puiden kimpussa.\n\n'Ihankuin muurahaispesä!' huudahdat sinä.\n\n'Ihan', vastaan minä. 'Ja nyt mennään niiden luo -- mutta laskekkin\npulskasti, muista se!'\n\nKohvettunut lumi kahahtaa suksien alla. Miehet nostavat päitään ja\ntyhmimmät jäävät suu auki katsoa toljottamaan.\n\n'Päivää!' sanon minä ja hiihdän luo.\n\n'Päivää!' kuuluu vastaus ja jotkut tuuppasevat peukalollaan lakkinsa\nsyrjää, kun eivät oikein tiedä minä sinua olisi pidettävä. 'Mikä heilake\nse tuo on?' näkyy kaikkien silmistä.\n\n'Se on vaan muuan kaupunginneiti, joka ei ole koskaan ennen nähnyt\nmaalaiselämää -- pyysivät minun näyttelemään sille näitä metsätöitä',\nselitän minä miehille.\n\n'Oohoh, vai niin!' kuuluu miesten joukosta. 'Onpas siinä neitiä!'\n\n'On, on! Ja on ihan ruotsalainen, ei ymmärrä suomen sanaa -- siksi se\nnoin loitolla seisoo.'\n\n'Ettäkö niin ummikko?' ihmettelevät miehet.\n\n'Onhan niitä', minä vakuutan.\n\nMutta miehet katsovat sinuun, silmät kysymysmerkkeinä ja tyhmimpien\nsuut entistäkin enemmän ammollaan. 'Se on vaan pukeutunut noin\nmaalaisittain, ettei herättäisi huomiota', selitän minä taas. 'Jos se\nnyt olisi hatussa ja niissä muissa herrashöpenissä, niin aivanhan teiltä\nsilmät hankeen putoaisi, kun jo muutenkin noin töllistelette', nauran\nminä.\n\nJa miehetkin remahtavat nauramaan, että metsä raikuu: 'Onpas se\nnäppärä!'\n\nSitte minä jo tulenkin sinun luoksesi ja me hiihdämme taas eteenpäin.\n\nMutta sinä alat ihan tosissasi ottaa minua tiukalle, että mitä se\nsemmoinen kujeilu? Tämähän on ihan hassua!\n\nMinun on helppo vastata, että etkö itse nähnyt millaisen ilon se\nmiehissä synnytti. Ne kaiken ikänsä muistelevat sitä ummikkoruotsalaista\nkaupunginneitiä, joka kävi heidän luonaan metsässä. Nyt sinun vaan\ntäytyy muistaa olla koko päivän ruotsalaisena. Minä puhun ruotsia ne\nharvat sanat, mitkä muiden kuullen sinulle puhun, ja kun et sinä ruotsia\nosaa, niin sinä vaan hymyilet ja nyökäyttelet päätäsi ja puhut\nsilmilläsi, niin kaikki käy täydestä.\n\n'En minä sellaiseen peliin suostu!' intät sinä.\"\n\n\"Enkä suostukkaan!\" virkahti tyttö.\n\n\"Vaan siihenpä on melkein pakko -- ei sitä nyt enää voi auttaa, kun kerran\ntuli alotetuksi. Ja kyllä se hyvin menee. Tällä kulmalla ei ole ketään\npaikkakuntalaista hakkuumiehenä, niin ettei sinua kukaan tunne.'\n\nJa sitte me hiihdämme eteenpäin, miesryhmästä miesryhmään. Kaikki sujuu\nmainiosti.\n\nMutta erään ryhmän luo tultuamme miehet paraikaa laittavat tervaisesta\nkuivasmännystä nuotiota.\n\n'Nyt ne rupeevat päivälliselle -- ja niin teemme mekin ja istumme heidän\nnuotionsa ääreen', sanon minä.'\n\nSinä tietysti intät vastaan, vaan suostut lopulta, kun minä vakuutan\nettä kaikki käy hyvin, kunhan sinä vain pysyt ummikkona tai korkeintaan\nsanot 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä jotakin tarjoan.\n\nMiehet häärivät loimuavan nuotion ympärillä, kun me saavumme luo. Sinä\nolet pelkästä pelosta punanen ja valkonen, niinkuin oikea herrashetale\nainakin.\n\nMinä taas kertomaan vanhaa juttuani kaupunginneidistä, ummikosta ja\nmaalaisvaatteista, ja kysyn että saisimmeko mekin istuutua tulen\nääreen -- ehkä se tämä neitikin söisi jonkun kipenän.\n\n'Ettäkö? Ja mitäs se täällä syö...?' ihmettelevät miehet.\n\n'No sitä samaa kuin muutkin', päästän minä kuin väännettyä vitsaa.\nMiehet kilvan hakemaan havuja sinun allesi.\n\nSitte istutaan. Minä sovitan sinut aivan reunimaiseksi, että voisit olla\nikäänkuin takanani suojassa, jos pulmapaikka sattuisi.\n\nMiten ihanaa! Tuli loimuaa, lumi sulaa kuin voi nuotion alta ja\nympäriltä, ja miesten kasvot loistavat tulen kuumotuksesta. Kuka paahtaa\nlihaa, kuka kalaa pienissä kuusenoksavartaissa, ja melkein kaikki\npaahtavat jäätyneen leipänsä, joka tulee siten pehmeäksi ja nuorteaksi\nkuin vastikään uunista otettu.\n\nMinäkin teen vartaan ja paahdan meidän leipämme ja lämmitän lihankin.\nPanen sitte lihan leivänkappaleille ja leikkelen sinun osasi veitselläni\npieniksi suupaloiksi.\n\nMiehet unohtavat syöntinsä, niin uteliaina he katselevat noita minun\nvalmistuksiani.\n\n'Behagas det, fröken?' se on: saako olla, neitiseni? sanon minä ja\ntarjoan.\n\nSinä hymyilet ja nyökäytät kiitokseksi, ja tietysti otat ja haukkaat.\nJa kun olet syönyt ensimäisen suupalan, niin avaat suusi, ja minä näen\nsilmistäsi että nyt sieltä tulee mitä selvimmällä suomenkielellä:\n'erinomaista, enpä minä olisi uskonut että...'\n\n'Tag lite' tili, var så god', se on: ottakaa hiukan lisää, olkaa hyvä!\ntokasen minä kuin hukkuva ja ojennan hädissäni lihaviipaletta.\"\n\nTyttö ei voinut enää itseään pidättää, vaan purskahti hillittömään\nnauruun.\n\n\"No, nauramaankos sinä muka rupeat?\" sanoi nuorukainen. \"Sinähän\npäinvastoin punastut ja nakerrat hämilläsi niin nätisti kuin mikähän\npieni hiiri...\n\n'Ka, ihanhan se käy kuin tavalliselta ihmiseltä, vaikkei olekkaan\nkahvelia eikä lautasia!' ihmettelee joku miehistä.\n\nMinä voin vaivoin pidättää nauruani ja sinäkin puret huultasi siellä\nminun kylkeni suojassa.\n\nSitte minä otan meidän maitoleilimme, jota olen pitänyt jo kotvan tulen\nääressä.\n\n'Mitenkäs nyt käy?' sanoo joku miehistä -- kaikki odottaen katsomaan.\n\n'Saamme nyt tehdä kristillistä tasajakoa, ellei neiti tahdo maidotta\nolla', sanon minä vakavasti ja olen supattavinani jotakin sinun\nkorvaasi.\n\nSinä nyökäytät, otat astian ja ryyppäät sen suusta ja ojennat sen sitte\nminulle.\n\n'Såsom nyss mjölkadt, niinkuin vastalypsettyä', sanon minä: Sinä\nhymyilet -- miehet hymyilevät.\n\nSitte ryyppään minä, ja sitte taas sinä -- minä sentään aina pyyhkäsen\nhihallani leilin suuta omain huulteni jäleltä, ennenkun sen sinulle\nannan. Se tietysti on miehistä hirmuisen hienoa.\n\n'Tuotapa minä en olisi uskonut!' sanoo joku ja miehet alkavat taas\njatkaa syöntiään.\n\n'Mikäs siinä -- maassa maan tavalla', sanoo joku toinen rohkaistuneena.\n\n'Maassa maan tavalla, niin se ollakkin pitää!' päätän minä asiantuntijan\nvarmuudella, ja syönti jatkuu kuin leikkiä lyöden.\n\nSen päätyttyä me loikoilemme tulen ääressä. Joku miehistä ottaa\nrepustaan lehtitupakkaa ja alkaa hienontaa sitä kirveellä vastasahatun\nvalkopäisen kannon nenässä -- oli niin kiire aamulla, ettei kerjennyt\nkotona. Kutsuu sitte kaikki tupakalle, ja minäkin panen piippuuni,\nvaikka olenkin kaupunginneidin seurassa.\n\nSitte me jo lähdemmekin.\n\nMutta muutamia syliä päästyämme minä käännyn äkkiä ja sanon:\n'Kuulkaapas, Heikki! Kyllä teidän nyt pitäisi sanella tälle neidille\npieni lähtösaarna -- tuossahan se on meidän kirkkomme.'\n\n'Ilkiäisiköhän tuota?' kysäsee Holo-Heikki.\n\n'Ilkiää, ilkiää, minun vastuullani!' vakuutan minä. 'Sehän se kuitenkin\non kaikkein parasta -- ja Antti on apuna messuamisessa.'\n\n'Menkää, menkää!' kehottavat toisetkin. -- 'Kun se kerran on tänne sitä\nvarten tullut, että kaikki näkisi!'\n\nHeikki nousee suurelle kivelle ja Antti jonkun kannon nenään, ja Heikki\nalkaa pomiloida Käkelän papin tunnettua messua:\n\n'_Onko Keiturilta ketäkään kir-ko-ossaa?'_ '_Olenhan minäkin suuri ja\nmahtava he-erraa_!' vastaa Antti että metsä raikuu.\n\nMessun päätyttyä alkaa Heikki saarnata. Siinä on hiukan Jukolan\nveljeksistä, siinä on ruotsia, siinä mustalaista ja kaiken maailman\nmangerrusta sikin sokin ja sellaisena tulvana kuin keväinen virta.\nMiehet nauravat ja sinä olet naurultasi aivan nikahtua.\n\n'Neiti käskee kiittämään sekä pappia että lukkaria', sanon minä, kun\nkaikki on päättynyt. 'Ei sano ennen niin mainiota saarnaa kuulleensa.'\n\n'Sen arvasi!' riemuitsevat miehet. 'Kyllä se Heikki toimensa tolkulla\ntekee.'\n\nMiehet viipottavat lakkejaan jäähyväisiksi ja me lähdemme.\"\n\n\"Että oikeinko se on sellaista\" kysäsi tyttö ihastuneena.\n\n\"Tietysti, tietysti, mutta älä virka nyt mitään! Me lähdemme jo\nkotiinpäin, puhutaan sitte kotona.\n\nJa me nousemme mäelle ja laskea hurautamme loivaa rinnettä alas.\n\nSitte tasangolla sinä yllyt aivan kilpasille kanssani, niin että minun\non vaikea pysyä siinä pyräkässä edes rinnallasi. Poskesi hehkuvat kuin\npunaiset ruusut ja sinä lämpenet niin, että irrotat huivisi ja sitaset\nsen kuin vyöksi uumillesi.\n\n'Et sinä ole ikänä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun sinä\nhiihtelet siinä rinnallani paljain päin, jotta vaalea lettisi vain\nheilahtelee. 'Noin sinun pitäisi aina olla, tuossa Jumalan itsensä\nkutomassa huivissa vain -- se se kuitenkin on kaikkein kauniin!'\n\nJa me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin -- ja nyt me jo olemmekin\nkotona ja istumme täällä sisässä.\"\n\n\"Kyllä sinä osaat!\" virkkoi tyttö. \"Ja kyllä se kaunista oli, niin\ntavattoman kaunista ja hauskaa -- kun se tällälailla tehtiin se matka.\"\n\n\"Tehdään se vielä toisellakin lailla, kun kerjetään! Ja se sujuukin\nsitä paremmin, kun sinä nyt jo kerran olit mukana.\"\n\n\"Älä, älä, en minä kuitenkaan lähde!\" intti tyttö.\n\n\"Sittepähän nähdään\", sanoi nuorukainen. \"Siitä sinä vaan näet mitenkä\nreipasta ja raitista tämä talvinen metsäelämä on. Iloa ja väliin\nsuruakin, tapaturmia ja onnettomuuksiakin, mutta aina reipasta. Onko\nihme että minä olen kotiintullessani hyvällä tuulella? Ja sitte täällä\nkotona -- täällähän minulla on toinen metsä, yhtä puhdas ja raitis kuin se\näskeinenkin. Annansilmä -- istuppa tuohon, että saan taas sinua oikein\nkatsella!\"\n\nTyttö istahti hänen syliinsä ja pani kätensä nuorukaisen toisella\nolkapäälle: \"Älä vaan tee minusta pilaa -- kun en minä kuitenkaan mitään\nole.\"\n\n\"Sitä sinä et itse tiedä, mutta minä sen kyllä tiedän. Ja sanonko minä\nnyt kerran sinulle itsellesi, mitä sinä minulle olet?\"\n\nTyttö hymyili onnellisena: \"Kun vaan sanot oikein todesti?\"\n\n\"Todesti tietysti, kuinka minä muuta voisin sanoa. -- Kuulehan kun kerron!\nMinä olin kerran kaupungissa taidenäyttelyssä, ja siellä oli paljo\nvalkoisia marmorikuvia, semmoisia joita jo kreikkalaiset\nveistelivät -- olethan sinä niistä lukenut, muistatko?\"\n\n\"Muistan, kyllä minä muistan, vaikken ole koskaan nähnyt\", sanoi tyttö.\n\n\"Siellä oli niitä paljo, valkoisia kuin lumi ja aivan kuin eläviä. Ja\nvaikka ne olivat alastomia eikä mitään paikkaa oltu salattu, niin niiden\nedessä seisoi kuitenkin rauhallisena ja puhtaana kuin Jumalan kasvojen\nedessä. Sillä ne olivat niin kauniita, ettei muuta ajatellut kuin sitä\npyhää kauneutta, minkä Jumala on ihmisen ruumiiseen kätkenyt. Ja\ntiedätkö mitä minä nyt aijon sanoa?\"\n\n\"Kuinka minä sen voisin tietää?\" sanoi tyttö katsoen kainostellen\nalas -- niinkuin hän kuitenkin olisi aavistanut mitä toisen mielessä\nliikkui.\n\n\"Minä aijon sanoa, että sinä olet ollut minulle kuin tuommoinen\nvalkoinen ja viileä marmorikuva, jonka kauneutta minä katselen kuin\npyhyyttä ja kiitän Jumalaa, joka on sinut niin kauniiksi ja vilpoiseksi\nluonut.\"\n\n\"Nyt sinä kuitenkin rupesit minusta pilaa tekemään\", tyttö valitti.\n\n\"Ei, ei, ei se pilaa ole, anna minun vaan puhua. Sano itse onko meidän\nvälillämme koko tänä aikana ollut ainoatakaan kiihkeätä suudelmaa tai\nhurjaa syleilyä?\"\n\n\"Hurjaa --?\" kysyi tyttö suurin silmin.\n\n\"Niin ... kyllähän sitä voisi semmoistakin olla. Minä olen luonnostani\nkiihkeä, mutta kun minä katson sinuun, niin kaikki lauhtuu ja sammuu.\nVoit uskoa, kun sanon, että sinä olet ollut minulle kuin parantava ja\nrauhottava lääke kuumetta sairastavalle. Ja minä luulen että sinä olet\nminut kokonaan parantanut ja ratkaissut koko minun tulevan elämäni.\"\n\n\"En minä nyt ymmärrä sinua ensinkään. -- Mutta oletko sinä oikein todella\nollut onnellinen?\"\n\n\"Olen, olen, niin sanomattoman onnellinen. Ja minä olen ollut niin\niloinen tuntiessani itseni niin voimakkaaksi ja horjumattomaksi. Ja minä\nolen monesti ajatellut, että kuka voisi arvata että näin pienen harmaan\ntorpan seinien sisällä asuu niin paljon kauneutta ja onnea. Tiedätkö\nmitä minä luulen? Että kaikissa pienissä harmaissa mökeissä asuu\ntämmöistä hiljaista salattua onnea, josta eivät muut tiedä.\"\n\n\"Ei kaikissa, Olavi -- ei kaikissa ole sinun kaltaisiasi!\"\n\n\"Eikä sinun! Ei tietysti aivan samanlaista kuin meidän, vaan kuitenkin\nsinnepäin.\"\n\nHän veti tytön lähemmäksi -- he vaipuivat pitkään, himottomaan suuteloon.\n\n\"Osaavatko kaikki suudella niin kuin sinä?\" kuiskasi tyttö hämillään,\nhellä loiste silmissään.\n\n\"Kyllä kai -- en minä voi tietää.\"\n\n\"Ei, ei; ei kukaan maailmassa ole niin kuin sinä! Ei kukaan katso, ei\nkukaan puhu eikä kukaan voi suudellakkaan niinkuin sinä. Tiedätkö mitä\nminä aina ajattelen ja katselen, kun sinä suutelet?\"\n\n\"En suinkaan, sano, sano!\" puhui nuorukainen innostuneesti.\n\n\"En minä sentään kehtaakkaan.\"\n\n\"Häpeätkö sinä _minua_ -- sinä Annansilmä? Kerro nyt sinäkin kerran\nminulle jotain, kerrothan?\"\n\nTyttö loi katseensa alas.\n\n\"Mutta sinä et saa nauraa, se on niin lapsellista. Minä ... aina\nkatselen sinun vasenta kaulasuontasi, kuinka kauniisti se silloin\ntykkii. Ja minusta tuntuu niinkuin sinun sielusi kulkisi sitä suonta\nmyöten minuun -- ja se kulkee, minä sen tunnen!\"\n\n\"Nyt sinä sanoit niin kauniisti\", vastasi nuorukainen, \"ettet sinä ole\nkoskaan niin kaunista sanonut! Ei puhuta enää, katsellaan vaan näin\ntoisiamme...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät joutui, aurinko ja pakkanen kävivät ilmi sotaa -- hanget ouruina\nvierivät.\n\nOlavin mielessä alkoivat kummat ourut kuohua.\n\n\"Hän rakastaa minua -- lämpimästi ja vilpittömästi!\" puheli nuorukainen\nitsekseen. \"Mutta onko hänen rakkautensa oikein suurta ja syvää,\nsellaista joka on valmis maan ja taivaan unohtamaan ja kokonaan\nrakastetulleen antautumaan?\"\n\n\"Ja voisitko sinä ottaa sellaisen uhrin vastaan -- sellaiselta tytöltä...?\"\n\n\"En suinkaan, enhän minä sitä tarkotakkaan! Mutta kun minä voisin edes\nkerran veressäni tuntea, että hän on kokonaan minun ja minun tähteni\nvalmis kaikki uhraamaan.\"\n\n\"Ja sekö se olisi rakkauden syvin tunnusmerkki -- häpeä!\" Iltataivas\nselkeni, tähdet syttyivät, kummat ourut jäähän riittyivät.\n\nAurinko helotti, kummat ourut puroina juoksivat -- nuorukaisen jälessä,\nsivuilla, kaikkialla, samean veden soliseva soitto alati korvissaan.\n\n\"Ja kuitenkin minä tahtoisin sen tietää -- koetella hänen rakkautensa\nsyvyyttä!\"\n\n\"Etkö ymmärrä että se olisi raakaa, että sen täytyy loukata sellaista\ntyttöä?\"\n\n\"Mutta sehän on vain kysymys, vain leikillä!\"\n\n\"Leikillä...? Onko se sellainen leikin aihe?\"\n\nOurut purojen pohjiin painuivat, mutta taivaalla purjehtivat lämpimät\npilvet.\n\nKummat ourut koskina kuohuivat.\n\n\"Voiko rakkaus loukkaantua -- kysymyksestä, joka juuri osottaa kuinka\npalavasti itse häntä rakastan? Ei, minä en voi kestää tätä\nepätietoisuutta, minun täytyy siitä vapautua ja saada selvyys!\"\n\n\"-- -- --\". Se toinen ääni hukkui vaahtoisten vesien pauhuun.\n\nNuorukainen otti tytön käden omaansa ja puhui, kauniisti ja lämpimästi.\n\nTytön kirkkaalle otsalle nousi tumma pilvi -- niin tumma, että nuorukainen\nmiltei katui kysymystään.\n\n\"En minä olisi luullut, että sinä olisit voinut minun rakkauttani\nepäillä ja että sinä olisit voinut minulta sellaista pyytää\", sanoi\ntyttö miltei kyyneliin liikutettuna.\n\n\"Voi voi, tyttö kulta!\" nuorukainen ajatteli. \"Jos sinä tietäisit,\nkuinka se on? Se yksi sana vain, ja minä kerron kaikki, ja meidän\nonnemme on kahdenkertainen.\"\n\nAjatteli, mutta ei sanonut -- eikä osannut enää muuta ajatellakkaan kuin\nsitä ilon hetkeä, jolloin hän ilmaisee että se olikin vain viaton\nkoetus.\n\n\"Juuri senvuoksi, että minä sinua niin suuresti rakastan\", puheli tyttö,\n\"en minä uskalla siihen suostua. Meidän on nyt niin hyvä olla, mutta\nminusta tuntuu niinkuin silloin tunkeutuisi jotain vierasta meidän\nväliimme. Ja se olisi niin ikävätä, kun sinä muutenkin niin pian\nlähdet?\"\n\nHe vaikenivat ja katsoivat toisiinsa kaihoisin silmin -- niinkuin jotain\nvierasta jo olisi tunkeutunut heidän väliinsä. Niinkuin he olisivat\ntahtomattaan pahottaneet toistensa mielen, ja siitä kärsineet.\n\nEron hetki päivä päivältä läheni, taivas yhä kaihonpilvissä asui.\n\nSilloin, eräänä päivänä, hiipi tyttö nuorukaisen luo, omituisena,\nhentona ja liikutettuna kuin iltatuulessa väräjävä koivunritva -- hiipi,\nkietoi lämpimästi kätensä hänen kaulaansa ja katsoi kummasti silmiin.\n\n\"Mitä, Annansilmä --?\" kysyi nuorukainen ilon ja tuskan tyrehtämänä.\n\n\"Olavi ... nyt minä...\", värähti liikutettu ääni ja kasvot kätkeytyivät\nnuorukaisen poskea vasten.\n\nRaju riemu valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tuliseen syleilyyn ja\navasi suunsa sanoakseen vihdoinkin salaisuutensa. Mutta hänen rintansa\nlöi niin ankarasti ja joku ikäänkuin kuristi häntä kurkusta, niin että\nhän ei saanutkaan mitään sanotuksi, vaan ainoastaan puristi tytön\nitseensä ja yhdytti hänen huulensa.\n\nNiinkuin kaksi kättä olisi repinyt häntä eri suuntiin, ja vihdoin se\ntoinen temmannut hänet kokonaan. Hänen rintansa oli tuskasta haleta\nhuomatessaan, ettei hän voinut eikä enää edes tahtonut mitään sanoa.\n\nJa kun tyttö vastasi tulisesti hänen puristukseensa, hiukeni tuska ja\nkiihkeä antautumisen riemu valtasi hänet kokonaan.\n\n\"Minä rakastan sinua niin, kuin ainoastaan äitisi on voinut sinua\nrakastaa!\" kuiskasi tyttö huumeissaan.\n\nNuorukainen miltei tyrmistyi -- niinkuin joku syrjäinen silmä olisi äkkiä\nyllättänyt heidät salaisessa hyväilyssään.\n\n\"Olavi!\" jatkoi tyttö ääretön hellyys silmissään ja ikäänkuin hän olisi\näkkiä muistanut jonkun tärkeän, unohtuneen asian. \"Sinä et ole koskaan\nminulle kertonut millainen sinun äitisi on...? Ei, älä kerrokkaan -- minä\ntiedän sen itse! Hän on suuri ja kookas, niinkuin sinäkin, ja hän ei ole\nvielä lainkaan kumarassa. Ja hänellä on samanlaiset säihkyvät silmät ja\nsyvät lahdekkeet hiustenrajassa kuin sinullakin. Ja hänellä on aina\npäällään suuri tummarantuinen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku,\njossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus tiellä käydessäänkin kutoo\nsukkaa.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" huudahti nuorukainen iloisesti hämmästyneenä ja\nikäänkuin tuskastaan vapautuneena. Selittämätön riemu täytti hänen\nmielensä, että tyttö puheli hänen äidistään sellaisella hellyydellä.\n\n\"Minä vaan arvaan\", sanoi tyttö. \"Ja tiedätkö, kun minä niin kovin\nmielelläni tahtoisin nähdä sinun äitisi -- hänet, joka on...\"\n\n\"Joka on...?\"\n\n\"Joka... Sinä et voi arvata kuinka minä haluaisin häntä nähdä. Kiertää\nsalaa käteni hänen kaulaansa ja... Sano, Olavi, minulle yksi\nasia -- suuteliko sinun äitisi sinua usein?\"\n\n\"Ei, ei usein.\"\n\n\"Vaan silitteli sinun hiuksiasi ja puheli sinun kanssasi usein\nkahdenkesken -- niinkö?\"\n\n\"Niin, niin...\"\n\nNuorukaisen kädet olivat heltineet. Hän ikäänkuin tietämättään loitonsi\ntyttöä itsestään ja katseli kuin kaukaiseen etäisyyteen, vieno hymy\nvielä kasvoillaan, mutta silmissä suuri vakavuus.\n\nTyttö katsahti häneen hämmästyneenä.\n\n\"Mikä sinun nyt tuli...?\" kysyi hän hätääntyneenä, ikäänkuin peläten\ntaasen hänen mielensä pahottaneensa.\n\nNuorukainen oli niinkuin ei olisi mitään kuullut, katseli vain\nkaukaiseen etäisyyteen.\n\n\"Sano, Olavi, sano mikä sinun tuli?\" hätäili tyttö yhä levottomampana.\n\n\"Äiti vaan puheli minun kanssani kahdenkesken\", vastasi nuorukainen\nväräjävällä äänellä.\n\n\"Niinkö --?\" huoahti tyttö syvään. \"Nytkö hän puhui?\".\n\n\"Juuri nyt.\"\n\n\"Mitä hän sinulle puheli?\" kysyi tyttö hellän arasti.\n\nKului hetkinen, ennenkun nuorukainen vastasi.\n\n\"Hän sanoi että minä olisin huono poika ... ja että minä jo olin huono\nkun pyysinkään...\"\n\nTyttö katseli häntä pitkään vaijeten, ja hänen silmiinsä kohosi syvä,\nhetki hetkeltä kasvava liikutus.\n\n\"Nyt vasta minä sinun äitiäsi oikein, oikein rakastan!\" kuiskasi hän\nkietoen kätensä hiljaa nuorukaisen kaulaan.\n\n\n\n\n10. KOSKENLASKIJA\n\n\nKohisevan koski on kuuluisa koski, sillä se on ylpein ja äkäisin\nkaikista viisitoista-penikulmaisen Nuolijoen monista koskista.\n\nMoision talo on kuuluisa talo, sillä sen isännät ovat aina\nikimuistoisista ajoista tunnetut rikkaiksi, jäykiksi ja ylpeiksi kuin\nvaahtopäinen Kohiseva itse.\n\nMoision tytär on kuuluisa tyttö, sillä kenenkään letti ei heilahda niin\nkomeasti eikä kukaan nuorukainen ole voinut kehua saaneensa edes\nmuruista hänen säihkyvien silmiensä säteistä.\n\nKyllikki on Moision tytön nimi -- kellään muulla ei ole sellaista nimeä,\neikä sellaista ole almanakassakaan, vakuuttavat ihmiset.\n\nUittokauden \"häntäroikka\" oli saapunut Kohisevan kylään. Yöllä olivat\ntulleet ja nyt ensimäistä päiväänsä kylässä puuhailleet. Toiset\nloppusumaa laskivat, toiset kosken laitapuolia kuiville jääneistä\ntukeista puhdistelivat.\n\nOli ilta -- miehet kortteeritaloihinsa samoilivat.\n\nMoision puutarhassa puuhaili nuori tyttö, äskenistutettuja kaalintaimia\nkastellen.\n\nPuutarhan vieritse kulkevaa tietä asteli nuorukainen.\n\nHän huomasi tytön jo kaukaa ja katsoi häntä tarkkaavin silmin.\n\n\"Se on nyt se\", puheli nuorukainen ajatuksissaan, \"josta on niin paljo\npuhuttu -- se ylpeä!\"\n\nTytön sorja varsi ojentausi kumarruksistaan, vasen käsi heitti olkapään\netupuolelle vierähtineen letin takaisin hartioille ja siro pää keikahti\ntyttömäisen itsetietoisesti koholle.\n\n\"Komealta näyttää!\" ajatteli nuorukainen ja hidastutti tietämättään\naskeleitaan.\n\n\"Se on nyt se, josta tytöt ovat kaiken päivää hölisseet\", ajatteli\nneito, vilkaisten tulijaa silmäkulmiensa alitse -- \"se, joka muka ei ole\naivan tavallinen!\"\n\nTyttö kumartihe uutta vettä ottamaan.\n\n\"Puhuttelenkohan minä häntä?\" kysyi nuorukainen itseltään.\n\n\"Jospa saat nenällesi!\"\n\n\"Sepä olisi ensi kerta!\" hymähti nuorukainen.\n\nTyttö kumartui uudelleen kastelemaan, nuorukainen yhä läheni.\n\n\"Onkohan hän niin julkea, että uskaltaa ruveta puhuttelemaan?\" tyttö\nuteliaana itseltään kysäsi. \"Se kai olisi hänen tapaistaan. Vaan\nkoettakoonpas!\"\n\n\"Hevosen selässä ja seiväs olalla -- niin isosia vastaantullaan!\" päätti\nnuorukainen äänettömät mietteensä ja astui sivulleen vilkasematta\npäättävästi ohitse.\n\n\"Vai niin?\" Tyttö kaatoi ajatuksissaan suuren läikän vettä syrjään.\n\"Sepä joltakin näytti!\"\n\nHän katsoi pitkään nuorukaisen jälkeen -- tuntui miltei vielä\nloukkaavammalta että hän meni noin ohitse, kuin jos olisi puhutellut.\n\nSeuraavana iltana tyttö oli taaskin puutarhassa. Silloin nuorukainen\npysähtyi.\n\n\"Iltaa!\" sanoi hän kohottaen hattuaan pikemmin ylpeästi kuin\nkohteliaasti.\n\n\"Iltaa!\" kuului puutarhasta olkapään yli -- pää kääntyi vain sen verran,\nettä pieni nurkkanen silmästä näkyi maantielle.\n\nÄänettömyys.\n\n\"Teillä on kauniita ruusuja!\" kuului taasen maantieltä.\n\nSe oli kohteliaisuus, mutta se kuului kuin taisteluun\nvaatimukselta -- nuorukainen tiesi sen itse hyvin.\n\n\"Onhan niitä!\" tuli puutarhasta sillä äänellä kuin että minä olen\nvalmis, odotan vain jatkoa.\n\n\"Ajattelin pyytää yhtä niistä, muistoksi kulkijalle -- tuosta punaisesta\nmetsäruusupensaasta. Ellei paljona pidetä?\"\n\nTyttö suoristausi:\n\n\"Ei ole ollut tapana Moision aidan yli kenellekään kukkia antaa -- jos\nlieneekin tapa sellainen muualla!\"\n\n\"Jos lieneekin tapa sellainen muualla?\" kertasi nuorukainen itsekseen ja\ntunsi verensä kuohuvan. Hän tunsi äänensävystä mitä tyttö sillä\ntarkotti, ja hän tiesi että jotenkin tämäntapaiseksi heidän ensi\nkohtauksensa täytyisi muodostua, mutta sittekin häntä hämmästytti tytön\nensi iskun häikäilemättömyys.\n\n\"Ei ole tapani joka aidan takaa kukkia pyytää\", vastasi hän ylpeästi.\n\"Eikä ole tapani kahdesti pyytää -- jos lieneekin tapa sellainen muualla.\nHyvästi!\"\n\nTyttö hämmästyi, kääntyi päin ja katsoi nuorukaiseen: juuri sellaista\nhän ei sentään ollut odottanut!\n\nNuorukainen astui muutamia askeleita, mutta pysähtyi sitte äkkiä,\nhypähti reippaasti ojan yli ja nojausi puutarhanaitaan.\n\n\"Sanoisin vielä jotakin -- jos lie lupa puhua?\" sanoi hän ja katsoi\ntyttöä terävin silmin.\n\n\"Oma lupansa kullakin!\" tyttö vastasi.\n\n\"Sanoisin vaan\", jatkoi nuorukainen niin hiljaisen hillityllä äänellä,\nettä se kuului miltei kuiskaukselta, \"että jos te, neiti, joskus\nhuomaisitte antaneenne ruusuillenne liian suurta arvoa, niin taittakaa\nse pyydetty kukka ja pankaa rintaanne. Ei sen tarvitse teitä nöyryyttää,\nse on vain merkki että voitte pitää kulkijaakin ihmisenä.\"\n\n\"Sen verran arvoa niille aina annetaan\", tyttö vastasi ja katsoi\nnuorukaista suoraan silmiin, \"että sen, joka uskaltaa niitä itselleen\ntoivoa, sen täytyy uskaltaa muutakin kuin kukkia pyytää -- sillä sellaista\nuskaltaa kuka kulkija tahansa.\"\n\nHe katselivat silmää räpäyttämättä hetkisen toisiinsa.\n\n\"Pannaan mieleen!\" virkkoi nuorukainen merkitsevällä äänellä. \"Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\" kuului puutarhasta.\n\nTyttö katseli kauvan hänen jälkeensä.\n\n\"Eikä se aivan tavallinen olekkaan, siinä ne kyllä totta puhuivat\",\npuheli hän kumartuessaan keskeytynyttä työtään jatkamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntain iltapäivällä kihisi Kohisevan sillalla kirjavanaan uteliasta\nväkeä. Kaikki eivät edes sillalle mahtuneet, vaan rantatörmilläkin\nliikehti sankkoja parvia.\n\nHuhutar oli kertonut kummia viestejä -- siitä se väenpaljous.\n\n\"Ensi sunnuntaina kello neljän aikaan iltapäivällä\", oli huhutar\ntorveensa toitahuttanut, \"tapahtuu Kohisevalla koskenlaskukilpailu!\"\n\n\"Mitä?\" huudahtivat ihmiset pyörein silmin, sillä Kohisevasta ei ollut\nvielä kukaan pölkyllä laskenut. Oli tosin kerran, kymmenkunta vuotta\ntakaperin, ollut mies nuori ja ylpeä -- joku joensuun-puoleinen -- joka\ntahtoi uhmata ja laski vähemmän ryöpeästä alakoskesta. Laski, ja\nruumiina lahden rannalle nostettiin -- synkkä näky, joka sen kesän\nauringon ihmisten silmissä himmeämmäksi muutti.\n\n\"Mutta nyt se lasketaan!\" vakuutti Huhutar ylimielisesti hymyillen. \"On\ntällä kertaa kummassakin joukossa tavallista kummemmat laskumiehet.\nSyntyi kiista päälliköiden kesken, eikä siitä muuten selvitty kuin että\nveto lyötiin -- korppukahvit koko tukkilaisjoukolle, sen päällikön\nmaksettavaksi, jonka mies hävii.\"\n\nKoko Kohiseva oli liikkeellä, jopa joukkoja naapurikylistäkin -- niin\nkummana pidettiin Kohisevan laskemista.\n\nSillalla liikutaan, puhellaan, kiistellään.\n\n\"Mikä ne nyt riivasi semmoista vetoa lyömään?\"\n\n\"Juovuksissa kuuluvat olleen\", joku selittää.\n\n\"Sen saattoi arvata, ei se ole selvän eikä viisaan tekoja!\"\n\n\"Entäs laskijat, niistähän tässä kysymys onkin?\" joku utelee.\n\n\"Mikä lie päästään paleltunut se toinen -- menee vaikka tuleen, jos vaan\nusuttaa että ei ole ketään, joka uskaltaa.\"\n\n\"Sitäpä! Vähän hullu se pitää ollakkin.\"\n\n\"Ei huoli vielä hullusta huutaa, on se kuuluisa laskija!\" joku inttää.\n\n\"Taitaa sentään Kohiseva olla vielä kuuluisampi! Entäs se toinen?\"\n\n\"Ettekös te sitä tunne? Sehän on se kymmenniekka, Olavi -- tuo tuolla!\"\n\n\"Tuoko, joka melkein herralta näyttää?\"\n\n\"Se!\"\n\n\"Mikäs se oikein on miehiään, eihän se ole tukkimiehittäin puettukaan?\"\n\n\"Ota selvä, jos osaat, ei hänestä muutkaan sen enempää tiedä kuin mitä\npäältä näkyy. Koulunkäynyt kuuluu olevan ja kieliäkin osaavan, eikä\nsentään ole muuta nimeä kuin Olavi.\"\n\n\"Jo on uuspeili!\"\n\n\"Onhan sitä meidän sakissa jos jotakin. Ja sen minä sanon, että jos\njoku laskee, niin kyllä se on hän, joka laskee!\"\n\n\"Älä profeteeraa -- musta olet jumalaksi!\" joku vastapuolueen sakkiin\nkuuluva tokasee.\n\n\"Mutta mitäs Moision ukko niin touhussaan päälliköiden luo astuu?\"\n\nPäälliköt seisovat keskellä siltaa. Toinen, Falkki, nojaa kaiteeseen ja\npolttelee pitkävartista, punatupsuista piippuaan, polttelee ja myhäilee.\nToista sanotaan Väntiksi -- mies kuin tervaskanto, aina hajasäärin, kädet\nhousuntaskuissa ja sikaaria tupruttaa. Ja ylpeä on tämä kanto, ylpeä\nkarjalaisesta kielestään ja vielä ylpeämpi kotimaansa lapikkaista,\nnoista merkillisistä kikkanokkaisista jalkineista, joiden varret\nulottuvat aina haaroihin -- pelkkää lapikasta koko mies alaosaltaan.\n\n\"Kuulin että tämä homma on saanut alkunsa päälliköiden vedonlyönnistä\",\nsanoo Moisio painokkaasti. \"Ja neuvoisin että peruutatte sen heti\npaikalla. Minun muistiaikanani on tämä koski jo viisi vainajata tehnyt,\nja se mielestäni riittää tämän kylän osalle.\"\n\n\"Elekeepäs nyt, Moisio!\" Väntti sanoo, ottaa sikaarin suustaan ja sylkeä\ntirskauttaa toisesta suupielestään. \"Eihän tässä vainaita oo meinattu\nlaittookkaan, ilmanpahan vaan hauskuuveks kyläjäälle.\"\n\n\"Mitä lienette meinanneetkaan\", jatkaa Moisio tanakasti, \"sanon vaan\ntässä koko kylän kuullen, että jos onnettomuus sattuu, niin minä\nkylänvanhimpana vedän teidät oikeuteen siitä, että olette ihmishengistä\nvetoa lyöneet.\"\n\n\"Moisio puhuu oikein!\" huudetaan useammalta taholta.\n\nPäälliköt kääntyvät toisiinsa ja alkavat hiljaisesti neuvotella.\n\n\"Ka, olokoon männeeks!\" sanoo Väntti hetkisen päästä ja ojentaa Falkille\nkätensä.\n\n\"Me tässä kaikkein nähden puramme vetomme\", Falkki selittää, \"ettei\nkenenkään tarvitse meitä syyttää. Toinen asia on suostuvatko laskumiehet\nsenvuoksi kilpailuaan heittämään -- se on nyt heidän asiansa!\"\n\nKaikkein silmät kääntyvät kilpailijoihin, jotka seisovat vastakkain,\nkumpikin sakkinsa ympäröimänä.\n\n\"Tämä poika ei pelkää vainajia eikä aijo itsekkään vainajaksi tulla,\nkyllä se vaan laskee!\" huutaa ylimielisesti toinen kilpailijoista, jolla\non tulipunainen takki.\n\n\"Peruutukaa te!\" sanoo Moisio Olaville -- \"ei tuo toinen yksin viitsi\nlaskea. Tiedättehän itsekkin, ettei tästä yläkoskesta ole kukaan ennen\nuskaltanut, eikä ole uskaltamista.\"\n\nOlavi tarkastelee mietteissään koskea. Ympärillä olevat jännittyneinä\nodottavat.\n\n\"Te puhutte oikein, sen minä tunnustan kaikkein kuullen\", sanoo hän\nvihdoin. \"Mutta tämän asian suhteen on niin määrätty, että tänään\nuskalletaan sellaista, jota ei kuka tahansa uskalla -- siksi sitä ei voi\nperuuttaa\", jatkaa hän niin selvällä ja korkealla äänellä, että sen\nkuulee jokainen sillalla seisova.\n\nMoisio vetäytyy sanaakaan sanomatta takaisin.\n\n\"Kumpi ensiksi laskee?\" kysyy Falkki.\n\n\"Kyllä minä olen niin ajatellut, että minä laskisin\", sanoo\npunatakkinen. \"Sopii hyvin minun puolestani!\" Olavi virkahtaa.\n\n\"Pankaa edes muutamia miehiä tuon toisen puolen kossalle vahtiin kaiken\nvaralta!\" sanoo Moisio päälliköille.\n\n\"Ei minun varaltani!\" huutaa punatakkinen kopeasti. \"Ellei tämä naapuri\nkaivanne onkimiehiä...?\"\n\n\"No minun varaltani sitte!\" sanoo Olavi lyhyesti. \"Hyvä se on joka\ntapauksessa.\"\n\nMiehet etsivät keksejään, sillalla olevat odotellen koskea katselevat.\n\nKomea on Kohiseva keväisissä vaahdoissaan. Sen jäykän niskan yli\nkaartuu vankka silta. Sillan alla yläkoski jo vauhti-askeleitaan ottaa\nja sitte suoraa uomaa juoksuun ryntää, kohisten ja tasaisesti\ntyrskyillen. Ensin suoraan, sitte puolipyörössä oikeaan, kunnes karkaa\nvaahtopäisenä Äkeänlinnan kalliota vasten. Se linnakallio seisoo kuin\njättiläinen kosken keskellä, halkeamastaan kohoava tuuhea tuomi\npäälaella kypäränä huojuu -- seisoo ja kosken keskijuoksun kahtia jakaa,\nvasemmaiset vaahdot suoraan myllynuomaan, oikeanpuoleiset jyrkkään,\nkallioonporattuun tukinuittoväylään. Kiivas on väylässä vesien karku,\ntulinen kuohujen tanssi -- vaan lyhyt kuin elämän ilo: valkeat vaahdot\nsyöksyvät jo pauhaten paria syltä korkealta kallionkynnäältä patamaiseen\n\"Eevanpyörteeseen\". Siinä talttuvat, tyyntyvät ja senjälkeen\nhiljaisempana alakoskena taas eteenpäin vierivät.\n\nSellainen on Kohiseva! Yksinään seisoisi linnakallio kuohujen keskellä,\nelleivät tukkilaiset uittoaikana laskisi sen ja vasemman rannan väliä\ntukkia täyteen. Siitä syntyvä kossa on kuin mahtava silta, jota vastaan\ntukit hurjasti puskevat, ennenkun porattuun kallioväylään imeytyvät.\n\nYläkoski on kilpailijain määrä laskea ja hypätä Äkeänlinnan kossalle,\njos hyppäämään pystyvät -- kallioväylässä ei kukaan voi tukilla seistä\neikä Eevankynnyksessä elävänä säilyä.\n\nVahtimiehet seisovat jo paikoillaan, kilpailijat lähtevät liikkeelle.\n\nOlavi vilkasee ohimennessään sillalla seisovaan tyttöparveen. -- Erään\nposkilta on veri karannut ja hän luo katseensa alas.\n\n\"Eikö lasketa paria koepölkkyä pyörteiden ja salakivien\nselvillesaamiseksi?\" Olavi ehdottaa.\n\n\"Eiköhän oteta kerta kaikkiaan maanmittaria, joka merkitsee kivet\nkarttaan -- laskemme sitte oikein kartan mukaan!\" ilvahtaa punatakkinen.\n\nPunatakkilaiset nauramaan, kaikki katsovat Olaviin.\n\nLievä puna lennähtää nuorukaisen kulmille, mutta hän ei virka mitään,\npurasee vain huultaan ja kääntyy koskea tarkastelemaan.\n\nPunatakkinen häneen ilkkuen silmää ja rientää keksi olalla\nlaskupuomille, parisenkymmentä syltä sillan yläpuolelle.\n\nJo hyppää sumalle ja valitsee laskupuun -- paksuhkon, kuoritun kuusen,\nlyhyenpuoleisen ja kepeästi uivan.\n\nNuorukaisen kasvojen yli kiitää omituinen, kepeä hymynhäive.\n\n\"Näittekö?\" virkahtaa joku sillalla naapureilleen. \"Se ei merkinnyt\nhyvää, kyllä se tietää!\"\n\n\"Hei vaan!\" Punatakkinen suoltaa puunsa laskuvarpin alitse ja hypähtää\npölkylleen. Survasee sen sitte jaloillaan kiivaaseen pyörintään,\n\"sorvaa\" jotta vesi ympärillä sirisee.\n\n\"On siinä poikaa!\" huudetaan sillalta.\n\nPunatakkinen pysäyttää pölkkynsä pyörimästä, ylpeästi sillalle vilkasee\nja viheltää, iskee keksinsä puuhun pystyyn ja astuu pari askelta\ntaaksepäin -- kädet lantioille, katse keksin-huippuun, \"isämeitää\"\nholottaa.\n\n\"Olettekos, pojat, ennen sellaista nähneet?\" joku punatakkilainen\nsillalla huudahtaa.\n\n\"Ei ole nähty! Jo on, jo on!\"\n\n\"Lopettakaa jo -- ei se ole 'isämeitä' sellaista varten!\" sanoo sillalla\nvakava ääni.\n\n\"Pentelettäkö se sinuun kuuluu luenko minä vai laulan!\" punatakkinen\nhuutaa. Lopettaa kuitenkin ja irrottaa keksinsä -- silta jo lähenee.\n\nLaskija pölkkyineen sillan alle, katsojat koskenpuoleiselle laidalle.\n\nJo nielee vihainen virta tukkia ja vesi hyrskähtää saappaille. Mutta\nlaskumies seisoo terhakkana.\n\nVauhti kiihtyy, pölkky katoo harjasaallon tapaiseen\npoikkivuolteeseen -- sillalla kukaan tuskin hengittää.\n\nTaas nousee vuolteen alta. Takapää saa aallon harjasta voimakkaan\nsyrjäiskun, kevyt tukki heilahtaa kalanpurstona sivulle, laskijan asento\nhuojahtaa, keksi ailahtaa, mutta pian taasen mies varmana pölkyllään\nseisoo.\n\nSyvä hengähdys sillalla.\n\n\"Tral-lala-lalla!\" hyrähtää punatakkinen -- pari keikailevaa\ntanssiaskelta.\n\n\"Ei ole Sysmästä kotoisin!\" sillalta huudetaan.\n\nJotkut vilkasevat Olaviin: miltä tuntuu, kun kilpailijaa kehutaan?\n\nEipä miltään, nuorukaisen silmä vain tähtää terävästi kuohuihin ja\nodotus kasvojen jänteitä pingottaa.\n\nSamassa pölkky puskee kuohujen salakiveen ja ammahtaa tärskähtäen\ntakaisin. Kiireisiä, horjuvia juoksuaskeleita ... keksi lyö läiskähtäen\nkuohuihin, vartalo nojautuu tanakasti lyöntiin -- mies jälleen suoraksi\nkohoo, taka-askeleita tanssii, pölkky jo kiven vieritse eteenpäin\nkiitää.\n\n\"Se ei ollut enää leikkiä!\"\n\n\"Ei, ei, siinä ja siinä ettei pyllähtänyt!\"\n\nPölkky kiitää, laskija taasen varmana seisoo.\n\nUusi tärskähdys. Pölkyn etupää lennähtää kohoksi oikealle \"p----le!\"\nkuuluu kohun keskeltä -- punainen takki kauvas kuohuihin suistuu.\n\nSillalla kohahdus, hätääntyneitä liikkeitä, rantatörmillä istujat\nnousevat.\n\nPunainen takki sukeltautuu kuohuista esiin. Voimakkaita\nuintivetäsyjä -- laskija pääsee suvantoiseen rantapoukamaan.\n\nSadatuksia. Mies istahtaa rannalle ja kaataa veden saappaistaan, saa\nÄkeänlinnan kossamiehiltä keksinsä -- hattu meni menojaan. Tuulispäänä\nrantaa ylöspäin rientää.\n\n\"Eikö nyt olisi aika lopettaa?\" ehdotetaan sillalta. \"Neuvo äitiäsi!\"\nsähähtää hammasten välitse.\n\n\"Taitaisi jo karttakin kaupaksi käydä!\" joku puoliääneen virkahtaa.\n\n\"Kun ei ole hattua, niin ei tarvita takkiakaan!\" Punainen takki\nlennähtää rannalle, sininen paita sumalla vilskaa -- uusi pölkky työntyy\nvihan vimmalla varpin alitse ja siltaa kohti soluu.\n\n\"Töllistelkää nyt tarpeeksenne, että toistekin tunnette!\" Ei halaistua\nsanaa sillalta.\n\nPölkky kiitää sillan alitse ja puhkasee poikkivuolteen kunnialla.\nVoimakkaita keksinvetäsyjä oikealta, pölkky vasempaan -- ensimäinen\nsalakivi sivuutuu onnellisesti, vaikka laskijan asento hetkisen\nhuojuukin.\n\n\"Ahaa, ahaa! -- Katsoppas peijakasta! -- Se taitaa lopultakin laskea!\"\n\n\"Eikös se jo lähtiessään sanonut että katsokaa, jotta toistekin\ntunnette!\" joku laskijan ystävä mahtailee.\n\nPölkky kiitää, vartalo sujuu, keksi vaakasuorana hiljalleen keinuu.\n\nToinen kivi lähenee, vartalo mataloituu ja vetäytyy hitaasti takanojoon.\nAnkara törmäys, eteenpäin syöksähdys, räsähdys, keksinvarsi\nkahtena -- sininen paita kuohuihin katoo.\n\n\"Siinä se oli! Pääseeköhän se nytkin rantaan?\" Väki kohisten liikkeelle.\n\nSininen paita kuohuista vilkkaa.\n\n\"Eikä pääse, on aivan uoman keskellä!\"\n\n\"Miehet hoi, varallanne!\"\n\n\"Jos se paiskaa sen Mällinkalliota vasten?\"\n\n\"Ei, ei, keskemmältä se menee!\"\n\nJa meni. Sininen paita kiitää suoraan kossaa kohti, toinen käsi pui\ntorjuen vahtimiehille nyrkkiä.\n\nMutta miehet eivät välitä. Toinen työntää keksinsä laskijan haarojen\nväliin, kun tämä syöksyy kossaa vasten, toinen äkkiä niskaan tarttuu.\n\nVetävät -- vesi painaa miestä ankarasti kossan alle. Vetävät -- tuuma\ntuumalta sininen paita nousee.\n\nMies kahden tukemana rantatörmälle liikkaa, punaista polvesta pursuu.\n\n\"Ei laske, ei laske ihminen sitä koskea!\" huutaa särkynyt ääni ja nyrkki\nviittaa siltaa kohti. Huutaa ja painautuu aitaa vasten nojalleen.\n\nSillalla hiljaa puhellaan, odotellaan -- Olavi etsii keksiään. Hänen\ntakanaan sormielee kalpea tyttö levottomasti vanhahkon miehen\ntakinlievettä ja puhuu hänelle jotakin hiljaa -- hiljaa, mutta kiihkeästi.\n\n\"Minä vielä kerran pyytäisin, että se lopetettaisiin tähän\", sanoo\nMoisio Olaviin kääntyen. \"Näittehän miten toverinne kävi!\"\n\n\"Kyllähän minä sen näin, mutta kyllä minun nyt _täytyy_ laskea!\" vastaa\nnuorukainen niin kylmänkirkkaalla äänellä, että se miltei teräkseltä\nhelähtää ja iskee ihmisiin selittämätöntä luottamusta.\n\nLähtee, valitsee pölkyn ja koettelee tarkoin sen\nkantavuutta -- pitkänlaisen, kuorimattoman kuusen, keskipaksuisen ja\nsilmäänpistävän syvällä uivan.\n\n\"Ihan erilaisen hevosen se ainakin valitsi!\"\n\n\"Erilainen taitaa ajajakin olla!\"\n\nNuorukainen jo lähenee siltaa -- tyynesti, sanaa virkkaamatta, suoraan\nkoskeen katsellen. Sillan luona vain kerran silmänsä kohottaa ja\nyhdyttää kalpean tytön katseen. Silmät hymyilevät ja pää nyökkää tuskin\nhuomattavasti kuin tervehdykseksi.\n\n\"Onneksi olkoon!\" huutavat katselijat innostuneina -- että hän niin\nkauniisti heille hyvästi heitti.\n\nSillan alitse, poikkivuolteeseen -- kaikkein katseet jännittyvät.\n\nKuohu halkee pärskähtäen, syvällä uiva puu tuskin hievahtaa -- laskija\nniinkuin permannolla.\n\n\"Näittekö, näittekö? Kyllä se tiesi millainen orit kuohuissa kestää!\"\n\nPölkky kiitää, solakka vartalo kaartuu vasempaan, keksi ilmassa\nkeinuelee.\n\n\"Mutta mitä se meinaa, kun ei aijo kiveä kiertää?\"\n\nVartalo jännittyy, keksi jäykistyy keinumattomaksi, silmä tähtää\ntulisesti salakiven pyörteisiin, polvet hiljaa notkistuvat.\n\nTärskähdys ja notkea hyppy ilmaan. Raskas puu ponnahtaa kyynärän verran\ntakaisin ja nuorukainen putoo sen selkään -- kuin permannolle, ja seisoo\nkuin permannolla.\n\n\"Sillälailla, sillälailla! Sepä komeljantti! Ei ole ennen sellaista\nnähty!\"\n\nTaas eteenpäin. Kolme ripeätä, voimakasta keksinvetäsyä -- pölkky\nsivuuttaa hipoomatta saman kiven, johon sinipaitainen sortui.\n\n\"Jo laskee, jo laskee kuin poika!\" Sillalla alkaa käydä yleinen äänen\nsorina.\n\nVauhti kiihtyy, kaunis vartalo kaartuelee. Sysäys syrjästä, hän tanssii\nkuin vietereillä.\n\nTaas ylävartalo jännittyy, keksi lakkaa keinumasta ja polvet lyykistyvät\nsyvään -- päät sillalla kurottuvat.\n\nTärskähdys kuuluu aina sillalle saakka, hyppy voittaa äskeisenkin.\nSyöksyaskeleita eteenpäin ... jo tapaa tasapainonsa. Tanssiaskeleita\ntaaksepäin -- taas pölkky kuohuja halkoo.\n\n\"Jo on koko juupeli! Ei ole mokomaa tanssimestaria nähty!\"\n\n\"Vaan Mällinkallio! Saas nähdä kuinka se siitä mällistä suoriutuu?\"\n\nMällinkallio siinä vartioi, missä koski alkaa kaartua.\n\nPölkky kiitää, vinoa, sileäksi hijoutunutta kallioseinää vasten. Vartalo\nojentuu hiukan oikeaan, hyppy oikeaan, suoraan kuohuihin. Kallio tekee\ntemppunsa ja tärskäyttää pölkyn pään ulospäin, laskija putoo suoraan sen\nselkään ja kiitää eteenpäin -- pölkyn latva tärisevää jäähyväistään\nkallionrintaan piirtää.\n\n\"Mato on miehekseen! Jo nyt Kohiseva laskettiin!\" Sillalla aletaan\nhurrata.\n\nNuorukainen kiitää keskiväylää. Koski kaartuu, Äkeänlinnan kossa\nlähenee.\n\n\"Nyt se on jo viimeinen!\"\n\n\"Mutta pahin!\"\n\nPari kolme lyhyttä askelta taaksepäin -- tukki törmää suoraan kossaa\nvasten. Hypähdys, tärskähdys, juoksujalkaa miltei pölkyn etupäähän...\nsiellä vasta vauhtinsa pysähtymään saapi.\n\nPölkky on ponnahtanut pari syltä kossasta keski väylälle ja värisee\npitkin pituuttaan kuin pyörryttävän iskun saanut. Sitte jo kallioväylä\nalkaa imeä.\n\nVahtimiehet seisovat patsaina, silmät selällään. Yksi alkaa huutaa,\ntoinen tarttuu päähänsä ja alkaa hänkin huutaa.\n\nVanha silta sätkähtää.\n\n\"Herra Jumala, nyt ei se pääsekkään kossalle!\"\n\nKuka huutaa, ken syöksähtää eteenpäin, kuka kiveksi paikkaansa\njähmettyy -- törmillä seisojat alkavat juosta alaspäin.\n\nNuorukainen vilkasee vielä kerran Äkeänlinnan kossalle. Keksi heilahtaa,\npäättävä ympäripyörähdys, mies juoksee nopeasti latvaanpäin ja alkaa\nkiivaasti väylän poikki yläviistoon soutaa.\n\n\"Nyt se aikoo vastakkaiselle kossalle!\"\n\n\"Ei se sinne pääse, eikä siellä ole edes yhtään miestä!\"\n\n\"Voi voi, kyllä se nyt menee Eevanpyörteeseen!\"\n\nKahdenkamppailua! Nuorukainen latvaa rantaanpäin kiistää, kallioväylä\ntyveä yhä kiihkeämmin alaspäin -- nyt jo pölkyn pään vaahtoavaan kitaansa\ntempaa.\n\nPari hurjankiivasta vetäsyä, sitte pari joustavaa\njuoksuaskelta -- nuorukainen ponnahtaa keksi koholla ilmaan. Lentää\nkossallepäin, laskeutuu, keksi iskeytyy kovasti läjähtäen\njohonkin -- sitte ei sillalle näy mitään, kaikki katoo kossan taakse.\n\nAlaspäinjuoksua ... huutoa...\n\nMutta hetkisen päästä alkavat Äkeänlinnan kossamiehet heiluttaa\nvimmatusti hattujaan, ja mylvinän tapainen huuto kiitää ylöspäin. Mitä\nse? Jotkut pysähtyvät, toiset yhä kiihkeämmin juoksevat.\n\nSilloin kohoaa äkkiä vastakkaiselle kossalle solakka vartalo ja\nheiluttaa riemuisesti hattuaan sillallepäin. Kaikki pysähtyvät kuin\npaikkaansa naulatut. Hatut heiluvat, liinat lieskuvat ja valtava\nriemuhuuto kierii rantoja pitkin.\n\nOlavi astuu ripein askelin rannalle, mutta kasvot ovat aivan verettömät.\nEnsimmäinen, minkä hän näkee, on päremyllyn luona seisova kalpea,\nliikutuksesta värisevä tyttö. Hän seisoo yksin, muut ovat vielä pitkän\nmatkan päässä.\n\nNuorukainen pysähtyy -- astuakko suoraan, vai toisaanne kaartaa? Tyttö\nkatsoo alas.\n\nNuorukainen lähenee. Tytön katse kohoaa, läikähtää kerran syvästi ja\nlämpimästi, heti taasen painuu -- poskille tulvahtavat punaiset ruusut.\n\nNuorukaisen silmä hymyää ja hän kohottaa ohiastuessaan iloisesti\nhattuaan.\n\nSitte hänet jo nielevät riemuitsevan joukon tervehdyshuudot.\n\n\"Kohisevan-laskija! Terve, terve! Kaikkien laskijain kuningas! Ei ole\nsen vertaista!\" Levoton joukko tungeksii hänen ympärillään.\n\n\"No oot sie jumalanviljalla ruokittu, oot kuitennii!\" sanoo Väntti ja\nlyödä läjäyttää Olavia olkapäähän -- on yhtenä ilonhykäyksenä koko mies\nlapikkaineen sikaareineen.\n\n\"Ja nyt sinä taisit jo liikanimenkin saada\", lisää Falkki. -- \"Ettet ole\nenää silkkaa Olavia...\"\n\n\"Ohoh!\"\n\n\"Koskenlaskijaksi sinut nyt on ristitty -- kelpaako?\" \"Käyhän se\nlaatuun -- pankaa vaan kirjoihin!\" nuorukainen nauraa.\n\n\"Ja nyt mennään myllärille ne kahvit juomaan\", Falkki taas\nsanoo. -- \"Kyllä ne nyt kannattaa vaikka kahdesti juoda!\"\n\nKun Olavi asteli sinä iltana kortteeriinsa, istui Moision kamarin\nikkunanpielessä levottomasti odottava tyttö.\n\nJa maantien vieressä odotti ylimmän aidaksen halkeamaan pistetty\nhelottava ruusu.\n\nNuorukainen hypähti ojan yli -- tytön pää vetäytyi verhon suojaan.\n\nRuusu ilmautui rintaan. Kiitollinen katse kiipesi puutarhan rinnettä\nylöspäin, mutta ei tavannut ketään.\n\nKamarissa vaipui vaaleakutrinen pää pöydille käsien varaan -- nuori tyttö\nhyrähti hiljaiseen itkuun.\n\n\n\n\n11. LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA\n\n\n\"Miksi sinä tänä iltana niin surullinen olet, Olavi?\" kysyi tyttö\nkatsoen häntä lämpimästi silmiin.\n\n\"Miksikö minä surullinen olen?\" puheli nuorukainen kuin itsekseen,\nleikkien hiljalleen hänen lettinsä tupsulla ja katsellen surullisesti\neteensä. \"Kunpa minä tietäisin sen itsekkään!\"\n\n\"Etkö sinä ole itsestäsi selvillä --?\" tyttö kysyi.\n\n\"En, en tällä kertaa -- sehän se juuri kummallista onkin!\"\n\nPuhe katkesi -- -- --.\n\n\"Ei minun sovi sinun surujasi udella\", sanoi tyttö hetkisen päästä.\n\"Mutta jos minulla olisi suruja ja minulla olisi ystävä, niin minä\nkertoisin.\"\n\n\"Ja saattaisit sen ystävänkin surulliseksi -- kun hän ei kuitenkaan\nymmärrä.\"\n\n\"Ehkä hän ainakin koettaisi ymmärtää.\"\n\nMutta nuorukainen tuskin kuuli, mitä hän sanoi. Hän antoi tytön letin\npudota alas, nojautui taaksepäin toiseen käsivarteensa ja katseli\nharhaillen eteensä.\n\n\"Elämä on niin kummallista!\" sanoi hän kuin haaveillen. \"Eikös se ole\nkummallista, kun on jostakin pitänyt, ja sitte tuntuu yhtäkkiä niinkuin\nse ei olisikaan mitään?\" Tyttö katsoi kysyvin silmin.\n\n\"Esimerkiksi tämä minun elämäni! Se on tähän saakka ollut kuin kaunista\nsatua, mutta nyt...\"\n\n\"Mutta nyt...?\"\n\n\"Nyt minä en tiedä mitä se on, onko se oikeastaan mitään. Kylästä\nkylään, koskelta koskelle, sadusta satuun...\"\n\nPuhe katkesi taasen -- -- --.\n\n\"Mutta miksi sinä sillälailla kulet?\" kysyi tyttö hiljaa, kuin\narastellen. -- \"Sitä minä olen usein ihmetellyt.\"\n\n\"Ja minä itse ihmettelen miksi minun täytyy kulkea, ja että täytyykö\nminun, ja kuitenkin minun täytyy!\"\n\n\"Täytyykö sinun? Etkö sinä voisi olla kotonasi...?\" tyttö taasen\nepäröiden kysyi. \"Eivätkö vanhempasi vielä elä -- sinä et ole niistä\nmitään puhunut?\"\n\n\"Kyllä, kyllä he elävät.\"\n\n\"Jos olisit heidän luonaan...?\"\n\n\"Minä en voi, sillä ne eivät minua kiinnitä!\" sanoi hän miltei kylmästi.\n\n\"Etkö sinä pidä vanhemmistasi --?\" tyttö kummastellen kysyi.\n\nNuorukainen oli hetken vaiti.\n\n\"Kyllä, kyllä minä pidän, niinkuin paljosta muustakin. Mutta minua ei\nkiinnitä mikään!\"\n\nJa hän tunsi niinkuin hänen sisässään olisi alkanut paisua ja kuohua\njotakin, jota hän oli kauvan pidättänyt.\n\n\"Ja minä toivoisin...\" jatkoi hän kiivaasti, mutta keskeytti lauseensa.\n\n\"Mitä sinä toivoisit...?\"\n\n\"Se koskee sinua, Kyllikki!\" sanoi hän kuin uhaten.\n\n\"Sano vaan, kyllä minä sen voin kuulla\", vastasi tyttö pahaa aavistaen.\n\n\"Minä toivoisin että me eroaisimme vihamiehinä!\" sanoi hän melkein\nrajusti.\n\n\"Vihamiehinä --?\"\n\n\"Niin. Me tapasimmekin miltei vihamiehinä, ja jos ero olisi samanlainen,\nniin se olisi parempi!\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Siksi -- sanonko minä suoraan?\"\n\n\"Sitä minä toivoisin.\"\n\n\"Siksi\", sanoi nuorukainen, katsoen häntä kylmänterävästi silmiin,\n\"ettet sinä ole ollut sellainen, kuin minä odotin ja toivoin! Minä olin\nylpeä ja onnellinen, kun minä sinun ystävyytesi voitin. Mutta minä\nluulin samalla voittavani jotain muutakin -- ja että se muu oli lämmintä,\nsuurta ja kokonaista.\"\n\nTyttö ei vastannut hetkiseen.\n\n\"Oletko sinä itse ollut lämmin ja kokonainen?\" sanoi hän vihdoin\nväräjävin äänin.\n\n\"En! Mutta minä olisin voinut ja tahtonut sellainen olla, vaan sinä olet\nestänyt. Me olemme nyt olleet viikon toisillemme jotakin, emmekä\nkuitenkaan ole olleet mitään -- minä olen tuskin uskaltanut sinua kädestä\nottaa.\"\n\n\"Mitä muuta sinun sitte olisi pitänyt --?\"\n\n\"Mitäkö pitänyt? Omistaa sinut kokonaan! Kaikki, taikka ei mitään!\"\n\nTyttö oli vaiti, taistellen sisäistä liikutustaan vastaan.\n\n\"Saanko minäkin sanoa sinulle jotain?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Sanovaan!\"\n\n\"Omistaa minut kokonaan...?\" Hän pysähtyi empien, mutta jatkoi sitte\nkalpein huulin: \"Tänään omistaa ja huomenna lähteä -- ja ehkä sitte joskus\nmuistella, että olet kerran minutkin omistanut?\"\n\n\"Minä voisin vihata sinua!\" näkyi nuorukaisen silmistä, mutta hän ei\nsanonut mitään, ainoastaan katsoi.\n\n\"Ehket sinäkään ole ollut sellainen kuin minä odotin\", jatkoi tyttö\ntyynesti. \"Jos sinä olisit sellainen ollut, niin sinä...\"\n\n\"Mitä sitte?\" huusi nuorukainen kiivaasti, kuin syytöstä torjuen.\n\n\"Niin sinä et ... puhuisi minulle niin, kuin sinä nyt puhut\", vastasi\ntyttö kuin välttäen. \"Ja ehkä se, mistä sinä nyt olet minuun suuttunut,\nonkin niin ... ettet sinä voi saada enempää kuin mitä sinä voit itse\nottaa?\" Nuorukainen katseli häntä suurin, kummastelevin silmin.\n\n\"Ja ehket sinä\", jatkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, \"voi ottaa\nenempää kuin mitä jaksat -- pitää?\"\n\nTyttö katsoi hämillään alas, tietämättä oikein itsekkään mitä oli\nsanonut. Hänen vaan oli täytynyt sanoa.\n\nNuorukainen katseli häntä pitkään vaijeten, ikäänkuin olisi kuullut\nuutta ja odottamatonta, jota hänen piti miettiä.\n\n\"Minun pitäisi itse tietää, minkä vuoksi minä en voi pitää!\" sanoi hän\nvihdoin.\n\n\"Kyllä minä sen tiedänkin\", tyttö vastasi, \"Sillä sinä et _tahdo_\npitää!\" Niinkuin hieno, terävä oka olisi tunkeutunut nuorukaiseen,\nkatkennut ja jäänyt pistämään. He katselivat toisiaan sanaa sanomatta,\nsilmää räpäyttämättä.\n\n\"Ja jos minä tahtoisin\", sanoi nuorukainen tarttuen kiivaasti hänen\ntoiseen käteensä, \"_uskaltaisinko_ minä tahtoa?\" Veri pakeni tytön\nkasvoilta eikä hän saanut sanaakaan sanotuksi.\n\n\"Uskaltaisinko minä?\" kysyi nuorukainen uudelleen.\n\n\"Eikö jokaisen täydy itse tietää, minkä verran hän uskaltaa?\" sai hän\nvihdoin vaivoin vastatuksi.\n\n\"Oi Kyllikki, Kyllikki, jos sinä tietäisit!\" huusi nuorukainen\ntuskissaan ja tempasi hänen molemmat kätensä.\n\nMutta sitte hän taas ikäänkuin jäykistyi.\n\n\"Ja jos minä sinuun ja itseeni nähden joskus uskaltaisinkin -- mutta siinä\non vielä joku kolmaskin!\"\n\n\"Pelkäisitkö sinä häntä?\" kysyi tyttö terävästi, katsoen häntä suoraan\nsilmiin.\n\n\"En pelkäisi, mutta jos hän ajaisi minut pilkaten ulos?\"\n\n\"Ja jos se pelko olisi esteenä\", sanoi tyttö painokkaasti, \"niin olisi\nparasta ettet menisikään. Sillä kumpaako sinä silloin enemmän\nrakastaisit, itseäsikö vai sitä, jota luulet rakastavasi?\"\n\nNuorukainen tuskin kesti hänen katsettaan.\n\n\"Mutta jos minä pelkäisin _sinun_ tähtesi?\" sanoi hän miltei lämpimästi.\n\n\"Sitä sinun ei tarvitse, sillä minä luotan ettet sinä tee mitään,\nennenkun olet täysin varma itsestäsi. Ja jos sinä kerran siitä olet\nvarma, ei sinun myöskään tarvitse minun tähteni mitään pelätä.\"\n\nNuorukainen katseli häntä ihmetellen ja ihastellen.\n\n\"Kuinka kummallinen tyttö sinä Kyllikki olet!\" huudahti hän. \"Nyt vasta\nminä alan sinua ymmärtää. Sinä et ole ollut semmoinen kuin minä toivoin,\nmutta sinä olet enemmän kuin minä toivoin... Kyllä minä tiedän mitä tämä\non sinulle maksanut, enkä minä ole sitä koskaan unohtava.\"\n\nMutta sitte hän tuli taasen alakuloiseksi ja tuskaiseksi.\n\n\"Niin, kyllä minä nyt _sinun_ tiedän\", sanoi hän miltei valittaen.\n\"Mutta kun en minä tiedä itseäni!\"\n\n\"Kyllä sinä sen tiedon vielä joskus saat\", sanoi tyttö hellästi.\n\n\"Kun olisi edes muutamia päiviä enemmän aikaa...\"\n\nHän mietti hetkisen, syvät rypyt kulmien välissä.\n\n\"Me lähdemme huomenna iltapäivällä, ja jos minä sitä ennen sen tiedon\nsaan, niin minä koetan käydä ennen lähtöäni teillä. Mutta minä käyn\naivan viime hetkenä, sillä jos minun käy siellä niinkuin minä pelkään,\nniin minä en voi viipyä täällä enää hetkeäkään kauvemmin.\"\n\nTyttö nyökäytti päätään. He nousivat.\n\n\"Kyllikki!\" sanoi nuorukainen liikutettuna, pitäen häntä molemmista\nkäsistä. \"Voisi käydä niinkin, että tämä on viimeinen kerta, kun minä\nsaan sinua kahdenkesken tavata. Älä minua tuomitse, että minä olen se\nkuin olen.\"\n\n\"Et sinä voisi toisin ollakkaan\", sanoi tyttö lämpimästi.\n\n\"Kyllä minä sinua ymmärrän.\"\n\n\"Ja siitä minä olen aina sinua kiittävä. Ja ehkä ... kuka tietää\" -- hänen\näänensä katkesi -- \"hyvästi, Kyllikki!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sunnuntai-iltapäivä. Tukkilaiset tekivät lähtöä.\n\nKylän nuoriso, jopa joukko vanhempiakin ihmisiä oli keräytynyt Kohisevan\nalla olevan lahden rannatse kulkevalle maantielle lähtijöitä katsomaan.\n\nLahti oli jo tukeista puhdas, miltei tyhjä häntäpuomi liukui miesten\nvetämänä nopeasti suvantoa alaspäin. Jotkut kulkivat edellä, työnnellen\nruohikkoon tarttuneita tukkeja virranvuolteeseen, toiset kävelivät\njouten rantatörmillä, leikillisiä jäähyväisiä huudellen.\n\nLahden rannassa, katselijain kohdalla, oli yksinäinen tukki, pää\nmatalalle vedettynä. Tukin kohdalla rannalla oli keksi.\n\n\"Se on Koskenlaskijan\", selitti joku. \"Kuuluu vielä olevan jossakin\nasioillaan.\"\n\nJoukossa erään sydän levottomasti sykähti.\n\n\"No sitte saamme nähdä sen vielä kerran pölkyllä -- häntä varten kai se\ntuo on jätetty?\"\n\n\"Tietysti. Mitäs se kävellä viitsii, jolla on sellaiset hevoset! -- Tuolta\nhän jo tuleekin!\"\n\nNuorukainen tuli kuin rajutuuli rinnetietä alas.\n\nEräs joukossa kalpeni. Hän näki askeleista miten asia oli päättynyt.\nMitä tavatonta siellä onkaan tapahtunut, kun hän noin kuohuksissaan\ntulee?\n\nNuorukainen läheni. Hänen kasvonsa olivat kuin palttina, huulet\nyhteenpuristetut ja silmistä näkyi silloin tällöin säkenöivä välähdys,\nvaikka hän katsoikin koko ajan suoraan suvannolle.\n\nHän astui joukon ohi hattuaan kohottaen, mutta puoleen katsomatta.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyivät ihmisten silmät, mutta ääneen ei kukaan\nsanonut mitään.\n\nKalpea tyttö pelkäsi kaatuvansa ja tarttui rantatien johteeseen.\n\nNuorukainen tempasi keksinsä, työnsi tukin väljälle ja hyppäsi selkään.\nSitte hän veti muutamia voimakkaita vetäsyjä ja kääntyi ympäri, katsoen\ntiellä seisovaan joukkoon. Etsi ja tapasi kalpeat kasvot.\n\n\"Hyvästi!\" sanoi hän hattuaan heilauttaen.\n\n\"Hyvästi, hyvästi! Tule toistekin, sinä Koskenlaskija!\"\n\nHatut heiluivat, jotkut tytöt liehuttivat liinojaan.\n\nNuorukainen seisoi yhä rantaanpäin kääntyneenä ja meloi hiljalleen\ntakaperin lahdelle.\n\nRannalla seisojain olisi tehnyt mieli huutaa hänelle ystävällisiä\njäähyväissanoja, mutta kukaan ei saanut sanaakaan suustaan, vaan\nainoastaan katsoi kalpeisiin kasvoihin.\n\nNe olivat kuin lumi, kun hän ne kohotti ja katsoi suoraan joukkoon,\nlakaten melomasta.\n\n    \"Ne rahat, jotka vaskesta valetaan, ne\n    annetaan vaivaisille.\n    Tytölleni olisin kelvannut,\n    vaan en kelvannut vanhemmille!\"\n\nSe tuli värähdellen kuin vihlova valitus, saaden kuulijat miltei\nsäpsähtämään.\n\n\"Mikäs sen nyt on -- ei se ole ikänä tuollalailla laulanut?\" \"Ole vaiti ja\nkuuntele!\"\n\nNuorukainen katseli hetkisen veteen, meloen hiljalleen takaperin, ja\njatkoi sitte toisella sävelellä:\n\n    \"Kosken rannalla kotini seisoo,\n    ja vaahto se seinään lyöpi.\n    Maailman koskissa jalkani kastuu,\n    sen tyrskyt ne kasvoille lyöpi.\"\n\nKuulijat katsoivat hämmästyneinä toistensa silmiin: se laulaa itsestään!\n\n    \"Eikä se ollut kevätpäivä,\n    kun minä tänne synnyin;\n    vaan se oli synkeä syksypäivä,\n    kun minä kulkija synnyin.\"\n\n    \"Äitini itki ja kukkia katsoi,\n    kun mua kuopusta kantoi;\n    tulipunakukkaa äitini katsoi,\n    kun mulle rintaa antoi.\"\n\nNuorukainen oli nyt keskellä lahtea ja meloi taasen hiljalleen, kalpeat\nkasvot yhä veteen tähtäsivät. Rannalla ei kukaan hievahtanutkaan,\njokainen vain odotti.\n\n    \"Se kukka mun tielläni punotti,\n    se oli niin kaunis ja suuri;\n    sen riemuin rintaani painalsin,\n    vaan siin' oli murheen juuri.\"\n\n    \"Sen kukan tähden kotoa läksin,\n    ja isä se polki jalkaa;\n    ja äiti itki ikkunan luona:\n    nyt sinun surusi alkaa!\"\n\nJoku tyttö pyyhkäsi silmänurkkaansa. Kaikki olivat liikutettuja.\n\n    \"Se on se tulipunakukka,\n    tulipuna-, tulipunakukka!\n    Sinä sen kukan kyllä tunnet,\n    sinä tyttö, tyttö-rukka!\"\n\nHän heilautti nopeasti hattuaan ja kääntyi joellepäin, alkaen ripeästi\nsoutaa.\n\nHatut heiluivat ja liinat liehuivat. Ne liehuivat kauvan ja\ninnostuneesti, mutta nuorukainen ei enää katsonut taakseen, vaan souti\nniin että vesi kohisi pölkyn nenässä.\n\n\n\n\n12. VEDENNEITO JA AHTI\n\n\nVirta vieri hiljalleen -- virta vieri, kaisla huojui.\n\nVirran toisella rannalla asui vihreä havumetsä, toisen olivat niityt ja\npellot itselleen vallanneet. Viimemainittujen keskitse, muutamia\nkymmeniä syliä rannasta, kulki maantie.\n\nMaantietä astui nuori tyttö -- levotonna, epäröiden, tuon tuostakin joelle\nkatsoen.\n\nTyttö pysähtyi. Joella kajasti tukkilaisten puomi, toisella rannalla\nvalkoisia keksiä. Ja vielä joku -- mies, joka loikoi metsänrannassa pää\nkäsivarren varassa.\n\nTyttö katseli. Mies ei hievahtanut.\n\nTyttö yhä epäröi, astui askeleen, toisen jo takaisin. Astui vihdoin\npäättävästi maantieltä niitylle ja hävisi puronojanteeseen, joka kulki\nsillä kohti suoraan rantaan.\n\nJälleennäkemisen ilo kamppaili loukatun ylpeyden ja katkeruuden kanssa\nnuorukaisen rinnassa. Hän olisi tahtonut juosta veden yli, rientää\nvastaan ja sulkea tytön syliinsä -- mitään ajattelematta, mistään\nvälittämättä. Mutta välillä oli jotakin, kylmää ja kirkasta kuin se\nvesi, joka heidät erotti.\n\nTyttö saapui rannalle, pysähtyi ja katseli veden yli -- hievahtamatta,\nsanaa sanomatta.\n\nNuorukainen ei voinut enää itseään pidättää, vaan ponnahti ylös.\n\n\"Sinä tulit!\" sanoi hän miltei lämpimästi, astuen rantaan.\n\n\"Tulin -- en minä voinut olla tulematta\", vastasi tyttö niin hiljaa, että\nse tuskin kuului toiselle rannalle.\n\n\"Enkä minä sinua ajattelematta...\"\n\nJoki katsoi kumpaistakin silmiin: \"Kunpa minä nyt olisin jäässä!\"\n\n\"Etkö sinä voisi mitenkään tulla tänne -- hetkiseksi vain?\" kysyi tyttö\nempien.\n\n\"Sitä minäkin juuri ajattelin. Mutta me emme voi siellä olla, sillä\nmiehet tulevat heti illalliselta.\"\n\nHän mietti hetkisen.\n\n\"Etkö sinä tahtoisi tulla tänne, jos minä noutaisin -- täällä on metsä?\nUskaltaisitko tulla kopukalla?\"\n\n\"Kyllä minä uskallan.\"\n\nNuorukainen otti keksinsä ja irrotti puomista \"kopukan\" -- kaksi\nkuusennäreillä soutulautaksi yhteenliitettyä tukkia -- ja souti ripeästi\ntoiselle rannalle.\n\n\"Niinkuin hyvä, kauvan odotettu sisar!\" ajatteli nuorukainen, ojentaen\ntytölle molemmat kätensä ja taluttaen hänet kopukalle. Tyttö tarttui\nlujasti hänen käsiinsä ja katsoi syvälle silmiin, mutta ei puhunut\nmitään.\n\n\"Nyt sinun täytyy istua tuolle poikkitelalle -- et sinä voi seisoa, sillä\ntämä keikkuu soutaessa.\"\n\nTyttö istui, nuorukainen sousi.\n\n\"En minä olisi uskonut, että sinä sellainen ystävä olit!\" sanoi\nnuorukainen, kun he astuivat rannalle.\n\n\"Ystävä!\" virkkoi tyttö luoden hellän, kiitollisen katseen -- että\nnuorukainen löysi niin oikean nimen sille, joka oli hänet tänne tuonut\nja jonka tähden hän oli niin paljo epäilystä ja tuskaa kärsinyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli jo mailleen menossa. Kaksi ihmistä saapui hiljaisesti\npuhellen rantaan.\n\nSiellä he vasta ikäänkuin havahtuivat ja katsahtivat toisiinsa\nhämmästyneinä. Joki oli tyhjä, ranta tyhjä -- takaisinpaluuta ei\nkumpainenkaan ollut ajatellut.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyivät kummankin silmät.\n\n\"Etkä sinä voi palata tämänpuoleistakaan rantaa -- sen minä kyllä\nymmärrän\", sanoi vihdoin nuorukainen.\n\n\"En, en minä voi kulkea koko Vähän-Kohisevan läpi ja sillan poikki -- ja\nminun pitäisi viedä mennessäni vasikatkin kotiin.\"\n\n\"Eikä täällä ole missään venettäkään?\"\n\nMetsä katsoi neuvotonna, päivännoudot toisella rannalla painautuivat\nmiettimään.\n\n\"Minä niin mielelläni teitä auttaisin!\" virkkoi joki.\n\nNuorukaisen silmissä leimahti rohkea välähdys.\n\n\"Osaatko uida?\" huudahti hän tyttöön kääntyen.\n\n\"Uida --?\" vastasi tyttö hämmästyneenä. Mutta sitte hänen silmänsä\navartuivat ja kirkastuivat:\n\n\"Kyllä, kyllä minä osaan!\"\n\n\"Ja _uskallatko_ uida -- minun kanssani, jos minä kuletan vaatteesi yli?\"\nkysyi taasen nuorukainen.\n\nTyttö värisi ehdotuksen rohkeudesta ja sen salaperäisestä\nhurmaavaisuudesta.\n\n\"Kyllä minä uskallan -- sinun kanssasi!\" huudahti hän ja he katsoivat\ntoisiaan pitkään.\n\n\"Riisuudu sinä tähän!\" puheli nuorukainen. \"Ja kääri kaikki vaatteesi\npuseroosi ja vedä sitte hihat solmuun. Minä riisuudun tuolla alempana.\nKyllä se hyvin käy!\".\n\nHän riensi nopein askelin alaspäin.\n\nMutta tyttö karahti punaiseksi ja katseli hämillään, niinkuin olisi\nluvannut semmoista, jota ei voinutkaan täyttää.\n\nHän katsahti vihdoin neuvotonna nuorukaiseen. Tämä istui rannalla,\npoispäin kääntyneenä, ja riisuutui nopeasti.\n\n\"Kuinka minä olen lapsellinen!\" huudahti tyttö ajatuksissaan ja astui\nnopeasti rantaan, painautui alas ja alkoi kiireisesti riisuutua.\n\nVesi solahti -- nuorukainen miltei hävisi rantakorteikkoon. Otti\nsaappaansa ja asetti ne, varret kaksinkerroin käännettyinä, niskaansa,\nkiinnittäen ne toisella saapasremmillä kaulan ympäri. Asetti sitte\nvaatemyttynsä saappaiden päälle ja kiinnitti sen toisella remmillä\nleuvan alle.\n\n\"Minä olen jo valmis!\" huudahti hän olkapäänsä yli, katsellen alaspäin\njoelle.\n\nTyttö kietoi kiireisesti vaatteensa puseroon. Valkea ruumis värisi\nkainoutta ja maltitonta uhkarohkeuden riemua. Vesi solahti, valkea varsi\nkatosi aaltoon, ui ylöspäin ja kätkeysi korteikkoon.\n\nNuorukainen lähti ylöspäin melomaan, vieno hymy kasvoillaan ja silmät\nkoko ajan rannalla olevaan vaatemyttyyn kiinnitettyinä. Hän tarttui\nsiihen toisella kädellään, sitoi vyöremminsä sen ympärille ja kiinnitti\nsen omien vaatteittensa päälle leuvan alitse.\n\nSe olikin koko kuorma, kohoten korkealle pään yli.\n\n\"Kyllä ne hyvin säilyvät\", nuorukainen vakuutti, \"kun vaan en hätäile.\"\n\nHän läksi uimaan toista rantaa kohti hitain, voimakkain vedoin.\n\nTyttö lepäsi liikahtamatta rantakorteikossa, katsellen nuorukaisen\nuintia.\n\n\"Kuinka kummallinen, voimakas ja rohkea hän on!\" ajatteli tyttö. \"Joki\nei estä, vesi ei erota, kaikki taipuu häntä tottelemaan. Sellaisen\nkanssa ei pelkää mitään!\"\n\n\"Siellä on _hänen_ vaatteensa!\" ajatteli nuorukainen. \"Ja minä niitä\nkuletan. Ja siellä on meidän ystävyytemme, joka alkoi uhmaten, jonka\ntähden on kuolemaa halveksittu ja rannalla hätäilty, tuskaa ja\nkärsimystä tunnettu -- mielelläin sitä kulettaa!\"\n\nNuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen\nvarovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.\n\n\"Sielläkö sinä vielä olet?\" huudahti hän toisen rannan ruoikkoon\n-- huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.\n\n\"Niin\", vastasi tyttö. \"Minä en muistanutkaan lähteä -- minusta oli niin\nhauskaa katsella kun sinä uit.\"\n\n\"Tulisinkohan minä sinua vastaan -- jos se tuntuisi turvallisemmalta...?\"\n\n\"Kyllä se tuntuisi\", tyttö vastasi.\n\nHäntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan\nsuoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan\narkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on\nluvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia\nsalatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava\ntuli.\n\nNuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.\n\n\"Niinkuin Vedenneito ruoikossa!\" huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen\nuintinsa.\n\n\"Ja Ahti aalloissa!\" vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin,\nheittäytyen uimaan.\n\n\"Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!\" sanoi nuorukainen. He lähtivät\nrinnakkain toista rantaa kohti.\n\nVesi solahteli hiljalleen, tytön valkeat hartiat välähtivät tuon\ntuostakin laineista ja pitkä letti viisti kaarrellen veden pintaa, joka\npaistoi kuin keltainen kulta ilta-auringon valossa.\n\n\"Kuinka kaunista!\" huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. \"En\nminä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!\"\n\n\"En minäkään\", vastasi tyttö liikutettuna.\n\n\"Emmekä mekään!\" hymyilivät puut rannalla.\n\n\"Emmekä me!\" nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä.\n\n\"Niinkuin uisimme unhotuksen virrassa\", jatkoi nuorukainen. \"Jossa\nkaikki entinen katoo, kaikki huono ja katkera huuhtoutuu pois ja me\nmuutumme kappaleiksi sitä samaa luojan luontoa, joka ympärillämme\niloitsee.\"\n\n\"Niin minäkin sen tunnen\", tyttö vastasi yhä enemmän liikutettuna.\n\nHe saapuivat hiljalleen rantaan.\n\n\"Kuinka kapea se olikin!\" virkkoi nuorukainen ja erkani kaihoisin mielin\nomia vaatteitaan etsimään.\n\nHän pukeutui kiireisesti ja riensi tytön luo.\n\n\"Saanko minä puristaa veden sinun letistäsi?\" kysyi hän hellästi.\n\nTyttö vastasi silmillään. -- Vesi vieri hopeapisaroina nuorukaisen sormien\nlomitse.\n\n\"Ja nytkö meidän täytyy erota?\" sanoi Olavi liikutuksesta vavisten...\n\"Minä tulen sinua saattamaan tielle saakka.\"\n\nHän loi vielä kerran joelle kaihoisan katseen, ikäänkuin sen ainiaaksi\nmieleensä painaakseen.\n\nHe astuivat sanaa sanomatta ojannetta ylös maantien varteen ja\nseisahtuivat siihen.\n\n\"Voi Jumala\", huudahti nuorukainen tarttuen hänen molempiin käsiinsä,\n\"kuinka vaikea minun on sinusta erota!\"\n\n\"Ja minun vielä vaikeampi\", sai tyttö vaivoin sanotuksi.\n\n\"Voinko minä ikänä saada sinua mielestäni, sinua ja tätä iltaa?\"\n\nTytön silmät värähtivät, hän painoi kiireisesti päänsä alas.\n\n\"Kyllikki!\" sanoi nuorukainen epätoivosta väräjävällä äänellä. \"Älä\nkätke minulta silmiäsi! -- Kyllikki...?\" sanoi hän uudelleen, toivo ja\nepäilys katseessaan -- irrotti hiljaa kätensä ja laski ne kuin kysyen\nhänen vyötäisilleen.\n\nTytön vartalo värähti -- kädet kohoutuivat nuorukaisen olkapäille ja\nkietoutuivat hitaasti hänen kaulaansa.\n\nKuohuva ilonhurmaus valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tulisesti\nsyliinsä, kohottaen hänet kokonaan maasta -- tyttö kietoi käsivartensa yhä\nlujempaan.\n\nNuorukainen katseli kuinka tytön silmäin ilme heltyi ja muuttui -- häntä\nmiltei pyörrytti ja hän päästi tytön alas.\n\n\"Saanko minä...?\" kysyivät hänen silmänsä.\n\n\"Saat!\" vastasivat tytön silmät -- huulet yhtyivät -- -- --.\n\nKun hän ne vihdoin irrotti, olivat tytön kasvot niin muuttuneet, että ne\nolivat aivan kuin toiset -- hennolle alahuulelle tirahti pienenpieni\nveripisara.\n\nNuorukainen oli pelästyksestä huudahtaa. Mutta sitte hänet valtasi\nselittämätön huumaus: tuo punainen oli syvimmän ja salaperäisimmän\nystävyyden salaperäinen sinetti -- hän joi kiihkeällä suutelolla\nveripisaran ja unohtui siihen suuteloon, toivoen että maailma olisi sinä\nhetkenä hukkunut.\n\nEikä hän voinut enää sanaakaan sanoa, eikä tietänyt pitikö hänen olla\nvai mennä. Kaikki musteni hänen silmissään, ja hän läksi kuin juopunut\nhorjuen, uskaltamatta taakseen katsahtaa.\n\n\n\n\n13. NUOTIOLLA NEITOKALLION LUONA\n\n\nPenikulma vuolasta, miltei suoraan vierivää virtaa. Penikulma tasaista,\nmetsäreunaista niittypalstaa sen molemmilla rannoilla.\n\nSe on uljas ja mieltätenhoava näky -- mieltätenhoava joka aika. Syksyllä\nsyyssateitten hedelmöittämä virta kuin kuohuva runsaudensarvi, talvella\nkaupungistapalaajat kilpa-ajosilla sen jäätyneellä pinnalla, keväällä\nniityille levittäinnyt kymi tempaa maamiehen mietteet faaraoiden maahan,\nja kesällä heinäväki sirkkain laulaessa ja heinän tuoksuessa uneksii\nparatiisista, jossa ihmisen yhä vieläkin on suotu viettää muutamia\npäiviä vuodessa.\n\nPenikulma virtaa, penikulma niittyä -- vain eräässä kohti kaksi niityn\nvartijaa.\n\nToinen seisoo aivan virran rannalla, jalat vilpoisessa vedessä, ja\nkatselee eteenpäin kurottuneena haaveillen vastakkaisella rannalla\nolevaa naapuriaan. -- Neitokallioksi sitä haaveilijaa sanotaan.\n\nSe toinen on kylmempi ja ylpeämpi. On väistynyt hiukan rannasta, pitää\npäätään karskisti pystyssä ja silmäilee pitkien jouhimäntyjen latvain\nkautta koko lakeutta. -- Sitä Välimäeksi mainitaan.\n\nVälimäen rinteessä lekotti punerva nuotio. Nuotion ympärillä viettivät\ntukkilaiset sydänyön hetkeä -- kuka käsivarren varassa loikoen, kellä\neväsreppu päänsä alla, ken naapuriinsa nojaten. Kymmeniä sinisiä\nsavupilviä nousi piippunysistä ilmaan.\n\nPunainen nuotio lekotti ja väliin korkeaksi lieskaksi leimahti, punaten\nmäenrinteessä seisovien mäntyjen kyljet ja leikkien salaperäisenä\nloimona virran tummalla pinnalla. Miehet äänettä piippujaan imivät.\n\n\"Katsokaapas, pojat, tuonne kallionlaelle!\" huudahti vihdoin joku\njoukosta. \"Aivan kuin se neiti nytkin siellä istuisi ja katselisi\nvirtaa.\";\n\nUseita päitä kohoutui yhtaikaa.\n\n\"Mutta eikös siellä istukkin joku...?\"\n\n\"Katajapensas se vaan on, joka siellä nyt istuu. Mutta juuri niillä\npaikoin se kuuluu se neitikin istuneen.\"\n\n\"Niin, se on semmoinen tarina...?\" kysyy joku 'härkämies', joka kulkee\nvasta ensi kertaansa Nuolijoen varsia.\n\n\"Vai tarina --? Oletkos sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa?\" huudahtaa\neräs vanhanpuoleinen mies. \"Kyllä se tämä Antti tietää, ettei se mikään\ntarina ole. Eikä siitä maailman aikoja olekkaan, kun se tapahtui.\"\n\n\"Täsmälleen neljätoista vuotta\", sanoo Antti ja kopauttaa tuhkan\npiipustaan. \"Kyllä minä sen muistan niinkuin eilisen päivän. Jaa-a,\nkaikkea sitä pitää maailmassa nähdäkkin!\"\n\n\"Oikeinkos te sen itse näitte?\"\n\n\"Kyllähän minä sen näin ja näinkin niin, etten ole vieläkään saanut\nniitä kasvoja silmistäni -- enkä taida saadakkaan. Tuossa kalliolla minä\nsen ensi kertaa näin ... ja silloin sen vieressä istui nuori herra.\"\n\nOsa miehiä oli noussut istumaan ja lataili uudelleen piippujaan.\n\n\"Olikos se sen sulhanen?\"\n\n\"Sulhanenhan se oli, taikka ainakin sen nimellinen -- vaikka en minä sitä\nsilloin tiennyt. Minä vaan lykiskelin tällä rannalla tukkeja ja näin kun\nne siinä istuivat rinnakkain. Minäkin istahdin ja panin tupakaksi, ja\najattelin itsekseni että kaiken näköistä, vettä kuin vettä, mitäs se\nkatselemisesta paranee! Vaan jotainhan niidenkin pitää kötistä, mitenkäs\nne muuten saisivat aikansa kulumaan.\"\n\n\"Entäs sitte? Entäs sitte?\"\n\n\"Mitäs sitte, ne tietysti istuivat aikansa ja menivät. Mutta kun minä\nsitte seuraavana päivänä lykiskelen tällä samalla kohdalla, niin se\nneiti taasen istuu tuolla samalla paikalla -- mutta herraa ei enää\nolekkaan...\"\n\nOlavi, joka oli siihen saakka maannut kädet pään alla ja katsellut\npilviin, kohoaa äkkiä lyngälleen ja katsoo jännittyneesti kertojaan.\n\n\"Aika lippari tytökseen, ajattelen minä ja panen taasen tupakaksi. Annas\nkun viipsii yksinään viisi virstaa kaupungista tänne -- olisihan niitä\nollut kallioita lähempänäkin! No no, ajattelen minä, mitäs se sinuun\nkuuluu. Ja sitte se tuli joka päivä -- juuri siinä puolenpäivän rinnassa,\nja istui ihan samalla paikalla.\"\n\n\"Mitäs se oikein teki?\"\n\n\"Ei se mitään tehnyt, istui vaan ja katseli.\"\n\n\"Taisi Anttia omakseen katsella!\" joku nuorukainen ilvahtaa. \"Tehän\nolitte siihen aikaan vielä nuorimies?\"\n\n\"Paneppas, poika, kuolaimet suuhusi -- ei tämä ole mikään pilajuttu!\"\n\nMiehet katsahtavat hyväksyen toistensa silmiin. Männyt mäellä ikäänkuin\nhuokasevat vienon tuulenleyhkän väräyttäminä ja kahden rinnakkain\nkasvavan petäjän yhteenhankautumisen vieno valitus juoksee kuin orava\nrunkoa myöten alas maahan -- piiput ailahtavat miesten hampaissa.\n\n\"Niin, siinä se istuu, ei puhu eikä laula -- mitä lie ajatellut, sen yksin\nJumala tietää. Minä sitte eräänä päivänä menen joen yli ja ajattelen\nlähteä Metsämantilasta voita ostamaan. Tuosta juuri menen ja oikasen\ntuon kallion vieritse Mantilaa kohti. -- Se siellä kallion takana tulee\nminua vastaan, ja on puettuna ihan mustiin.\n\n\"No...?\"\n\n\"No sitä minäkin ensin hämmästyn -- kasvoillakin on musta harso. Mutta voi\nihme kuinka kaunis se on, niinkuin herran enkeli ikään! Minä nostan\nlakkia, ja silloin se nostaa kerran silmänsä ja nyökäyttää päätään. Ja\nse tekee minuun niin kummallisen vaikutuksen, että minä käännyn ympäri\nja jään katselemaan hänen jälkeensä.\n\n\"Olikos se nuori?\"\n\n\"Nuori, nuori -- liekkö ollut vielä kahtakymmentä. Ja minä katselen ja\nkatselen, kunnes se katoo puiden sekaan. No nyt minä ymmärrän! ajattelen\nminä. Siltä on isä kuollut, taikka äiti, siksi se noin mustissa käy ja\nkulkee täällä suruaan haihduttamassa. -- Minä Mantilaa kohti oikasemaan.\n\n\"Mutta kun pääsen kallion ohi, niin toinen tukkimies tuolla alempana\ntältä rannalta kirkasee että 'nyt se vältti!'\n\nNiinkuin kivellä olisi minua rintaan jysäyttänyt.\n\n'Mikä tuli?' huudan minä ja juoksen rantaan.\n\n'Se viskautui kalliolta!' huutaa kumppanini ja juoksee kuin hullu\nrannalla.\n\nMe juostaan molemmat, mutta mitään ei näy. Ja odotetaan, mutta ei nouse\npinnalle. Minä kylään, toverini kaupunkiin.\n\nPian se saadaankin ylös, jo ensi naarauksella -- oli painunut kuin kivi\npohjaan ihan siihen paikkaansa. Henki vaan ei enää palaja, ei millään\nkurilla. Mutta kaunis se oli vielä kuolleenakin, voi voi kuinka kaunis!\nMeidän täytyi virvotellessa sitä vähän riisuakkin, ja niin oli iho kuin\nvalkoinen silkki, niin että ihan synniltä tuntui edes koskettaa\ntällaisilla jätkänkourilla.\"\n\nKukaan ei virka hetkiseen mitään.\n\n\"Sen surun tähdenkös se itsensä lopetti?\" joku vihdoin kysyy.\n\n\"Surunpa tähden niinkin -- vaan se oli se rakkaus, se rakkaus!\"\n\n\"Niinkö --? Olikos sen hullusti käynyt?\"\n\n\"Ei, ei mitään semmoista. Se vaan oli niin kiintynyt poikaan -- siihen\nherraan, jonka kanssa silloin istui -- ja poika jätti.\"\n\nMiehet istuivat vaiti. Olavin rinta jyskytti niin, että hän pelkäsi\nsyrjäistenkin kuulevan. Silmät räpähtivät tuon tuostakin ja hän tuijotti\nhuulet lujasti yhteenpuristettuina ja syvä ryppy kulmien välissä tuleen.\n\n\"Se on sitä herrasväen rakkautta!\" hymähti joku.\n\n\"Ja tyttöväen erittäinkin\", jatkoi toinen teeskennellyn hilpeästi,\nikäänkuin yhteistä alakuloisuutta karkottaakseen. \"Se on niiden sydän\nniinkuin niiden taskukellotkin: puistat pikkusen, niin rattaat sekasin!\"\n\n\"Sano herrastyttöväen rattaat -- ei ne talonpojan tytöt sillälailla\nhupsuile! Talonpojan rakkaus on kuin taalalainen seinäkello. Jos se\nrupee konstailemaan, niin sano 'top tykkänään' ja pysäytä tunniksi\npariksi, ravista sitte hiukan ja ärjäse lujasti että 'no' ja pukkaa\nkäymään, niin käypi vaikka takaperin.\"\n\nSe tuntui oikein hyvältä. Jotkut nauroivat ääneen, toiset hiljaa\nhihittivät.\n\n\"Sen sinä oikein sanoit!\" tarttui puheeseen muuan lihavahko, isoääninen\nmies. \"Minunkin muijani oli tyttönä pihkaantunut muutamaan\nmaitovellinaamaiseen nulikkaan, ja lujasti olikin. Ei sitä maitovellillä\npitkälle potkita, meinasin minä, nostin vellikupin syrjään ja otin\ntytön. Ja hyvästi on mennyt, ei ole sen koommin sitä vellikuppiaan\nmuistellut.\"\n\nVoimakas, vapauttava naurunremahdus joukosta.\n\n\"Oman vellinne kehnoutta taidatte nauraa\", sanoi muuan vanha mies,\nkaataa solauttaen väärävarteensa kertyneen piipunöljyn maahan. \"Kyllä\nniitä on talonpoikaiskellojakin, joidenka viisarit eivät siedä näissä\nasioissa peukaloimista, ja sekä miehiä että naisia, jotka eivät tyydy\nmihin vellikuppiin tahansa.\"\n\nÄänessä värähti sellainen liikutuksensekainen totisuus, että nauru kuoli\nmiesten kasvoilla. Olavi kääntyi hämmästyneenä ja katsoi puhujaa\ntutkivasti silmiin -- joku mies ukon takana teki salaperäisiä viittauksia\nosottaen häntä sormellaan.\n\n\"Tunnen ainakin yhden talonpojan\", jatkoi vanha mies, \"joka rakasti\nnuorena tyttöä, jota ei saanut naida. Ei se kyllä sentähden itseään\ntappanut, vaan kolinat ne kävi hänenkin kohdallaan: möi talonsa, joi\nrahat, ja on kulkenut kaiken ikänsä kuin Jerusalemin suutari, eikä ole\nvoinut sitä tyttöä koskaan unohtaa.\"\n\nUkko vaikeni.\n\n\"Ja taitaa paraillaankin sitä muistella, vaikka on jo vanha mies\", sanoi\nse, joka äsken sormellaan viittoili.\n\nVanha mies painoi päätään alas ja veti lakkia silmilleen, niin että\nsuuri lippa varjosti kasvot kokonaan -- näkyi ainoastaan kuinka\nharmaasänkinen leuka nytkähteli ja käsien väliin puristettu\nmessinkihelainen väärävarsi tärisi.\n\nMiehet katsahtavat ymmärtävästi toistensa silmiin, kukaan ei jatka\nkeskustelua.\n\n\"Eihän se taida olla leikkiä sekään, kukin tuntee vaan oman kohtansa\",\nsanoo lopulta muuan arvokkaan näköinen keski-ikäinen mies.\n\nMännyt kummulla huokasevat ja vieno valitus juoksee taasen oravana\nrunkoa myöten. Aamunsarastus heittää Neitokallion rintaan vaalean\nhäiveen -- kaukaa niityltä kuuluu ruisrääkän huuto.\n\n\"On jo aika lähteä!\" sanoo Olavi ja nousee.\n\nMutta miehiltä nouseminen unohtuu, he vain kääntyvät päin ja katsovat\nhämmästyneinä Olaviin: 'mikä sen nyt tuli -- sehän puhuu samalla\nväräjävällä, tukehtuneella äänellä kuin tuo ukko äsken?'\n\n\"No pojat!\" virkkoo Olavi uudelleen miltei tuimasti, kääntyy nopeasti ja\nastuu rantaanpäin.\n\nMiehet katsahtavat vielä kerran hänen jälkeensä, sammuttavat nuotion ja\nrientävät jälessä.\n\n\n\n\n14. TUOMENKUKKA\n\n\n\"Ei! Elää minä tahdon niinkauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää minä\ntahdon niinkauvan kun minulla keuhkot ovat! -- Mutta tiedätkö,\nTuomenkukka, mitä elämä oikein on?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi tyttö säkenöivin silmin -- \"se on rakkautta!\"\n\n\"Niin, rakkautta se on -- mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä\nja uskallusta elää, ja se on kohtaloa, joka meitä ihmislapsia yhteen\njohtaa.\"\n\n\"Niinkö --? Kuinka minä en ole osannut sitä ennen ajatella, ennenkun sinä\nsen nyt sanoit?\"\n\n\"Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me\nkulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä. Ja\nme sivuutamme satoja puoleenkaan vilkasematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä\nviskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten. Ja heti\nsinä hetkenä me tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme\nkuin maneetti rautaa -- tulkoon siitä sitte onnea taikka onnettomuutta!\"\n\n\"Juuri niin minä olen tuntenut, ja tunnen sen nyt yhä selvemmin\", sanoi\ntyttö puristautuen kiihkeästi likemmäksi. \"Yksi ainoa hetki sinun\nsylissäsi on enemmän kuin koko minun entinen elämäni!\"\n\n\"Ja sinä olet minulle niinkuin kevät ja kuohuva mahla, josta minä\npäihdyn ja unohdan kaiken entisen. Ja minä tahdon päihtyä ja hukuttaa\nkaihoisen kesäni ja synkän syksyni ja ilottoman talveni kevään riemuun!\nJa minä kiitän kohtaloa, joka sinut minun tielleni toi, sillä ei kukaan\nole niinkuin sinä.\"\n\n\"Eikö kukaan?\" sanoi tyttö iloiten ja epäillen. \"Kunpa minä voisin olla\nsellainen!\"\n\n\"Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta.\nSinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin\nsyleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun\ntuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!\"\n\n\"Älä puhu niin ... en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki! -- Mutta\nsano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?\"\n\n\"Eivät.\"\n\n\"Miksi --? Eivätkö ne osaa?\"\n\n\"Eivät, sillä ne _pelkäävät_ olla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka,\nkuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä\nsilloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa. Ja kun he ovat vanhoja ja\nheidän suonensa ovat lyijyä täynnä, silloin he katsovat kerjäläisen\nkatsein taakseen hukkaankuluneeseen nuoruuteensa, ja kun he eivät voi\nsitä enää takaisin saada, niin he pistävät katkismuksen ja virsikirjan\nmeidänkin käteemme.\n\n\"Niinkö se onkin...?\"\n\n\"Niin se on. -- Onnellinen on ihminen ainoastaan silloin, kun hän on\nnuori, kun elämän elohopea hänen suonissaan herkkänä juoksee! Ja uljas\non ihminen, kun hän uskaltaa täysin käsin elämältä osansa ottaa, kun hän\npelvotta koskia laskee ja tyrskyjä halkoo, niin että vaahtojen pirskeet\nkulmilla kimmeltää ja elämän kostea virve hänen kasvojaan kietoo ja\nkiehtoo!\"\n\n\"Uskallanko minäkin sillälailla, Olavi? Sano enkö uskallakkin?\"\n\n\"Uskallat, ja juuri sellaisena sinä niin kaunis ja kiehtoava\noletkin. -- Kaunis on ihminen, kun hän kokonaan toiselle antautuu, ei\nmitään kysy eikä vasta-antia odota eikä jälkitiliä ajattele, vaan\nsieluineen ruumiineen elämän syvässä lähteessä kylpee!\"\n\n\"Juuri niin! -- Ja tiedätkö, Olavi?\" sanoi tyttö kiihtyneellä, väräjävällä\näänellä.\n\n\"Mitä, mitä sitte?\"\n\nMutta tyttö ei saanut enää sanaakaan sanotuksi, vaan hyrskähti itkuun ja\nupotti polttavat kasvonsa hänen rintaansa, nyyhkyttäen niin että hento\nruumis värisi.\n\n\"Mitä --? Miksi sinä itket, minun Tuomenkukkani?\"\n\nTyttö yhä nyyhkytti, hento ruumis värisi: \"En minä itsekkään tiedä...\nkun en minä voi antaa sinulle niin paljo kuin minä tahtoisin!\"\n\n\"Mutta sinähän olet antanut enemmän kuin minä uskalsin toivoakkaan.\"\n\n\"Vaan en niin paljo kuin tahtoisin! Mikset sinä vaadi minulta enempää?\nKäske minut kanssasi kuolemaan, niin minä tulen ja syöksyn sinun\nkanssasi vaikka tuliseen järveen! Tai tukehuta minut tähän paikkaan...\"\n\nNiinkuin nuorukainen olisi istunut tulen ääressä ja tuntenut kuinka sen\nyhä paisuva, onnensäteinä hänen lävitseen kulkeva lämpö olisi äkkiä\npistänyt tulisena kipinänä.\n\n\"Kuinka sinä nyt tuollalailla puhut?\" sanoi hän melkein hätääntyneenä.\n\"Sehän on aivan järjetöntä!\"\n\n\"Järjetöntä se onkin, mutta jos sinä tietäisit kuinka minä sinua\nrakastan! Sano yksi ainoa sana, ja minä jätän kotini ja isäni ja äitini,\nja kulen kuin kerjäläinen jälessäsi kylästä kylään.\"\n\n\"Etkö sinä ihmisiäkään häpeisi?\"\n\n\"Häpeisi --? Mitä minä ihmisistä, mitä ne rakkaudesta tietävät!\"\n\n\"Tuomenkukka!\" sanoi Olavi kohottaen tytön päätä kuvasta ja katsoen\nhäntä suoraan silmiin. \"Olisiko se kaunista?\"\n\n\"Ei, ei\" -- tyttö painoi päänsä alas. \"Mutta minä tahtoisin tehdä,\njotakin, uhrata jotakin sinun tähtesi.\"\n\nHän oli silmänräpäyksen vaiti, mutta sitte hänen silmänsä säkenöivät:\n\n\"Olavi, nyt minä jo tiedän, mitä se on! Minä leikkaan paraimmat\nsuortuvat hiuksistani, ja sinun pitää teettää niistä joku muisto -- minä\ntiedän että sellaisia tehdään. Ja sinun, pitää kantaa sitä aina ja\nmuistaa minua silloinkin, kun jo toista rakastat!\"\n\n\"Voi voi sinua, Tuomenkukka! Minä en tiedä pitääkö minun iloita vai\nitkeä sinun tuollaisista puheistasi! Mutta sinä puhutkin, noin vain\nkevätyön hämyssä. Kun päivä valkenee, niin sinä ajattelet toisin.\"\n\n\"En, en haudassakaan!\"\n\n\"Ja kuitenkin se on niin lapsellista. Täytyykö sinunkin saada minulta\njoku näkyvä merkki, voidaksesi muistaa että olet ollut minun kanssani\nonnellinen?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Onko se sitte minulle välttämätön?\"\n\n\"Ei, ei, kun sinä kerran niin sanot! Minä olen niin lapsellinen. Anna\nminulle anteeksi, Olavi, äläkä ole enää surullinen -- en minä muuta pyydä\nkuin saada vaan sinua rakastaa.\"\n\n\"Ja minä sinua -- ilman kysymättä, ajattelematta!\"\n\n\"Niin, niin. Ja muistaa koko ikäni sitä onnea, minkä minä olen sinulta\nsaanut, ja säilyttää sitä pyhänä salaisuutena vielä kuollessakin, ja\nsiunata sinua...\"\n\nMutta sitte hän kohosi kuin säihkyvä raketti kyynärpäänsä varaan:\n\n\"Kuuleppas, Olavi! Sano minulle yksi asia. Tiedätkö sinä, onko kukaan\nkoskaan kuollut onnesta?\"\n\n\"En, en minä ole koskaan semmoista kuullut. Miksi sinä...?\"\n\n\"Vaan jos on _oikein_ onnellinen?\"\n\n\"En minä sittenkään luule.\"\n\n\"Mutta kun surustakin kuuluu kuolevan -- ja jos oikein _tahtoo_?\"\n\nRiemun, hellyyden ja liikutuksen huumaus tempasi Olavin.\n\n\"Tuomenkukka!\" sanoi hän puristaen tytön rajuun syleilyyn. \"Ei kukaan\nole niinkuin sinä! -- Ja jos _se_ olisi mahdollista, niin en minäkään\nmuuta tahtoisi.\"\n\n\"Tahtoisitko sinäkin -- minun kanssani...?\"\n\n\"Tahtoisin ... tukehtua sinun tuoksuusi, sinun hiustesi kuumaan\nhyväilyyn! -- Ja se olisikin parempi sekä minulle että muille...\"\n\n\n\n\n15. SISAR-MAIJU\n\n\nKaiho oli astunut hänen sieluunsa ja hän puheli iltahämärälle, joka\nkurkisti hänen ikkunastaan sisään ja katseli tarkkaavasti hänen\nkalvakoihin kasvoihinsa.\n\n\"Minullakin kuuluu olleen sisar -- Sisar-Maiju\", puheli hän haaveillen.\n\n\"Niinhän sinulla oli, ja reipas tyttö olikin!\" virkahti iltahämy. \"Kyllä\nminä sen hyvin tunsin.\"\n\n\"Minä itse en muista niistä ajoista mitään, mutta äiti on kertonut\nhänestä niin kaunista -- niinkuin senkin, sen sairausjutun...\"\n\n\"Vai on äitisi kertonut? Sen saattoi arvata.\"\n\n\"Minä kuulun pienenä sairastaneeni ja olleeni jo aivan viimeisilläni.\nÄiti ja tädit itkivät, mutta lohduttelivat itseään sillä että Olavista\ntulee enkeli, joka saapi ruunun päähänsä ja palmut käsiinsä. Ja\nMaiju-sisartani he lohduttelivat, että minä enkeliksi tultuani istun\nhänen vuoteensa ääressä pahoja unia torjumassa, valkeat siivet hänen\nsuojakseen levitettyinä.\"\n\n\"Ja jos niin olisi käynyt, niin paljoa parempi olisi ollutkin\", sanoi\niltahämy vakavasti.\n\n\"Mutta tyttö, se minun siskoni, ratkesi itkuun ja huusi nyyhkytysten\nvälistä ettei minusta saa tulla enkeliä, vaan suuri mies -- vielä suurempi\nkuin isä, suuri ja vahva. Ja heittäytyi kaulaani ja sanoi ettei kukaan\nsaa viedä Olavia, ei vaikka!\"\n\n\"Oikein sinulle on kerrottu \", nyökäytti hämärä, \"juuri niin se teki. Ja\näitisi ja muut hätäilivät, että tuosta tytöstä se ristin heitti -- eihän\nse poikaparka saa edes rauhassa kuollakkaan!\"\n\n\"Mutta tyttö, se minun sisareni, koetti minua hyvitellä omine\nkeinoineen: milloin leuvan alta kutkutteli, milloin mitenkin silmillään\nilvehti. Ja minä olin ruvennut hymyilemään, vaikka olinkin kovin sairas,\nja sisareni siitä ilakoimaan, että nyt Olavi paranee ja Olavista tulee\nsuuri ja vahva mies. Ja sitten minä olin alkanut yhä enemmän hymyillä,\nja elämä alkoi jälleen hymyillä minulle -- ja minusta tuli vähitellen\nterve poika.\"\n\n\"Niinhän sinusta tuli. Ja sisaresi tahtoi sinua yksin hoitaa, ei\nsallinut muiden sattuvankaan -- sellainen se oli sinun Maiju-siskosi!\"\n\n\"Vaan sitte Maiju kääntyi itse vuoteen omaksi. Ja vaikka oli kovin\nheikko, niin ei tahtonut päästää minua hetkeksikään silmistään, vaan\nminun piti istua vuoteella hänen vieressään. Ja minä vain hymyilin ja\nnaureskelin, en ymmärtänyt että ainoa sisareni oli menoteillään -- olinpa\nväliin tarttunut leikiten hänen laihaan poskeensa, tai vetänyt häntä\nkorvalehdestä tai tukasta...\"\n\n\"Niin sinä olet aina tehnyt, kaikille tytöille -- ja hymyillyt!\"\n\n\"Silloin muut ottivat minut pois hänen vierestään -- kun minä semmoinen\npeto olin...\"\n\n\"Aivan niin -- kunpa olisi myöhemminkin tehty samoin!\"\n\n\"Vaan Maijupa tarttui minun käteeni, eikä päästänytkään. Ja minun piti\nistua hänen kuolinhetkenäänkin hänen vieressään, ja vielä viimeisiksi\nsanoikseen hän oli hokenut että Olavista tulee suuri ja vahva mies.\"\n\nNuori mies vaipui mietteisiinsä -- -- --.\n\n\"Ja nyt sinä jo olet suuri ja vahva...?\" sanoi iltahämy, ikäänkuin\nviekotellakseen häntä jatkamaan.\n\n\"Niin, miksei minun sisareni saanut elää? Kunpa hän nyt olisi elävien\nmailla!\"\n\n\"Kuka tietää -- ehkä se oli _hänelle_ parempi, että asia on niinkuin se\nnyt on.\"\n\n\"Jos hän eläisi, niin hän olisi nyt paraassa ijässä. Ja hän olisi minun\nluonani, ja me asuisimme kahden, emmekä muista välittäisikään. Meillä\nolisi oma talous, ja hän olisi minulle sisar ja toveri -- ja kaikki! Minä\nnäen aivan selvästi minkä näköinenkin hän olisi. Hän olisi pitkä ja\nsolakka, ja hänellä olisi vaaleat hiukset, vaaleat kuin kotipuolemme\npellava, ja suortuvat valuisivat vapaina hartioilla. Ja hän kantaisi\npäätään koholla -- ei hän ylpeä olisi, mutta komea, uljas. Ja silmät,\nniissä olisi tulta ja veitikkamaisuutta! Ne olisivat syvät, semmoiset,\njoissa kuvastuu outo, pohjaton maailma ja joiden edessä ei voi\nhiuskarvankaan vertaa vilpistellä. Aivan kuin äidillä, paitsi että\nniissä olisi paljo, hyvin paljo nuoruuden tulta -- melkein kuin Kylli...\"\n\n\"Vai niin\", nauroi iltahämy, \"vai sennäköinen se sinun sisaresi nyt\nolisi! -- Entäs sitte?\"\n\n\"Ja hänen luonteensa -- se olisi kummallinen! Vallaton, miltei\nyltiömäinen, joskus semmoinen, josta vanhat sanoisivat ettei se sovi\nkunnon pojallekaan, saati tytölle. Mutta hänelle se sopisi... Näin\ntalvella, iltahämärissä, hän tulisi hiihtelemästä ja tormaltaisi sisään\nettä ovet räikäisivät. Sitte hän kiepsahtaisi polvelleni, heittäisi\nkylmää hohkavat kätensä olkapäilleni ja kurkistaisi veitikkamaisesti\nsilmiini:\n\n'No hyvänen aika, veli! Mitä sinä taasen paastoat?'\n\nMieleni kävisi jo lauhemmaksi -- vakavasti kuitenkin vastaisin:\n\n'Voi kuinka sinua vielä lapsettaa, Maiju-kulta, kovin olet poikamainen!\nPidät semmoista jyryä ja nuo kätesikin niin kylmää hohkavat...'\n\n'Sinä se vasta jöröjukka olet! Istua murjotat täällä kuin mikähän\nmunkki. Toista se on laskea tuolla ulkona rinteitä, että lumi\ntupruaa -- ja tämä se on raitista..!'\n\nNiin pakisten hän painaltaa kylmät kätensä poskilleni, että sydämeni\naivan säpsähtää, ja katsoo minua veitikkamaisesti silmiin. Vaan silloin\nminun huono tuuleni onkin jo poissa ja minä en voi olla nauramatta\ntuolle tyttöhupakolle: 'Sinä se olet...'\n\nNuori mies vaikeni, hymy kasvoillaan -- ikäänkuin painaakseen tämän\nhilpeän hiihtäjäsisarensa kuvan häviämättömästi mieleensä.\n\n\"Niin että hän on etupäässä sinun hupiasi varten -- hän, niinkuin kaikki\nmuutkin?\" kysyi hämärä tiukoin katsein.\n\nHymy pakeni nuoren miehen kasvoilta.\n\n\"Ja se siskosi yhä vain istuu polvellasi ja veitikka hymyilee\nsilmässä...?\"\n\n\"Ei, ei ... se jo veitikka katosi ja hymy kuoli. Nyt hän katsoo minua\nnoilla syvillä silmillä, joiden edessä ei voi rahtuakaan vilpistellä:\n'Olavi, sinusta kerrotaan...'\n\n'Mitä minusta kerrotaan --?'\n\nHän iskee silmänsä yhä syvempään minun silmiini:\n\n'Sinusta kerrotaan ... huonoa, veljeni. Sanotaan että sinä leikit\ntyttöjen sydämillä -- onko se totta?'\n\nMinä en voi kestää hänen katsettaan, vaan painan pääni alas.\n\n'Ajatteleppas, Olavi: _minäkin olen tyttö_!'\n\nSe menee kuin piikki minun olemukseni läpi.\n\n'Voi sisarkulta, jos sinä tietäisit kuinka se asia on ja kuinka paljo\nminä olen itsekkin sentähden kärsinyt! En minä heidän kanssaan leikkiä\ntahdo, vaan ainoastaan olla niinkuin veli ja sisar -- niinkuin me nyt\nolemme.'\n\n'Niinkuin veli ja sisar...?' sanoo hän ja katsoo minua suurin,\nihmettelevin silmin. 'Kun et sinä voi olla heidän kanssaan niinkuin\nveli -- pitäisihän sinun se itsekkin tietää!'\n\n'Kyllä minä joskus voinkin.'\n\n'Mutta et koskaan täydellisesti! Ja he vielä vähemmin kuin sisaria -- etkö\nsinä vielä sitä vertaa näitä asioita tunne?'\n\n'En!'\n\n'Kyllähän sinun _pitäisi_ tuntea... Usko sitte minua! Kyllä kait sitä\nvoi olla sisar kenen kanssa voi, en minä sitä tahdo kieltää, mutta ei\nkoskaan sinunlaisesi kanssa. Ja sitte nuo sinun mustat silmäsi -- minä\nolen niitä aina pelännyt. Ne vetävät, ja vetävät onnettomuuteen.'\n\n'Voi voi, sisar rakas, kuinka paljo sinä mahdatkaan minua halveksia!'\nsanon minä ja kätken pääni hänen helmaansa, niinkuin ennen lapsena äidin\nhelmaan.\n\n'En minä sinua halveksi, vaan minä säälin sinua. Enkä minä voi olla\nnytkään sinua rakastamatta, sillä minä tiedän että sinun sydämesi on\npuhdas ja kaunis, mutta sinä olet heikko -- niin kovin heikko.' Ja hän\nsilittää viihdytellen minun kuumaa otsaani, niinkuin äiti ennen. 'Niin,\nsellainen minä olen, heikko minä olen, mutta minä lupaan...'\n\n'Älä mitään lupaa!' keskeyttää hän miltei ankarasti ja nostaa varottaen\nsormensa. 'Sinä olet niin monesti itkien luvannut, ja kuitenkin aina\nkompastunut. Älä lupaa, vaan koeta toteuttaa!'\n\n'Minä koetan ... sinä minun oma, ainoa sisareni!' Ja minä tempaan hänen\nmolemmat kätensä ja suutelen niitä kiitollisena kerta kerran\nperästä -- -- --\"\n\n\"Vai on teillä sellaisiakin keskusteluja?\" sanoi iltahämy. --\n\n\"Nyt minäkin jo alan toivoa, että sisaresi eläisi. Ja kunpa hän edes\ntuollalailla puhelisi useammin sinun kanssasi, niin ehkä sinä olisit\naivan toinen mies.\"\n\nNuori mies istui taasen mietteisiinsä vaipuneena.\n\n\"Mutta sitte hän kapsahtaa ylös ja sytyttää lampun, sillä ilta on\nsillävälin pimennyt. Ja hän tulee luokseni, panee kätensä olkapäilleni\nja katsoo silmiini: 'Enkö saa sinua auttaa -- kyllä minä ne sinun\nmittauslistasi osaan kirjottaa?'\n\nMinä en virka mitään, katson vaan noihin hänen syviin, loistaviin\nsilmiinsä: Kiitoksia, sinä ymmärrät minua -- mutta sinähän oletkin\nSisar-Maiju!\n\nHän istuu pöydän ääreen, ja minä katselen kuinka kevyesti hänen pieni\nkätensä liitää paperilla. Minä alan selvitellä ylösottokirjojani, ja\nniin vierähtää hetki toisensa perään.\n\nMutta sitte hän keskeyttää äkkiä kirjottamisen ja alkaa lörpötellä että\nsinä se vasta suuri tukkipäällikkö olet, kun sinulla on oma konttori ja\noma sihteerikin. Ei kukaan ole päässyt niin nuorena tukkipäälliköksi,\neikä kukaan ole niin komea tukkipäällikkö kuin sinä, jolla on oma\nkonttori ja tällainen konttorisihteerikin pöydän ääressä.\n\nMinun täytyy pakostakin nauraa:\n\n'Eikä missään ole niin herttaista tyttöä kuin sinä, Sisar-Maiju!'\n\nSitte hän taas käy vakavaksi ja katsoo minuun niin kummallisesti, etten\nminä ymmärrä mitä hän tarkottaa.\n\n'Mutta kuinka kauvan sinä oikein aijot tätä kulkurinelämää jatkaa -- sitä\non nyt kestänyt jo kolme vuotta?'\n\n'Onko sitä jo niin kauvan...?' sanon minä hämmästyneenä. 'Kyllä kai sitä\nkestää...'\n\n'Jos minä olisin sinun sijallasi, niin minä lopettaisin sen kerta\nkaikkiaan tähän. Ja me menisimme kotiin, ja ottaisimme Koskelan\nhaltuumme ja päästäisimme vanhukset rauhaan -- kyllä he ovat jo aikansa\nraataneet.'\n\nMinä katson hänen silmiinsä kuin kysymysmerkki.\n\n'Isäkö --? Ole huoletta, hän on jo aikoja sitte leppynyt. Ja sekä hän\nettä äiti odottavat vain koska sinä tulet, sillä Heikki-veli on\nkuitenkin liian pehmeä isännäksi.'\n\n'Luuletko sinä niin --?' kysyn minä ihastuneena ja hämmästyneenä.\n\n'Enkä vain luule, vaan minä tiedän sen aivan varmaan! Ja tiedätkö,\nmillainen puuha meitä siellä odottaa? Sinä kylvät peltoihin kylvöheinää\nja rakennat uuden navetan, ja karja lisätään kolmenkertaiseksi ... juuri\nniin! Ja mitäs sinä Isostasuosta ajattelet -- koskas sinä sen aijot\nkuivata ja raivata?'\n\n'Isosuo! Kuinka sinä minun ajatukseni arvaat?'\n\n'Miksen minä arvaisi -- olenhan minä Sisar-Maiju! Se on kyllä suuri\nyritys, isä ei ole koskaan uskaltanut käydä siihen käsiksi -- mutta\nsinähän oletkin suurempi kuin isä, suuri ja vahva...!'\n\n'Sisar Maiju!' huudahdan minä riemun huumaamana. 'Nyt minun täytyy saada\nsinua suudella -- ei sinun vertaistasi ole koko maailmassa!'\n\n... Ja me palaamme kotiin jo seuraavalla viikolla. Kaikki käy niinkuin\nsinä silloin suunnittelit. Karja karttuu ja pellot laajenevat, suossa\nheilimöi tuoksuava apilas ja Koskelan maine vyöryy yhä loitommalle. Ja\nme olemme niin onnellisia ... sinä emäntänä ja minä isäntänä. Ja me itse\nkäymme vähitellen vanhoiksi ja harmaahapsisiksi, mutta meidän\nlapsemme -- oh, mitä minä nyt hourailenkaan!\"\n\n\"Sitä sinun kauniinta hourettasi, josta minä toivoisin pian toden\ntulevan!\" hymyili iltahämy, räväyttäen sysimustat silmänsä selko\nselälleen. \"Mutta sytytä jo lamppusi -- täällähän on pilkkopimeä!\"\n\n\n\n\n16. ELÄMÄNLANKA\n\n\n\"Jos minä olisin runoilija, niin minä laulaisin laulun -- syvän, sorean ja\nihmeellisen laulun.\n\n\"Ja jos minä taitaisin kanteletta soittaa, niin minä sillä lauluni\nsäestäisin.\n\n\"Sinusta ja rakkaudesta minä laulaisin. Minä laulaisin Elämänlangasta,\njolla on lumivalkeat kukat. Sillä elämänlanka sinä olet, minun\ntyttöni -- sorea ja vieno kuin elämänlanka, hellä ja liittyvä kuin\nelämänlanka ikkunanpielessä, ja syvä ja pohjaton kuin elämä itse!\"\n\n\"Mutta sinähän laulatkin, Olavi, sillä sinun puheesi on laulua ja\nsoittoa\", vastasi nuori, hento tyttö autuain katsein. \"Laula minulle\nvielä -- en minä muuta pyydä kuin saada näin sinun jalkaisi juuressa\nlattialla istua ja sinun lauluasi kuunnella.\"\n\n\"Jospa sinä voisitkin aina sillälailla istua! -- Eikö se ole merkillistä,\nElämänlanka, että minun piti sinut löytää -- minun, joka jo luulin että\nkaikkialla olisi vain syksyn kuihtunutta, keltaista verta?\"\n\n\"Syksyn keltaista verta...?\" sanoi tyttö, katsoen häntä aran kysyvästi\nsilmiin. -- \"Olavi, älä pahastu minuun ... oletko sinä rakastanut\nmuitakin -- sinusta on puhuttu niin paljon?\"\n\nNuori mies oli hetken vaiti.\n\n\"Ehkä minusta onkin puhumista\", sanoi hän sitte alakuloisella äänellä.\n\"Mutta sano sinä, Elämänlanka, minulle, etkö sinä voikkaan rakastaa\nminua täydellisesti ja kokonaisesti, tietäessäsi että olen joskus\nmuitakin rakastanut?\"\n\n\"Ei, ei -- en minä sitä tarkottanut\", sanoi tyttö hyväillen hiljaa hänen\npolviaan. \"En minä itseäni ajatellut...\"\n\n\"Vaan...?\"\n\nHe katselivat tuokion toisiaan äänettöminä.\n\n\"Niin, kyllä minä ymmärrän -- minä ymmärrän sinun katseestasi kaikki!\"\n\nHän silitteli kuin viihdytellen polveansa vasten lepäävää tytön päätä:\n\n\"Elämä on niin ihmeellistä. Ja ihminen itse on kaikkein ihmeellisin\narvotus. Minä olen rakastanut, mutta nyt minä olen niinkuin ihminen,\njoka on vain nähnyt unta kummallisista seikkailuista.\"\n\n\"Mutta oletko sinä silloin oikein todella heitä rakastanut ... minä\ntarkotan: antanut _kaikki_, mitä sinulla on ollut -- voiko sitä sellaista\nantaa kuin kerran?\"\n\nSe tuli hiljaa, mutta niin kiinteän värähtelevästi, että nuori mies jäi\näänetönnä eteensä tuijottamaan.\n\n\"Kuka sen ymmärtää!\" sanoi hän hetkisen päästä.\n\n\"Minä luulin kaikki saaneeni ja kaikki antaneeni ja olevani köyhä kuin\nkerjäläinen. Mutta sitte ilmestyit sinä minun eteeni, niin erilaisena\nkuin muut ja sellaisia salaisia aarteita täynnä, ettei kukaan ole\nminulle ennen sellaisia antanut. Ja minä itse tunnen olevani jälleen\nrikas, nuori ja koskematon, niinkuin vasta nyt astuisin elämän kynnyksen\nyli.\"\n\n\"Niinkö --?... Niin niin, rikas sinä oletkin kuin ruhtinas ... ja\nminä olen sinun halpa orjattaresi, joka istun sinun jalkaisi juuressa.\nMutta kuinka ihminen voi olla niin rikas, ja mitenkä se on se koko asia,\nsitä minä en ymmärrä?\"\n\n\"Tiedätkö, Elämänlanka, mitä minä luulen? Minä luulen että ihminen on\naivan mittaamattoman syvä ja rikas, että hän on niinkuin luonto, joka on\naina nuori ja vain kehityskausia vaihtaa. Luulen että kaikki, mitä\nminulle on tätä ennen tapahtunut, on ollut vain kuin keväisen mahlan\nkuohua. Ja nyt vasta on tullut kesä, se tyyni, lämmin ja onnellinen\nkesä. Minä olen ollut niinkuin sadun linna, jonka valtasaliin ei kellään\nole ollut avainta. Vain sinulla oli avain -- muut ovat olleet\nesikamareissa, sinä vasta saliin astuit.\"\n\n\"Onko se totta, Olavi-? Niitä sanoja en minä ikänä unohda!\"\n\n\"Kyllä se totta on, vasta sinun kauttasi minä opin tuntemaan miten\nsalainen, syvä ja ihmeellinen miehen ja naisen väli on. Ettei se ole\nvain satunnaista toistensa tapaamista, vain syleilyjä, suuteloita ja\ntunteitten kevätouruja. Vaan että se on niinkuin hiljainen onni veressä,\ntai niinkuin nesteet puiden suonissa, näkymätön mutta kuitenkin kaikki\nkaikessa, sanaton mutta kuitenkin kaikkisanova ilman että huulet\nkertaakaan liikahtavat.\"\n\n\"Juuri niin\", sanoi tyttö liikutettuna. \"Etkö sinä sitä ennen tuntenut?\nMinä olen sen aivan ensi hetkestä sellaiseksi tuntenut.\"\n\n\"En, en minä ymmärtänyt että se kuului niin läheisesti meidän koko\nolemukseemme, että se on elämän ja onnen peruslaki kaikelle, mitä maan\npäällä on. Vasta nyt minä ymmärrän että me erillämme olemme niinkuin maa\nilman vettä, niinkuin puu ilman juuria ja multaa, tai taivas ilman\naurinkoa ja pilviä. Ja nyt minä ymmärrän paljo semmoista, jota en ennen\nymmärtänyt: koko elämisen salaisuuden, sen voiman, joka ihmisiä pystyssä\npitää.\"\n\n\"Ja sinä ymmärrät että se on _rakkaus_, se suurin kaikista! -- Mutta\nmiksikäs ihmiset eivät siitä koskaan puhu ... minä tarkotan: oikein\nsiitä _itsestä_, eikä vain nimestä?\"\n\n\"Siksi, luulisin minä, että se on liian syvää ja pyhää puhuttavaksi,\nettä se selviää vasta silloin, kun kukin sen omassa kohdassaan tuntee.\nJa että kuka sen todella tuntee, hän vaikenee ja ainoastaan elää\nsiitä. -- Kuuleppas, nyt minä muistan jotain! Tapauksen eräässä pienessä,\nhatarassa mökissä, ja se selittää kaikki...\"\n\n\"Oletkos sinä sen itse nähnyt, sen mökin?\"\n\n\"Olen, olen -- siitä on jo monta vuotta. Se oli eräänä kylmänä\ntalvipäivänä, kun minut lähetettiin sinne asialle. Ikkunanlasit olivat\njääkuusia täynnä ja viima vinkui hataruuksissa. Kaksi lasta istui\ntakkakivellä ja lämmitteli kylmästä punaisia paljaita jalkojaan, toiset\nkaksi olivat lattialla ja kiistelivät viimeisestä leivänkappaleesta...\"\n\n\"Olivatkos ne niin köyhiä?\" keskeytti tyttö osanotosta väräjävin äänin.\n\n\"Olivat, niin tuiki köyhiä. Ja vuoteessa lepäsi äskensyntynyt viides\nryysyjen keskellä äitinsä vieressä.\"\n\n\"Siellä kylmässäkö --?\"\n\n\"Niin -- mutta kuuntele nyt loppuun saakka! Pöydän päässä istui mökin\nmies. Ja hän katseli lapsia lattialla ja sitte äitiä pienoisineen\nvuoteessa -- katseli ja hymyili ja hänen laihoilla, kuivettuneilla\nkasvoillaan lepäsi selittämätön kirkastus...\"\n\n\"Entäs äiti...?\" kysyi tyttö jännittyneenä. \"Eikös sekin hymyillyt, ja\nvielä enemmän kuin mies?\"\n\n\"Hymyili, hymyili, ne hymyilivät molemmat. Ja siihen hymyyn sulkeutui\nlapset ja viima ja ryysyt ja kaikki. Ja minä olin niin hämmentynyt,\netten tiennyt mihin katsoa. 'Kurjaa!' ajattelin minä. 'Ovatko ne niin\ntylsiä, nuo ihmiset, etteivät osaa itkeä?' Mutta nyt minä heidän hymynsä\nymmärrän -- heidän välillään oli se, se syvä ja salaperäinen. Siksi mökki\ntuntui linnalta ja lapset kuninkaanlapsipa ryysyissäkin -- siksi he\nhymyilivät.\"\n\nMolemmat olivat hetken vaiti. Nuori mies tunsi kuinka vieno liikutuksen\nväristys meni tytön ruumiin läpi ja sen jatkona hänen oman itsensä läpi.\n\n\"Nyt minä ymmärrän\", sanoi tyttö vihdoin, \"miksi sinä sanoit ihmistä\nniin syväksi ja tutkimattomaksi -- en minä vielä äsken sitä niin\ntäydellisesti ymmärtänyt. Ja tiedätkö, Olavi? Juuri sellainen köyhä\nmökin vaimo minäkin tahtoisin olla -- olla jäätä ikkunassa ja ryysyjä\nvuoteessa, mutta olla...\" Kimaltelevat kyyneleet vierähtivät hänen\nsilmiinsä.\n\n\"Mitä olla...?\" kysyi nuori mies heltyneenä, ottaen hänen päänsä käsiensä\nväliin ja koettaen katsoa häntä silmien sisään.\n\n\"Olla se, jota rakastaa, _kokonaan ja ainaisesti omana_!\" sanoi tyttö\nkatsoen häntä tulisesti suoraan silmiin.\n\nOlavi lähes säpsähti. Niinkuin siihen onneen, jonka syvillä aalloilla he\nkeinuivat, olisi äkkiä sekottunut jotain selittämätöntä, levotonta ja\nhaikeata, jonka olemuksesta hän ei ollut selvillä, vaan ainoastaan tunsi\nsen läsnäolon.\n\n\"Ei, ei, vaikkei sitäkään ... mutta olla hänestä se ... se joka\nryysyihin käärittynä vuoteessa hymyilee\", päätti tyttö, kätkien äkkiä\npäänsä hänen polviinsa ja puristautuen niin lujasti kuin olisi liittynyt\nhänen eroamattomaksi jatkokseen.\n\nLamppu oli sytytetty, pieni tuli palaa lekotti uunissa.\n\nTyttö istui tapansa mukaan lattialla, pitäen rakastettunsa jalkoja\nsylissään -- sylissään ja hellästi esiliinaansa käärittyinä, ikäänkuin ne\nolisivat kuuluneet hänelle.\n\n\"Tee sinä vaan työtäsi, en minä sinua tahdo häiritä\", puheli tyttö.\n\"Minä vaan näin lämmitän sinun jalkojasi ja katselen täältä salaa kuinka\nkaunis sinä olet.\"\n\nOlavi loi häneen nopean, lämpimän silmäyksen ja jatkoi työtänsä.\n\n\"Kuuleppas, Olavi!\" sanoi tyttö hetkisen päästä. \"Mitäs minä sitte\nsylissäni pidän, kun sinä olet mennyt...?\"\n\nHän katsoi rakastettuunsa avuttomana, kuin neuvoa pyytäen.\n\nNuori mies liikahti levottomasti, aivankuin olisi kirjottanut väärän\nnumeron, jota oli vaikea saada pois.\n\n\"Sinä et tietenkään pidä mitään\", sanoi hän tuokion kuluttua kepeää\nleikillisyyttä tavottavalla äänellä. \"Eihän sinulla ennenkään ollut\nmitään.\"\n\n\"Niin ennen, mutta nyt -- nyt _pitäisi_ olla!\"\n\nTytön ääni värähti niin kummasti, että nuori mies tahtomattaan ailahti,\nlaski kynän pöydälle ja katseli äänetönnä pesässä palavaan tuleen.\nNiinkuin hän olisi puhellut lapsen kanssa -- syvän, ihmeellisen lapsen,\njoka käsitti ja tunsi paremmin kuin moni aikuinen. Mutta niinkuin hän\nkuitenkin olisi lapsi ja nyt alkaisi tehdä itsepintaisia\nlapsenkysymyksiään, joihin aikuisen oli vaikea vastata lapsen mieltä\npahottamatta.\n\nTyttö katseli häntä pitkään, tutkivasti.\n\n\"Älä ole pahoillasi, Olavi\", sanoi hän lämpimästi. \"Minä olen niin\nlapsellinen. Tee sinä jälleen työtä, teethän? Muuten minun on niin\nvaikea olla.\"\n\n\"Kuinka sinä olet hieno!\" sanoi nuori mies, puristaen liikutettuna hänen\nkättään. \"Kyllä minä vielä puhun sinun kanssasi tästä asiasta, mutta\ntoiste -- ymmärräthän?\"\n\n\"Kyllä -- toiste, toiste. Älä ajattele sitä enää.\"\n\nMutta Olavin korvissa kumisi omien sanojensa onttous -- niinkuin hän olisi\nsanonut vain jotain sanoakseen, lasta viihdytelläkseen. Hän otti jälleen\nkynän käteensä, mutta ei ruvennutkaan työtään jatkamaan, vaan aivan\najatuksissaan piirtämään ylösottokirjansa laitaan neliötä ja sen\nkeskelle suuria kysymysmerkkejä.\n\nTyttö lähentihe, painoi poskensa hänen polveaan vasten ja ummisti\nsilmänsä. Mutta ajatus teki ankaraa työtä, ja hänen silmissään paloi\näkkinäisen mielijohteen lieska, kun hän kohotti päänsä.\n\n\"Olavi!\" sanoi hän innostuneesti. \"Onko sinulla kovin kiire?\"\n\n\"Ei -- mitä sitte?\" Hän ymmärsi heti äänestä, että tytöllä oli jotain\nerikoista.\n\n\"Minä vaan muistin erään vanhan tarinan ja minä niin mielelläni\nkertoisin sen sinulle nyt.\"\n\n\"Oi kerro, kerro!\" huudahti Olavi kuin raskaasta taakasta vapautuneena.\n\"Sinä oletkin ainoa tyttö, joka osaat tarinoita kertoa ja itsekkin\nsatuja sepittää.\"\n\n\"Ei tämä ole minun sepittämäni, minä olen sen muilta kuullut\", vakuutti\ntyttö.\n\n\"No, mitenkäs se alkaa?\" sanoi Olavi hilpeästi, ottaen hänen molemmat\nkätensä omiinsa. \"Oli kerran ... eikös niin?\"\n\n\"Juuri niin, aivan niillä sanoilla. Oli kerran tyttö ja poika. Ja ne\nrakastivat toisiaan, varsinkin se tyttö rakasti niin, ettei sitä voi\nkielin kertoa.\"\n\nHän katsahti Olavin silmiin, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomuksen\nalku teki.\n\n\"Kauniisti alkaa\", virkkoi Olavi. Mutta hänen mielessään alkoi itää\nsalainen ajatus.\n\n\"Ja he istuivat lehtojen rinteillä ja vanhojen koivujen alla ja\nkertoivat toisilleen onnestaan. Mutta se tyttö ei voinutkaan saada sitä\npoikaa omakseen, vaan heidän täytyi erota. Ja pojan täytyi matkustaa\nkauvas pois, ja tyttö tiesi ettei hän saisi enää koskaan armastaan\nnähdä.\"\n\nOlavin silmät avartuivat ja hänen salainen ajatuksensa alkoi ottaa\njuurta. \"Jatka, jatka, kuinkas sitte kävi?\"\n\n\"Sitte tyttö sanoi pojalle, juuri ennenkun heidän piti erota: 'Pane\nminuun joku merkki, että minä tuntisin olevani aina sinun omasi, ettei\nkukaan voisi sinua minun sydämestäni riistää!'\n\nPoika mietti hetkisen. 'Mihinkäs minä sen merkin panen?' kysyi hän\ntytöltä.\n\n'Tänne, sydämen kohdalle!' sanoi tyttö.\n\nJa tyttö paljasti rintansa, ja nuorukainen veti tupestaan puukon ja\npiirsi sen terävällä kärellä sydämen kuvan hänen rintaansa juuri sydämen\nkohdalle...\"\n\nVieno väristys kävi tytön läpi.\n\n\"Ja pani siihen merkkiin väriä, niinkuin merimiehet laittavat\nankkurinkuvia käteensä. Ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, niin hän\nsuuteli sitä merkkiä -- ja he erosivat.\"\n\nNuori mies tunsi itsensä liikutetuksi -- nyt hän jo ymmärsi...\n\n\"Entäs sitte?\" sanoi hän hiljaa. \"Mitenkä sitte kävi tytölle, jolla oli\nmerkki sydämen kohdalla, ja pojalle, joka sen piirsi?\"\n\n\"Pojalle --?\" sanoi tyttö hämmentyneenä ja koetti miettiä. -- \"Siitä ei\nminun tarinani tiedä enää mitään, se kertoo vaan tytöstä.\"\n\n\"Niin, niin, onhan se luonnollista, sillä poikahan meni\", sanoi Olavi.\n\"Vaan tyttö?\"\n\n\"Tyttö katseli sitä merkkiä joka ilta riisuutuessaan ja joka aamu\npukeutuessaan, ja oli niin onnellinen, sillä hänestä tuntui että poika\nyhä vielä oli sen merkin kautta hänen luonaan. Mutta sitte hänen\nvanhempansa vaativat hänen menemään naimisiin. Ja vaikkei tyttö\ntahtonut, niin hänen kuitenkin täytyi. Mutta hän ei rakastanut sitä\nmiestä, vaan katseli aina salassa rakastettunsa merkkiä ja kuiskaili sen\nmerkin kautta hänen kanssaan -- ja oli onnellinen.\"\n\n\"Ja mies? Eikö hän mitään huomannut?\" kysyi Olavi jännittyneenä.\n\n\"Ei -- eivät miehet tavallisesti sellaisia asioita huomaa. Mutta sitte\nsille tytölle syntyi siitä miehestä lapsi ... niin, tyttö hän vieläkin\noli, sillä hän oli rakastetulleen uskollinen. Ja sillä lapsella oli\naivan samanlainen merkki ja aivan samalla kohdalla.\n\nMies näki sen merkin. 'Mikä se on?' kysyi hän kylmällä äänellä.\n\n'Se on syntymämerkki', vastasi tyttö.\n\n'Älä valehtele!' huusi mies. 'Se on perintömerkki, ja paljasta paikalla\nrintasi!'\n\nTyttö ei tahtonut, sillä hänen mielestään ei sillä miehellä ollut mitään\ntekemistä sen merkin kanssa. Silloin miehen hahmo mustui ja hän repäsi\ntytön vaatteet rikki. Mutta nyt ei tyttö enää halunnutkaan sitä merkkiä\nsalata, vaan seisoi suorana ja vastasi, kasvot lumivalkoisina, ennenkun\nmies ennätti kysyäkkään: 'Se on minun nuoruudenrakastettuni merkki, että\nminä aina hänen omansa olisin -- ja niin minä olen ollutkin!' -- Silloin\nmiehen silmät leimahtivat, ja sanaakaan sanomatta hän veti puukkonsa ja\niski sen merkin läpi hänen rintaansa...\"\n\nHän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta ääni petti -- hän tunsi kuinka\nOlavin polvet värisivät hänen rintaansa vasten.\n\n\"Hyvin sinä kerroit\", sanoi nuori mies tukehtuneella äänellä. \"Mutta se\nloppu oli niin kamala.\"\n\n\"Ei, ei se kamala ollut, vaan ihana! Ei tyttö muuta halunnutkaan, vaan\nkuoli hymy huulillaan, niinkuin ainoastaan onnelliset kuolevat. -- Eikä se\nvielä siihen loppunutkaan, sillä on vielä jatkoa!\"\n\n\"Vielä jatkoa --?\" huudahti Olavi hämmästyneenä, voimatta aavistaa\nmitenkä tyttö aikoi tarinansa lopettaa.\n\n\"Niin\", jatkoi kertoja, \"sillä tyttö tuli nyt kuolemansa jälkeen taivaan\nportille. Ja siellä oli pyhä Pietari vastassa, niinkuin se aina on.\n\n'Et sinä tänne pääse', sanoi Pietari, 'sillä sinulla on nuoruuden himon\nmerkki rinnassasi!'\n\nMutta Isäjumala kuuli sen istuimeltaan, sillä taivaansalin ovi oli\nraollaan. 'Avatkaa ovi!' sanoi hän ja katsahti tytön rintaan, eikä tyttö\nyhtään pelännyt. 'Etkö sinä näitä asioita sen paremmin ymmärrä?' sanoi\nHerra Pietarille nuhdellen. 'Hän on nuoruutensa rakkaudelle uskollinen\nollut -- astu sisään, tyttäreni!\"\n\nMolemmat olivat vaiti. Hiiloksen sininen lieska leikki punaisella\npohjalla uunissa.\n\n\"Kiitoksia, Elämänlanka -- kyllä minä nyt sinun ajatuksesi ymmärrän\",\nkuiskasi vihdoin Olavi väräjävin äänin, suudellen tytön kuumia käsiä.\n\"Ja kuinka kauniisti sinä sen sanoitkaan...\"\n\n\"Tokkohan sinä vieläkään kaikkea ymmärsit!\" tyttö sanoi. \"Se ei loppunut\nvieläkään...\"\n\n\"Eikö vieläkään --?\"\n\n\"Ei!\"\n\nTyttö irrotti kätensä, ja ikäänkuin kooten kaiken sen, mitä hän oli\nkertomukseensa kätkenyt, hän kiersi ne syleillen Olavin jalkojen ympäri\nja katsoi häntä rukoilevasti silmiin:\n\n\"_Anna minulle se merkki_!\"\n\nNiinkuin kylmä puistatus olisi kiitänyt Olavin läpi, ja senjälkeen\nkuuma, ja sitte rinnakkain sekä kuumia että kylmiä.\n\n\"Ei, ei, Elämänlanka! Älä vaadi minulta sellaista -- enhän minä edes osaa\nsellaista tehdä\", hätäili hän.\n\n\"Sinä osaat mitä tahdot -- rakkaus osaa kaikkea!\"\n\n\"Vaan sittenkin, tuon sinun kertomuksesi jälkeen...\"\n\n\"Sinähän itse sanoit sitä kauniiksi --?\"\n\n\"Niin sitä ajatusta, minkä sinä olit siihen kätkenyt, mutta sanoinhan\nminä sitä kamalaksikin -- sitä erästä kohtaa.\"\n\n\"Niinhän sinä sanoit -- sitä kaikkein kauniinta... Etkö sinä voi antaa?\"\nkysyi hän värisevin huulin.\n\n\"Voi, voi\", sanoi Olavi ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. \"Enhän\nminä tahtoisi sinulta mitään kieltää, mutta minä en saisi senjälkeen\nkoskaan mielestäni sitä erästä kohtaa...\"\n\n\"Minä melkein arvasin, että näin kävisi -- et sinä voi minua ymmärtää,\nsillä sinä et ole minä. Mutta jotain minun täytyy saada, en minä voi\nilman elää\", sanoi hän kiihkeästi. \"Katsoppas!\"\n\nHän veti povestaan sinisestä silkistä tehdyn pienen kotelon, joka\nriippui hänen kaulassaan punaisessa silkkinauhassa punaisine\nnauharuusukkeineen.\n\n\"Se ulottuu juuri sille kohdalle -- katsoppas!\"\n\n\"Kuinka kaunis!\" huudahti Olavi kuin hädästä pelastunut, ottaen kotelon\nkäteensä. \"Ja sinä tahdot siihen jotakin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kiharanko -- oletko sinä niin lapsellinen?\"\n\n\"En, niin lapsellinen minä en ole.\"\n\n\"Kukan?\"\n\n\"En niinkään lapsellista.\"\n\n\"Muistovärsyn?\"\n\n\"En sitäkään -- _vaan sinut kokonaan_!\"\n\nOlavi katsoi hämmästyneenä, tietämättä mitä ajatella. Niinkuin se, josta\nhän oli koettanut irtiponnistella, olisi vain sitä lujemmin kietoutunut\nhänen ympärilleen.\n\n\"Etkö ymmärrä --? Sinun kuvasi!\"\n\n\"Mutta minullahan ei ole kuin yksi ainoa, enkä minä ole antanut\nkenellekään kuvaani\", pakotti hän itsensä sanomaan.\n\n\"Et -- sinä olet säästänyt sen minua varten!\" sanoi tyttö painokkaasti.\n\nOlavia hävetti -- millaiseksi raukaksi hän koettikaan itsensä pakottaa!\nMiksei hän noussut ylös, temmannut tuota ihmeellistä, väräjävää lasta\nsyliinsä ja vannonut: sinä se olet, joka olet minun sydämeni syvimpiä\nkieliä väräyttänyt -- sinä olet minun ja minä sinun, nyt ja\nijankaikkisesti!\n\nHän nousi ja äänessä oli tulta:\n\n\"Niin, sinua vartenhan se on otettukin, sinua eikä ketään muuta..!\"\n\nMutta sanat katkesivat siihen -- niinkuin raskasta hiekkaa olisi valunut\nhänen suoniinsa. Hän haparoi vapisevin käsin kuvansa pöytälaatikosta ja\nvaipui sitte kuin halvautunut tuolilleen.\n\nTyttö katseli häntä tähtinä säteilevin silmin, onnen kirkastus\nkasvoillaan.\n\nOlavi ei voinut sitä kestää, vaan painoi päänsä alas:\n\n'Mikä minun on tullut? Miksi minä petän hänet ja itseni? Miksi minä\nannan kerjäläisen muruja sille, jonka pitäisi kaikki saada?'\n\nMutta tyttö piti yhä kuvaa kädessään ja katseli säteilevin silmin\nvuoroin kuvaa, vuoroin Olavia.\n\n\"Kyllä se olet sinä\", sanoi hän vihdoin, koskettaen kuvaa hiljaa\nhuulillaan ja pannen sen koteloon. Kotelo katosi poveen.\n\n\"Ja nyt en minä enää mitään pyydä, vaan kiitän sinua koko ikäni. Olet\npoissa, ja sentään luonani. Sinulle illalla maatapannessani puhelen ja\naamulla ensiksi sinua katselen, ja kuiskailen kanssasi niinkuin\nennenkin. Ja kun minut haudataan, niin sekin haudataan minun kanssani.\"\n\nSyvä liikutus oli vallannut Olavin -- niinkuin joku olisi repinyt häntä\nkahtia, kolmia, kappaleiksi. Hän katsahti tytön kasvoihin. Kuinka ehjää,\npyhää ja puhdasta kaikki! Miksei hän itse voinut olla samanlainen? Mitä\nkummaa hänelle on tapahtunutkaan --?\n\nHän olisi tahtonut heittäytyä lattialle tytön viereen ja sanoa\nkaikki -- sanoa ja kohota jälleen nuorukaiseksi, puhtaaksi ja\nkokonaiseksi, ja tuntea niinkuin tuo toinen tunsi. Mutta hän ei\nvoinut -- '_sinun kevätkuusi on ainaisesti ohi_!' huusi kuin jäätävä viima\nhänen sisässään. Ja kun tyttö kietoi käsivartensa hänen jalkojensa\nympärille, niin hän tuskin uskalsi kumartua hänen ylitsensä, laskea\nkätensä hänen olkapäilleen ja painaa kuin anteeksipyytäen huulensa hänen\notsalleen hiustenrajaan. Kuumia pisaroita alkoi tipahdella hänen\npolvilleen, kuumia pisaroita alkoi tipahdella tytön hiuksille. Ne\nkumpuivat syvistä, värisevistä lähteistä kummatkin -- mutta erilaisista\nlähteistä, ja vierivät omia uriaan kummatkin.\n\n\n\n\n17. TUMMAT JUOVAT\n\n\nSunnuntaiaamu -- tyyni, rauhaisa sunnuntaiaamu. Olavi oli juuri ajanut\npartansa ja istui vielä tukkaansa sukien peilin edessä pöydän ääressä.\n\n\"Niinkuin nuo lahdekkeet hiustenrajassa olisivat syventyneet\", ajatteli\nhän itsekseen. -- \"No, miehekkäämmältä vain näyttää!\"\n\nHän pani harjan pöydälle, käänsi hiukan päätään ja katsahti vielä\nkerran.\n\n\"Taidanpa olla hiukan kalvakkakin\", ajatteli hän edelleen. -- \"Vaan enhän\nminä mikään rippikoulupoika enää olekkaan!\"\n\nHän aikoi juuri nousta.\n\n\"Katsoppas vielä kerran -- hiukan tarkempaan!\" kehotti peili.\n\nOlavi otti harjan, pyyhkäsi pari kertaa viiksiään ja hymyili:\n\n\"Enpä minä nyt enää mitään huomaa.\"\n\n\"Vai et huomaa...?\" virkahti peili miltei ilkkuen. \"_Vilkaseppas hiukan\nsilmiesi alle_!\"\n\nNiinkuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään. Peilistä\ntuijotti häntä vastaan kalvakka mies, jolla oli vaelluksen ja\nristiriitojen viivat kulmillaan ja silmäin alla leveät, tummanharmaat\njuovat, niinkuin sinetit nimikirjotuksen alla. \"Onko se mahdollista?\"\nhuudahti hän, tuntien veren jähmettyvän suonissaan.\n\n\"Onko se ihmeellistä?\" vastasi peili kylmällä äänellä.\n\nMies peilissä yhä tuijotti tummine juovineen.\n\n\"Mistä minä ne olen saanut?\" huudahti Olavi tuskaisella äänellä.\n\n\"Se sinun pitäisi kysymättäsikin tietää!\" peili vastasi. \"Sinullakin on\nnyt 'merkki' -- pyytämättäsi.\"\n\nMies peilissä tuijotti, tummat juovat tuijottivat. Hän olisi tahtonut\nkääntää päänsä toisaanne tai ummistaa silmänsä, mutta hän ei voinut.\nSillä hän tunsi niinkuin hänen takanaan olisi seisonut suuri, ankara\nmies, ruoska koholla ja komentanut: \"katso!\"\n\nHän katsoi.\n\n\"Katso tarkemmin, että opit itsesi tuntemaan!\" huusi ruoskamies. \"Katso\nniiden merkkiesi sisäkulmiin, mitä niissä on?\"\n\nOlavi katsoi. Joukko hienoja, velttoja viivoja -- toiset syvempiä, toiset\nmatalampia, toiset suoria ja varmoja, toiset sekavia. Kylmä hiki alkoi\npusertua hänen otsalleen.\n\n\"Lue ne!\" huusi takanaseisova.\n\n\"Mahdotonta -- ne ovat niin sekavia!\"\n\n\"Sen minä kyllä tiedän\", sanoi ruoskamies miltei ivaten, \"mutta lue!\"\n\nOlavi kuuristausi eteenpäin ja koetti tarkata.\n\n\"Montako niitä on?\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Montako niitä on?\" kuului kuin jyrähdys ja Olavi oli tuntevinaan\nruoskan vinhahduksen päänsä päällä.\n\n\"Yhdeksän tai kymmenen paikkeilla\", sammalsi hän.\n\n\"Enemmänkin niitä on! Ja tahdotko nyt tietää mitä ne merkitsevät?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Sen arvaan, vaan minäpä sanon, ettei mitään unohtuisi! -- Ensimäinen?\"\n\n\"En minä tiedä.\".\n\n\"Sinä kyllä tiedät: säihkyvät silmät!\"\n\nSe oli niinkuin ruoskan läjähdys, joka sai hänen vaistomaisesti\npainamaan päänsä alas -- ja niitä seurasi toinen toisensa jälkeen:\n\n\"Solakka vartalo ja hyväilevät suortuvat! -- Kyyneleitä ja tyhjiä\nlupauksia! -- Kauneudenjanoa! -- Valeveljeyttä! -- Vallotushalua ja\nitsekkyyttä! -- Sammuvia lapsuudenääniä! -- Mielikuvituselämää ja\nitsensäpettämistä...!\"\n\n\"Jo riittää!\"\n\n\"Ei vielä, on vielä 'ynnä muuta', 'ynnä muuta', jota tuskin\nmuistatkaan.\"\n\n\"Älä piinaa minua!\" huusi Olavi kuin uhaten.\n\n\"Itse sinä itseäsi piinaat! Katso tarkemmin: 'ynnä muuta', 'ynnä\nmuuta'...\"\n\n\"Älä piinaa minua!\" karjasi Olavi kuin sydämeen haavotettu peto, tempasi\npeilin pöydältä ja lennätti sen uunia vasten, niin että sirpaleet\nhelähtivät lattialle.\n\nHän oli ponnahtanut seisoalleen. Veri kuohui ja silmissä paloi tumma\nlieska.\n\n\"Entä sitte --?\" huusi hän uhmaavalla äänellä ja jalkaansa lattiaan\npolkaisten. \"Itse minä merkkini kannan -- ja kannan pää koholla!\"\n\nSanoi, tempasi hattunsa ja syöksyi tuulena ulos.\n\n\n\n\n18. KAKSI IHMISTÄ\n\n\nJuna juoksi, penger jyrisi, vaunut hiljaa keinahtelivat.\n\nEräässä vaununosastossa oli ainoastaan kaksi ihmistä. Toinen oli nuori\nrouva, jonka suuret, siniset silmät näyttivät alati katselevan jonnekkin\nkauvas -- häntä vastapäätä istui nuori mies.\n\n-- -- -- \"Siinä te epäilemättä olette oikeassa\", vastasi nuori mies. \"Ja\nsiitä ehkä olisi paljokin sanomista -- vaan tuskinpa minun sopii ruveta\nteidän kanssanne sellaisesta asiasta keskustelemaan...?\"\n\nHän sanoi sen lämpimällä ja kunnioittavalla äänellä, mutta hänen\nsuupielissään väreili salattu ylimielisyys ja uhka.\n\n\"Eikö jokaisen sovi lausua vapaasti mielipidettään?\" sanoi nuori rouva.\n\"Minä puolestani ainakin olen iloinen tavatessani ihmisiä, joilla on\nmielipiteitä. -- Muuten\", jatkoi hän matalammalla äänellä, leikillinen\nhymy haaveilevissa silmissään, \"luulin minä teidän voivan lausua minulle\najatuksenne lupaa kysymättä -- eihän meidän ensi tapaamisemmekaan sattunut\naivan luvan perusteella.\"\n\n\"Vieläkö te sitä muistelette?\" nauroi nuori mies. \"Sehän kuuluu\nkokonaan -- herra Hanssonin 'Amorin' ansioluetteloon. Minkä minä sille\nvoin, ettei herra 'Amor' suvaitse ymmärtää luvasta ja sopivaisuudesta\nvähääkään, vaan syöksyy teidän kimppuunne ja minä itseäni esittelemättä\nriennän avuksenne.\"\n\nHän sanoi sen niin leikillisellä hilpeydellä, että nuori rouva ei\nvoinut olla nauramatta.\n\n\"Teidän miehenne sitte on niin hyväntahtoinen, että kutsuu minut teidän\nkotiinne, ja te, rouva, suvaitsette tuon pikku tapauksen johdosta olla\nminulle, sivistymättömälle tukkilaiselle, ystävällinen -- se asia on ollut\nja mennyt, kyllä minä aina asemani muistan.\"\n\nNuori rouva katsahti häneen pitkään, terävä pilke silmissään:\n\n\"Miksi puhutte tukkilaisesta ja sivistymättömästä? _Teidän_ huulillanne\nse kuuluu pikemmin ylimielisyydeltä ja ivalta kuin vaatimattomuudelta.\"\n\n\"Niinkö --?\" Siinä tapauksessa pyydän anteeksi -- se ei ainakaan ollut\ntarkotukseni. Ja minä kiitän teitä, rouva, siitä suosiosta, että\npuhelette minulle niinkuin ei tässä istuisikaan tukkilainen ja hieno\nrouva, vaan ainoastaan kaksi ihmistä.\"\n\n\"Aivan niin -- kaksi ihmistä, kuinka sattuvasti te sanoittekaan!\"\n\nNuori mies loi häneen nopean, tutkivan syrjäkatseen ja hänen\nsuupielissään väreili taasen ylimielisyys, salattu iva ja uhka.\n\n\"Ja se asia\", puheli hän aivankuin muuttuneella äänellä, \"josta meidän\nkeskustelumme lähti, sekin koskee kahta ihmistä, niitä ihmistenvälisiä\nsuhteita, joissa kolmannella ei ole mitään sanomista. -- Sanotteko\nrouva...\"\n\nHän keskeytti, sillä junapalvelija tuli vaunuun lamppuja sytyttämään,\nmutta jatkoi sitte matalammalla äänellä.\n\nLiekit syttyivät, kylmä puu sai lämpimän sävyn, koko vaunu muuttui\nkodikkaaksi -- --.\n\n-- -- \"Ja minun mielestäni\", vastasi nuori mies miltei kuohuvalla\nlämmöllä, \"se on koko meidän elämämme päätekijä, josta meidän kohtalomme\nriippuu yhtä tinkimättömästi kuin vuodentulo taivaan ilmoista. -- Vaan\nsitähän ei sovi sanoa!\"\n\n\"Ja miksikä ei, jos se kerran totta on?\"\n\n\"Siksi, ettei tässä ole kysymys totuudesta, vaan hyvinkasvatetuista\nlapsista, joille haikara tuopi veljet ja sisaret ja aapiskirjan kukko\nlahjottaa pikkulantit\", jatkoi hän miltei karmivan ivallisesti.\n\"Rakkaus, sehän on pieni kiltti lapsi, jota me kasvatamme ja koulutamme\nkuin koiranpenikkaa -- suokaa anteeksi ruma sana! Sitä siistitään ja\nkammataan, opetetaan sokerinpaloja ottamaan ja kiittämään ... sitte\nhuopatassut jalkaan, punainen silkkinauha kaulaan, nyt kaduille ja\nkujille ja talutusrihma ensimäisen vastaantulijan käteen: katso, tuleva\nhaltijasi, jota sinun pitää kuolemaasi asti rakastaa!\"\n\nNuori rouva puri huultaan, voimatta estää hymykuoppiensa väreilemistä.\n\n\"Ettekö puhu liian rajusti, ettekö suorastaan liiottelekkin?\"\n\n\"Ehkä -- suokaa anteeksi, jos loukkasin tunteitanne. Ja kuitenkin minun\ntäytyy sanoa että se on tämä pieni lapsi, joka taluttaa meitä, emmekä me\nhäntä. Me olemme ylpeitä kuin jumalat, mutta rakkauden edessä me\nmatelemme matoina maassa. Me miehet olemme voimakkaita kuin leijonat,\nmutta kuitenkin voi hento tyttönen yhdellä suortuvainsa hapsella vetää\nmeidät vaikka kadotukseen. Ja mitä teihin naisiin tulee ... niin,\nsiitähän minulla ei ole oikeutta mitään sanoa.\"\n\nJuna kiiti sillan yli -- puhujain ääni hukkui teräskiskojen\nsäestykseen -- -- --.\n\n-- -- -- \"Sanotteko niin vakaumuksesta\", kuului taasen nuoren miehen\nkiinteä ääni, \"vaiko ainoastaan senvuoksi, että olemme maailman ajan\nsellaiseen puhetapaan tottuneet?\"\n\n\"Kyllä minä vakaumuksesta sanoin!\" vastasi nuori rouva terävästi.\n\n\"Siinä tapauksessa minä pyytäisin kysyä mitä hyötyä tuosta 'jostakin'\non meille ollut? Sitäkö että punastumme, koska meitä on opetettu\npunastumaan? Tai että huulemme sanovat 'ei', vaikka silmämme huutavat:\n'minä odotan!' Emmekö me kaikista siveyssäännöistä huolimatta ole\nvalmiit mihin tahansa, kun se 'oikea' tulee? Emmekö me ole levottomia\nkuin kompassin neula, kunnes näytämme pohjoista, s. o. sitä, mitä\nsydämemme janoo?\"\n\nNuori rouva katsoi hämmästyneenä -- sillälailla hän ei ollut kuullut vielä\nkenenkään puhuvan. 'Mikä hän oikein on, tuo mies, ja mitä hän tahtoo?\nMiksi minä rupesinkaan hänen kanssaan sellaisesta asiasta\nkeskustelemaan?'\n\n\"Ja vaikka minun täytyisikin myöntää, että on tapauksia, jotka\noikeuttavat puhumaan, niinkuin te nyt puhutte\", sanoi hän kuin torjuen,\n\"niin minun samalla täytyy sanoa että se ei sovi kaikkiin. Ne ovat\nhetkellisiä tunteita ja suurin osa ihmisiä ne hillitsee, tietäen että\nniin on parempi.\"\n\n\"Miksi parempi, sanokaa: kun niin on käsketty!\" huudahti nuori mies ja\niva ja uhka väikehti hänen suupielissään. Juna pysähtyi asemalle ja\njoukko työmiehiä työntyi vaunuun -- nuori rouva huoahti helpotuksen\nhuokauksen. Mutta miehet huomasivat välioven päällä olevan vaalean\nsinisen taulun, ja nauraen ja 'naisten karsinasta' sukkeluuksia\nlasketellen mennä kolistivat he toiseen vaunuun -- -- --.\n\n-- -- -- \"Minä taasen loukkasin teitä\", sanoi nuori mies omituisella\nverhotulla äänellä. \"Mutta älkää itseänne ajatelko -- jos _teidän_\navioliittonne on onnellinen, niinkuin se on, niin miksemme silti voi\npuhua asiasta yleensä, ajattelematta että te olette naimisissa ja minä\nnaimaton, vaan ainoastaan -- niinkuin kaksi ihmistä?\"\n\n\"Niin, niin, niinhän se on\", sanoi nuori rouva, mutta hänen\nlevottomuutensa yhä kasvoi. 'Arvaako hän jotakin, tarkottaako hän\njotakin? Minusta tuntuu kuin hänen äänessään väreilisi iva?'\n\n\"Minä en tahdo ketään loukata tai lausua ainoatakaan halventavaa sanaa\",\njatkoi nuori mies hillityllä äänellä. \"Mutta pitäisikö meidän vaijeta\nnähdessämme satojen syöksyvän onnensa hautaan kuin kalat mertaan? Vai\ntahdotteko väittää että merta on kalojen oikea koti -- senvuoksi että se\non vedessä?\"\n\n\"Te ette _saa_ puhua tuollalailla!\" huudahti nuori rouva tuskaisella\näänellä. \"Teidän vertauksenne ontuu, eikä vain onnu, se on kokonaan\nväärä! Teidän pitää ymmärtää että minä ja minun kanssani tuhannet\nkunnioittavat sitä, mitä te uskallatte sanoa onnen haudaksi.\"\n\nNuori mies loi pitkän, miltei säälivän katseen:\n\n\"Minähän ymmärrän -- mutta miksi te taasen itseänne sekotatte! Minä\nluulin\", jatkoi hän alennetulla äänellä ja katsoen häntä miltei\nhypnotisoivasti silmiin, \"minä luulin teidän minua paremmin ymmärtävän,\nmelkeinpä hyväksyvän, sillä minun käsittääkseni te naiset olette tässä\nasiassa vieläkin huonommalla puolella kuin me miehet. Minä luulin että\nteille, joilla on hienommat vaistot ja ehkä suuremmat odotukset,\npettymyskin on suurempi.\"\n\n\"Teettekö te meistä pilaa -- tahdotteko te tahallanne minua piinata?\"\n\n\"En, kuinka minä pilaa tekisin, mutta itse asia on räikeintä pilaa kuin\najatella saattaa.\" Hänen äänensä oli matala, mutta tunkeutuva kuin\npumpuliin kääritty naskalinkärki: \"Sanokaa, rouva, minulle yksi asia!\nEikö jokaisella nuorella tytöllä ole miehestä 'ihanne', josta hän\nhaaveilee, ja eikö hän odota avioliitolta sitä suurta ja pyhää, jolle\nkoko hänen olemuksensa väreilee?\"\n\n\"On on, siinä te totta puhutte!\" sanoi nuori rouva lämpimästi. \"Mutta\nne ovat tyttöajan haaveiluja, jotka eivät aina toteudu.\"\n\n\"Eivätkö muka toteudu? Toteutuvathan ne! Eikö jokainen meistä kelpaa,\njokainen vapiseva vanhus, jokainen kuihtunut ruumis ja jokainen raaka,\nkömpelö henki? Mehän olemme jumalallista sukua, me miehet -- ihanteita\nkaikki tyyni!\"\n\nHän sanoi sen niin kylmällä, repivällä ivalla, että puistatus kulki\nnuoren rouvan läpi.\n\n\"Ja te kulette näiden 'ihanteittenne' kanssa kuin kievarikyydillä jonkun\ntuntemattoman herran kanssa, kapsäkit samoilla kärryillä. Ja te istutte\nja puhelette ilmoista ja maisemista, ja muuta yhteistä teillä ei\nolekkaan. Mutta matka sujuu, sillä kärryjen alla on vieterit. Ja aikaa\nmyöten ilmautuu lapsiakin, vaikkette te kaikkina hetkinä voi käsittää\nkuinka teillä voi olla lapsia tuon miltei vieraan matkustajan kanssa.\"\n\nHän katsahti rouvaan kysyvin, terävin silmin, ikäänkuin hän olisi\npäässyt siihen, mitä oli tähdännyt.\n\nNuoren rouvan kasvoilla kuvastui yhä suurempi tuska ja levottomuus.\n\n\"Eikö täällä ole liian kuuma?\" sanoi hän nousten ylös.\n\n\"Aivan varmaan -- miten huomaamaton minä olenkaan!\" Nuori mies riensi\nikkunan luo ja avasi sen, mutta jäi ikkunanpieleen nojaten seisomaan ja\nloi seuralaiseensa katseen, jossa ilkamoi ylimielisyys ja salainen\nvoitonvarmuus.\n\nNuori rouva seisoi toisella puolella vaunua ja katseli ikkunasta ulos.\nTuo mies ahdisti ja veti häntä -- miksei edes ketään tule vaunuun? Hänen\nolisi pitänyt vastata, mutta mitä? Saamattomuuden tunne ja yhä jatkuva\näänettömyys alkoi lopulta käydä sietämättömäksi.\n\n\"Mutta mitä te tuolla kaikella oikein tarkotatte?\" sanoi hän\nhermostuneesti, kääntyen ympäri.\n\n\"Minä tarkotan -- uskallankohan minä sanoakkaan?\" puheli nuori mies tullen\nhänen luokseen. Mielipiteet ovat niin erilaiset... Minä tarkotan että\nrakkaus on vapaa, vapaa avioliitosta ja synnistä ja muista ihmisten\nkeksimistä siteistä!\"\n\n\"Ja te uskallatte tuollalailla puhua?\" huudahti nuori rouva\ntulistuneena.\n\n\"Miksen minä uskaltaisi -- pyydän vain anteeksi mikäli se teitä loukkaa.\nRakkaus ei tunne eikä tunnusta mitään rajoja. Puhutaan sivistyksen ja\nsamansäätyisyyden vaatimuksista ja puhutaan sivistyneitten muka\n'hienommista tunteista'. Lörpötystä kaikki tyyni! Hieno neiti voi olla\nvarreltaan siro ja vyötäröltään pyöristetty -- ompelijattaren armosta. Ja\nhänellä voi olla pää täynnä korulauseita ja kirjavernissaa -- koulujen\narmosta. Mutta rakkausasioissa hän voi olla raaka ja kömpelö kuin\nnavettapiika. Ja joku sivistymätön 'piika' voi olla kuin notkea\nkoivunvirpi sekä sisältä että ulkoa ja hän voi haaveilla tuntikausia\nkuvin ja tauluin, joita ei tapaa missään kirjassa -- ja sitä hän on\nluonnon armosta! Ja aivan sama on meidän miestenkin laita.\"\n\nNuori mies puhui yhä hillityllä äänellä, mutta se ääni oli kiinteä ja\nsen pohjalla virtasi tulta ja sen lomitse välähteli salamoita.\n\n\"Ettekö siis anna sivistykselle mitään arvoa näissä asioissa?\" kysyi\nnuori rouva tietämättä mitä sanoisi, sillä tuo ääni alkoi huumata hänen\nkuuloaan ja aistejaan niinkuin kirkonkellojen ääni, kun sitä kauvan\nläheltä kuuntelee.\n\n\"En, enemmän kuin tekään! Te naiset pidätte kyllä kauniista vaatteista\nja hienoista huonekaluista, mukavuudesta ja lemmenkujertelusta. Mutta ne\neivät ole sitä, jota teidän sisimpänne janoo ja jolle te väreilette,\nvaan...\"\n\nHän keskeytti, ikäänkuin peläten liikoja sanovansa.\n\n\"Vaan...? Miksette sano suoraan, kun kerran olette jo näin pitkälle\nsanonut!\" huudahti nuori rouva ja hänen maidonvalkeilla poskillaan\npaloivat tummanpunaiset täplät.\n\n\"Vaan te odotatte miestä, joka kykenee teidät ottamaan, ottamaan luonnon\nvapaalla valtakirjalla! Sellaisesta miehestä te unta näette, sellaisen\nperään teidän salaisimmat huokauksenne nousevat -- miehen perään, joka ei\nlepertele, vaan ottaa teidät kahden lämpimän käden väliin ja kohottaa\nniin, että näette taivaan aukeavan ja tähtien tuikkivan. Ja vasta\nsellaisena hetkenä te tunnette mitä elämä on, ettei sen salaista voimaa\nkykene kukaan mittaamaan eikä rajottamaan.\"\n\n\"Mutta eikö juna viheltänyt ... eikö asema jo tule?\" sanoi nuori rouva\nhätääntyneenä, ikäänkuin peläten onnettomuutta ja tahtoen rynnätä\nvaunusta ulos.\n\n\"Ei, ei vielä ... tämä on pitkä väli.\" Hänkin oli nyt levoton ja\nkiihottunut, silmät säihkyivät ja poskilla kukkivat kuumat veret -- -- --.\n\n-- -- -- \"Ja tiedättekö, miksi minä teitä naisia sanoisin, sellaisina\nkuin te olette saadessanne olla oman luontonne mukaan? -- Minä sanoisin\nteitä _sabinittariksi_!\"\n\n\"Sabinittariksi --?\"\n\n\"Niin. Muistattehan että heidät ryöstettiin, ja että heidän joukossaan\noli sekä puolisoita että neitoja. Ja kun heidän miehensä ja isänsä\ntulivat heitä takaisin vaatimaan ja seisoivat miekka miekkaa vasten\nryöstäjäin edessä, niin nuo neidot ja puolisot juoksivat hajallisin\nhiuksin ja revityin vaattein väliin ja vannoivat korkealla äänellä\netteivät he _tahdo_ palata, vaan jäädä ryöstäjäinsä roomalaisten luo. Ja\njäivät, ja heistä tuli sen kansan esi-äidit, joka maailman\nvallotti. -- Ontuuko minun tämäkin vertaukseni?\"\n\n\"En minä tiedä -- en minä ole koskaan sitä ajatellut siltä kannalta\",\nvastasi nuori rouva hämmentyneenä.\n\nValaistuslaite oli joutunut epäkuntoon, kaasuliekit levottomina\nlepattivat.\n\nMolemmat istuivat äänettöminä. Nuoren miehen veri kuohui ja kiihkeä\nmaltittomuus kulki kuumepuistatuksina hänen lävitseen. Nuori rouva nousi\nseisoalleen, pyyhkien hikeä otsaltaan ja leyhyttäen nenäliinalla\nviileyttä kasvoilleen. Mutta käsi vapisi ja liina vierähti lattialle.\n\nNuori mies nousi nopeasti, otti liinan ylös ja ojensi sen rouvalle.\nMutta hän ei ainoastaan ojentanut, vaan tarttui samalla hänen käteensä.\nKäsi värisi ja vääntelihe kuin tuskissaan -- kaksi suurta sinistä silmää\nkatsoi häneen avuttomina.\n\n\"Ettekö pelkää minua?\" huusi nuori mies miltei rajusti, tarttuen hänen\ntoiseenkin käteensä.\n\nTuskainen, tukehtunut huokaus -- nuoren naisen rinta kohoili kiihkeästi\nkuin väsyksiin ajetun otuksen ja hän puristi tietämättään nuoren miehen\nkäsiä, niinkuin hukkuva puristaa epätoivoissaan mitä käsiin sattuu.\n\nNuori mies tempasi hänet lähemmäksi ja hänen kätensä, jotka yhä pitivät\nrouvan käsistä, kaartuivat taaksepäin sulkeakseen värisevän naisen\nsyleilyyn.\n\nNiinkuin ukonvasama olisi samana hetkenä piirtänyt hänen selkärankaansa\npitkin, karsinut oksat ja polttanut ytimen. Hän päästi äkkiä kädet irti\nja painui itse lysähtäen penkille.\n\n\"Kurjaa!\" huusi hän ja löi raivostuneena otsaansa. \"Miksi matkia\nroomalaista, kun en kuitenkaan ole roomalainen! Ja tuskinpa tekään\ntahtoisitte olla mikään sabinitar!\"\n\nVeri oli paennut nuoren rouvan kasvoilta ja hänen silmissään kuvastui\njähmettynyt tuska ja neuvottomuus.\n\n\"Me olemme kurjia kaikki tyyni!\" puhui nuori mies kuohuvalla raivolla.\n\"Niin kurjia, että jos meidän lävitsemme voitaisiin nähdä, niin me emme\nuskaltaisi astua toistemme eteen. Me olemme sairaita, ja meissä on\nhimoa ja salapahantekijän halua, mutta oikeata roomalaista verta ei\npisaraakaan!\"\n\n\"Älkää puhuko enää!\" nyyhkytti nuori rouva nenäliinaansa. \"Jos te\ntietäisitte kuinka onneton, kuinka äärettömän onneton minä olen...\"\n\n\"Miksen minä sitä tietäisi, me olemme kaikki onnettomia!... Minä tiesin\nettä te ette rakasta miestänne kokonaisesti!\"\n\n\"Te --? Mistä te sen tiesitte?\" huudahti nuori rouva kauhistuneena.\n\n\"Silmistänne -- ne sanovat enemmän kuin sanat... Ja minä tiesin että te\nette rakasta lapsiannekaan!\"\n\n\"Älkää jatkako, minä en voi tätä kurjuutta kestää\", rukoili nuori rouva.\n\n\"Kyllä te voitte, ja se onkin jo kestetty. Ja minä tiesin vielä\nmuutakin. Minä näin että teidän talossanne luikerteli käärme, se\nsirosuinen lörppömaisteri, joka sattui olemaan teillä juuri sinä\nhetkenä, kun minäkin siellä kävin. Minä ymmärsin ettei teidän miehenne\nollut voinut antaa sitä, mitä te kaipasitte, ja että te yhä haaveilitte\n'ihannettanne'. Ja minä näin yhdellä silmäyksellä että tuo siloinen\nfariseus, jolla oli suu täynnä Goetheä, Schilleriä ja rouva von Steiniä\nja joka katseli teitä kuin nälkäinen susi lammasta, luuli olevansa tuo\netsitty miehen-ihanne. Ja tämän estetiseeraavan lörppöherran minä päätin\ntallata lokaan, jos minulle siihen tilaisuus sattuisi, ja näyttää ettei\nainakaan hän voi antaa teille senkään vertaa kuin miehenne!\"\n\nNuori rouva lyyhistäysi vaunun nurkkaan, niinkuin hän olisi ollut\npahantekijä, jolle tuomiota julistettiin.\n\n\"Se oli pohjaltaan rehellinen ja kunniallinen ajatus\", jatkoi nuori\nmies, \"mutta siihen sekaantui muutakin -- minun omaa kurjuuttani. Minun\nveressäni kuohui halu tehdä ivaa avioliitosta ja rakkaudesta, ja minun\nsuoniani poltti kiihkeä halu syleillä toisen miehen vaimoa, sillä sitä\narvolausetta ei minun kulkijankirjoissani vielä ollut. Mutta silloin\nryntäsi minun toinen ihmiseni väliin ja huusi minun korvaani: sinä et\nole roomalainen, sillä sinä et tahdo pitää etkä taistella sen ryöstetyn\npuolesta, vaan sinä olet samanlainen salavaras kuin kaikki\nmuutkin! -- Halveksikaa minua, sillä sen minä olen ansainnut!\"\n\n\"_Minäkö_ halveksisin --? Ja teitä...? Sanokaa itseänne miksi tahansa, te\nkuitenkin olette toisenlainen kuin monet muut.\"\n\n\"Luulottelua! Tai ehkä sentään, ehkä minä lopultakin olen rehellisempi\nkuin monet muut, sikäli että annan joskus tuon toisenkin ihmiseni\npuhua -- sen, joka on iloinnut ja kärsinyt, suudellut taivasta ja itkenyt\nmullassa.\"\n\n\"Rehellinen te olette ja suora -- siitä minä teitä kunnioitan\", vastasi\nnuori rouva rauhallisempana.\n\nHän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitte kuin arastellen:\n\n\"Ja miksen minäkin voisi olla rehellinen teitä kohtaan. Minun suhteeni\nmieheeni ja lapsiini ja minun haaveeni ja toiveeni te olette lukenut\nkuin kirjasta. Ja mitä siihen kolmanteen tulee ... niin, te ette voi\nymmärtää millaista elämää minä olen elänyt -- meitä on satoja, jotka\nelämme vuosikausia sellaisten lörpötysten varassa. Sellainen on minun\nkohtaloni ollut, ja minä olen vain pelännyt ja vavissut että jos minä\njoskus tapaisin sen, josta minä olen haaveillut, mitä sitte? Mutta te\n... te olette tahtonut repiä ne haaveet hajalleen. Tahdotteko sanoa\nettei 'ihannetta' olekkaan?\"\n\n\"Tahdon, sillä me olemme kaikki raukkoja! Toiset meistä eivät uskalla\nryöstää muuta kuin silmillään, toiset kyllä riistävät käsinkin, mutta he\novat kuin salavarkaat, jotka jättävät saaliinsa heti kun joku heidät\nhuomaa. Jos me olisimme oikeita roomalaisia, niin me astuisimme teidän\neteenne, olittepa naineita tai naimattomia, ja sanoisimme: sinä olet\nminun ja minä sinut otan! Ja te voisitte turvallisina luottaa\nsellaisiin miehiin. Mutta sellaisia ei ole, ja te turhaan odotatte\nroomalaisianne.\"\n\n\"Ja mikä tämän kurjuuden ja toivottomuuden loppu on?\" kysyi nuori rouva.\n\n\"Kurjuus! Sillä me olemme hulluja ja sairaita, ja se jota me lääkkeeksi\nluulemme, rakkaus, se on meissä yltynyt tuleksi, joka ei lämmitä, vaan\npolttaa ja kuluttaa, niinkuin tuli kuluttaa puun.\"\n\nPuhe katkesi. He istuivat alakuloisina ja masentuneina -- -- --.\n\n-- -- -- \"Vain yhden kohdan minä tiedän koko rakkauselämässä, joka on\nkaunista ja puhdasta\", puhui taasen nuori mies. \"Sallitteko että minä\nsen sanon? Ehkä te ymmärrätte minua -- toinen onneton toista onnetonta.\"\n\n\"Oi sanokaa!\" huudahti nuori rouva. Ja hän näki kuinka noihin äsken\ntulisina hiilinä hehkuviin silmiin kohosi vieno, surumielinen\nkimallus -- hän tuli siitä niin liikutetuksi, että tuskin saattoi\nkyyneliään pidättää.\n\n\"Vain yhdellä asteella minä olen huomannut rakkauden kauniiksi\", puhui\nnuori mies. \"Vain silloin, kun sitä ei ole tyydytetty. Kun se vasta\nväräjää nousevana toivona rinnassamme, kun vain ajatus kuiskaa ja katse\ntekee hiljaisia, pyhiä tunnustuksiaan. Mutta kun käsi koskettaa, repii\nse kaiken hennon ja hienon hajalleen, himon viholainen itää ja\nmustasukkaisuuden orjantappurat kasvavat pistäviä piikkejään ja repivät\nmeidän sydämemme verille. Siihen saakka oli paratiisi ja onnellisuus!\nmutta silloin ilmestyy käärme ja omena ja enkeli välkkyvin miekoin, ja\nmeidät ajetaan armotta ulos, emmekä pääse enää koskaan takaisin. -- Minä\nolen yksi niitä, jotka ovat ainaiseksi korpeen ajetut.\"\n\n\"Oi, älkää noin puhuko! Te kuitenkin edes osaatte puhua paratiisista.\"\n\n\"On parempi _olla_ siellä, kuin puhua siitä katkerin mielin. Te,\nrouvani, olette vielä aidan tuollapuolella -- tosin valheparatiisissa,\njossa huokaatte ja haikailette, mutta se on luullakseni lopultakin\nparempi kuin korpi. Menkää miehenne luo, kyllä hän on yhtä hyvä kuin me\nmuutkin! Mitä ette sieltä saa, sitä tuskin saatte täältäkään, sillä\ntäällä on maailmanmarkkinat, joilla myydään huonoa tavaraa korkeasta\nhinnasta. Ken täällä tahtoo kauppaa tehdä, hänen pitää voida nauraa\nkylmä nauru kaikelle, mitä ympärillään tapahtuu -- ja siihen teillä tuskin\non kylläksi kylmä sydän.\"\n\n\"Ettekö voi muuta sanoa -- ainoatakaan lohdutullista sanaa?\" kysyi nuori\nrouva kuin epätoivoksi kivettyneenä.\n\n\"En -- tai ehkä sentään -- ja aivan varmaankin! Teillä on lapsia, joita\nette sano rakastavanne, mutta ne rakastavat teitä ja odottavat äitiään\nkotiin. Niissä on teidän vertanne, ja ne ovat lapsia, vaikkapa olisivat\nventovieraitakin. Kasvattakaa niistä uutta polvea -- tästä vanhasta ei ole\nmuuta kuin leikata ja pätsiin heittää! Kasvattakaa heistä sellaisia,\njotka uskaltavat ottamalla ottaa sen, jota rakastavat, ja pitämällä\npitää, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä. Siinä on teille\nrakkauden-ihannetta kylliksi... Kuulitteko? Juna vihelsi!\"\n\nHän nousi, tempasi rahalaukkunsa penkiltä ja heitti sen olkapäänsä yli.\n\n\"Ja nyt, rouvani, eroavat meidän tiemme! Suokaa minulle anteeksi -- te\nsilläpuolen aidan ette ymmärrä miten revityitä me tälläpuolella olemme.\nHyvästi, minun tieni viepi markkinoille! Jos muistelette, älkää pahoin\nmuistelko.\" Hän puristi värisevää, kylmältä tuntuvaa kättä. Rouvan\nhuulet värähtivät, mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi.\n\nHattu heilahti ja nuori mies riensi nopeasti vaunusta ulos.\n\nNuori rouva näki hänet vielä vilaukselta ikkunan läpi hämärällä\nasemasillalla. Mutta sitte hän ei nähnyt enää mitään -- kuuma virta\nhimmensi hänen silmänsä.\n\n\"Mikä hän oli...?\" kysyi nuori rouva ajatuksissaan, vaipuen väsyneesti\npenkille.\n\n\"Hän oli sittenkin roomalainen!\" vastasi hän hetkisen päästä. -- \"Tai\nainakin enemmän roomalainen kuin yksikään niistä, joita minä olen\nnähnyt...\"\n\n\n\n\n19. MALJA POHJAAN!\n\n\n\"Minä tahdon kohottaa elämän vaahtoavan maljan huulilleni ja juoda sen\nyhdellä siemauksella pohjaan!\" puhui nuori mies itsekseen.\n\n\"Minä olen sen keväistä mahlaa juonut valkeanvälkkyvistä maljoista, ja\nminä olen sen kuohuvaa olutta juonut punasenhohtavista laseista, miksen\nminä joisi sen väkevää taaria tummista tuopeista ja maistaisi sen\nhumalluttavia pohjasakkoja -- minä, niinkuin muutkin!\"\n\n\"Sillä juoda meidän pitää, kun kerran olemme makuun päässeet; elämän\nkuiluihin kurkistaa meidän pitää, jos tahdomme elämää lähteitään myöten\ntuntea -- juoda hymyilevin huulin ja kulkea tietämme kohotetuin otsin!\"\n\n\"Malja pohjaan, ja naura elämälle -- ei sekään sinua itke!\"\n\nJa nuori mies kulki ripein askelin laitakaupungin katuja ja saapui sille\nkadulle, jonka varrella pienissä huoneissa täyteiset lasit helmeilevät,\npuolihumalaiset tytöt istuvat miesten polvilla ja ihmiset suitsuttavat\nsille jumalalle, joka ei tule koskaan tyydytetyksi.\n\nKirkas, kuulakka kesäilta. Päivän äänet olivat sammuneet, kadulla ei\nliikkunut ketään. Niinkuin nyt olisi ollut sunnuntai-ehtoo ja ihmiset\nvalmistautuneet iltakirkkoon -- hän yksin päivästä erehtyneenä kulkenut\narkitamineissa työhön.\n\nKorkea, kapea ovi, sen keskellä pieni luukku. Mutta hän kulkee kuin\nosotteesta epävarmana pysähtymättä ohitse, tuntien kuinka rinnassaan\nkuristaa ja jyskyttää.\n\nSe kuohutti. Hän kääntyy harmistuneena ympäri, rientää miltei juosten\novea kohti ja kolkuttaa hätäisesti.\n\nEi risahdusta. Niinkuin tuhat silmää tähystäisi hänen selkänsä takana,\ntuhat ilkkuvaa silmää, joiden katseita hänen pitää päästä pakoon. Hän\nkolkuttaa toisen kerran, rajusti ja hermostuneesti.\n\nLyhyt, kiusallinen hetki. Sitte ovenkäyntiä ja nopeita askeleita -- luukku\nlennähtää auki.\n\n\"Hva' ä' de' för en drummel?\" huutaa kimakka naisen ääni. \"Bråskar de'?\nPacka dej i väg, din slyngel, och de' på eviga minuten!\" Luukku lentää\npaukahtaen kiinni.\n\nKuuma veri syöksähtää Olavin kasvoihin. Hän tuntee kiihkeätä halua\ntarttua oveen ja temmata se pihtipielineen kadulle -- kaikkiin koko\nkatuvarren rakennuksiin ja hajottaa ne maan tasalle.\n\nIhmetteleviä päitä siellä täällä ikkunoissa. Niinkuin hän olisi\npahantekijä, joka on yrittänyt murtovarkautta keskellä päivää -- hän\nrientää miltei juosten keskikaupungille.\n\nSiellä hänet tapaa uudelleen raivo -- loukatun ylpeyden ja uhman raivo:\n'olenko minä karjapoika?'\n\nRivi ajureita. Eräs kääntyy päin: \"Pitäisikö olla?\"\n\n\"Ei!\" -- Miten arvokkaan ja puhtaan näköiset kasvot niillä onkaan!\n\nRivin päästä hän sen vihdoin löysi -- lihavan, punaisen naaman ja\nhätäräiset, vilkkuvat silmät.\n\n\"Kyllä vaan, kyllä tunnen!\" -- kiiluva silmä iskee tutunomaisesti. \"Nuoria\ntyttöjä, hienoja tyttöjä, eikä rahalla väliä -- niinkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Herra on hyvä ja istuu!\"\n\nKatu jyrisee. -- Niinkuin hän olisi saanut hyvinansaitun hyvityksen.\n\nPortista pihalle. Ajuri nousee, Olavi nousee.\n\nRuoskanvarsi koputtelee luukulla varustettua ovea.\n\n\"Flickorna ä' int' hemma nu!\" -- luukku sulkeutuu.\n\n\"Mennään! Ajakaa vaikka tulimaiseen kattilaan, mutta ajakaa täältä\npian!\" huutaa Olavi.\n\n\"No no, ei sitä niin heitetä, kun kerran on reisuun lähdetty...\" Ajuri\nkääntää kadulle ja kiertää täyttä vauhtia eräälle toiselle pihalle.\n\nOlavi jää kuin tajutonna kärryjen viereen seisomaan.\n\nTaasen koputusta ... sitte nuorekas, sointuva ääni. Ja se nuorekas ja\najurin basso puhelevat hiljaa, tutunomaisesti.\n\n\"Selvä -- ja nuori -- eikä rahasta puutetta\", selittää basso.\n\nOlavin veri kiehahtaa. Onko hän markkinaraavas, josta rietasnaamainen\najuri hieroi kauppaa? Hän aikoo huutaa ajurin pois -- silloin ovi\nraottautuu.\n\n\"Selvä on!\" puhelee ajuri kiiluvin silmin -- --\n\n\"Iltaa -- stig in, var så go'!\" hymyili nuori, miltei hienosti puettu\ntyttö veitikkamaisesti Olavia vastaan.\n\nEteiseen, siitä pieneen salintapaiseen. Väkevä hajuveden tuoksu lemahtaa\nvastaan, huumaavana ja Olavin levotonta mieltä tyynnyttävänä.\n\n\"Istukaa! -- Mutta miksikäs te noin totinen olette? Henttuko jätti...\nrukkaset antoi, vai?\"\n\n\"Niin -- miten ihmeessä te sen arvasitte?\" huudahtaa Olavi keventynein\nmielin. Mikä onni että tyttö on noin hilpeä ja alkaa lörpötellä! Ja hän\ntuntee pakottavaa tarvetta itsekkin lörpötellä, lörpötellä ja\nvalehdella -- muuten hän ei voisi täällä viihtyä hetkeäkään kauvemmin.\n\n\"Kuinka minä en sitä arvaisi! Tännehän te aina tulette, kun teidän\ntulee siellä ikävä ... ja siellä teidän onkin melkein aina\nikävä. -- Olikos se nätti?\" kysyy hän silmää iskien.\n\n\"Nättipä tietenkin -- melkein yhtä nätti kuin te...\"\n\n\"Pyh!\" Tyttö purskahti nauramaan. \"Antoikos se edes suukkoa?\"\n\n\"Ei ei, ei sinnepäinkään!\"\n\n\"Ja sitte te nipistitte jotakin toista tyttöä poskesta -- ja saitte\nrukkaset?\"\n\n\"Ihme, millainen arvaaja te olette! Niinhän minä nipistin -- nipistin ja\ntaisin vähän näpistääkkin. Eikä muuta tarvittu.\"\n\n\"Sellaisia ne ovat ne familjin naiset! Jes sentään, kuinka ne ovat\nraaria sen rakkautensa päälle! Niinkuin sitä ei olisi hevosenkuorma\nvielä hautaankin viedä.\"\n\nHe nauroivat molemmat -- toinen kevyttä ilkkanaurua, toinen vapauttavaa\n'maassa maan tavalla' -naurua.\n\n\"Mitäs te mieluimmin haluatte? Sherryä -- madeiraa -- portteria? Minä juon\nmieluimmin sherryä.\"\n\n\"Kaikkia!\" huudahti Olavi.\n\n\"Kaksikymmentä yhteensä\", nauroi tyttö, sai rahat ja katosi.\n\n\"Mitähän tästä tulee?\" Olavi tunsi joka tapauksessa tyydytystä että\nhuone oli siisti, melkein hienosti kalustettu, ja että tyttö osasi edes\npuhua.\n\nPullot tulivat, pullot ja lasit.\n\n\"Skool!\" Tyttö kohotti keimeän viehkeästi lasiaan.\n\nHe joivat -- Olavi ensi kertaa ijässään. Niinkuin kaikki se karvas ja\nlevoton, mikä hänessä oli lainehtinut, olisi tyyntynyt ja sammunut\nsherryn aaltoihin.\n\n\"Ensikertaako te olette 'Iisakinkirkossa'...?\" nauroi tyttö silmää\niskien.\n\n\"Ensimäistä.\" Niinkuin pala olisi tarttunut Olavin kurkkuun.\n\"Kaadatteko lisää?\" ehätti hän kiireisesti.\n\n\"Mjuka tjänare!\" Lasit kilahtivat.\n\n\"Onkos teillä paperossia mukana?\"\n\nMolemmat sytyttivät tupakan. Tyttö nojausi rennosti taaksepäin,\nkohottaen toisen jalkansa toiselle polvelleen ja puhallellen\nsavukiehkuroita ilmaan.\n\n\"Eikös tämä ole erinomainen laitos?\" puheli hän nauraen. \"Yleinen\nhospitaali -- kruunu pöllö vaan ei älyä antaa edes ilmaisia huoneita! Te\ntulette tänne sairaina ja totisina ja levottomina, ja kaikki te lähdette\ntäältä terveinä ja tyytyväisinä. Eikös vain?\"\n\n\"Kyllä kai...\"\n\n\"Niin, hitto soi, lähdettekin! Ja mitenkäs te muuten tulisitte\naikaankaan? Kuolisitte kuin kiiskit kuivalla maalla! Ja kuitenkin me\nolemme muka muita huonommat. Jes sentään niitä familjin naisia!\nTuostakin kulkee joka päivä ohi muuan asessorinrouva -- ylhäinen, ylpeä\nkuin viirikukko, ja ukko -- --\n\n\"Puhukaa jotain hauskempaa!\" huusi Olavi ja hänen täytyi taasen\nhuuhtaista sherryllä alas sitä, mikä alkoi uudelleen kohota.\n\n\"Hauskempaa? Kippis! -- Joo, joo; hauskaahan teille olla pitää. Laulankos\nminä vai vihellän? Pidättekös te laulusta?\"\n\n\"Kyllä, kun ette vaan rivoa laula.\"\n\n\"Vai rivoa -- fint ska' de' vara!\n\n    Sohva, sohva, sänky sekä sohva\n    Eikös meill' ole mööpeleitä,\n    sänky sekä sohva?\n\nHva' sa'? Kelpaaks?\"\n\n\"Kyllä, kyllä se laatuun käy!\" -- Olavia laulun kevyt tanssipoljento\nviehätti.\n\n    \"Täkki, täkki, tyyny sekä täkki!\n    Höyhentyyny ja silkkitäkki,\n    tyynyllä tyttö nätti!\"\n\nOlavin täytyi pakostakin nauraa.\n\nSitte taas puhetta, naurua, kaskuja -- tyttö oli myötänään äänessä. Lasit\nkilahtelivat, tupakansavu yhä sakeni.\n\n\"Jes sentään kuinka minun on palava! En minä viitsi tällälailla paistua,\nkepeämpään minä itseni puen, ja paikalla!\"\n\nTyttö nousi, posket hehkuvina ja silmät loistaen, -- hän oli jo aivan\nnähtävästi humalassa -- ja katosi viereiseen huoneeseen.\n\n\"Käyhän tämä laatuun!\" myhäili Olavi, nojautuen veltosti sohvan\nselkämykseen ja puhallellen sinisiä savukiemuroita ilmaan. Kuitenkin\ntuntui niinkuin hän ei olisi ollut oikein kotonaan.\n\nTyttö palasi kuin ilmestys -- kepeästi, keikaillen, jalassa vaaleat\ntohvelit, käsivarret puolipaljaina ja vaalea, hienoilla koruompeluksilla\nsomistettu ohut viitta ainoana verhona.\n\n\"Oh!\" pääsi Olavilta.\n\n\"Ohoh!\" tyttö veikistellen nauroi. Ja hän sipsutteli punottavana aivan\nOlavin luo, nosti ujoilemattoman viehkeästi toisen jalkansa sohvalle ja\nkumartui Olaviin päin -- hymy kasvoillaan ja rohkea, kysyvä ilme palavissa\nsilmissään.\n\nOlavi miltei typertyi. Siinä oli hänen edessään ihmistä, eläintä ja\nenkeliä, orjatarta ja valtijatarta, ja hullaannuttavaa huumausta, joka\nhehkui, kietoi ja kiihotti. Mutta sitä kesti vain muutamia\nsilmänräpäyksiä. Häntä raivostutti oman kiihtymisensä tunto ja häntä\niletti palavat, miltei janoiset silmät ja sherryn lemu, joka läikähti\nhänen kasvojaan vasten.\n\n\"Istukaa ja juokaa, ja sillä hyvä!\" Hän tarttui rajusti\nmadeira-pulloon, kaataen lasit täyteen.\n\n\"Oo!\" huudahti tyttö silmät suurina, \"Juomaankos te tulittekin?\"\n\n\"Juomaan!\"\n\nTyttö veti jalkansa alas ja hänen kasvoillaan väreili hermostunut iva.\n\n\"Jes sentään, millainen mies! Kunpa te olisitte kaikki\nsellaisia -- joisitte vaan ja maksaisitte, ettekä olisi kuin... Te olette\nensimäinen sellainen -- maljanne!\"\n\nJa hän joi, ja iva yhä väreili hänen suupielissään.\n\nMutta sitte hän vaipui pöytää vasten kyynärpäänsä varaan ja katseli\nsohvalla istuvaa miestä pitkään alasvaipuneiden silmänripsiensä alta.\nKatseli ja katseli, ja mies sohvalla imi paperossiaan niin kiivaasti,\nettä se hehkui pitkänä tulipuikkona -- --\n\nTyttö oli istuutunut sohvan toiseen nurkkaan ja puheli puolihumalaisen\nhellällä äänellä:\n\n\"Miksi te sellainen olette -- sellainen mies! En minä maksun edestä, en\nvaikka tarjoisitte. Ettekö te ymmärrä että minä _rakastan_ teitä? Vai\neikö 'tyttö' muka voikkaan rakastaa? Voipi, jumaliste, ja paremmin\nvoipikin kuin nuo muut! Antakaa minun rakastaa ihmistä -- kyllä minä olen\nelukoita tarpeekseni nähnyt. Jääkää te tänne koko yöksi...\"\n\nOlavin läpi kulki inhon puistatus.\n\n\"Juokaa!\" huusi hän. \"Juokaa, älkääkä puhuko tuhmia!\"\n\nMutta inho muuttui ahdistavaksi alakuloisuudeksi, miltei sääliksi:\n\n\"En minä voi täällä viipyä, minun täytyy lähteä, ja pian täytyykin.\nJuodaan pois!\"\n\n\"Juodaan sitte!\" huusi tyttö, nousi ylös ja tyhjensi lasinsa. \"Ja juoda\ntäällä pitääkin\" -- hän heittäytyi tuolille istumaan. \"Juoda aamulla ja\nillalla, juoda yöllä ja päivällä ... ilman noita tuolla ei täällä kukaan\nvoisi ollakkaan. Tämä maailma on narrien pesä -- hyi sentään, millainen\nminä olen!\"\n\nHän pyrskähti itkuun ja vaipui pöytää vasten käsiensä varaan,\nnyyhkyttäen niin että koko yläruumis tärisi.\n\nOlavista tuntui olo yhä tukalammalta. Hänen päässään läikähteli ja\nhänelle nousi itselleenkin itku kurkkuun nyyhkyttävää tyttöä\nkatsellessaan.\n\n\"Sanonkos minä teille millainen tämä paikka on?\" puhui tyttö\nnyyhkytystensä välistä rajusti. \"Tämä on helvetti, ja helvetissä täytyy\nlakkaamatta kieltään kastaa -- eikös niin sanota jossain kirjassakin? Oi,\njoi, joi...\"\n\nHän hyrskähti yhä raivokkaampaan itkuun.\n\nOlavi tunsi mahdottomaksi enää kauvemmin kestää. Hänen olisi tehnyt\nmieli puhua ja lohduttaa tyttöä, mutta hänen kielensä oli kuin\nkitalakeen tarttunut.\n\nMutta tyttö hypähti äkkiä pystyyn ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että\nlasit ja pullot tarjottimella helisivät.\n\n\"Mitä h----ttiä minä tässä itken ja löllään -- niinkuin se siitä paranisi!\"\n\nHän tarttui portteripulloon, kaatoi lasiinsa, joi yhdellä siemauksella\nja heitti tyhjän lasin helähtäen kakluuninnurkkaan.\n\n\"Voi hitto, kuinka minun taas tuli ikävä!\" puheli hän seisoen keskellä\nhuonetta. \"Ja silloin en minä voi olla yksin. Odottakaas, minä kutsun\ntoverini, niin on hauskempi. Hän on vielä nuorempi kuin minä -- vasta\nopissa. Mutta kaunis tyttö, kaunis kuin enkeli. Älkää vaan rakastuko,\ntaikka minä tulen mustasukkaiseksi...\"\n\n\"Ei, ei!\" aikoi Olavi kieltää, mutta tyttö jo sipsutti eteisessä. Olavi\nnousi ylös -- hänen päässään läikähteli ja jalat tuskin kantoivat.\n\n\"Täältähän se kullanmuru tulee!\"\n\nKynnykselle ilmautui hento, kirkassilmäinen tyttö -- ilmautui ja pysähtyi\nsiihen hymyillen.\n\nNiinkuin Olavi olisi nähnyt aaveen, niinkuin veri olisi seisattunut\nsuonissa ja jäävuori syöksähtänyt päälle.\n\n\"Gaselli!\" pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus.\n\n\"Olavi!\" kuului ovelta miltei yhtaikaa.\n\n\"Herrasväki taitaakin olla vanhoja tuttuja! No, paiskatkaa toki\nkättä -- ei, pussatkaa!\"\n\nOlavi tunsi maailman mustenevan silmissään.\n\nNuori tyttö kavahti kalpeaksi kuin lumi. Hän värisi kauttaaltaan,\nkääntyi sitte äkkiä ympäri ja juoksi eteiseen. Kuului kuinka käsi\ntempasi kiireisesti avaimen jonkun oven suulta ja ovi vetäytyi\nläiskähtäen kiinni -- sitte ei kuulunut enää mitään.\n\nOlavi seisoi yhä paikallaan, kuin lattiaan naulattuna. Hän näki vain\nepäselvää valon tuikotusta hämärän keskeltä. Vihdoin hän riistäytyi\nirti, hapuili hattuaan ja syöksyi sen löydettyään kuin pahojen henkien\najamana ovesta ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori mies istui tuolillaan ja katseli ikkunasta ulos. Yö oli ollut\nkylmä. Hänen edessään lepäsi ryhmä kattoja, joiden mustaa peltipintaa\npeitti hieno, valkea kuura -- niiden takana seisoi kappale kylmänharmaata\ntaivasta.\n\nHän oli istunut sillälailla koko yön, istunut ja ajatellut. Niinkuin tie\nolisi noussut pystyyn, tai hän olisi äkkiä vanhettunut eikä jaksaisi\nenää käydä, tai sairastanut vaikean taudin eikä jaksaisi nousta. Silmiä\nkirvelti, pää oli raskas, ajatus samea ja sydänalassa tuntui\nsamantapaiselta kuin talvipakkasella jaloissa, kun ne alkavat kylmettyä\nja jäykistyä.\n\nHän nousi ylös, pesi kasvonsa ja valeli niitä kauvan kylmällä vedellä.\nSuki ja siisti itsensä, ja läksi ulos.\n\nJa hän astui suorinta tietä erästä katua kohti. Saapui pihalle ja\nkolkutti luukulla varustettuun oveen. Pihalla liikkui ihmisiä\naamutouhuissaan, aikuisia ja lapsia, mutta häntä ei ensinkään\nhävettänyt -- niinkuin hän olisi seisonut kirkon ovella kolkuttamassa.\n\nLuukku avautui ja vanhahko ääni kysyi kummastellen:\n\n\"Mitäs te tämmöiseen aikaan? Tytöt vielä nukkuvat!\"\n\n\"Milloinkas ne nousevat?\"\n\n\"Parin tunnin päästä.\"\n\n\"Jaha!\" Hän katsoi kelloaan ja läksi pihalta. Kulki katua sinne ja\ntoista tänne, lopulta tullista ulos maantielle.\n\nKun hän vihdoin palasi, olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat ja jalkansa\nniin väsyneet, että tuskin kantoivat.\n\nKolkutti. Luukku avautui, kasvot kurkistivat -- ovi avautui.\n\n\"No --?\" kysyi avaaja, se eilinen tyttö -- aamupukeissaan, samein silmin ja\nveltoin kasvoin. Olavi tunsi sherryn hajua, portterin ja oluen hajua ja\nkaiken maailman hajua -- hän tuskin saattoi hengittää.\n\n\"Onko se toverinne jo ylhäällä? Olisi asiata\", sai hän vaivoin\nsammalletuksi.\n\n\"Kyllä, jumaliste! Kyllä se ylhäällä on -- katsokaa itse!\"\n\nJa hän ryntäsi sisään ja tuli tuulena takaisin, ojentaen Olaville\nruttuisen postipaperiarkin.\n\nOlavi luki hätäisesti vedettyjä lyijykynän jälkiä:\n\n\"Kun sinä tätä luet, olen minä jo monen penikulman päässä. Pois minä\nmenen, enkä enää koskaan tule, en minä täällä voi olla. -- Elli.\"\n\n\"Mitäs pentelettä tämä oikein merinteeraa?\" kysyi tyttö miltei huutaen.\n\nMutta Olavi ei vastannut mitään. Paperiarkki vapisi hänen kädessään ja\nhän luki yhä uudelleen ja uudelleen. -- Niinkuin raskas paino olisi\nvierähtänyt hänen hartioiltaan.\n\n\"Saanko minä tämän?\" kysyi hän kuumat veret kasvoillaan.\n\n\"Syökää se, jos haluttaa!\"\n\n\"Hyvästi sitte ja voikaa hyvin!\" puheli Olavi, tarttui tytön käsiin ja\npusersi niitä niinkuin se, joka ei tiedä mitä tekee.\n\n\"Piru heitä ymmärtäköön -- puolihulluja ihmisiä!\" mutisi tyttö Olavin\nrientäessä miltei juosten portaita alas.\n\n\n\n\nIII\n\n\n20. TIEN VARRELLA\n\n\nMatkamies asteli maantietä pitkin -- vaaleapohjaista, vihreäreunaista\nmaantietä pitkin.\n\nHän kulki niinkuin kone, joka kerran on liikkeelle pantu: kysymättä,\najattelematta, sivulleen katsomatta -- yhä vain eteenpäin.\n\nMatkamies saapui mäen laelle, josta tie laskeutui laaksoon. Ja siinä hän\näkkiä pysähtyi, ikäänkuin kone, josta käyttövoima loppuu tai jonka eteen\nvoittamaton este ilmautuu.\n\nHänen edessään lepäsi pieni laaksomaisema. Ympärillä vihreät metsät kuin\nrauhanaita onnentarhan ympärillä. Itse tarhassa pieniä kunnaita,\nrinnepeltoja ja taloja, niittytäpliä ja kuhilasrivejä, heinäketoja ja\nviillossarkoja, pieni joki ja silta, kohiseva koski ja sen molemmilla\nrannoilla mylly.\n\nÄkillinen liikutus valtasi matkustajan nähdessään tuon kaiken yhtäkkiä\nedessään. Yksi ainoa silmäys toi mieleen tulvan muistoja ja tapahtumia,\njotka olivat jo aikoja sitte unohtuneet.\n\nKaikki näytti olevan ennallaan. Ja hän katseli jokea ja kohosi siitä\nkosken vartta ylöspäin. Myllyt katselivat toisiaan, kumpikin rannaltaan,\nniinkuin ne olivat maailman ajan katselleet. Mutta ne eivät olleet\nentiset hirsiseinäiset myllyt, vaan uudet, upeat, kiviseinäiset.\n\nJa se löi kuin välähdyksenä hänen mieleensä: onko mikään muukaan enää\nentisellään, vaikka puitteet näyttävät samoilta? Mitä kaikkea onkaan\nvoinut näiden vuosien kuluessa tuossa pienessä kylässä tapahtua?\n\nMatkamies kävi levottomaksi -- niinkuin hänen olisi vaikea astua näin\näkkiä ja tietämättömänä noiden kaikkien mahdollisuuksien keskelle. Ja\nhän lähti hitaasti, raskain askelin laaksoon laskeutumaan, ja kuta\nlikemmäksi kylää hän läheni, sitä levottomammaksi hän itsensä tunsi.\n\nTie kaartui. Kaarroksen takaa kilahti heleä kello ja näkyi joukko syödä\nnykyttäviä lampaita -- niiden kohdalla aidalla keikkui avorintainen,\nliinahousuinen lammaspoika.\n\nMatkamiehen mieli ilostui -- että edes lampaat ja lammaspoika olivat\nentisellään.\n\n\"No päivää!\" tervehti hän poikaa kuin vanhaa tuttavaa. \"Kenenkäs poikia\nse mies on?\"\n\n\"Olenhan vaan semmoisen Tiinan poika\", kuului aidalta reipas,\nujostelematon vastaus.\n\n\"Vai niin, vai niin.\" Matkamies astahti ojan yli tienoheen, istui ja\npani tupakan.\n\n\"No mitäs tänne teidän kylään oikein kuuluu? Minäkin, näetkös, olen\nliikkunut täällä joskus ennen ja tunnen vähän näitä paikkoja, mutta en\nole nyt pitkiin aikoihin kuullut mitään\", puheli mies.\n\n\"Jaa mitäkö kuuluu?\" sanoi lammaspoika ilostuneena niin suuresta\nluottamuksesta, ja laskeutui aidalta alas. \"Jokos olette kuullut että\nMattilan 'Tyttö' sai varsanäyttelyssä ensimäisen palkinnon?\"\n\n\"En veikkonen!\" vastasi vieras hymyillen. \"Vai ihan ensimäisen? Entäs\nmuuta?\"\n\n\"Niin, mitäs sitä taas onkaan?\" Pienissä viisaissa silmissä näkyi pirteä\nvälke. \"Niin! Tiensuun Maija on nyt mennyt naimisiin. Ja se sai oikein\nkaupunginsuutarin, ja niille laitetaan nyt tupaa -- tuonne noin\nkokkoaholle! Näettekös?\"\n\n\"Kyllähän minä näen. Kaunis siitä näyttää tulevankin...\"\n\n\"Ja tulee oikein hella ja paistouuni... Niin, ja Niemellä oli kanssa\nhäät, sille Annikille. Se meni nyt vasta naimisiin -- vaikka kyllä siellä\non paljo riijareita käynyt, joka vuosi vaan, ja isollisia.\"\n\n\"Vai niin.\" Matkamiehestä tuntui niinkuin joku olisi napauttanut häntä\nvasaralla rintaan, ja hänelle tuli kiire ja hätä tietää jotain muutakin.\n\n\"Entäs Koskelassa?\" kysyi hän maltittomasti.\n\n\"Jaa Koskelassako? Se kuoli vanha isäntä jo keväällä, ja...\"\n\n\"Kuoli --?\" Niinkuin olisi isollamoukarilla iskenyt matkamiestä rintaan,\nniin että kaikki meni sillä yhdellä iskulla turruksiin.\n\n\"Niin, ja vietiin hautaan kahdella hevosella, ja oli valkoset lakanat\nhevosten selässä ... ja arkku oli ihkasen täynnä hopeatähtiä -- niinkuin\ntaivas vaan.\"\n\nMatkamiehestä näytti niinkuin ilma olisi äkkiä pimennyt ja sen pimeän\nkeskellä tanssinut pieniä hopeatähtiä.\n\n\"Olikos se tuttu?\" kysyi poika, katsellen ihmeissään matkamiehen\nkasvoja.\n\n\"Oli\", kuului tukehtunut vastaus.\n\n\"Ja emännän asiat on kanssa huonosti\", innostui poika jatkamaan. \"Se\nmakaa nyt aivan viimeisillään...\"\n\nMatkamies tunsi ahdistavaa kuristusta rinnassaan.\n\n\"Niin ettei siinä nyt ole oikein isäntää eikä emäntää...\"\n\nMatkamies halusi nousta, mutta pelkäsi jalkainsa pettävän.\n\n\"Sanovat että se poika on jossain poissa, jota on isännäksi meinattu...\neikä ole tullut kotiin.\"\n\nMatkamies nousi ja lähti eteenpäin.\n\n\"Hyvästi nyt vaan, poika!\"\n\n\"Hyvästi!\" kuului kummasteleva ääni tienohesta. Ja lammaspoika jäi\nkatselemaan hitaasti kulkevan vieraan jälkeen, jonka raskaat askeleet\nrauskahtivat kuin hiekkaiset huokaukset maantien tiiviiksisullotusta\nrinnasta.\n\n\n\n\n21. PERINTÖKAAPPI\n\n\n\"Astu!\" kehotti avain.\n\nMutta väsynyt mies yhä seisoi sen tunteen kivettämänä, joka oli hänet\njuuri oven takana vallannut.\n\n\"Astu -- olet jo kyllin viipynyt!\"\n\nJa väsynyt mies tarttui kamarin avaimeen, mutta tunsi itsensä kuin\npieneksi lapseksi, joka kyllä yltää avaimeen, vaan ei vielä jaksa\nkiertää lukkoa auki.\n\n\"Kalakala!\" helähti avain hermostuneesti reijässään hänen vapisevan\nkätensä alla.\n\nSilloin hänen täytyi kiertää, kiertää ja astua sisään.\n\nNiinkuin hän olisi astunut kirkkoon. Juhlallinen hiljaisuus istui\ntuoleilla ja harras odottavaisuus lepäsi ikkunanlaudoilla -- aivan\nniinkuin silloin, kun hän pikku poikana astui ensi kertaa temppeliin.\n\nJa hänen silmänsä kääntyivät nyt, niinkuin silloinkin, ensiksi perälle.\nJa häntä kohtasi tavallaan samanlainen näkykin -- samanlainen ja kuitenkin\nniin erilainen. Se silloinen oli nuori mies, joka ojensi kätensä lapsia\nkohti; täällä lepäsi vanha, taudin kuihduttama vaimo -- mutta kummankin\nkasvoilla asui suuri lempeys.\n\nVanhan vaimon silmät välkähtivät niinkuin hän olisi nähnyt ihmenäyn, ja\nsiristyivät niinkuin hän olisi epäillyt väärin nähneensä, ja\nkirkastuivat niinkuin hän olisi uskonut ihmeen tapahtuneen. Tutiseva pää\nkohoutui ja heikko ruumis nousi kuin jousen ponnistamana istualleen, suu\navautui ja kuihtuneet huulet liikkuivat, mutta ääntä ei\nkuulunut -- ainoastaan laiha, vapiseva käsi ojentui sitä kohti, joka\novipielessä seisoi.\n\nJa se, joka seisoi, lähti liikkeelle ja saapui vuoteen ääreen. Ja vanha\nvaimo ja väsynyt mies tarttuivat toistensa käsiin ja puristivat niitä,\nja katsoivat toisiaan silmiin ja tärisivät liikutuksesta, voimatta\nsanaakaan sanoa.\n\nVanhan vaimon silmiin hersyivät hiljaiset vedet, kurttuisille kasvoille\nlevisi ikäänkuin ilta-aurinko syyslehdon rintaan, ja ohuilla,\nkuihtuneilla huulilla kiistelivät hymy ja itku, tietämättä kumpi oli\nvoitolla.\n\n\"Sinä tulit\", sanoi vihdoin vanha väräjävällä äänellä. \"Minä tiesin että\nsinä kerran tulisit ... ja olen iloinen että sinä juuri nyt tulit...\"\n\nJa vanha vaimo vaipui väsyneesti takaisin päänaluselleen ja mies vaipui\nvuoteen vieressä olevalle tuolille -- molemmat pitivät yhä toistensa\nkäsistä.\n\nVanha vaimo lepäsi kyljellään poikaan päin kääntyneenä ja katseli häntä\nlempein silmin.\n\nMutta sitte hänen silmiinsä kohosi kuin avoin, vuosikausia odottanut\nkysymys.\n\n\"No, poikani...?\" sanoi hän miltei kuiskaten.\n\nMutta poika ei voinut mitään vastata.\n\n\"Katsotko minua silmiin, Olavi?\" pyysi vanha.\n\nJa se, joka vuoteen vieressä istui, nosti suuret, tummat silmänsä,\njoissa kuvastui väsymys ja jähmettynyt tuska -- nosti, mutta laski ne\ntaasen pian.\n\nHymy katosi vanhan kasvoilta. Ja hän katseli pitkään ja\ntutkivasti -- terävää leukaa, laihoja poskia, raukeita silmänalusia,\nveretöntä otsaa, hiustenlahdekkeita, tukkaa ... kaikkea.\n\n\"Ehkä se kaikki on ollut tarpeen\", sanoi hän tuokion päästä -- ei niinkuin\npojalle, vaan niinkuin jonkun kolmannen kanssa neuvotellen...\"_Ja\nkoska hän kaiken tavaransa tuhlannut oli, niin hän sanoi: minä nousen\nja_...\"\n\nÄäni katkesi ja Olavi näki vilahdukselta kuinka ryppyinen leuka tutisi\nliikutuksesta.\n\nSilloin hänen omassa sisässään tuntui luhistuvan se kylmä ja\njähmettynyt, joka oli häntä siihen saakka pystyssä pitänyt -- hän lysähti\npolvilleen vuoteen viereen ja upotti nyyhkyttävät kasvonsa sairaan\npeitteeseen.\n\nNiinkuin olisi oltu kirkossa ja nyt päästy siihen kohtaan, jossa kukin\nvaipuu omiin hiljaisiin rukouksiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha vaimo lepäsi vuoteellaan ja hänen kasvoillaan asui sama\nsurunvoittoinen lempeys, joka oli niillä jo vuosikausia asunut ja\nkaikista taudin karkotusyrityksistä huolimatta yhä vieläkin sen\nasuntonsa pitänyt.\n\nMutta tänään oli lempeyden poimujen lomissa alkanut hiipiä levottomuuden\netuvartijoita ja otsalla oli näyttäytynyt tuskan kimaltelevia\npartiojoukkoja.\n\n\"Oletko tänään sairaampi, äiti?\" kysyi vuoteen vieressä istuva Olavi,\npyyhkien hikeä sairaan otsalta.\n\n\"En, en ensinkään. Minä vaan kutsuin teidät tänne sanoakseni\njotakin -- mutta nyt en tiedäkkään vaikka olisi parempi olla sanomatta.\"\n\nOlavi otti kuihtuneen käden hellästi omaansa:\n\n\"Miksi äiti sitä epäilee? Tiedämmehän me, että mitä äiti sanoo, se on\naina hyvää.\"\n\n\"Niin, tarkotus -- kyllä, kyllä. Mutta sattuu joskus tapauksia, jolloinka\nihminen ei tiedä kuinka pitäisi tehdä, vaan epäilee ja hapuilee. Ja\nsellainen on nyt tämä minunkin kohtani. Minä olen elättänyt vuosikausia\nsitä ajatusta itsessäni, että minä sen teille sanon ennenkun ummistan\nsilmäni. Ja se on ollut minulle suuri lohdutus minun elämäni\nkoettelemuksissa -- mutta nyt, kun minun vihdoinkin pitäisi sanoa...\"\n\nSairaan rinta kohoili kiivaasti ja joukko hikipisaroita pusertausi\ntaasen otsalle.\n\n\"Oi, älä ajattele nyt niin kovin sitä asiaa\", pyysi Olavi, kuivaten\njälleen hänen otsaansa. \"Kyllä se vielä selviää.\"\n\n\"Kyllä ... ja oikeastaan minä olenkin jo itse asiasta selvillä. Sillä\njos minä sen jättäisin, niin minä pettäisin oman itseni ja teidät ja\nkoko entisen uskoni ja toivoni -- se alkuunpääsy vaan on niin vaikeata...\nTulisitkohan sinäkin, Heikki, tänne lähemmäksi, niin minun olisi\nhelpompi puhua?\"\n\nVanhempi veli, joka oli tullut suoraan pellolta savisine\nkyntösaappaineen ja istuutunut ovipuoleen, siirsi tuolinsa hitaasti\nvuoteen ääreen.\n\nSairas makasi jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja ikäänkuin yhä\nvielä neuvoa kysellen. Sitte hän katsoi poikiinsa pitkään ja hartaasti.\n\n\"Minä en ole tahtonut kajota sanallakaan teidän välillänne kohta\ntapahtuvaan perinnönjakoon\", sanoi sairas vihdoin, \"sillä tiedän että te\nniistä asioista kyllä keskenänne sovitte. Mutta tässä talossa on yksi\nkappale, jonka tahtoisin erottaa muiden perujen joukosta ja jo eläessäni\nantaa sen teille omin käsin.\"\n\nSairas huoahti syvään ja vaikeni -- niinkuin hänen olisi pitänyt välillä\nlevähtää. Pojat katsoivat henkeäpidättävä odotus kasvoillaan.\n\n\"Se ei ole mikään kallisarvoinen kapine, mutta siihen liittyy eräs\ntapaus ja eräs ajatus, joiden vuoksi se on minun silmissäni muuttunut\nniin tärkeäksi ja merkilliseksi. -- Se on tuo kaappi tuossa!\"\n\nPojat katsahtivat tuttuun kaksiosaiseen kaappiin -- kaappiin ja sitte\näitiin.\n\n\"Te näytätte hämmästyneiltä ... kunhan minä nyt vaan osaisin sanoa\nsanottavani sillätavalla, kuin minä tahtoisin.\"\n\nHän katsahti vaijeten ylöspäin, ikäänkuin voimaa pyytäen. Kääntyi sitte,\nomituinen kimallus silmissään, poikiinsa ja puheli miltei\nkuiskaten -- niinkuin kummitusjuttua kertoen:\n\n\"Siitä on jo pitkä aika. Tässä samassa kamarissa ja tällä samalla\npaikalla makasi silloin eräs vaimo, joka oli neljää päivää aikaisemmin\nsynnyttänyt terveen poikalapsen. Vaimo oli aina ollut hellä ja nöyrä ja\nuskollinen miehelleen, ja koettanut kaikessa täyttää hänen tahtonsa. Ja\nhän oli ollut onnellinenkin, hyvin onnellinen. Mutta jo ennen lapsen\nsyntymistä oli salainen epäluulo alkanut kalvaa hänen mieltänsä. Ja kun\nhän nyt lepäsi viidettä yötä vastasyntyneen vieressä, pienen lampun\npalaessa tuossa alakaapin kulmalla, niin hänen sydämentuskansa kohosi\nniin suureksi, että hän nousi ylös ja meni tupaan, tullakseen\nvakuutetuksi että hänen epäluulonsa oli väärä...\"\n\nSairas käänsi päänsä seinäänpäin, salatakseen niitä kahta kyyneltä,\njotka olivat hiipineet varkain hänen silmänurkkiinsa.\n\n\"Mutta kun hän ei löytänytkään tuvasta sitä, jota etsi, niin hän, vaikka\nolikin lapsivuoteessa oleva, meni tuskansa vetämänä puolipukeissa ja\navojaloin routaisen pihan poikki saunakamariin. Siihen aikaan poltettiin\nvielä viinaa, ja siellä saunakamarissakin poltettiin paraillaan. Vaimo\navasi hiljaa oven ja näki takassa palavan tulen loimotuksessa kuinka\npeitteen alla vuoteessa makasi viinanpolttaja-nainen -- hän oli vielä\nnuori ihminen -- ja se, jonka tähden vaimo oli sydänyönä lapsivuoteesta\nnoussut. Ja sinä hetkenä hänen sydämensä kuoli. Hän olisi tahtonut\nparkaista, mutta kurkusta pusertui ainoastaan kähisevää henkeä, ja hän\nläksi takaisin, peläten joka askeleella polviensa pettävän...\"\n\nSairaan rinnankäynti seisahtui ja hänen ruumiinsa värähti niinkuin ilma\nolisi loppunut keuhkoista -- kuuntelijat istuivat kivettyneinä.\n\n\"Mitenkä hän kamariinsa tuli\", jatkoi sairas, \"sitä hän ei myöhemmin\nitsekkään tietänyt, hän vaan istui vuoteen laidalla lapsensa vieressä ja\npaineli rintaansa, jonka pelkäsi halkeevan. Silloin kuului eteisessä\nkiivaita askeleita. Kului hetki, ja ne jo riensivät välikamarin läpi,\novi avautui ja sen aukeamasta tunkeusi sisään sanaton pedon murina, joka\nsai vaimon sydämen seisahtumaan. Kynnyksen yli astui mies, jonka\nsilmissä näytti läikkyvän punaista verta, kun hän lävisti katseellaan\nvuoteessa istuvan tyrmistyneen vaimon. Kuului kauhea kirous ja sitä\nseurasi kamala karjahdus -- molemmin käsin nostettu kirves kohosi miehen\npään yli. Sen takana kuuli vaimo sisarensa kiljahduksen ja näki kaksi\nkättä haparoivan kirveenvartta kohti. Kirves irtautui kädestä, terä\nvälähti lampun himmeässä valossa, vaimo heittäytyi selälleen -- mitä sitte\ntapahtui, sitä hän ei enää tiennyt...\"\n\nNiinkuin kirves olisi juuri nyt välähtänyt ja iskenyt kaikkiin kolmeen.\nÄiti ummisti silmänsä, Olavi värisi kauttaaltaan, toinen poika lyyhistyi\ntuoliinsa tylsä kauhu kasvoillaan.\n\n\"Kun vaimo sitte tointui\", jatkoi sairas vapisevalla äänellä, \"istui\nmies tuolilla, pää käsien varassa, kasvot sinisinä ja silmät\nverestävinä -- istui ja tärisi, niinkuin ankara vilutaudin puuska olisi\nkulkenut lakkaamatta hänen lävitsensä. Kirves oli lentänyt muutamia\ntuumia vaimon ja lapsen yläpuolelta ja iskeytynyt taempana olevaan\nkaappiin -- se oli tuolla samalla paikalla kuin se nytkin on...\"\n\nSairas huokasi syvään, niinkuin huokaistaan jännittävässä\nkertomuksessa, kun uhkaava vaara saa äkkiä onnellisen käänteen.\n\nOlavi tarttui kiihkeästi vanhan käteen -- tarttui, puristi ja katsoi häntä\nrukoillen silmiin.\n\n\"Kyllä, kyllä\", nyökäytti sairas hänelle lempeästi. \"Mies pyysi\nanteeksi, ja sai, ja he tekivät sovinnon. Ja mies haki vielä samana yönä\nkellarista kittiä ja täytti sillä kirveen iskemät haavat, ja siveli\nmyöhemmin maalia päälle. Mutta ... tahtoisitteko katsoa sitä korjattua\nkohtaa...?\"\n\nOlavi nousi ja asteli kuin kone kaapin luo, mutta vanhempi veli\nainoastaan kääntyi tuolillaan, katsellen siitä sanaton kauhu yhä\nkasvoillaan.\n\n\"Niinkuin näette, sattui terä juuri kaappien liitekohtaan, iskien\nmolempiin syvän haavan. Ja kitti ja haavat kajastavat tarkemmin\nkatsellessa vieläkin maalin alta. Ja mitä vaimoon tulee...\"\n\nLause katkesi, sairaan kasvot olivat aivan verettömät ja niitä tempoi\ntuska ja syvä liikutus.\n\n\"Niin, vaimo antoi anteeksi, eikä heidän välillään vaihdettu koskaan\nepäystävällistä sanaa, niin että syrjäiset pitivät heitä hyvin\nonnellisina. Mutta ne haavat, ne haavat...! Ei sellaisia voi kitillä\neikä maalilla peittää -- sellainen on vaimon sydän...\"\n\nKertoja vaikeni, vain itkuja liikutus puhuivat hänen kasvoillaan.\n\nOlavi palasi paikalleen, tarttui vanhan käteen ja suuteli sitä kerta\nkerran perään kuin anteeksipyytäen, kuumien kyynelten tipahdellessa. Nyt\nvasta hänelle ikäänkuin yhdellä näkemällä selvisi äitinsä koko olemus,\nsen lempeyden ainainen surunvoittoisuus. Eikä hän voinut karkottaa\nomituista, selittämätöntä tunnetta: niinkuin hän itse olisi jotenkuten\nsyyllinen, vaikkei hän ollut tähän päivään saakka edes tietänyt mitään\näitinsä salaisuudesta.\n\n\"Ja mitä mieheen tulee ... niin, levätköön hän rauhassa. En ole tahtonut\nhänen muistoansa häväistä, mutta ajatellessani että _tekin_ olette nyt\nkasvaneet miehiksi, ja että teilläkin tulee olemaan vaimot... Niin,\nkyllä hän oli jalo mies kaikessa muussa, niinkuin kaikki hänen\nkäsialansa todistavat. Ja minä tiedän että hän sai siitä itsekkin paljo\nkärsiä, ja hänellä on tuomarinsa ja meillä on tuomarimme, ja meillä on\nkullakin kyllin vastattavaa omassa kohdassamme...\"\n\nSairaan valtasi ankara liikutus, niin ettei hän voinut puhua pitkään\naikaan. Olavi istui ajatuksissaan, silmät kyyneleitä tulvillaan --\nvanhempi poika oli edelleenkin tuoliinsa lyyhistynyt.\n\n\"Ja nyt minä tahtoisin antaa teille perintöni\", puhui sairas tyynemmällä\näänellä. \"Siihen liittyy paljo ajatuksia, toivomuksia ja rukouksia,\noikeastaan koko minun elämäni raskain ja rakkain. Enkä minä ole ainoa,\njoka olen sellaisia haavoja kantanut. Niitä on monia, vaikka maailma ei\nniistä tiedä, sillä vaimo voipi kärsiä suuria kärsimyksiä niitä\nkenellekään ilmottamatta. Ja olen kuullut myöhemmin että näiden seinien\nsisällä on jo ennen minuakin samanlaisia huokauksia huokailtu... Jospa\nminä voisin olla viimeinen tässä suvussa! Siksi olen tahtonut antaa\nteille tällaisen perinnön, toiselle ylä- ja toiselle alaosan -- nuo,\njoissa on muistuttajat. Katsokaa niitä usein ja kertokaa niihin liittyvä\nmuisto joskus lapsillenne. Ja kulkekoot ne sukuperintönä polvesta\npolveen -- muistoineen, toivomuksineen ja rukouksineen, nimet vain\nunohdettakoon!\"\n\nKaikki kolme katsahtivat syvän liikutuksen valtaamina korkeaan, kattoon\nsaakka ulottuvaan kaappiin, joka näytti ikäänkuin kasvaneen ja seisovan\nkuin suuri sukuristi miespolvien yhteisellä hautakummulla.\n\nSairas kallistausi, levoton jännitys kasvoillaan, poikiensa puoleen:\n\n\"Tahdotteko ottaa tämän perinnön?\" kysyi hän kiinteällä, odottavalla\näänellä. \"Kaikkinensa, mitä siihen liittyy...?\"\n\nOlavi painoi kosteat kasvonsa kiihkeästi sairaan laihoihin käsiin -- se\noli hänen vastauksensa. Vanhempi veli istui hievahtamatta, niinkuin hän\noli koko ajan istunut, silmät räpähtelivät ja kasvot nytkähtelivät itkun\nväänteissä. Äiti luki vastauksen hänen sumeasta silmästään, joka\nkatsahti kunnioittaen äitiin.\n\n\"Olen iloinen että kaikki on nyt ohitse\", sanoi vanha keventyneellä\näänellä. \"Vain yksi lisäys tuohon perintöönne ... minun siunaukseni!\"\n\nHänen kasvoilleen levisi sama suuri lempeys, joka oli niillä vuosikausia\nasunut. Ja se vallotti ne kokonaan -- hän katseli hellä loiste silmissään\nkauvan poikiaan.\n\n\"Olavi!\" sanoi hän tuokion kuluttua, ikäänkuin havauttaakseen nuoremman\npoikansa mietteistään. \"Se _tapahtui siihen aikaan, kun sinä\nsynnyit_...\"\n\nVanhempi veli katsahti kummastuneena äitiinsä, sillä hän ei ymmärtänyt\nmiksi äiti selitti semmoista, jonka he olivat jo aikoja sitte sanomatta\nkäsittäneet.\n\nMutta Olavi kohotti äkkiä päänsä, niinkuin hän olisi kuullut suuren,\nhämmästyttävän uutisen. Sillä väre äidin äänessä sanoi mitä hän\ntarkotti, ja ilme hänen silmissään valaisi sinä hetkenä kaikki, niinkuin\naurinko valaisee äkkiä pimeän loukon.\n\nJa Olavi katsahti äitiinsä kysyvin, avartunein silmin, ikäänkuin\najatukselleen vastausta odottaen.\n\nÄiti nyökäytti tuskin huomattavasti päätään:\n\n\"Sitä minä olen monesti ajatellut näinä viimeisinä surun vuosina.\"\n\nOlavista tuntui niinkuin myrskytuuli olisi äkkiä kaatanut tiheän korven,\nniin että hän nyt näki yhdellä silmäyksellä sen paljastuneen sydämen,\nrotkot, sammaloituneet suolammet ja salaiset hetteensilmät.\n\n\"Niin, niin ... kuka sen kaiken ymmärtää\", lisäsi sairas melkein Olavin\nkorvaan. -- \"Mutta menkää nyt askareihinne, minä olen väsynyt ja haluan\nolla yksinäni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPojat nousivat ja läksivät. Oven luota he vielä kerran katsahtivat\näitiinsä, mutta tämä ei enää heitä huomannut, vaan makasi selällään,\nkädet rinnoille ristiin liitettyinä, ja katseli rauha kasvoillaan vanhaa\nkaappia, joka seisoi seinävieressä niinkuin suuri sukuristi miespolvien\nyhteisellä hautakummulla.\n\n\n\n\n22. OMA TUPA\n\n\nHautajaiset olivat ohitse...\n\nVeljekset istuivat vakavina ja harvasanaisina välikamarissa, kumpikin\ntuolillaan ikkunan luona.\n\n\"-- -- Ja sinä otat nyt talon ja isännyyden, ja hankit tietysti\nemännänkin, ja alat hoitaa taloa, niinkuin sitä on miespolvesta\nmiespolveen suvussamme hoidettu\", sanoi Olavi.\n\n\"Mitäs sinä sillä meinaat?\" kysäsi vanhempi veli rykäisten kuivan,\nlyhyen rykäyksen.\n\n\"Sitä, mitä sanoinkin, että sinusta tulee nyt Koskelan isäntä\", virkkoi\nOlavi miltei hilpeästi.\n\n\"Vaikka tiedät että sinua on aina siksi ajateltu ja ettei minusta ole\nisännän saappaisiin. Kyllä minä tiedän paikkani miesten edellä\ntyömaalla, mutta komento...\"\n\n\"Siihen sinä pian totut\", sanoi Olavi vakuuttavasti. \"Sitäpaitsi luulen\ntalon pysyvän paremmin talona, kun isäntä kulkee ase kädessä miesten\nedellä, kuin jos hän kulkee suu täynnä suuria sanoja niiden jälessä.\"\n\n\"Hm\", sanoi vanhempi veli, rykäsi taas kuivan, lyhyen rykäyksen ja jäi\neteensä tuijottaen miettimään ja sormillaan tuolin sivuun rummuttamaan.\n\n\"Mitäs sinä sitte oikein itsestäsi meinaat?\" kysäsi hän hetkisen päästä.\n\n\"Jäädä itsekseni ja ruveta rakentamaan omaa mökkiä -- ja ehkä raivaamaan\nomia peltojakin.\n\n\"Mökkiä...?\" ihmetteli vanhempi veli.\n\n\"Niin. Katsoppas, veljeni!\" sanoi Olavi raskaasti. \"Kullakin on omat\npolkunsa, ja minun elämäni on nyt joutunut siihen kohtaan, etten minä\nvoi elää minkään ennenrakennetun päällä. Minun täytyy alottaa kaikki\nalusta ja rakentaa itse -- ja jos minä kykenen alottamaan ja rakentamaan,\nniin minä kykenen elämäänkin.\"\n\nVanhempi veli katseli häntä jäykin, hämmästynein silmin, niinkuin olisi\nkuullut vierasta kieltä -- katseli ja alkoi taasen rummuttaa.\n\n\"Hm. -- En minä sinun asioitasi tiedä, enkä tahdo tietääkkään\", sanoi hän\nkotvan kuluttua kunnioittavalla äänellä, niinkuin ylempäänsä puhutellen.\n\"Tiedän vaan, että niin on tehtävä kuin sinä sanot. Mutta uskotko sinä\nettä Koskela pysyy minun käsissäni Koskelana?\"\n\n\"Uskon!\" vastasi Olavi sekä lämpimästi että vakuuttavasti.\n\n\"Olkoon sitte niinkuin sinä tahdot. Mutta jos jotain alkaa mennä vinoon,\nniin silloin täytyy sinun tarttua ohjaksiin.\"\n\n\"Sen kyllä teen, mutta sen täytymisen sinä jo tänä syksynä kynnät\npeltoon viljaa kasvamaan. Olkoon nyt vaan kaikki onneksi uudelle\nisännälle!\"\n\n\"No no! Hm.\" Ja vanhempi veli taasen rykäsi.\n\n\"Minkäs hinnan talosta sovimme?\"\n\n\"Ei mitään hintaa! Sinä otat talon semmoisenaan, niin olet heti hyvillä\njaloilla. Minä pyydän itselleni ainoastaan Isonsuon ja kauramaan sen\nrannalta ja sen pienen metsäpalstan, mikä kuuluu samaan aitaukseen -- ja\nmahdollisesti rakennuspuut talon metsästä.\"\n\n\"Vai niin sinä olet ajatellut!\" virkahti vanhempi veli pirteä välke\nsilmissä. \"Siitä tulee mainio pala, eikä siinä ole savikaan kaukana.\nMutta kyllä se on monen hien takana -- minä olen sitä katsellut. Hm,\nhirret! Tietysti, ja hevosapu myös. Mutta kyllä talosta hinta määrätään\nja kaikki muukin pannaan tasan.\"\n\n\"Ei nyt mitään määrätä eikä tasata, kaikki muu jääpi sinulle.\nYmmärräthän, että kun kumpikin meistä tahtoo antaa enemmän kuin toinen\nhuolii, niin siitä kyllä aina sovitaan. Jos minä myöhemmin tarvitsisin\njotakin, niin minä kyllä tulen luoksesi, ja jos sinä tarvitset jotain,\nniin tietystihän ensiksi käännyt veljesi puoleen.\"\n\n\"No, jos sitte sillälailla sovitaan -- kyllähän minä koetan kaikki\ntallella pitää.\"\n\nJa vanhempi veli alkoi taasen rummuttaa, tällä kertaa varmasti ja\nnopeassa tahdissa.\n\nMutta sitte hän ponnahti äkkiä hätäisesti ylös:\n\n\"Minä luulen että kotopellon karje tulee jo auratuksi -- jos ne vielä\nriisuvat hevoset ennen aikojaan...!\"\n\nJa hän riensi kiireisin askelin tupaan ja sitä tietä pihalle.\n\nOlavi nousi hänkin ja meni jälessä tupaan. Pysähtyi ikkunan luo ja\nkatseli kuinka veljensä harppasi pää itsepintaisessa etukumarassa ja\nkädet voimakkaasti sivuilla heiluen pitkin, vakavin askelin portista\nulos.\n\n\"Kullakin on oma leiviskänsä\", hymyili hän, tuntien liikutuksen sekaista\nhellyyttä, miltei kiitollisuutta veljeään kohtaan. \"Ja sinun leiviskäsi\ntaitaa lopultakin olla Koskelalle suuremman arvoinen, kuin kukaan on\ntähän päivään asti aavistanut.\"\n\nOlavi poikkesi maantieltä pienelle metsätielle -- Olavi kirves olalla.\n\nOli syysaamujen juhla-aamu. Yö oli ollut kylmä, ja aamu oli niin raitis\nja kevyt, että se ikäänkuin kohotti ihmisen ilmaan -- jalat vain vanhasta\ntottumuksesta vielä silloin tällöin hipasivat maan pintaa.\n\nJo maantietä kulkiessaan oli Olavin vallannut outo tunnelma. Molemmin\npuolin tietä juoksevan aidan seipäitten väliin olivat hämähäkit kutoneet\nriippusiltojaan, rihmapaulojaan, verkkoaitojaan ynnä muita\ntaidekudoksiaan -- siellä täällä keinui rihmojen varassa ristihämähäkin\nmestariteos: suuri sädeaurinko. Ja kun yläilmojen aurinko juuri\nparaillaan nousi, välkkyivät näiden pienten kutojain rihmat kuin\nhopealangat, niin että Olavi tunsi kulkevansa kuin hopealla aidattua\ntietä, jonka varteen oli sinne tänne pistetty riemuin tervehtiviä\nsädelippuja.\n\nSamoin metsässäkin. Sielläkin juoksivat hopealangat molemmin puolin\ntietä puusta puuhun ja näreestä näreeseen -- lippujakin lieskui siellä\ntäällä.\n\n\"Sanotaan hämähäkin ennustavan onnea\", ajatteli Olavi itsekseen.\n\"Ainakin ne nyt näyttävät minulle tietä viitottavan.\"\n\nJa väkevä halu kiidätti häntä miltei juoksujalassa eteenpäin.\n\n\"Eikö jo?\" kysäsi kirves maltittomasti olalta.\n\n\"Ei, ei vielä, mutta pian\", vastasi Olavi, kouraisten varresta\nlujempaan.\n\n\"Tästä päivästä se kaikki riippuu\", ajatteli hän taasen. \"Se on kuin\nkoe -- jos minä sen kestän, niin tie on ainaiseksi selvä! Mutta jos minun\nvaellusvuoteni ovat minulta kaiken ytimen ja ponnen vieneet, niin\nsilloin en minä toden totta tiedä minne askeleeni käännän.\"\n\nJa maltiton kiihko tarttui häneen ja lennätti häntä niin, että hiki\npusertausi hatunreunan alta, ja sai hänet odotuksesta vapisemaan.\n\n\"Ehkä minä liiottelen ja suotta hätäilen\", ajatteli hän taasen\nitsekseen. \"Mutta kun se on minulle elämänkysymys, ja kun en minä tiedä\nitsestäni vähääkään, vaan ratkaisu voi kallistua yhtähyvin toiseen kuin\ntoiseenkin puoleen.\"\n\nHän ponnahutti kirveen korkeassa kaaressa olalta eteensä, piti sitä\nvaakasuorassa ja pystyssä, ja heilautteli puoleen ja toiseen. Kirves\ntuntui kevyeltä kuin lehti, ja hän riemastui niinkuin pieni\nlapsi -- niinkuin tämä jo olisi ollut kokeen koe.\n\nVihdoin hän saapui määräpaikkaansa, mäenrinteeseen, jossa kasvoi pitkiä,\nsileärunkoisia kuusia ja mäntyjä. Tempasi takin päältään ja viskasi sen\nmaahan, katsomatta mihin, ja hatun jälessä samaa tietä. Vilkasi kerran\nylös puuhun, kirves kohoutui ja iski punervaan puunkylkeen -- hänen\nensimäisen kädenlyöntinsä tutulle kotimetsälle kuuden vuoden päästä.\n\nMetsä vastasi raikkaalla kaiulla, vastasi kolmelta taholta ja niin\nkovaäänisesti, että Olavi pysäytti uudelleenkohotetun kirveensä ja\nkatsahti hämmästyneenä vastaajiin.\n\nVastaajat katselivat häntä kohotetuin päin ja kirkkain otsin, ei päätä\nnyökäytellen tai hymyillen, vaan niinkuin miehet miestä tervehtien\nkarskin katsein: \"terve tulemastasi!\"\n\n\"Terve!\" vastasi Olavi välkähtävällä kirveenterällä.\n\nJa niin he alkoivat puhella, kysellä ja vastailla ja keskenään\nhaastella -- -- --.\n\n\"Miksikö minä näin yksinäni häärään ja tällälailla reudon?\" vastasi\nOlavi. \"Se asia nyt on sillälailla että...\" Ja hän kertoi koko asian\npunervien honganlastujen sinkoillessa ympärilleen.\n\n\"Vai niin -- onneksi olkoon!\" vastasivat puut. Vastasivat ja kaatuilivat\ntoinen toisensa perään, niin että tanner jymisi ja metsä raikui.\n\nOlavista tuntui niinkuin hän olisi ollut tulta täynnä, tulta joka yhä\nvain paisui ja jännittyi, mikäli sitä singahteli kirveenterän kautta\nulos. Hän otti kuin kunnianasiakseen katkaista aina yhdellä iskulla\noksan, olipa se suuri taikka pieni. Ja katkasi, ja innostui ja riemastui\nyhä enemmän.\n\n\"Tätä tässä minä ajattelen alushirreksi\", puheli hän taasen. \"Pitäisi\nsiitä tulla!\"\n\n\"Hyvin sinä meidät tunnet\", vastasivat puut. \"Tuollainen tervassydän\nkestää miespolvia. Muuten olkoon meidän kesken sanottu, ettemme me\nteistä kirvesmiehistä liioin pidä, mutta kun noilla sinun hommillasi on\nsellaiset pohjat, niin ... iske huoletta, hymy huulillaan sitä silloin\nkaatuu!\"\n\nJa Olavi iski niinkuin kaikkien niiden vuosien edestä, joina hän ei\nollut kirvestä heiluttanut.\n\nKun päivällisaika joutui, lepäsi hänen ympärillään jo kokonainen\nhirsikaski.\n\n\"No, miltäs tuntuu?\" kysäsivät puut, katsellen kuinka hän takki\nhartioillaan söi kiireisesti kuivaa päivällistään.\n\n\"Eipä hullummaltakaan -- hyvää minä tästä toivon!\" vastasi Olavi.\n\nTaas välähteli kirves, taas ruskivat oksat ja tanner jymisi.\n\n\"Onpas tuossa paha mutka\", puheli Olavi. -- \"Vaan sijansa se sekin saa,\nkelpaa hyvin ikkunain välipaloiksi.\"\n\n\"Niin niin, itse sinä sen paraiten tiedät\", sanoivat puut. \"Vaan\nmontakos niitä ikkunoita oikein tulee, ja montako huonetta -- siitä sinä\net ole vielä mitään virkkanut?\"\n\n\"Kaksi huonetta vain, tupa ja kamari, mutta suuria molemmat\", selitti\nOlavi. Ja hän kertoi kaikki tuumansa, ikkunat ja ovet, uunien sijan ja\nkuistin satulakattoineen -- aivan kaikki niinkuin hän oli ajatellut.\n\n\"Vai niin... Mutta minnekkäs sinä sen talosi aijot sijottaa?\" kysyivät\ntaasen puut.\n\n\"Sille pienelle kummulle Isonsuon rantaan -- niin minä olen ajatellut.\"\n\n\"Isonsuon rantaan!\" huudahtivat puut ja katsoivat ihmetellen toisiinsa\nja Olaviin. Mutta sitte niiden kasvoille levisi voitokas ilo.\n\n\"Terve!\" huusivat he yhteen ääneen. \"Terve, ja menestys salvakoon\nseinäsi ja onni kaartukoon niiden yli katoksi -- että vielä löytyy joku,\njoka uskaltaa metsässä elämänsä alottaa.\"\n\n\"Sitä minä itsekkin toivon, sitä enkä mitään muuta.\"\n\n\"Mutta eivätkös ne sano sinua hulluksi -- ihmiset?\"\n\n\"Eipä ne tiedä minua miksikään mainita, kun ne eivät vielä tiedä koko\nnäistä minun tuumistani mitään, vastasi Olavi.\n\n\"Parasta onkin!\" sanoivat puut. Sitte he alkoivat keskustella\nIsostasuosta, ja suurista viemäreistä ja mullan laadusta suon\nrantamalla, ja kaikista Olavin suunnitelmista.\n\nKirves yhä heilui ja lastut lentelivät, metsä raikui ja pakina jatkui.\nJa sen kera vierähti päivä iltaan niin nopeasti, että Olavi aivan\nhämmästyi, kun huomasi alkavan jo hämärtää.\n\n\"No, mitenkäs se nyt kuuluu se päätös...?\" kysäsivät puut odottaen.\n\nOlavi ponnahteli rungolta rungolle ja luki puut, sai niitä\nneljäänkymmeneen -- ja hymyili.\n\n\"Niin, että vielä minä ainakin huomenna tulen!\" vastasi hän reippain\nmielin.\n\n\"Ja kun sinä tulet huomenna, niin sinä tulet aina\", sanoivat puut.\n\"Näkemään asti!\"\n\nOlavi asteli iloisesti vihellellen kotiinsa päin. Hänestä tuntui\nniinkuin se mökkinsä olisi jo miltei valmiina hänen sisässään, nurkat\nsalvettuna ja kattotuolit paikoillaan. Ja se oli niin suuri, että se\ntäytti ja pingotti häntä, ja niin vankka kuin se olisi ollut uusi\nluisto, joka oli tänään hänen sisäänsä kasvanut.\n\n\n\n\n23. YHTYVIÄ POLKUJA\n\n\nHirvijoen Kylänpäässä 28.9.1897.\n\nKyllikki!\n\nSinä varmaan hämmästyt saadessasi näin monen vuoden päästä minulta\nvihdoinkin kirjeen. Vihdoinkin, sillä en tiedä enää tarkoin edes\nosotettasi -- oletko vielä \"Kyllikki\", vaiko mahdollisesti jo joku \"se ja\nse\" jota minä en tunne. Olen taas liian ylpeä tiedustaakseni mitään\nSinua koskevaa keneltäkään muulta kuin itseltäsi.\n\nJa sitte asiaan! En ole päässyt Sinusta koskaan aivan täydelleen irti,\nen tahtomallanikaan. Olen koettanut sinut unohtaa, repiä jokainoan\npiirteesi sielustani, mutta Sinä olet siitä huolimatta kulkenut minun\njälessäni kylästä kylään ja vuodesta vuoteen, ja nyt viime aikoina Sinä\nolet alkanut lakkaamatta väikkyä minun silmieni edessä. Onko se ollut\nSinun ystävänajatuksesi, joka on sillälailla minua seurannut, vai onko\nse ollut minun paha omatuntoni, vaiko minun se ihmiseni, joka on Sinua\nkaivannut ja lakkaamatta hiljaisuudessa Sinun perääsi huutanut, vaikka\nminä olen koettanut väkivaltaisella kädellä sen suun tukkia?\n\nSitä en tiedä. Tiedän vaan että minä olen nyt koskeni laskenut ja\nkulkuni kulkenut ja asettunut kotipuoleeni. Tunnustan suoraan että olin\nväsynyt ja masentunut, revitty ja raadeltu, kun palasin\nkotiin -- nähdäkseni viimeisen kerran äitini ja saattaakseni hänet\nhautaan. Enkä voi sanoa nytkään olevani paljoa parempi, jonkun verran\nsentään. Tunnen sisässäni jotakin, joka kasvaa ja ponnistelee, jotakin\njosta voin toivoa. Ja se on jo jotain sekin!\n\nRakennan paraikaa itselleni mökkiä, ja siihen liittyy vähän muitakin\ntuumia. Yhtä kuitenkin näissä puuhissani kaipaan, ja se kaipuu käy päivä\npäivältä yhä huutavammaksi -- ystävää ja toveria, jota voisin kunnioittaa\nja johon voisin täydellisesti luottaa, ei toveria onnea jakamaan, vaan\ntoveria _kärsimään ja ponnistelemaan_.\n\nEt voi arvata, Kyllikki, kuinka paljo minä olen näinä viimeisinä aikoina\nsydämeni syvyydessä kärsinyt, epäillyt ja hapuillut. Onko minulla\nollenkaan oikeutta vaatia itselleni toveria? Voinko luvata hänelle\nmitään? _Ja kenelle_...? Kyllikki, Sinä tunnet minut siksi tarkoin, että\ntiedät ja arvaat mitä kaikkea tuohon yhteen sanaan sisältyy. Se ei ole\nollut pieni eikä helppo kysymys.\n\nNyt minä luulisin kuitenkin olevani siitä _omasta_ puolestani täysin\nselvillä. Siksi kysyn: uskaltaisitko Sinä vielä kerran lähteä minun\nkanssani vesille -- ei joen yli, vaan sille uintiretkelle, jonka päätä ei\nnäy? En voi taata että pääsemme koskaan onnellisesti rantaan, voin\nainoastaan luvata, että jos Sinun kätesi on vielä vapaa ja Sinä sen\nvapaasti ja luottavasti minulle ojennat, niin en minäkään ole siitä\nkoskaan hellittävä -- kävi miten kävi.\n\nVielä: uskaltaako Moision tytär lähteä _mökkiläisen_ vaimoksi, sillä\nmitään muuta en voi enkä tahdo hänelle tarjota? Jos hän siihen uskaltaa,\nsilloin minäkin luulisin uskaltavani vaikka mihin.\n\nJa vielä: _tahdotko_ liittää kohtalosi minuun? Vai ehkä halveksit minua?\nEn tahdo itseäni puolustella, eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä\ntiedän etteivät yksityisseikat vaikuta Sinun päätökseesi, vaan se\nperuskäsitys, minkä olet minusta ihmisenä saanut.\n\nYksi asia ennen kaikkea: ei sääliä eikä armopaloja! Luulisin tietäväni\nettei kumpainenkaan meistä tarjoa eikä huoli armopaloista, mutta olen\nkuullut sanottavan että säälillä on naisen sydämessä suuri sija.\nTahtoisin kuitenkin sanoa ettei sillä montakaan viittaväliä päästä, jos\nse toinen, aikaisempi tunne kerran on kuollut. Ja sen vain Sinä tiedät!\n\nVieläkö Isäsi elää? Ja onko hän yhä entisellä kannallaan? Mutta sehän ei\nmerkitse mitään tässä asiassa. Jos me olemme yksimielisiä, niin Sinulla\nsaa olla vaikka kymmenen isää! Sillä nyt minä tahdon niinkuin se tahtoo,\njoka vie tahtonsa perille.\n\nKuulemaan asti, Kyllikki! Tiedät että odotan jännityksellä\nkirjettäsi -- sehän voi tuoda mitä tahansa. Mutta tiedän että miten asiat\nmuuten ovatkin, se tuo suoran ja vilpittömän vastauksen.\n\nOlavi.\n\nOsotteeni on: _Olavi Koskela_. Paikkaosote sama kuin ylempänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohisevassa lokak. 2. pnä 1897.\n\nOlavi!\n\nSinun kirjeesi on tavannut entisen Kyllikin, ja minä olen tavannut Sinut\nkirjeessäsi jokseenkin sellaisena kuin saatoin odottaa. Olet ylpeä ja\nvaatelias niinkuin ennenkin, vaikka vähän toisella tavalla. Ja se on\nhyvä, sillä jos Sinä et sellainen olisi, niin se saisi minun epäilemään.\n\nKyllä minä uskallan, kaikkeen! Minun ei ole edes tarvinnut sitä enää\nmiettiä, sillä minä olen kerran siinä suhteessa mietteeni miettinyt ja\npäätökseni tehnyt ja pysynyt sille uskollisena. En häpeä tunnustaa,\netten ole ollut Sinusta niin tietämätön kuin luulet. Olen seurannut\nsyrjästä askeleitasi aina siihen saakka, kun kotiisi läksit, ja\npäättänyt odottaa Sinua siksi, kunnes kaikki toivo on mennyt. Pidän\nomantuntoni velvotuksena juuri tänä hetkenä sanoa että näin on ollut,\ntietääksesi ettei tämä kirjeeni perustu mihinkään kauniisiin toiveisiin\ntai tietämättömän luuloihin, vaan vakavaan selvyyteen siitä, mikä minua\nSinun kanssasi odottaa.\n\nÄlä pelkää armopaloja, Olavi! Minä uskon kohtaloon ja sen tarkoitukseen.\nOlen näinä viimeisinä vuosina usein miettinyt, onko minun elämälläni\nmitään tarkotusta ja miksi kohtalo niin kummallisesti meidät kerran\nyhteen toi. Kiusatakseenko ja haavottaakseenko? Ja päätös on ollut, että\njos minun elämälläni on joku tarkotus, niin sen tarkotuksen täytyy\nliittyä Sinuun, ja että jos kohtalolla silloin oli joku tarkotus, niin\nSinä tulet vielä kerran minun luokseni vaikka vuorien takaa. Ja Sinä\ntulit, ja tulit juuri se sana huulillasi, jota minä olen vuosikausia\nodottanut: että minä olisin Sinulle _tarpeellinen_! Se oli se oikea\ntunnussana, jonka kuullessani en enää mieti, en kysele enkä epäile, vaan\nvastaan silmää räpäyttämättä: olen valmis!\n\nEn minäkään luule enkä toivokkaan että tiemme on kulkeva kukkaisten yli.\nMutta tunnussana on oikea, siitä minä pidän kiinni, ja se on vievä\nvarmasti lopulta perille!\n\nTule Olavi, tule pian! Minä odotan Sinua, neljän vuoden odotuksella,\nneljän vuoden kaipauksella, koko minun elämäni kaipauksella!\n\nSinun\n\nVedenneitosi.\n\nJ.K. Isä on entisellään, mutta siitä asiasta Sinä olet sanonut minunkin\najatukseni. Yhtä pyytäisin: tahtoisin tavata Sinua kahdenkesken,\nennenkun astut isäni eteen. Pelkään nähdä Sinua näin monen vuoden\npäästä vasta hänen läsnäollessaan. Etkö voisi tulla ensin muinaiseen\nyhtymäpaikkaamme ja ilmottaa ennakolta kirjeessä päivän ja hetken?\n\nKyllikki.\n\n\n\n\n24 KOSINTA\n\n\nOlavi astui Moision portaita ylös.\n\nHän oli mielenjännityksestä miltei kalpea, mutta tunsi itsensä niin\nvoimakkaaksi ja horjumattomaksi, että voisi kuulla tyynesti mitä\ntahansa -- kuulla ja nähdä ja vaatia hellittämättä osaansa.\n\nAvasi oven ja astui sisään.\n\nHuoneessa oli kaksi ihmistä. Toinen oli tuikeannäköinen, tuuheakulmainen\nukko, joka mitään aavistamatta juuri asteli perältä ovellepäin. Se\ntoinen oli levotonta odotusta täynnä ja luuli sydämensä hypähtävän\nrinnasta, kun ovi avautui.\n\nKaikki kolme naulautuivat paikkaansa.\n\n\"Päivää!\" tervehti Olavi kunnioittavasti, miltei pojanomaisen nöyrästi.\n\nKukaan ei vastannut. Olavi näki vain kuinka ukon tavattoman tuuheat\nkulmakarvat vetäytyivät toisiinsapäin kuin kaksi mustankellahtavaa\nukkospilveä.\n\n\"Päivää!\" kuului vihdoin perältäpäin kuivanlyhyesti, sillä äänenpainolla\nettä sen on kunniallinen talo velkaa maantierosvollekin.\n\nMutta velka oli nyt maksettu ja sitte tuli kuin halkokirveellä iskien:\n\n\"Kun me erosimme, niin minä pyysin ettette enää ikänä ilmestyisi minun\nsilmieni eteen -- onko teillä jotain asiata?\"\n\nNuori tyttö nojautui kalpeana astiakaappia vasten.\n\n\"On\", vastasi Olavi tyynesti. \"Meidän ensi tapaamisemme ei ollut\nsellainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Minä pyydän sitä kertaa anteeksi\nja pyydän nyt uudelleen tyttärenne kättä.\"\n\n\"Souvari!\" kivahti vihasta ja harmista vapiseva ääni.\n\n\"Niin -- mutta älkää kiivastuko!\"\n\n\"Tukkisouvari!\" kimahti uudelleen, ja ääni oli niin täynnä ylenkatsetta\nja loukattua kunniantuntoa, että se viilsi kuin veitsi ja puri kuin\nhohtimet.\n\nTumma puna lensi Olavin otsalle ja hän saattoi vaivoin hillitä sitä,\nmikä hänen sisässään alkoi kiehua.\n\n\"Niin\", sanoi hän harvaan ja painokkaasti. \"Savenkääntäjöitä on joka\nnurkassa, mutta oikeita tukkisouvareita harvassa!\"\n\nUkon kulmakarvat kohoutuivat kerran ja painautuivat sitte entistäkin\nsyvempään, kuin hyppyyn kyyristäytyvät kissat.\n\n\"Ulos!\" jyrähti hän kuin ladattu ukkospilvi.\n\nSitä seurasi syvä äänettömyys. Olavi purasi huultaan, mutta katsahti\nsitte uhmaten ukkospilveen ja puhui kuin kuohuva kevätkoski:\n\n\"Te ajoitte minut kerran ulos, ja minä menin, mutta nyt en astu\naskeltakaan ennenkun asiamme on selvä! Minä tulin luoksenne nöyrällä\nmielellä ja pyysin silloista anteeksi, vaikken vielä tänäpäivänä tiedä\nkummallako meistä olisi enemmän anteeksipyydettävää. Ja minä menen\nnytkin, mutta en käskemällä enkä yksin, vaan vaadin mitä minulle kuuluu,\nvaikka se olisi tähtenä taivaalla!\"\n\nUkko oli kuuristunut eteenpäin, hänen kätensä olivat puristuneet\nnyrkkiin ja hän syöksyi sanaakaan sanomatta kiivain askelin ovea kohti.\n\nOlavin päätös oli silmänräpäyksessä valmis: hän ottaa tuon äkäisen ukon\nsyliinsä kuin lapsen, istuttaa hänet peräpenkille ja sanoo: istukaa\nsiivosti ja puhukaa siivosti asiasta, niinkuin vanhalle miehelle sopii!\nHän astui päättävästi ukkoa vastaan.\n\n\"Isä!\" kuului silloin kaapin luota ja kalpea tyttö astui nopeasti\neteenpäin, rientääkseen yhteensyöksyvien väliin. \"Isä -- minä ... _minä\nkuulun hänelle_!\"\n\nIsä pysähtyi, niinkuin salahyökkääjä olisi iskenyt häntä takaa\nratkaisevana hetkenä -- pysähtyi, kääntyi tyttäreen ja katsahti pitkään.\n\n\"Sinä --?\" huudahti hän kummastuneena. \"Vai oikein sinä _kuulut_\nhänelle?\" lisäsi hän selkäpiitä karmivalla ivalla. \"Ja ehkä olet häntä\noikein odottanutkin nämät vuodet, jolloin minä en ole saanut sinusta\nkenellekään ihmiselle kuuluvata?\"\n\n\"Niin olen\", kuului tyyni, rauhallinen vastaus. \"Ja minä olen päättänyt\nruveta hänen vaimokseen.\"\n\nUkko astui pari kiivasta askeletta tyttöön päin:\n\n\"Vai olet sinä _päättänyt_ --?\"\n\nSe sai tytön miltei säpsähtämään.\n\n\"Minä olen niin ajatellut\", sanoi hän nöyrällä äänellä, \"ja minä\ntoivoisin että isä sallisi sen tapahtua suosiolla.\"\n\n\"Vaan jospa _minäkin_ olisin jotain päättänyt!\" Ukko suoristausi,\nseisoen kuin vanha naavakuusi keskellä permantoa. \"Ja nyt voitte kuulla\nminun päätökseni: Moision tytärtä ei anneta tukkijätkälle -- hävetköön se,\njoka kehtaa pyytääkkään!\"\n\nHän sanoi sen sellaisella isän mahdilla ja valtijaan varmuudella kuin se\nolisi ollut päätös, josta ei enää voi vedota.\n\nSeurasi äänetön jännityksen hetki. Kyllikin pää oli painunut alas kuin\nraskaan iskun tapaamana. Mutta sitte se kohosi jälleen, hitaasti ja\nitsetietoisesti, ja Olavi huomasi hämmästyksekseen että noilla kahdella,\njotka seisoivat vastatusten, oli sinä hetkenä sama asento, sama ylpeä\nryhti ja sama päättäväisyys kasvoilla.\n\n\"Vaan jospa Moision tytär siitä huolimatta _menee_ tukkijätkälle!\"\nhelähti kuin vasaralla teräskangen kylkeen.\n\nUkon pää kohosi entistäkin ylemmäs.\n\n\"Niin hän menee tukkijätkän lutkana, vaan ei minun tyttärenäni!\"\ntömähti kuin isomoukari alasimeen.\n\nSitte oli taasen hiljaista. Kyllikin poskille sävähti harmin puna ja\nOlavi tunsi kiihkeätä halua toteuttaa äskeisen aikeensa. Mutta hän\nymmärsi että noiden kahden täytyi saada itse suorittaa asiansa, kolmas\nsen vain pilaisi.\n\n\"Valitse!\" sanoi isä kylmän arvokkaalla äänellä. \"Ja valitse pian, tuo\ntoinen odottaa. -- Yksi sana vielä!\" Hänen äänessään väreili vihlova,\nvoitonvarma iva: \"Jos sinä päätät nyt mennä, niin sinä lähdet tällä\nminuutilla, ja lähdet juuri samassa puvussa kuin aikoinasi tähän taloon\ntulitkin -- ymmärrätkö? Tee päätöksesi!\"\n\nSe iski niin yllättävänä ja syvän alastomana, että molemmat nuoret\nseisoivat hämmästyneinä ja neuvottomina.\n\n\"Täytyykö minun _näin_ valita?\" kysyi tyttö kalpeana, miltei\nrukoilevalla äänellä.\n\n\"Täytyy!\"\n\nTyttö lennähti punaiseksi ja kalpeni taasen, ja seisoi niin\nliikkumattomana kuin hän ei olisi ensinkään hengittänyt.\n\n\"Kyllikki!\" sanoi Olavi liikutuksesta väräjävällä äänellä. \"Minä en\nsoisi isän ja tyttären välien särkyvän, mutta jos sinun päätöksesi\nlankee niinpäin, niin\" -- hän tempasi rajusti palttoon päältään ja hänen\näänensä vapisi harmista ja katkeruudesta -- \"niin on tässä aluksi sen\nverran verhoa, ettei sinun tarvitse alasti maantielle astua.\"\n\nUkko hymähti myrkyllisen hymähdyksen ja hänen kasvoillaan ilkkui alaston\niva. Mutta tytön poskille kohosi lämmin puna ja silmä lennätti Olaville\nsalaisen kiitoksen.\n\nOlavi seisoi kuin elämän ja kuoleman edessä, tyttö seisoi yhä lattiaan\ntuijottaen -- heitä molempia katseli ukko ilkamoiva iva kasvoillaan.\n\nSilloin tytön pää hiljaa kohoutui ja hän ikäänkuin kasvoi ympäristöään\nkorkeammaksi. Kädet kohosivat rauhallisesti, puseron napit avautuivat\nyhdellä vetäsyllä, sitte vyötäisnauha -- pusero lepäsi sängyn päälaudalla\nennenkun katselijat ennättivät oikein oivaltaa mitä oli tapahtunut.\n\nIvahymy kuoli ukon kasvoilla.\n\nOlavin valtasi hurja riemu. Hänen olisi tehnyt mieli temmata paljain\nkäsivarsin seisova tyttö olalleen ja kiitää taakkoinensa ulos.\n\nMutta tyttö seisoi rauhallisena paikallaan. Päällyshameen haka\navautui -- hame teki puserolle seuraa.\n\nUkon kasvot kävivät tuhkanharmaiksi.\n\nOlavi kääntyi selin, ja inho ja viha tormalsivat häneen niin rajuina,\nettä veri pakeni hänen kasvoiltaan. \"Kiiruhda!\" kuului hänen tukehtunut\näänensä olkapään yli.\n\nTyttö seisoi yhä paikallaan -- kalpeana, mutta rauhallisena. Alushameen\nnappi avautui ja...\n\n\"Lopeta jo!\" kuului isän ääni kuin maan alta.\n\nOlavi kääntyi ympäri ja tyttö katsahti isäänsä kysyvin silmin.\n\n\"Menkää! Olkaa! Ota! Vie!\" huusi ukko niinkuin se, joka ei tiedä mitä\nsanoo. \"Sinä näyt olevan sukuusi, kelvoton\", huusi hän tyttärelleen,\n\"vaikka sinulle olisi sopinut paremmin housut kuin hame! -- Ja sinä!\nTottakai jaksat vaimosi elättää, kun jaksat sen väkisin\nottaakkin -- hävytön!\"\n\nKuumat veret törmäsivät nuorten kasvoille, mutta he seisoivat yhä\nhämmästyneinä, kykenemättä jäsentäkään liikauttamaan.\n\n\"Pane jo päällesi!\" sanoi ukko tuskaisella äänellä. \"Ja sinä siellä, käy\nistumaan!\"\n\nKyllikin valtasi äkkiä sellainen kainouden tunne kuin hän olisi seisonut\nalasti suuren miesjoukon edessä. Hän tempasi hameensa ja puseronsa ja\njuoksi kiireisesti kamariin.\n\nVanha Moisio oli niinkuin häneltä olisi selkäranka sulanut, kun hän\nvetäytyi peräikkunaa kohti, istahti penkille, vaipui kyynärpäänsä varaan\nikkunanlautaa vasten ja tuijotti ulos.\n\nOlavi istahti sivupenkille, ja hänet valtasi säälin tunne nähdessään\nvanhan miehen niin masentuneena.\n\nHetkisen päästä tuli Kyllikki sisään, punottavana ja liikutettuna -- tuli\nja hiipi hiljalleen kaapin luo.\n\nNuoret katsahtivat pikaisesti toistensa silmiin ja jäivät sitte\nkatselemaan ikkunanpielessä istuvaa vanhaa miestä.\n\nÄänetöntä hiljaisuutta jatkui kotvan. Vihdoin ukko kääntyi. Hänen\nkasvonsa olivat liikutetut, mutta niillä lepäsi arvokas, miltei\njuhlallinen vakavuus, kun hän katsoi suoraan Olaviin.\n\n\"Kun meistä nyt näyttää pakostakin tulevan sukulaisia\", alotti hän,\n\"niin minä toivoisin että meidän välimme olisi ainaiseksi selvä. Minun\nsuvussani on tapana sanoa sana ajallaan ja antaa korvapuusti paikallaan,\nmutta ei sitte enää menneitä märehtiä.\"\n\n\"Se on kunnioitettava tapa\", sanoi Olavi, tietämättä oikein mitä\nsanoisi. \"Jokseenkin sama kuin minunkin isälläni.\"\n\nSeurasi taasen hetkisen äänettömyys.\n\n\"Ja kun minusta nyt tulee appi ja sinusta vävy, niin meillä kai olisi\nyhtä ja toista puhuttavaa\", jatkoi ukko lauhtuneella äänellä. \"Haluaisin\ntietää mitenkä olet aikonut tämän jälkeen elämäsi järjestää. Aijotko\nvielä naituasikin maailmaa kiertää?\"\n\n\"En, olen sen jo jättänyt ja asettunut kotipuoleeni, jossa rakennan\nparaikaa itselleni mökkiä\", vastasi Olavi.\n\n\"Hm, vai niin. -- Muuten, asiain kerran käännyttyä tälle tolalle, olisi\ntässä meilläkin ollut mökkiä, jo entisestään. Sillä niinkuin luultavasti\ntiedät, ei minulla ole miehistä perillistä ja itse alan käydä jo\nvanhaksi.\"\n\nOlavi katsoi pitkään vanhan Moision silmiin.\n\n\"Nyt vasta minä ymmärrän mitä te sillä tarkotitte, ettei teidän\nsuvussanne ole tapana menneitä märehtiä\", sanoi hän. \"Enkä minä voi\nkylliksi kiittää teitä hyvyydestänne. Mutta asia on siten, etten minä\nvoi asua missään entisissä mökeissä, vaan minun täytyy itse rakentaa ja\nitse peltoni raivata. Minulla olisi ollut asuttu talo siellä kotonakin,\nmutta en minä voinut siihen ruveta.\"\n\n\"Talo...?\" huudahti ukko ja nousi seisoalleen. \"Mistäs sinä sitte oikein\nolet kotoisin?\"\n\n\"Hirvijoen Kylänpäästä -- jos olette kuullut puhuttavan?\" vastasi Olavi.\n\n\"Olen nuorempana käynytkin sielläpäin\", puheli ukko lämmenneenä,\nkävellen Olavia kohti. \"Ja mistäs sieltä...?\" kysyi hän vetäen\npöydänedus-lavitsaa ulospäin ja istuutuen sen kulmalle lähelle Olavia.\n\n\"Koskelasta.\"\n\n\"Koskelasta! Isosta-Koskelastako --?\"\n\n\"Onhan se isonlainen\", Olavi vastasi.\n\nUkko suoristausi, luoden pitkän, tiukan katseen:\n\n\"Ja miksikäs sinä et voinut tätä jo silloin sanoa, kun ensi kertaa\nmeillä kävit? -- Se olisi ollut parempi sekä sinulle että minulle.\"\n\n\"Siksi\", vastasi Olavi ja hänen poskipäilleen levisivät tummat punat,\n\"etten minä ole aikonut koskaan ottaa vaimoa Koskelan nimellä enkä\nkoskelaisille, vaan omalla nimelläni ja itselleni!\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", sanoi ukko ja katseli häntä pitkän aikaa äänettä\nkiireestä kantapäähän. \"Vai sillätavalla.\"\n\nMutta sitte hän näki vilaukselta jotakin pihalta.\n\n\"Älä ole milläsikään\", sanoi hän ystävällisesti, nousten kiireesti ylös.\n\"Hevoset näyttävät tulleen pajasta, minun pitää pistäytyä hiukan\nulos -- en minä siellä monta minuuttia viivy.\"\n\nTupaan jääneistä tuntui niinkuin nyt olisi ollut sunnuntaiaamu\nmyrskyisen lauvantaiyön jälkeen ja kellotapulista paraikaa soitettu\nhuomenkelloja.\n\nKaapin luona seisova tyttö riensi punottavin poskin Olavia kohti, joka\nnousi häntä vastaan -- riensi ja kietoi hurmautuneena kätensä hänen\nkaulansa ympäri:\n\n\"Nyt vasta minä alan ymmärtää millainen sinä oikein olet!\"\n\n\"Ja minä -- millainen sinä oikein olet...!\"\n\n\n\n\n25. KATKENNUT KIELI\n\n\nSyysilta käveli mustissaan. Käveli teillä, hiipi kedoilla ja istuskeli\nmetsissä -- ojissa kuultava vesi polkujen suuntaa osotti.\n\nMutta Moisio loisti kuin nuotio mustassa yössä. Jokaisesta ikkunasta\ntulvi punakeltainen valo voimakkaana ja täyteläisenä, niinkuin\nrakennuksen sisus olisi ollut ilmitulessa.\n\nJa ulkona kiistelivät punaiset, keltaiset, siniset ja vihreät valot\nkeskenään. Ne keinuivat pienissä paperilyhdyissä maantieltä kuistin\neteen johtavan pihatien molemmin puolin -- keinuivat pitkissä köysissä,\nniinkuin maita mantereita kulkenut paikkakunnan maalari ne oli\njärjestänyt, ja viskelivät toisilleen kompasanojaan ja sutkauksiaan.\nKuistin otsikossa keinui monivärinen valoköynnös ja itse kuistissa\nhimmeleinä riippuvia yksityisiä lyhtyjä.\n\nJa talosta kuului äänen humina ja puheen sorina, niinkuin nuotion\nympärillä istuvasta suuresta miesjoukosta, kun ne tarinoivat hiljaisella\näänellä. Humu oli kuin säestys, jonka lomitse kuului ulkoa selvempiä\nääniä, kimakoita ja syviä, karkeita ja vienoja, loppumatonta askeleiden\ntassutusta ja hiipiviä kuiskauksia nurkkien takana. Koko Kohisevan\nelämä, ääni ja valo näytti tänä iltana Moisioon keräytyneen.\n\nViulu vingahti, tuvan sisus kohahti, lattia tömähti, ja ikkunoiden\nohitse kiisi loppumaton sarja päitä ja vartaloita.\n\nVihkiminen oli suoritettu ennen hämärän tuloa.\n\nSitte oli syöty ja juotu ja tanssittu -- ja yhä tanssittiin puoliyön jo\nlähetessä.\n\nSulhanen oli komea, morsian sulhasen vertainen -- ei oltu ennen nähty\nniin uljasta paria, sen tiesi jokainen omasta näkemästään. Sillä\njokainen oli heidät nähnyt. Kaikki eivät tosin saaneet koskaan omaa\nsisäänpääsyvuoroaan, mutta maita mantereita kiertänyt maalari kuiskasi\njotakin ulkona seisovain korvaan, ja ulkona huudettiin sulhasta ja\nmorsianta. Ne ilmautuivat kuistille kukkaspoikineen ja -tyttöineen, ja\npuolipimeällä pihalla huudettiin eläköötä ja hurraata -- kaikki kävi\nniinkuin suurissa kaupungeissa, vakuutti maita mantereita kulkenut.\n\nSulhanen oli onnellinen -- kelpasikin sellaisen tytön rinnalla! Ja morsian\noli onnellinen -- kuinkas muuten, niin monen vuoden uskollisen odotuksen\nperästä! Sillä jokainen tiesi että hän oli odottanut, jokainen tunsi\ntarinan kummallisesta kosinnasta, koskenlaskusta ja punaisesta laulusta\nlahden rannalla. Ja niihin liittyi loppumaton sarja katkelmia sulhon\nseikkailuista ja morsiamen uskollisuudesta, joilla ihmisten runonhenki,\nkerran lentoon päästyään, jatkoi ja täydensi tarinaa. Ja tarinat\nkiersivät miehestä mieheen pihalla ja hiipivät hiljaa itse\nhäähuoneeseenkin, aivan sulhon ja morsiamen läheisyyteen. Kaiken päällä\nkimmelsi seikkailun ja sankarisadun sädekehä, luoden pöydän päässä\nistuvan vanhan Moisionkin harmaille hapsille kunnian kultaa.\n\nTaas huudettiin sulhasta ja morsianta -- satuparia, miehekkyyden ja\nuskollisen rakkauden ihailtuja ilmikuvia, joita silmä ei väsynyt\nnäkemään. Taas säteili kuisti, taas vyöryivät innostuneet eläköön- ja\nhurraahuudot kilvan pihalla, ja taasen pujottihe yksi ja toinen utelias\nsisäänpainautuvan joukon jatkona häätupaan.\n\nSekin loisti ja säteili. Valkoisilla lakanoilla verhottu laipio hohti\nkuin nuoren, yöllä sataneen lumen peittämät katot aamun vaietessa.\nSeiniä verhosi kauttaaltaan sama valkea vaippa, mutta seinälakanoilla\nsomeili siellä täällä pieniä köynnösseppeleitä ja vihreitä\nkatajaruusukkeita, jotka kohosivat kuin nuori, vihanta elämä\npuhtaanvalkealta pohjalta.\n\nTanssi taukosi hetkiseksi. Kutsuvieraat vetäytyivät kamarisuojiin\nvirvokkeita saamaan -- naiset morsiamen kera, miehet appiukon ja sulhasen\nkanssa erikseen. Tarjoojat kulkivat edestakaisin, lasit ja posliinit\nkilahtelivat, hilpeä puheensorina täytti huoneet ja ihmisten silmissä\nläikkyi hääilo kuin kirkas juhlajuoma läpikuultavissa laseissa.\n\nTaas vingahti viulu ja vieraat alkoivat painautua tupaan. Miehet vielä\nlasejaan ja kuppejaan tyhjentelivät ja tupakoitaan tupruttivat, mutta\npian hekin läksivät.\n\nViimeisenä kulki sulhanen. Mutta hän muisti unohtaneensa ottaa\npelimannille tupakkaa ja palasi senvuoksi vielä takaisin. Ja kun hän oli\notettavansa ottanut ja kääntyi ympäri mennäkseen, seisoi hänen edessään\nlyhyt, tanakahko, vielä nuorenpuoleinen mies.\n\nOlavi miltei säpsähti -- että mies ilmestyi niin äänettä ja niin äkkiä\nkuin aave. Ja seisoikin kuin aave, liikkumattomana ja muutenkin\nkummallisen näköisenä: hajasäärin, vasen käsi housuntaskussa, oikea\nveltossa puuskassa kupeella, hattu kaukana takaraivolla ja paksu,\ntulipäinen sikaari suussa -- muuten hienosti puettuna kiiltokauluksineen,\npunaisine rusettineen ja paksuine hopeaperineen liivin päällä.\nSameankiiluvat silmät tuijottivat jäykästi Olaviin.\n\n\"Olisi pari sanaa sulhaselle -- jos olisi aikaa kuulla?\" sanoi mies\npaksunkäreällä äänellä, sikaari yhä hampaissa.\n\n\"Miksikäs ei ... ainahan sitä ... en edes tunnekkaan...?\" Olavi vastasi.\n\n\"Kyllähän me tuttuja ollaan\", tuli sikaaria myöten, ja hänen paksussa\näänessään poreili jotain salaperäisen myrkyllistä -- \"enemmänkin kuin\ntuttuja, vaikkemme ole tainneet tulla esitellyiksi.\"\n\nMies astui askeleen Olavia kohti:\n\n\"Sinä vietät tänä iltana häitäsi -- minä tulin onnittelemaan. Sinun, joka\nolet niin monen tytön sydämen vääntänyt ylösalaisin ja niin monen pojan\nmielen muuttanut sydeksi, sinun ehkä olisi hyvä tietää...\"\n\n\"Mitä --?\" huusi Olavi kuohuvin äänin kuin tilille vaatien.\n\nMiehen lasittavat silmät pullistuivat ulospäin ja niiden terien keskeltä\ntunkeusi kuin kaksi tulikuumaa neulankärkeä:\n\n\"Sinun, jolla on ollut koko maailma vallassasi, mutta joka kuitenkin\nolet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun ehkä\nolisi tänä iltana hyvä tietää että ... _että luuletko sinä itsekkään\nvalkoisen karitsan saaneesi_!\"\n\nJa mies näki kuinka Olavin hahmo mustui, kuinka hänen sieraimensa\nlaajenivat ja värisivät ja kuinka hän tärisi kauttaaltaan kuin kaatuva\npuu, joka odottaa vain viimeistä kirveeniskua. Mies päätti iskeä sen\nyhteen jaksoon:\n\n\"No, miltäs tuntuu? Onnittelen!\" -- hän kumarsi ilkamoiden. \"Minulla onkin\nsuurempi syy kuin muilla, koska me taidamme olla niinkuin osamiehiä\nsamassa...\"\n\n\"Kurja -- raukka -- p----le!\" räjähti Olavin salpansa murtava tuska ja\nraivo. Syöksähdys eteenpäin, kaksi vihan karkasemaa kättä iskeytyi\nrintapieliin ja mies kohosi kynttilänä ilmaan.\n\n\"Siunaa itsesi!\" sähähti Olavi hampaittensa välitse, pitäen miestä yhä\nkoholla ja puristaen häntä rintapielistä niin, että tärkätty paita\nrutisi. Mies sätkytteli muutamia kertoja jalkojaan, mutta sitte ne\nriipahtivat hervottomina alas, kasvot kavahtivat kalpeiksi, sikaari\nputosi suusta ja Olavi tunsi kuinka puvun sisässä oleva räytyi äkkiä\nveltoksi, riippuvaksi lihakasaksi.\n\n\"Minä taidan olla ju-ju-o-vuksissa ... enkä tiedä mi-mi-mi...\" tohisi\nkalpeitten huulien välistä kuin lopputohahdukset tyhjentyvästä\npalkeesta.\n\n\"Kiitä onneasi että niin on -- muuten...!\" Olavi laski miehen tömähtäen\nlattiaan: -- \"Ulos!\"\n\nKalpea mies, joka tuskin pysyi jaloillaan, kääntyi puoleen ja toiseen\nkuin pyörtynyt, kääntyi vihdoin kokonaan ympäri ja huojui sanaakaan\nsanomatta ulos.\n\nOlavi seisoi keskellä huonetta. Hänen korvansa humisivat ja kynttiläin\nliekit tanssivat piirongilla.\n\n'Totta! Kukaan ei uskaltaisi, ellei se olisi totta!' Se oli niin\nluonnollista, ettei hän hetkeäkään epäillyt juopuneen miehen\npuhetta -- kohtalo, jonka sekaantumista hän oli kuin aavistaen pelännyt ja\njoka nyt yllätti ja murskasi kaikki yhdessä silmänräpäyksessä!\n\nViulu vingahti tavallista äänekkäämmin ja permanto tömähti niin, että\nkoko rakennus tärisi -- tuvassa alotettiin uutta tanssia. Olavista tuntui\nniinkuin viulu olisi nauranut loppumatonta, korvia vihlovaa ilkkanaurua,\nniinkuin kaikki nuo ihmiset olisivat nauraneet ja hyppineet kilvan hänen\nhäväistystään.\n\n\"Ei, loppu tästä helvetistä tulla pitää, ja heti!\" huudahti hän\nääneensä, syöksyen kamarista ulos ennättämättä edes ajatella miten lopun\ntekisi.\n\nJoukko hymyileviä silmiä tähtäsi Olaviin, kun hän astui tuvan\nkynnykselle ja pysähtyi siihen hetkiseksi ahdingon vuoksi. Ja siinä\nhänelle selvisi, ettei hän voinut ruveta puukkojunkkarin tavoin tupaa\ntyhjentämään.\n\nSulhaselle tehtiin laitapuolella tilaa, ja hän riensi kapeata railoa\nmyöten perälle -- viuluniekan luo.\n\n\"Myötkö viulusi?\" kuiskasi hän soittajan korvaan. \"Joku haluaisi ostaa,\non pyytänyt minun kysymään -- hinnalla ei tingitä!\"\n\n\"Enpä tiedä -- on vaikea luopua\", vastasi pelimanni hiljentäen viulunsa\nääntä.\n\n\"Myötkö viulusi? Haluttaisiin, _tarvittaisiin_!\"\n\n\"Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä markasta!\" \"Hyvä! Ostaja tulee\npian. -- Mutta muuta nyt polkaksi ja soita niinkuin se, joka hyväilee\nrakastettuaan viimeisen kerran! Repäsevä tahti!\"\n\nViuluniekka nyökäytti päätään.\n\nOlavi astui suoraan erään nuoren tytön luo ja kumarsi. Viulu hiljeni ja\nhelähti samalla polkaksi niin repäsevästi, että tanssijat jäivät\nhämmästyneinä katsomaan.\n\nMutta Olavi kiisi tyttönsä kanssa kuin tuulispää -- useat muutkin parit\nläksivät taasen liikkeelle. Mutta ne lopettivat pian, sillä kaikkien\nsilmät kiintyivät sulhaseen, joka oli kuin yliluonnollisen voiman\nhaltioima. Silmät säihkyivät, huulilla väikkyi salaperäinen hymy ja\nkulmilla paloi ylpeä uhma.\n\nKaikki katsoivat ihmetellen ja ihastellen -- sellaista tanssia ei oltu\nkoskaan nähty! Olavi otti toisen tytön, ja kolmannen, vei kutakin vain\npari kierrosta ympäri ja vaihtoi taasen. Ei saatellut heitä paikoilleen,\nvaan ikäänkuin kevyesti heitti luotaan ja kumarsi uudelle, ja tempasi\nhänet samassa hurjassa vauhdissa aivankuin edellisen jatkoksi.\n\n\"Mitähän se tarkottaa?\" kuiskailtiin väkijoukossa.\n\n\"Se tanssittaa nyt kaikki tytöt -- viimeisen kerran poikamiehenä!\"\n\n\"Tosiaankin!\" Ja ihmiset hymyilivät ja katselivat ihaillen hurjaa,\nsalaperäistä tanssia -- olisikin ollut ihme, ellei häissä olisi ollut\njotain kummallista, kun kaikessa muussakin.\n\nOlavi pyöräytti taasen toverinsa kevyesti syrjään ja kumarsi sitte\nerittäin syvään ja kohteliaasti -- Kyllikille, joka seisoi hämmästyneenä\nja levotonna, tietämättä mitä ajatella.\n\nSoittoniekka, joka näki kenen hän nyt otti, puristi viulunkoppaa\nlujemmin rintaansa ja juoksutti kaiken tulensa jousen jouhiin. Viulu\nvinkui ja valitti, ja morsiuspari kiisi kuin ilmassa, sulavana ja\nhurmaavana. Kiisi kerran, kaksi, kolme, neljä kertaa tuvan ympäri -- yhä\nvain kiisi.\n\nSilloin, viidennellä kierroksella, viulu äkkiä vaikeni, välähti\nohitanssivan Olavin toisessa kädessä ja iskeytyi samassa\nsilmänräpäyksessä sadoiksi sirpaleiksi pöydänkulmaan -- 'vii-uu' huusi\nräsähdyksen keskeltä valittaen muuan pingottuneena katkennut kieli.\n\nHäähuone hätkähti, väki katsoi pelästyneenä morsiuspariin. Mutta he\nseisoivat rinnakkain perällä, ikäänkuin tuo kaikki olisi kuulunut\ntanssin loppuaskeliin.\n\n\"Anteeksi, jos tuntui oudolta!\" virkkoi sulhanen hymyillen.\n\"Ymmärrättehän ettei sillä viululla, jolla minut on vanhaksimieheksi\nsoitettu, enää koskaan soiteta. -- Hyvää yötä!\"\n\nJoukosta kuului äänekäs helpotuksen ja ihastuksen hyminä. Sellainen\nlopputanssi! Sellainen sulhanen! Kukaan muu ei sellaista olisi\nkeksinytkään!\n\nVäki hymyili, sulhanen hymyili ja Moision ukko hymyili pöydän takana:\nniin sen pitää ollakkin! Selkä muille, kaikki sille yhdelle -- on minun\ntyttäreni yhden viulun arvoinen!\n\nMorsian yksin seisoi kalpeana -- niinkuin taasen olisi ollut kesäinen\nsunnuntai-ilta ja hän olisi seisonut lahden rannalla ja nähnyt kuinka\nrinnetietä riensi kiivain askelin mies, jonka kulmilla paloi vihan\nlieska.\n\n\n\n\n26. MORSIUSKAMARI\n\n\nMorsiuskamarissa pienet lemmettäret leijailivat -- hilpeinä, vallattoman\nveitikkamaisina.\n\n\"Hei!\" huudahti muuan. \"Minä se olen ensimäinen. Ensimäinen tervehdys\nminun, lentomuisku minun!\"\n\n\"Entäs minä?\"\n\n\"Ja minä...?\"\n\nHe alkoivat puhua kaikki yhtaikaa.\n\n\"No no, kuulkaa nyt hiukan minuakin! Miltäs tämä minun onnitteluni\nkuuluu? Se pitäisi olla hienoa, vai?\"\n\n\"Tui-tui!\" visersi pienin kaikista lemmettäristä, joka oli toisten\nintoillessa pujahtanut salaa morsiusvuoteelle peitteen reunan alle, ja\nkurkisti sieltä veitikkamaisesti valkean lakanan laskoksesta.\n\"Tui-tui -- mitenkäs _minun_ luulette heitä onnittelevan...?\"\n\n\"Rasavilli!\" huudahtivat toiset puolittain leikillä, puolittain\ntosissaan, sillä tuo oli jo kaikkienkin mielestä liian rohkeata. Ja he\npyrähtivät kuin mehiläisparvi pienintä vekkulia vallattomuudestaan\nkurittamaan.\n\nMutta pienin lehahti lentoon ja piilottausi piirongin taakse -- toiset\njälessä.\n\n\"Hiljaa!\" huudahti äkkiä joku joukosta. \"Nyt se taisi vihdoinkin tanssi\nloppua!\" Oltiin hetkinen äänettä.\n\n\"Niin loppui -- nyt ne tulevat!\"\n\nKukin riensi paikalleen, punottavin poskin ja sykkivin sydämin.\n\nViereisestä kamarista kuului läheneviä askeleita. Kaikkien silmät\ntähtäsivät oveen.\n\nSisään astui mies, jonka silmissä lieskui synkkä tuli -- häntä seurasi\nkalpea morsian.\n\nTervehyttäjän käsi vaipui alas, hymy jähmettyi silmissä ja onnittelut\njäätyivät huulille -- lemmettäret hiipivät väristen seinäviertä ovelle.\n\nMutta mies, jonka silmissä paloi vihan tuli, astui kiivain askelin\nedestakaisin huoneessa, astui ja pureskeli raivoissaan ylähuultaan.\nSitte hän pysähtyi äkkiä perälle pöydän luo ja kiinnitti kalpeaan\nnaiseen läpitunkevan, kuurakylmän katseen.\n\nNainen, joka oli siihen saakka seisonut ajatuksissaan piirongin luona,\nläheni hitain askelin kylmää miestä.\n\n\"Olavi!\" sanoi hän äänellä, jossa värähteli tuska ja hellyys. \"Mitä tämä\noikein merkitsee, rakas Olavi...?\"\n\n\"Rakas --?\" kalskahti miehen hampaiden välitse kuin raepuuska\nikkunanlasia vasten, ja hänen äänessään värisi itku ja nauru, vihlova\niva ja katkeruus. Hän tarttui kiivaasti naisen molempiin olkapäihin.\n\n\"Pysy loitommalla!\" huusi hän vihasta kiehuen ja heitti kalpean naisen\nluotaan niin tuimasti, että hän lensi pari syltä syrjään ja horjahti\nsivuseinällä olevalle sohvalle.\n\nKalpea nainen jäi hämmästyneenä asentoonsa -- heitto oli tullut niin\nodottamatta. Mutta sitte hän nousi ja astui pari askeletta Olavia kohti,\ntyynesti ja päättävästi, pää korkealla koholla ja poskilla punaiset\npilkut.\n\n\"Mitä tämä oikein merkitsee, Olavi?\" kysyi hän äänellä, jossa yhä vielä\nväreili hellyys, mutta jonka pohjalla jo läikkyi aalto kirkasta terästä.\n\nOlavin veri kuohui kohisten -- että syyllinen uskalsi seisoa tuollalailla\npää koholla ja katsoa sellaisella ylevyydellä häntä suoraan silmiin. Ja\nkun hänen katseensa samassa sattui myrttikruunuun, morsiamen puhtauden\ntunnusmerkkiin, joka ikäänkuin häntä ilkkuakseen näytti sinä hetkenä\nkasvavan ja kohoavan entistäänkin korkeammaksi, niin hän pelkäsi verensä\ntyrehtyvän ja tunsi pakottavaa tarvetta syöksyä tuon riettaan\nteeskentelijän kimppuun ja repiä hänet kappaleiksi.\n\n\"Sitä\", huusi hän miltei mielettömän raivolla ja syöksyi hänen eteensä,\n\"että sinä kannat vääriä koristeita, petturi!\" Ja hän repäsi yhdellä\ntempasulla myrttikruunun huntuineen, viskasi sen lattiaan ja survoi sitä\nyhä rajummin metallisten runkolankojen kohoillessa kuin uhottelevat\nkäärmeenpäät hänen jalkainsa alta: \"Valehtelija, valehtelija, tekopyhä!\"\n\nKyllikki ei liikahtanut, ei äännähtänyt, hän vain katsoi\nkauhistuneena -- punaiset pilkut poskilla yhä laajenivat.\n\nKruunusta oli vain metallilankoja ja myrtinsirpaleita jälellä -- Olavi\npotkasi vielä viimeksi hunnun syrjään. Sitte hän suoristausi ja katsoi\nKyllikkiin hurjasti, niinkuin mies, joka on kukistanut yhden\nvihollisensa ja nyt silmää toiseen.\n\n\"Tahtoisitko nyt viimeinkin sanoa mitä tämä kaikki merkitsee\" virkkoi\nKyllikki -- yhä tyynesti, mutta niin muuttuneella äänellä, että hän\npelästyi sitä itsekkin.\n\n\"Kyllä, jumal-avita! Jos minulla olisi revolverini, niin vastaisin\nsilmänräpäyksessä niin, ettet enää ikänä kyselisi!\"\n\nKyllikistä tuntui niinkuin kaikki veri olisi paennut hänen suonistaan ja\nsen sijaan virrannut kylmä viima, huutava hätä ja neuvottomuus. Häntä\noli häväisty, hänen kruununsa ja morsianonnensa oli lattiaan polettu,\njälellä oli vain mies, joka raivosi ja uhkasi. Hän tarkasti Olavia\npitkään, ikäänkuin yhdellä silmäyksellä käsittääkseen mistä metallista\nhän oikeastaan oli tehty. Ja hän tunsi vaistomaisesti seisovansa jonkun\nsuuren ja hirmuisen edessä, josta koko heidän tulevaisuutensa\nriippui -- yhdestä ainoasta sanasta ja liikkeestä, mihin hän nyt ensiksi\nryhtyisi. Hän muisti äkkiä jotakin ja veri syöksyi humisten hänen\npäähänsä... Uskaltaisiko tuo mies? Onko hänen vihansa suurempi kuin\nrakkautensa?\n\nHän teki nopeasti päätöksensä: nyt taikka ei koskaan, muuten on kaikki\nhukassa! Astui piirongin luo ja avasi alimman laatikon. Etsi kiireisesti\njotakin, ja kun ei löytänyt, niin työnsi laatikon kiinni. Avasi sitte\ntoisen, kohosi hetken päästä ylös ja astui tyynein, päättävin askelin\nOlavin eteen pöydän luo, vaikka sydän löi niin että jyskytti.\n\nPöydälle laskeutui vanhanaikuinen kookas revolveri, jonka tummankiiltävä\npiippu välkkyi kynttiläin valossa.\n\n\"Siinä on se, jota kaipaat, luoteja on täysi panos -- minä odotan\nvastausta.\"\n\nHän sanoi sen harvaan, ponnistaen kaikki voimansa ettei ääni pettäisi,\nastui pari askeletta taaksepäin ja jäi odottamaan -- kasvoiltaan\nlumivalkeana, värähtämätön katse Olaviin tähdättynä ja hengitys miltei\nlakanneena.\n\nRatkaiseva silmänräpäys oli tullut. Se tuntui Kyllikistä pitkältä kuin\nijankaikkisuus, ja hän olisi kaatunut, ellei olisi tuntenut itseään\njäykäksi kuin jääpuikko.\n\nOlavi seisoi liikkumattomana, tuijottaen häneen kuin kummitukseen. Hän\noli nähnyt hänet kerran ennenkin samanlaisena, yhtä kalpeana ja\npäättäväisenä -- silloin vanhan Moision edessä. Ja tuo vertaus iski häneen\nkuin ahdistava tuska, ja revolveri pöydällä oli niinkuin vaatteet, joita\nKyllikki taasen alkoi riisua.\n\n\"Mitä sinä oikein tarkotat -- tahdotko tehdä minut hulluksi?\" huusi hän\ntukehtuneella äänellä, repien molemmin käsin epätoivoisena tukkaansa ja\nsyöksähtäen rajusti ovellepäin.\n\nKyllikki tunsi veren ja lämmön palaavan tyrskyten ruumiiseensa.\n\nOlavi astui pari kertaa perän ja oven väliä ja riensi sitte kuin\ntuulispää Kyllikin eteen. Hänen verensä oli päässyt salpauksestaan ja\nhän tunsi taasen kohoavansa tuomari-istuimelleen.\n\n\"Sinä vielä uhmaat, salapetturi!\" huusi hän vihasta kalpeana ja\njalkaansa lattiaan polkaisten. \"Tiedätkö mikä sinä olet? Valehtelija ja\nvalapatto! Ja mitä sinä olet tehnyt? Sinä olet pettänyt minut! Sinä olet\nturmellut minun hääiltani -- sinä olet hävittänyt minun onneni ja\ntulevaisuuteni -- sinä olet häväissyt minut koko maailman edessä -- sinä et\nole puhdas, vaan sinä...\" Ilma loppui hänen keuhkoistaan ja hän veti\nsitä kiihkeästi, jatkaen särkyneellä äänellä: \"Ja nyt on tilin hetki\ntullut! Tunnetko sinä erään miehen, elukan, jolla oli tänä iltana\npunainen nauha kaulassa ja paksut hopeaperät liivin päällä? Valehtele\nnytkin, jos uskallat!\"\n\n\"Tunnen -- hyvinkin.\"\n\n\"Tietysti, kuinkas muuten...!\" Hän nauroi kamalaa, hermostunutta naurua.\n\"Ja tuo elukka tuli minun hääiltanani minun eteeni ja sanoi...\"\n\nHän keskeytti lauseensa, hän tahtoi häntä kiduttaa. \"Mitä hän sanoi --?\"\nkysyi Kyllikki henkeään pidättäen.\n\n\"Sitä, minkä sinä itsekkin tiedät -- _että sinä olet ollut hänen vaimonsa,\nvaikka vihkimättä!\"_\n\nJa Olavi näki tyydytyksekseen kuinka tuo lause iski Kyllikkiin kuin\nvasama -- niinkuin tarkotuskin oli.\n\nKyllikki tunsi joka luusolmunsa vapisevan. Hän tunsi vihaavansa\nOlavia -- koko tuota sukua, joista yksi kantoi väärää todistusta ja toinen\nraivosi, jotka puhuivat _heidän_ hääillastaan ja _heidän_ onnestaan ja\nvaativat puhtautta -- muilta vaan ei itseltään. Hän tunsi että heidän\ntäytyi nyt iskeä yhteen ja repiä toisiaan, pelkäämättä ja\narmahtamatta -- murskata kaikki, jos mieli mitään rakentaa.\n\n\"Entä sitte?\" kysyi hän kylmänkirkkaalla äänellä, pää koholla.\n\n\"Entä sitte --?\" huusi Olavi raivostuneena.\n\n\"Niin. Sehän on vain yksi ainoa, vai onko ilmotettu useampia...?\"\n\n\"Yksi ainoa! Herra Jumala, minä tapan sinut -- nyt, tällä hetkellä!\"\n\n\"Tapa!\" Ja hän kiinnitti Olaviin uhmaavan katseen ja jatkoi kylmällä,\nvarmalla äänellä: \"Kuinka monta vihkimätöntä vaimoa sinulla itselläsi on\nollut...?\"\n\nOlavi mörähti niinkuin häntä olisi pistetty puukolla rintaan. Sitte hän\niski raivoissaan molemmilla nyrkeillään päähänsä että jysähti, kääntyi\npoispäin ja alkoi karata hurjasti edestakaisin, tukkaansa repien ja\nraivoten: \"Minä tapan sinut ja minä tapan itseni -- tapan, tapan, tapan!\"\n\nHetkisen riehuttuaan hän heittäytyi sohvalle, repäsi takkinsa auki niin,\nettä napit sinkoilivat irti, tarttui valkoiseen rusettiinsa, tempasi sen\npoikki ja viskasi lattialle huutaen tuskissaan: \"Miksi minun pitää tätä\nhelvettiä kärsiä? Ei kellään ole näin kurjaa hääiltaa, ei kukaan ole\nnäin onneton!\"\n\nKyllikki seisoi yhä paikoillaan, antaen Olavin raivota ja tuskitella ja\ntuntien niinkuin se pohja, jolla hän itse seisoi, olisi yhä varmistunut.\nVihdoin hän meni hiljaa Olavin eteen sohvan luo.\n\n\"Pitääkö minun vihata ja halveksia vai rakastaa sinua?\" sanoi hän\ntyynellä äänellä. \"Sinä kuuntelet juopuneen miehen valeita sensijaan,\nettä kysyisit siltä ainoalta, johon voit ehdottomasti luottaa, tai edes\nolisit antanut selityksen, kun sitä pyysin. Minä en ihmettele, että tuo\nmies teki niinkuin teki ja antoi sinun hääiltanasi maistaa pisaran sitä\nsamaa myrkkyä, mitä epäilemättä olet itse monelle muulle valmistanut.\nMitä häneen tulee, niin hän on tavallaan nuoruudentoverini, erään\nmahtavan talon poika, ja minä olen ollut pienestä pitäin kuin hänelle\nluvattu. Ja hän, puolikymmentä vuotta minua vanhempi, kohteli minua\nlapsempana kuin morsiantaan, jopa yritti joskus hyväilemäänkin, kun olin\nniin lapsi, etten ymmärtänyt edes suuttua. Mutta siinä onkin kaikki,\nvaikka tuo raukka on juovuspäissään ja harmissaan koettanut uskotella\nsinulle jotain muuta.\"\n\n\"Onko se totta, Kyllikki --?\" huudahti Olavi ponnahtaen sohvalta ylös.\n\n\"On. Kyllä _minä_ olen puhdas, mutta _sinä_ -- oletko sinä oikeutettu\npuhdasta vaatimaan...?\"\n\n\"Olenko minä oikeu...?\" kuohahti Olavi, mutta lause jäi kesken ja hän\nvaipui takaisin sohvalle, tarttui molemmin käsin päähänsä ja ummisti\nsilmänsä kuin pahaa näkyä torjuen.\n\n\"Sinulle olisi ollut oikein\", jatkoi Kyllikki, \"jos asia olisi ollut\nniinkuin luulit -- niin olisi _pitänyt_ olla! Ja sinä tiesit sen itse,\nsiksi sinä raivosit ja uhkasit tappaa.\"\n\nHän oli hetken vaiti, katsellen sohvalla voihkivaa Olavia.\n\n\"Niin, puhdasta, se on oikein että pidätte siitä vaatimuksesta kiinni.\nMutta oletko sinä kertaakaan tänä iltana ajatellut mitä minä saan -- minä,\njoka _olen_ puhdas?\"\n\n\"Älä kiduta minua!\" valitti Olavi käsiään väännellen. \"Kyllä minä sen\nymmärrän, ja kyllä minä olen sinuakin ajatellut -- oh, oh!\"\n\n\"Niin oletkin ... joskus. Siitä oli sinun kirjeessäsi, pari sanaa vain,\nmutta syvästi. Minä ymmärsin sen anteeksipyynnöksi, ja voin ottaa kaiken\nvastaan semmoisenaan, sillä minä ajattelin silloin enemmän muita kuin\nitseäni. Mutta tänä iltana...\"\n\n\"Voi Jumala tätä kurjuutta -- kaikki on mennyttä!\" vaikeroi Olavi\nitkunsekaisen hermostuneella äänellä ja alkaen taasen tukkaansa repiä.\n\"Tätä iltaa, tätä iltaa, joka on ollut minun kauniin unelmani, jota\nminä olen odottanut kuin suurta sovintopäivää. Kaikki on sirpaleina:\nkruunut ja hunnut, toiveet ja unelmat -- minun hääyöni, minun hääyöni...\nsitä ei minulle annettukaan!\"\n\nHän heittäytyi tuskissaan sohvan päänojan yli suulleen ja ratkesi\nraivoisiin nyyhkytyksiin.\n\n\"Sinun hääyösi?\" sanoi Kyllikki värähtelevällä äänellä. \"Eikö sinulla jo\nole ollut hääyösi...? Mutta minun hääyöni\" -- hänen äänensä petti --\n\"sitä ei ole ollut, eikä sitä tule koskaan...!\"\n\nHän pyrskähti rajuun, epätoivoiseen itkuun, lysähtäen sohvan toiseen\nnurkkaan ja väristen koko ruumiiltaan.\n\nJa morsiuskamarin täytti itku ja valitus, nyyhkytykset ja huokaukset ja\nonnettomuuden tunto niin syvä, että olisi luullut seinien puhkeavan\nniiden jännityksestä. Kyllikin itku paisui toisinaan korvia vihlovaksi\nvalitukseksi ja Olavi väänteli ja vieriskeli tuskissaan kuin avuton\nlapsi.\n\nHän säpsähti kuin unesta havahtuen tuntiessaan kierineensä tietämättään\naivan Kyllikin viereen. Ja hän vierähti lattialle hänen eteensä,\nkiertäen kätensä hänen polviensa ympärille ja painaen päänsä hänen\nsyliinsä.\n\n\"Tapa minut!\" huusi hän epätoivoissaan. \"Anna ensin anteeksi, ja tapa\nsitte!\"\n\nKun Kyllikki tunsi hänen käsivartensa jalkojensa ympärillä, niin hän\nlakkasi värisemästä ja tunsi itkunsa ja tuskansa tyrehtyvän siihen\npuristukseen.\n\n\"Mikset sinä vastaa?\" huusi Olavi. \"Ellet voi antaa anteeksi, niin tapa\nedes -- tai minä tapan itse itseni!\"\n\nMutta Kyllikki ei puhunut mitään. Hän ainoastaan kumartui eteenpäin ja\npujotti kätensä hiljaa Olavin käsivarsien alle, alkaen vetää häntä\nylöspäin -- voimakkaasti ja hellittämättä, kunnes sai Olavin\npuolikoholle, jolloin puristi hänet lujasti itseään vasten.\n\nLämmin aalto huuhtasi Olavin rintaa ja hän kiersi käsivartensa Kyllikin\nympärille, niinkuin kiitollinen lapsi kietoo kätensä äidin kaulan\nympäri:\n\n\"Purista minut nyt kuoliaaksi, niin minä olen saanut ne molemmat, mitkä\npyysin!\"\n\nMutta Kyllikki ei sanonut sanaakaan, ainoastaan puristi. Ja he lepäsivät\nsiten pitkän aikaa, niinkuin kiivaasta itkusta väsyneet lapset.\n\n\"Olavi!\" sanoi Kyllikki vihdoin, hellittäen puristuksestaan. \"Kun sinä\npyysit minua omaksesi, niin sanoit ettet pyydä minua kanssasi onnea\njakamaan, vaan kärsimään ja ponnistelemaan.\"\n\n\"Se oli silloin\", valitti Olavi, \"mutta silloin minä kuitenkin toivoin\nonnea.\"\n\n\"Vaan se tarkotti juuri tätä iltaa -- tämä on meidän ensimäinen\nkärsimyksemme.\"\n\n\"Johon kaikki särkyi ... kaikki, kaikki!\"\n\n\"Ei kaikki, ainoastaan hääyömme onni -- kaikki muu on jälellä.\"\n\n\"Ei ei, älä koeta pettää itseäsi ja minua. Ja mitä minä itsestäni! Minä\nolen osani ansainnut, mutta sinä, jonka täytyy...\"\n\n\"Ei sanaakaan siitä enää, Olavi\", keskeytti Kyllikki, \"ei nyt eikä\nvasta! Minä olen sen jo unohtanut...\"\n\n\"Kaikkiko...?\"\n\n\"Kaikki -- sinun tähtesi kaikki, Olavi!\" sanoi hän lämpimästi. \"Ei ihminen\nsaa aina kaikkea, mitä toivoo, ja jos me emme voineet olla hääyönämme\nsulhanen ja morsian, niin voimme olla ainakin tovereita.\"\n\n\"Onnettomuustovereita...!\" huokasi Olavi raskaasti, ja he\npuristautuivat yhteen niinkuin kaksi orpoa, rikkirevittyä sielua, jotka\nvoivat turvautua ainoastaan toisiinsa.\n\n\"Olavi!\" kuiskasi Kyllikki hetkisen päästä. \"Meidän täytyy mennä jo\nlevolle, sinä olet niin väsynyt.\"\n\nHeidän katseensa lennähtivät yhtaikaa valkoiseen morsiusvuoteeseen ja\nsitte säikähtyneinä toisiinsa. Ja he lukivat toistensa silmistä kuin\nkirjasta, mitä kummankin sielussa sinä silmänräpäyksenä liikkui.\n\n\"Emmekö voi levätä tätä lyhyttä aamuhetkeä tällä sohvalla?\" kysyi\nKyllikki väräjävin äänin.\n\nOlavi tarttui hänen käteensä ja painoi sen sanaakaan sanomatta\nhuulilleen.\n\nKun Kyllikki nousi, mennäkseen tyynyjä ottamaan, sattui hänen katseensa\npöytään. Hän meni sen eteen ja otti Olavilta salassa jotakin, meni sitte\npiirongin luo ja sulki avoimen laatikon. Olavin kiitollinen katse\nsaattoi häntä vuoteen luo.\n\nMutta kun hän otti esiin kaksi valkeanhohtavaa tyynyä, joiden pitseihin\nonnellinen morsian oli niitä kuntoon laitellessaan painanut sykkivin\nsydämin kaihon ja riemun suudelmia ja niiden rypytettyihin nauhoihin\nkuumien huulten salaisia tervehdyksiä, niin hänen hartiansa alkoivat\nvärähdellä ja hän jäi selin paikoilleen, puuhaten kiihkeästi nauhain\nkera, ikäänkuin jotain olisi epäkunnossa.\n\nOlavin silmäluomet alkoivat räpähdellä ja niiden väliin tulvahtivat\nkuumat vedet. Hän nousi ja hiipi varpasillaan Kyllikin taakse.\n\n\"Kyllikki!\" sanoi hän rukoilevalla äänellä, kääntäen hänet hartioista\nhiljaa puoleensa. \"Kaikkiko...?\"\n\n\"Kaikki!\" vastasi Kyllikki kyynelten läpi säteilevin silmin, kietoen\nkätensä Olavin kaulaan. \"Anna minulle anteeksi lapsellisuuteni.\"\n\nJa Olavi sulki, kuumain kyynelten yhä tipahdellessa, hänet kiitollisena\nja riemullisena syliinsä -- --.\n\n\"Älä sammuta vielä tulia, Olavi -- annetaan niiden palaa koko yö\", pyysi\nKyllikki, joka lepäsi jo sohvalla.\n\nOlavi nyökäytti päätään, ja laskeutui hänkin sohvalle -- jalat sen\njatkoksi asetetulle tuolille ojennettuina ja päätään Kyllikin syliin\nnojaten.\n\n\"Anna minulle kätesi!\" pyysi hän ojentaen toisen kätensä päänsä yli\nKyllikkiä kohti.\n\nKaksi himmeästi sädehtivää silmäparia alkoi kuiskailla toisilleen kuin\nkaksi yksinäistä tähteä puolipimeällä syystaivaalla, maan huokaillessa\nöisen hämärän peitossa.\n\n\n\n\nIV\n\n\n27. UNISSAKÄVIJÄ\n\n\nHän oli unissakävijä, vaikkei hän uskaltanut sitä itselleenkään\ntunnustaa.\n\nSillä unissakäynnissä on jotain salaperäistä ja kammottavaa.\n\nLevoton sielu nousee ja lähtee omille retkilleen. Ruumis seuraa mukana,\nmutta tajutonna. Silmät ovat avoinna, mutta näkevät ainoastaan sen\nverran, kuin omia teitään hiiviskelevä henki tahtoo niiden kautta\nkurkistaa. Se kiipee katoille kuin orava, se kulkee kapeilla\nharjalaudoilla huimaavassa korkeudessa. Se avaa ikkunoita ja istuu\nniiden kaltaalla kuilujen päällä, se pitelee teräaseita kuin lapset\nlastuja leluinaan. Ja syrjäinen, joka havahtuu ja sellaista näkee,\nkavahtaa koko olennossaan, sillä hän ymmärtää että se on sielu, joka\nhiipii öisillä retkillään.\n\nOlavi oli käynyt unissaan jo pitemmän aikaa -- lähes siitä pitäin, kun\nKyllikki hänen toverikseen liittyi.\n\nHääyö oli unohdettu, siihen ei kajottu koskaan viittauksellakaan. He\nolivat koettaneet sulautua toisiinsa kaiken sen kauniin ja syvän\npohjalla, jolla kummankin olemuksessa oli niin vankat juuret, ja kaiken\nsen eteenpäinpyrkivän ja rynnistävän pohjalla, joka aukoi heidän\ntulevaisuudensarkojaan ja -viemäreitään.\n\nOlavi oli vaimostaan ylpeä, sillä hän liikkui kuin kesäinen sunnuntai\nheidän uuden mökkinsä palkeilla -- tyyneenä ja kirkassilmäisenä, angervon\ntai katajan tuoksu aina ympärillään. Ja hän tunsi kiitollisuutta,\nkunnioitusta ja rakkautta häntä kohtaan -- että hän oli niin hellä ja\nuskollinen toveri.\n\nMutta sitte tuli unissakäynti -- hiljaa, hiipien kuin yölintu.\n\nHän oli kulkenut jo pitkät ajat siitä itse mitään tietämättä. Eikä hän\ntahtonut sitä vieläkään uskoa, vaikka oli jo muutamia kertoja ollut\nvähällä havahtua täyteen selvyyteen. Ja hän oli iloinen ettei ainakaan\nKyllikki mitään epäillyt, koskei ollut mitään virkkanut. Sillä hän ei\npelännyt mitään niin kuin sitä hetkeä, jolloin vaimonsa havahtuisi ja\nvirkkoisi väräjävin äänin: eikö minun käsivarteni ole kyllin lämmin\nsinua luonani pidättääkseen, ja eikö minun henkeni ole kyllin joustava\nsinun sieluasi syliinsä sulkeakseen?\n\nAivan viime aikoina hän oli tuntenut itsensä levottomaksi pelkästä tuon\nmahdollisuuden pelosta. Ja hän pureutui vastapainoksi työhön, raataen\nkuin hurja Isonsuon rantamaa mökkinsä ympäriltä. Eikä puuhaillut\nainoastaan omalla suo-osallaan, vaan juoksi ja hääri koko laajalla\nsuolakeudella -- siitä paisui lopulta suurenmoinen, koko kyläkuntaa\nkoskeva kuivaus- ja raivaussuunnitelma.\n\nSiitä huolimatta hän yhä unissaan käveli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli muuan noita hiljaisia hämyhetkiä, jolloin Olavi oli juuri palannut\ntyömaaltaan ja mökin seinähirret kuiskailivat ja odottivat.\n\nKyllikki hiipi hiljaa kuin hämärä hänen luokseen, pujottautuen hänen\navautuvaan syliinsä, kysellen katseillaan hänen kuulumisiaan ja\nkertoillen omia mielialojaan.\n\nOlavi hymyili, mutta hän ei etsinyt Kyllikin silmien sisintä, eikä\nhetkisen päästä enää edes häntä katsellut, vaan tähysti kauvas eteensä,\nikäänkuin yhä vielä päiväisiä työmaitaan katsellen.\n\nKului hetkinen.\n\nOlavin toinen käsi kohosi kuin uneksien ja irrotti Kyllikin\nhiussykeröstä luuneulan, päästäen hänen pitkän tukkansa vapaaksi alas.\nJa hän silitteli hänen silkkihienoja hiuksiaan -- yhä hymyillen ja\netäisyyteen katsellen -- kiersi niiden latvat hyväillen kätensä ympäri ja\npuristi käden hiuksineen hänen vyötäisilleen.\n\n\"Oma tyttö!\" kuiskasi hän katsahtaen Kyllikkiin kuin harson läpi ja\netsien hänen huuliaan.\n\nJa Kyllikki tunsi kesken suutelon kuinka Olavin hiuksiahyväilevä käsi\nvärisi hänen vyötäröllään. Hän katsahti liikutettuna Olavin silmiin,\nmutta hämmästyi nähdessään niiden oudon ilmeen.\n\nNiinkuin ne olisivat harhailleet jossain kaukana.\n\nJa se hämärä, aavistuksentapainen levottomuus, joka oli jo pitemmän\naikaa häntä ahdistanut, syöksähti nyt kuin suuri hätä hänen sieluunsa.\nJa kuta kauvemmin hän katsoi, sitä suuremmaksi hänen hätänsä\nkasvoi -- kunnes hänet äkkiä valtasi kamala tunne.\n\nNiinkuin se, joka silmien kautta katseli, olisi paennut pois ja jälelle\njäänyt ainoastaan syleilyyn jäykistynyt sieluton ruumis.\n\nHän alkoi väristä kauttaaltaan, tuntien valahtavansa kylmäksi kuin jää.\nJa hän riistäytyi äkkiä irti, vaipuen hervotonna pienelle puusohvalle.\n\nOlavi seisoi paikkaansa kivettyneenä, voimatta jäsentäkään liikauttaa.\n\nHeidän välillään oli yhdessä silmänräpäyksessä tapahtunut jotain\nkauheata, johon ei kumpainenkaan uskaltanut kajota, mutta joka kuvastui\nsanattomana selvyytenä heidän katseissaan.\n\nNiinkuin heidän allaan olisi äkkiä auvennut syvä meri, paljastaen\nsinervän vaippansa alta mutaisen pohjan levämetsän ja sen oudot\nasukkaat kurottavine tuntosarvilleen ja suurine kummituksensilmineen.\n\nSe lamasi voiman ja hyyti veren.\n\nJa ikäänkuin tätä näkyä torjuen nuori vaimo vihdoin kätki kasvot\nkäsiinsä, nyyhkyttäen ja väristen.\n\n\"Sinun sielusi, sinun sielusi, Olavi!\" vaikeroi hän kuin pieni lapsi.\n\nOlavi seisoi kuin unen ja valvonnan rajalla. Mutta nähdessään toisen\nvärisevän ja nyyhkyttävän, hän ikäänkuin havahtui, koettaen irtautua\ntuosta kauhun lumouksesta.\n\n\"Kyllikki...?\" pyysi hän rukoillen.\n\nKyllikki katsahti häneen nyyhkytystensä keskeltä kuin outoon, josta ei\ntiedä mikä hän on.\n\n\"Kyllikki-rukka...\" sanoi Olavi tukehtuneella äänellä, istuutuen sohvan\ntoiseen päähän. Mutta hän pelästyi omaa ääntään eikä saanut sanaakaan\nenempää esiin -- niinkuin hän olisi ollut aave, joka ei uskaltanut puhua\ntuon toisen kanssa, joka oli ihminen.\n\nKun Kyllikki näki hänen sanattoman tuskansa, niin hänen oma\nonnettomuutensa rynnisti epätoivon voimalla esiin.\n\n\"Minä tiesin että kärsimystä oli tuleva\", puhui hän vavahtelevalla\näänellä. \"Sillä sinun sydämesi kammioissa oli asunut niin moni, etten\nminä voinut toivoakkaan saavani siellä aluksi kuin pienen nurkkakamarin\nosalleni. Mutta minä rakastin sinua niin palavasti ja tunsin itsessäni\nniin suuria voimia, että luulin voivani vallottaa vähitellen kamarin\ntoisensa perään, kunnes minulla olisi koko talon avaimet\nhallussani -- vaan minä en voinutkaan...\" Hän ratkesi jälleen\nnyyhkytyksiin.\n\nOlavi tunsi pakottavaa tarvetta puhua, mutta hänen sydämensä oli kuin\nsulettu kammio.\n\n\"Se on niin kauheata, kun minä sen nyt kokonaisuudessaan ymmärrän ja\nnäen voimattomuuteni\", valitti taasen Kyllikki.\n\n\"Sinä olet yhä vieläkin kulkija ... ja minä olen heikko ... ja sinä\nkarkaat minun luotani ... niiden luo, jotka sinua odottavat...\"\n\n\"Voi Jumala!\" vaikeroi Olavi tuskissaan. \"Älä puhu semmoista -- tiedäthän\nsinä etten minä tahdo olla kenenkään muun kuin sinun, sinun ainoan\nluonasi!\"\n\n\"Mutta sinä menet kuitenkin, tahtomattasi! Ja ne tulevat hymyillen sinua\nvastaan! Minä olen yksin, vaan heitä on monta. Ja he voittavat minut,\nsillä minä en voi antaa enemmän kuin yksi voi. Mutta he kuiskailevat\nsinulle lakkaamatta siitä, mitä nainen voi vaan kerran elämässään antaa,\nkukin omalla tavallaan...\"\n\n\"Kyllikki!\" katkasi Olavi hänen kiihtyneen puheensa, katsoen häntä\nrukoilevasti silmiin.\n\nMutta Kyllikki jatkoi kuin jäitään purkava puro:\n\n\"Ja he kostavat minulle sen, että minä tahdoin sinut yksinäni omistaa!\nJa kun sinä lepäät minun sylissäni, niin he tulevat hymyillen ja\nkuiskaillen, ja pujottavat käsivartensa väliin, ja ojentavat huulensa\nja...\"\n\n\"Kyllikki!\" huusi Olavi, tarttuen kuin hukkuva hänen käteensä.\n\n\"...ja sinä hetkenä sinä syleiletkin _heitä_ ja suutelet _heidän_\nhuuliaan!\" päätti Kyllikki epätoivon kiihkeydellä, vääntäen kätensä\nkiivaasti irti ja ratketen itkuun.\n\nOlavi istui tyrmistyneenä. Nyt se oli sanottu -- se, joka hiipi kuin\nkirous hänen kintereillään ja levisi kuin näkymätön myrkky kaikkialle.\n\nKyllikin onnettomuudentunto kasvoi kuin vierivä lumipallo. Millaista\npetoselämää he olivat eläneet -- luulotelleet ja toivoneet, vaikka alaston\ntoivottomuus ammotti kaikkialta.\n\n\"Kun minulla olisi edes se, jota minä olen jo toista vuotta ikävöinyt ja\nodottanut, niin minä olisin osaani tyytyväinen. Sillä sitä ei kukaan\nvoisi minulta riistää, ei mikään voima maailmassa! Mutta ... ja nyt\nminä ymmärrän syyn -- minulla ei ole enää koskaan mitään toivoa!\"\n\nHän rupesi ääneensä valittamaan.\n\nNiinkuin veitsenterä olisi viiltänyt Olavin sydämeen -- arkaan, kivusta\nvärisevään kohtaan. Hän oli koettanut lohduttaa vaimoaan, vaikka hänen\nomaa mieltään oli jo pitemmän aikaa painanut epätoivon kylmä jää.\nKenenkä muun kuin hänen voisi olla syy -- nyt sen ymmärsi tuo toinenkin!\nHän tunsi jähmettyvänsä kiveksi tuskansa painon alla ja jäi sanaa\nsanomatta synkästi eteensä tuijottamaan.\n\nKun Kyllikin mielenapeus hetkisen päästä hiukan vaimentui, niin häntä\nlähes kammotti ympärillään vallitseva hiljaisuus, jonka hän nyt äkkiä\nhuomasi.\n\nHän kääntyi nopeasti Olaviin ja näki hänen hämärän varjostamat kasvonsa\nniin surun murtamina, että hän pelästyi ja tunsi syvää katumuksen\ntunnetta.\n\n\"Olavi, Olavi rakas!\" sanoi hän tarttuen hänen käteensä. \"Mitä minä\nolenkaan tehnyt? En minä sinua moittia tahtonut. Syyhän voi olla yhtä\nhyvin minun ... ja aivan varmaan onkin, enemmän minun kuin sinun.\"\n\nMutta Olavi oli kuin kivettynyt, ainoastaan voimakkaat puistatukset\nkulkivat hänen lävitsensä.\n\nKun Kyllikki näki hänet sellaisena, niin hänen oma surunsa hiukeni ja\nhänet valtasi ääretön mielipahan ja hellyyden puuska.\n\n\"Älä ole niin surullinen, Olavi!\" sanoi hän sellaisella lämmöllä kuin\nhänen täytyisi sovittaa suuri rikos. \"Kuinka minä olinkaan\nsellainen -- niin ajattelematon ja tuhma, niin heikko ja itsekäs...\"\n\n\"Ei\", sanoi Olavi. \"Sinä olit se kuin sinun pitääkin olla: minun\nomatuntoni -- muuten sinä et oikea toveri olisikaan.\"\n\n\"Älä sano niin, Olavi, sillä juuri sen minä unohdin! Ne kaksi sanaa,\njoille kaikki perustuu: kärsiä ja ponnistella -- yhdessä, kuuletko sinä\nOlavi: _yhdessä_!\"\n\nHän pujottautui hiljaa hänen syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen\nympärilleen.\n\n\"Ymmärräthän sinä?\" puhui hän kuohuvalla äänellä. \"Se tuli siitä, kun\nminä sinua niin rakastan! Minä tahdon sinut kokonaan! Minä en päästä\nsinua irti, en en, vaan pakotan sinun katsomaan silmiini. Ja minä ajan\nne pois, jotka tahtovat tulla meidän väliimme, sillä minä olen taas\nvahva. Ja sinä olet ainoastaan minun ... kuuletko sinä Olavi, minun,\nminun! -- Mutta miksi sinä olet tuollainen, puhu minulle jotain!\"\n\nJa tuo suuri lämpö leimusi kuin valtava nuotio Olavin ympärillä, niin\nettä hän tunsi jäykistyneiden jäseniensä jälleen sulavan ja sydänalansa\nlämpenevän.\n\n\"Kuinka hyvä sinä oletkaan, Kyllikki!\" sanoi hän kimaltelevin silmin.\n\"Sinä olet minulle kaikki kaikessa -- ilman sinua minä hukun. Kunpa minä\nvaan tietäisin yhden asian?\"\n\n\"Minkä...? Sano se, Olavi!\"\n\n\"Ettet sinä halveksisi minua, vaan luottaisit minuun -- siihen että minä\ntahdon olla ainoastaan sinun.\"\n\n\"Luotanhan minä!\" puhui Kyllikki. \"Minähän tiedän että me tarkotamme\nsamaa. Mutta meillä on vihollisia, jotka meitä vainoovat. Vaan me\nvoitamme ne, aivan varmaan! Ja sinä otat minut -- kokonaan ... niinkuin\nsilloin sinä kesäiltana, kun sinä Kohisevasta läksit...! Ja minä saan\nsinut -- kokonaan ... ja -- kuuletko Olavi -- silloin minä saan senkin...\nsen, jota ilman minä en voi elää...!\"\n\nMökin seinähirret huokasivat syvään: \"Sen sinä oikein sanoit, siitä se\nriippuu. Kirsi ja sammal -- me ne kyllä tunnemme!\"\n\n\n\n\n28. ELÄMÄN LANKOJA\n\n\nKirkkalassa 7 p. toukok. 1899.\n\nSinä ainoa!\n\nÄlä suutu, että minä sinulle kirjotan ... kuinka sinä voisitkaan suuttua\nettä minä tulen sinun luoksesi, sinä, joka olet niin hyvä! En minä olisi\ntahtonut, mutta minun täytyy, sillä minulla on niin paljo sinulle\nkerrottavaa. Nyt on kevät niinkuin silloinkin, ja silloin minuun tulee\naina semmoinen kaiho, että minun täytyy lähteä sinua etsimään ja saada\npuhua sinun kanssasi ... sitte minä taas voin odottaa seuraavaan\nkevääseen. Kyllä kai sinä olet tuntenut, että minä olen käynyt sinun\nluonasi ... nyt minä tulen tällä tavalla, kun minä sain kuulla sinun\nosotteesi.\n\nMuistatkos sinä sitä tarinaa, jonka minä silloin kerroin ... siitä\ntytöstä ja pojasta ja merkistä, ja mitä minä silloin pyysin ja sain.\nMinä olen nyt myöhemmin ajatellut, että jäiköhän sinun mieleesi silloin\njoku väärinkäsitys, kun sinä tulit niin miettiväksi ja totiseksi,\nsellainen etten minä ollutkaan itsestäni oikein varma, vaan epäilin ja\nhätäilin etten olisikaan aina sinun omasi, niinkuin tahdoin. Mutta ei se\nniin ollut, rakas Olavi, kyllä minä jo silloinkin itseni tiesin, vaikken\nminä tietänyt sitä niin syvästi kuin nyt. Voi kuinka se on syvää ja\nlujaa! Minä olen lukenut erään runon, kyllähän sinä sen tunnet, ja siinä\non yksi lause, joka sanoo kaikki: \"_Se hetken on työ, kun salama lyö,\nmut ijäks jäljen se puuhun syö_!\" Niin se on, siihen ei ole mitään\nlisättävää, se on kuin Jumalan sormella kirjotettu. Ja niin sen\ntäytyykin olla, muutoinhan ei rakkaus mitään olisikaan.\n\nMutta ei sitä kaikki ymmärrä, eikä puoletkaan. Ihmiset ovat niin\nkummallisia. Ne ihmettelevät ja kyselevät kaikenlaista ... esimerkiksi\nsitä, kuinka minä olen näin yksin, aina vaan yksin. Vaan eiväthän he voi\nymmärtää etten minä olekkaan yksin, en ensinkään yksin.\n\nVaikka ... oi Olavi, jos sinä tietäisit, mitä minä olen näinä vuosina\ntuntenut ja kokenut! Uskallankohan minä sitä kertoakkaan? Kyllä minun\ntäytyy, koska minä sitä varten tulinkin, että kaikki kertoisin ja minun\nsitte olisi helpompi. Minä olen ikävöinyt sinua niin kauheasti, enkä\nminä ymmärrä kuinka minä olen jaksanut tähän saakka elää! Olavi, Olavi,\nälä katso sillälailla, minä vaan kuiskaan sen hiljaa sinun korvaasi...\nMinua ovat pahat ajatukset vaivanneet. Niinkuin joku olisi aina kulkenut\nminun takanani ja kuiskuttanut: katsoppas, tuossa on veitsi, se on\nystäväsi, ota ja paina, ja se tuntuu rinnassasi niinkuin iltatuuli\nkuumilla kasvoilla! Etkö huomaa: joki on tulvillaan! Kaivon ohi minä\ntuskin uskalsin kulkea, sillä se katsoi niin kummallisesti, kuin\nkutsuen. Ja aivan varmaan minä olisin hukkunut, ellet sinä olisi minua\npelastanut. Kun minä muistin miltä sinusta tuntuisi sellaista\nkuullessasi, silloin minä näin sinut ilmielävänä edessäni. Sinä katsoit\nminuun nuhdellen, katsoit etkä mitään puhunut, ja silloin minä häpesin\nettä minä olin niin eksymäisilläni, että olisin voinut sinulle surua\ntuottaa. Ja sinä nyökäytit minulle päätäsi, ja annoit anteeksi ja olit\njälleen hyvä.\n\nSitte minä toivoin että tapahtuisi joku ihme, joka toisi sinut jälleen\nminun luokseni. Minä toivoin että sinua kohtaisi tapaturma ja että minä\nsitte pelastaisin sinut omalla hengelläni. Että käärme purisi sinua...\npurevathan ne usein ihmisiä. Sinä tulisit yöllä tukkilaisten kanssa, ja\njo aamulla kuuluisi kylän läpi huuto: voi voi, käärme on purrut\nKoskenlaskijaa, se makaa jo aivan tajutonna! Minä riennän muiden kanssa\npaikalle ja laskeudun sanaa sanomatta sinun viereesi, ja painan huuleni\nmyrkkyhaavaan ... ja imen. Ja minä tunnen kuinka myrkky kulkee sinun\nveresi kanssa minun suoniini niinkuin suuri onni, jota minä olen kauvan\nodottanut. Minun pääni käypi yhä raskaammaksi ja painuu sitte hiljalleen\nnurmelle viereesi, mutta sinä jäät eloon ja ymmärrät että minä olin\nsinulle uskollinen kuolemaan saakka.\n\nTätä minä odotin joka kevät. Sitte minä toivoin että sinä sairastuisit.\nOlisit kauvan, hyvin kauvan sairaana, ja veresi olisi niin vähentynyt ja\nheikentynyt, että se enää vaan hiljaa tykähtelisi, itse jo makaisit\nhorroksissa. Kun nyt olisi joku, sanovat lääkärit, joka antaisi ottaa\nvähän vertaan häneen, niin hän jäisi eloon, sillä tauti on jo voitettu.\nEi ole ketään, kaikki ovat vieraita. Silloin minä saan kuulla asiasta ja\njuoksen joutuin sairashuoneelle. Lääkärit heti toimeen, sillä on kiire.\nMinun valtasuoneni avataan ja siitä viedään putki sinun suoneesi. Ja se\nvaikuttaa heti, sinä jo liikutat kättäsi, vaikka olet vielä horroksissa.\nVielä vähän, sanovat lääkärit, kyllä sitä voi vielä ottaa, koska tyttö\nvain hymyilee. He eivät tiedä kuinka heikko minä olen. Ja kun sinä\nhavahdut, makaan minä kylmänä ja kalpeana, mutta hymyilen kuin morsian,\nja sinä annat minulle morsiussuudelman. Sillä minä olen nyt sinun\nverimorsiamesi ja ijankaikkisesti sinuun yhdistetty ja elän aina\nsinussa...!\n\nMutta se kaikki oli vain unta. Käärme ei purrut etkä sinä sairastunut,\nja sitte minä en edes tietänyt mihin sinä hävisit. Silloin minä toivoin\nitselleni kuolemaa, sillä minä olin niin heikko. Ja odotin sitä päivästä\npäivään ja viikosta viikkoon ja kirjotin jo sinulle jäähyväiskirjeeni.\nMutta kuolema ei tullut ... minun täytyi vaan elää.\n\nMinä olen ollut niin sairas, Olavi ... minun sydämeni. Minä luultavasti\nolen liiaksi tunteellinen, sillä minua sanottiin jo lapsena uneksijaksi\nja minua on nyt isompanakin moitittu. Mutta kuinka minä voisin unohtaa\nsinut ja ne hetket, jotka ovat minulle niinkuin koko minun elämäni rippi\nja ehtoollinen. Kuinka minä unohtaisin ne illat, jolloin istuin\nlattialla ja pidin sinun jalkojasi sylissäni ja sain katsella sinua\nsilmiin. Sinun jaloistasi tuli minuun lämpöä ja sinun vertasi virtasi\nminuun ... voi rakas Olavi, minä tunnen sen vielä nytkin ja värisen.\n\nAnna minulle anteeksi, Olavi, että minä olen tällainen! Minun onkin nyt\ntaas parempi, kun minä olen saanut puhua sinun kanssasi ja antaa sinulle\ntiedon minun rakkauteni uskollisuudesta ja minun kiitollisuudestani\nsiitä, mitä sinä minulle annoit niinä lyhyinä hetkinä. Minä itse vaan\nolin silloin niin lapsellinen ja köyhä ... nyt myöhemmin minäkin olisin\nvoinut antaa sinulle jotain. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut,\njos me olisimme voineet olla aina yhdessä, maa olisi ollut taivas ja\nihmiset enkeleitä. Kun minä nytkin voin olla joskus niin onnellinen,\nvaikken minä saa omistaa sinua kuin salassa. Salassa minä sanon sinulle\nhyvääyötä ja suutelen sinua, ja kenenkään tietämättä sinä makaat joka yö\nminun käsivarrellani. Ja tiedätkö, Olavi? Se on niin kummallista, etten\nminä tiedä mitä se on. Nyt aivan viimeisinä aikoina minä olen joskus\ntuntenut niinkuin sinä olisit oikein elävänä ja lämpimänä minun\nvieressäni ja kuiskaisit: oma tyttö, oma tyttö! Silloin minä olen aina\nniin onnellinen ... mutta sen jälkeen minä itken niin kovin.\n\nOli minulla vielä jotain, vaan kuinka se nyt unohtuikaan. Se oli ... se\noli ... no, nyt minä sen jo muistan! Niin, se olikin siitä kaikkein\nkauniimmasta ja suurimmasta, jota minä sinulta silloin pyysin. Tiedätkö\nsinä kuinka se on? Ihme on tapahtunut, vaikkei siitä muut tiedä! Minä\nsain sen sittekin sinulta, sinä keväänä, jolloin minä olin niin kovin\nsairas ... enkä minä voisi ilman elääkkään. Hän on nyt kahden vuoden\nvanha. Voi voi, jos sinä näkisit hänet! Sellaiset silmät, sellainen ääni\n... hän puhuu aivankuin sinä. Älä ole huolissasi, kyllä minä hänet hyvin\nkasvatan ja opetan. Jokainen pistos hänen vaatteissaan on minun\nompelemani, hän on kuin prinssi, ei kellään ole sellaista lasta! Me\nolemme aina yhdessä ja puhelemme sinusta. Äitiä minun vaan tulee sääli,\nkun se katselee joskus minua niin kummallisesti ja sanoo että minä muka\npuhelen itsekseni ... äitirukka, mitäs hän tietäisi minun prinssistäni\nja sen isästä ja että minun täytyy puhella lapsen kanssa...\n\nNiin, mitäs minun vielä pitikään ... en minä nyt enää muista. Minun on\nnyt niin hyvä olla, kun minä sain kaikki kertoa. Ja nyt tuleekin kesä,\nsilloin minä tulen aina iloisemmaksi. Satoi juuri, ja nyt paistaa päivä\nja linnut livertävät. Hyvästi, sinä minun ainoani, minun kesäni ja\naurinkoni!\n\nElämänlankasi.\n\nÄlä kirjota minulle mitään, sillä minun on näin kaikkein paras. Kyllä\nminä tiedän ilmankin ettet sinä ole voinut minua unohtaa ... ja muuta\nminä en pyydä.\n\n\n\n\n29. SALAINEN SINETTI\n\n\nNiinkuin tie olisi alkanut livastella Olavin jalkojen alla. Niinkuin\nilmassa olisi liikkunut salaperäisiä voimia, jotka liitelivät ja\nkuiskailivat, neuvottelivat ja liittoutuivat -- häntä vastaan.\n\nEnnen oli kaikki ollut selvää ja suoraa. Ei ketään, joka olisi voinut\nhänen tahtoaan vastustaa tai häntä uhata. Nyt uhkasi -- salaperäisenä ja\ntuntemattomana, mutta kuitenkin aavistettuna ja pelottavana.\n\nHän ponnisteli kiihkeästi ja levottomasti, ikäänkuin aseita ja\nliittolaisia keräten. Hän kulki suoasian vuoksi talosta taloon\nyksityisiä taivutellen, ja suuressa yhteisessä kokouksessa hän puhui\nvaltavasti ja sytyttävästi -- äänessä oli malmin sointua, jokainen sana\nkuin vetonaula. Ja asia ratkesi onnellisesti ensi asteessaan: päätettiin\nhankkia ammattimies tarkastamaan ja kustannusarviota laatimaan.\n\nMutta sitä seurasi kotva toimetonta odotusaikaa, joka ikäänkuin riisui\nhänet jälleen aseettomaksi. Hänen täytyi taasen löytää jotain uutta,\njoka viritti ja jännitti, jossa oli vastuksia voitettavana. Ja niin hän\njuoksi erään viikon ristiin rastiin kotipitäjänsä ja naapuripitäjän\nvälisessä metsässä.\n\nOtuksen jäljetkin vihdoin löytyivät -- uuden oikomaantien suunta.\n\nSe oli oivallinen tuuma, se täytyi jokaisen myöntää. Siitä\nolisi tuntuvaa etua jo hirvijokelaisille, mutta varsinkin\nnaapuripitäjäläisille ja monille muille, joiden matka asemalle,\nmyllyille y.m. lyhenisi runsaalla parilla penikulmalla.\n\nOlavi kulki taasen talosta taloon, vaikuttavimmille asiaansa\nesittämässä ja itsepintaisimpien vastarintaa järkyttämässä ennen\nyleisen kokouksen pitoa. Otti kotipitäjästä alun ja riensi sillä\nvauhdilla sitte naapuriseurakunnan isäntiä ahdistamaan.\n\n      *       *       *       *       *\n\n\"Onhan tämä Inkala?\" kysyi Olavi pihalla liikkuvalta\npalvelustytöltä -- sekä talo että haltijat olivat hänelle outoja.\n\n\"On oikein!\" tyttö vastasi.\n\n\"Sattuukos isäntä olemaan kotosalla?\"\n\n\"Ei ole -- se läksi aamulla Muurilaan\", toimitti tyttö.\n\n\"Vai niin... Milloinkas pitäisi palata?\"\n\n\"En minä vaan tiedä. -- Vaan emäntähän sen kyllä tietää. Vieras käypi\nsisään ... isäntäväen puolelle! Minä käyn sanomassa emännälle, se on nyt\ntuvassa.\n\nOlavi nousi portaita ylös.\n\nHän oli tuskin ennättänyt vieraskamariin, kun sisäovelle ilmautui nuori,\nsolakka, vaalea nainen.\n\n\"Hyvää päi...!\" tervehti Olavi, mutta lause katkesi kesken ja hän tunsi\nsinä silmänräpäyksenä jähmettyvänsä jääpuikoksi.\n\nVaalea nainen pysähtyi hänkin -- huulet liikahtivat, mutta ääntä ei\nkuulunut.\n\nHe katsoivat toisiaan jäykkinä ja liikkumattomina.\n\nVälähdys entisyyttä, sarja muutoksia, tuttua ja tuntematonta\n-- silmänräpäysnäky salaman häikäisevässä valaistuksessa.\n\nNaisen poskille vihdoin syöksähti heleä puna ja hän astui päättävästi\nvieraan luo.\n\n\"Päivää, Olavi!\" sanoi hän reippaan ystävällisesti, vaikkei voinutkaan\nestää ääntään värähtelemästä. \"Ole tervetullut ... ja käy istumaan!\"\n\nMutta Olavi oli yhä kuin iskun turruttama tai kirkkaan äkkivalon\nhuikaisema.\n\n\"Sinä varmaankin ihmettelet ... tavatessasi minut täällä\", alotti\nnainen reipasta luonnollisuutta tavottavalla äänellä, vaikka silmissä ja\nkasvoilla kuvastui syvä hämi. \"Minä olen ollut täällä jo neljä\nvuotta...\" Hän vaikeni, katsoen ujosti alas.\n\n\"Vai niin ... vai niin kauvan...\" Muuta ei Olavi saanut sanotuksi.\n\n\"Sinä et tietysti ole kuullut minusta ja minun tänne tulostani\nmitään -- minä sentään olen kuullut sinusta jotain ja tullut tietämään\nettä olet nykyisin täälläpäin...\"\n\n\"En, en, enhän minä. Luulin aivan vieraita asuvan, ja sitte...\n_täällä_, näin kaukana...\"\n\n\"Niin, kaukanahan tämä on!\" tarttui nainen innokkaasti puheeseen,\nilostuen että ilmautui edes joku puheen aihe. \"Kaikki täällä on niin\ntoisenlaista kuin siellä kotipuolessa, vaikkei olekkaan maailmanmatkoja\nväliä... Outoa ja vierasta tämä oli alussa, taisi olla vähän ikäväkin,\nvaan kyllä minä nyt jo hyvin viihdyn. Ja me käymme usein siellä\nkotipuolessa, ja isä ja äitikin käyvät joskus täällä...\"\n\n\"Niin, isäsi ja äitisi! Kuinka ne nyt voivatkaan, ovatko terveitä?\"\nkysäsi Olavi vapautuvasti, äänessä mieluisen mieleenjohtuman pehmeä\nsävy.\n\n\"Terveitä, oikein hyvin voivat! Isä tosin sairasti viime talvena, mutta\nhänkin jo...\"\n\nSamassa raolleen jäänyt väliovi aukeni ja sisään astui reippaasti pieni\nmiehenalku.\n\n\"Poju!\" huudahti nainen hämmästyneenä, kavahti ylös ja riensi kiireesti\novellepäin. \"Mitäs poju nyt -- täällähän on vieraita -- ja pojulla on\nlikainen esiliina...\"\n\n\"Poju vaan tulee!\" vastasi pieni mies lapsen järkähtämättömällä\npäättäväisyydellä, astellen äitiään vastaan.\n\nOlavi katsoi lapseen kuin aaveeseen.\n\nNainen seisoi kalpeana ja neuvottomana, pitäen poikaa kädestä.\n\n\"Mene sitte ... sedälle päivää sanomaan!\" sopersi hän lopulta,\ntietämättä mihin hädissään turvautuisi.\n\nPoika meni, mutta ei kääntynytkään heti takaisin, vaan jäi Olavin\npolveen nojautuen seisomaan ja tarkkaavin silmin hänen kasvoihinsa\nkatselemaan.\n\nNiinkuin huoneessa olisi hiipinyt lumous. Ei sanaa, ei värähdystä\nkenenkään kasvoilla, vain kolme kysyvää katsetta.\n\n\"Onkot tetä kaukaalta, kun ei ole ennen käyny?\"\n\nVäristys kulki Olavin läpi kuullessaan toisen kerran tuon äänen, jonka\nensi värähdys jo oli saanut hänen rintansa jyskyttämään.\n\n\"Kuinkas poju nyt sillälailla...?\" ehätti nainen tuskaisesti, riensi luo\nja tarttui pojan käteen. \"Poju menee tupaan -- sedällä on äidille\nasiata -- äiti tulee pian jälessä!\"\n\nPoika totteli sanaa sanomatta, mutta kääntyi vielä ovella ja loi sekä\nvieraaseen että äitiinsä kummastelevan, selitystä kyselevän\nkatseen -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieras oli mennyt, Inkalan nuori emäntä istui yksin kamarissaan.\n\nSe oli niinkuin unennäköä, kun hän nyt sitä itsekseen ajatteli. Oliko se\ntodella Olavi, joka oli heillä käynyt? Vai oliko hän nähnyt näkyjä\nkeskellä päivää?\n\nAlussa oli kaikki ollut luonnollista. He tosin hämmästyivät tavatessaan\ntoisensa niin odottamatta, vaan tyyntyivät pian ja alkoivat puhella.\n\nMutta sinä hetkenä, kun lapsi astui sisään, kulki kuin salaperäinen\nviima huoneen läpi -- niinkuin he olisivat muuttuneet hengiksi, joilla\noli vanha selvittämätön asia omillatunnoillaan.\n\nHän oli kyllä toisinaan ajatellut että voisiko kohtalo, joka jo kerran\noli tarttunut salaperäisellä kädellään hänen elämäänsä, joskus viskata\nlapsen ja Olavin silmä silmää vasten. Mutta hän oli karkottanut\nsellaisen ajatuksen kuin pahan unen luotaan.\n\nNyt viskasi -- nuo kaksi, joista jokainen olisi voinut vannoa että he\nolivat isä ja poika, mutta joilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä\ntoistensa kanssa.\n\nNiinkuin hän olisi seisonut elämänsä tilillä.\n\nEnsin poikansa edessä, kun tämä lähtiessään pysähtyi ovelle ja katseli\nsuurilla viattomilla lapsensilmillään tutkivasti heitä molempia.\n\nSitte kolmenkertaisella tilillä -- Olavin, miehensä ja Jumalan edessä,\nkoko salaisuuden edessä.\n\nEi kukaan muu paitsi hän itse ja Jumala ollut siitä tähän päivään saakka\ntiennyt. Nyt sen tiesi tuo kolmaskin, hän, jonka hän ei olisi suonut\nsiitä koskaan vihiä saavan.\n\nJa se kolmas istui kuin jähmettynyt kysymys ja odotti selitystä:\n\n\"Annansilmä --?\"\n\nHän olisi tahtonut kertoa hänelle kaikki, suoraan ja avonaisesti,\nniinkuin hän itse sen ymmärsi. Kuinka hän oli häntä kaivannut ja\nikävöinyt, ja luullut ettei hän voisi koskaan ketään muuta rakastaa.\nKuinka sitte hän ilmestyi -- hänen miehensä. Kuinka sen rakkaus oli\nsuurta, vilpitöntä ja uhrautuvaa ... että hän halusi köyhän torpantytön\ntällaiseen taloon emännäksi. Kuinka hän itse siihen aikaan kaipasi\nystävyyttä ja tukea, ja kuinka hän lopulta luuli häntä todella\nrakastavansa.\n\nEi, näin hän ei voisi kertoa, siinä olisi jotain sopimatonta! -- Niinkuin\nhänellä olisi omat sanottavansa kullekkin noille kolmelle.\n\nOlaville hän sanoi ainoastaan:\n\n\"Minä _rakastin_ häntä, se on varmaa. Mutta meidän ensimäinen lapsemme\n... sinä näit hänet itse? Se on käsittämätöntä! Minä luultavasti en\nollut vielä silloin voinut kokonaan unohtaa sitä ... sitä silloista\ntalvea. Mitään muuta selitystä minä en voi ymmärtää.\"\n\nOlavi istui kokoonlyyhistyneenä kuin arvotuksen edessä, jota hän jäi\ntarkemmin miettimään.\n\nMutta hän itse jatkoi, puhuen nyt Jumalalle, sillaikaa kun Olavi mietti:\n\n\"Sinä sen tiedät ... kaiken! Minä luulin olleeni hänestä vapaa, mutta\nminä en vielä ollutkaan. Minun sydämeni oli ollut hänen, ja rakkaus oli\npainunut minun sieluuni hänen kuvanaan, niin ettei rakkaudella minun\nmielessäni muuta muotoa ollutkaan. Ja kun minä sitte rakastin toisen\nkerran ja kannoin esikoistamme, niin ... sinä Jumala tiedät kaikki,\nminun ajatukseni ja mielialani. Ja sinä tiedät senkin, ristiriidan, kun\nlapsi syntyi ... etten minä kaikkina hetkinä olisi edes suonut hänen\nolevankaan kenenkään muun näköinen, vaikka minä kärsin siitä niin\nkauheasti.\"\n\nLopun hän puhui miehelleen, kuiskaten:\n\n\"Se on ollut niin kauheata _sinun_ tähtesi -- sinun, joka olet niin hyvä\nja jota yksin minä rakastan. Niinkuin minä olisin ollut sinulle uskoton,\nja kuitenkin minä tiedän sydämeni. Minä olen tahtonut kantaa sen\nyksinäni, siksi minä en ole siitä sinulle puhunut. Mutta nyt minun\ntäytyy, ja minun mieleni on paha että kukaan muu sai ennen sinua siitä\ntietää.\"\n\nHän katsahti Olaviin ja näki hänen silmissään odotuksen.\n\n\"Sinä arvaat sanomatta\", puhui hän taas hänelle, \"kuinka äärettömästi\nminä olen siitä kärsinyt. Ja kun minä tunsin tulevani toisen kerran\näidiksi, niin minä itkin ja rukoilin salaa itsekseni. Ja minun\nrukoukseni kuultiin. Se on tyttö -- isänsä kuva. Ja se antoi minulle\njälleen rauhani ja onneni takaisin...\"\n\nHän näki kuinka Olavi huoahti syvään ja kuinka jää hänen silmissään\nalkoi lientyä ja sulaa.\n\nJa hänet itsensä valtasi ääretön hellyyden tunne ja halu puhua Olavin\nkanssa. Kaikesta, mitä hän oli näinä vuosina yksinäisyydessä\nmiettinyt -- elämästä ja kohtaloista, rakkaudesta ja... Oliko Olavikin\nniitä asioita ajatellut? Ja millaisiin päätöksiin ja selvyyksiin hän oli\ntullut? Hän itse oli tullut sellaiseen, että ihmisten, jotka kerran\nyhtyvät ja avaavat toisilleen täydellisesti sydämensä, on niin vaikeata\npäästä kokonaan eroon ... erittäinkin naisen. Ja että se _ensimäinen_ on\nniin lujaa sentähden, kun siitä on haaveillut ja uneksinut ja siihen\nkeräytyy kaikki niinkuin tulilasin silmään, ja se sitte yhtenä hetkenä\nikäänkuin poltetaan ihmiseen...\n\nMutta hänen kielensä oli sidottu. Niinkuin he olisivat näinä vuosina\nkokonaan vieraantuneet toisistaan, niinkuin heillä ei itse asiassa\nolisikaan mitään toisilleen sanomista -- vain se yksi asia. Ja siihen\nhänen ajatuksensa nytkin lankesivat, raskaina kuin syvä huokaus:\n\n\"Sellaista se on -- oleva ei tule olemattomaksi -- eikä elämää voi kukaan\npaeta...\"\n\nSitte puhui Olavi -- ainoa lause, minkä hän koko aikana puhui:\n\n\"Ei, me emme voi mitään paeta! Kaikki tapahtunut merkitsee meidät\nsinetillään ja seuraa kuin näkymätön varjo jälkiämme, ja yllättää meidät\nkerran, missä tahansa olemmekin -- sen minä olen saanut viime aikoina\nkyllin kokea.\"\n\n\"Oletko sinäkin...?\" Ja hän tunsi taasen sanomatonta hellyyttä ja\nlähenemisen tarvetta. Kuinka paljo heillä olisikaan puhumista,\nvuosikausien kokemuksia ja ajatuksia? Hän tunsi selvästi omasta\npuolestaan että heillä olisi, ja hän kuuli sen toisenkin äänestä, tuosta\nyhdestä ainoasta lauseesta. Mutta ei! Niinkuin he olisivat olleet niin\näärettömän lähellä, mutta kuitenkin niin äärettömän kaukana -- lähellä\nentisyydessä, mutta kaukana nykyisyydessä. Sitä ei voinut auttaa, he\nolivat toisilleen sulettuja, se näkyi kummankin silmistä.\n\nMitä sitte tapahtui, sitä hän ei aivan selvästi muistanut -- puhuivatko he\nvielä toisilleen, vaiko ainoastaan ajattelivat? Sen vain, että Olavi\nvihdoin nousi ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Anteeksi...!\" sanoi Olavi ja ääni värähti niin omituisesti, niinkuin\nsiihen sanaan olisi sisältynyt niin äärettömän paljon. Ja hän itse\nheltyi liikutuksen puistatuksiin ja sanoi samoin: \"Anteeksi...!\"\n\nHän ei ollut selvillä mistä Olavi oikeastaan anteeksi pyysi ja mitä hän\nitse sillä pyynnöllä tarkotti, oli vain tuntenut että se oli\nvälttämätöntä ja kaunista -- niinkuin jonkunlainen sovitus ja päätös\njollekin entiselle, niin että he nyt vasta olivat toisistaan täysin\nvapaat...\n\nYhden kohdan hän vielä muisti -- aivan hyvästijättäissä. Hän oli tuntenut\nsisäistä pakkoa sanoa sen Olaville, sillä se oli niin vilpitön ja lämmin\najatus hänessä ja hän oli niin usein sitä itsekseen ajatellut.\n\n\"Minä olen kuullut sinun vaimostasi, Olavi ... ja minä olen niin\niloinen, että hän on _sellainen_. Sellaisen sinä tarvitsit ... ei kuka\ntahansa olisi kyennyt sille sijalle...\"\n\nSanoiko hän sen ääneen? Niin hän luuli. Vai ainoastaan katseillaan?\nSekin voi olla mahdollista. Varmaa vaan oli, että Olavi sen ymmärsi,\njokainoan sanan -- hän näki sen hänen silmistään.\n\nSitte Olavi läksi -- niinkuin hänen olisi ollut kiire lähteä -- --.\n\n\n\n\n30. TOIVIORETKI\n\n\n    Vieraita tulee!\n    Oho! Mistäs sen tietää?\n    Kasi pankolla istuu, silmiään pesee.\n\nMutta Olavi yhä veistelee ajatuksiinsa vaipuneena. On hiljaista kuin\nkirkossa, vain veitsenterä hiljalleen sahisee ja kello seinällä\nharvakseen naksaa.\n\n    Vakaisia vieraita tulee!\n    Mistäpä sen tietää?\n    Kasi niin vakaiseen kasvojaan pesee.\n    Kasi usein kasvojaan pesee -- Suon-\n    rannassa harvoin vieraita käypi!\n\nOlavi yhä lapionvarttaan vuolee. Valkea on haapainen puu, valkeat\nKyllikin pesemän paidan hihat. Kyllikki kylällä, ajatus kotona.\n\n    Vieraita, vieraita tulee!\n    Älä tyhjää!\n    Askeleet jo porstuassa poukaa!!\n\nOvi narahtaa, kissa hypähtää säikähtyneenä lattialle, Olavi silmänsä\ntyöstään nostaa.\n\nSe tulija on nuorehko, herraskaisesti puettu, tukka ylhäällä sykeröllä,\nkevyt hattu keimeästi kallellaan -- suupielissä ivansekainen hymy.\n\nHän seisoo hetkisen kuin hämmentyneenä, niinkuin ei tietäisi mitä tehdä.\n\n\"Päivää!\" virkahtaa hän sitte teennäisen tuttavallisesti, astuu\nnopeasti Olavin luo ja ojentaa kätensä.\n\nOlavi katselee sanatonna kiireestä kantapäähän -- niinkuin tuntisi, eikä\ntuntisi, eikä tahtoisikaan tuntea.\n\n\"Oo! Miksi noin suuret silmät? Etkö muka enää tunne -- _omaasi_\" Hän\nhymähtää lyhyen, ivallisen hymähdyksen: \"Vai oletko nähnyt niin paljon\npihlajoita ja muitakin puita, ja terttuja ja marjoja, ettet osaa niitä\nenää toisistaan erottaa...?\"\n\nLapionvarsi vapisee Olavin kädessä, kasvot valahtavat vaaleiksi kuin\npaidanhihat.\n\nNainen nauraa päin silmiä hänen hämmennykselleen, nauraa ja heittäytyy\nsohvalle huolettomaan asentoon:\n\n\"No niin, tässä sitä nyt ollaan -- ja töllistellään! Ei sitä aina näin\ntöllistelty, vai kuinka...?\"\n\nOlavi on vaipunut istumaan, ei vastaa, ainoastaan katsoo.\n\n\"Onko se sinun ruhtinattaresi kotona?\" nainen ivaten kysyy.\n\n\"Ei!\" Olavin äänessä kuohahtaa kuumia, kirpelöiviä poreita.\n\nNainen huomaa sen ja suoristautuu.\n\n\"Se on hyvä se!\" huudahtaa hän kuin uhmaten. \"Hänen kanssaan minulla ei\nole mitään tekemistä, vain _sinulle_ minulla on asiata. -- Ja eikö lie\nparasta hänellekin ... tuskinpa minä olisin 'rouvalle' mieluinen\nvieras.\"\n\nSe oli pistos nauravilta huulilta, myrkkyä kielenkäressä.\n\nOlavi tuntee niinkuin toinen puoli sydäntään jäätyisi hänen tähtensä,\njoka istuu ja puhuu, toinen kuohuisi kuumana niiden sanojen vuoksi,\njoita hän Kyllikistä lausuu. Hän aikoo vastata: puhu mitä puhut, mutta\nhillitse kielesi Kyllikkiin nähden -- silloin nainen jo jatkaa:\n\n\"No, mitäs me nyt näin juhlallisina! Minähän tulin sinua\nkatsomaan -- pitkästä aikaa. Puhellaan nyt taas ... _rakkaudesta_, ehkä\nminäkin jo osaan siitä jotain pakista!\"\n\nNiinkuin toinenkin puoli Olavin sydäntä vetäytyisi jäähän nähdessään\nnaisen kasvojen julkean ivan ja kuullessaan hänen lyhyen, onton\nnaurunsa.\n\nMutta naisen kasvoilta katoaa äkkiä iva ja nauru.\n\n\"Yhdeksänkymmentä yhdeksän millaisia te olette -- nyt kun minä teidät\ntunnen!\" huudahtaa hän rajusti, polkaisten toista jalkaansa lattiaan.\n\"Eläimiä kaikki tyyni -- ero on vain siinä että toiset ovat sarvekkaita,\ntoiset nupopäitä, ja se ei muuta paljokaan asiaa -- --\n\n\"Katselet? Katsele vaan! Samaa sukua sinäkin olet, vaikka senverran\nsileäkarvaisempi, että viitsin edes puhua kanssasi... Kuuletko\nnyt!\" -- Hän ponnahtaa ylös ja syöksähtää Olavin eteen. -- \"Minä\nhalveksin teitä, ja minä vihaan teitä, niin monta kuin teidän\nelukkajoukkoonne kuuluu! Minä tahtoisin kynsiä silmät teidän päästänne\n-- sinun päästäsi kaikkein ensimäiseksi!\"\n\nHänen suurissa, ruskeissa silmissään loimuaa villi vihan palo ja hänen\nkasvonsa ovat niin luonnottoman vääristyneet, että Olavista tuntuu kuin\nedessään seisoisi raivotar eikä ihminen.\n\n\"Teidän rakkautenne!\" hymähtää hän ilkkuen ja heittäytyy taas sohvalle.\n\"Joo-joo, kyllä te siitä laverrella osaatte vaikka päiväkausia -- siihen\nte puhallatte kuin pyypilliin, kunnes saatte meidät niin lähelle, että\neläin voi hypätä nahkastanne ulos. Sanonko minä ketä te rakastatte?\n_Itseänne_, konnat! Me olemme vain nukkeja ja lystiä kissanpoikasia,\njoiden kanssa te leikitte. Te olette kuin nälkäiset sudet -- sitä yhtä ja\nsamaa te kaikki tähtäätte!\"\n\nHän puhui niin karmivan ivallisesti, ettei Olaville johtunut mieleenkään\npuuttua puolustautumaan -- tunsi vaan niinkuin olisi saanut selkäsaunan,\nmahdollisesti liian ankaran, mutta asiasta.\n\n\"Mikset mitään puhu, mikset nouse sukuasi puolustamaan? Tai aja minua\nulos, kun minä teitä sätin, te narrit! Mitäs te meille tarjootte?\nRuumista! Ja mitä vielä? Ruumista -- hyi! Kyllä te silloin olette makeita,\nmutta sitte ... te käännätte kylkeä ja pyydätte että saisitte rauhassa\nnukkua...!\"\n\nHän loi Olaviin pitkän, halveksivan katseen ja oli hetken vaiti,\nikäänkuin odottaen.\n\n\"Mitä sinä tuollalailla kyyristelet kuin kipeä kissa? Mikä sinua vaivaa?\nNiin niin, sinähän olet nyt 'kristillisessä avioliitossa' ... 'yhden\nvaimon mies' -- täytyy puhua siivommin. Teidän 'kristillisenne'!\nAvioliitto ja 'kavioliitto', se on teille samaa. Voitteko te nahkanne\nluoda kuin käärme? Ette! Mieli palaa aidan yli -- ja hypitte kun sopii!\nEntäs vaimonne? Sanonko minä mitä he tuntevat olevansa? Samoja kuin me\nmuutkin -- teidän -- --!\"\n\nTumma puna lensi Olavin ohimoille ja hän kuohahti kiivaasti: \"Sinä\nolet...\"\n\n... \"Raaka -- sen minä itsekkin tiedän!\" keskeytti toinen. \"Mutta en\nkoskaan niin raaka ja hävytön kuin te olette! Hyvä se on avioliitto\nsellaisille heittiöille -- ruokitte edes lapsenne! Eikös joku teistä ole\nehdottanutkin että valtion pitäisi ruokkia teidän kakaranne ... että\nrakkaus olisi kaunis ja vapaa, hah hah haa! Me hoidamme ja valtio antaa\nruokarahat -- Jumala, kuinka te olette jalomielisiä ja ritarillisia!\nMiltäs eläimeltä te tämän mallin olette lainanneet -- kulkurikoiraltako?\"\n\nOlavi istuu jäykkänä ja katselee miltei tyrmistyneenä puhujan\nkiihottuneisiin kasvoihin. Niinkuin niiden takaa häämöttäisi nuori,\nlapsekas tyttö, jolla on kainot, luottavat lapsensilmät, pitkä ruskea\nletti hartioilla ja -- --\n\n\"Älä ollenkaan!\" huudahtaa nainen, silmissä uhkaava välähdys. \"Kyllä\nminä tiedän, mitä sinä ajattelet. Sinä inhoat minua. Sinä kyselet\nitseksesi olenko minä se sama äidintyttö, joka kerran istui polvellasi\nja katseli silmiisi kuin Jumalaan. En, en olekkaan -- jälellä on vain\nhapan marja! Etkö muka ymmärrä...? Oh, me olemme happamia ja raakoja ja\nvaikka mitä -- sellaisia marjoja kuin te olette kettuja! Mutta sanonko\nminä sinulle kerran mitä me itse olemme -- _me itse_, ymmärrätkö?\"\n\nHän nousee sohvalta ja käy kiivaasti lattian poikki, istuutuen tuolille\nlähelle Olavia ja puhuen matalalla, läpitunkevalla äänellä, ikäänkuin\ntahtoisi sekä sanoin että katsein Olavin lävistää.\n\n\"Me olemme _naisia_ -- ymmärrätkö? Ja me kaipaamme rakkautta, kaikki, sekä\nhyvät että huonot -- ei, meidän joukossamme ei olekkaan hyviä ja huonoja,\nvaan me olemme kaikki samaa lajia! Kaikki me kaipaamme teitä ja\nrakkautta. Mutta kuinka...? Sinun se pitäisi kyllä tietää! Vastaa\nminulle kuin Jumalan edessä, onko yksikään niistä tytöistä, joiden\nkanssa sinä olet ollut tekemisissä, pyytänyt sinulta ruumista -- vastaa,\nmutta älä valehtele!\"\n\n\"Ei ... se minun täytyy rehellisesti tunnustaa\", sokeltaa Olavi\nliikutettuna.\n\n\"Se on hyvä, että olet edes rehellinen! -- Ja siinä se on se juopa, joka\nmeidät erottaa. Teille on ruumis a ja o, mutta niin ei meille. Mekin\nvoimme tahtoa, kun meidät opetetaan tahtomaan. Mutta sitä, mitä me itse\ntahtoisimme, sitä me emme teiltä saa -- me saamme vain humalaa ja\nkohmeloa! Ja me olemme herkkäuskoisia kuin lapset. Me petymme, mutta me\nyhä toivomme, ja me etsimme ja rukoilemme kuin kerjäläiset, kunnes\nhuomaamme ettemme teiltä voi muuta saada kuin sitä, mikä yksinään\ninhottaa...\"\n\nOlavi huoahti syvään, niinkuin hän olisi ollut piiskurin paalussa ja\nsaanut vain välillä hengähtää -- raippa oli yhä koholla.\n\n\"Sellaisia te olette! Te otatte meidät, mutta miksette te myöskin meitä\n_pidä_? Miksi te annatte meille vain vihkisormuksia, ja rahaa, ja\nkoreita vaatteita -- miksemme me saa teitä itseänne, sillälailla kuin me\ntahdomme ja kaipaamme? Ettekö te ymmärrä että rakkaus on meille elämää,\nteille se on ajanviettoa. Mutta te ette ymmärrä mitään, te vaan lyötte\nrintoihinne ja kulette kuin puujumalat tietänne!\"\n\nOlavi istui tuhkanharmaana kasvoiltaan ja hänen yläluomensa räpähtelivät\nhermostuneesti.\n\nNaisen kasvoilta oli iva kadonnut ja kovat piirteet lientyneet. Hän oli\nhetken vaiti, ja kun hän taasen jatkoi, oli hän aivankuin muuttunut,\npuhuen hiljaisella, pehmeällä ja värähtelevällä äänellä:\n\n\"Etkä ymmärrä sinäkään, Olavi... Kyllä minä tiedän, mitä sinun\nsisässäsi liikkuu. Sinä kysyt mitä tekemistä minulla on sinun kanssasi,\nkosket sinä ollut minun kanssani sellaisissa asioissa kuin ne muut. Se\non totta, et ollutkaan, mutta kuitenkin sinä olet ollut minun kanssani\nsyvemmin ja lähemmin kuin kukaan muu. Mitä minä heistä! He ovat elukoita\nja minusta on aivan yhdentekevää onko heitä ollut vai ei. Mutta sinun\nkanssasi minulla on ollut yhteyttä ja siteitä, vaikket sinä sitä\nymmärrä. Olavi! Kun minä istuin sinun sylissäsi, niin minä tunsin että\nminun vereni kuului sinulle, eikä se tunto ole koskaan minusta hävinnyt.\nSinua minä olen nämä vuodet etsinyt ja sen kaipauksen tyydytystä, minkä\nsinä minuun jätit. Sinun hyväilyjäsi minä olen muistanut, kun heidän\nrosvonkäsivartensa ovat minua koskettaneet, sinun kanssasi minä olen\nhairahtunut ja syntiä tehnyt!\"\n\nTuskanhiki helmeili Olavin otsalla -- niinkuin ensin olisi ruoskittu, nyt\nteilattaisiin. \"Ymmärrän, ymmärrän!\" olisi hän tahtonut huutaa. \"Nyt\nminä ymmärrän jo vaikka mitä!\" Mutta hän ei saanut sanaakaan esiin.\n\nNainen oli siirtynyt lähemmäksi ja katseli häntä tulisin silmin.\n\n\"Oi Jumala, älä näytä tuollaiselta!\" huudahti hän, heittäytyen\nlattialle Olavin eteen ja kietoen kätensä hänen polviensa ympäri. \"En\nminä sinua yksin syytä. Minä lupasin kynsiä silmät sinun päästäsi, mutta\nen minä mitään kynsi. Minä olen hullu, me olemme kaikki hulluja, meissä\non kaikissa syytä! Älä inhoa minua, älä työnnä minua luotasi. Minä ole\nkurja ja huono, mutta etkö ymmärrä että minä olen sinua rakastanut,\nsinua enkä ketään muuta!\"\n\nOlavi vääntelihe tuskissaan -- niinkuin koko hänen entisyytensä olisi\nmuuttunut mustaksi käärmeeksi, joka nyt kietoutui hänen jalkojensa\nympärille ja tahtoi puristaa hänet kuoliaaksi.\n\n\"Anna minun olla näin, älä vääntele irti -- hetkinen vain, minä menen\nheti. En minä sinua syytä, älä ole vihainen. Et sinä tiennyt millainen\nminä olin -- emmehän me silloin tietäneet mitään, emme yhtään mitään.\"\n\nHän tyyntyi, katsellen pitkän aikaa tutkivasti Olavin kasvoihin.\n\n\"Sanotko minulle yhden asian?\" pyysi hän tuokion kuluttua. \"Onko\n_muitakin_ käynyt sinun luonasi..? On, minä näen sen silmistäsi! Niin,\nei kukaan voi sinua unohtaa, jonka kanssa sinä olet kerran ollut. Kun\nsinä olisit ollut niinkuin ne toiset -- sellaisten luo ei kellään ole\nmitään asiaa. Mutta sinä olit ... niin, sinä olit sinä, ja me tulemme\nkaikki sen luokse, joka on kerran meidän _sydämemme_ ottanut. Me\nluulemme toisin ajoin häntä vihaavammekin, mutta emme me vihaakkaan. Ja\nkun maailma on meitä repinyt ja raastanut, niin me tulemme hänen\nluokseen, niinkuin ... kuinka minä sanoisin, niinkuin kirkkoon ... ei,\nvaan niinkuin pyhiinvaeltajat toivioretkelle ... tunnustamaan syntimme\n... muistelemaan sitä, mikä oli kaunista ja puhdasta ... itkemään miksei\nse saanut aina niin olla...\"\n\nÄäni tupehtui. Hän työnsi lapion, jota Olavi yhä vielä piti toisessa\nkädessään, syrjään, niin että se kaatui kolahtaen lattialle -- tempasi\nkiihkeästi hänen molemmat kätensä ja painautui niiden päälle hänen\npolviaan vasten hillittömään itkuun.\n\nOlavista tuntui niinkuin hämärä olisi täyttänyt huoneen. Hän istui\nliikkumattomana kuin patsas, leuka painui raskaasti rintaa vastaan ja\nsilmistä norahteli suuria pisaroita, niinkuin räystästä peittävän hangen\nalta keväällä.\n\nKului pitkä aika. Vihdoin nainen nosti itkusta turvonneet silmänsä,\nistuutui Olavin jalkojen juureen ja puheli hänen silmiinsä katsellen:\n\n\"Älä ole minulle vihainen, Olavi! Minun täytyi tulla ja saada purkaa se\nkivilasti, jota minä olen nämät vuodet kantanut. Minä olen ollut niin\nonneton. Kun minä nyt näen sinut noin, niin minä ymmärrän että\nsinullakin on kuormasi. Anna minulle anteeksi mitä minä olen raakaa ja\nsopimatonta puhunut. Ymmärrätkö sinä -- ellen minä olisi niin puhunut, en\nminä olisi voinut mitään puhua, vaan olisin ruvennut heti itkemään kun\nsinut näin ... Olavi! Puhuinkos minä jotain sinun vaimostasikin? Ei ei,\nen minä häntä vihaa. En minä tiedä enää itsekkään mitä minä puhuin.\nMutta minun on nyt parempi, kun minä sain taas kerran sinut nähdä.\"\n\nHänen katseensa irtautui Olavista ja harhaili kaukana, ikäänkuin hän\nolisi istunut iltahämyssä yksinään ja haaveillut.\n\n\"Kuule, Olavi!\" sanoi hän hetkisen päästä, silmissä omituinen loiste.\n\"Eikös kirjoissa kerrota että toivioretkeltä palataan toivovalla\nmielellä kotiin?... Kotiin!\" -- Hän säpsähti kuin unesta havahtuen. --\n\"Jospa minä menisinkin kotiin...? Mitäs sinä siitä sanot, Olavi? Isä\nja äiti odottavat. Minä tiedän että he ottavat minut mielellään\ntakaisin, vaikka olisin millainen, kun vaan tulen. Tiedätkö, Olavi?\nMinä en ole ollut kahteen vuoteen kotona -- voi, millainen minä olen\nollut!... Ja niin minä teenkin -- nyt, heti paikalla! Mutta anna minun\nistua näin vielä hetkinen ja katsella sinua silmiin ... niinkuin\nennenkin, sitte minä taas jaksan.\"\n\nJa nainen katseli häntä kauvan. Mutta Olavi istui ja tuijotti niinkuin\nhän olisi nähnyt näkyjä, sekavia näkyjä, jotka kulkivat kuin tummat\nvarjot hänen ohitsensa.\n\n\"Kuinka sinä olet muuttunut, Olavi, sitte kun minä sinut viimeksi näin\",\npuhui nainen hellällä äänellä. \"Onkos sinulla ollut paljon suruja...?\"\n\nOlavi ei vastannut -- vain huulet puristuivat lujemmin yhteen ja\nalaluomien reunaan ilmautuivat täyteläisyyttään värähtelevät kyyneleet.\n\nNaisen kasvot alkoivat nytkähdellä liikutuksen väänteissä.\n\n\"Sellaista se on elämä...!\" sanoi hän tukehtuneella äänellä ja painoi\nkasvonsa äkkiä Olavin polviin.\n\nTuokio syvää, raskasta hiljaisuutta.\n\n\"Nyt minä menen\", sanoi nainen vihdoin. -- \"Olemmekos me nyt...?\"\n\nHän katsoi Olavin silmiin niinkuin lapsi, jolta uupuu sana, vaan joka\ntoivoo että hänen tarkotuksensa kuitenkin ymmärretään.\n\nMutta Olavi tarttui kiivaasti hänen molempiin käsiinsä:\n\n\"Menetkö sinä nyt kotiin?\" kysyi hän niinkuin se olisi ollut elämän ja\nkuoleman kysymys.\n\n\"Menen -- mutta olemmekos _me_...?\"\n\n\"Olemme!\" huokasi Olavi kuin omille ajatuksilleen, puristi hänen\nkättään ja nousi.\n\nHän hoiperteli kuin juopunut saattaessaan vierastaan kuistille, nojautui\npihtipieleen ja jäi katselemaan hänen jälkeensä -- mutta näki ainoastaan\nniinkuin iltasumu olisi noussut maasta ja peittänyt kedon.\n\n\n\n\n31. TILINPÄÄTÖS\n\n\nMies miettii -- huone ei huokaista henno.\n\nKoputusta...\n\nMies säpsähtää, kohoaa kyynärpäittensä varasta ja katsahtaa ympärilleen\nlevälleenrävähtänein silmin, niinkuin ei muistaisi missä on. Katsahtaa\novea kohti, ja ahdistava tuska ryntää kuin kylmä viima hänen lävitsensä:\njoko taas, kuka nyt...?\n\nKolkutusta...\n\nHän kavahtaa seisoalleen. Tuska pirskahtaa vaahtoavaksi raivoksi,\nlyijynä maannut veri liikahtaa ja syöksyy suhisten eteenpäin, hiljaa\nlevänneet keuhkot vetävät kiihkeästi ilmaa -- hän ryntää ovea kohti.\n\n\"Sisään!\" huutaa hän survaisten oven paukahtaen selälleen. \"Pian,\nkaikki! Hattupäät ja hatuttomat, viisaat ja hullut! Minä olen seisonut\nkuin koulupoika teidän edessänne, jo riittää! Pian, yhtaikaa -- kaikki te\nkuitenkin tulette. Lopputilille! Jokainen saa -- kappaleen kukin -- minä\nolen valmis!\"\n\nMutta hän huutelee tyhjään porstuaan. Ja kun hän sen vihdoin huomaa,\nniin hän lamautuu kuin taistelija, joka ei tapaakkaan vastustajaansa,\nvaikka tietää sen yhä vaanivan. Hän vetää hitaasti oven kiinni ja palaa\ntakaisin.\n\nKoputusta...\n\n\"Näkymättömät perkeleetkö minua ahdistavat...? Tilille!\"\n\nHän kääntyy ympäri.\n\nTaas koputusta -- ja hän huomaa pienen linnun, joka istuu ovensuun\nikkunan puitteella ulkopuolella ja kurkistaa kirkkain silmin tupaan.\n\n\"Sinäkö --? Sinun silmäsi...? Pois, pois, metsään! Etkö vielä tiedä mitä\nihmisten asumuksissa on? Saaliinhimoisia silmiä, korisevia rintoja ja\nvertatihkuvia sydämiä. Pois metsääsi -- äläkä enää koskaan lähene näitä\nkurjuuden majoja!\"\n\nMutta lintu vain keikauttaa päätään ja katsoo häntä suoraan silmiin.\n\n\"Etkö ymmärrä...? Mene, mene!\"\n\nHän kopauttaa ikkunaan. Lintu livahtaa tiehensä.\n\nNiinkuin hänen verensä olisi taasen saennut liikkumattomaksi ja\ntuskanpärskeet puristautuneet jyrkkien törmien väliin.\n\n\"Te ette vielä tule ... minä tiedän sen. Te tulette yksin erin, te\ntahdotte repiä minut pala palalta! Te seuraatte kuin kosto minun\njälessäni, että minä alati tuntisin teidän palavien katseittenne polton\nniskassani. Jokainen kapsaus saa minun vavahtamaan, jokaiset oudot\nnaisenkasvot sydämeni seisahtumaan. Ja jos minä voin joskus teidät\nunohtaa ja ruveta elämään, silloin joku teistä taas ilmestyy -- kuin aave,\nmillä minkinlaiset elämän sinimarjat kasvoillaan.\" -- -- Hän istahti\nraskaasti.\n\n\"Mitä te minua oikein vainootte, vaikka minä olen kuin näännyksiin\najettu eläin? Senkötähden, että minä olen kerran teitä rakastanut?\nEttekö te muista mitä me vannoimme? Ettemme koskaan muulla tavoin\ntoisiamme muistelisi kuin kiitollisina niistä lahjoista, joita\ntoisillemme annoimme? Me olimme rikkaita ja lahjotimme kultaa. Kuinka te\nnyt tulette kuin kerjäläiset? Ja valitatte köyhyyttänne, vaikka tiedätte\nettä minä olen vieläkin köyhempi. Vai tuletteko te vain minun kanssani\nitkemään ... että me, jotka kerran olimme rikkaita, nyt olemme\nmaantielle joutuneet?\" -- --\n\n\"Ja kuitenkin te tulette kuin velkojat! Oletteko te hulluja? Minähän\nlauloin teille runoja! Elämä oli runoa ja rakkaus oli punaisia kukkia\nsen säkeiden välissä. Kuinka te nyt tulette ja koetatte uskotella että\nruno on muuttunut velkakirjaksi ja punaiset kukat numeroiksi, jotka\nosottavat summan suuruutta? Ei, menkää pois, jättäkää minut rauhaan! En\nminä kykene mitään lunastamaan. Ettekö te tiedä, että minä olen jo\nkaikki pantannut -- sen viimeisenkin rovon, mikä minulla vielä oli\njälellä?\" -- --\n\nSitä muistaessaan hänet valtasi sellainen tuska, että se puristausi\nkylminä hikihauleina hänen iholleen.\n\n\"Panttasin! Mitä minä sinulle panttasin, sinä onnettomin heistä\nkaikista...? Sinä olit kuin ruhtinatar heidän joukossaan, ainoa, joka et\nnotkistanut polvea minun edessäni, vaan astuit vertaisena rinnalleni. Ja\nsinun kohtalosi oli kuitenkin kaikkein kurjin -- jäännöksiä, kuluneita\nrepaleita, joihin ei kerjäläinenkään voisi tyytyä.\" -- --\n\nHän tunsi samassa niinkuin joku olisi lyödä jysäyttänyt häntä rintaan\nsisältäkäsin, sitte niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista ja suonet\nvalahtaneet sinä silmänräpäyksenä tyhjiksi. Sitte sydämen kiivasta\ntykytystä, lyönti lyönnin harteilla, veren syöksähtäessä päähän.\n\nHän vähällä tyrmistyi.\n\nTaas jysäys -- sama kaamea tyhjyydentunne -- hetkisen päästä sydämen\nhätäisiä iskuja. Hän tarttui vaistomaisesti käsivarteensa ja etsi\nkiireesti valtimon. Nopeita lyöntejä -- sitte seisaus ... seisoo...\nseisoo ... joko kokonaan lakkasi...? Hän valahtaa valkeaksi ja kylmä\ntuskanhiki pursuaa otsalle. -- Jo laukesi! Suoni ei ennätä lyödä, se vain\nsykyttää yhtenä tyrskynä.\n\nHän karkaa ylös kuin tyhjyyteen raukeamista pakoon. Astuu muutamia\naskeleita ja jää sitte odottamaan. Kohtaus ei enää uudistu ja sydän\nrauhottuu, mutta rinnassa tuntuu yhä ilkeä tunne -- hän pelkää kaatuvansa\nja istuutuu.\n\n\"Sinäkö se olitkin, Elämä, joka minua iskit kurikallasi rintaan...? Ja\ntulitko sinä nyt tilinpäätökselle? Vuokraajako ihminen vaan onkin? Ja\nsinä olet isäntä, joka keräät laskut ja levität kerran tilisi eteemme?\nKyllähän minä sinut oikeastaan tunnen -- olenhan minä jo ennenkin nähnyt\nsinun kasvosi vilahdukselta silloin tällöin.\" -- --\n\n\"Sinulla näyttää olevan paksu kirja! -- Siitäkö asiasta ensiksi...?\nTietysti, sitä minä juuri olen itsekkin ajatellut ... eikös se olekkin\npäätili meidän suvussamme? Eikös se ollut niin isälläkin -- äiti puhui\njotain siihen tapaan? Ja isän-isällä niinikään?\"\n\n\"Sinä nyökäytät päätäsi ja viittaat minua katsomaan\ntakaisinpäin -- polkuihin, joilla minä näen omia jälkiäni. Minä tottelen,\ntietysti, ja kunnioitan sinua siitä että niin teet, etkä rupea\nsaarnaamaan synnistä ja taivaasta ja helvetistä -- siinä tapauksessa sinä\nsaisit tehdä tilisi yksin! Sillä rakkaus on lihaa ja verta ja vetää\nniinkuin maneetti, niin ettemme me nykypolven ihmiset jätä synnin ja\nhelvetin pelosta askeltakaan ottamatta -- mehän kuitenkin saamme kaikki\nkatuen ja rukoillen anteeksi!!! Mutta jos sinun kirjassasi on ainoastaan\ntoisella puolella _teot_ ja toisella _seuraukset_, ja sinä näytät missä\nyhteydessä ne ovat keskenään ja miten ne vaikuttavat meidän kohtaloomme,\nniin me seisomme sinun edessäsi vaipunein päin ja ymmärrämme että sinun\ntilisi on kirjotettu meidän omalla verellämme.\" -- --\n\nHän tuijottaa eteensä, niinkuin hän todella jotain näkisi. \"Sinä avaat\nkirjasi ja näytät miten sinä olet minun tilini pitänyt. Tuota minä en\nymmärrä, tuota viivain paljoutta! Tämä on minun polkuni ja nämät minun\ntekoni, sen minä kyllä ymmärrän. Ja nuo ihmisiä, joiden kanssa minä olen\nsattunut yksiin. Mutta tuo viivavirta? Kahtaanne...?\"\n\n'Seurauksia!' sanot sinä.\n\n\"Onko se mahdollista? Nämät, jotka tulevat tänne yhtäänne, minä jo\nkäsitän -- ne ovat minuun itseeni. Mutta nuo, jotka menevät toisaanne,\näärettömiin...?\"\n\n'Seurauksia!' sanot sinä taasen -- 'muihin!'\n\nTuskan hiki alkaa jälleen helmeillä hänen otsallaan.\n\n\"Minä olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt että on viivoja, mutta tällaista\npaljoutta... Vedätkö sinä aina viivan?\" -- 'Vedät!'\n\n\"Kaikestako...?\"\n\n'Kaikesta millä on seurauksia ja vaikutuksia!'\n\n\"Eikö siis ihminen olekkaan vapaa?\"\n\n'On, hänen teoistaan vaan lähtee hienot seuraustenviivat, jotka usein\nratkaisevat kokonaisia ihmiskohtaloja -- katso...!'\n\n\"Ei, ei ... sule kirjasi ... minä olen nähnyt jo tarpeeksi! Kukapa sinun\ntilejäsi ja viivojasi ajattelisi silloin, kun hän kulkee myötämäkeä!\nMinä nauroin niille, jotka nuoruutensa paastoten kuluttivat. Ja minä\nnauroin sinun laeillesi, sillä minä osasin nauttia rakkautta\ntarvitsematta pelätä että mikään minua sitoisi ja ylpeilin ettei kukaan\nhuutaisi minun jälkeeni 'isä'! Mutta nyt, vuosien kuluttua, minun\ntielleni ilmestyy ihmisiä, jotka puhuvat siteistä. Ja sinä talutat minun\neteeni lapsen, äidistä, jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään\nsemmoista yhteyttä, ja sanot: katso, minulla on sellaisiakin lakeja,\njoita sinä et tunne! Ja kun minä nyt rukoilen lasta itselleni ja\nhänelle, jolle se on elämänkysymys, niin sinä käännät selkäsi ja vastaat\nilkkuen olkasi yli: naura ja nauti rakkaudesta, olet saanut mitä olet\ntahtonut!\"\n\nHän värisi kuin lankavyyhti tuulessa, tuntien taasen rinnassaan samaa\npelottavaa tunnetta kuin äskenkin ja odottaen vain milloin jälleen\njysäyttäisi -- ja jos jysäyttäisi, olisiko se viimeinen jysäys -- --\n\nTuvan ovi aukeni.\n\n\"Terveisiä, Olavi! Minä viivyin niin kauvan, kun... Mutta hyvä jumala,\nmikä sinun on...? Sinähän olet kuin...\"\n\nKyllikki juoksi suoraa päätä hänen luokseen.\n\nOlavi ponnisti kaikki voimansa ja hymyili tyynesti:\n\n\"Älä nyt tuollalailla ... ihan pelästytät! Ei mitään, ei yhtään mitään.\nMinä vaan äsken tunsin äkillistä pahoinvointia ... se on suvussa, minä\nolen sitä ennenkin tuntenut ... pian se ohi menee.\"\n\nKyllikki katseli häntä pitkään. \"Olavi...?\" sanoi hän vakavasti.\n\n\"Minä vakuutan sinulle, että asia on niinkuin sanoin!\" hätäili Olavi.\n\n\"Sinun koko olemuksesi vakuuttaa toista. Sinulla _on_ jotakin -- on ollut\njo pitemmän aikaa, vaikket ole tahtonut minulle ilmaista. Enkä minä ole\ntahtonut kysyä, ennenkun itse pitäisit sopivana kertoa. Mutta nyt...\"\n\n\"Ja jos minulla olisikin jotain pientä\", puhui Olavi tuskaisena, \"niin\nymmärräthän että se on sellaista, joka koskee yksinomaan minua.\"\n\n\"Onko meillä kummallakaan mitään, joka ei koske myöskin toista...?\"\n\nOlavi oli hetkisen vaiti.\n\n\"Miksei -- sellaista, joka vain suotta lisää toisen kuormaa.\"\n\n\"Ei -- ei varsinkaan sellaista!\" vastasi Kyllikki lämpimästi.\n\nHän meni nopeasti kamariin ja toi sieltä tyynyn.\n\n\"Sinä olet väsynyt, Olavi -- sinun täytyy paneutua lepäämään!\" sanoi hän,\nasettaen tyynyn sohvan toiselle päänojalle ja painaen Olavin\nhellänpakottavasti pitkälleen.\n\n\"Ja sitte sinä kerrot kaikki ... tunnethan sinä minut...!\"\n\nHän istuutui Olavin viereen ja silitteli kuin viihdytellen hänen\nkalpeata otsaansa, jolla taasen helmeili tuskan hiki.\n\nKului kotva ennenkun Olavi voi tehdä päätöksensä.\n\n\"Tunnenhan minä sinut\", sanoi hän hiljaa, tarttuen lujasti Kyllikin\nkäteen. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi jo hämärtää, kun he kohoutuivat istualleen.\n\nMolemmat olivat kalpeita ja liikutettuja, mutta katselivat toisiaan\nniinkuin ne, jotka hätä ja tuska vihdoinkin on puristanut yhteen.\n\n\"Lepää sinä vielä, sillaikaa kun minä laitan illallista\", sanoi\nKyllikki, painaen Olavin jälleen hiljaa tyynylle takaisin.\n\n\"Ja huomenna on taas uusi päivä!\" lisäsi hän säteilevin silmin,\nsuudellen kepeästi kalpeata otsaa.\n\n\n\n\n32. ODOTELLESSA\n\n\nEmännättömässä talossa 6.9.1900.\n\nSinä siunattu!\n\nSain juuri kirjeesi. Et voi arvata kuinka minä olen sitä odottanut.\nOlisin jo lähettänyt tytön asemalta kysymään, ellen olisi tietänyt että\nSinä kirjotat vasta meidän omaksi postipäiväksemme.\n\nJa Sinä voit hyvin! Sehän se onkin pääasia, mitään muuta ei tätä nykyä\nkoko maailmassa olekkaan. Ja Sinä olet niin reippaalla tuulella, että\nvoisit vaikka vuoria siirtää. Sitä minä tuskin voin itsestäni sanoa.\nMinun on ollut ikävä! Olen kovasti katunut että annoin Sinun lähteä\nsinne -- tai oikeastaan toimitin Sinun lähtemään. Minä luulin olevani\nrauhallisempi, kun Sinä olet siellä, mutta siinä minä pahasti petyin.\nMiksei se olisi voinut yhtä hyvin täällä tapahtua...? Nyt vasta minä\nymmärrän kuinka kiinteästi minä olen Sinuun kasvanut, etten minä voi\ntulla ilman Sinua missään aikaan. Kunpa se odotettu hetki pian tulisi,\nniin että Sinä taasen olisit kotona -- Sinä ja _hän_!\n\nSitte minun täytyy kertoa Sinulle jotakin, jonka mieluummin\njättäisin -- mutta meidän välillämmehän ei saa olla mitään salaista, ei\nedes ajatuksia. Kyllikki! Minua on alkanut taasen levottomuus ahdistaa,\nheti siitä pitäin kun Sinä läksit -- niinkuin minä en voisikaan olla\nlevollinen muualla kuin Sinun läheisyydessäsi. En, näet, ole voinut\nkokonaan vapautua siitä tunteesta, ettei kaikki ole vielä tullut, vaan\nettä sitä on yhä tulossa ja että se nyt vain odottaa sopivaa hetkeä.\nKoeta minua ymmärtää! Sinä tiedät miten kauheasti minä kärsin niinä\nkahtena vuotena, jolloin elämä kielsi meiltä sen, minkä se antaa\nmierolaisellekin. Ja Sinä tiedät että minä olen ollut miltei ilosta\nhullu sen jälkeen, kun meidän rukouksemme kuultiin. Mutta nyt, kun me\nvain laskemme päiviä milloin tuo riemu meille täydellisenä julistetaan,\nnyt minut taasen valtaa ahdistus. Kaikki kyllä suoriutuu hyvin, siitä\nolen varma -- siksi terve ja elonvoimainen Sinä olet. Mutta kostonjumala,\nnäkymätön käsi, joka voisi juuri ilon hetkenä kirjottaa 'mene\ntekelinsä'! Jospa se odotettu olisikin ... voi, kuinka kauhealta se\ntuntuu ... epäluoma, sielun tai ruumiin puolesta...? Mitä minä siihen\nvoisin? Painaa pääni vaieten alas ja tunnustaa, että kohtalo on minut\nyllättänyt. Sinä et voi käsittää millaisessa hädässä minä olin täällä\neilen illalla yksinäni. Minä huusin ja rukoilin ettei Sinua ja häntä,\nteitä syyttömiä, rangaistaisi minun tähteni, vaan että se kohtaisi minua\nyksin -- ellei se jo riitä, mitä tähän saakka olen kärsinyt. Sattui vielä\nniin, että tikka ilmautui ulkorakennuksen nurkkaan, aivan ikkunani alle,\nja koputteli kummia koputuksiaan. Ja vähän ajan päästä alkoi harakka\nräkättää katolla kuin ilkkuva paholainen. Se jo melkein selkää karmi.\nSinä varmaan naurat, että minä olen tällainen raukka. Mutta tässähän\nvoisi olla joku niitä elämän salaperäisiä lankoja, joita minä olen jo\nmuutamia nähnyt -- minähän olin niin murtunutkin siihen aikaan. Nyt, kun\nluin kirjeesi, olen taas levollisempi, mutta kokonaan minä en voi tuota\najatusta karkottaa, ennenkun olen omin silmin nähnyt. -- Anna anteeksi\nettä minä tämmöistä kirjotan, mutta minun täytyi saada puhua tästä Sinun\nkanssasi. Ja minä tiedän ettei se vaikuta Sinuun mitään.\n\nOn minulla sentään ollut iloakin! Olen laittanut vähän Sinun\nkamariasi -- _teidän_ kamarianne. Saat sitte nähdä, mutta en malta\nkuitenkaan olla jo jotain kertomatta. Olen pannut lattialle...\nkorkkimaton, sillä siinä huoneessa, missä te olette, ei saa olla vetoa.\nMutta kun sain sen kiinnitetyksi, niin minun tuli melkein paha ollani.\nSe on tosin halpa, mutta se on kuitenkin korkkimatto, ja on paljo\nlapsia, joiden varpaita huurre tavottelee hataran lattian raoista. Olisi\ntehnyt mieleni riisua se heti sinä hetkenä. Ja kuitenkin: mikä olisi\n_hänelle_ liikaa? Kaksi mattoa päällekkäin minä tahtoisin naulata!\n\nHyviä uutisia! Peräkorven tietä jo laitetaan. -- Ja sitte huonoja, perin\nhuonoja! Tiedätkö mitä? Suoasiasta uhkaa tulla oikea räme -- nyt kun\nkaikki vihdoinkin on selvillä ja pitäisi vaan työhön ryhtyä.\nErimielisyyttä ja pikkumaisuutta, oikeaa talonpojan härkäpäisyyttä --\nTapolan Antti tietysti etunenässä. Sellaisia miehiä, tekisi mieli iskeä\nnyrkillä kalloon! Ja minä olenkin iskenyt! Ollut kuin Mooses Sinain\njuurella, jylissyt ja pauhannut ja iskenyt raukkamaisuuden kultaisia\nvasikoita murskaksi. Sen _täytyy_ mennä läpi, vaikka maa halkeisi! Minä\nisken _yksinäni_ sen mutaiseen rintaan, ellen saa muita seuraamaan. Ei\nheitä nyt enää monta olekkaan -- huomenna on taas kokous.\n\nJa sitte vasta minä iskenkin, kun te olette kotona! Kunpa hänestä vaan\ntulisi sellainen, että me voisimme kerran yhdessä suolla iskeä. Miksen\nminä osaa lentää? Tähän paikkaan minä jättäisin nämä vaivaiset paperit!\n\nElä terveenä ja reippaana, kaikki hyvät henget Sinua ja häntä\nsuojelkoot!\n\nSe joka odottaa.\n\nKirjota pian -- heti!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuun 8 p:nä 1900.\n\nSinä!\n\nKirjeesi oli minulle kuin sykäys Sinun vertasi! Se oli _Sinua_ jokainen\nsana, ja se yhä selvitti minulle erästä puolta Sinussa, jota en voi\nkyllin rakastaa.\n\nOlet huolissasi, mutta Sinä huolehdit suotta. _Meidänkö_ lapsemme\nruumiillisesti tai henkisesti vajapainoinen? Ei koskaan! Että vielä on\njotakin tuleva, se on selvää. Ja mikä tulee, se tulee, ja sen me otamme\nyksin voimin tyynesti vastaan. Mutta meidän _lapsemme_ kanssa sillä ei\nole mitään tekemistä! Sinä tosin olit hiukan alakuloinen, mutta _terve_,\nsielultasi ja ruumiiltasi terve. Ja minä tunnen sellaista voimaa ja\nsellaista elämäniloa, että vaikka hän olisi kivi, niin hänessä täytyisi\nruveta virtaamaan se sama, mikä minussa itsessäni virtaa. Ja minussa\nvirtaa rakkaus Sinuun ja luottamus tulevaisuuteen! Ja kun minä niillä\nhäntä joka päivä ruokin, niin minä myöskin tiedän että hän on niiden\nkuva. Sinun harakkasi ja tikkasi, ne Sinä käsitit väärin! Harakkahan toi\nSinulle minun terveiseni ja kaipaavat ajatukseni ... minkäs sille voi\nettei sillä ole kauniimpaa ääntä. Ja tikka! Etkö ymmärrä että se perkasi\ntoukkia hänen asumuksensa ympäriltä, jonka mieleen ei saa mitään\nsalaisia toukankäytäviä tulla? Niin se on!\n\nMutta kuinka onnellinen minä olen että Sinä kirjotit juuri tuosta\nasiasta. Sillä se minulle vakuuttamalla vakuutti, että hänestä tulee\nsellainen, mitä me odotamme. Nyt minä ymmärrän miten äärettömästi Sinä\nolet mahtanutkaan näinä vuosina kärsiä. Ei Sinusta olisi pahantekijäksi,\nOlavi! Kylmemmällä mielellä minä voisin, vaikka olenkin nainen, rikoksen\ntehdä ja sen kantaa. Kuinka minä rakastankaan Sinua juuri semmoisena! Ja\nkuinka iloinen ja kiitollinen minä olen, että minun lapseni isä on\nsellainen! Herkkä, valvova omatunto ... se on parasta, mitä Sinä voit\nhänelle antaa kaiken sen muun hyvän lisäksi, mitä hän Sinulta saa.\n\nEttä siitä tulee _poika_, siitä minä olen varma, ja että siitä tulee\nsellainen poika, joka Sinun kanssasi suolla puuhaa, sen minä tunnen\nveressäni! Jos Sinä tietäisit nytkin ... arvaa jos osaat!\n\nSe kamari! Sinä ihan hämmästytit minut, niinhän Sinä varustat meille\nkuin kuningattarelle ja perintöprinssille. Minäkin sanoisin: revi se\njälleen pois! Mutta kellä on oikeus repiä _rakkautta_ ... sitähän se oli\neikä mitään koreaksi maalattua mattoa!\n\nJa Sinä taistelet suosi puolesta. Niin sen pitää ollakkin, mitäs arvoa\nsillä muuten olisikaan. Joka tapauksessa voitto on varma! Iske Sinä\nvaan, iske minunkin puolestani ja _hänen_ puolestaan. Mikä vahinko ettei\nhän voi ruveta iskemään kanssasi heti kotiin päästyämme!\n\nNiin, sitä mekin vaan odotamme sitä kotiinpääsyä. Ehkä meidän ei\ntarvitsekkaan kauvan odottaa. Mutta vaikka täytyisikin, niin minä\nodottaisin tyynesti vaikka kuukausia. Me voimme nykyään paremmin kuin\nkoskaan ennen. Tiedätkö, kun minä olen niin iloinen että olen ruvennut\nlaulelemaan, aivankuin ennen tyttönä.\n\nMitäs Sinä siitä sanot? Jospa siitä tuleekin lukkari ... ja Sinä jäät\nsuollesi yksin!\n\nRakas, rakas! Suutelen Sinua suoraan sydämeen. Meidän molempain lämpimät\nterveiset ... tiedän että kirjotat meille pian.\n\nSe joka äidin-nimeä odottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSynnytyslaitoksella 10 p. kello 11 a.p.\n\nIsä!\n\nNyt Sinä se olet! Anna silmiesi säteillä. _Poika_, tietysti! Tänä aamuna\nkello 6. Kaikki hyvin. Terveitä molemmat, _hän_ itse terveys. Semmoinen\nsuuri ja vankka! Elämänhalua täynnä. Ja ääni ... tarvitsetko\nkomennusmiestä suollesi? En ole vielä paljo saanut häntä tarkastaa.\nMakaa tuossa vieressäni. Näen toki kapalon raosta esiintyöntyvän\nkätensä. Ei lihava ja veltto, vaan suuri ja jäntevä. _Sinun_ kätesi.\nSuomies tuli! Sielu? _Sinun_ silmäsi! En saa nyt enempää. Ensi postissa\nlisää. Suutelen häntä katseillani puolestasi, Sinua ajatuksissani!\n\nOnnellinen äiti.\n\n\n\n\n33. KOTIINTULO\n\n\nSyksyinen iltapäiväaurinko hymyili kedoille, iski silmää ikkunanlaseille\nja väräytti naurukuoppasia vastaanosuville seinille ja metsänrannoille --\nmuuten sää oli viileä.\n\nOlavi oli tänään omituisessa mielenvireessä. Niin kuin vietereillä,\nvoimatta pysyä hetkeäkään paikallaan, levoton mutta hymyilevä. Asemalle\nhän oli lähettänyt erään hevosmiehen tärkeälle asialle ja pienen\npalvelustytön hän oli toimittanut niinikään asialle kaukaiseen\nkylään -- hän tahtoi olla yksin kotona, ehdottomasti yksin.\n\nHän riensi kiireisesti kamariin, loi ympärilleen viivähtävän, tutkivan\nkatseen, vilkasi vielä kerran lämpömittariin seinällä ja hymyili:\n\n\"Kyllä täällä nyt alkaa olla parahiksi!\"\n\nSitte taas tupaan. Hellalla soitti kiehuva kahvipannu hiljaista, mutta\nriemukasta säveltä. Takan edessä oli aimo sylys valkoisia\nmännynpilkkeitä.\n\nOlavi nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin selvityskahvin ja sen\ntakaisin pannuun. Pisti sitte kätensä taskuihin ja alkoi astua\nedestakaisin huoneessa, hymyillen ja hiljaa vihellellen.\n\n\"Mitähän hän nyt tuumii, kun en minä olekkaan itse asemalla vastassa?\nNo, kyllä hän arvaa ja ymmärtää...\"\n\nSitte hän taasen riensi hellan luo, kaatoi kahvia kuppiin ja maistoi:\n\n\"Se _on_ hyvää -- se on varma!\"\n\nHän otti pienen pyyherievun. Pyyhki pannun tarkoin, nosti sen\nhellansyrjalle ja vilkasi levottomasti kelloon:\n\n\"Nyt niiden pitäisi olla Aittamäessä, tai ainakin Simolan kohdalla...\"\n\nSitte hän kiiruhti astiakaapin luo. Levitti tarjottimelle valkoisen\nliinan, asetti kahvikupit, kerma- ja sokeriastiat ja kantoi valmiiksi\nvaratun tarjottimen pöydälle:\n\n\"Hyvältä näyttää!\"\n\nJa hän vilkasi taasen levottomasti kelloon:\n\n\"Nyt ne varmaan ovat jo Vääränkorvan käänteessä...\n\nAjavatkohan ne siitä juosten? Kunhan eivät vaan liian kovaan! No,\nKyllikki pitää kyllä siitä asiasta huolen...\"\n\nOlo alkoi tuntua yhä omituisemmalta. Niinkuin kaikki, mikä painaa, olisi\nsulanut pois ja jälelle jäänyt vain ohut, kepeä kuori, joka sekään ei\ntahtonut enää pysyä maassa. Hän käveli ristiin rastiin, vilkasi tuon\ntuostakin ikkunasta ulos, eikä tietänyt mitenkä olla.\n\n\"Nyt!\" huudahti hän vihdoin, katsottuaan taasen kelloon. \"Kymmenen\nminuutin päästä he ovat täällä!\"\n\nHän riensi miltei juosten uunin luo ja teki suuren, helottavan\ntakkavalkean.\n\n\"Räisky, niinkuin mäntyinen puu voi koskaan räiskyä! Tervehdi heitä\nkirkkain silmin ja lämpimin sylin!\"\n\nHän meni kamariin ja toi sieltä pienen vuoteen. Se oli kuin siro kori\nkuuden solakan jalan päällä -- hänen omaa tekoaan, valkeanhohtavasta\ntaivutetusta pajusta. Vuodekin oli kunnossa. Valkoisen lakanan palteet\nriippuivat kuin köynnös reunoilta alas, pieni punakukkainen peite\nhymyili lämmintä hymyään ja ylinnä pääpuolessa loisti pehmeä, lumivalkea\ntyyny.\n\n\"Tuohon noin!\" puheli Olavi ajatuksissaan, asettaen vuoteen tulen eteen\nja tuoden sitte heidän oman sohvansa rinnalle toveriksi. \"Siihen minä\nhänet heti kannan, ja itse istumme tässä.\"\n\nJa nyt, kun kaikki oli kunnossa, valtasi hänet sellainen ilonsekainen\nlevottomuus, ettei hän tietänyt oliko hän maassa vai ilmassa. Hän\ntähysteli ikkunasta, meni sitte portaille, josta voi nähdä pitemmälle\ntietä pitkin, katseli ja kuunteli. Tuli taas tupaan ja arveli jo lähteä\nvastaan, mutta ei uskaltanut jättää huoneita tulen tähden.\n\nTienkäänteestä puiden takaa sukeltausi vihdoin ruskea hevosen pää esiin.\nSilloin hänen rinnassaan sykähti niin omituisesti, ettei hän voinut\npitkään aikaan paikalta liikahtaa. Seisoi vaan ja katseli ikkunasta\nlähenevää hevosta kärryineen, Kyllikkiä valkoisine villahuivineen -- ja\nsitä, mitä hän sylissään piti.\n\nTulijat jo lähenivät veräjää. Olavi riensi kuin tuuli lakittomin päin\nportaita alas.\n\n\"Terve tuloa!\" huusi hän jo kaukaa riemuiten.\n\n\"Terveisiä!\" kuului Kyllikin pehmeä, värähtävä ääni säteilevän\nsilmäparin alta.\n\n\"Anna minulle, anna minulle!\" huusi Olavi ojentaen kätensä Kyllikkiä\nkohti.\n\nKyllikki ojensi hänelle hymyillen villapeitteisiin kiedotun kääryn.\n\nOlavin kädet vapisivat, kun hän tunsi sen käsivarsillaan.\n\n\"Auttakaa te, Antti, kärryiltä alas! Ja tulkaa sitte illemmalla\nuudelleen, en käske nyt edes sisään ... tässä kiireessä\", puheli Olavi\nhätäisesti.\n\nMies hymyili, Kyllikki hymyili.\n\nMutta Olavi ei heidän hymyään huomannut, vaan riensi kääryineen jo\nrakennusta kohti. Muutaman askeleen päästä hän kuitenkin pysähtyi ja\nraotti toisella kädellään päällimäistä peitettä. Häntä vastaan\npilkistivät pienet punervat kasvot ja niiden keskeltä kaksi kirkasta\nsilmää.\n\nOlavin rinnassa sykähti sellainen ilon värähdys, että hänen täytyi\npuristaa kääryä rintaansa vasten, muuten se olisi pudonnut. Hän peitti\nkiireesti avaamansa aukon ja riensi miltei juoksujalassa sisään.\n\nKyllikki katseli hänen touhuaan hiljaisesti sädehtivin silmin.\n\nKun hän sitte astui jälessä sisään, jäi hän iloisesti hämmästyneenä\novipieleen seisomaan. Takkavalkean ystävällinen tervehdys, pieni vuode,\njosta hänellä ei ollut aavistustakaan, sen rinnalla syliään tarjoova\ntuvan sohva, kahvitarjotin pöydällä -- hän näki ne kaikki yhdellä\nsilmäyksellä.\n\nMutta Olavi puuhaili vuoteen yli kumartuneena.\n\n\"Saahan näitä avata?\" kysyi hän irrotellen nopeasti lukkoneuloja.\n\n\"Saa, saa!\" nauroi Kyllikki, ruveten päällysvaatteitaan riisumaan.\n\nOlavi oli saanut pienoisen peitteistään kirvotetuksi. Hän kohotteli sen\npieniä, kapalokääreestä vapaita käsivarsia, kuin nuorta sotilaan alkua\ntarkastellen. Nosti sitte hänet pystyyn: \"Pitkä poika!\" Käänsi\nsyrjittäin: \"Suora kuin sotamies!\" Katseli kauvan hänen kirkkaisiin,\nälykkäisiin silmiinsä ja kasvoihin, joissa luuli huomaavansa hienoja,\nhyvää ennustavia piirteitä. \"Voi sinua, sinä kullanpala!\" huudahti hän\nihastuneena, kohottaen pienoisen ilmaan ja suudellen häntä kevyesti\notsalle.\n\nNuori tulokas ei ääntä päästänyt, katseli vain kuin tarkastettava\ntarkastajaansa.\n\nOlavi oli asettanut hänet jälleen pitkälleen vuoteelle: \"Eikö sulla\nääntä olekkaan, etkö sinä nauraa osaa?\"\n\nHän rupesi silmillään kujeilemaan. Hän alkoi huulillaan sirkutella ja\nsihitellä kuin pientä arkaa linnunpoikaa maanitellen -- ei hän sellaista\nollut koskaan nähnyt, se vaan tuli itsestään. \"Naurat, naurat, jo\nnaurat! Sillälailla, sillälailla!\"\n\nKyllikki oli tullut hänen taakseen ja jäänyt sohvanselkämykseen nojaten\nheitä molempia hymyillen katselemaan.\n\n\"Entäs ne kädet ... suomiehen kädet...? Puhuikohan se äiti\ntotta? -- Totta, totta! Sellaiset kourat! Oikea suomyyrä!\" Hän suuteli\nriemuiten pieniä kätösiä.\n\n\"Mutta lapsi kulta, millaiset kynnet sinulla on...? Äiti on varmaan\nsäästänyt sen ilon isälle...\"\n\nHän juoksi Kyllikin ompelukorin luo ja palasi pienet sakset kädessä:\n\"Isä leikkaa, isä leikkaa!\"\n\nHän laskeusi polvilleen vuoteen viereen:\n\n\"Älä pelkää ... hiljaa, oikein hiljaa ja sievästi! Noin! Ei isä niin\nkovakourainen ole, ei ei, vaikka on suuri!\" Hän leikkasi ja suuteli tuon\ntuostakin pieniä sormia.\n\nPoika hymyili. Kyllikki yhä sohvanselustimeen nojasi ja yhä lämpimämmin\nhymyili.\n\n\"Kas niin, nyt se on tehty! Sellainen poika -- sellainen poika, Kyllikki!\"\nhuudahti hän kääntyen ympäri.\n\n\"Mutta hyvänen aika, Kyllikki! Sielläkö sinä seisot...? Millainen hupsu\nminä olen, kun olen sinut sillä lailla unohtanut! Tervetuloa, Kyllikki!\nTuhannesti tervetuloa!\"\n\nHän sulki Kyllikin syliinsä: \"Kuinka reipas ja vihanta sinä olet!\nNuortunuthan sinä vaan olet! Kiitos sinulle kaikesta ... äiti!\"\n\n\"Kiitos itsellesi!\" vastasi Kyllikki liikutettuna, valkoista vuodetta\nkatseillaan hyväillen.\n\nOlavi vei hänet sohvaan istumaan ja he alkoivat puhella toisilleen\nkatseitten hiljaisella sunnuntaikielellä.\n\n\"Kaikkea!\" huudahti Olavi äkkiä. \"Jo minä olen pyörryksissä. Minähän\nolen keittänyt sinulle kahvia, ja nyt minä...\"\n\nHän nousi ja riennätti pannun tarjottimelle.\n\n\"Oletko _sinä_ keittänyt kahvia --?\" ihmetteli Kyllikki ilonhulveisin\nsilmin.\n\n\"Kuka sitte, ei kukaan muu olisi saanut sitä tällä kertaa\nkeittää. -- Tule, Kyllikki!\"\n\nHe istuutuivat pöydän ääreen ja joivat -- sanaa sanomatta, ainoastaan\ntoisiaan katsellen.\n\nLapsi äännähti, molemmat nousivat nopeasti.\n\n\"Mikä pojua vaivaa -- ikäväkö tuli...?\" puheli Kyllikki hellästi. Nosti\npienoisen ylös ja alkoi puhua hänen kanssaan katseilla, kasvonilmeillä\nja pienillä herttaisilla päänliikkeillä.\n\nPoika rupesi hymyilemään.\n\nMitään sanomatta laski Kyllikki hänet Olavin syliin. Olavi loi\nkiitollisen katseen ja puristi pienoista rintaansa vasten. Hänestä\ntuntui niinkuin kaikki olisi sinä hetkenä kadonnut ja häipynyt hänen\nympäriltään. Ja hän tunsi kuinka pienen ruumiin lämpö vähitellen\ntunkeutui kääreiden ja vaatteiden läpi aina hänen jalkoihinsa\nsaakka -- niinkuin puhdas, hiljainen hyväily. Hän tuli niin liikutetuksi,\nettä lapsi alkoi täristä hänen sylissään -- saamatta sanaa sanotuksi\nojensi hän sen takaisin Kyllikille.\n\nKyllikki laski lapsen vuoteeseen, sovitteli tyynyä mukavammasti ja veti\npeitteen päälle, niin että ainoastaan pienet kasvot rusottivat\nvalkoisella päänalusella.\n\n\"Miten paljo ihmiselle onkaan uskottu, kun hänelle on uskottu pieni\nelämä hoidettavaksi\", sanoi Olavi väräjävällä äänellä, kun he olivat\nistuutuneet sohvaan. \"Se on niin suurta, että sitä tuskin uskoo\nmahdolliseksi.\"\n\n\"Ja kuitenkin se niin on\", vastasi Kyllikki. \"Tiedätkö, mitä minä\nluulen? Että anteeksianto ja sovitus ovat elämässä paljoa, paljoa\nvoimakkaammat kuin kosto.\"\n\nOlavi nyökäytti päätään ja puristi hiljaa hänen kättään.?\n\nSitte hän alkoi taasen katsella pieniä rusottavia kasvoja valkoisella\npäänalusella. Ja hänen omille kasvoilleen kohosi vähitellen vakava,\nmiltei synkkä ilme.\n\n\"Olavi!\" sanoi Kyllikki hiljaa, ottaen hänen kädestään. \"Sanotko\nminulle, mitä sinä nyt juuri ajattelet?\"\n\nOlavi ei vastannut heti.\n\n\"Ei, älä sanokkaan -- kyllä minä sen ymmärrän. Mutta miksi sitä nyt\najattelisimme. Ja ... onhan hänellä ainakin vanhemmat, jotka ovat\nkokeneet yhtä ja toista -- ehkei hänen tarvitse astua kaikkia meidän\njälkiämme...\"\n\n\"Sitä juuri minä ajattelin\", vastasi Olavi.\n\nKumpikaan ei jatkanut. Vain lämpimät ajatukset kiersivät kuin vartioiden\npientä valkoista vuodetta.\n\n\"Katso!\" huudahti Kyllikki hetkisen päästä. \"Hän on nukahtanut -- kuinka\nsuloinen hän on!\"\n\nNiinkuin lämmin päiväpaiste olisi levännyt huoneessa -- kaikkialla,\njokainoassa loukossa.\n\n\"Olavi?\" sanoi Kyllikki, katsahtaen merkitsevästi kamarin oveen ja\nnousten seisoalleen.\n\nOlavin kasvot ilostuivat ja he hiipivät varpaillaan kamaria kohti. Olavi\navasi oven ja Kyllikki seisoi kauvan kynnyksellä katsellen huonetta,\njoka vaaleine tapetteineen näytti entistä suuremmalta ja valoisammalta.\n\nHän kääntyi ympäri ja tarttui Olavin käteen -- riemuitsevat silmät\nkertoivat mitä hän tunsi ja ajatteli.\n\nOlavi kiersi toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja hänen silmissään\nnäkyi sellainen ilme, kuin hän olisi äkkiä muistanut jotakin.\n\n\"Olenhan minä sinulle kertonut\", puheli hän kuin haaveillen, kävellen\nKyllikin kera tupaan, \"kuinka Sisar-Maiju kerran kävi minua kotiin\nkutsumassa, silloin kun minä vielä olin maailmalla?\"\n\n\"Olet, olet -- se oli niin kaunista, etten minä sitä ikänä unohda!\"\n\n\"Ja kuinka me sitte tulimme, ja kuinka me alotimme -- --\n\nHe olivat saapuneet peräikkunan luo.\n\n-- -- Katsoppas!\" katkasi Olavi äkkiä lauseensa, osottaen kädellään ulos.\n\nAlhaalla alangossa lepäsi Isosuo laajana, lähes silmänkantamattomana\nheidän edessään. Suonreunasta läksi kaksi kookasta viemäriä, joiden\ntieltä kihisevät miesparvet raivasivat metsää -- toiset juoksuttivat ojaa\njälessä. Ne olivat kuin kaksi mahtavaa, eteenpäin rynnistävää\nvaltaväylää, jotka viittasivat kaukaiseen etäisyyteen. Ilta-aurinko loi\npunervan häiveen suolla häärivien miesten hartioille, siellä täällä\nvälähti kirveen tai lapion terä, vesi välkkyi kuin hopea viemäreissä ja\nkostea mura kiilsi metallilta niiden reunoilla.\n\n\"Oo...!\" huudahti Kyllikki ihastuneena. \"Se on siis vihdoinkin alkanut!\"\n\nOlavi käänsi hänet ikkunasta itseensä päin, kiersi molemmat käsivartensa\nhänen ympärilleen ja katsoi hänen silmiinsä niin, kuin hän olisi siihen\nkatseeseen sulkenut kaikki, mitä he olivat eläneet ja nähneet,\nhuokailleet ja toivoneet.\n\n\"_Nyt_ se on vihdoinkin alkanut!\" sanoi hän hiljaa, puristaen Kyllikin\nvoimakkaasti rintaansa vasten.\n\n\n\n"]