[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwXJV0OPuPESeK69js-Zj990AqZeKDH69M9ZuThVkeCQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},761,"Rosvot","Schiller, Friedrich von",1759,1805,"761-schiller-friedrich-von-rosvot","761__Schiller_Friedrich_von__Rosvot","Viisinäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[15],"saksalainen","fi",1781,1915,33358,201922,false,45739,[24,25,26,27],"Brothers -- Drama","German drama -- Translations into Finnish","Inheritance and succession -- Drama","Tragedies (Drama)",[29,30],"German Literature","Plays/Films/Dramas","\"Rosvot: Viisinäytöksinen näytelmä\" by Friedrich Schiller is a dramatic play written in the late 18th century. This work delves into themes of morality, human nature, and social injustice, centering around the character of Kaarle von Moor, a troubled nobleman entangled in a life of crime and familial strife. The narrative explores the complexities of virtue and vice, as it examines the dichotomy of human experience through its rich cast of characters.  At the start of the play, we are introduced to a poignant family dynamic involving Kaarle von Moor and his father, vanha Moor. The scene unfolds with the father anxiously awaiting news about Kaarle, whose actions have cast a shadow on their family name. As the exchange progresses, the two brothers, Frans and Kaarle, are portrayed in stark contrast: Frans is depicted as the dutiful son, while Kaarle embodies the rebellious figure, bringing turmoil not only to his father’s life but to the entire family. The opening sets the stage for a gripping exploration of love, betrayal, and the struggle for identity within the framework of societal expectations. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Siljo, Juhani",289,"Schillerin varhaiskauden näytelmä kuvaa kahden veljeksen, Karl ja Franz Moorin, välistä vihanpitoa ja perintökiistaa. Isänsä hylkäämä Karl ryhtyy lainsuojattomien rosvojen johtajaksi, kun taas juonitteleva Franz pyrkii anastamaan vallan ja rakastetun veljeltään.","Fr. v. Schillerin 'Rosvot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 761.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme asetamitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","ROSVOT\n\nViisinäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nFR. v. SCHILLER\n\n\nSuomentanut Juhani Siljo\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1915.\n\n\n\n\n\n\n        Quae medicamenta non sanant, _ferrum_\n        sanat, quae ferrum non sanat, _ignis_ sanat.\n\n        (Mitä eivät lääkkeet paranna, parantaa _rauta_,\n        mitä ei rauta paranna, parantaa _tuli_.)\n\n                                         Hippokrates.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nÄlköön käsitettäkö tätä näytelmää muuksi kuin dramaattiseksi tarinaksi,\njoka käyttää hyväkseen draaman suoritustavan etuja, ikäänkuin\nyllättääkseen sielun sen salaisimmissa toiminnoissa, muuten\nantautumatta näyttämökappaleen aituuksiin ja ahnehtimatta\nnäyttämöllisestä ruumillistuttamisesta koituvaa, epäiltävää hyötyä.\nMinulle myönnettäneen, että on mieletöntä otaksua voitavan kolmen\ntunnin kuluessa suoriutua tyhjentävästi kolmesta erinomaisesta\nihmisestä, joiden toiminta johtuu ehkä tuhannenkin pikkurattaan\ntoiminnasta, niinkuin ei voi olla mitään aihetta uskoa, että\nterävinkään sieluntuntija saisi neljässäkolmatta tunnissa kolme\nerinomaista henkilöä avautumaan pohjaan asti. Tässä oli tarjolla runsas\nmäärä toisiinsa kasvettuneita tosiseikkoja, joita en mitenkään voinut\nahtaa Aristoteleen ja Batteux'n kovin kapeihin paalukujiin.\n\nNäytelmääni ei kuitenkaan häädä näyttämöltä erikoisesti sen\nainesrunsaus, vaan pikemminkin sen sisällys. Sen rakenne vaati siinä\nesiintymään monia luonteita, jotka loukkaavat hienompaa siveellistä\ntunnetta ja kauhistuttavat meitä, siroihin tapoihin tottuneita.\nJokaiselta ihmiskuvaajalta välttämättömyys vaatii tätä, jos hän haluaa\ntarjota todellisen elämän kuvan, eikä tekokaunista ihantelua tai\nkaava-ihmisiä. On nyt kerta kaikkiaan tavallista, että paha on hyvän\nvarjostuksena ja että hyve saa elävimmän värityksen, jouduttuaan\nristiriitaan paheen kanssa. Ken on asettanut määräkseen kukistaa paheen\nja kostaa uskonnon, siveydensääntöjen ja yhteiskunnan lakien puolesta\nnäiden vihollisille, hänen täytyy paljastaa pahe kamalassa\nalastomuudessaan ja näyttää se ihmiskunnalle koko summattomuudessaan,\n-- hänen täytyy itse tarpeen tullen käydä läpi sen öiset sokkelolinnat,\n-- hänen täytyy osata pakoittautua mielentiloihin, joiden\nluonnonvastaisuutta hänen sielunsa kammoaa.\n\nTässä tuodaan esiin pahe koko sisäisine rakenteineen. Fransissa se\npurkaa omantunnon sekasortoiset kauhut voimattomaan järkeilyyn,\nnäivettää tuomitsevan tunteen ja lyö ilveilyksi uskonnon vakavan äänen.\nKen on ehtinyt niin kauas (jota kunniaa me emme häneltä kadehdi), että\nteroittaa järkeään sydämensä kustannuksella, hänelle pyhinkään ei ole\nenää pyhää, -- hänelle ei ihmisyys, ei jumaluus merkitse mitään,\nkumpikin maailma on tyhjää hänen silmissään. Olen koettanut hahmoitella\ntällaisesta epäihmisestä sattuvan, elävän muotokuvan, jakaa osiinsa\nhänen palojärjestelmänsä täydellisen koneiston -- sekä koetella sen\nvoimaa totuutta vastaan. Missä määrin se on sille onnistunut, sitä\ntarkattakoon tämän tarinan edistyessä. Arvelen tavanneeni\nluonnontotuuden.\n\nHänen rinnallaan seisoo toinen, joka saa ehkä montakin lukijoistani\nhämilleen: henki, jota pahin rikollisuus houkuttelee vain siihen\nliittyvän _suuruuden_ vuoksi; sen vaatiman voiman takia; siitä\njohtuvien _vaarojen_ tähden. Merkillinen, arvokas luonne, joka on\nsaanut osakseen voiman kasvaa välttämättömästi siihen suuntaan, minkä\nse voima saa, kasvaa joko Brutukseksi tai Catilinaksi. Onnettomat\nasianhaarat määräävät hänet jälkimäiseen suuntaan, ja vain hirveän\nharhakierroksen tehtyään hän pääsee edelliselle tielle. Väärien\nkäsitysten toiminnasta ja vaikutuksesta, kaikkien lain rajojen yli\ntulvivan voiman ylenpalttisuuden piti luonnonpakosta pirstoutua\nporvarillisia olosuhteita vasten, ja näihin haltioituneisiin unelmiin\nsuuruudesta ja elämäntyöstä tarvitsi liittyä vain katkeruutta\nihanteetonta maailmaa kohtaan, niin oli valmis se kumma Don Quixote,\njota me rosvo Moorina kammoamme ja rakastamme, ihailemme ja\nsäälittelemme. Toivoakseni minun ei tarvitse edes huomauttaa, että yhtä\nvähän kuin espanjalaisen ivaromaani suomii vain ritareita, yhtä vähän\nminä näytän tätä kuvastinta yksinomaan rosvoille.\n\nNykyään on myös ylevänä muotina antaa älynsä loistaa uskonnon\nkustannuksella, niin että tuskin enää käy nerosta, ellei laske\njumalatonta pilkkaansa pahnailemaan sen pyhimpiä totuuksia. _Raamatun_\njalo yksinkertaisuus saa sietää, että sitä jokapäiväisessä\nseuraelämässä niin sanotut älypäät repeloivat ja naurettavaksi\nvääristelevät; sillä mitä pyhää ja vakavaa ei vääntelemällä ja\nkääntelemällä saa naurunalaiseksi? -- Toivoakseni en ole hankkinut\nuskonnolle ja todelliselle siveydelle kovin arvotonta hyvitystä,\njättäessäni nämä nenäkkäät Sanan-halveksijat riettaimpien rosvojeni\nhahmoissa alttiiksi ihmisten ylenkatseelle. Mutta vielä enemmän. Näiden\nmoraalittomien luonteiden, joista edellä oli puhe, täytyi loistaa\neräiltä puolilta, useinpa korvatakin älyllään se puutos, mikä heillä\noli sydämessä. Tässä kohden olen vain ikäänkuin sanallisesti kopioinut\nluontoa. Jokaiseen, konnaankin, on painettuna jonkin verran näkyviin\njumalankuvan tuntomerkki, ja ehkäpä suuren rikollisen ja suuren\nvanhurskaan välillä ei ole välimatkaa niinkään paljoa kuin jälkimäisen\nja pienen syntisen välillä; sillä siveellisyys kasvaa yhtä rintaa\nvoimien kanssa, ja kuta laajemmat lahjat, sitä laajempi ja kauheampi\nniiden harhautuminen, ja sitä suuremmaksi syyksi luettava niiden\nväärinkäyttö.\n\nKlopstockin Adramelech herättää meissä tunteen, missä ihailu sulaa\ninhoon. Miltonin Saatanaa me seuraamme vavisuttavalla hämmästyksellä\nläpi eksyttävän kaaoksen. Vanhojen näytelmärunoilijain Medea jää\nkammottavaisuudestaan huolimatta sentään suureksi, ihanaksi naiseksi,\nja lukija ihailee Shakespearen Rikhardia aivan yhtä varmaan kuin hän\nvihaisikin häntä, jos tuo konna seisoisi hänen edessään päivän valossa.\nKun siis määränäni on esittää _kokonaisia_ ihmisiä, niin minun täytyy\nottaa kuvaan myös heidän oivalliset puolensa, joita ei kurjimmastakaan\ntäydelleen puutu. Jos tahdon varoittaa tiikerin vaarallisuudesta, niin\nen silti saa kieltää sen kauniin täplätaljan komeutta, jottei\nkaivattaisi tiikeriä tiikerissä. Eikä ihminen, joka on pelkkää\nkonnuutta, kuulu ensinkään taiteen maailmaan; hän vain työntää luotaan,\nvaikka hänen päinvastoin pitäisi kiinnittää itseensä yleisön huomio.\nHänen puhuessaan käännettäisiin heti lehteä. [On otettava huomioon,\nettä tämä esipuhe on kirjoitettu näytelmän ensi _painosta_ varten.]\nJalo sielu sietää jatkuvaa moraalista epäsointua yhtä vähän kuin korva\nveitsen raaputusta lasiin.\n\nMutta juuri sen vuoksi tahdon itse olla neuvomatta tämän näytelmäni\nesittämiseen näyttämöllä. Jo muutenkin vaaditaan molemmilta, niin\nrunoilijalta kuin hänen lukijaltaankin, suhteessaan siihen vissi määrä\nhengenvoimaa: edelliseltä, ettei hän _kaunistele_ pahetta,\njälkimäiseltä, ettei hän salli jonkin kauniin puolen lahjoa itseään\npitämään arvossa myös rietasta pohjaa. Minuun nähden ratkaiskoon asian\njoku kolmas -- mutta lukijaini pätevyyttä siihen en pidä aivan\ntaattuna. Roskaväki, jolla en suinkaan tahdo tarkoittaa yksinomaan\nkadunlakaisijoita, roskaväki on (meidän kesken sanoen) levittänyt\njuurensa lavealle joka suuntaan, ja onnettomuudeksi se -- johtaa\nyleistä mielipidettä. Ollen liian likinäköinen käsittämään teokseni\n_kokonaisuutta_, liian ahdasmielinen ymmärtämään sen _suuruutta_, liian\nilkeä ottamaan huomioonsa sen _hyvyyttä_, se tulee, pelkään, ehkä\ntekemään tyhjäksi tarkoitukseni, luulee ehkä löytävänsä tässä\npuolustuskirjan paheelle, jonka minä kuitenkin tuomitsen tuhoon, ja\nvaatii oman yksinkertaisuutensa korvausta runoilija-poloiselta, jolle\ntavallisesti tapahtuu kaikkea muuta paitsi oikeus.\n\nAbdera ja Demokritos palaavat ikuisesti uudelleen esille, ja\nkunnon Hippokratestemme täytyisi käyttää avukseen kokonaiset\npärskäjuuri-istutukset, jos heidän mieli päästää meidät parantavilla\nlääkekeitteillään pahasta. Liittykööt vain niin monen monet totuuden\nystävät opettamaan kanssaihmisiään saarnatuoleista ja näyttämöiltä:\nroskaväki pysyy iäti roskaväkenä, vaikka aurinko ja kuu muuttuvatkin ja\nmaa ja taivas vanhenevat kuin vaate. Ehkä minun olisi pitänyt,\nheikkosydämisten iloksi, noudattaa vähemmän uskollisesti luontoa; mutta\nvaikka se kovakuoriainen, jonka me kaikki tunnemme, kaivaakin lantaa\neroon helmistä, vaikka onkin saatu kokea tulen polttavan ja veden\nhukuttavan, -- niin onko sen vuoksi helmi, tuli, vesi pantava\ntakavarikkoon?\n\nUskallan lukea näytelmäni, sen merkillisen ratkaisun takia, täydellä\nsyyllä kuuluvaksi siveellisiin kirjoihin; pahe kehittyy siinä\narvoiseensa päätökseen. Hairahtunut palaa lakien viittaväylälle. Hyve\nperii voiton. Ken suhtautuu minuun vain niin kohtuullisesti, että ottaa\nlukeakseen teokseni kokonaan ja tahtoakseen ymmärtää minua, hänen voin\nodottaa -- en ihailevan minua runoilijana, vaan kunnioittavan minua\nrehellisenä miehenä.\n\nKirjoitettu pääsiäisenä 1781.\n\n                                           _Julkaisija_.\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nMAKSIMILIAN, hallitseva kreivi VON MOOR.\nKAARLE | hänen poikiaan.\nFRANS  |\nAMALIA VON EDELREICH.\nSPIEGELBERG |\nSCHWEIZER   |\nGRIMM       |\nRAZMANN     | elostelijoita, sittemmin ryöväreitä.\nSCHUFTERLE  |\nROLLER      |\nKOSINSKY    |\nSCHWARZ     |\nHERMAN, erään aatelismiehen äpärä.\nDANIEL, kreivin palvelija.\nPASTORI MOSER.\nERÄS MUNKKI.\nRosvojoukkio.\nSivuhenkilöltä.\n\nTapahtumapaikka on Saksassa. Tapahtuma-aika noin kaksi vuotta.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Frankki.\n    Sali Moorin linnassa.\n\n    FRANS. VANHA MOOR.\n\nFRANS. Mutta voitteko tosiaankin hyvin, isä? Näytätte niin apealta.\n\nVANHA MOOR. Aivan hyvin, poikani -- mitä tahdoit sanoa minulle?\n\nFRANS. Posti on tullut -- kirje leipzigiläiseltä kirjeenvaihtajaltamme\n--\n\nV. MOOR (elostuen). Uutisiako Kaarle pojastani?\n\nFRANS. Hm, hm! -- Niitä kyllä. Mutta pelkään -- en tiedä voinko --\nterveyteenne katsoen? -- Voitteko todella aivan hyvin, isä?\n\nV. MOOR. Kuin kala vedessä! -- Kirjoittaako hän pojastani -- Mistä sait\ntämän huolen? Olet kysynyt minulta kahdesti.\n\nFRANS. Jos olette sairas, -- jos teissä on vähintäkään oiretta\nsinnepäin, niin jääköön tämä asia -- puhun siitä teille sopivampaan\naikaan. (Puolittain itsekseen.) Tämä sanoma ei ole raihnaalle\notollinen.\n\nV. MOOR. Jumala! Mitä saanenkaan kuulla?\n\nFRANS. Sallikaa minun ensin vetäytyä hetkeksi syrjään vuodattamaan\nsäälin kyynel tuhlaajaveljeni takia -- minun pitäisi iäti olla vaiti,\nsillä hän on teidän poikanne, minun pitäisi iäksi salata hänen häpeänsä\n-- sillä hän on minun veljeni. -- Mutta ensimäinen surullinen\nvelvollisuuteni on totella teitä -- siksi antakaa minulle anteeksi!\n\nV. MOOR. Voi Kaarle, Kaarle! Tietäisitpä, miten käytöksesi kiduttaa\nisäsi sydäntä! Tietäisitpä, että yksi ainoa iloinen uutinen sinusta\nlisäisi kymmenen vuotta ikääni, tekisi minut nuorukaiseksi -- sen\nsijaan että nyt jokainen sanoma saattaa minut askelen lähemmä hautaani!\n\nFRANS. Jos niin on, vanhus, niin jääkää hyvästi, -- muutoin repisimme\nkaikki jo tänään hiukset päästämme arkkunne ääressä.\n\nV. MOOR. Jää! -- Yksi lyhyt askel on vielä otettava, -- tehköön hän\ntahtonsa! (Istuutuen). Hänen isiensä synnit etsiskellään kolmanteen ja\nneljänteen polveen, -- täyttäköön hän tehtävänsä!\n\nFRANS (ottaa kirjeen taskustaan). Tunnette kirjeenvaihtajamme.\nKatsokaa! Antaisin sormen oikeasta kädestäni, jos voisin sanoa häntä\nvalehtelijaksi, katalaksi, myrkylliseksi valehtelijaksi -- --\nTyyntykää! Saatte suoda anteeksi, etten anna teidän itse vielä lukea\nkirjettä. Ette saa vielä kaikkea tietää.\n\nV. MOOR. Kaikki, kaikki, -- poikani, säästät minut kulkemasta\nkainalosauvoin.\n\nFRANS (lukee). \"Leipzig, 1 p. toukokuuta. -- Ellei minua sitoisi lupaus\nolla salaamatta sinulta, rakas ystävä, vähintäkään siitä, mitä voin\nsaada tietooni veljesi elämästä, niin ei koskaan joutuisi syytön kynäni\ntällä tavoin syypääksi julmuuteen sinua kohtaan. Sadat kirjeesi\nvakuuttavat minulle, että tämäntapaisten sanomain täytyy raadella sinun\nveljensydäntäsi; on kuin näkisin sinun jo tuon kunnottoman, tuon\nkurjan\" -- (vanha MOOR peittää kasvonsa). Luen vain lievimmät kohdat,\nisä, \"-- tuon kurjan takia kyynelissä kylpevän\", ah, ne vierivät, -- ne\ntulvivat säälin virtana poskiani alas -- \"on kuin näkisin jo vanhan,\nhurskaan isäsi kuolonkalpeana\" -- Jeesus, Maaria! Näytättehän siltä jo\nennenkuin tiedätte paljon mitään.\n\nV. MOOR. Edelleen, edelleen!\n\nFRANS. \"-- kuolonkalpeana vaipuvan tuoliinsa ja kiroavan sitä päivää,\njolloin hän ensi kerran kuuli itseään sopertaen kutsuttavan _isäksi_.\nEi ole haluttu paljastaa minulle kaikkea; ja siitä vähästä, mitä minä\ntiedän, saat sinä tietää vain vähän. Veljesi näyttää nyt täyttäneen\nhäpeänsä mitan; minä ainakaan en tiedä mitään siitä, mitä hän todella\non saanut toimeen, ellei hänen neroutensa tässä kohden voita minun\nälyäni. Ensin tehtyään velkaa neljäkymmentätuhatta tukaattia\" --\nsievoinen taskuraha, isä, -- \"ja sitä ennen vieteltyään erään rikkaan\npankkiirin tyttären sekä haavoitettuaan kuolettavasti kaksintaistelussa\ntämän kosijan, erään ylhäisen, kunnon nuorukaisen, oli hänellä kylliksi\nrohkeutta viime yönä pujahtaa oikeuden käsistä seitsemän muun kanssa,\njotka hän oli vetänyt mukaansa elosteluunsa\" -- Jumalan nimessä, isä,\nmikä teitä vaivaa?\n\nV. MOOR. Riittää! Keskeytä, poikani!\n\nFRANS. Säästän teitä. -- \"Hänet on määrätty vangittavaksi, häväistyksen\nkärsineet vaativat kuohuissaan hyvitystä, hänen päästään on luvattu\npalkinto, -- Moorin nimi\" -- Ei, poloiset huuleni eivät sentään saa\nsurmata isää! (Repii kirjeen.) Älkää uskoko, isä, älkää uskoko tästä\nsanaakaan!\n\nV. MOOR (itkee katkerasti). Nimeni! Rehellinen nimeni!\n\nFRANS (lankeaa hänen kaulaansa).\nKurja, kolmasti kurja Kaarle! Enkö tätä aavistanut, kun hän jo\npoikasena vaani tyttöjä, kolusi katupoikain ja hulttioitten kanssa maat\nja mantereet, karttoi kirkon näkemistäkin kuten pahantekijä vankilaa ja\nheitti teiltä kiristämänsä rahat ensimäisen vastaantulevan kerjäläisen\nhattuun, sillä välin kun me ylensimme kotona mielemme hurskaisiin\nrukouksiin ja pyhien saarnakirjojen tutkisteluun? -- Enkö tätä\naavistanut, kun hän lueskeli Julius Caesarin ja Aleksanteri Suuren sekä\nmuiden paatuneitten pakanain seikkailuja mieluummin kuin\nkatumuksentekijän Topiaan tarinaa? -- Sadasti ennustin teille tätä,\nsillä rakkauteni häneen pysyi aina lapsenvelvollisuuden rajoissa, -- se\nvesa syöksee vielä meidät kaikki kurjuuteen ja häpeään! -- Oi kunpa ei\nhänellä olisi Moorin nimeä, kunpa minun sydämeni ei sykkisi niin\nlämpimästi hänen tähtensä! Tämä jumalaton rakkaus, jota en voi kitkeä\npois, syyttää minua vielä kerran Jumalan tuomioistuimen edessä.\n\nV. MOOR. Voi toiveitani! Kultaisia unelmiani!\n\nFRANS. Tiedän ne hyvin. Niistähän juuri puhuin. Se hengen tulisuus,\nmikä hehkuu pojassa, sanoitte te aina, joka saa hänet niin alttiiksi\nkaiken suuruuden ja kauneuden vaikutuksille; tuo avonaisuus, mikä\nkuvastaa sielua hänen silmissään, tuo tunteen herkkyys, joka sulattaa\nhänet aina tuskaa nähdessään kyyneleiseen osanottoon, tuo miehenmieli,\njoka ajaa häntä kiipeämään satavuotisten tammien latvaan ja ojien ja\npaalutusten ja vuolaitten virtojen yli kiitämään -- tuo lapsekas\nkunnianhimo, tuo voittamaton itsepäisyys sekä kaikki nuo kauniit,\nloistavat avut, jotka orastivat hänessä ja näyttivät hänet isänsä\npojaksi, tekevät hänestä kerran --- niin toivottiin -- ystävälle\nlämpimän ystävän, kunnon kansalaisen, sankarin, _suuren, suuren_\nmiehen. -- Näettekö nyt, isä! Tulinen henki on kehittynyt, laajennut,\nkantanut jaloja hedelmiä. Katsokaas kuinka tuo avonaisuus on kuontunut\nröyhkeydeksi, katsokaas kuinka tunteen herkkyys kuhertaa hempeänä\nkeimailijain edessä, kuinka se on altis jonkun Frynen suloille!\nKatsokaas kuinka tuo tulinen nerous on kuudessa lyhyessä vuodessa\npolttanut hänen elämän-öljynsä niin tarkoin, että hän kummittelee\nelävänä, ja ihmiset tulevat ja sanovat häpeämättä: c'est l'amour qui a\nfait ça! [Rakkaus se on tehnyt tämän!] Ah, katsokaas, kuinka se rohkea,\nyritteliäs älypää tahtoo suorittaa suunnitelmia, joiden rinnalla\nCartouchen ja Howardin urotyöt menevät mitättömiin! Ja kunhan nämä\nihanat oraat ehtivät kasvaa täyteen mittaansa, -- mitä täydellistä\nvoimmekaan odottaa hänen varhaisesta iästään huolimatta! -- Ehkäpä\nkoette, isä, vielä sen ilon, että saatte nähdä hänet johtamassa\nurhoparvea, joka hallitsee metsien pyhää hiljaisuutta ja keventää\nväsyneen vaeltajan matkataakan puoleen, -- ehkäpä saatte vielä ennen\nhautaan vaipumistanne tehdä pyhiinvaellusretken hänen muistopatsaansa\nluo, jonka hän on itselleen pystyttänyt maan ja taivaan välille, --\nehkäpä, oi isä, isä, saatte etsiä itsellenne toista nimeä, sillä\nmuutoin teitä osoittelevat sormillaan katupojat ja kamasaksat, jotka\novat Leipzigin torilla nähneet herra poikanne kuvan.\n\nV. MOOR. Ja sinäkin, rakas Frans, sinäkin? Voi lapseni, miten he\ntähtäävätkin -- suoraan sydämeeni!\n\nFRANS. Näette, että minä osaan olla sukkelakin, mutta minun\nsukkeluuteni on kuin skorpionin pistos. -- Ja sitten tuo kuiva\narki-ihminen, kylmä, puiseva Frans, -- ja mitä nuo kaikki nimittelyt\novatkaan, joihin vastakohtaisuus hänen ja minun välillä yllytti teitä,\nkun hän istui sylissänne tai nyppi poskeanne --, hän kuolee kerran\nkotinurkkiinsa ja lahoo ja unhoittuu, kun sen sijaan tämän yleisneron\nmaine kiitää Pohjoisnavalta hamaan Etelänavalle. Haa, kätensä ristii\ntuo kylmä, kuiva, puiseva Frans, kiittäen sinua, taivas -- ettei ole\nhänen kaltaisensa!\n\nV. MOOR. Suo anteeksi, lapseni; älä suutu isään, joka näkee pettyneensä\ntoiveissaan. Jumala, joka Kaarlen kautta lähettää minulle kyyneliä,\nkäyttää sinua, rakas Frans, pyyhkimään ne silmistäni.\n\nFRANS. Niin, isä, hän pyyhkii ne silmistänne. Fransinne uhraa elämänsä\nteidän elämänne pitennykseksi. Teidän elämänne on se oraakkeli, jolta\nminä ennen kaikkea kysyn neuvoa siitä, mitä aion tehdä, se peili, jossa\nminä kaikkea tarkastan, -- ei mikään velvoitus ole minulle niin pyhä,\netten sitä oitis rikkoisi, jos on kallis henkenne kysymyksessä. --\nUskotteko sanani?\n\nV. MOOR. Sinulla on vielä suuria velvoituksia hartioillasi, poikani --\nJumala sinua siunatkoon siitä, mitä olit ja vasta olet minulle.\n\nFRANS. Sanokaahan nyt minulle: jos teidän ei olisi pakko kutsua tätä\npoikaa omaksenne, ettekö olisi onnellinen mies silloin?\n\nV. MOOR. Hiljaa, oi hiljaa! Kun kätilö toi hänet minulle, nostin hänet\ntaivasta kohti ja huudahdin: \"Enkö ole onnellinen mies?\"\n\nFRANS. Senpä sanoitte. Entä nyt? Kadehditte kehnointa alustalaistanne\nsiksi, ettei hän ole tämän isä, -- teillä on murhetta niin kauan kuin\nteillä on tämä poika. Se murhe kasvaa sikäli kuin Kaarlekin. Se murhe\nkalvaa elämänne juuria.\n\nV. MOOR. Oh, hän on tehnyt minut kahdeksankymmenvuotiaaksi vanhukseksi.\n\nFRANS. No niin -- entäpä jos luopuisitte tuosta pojastanne?\n\nV. MOOR (hypähtäen pystyyn). Frans, Frans, mitä sanot?\n\nFRANS. Eikö juuri tämä rakkautenne häneen ole syynä kaikkeen\nmurheeseenne? Ilman sitä rakkautta ei häntäkään enää ole teillä\nolemassa. Ilman sitä rikollista, tuomittavaa rakkautta on hän teistä\nkuin kuollut -- kuin koskaan syntymätön. Ei liha eikä veri, vaan sydän\nse tekee meidät isiksi ja pojiksi. Kun ette tätä epäsikiötä enää\nrakasta, niin hän ei enää ole poikanne, vaikka hän olisikin lihaa\nteidän lihastanne. Hän on tähän saakka ollut silmäteränne, -- mutta jos\nsilmäteräsi pahentaa sinut, sanoo Sana, niin heitä se pois. On parempi\npäästä yksisilmäisenä taivaaseen kuin kaksisilmäisenä joutua\nhelvettiin. On parempi tulla lapsetonna taivaaseen kuin että kumpikin,\nisä sekä poika, joutuvat helvettiin. Niin puhuu Jumala!\n\nV. MOOR. Sinä vaadit siis minua kiroamaan poikani?\n\nFRANS. En, en toki! -- Poikaanne teidän ei pidä kiroaman. Ketä kutsutte\npojaksenne? Häntäkö, jolle annoitte elämän, vaikka hän käyttää kaiken\ntaitonsa lyhentääkseen teidän elämänne?\n\nV. MOOR. Oh, se on liiankin totta! Tuomio käy näin ylitseni. Herra\nkäyttää häntä aseenaan.\n\nFRANS. Näettekö, kuinka lapsenomaisesti lempilapsenne teitä kohtelee!\nHän kuristaa teidät isällisellä osanotollanne; surmaa teidät\nrakkaudellanne, lahjoo isänsydämenne, antaakseen vain armoniskun\nteille. Kun teitä ei enää ole olemassa, niin hän on tilustenne herra,\nviettiensä kuningas. Pato on murrettu ja hänen himojensa virta voi nyt\ntulvailla vapaasti. Ajatelkaa kerran itse olevanne hänen asemassaan!\nKuinka monasti hänen täytyykään toivoa isänsä maan alle -- kuinka usein\nveljensä --, jotka ovat niin armottomasti hänen hulttiomenonsa tiellä.\nMutta onko se rakkautta rakkaudesta? Onko se lapsen kiitollisuutta isän\nlempeydestä? Se, että hän hetken irstaalle nautinnolle uhraa kymmenen\nvuotta teidän elämäänne? Se, että hän hekumallisessa tuokiossa heittää\npeliin isiensä maineen, joka on jo seitsemän vuosisataa pysynyt\nsaastumatta? Sellaistako sanotte pojaksenne? Vastatkaa: sanotteko\nsellaista pojaksenne?\n\nV. MOOR.\nSäälimätön lapsi, mutta minun lapseni, minun lapseni sentään!\n\nFRANS. Rakas, suloinen lapsi, jonka ainainen pyrintö on päästä\nisästään. -- Kunpa te oppisitte ymmärtämään, kunpa suomukset\nputoaisivat silmistänne! Mutta teidän laupeutenne tukee välttämättä\nhänen irstauttaan, teidän suojeluksenne antaa sille oikeutusta.\nTotisesti, te vieritätte kirouksen pois hänen päänsä päältä; teidän\npäällenne, isä, teidän päällenne se tuomiona lankeaa.\n\nV. MOOR. Oikein, aivan oikein! -- Minun, minun yksin on syy!\n\nFRANS. Kuinka monet tuhannet, jotka ovat juopuneet hekuman maljain\nääressä, ovatkaan kärsimyksissä parantuneet. Ja eikö ruumiillinen\ntuska, kaiken riihattomuuden seuraus, ole jumalaisen tahdon viittaus?\nSaisiko ihminen julmalla hempeydellään muuttaa sen muuksi? Saako isä\nsyöstä iäksi turmioon hänelle uskotun lunnaan? -- Ajatelkaa tarkoin,\nisä: jos jätätte hänet joksikin aikaa kurjuuteensa, niin eikö hän ole\nvälttämättä joko tekevä kääntymyksen ja parantuva -- tai sitten hän\ntulee kurjuuden suuressa koulussa jäämään konnaksi, ja silloin --\nonnettomuudekseen isä tekee hemmoittelullaan tyhjäksi korkeamman\nviisauden aivoitukset! -- No, isä?\n\nV. MOOR. Kirjoitan hänelle, että vedän käteni pois hänestä.\n\nFRANS. Niin teette oikein ja viisaasti.\n\nV. MOOR. Että hän älköön koskaan tulko kasvojeni eteen.\n\nFRANS. Se vaikuttaa terveellisesti.\n\nV. MOOR (lempeästi). Kunnes hän on muuttunut.\n\nFRANS. Aivan niin, aivan niin. -- Mutta jospa hän sitten tulee hurskas\nnaamari kasvoillaan, anelee sääliänne, hellittää teistä anteeksiannon,\nja huomenna menee ja pilkkaa teidän heikkouttanne porttojensa sylissä?\n-- Ei, isä! Hän palaa vapaaehtoisesti, kun hänen omatuntonsa on\nvapauttanut hänet syytöksestä.\n\nV. MOOR. Kirjoitan siten hänelle oitis.\n\nFRANS. Sana vielä, isä! Vihantunteenne, pelkään, voisi johtaa kynäänne\nkovin tylyihin sanoihin, jotka murtaisivat hänen sydämensä -- ja sitä\npaitsi --, ettekö usko, että hän pitäisi jo sitä anteeksiantona, jos te\npitäisitte häntä omakätisen vastauksen arvoisena? Siksi on parempi,\nettä jätätte kirjoittamisen minulle.\n\nV. MOOR. Tee se, poikani. -- Ah, se olisikin särkenyt sydämeni!\nKirjoita hänelle -- --\n\nFRANS (nopeasti). Se on siis päätetty?\n\nV. MOOR. Kirjoita hänelle, että tuhat verikyyneltä, tuhat unetonta yötä\nolen -- -- Mutta älä saata poikaani epätoivoon!\n\nFRANS. Ettekö tahdo käydä levolle, isä? Tämä koski teihin kovasti.\n\nV. MOOR. Kirjoita hänelle, että isänsydän -- Sanon sinulle, älä saata\npoikaani epätoivoon! (Lähtee murheisena.)\n\nFRANS (katsoo nauraen hänen jälkeensä.) Älä ole huolissasi, vanhus; et\nkoskaan paina häntä rintaasi vasten. Tie siihen on häneltä katkaistu\nkuin tie helvetistä taivaaseen. -- Hän oli riistetty sylistäsi,\nennenkuin tiesit, että itse jaksaisit sitä tahtoa. -- Olisinpa ollutkin\nkurja poropeukalo, ellen olisi saanut reväistyksi poikaa isänsä\nsydämeltä, vaikka hän olisi ollut rautasitein siihen nidottu. -- Olen\nkiroista kutonut ympärillesi taikaverkon, jonka sisään hän ei pääse. --\nOnneksesi, Frans, poissa on tuo sylilapsi -- metsä on kirkkaampi. Minun\ntäytyy tarkoin piiloittaa nämä paperit, -- kuinka helposti voisikaan\njoku tuntea käsialani. (Hän kokoaa kirjeenpalat kasaan.) -- Ja murhe\nkatkaisee pian vanhuksenkin elämänlangan, -- ja Amalian sydämestä minun\ntäytyy reväistä tämä Kaarle, vaikkapa puoli hänen elämäänsä jäisi\njäljessä laahaamaan.\n\nMinulla on suuri oikeus olla tyytymätön luontoon ja kunniani kautta,\nminä käytän sitä oikeutta. Miksi en minä ryöminyt ensimäisenä äitini\nkohdusta? Miksi en ole ainoa lapsi? Miksi piti minun saaman taakakseni\ntämä peloittava rumuus, juuri minun? Aivan kuin luonto olisi\nsynnyttänyt minut jonkunlaisena jätteenä. Miksi juuri minulle tämä\nlappalaisnenä? Juuri minulle tämä neekerin turpa, nämä hottentotin\nsilmät? Totisesti, luulen, että luonto on kaikista ihmislajeista\nkasannut kaiken inhoittavan ja pyöräyttänyt minut siitä. Kuolema ja\nkirous! Kuka antoi sille valtakirjan pidättää minulta sen, minkä toinen\nsai lahjaksi? Saattoiko joku lahjoa sen ennen veljeni syntymää? Tai\nloukata sitä juuri ennenkuin minä sain elämän? Kuinka saattoi luonto\ntehdä tehtävänsä näin puolueellisesti!\n\nEi, ei! Minä syytän sitä väärin. Antoihan se meille kekseliään hengen,\nheittäessään meidät alastomina ja surkeina tämän valtameren,\n_maailman_, rannalle. -- Uikoon ken osaa, ja hukkukoon ken on saamaton.\nSe ei antanut minulle mitään mukaan, oma asiani on nyt, miksi tahdon\ntulla. Kullakin on sama oikeus suurimpaan ja pienimpään, vaatimus\ntaittuu vaatimusta, vietti viettiä ja voima voimaa vasten. Ylivoimaisen\nhallussa on oikeus, ja lakeinamme ovat voimiemme rajat.\n\nOnhan tosin eräitä yhteissopimuksia, jotka on tehty maailman\nverenkierron järjestämiseksi. -- Kunniallinen nimi: todellakin,\ntuottoisa raha, jolla voi mainiosti harjoittaa kaupustelua, kun vain\nosaa hyvin sen taidon. -- Omatunto: no jaa, hauska räsy-ukko varpusten\npelättinä kirsikkapuista -- sekin kekseliäästi sommiteltu vaihtopaperi,\njoka päästää vararikkoisenkin pulasta.\n\nTodellakin, hyvin kiitettäviä keksintöjä pitämään narreissa vireillä\nkunnioitusta ja painamaan roskaväkeä tohvelin alle, jotta taitomiehillä\non sitä mukavampi olo. Epäilemättä sangen hupaisia laitoksia! Ne\nnäyttävät minusta aivan niiltä aidoilta, joilla alustalaiseni sangen\novelasti saartavat peltonsa, niin ettei muka yksikään jänis, ei\npahaisinkaan jänisjussi pääsisi yli; -- mutta armollinen herra\nkannustaa ravuriaan ja ajaa keinuen tuhotun viljan yli.\n\nJänis parka! On todella surkeata näytellä jäniksen osaa tässä\nmaailmassa. -- Mutta armollinen herra tarvitsee jäniksiä!\n\nNiinpä ripeästi eteenpäin! Ken ei mitään pelkää, hän ei ole voimaltaan\nvähäisempi kuin se, jota kaikki pelkäävät. Nykyään on tapana pitää\nhousunlahkeissa solkia, joilla ne mielen mukaan väljennetään ja\ntiukennetaan. Leikkautammepa itsellemme uusinta kuosia noudattelevan\nomantunnon, jotta lihoessamme voimme sitä mielemme mukaan väljentää,\nkun puemme sen yllemme. Mitä me siihen voimme? Menkää räätälin luo!\nOlen kuullut jaariteltavan laveasti niin sanotuista _verisiteistä_,\njotka voisivat vanhan kansan mieheltä panna pään pyörälle. -- Tuo on\nsinun veljesi -- se merkitsee samaa kuin: hän on paistettu samassa\nuunissa missä sinäkin, siksi hän olkoon sinulle pyhä. Tarkastakaapa\njoskus lähemmin tuota nurinkurista johtopäätöstä, tuota hassua\nväitettä, joka kimpoaa ruumiillisesta sukulaisuudesta sielujen\nsopusointuun, samasta kodista tunteen yhteyteen, yhtäläisestä ruuasta\nyhtäläisiin taipumuksiin! -- Mutta edelleen: tuo on isäsi! Hän on\nantanut sinulle elämän, sinä olet hänen lihaansa ja vertansa, -- hän\nolkoon siis sinulle pyhä! Taas viekas johtopäätös. Haluaisin sentään\nkysyä, _miksi_ hän teki minut? Eihän toki rakkaudesta minuun, josta\nvasta piti tuleman \"minä\"? Tunsiko hän minua, ennenkuin teki minut? Tai\najatteliko hän minua, käydessään luomaan minua? Tai toivoiko hän minua\nsilloin, kun teki minut? Tiesikö hän, mikä minusta oli tuleva? Sitä en\ntoivoisi hänestä, sillä silloin minä rankaisisin häntä siitä, että hän\nkuitenkin teki minut. Olenko hänelle kiitoksen velkaa siitä, että\nminusta tuli mies? Yhtä vähän kuin voisin soimata häntä, jos hän olisi\ntehnyt minusta naisen. Voinko tunnustaa rakkauden, joka ei perustu\nkunnioitukseen minun _minuuttani_ kohtaan? Voisiko olla kunnioitusta\nminun minuuttani kohtaan, kun se pitäisi syntyä juuri siitä, minkä\nedellytys se olisi oleva? Missä piilee nyt pyhyys? Itse siinä\ntoimituksessako, josta minä synnyin? -- Ikäänkuin se olisi enempää kuin\neläimellisen himon eläimellistä tyydyttämistä. -- Vai piileekö se ehkä\ntämän toimituksen tuloksessa, mikä kuitenkaan ei ole muuta kuin\nrautainen välttämättömyys, jota niin mielellään vältettäisiin, ellei se\nvaatisi lihan ja veren halujen kieltämistä. Pitäisikö minun muka puhua\nhänelle hyviä sanoja siksi, että hän rakastaa minua? Se on hänen\nturhamaisuuttaan, kaikkien taideniekkain yhteistä perisyntiä: hehän\npöyhkeilevät teoksestaan olipa se kuinka tökerö tahansa. -- Siinä,\nnähkääs, onkin koko noitakeino, minkä te peitätte pyhään sumuun,\nkäyttääksenne väärin pelkuruuttamme. Sallisinko minäkin talutettavan\nitseäni siinä kuten pojanvesaa?\n\nHeipä hei, ripeästi siis toimeen! -- Tahdon ympäriltäni kitkeä pois\nkaiken, mikä estää minua saamasta _herran_ oikeuksia. _Herra_ minun\ntäytyy olla ottaakseni väkivallalla sen, minkä saavuttamiseen minulta\npuuttuu rakastettavuutta. (Poistuu.)\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Kapakka Saksin rajoilla.\n\n    KAARLE V. MOOR syventyneenä lukemaan. SPIEGELBERG juoden\n    pöydän ääressä.\n\nKAARLE V. MOOR (työntää kirjan oheen). Minua inhoittaa tämä mustetta\ntöhrivä vuosisata, kun luen Plutarkoksestani suurten miesten töitä.\n\nSPIEGELBERG (täyttää hänelle lasin ja juo). Josefusta sinun sietää\nlukea.\n\nMOOR. Prometheuksen kirkas kipuna on sammunut, sen sijaan otetaan\nnykyään tulta liekokasvien itiöistä -- teatteritulta, joka ei sytytä\nedes piippuni tupakkaa. Siinä ne raapivat ja nakertelevat kuin rotat\nHerkuleen nuijaa, ja tutkivat ytimen aivokopastaan saadakseen tietää,\nmitä hän oikeastaan on kantanut kiveksinään. Muuan ranskalainen\nmustakaapu opettaa, että Aleksanteri on ollut jänishousu, eräs\nkeuhkotautinen professori pitää puhuessaan vakituisesti nenänsä edessä\nsalmiakkipulloa ja luennoi _voimasta_. Ukkelit, jotka pyörtyvät\nhuomattuaan tulleensa isiksi, repostelevat Hannibalin sotataitoa, --\nmärkäkorvat nulkit onkivat lauseparsia Cannaen taistelusta ja\nvirnistelevät Scipion voitoille, koska heidän täytyy niitä selittää.\n\nSPIEGELBERG. Sinähän kohta oikein itkeä tillität aleksandrialaisesti!\n\nMOOR. Kaunis tulos sotaisista vaivoistanne, että nyt asustatte\nakatemioissa ja että kuolemattomuuttanne laahataan vaivaloisesti\nkirjankantimissa! Kallis palkkio verenne tuhlauksesta, että joku\nNürnbergin kamasaksa käärii teidät piparkakun ympärille tai parhaassa\ntapauksessa joku ranskalainen murhenäytelmien kirjoittaja nostaa teidät\npuujaloille, tanssimaan hänen vetonuorassaan. Hahaha!\n\nSPIEGELBERG (juo). Lue Josefusta, siinä pyyntöni!\n\nMOOR. Hyi hitto tätä velttoa kuohilas-vuosisataa, joka ei pysty muuhun\nkuin märehtimään entisaikain tekoja ja nylkemään nahan muinaisten\nurhojen selästä selityksillään sekä pilaamaan heidän maineensa\nmurhenäytelmillään. Sen kupeitten voima on kuihtunut, ja nyt täytyy\nihmiskunnan saada oluthiivasta uutta voimaa sikiämään.\n\nSPIEGELBERG. Teestä, veli, teestä!\n\nMOOR. Sitten he saartavat terveen luonnon äitelillä\ntotunnaisuuksillaan, eivät rohkene tyhjentää lasia, heidän kun täytyisi\njuoda terveydeksi, -- hyvittelevät kengänharjaajaa, jotta hänen\navullaan voisivat esiintyä edukseen mahtiherrain edessä ja hosuvat\nkiertolaista, jota heidän ei tarvitse pelätä. Jumaloivat toisiaan\npäivällisen takia ja mielellään myrkyttäisivät toisensa aluspatjan\nvuoksi, josta joku muu tarjoaa huutokaupassa enemmän. Tuomitsevat\nsadukealaista, joka ei käy kyllin uutteraan kirkossa, ja alttarin\nedessä punnitsevat mielessään vain korkoprosentteja, laskeutuvat\npolvilleen, voidakseen oikein leväyttää laahuksensa, -- eivät räväytä\nsilmäänsä pois papista, nähdäkseen, miten hänen peruukkinsa on\nkäherretty. -- Pyörtyvät, nähdessään haavoittuneen hanhen, ja\ntaputtavat käsiään, kun ammattikilpailija lähtee pörssistä\nvararikkoisena. -- Kuinka lämpimästi puristinkaan heidän kättään --\n\"vain yksi päivä vielä odottakaa!\" -- Turhaa. -- Linnaan se koira!\nRukouksia, valoja, kyyneliä! (Polkien jalkaansa.) Helvetin hirmu!\n\nSPIEGELBERG. Ja parin tuhannen likaisen dukaatin takia. --\n\nMOOR. Ei, en viitsi sellaista ajatella. Minun täytyy puristaa ruumiini\nkureliiveihin ja tahtoni ahdistaa lakeihin. Laki on alentanut\netanankuluksi sen, mistä olisi tullut kotkanlentoa. Laki ei vielä ole\nluonut ainoatakaan suurta miestä; mutta vapaus hautoo esiin jättejä ja\nvaraväkeviä. He pesiytyvät tyrannin suolistoon, tottelevat hänen\nvatsansa oikkuja ja noudattavat nöyrästi hänen henkäyksiään. -- Ah,\nkunpahan Hermannin henki vielä kytisi tuhkan alla. -- Tuo minulle\nsotajoukko kaltaisiani miehiä, ja Saksasta tulee tasavalta, jonka\nrinnalla Rooma ja Sparta ovat nunnaluostareita. (Heittää miekan\npöydälle ja nousee.)\n\nSPIEGELBERG (hypähtäen pystyyn). Hyvä! Varsin hyvä! Sinähän saatat\nminut oikein asian alkuun. Kuiskaanpa korvaasi ajatuksen, Moor, jota\nolen jo kauan hautonut, ja sinä olet mies siihen -- kippis, veli! --\nMitäs jos rupeisimme juutalaisiksi ja nostaisimme jälleen hälinän siitä\nkuningaskunnasta!\n\nMOOR (nauraa kohti kurkkua). Ah, nyt huomaan -- nyt huomaan, että\ntahdot poistaa muodista esinahan, sinun esinahkasi kun on jo\nparturilla?\n\nSPIGELBERG. Kas sitä nahanhautojaa! Minut on todellakin, ihme kyllä,\nympärileikattu jo ennakolta. Mutta eikö olekin minun tuumani viekas ja\nrohkea? Lähetämme julistuksen jokaiseen neljään ilmansuuntaan ja\nyllytämme lähtemään Palestiinaan kaikki, jotka eivät syö sianlihaa.\nSitten todistan pätevillä asiakirjoilla polveutuvani neljännyskuningas\nHerodeesta, ja niin poispäin. Siitä syntyy voittokulku, veikko, kun\nehditään jälleen omalle pohjalle ja päästään rakentamaan uudelleen\nJerusalemia. Nyt turkkilainen vilkkaasti ulos Aasiasta, kun rauta\nvielä on kuumana, setripuita kaadettakoon Libanonilta, rakennettakoon\nlaivoja ja koko kansa nauhoineen ja nappeineen lastattakoon niihin.\nSillävälin --\n\nMOOR (ottaa hymyillen häntä kädestä). Toveri, nyt on ilveilyn aika ohi.\n\nSPIEGELBERG (kivahtaen). Hyh, et kai aio näytellä tuhlaajapoikaa?\nTuollainen velikulta, joka on kirjaillut miekallaan naamoja enemmän\nkuin kolme kihlakunnankirjuria karkausvuonna määräyskirjojaan.\nKertoisinko sinulle suuresta koiranraadosta? Haa, minun tarvitsee vain\nnostattaa silmiisi oma kuvasi, se hehkuttaa tulta suoniisi, ellei\nmikään muu sinua sytytä. Muistatko vielä, miten neuvosherrat olivat\nammuttaneet jalan verikoiraltasi ja sinä määräsit kostoksi paaston koko\nkaupunkiin. Sinuun oltiin kauhtuneita. Mutta sinä et siekaillut,\nostatit kaiken lihan koko Leipzigistä, niin ettei kahdeksan tunnin\nkuluttua löytynyt luutakaan noposteltavaksi koko ympäristöstä ja että\nkalojen hinta alkoi nousta. Maistraatti ja porvarit hautoivat\nmyrkkymieltään. Me veikkoset pujahdamme ulos tuhannen seitsemänsadan\nmiehen voimalla, sinä etunenässä, -- teurastajia, räätäleitä,\nkamasaksoja jäljissäsi, hännänpäänä ravintoloitsija, parturi sekä muut\nammattikunnat, ja vannomme ryntäävämme kaupungin kimppuun, jos pojilta\nkatkaistaan hiuskarvakaan. No, ratkesihan se pian niinkuin Hornbergin\npyssyjuttu, ja lorun lopuksi vainoojamme saivat pitkän nenän. Sinä\nkutsutit eteesi tohtoreita pitkän liudan ja tarjosit kolme dukaattia\nsille, joka ottaa kirjoittaakseen koiraa varten rohtomääräyksen.\nEpäilimme herrojen olevan liian arkoja kunniastaan ja kieltäytyvän, ja\nolimme valmistautuneet jo väkirynnäköllä heitä pakoittamaan. Mutta se\noli tarpeetonta, herrat tapella natistivat niistä kolmesta dukaatista,\nja urakkahuutokaupassa palkkio laskeutui kolmeen ropoon. Tunnissa tuli\nkaksitoista reseptiä, niin että elukka piankin oikaisi koipensa.\n\nMOOR. Hävyttömiä lurjuksia!\n\nSPIEGELBERG. Hautajaiset olivat sangen muhkeat, muistorunoja rustattiin\nvainajasta kantamuksittain, ja yöaikaan me läksimme liikkeelle\ntuhantisena joukkona, lyhty toisessa kädessä, toisessa lyömämiekkamme,\nja niin läpi kaupungin kellonkalkkeessa ja räminässä. Niin saatettiin\nkoira viimeiseen leposijaansa. Sitten tuli mässäys, jota kesti selvään\naamuun asti, silloin sinä kiittelit herroja heidän sydämellisestä\nosanotostaan ja myytit lihan puolella hintaa. Mort de ma vie [Lempo\nvieköön!], silloin me tunsimme kunnioitusta sinua kohtaan, kuten\nvarusväki valloitetussa linnassa. --\n\nMOOR. Etkä häpeä kerskua siitä! Etkö sinä osaa häpeillä edes tuollaisia\nkonnankujeita?\n\nSPIEGELBERG. Mene jo mäkeen. Etpä ole enää Moor. Muistatko vielä,\nkuinka monta tuhatta kertaa sinä malja kädessä teit pilaa vanhasta\nsaituri-isästäsi ja sanoit, että ahertakoon hän vain kokoon rahaa, sinä\nkyllä laitat sen kulisemaan kurkustasi alas. -- Muistatko vielä, heh,\nmuistatko vielä? Oo sinä paatunut, kurja kerskuri? Se sana oli sentään\nmiehen ja aatelismiehen suusta lähtenyt; mutta --\n\nMOOR. Sinä kirottu, miksi sitä minulle muistuttelet! Kirottu minä, että\nolen niin sanonut. Mutta se sattui vain viinihöyryn vallassa, ja\nsydämeni ei kuullut suuni kerskuntaa.\n\nSPIEGELBERG (pudistaa päätään). Ei, ei, ei se ole mahdollista. Ethän\ntoki, veliseni, voi noin puhua tosissasi! Eikö houkutakin hätätila\nsinua tuollaisiin luuloihin, veikko? Tule kuuntelemaan jutelmaa\npoikavuosiltani. Kotini likellä oli oja, joka oli vähintäin kahdeksisen\njalkaa leveä ja jonka yli hyppäämisestä me poikaset kiivaasti\nkilpailimme. Mutta turhaa vaivaa! Hupsis -- siellä sitä loikoi, ja\nylhäällä tirskuttiin ja naurettiin ja pian sait selkääsi tuiskuna\nlumipalloja. Kotini likellä piti eräs metsästäjä kahleissa koiraansa,\njoka oli niin ärhäkkä peto, että se kävi kuin ukonnuoli tyttölöitä\nhameenhelmoihin, jos ne uskalsivat kovin likeltä tepsuttaa sen ohi.\nMinun riemunani taas oli ärsyttää koiraa kaikin mahdollisin tavoin, ja\nminä olin pakahtua nauruuni, kun se ryöttä murjotti minua kuin\nsyödäkseen ja olisi niin sydämen halusta kimpaissut päälleni, jos olisi\nvain voinut. -- Entä sitten. Kerran minä taas olen kujeilemassa sen\nkanssa ja heitän sitä kylkeen kivellä niin nasevasti, että se raivoten\nkiskoutuu irti ketjustaan ja häntä suorana käy minun kimppuuni ja minä\nkuin paukka pakoon. -- Hitto vieköön, silloin osaa olla juuri tuo\nlemmon oja tiellä. Mitä tehdä? Koira on hirmuna aivan kintereilläni,\nnopsa päätös -- tiukka ponnahdus -- ja minä olen toisella puolen. Se\nhyppy pelasti ruumiini ja henkeni, muutoin peto olisi repinyt minut\nrievuiksi.\n\nMOOR. Mitä varten siitä lavertelet nyt?\n\nSPIEGELBERG. Jotta sinä näkisit, miten voimat hädässä kasvavat. Siksi\nminä en joudukaan kauhuihini täperimmälläkään hetkellä. Rohkeus kasvaa\nvaaran mukana; voima virkenee pulassa. Kohtalo aikoi minusta varmasti\nsuurta miestä, koska se niin jyrkästi asettuu poikkiteloin tielleni.\n\nMOOR (harmissaan). En ymmärrä, miksi meillä vielä pitäisi olla\nrohkeutta ja miksi ei vielä ole ollut sitä.\n\nSPIEGELBERG. Ohoo! -- Haluat siis jättää lahjasi mätänemään sisääsi?\nKaivaa maahan leiviskäsi? Luuletko leipzigiläisten kärhämäisi olevan\nviimeistä ihmiskekseliäisyyttä? Kunpahan tästä pääsemme suureen\nmaailmaan, Pariisiin ja Lontooseen! Siellä sitä saa korvalleen, jos\ntervehtii toista rehellisen miehen nimellä. Ja siellä sitä saa sielunsa\niloksi harjoittaa ammattia oikein suuressa mitassa. -- Kyllä suusi ja\nsilmäsi leviävät siellä. Sielläkös vasta jäljennetään käsialoja,\ntehdään vääriä noppia, murretaan salpoja ja nuuskitaan arkkujen\nsisuksia, -- saat vielä oppia Spiegelbergiltä kaikki! Se kanalja, joka\nei huoli käyttää sormikonstejaan välttääkseen nälkäkuoleman, on\nhirtettävä lähimpään puuhun.\n\nMOOR (hajamielisenä). Mitä? Sinä kai olet ehtinyt pitemmällekin?\n\nSPIEGELBERG. Luulenpa melkein, että epäilet minua. Annahan minun\nsentään lämmetä ensin; saat nähdä ihmeitä, aivosi kääntyvät\npääkopassasi, kun sukkeluuteni ehtii raskaudentilassaan viimeisilleen.\n-- (Nousee, kiihkeästi.) Mikä valo leviääkään sisälläni! Suuria\najatuksia nousee sielussani. Jätinaikeita kiehuu aivoissani. Lemmon\nuneliaisuus (takoen otsaansa), joka tähän saakka on kahlinut voimaani,\nsulkenut ja rajoittanut toiveitani! Herään; tunnen, kuka olen -- mikä\nminusta täytyy tulla!\n\nMOOR. Olet narri. Viini puhkuu ulos aivoistasi.\n\nSPIEGELBERG (kiihtyen). Spiegelberg, kysytään, osaatko loihtia?\nVahinko, ettei sinusta tullut kenraalia, Spiegelberg, sanoo kuningas,\nolisit ahtanut itävaltalaiset napinreiästä läpi. Niin kuulen tohtorien\nvalittavan, anteeksiantamatonta on, ettei se mies ole tutkinut\nlääketiedettä, hän olisi keksinyt uuden kaulakupu-lääkkeen. Ah, ja\nettei hän ottanut erikoisalakseen raha-asioita, huokailevat Sullyt\ntyöhuoneissaan, hän olisi loihtinut kultakolikoita kivistä. Ja\nSpiegelbergiä kysytään idässä ja lännessä, ja suohon te joudatte, te\nnarrit ja nahjukset, kun Spiegelberg kerran levittyvin siivin lehauttaa\nylös maineen temppeliin.\n\nMOOR. Onnea matkalle! Nousehan vain häpeäpatsaan nenästä maineen\nkorkeuteen. Isäni varjoisissa lehdoissa! Amaliani sylissä vartoo minua\njalo onni. Jo viime viikolla pyysin isältäni kirjeessä anteeksi, en\nsalannut pienintä rikettä, ja missä on vilpittömyyttä, siinä on myös\nmyötätuntoa ja apua. Erotkaamme, Moritz! Näemme toisemme tänään viime\nkerran. Posti on jo kaupungin muurien sisäpuolella. Isäni anteeksianto\non kohta käsissäni.\n\n    (SCHWEIZER, ROLLER, GRIMM, SCHUFTERLE, RAZMANN astuvat sisään.)\n\nROLLER. Tiedättekö myös, että meitä etsitään?\n\nGRIMM. Ettemme ole hetkeäkään varmat piilossamme?\n\nMOOR. Minua se ei ihmetytä. Menköön miten menee. Ettekö nähneet\nSchwarzia? Eikö hän puhunut mistään minulle tulleesta kirjeestä?\n\nROLLER. Hän on jo kauan etsinyt sinua. Kirje hänellä mahtaa olla.\n\nMOOR. Missä hän on, missä? (Aikoo lähteä nopeasti.)\n\nROLLER. Älä mene, olemme kutsuneet hänet tänne. Sinähän vapiset!\n\nMOOR. En vapise. Miksipä vapisisin? Toverit, tämä kirje -- iloitkaa\nkanssani! -- Olen onnellisin mies taivaan alla, miksi vapisisin?\n\nSCHWARZ (saapuu).\n\nMOOR (rientää häntä vastaan). Veli, veli! Kirje, kirje!\n\nSCHWARZ (antaa hänelle kirjeen, jonka hän oitis avaa). Mikä sinun on?\nOlethan kuin valkaistu seinä!\n\nMOOR. Veljeni käsialaa!\n\nSCHWARZ. Mitäs Spiegelberg sitten puuhaa?\n\nGRIMM. Se mies on järjiltään. Temppuilee kuin tanssitautinen.\n\nSCHUFTERLE. Hänen järkensä hyppää piiriä. Varmaan hän sepittää runoa.\n\nRAZMANN. Spiegelberg, hoi, Spiegelberg! -- Ei raato kuule.\n\nGRIMM (pudistelee häntä). Mies, uneksitko vai. --\n\nSPIEGELBERG (joka on koko ajan huoneennurkassa tehnyt eleitä kuin\njotakin suunnitellen, hyppää huimana pystyyn). La bourse ou la vie!\n[Raha tai henki!] (Käy kurkkuun Schweizeriä, joka tyynesti paiskaa\nhänet seinää vasten. -- Moor pudottaa kirjeen ja juoksee ulos. Kaikki\nkohahtavat seisaalleen.)\n\nROLLER (hänen jälkeensä). Moor! Minne, Moor? Mitä aiot?\n\nGRIMM. Mikä hänen on? Hänhän on kelmeä kuin ruumis.\n\nSCHWEIZER. Varmaan kauniita uutisia! Katsotaanpa!\n\nROLLER (ottaa maasta kirjeen ja lukee). \"Onneton veli\", -- alku\nkuulostaa somalta. \"Minun täytyy vain lyhyesti ilmoittaa sinulle, että\ntoivosi on mennyttä. Saat käydä eteenpäin sitä tietä, jolle tekosesi\novat sinut vieneet -- niin käskee isä sanoa sinulle. Et sinä myöskään,\nsanottaa hän, saa jäädä siihen toivoon, että joskus voit hänen\njalkojensa juuressa ulisemalla saavuttaa armon, ellet halua olla valmis\nnauttimaan hänen alimmassa torninholvissaan vettä leipää, kunnes\nsuortuvasi kasvavat kotkansulkain näköisiksi ja kyntesi linnunkynsien\nkaltaisiksi Näin kuuluvat hänen omat sanansa. Hän käskee minun lopettaa\nkirjeen. Jää hyvästi ainaiseksi! Surkuttelen sinua. -- Frans von Moor.\"\n\nSCHWEIZER. Mesikielinen veli! Todellakin! -- Fransko sen vietävän nimi\non?\n\nSPIEGELBERG (hiipien hiljaa esiin). Vettä leipääkö siinä luvataan?\nSuloista elämää! Onpa kielessäni muuta hyvää teille. Enkö sanonutkin,\nettä minun täytyy lopulta ajatella teidän kaikkien puolesta?\n\nSCHWEIZER. Mitä se pässinpää puhuu? Se aasiko muka ajattelee meidän\nkaikkien puolesta?\n\nSPIEGELBERG. Jäniksiä, rampoja, ontuvia koiria olette kaikki, ellei\nteillä ole sydämessä rohkeutta suureen yritykseen.\n\nROLLER. No, olisimmepa tosiaan, oikein puhut, -- mutta pelastaisiko se,\nmitä tahdot uskaltaa, meidät tästä kirotusta tilasta? pelastaisiko?\n\nSPIEGELBERG (ylpeästi naurahtaen).\nVoi rehja! Tästä tilasta, hahahaa -- tästä tilasta? Eivätkö sormustimen\ntäyttävät aivosi sitten vatvo suurempia asioita? Niine hyvineenkö\nravaisi konisi talliinsa? Hunsvotti olisi Spiegelberg, jos hän siitä\nkehtaisi alkaakaan. Sankareiksi, sanon sinulle, vapaaherroiksi,\nruhtinaiksi, jumaliksi hän tekee teidät!\n\nRAZMANN. Totisesti, paljonpa saalista yhdellä iskulla. Mutta\nvaarallinen urakka se kai on, hengen se ainakin maksanee.\n\nSPIEGELBERG. Siihen ei tarvita muuta kuin rohkeutta, sillä älypuolen\nminä otan aivan omalle osalleni. Rohkeutta, sanon, Schweizer!\nRohkeutta, Roller, Grimm, Razmann, Schufterle! Rohkeutta!\n\nSCHWARZ. Rohkeutta? Jos vain sitä --. Kyllä minä rohkenen avojaloin\nkulkea halki helvetin.\n\nSCHUFTERLE. Kyllä minä rohkenen selvän hirsipuun alla tapella\nilmielävän pirun kanssa kurjasta syntisestä.\n\nSPIEGELBERG. Se miellyttää minua. Jos teillä on rohkeutta, niin\nnouskoon joku ja sanokoon, että hänellä on vielä jotakin menetettävänä\neikä kaikki voitettavana.\n\nSCHWARZ. Olisipa totisesti paljon menetettävää, jos tahtoisin menettää\nsen, mitä minulla vielä on voitettavana!\n\nRAZMANN. Niin, piru vieköön, ja paljon voitettavaa, jos haluaisin\nvoittaa sen, mitä en voi menettää.\n\nSCHUFTERLE. Jos minun täytyisi menettää se, mitä olen ottanut henkeni\nlaskuun, niin eipä minulla huomenna olisi mitään menetettävää.\n\nSPIEGELBERG. No niin! (Asettautuu heidän keskeensä, vannottavalla\näänellä.) Jos vielä pisaraakaan saksalaista sankariverta virtaa\nsuonissanne, niin tulkaa! Me leiriydymme Böömin metsiin, kokoamme\nsiellä rosvojoukon ja -- Mitä ällistelette? Joko pikkuruikkuinen\nuljuutenne haihtui höyrynä?\n\nROLLER. Sinä et kyllä ole ensimmäinen ilveilijä, joka on ylönkatsonut\nkorkeata hirsipuuta, -- ja sentään -- mitä muutakaan meillä olisi\nvalittavana?\n\nSPIEGELBERG. Valittavana? Mitä? Mitä teillä on valittavana! Haluatteko\npäästä velkatyrmään kyräilemään, kunnes pasuunat julistavat\nmaailmanloppua? Haluatteko kynsin hampain tapella kuivasta\nleipäkannikasta? Haluatteko ruikuttaa itsellenne laihoja almuja\nvetelemällä viisuja ihmisten ikkunain alla? Vai tahdotteko vannoutua\nmarssimaan kruunun sarassa -- ja silloin vasta saa nähdä voidaanko\nteidän naamoihinne luottaa -- ja siten jonkun synkkäverisen korpraalin\nröyhkeiden oikkujen alaisena kokea jo edeltäpäin kiirastulen?\nVai soiton rämistessä tepastella rumpujen tahdissa? Tai saada\nkaleeri-paratiisissa riuhtoa perässänne Vulkanuksen koko rautavarastoa?\nNähkääs, tämä kaikki teillä on valittavana, muuta ette voi valita!\n\nROLLER. Aivan väärässä Spiegelberg ei ole. Minäkin olen tehnyt\nsuunnitelmani; mutta ne käyvät suunnilleen yhteen. Mitenhän oisi,\najattelin, jospa te istuutuisitte kyhäämään jotakin albuumia tai\nalmanakkaa tai muuta sellaista ja sepittelisitte aina jonkun pennin\nedestä jotakin latturia, kuten on tapana?\n\nSCHUFTERLE. Hitto vie! Tehän ratsastatte minun vasikallani. Minä\najattelin mielessäni: mitäs jos rupeet pietistiksi ja joka viikko pidät\nherätyskokouksiasi?\n\nGRIMM.  Naulankantaan! Ja kun se ei lyö leiville, niin\njumalankieltäjäksi! Voisimme lyödä kidan kiinni neljältä\nevankelistalta, poltattaisimme pyövelillä kirjamme, -- siinäpä olisikin\njo hyvä alku.\n\nRAZMANN. Tai lähdemme sotaan ranskalaista vastaan, -- tunnen erään\ntohtorin, joka on rakentanut itselleen talon puhtaasta elohopeasta,\nkuten hän kehuu oveen kyhäämässään värsyssä.\n\nSCHWEIZER (nousee ja antaa kättä Spiegelbergille). Moritz, sinä olet\nsuuri mies, -- tai sokea sika on löytänyt tammenterhon.\n\nSCHWARZ. Mainioita aikeita, yleviä ammatteja! Miten yhtyvätkään suuret\nhenget sopusointuun! Puuttuisi nyt vain se, että meistä tulisi naisia\nja parittajia tai neitsyytemme kaupustelijoita.\n\nSPIEGELBERG. Tyhmyyttä, tyhmyyttä! Ja mikä siinä on, ettette voi yhteen\nhenkilöön yhdistää enintä pyrintöjenne määrää? Minun suunnitelmani\nedistää teitä aina enimmän, ja siitä teille kertyy vielä mainettakin ja\nkuolemattomuutta. Nähkääs, miespolot, niinkin kauas on ajateltava!\nJälkimainettakin, unohtumattomuuden sulotunnetta --.\n\nROLLER. Vaikka luetaankin rehellisten ihmisten joukkoon! Sinä\nSpiegelberg olet mestari puhumaan, kun on tehtävä rehellisestä miehestä\nveijari --. Mutta tietääkö kukaan, missä Moor viipyy?\n\nSPIEGELBERG. Rehellisistä puhut. Luuletko, että sen jälkeen olisit\nvähemmän rehellinen kuin nyt olet? Mitä on rehellisyys? Keventää\nrikkailta saitureilta kolmannes heidän murheentaakastaan, joka heiltä\nvain häätää pois kultaisen unen, saattaa patoutunut raha jälleen\nliikkeeseen, palauttaa tasapaino omistussuhteisiin, sanalla sanoen:\ntoteuttaa uudelleen kultakausi, auttaa hyvä Jumala vapaaksi monesta\ntukalasta kuokkavieraasta, säästää häneltä sota, rutto, kalliit ajat ja\n_lääkärit_ sitä minä kutsun rehellisyydeksi, se on minusta samaa kuin\nolla arvokas ase kohtalon käsissä, -- saapa silloin jokaista\npaistinpalaa pureskellessaan ajatella mielihyvikseen: \"tämän olet\nansainnut tempuillasi, leijonanmielelläsi, yövalvonnallasi -- isot ja\npienet ovat kunnioituksen velassa sinulle --\"\n\nROLLER. Vieläpä kai lopulta saa nousta ilmielävänä taivaan puoleen ja\nmyrskystä ja tuulesta ja vanhan kantaäidin, ajan, ahmaavasta kidasta\nhuolimatta keinua auringon ja kuun ja kaikkien kiintotähtien alla,\nmissä itse järjettömät lintusetkin jalon halun tuomina paikalle pitävät\ntaivaallista konserttiaan ja häntäniekat enkelit istuvat ikipyhää\nneuvottelukokoustaan. Eikö niin? Ja kun koit ja madot kalvavat maailman\nherroja ja mahtajia, niin saa kunnian ottaa vieraisille Jupiterin\nkuningaslinnun? Moritz, Moritz! Varohan kolmijalkaelukkaa!\n\nSPIEGELBERG. Ja se sinua kauhistaa, lampaansydän? Onhan jo niin moni\nyleisnero, joka olisi voinut uudistaa maailman, mädännyt\nhaaskatunkiolla, ja eikö sellaisesta miehestä puhuta vuosisatoja,\nvuosituhansia silloin, kun olisi hypätty monenkin kuninkaan ja\nvaaliruhtinaan yli, ellei hänen historioitsijansa arkailisi aukkoa\nhallitsijaluettelossa ja ellei hänen kirjansa siitä paisuisi parilla\nkahdeksannes-sivulla, jotka kustantaja palkitsee hänelle käteisellä. --\nJa kun matkamies näkee sinun niin sinne tänne häilyvän tuulessa, niin\nhän mutisee partaansa: \"ei ole tainnut sekään olla mikään vesipää\", ja\nhuokaisee surkeita aikoja.\n\nSCHWEIZER (taputtaa häntä olkapäälle). Mainiota, Spiegelberg, mainiota!\nMitä pirua te seisotte ja aikailette?\n\nSCHWARZ. Ja nimitettäköönpä sitä vaikka itsensämyymiseksi -- mitä\nsitten? Eikö aina voi tarpeen varalta pitää mukanaan pientä pulveria,\nmikä vie miehen melutta Tuonelanjoen yli sinne, missä ei kuule kukon\nkieuntaa! Veli Moritz, ehdoituksesi on hyvä. Niin sanoo minunkin\nkatkismukseni.\n\nSCHUFTERLE. Ja minun niinikään, tulimmaista! Oletpa kääntänyt minut\nmieheksesi, Spiegelberg!\n\nRAZMANN. Olet kuin toinen Orfeus laulanut uneen ulvovan pedon,\nomantuntoni. Ota minut kokonaan, ota tältään!\n\nGRIMM. Si omnes consentiunt, ego non dissentio. Ilman pilkkua,\nhuomattakoon se. Päässäni on huutokauppa: Pietistit -- puoskarit --\nkynäniekat ja ryövärit. Kuka enimmän tarjoaa, se saa minut. Tartuhan\ntähän käteen, Moritz.\n\nROLLER. Sinäkin, Schweizer? (Antaa Spiegelbergille oikean käden.)\nPanttaanpa siis minäkin sieluni pirulle.\n\nSPIEGELBERG. Ja nimesi tähdille. Mitä siitä minne sielu kiitääkin, mitä\nsiitä vaikka joukoittain edeltäpäin kiiruhtaneita pikalähettejä onkin\nilmoittamassa tuloamme, niin että saatanat varustautuvat juhla-asuunsa,\npyyhkivät tuhatvuotisen räämän silmistään, ja myriaadeittain sarvipäitä\ntupruaa esiin heidän tulikiviuuninsa savuavasta kidasta, näkemään\nsaapumistamme? Toverit (hypähtäen ylös), ylös, toverit! Mikä maailmassa\non tämän innostuksen hurman veroista? Tulkaa, toverit?\n\nROLLER. Verkkaan toki, verkkaan! Minne? Elukallakin pitää olla pää,\npojat!\n\nSPIEGELBERG (myrkyllisesti). Mitä se vitkailija saarnaa? Eikö pää ollut\npystyssä jo ennenkuin jäsenet liikahtivat? Tulkaa, toverit!\n\nROLLER. Hiljalleen, sanon. Vapaudellakin pitää olla herransa. Päämiehen\npuute vei Rooman ja Spartan turmioon.\n\nSPIEGELBERG (notkeasti). Niin -- vartokaas -- Roller puhuu oikein. Ja\npään pitää olla selvä, ymmärrättekö, terävä, valtioviisas pää. Niin,\nkun ajattelen, mitä olitte tunti sitten, mitä nyt olette -- yhden\nonnellisen ajatuksen voimasta olette -- Niin todella, todella teillä\ntäytyy olla johtaja --. Ja sillä, joka on kutonut tämän ajatuksen,\nsanokaa, eikö sillä täydy olla selvä, valtioviisas pää.\n\nROLLER. Kunpa sopisi toivoa -- sopisi uskoa --. Mutta pelkään, ettei\nhän suostu.\n\nSPIEGELBERG. Miksei? Puhuhan suusi puhtaaksi, ystävä! -- Kuinka\nvaikeata onkin ohjata taistelevaa laivaa tuulia vastaan, kuinka\nraskaasti kruunujen taakka painaakin -- puhuhan empimättä, Roller, ehkä\nhän sentään suostuu.\n\nROLLER. Ja haaksirikossa on asia, ellei hän suostu. Ilman Mooria me\nolemme ruumis ilman sielua.\n\nSPIEGELBERG (kääntyen äkeänä poispäin). Kapaturska!\n\nMOOR (astuu sisään kiihkeänä ja kaahaa kiivaasti edestakaisin\nhuoneessa, itsekseen): Ihmiset, ihmiset -- valheellista, teeskentelevää\nkrokodiilinsukua. Heidän silmänsä ovat kuin vesi, heidän sydämensä kuin\nmalmi! Huulilla suudelmia, piikkejä povessa! Leijonat ja leopardit\nruokkivat pentujaan, korpit vievät poikiansa haaskan ääreen syömään, ja\n_hän_, hän --. Pahuutta olen oppinut kärsimään, voin hymyillen nähdä\nkiukkuisen vihamieheni imevän sydänvertani, -- mutta kun veri-siteet\npettävät, kun isänrakkaus muuttuu raivottareksi, -- silloin syty,\nmiehen tyyni mieli! Raivostu tiikeriksi, lauhkea lammas, ja jokainen\nsuoni sykähtäköön vihaa ja hävityshalua!\n\nROLLER. Kuules, Moor! Mitä tuumit: eikö rosvoelämäkin ole parempi kuin\nkitua vedellä leivällä alimmassa torninholvissa?\n\nMOOR. Miksei tämä henki ole mennyt tiikeriin, joka iskee hirmuhampaansa\nihmislihaan? Onko se isänmieltä? Onko se rakkautta rakkaudesta?\nTahtoisin olla karhu ja nostattaa Pohjolan karhut tätä pirullista\nsukukuntaa vastaan --. Kadu, -- anteeksiantoa et saa. -- Ah, minä\ntahtoisin myrkyttää valtameren, jotta sen joka huokosesta pulppuaisi\nkuolemaa! -- Luottamusta, lannistumatonta uskoa, mutta armahdusta ei!\n\nROLLER. No kuulehan, Moor, mitä minä sanon!\n\nMOOR. Se on uskomatonta, se on unta, harhaa --. Niin liikuttava pyyntö,\nniin elävä kurjuuden ja raukeavan katumuksen kuvaus, -- villipeto olisi\nsulanut sääliin! Kivet olisivat puhjenneet kyyneliin, ja sentään, --\njos haluaisin sen lausua julki, niin sitä pidettäisiin ilkeänä\nhäväistyksenä ihmiskuntaa vastaan -- ja sentään, sentään, -- oh, kunpa\nvoisin kautta koko luonnon puhaltaa kapinan torvea, johtaakseni ilmat,\nmaat ja meret sotaan hyeenain heimoa vastaan.\n\nGRIMM. Kuulehan toki! Raivoltasi et kuule edes.\n\nMOOR. Pois, pois luotani! Eikö nimesi ole ihminen? Eikö vaimo ole sinua\nsynnyttänyt? -- Pois silmistäni, sinä ihmisenhahmoinen! -- Olen\nrakastanut häntä niin sanomattomasti, niin ei poika koskaan rakastanut\nisäänsä, tuhat elämää olisin uhrannut -- (Polkee maata kuohuksissaan.)\nHaa, kuka antaa minulle nyt käteeni miekan, jolla voin iskeä polttavan\nhaavan näihin kyykäärmeen sikiöihin! Ken sanoo minulle, missä voin\ntavata niiden sydämeen, hävittää, tuhota ne -- hän olkoon ystäväni,\nenkelini, jumalani -- tahdon polvistua hänen eteensä!\n\nROLLER. Juuri sellaisia ystäviä me tahdomme olla, kuulehan meitä!\n\nSCHWARZ. Lähde kanssamme Böömin metsiin! Kokoamme rosvojoukon, ja sinä\n-- (Moor tuijottaa häneen).\n\nSCHWEIZER. Sinä tulet päälliköksemme! Sinun täytyy tulla!\n\nSPIEGELBERG (heittäytyy kiivaasti tuolille). Orjia ja raukkoja!\n\nMOOR. Kuka nosti kielellesi tuon sanan? Kuule mies! (Tarttuu kovasti\nkiinni Schwarziin.) Sitä et ole löytänyt ihmissielustasi! Kuka nosti\nsen sanan kielellesi? Niin, kautta tuhatkätisen kuoleman! Sen teemme,\nse meidän täytyy tehdä. Se ajatus on jumaloimisen arvoinen --\n_ryöväreiksi ja murhaajiksi_! Niin totta kuin sieluni elää, olen teidän\npäämiehenne!\n\nKAIKKI (meluten ja huutaen). Eläköön päämies!\n\nSPIEGELBERG (hypähtäen pystyyn, itsekseen). Kunnes minä hänet siksi\nautan!\n\nMOOR. Kas, kuin kaihi putoisi silmistäni! Mikä houkkio olinkaan, kun\ntahdoin päästä linnunhäkkiin jälleen! -- Henkeni janoaa tekoja,\nkeuhkoni vapauden ilmaa, -- _ryöväreiksi, murhaajiksi_! -- Nämä sanat\nheittivät lain jalkaini alle, -- ihmiset peittivät minulta ihmisyyden,\nkun minä vetosin siihen. Pois siis mielestäni inhimillinen sääli ja\nosanotto! -- Minulla ei enää ole isää, ei enää rakkautta, ja veri ja\nsurma saavat opettaa minut unhoittamaan, että minulle on joskus ollut\njotakin kallista. Tulkaa, tulkaa! -- Oh, minä tahdon toimittaa\nitselleni hirveätä huvitusta --. Olkoon siis päätetty, että minä olen\npäällikkönne. Ja onneksi olkoon sille mestarille joukossanne, joka\nkiihkeimmin polttaa, julmimmin murhaa, sillä hän saa kuninkaallisen\npalkinnon, sanon minä. -- Astukaa ympärilleni kaikki ja vannokaa\nminulle uskollisuutta ja kuuliaisuutta kuolemaan asti. -- Vannokaa\ntämän miehenkäden kautta!\n\nKAIKKI (antavat hänelle kättä). Vannomme sinulle uskollisuutta ja\nkuuliaisuutta kuolemaan asti!\n\nMOOR. Ja tämän miehenkäden kautta minä vannon nyt pysyväni uskollisesti\nja horjumattomasti päällikkönänne kuolemaan asti! Tämä käsi riistää\nheti hengen siltä, joka koskaan epäröi tai peräytyy! Sama kohtalo\ntulkoon minunkin osakseni teidän puoleltanne, jos loukkaan valaani!\nTyydyttekö tähän? (Spiegelberg kaahaa hurjana edestakaisin.)\n\nKAIKKI (heiluttavat hattuaan). Tyydymme siihen!\n\nMOOR. No hyvä, lähtekäämme siis! Älkää pelätkö kuolemaa tai vaaraa,\nsillä meitä johtaa vääjäämätön kohtalo! Jokaisen yllättää vihdoin hänen\nhetkensä, untuvapatjoilla yhtä varmasti kuin taistelun huimassa\ntuoksinassa tai julkisella teloituspaikalla! Joku niistä on meidän\nosamme! (Poistuvat.)\n\nSPIEGELBERG (katsoen heidän jälkeensä, hetken kuluttua). Luettelossasi\non aukko -- olet unohtanut myrkyn. (Pois.)\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Amalian huone Moorin linnassa.\n    FRANS. AMALIA.\n\nFRANS. Käännät katseesi pois, Amalia? Olenko minä vähemmän ansiokas\nkuin se, jonka isä on kironnut?\n\nAMALIA. Pois! -- Voi sitä rakastavaa, armiasta isää, joka antaa\npoikansa sutten ja petojen uhriksi! Täällä kotona hän nauttii kallista,\nhyvää viiniä ja hoitelee hauraita luitaan haahkanuntuvapatjoilla sillä\nvälin kun hänen suuri, ihana poikansa näkee nälkää. -- Hävetkää, te\npedot, te käärmesielut, te ihmiskunnan häpeä! -- Ainoan poikansa!\n\nFRANS. Minä luulin hänellä olevan niitä kaksi.\n\nAMALIA. Niin, hän ansaitsee kyllä pitää ominaan sellaisia poikia kuin\nsinä. Kuolinvuoteellaan hän turhaan kurkoittaa kuihtuneita käsiään\nKaarlensa puoleen ja väristen painuu kokoon, tarttuessaan Fransinsa\njääkylmään käteen. -- Oh, on suloista, on ihanaa joutua isäsi\nkiroamaksi! Sano, Frans, rakas veli, mitä täytyy tehdä, saadakseen\nhäneltä kirouksen?\n\nFRANS. Hourit, armaani, minä säälin sinua.\n\nAMALIA. Oh, pyydän, -- säälitkö veljeäsi? -- Et, hirviö, sinä vihaat\nhäntä! Kai minuakin siis vihaat?\n\nFRANS. Rakastan sinua kuin itseäni, Amalia!\n\nAMALIA. Jos minua rakastat, niin voitko evätä minulta erään pyynnön?\n\nFRANS. En yhtä ainoata -- ellei se merkitse enempää kuin minun elämäni.\n\nAMALIA. Oo, jos niin on asianlaita! -- Erään pyynnön, minkä voit\ntäyttää niin helposti, niin mielelläsi. -- (Ylpeästi.) Vihaa minua!\nPunastuin häpeästä, ajatellessani Kaarlea ja samalla muistaessani,\nettet sinä vihaa minua. Lupaathan sen minulle? -- Mene nyt ja jätä\nminut, olen niin mielelläni yksin!\n\nFRANS. Armahin haaveilija, kuinka minä ihailenkaan lempeää, armasta\nsydäntäsi. (Koputtaa häntä rinnalle.) Täällä, täällä hallitsi Kaarle\nkuin jumala temppelissään, Kaarle eli edessäsi valveilla, Kaarle johti\nuntesi kulkua, koko luomakunta näytti mielessäsi sulavan yhdeksi\nolennoksi, heijastelevan häntä ainoata, kajaelevan hänen ainoan\nääntänsä sinun kuuluviisi.\n\nAMALIA (liikutettuna). Niin todella, tunnustan sen. Teitä raakalaisia\nuhmatenkin minä tunnustan sen koko maailmalle -- rakastan häntä!\n\nFRANS. Luonnotonta, hirveää! Palkita niin tämä rakkaus! Unhoittaa tämä\nnais-sydän --.\n\nAMALIA (säpsähtäen). Mitä, minutko unhoittaa!\n\nFRANS. Etkö ollut pistänyt sormusta hänen sormeensa? Timanttisormusta,\nuskollisuutesi pantiksi? -- Tosi kyllä: kuinka voi nuorukainen\nvastustaa porton suloja? Kuka moittikaan häntä siitä teosta, hänellä\nkun ei ollut enää muuta pois annettavaa, -- ja eikö portto palkinnut\nsitä hänelle korkoineen hyväilyillään, syleilyillään?\n\nAMALIA (kauhistuneena). Sormukseni portolle?\n\nFRANS. Hyi häpeätä! Mutta kunpahan sekään olisi kylliksi! -- Kuinka\nkallis sormus onkin, sen saa sentään itse asiassa takaisin miltä\njuutalaiselta tahansa. Ehkäpä se ei teoltaan häntä miellyttänyt, ehkäpä\nhän on hankkinut sen sijaan kauniimman itselleen.\n\nAMALIA (kiihkeästi). Mutta minun sormukseni -- sanon: _minun_\nsormukseni.\n\nFRANS. Juuri sen, Amalia. -- Ah, sellainen kalleus, ja minun sormessani\n-- ja Amalian antama! -- siitä ei kuolemakaan sitä riistäisi -- eikö\nniin, Amalia? Ei timantin kalleus, ei taiteellinen leima tee sitä\narvokkaaksi, -- vain rakkaus --. Rakas lapsi, sinä itket? Voi sitä,\njonka takia nämä kalliit pisarat pusertuvat niin ihanista silmistä --\nja jospa edes tietäisit kaikki, näkisit hänet itsensä, näkisit sen\nnäköisenä!\n\nAMALIA. Hirviö! Mitä, minkä näköisenä?\n\nFRANS. Hiljaa, hiljaa, hyvä ystävä, älä pakoita minua vastaamaan!\n(Ikäänkuin itsekseen, mutta kuuluvasti.) Kunpa se rietas elämä edes\nverhoutuisi, salaisi itsensä maailman silmiltä! Mutta se tuijottaa\nkauheana kellervästä lyijynvärisestä silmäkehästä; kuolonkelmeät,\nraukeat kasvot, joista poskiluut pistävät esiin, antavat sen ilmi;\nkatkonainen, alentunut ääni sammaltaa sitä, vapiseva, huojuva luuranko\npuhuu räikeästi siitä; se porautuu luihin ytimiä myöten ja murtaa\nnuoruuden miehiset voimat, pusertaa karvaan visvan ja vaahdon otsalle\nja suuhun ja joka paikkaan ruumiissa ja hautuu kamalana eläimellisen\nkiiman häpeäpesissä. Hyi inhoa. Se on saastaista! Nenä, silmät, korvat\ntuntevat puistatuksia, -- olet nähnyt sen kurjan, Amalia, joka\nsairaalassamme heitti ähkyen henkensä, -- häpeä näytti räpäyttelevän\nluihuja silmiään hänen edessään, sinä puhkesit kauhunhuutoon hänet\nnähdessäsi. Herätä se kuva jälleen sielusi silmäin eteen, ja Kaarle\nseisoo ilmielävänä edessäsi! -- Hänen suudelmansa ovat ruttoa, hänen\nhuulensa myrkyttävät sinun huulesi!\n\nAMALIA (lyö häntä). Hävytön solvaaja!\n\nFRANS. Kauhistuttaako tämä Kaarle sinua? Inhoittaako sinua jo kalpea\nkuvaus? Mene, tuijota häntä itseään, kaunista, taivaallista, jumalaista\nKaarleasi! Mene, ahmi hänen suloista hengitystään ja sukella niihin\nsulotuoksuihin, jotka höyryävät hänen kidastaan! Pieni henkäys hänen\nsuustaan upottaa sinut siihen mustaan, kuolemanomaiseen pyörtymykseen,\nminkä mätänevä haaska ja ruumiita täyden taistelukentän näkö\nsynnyttävät.\n\nAMALIA (kääntää kasvonsa poispäin).\n\nFRANS. Mitä rakkauden kuohuntaa! Mitä syleilyn hurmaa -- mutta eikö ole\nväärin tuomita ihmistä hänen raihnaan ulkonäkönsä mukaan?\nKurjimmastakin aisopolaisesta rammasta voi loistaa suuri, rakastettava\nsielu, kuten rubiini liejusta. (Ilkeästi hymyillen.) Rosoisiltakin\nhuulilta voi rakkaus --.\n\nTodella, jos pahe järkyttääkin luonteen peruksia, jos puhtauden mukana\nsiveys pakeneekin, kuten tuoksu pölisee pois kuihtuneesta kukasta --\njos ruumiin keralla henkikin turmeltuu rujoksi --\n\nAMALIA (hypähtäen iloisena ylös). Ah, Kaarle, nyt tunnen sinut taas!\nOlet vielä ehyt, ehyt! Kaikki oli valhetta! -- Etkö tiedä, ilkiö, ettei\nKaarle mitenkään voi tulla tuollaiseksi? (Frans seisoo hetken miettien,\nkääntyy sitten äkkiä mennäkseen.) Mihin niin kiire? Pakenetko omaa\nhäpeääsi?\n\nFRANS (peittäen kasvonsa). Salli, salli minun kyynelteni vuotaa hetki.\n-- Tyranni-isä! Jättää paras pojistaan noin kurjuuteen -- saastaiseen\nympäristöön -- Salli minun mennä, Amalia! Minä tahdon langeta hänen\njalkoihinsa, polvillani tahdon häntä vaatia siirtämään kirouksensa\nminun, minun päälleni -- tekemään minut perinnöttömäksi, -- minut,\nelämäni, vereni, kaikki --\n\nAMALIA (lankeaa hänen kaulaansa). Kaarleni veli, hyvä, rakas Frans!\n\nFRANS. Oi Amalia! Kuinka rakastankaan sinua tämän horjumattoman\nuskollisuutesi tähden, jota rakkautesi veljeeni osoittaa, -- suo\nanteeksi, että uskalsin asettaa rakkautesi tälle kovalle koetukselle!\n-- Kuinka kauniisti oletkaan näyttänyt toiveeni oikeutetuiksi! Näissä\nkyynelissä, näissä huokauksissa, tässä taivaallisessa vihastuksessa --\nminuakin, minuakin kohtaan -- meidän sielumme sointuivat niin yhteen.\n\nAMALIA. Oi ei, sitä ne eivät koskaan tehneet!\n\nFRANS. Ah, ne sointuivat niin sopuisasti yhteen, luulin aina, että me\nvarmaan olimme kaksoiset. Ja ellei olisi ikävää ulkonaista eroitusta,\nmikä, surullista kyllä, tulee Kaarlen tappioksi, niin meidät olisi\nkymmenestä sekoitettu toisiimme. Sinä olet, sanoin usein itselleni,\nniin, olet ilmetty Kaarle, hänen kaikunsa, hänen kuvansa.\n\nAMALIA (pudistaa päätään). Ei, ei taivaan puhtaan valon nimessä, ei\nvärettäkään hänestä, ei säentäkään hänen tunteestaan. --\n\nFRANS. Niin samanlaiset taipumuksissamme, -- ruusu oli hänelle rakkain\nkukista -- mitä kukkaa minä rakastin ylitse ruusun? Hän rakasti\nsäveltaidetta sanomattomasti, -- ja te olette todistajani, te tähdet,\nettä olette saaneet usein haudanhiljaisina öinä kuunnella soitantoani,\nkun ympärilläni kaikki oli vaipunut uneen ja varjoon. -- Ja miten voit\nvielä epäillä, Amalia, kun meidän rakkautemme tapasi saman täydellisen\nesineensä, ja kun rakkaus on sama, niin miten voivat sen lapset\nhuonontua suvustaan?\n\nAMALIA (katsoo häntä kummeksuen).\n\nFRANS. Oli tyyni, kirkas ilta, hänen Leipzigiin-lähtönsä aatto, jolloin\nhän otti minut mukaansa tuohon lehtimajaan, missä te niin usein\nistuitte kahden lemmenunelmissa. -- Olimme kauan vaiti, -- vihdoin hän\ntarttui käteeni ja lausui hiljaa, kyynelet silmissä: \"jätän Amalian, en\ntiedä, -- minua aavistuttaa kuin jättäisin iäksi, -- älä hylkää häntä,\nveli! Ole hänen ystävänsä, hänen Kaarlensa, -- ellei Kaarle -- koskaan\npalaa!\" (Syöksyy Amalian jalkoihin ja suutelee kiihkeästi hänen\nkättään.) Ei koskaan, koskaan, koskaan hän palaa, ja minä lupasin\nhänelle sen pyhällä valalla!\n\nAMALIA (ponnahtaen taapäin). Petturi, näinkö saan sinut kiinni! Siinä\nsamassa lehtimajassa hän vannotti minua, että en, jos hänet surma\ntapaisi, kenenkään muun rakkautta -- näetkö, kuinka jumalaton, kuinka\ninhoittava olet -- mene silmäini edestä!\n\nFRANS. Et tunne minua, Amalia, et tunne minua ensinkään!\n\nAMALIA. Oo, kyllä tunnen, tästä pitäin tunnen. -- Ja sinä olit\nolevinasi hänen Iaisensa? Sinunko edessäsi hän olisi minua surrut?\nSinun edessäsi? Ennemmin hän olisi kirjoittanut nimeni häpeäpaaluun.\nMene heti!\n\nFRANS. Sinä loukkaat minua!\n\nAMALIA. Mene, sanon minä! Olet varastanut minulta kalliin hetken;\nvähennettäköön se sinun elämästäsi!\n\nFRANS. Sinä vihaat minua.\n\nAMALIA. Minä halveksin sinua, mene!\n\nFRANS (polkien jalkaa). Odota, saat vielä vavista edessäni. Kerjurin\ntakia sysätä minut pois! (Vihoissaan pois.)\n\nAMALIA. Mene, lurjus! Nyt olen taas likellä Kaarleani. -- Kerjuriksiko\nhän sanoi? Onpa maailma sitten mennyt nurin, kerjurit ovat kuninkaita\nja kuninkaat kerjureita! -- En vaihtaisi niitä repaleita, jotka hänellä\non päällään, voidellun ruhtinaan purppuraan, -- sen katseen, millä hän\nkerjää, sen täytyy olla jalo kuninkaallinen katse, -- katse, joka tekee\ntyhjiksi suurten ja rikasten ylevyyden, prameuden ja voitot! Tomuun\npöyhkeät korut! (Riistää helmet kaulaltaan.) Olkaa kirotut, isoiset ja\nrikkaat, siksi että kannatte kultaa ja hopeaa ja jalokiviä! Olkaa\nkirotut siksi että mässäätte ylellisissä pidoissa! Kirotut siksi että\nhaudotte jäseniänne nautinnon pehmeillä patjoilla! Kaarle, Kaarle, nyt\nolen sinun arvoisesi. (Pois.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    FRANS VON MOOR (mietiskellen huoneessaan).\n\nFRANS. Tämä kestää mielestäni liian kauan. -- Tohtori väittää hänen\nolevan parantumaan päin -- vanhan miehen elämä on sentään aivan\nikuisuus! -- Ja nyt olisi reitti selvänä ja tasaisena, ellei olisi\ntuota kiusallista sitkeätä lihamöhköä, joka sulkee minulta tien\naarteitteni luo kuten maanalainen taikakoira noitasaduissa.\n\nRaukeavatko siis aikeeni maailmanjärjestyksen koneellisten, rautaisten\nlakien alle? Pitääkö ylväslentoisen henkeni kahliutua aineen\netanankulkuun? -- Puhaltaisi vain sammuksiin valon, joka ilmankin\nkituuttaa vain viime öljypisarain turvin -- siinä kaikki --. Ja\nkuitenkaan en itse haluaisi ottaa sitä tekoa omakseni, ihmisten takia.\nEn haluaisi, että hänet surmattaisiin, vaan että luonto lakkaisi\ntoiminnasta. Haluaisin toimia kuin taitava lääkäri, mutta\nvastakkaisessa tarkoituksessa. -- En taittaisi luonnolta tietä\nväliintulollani, päinvastoin jouduttaisin sen omaa kulkua. Ja voimmehan\ntodella pidentää elämän ehtoja, miksi emme taitaisi lyhentääkin niitä?\n\nFilosofit ja lääkärit opettavat minulle, kuinka yhdenmukaisia hengen\nliikunnot ja koneiden käynti ovat. Luuvalo-kohtauksia seuraavat aina\nelimellisten heilahdusten ristiriidat -- intohimot ruhjovat elinvoimaa,\n-- raskautettu henki painaa asuntonsa maahan. -- No niin, kuka keksisi\nmillä tasoittaa kuolemalle tätä raivaamatonta tietä elämän linnaan?\nHävittää ruumista hengen välityksellä? -- Ah, ennenkuulumaton teko, --\nkuka sen panisi toimeen? Verraton teko. -- Mieti, Moor! -- Se olisi\nkeksintö, joka ansaitsisi sinut keksijäkseen. Onhan myrkynsekoitus\nkoroitettu miltei oikean tieteen arvoon ja kokeilla pakoitettu luonto\nvarmentamaan rajansa, niin että vuosia edeltäpäin lasketaan sydämen\nlyönnit ja valtimolle sanotaan: \"tähän asti, muttei etemmäs!\" -- Ken ei\ntässäkin koettaisi siipiään!\n\nJa miten minun nyt on käytävä juoneen, häiritäkseni tätä sielun ja sen\nruumiin suloista, tyyntä sopusointua? Mitkä tunne-alat minun on\nvalittava? Mikä mielenliike on tuhoisin elämän kukoistukselle? --\n_Vihako?_ Se nälkäinen susi ahmaa liian pian itsensä täyteen. --\n_Suru?_ Se mato kalvaa liian vitkaan. -- _Mielipaha?_ Se tarhakäärme\nmatelee liian laiskasti. -- _Pelko?_ Toivo ei salli sen kahlita\nsaalistaan. -- Mitä, nämäkö ovat ainoat ihmisen surmat? Näinkö pian\nkuoleman ase-varasto on tyhjennetty? (Syvissä mietteissä.) -- Mitä, hm?\nEi! -- Haa! (Hypähtäen.) -- _Kauhu!_ Mitä ei kauhu mahda? Mitä voi\nuskonto, järki sen jättiläisen jäistä syleilyä vastaan? -- Ja sentään,\njospa hän kestäisi tämänkin myrskyn? Jospa? -- Oh, tule silloin\navukseni, _masentumus_ ja sinä, _katumus_, helvetillinen kostotar,\njäytävä käärme, joka märehtii ravintonsa ja nielee uudelleen oman\noksennuksensa; te ikuiset hävittäjät ja myrkyn valmistajat; ja sinä,\nulvova _itsesyytös_, joka hävität oman kotisi ja lyöt haavoja omaan\näitiisi. -- Ja tekin tulkaa avukseni, itse hyvänsuovat sulottaret,\nleppoisa _menneisyys_, ja sinä kukkuraista runsaudensarvea pitävä,\nkukoistava _tulevaisuus_, kuvastelkaa hänelle taivaan iloja\nkuvastimissanne, kun kiitävä jalkanne solahtaa hänen halaavien kättensä\nvälitse. -- Niin minä ahdistan juonin ja avoimin hyökkäyksin tätä\nraihnasta ruumista, kunnes raivotarten lauman vihdoin päättää --\nepätoivo! Voitto, voitto! -- Suunnitelma on valmis -- vaikeampi ja\ntaiturillisempi kuin mikään, -- luotettava, varma, -- sillä\n(pilkallisesti) ruumiinleikkaajan veitsihän ei löydä haavan naarmuakaan\neikä kalvavan myrkyn jälkiä.\n\n(Päättäväisenä.) No hyvä. (Herman astuu sisään.) Ah! Deus ex machina!\nHerman!\n\nHERMAN. Palvelukseksenne, nuori herra.\n\nFRANS (ojentaa hänelle kätensä). Sitä et tarjoakaan nyt\nkiittämättömälle.\n\nHERMAN. Siitä minulla on kokemusta.\n\nFRANS. Ensi tilassa, Herman -- ensi tilassa saat vielä enemmän! --\nMinulla on sinulle jotakin sanottavaa, Herman.\n\nHERMAN. Kuuntelen tuhansin korvin.\n\nFRANS. Tunnen sinut, sinä olet päättäväinen mies -- soturin sydän --\nuljas ja rohkea. Isäni on sinua kovin loukannut, Herman!\n\nHERMAN. Piru minut periköön, jos sen unohdan!\n\nFRANS. Se kuulostaa miehen puheelta! Kosto sopii miehen sydämelle. Sinä\nmiellytät minua, Herman. Ota tämä kukkaro, Herman! Se olisi kyllä\npainavampi, jos vaan minä olisin täällä herra!\n\nHERMAN. Sehän on minun ikuinen toivoni, nuori herra, kiitän teitä.\n\nFRANS. Todellakin, Herman, toivoisitko todellakin minun pääsevän\nisännäksi. -- Mutta isälläni on leijonan ydinvoimat ja minä olen\nnuorempi pojista.\n\nHERMAN. Minä toivon, että te olisitte vanhempi poika ja että isällänne\nolisi kalvetustautisen tytön voimat.\n\nFRANS. Ah, miten sinua silloin vanhempi poika palkitsisikaan, miten hän\nnostaisikaan sinut valoon tästä alhaisesta tomusta, joka niin huonosti\nsoveltuu luontoosi ja aateluuteesi! -- Silloin sinut, tuollaisena kuin\njuuri olet, peitettäisiin ylt'yleensä kultaan ja nelivaljakolla ajaa\njyristelisit pitkin katuja, -- totisesti, sen saisit tehdä! -- Mutta\nunhoitanpa, mitä piti sinulle puhumani -- oletko jo unhoittanut neiti\nvon Edelreichin, Herman?\n\nHERMAN. Tuli ja valkeus, miksi sitä minulle muistutatte?\n\nFRANS. Veljeni on pyydystänyt hänet pois sinulta.\n\nHERMAN. Sen hän saa maksaa.\n\nFRANS. Amalia antoi sinulle rukkaset. Luulenpa vallan, että Kaarle\nheitti sinut rappusia alas.\n\nHERMAN. Sen vuoksi minä sysään hänet helvettiin.\n\nFRANS. Hän sanoi: \"käy kuiske, että sinut on tehty hätäpikaa liemen ja\npaistin välillä, ja ettei isäsi ole koskaan voinut katsoa sinua\nlyömättä rintaansa ja huokaamatta: 'Herra armahtakoon minua\nsyntistä!'\"\n\nHERMAN (hurjasti). Kirous ja kuolema, olkaa vaiti!\n\nFRANS. Hän neuvoi sinua myymään aateliskirjasi huutokaupalla tai\npaikkauttamaan sillä sukkasi.\n\nHERMAN. Tuhannen perkelettä, minä kynsin silmät hänen päästään!\n\nFRANS. Mitä, sinä kiukustut? Miten voit kiukkuilla hänelle? Mitä pahaa\nmahdat hänelle? Mitä voi tuollainen rotta leijonalle? Vihasi vain\nsulostuttaa hänen voittoaan. Sinä et voi muuta kuin purra hampaitasi ja\npurkaa raivoasi kuivaan leipään.\n\nHERMAN (polkee jalkaa). Minä survon hänet nuuskaksi!\n\nFRANS (taputtaa häntä olalle). Hyi, Herman! Sinähän olet herrasmies.\nSinun ei pidä sietää häpeätahraa itsessäsi. Et saa päästää neitiä\nkäsistäsi, et missään nimessä, Herman! Tuhat tulimmaista, minä\nyrittäisin äärimmäisiä keinoja sinun sijassasi.\n\nHERMAN. En lepää ennenkuin olen saanut sen isän ja sen pojan nurmen\nalle.\n\nFRANS. Ei niin myrskyisästi, Herman! Tule lähemmä -- sinä olet saava\nAmalian!\n\nHERMAN. Minun täytyy, vaikka pirulta ottaisin, minun täytyy saada!\n\nFRANS. Sinä olet saava hänet, sanon, ja minun kädestäni. Tule lähemmä,\nsanon -- et ehkä tiedä, että Kaarle on joutunut melkein kuin\nperinnöttömäksi?\n\nHERMAN (tullen lähemmä). Käsittämätöntä! Ensimäinen sana, minkä siitä\nkuulen.\n\nFRANS. Kuuntele tyynesti edelleen! Toiste saat siitä seikasta kuulla\nlisää. -- Niin, sanon sinulle: yksitoista kuukautta hän on elänyt\nsuorastaan maanpakolaisena. Mutta ukko katuu jo ennenaikaista\naskeltaan, jota hän sentään (nauraen) toivoakseni ei itse ole tehnyt.\nJa neiti Edelreich saartaa häntä joka päivä tiukasti soimauksineen ja\nvalituksineen. Ennen pitkää hän alkaa etsityttää poikaansa jokaiselta\nilmansuunnalta, ja hyvää yötä, Herman, jos hän löytää hänet! Sinä saat\nhyvin kiltisti pitää päitsistä hänen vaunuhevosiaan, kun hän lähtee\nAmalian kanssa kirkkoon vihille.\n\nHERMAN. Minä kuristan hänet ristiinnaulitun kuvan juureen!\n\nFRANS. Isä luovuttaa hänelle pian isännyyden ja alkaa elellä rauhassa\nlinnoissaan. Silloin tuolla ylpeällä höyrypäällä on ohjat käsissään,\nsilloin hän nauraa vihamiehiään ja kadehtijoitaan -- ja minä, joka\naioin tehdä sinusta arvokkaan, suuren miehen, minä itse, Herman, saan\nniskat kumarassa hänen kynnyksensä edessä --\n\nHERMAN (tuohuksissaan). Ei, niin totta kuin nimeni on Herman, niin ei\nteille käy! Jos vielä älyn kipinäkään kytee tässä päässä, niin ei\nteille käy!\n\nFRANS. Estätkö sinä sen? Sinunkin, rakas Herman, hän antaa tuta\nraippaansa, hän sylkee kasvoihisi, kun kohtaat hänet tiellä, ja onneton\nolet, jos silloin kohautat olkapäitäsi tai vedät suusi väärään. --\nKatsos, sillä kannalla ovat kiintymyksesi neitiin, toiveesi,\nsuunnitelmasi.\n\nHERMAN. Sanokaa, mitä minun on tehtävä!\n\nFRANS. Kuule siis, Herman! Jotta näkisit minun ottavan rehellisenä\nystävänä sydämelleni sinun kohtalosi -- mene, pukeudu salapukuun, tee\nitsesi aivan tuntemattomaksi, ilmoittaudu ukon puheille, lausu tulevasi\nsuoraan Böömistä, ottaneesi veljeni kanssa osaa Pragin taisteluun, --\nnähneesi hänen heittävän henkensä sotatantereella.\n\nHERMAN. Uskotaanko minua?\n\nFRANS. Hoho, jätä huoli siitä minulle! Ota tämä käärö. Siinä on\nselitettynä tarkoin tehtäväsi. Lisäksi asiakirjoja, jotka itse\nepäilyksenkin saavat uskomaan. -- Toimita nyt vain itsesi pois ja\nhuomaamatta! Juokse takaportista pihaan, sieltä puutarhanmuurin yli --\njätä minun hoidettavakseni tämän murheellisen ilveilyn ratkaisu!\n\nHERMAN. Ja se tulee olemaan: eläköön uusi herra Fransiskus von Moor!\n\nFRANS (sivelee häntä poskelle). Kuinka ovela olet! -- Sillä katsos:\ntällä keinoin saavutamme kaikki tarkoitukset kerralla ja pian. Amalia\nluopuu toivostaan häneen. Ukko uskoo poikansa kuolleeksi, ja -- hän on\nraihnas -- huojuva rakennus ei tarvitse maanjäristystä sortaakseen\nsoraksi, -- hän ei kestä uutista, -- silloin minä olen hänen ainoa\npoikansa, -- Amalia on menettänyt tukensa ja on minun tahtoni\nleikkikaluna, -- silloin voit helposti ajatella, -- lyhyesti, kaikki\nmenee toiveiden mukaan -- mutta sinä et saa peräytyä sanastasi.\n\nHERMAN. Mitä sanotte? (Riemuiten.) Ennen kääntyy kuula takaisin ja\nsyöksyy ampujansa sisuksiin -- luottakaa minuun? Antakaa vain minun\ntoimia -- Hyvästi!\n\nFRANS (huutaa hänen jälkeensä). Sato on sinun, rakas Herman. -- Kun\nhärkä on vetänyt jyväkuorman aittaan, saa se tyytyä heiniin. Sinä saat\nkarjapiian, et suinkaan Amaliaa. (Poistuu.)\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Vanhan Moorin makuuhuone.\n    VANHA MOOR nukkuu nojatuolissa. AMALIA.\n\nAMALIA (hiipien hiljaa luo). Hiljaa, hiljaa, hän nukkuu! (Asettautuu\nnukkujan eteen.) Kuinka kaunis, kuinka kunnianarvoisa! Kunnianarvoisa,\nkuten pyhimykset kuvissa, -- ei, en voi sinulle olla suuttunut!\nValkohapsi, en voi sinulle olla suuttunut! Nuku hyvin, herää iloisena,\nminä tahdon mennä yksin kärsimään.\n\nV. MOOR (uneksien). Poikani, poikani! Poikani!\n\nAMALIA (tarttuu, hänen käteensä). Kuule, kuule! Hän uneksii pojastaan.\n\nV. MOOR. Oletko siinä, oletko todella? Ah, kuinka näytät niin kurjalta!\nÄlä katso minua noin murheisesti! Minä olen kyllin kurja.\n\nAMALIA (herättää hänet nopeasti). Nouskaa, rakas vanhus! Te vain\nuneksitte. Herätkää!\n\nV. MOOR (puolihereillä). Hän ei ollut täällä? Enkö pudistanut hänen\nkäsiään? Ilkiö Frans, riistätkö hänet pois unistanikin?\n\nAMALIA. Huomaatko, Amalia?\n\nV. MOOR (elostuu). Missä hän on? Missä? Missä minä olen? Sinäkö siinä,\nAmalia?\n\nAMALIA. Miten voitte? Nukuitte virkistävän unen.\n\nV. MOOR. Näin unta pojastani. Miksi en uneksi edelleen? Ehkä olisin\nsaanut anteeksiannon hänen suustaan.\n\nAMALIA. Enkelit eivät kanna vihaa -- hän antaa teille anteeksi.\n(Tarttuu surumielisesti häntä käteen.) Kaarleni isä, minä annan teille\nanteeksi!\n\nV. MOOR. Ei, tyttäreni, tuo kasvojesi kalmanväri tuomitsee isän.\nTyttö-polo! Minä hävitin sinulta nuoruutesi ilon -- oi, älä kiroa minua!\n\nAMALIA (suutelee hellästi hänen kättään). Teitä?\n\nV. MOOR. Tunnetko tämän kuvan, tyttäreni?\n\nAMALIA. Kaarlen!\n\nV. MOOR. Tämännäköinen hän oli kuudennellatoista ikävuodellaan. Nyt hän\non erilainen --. Oh, sisälläni polttaa -- tämä lempeys on kaunaa, tämä\nhymyily epätoivoa --. Eikö totta, Amalia, sinähän maalasit hänet\nsyntymäpäivänään jasmiinimajassa? -- Oi tyttäreni, teidän rakkautenne\nteki minut niin onnelliseksi!\n\nAMALIA (katse yhä kuvassa). Ei, ei, hän se ei ole! Jumalan nimessä, hän\nei ole Kaarle --. Täällä, täällä (osoittaen sydäntään ja otsaansa) niin\nehyt, niin erilainen. Kömpelö väri ei riitä kuvastelemaan sitä ylevää\nhenkeä, joka loisti hänen hehkuvasta silmästään. Pois tämä! Tämä on\nkovin inhimillistä! Minä olin tuhrija.\n\nV. MOOR. Tämä hellä ja lämmittävä katse -- jos hän olisi ollut vuoteeni\nääressä, niin minä olisin pelastunut elämään kuolemankin käsistä. En\nkoskaan, koskaan olisi kuollut!\n\nAMALIA. Ette koskaan, koskaan olisi kuollut? Se olisi ollut kuin\nhyppäys yhdestä ajatuksesta toiseen ja kauniimpaan -- tämä katse olisi\nvalaissut teille tietä haudan yli. Tämä katse olisi kantanut teitä\nyläpuolelle tähtien!\n\nV. MOOR. Se on raskasta, se on murheellista! Minä kuolen, ja poikani\nKaarle ei ole täällä -- minut kannetaan hautaan, mutta hän ei itke\nhautani partaalla. Kuinka suloista on, kun oman pojan rukous tuudittaa\nkuolon uneen -- se on kehtolaulua.\n\nAMALIA (haaveellisesti). Niin suloista, taivaallisen suloista on, kun\nrakastetun laulu tuudittaa kuolon uneen, -- ehkä haudassakin näkee\nedelleen unta, -- pitkää, ikuista, loputonta unta Kaarlesta, kunnes\nylösnousemuksen kellot kajahtavat. (Hypähtää ihastuneena.) Ja tästä\naikain ikuisesti hänen syleilyssään. (Äänettömyys. Hän menee pianon luo\nja soittaa.)\n\n    \"Lähdet, Hektor, -- vaan jos kuolemaasi?\n    Monta miestä Akilles jo kaasi\n    jälkimainehiksi Patrokloon.\n    Kuka ohjaa poikas peitsenkäyttöön,\n    kuka jumalien tahdon täyttöön,\n    jos sä kohta vaivut Kokythoon?\"\n\nV. MOOR. Kaunis laulu, tyttäreni. Sitä saat soittaa minulle vielä ennen\nkuolemaani.\n\nAMALIA. Se on Andromaken ja Hektorin hyvästijättö -- Kaarle ja minä\nlauloimme sitä usein yhdessä luutun säestyksellä. (Soittaa edelleen.)\n\n    \"Kallehin, tuo tuimin peitsistäni,\n    verileikkiin tie on edessäni!\n    Minuun vain voi luottaa Ilion.\n    Poikani mä jätän jumalille!\n    Kaatua voin voitontanterille,\n    tapaat taas mun teill' Elysion.\"\n\nDANIEL (tulee). Ulkona odottaa teitä eräs mies. Hän pyytää päästä\npuheillenne, hänellä olisi teille tärkeä sanoma.\n\nV. MOOR. Koko maailmassa on minulle vain yksi asia tärkeä, sinä tiedät\nsen, Amalia. -- Onko se joku apuani tarvitseva onneton? Hänen ei pidä\nlähtemän täältä huokaus huulilla.\n\nAMALIA. Jos se on kerjuri, tulkoon hän oitis tänne. (DANIEL pois).\n\nV. MOOR. Amalia, Amalia! Säästä minua!\n\nAMALIA (jatkaa soittoaan).\n\n    \"Koht' on majas mulle mykkä hauta,\n    ruostuin siellä suree kirkas rauta.\n    Lahoo Priamoksen sukupuu.\n    Koht' on Manan virta vuoteenasi,\n    itku ikiyön sun armahasi,\n    -- Lethessä sun lempes unhoittuu.\n\n    \"Kaipuuni ehk' yöhön tummaan nukkuu,\n    aatokseni kaikki Letheen hukkuu,\n    lempeni vain ei.\n    Kuules, aletaan jo verityötä,\n    -- murheetta mun kupeheni vyötä!\n    Letheen lempeni mun kuole ei.\"\n\n        FRANS. HERMAN salapukuisena. DANIEL.\n\nFRANS. Tässä se mies on. Kauheita uutisia hän sanoo olevan\nodotettavananne. Voitteko kuulla niitä?\n\nV. MOOR. Tiedän vain yhden. Tule tänne, ystäväni, äläkä sääli minua!\nTarjotkaa hänelle lasi viiniä.\n\nHERMAN (vieraalla äänellä). Armollinen herra, älkää laskeko minun\nmiespolon syykseni sitä, että lävistän sydämenne vastoin tahtoani. Olen\nvieras tässä maassa, mutta teidät tunsin aivan hyvin, te olette Kaarle\nvon Moorin isä.\n\nV. MOOR. Mistä sen tiedät --?\n\nHERMAN. Tunsin poikanne --.\n\nAMALIA (hypähtäen). Hän elää, elää? Sinä tunnet hänet? Missä hän on,\nmissä, missä? (Aikoo juosta pois.)\n\nV. MOOR. Tiedät jotakin pojastani?\n\nHERMAN. Hän opiskeli Leipzigissä. Sieltä hän kuljeksi pois, en tiedä\nkuinka kauas. Hän kierteli ympäri Saksanmaata ja, kuten hän minulle\nsanoi, pää paljaana, avojaloin, ja kerjäsi leipänsä ovien edessä. Viisi\nkuukautta sen jälkeen puhkesi uudelleen surkea sota Preussin ja\nItävallan välille, ja kun hänellä ei elämässä ollut mitään toivoa enää,\nniin Fredrikin voitokkaan rummun kaiku veti hänet Böömiin. Sallikaa\nminun, sanoi hän suurelle Schwerinille, kuolla sankarien vuoteeseen;\nminulla ei ole enää isää! --\n\nV. MOOR. Älä katso minuun, Amalia!\n\nHERMAN. Hänelle annettiin lippu. Hän riensi mukana preussilaisten\nvoittomarssissa. Satuimme joutumaan saman teltan asujamiksi. Hän puhui\npaljon vanhasta isästään ja paremmista menneistä päivistään, -- ja\nrauenneista toiveista. Meidän silmiimme kihosivat kyynelet.\n\nV. MOOR (peittää kasvonsa päänaluseen). Vaiti, oh vaiti!\n\nHERMAN. Kahdeksan päivää sen jälkeen oli Pragin tuima ottelu -- voin\nsanoa Teille, että poikanne kunnostautui urhon tavoin. Hän teki ihmeitä\narmeijan nähden. Viiden rykmentin täytyi vaihtua hänen vierellään, hän\njäi paikalleen. Tulikuulia putoili oikealle ja vasemmalle, poikanne ei\nväistynyt. Kuula ruhjoi häneltä oikean käden, poikanne otti lipun\nvasempaan ja seisoi yhä --.\n\nAMALIA (ihastuksissaan). Hektor, Hektor, kuulitteko, hän ei\nväistynyt --!\n\nHERMAN. Tapasin hänet taisteluiltana kuulatuiskun sortamana. Vasen käsi\noli verisuihkun tukkeena, oikean hän oli haudannut maahan. 'Veli',\nhuusi hän vastaani, 'rivien läpi kävi kohina, että kenraali on kaatunut\nhetki sitten --'. 'Hän on kaatunut', sanoin minä, 'ja sinä?' -- 'Kunnon\nsotilas', huusi hän päästäen vasemman kätensä, 'seuratkoon kenraaliaan,\nkuten minä!' Kohta sen jälkeen puhalsi hän voimakkaan sielunsa sankarin\nmatkaan.\n\nFRANS (käy hurjana Hermania kohti). Surma sinun kirotun kielesi\nlukitkoon! Oletko tullut tänne antamaan surmaniskun isällemme? -- Isä!\nAmalia! Isä?\n\nHERMAN. Se oli kuolevan toverini viimeinen tahto. 'Ota tämä miekka',\nkorisi hän, 'ja jätä se vanhalle isälleni, hänen poikansa veri punaa\nsitä, hän on kostettu, hän iloitkoon. Sano hänelle, että hänen\nkirouksensa hääti minut sotaan ja kuolemaan, minä olin joutunut\nepätoivoon!' Hänen viimeinen huokauksensa oli Amalia.\n\nAMALIA (kuin kuolonunesta havahtuen). Hänen viimeinen huokauksensa --\nAmalia!\n\nV. MOOR (kauheasti huutaen, tukkaansa raastaen). Minun kiroukseni\nhäätänyt hänet kuolemaan! Epätoivoon joutunut!\n\nFRANS (kierrellen ympäri huonetta). Oh, mitä olette tehnyt, isä? Rakas\nKaarle, veljeni!\n\nHERMAN. Tässä on miekka ja tässä on myös eräs muotokuva, jonka hän\nsamalla kertaa veti povestaan. Se on tämän neidin näköinen\nhiuskarvalleen. 'Tämä on tuleva veljelleni Fransille', sanoi hän, -- en\ntiedä, mitä hän sillä tarkoitti.\n\nFRANS (kuin hämmästyneenä). Minulle? Amalian kuva? Minulle, Kaarle,\nAmalia, minulleko?\n\nAMALIA (käyden kiivasti Hermania kohti). Halpa, lahjottu petturi!\n(Tarttuu häneen tiukasti.)\n\nHERMAN. Se en ole, armollinen neiti! Katsokaa itse, eikö se ole teidän\nkuvanne --. Olette kai itse antanut sen hänelle.\n\nFRANS. Herran nimessä, Amalia, sinun kuvasi! Todellakin sinun!\n\nAMALIA (antaa hänelle kuvan takaisin). Minun, minun! Oi taivas!\n\nV. MOOR (huutaen, pusertaen kasvojaan). Voi, voi! Kiroukseni häätänyt\nhänet kuolemaan! Epätoivoon joutunut!\n\nFRANS. Ja hän ajatteli minua ankarana erohetkenään, minua! Enkelisielu\n-- kun jo kuoleman musta lippu häilyi hänen yllään -- minua!\n\nV. MOOR (hervottomasti). Kiroukseni häätänyt hänet kuolemaan, poikani\nepätoivoon joutunut!\n\nHERMAN. Tätä murhetta en kestä. Voikaa hyvin, vanha herra! (Hiljaa\nFransille.) Miksi olettekin tämän tehnyt, nuori herra? (Lähtee\nnopeasti.)\n\nAMALIA (hypähtäen ylös, hänen jälkeensä). Jää, jää! Mitkä olivat hänen\nviime sanansa?\n\nHERMAN (ulkoa). Hänen viime huokauksensa oli Amalia. (Pois.)\n\nAMALIA. Hänen viime huokauksensa oli Amalia! -- Ei, et ole petturi! Se\non siis totta -- totta: hän on kuollut -- kuollut! -- (Horjuen\nedestakaisin, kunnes kaatuu.) Kuollut -- Kaarle on kuollut!\n\nFRANS. Mitä näen? Mitä on tähän miekkaan kirjoitettuna? Verikirjaimin\n-- Amalia!\n\nAMALIA. Hänen kädellään?\n\nFRANS. Näenkö totta vai unta? Katsos tätä verikirjoitusta: _Frans, älä\njätä Amaliaani!_ Katsos, katsos! Ja toisella puolen: _Amalia, valasi\nmursi kaikkivaltias kuolema!_ -- Näetkö nyt, näetkö nyt? Hän kirjoitti\nsen jäykistyvällä kädellä, kirjoitti sen lämpimällä sydänverellään,\nkirjoitti sen juhlallisen iäisyyden kynnyksellä! Hänen pakeneva\nhenkensä viipyi vielä liittääkseen yhteen Fransin ja Amalian.\n\nAMALIA. Vanhurskas Jumala, se on hänen käsialaansa! -- Hän ei ole minua\nkoskaan rakastanut! (Poistuu nopeasti.)\n\nFRANS (polkien jalkaansa). Kirottua! Tuo jäykkäniska tekee tyhjäksi\nkaiken taitoni.\n\nV. MOOR. Oh, oh, älä jätä minua, tyttäreni! -- Frans, Frans, anna\nminulle takaisin poikani!\n\nFRANS. Kuka se hänet kirosi? Kuka se hääti poikansa sotaan ja kuolemaan\nja epätoivoon? -- Oi, hän oli enkeli, taivaan aarre! Kirottu hänen\npyövelinsä! Kirottu, kirottu te itse! --\n\nV. MOOR (lyö nyrkillään rintaansa ja otsaansa). Hän oli enkeli, taivaan\naarre! Kirous, kuolema ja kirous minulle itselleni! Minä olen suuren\npoikansa surmannut isä. Minua hän rakasti kuolemaan saakka! Kostaakseen\nminut hän syöksyi sotaan ja kuolemaan! Hirviö, hirviö! (Raastaa\nitseään.)\n\nFRANS. Hän on poissa, mitä auttavat myöhäiset voivotukset.\n(Pilkallisesti nauraen.) On helpompaa surmata kuin tehdä eläväksi. Ette\nsaa häntä koskaan takaisin haudastaan.\n\nV. MOOR. En koskaan, koskaan takaisin haudasta! Poissa, iäksi\nmenetetty! -- Ja sinä houkutit kirouksen minun sydämestäni -- sinä --\nsinä --. Poikani minulle takaisin!\n\nFRANS. Älkää ärsyttäkö vihaani! Minä jätän teidät yksin kuolemaan!\n\nV. MOOR. Rietas olento! Hae minulle takaisin poikani! (Ryntää\nnojatuolista, aikoo tarttua kurkkuun Fransia, joka työntää hänet\ntakaisin.)\n\nFRANS. Raukeat luut! Tohditteko --. Kuolkaa epätoivoonne! (Poistuu.)\n\nV. MOOR. Tuhat kirousta jyrisee jälkeesi! Olet varastanut poikani minun\nsylistäni. (Heittelehtien epätoivoissaan edestakaisin nojatuolissa.)\nOh, oh, kitua epätoivossa, mutta saamatta kuolla! -- He pakenevat,\nhylkäävät minut kuolemassa -- hyvät enkelini pakenevat minua, kaikki\npyhimykset väistyvät kolkon murhaajan luota. -- Oh, oh! Eikö kukaan\ntahdo kannattaa päätäni, eikö kukaan vapauttaa tuskissaan taistelevaa\nsielua? Ei yhtään poikaa, ei yhtään tytärtä, ei yhtään ystävää! -- Ei\nainoakaan ihmisistä tahdo, -- yksin, hyljättynä -- Oh, oh! Kitua\nepätoivossa, mutta saamatta kuolla!\n\n    AMALIA itkettynein silmin.\n\nV. MOOR. Amalia, taivaan lähettiläs! Tuletko vapauttamaan minun\nsieluani?\n\nAMALIA (lempeämmin). Olette menettänyt ihanan pojan.\n\nV. MOOR. Surmannut, aioit sanoa. Tätä todistusta kantaen astun Jumalan\ntuomioistuimen eteen.\n\nAMALIA. Ei niin, onneton vanhus! Taivaallinen isä riisti hänet\nluokseen. Olisimme olleet liian onnellisia tässä maailmassa. -- Tuolla,\ntuolla ylhäällä aurinkojen takana me näemme hänet jälleen.\n\nV. MOOR. Jälleennäkeminen -- oh, läpi sieluni käy viiltävä miekka --\nkun tapaan hänet pyhänä pyhien joukossa. Itse taivaassa minua tulee\nahdistamaan helvetin kauhu, Ikuisen kasvojen edessä kalvamaan muisto:\nminä surmasin poikani!\n\nAMALIA. Oi, hymyllään hän karkoittaa sielustanne tuskaisen muiston!\nOlkaahan iloinen, rakas isä, minäkin olen niin kokonaan iloinen. Eikö\nhän ole jo seraafinharpullaan kaiuttanut taivaallisille kuulijoille\nkuultavaksi Amalian nimeä, ja taivaalliset kuulijat toistivat sitä\nhiljaa? Hänen viime huokauksensahan oli Amalia! Eikö hänen ensimäinen\nriemunsa tule olemaan Amalia?\n\nV. MOOR. Taivaan lohdutus virtaa huuliltasi! Hän tulee hymyilemään\nminulle, sanot? Antamaan anteeksi? Kaarleni rakastettu, sinun täytyy\njäädä luokseni, kun minä kuolen.\n\nAMALIA. Kuolema on lentoa hänen syliinsä. Onnellinen te, teitä täytyy\nkadehtia. Miksi minun luuni eivät ole jo hauraat, miksi hapseni eivät\njo harmaat? Voi nuoruuden voimia! Tervetullut, sinä ytimetön vanhuus,\njoka olet likempänä taivasta ja Kaarleani!\n\nFRANS (astuu esiin).\n\nV. MOOR. Tule tänne, poikani! Anna anteeksi minulle, jos olen ennen\nollut liian ankara sinua kohtaan! Minä annan sinulle kaikki anteeksi.\nHeittäisin niin mielelläni henkeni rauhassa.\n\nFRANS. Ettekö ole kyllin itkenyt poikaanne? Mikäli minä näen, on teillä\nvain yksi poika.\n\nV. MOOR. Jaakobilla oli kaksitoista poikaa, mutta Joosefinsa tähden hän\nitki verikyyneliä.\n\nFRANS. Hm!\n\nV. MOOR. Nouda Raamattu, tyttäreni, ja lue minulle Jaakobin ja Joosefin\ntarina. Se on aina liikuttanut minua, silloinkin kun en vielä ole ollut\nJaakob.\n\nAMALIA. Mitä luen siitä? (Ottaa Raamatun ja selailee.)\n\nV. MOOR. Lue minulle yksinäisen miehen murheesta, kun hän ei enää\nhuomannut häntä lastensa joukossa -- ja turhaan odotti häntä\nyhdentoista poikansa keskellä -- ja lue hänen valituksensa, kun hän\nkuuli, että hänen Joosefinsa oli otettu häneltä iäksi --.\n\nAMALIA (lukee). \"Niin he ottivat Joosefin hameen, ja tappoivat kauriin\nja tahrasivat hameen vereen. Sitten he lähettivät sen pitkän hameen\nkotiin isän luo ja sanoivat: tämän me löysimme; tunnustele, onko se\npoikasi hame vai ei?\" (Frans poistuu äkisti.) \"Ja hän tunsi sen ja\nsanoi: tämä on minun poikani hame, paha peto on hänen syönyt; Joosef on\nraadeltu kuoliaaksi!\"\n\nV. MOOR (vaipuu päänaluselle). Paha peto on hänen syönyt!\n\nAMALIA (lukee edelleen). \"Ja Jaakob repäisi vaatteensa, ja kääri\nitsensä säkkikankaaseen, ja murehti poikaansa kauan aikaa. Ja kaikki\nhänen poikansa ja tyttärensä nousivat häntä lohduttamaan; mutta ei hän\ntahtonut antaa itseään lohduttaa, vaan sanoi: minä menen murehtien alas\npoikani tykö hautaan.\"\n\nV. MOOR. Lakkaa, lakkaa! Minulla on kova tuska.\n\nAMALIA (hypähtää ylös, pudottaa kirjan). Auta, taivas! Mitä se on?\n\nV. MOOR. Se on kuolema! Mustana -- maailma -- silmissäni, -- pyydän --\nkutsu pastori -- antamaan minulle -- ehtoollista --. Missä on --\npoikani Frans?\n\nAMALIA. Hän on paennut! Jumala meitä armahtakoon!\n\nV. MOOR. Paennut -- paennut kuolinvuoteeni äärestä? -- -- Ja kaikki\ntämä -- kaikki -- kahdesta toivorikkaasta lapsesta --. Sinä -- annoit\nne -- sinä otit ne -- nimesi olkoon --.\n\nAMALIA (äkkiä huudahtaen). Kuollut! Kokonaan kuollut! (Pois\nepätoivoisena.)\n\nFRANS (syöksähtää riemuisena sisään). Kuollut, huutavat, kuollut! Nyt\nminä olen herra. Koko linna parkuu: Kuollut! -- Mutta jospa hän vain\nnukkuu! -- Se on sentään, ah, se on sentään uni, missä ei koskaan kuulu\n\"hyvää huomenta\" -- uni ja kuolema ovat vain kaksoisia. Vaihtakaamme\njoskus nimet! Hyvä, tervetullut uni! Sanokaamme sinua kuolemaksi!\n(Sulkee vainajan silmät.) Kuka tulee nyt ja uskaltaa haastaa minut lain\neteen, tai sanoa minulle päin kasvoja: sinä olet konna! Pois siis tämä\nhempeyden ja hyveen tukala naamio. Nyt tulette näkemään Fransin\nsellaisena, kuin hän on, näkemään ja kauhistumaan. Isäni sokeroi\nvaatimuksensa, muodosti alueensa perhepiiriksi, istui rakkaasti\nhymyillen portilla ja tervehti heitä veljinään ja lapsinaan.  Minun\nkulmakarvani vaaruvat kuin ukkospilvi yllänne, valtiasnimeni leijuu\nkuin uhkaava pyrstötähti näiden vuorten yllä, otsani on ilmapuntarinne!\nHän hiveli ja siveli niskaa, joka jäykistyi hänen tahtoaan vastaan.\nHiveleminen ja siveleminen ei ole minun asiani. Minä isken\nhammaslaitaiset kannukset kylkiinne syvälle ja koetan rautaruoskan\ntehoa. -- Minun alueellani on päästävä niin pitkälle, että perunat ja\nlaiha olut tulevat juhlatarjokkeiksi; ja onneton se, joka astuu eteeni\nverevin, täyteläisin poskin! Köyhyyden ja orjanpelon kelmeys on minun\ntunnusvärini; siihen palvelijanpukuun minä puen teidät! (Poistuu.)\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Böömin metsät.\n\n    SPIEGELBERG, RAZMANN, joukko rosvoja.\n\nRAZMANN. Sinäkö siinä, sinäkö todella? No annas kun puserran sinut\npuuroksi, rakas Moritz-veikko. Tervetuloa Böömin metsiin! Oletpa\nkasvanut ja vahvennut. Sata sarvipäätä! Tuotpa rekryyttejäkin koko\nkatraan, kunnon värvääjä!\n\nSPIEGELBERG. Eikö niin, veli, eikö niin? Ja aimo poikia vielä ovatkin!\nEt usko, että Jumalan ilmeinen siunaus on kanssani: olin köyhä,\nnälkäinen hylky, ilman muuta omaisuutta kuin tämä sauva, kun kuljin\nJordanin yli, ja nyt meitä on kahdeksankahdeksatta, enimmäkseen\nhaaksirikkoisia kamasaksoja, poispotkittuja maistereita ja kirjureita\nschwaabilaisista maakunnista. Siinäpä on sinulla miekkosia, veli,\nkauniita poikia, sanon sen, jotka varastelevat toisiltaan napit\nhousuista ja ovat toisiltaan turvassa vain ladattu pyssy vierellään ja\nvoivat hyvin, ja nauttivat neljänkymmenen penikulman alalla sellaista\nmainetta, ettei uskoisi. Etpä tapaa sanomalehteä, missä et näkisi\nartikkelia Spiegelberg-ketusta -- sen takia yksinomaan minä niitä\npidänkin. Kiireestä kantapäähän ne ovat esittäneet minut, vetäneet\nminut aivan silmäisi eteen -- eivät ole unhoittaneet takkini\nnappejakaan merkitä. Mutta nenästä me niitä narreja vedämme että\nsääliksi pakkaa. Meninpä tuonaan kirjapainoon, ilmoitan nähneeni sen\nmainion Spiegelbergin, ja sanelen muutamalle siellä istuvalle\ntöhertäjälle ilmielävän muotokuvan eräästä sikäläisestä matotohtorista;\nryhdytään asiaan, miekkonen vangitaan, häntä tutkitaan lujasti, ja\ntyhmyydessään ja pelossaan hän tunnustaa, -- kuules, piru vie! --\ntunnustaa _olevansa Spiegelberg_ --. Tuhat tulimmaista! Olin juuri\nlähdössä maistraattiin antamaan ilmi itseni, jottei tuo kanalja minun\nnimeäni siten pilaisi -- kolmen kuukauden kuluttua hän killui maan ja\ntaivaan välillä. Pitipä minun työntää nenääni aika annos tupakkaa\nkulkiessani sitten hirsipuun ohi ja nähdessäni Spiegelbergin sijaisen\nkomeilevan siinä kaikessa kunniassaan -- ja sillä välin kun Spiegelberg\nkilluu, hiipii Spiegelberg hyvin hiljaa ansasta ja näyttää takaapäin\nrikkiviisaalle oikeudelle aasinkorvia, niin että sääliksi käy.\n\nRAZMANN (nauraa). No sinä olet yhä entisesi lainen.\n\nSPIEGELBERG. Olen kyllä, kuten näet, sekä sielulta että ruumiilta.\nHoukka, eräs pila minun vielä täytyy kertoa sinulle, minkä tuonaan\npanin toimeen Cecilian luostarissa. Iltahämärissä kuljeksiessani tapaan\nluostarin, ja kun sinä päivänä en ole sattunut ampumaan laukaustakaan\n-- tiedäthän, että vihaan 'diem perdidi' kuolemaan saakka --, niin oli\nyön kunniaksi toimitettava vielä kepponen, vaikka itse pirulta korvat\nsiepattava! Pysymme alallamme myöhään yöhön. On hiirenhiljaista. Valot\nsammuvat. Arvelemme nunnien jo päässeen patjoilleen. Otan mukaani\ntoverini Grimmin, käsken muiden vartoa portin luona, kunnes kuulevat\npillini äänen -- sieppaan kiinni luostarinvahdin, otan häneltä avaimet,\nhiivin piikain makuuhuoneeseen, haalin heidän vaatteensa kokoon, -- ja\nmytty ulos portille. Kuljemme edelleen kammiosta kammioon, puhallamme\nsisarelta toisensa jälkeen vaatteet, viimeksi abbedissaltakin. --\nSitten minä vihellän, ja mieheni alkavat ulkona rynnistää ja rymytä\nkuin tulisi viimeinen päivä -- ja oikopäätä petomaisesti ulvoen\nsisarten kammioihin. -- Hahaha -- olisipa sinun sietänyt nähdä sitä\nhoppua, millä nuo elikko-parat pimeässä hapuilivat hameitaan ja miten\nhe tekivät surkeita eleitä, olivat kuin pirulta riivatut, ja me sillä\nvälin heidän kimpussaan kuin ampiaiset, ja miten he hädissään\nkääriysivät lakanoihin tai piilivät kuin kissat uuniin, toiset taas\nsydäntuskassaan priiskoittivat huoneen niin että siinä olisi sopinut\nopetella uintia. Entä sitä parkunaa ja vaikerrusta, -- ja lopulta itse\nvanha hyrrä, abbedissa, puettuna kuin Eeva ennen lankeemusta --\ntiedäthän, veikko, ettei minulle koko taivaankannen alla ole mitään\nniin mieltä etovia olioita kuin _hämähäkki_ ja _vanha akka_, ja\nkuvittelehan nyt tuollainen mustanruskea, hyllyvä, siivoton rääsy\nhyppäämässä edessäni ja manaamassa minua neitseellisen siveytensä\nkautta. -- Piru vie, olin jo aikeessa kyynärpäälläni töytäistä sekaisin\nhänen suolistonsa -- lyhyt päätös: joko luostarin aarteet, hopeat ja\nkirkkaat kultarahat käsiimme, tai -- mieheni ymmärsivät minut jo --.\nSanonpa sinulle: haalin luostarista saalista toista tuhatta taaleria\narvoltaan, -- lisäksi tuli tuon kepposen ilo, -- ja mieheni jättivät\njälkeensä heille muiston, jota he saavat yhdeksisen kuukautta kannella\nmukanaan.\n\nRAZMANN (polkee jalkaa). Lempoko minut piti sieltä poissa!\n\nSPIEGELBERG. Kas niin, sanopas, eikö se olekin riihatonta elämää? Ja\nsiinä vasta pysyy reippaana ja voimissaan, ja ruho on vielä koossa ja\npaisuu päivä päivältä kuin rovastin vatsa. En tiedä, kai minussa on\njotakin magneettista, joka vetää kaikki hulttiot Luojan luomakunnasta\nluokseni kuin teräksen ja raudan.\n\nRAZMANN. Kaunis magneetti olet! Mutta hitosti haluaisin tietää, mitä\ntaikuutta sinä käytät --.\n\nSPIEGELBERG. Taikuutta? Se ei ole tarpeen. Päätä pitää olla. Eräs vissi\nasiallinen tunnus, jota tosin ohraleipä ei tuo mukanaan -- sillä\nkatsos, minun on tapani aina sanoa: säädyllisen miehen rakentaa vaikka\npajunoksasta, mutta veijariin on tarvis puuroa. Siihen lisäksi tulee\noma omituinen kansallisnerouskin, jonkunlainen, niin sanoakseni\n_veijari-ilmasto_, ja siksi minä neuvon sinua matkustamaan\nGraubündeniin, se on nykyään konnain Ateena.\n\nRAZMANN. Veikko, minulle on yleensä kehuttu koko Italiaa.\n\nSPIEGELBERG. No niin, eihän keltään saa evätä etujaan, kyllä Italiakin\nvoi tuoda esiin miehiä, ja jos Saksa edistyy kuten se on hyvässä alussa\nja äänestää Raamatun kokonaan rajainsa ulkopuolelle, niinkuin voimme\nkauniisti uskoa, niin voi Saksastakin ajanpitkään tulla jotakin hyvää.\n-- Mutta yleensä, se minun on sanottava, ei ilmastostakaan riipu\nerikoisen paljon, nero kasvaa missä tahansa, ja mitä muuhun tulee,\nveikko -- eihän metsäomenasta, kuten tiedät, tule paratiisissakaan\nikinä millään yrityksellä ananasta. -- Mutta jatkaakseni, -- mihin\njäinkään?\n\nRAZMANN. Neuvokkuuteen.\n\nSPIEGELBERG. Aivan niin -- neuvokkuuteen. Kun siis saavut kaupunkiin,\nniin ota ensiksi kerjäläisvoudeilta, poliisilta ja vanginvartijoilta\nselkoa, kutka ahkerimmin tekevät heille sen kunnian, että etsivät\nheidän hoivaansa, ja ne henkilöt sinä etsit käsiisi -- sitten sinä\npesiydyt kahviloihin, porttoloihin, ravintoloihin, vainuat, urkit, kuka\nylimmin on äänessä halpamaisesta ajasta, viidestä prosentista, poliisin\ntoimeenpanemien parannusten tuhoavasta rutosta, kuka enin morkkaa\nhallitusta tai intoilee naamataulu-tiedettä vastaan j.m.s. Veikko,\nsiltä tasolta on alettava! Rehellisyys horjuu kuin ontto hammas,\nkajoahan siihen vain hammaspihdeillä -- tai paremmin ja lyhemmin: menet\nja heität avoimelle kadulle täyden kukkaron, lymyät jonnekin ja katsot\ntarkoin, kuka sen nostaa maasta -- hetken perästä lennätät hänen\njälkeensä, etsit, parut ja kysyt noin vain sivumennen: 'Onkohan herra\nsattunut löytämään rahakukkaroa?' Jos hän myöntää -- no, piru sen on\nnähnyt silloin; mutta jos hän kieltää: 'Anteeksi, herra, -- en minä ole\nnähnyt -- valitan!' (Hypähtää.) Veikko, voitto, veikko! Sammuta\nlyhtysi, ovela Diogenes! Olet tavannut oikean miehen.\n\nRAZMANN. Oletpa täysoppinut ammatissasi.\n\nSPIEGELBERG. Jumaliste -- olisinko itse sitä koskaan epäillyt. -- No\nkun sinulla siten on mies haavissasi, täytyy sinun myös ovelasti käydä\nkäsiksi häneen nostaaksesi hänet ylös! -- Katsos, poikani, minä\nsuoritin sen näin: Kohta kun olin jäljillä, tartuin ehdokkaaseeni kuin\ntakkiainen, ryyppäsin veljenmaljat hänen kanssaan -- ja notabene,\nlaskut on sinun suoritettava, -- siihen kyllä liukenee sievoinen summa,\nmutta siitä sinä viisi. -- Sinä käyt etemmä, viet hänet pelipaikkoihin\nja irstaisiin seuroihin, kiedot hänet tappeluihin ja konnankujeisiin,\nkunnes häneltä on kuivunut väki ja voima, kukkaro ja kunnia ja\nomatunto, sillä kiertelemättä minun täytyy sinulle sanoa, ettet toimita\nmitään, ellet saa ruumista ja sielua turmelluksi. -- Usko minua,\nveikko: varmasta kokemuksesta olen viisikinkymmentä kertaa tehnyt sen\njohtopäätöksen, että kun rehellinen mies on kerran ajettu ulos\npesästään, niin on piru siellä pian herrana. Silloin askel on niin\nhelppo, -- oo, yhtä helppo kuin hyppäys portosta nunnaksi. -- Kuules,\nmikä paukku se oli?\n\nRAZMANN. Ukkonen, jatka pois.\n\nSPIEGELBERG. On vielä lyhempi, parempi tie: rosvoa valitultasi talo ja\ntavara, niin ettei hänelle jää paitaa selkään, sitten hän taipuu sinuun\nitsestään --. Kyllä se jutku osataan, veikko -- kysyhän tuoltakin\nvaskinaamalta tuolla. Lempo soi! sen minä näppärästi sain ansaani. Minä\nhoukuttelin häntä neljälläkymmenellä dukaatilla, jotka hänen piti\nsaaman, jos hän otti painaakseen minulle vahaan herransa avaimet --\najattelehan! se pöllö tekee sen, tuo avaimet minulle, piru vie, ja\npyytää rahat --. 'Monsieur', sanoin minä, 'kuulkaas: nyt minä vien\noikopäätä nämä avaimet poliisimestarille ja hankin teille vapaan\nasuinpaikan hirressä!' -- Tuhat tulimmaista! olisitpa nähnyt, miten\nmiekkonen silloin räväytti silmänsä auki ja alkoi pyristellä kuin märkä\nvillakoira -- --. 'Taivaan tähden, ymmärtäkäähän toki, herra! Minä\ntahdon -- tahdon --'. 'Mitä tahdotte? Tahdotteko nyt oitis panna tupen\nheilumaan ja lähteä kanssani pirun luo?' -- 'Oh, mielelläni, sydämen\nilolla!' -- Hahaha, velipaha, läskillä saa hiiret loukkuun -- Eikö\nsille sovi jo nauraa, Razmann! Hahahaa!\n\nRAZMANN. Sopii, sopiipa kyllä, se täytyy myöntää. Kirjoitanpa tämän\nopetuksen kultakirjaimin aivojeni tauluun. Saatana näkyy tuntevan\nmiehensä, kun teki sinusta välittäjänsä.\n\nSPIEGELBERG. Eikö niin, veli? Ja kun minä tuon hänelle kymmenen miestä,\nniin saanen kai itse käydä vapaana -- antaahan jokainen\nkirjankustantajakin asiamiehelleen kymmenennen kappaleen palkkioksi,\nmiksi sitten piru olisi niin juutalaisittain? -- Razmann, täällä\nhajahtaa ruudilta --.\n\nRAZMANN. Helkkarissa, minunkin nenääni se on jo kauan kärynnyt. --\nOllaan varuillamme, täälläpäin on jotakin tekeillä. -- Niin niin, sanon\nsinulle, Moritz, olet päälliköllemme rekryytteinesi tervetullut --\nhänkin on saalistanut jo kelpo poikia.\n\nSPIEGELBERG. Mutta nämä, minun mieheni -- heh --!\n\nRAZMANN. No jaa, kai niillä lie liukkaat näpit, -- mutta vakuutan\nsinulle, että päällikkömme maine on jo vietellyt rehellisiäkin miehiä.\n\nSPIEGELBERG. Sepä olisi hullusti!\n\nRAZMANN. Leikki pois! Ja he eivät häpeile palvella hänen käskiessään.\nHän ei murhaa ryöstääkseen, kuten me -- rahasta hän ei enää näytä\nvälittävän, kun hänellä on sitä kylliksi, lahjoittaapa hän orvoille\nhyvin ansaitsemansa kolmanneksen saaliista tai toimittaa sillä köyhiä,\nlahjakkaita nuorukaisia opin tielle. Mutta jos hän pääsee kuppaamaan\njotakin maalaisjunkkaria, joka nylkee alustalaisiaan kuin nautaa, tai\njouduttamaan vasaramarkkinoille jotakin kultahetaleista konnaa, joka\nvääntää kieroon lain pykälät ja peittää hopealla oikeuden silmät, tai\nmuuta senkaltaista roskaherrasväkeä -- auta armias! silloin hän on\nelementissään ja touhuaa tuohuksissaan, niinkuin hänen jokaisessa\nhiussuonessaan asuisi raivotar.\n\nSPIEGELBERG. Hm, hm!\n\nRAZMANN. Tuonaan kuulimme kapakassa, että sitä tietä piti matkustaa\nerään rikkaan Regensburgin kreivin, joka oli asianajajansa jutkujen\navulla voittanut muutaman miljoonajutun. Päällikkö istui juuri\naterialla. -- 'Kuinka monta meitä on?' kysyi hän minulta, nopeasti\nnousten. Näin hänen purevan alahuulensa hammasten väliin, kuten hän\ntekee vain kiihkeimmillään ollessaan. -- 'Vain viisi', vastasin. --\n'Siinä on kylliksi', sanoi hän, heitti emännälle rahat pöytään, jätti\ntilaamansa viinin koskematta. Läksimme. Koko aikana hän ei sanonut\nsanaakaan, riensi yksinään tiensyrjää, vain silloin tällöin kysäisi\nmeiltä, emmekö olleet vielä mitään huomanneet ja käski meidän painaa\nkorvamme maata vasten. No, vihdoin ajelee kreivi vastaamme, vaunut\nraskaasti kuormitettuina, asianajaja vierellään, edessä ratsumies,\nvierellä kaksi ratsastavaa renkiä -- olisitpa silloin nähnyt hänen,\nkädessään kaksi pistoolia, syöksevän päin vaunuja, huutaen huikeasti:\n'Seis!' -- Kuski, joka ei tahtonut pysähdyttää, sai kieriä alas\nistuimelta, kreivi lensi kuin paukku vaunuista, ratsurit hävisivät. --\n'Rahasi, kanalja', huusi jyläytti hän. Kreivi makasi kuin härkä\nteurastuspenkillä. -- 'Sinäkö konna se teet oikeuden ostettavaksi\nportoksi?' Asianajaja vapisi niin että hänellä hampaat kalisivat.\nTikari upposi hänen ruhoonsa kuin seiväs viinimäkeen. -- 'Olen tehnyt\ntehtäväni!' huusi hän ja kääntyi ylpeästi poispäin meistä, 'ryöstö on\nteidän asianne.' Ja samassa hän painui metsään.\n\nSPIEGELBERG. Hm, hm! Veikko, se mitä tähän saakka olen sinulle\nkertonut, jää meidän väliseksemme, hänen ei sitä tarvitse tietää.\nYmmärrätkö?\n\nRAZMANN. Oikein, oikein, ymmärrän.\n\nSPIEGELBERG. Sinähän tunnet hänet. Hänellä on omat oikkunsa. Sinä\nymmärrät minua.\n\nRAZMANN. Ymmärrän, ymmärrän.\n\nSCHWARZ (täyttä juoksua).\n\nRAZMANN. Kuka siellä? Mitä nyt? Matkustajiako metsässä?\n\nSCHWARZ. Joutuin, joutuin! Missä muut ovat? -- Tuhat tulimmaista, siinä\nte seisotte jaarittelemassa! Ettekö sitten tiedä -- ettekö ensinkään\ntiedä --? Ja Roller --.\n\nRAZMANN. Mitä, mitä?\n\nSCHWARZ. Roller on hirtetty, ja neljä muuta lisäksi --.\n\nRAZMANN. Roller? Piru vie, milloin -- mistä sen tiedät?\n\nSCHWARZ. Jo neljättä viikkoa hän on istunut kopissa, emmekä me tiedä\nmitään, jo kolmilla käräjillä on hänet käytetty, emmekä me kuule\nmitään, häneltä on kiduttamalla koetettu kiristää tieto, missä\npäällikkö on. -- Kelpo poika ei ole tunnustanut mitään, eilen on hänet\ntuomittu ja tänä aamuna hänet on lähetetty ylimääräisellä kyydillä\nhelvettiin.\n\nRAZMANN. Kirottua! Tietääkö päällikkö sen?\n\nSCHWARZ. Vasta eilen hän sai siitä tiedon. Hän on kuohuksissaan kuin\nmetsäkarju. Tiedäthän, että hän on aina enimmän pitänyt Rollerista, ja\nnyt kidutukset ja kaikki. -- Köysiä ja tikkaita vietiin jo tornin\nseinämälle, ei auttanut; hän itse hiipi jo kapusiininkaavussa vangin\nluo ja tahtoi vaihtaa osaa hänen kanssaan; Roller hylkäsi jyrkästi\ntarjouksen; nyt hän on vannonut valan, niin että vilunväreet\npudistelivat maksaamme, että hän sytyttää Rollerin kunniaksi\nhautajaissoihdun, jommoisella ei vielä ainoatakaan kuningasta ole\nkunnioitettu ja joka on polttava ruskeansinertäväksi heidän\nselkävuotansa. Minä pelkään kaupungin puolesta. Hän kantaa jo vanhaa\nkaunaa sitä vastaan, se kun on niin hävyttömän ulkokullattu, ja\ntiedäthän, että kun hän sanoo: minä teen sen, niin se merkitsee yhtä\npaljon kuin jos joku meistä olisi sen jo tehnyt.\n\nRAZMANN. Se on totta! Tunnen päällikön. Jos hän olisi luvannut pirulle\nlähtevänsä helvettiin, niin ei hän taipuisi rukoilemaan, vaikka puolet\nisämeitää pelastaisi hänet taivaaseen! -- Mutta ah, Roller-parka,\nRoller-parka!\n\nSPIEGELBERG. Memento mori! Mutta se ei liikuta minua. (Hyräilee.)\n\n    \"Kun mestuupaikan kautta kuljen,\n    niin silmäni vain oikean ma suljen,\n    ja meistä narriks sinut arvioin,\n    kun hirress' yksin kiikut noin!\"\n\nRAZMANN (hypähtää pystyyn). Kuules, laukaus!\n\n    (Ammuntaa ja melua.)\n\nSPIEGELBERG. Taas yksi.\n\nRAZMANN. Vielä yksi! Päällikkö!\n\n(Laulua näyttämön takaa.)\n\n    \"Mies Nürnbergin pyöveliltä\n    nenän eestäkin pelastuu.\" (Da capo!) [Alusta!]\n\nSCHWEIZER, ROLLER (näyttämön takaa). Hohoi, hohoi!\n\nRAZMANN. Roller, Roller! Sata sarvipäätä!\n\nSCHWEIZER, ROLLER (näyttämön takaa). Razmann, Schwarz, Spiegelberg,\nRazmann!\n\nRAZMANN. Roller, Schweizer! Tulta ja tulikiveä! (Rientävät heitä\nvastaan.)\n\n    Rosvo MOOR (ratsain). SCHWEIZER, ROLLER, GRIMM, SCHUFTERLE\n    (rosvojoukko pölyn ja lian peittämänä tulee esiin).\n\nRosvo MOOR (hypähtää alas satulasta). Vapaus, vapaus! -- Olet kuivalla\nmaalla, Roller! -- Viehän pois Mustani, Schweizer, ja pese se viinillä.\n(Heittäytyy maahan.) Se oli ankara yritys!\n\nRAZMANN (Rollerille). No Manalan pätsin nimessä, oletko astunut alas\nhirrestä?\n\nSCHWARZ. Oletko hänen henkensä? Vai olenko minä narri? Vai oletko sinä\ntodella sinä itse?\n\nROLLER (hengästyksissään). Olen kyllä. Ilmielävänä. Eheänä. Mistä\nluulet minun tulevan?\n\nSCHWARZ. Kysy sitä noidalta! Tuomiosihan oli jo julistettu.\n\nROLLER. Oli todella, jo enemmänkin. Tulen oikopäätä hirrestä. Annahan\nminun hengähtää ensin. Schweizer saa sinulle kertoa. Tuokaa minulle\nlasi viinaa! -- Sinäkin jälleen täällä, Moritz? Luulin tapaavani sinut\nmuualla --. Tuokaahan toki lasi viinaa minulle. Koko luurankoni hajoo.\n-- Oo, päällikköni, missä on päällikköni!\n\nSCHWARZ. Kohta, kohta. -- Mutta puhu, kerro toki! Miten pääsit\npinteistä? Miten olet jälleen joukossamme? Pääni käy pyörälle.\nHirrestä, sanot?\n\nROLLER (kumoaa suuhunsa lasin viinaa). Ahhah, sepä maistuu, se\nkarmaisee! Oikopäätä hirrestä, sanon. Siinä te seisotte tollotatte,\nettekä voi sitä uneksiakaan -- minä olinkin vain kolmen askeleen päässä\nniistä saakelin tikapuista, joita myöten minun oli noustava Aabrahamin\nhelmaan -- niin likellä, niin likellä -- olinpa jo luineni nahkoineni\nkuin ruumiinleikkelijän veitsenalaa, -- nuuska-annoksesta olisit saanut\nelämäni. Päällikölle olen kiitoksen velkaa siitä, että elän ja hengitän\nvapaana.\n\nSCHWEIZER. Se oli jutku, jota kehtaa kuulla. Olimme edellisenä päivänä\nvakoillessamme saaneet vainun, että Roller istui lujasti ankkurissa, ja\nellei taivas ajoissa puuttuisi asiaan, niin hän olisi huomenissa --\nsiis niinkuin tänään -- lähtevä kaiken lihan tietä --. 'Ylös', sanoi\npäällikkö, 'mitä ei ystävän takia kannattaisi yrittää! Me pelastamme\nhänet tai ellemme pelasta, sytytämme kuitenkin hänelle kuolinsoihdun,\njommoista ei yksikään kuningas ole vielä saanut kunniakseen ja joka on\npolttava ruskeansinertäväksi heidän selkävuotansa!' Koko joukko\nkomennetaan liikkeelle. Lähetämme hänen luokseen lentolähetin, joka\nantoi hänelle tiedon siitä heittämällä paperilipun hänen\nliemiannokseensa.\n\nROLLER. Epäilin aivan onnistumista.\n\nSCHWEIZER. Varroimme aikaa, jolloin kadut olivat tyhjinä. Koko kaupunki\noli tulvinut katsomaan näytelmää, ratsu- ja jalkamiehiä sikinsokin, ja\nvaunujen rämy, kohina ja kuolinvirren veisuu kantautui kauas. 'Nyt',\nsanoi päällikkö, 'sytyttäkää, sytyttäkää!' Pojat kuin nuolet lentoon,\npistävät kaupungin yhtaikaa kolmesta-neljästä paikasta tuleen,\nheittävät tulisoihtuja ruutitornin viereen, kirkkoihin ja latoihin. No\nhitto! ei ollut kulunut neljännestuntia, niin tulipa meille parahiksi\napuun koillistuuli, jonka myös täytyy iskeä hampaansa kaupunkiin, ja\nauttoi liekit päätyjen huippuihin saakka. Me sillävälin kadulta\ntoiselle alaspäin kuin raivot --. 'Tulipalo, tulipalo!' kaikuu läpi\nkaupungin, -- huutoa, parkua, hälinää, -- palokellot alkavat\nkumahdella, ruutitorni paukahtaa ilmaan niinkuin maa olisi haljennut\nkeskeltä kahtia ja taivas romahtanut alas ja helvetti vajonnut\nkymmenentuhatta syltä syvemmäs.\n\nROLLER. Ja silloin katsoi saattueeni taakseen, -- siellä näkyi kaupunki\nkuin Sodoma ja Gomorra, koko näköpiiri oli tulta, tulikiveä ja savua,\nneljäkymmentä vuorta kajahtelee ympäristössä helvetillistä hälyä,\nsilmitön kauhu heittää kaikki tantereeseen -- silloin minä käytän\nhetkeä hyväkseni ja nopeaan kuin tuuli -- kahleeni oli aukaistu, niin\nvalmiita oltiin --, kun vartijani katsovat taakseen kivettyneinä kuin\nLothin vaimo, tipotieheni, halki joukon, pois vain! Kuudenkymmenen\naskeleen päässä heitän vaatteet yltäni, syöksyn virtaan, uin veden\nalla, kunnes luulen olevani heidän katseensa yltämättömissä.\nPäällikköni jo valmiina hevosin ja vaattein -- niin pelastuin. Moor,\nMoor, jospa sinäkin pian joutuisit pinteisiin, jotta minä saisin\nsinulle korvata tekosi sen veroisesti.\n\nRAZMANN. Petomainen toivomus, jonka takia sinut pitäisi hirttää --\nmutta sepä oli tekonen, josta kannattaa jutella.\n\nROLLER. Se oli apu hädässä, te ette osaa sille antaa oikeata arvoa.\nJospa itse olisitte nuora kaulassa saaneet marssia ehonelävänä hautaa\nkohti kuten minä, läpi kaikkien lemmon menojen ja mestaamistemppujen,\nja joka askeleelta, minkä jalat vaappuivat eteenpäin, likemmä,\npeloittavasti yhä likemmä tuota riivatun laitosta, mihin minut oli\nmajoitettava, ja mikä kohosi näkyviin kamalan aamuauringon valossa; --\nsaaneet marssia vaanivien pyövelinrenkien välissä, julman musiikin\nsoidessa -- vieläkin se rämisee korvissani -- ja kuulla korppien\nnälkäistä rääkynää, joita riippui puolimädän edeltäjäni ruumiissa\nkolmisenkymmentä, niin, tämän kaiken, kaiken -- ja lisäksi vielä kokea\nsen autuuden esimakua, mikä minua odotti. Veikko, veikko, -- ja äkkiä\npääsy vapauteen. -- Se oli paukku ikäänkuin taivaan kaaret olisivat\nkatkenneet --. Kuulkaas, juuttaat, minä sanon teille: kun hyppää\nhehkuvasta uunista jääveteen, ei ero tunnu niin jyrkältä kuin minä\ntunsin päästyäni joen toiselle rannalle.\n\nSPIEGELBERG (nauraa). Mies parka! Mutta nythän sekin hiki on hikoiltu!\n(Kilistää hänen kanssaan.) Uudestisyntyneen onneksi!\n\nROLLER (heittää pois lasinsa). Ei, Mammonan kaikkien aarteiden nimessä,\nen kokisi sitä uudelleen. Kuolema on hiukan enemmän kuin narrinhyppy,\nja kuolemankauhu on pahempaa kuin kuolema.\n\nSPIEGELBERG. Ja lentävä ruutitorni -- huomaatko nyt, Razmann, siksipä\nilma kärysikin tuntikausia niin rikiltä, niinkuin Molokin kaikkia\nvarastoja taivaan alla tuuletettaisiin. -- Se oli mestaritemppu,\npäällikkö, kadehdin sinua sen takia.\n\nSCHWEIZER. Jos kaupunki iloikseen katselee, miten toverimme\nteurastetaan kuin uuvutettu karju, niin, piru vie, saammeko ottaa\nsydämellemme sen, että toverimme mieliksi teemme lopun kaupungista? Ja\nsiinä sivussa poikamme pääsivät aika paistille, saadessaan tyhjentää\nvanhaa keisaria. Sanokaas, mitä saitte siepatuksi?\n\nERÄS JOUKOSTA. Sekasorron aikana minä pujahdin Tapaninkirkkoon ja\nriivin hetaleet alttariliinasta! 'Tuo hyvä Jumala', tuumin, 'on rikas\nmies ja voi kyllä teettää kultapunosta vaikka hamppuköydestä'.\n\nSCHWEIZER. Hyvin teit -- mitäs virkaa sillä rihkamalla onkaan kirkossa?\nUhrailevat Luojalle, joka naureskelee sillä korulla sillävälin kun\nhänen luomakuntansa kuolee nälkään. -- Ja sinä, Spangeler, minne sinä\nheitit verkkosi?\n\nERÄS TOINEN. Minä ja Bügel ryöstimme erään puodin ja tuomme kamaa\nkylliksi koko viiskymmenpäiselle joukollemme.\n\nERÄS KOLMAS. Minä puhalsin kaksi kultaista taskukelloa ja siihen\nnokkaan tusinan hopealusikoita.\n\nSCHWEIZER. Hyvä, hyvä. Ja me tekaisimme heille nuotion, jota he saavat\npari viikkoa sammutella. Jos he haluavat suojaa tulelta, niin he saavat\nvedellä hävittää kaupungin --. Etkö tiedä, Schufterle, kuinka paljon\ntuli kuolleita?\n\nSCHUFTERLE. Kahdeksankymmentäkolme, sanotaan. Torni yksistään ruhjoi\nrievuiksi kuutisenkymmentä.\n\nMOOR (totisesti). Roller, sinut on ostettu kalliista.\n\nSCHUFTERLE. Pah, pah, mitäs siitä? -- No, jos ne nyt olisivat olleet\nmiehiä, -- mutta nehän olivat kapalolapsia, jotka kultaavat lakanansa,\nnäivettyneitä ämmiä, jotka hosuivat hyttysiä niistä, luisevia\ntupatonttuja, jotka eivät enää osanneet ovelle -- potilaita, jotka\nynisivät lääkäriä, joka arvokkaasti rientäen oli seurannut\nhirttosaattuetta --. Kaikki kynnelle kykenevät olivat parveilleet\nkatsomaan näytelmää, ja vain sakka oli jäänyt kaupunkiin, vartioimaan\nkoteja.\n\nMOOR. Oh, maan matosia! Sairaita, sanot, vanhuksia.\n\nSCHUFTERLE. Niin, hitto vie! ja lisäksi lapsensaajia ja raskaita\nvaimoja, jotka pelkäsivät saavansa keskoset aivan hirsipuun alla,\nnuoria rouvia, jotka olivat huolissaan siitä, että myöhästyvät\npyövelintoimituksesta ja että heidän lapsensa saa jo äitinsä kohdussa\nselkäänsä polttomerkkinä hirsipuun --; köyhiä runoniekkoja, joilla ei\nollut kenkiä jalkoihinsa, kun olivat antaneet ainoan parinsa\nkorjattavaksi; ja muuta ruuppuväkeä. Ei siitä kannata puhua. Kun minä\nsatuin kulkemaan muutaman hökkelin ohi, kuulin sieltä parkua, kurkistin\nsisään, ja tarkastaessani sitä soihdun valossa, mitä näinkään? Lapsen,\nvielä reippaan ja terveen, makaavan lattialla pöydän alla, ja pöytä oli\njuuri syttymäisillään. -- 'Pikku raukka', sanoin, 'palellut täällä', ja\nheitin sen liekkeihin --.\n\nMOOR. Todellako, Schufterle? -- Ja ne liekit polttakoot poveasi, kunnes\niäisyys käy harmaaksi. Pois, hirviö! Älä näyttäydy enää koskaan minun\njoukossani. -- Murisetteko? Arveletteko? Kuka arvelee, kun minä käsken?\nPois hän, sanon minä --. Muitakin on joukossanne, jotka ovat ansainneet\nvihani. Tunnen sinut, Spiegelberg. Mutta piakkoin minä astun\nkeskellenne pitämään kovia käräjiä. (He poistuvat vavahdellen.)\n\nMOOR (yksin, kiihkeästi käyden edestakaisin). Älä kuule heitä,\ntaivaallinen kostaja! -- Mitä minä siihen voin? Mitä sinä siihen voit,\nettä ruttosi, nälänhätäsi, tulvasi tuhoavat vanhurskaan samalla kuin\nheittiönkin? Kuka voi kieltää tulta riehahtamasta siunattuun\nsatoonkin, kun sen pitäisi hävittää vain herhiläispesät? -- Häpeä\nlastenmurhaajille, naistenmurhaajille, sairastenmurhaajille! Miten\nminua painaa tämä teko! Se on myrkyttänyt minun kauneimmat yritykseni.\n-- Tässä seisoo häpeillen ja pilkkaa kärsien taivaan alla poikanen,\njoka julkesi ottaa leikitelläkseen Jupiterin nuijalla, ja hosui maahan\nkääpiöitä, vaikka tahtoi ruhtoa jättiläisiä --. Mene! mene! et sinä ole\nmies hoitelemaan korkeimman oikeuden kostomiekkaa, sinä sorruit ensi\notteeseen --. Näin minä luovun röyhkeästä aikeesta, lähden, lymyän\njohonkin maan rotkoon, jossa päivä kaihtaa katsomasta häpeääni. (Aikoo\npaeta.)\n\nROSVOJA (kiiruusti). Pidä varasi, päällikkö! Kummittelee! Böömiläisiä\nratsuparvia vilahtelee metsässä -- se helvetin sinisäärys on varmaan\nheille kielinyt --.\n\nTOISIA ROSVOJA. Päällikkö, päällikkö! Ovat vainunneet jälkemme --\nyltympärinsä niitä liikehtii tuhatmääriä ketjuna metsän sydämyksiä\nkohti.\n\nYHÄ UUSIA ROSVOJA. Voi, voi, meidät on vangittu, meidät teloitetaan,\nmeidät hakataan paloiksi. Tuhansia husaareja, rakuunoita ja jääkäreitä\nsaartaa kukkulaa, miehitettyään kaikki ilmareiät.\n\n    (MOOR poistuu.)\n\n    SCHWEIZER, GRIMM, ROLLER, SCHWARZ, SCHUFTERLE\n    SPIEGELBERG, RAZMANN, ROSVOJOUKKO.\n\nSCHWEIZER. Olemmeko karistaneet heidät höyhenistämme? Ota\niloksesi, Roller! Olen kauan toivonut saavani otella tuollaisten\nkruununkaakun-jyrsijäin kanssa --. Missä päällikkö on? Onko koko joukko\nkoolla? Kai meillä on ruutia kylliksi?\n\nRAZMANN. Ruutia yllin kyllin. Mutta meitä on kaikkiaan\nkahdeksankymmentä, niin että tuskin yhtä tulee kahtakymmentä\nheikäläistä vastaan.\n\nSCHWEIZER. Sitä parempi! Tulkoonpa viisikymmentä minun pitkän piikkini\nkohdalle. Kunhan vain odottavat kunnes me olemme sytyttäneet oljet\nheidän pakarainsa alta -- hei, veikot, silloin ei ole hätää! Kymmenestä\nkreuzeristä he antavat henkensä alttiiksi; emmekö me taistele elämämme\nja vapautemme puolesta? Me syöksemme heidän ylitseen kuin vedenpaisumus\nja räiskymme heidän päittensä päällä kuin kalevantulet --. Missä\nhitossa on päällikkö?\n\nSPIEGELBERG. Hän jättää meidät hädässä. Emmekö siis voi enää pujahtaa\ntiehemme?\n\nSCHWEIZER. Tiehemme?\n\nSPIEGELBERG. Oh, miksi en jäänyt Jerusalemiin!\n\nSCHWEIZER. Toivoisinpa sinun tukehtuvan likoviemäriin, senkin\nrapasielu! Alastonten nunnain keskellä sinä kyllä olet urho, mutta kun\nnäet kaksi nyrkkiä -- jänishousu näytä nyt sisusi, tai sinut ommellaan\nemäsian nahkaan ja usutetaan koirat kimppuusi.\n\nRAZMANN. Päällikkö, päällikkö!\n\nMOOR (verkalleen, itsekseen). Olen päästänyt heidät joutumaan\numpisaarroksiin, nyt heidän täytyy tapella epätoivonsa takaa. (Ääneen.)\nPojat, nyt on hetkemme! Olemme hukassa, ellemme tappele kuin\nhaavoitetut villisiat.\n\nSCHWEIZER. Haa, minä puhon torahampaillani heiltä vatsat, niin että\nsisukset valuvat pitkälle maahan. -- Johda meitä, päällikkö, me\nseuraamme sinua kuoleman kitaankin!\n\nMOOR. Ladatkaa kaikki pyssyt? Ei kai puutu ruutia?\n\nSCHWEIZER (hypähtää pystyyn). Ruutia riittää, vaikka lennättämään maan\nkuuta kohti!\n\nRAZMANN. Kullakin on viisi paria pistooleja ladattuina, lisäksi kolme\nkuulapyssyä kullakin.\n\nMOOR. Hyvä, hyvä. Ja nyt saa osa kiivetä puihin tai piiloutua\nviidakkoon ja lasketella lyijyä heihin väijyksistä.\n\nSCHWEIZER. Siihen sinä olet omiasi, Spiegelberg!\n\nMOOR. Me toiset ryntäämme kuin raivot heidän kylkeensä.\n\nSCHWEIZER. Siinä joukossa olen minä, minä.\n\nMOOR. Samalla antakoon kukin pillinsä soida ja kaarrelkoon metsässä,\njotta lukumme tuntuisi peloittavammalta: myös kaikki koirat on\nlaskettava irti ja usutettava heidän kimppuunsa, jotta he erkanevat,\nhajaantuvat ja eksyvät luotienne eteen. Me kolme, Roller, Schweizer ja\nminä, taistelemme ahtaimmassa kohdassa.\n\nSCHWEIZER. Vallan erinomaista! -- Me hälyytämme ne sekaisin, niin\netteivät he tiedä, mistä oikeastaan saavat korvilleen. Olen minä\nennenkin ampunut kirsikkaa sydämeen. Antaapa heidän hyökätä!\n\n    (Schufterle nykäisee Schweizeriä, tämä vie päällikön\n    syrjään ja puhuu hiljaa hänen kanssaan.)\n\nMOOR. Vaiti!\n\nSCHWEIZER.\nPyydän sinua --.\n\nMOOR. Pois! Kiittäköön omaa häpeätään, se hänet on pelastanut. Hän ei\nsaa kuolla samalla kun minä ja kelpo Schweizer sekä Roller kuolemme.\nRiisukoon hän vaatteensa, niin minä sanon, että hän on matkustavainen ja\nminä olen hänet ryövännyt. -- Ole rauhassa, Schweizer, minä vannon, että\nhänet kuitenkin vielä hirtetään.\n\n    MUNKKI astuu esiin.\n\nMUNKKI (itsekseen, säpsähtäen). Tämäkö on louhikäärmeen pesä? --\nLuvallanne, herrani, olen kirkon palvelija, ja takanani seisoo\nseitsemäntoistasataa, jotka vartioivat päälakeni jokaista suortuvaa.\n\nSCHWEIZER. Hyvä, hyvä, sellaisella puheellapa pitää mainiosti vatsansa\nvahvana!\n\nMOOR. Vaiti, kumppani! -- Sanokaa lyhyesti, herra isä, mitä asiaa\nteillä tänne on?\n\nMUNKKI. Minut lähettää korkea esivalta, joka päättää elämästä ja\nkuolemasta -- te varkaat -- te murhapolttajat -- te konnat --\nmyrkyllinen kyykäärmeen suku, jotka madatte pimeässä ja pistätte\nkätköstä -- ihmiskunnan saasta -- helvetin sikiöt -- korppien ja\nsyöpäläisten ruoka -- hirsipuuhun ja teilauspyörälle syntynyt\njoukkio --\n\nSCHWEIZER. Koira, lopeta haukuntasi, tai -- (painaa pyssynperän hänen\nkasvojaan vasten).\n\nMOOR. Hyi toki, Schweizer! Sinähän sekoitat hänen konseptinsa -- hän on\nniin tunnollisesti oppinut saarnansa ulkoa. Eteenpäin vain, herrani --\nhirsipuuhun ja teilauspyörälle --\n\nMUNKKI. Ja sinä, hieno päällikkö! Taskuvarkaitten herttua,\ntemppuilijakuningas, kaikkien maailman konnain suurmoguli! -- Aivan sen\nensimmäisen saastaisen suurkonnan kaltainen, joka sytytti kapinanliekin\ntuhanteen legionaan viattomia enkeleitä ja veti heidät mukanaan\nkirouksen syvään alhoon -- hylättyjen äitien parkuna kiitää\nkintereilläsi, verta sinä juot kuin vettä, ihminen ei paina\nmurhatikarissasi ilmakuplan vertaa --,\n\nMOOR. Aivan totta, aivan totta! Mutta edelleen!\n\nMUNKKI. Mitä, aivan totta, aivan totta? Onko se muka vastaus?\n\nMOOR. Kuinka, hyvä herra? Sitäkö te olette vartonut? Edelleen, edelleen\nvain? Mitä teillä oli vielä sanottavaa?\n\nMUNKKI (kiihkossa). Hirmuihminen! Siirry etemmäs minusta! Eivätkö\nkirotut sormesi ole vielä tahmeat murhatun valtakreivin verestä? Etkö\nole murtautunut varkaankäsin Herran temppeliin ja konnan keinoilla\nrosvonnut pyhiä ehtoolliskaluja? Kuinka, etkö ole sytyttänyt tulipaloja\nHerraa pelkääväisessä kaupungissamme ja räjähdyttänyt ruutitornia\nkunnon kristittyjen päitten päälle? (Pusertaen kätensä yhteen.) Julmia,\njulmia konnantöitä, joitten käry nousee taivaaseen asti, kiirehtäen\nviimeistä tuomiota syöksymään jylisten alas, kypsänä kostoon, valmiina\ntuomiotorven kajahdukseen!\n\nMOOR. Mainiosti lasketeltu tähän asti! Mutta asiaan: mitä julistuttaa\nkunnianarvoisa maistraatti teidän kauttanne minulle?\n\nMUNKKI. Mitä et ole koskaan arvollinen vastaanottamaan --. Katsohan\nympärillesi, murhapolttaja! Minne silmäsi vain yltää, olet\nratsumiestemme saartama -- täältä et enää pääse livahtamaan. Yhtä\nvarmasti kuin kirsikoita kasvaa näihin tammiin ja nämä kuuset kantavat\npersikoita, yhtä varmasti te pääsette huomaamatta kääntämään selkänne\nnäille tammille ja kuusille.\n\nMOOR. Kuuletko, Schweizer? -- Mutta edespäin!\n\nMUNKKI. Kuule siis, kuinka lempeästi, kuinka kärsivällisesti\ntuomioistuin menettelee heittiötä kohtaan. Jos ryömit nyt oitis ristin\nluo ja anot armoa ja sääliä, niin jopa itse ankaruus on oleva\narmahdusta, oikeus rakastava äiti sinulle -- se sulkee silmänsä\npuolittain näkemästä rikoksiasi ja tyytyy -- ajattelehan! -- tyytyy\nsiihen, että ne _hyvitetään teilauspyörällä_.\n\nSCHWEIZER. Kuulitko, päällikkö? Menenkö ja kuristan tältä koulitulta\npaimenkoiralta kurkun kiinni, niin että punaneste pursuu kaikista hänen\nhikireijistään?\n\nROLLER. Päällikkö! -- Tuli ja leimaus! Päällikkö! Kuinka hän\npusertaakaan alahuultaan hammastensa väliin! Pyöräytänkö tämän retkun\nnurin kuin keilan, töppöset taivasta kohti?\n\nSCHWEIZER. Minulle, minulle -- minä polvistun eteesi! -- anna minulle\nnautinto survoa hänet mäskiksi! (Munkki huutaa.)\n\nMOOR. Pois hänestä! Älköön kukaan tohtiko kajota häneen!\n(Munkille, vetäen miekkansa.) Katsokaas, herra isä, tässä seisoo\nseitsemänkymmentäyhdeksän miestä, joiden päällikkö minä olen, eikä\nkukaan heistä osaa viittausta tai komentoa totellen lentää tai tanssia\ntykkien musiikin mukaan, ja tuolla seisoo tuhatseitsemänsataa\nmuskettitulessa harmaantunutta. Mutta kuulkaas nyt, näin sanoo Moor,\nmurhapolttajain päällikkö: on totta, että surmasin valtakreivin,\nsytytin ja ryöstin Dominikuskirkon, hävitin tulella teidän kaupunkianne\nja räjähdytin ruutitornin kunnon kristittyjen päitten päälle -- mutta\ntässä ei ole vielä kaikki. Olen tehnyt enemmänkin. (Ojentaa oikean\nkätensä.) Näettekö nuo neljä kallista sormusta, jotka minulla on\nsormissani -- menkää ja kertokaa sana sanalta elämästä ja kuolemasta\ntuomitseville herroille, mitä saatte kuulla ja nähdä! -- Tämän\nrubiinin vedin erään ministerin sormesta, heitettyäni hänet eräällä\nmetsästysretkellä ruhtinaansa jalkoihin. Hän oli luikerrellut katuloasta\nhänen ensimmäiseksi suosikikseen, hänen naapurinsa lankeemus oli hänen\nylenemisensä astinlauta -- orpojen kyynelet nostivat häntä korkeammalle.\n-- Tämän timantin minä riistin eräältä finanssineuvokselta, joka myi\nvirkoja ja kunniapaikkoja enimmän tarjoaville ja torjui oveltaan\nmurheellisen isänmaanystävän. -- Tätä akaattia minä kannan erään\nteidänlaisenne pappiheittiön kunniaksi, jonka minä kuristin omin käsin\nkun hän oli saarnatuolissaan julkisesti itkenyt inkvisitsion häviötä. --\nVielä voisin kertoa teille lisää tarinoita sormuksistani, ellen jo\nkatuisi niitä paria sanaa, jotka olen teille tuhlannut --.\n\nMUNKKI. Oo faarao, faarao!\n\nMOOR. Kuulitteko? Huomasitteko tuon huokauksen? Eikö hän seiso tuossa\nikäänkuin aikoisi rukoilla taivaan salamaa hävittämään Korahin\njoukkion! Hän tuomitsee kohauttamalla olkapäitään, kiroaa huudahtamalla\nkristillisesti: ah! -- Voiko ihminen sitten olla niin sokea? Hän, joka\nsadalla Argus-silmällään vaanii tahroja veljessään, voiko hän siis olla\nniin sokea itseään kohtaan? -- Kyllä he julistavat pilvistään lempeyttä\nja pitkämielisyyttä -- ja uhraavat rakkauden Jumalalle ihmisuhreja kuin\nlieskakätiselle Molokille, -- saarnaavat lähimäisrakkautta ja\nsadattelevat kahdeksankymmenvuotiaan sokean pois ovensa edestä, --\nkiihkoilevat saituruutta vastaan, ja ovat kultasolkien tähden\nhävittäneet sukupuuttoon Perun kansan ja valjastaneet pakanoita\nvankkureittensa eteen kuin vetojuhtia. He vaivaavat päätänsä\npohtimalla, kuinka on voinut olla mahdollista, että luonto on luonut\nIskariotin, eikä varmaan paraskaan heistä tarvitsisi kymmentä\nhopeapenninkiä kavaltaakseen kolmiyhteisen Jumalan. Voi teitä\nfarisealaisia, teitä totuuden vääränrahantekijöitä, teitä jumaluuden\napinoitsijoita! Ette te ujostele polvistuessanne ristin ja alttarin\neteen, te rankaisette ruoskansiimoilla selkäänne ja kidutatte lihaanne\npaastolla. Te luulette näillä surkeilla ilveillä soentavanne silmät\nsiltä, jota te hullut kuitenkin nimitätte kaikkitietäväksi, aivan\nniinkuin mahtimiehiä pilkkaa katkerimmin, imartelemalla heitä siitä,\nettä he vihaavat imartelijoita; te pöyhkeilette rehellisyydellä ja\nnuhteettomalla vaelluksella, ja Jumala, joka näkee läpi sydämenne,\nsuuttuisi ankarasti Luojalle, ellei hän itse juuri olisi se, joka loi\nNiilin hirviön. -- Ajakaa hänet näkyvistäni!\n\nMUNKKI. Kun osaa konna olla vielä noin ylpeäkin!\n\nMOOR. Ei vielä riitä. Nyt minä puhunkin ylpeästi. Mene ja sano\nkunnianarvoisalle oikeudelle, joka heittää arpaa elämästä ja\nkuolemasta: minä en ole mikään varas, joka liittoutuu yön ja unen\nkanssa ja tikapuiden avulla levittää mahtiaan; mitä olen tehnyt, sen\nsaan kyllä kerran lukea taivaan velkakirjoista; mutta sen kurjille\nasiamiehille en halua enää tuhlata sanaakaan. Sanokaa heille, että\nammattini on oikeuden toteuttamista, kosto on minun käsityötäni.\n(Kääntää hänelle selkänsä.)\n\nMUNKKI. Et siis halua sääliä ja armahdusta? -- Hyvä, sinusta olen siis\nselvä. (Kääntyy joukon puoleen.) Kuulkaa nyt te, mitä oikeus tekee\nminun kauttani teille tiettäväksi! -- Jos te nyt kohta jätätte tämän\ntuomitun pahantekijän sidottuna oikeuden käsiin, niin teidän\nhirmutyönne ovat anteeksi annetut, niin ettei muistoakaan niistä jää --\npyhä kirkko kokoaa teidät, eksyneet lampaat, uudella rakkaudella\näidinsyliinsä, ja jokaiselle teistä aukeaa tie johonkin kunnia-asemaan.\n(Voittoisasti hymyillen.) No? Miltä tämä maistuu, teidän majesteettinne?\n-- Siis pian: sitokaa hänet ja olkaa vapaat!\n\nMOOR. Kuuletteko? Ettekö kuule? Mitä säpsähdätte? Miksi seisotte\nnoloina? He tarjoavat teille vapautta, ja te olette jo todella heidän\nvankejaan, -- he lahjoittavat teille elämän, ja se ei olekaan vain\nkerskuntaa, sillä te olette todellakin tuomitut, -- he lupaavat teille\nkunniaa ja virkoja, ja mikä muu voi olla osanne, vaikka\nvoittaisittekin, kuin häpeä ja kirous ja ahdistus, -- he julistavat\nteille taivaan sovitusta, ja te olette todella kadotuksen partaalla. Ei\nkellään teistä ole hiuskarvaakaan, joka ei olisi helvettiin menevä.\nVieläkö mietitte? Vieläkö epäröitte? Onko niin vaikeata valita\njompikumpi, taivas tai helvetti? Tulkaahan avukseni, herra isä!\n\nMUNKKI (itsekseen). Onko se mies mieletön! (Ääneen.) Epäilettekö tätä\nehkä ansaksi, jolla teidät saataisiin vangituiksi elävinä? -- Lukekaa\nitse, tässä on yleinen anteeksiantamus kaikille. (Antaa Schweizerille\nerään paperin.) Voitteko vielä epäillä?\n\nMOOR. Katsokaa, katsokaa! Mitä voitte vielä vaatia? -- Omakätisesti\nallekirjoitettu -- se on rajaton armo --, vai pelkäättekö heidän ehkä\nsyövän sanansa, kun olette joskus kuulleet, ettei konnille annettuja\nlupauksia pidetä? -- Oo, olkaa pelotta! Johan valtioviisaus vaatisi\nheitä pysymään sanassaan, vaikka he olisivatkin sen antaneet\nsaatanalle. Kukas heitä sitten tulevaisuudessa uskoisi? Minä voisin\nvannoa, että heidän tarkoituksensa on vilpitön. He tietävät, että minä\nse olen nostattanut ja kiihoittanut teidät; teitä he pitävät\nviattomina. Teidän rikoksenne he lukevat nuoruudenerheiksi,\nkevytmielisyydeksi. Vain minut he haluavat käsiinsä, vain minä\nansaitsen rangaistuksen. Eikö niin, herra isä?\n\nMUNKKI. Mikä paholainen hänen sisältään puhuu? On kyllä, on kyllä niin\n-- tuo mies saa minut pyörälle.\n\nMOOR. Kuinka, ette vastaa vielä? Aiotteko vielä murtautua asein läpi!\nKatsokaahan ympärillenne, katsokaahan ympärillenne! Ette toki sitä aio,\nsehän olisi näissä oloissa lapsellista uskallusta. Vai mielittelettekö\nitseänne kaatumaan sankareina, kun näitte minun iloitsevan taistelun\nmelskeestä! -- Oh, älkää uskoko sitä, te ette ole Mooreja! -- Te olette\nkirottuja varkaita! Minun suurempien suunnitelmieni kurjia\nvälikappaleita, niinkuin halpa nuora pyövelin kädessä! -- Varkaat eivät\nvoi kaatua, kuten sankarit kaatuvat. Elämä on varkaille voitto, sen\njälkeen tulee jotakin hirmuista. -- Varkailla on oikeus vavista\nkuolemaa. -- Kuulkaa heidän torviensa pauhua! Nähkää, kuinka uhkaavasti\nheidän kalpansa välkkyvät! Kuinka, epäröitte yhä? Oletteko järjiltänne,\noletteko mielettömiä? -- Se on anteeksiantamatonta? En jää teille\nkiitoksen velkaan elämästäni, häpeän ottaa vastaan uhrianne!\n\nMUNKKI (perin hämmästyneenä). Minun järkeni sekoo, minä juoksen\ntieheni! Onko tällaista kuultu?\n\nMOOR. Vai pelkäättekö, että minä tapan itseni ja itsemurhalla teen\nturhaksi sopimuksenne, joka koskee vain elävää Mooria? Ei, pojat, se on\nturha pelko! Näin heitän pois tikarini ja pistoolini ja tämän\nmyrkkypullon, joka oikeastaan voisi olla minulle hyvin mieluinen --\nminä olen niin kurja, että olen menettänyt herruuteni elämänikin yli.\nKuinka, ei vielä päätöstä? Vai luuletteko te minun asettautuvan\nvastarintaan, kun te tahdotte sitoa minut? Katsokaas, näin minä sidon\noikean käteni tähän tammenoksaan, olen aivan aseeton, lapsi voi minut\nkaataa --. Kuka ensimäisenä jättää päällikkönsä hädässä?\n\nROLLER (kiihkeästi liikuttuneena). Ja vaikka helvetti meidät yhdeksästi\nsaartaisi (heiluttaa miekkaansa), ken ei ole koira, hän käyköön\npelastamaan päällikköä!\n\nSCHWEIZER (repii julistuskirjeen ja heittää palaset vasten munkin\nkasvoja). Kuulamme vastaavat anteeksiantoonne! Pois, lurjus! Sano sille\nsenaatille, joka sinut lähetti, ettet Moorin joukossa tavannut\nainoatakaan petturia! -- Pelastakaa, pelastakaa päällikkö!\n\nKAIKKI (meluten). Pelastakaa, pelastakaa päällikkö!\n\nMOOR (riistäytyen irti, iloisesti). Nyt olemme vapaat -- toverit, minä\ntunnen nyrkissäni kokonaisen sotajoukon voiman! Kuolema tai vapaus!\nAinakaan ne eivät saa ketään elävänä käsiinsä!\n\n    (Puhalletaan rynnäkköön. Hälyä ja tuoksinaa.\n    Lähtevät paljastetuin miekoin.)\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\nAMALIA (puutarhassa, soittaa luuttua).\n\n    Taivaankaunis hän ol', ihanainen,\n    nuorukaisten kaikkein valio.\n    Katseensa kuin valo jumalainen,\n    aallost' ylenevä aurinko.\n\n    Syleilyssään mikä hurman voima,\n    minkä liekin lietsoi sydämeen!\n    Suu ja silmä, korva lumon kammitsoima,\n    sielu hehkui sinitaivaaseen.\n\n    Suutelonsa tulijuoma taivaan,\n    ankara ja sentään autuas!\n    Riemu rinnan vapisevan vaivaan,\n    harpunhelke suuri, soinnukas\n\n    oli tuima tunteensa, kun sieluun sielu\n    liittyi, huulet huuliin vavisten,\n    taivaan, maan kun ahmas yö kuin musta nielu\n    ympäriltä rakastavien.\n\n    Poiss' on hän -- ja turhaa, ah niin turhaa\n    kaikki toivo on ja valitus!\n    Poiss' on hän -- ja kaiken kesän murhaa\n    säestää vain syksyn huokaus!\n\nFRANS (astuu esiin). Jälleen jo täällä, itsepäinen haaveksijatar! Olet\npujahtanut pois iloiselta aterialta ja hämmentänyt vierasten\nhauskuuden.\n\nAMALIA. Sääli niitä viattomia iloja! Korvissasi täytyy vielä kaikua sen\nkuolinlaulun, joka saattoi isäsi hautaan --.\n\nFRANS. Aiotko siis iäti valitella? Anna kuolleitten nukkua ja tee\nelävät onnellisiksi! Minä tulen --\n\nAMALIA. Ja milloin menet jälleen?\n\nFRANS. Oh, ei noin synkän, ylpeän näköisenä! Saat minut murheelliseksi,\nAmalia. Tulen sanomaan sinulle ---.\n\nAMALIA. Minun kai on kuultava. Frans von Mooristahan on tullut\narmollinen herra.\n\nFRANS. Aivan niin, siitähän seikasta minun pitikin tiedustaa mieltäsi\n-- Maksimihan on mennyt nukkumaan isien hautakammioon. Minä olen herra.\nMutta tahtoisin olla se täydellisesti, Amalia. -- Tiedäthän, mikä olit\nperheellemme, sinua pidettiin kuin Moorin tytärtä, kuolemankin yli\nulottui hänen rakkautensa sinuun, sitä kai et koskaan unhoittane?\n\nAMALIA. En, en koskaan. Kuka sen voisikaan haihduttaa mielestään niin\nkevytmielisen iloisilla aterioilla!\n\nFRANS. Sinun on korvattava isäni rakkaus hänen pojilleen, ja Kaarle on\nkuollut --. Hämmästytkö, huimaako sinua? Niin todella, se ajatus on\nniin hivelevän ylevä, että se huumaa naisenkin ylpeyden. Frans polkee\njalkoihinsa ylhäisinten neitojen toiveet, Frans tulee ja tarjoaa\nköyhälle, hänettä turvattomalle orpotytölle sydämensä, kätensä ja sen\nmukana kaikki aarteensa ja kaikki linnansa ja metsänsä. -- Frans, tuo\nkadehdittu, pelätty, antautuu vapaaehtoisesti Amalian orjaksi --.\n\nAMALIA. Miksi salama ei halkaise tuota jumalatonta kieltä, joka puhuu\nnoin riettaita sanoja! Sinä murhasit rakkaani, ja Amalian pitäisi sinua\nkutsua puolisokseen! Sinä --\n\nFRANS. Ei niin rajusti, hyvin armollinen prinsessa! -- Eihän Frans\nkyllä matele kuhertavana kosiskelijana edessäsi -- eihän hän kyllä ole\noppinut Arkadian lemmenjanoisen paimenen tavoin ruikuttamaan\nsydänsuruaan luolain ja kallioitten kaiuteltavaksi -- Frans puhuu, ja\nellei hänelle vastata, niin hän käskee.\n\nAMALIA. Sinä, käärme, käsket? Minuako käsket? -- Ja jos käsky torjutaan\npilkkanaurulla?\n\nFRANS. Sitä et tee. Vielä tiedän keinoja kauniisti taivuttamaan\nsuurentelevan jäykkäniskan ylpeyden -- luostarin ja vankilan.\n\nAMALIA. Mainiota, ylevää! Luostarissa ja vankilassa ikuisesti säästyä\nsinun basiliskinkatseeltasi, saada kyllin aikaa uneksia, ajatella\nKaarlea. Tervetullut luostarisi, avaa, avaa vankilasi!\n\nFRANS. Hahaa? Niinköpäin? -- Varo, nyt olet opettanut minulle keinon,\nmiten minun on sinua kidutettava --. Kuin tulikutrinen raivotar on\nminun näköni häätävä päästäsi tuon ikuisen houreesi Kaarlesta, Fransin\nhirmukuva on vaaniva aina rakkaasi kuvan takaa kuin loihdittu koira,\njoka makaa maanalaisilla kultakirstuilla --. Suortuvistasi minä laahaan\nsinut miekka kädessä kirkkoon, puristan sinusta esiin aviovalan,\nvalloitan rynnäköllä neitsytvuoteesi ja voitan ylpeän kainoutesi vielä\nsuuremmalla ylpeydellä.\n\nAMALIA (lyö häntä korvalle). Tässä on sinulle ensin myötäjäisiä.\n\nFRANS (tuohuksissaan). Haa, kuinka tämä hyvitetäänkään\nkymmenkertaisesti ja monikymmenkertaisesti? -- Et tule puolisokseni --\nsitä kunniaa et ole saava, -- vaan jalkavaimokseni, niin että\nrehelliset talonpoikaisvaimot näyttelevät sinua sormillaan, kun\nuskallat astua kadun yli. Pure vain hampaitasi -- syydä tulta ja tuhoa\nsilmistäsi -- minua huvittaa naisen kiukku; se vain kaunistaa sinua,\ntekee sinut viettelevämmäksi. Tule -- tämä vastarinta jalostaa minun\nvoittoani ja sulostuttaa väkivaltaisen syleilyni nautintoa. -- Tule\nkanssani kammiooni -- palan kaipuusta, nyt heti sinun on lähdettävä\nkanssani. (Kokee riistää hänet mukaansa.)\n\nAMALIA (vaipuu hänen kaulaansa). Anna anteeksi, Frans! (Kun Frans aikoo\nsyleillä häntä, vetäisee hän miekan Fransin kupeelta ja peräytyy\nnopeasti.) Näetkös, konna, mitä voin nyt tehdä sinusta! Olen nainen,\nmutta raivoava nainen. Uskallahan saastaisin käsisi koskea ruumiiseeni\n-- tämä kalpa lävistää keskeltä himokkaan rintasi, ja siinä ohjaa\nkättäni setäni henki. Pakene tiehesi!\n\n    (Häätää hänet pois.)\n\nAh, kuinka tekee hyvää nyt. -- Nyt voin hengittää vapaasti. Tunsin\nitseni väkeväksi kuin tulinen sotahepo, kiivaaksi kuin naarastiikeri,\njoka ajaa takaa poikainsa voitostamylvivää rosvoajaa. Luostariin, sanoo\nhän. -- Kiitän sinua siitä onnellisesta keksinnöstä. Nyt on petetty\nrakkaus löytänyt tyyssijansa -- luostarin. -- Vapahtajan risti on\npetetyn rakkauden tyyssija.\n\n    (Aikoo mennä.)\n\n    HERMAN astuu arasti esiin.\n\nHERMAN. Neiti Amalia, neiti Amalia!\n\nAMALIA. Onneton, miksi häiritset minua?\n\nHERMAN. Tämän taakan täytyy siirtyä sielustani, ennenkuin se painaa sen\nhelvettiin. (Heittäytyy hänen jalkoihinsa.) Anteeksi! Anteeksi! Olen\nteitä vastaan kovin rikkonut, neiti Amalia!\n\nAMALIA. Nouse? Mene, en tahdo tietää mitään. (Aikoo mennä.)\n\nHERMAN (pidättäen häntä). Ei, jääkää, Jumalan nimessä! Ikuisen Jumalan\nnimessä, teidän täytyy kuulla kaikki!\n\nAMALIA. Ei sanaakaan enää --. Annan sinulle anteeksi, mene rauhassa.\n(Aikoo rientää pois.)\n\nHERMAN. Kuulkaa siis yksi ainoa sana -- se antaa teille takaisin koko\nrauhanne.\n\nAMALIA (kääntyy takaisin ja katsoo häntä kummastuneena). Kuinka,\nystävä? -- Kuka taivaassa tai maan päällä voi minulle antaa takaisin\nrauhani?\n\nHERMAN. Sen voi yksi ainoa sana minun suustani -- kuulkaa minua!\n\nAMALIA (tarttuen säälivästi häntä käteen). Hyvä ihminen -- voiko yksi\nsana sinun suustasi murtaa auki iäisyyden salvat?\n\nHERMAN (nousee). Kaarle elää vielä!\n\nAMALIA (huutaen). Onneton!\n\nHERMAN. Niin --. Vain sana vielä -- teidän setänne --\n\nAMALIA (syöksähtäen häntä vastaan). Sinä valehtelet --.\n\nHERMAN. Setänne --\n\nAMALIA. Kaarle elää vielä!\n\nHERMAN. Ja setänne --\n\nAMALIA. Kaarle elää vielä?\n\nHERMAN. Setänne myös --. Älkää paljastako minua. (Rientää pois.)\n\nAMALIA (seisoo kauan kuin kivettyneenä. Sitten syöksyy hurjana pystyyn,\nkiitäen hänen jälkeensä). Kaarle elää vielä!\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Tienoo Tonavan luona.\n\n    ROSVOT, leiriytyneinä eräälle kukkulalle puitten alle;\n    hevoset laitumella rinteillä.\n\nMOOR. Tähän minun täytyy jäädä lepäämään. (Heittäytyy pitkäkseen.)\nJäseneni kuin katkotut. Kieleni kuiva kuin saviruukku. (Schweizer\nkatoaa salavihkaa.) -- Pyytäisin mielelläni teitä noutamaan minulle\ntuolta joesta suullisen vettä, mutta olette kai kaikki kuolemaan asti\nuupuneita --.\n\nSCHWARZ. Viinikin on lopussa taskumateistamme.\n\nMOOR. Katsokaas kuinka kauniisti vilja nousee. -- Puut melkein\nkatkeavat runsaan satonsa painosta, -- viiniköynnös kantaa varmaa\ntoivoa.\n\nGRIMM. Tulee hedelmällinen vuosi.\n\nMOOR. Niinkö luulet. -- Olisi siis ainakin yksi hikipisara maailmassa\npalkittu. Yksi? -- Mutta yöllä voi sataa rakeita ja hävittää kaikki.\n\nSCHWARZ. Se on hyvin mahdollista. Kaikki voi tuhoutua, vaikka aivan\nleikkuun edellä.\n\nMOOR. Sitähän minä sanon. Kaikki hävitetään. Miksi ihmiselle onnistuisi\nse, mikä hänellä on yhteistä muurahaisen kanssa, kun kerran sekin\njoutuu häpeään, mikä tekee hänet jumalien kaltaiseksi? Vai tässäkö on\nhänen tarkoituksensa raja?\n\nSCHWARZ. En tunne sitä.\n\nMOOR. Hyvin sanoit ja vielä paremmin olet tehnyt, kun et ole koskaan\npyytänyt tulla tuntemaan sitä. -- Veikko, -- minä olen nähnyt ihmiset,\nheidän mehiläishuolensa ja jätesuunnitelmansa, heidän jumalaikeensa ja\nhiirennäpertelynsä, kumman kilpajuoksun onnesta: yksi luottaa ratsunsa\nvauhtiin, -- toinen aasinsa vainuun, -- kolmas omiin jalkoihinsa. Nämä\nelämän kirjavat arpajaiset, joissa niin moni panee alttiiksi\nviattomuutensa -- ja taivaansa -- osuakseen saamaan voittoarvan, -- ja\ntyhjiä ovat kaikki hänen nostamansa, -- voittoarpaa ei loppujen lopuksi\nolekaan; siinä on näytelmä, veikko, joka saa vedet silmiin, vaikka se\nkutittaakin pallean nauruun.\n\nSCHWARZ. Kuinka ihana on tuolla auringonlasku.\n\nMOOR (vaipuneena katselemaan sitä). Niin kuolee jalo sankari! --\nJumaloitavana!\n\nGRIMM. Näytät syvästi liikutetulta.\n\nMOOR. Kun olin vielä poikanen, oli mieliajatukseni elää kuin se, kuolla\nkuin se -- (Salatulla tuskalla.) Se oli poikasen ajatus!\n\nGRIMM. Toivon niin.\n\nMOOR (painaa hatun silmilleen). Oli aika -- Jättäkää minut yksin,\nkumppanit!\n\nSCHWARZ. Moor, Moor, mitä hittoa? -- Aivan väri muuttuu hänen\nkasvoillaan!\n\nGRIMM. Piru vieköön, mikä hänen on? Voiko hän pahoin?\n\nMOOR. Oli aika, jolloin en voinut nukkua, jos olin unhoittanut\niltarukoukseni --.\n\nGRIMM. Oletko hullu? Annatko poikavuottesi muiston mestaroida itseäsi?\n\nMOOR (laskee päänsä Grimmin rinnalle). Veikko, veikko!\n\nGRIMM. Mitä -- älähän ole lapsi, pyydän --\n\nMOOR. Kunpa, kunpa olisin lapsi jälleen.\n\nGRIMM. Hyi, hyi!\n\nSCHWARZ. Reipastu! Katsos tätä muhkeata maisemaa, tätä viehättävää\niltaa.\n\nMOOR. Niin, ystävät, tämä maailma on niin kaunis.\n\nSCHWARZ. No se oli oikein sanottu.\n\nMOOR. Tämä maa niin ihana.\n\nGRIMM. Aivan niin, aivan niin -- tuota puhetta minä haluan kuulla.\n\nMOOR (vaipuen jälleen alas). Ja minä kamala tässä kauniissa maailmassa\n-- ja minä hirviö tämän ihanan maan päällä.\n\nGRIMM. Oh, oh!\n\nMOOR. Viattomuuteni, viattomuuteni! -- Katsokaas, kaikki ovat\nrientäneet ulkoilmaan, paistattamaan päivää kevään rauhallisessa\nsäteilyssä -- miksi minä yksin saan imeä helvetin tuskaa taivaan\niloista? -- Miten kaikki on niin autuasta, miten rauhan henki niin\nlähentää kaikki toisiinsa! -- Koko maailma _yksi_ perhe ja yksi isä\ntuolla ylhäällä --. Ei _minun_ isäni -- Minä vain hyljätty, minä vain\nkarkoitettu puhtaiden riveistä, -- minun osanani ei lapsen lempeätä\nnimeä -- ei koskaan armaan kaipaavaa katsetta, -- ei koskaan\nsydänystävän syleilyä. (Vetäytyen hurjasti taapäin.) Murhamiesten\nympäröimänä -- kyykäärmeitten kähistessä ympärillä -- paheeseen\nsidottuna rautakahlein, hoippuen kadotuksen hautaan, tukena paheen\nmurtuvainen ruoko -- keskellä onnellista, kukkivaa maailmaa parkuva\narmonanoja.\n\nSCHWARZ (muille). Kummallista! En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena.\n\nMOOR (kaihomielin). Kunpa saisin palata äitini kohtuun! Kunpa saisin\nsyntyä kerjäläiseksi! -- Ei, taivas, en tahtoisi enempää kuin saada\nolla yksi näistä päiväpalkkalaisista! -- Oh, minä haluaisin uuvuttaa\nitseni niin että veri tiukkuisi ohimoistani -- ostaakseni työlläni\nyhden ainoan päivällislevon, yhden ainoan kyynelen onnen.\n\nGRIMM (muille). Kärsivällisyyttä vain! Puuska jo laantuu.\n\nMOOR. Oli aika, jolloin ne vierivät minulta niin mieluisasti -- Oo,\nrauhan päivät! -- Sinä isäni linna, te vihreät, unelmoivat laaksot? Oi\nte lapsuuteni kaikki autuaat hetket, ettekö koskaan palaa, ettekö enää\nkoskaan viillytä polttavaa rintaani ihanalla huminallanne? -- Murehdi\nkanssani, luonto! -- Ne eivät koskaan palaa, eivät koskaan ihanalla\nhuminallaan viillytä polttavaa rintaani. -- Poissa, poissa ainaisesti!\n\n    SCHWEIZER (tuo vettä hatussaan).\n\nSCHWEIZER. Juo, päällikkö, -- tässä on vettä kylliksi ja raitista kuin\njää.\n\nSCHWARZ. Olethan veressä -- mitä olet tehnyt?\n\nSCHWEIZER. Heh, joutavia! Olihan se kyllä viedä minulta kaksi jalkaa ja\nkaulan. Luikuessani joen hietatörmää valahti hiekka vakona altani ja\nminä kymmenen reiniläistä jalkaa alaspäin, -- sinkoon pitkäkseni, ja\nkun juuri saan jälleen kaikki viisi aistiani toimimaan, tapaan\nsomerosta -- mitä kirkkainta vettä. No tähänpä se hyppy päättyikin,\ntuumin, tämäkös maistuu päällikölle.\n\nMOOR (antaa hänelle takaisin hatun ja pyyhkii hänen kasvojaan). Muutoin\nei näy niitä arpia, joita böömiläiset ratsumiehet ovat piirrelleet\notsaasi. -- Vesi oli hyvää, Schweizer, -- nämä arvet kaunistavat sinua.\n\nSCHWEIZER. Pah, niille on kyllä vielä tilaa, vaikka kolmellekymmenelle.\n\nMOOR. Niin, pojat, se oli kuuma ehtoopäivä, ja vain yksi mies meni --\nRoller-ystävä sai kauniin kuoleman. Hänen tomunsa ylle asetettaisiin\nmarmoripatsas, ellei hän olisi kaatunut minun asiani puolesta. Pitäkää\nse osa hyvänänne! (Pyyhkäisee silmiään.) Kuinka monta vihollista\njäikään tanterelle?\n\nSCHWEIZER. Satakuusikymmentä husaaria, yhdeksänkymmentäkolme rakuunaa,\nnelisenkymmentä jääkäriä, -- kolmesataa kaikkiaan.\n\nMOOR. Kolmesataa yhdestä! -- Jokaisella teistä on oikeuksia tähän\npäähän. (Paljastaa päänsä.) Näin nostan tikarini: niin totta kuin\nsieluni elää, -- _en aio teitä koskaan jättää_.\n\nSCHWEIZER. Älä vanno! Et tiedä, etkö vielä tule onnelliseksi ja kadu.\n\nMOOR. _Roller-ystävän luiden nimessä: en aio teitä koskaan jättää_.\n\n    KOSINSKY tulee.\n\nKOSINSKY (itsekseen). Näillä seuduin sanoivat minun tapaavan hänet --.\nHe hei, mitäs naamoja nuo ovat? Olisivatko, -- entä jos nämä -- ovat,\nne ne ovat! -- Puhuttelenpa heitä.\n\nSCHWARZ. Huomatkaa! Kuka tulee!\n\nKOSINSKY. Hyvät herrat, suokaa anteeksi! En tiedä, olenko kulkenut\noikein vai eksyksiin.\n\nMOOR. Ja keitä me olisimme, jos te olisitte tullut oikeaan?\n\nKOSINSKY. Miehiä!\n\nSCHWEIZER. Lienemmeköhän niiksi myös osoittautuneet, päällikkö?\n\nKOSINSKY. Minä etsin miehiä, jotka katsovat kuolemaa päin kasvoja ja\nleikittelevät vaaralla kuin kesytetyllä käärmeellä, pitävät vapautta\nsuuremmassa arvossa kuin kunniaa ja elämää, joiden pelkkä nimi\nelähdyttää köyhiä ja sorretuita, mutta säikäyttää pelottomimpia ja saa\nsortovaltiaat kalpenemaan.\n\nSCHWEIZER (Moorille). Tuo poika miellyttää minua. -- Kuules, ystävä,\nolet löytänyt etsimäsi.\n\nKOSINSKY. Niinpä luulen, ja toivon teidät pian veljikseni. -- Voitte\nsiis ohjata minut oikean mieheni luo, sillä etsin päällikköänne, suurta\nMoorin kreiviä.\n\nSCHWEIZER (puristaa lämpimästi hänen kättään). Rakas nuorukainen, me\nsinuttelemme toisiamme.\n\nMOOR (lähestyen). Tunnetteko päällikönkin?\n\nKOSINSKY. Sinä se olet -- kuka näkisi tuon ilmeesi ja etsisi toista\nmiestä. (Katsoo häntä pitkään.) Olen aina toivonut näkeväni miehen,\njonka katse tuhosi, hänen istuessaan Kartaagon raunioilla -- nyt en\nenää toivo.\n\nSCHWEIZER. Helkkarin poika!\n\nMOOR. Ja mikä tuo teidät luokseni?\n\nKOSINSKY. Oi päällikkö, ylen julma kohtaloni! Olen kärsinyt haaksirikon\ntämän maailman raivoavalla merellä, minun on täytynyt nähdä\nelämäntoiveitteni murtuvan maahan, ja minulle ei jäänyt jäljelle muuta\nkuin kalvava muisto niiden häviöstä, joka olisi vienyt järkeni, ellen\nolisi koettanut sitä tukahduttaa toimimalla toiseen suuntaan.\n\nMOOR. Taas yksi syyttäjä taivasta vastaan? -- Eteenpäin vain.\n\nKOSINSKY. Rupesin soturiksi. Sittenkin huono onni vainosi minua --,\nläksin merimiehenä Itä-Intiaan, laivani ajautui karille. Ei muuta kuin\nepäonnistuneita yrityksiä! Vihdoin kuulen kaikkialla puhuttavan sinun\ntöistäsi, _murhapoltoistasi_, kuten niitä nimitettiin, ja matkustin\ntänne kolmekymmentä penikulmaa lujasti päätettyäni tulla palvelukseesi,\njos tahdot suostua tarjoumukseeni --. Pyydän, kunnioitettava päällikkö,\nälä kiellä sitä minulta!\n\nSCHWEIZER (hypähtäen). Kas niin, kas niin! Nyt on ystävä Roller\nkorvattu tuhannesti! Kelpo aseveli joukkoomme!\n\nMOOR. Kuinka, Kosinsky? Tiedätkö myös, että olet kevytmielinen poika,\nja otat suuren elämänaskeleesi keikkuen kuin harkitsematon tyttö.\nTäällä et joudakaan palloa heittämään tai keilakuulia työntelemään,\nkuten kuvittelet.\n\nKOSINSKY. Tiedän, mitä aiot sanoa. Olen neljänkolmatta-vuotias, mutta\nolen nähnyt kalpojen välkkyvän ja kuullut kuulain vinkunaa korvissani.\n\nMOOR. Niinkö, nuori herra? -- Ja oletko opetellut miekankäyttöä vain\npistääksesi matkustajaparan maahan yhden taalerin takia tai\ntyöntääksesi aseesi takaapäin naisen ruumiiseen? Mene, mene! Olet\nkarannut imettäjäsi luota, kun hän uhkasi sinua piiskoilla.\n\nSCHWEIZER. Mitä lempoa, päällikkö, mitä ajattelet? Aiotko häätää\ntiehensä tämän Herkuleen? Eikö hän näytä vallan sellaiselta, kuin\ntahtoisi hän ajaa Saksin marskin kapustalla Ganges-virran taa.\n\nMOOR. Kun et onnistu tyhjäntoimittajana, niin siksikö tulet nyt ja\nhaluat päästä konnaksi, salamurhaajaksi? -- Murha, -- ymmärrätkö myös\nsen sanan, poika? Kyllä kai olet voinut mennä rauhallisena levolle,\ntaitettuasi unikoita; mutta kun on murha tunnollasi --\n\nKOSINSKY. Tahdon vastata jokaisesta murhasta, minkä sinä käsket minun\ntehdä.\n\nMOOR. Mitä, oletko niin viisas? Rohkenetko yrittää kietoa miehen\nimarteluilla? Mistä tiedät etten minä näe pahoja unia tai etten kalpene\nkuolinvuoteella? Minkä verran olet jo tehnyt sellaista, joka on saanut\nsinut ajattelemaan edesvastuuta?\n\nKOSINSKY. Tosin hyvin vähän vielä; mutta kuitenkin tämän matkan\nluoksesi, jalo kreivi.\n\nMOOR. Onko kotiopettajasi toimittanut käsiisi Robinin tarinan --\nsellaiset varomattomat hulttiot olisi kytkettävä kaleereihin, -- ja\nsekö kiihoitti lapsellista mielikuvitustasi ja tartutti sinuun\njärjettömän halun kasvaa suureksi mieheksi? Kutittaako mieltäsi maine\nja kunnia? Tahdotko murhapoltoilla ostaa kuolemattomuuden? Käsitä toki,\nkunnianhimoinen nuorukainen: murhapolttajille ei laakeri kasva. Rosvon\nvoittoa ei kruunata -- paitsi kirouksella, vaaralla, kuolemalla,\nhäpeällä --. Näetkö tuonkin mestauspaikan tuolla kukkulalla?\n\nSPIEGELBERG (käyden ärtyisenä edestakaisin). Äh kuinka tuhmaa, kuinka\ninhoittavaa, kuinka hävyttömän tuhmaa! Tuo ei ole oikea menettelytapa!\nMinä tein toisin.\n\nKOSINSKY. Mitä se pelkäisi, joka ei pelkää kuolemaa?\n\nMOOR. Oivaa, verratonta! Oletpa käynyt kiltisti koulusi, olet\nerinomaisesti oppinut ulkoa Senecasi. -- Mutta, rakas ystävä,\nsellaisilla mietelmillä et tyydytä kärsivää luontoa, niillä et koskaan\ntylsytä tuskan okaa. -- Mieti selvään, poikani! (Tarttuu häntä käteen.)\nAjattelehan, että minä neuvon sinua isänä, -- opi ensin tietämään\nkuilun syvyys, ennenkuin hyppäät sinne! Jos tiedät voivasi vielä\ntavoitella yhtäkään iloa maailmassa -- voisi tulla sinulle heräämisen\nhetkiä -- ja silloin saattaisi olla liian myöhäistä. Täällä ikäänkuin\nastut ulos ihmisyyden piiristä -- joko sinun täytyy olla korkeampi\nihminen, tai sitten olet piru --. Vielä kerran, poikani, jos sinulle\nvielä jostakin toisaalta pilkehtii toivon säenkään, niin hylkää tämä\nhirmuliitto, johon yhtyy vain epätoivo, jollei sitä ole perustanut joku\nkorkeampi viisaus --. Voi pettyä --, usko minua, voi pitää hengen\nvoimana sitä, mikä lopultakin on sentään vain epätoivoa --. Usko minua,\n_minua_, ja palaa pois täältä nopeasti!\n\nKOSINSKY. Ei, en pakene enää! Jos pyyntöni eivät liikuta sinua, niin\nkuule onnettomuuteni tarina. Sitten sinä itse painat tikarin käteeni,\nja itse --. Asettukaa maahan piiriin ja kuunnelkaa tarkoin minua.\n\nMOOR. Tahdon kuulla tarinasi.\n\nKOSINSKY. Tietäkää siis, että minä olen böömiläinen aatelismies ja\nminut teki isäni varhainen kuolema melkoisen ritaritilan herraksi.\nSeutu oli paratiisillinen, -- sillä siinä asui eräs enkeli, -- eräs\ntyttö, jota kaunistivat kaikki kukkivan nuoruuden sulot ja joka oli\npuhdas kuin aamun valo. Mutta mitäs minä tätä teille! Se kaikuu ohi\nkorvienne -- te ette ole koskaan rakastaneet, teitä ei ole koskaan\nrakastettu --.\n\nSCHWEIZER. Hiljaa, hiljaa, päällikkömme käy tulipunaiseksi.\n\nMOOR. Lakkaa! Tahdon kuulla sen toiste, -- huomenna -- vasta, kun olen\nnähnyt verta.\n\nKOSINSKY. Verta, verta -- kuulehan edelleen! Sanon sinulle: verta saat\nsielusi kukkuralleen. -- Hän oli porvarissyntyä, saksalaistyttö, --\nmutta hänen katsantonsa sulatti pois aateliset ennakkoluulot. Aralla\nkainoudella otti hän vastaan vihkisormuksen minun kädestäni, ja\nylihuomenna piti minun viemän Amaliani alttarin ääreen.\n\nMOOR (hypähtää äkisti pystyyn).\n\nKOSINSKY. Keskeltä minua vartovan autuuden hurmiota,\nkihlajaisvalmistusten kiireistä -- minut kutsutaan pikalähetin kautta\nhoviin. Läksin. Minulle näytettiin kirjeitä, jotka minä muka olin\nkirjoittanut, ja jotka olivat sisällöltään kapinallisia. Punastuin sitä\nkataluutta -- minulta riistettiin miekkani, minut heitettiin tyrmään,\nminä menin sekaisin.\n\nSCHWEIZER. Ja sillävälin --? Edelleen vain! Haistan jo paistinkäryn.\n\nKOSINSKY. Siellä minä viruin kuukauden päivät enkä päässyt selville\nasemastani. Huolehdin Amaliani takia, jolla varmaan minun tähteni oli\njoka hetki kuoleman tuskat kestettävänä. Vihdoin ilmestyi hovin\nensimäinen ministeri, onnitteli minua viattomuuteni ilmitulon johdosta\nhunajaisin sanoin, luki minulle vapautuskirjelmän ja antoi minulle\ntakaisin miekkani. Nyt riemuiten linnaani, kiitäen Amaliani syliin, --\nhän oli kadonnut. Keskiyöllä hänet oli viety, mihin, ei tietty Sen\njälkeen ei häntä oltu nähty. -- Kuin salama kävi läpi sieluni, kiidin\nkaupunkiin, tutkin asiaa hovissa -- kaikki silmät keihästyivät minuun,\nkukaan ei ollut ymmärtävinään --. Vihdoin keksin hänet erään salaisen\nristikon läpi palatsissa, -- hän heitti minulle kirjelipun.\n\nSCHWEIZER. Enkö sitä sanonut!\n\nKOSINSKY. Helvetti, kuolema ja paholainen! Siitä se selvisi: hänen oli\nannettu valita -- joko oli minun kuoltava tai hänen antauduttava\nruhtinaan rakastajattareksi. Taistellen kunnian ja rakkauden välillä\nhän teki päätöksensä jälkimäistä totellen -- ja (nauraa) minä olin\npelastettu.\n\nSCHWEIZER. Mitä sinä teit?\n\nKOSINSKY. Siinä minä seisoin kuin tuhannen salaman lyömänä. -- Verta!\nse oli ensimäinen ajatukseni, ja viimeinen: verta! Suu vaahdossa minä\njuoksen kotia, valitsen itselleni kolmikärkisen miekan, ja sitten\ntäyttä päätä ministerin taloon; sillä hän vain -- vain hän oli ollut\nhelvetin parittajana. Minut oli varmaan huomattu kadulta; sillä kun\ntulin perille, oli kaikki ovet suljettu. Etsin, kyselen; vastattiin\nhänen lähteneen ruhtinaan luo. Riennän suoraa tietä sinne; hänestä ei\noltu mitään tietävinään. Minä palaan, murran ovet, löydän hänet, aion\njuuri --, silloin ryntää viisi kuusi palvelijaa kätköistään esiin ja\nriistää minulta miekan.\n\nSCHWEIZER (polkee jalkaa). Ja hän ei saanut osaansa ja sinä läksit\ntyhjin toimin tiehesi?\n\nKOSINSKY. Minut vangittiin, asetettiin syytteeseen, tutkittiin\nkiduttavasti, inhoittavasti -- huomatkaas, _erikoisesta suosiosta_\najettiin minut maanpakoon, tilukseni lankesivat hyvityksenä\nministerille, Amaliani on yhä tiikerin kynsissä, huokailee ja suree\nitsensä kuoliaaksi, sillävälin kun kostonhimoni täytyy paastota ja\ntaipua mielivallan ikeeseen.\n\nSCHWEIZER (nousee, hioen miekkaansa). Siinä on vettä myllyymme,\npäällikkö! Siellä on jotakin poltettavaa!\n\nMOOR (joka siihen saakka on kiihkeän liikutuksen vallassa astellut\nedestakaisin, hypähtää äkkiä, rosvoille). Minun täytyy heidät nähdä --.\nYlös! Valmistautukaa! Sinä jäät joukkoon, Kosinsky! Kootkaa oitis\nkapineenne!\n\nROSVOT. Mitä? Minne?\n\nMOOR. Minne? Kuka kysyy: minne? (Kiivaasti Schweizerille.) Petturi,\nsinä tahdot pidättää minua? Mutta autuuteni nimessä --!\n\nSCHWEIZER. Minä petturi? -- Mene vaikka helvettiin, minä seuran sinua!\n\nMOOR (lankeaa hänen kaulaansa). Paras veli, sinä seuraat minua --. Se\nnaisparka itkee, suree itsensä kuoliaaksi. Ylös, nopeaan! Kaikki!\nFrankkiin! Kahdeksassa päivässä meidän täytyy ehtiä sinne. (Menevät.)\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Maaseutua Moorin linnan lähettyvillä.\n    Rosvo MOOR. KOSINSKY (kaukana).\n\nMOOR. Mene edeltä ja ilmoita minut. Muistat kai vielä kaikki, mitä\nsinun on puhuttava?\n\nKOSINSKY. Te olette kreivi von Brand, tulette Mecklenburgista, minä\nolen ratsupalvelijanne --. Älkää huolehtiko, kyllä minä osani\nnäyttelen, jääkää hyvästi! (Pois.)\n\nMOOR. Tervehdin sinua, isänmaa! (Suutelee maata.) Isänmaan taivas,\nisänmaan aurinko! Ja niityt ja kukkulat ja virrat ja metsät! Tervehdin\nsydämestäni teitä kaikkia, kaikkia! -- Kuinka raikkaana humiseekaan\ntuuli kotoisilta vuorilta, kuinka virtaakaan tuoksua ja riemua sieltä\nalas pakolaispoloa vastaan! -- Autuuden, runon maailma! Pysähdy, Moor!\nJalkasi astelee pyhäkössä.\n\n(Tulee lähemmäs.) Katsos, pääskynpesiäkin linnanpihassa, -- katsos\npuutarhaporttia ja tuota aidannurkkausta, missä usein kuuntelit\nkutsulintua ja pidit iloa sen kanssa --. Ja tuolla alhaalla\nniittylaakso, missä Aleksanteri-sankarina johdit makedonialaisiasi\nArbelan otteluun, ja sen äärellä ruohoinen kukkula, jolta heitit alas\npersialaisen satraapin -- ja voittoisa lippusi hulmusi korkealla!\n(Hymyilee.) Poika-ajan kultaiset kevätvuodet heräävät jälleen kurjan\nmiehen mielessä, -- silloin olit niin onnellinen, olit niin kokonainen,\nniin varjoton oli ilosi, -- ja nyt -- katso pilvilinnojesi raunioita!\nTäällä sinun piti kerran asteleman, suurena, ylväänä, ylistettynä\nmiehenä, -- täällä elämän uudelleen poikaikäsi Amalian kukoistavissa\nlapsissa, -- täällä, täällä kansasi epäjumalana -- mutta paha\nvihollisesi ei suonut sitä sinulle. (Ryntää ylös.) Miksi olen tullut\ntänne! Jotta minun kävisi kuin vangin, jonka kalisevat rautakäädyt\nhälyyttävät hereille vapausunelmista? -- Ei, minä palaan kurjuuteeni!\n-- Vanki oli unohtanut valon; mutta vapausunelma kiiti hänen ylitseen\nkuin yön salama, joka jättää jälkeensä vielä pilkkoisemman pimeän. --\nJääkää hyvästi, isänmaan laaksot! Näitte kerran Kaarle-pojan, ja Kaarle\noli onnellinen poika, -- nyt näitte miehen, ja häntä kalvoi epätoivo.\n\n    (Kaartaa nopeasti näyttämön kauimmaiseen kulmaan, missä\n    seisahtuu äkkiä, katsellen alakuloisesti linnaan päin.)\n\nHäntä näkemättä, katseenkaan yltämättä häneen? -- Ja vain yksi muuri\noli minun ja Amalian välillä --. Ei, minun täytyy nähdä hänet -- ja\nnähdä isä, -- vaikka musertuisin! (Kääntyy.) Isä, isä, poikasi\nlähestyy, -- pois silmistäni, musta, höyryävä veri, pois surman ontto,\nhurja, pälyilevä katse! Vain tänä hetkenä päästä minut vapaaksi!\nAmalia, -- isä, poikasi lähestyy! -- (Käy nopeasti linnaa kohti.)\nKiduta minua kun päivä herää, älä erkane minusta kun yö tulee, --\nkiduta minua kauhein unin, mutta tätä ainoata nautintoani älä myrkytä!\n(Pysähtyy portille.) Mikä minun on, mitä tämä on, Moor? Ole mies! --\nKuolonkammoa -- hirmuaavistus -- --. (Astuu sisään.)\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Pylväskäytävä linnassa.\n    Rosvo MOOR, AMALIA (tulevat esiin).\n\nAMALIA. Ja uskaltaisitteko sanoa, mikä näistä tauluista on hänen\nkuvansa?\n\nMOOR. Oh, aivan varmasti. Hänen kuvansa eli aina mielessäni. (Käyden\ntaulun luota toisen luo.) _Tämä_ se ei ole.\n\nAMALIA. Oikeassa olette. -- Hän oli kreivillisen suvun kantaisä ja sai\naateluuden Barbarossalta, jonka edestä hän taisteli merirosvoja\nvastaan.\n\nMOOR (yhä taulujen ääressä). _Tämäkään_ se ei ole, -- eikä tuo, -- ei\nmyöskään tuo, -- se ei ole niitten joukossa.\n\nAMALIA. Miten, katsokaahan paremmin! Minä luulin teidän tuntevan\nhänet --.\n\nMOOR. Isääni en tunne paremmin! Häneltä puuttuu suun ympäriltä lempeä\npiirre, mikä hänet eroitti tuhansista -- hän se ei ole.\n\nAMALIA. Olen hämmästynyt. Kuinka? Ette ole kahdeksaantoista vuoteen\nnähnyt, ja vielä --\n\nMOOR (nopeasti, lehahtaen punaiseksi). _Tämä_ on hän! (Seisoo kuin ukon\nlyömänä.)\n\nAMALIA. Erinomainen mies!\n\nMOOR (syventyneenä katsomaan kuvaa). Isä, isä! Suo minulle anteeksi! --\nNiin, harvinainen mies! -- (Pyyhkii silmiään.) Jumalainen mies!\n\nAMALIA. Näytte olevan hyvin liikutettu hänestä.\n\nMOOR. Oh, erinomainen mies, -- ja hänkö on poissa!\n\nAMALIA. Poissa, kuten parhaat ilomme katoavat. (Tarttuen lempeästi\nhäntä käteen.) Rakas herra kreivi, ei mikään autuus ehdi kypsyyteensä\ntaivaan alla.\n\nMOOR. Aivan totta, aivan totta -- ja oletteko te jo saavuttanut tämän\nsurullisen kokemuksen? Te ette voi olla kolmeakolmattakaan vuotta\nvanha.\n\nAMALIA. Ja olen sen kuitenkin saavuttanut. Kaikki elää jälleen\nsurullisesti kuollakseen. Me pyrimme, me voitamme, vain tuskallisesti\njälleen menettääksemme.\n\nMOOR. Te olette jo jotakin menettänyt.\n\nAMALIA. En mitään. Kaikki. En mitään. -- Menkäämme eteenpäin, herra\nkreivi!\n\nMOOR. Niin nopeaan? Kenen kuva tuo oikealla oleva on? Minusta sen\npiirteet näyttävät onnettomilta.\n\nAMALIA. Tämä vasemmanpuolinen kuva on kreivin poika, todellinen herra\n--. Tulkaa, tulkaa!\n\nMOOR. Entä tämä oikeanpuolinen kuva?\n\nAMALIA. Ettekö halua lähteä puutarhaan?\n\nMOOR. Entä tämä oikeanpuolinen kuva? -- Sinä itket, Amalia?\n\nAMALIA (poistuu nopeasti).\n\nMOOR. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua! -- Koko hänen olentonsa\nalkoi kuohua -- kyynelet vuosivat hänen poskilleen, paljastaen hänen\nsalaisuutensa. Hän rakastaa minua! -- Kurja, tämänkö sinä ansaitsit\nhäneltä! Enkö seiso tässä kuin tuomittu mestauspölkyn edessä? Tuollako\nsohvalla minä vaivuin autuuteen hänen syleilyssään? Nämäkö ovat isäni\nsalit? (Isänsä näkemisen järkyttämänä.) Sinä, sinä -- silmäsi\ntulilieskat -- kirous, kirous, tuomio! -- Missä olen? Yö silmissäni --\nJumalan hirmuja --. Minä, minä olen tappanut hänet. (Juoksee pois.)\n\nFRANS VON MOOR (syvissä ajatuksissa). Pois tuo kuva, pois, pelkuri\nraukka! Mitä epäröit ja kenen takia? Eikö minun ole ollut niinä\nharvoina tunteina, joina kreivi on astellut näissä huoneissa, kuin\nhiipisi helvetin urkkija minun kintereilläni --. Minun pitäisi tuntea\nhänet! Hänen rajuissa, ahavoittuneissa kasvoissaan on jotakin sellaista\nsuurta ja tuttua, joka säpsähyttää minua --. Ei Amaliakaan ole\nvälinpitämätön hänestä. Eikö hän kiedo miestä hiutuvan janoavilla\nkatseillaan, joita hän muuten niin saidasti kieltää kaikelta\nmaailmalta? Enkö huomannut häneltä varastautuvan pari kyyneltä viiniin,\njonka kreivi selkäni takana nieli niin kiihkeästi kuin olisi aikonut\nahmaista sisäänsä lasinkin? Kyllä sen näin peilistä, näin sen näine\nsilmineni! Hohoi, Frans, katso eteesi, siinä takana piilee jokin tuhoa\nsynnyttävä hirmu!\n\n    (Seisoo tutkien Kaarlen kuvan edessä.)\n\nHänen pitkä hanhenkaulansa -- hänen mustat, tulta tuiskivat silmänsä,\nhm, hm! -- Hänen synkät, riippuvat, tuuheat kulmakarvansa! (Vaipuen\näkkiä kokoon.) Ilkkuva helvetti! Sinäkö kiidätät mieleeni sen\naavistuksen? Hän on Kaarle! Niin, nyt alkavat silmissäni kaikki\npiirteet jälleen elää. -- Hän se on, naamiostaan huolimatta! Hän se on,\nkirous ja kuolema!\n\n    (Kiihkeänä astellen edestakaisin.)\n\nSenkö takia olen riistänyt öiltäni levon, -- senkö takia kalliot\nraivannut tieltä ja rotkot täyttänyt, -- olenko sen takia noussut\nkaikkia ihmisyyden vaistoja vastaan, että lopultakin tämä huitukka\nmaankiertäjä keinottelee läpi viekkaimmasta satimestani -- Hiljaa, vain\nhiljaa, jäljellä on vielä vain leikkityö --. Olenhan minä tähänkin\nsaakka kaahlonut korviani myöten kuolemansynneissä, niin että olisi\nmieletöntä uida takaisin, kun ranta on jo jäänyt niin kauas --. Paluuta\nei enää voi ajatella -- itse armo joutuisi kerjuusauvan varaan ja\niäinen _laupeus_ tekisi vararikon, jos se tahtoisi hyvittää kaikki\nminun velkani --. Eteenpäin siis kuin mies --. (Kilistää kelloa.)\nKootkoon hän itsensä isänsä hengen luo ja tulkoon! Vainajia minä\npilkkaan. -- Daniel, hoi, Daniel! -- Mitä nyt, hänetkin ne ovat jo\nyllyttäneet minua vastaan! Hän näyttää niin salaperäiseltä.\n\n    DANIEL tulee.\n\nDANIEL. Mitä käskette, herrani?\n\nFRANS. En mitään. Mene ja täytä tämä viinilasi, mutta nopeaan! (Daniel\nmenee.) Varro, vanhus, sinut minä saalistan, minä isken sinuun silmäni\nniin tiukasti, että satutettu omatuntosi kalpenee naamiosi takana! --\nHän on kuoleva! Hutilus se on, joka saattaa työnsä vain puoliväliin ja\nmenee sitten tiehensä ja töllistelee joutilaana, mitä siitä sitten\ntulee.\n\n    DANIEL tuo viinin.\n\nFRANS. Pane se tänne! Katso minua lujasti silmiin! Miten polvesi\ntutisevat, miten sinä vapiset! Tunnusta, vanhus, mitä olet tehnyt?\n\nDANIEL. En mitään, armollinen herra, elävän Jumalan ja sieluparkani\nnimessä!\n\nFRANS. Juo tämä viini! -- Mitä, epäröitkö? -- Tunnusta kohta, mitä olet\nheittänyt viiniin?\n\nDANIEL. Jumala auta, mitä? -- Minä -- viiniin!\n\nFRANS. Myrkkyä olet heittänyt viiniin! Etkö ole kalvas kuin lumi!\nTunnusta, tunnusta! Kuka antoi sitä sinulle? Kreivi, kreivi sitä antoi\nsinulle, eikö totta?\n\nDANIEL. Kreivi? Jeesus Maaria, kreivi ei ole antanut minulle mitään.\n\nFRANS (tarttuu häneen kovasti). Minä kuristan sinua, että käyt\nsiniseksi, sinä jääharmaa petturi! Et mitään? Ja mitä te sitten\nsuhkailette keskenänne, hän ja sinä ja Amalia! Tunnusta suoraan! Mitä\nsalaisuuksia, mitä salaisuuksia hän on uskonut sinulle?\n\nDANIEL. Kaikkitietävä Jumala sen tietää. Ei hän ole uskonut minulle\nmitään salaisuuksia.\n\nFRANS. Kiellätkö sen? Mitä juonia te olette punoneet, raivataksenne\nminut tieltä? Eikö totta: aiotte kuristaa minut nukkuessani? Leikata\nkurkkuni partaa ajettaessa? Tunnusta, tunnusta! -- Tai nukuttaa minut\nliemellä ikuiseen uneen? Tunnusta suoraan, minä tiedän kaikki!\n\nDANIEL. Niin totta kuin Jumala minua hädässä auttakoon: sanani teille\nnyt ovat vain puhdasta, selvää totuutta.\n\nFRANS. Tällä kertaa tahdon antaa sinulle anteeksi. Mutta eikös hän\nkuitenkin pistänyt rahaa käteesi? Pudistanut kättäsi lujemmin kuin on\ntapana, melkein niinkuin pudistetaan vanhan tuttavan kättä?\n\nDANIEL. Ei koskaan, herrani!\n\nFRANS. Eikö sanonut sinulle esimerkiksi, että hän tuntee jo sinut? Että\noikeastaan sinun pitäisi tuntea hänet? Että kerran sinulta putoavat\nsuomukset silmistä -- että -- mitä? Eikö hän koskaan ole sanonut\nsinulle sellaista?\n\nDANIEL. Ei viittaustakaan.\n\nFRANS. Että erinäiset seikat estivät häntä -- että täytyi usein\nnaamioida itsensä, yllättääkseen vihollisensa -- että hän aikoo kostaa,\naikoo kostaa mitä katkerimmin?\n\nDANIEL. Ei sanaakaan siihen suuntaan.\n\nFRANS. Mitä, ei mitään? Muistelehan tarkoin! -- Että hän on tuntenut\nvanhan herran tarkkaan, erittäin tarkkaan, -- että hän rakastaa häntä,\nrakastaa erikoisesti, -- rakastaa kuin hänen poikansa. --\n\nDANIEL. Jonkun sellaisen sanan muistelen kuulleni hänen suustaan.\n\nFRANS (kalpeana). Niinkö, niinkö todella? Miten, kerro toki! Hän sanoi\nolevansa veljeni?\n\nDANIEL (säpsähtäen). Mitä, herrani? -- Ei, ei hän sitä sanonut. Mutta\nkun neiti käytti häntä pylvässalissa, jossa minä olin juuri pyyhkimässä\npölyä taulujen kehyksistä, pysähtyi hän äkkiä herra-vainajan kuvan\neteen, kuin salaman lyömänä. Armollinen neiti osoitti sitä ja sanoi:\n\"erinomainen mies!\" \"Niin, harvinainen mies\", vastasi hän, pyyhkien\nsilmiään.\n\nFRANS. Kuules, Daniel! Tiedäthän, että minä olen aina ollut sinulle\nhyvänsuopa herra, olen antanut sinulle ravintoa ja vaatetta ja\nheikommalla iälläsi säästänyt sinua raskaista töistä --\n\nDANIEL. Isä Jumala palkitkoon teitä siitä! Ja minä olen teitä aina\npalvellut rehellisesti.\n\nFRANS. Sitä aioin juuri sanoa. Et ole eläessäsi vielä sanonut minua\nvastaan, sillä sinä tiedät kyllin hyvin, että olet velvollinen\ntottelemaan minua kaikessa, mihin minä käsken sinua.\n\nDANIEL. Koko sydämestäni kaikessa, ellei se sodi Jumalaa ja\nomaatuntoani vastaan.\n\nFRANS. Lorua, lorua! Etkö häpeä? Vanha mies ja uskoo joulusatuja! Mene,\nDaniel, se oli tuhma ajatus. Minähän olen herra. Minua Jumala ja\nomatunto rankaisevat, jos on olemassa Jumalaa ja omaatuntoa.\n\nDANIEL (lyö kätensä yhteen). Armias taivas!\n\nFRANS. Kuuliaisuutesi nimessä! Ymmärrätkö myös sen sanan?\nKuuliaisuutesi nimessä minä käsken: huomenna ei kreivi enää saa käydä\nelävitten joukossa.\n\nDANIEL. Pyhä Jumala, auta! Minkä tähden!\n\nFRANS. Sokean kuuliaisuutesi nimessä! Ja sinä vastaat minun käskyni\ntoteutumisesta.\n\nDANIEL. Minä? Pyhä Jumalanäiti, auta! Minä? Mitä pahaa minä vanha mies\nsitten olen tehnyt?\n\nFRANS. Tässä ei ole aikaa arvella kauan, sinun kohtalosi pysyy minun\nkädessäni. Tahdotko nääntyä elämäsi loppuun syvimmässä tyrmässäni,\nmissä nälkä pakoittaa sinut kaluamaan omia luitasi ja polttava jano\nsärpimään jälleen oman vetesi? Vai tahdotko mieluummin syödä leipäsi\nrauhassa ja pitää lepoa vanhoilla päivilläsi?\n\nDANIEL. Mitä, herra, rauhaa ja lepoa vanhoilla päivillä --\nmurhamiehenä?\n\nFRANS. Vastaa kysymykseeni!\n\nDANIEL. Harmaat hapseni, harmaat hapseni!\n\nFRANS. Tahdotko vai et?\n\nDANIEL. En! -- Jumala minua armahtakoon!\n\nFRANS (aikoen mennä). Hyvä, siihen sinä saatkin turvautua.\n\n    (DANIEL pidättää häntä ja lankee polvilleen hänen eteensä.)\n\nDANIEL. Laupeutta, herra, laupeutta!\n\nFRANS. Tahdotko vai et?\n\nDANIEL. Armollinen herra, täytän tänään yksikahdeksatta vuotta, ja olen\nkunnioittanut isää ja äitiä, enkä tietääkseni eläessäni tehnyt\nkenellekään vääryyttä äyrin vertaa, ja olen uskossani riippunut\nvilpittömästi ja horjumatta, ja olen palvellut Teidän talossanne\nneljäviidettä vuotta, ja odotan nyt rauhallisena autuasta loppua. Ah,\nherra (syleilee kiihkeästi hänen polviaan), ja te riistäisitte minulta\nainoan lohtuni kuolemassa niin että omantunnon kyy kuristaisi minun\nviimeisen rukoukseni, että minun pitäisi vaipua ikuiseen uneen\nhirviönä Jumalan ja ihmisten edessä. Ei, ei, rakas, paras, rakas\narmollinen herrani, sitä te ette tahdo, sitä te ette voi tahtoa\nyksikahdeksatta-vuotiaalta mieheltä.\n\nFRANS. Tahdotko vai et? Mitä tuosta porusta?\n\nDANIEL. Tästä lähtien tahdon palvella teitä vielä hartaammin, tahdon\nkuluttaa kuivettuneita jäseniäni palveluksessanne kuin päivätyöläinen,\ntahdon nousta aikaisemmin, tahdon myöhemmin mennä levolle, -- ah, ja\ntahdon muistaa teitä ilta- ja aamurukouksissani, ja Jumala ei hylkää\nvanhan miehen rukousta.\n\nFRANS. Kuuliaisuus on parempi kuin uhri. Oletko koskaan kuullut\npyövelin kursailleen, kun hänen piti panna tuomio täytäntöön?\n\nDANIEL. Ah, niinpä kyllä! Mutta surmata viaton --\n\nFRANS. Olenko minä velvollinen tekemään sinulle tiliä? Saako kirves\nkysyä pyöveliltä, miksi sinne eikä tuonne? -- Mutta katsos, kuinka\npitkämielinen minä olen -- minä tarjoan sinulle palkintoa siitä, mihin\nkuuliaisuudenlupauksesi sinut velvoittaa.\n\nDANIEL. Mutta tehdessäni kuuliaisuudenlupauksen minä toivoin saavani\npysyä kristittynä.\n\nFRANS. Ei vastaväitteitä! Kuules, minä annan sinulle miettimisaikaa\nvielä kokonaisen päivän. Harkitse vielä asiaa. Onnea ja onnettomuutta\n-- kuuletko, ymmärrätkö? Korkeinta onnea ja surkeinta onnettomuutta!\nMinä teen ihmeitä keksiäkseni kidutuksia.\n\nDANIEL (hiukan mietittyään). Minä teen sen, huomenna minä teen sen.\n(Pois.)\n\nFRANS. Kiusaus on kova, ja tuo ei näy syntyneen uskonsa marttyyriksi --.\nOlkoon siis onneksenne, herra kreivi! Todennäköisesti saatte\nhuomenillalla nauttia kuolinehtoollisenne! -- Kaikki riippuu vain\nsiitä, mitä asiasta ajattelee, ja narri se on, joka ajattelee vastoin\netuaan. Isän, joka on ehkä juonut pullon viiniä liikaa, tapaa himo, --\nja tuloksena on ihmissikiö, ja ihmissikiötä varmasti ajateltiin\nviimeksi koko Herkuleen-työn aikana. Nytpä sattuu minutkin tapaamaan\nhimo -- ja siitä muudan ihminen heittää henkensä, ja varmaan on tässä\nenemmän järkeä ja tarkoitusta kuin tuossa hänen syntymässään oli --.\nEikö useimpien ihmisten olemassaolo riipu pääasiallisesti jonkun\nheinäkuunpäivän lämpimyydestä, tai jonkun vuodeliinan viehättävästä\nnäöstä, tai jonkun nukkuvan keittiösulottaren vaakasuorasta asennosta,\ntai sammutetusta kynttilästä? -- Jos ihmisen syntymä on eläimellisen\noikun, sattuman työtä, kuka silloin joutuisi syntymisensä kieltämisen\ntakia ajattelemaan jotakin suuriarvoista? Kirottu olkoon imettäjiemme\nja hoitajiemme typeryys, jotka turmelevat mielikuvituksemme hirveillä\njutuilla ja painavat pehmeihin aivoihimme julmia kuvia rangaistusten\ntäytäntöönpanosta, niin että kylmät kauhun väreet puistattavat vielä\nmiehenäkin jäseniämme vastustamattomasti, kuristavat päättävimmän\nrohkeutemme, lyövät heräävän järkemme pimeän taikauskon kahleisiin --.\n_Murha!_ -- sen sanan ympäri ikäänkuin lepattaa koko helvetin\nraivotar-parvi -- luonto unohti luoda vielä miehen lisää -- napanuora on\njäänyt sitomatta -- isältä on hääyönä ruumis liukunut käsistä -- ja koko\nvarjoleikki on loppunut. Siinä oli jotakin ja siitä ei tullut mitään --.\nEikö se merkitse samaa kuin: siinä ei ollut mitään eikä siitä tullut\nmitään, ja tyhjästä ei sanaa vaihdeta enää --. Ihminen syntyy liejusta,\nja mataa hetken aikaa liejussa, ja lisää liejua, ja raukeaa jälleen\nliejuksi, kunnes hän vihdoin tarttuu ilkeänä tahrana poikansapojanpojan\nkengänpohjiin. Se on laulun loppu -- ihmisen kutsumuksen liejuinen\nkiertokulku, ja siis -- onnellista matkaa, herra veli! Joku\npernatautinen leininkalvama siveysintoilija häätäköön ominetuntoineen\nryppyisiä ämmiä pois porttoloista ja piinatkoon vanhoja koronkiskojia\nkuolinvuoteella, -- minä en kallista hänelle koskaan korvaani.\n\n    (Poistuu.)\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Toinen huone linnassa.\n    Rosvo MOOR toiselta puolen, DANIEL toiselta.\n\nMOOR (nopeasti). Missä neiti on?\n\nDANIEL. Armollinen herra! Sallikaa miespolon pyytää teiltä jotakin!\n\nMOOR. Se on sinulle sallittu. Mitä tahdot?\n\nDANIEL. En paljoa ja kaikki, niin vähän ja sentään niin paljon --\nsallikaa minun suudella kättänne!\n\nMOOR. Sitä et saa, hyvä vanhus (syleilee häntä), jota minä haluaisin\nnimittää isäkseni.\n\nDANIEL. Kätenne, kätenne, minä pyydän!\n\nMOOR.  Et saa.\n\nDANIEL. Minun täytyy! (Tarttuu siihen, katsahtaa sitä ja lankeaa\npolvilleen hänen eteensä.) Rakas, hyvä Kaarle!\n\nMOOR (säikähtää, tyyntyy, vieraasti). Ystävä, mitä sanot? En ymmärrä\nsinua.\n\nDANIEL. Niin, kieltäkää vain, tekeytykää vain toiseksi! Hyvä, hyvä! Te\nolette aina paras, verraton nuori herrani. -- Rakas Jumala! että\nminulla vanhalla miehellä oli vielä iloa -- minä hölmö, etten teitä\nkohta --. Oh herra Jumala! Niin olette siis tosiaankin palannut, ja\nvanha herra on nurmen alla, ja olettepa jälleen --. Mikä sokea aasi\nminä olinkaan (lyöden otsaansa), etten teitä ensi vilaukselta --. Voi\nhyväseni! Kukas sitä olisi uneksinutkaan! -- Ja mitä minä rukoilin\nkyynelin. -- Jeesus Kristus! Tässähän hän taas seisoo vanhassa tuvassa\nilmielävänä!\n\nMOOR. Mitä puhetta tuo on? Oletteko herännyt kuumetaudista, vai\ntahdotteko näytellä ilveilyä kanssani?\n\nDANIEL. Huh sentään, huh sentään! Ei ole kaunista noin puijata vanhaa\npalvelijaa --. Nämä arvet! Hee, muistatteko vielä -- suuri Jumala,\nmihin hätään minut saatoitte silloin, -- minä olen aina rakastanut\nteitä niin, mitä sydäntuskaa te silloin saatoittekaan tuottaa minulle\n-- te istuitte sylissäni, muistatteko vielä -- tuolla pyöreässä tuvassa\n-- eikö niin, pulu? Olette varmaan sen unhoittanut -- kuten käenkin,\njota niin halukkaasti kuuntelitte -- ajatelkaahan, käki on siruina,\npaiskattu mäsäksi -- vanha Sanna sen oli murskannut lakaistessaan\nhuonetta, -- niinpä niin, ja silloin te istuitte sylissäni ja huusitte\n\"heppaa\", ja minä juoksin noutamaan heppaa --. Herra Jeesus, miksi\nminun vanhan aasin pitikin juosta pois? -- Ja kyllä minun selkäpiitäni\nviilsivät kylmät ja kuumat väreet, kun kuulin parkunan tuolta\neteisestä, juoksen sisään, ja siellä veri valuu virtana ja te maassa\npitkällänne, te olitte -- pyhä Jumalan äiti! Oli kerrassaan niinkuin\nsangollinen jäistä vettä olisi valunut niskaani -- mutta niinhän käy,\nkun ei molemmin silmin vartioi lasta. Suuri Jumala, jos olisi sattunut\nsilmään, -- sattui kuitenkin oikeaan käteen. \"Ei ilmoikänäni\", sanoin\nminä, \"saa lapsi minulta käsiinsä veistä tai saksia tai muuta\nteräkalua, sanoin, olivat onneksi herra ja rouva matkoilla, -- jaa jaa,\ntämä on minulle varoituksena iäksi päiväksi\", sanoin, -- Herra Jee,\nHerra Jee, minä olisin voinut joutua paikastani pois, olisin, Herra\nJumala sen teille antakoon anteeksi, jumalaton lapsi -- mutta Jumalan\nkiitos, se parani onnellisesti, jättäen vain ruman arven.\n\nMOOR. En käsitä sanaakaan kaikesta puheestasi.\n\nDANIEL. Eikö vain, eikö vain, eikö sekin ollut aikaa? Kuinka monta\nsokerileipää ja korppua ja mantelileivosta olenkaan pistänyt suuhunne,\nolen aina pitänyt teistä enimmän, ja muistatteko vielä, mitä sanoitte\nminulle tuolla tallissa, kun minä nostin teidät vanhan herran raudikon\nselkään ja annoin teidän ratsastaa suuren niityn ympäri? \"Daniel,\nDaniel, annahan kun minä kasvan tästä suureksi mieheksi, niin sinä\ntulet sitten minulle pehtoriksi ja ajelet minun kanssani.\" \"Tulen,\ntulen\", sanoin minä ja nauroin, -- \"jos Jumala lahjoittaa ikää ja\nterveyttä ja te ette häpeä vanhaa miestä\", sanoin, \"niin minä pyydän\nteitä luovuttamaan minulle tuolta kylästä pikku talon, joka on jo hyvän\naikaa seisonut tyhjillään, ja sinne minä varustaisin kellariini\nparikymmentä nassakkaa viiniä ja pitäisin viinitupaa vanhoilla\npäivilläni.\" -- Niin, naurakaa, naurakaa vain! Eikö niin, nuori herra,\nsen olette jo kerrassaan unohtanut? Vanhaa miestä ei haluta tuntea,\nsilloin tekeydytään niin vieraaksi, niin korkeaksi, -- oh, mutta\ntehän olette minun hyvä nuoriherrani -- hiemasen kyllä ollut\nhuikentelevainen, -- älkää pahastuko minuun! -- Niinkuin nuori veri\nuseimmiten on -- lopultahan kyllä kaikki voi sentään korjaantua.\n\nMOOR (lankeaa hänen kaulaansa). Niin, Daniel, en tahdo enää salata\nasiaa. Olen holhokkisi Kaarle, kadonnut Kaarle! Mitä Amaliani tekee?\n\nDANIEL (puhkee itkemään). Että minä vanha rahjus saan kokea vielä tämän\nilon, ja herra vainaa itki turhaan! -- Jo, jo on aikanne, valkopää,\nhauraat luut, painukaa ilolla hautaan! Herrani ja mestarini elää, minun\nsilmäni ovat nähneet hänet!\n\nMOOR. Ja hän tahtoo pitää lupauksensa -- ota tämä, kunnon harmaapää,\nraudikon sijasta! (Työntää hänelle kouraan raskaan kukkaron.) En ole\nunhoittanut vanhaa miestä.\n\nDANIEL. Mitä, mitä teette! Aivan liiaksi! Te olette erehtynyt!\n\nMOOR. Enpä ole, Daniel! (Daniel aikoo langeta polvilleen.) Nouse, sano\nminulle, mitä Amaliani tekee?\n\nDANIEL. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! Oo Herra Jee! -- Amalianne, oh,\nhän ei kestä sitä, hän kuolee ilosta.\n\nMOOR (kiivasti). Hän ei ole minua unhoittanut!\n\nDANIEL. Unhoittanut? Mitä te taas turhia! Unhoittanut teidät?\nOlisittepa ollut täällä, olisittepa ollut näkemässä, miltä hän näytti\nkun tuli sanoma teidän kuolemastanne, jota armollinen herra\nlevitytti -.\n\nMOOR. Mitä sanot? Veljeni --\n\nDANIEL. Niin, veljenne, armollinen herra, veljenne -- kerron siitä\nteille toisella kertaa enemmän, kun aika sallii --, ja kuinka kauniisti\nneiti torjui hänet, kun hän teki neidille jok'ikinen Jumalan päivä\ntarjouksiaan ja tahtoi tehdä hänet armolliseksi rouvaksi. Oh, minun\ntäytyy, täytyy lähteä sanomaan hänelle, viemään hänelle uutista! (Aikoo\nmennä.)\n\nMOOR. Seis, seis! Hänen ei tarvitse sitä tietää, ei kenenkään tarvitse\nsitä tietää, ei veljenikään --\n\nDANIEL. Veljenne? Ei, ei kuolemakseni, hän ei saa sitä tietää! Hän nyt\nei ainakaan! -- Ellei hän tiedä jo enemmän kuin mitä saisi tietää --.\nOo, minä sanon teille, kyllä niitä on pahoja ihmisiä, pahoja veljiä,\npahoja herroja -- mutta vaikka minä saisin kaikki herrani kullan, en\nhaluaisi olla paha palvelija -- Armollinen herra pitää teitä kuolleena.\n\nMOOR. Hm, mitä siinä muriset?\n\nDANIEL (hiljempään). Ja kun sitä vielä osaa herätäkin niin\näkkiarvaamatta kuolleista -- Teidän veljenne oli herra vainaan ainoa\nperillinen --\n\nMOOR. Vanhus! Mitä mutiset hampaittesi välitse, ikäänkuin kielelläsi\npyörisi hirmusalaisuus, joka arkailee tulemasta esiin, vaikka sen\npitäisi tulla? Puhu selvemmin!\n\nDANIEL. Mutta minä tahdon ennemmin kaluta vanhoja luitani nälissäni,\nennemmin juoda janooni oman veteni, kuin ansaita murhateolla ylellisen\nhyvinvoinnin. (Poistuu nopeasti.)\n\nMOOR (hypähtäen, kolkon hiljaisuuden jälkeen). Petosta, petosta! Kuin\nsalama lyö läpi sieluni! _Konnanjuonia!_ Taivas ja helvetti! Et sinä,\nisä! _Konnanjuonia! Murhaajaksi, rosvoksi_ konnanjuonien takia! Hän on\ntahrannut minua! Väärentänyt, salannut kirjeeni, -- muka sydän\nrakkautta täynnä -- oh, minä mieletön narri -- \"hänen isänsydämensä\nrakkautta täynnä\" -- oh, konnuutta, konnuutta! Olisi riittänyt minun\npuoleltani polvillenilankeaminen, kyynel olisi riittänyt, -- oh minä\nkirottu, kirottu, kirottu hullu! (Rynnäten päin seinää.) Olisin voinut\nolla onnellinen -- oh veijaria, veijaria! Kavaltanut minulta\nkonnuudella elämäni onnen! (Juoksee raivona edestakaisin.) Murhaajaksi,\nrosvoksi konnanjuonien takia! -- Hän ei muka kantanut edes kaunaa, ei\nmuka pahaa ajatusta sydämessään -- Oh, paholainen, käsittämätön,\nvaaniva, alhainen ilkiö!\n\n    KOSINSKY tulee.\n\nKOSINSKY. No päällikkö, mitä viivyt? Mitä nyt? Näytät aikovan jäädä\ntänne kauemmaksikin aikaa?\n\nMOOR. Pois, satuloi hevoset! Meidän täytyy vielä ennen auringonlaskua\nehtiä rajan taa!\n\nKOSINSKY. Lasket leikkiä.\n\nMOOR (käskevästi). Nopeaan, nopeaan! Älä enää vitkaile, jätä kaikki! Ja\nälköön kenenkään silmä huomatko sinua! (Kosinsky poistuu.)\n\nMinä pakenen näistä huoneista. Vähinkin viivyttely voisi nostattaa\nminut raivoon, ja hän on isäni poika --. Veli, veli, sinä olet\nsaattanut minut maailman kurjimmaksi, minä en ole sinua koskaan\nloukannut, et ole menetellyt veljen lailla --. Korjaa rauhassa\ntihutyösi sato, minun läsnäoloni älköön kauemmin katkeroittako\nnautintoasi -- mutta totisesti, et menetellyt veljen lailla! Pimeys\npeittäköön iäksi tekosi, ja kuolema älköön sitä paljastako!\n\n    KOSINSKY (palaa).\n\nKOSINSKY. Hevoset ovat satuloidut; voitte nousta ratsaille milloin\ntahdotte.\n\nMOOR. Ahdistaja, ahdistaja, mihin niin hätä! Enkö saa enää nähdä\nAmaliaa?\n\nKOSINSKY. Riisun jälleen oitis satulat, jos niin tahdotte. Tehän\nkäskitte minun kiiruhtamaan päätäpahkaa.\n\nMOOR Vielä kerran, vielä jäähyväiset! Minun täytyy juoda pohjaan tämän\nautuuden myrkkymalja, ja sitten --. Seis, Kosinsky, vielä kymmenen\nminuuttia -- tuolla linnanpihan takalistolla -- ja sitten me kiidätämme\nsieltä!\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Puutarhassa.\n\nAMALIA. Itket, Amalia? -- Ja millä äänellä, millä äänellä hän sen\nlausui -- minusta oli kuin luonto nuorentuisi -- se ääni herätti lemmen\nnautitut keväimet! Satakieli helkkyi kuten muinen, kukat tuoksuivat\nkuin muinen -- ja minä lepäsin riemun huumaamana hänen rinnallaan. Ah,\nvilpillinen, uskoton sydän? Kuinka tahdot kaunistella väärää valaasi!\nEi, ei, pois sielustani, sinä pettävä kuva! En ole rikkonut valaani,\nsinä ainokainen. Pois sielustani, te vaanivat, jumalattomat toiveet!\nSydämessä, missä Kaarle hallitsee, ei kukaan muu mies maan päällä saa\nsijaa --. Mutta miksi, sieluni, aina niin, niin vasten tahtoani tämän\nvieraan puoleen? Eikö hän kietoudu niin lujasti yhteen ainokaiseni\nkuvan kanssa? Eikö hän ole ainokaiseni ikuinen saattaja? -- \"Sinä\nitket, Amalia?\" -- Ah, minä pakenen häntä! -- Pakenen! -- Älköön\nsilmäni koskaan nähkö tätä vierasta!\n\n    Rosvo MOOR avaa puutarhan portin.\n\nAmalia (säpsähtää). Kuule, kuule! Eikö portti narissut! (Huomaa Kaarlen\nja hypähtää ylös.) Hän -- minne? Mitä? Ovatko jalkani juuttuneet\nmaahan, etten voi paeta --. Älä hylkää minua, taivaan Jumala! Ei, sinä\net saa riistää minulta Kaarleani! Sielussani ei ole tilaa kahdelle\njumaluudelle, ja minä olen kuolevainen neito! (Ottaa esiin Kaarlen\nkuvan.) Sinä Kaarleni, ole suojelushenkeni tätä vierasta, tätä lemmen\nhäiritsijää vastaan! Katse sinuun, sinuun, vääjäämättä, -- ei yhtään\njumalatonta silmäystä häneen! (Istuutuu mykkänä -- silmä lujasti kuvaan\nkiintyneenä.)\n\nMOOR. Kas, armollinen neiti? Ja suruissaan? Ja kyynel kuvalle\nputoomassa! (Amalia ei vastaa.) -- Ja ken on tuo onnellinen, joka saa\nenkelin silmät välkkymään? Saanko minäkin nähdä sitä jumaloitua --.\n(Koettaa nähdä kuvaa.)\n\nAMALIA. Ei, kyllä, ei!\n\nMOOR (perääntyen). Haa, ja ansaitseeko hän tuota jumalointia,\nansaitseeko hän!\n\nAMALIA. Kunpa olisitte tuntenut hänet!\n\nMOOR. Olisin kadehtinut häntä.\n\nAMALIA. Ihaillut, tahdotte sanoa.\n\nMOOR. Haa!\n\nAMALIA. Oi, te olisitte häntä niin rakastanut, -- niin paljon, niin\npaljon oli hänen kasvoissaan, -- hänen silmissään, -- hänen äänensä\nsävyssä, mikä niin muistuttaa teitä, mitä niin rakastan --\n\nMOOR (katsoo maahan).\n\nAMALIA. Tuossa, missä te nyt seisotte, hän seisoi tuhannet kerrat -- ja\nhänen vierellään se, joka hänen vierellään unhoitti maan ja taivaan --,\ntäältä hänen katseensa kulkeutui ympärillä kukoistavaan maisemaan, --\nse näytti tuntevan tuon suuren, kiitollisen katseen ja kaunistuvan oman\nmestarikuvansa mieltymyksestä, -- täällä hän sai ylevällä soitollaan\nilmojen laulajat vaikenemaan, -- täällä tästä pensaasta hän poimi\nruusuja, ja poimi ruusuja minulle, -- täällä, täällä hän lepäsi\nrinnallani, huulet hehkuen minun huuliani vasten, ja kukat kuolivat\nmielellään rakastavain askelten alla --.\n\nMOOR. Häntä ei enää ole olemassa?\n\nAMALIA. Hän purjehtii raivokkaalla merellä -- Amalian rakkaus purjehtii\nhänen mukanaan, -- hän vaeltaa tiettömiä hiekka-aavoja, -- Amalian\nrakkaus saa polttavan hiekan hänen edessään viheriöimään ja villiviidat\nkukkimaan, -- päivä paahtaa hänen paljastettua päätään, Pohjolan lumi\nkiristää hänen anturoitaan, myrskyrakeet pieksevät hänen ohimoitaan, ja\nAmalian rakkaus tuudittaa häntä myrskyn soidessa --. Meriä ja vuoria ja\nilmojen ääriä rakastavain välillä, -- mutta sielut riistäytyvät\ntomuvankiloistaan ja tapaavat toisensa rakkauden luvatussa maassa --.\nTe näytätte surulliselta, herra kreivi?\n\nMOOR. Rakkauden sanat herättävät minunkin rakkauteni.\n\nAMALIA (kalveten). Mitä? Te rakastatte toista? -- Voi, mitä olen\nsanonut?\n\nMOOR Hän luuli minun kuolleen ja pysyi uskollisena\nkuolleeksi-luullulle. Hän kuuli jälleen minun elävän, ja hän uhrasi\nminulle pyhimyskruununsa. Hän tietää minun harhaavan erämaissa ja\nnääntyvän kurjuudessa, ja hänen rakkautensa kiitää läpi erämaitten ja\nkurjuuden minua etsien. Hänenkin nimensä on Amalia, kuten teidän,\narmollinen neiti.\n\nAMALIA. Kuinka kadehdinkaan teidän Amaliaanne!\n\nMOOR Oh, hän on onneton tyttö, hänen rakkautensa on kiintynyt\nkadotuksen omaan, eikä -- sitä palkita ajassa eikä iäisyydessä!\n\nAMALIA. Ei, taivaassa se saa palkkansa! Eikö sanota, että on olemassa\nparempi maailma, missä murheelliset iloitsevat ja rakastavat tapaavat\ntoisensa?\n\nMOOR Niin, maailma, missä verhot putoavat alas ja rakkaus tapaa\nrakkauden kauhistavana. -- Ikuisuus on sen nimi --. Amaliani on onneton\ntyttö.\n\nAMALIA. Onneton, vaikka te rakastatte?\n\nMOOR. Onneton, koska hän rakastaa minua! Entä jos minä olisin\nmurhamies? Entä jos teidän rakastettunne, neiti, voisi jokaisesta\nsuudelmasta kertoa teille surmatyön? Voi Amaliaani! Hän on onneton\nneito!\n\nAMALIA (hypähtäen iloisesti ylös). Ah, kuinka onnellinen tyttö olen!\nMinun ainokaiseni on säde Jumalasta, ja Jumala on armo ja laupeus? Hän\nei voisi nähdä kärpäsenkään kärsivän --. Hänen sielunsa on yhtä kaukana\nverisistä ajatuksista kuin keskipäivä on sydänyöstä.\n\nMOOR (vetäytyy nopeasti erään pensaan taa, tuijottaa seutua).\n\nAMALIA (laulaa, säestäen luutulla).\n\n    Lähdet, Hektor, -- vaan jos kuolemaasi?\n    Monta miestä Akilles jo kaasi\n    jälkimainehiksi Patrokloon.\n    Kuka ohjaa poikas peitsenkäyttöön,\n    kuka jumalien tahdon täyttöön,\n    jos sä kohta vaivut Kokythoon?\n\nMOOR (ottaa vaieten luutun ja laulaa).\n\n    Kallehin, tuo tuimin peitsistäni!\n    Verileikkiin -- tie on edessäni --.\n\n(Heittää pois luutun ja pakenee.)\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Likeinen metsä. Yö. Keskustassa vanha rappeutunut linna.\n    ROSVOJOUKKO lepäämässä maassa.\n\nROSVOT (laulavat).\n\n    Rietas rosvoelämämme\n    meille huvitust' on vain.\n    Hirteen huomenn' ennätämme,\n    tänään päiv' on riemukkain.\n\n    Vapaata elämä on tää,\n    ei käy se orjantyöksi.\n    Öin metsä meitä viihdyttää,\n    työhetkemme on myrskysää,\n    saa meillä päivä yöksi.\n    Merkurius se meist' on mies,\n    meit' ajallaan ain auttaa ties.\n\n    Tänään mielimme pappeja tervehtää,\n    tilanvouteja lihavia\n    taas huomenna tutkia; muusta jää\n    osaks Herran huolehtia.\n\n    Ja punaneste tulinen\n    työn jälkeen jälleen maistuu,\n    se uusii voiman, miehuuden,\n    me veljeks saamme jokaisen,\n    ken helvetissä paistuu.\n\n    Isien kauhu kuolon-omain\n    ja parku äitein kodittomain\n    ja tyrske kurjain tytärten\n    -- kuin soitto meille suloinen!\n\n    Ah, kuollessaan kun he värisevät,\n    kuin vasikat märkinä ynisevät,\n    -- sitä nähdä silmämme himoitsee\n    ja ne äänet korvaamme hyväilee.\n\n    Ja Tuoni huoleti tulla saa,\n    kun ahtaiksi käy ajat!\n    Me sonnustaumme, kiillottain\n    koreiksi kenkärajat,\n    vilua vastaan tulijuomaa naukun kulauttain,\n    hip hei, ja sitten palkan saantiin, niinkuin siivin vain.\n\nSCHWEIZER. Tulee yö eikä päällikkö ole vielä täällä!\n\nRAZMANN. Vaikka lupasi kahdeksan lyönnillä olla luonamme.\n\nSCHWEIZER. Jos hänelle on tapahtunut jotakin pahaa -- silloin, toverit,\nme sytytämme tulipaloja ja murhaamme kaikki imeväisetkin!\n\nSPIEGELBERG (vetää Razmannin syrjään). Sananen, Razmann.\n\nSCHWARZ (Grimmille). Emmekö lähetä vakoojia?\n\nGRIMM. Antaa hänen olla! Hän ottaa sellaisen saaliin, että me saamme\nhävetä.\n\nSCHWEIZER. Siinä sinä, hitto vie, petyt! Ei hän lähtenyt luotamme sen\nnäköisenä, että hänellä olisi ollut konnankujeita pääkopassaan. Oletko\nunhoittanut, mitä hän sanoi viedessään meidät kankaan yli? -- Joka\nvarastaa nauriinkaan pellolta ja minä saan sen tietää, häneltä putoaa\npää täällä, niin totta kuin nimeni on Moor. -- Me emme saa rosvota.\n\nRAZMANN (hiljaa Spiegelbergille). Mitä se tarkoittaa -- puhu selvemmin!\n\nSPIEGELBERG. Hss, hss! -- En ymmärrä, mitä käsitystä sinulla tai\nminulla on vapaudesta, kun me vedämme vankkureita kuin härät ja samalla\nrummutamme ankarasti riippumattomuutta --. Se ei minua miellytä.\n\nSCHWEIZER (Grimmille). Mitähän juonia tuo höyrypää kutonee?\n\nRAZMANN (hiljaa Spiegelbergille). Puhut päälliköstä?\n\nSPIEGELBERG. Hss sentään! -- Kyllä hänellä on korvat kaikkialla\njoukossamme --. _Päälliköstä_, sanot? Kuka hänet on nostanut\npäälliköksi meille? Vai eikö hän ole anastanut tätä arvoa, joka\noikeutta myöten olisi minun? -- Kuinka, senkö takia panemme peliin\nhenkemme, koemme kaikki kohtalon kiusat, että lopulta vielä sanomme\nonneksemme olla orjan alamaisia? -- Tahdottomia alamaisia, kun voisimme\nolla ruhtinaita? Jumaliste, Razmann -- se ei ole minua koskaan\nmiellyttänyt.\n\nSCHWEIZER (toisille). Niin -- sinäpä oletkin oikea sankari survomaan\nkivillä sammakoita --. Jo hänen nenänsä kajaus, kun hän niistää sitä,\nvoisi säikäyttää sinut neulansilmästä läpi --.\n\nSPIEGELBERG (Razmannille). Niin -- ja vuosia minä olen jo kuvitellut:\nmuuttua sen seikan pitää. Razmann -- jos sinä olet se, jona olen sinua\npitänyt, -- Razmann! -- Häntä kaivataan, puolittain pidetään menneenä\nmiehenä, -- Razmann, minusta näyttää, että hänen paha hetkensä on\nkäsissä -- mitä? Ethän sinä edes ala punoittaa, kun vapauden kellonääni\nsoi sinulle? Eikö sinulla ole rohkeutta ymmärtää edes rohkeata\nvihjausta?\n\nRAZMANN. Haa, saatana? Mihin verkkoon kiedot mieltäni.\n\nSPIEGELBERG. Onko se tarttunut? No hyvä, seuraa! Huomasin, minne hän\nhiipi --. Tule! Ainahan kaksi pistoolia voi osua, ja niin olemme me\nensimäiset, jotka niitä imeväisiä kuristelemme. (Koettaa viedä hänet\nmukaansa.)\n\nSCHWEIZER (vetää hurjana veitsensä). Äh, haaska! Paikalleenpa\nmuistutitkin minua Böömin metsistä! -- Etkö se sinä rehja juuri alkanut\nvinkua, kun huudettiin vihollisen tulevan! Silloin minä kirosin kautta\nsieluni -- Mene hornaan, salamurhaaja! (Pistää hänet kuoliaaksi.)\n\nROSVOT (hälisten).\nMurha, murha! -- Schweizer, Spiegelberg, -- eroittakaa ne!\n\nSCHWEIZER (heittää veitsen hänen päälleen).\nSiinä! -- Heitä vaan henkesi -- Rauhassa toverit --. Älkää välittäkö\nsiitä joutavasta. Se lurjus on aina ollut myrkyllinen päällikköä\nkohtaan, eikä hänellä ole yhtä naarmua koko ihossaan --. Vielä kerran,\nälkää välittäkö --. Äh sitä heittiötä! -- Tahtoo selän takaa käydä\nsurmaamaan miestä! Selän takaa miestä! Senkö takia hiki on kirvellyt\nselkänahkaamme, että saisimme poistua maailmasta salavihkaa kuin\nkulkukoirat. Sinä konna! Olemmeko me sen takia tehneet tilamme savuun\nja tuleen, että lopulta kuolla kupsahdamme kuin rotat?\n\nGRIMM. Mutta piru vie, toveri, mitä teillä oli keskenänne --. Päällikkö\nraivostuu.\n\nSCHWEIZER. Se jääköön minun huolekseni. -- Ja sinä, jumalaton\n(Razmannille) olit hänen kätyrinsä, sinä! -- Häviä silmistäni --. Niin\nSchufterlekin teki; mutta nytpä hän roikkuukin hirressä Sveitsissä,\nkuten päällikköni hänelle ennustikin -- (Kuuluu laukaus.)\n\nSCHWARZ (hyppää pystyyn). Kuulkaa pistoolinlaukaus! (Taas laukaus.)\nTaas! Halloo! Päällikkö!\n\nGRIMM. Kärsivällisyyttä! Hänen on ammuttava kolmannesti!\n\n    (Kuuluu vielä laukaus.)\n\nSCHWARZ. Hän se on! -- On! -- Pidä varasi, Schweizer, -- vastatkaamme\nhänelle! (Ampuvat.)\n\n    MOOR, KOSINSKY (tulevat esiin).\n\nSCHWEIZER (astuu heitä kohti). Tervetullut, päällikköni! -- Minä olen\nollut hiukan malttamaton sinun poissaollessasi. (Vie hänet ruumiin\nluo.) Ole sinä tuomarina minun ja tämän välillä -- hän aikoi surmata\nsinut _takaapäin_.\n\nROSVOT (hätkähtäen). Mitä? Päällikön?\n\nMOOR (tuijottaen pitkään, kiivaasti). Mikä valvovan Kostottaren\nkäsittämätön ohjaus! -- Eikö juuri tämä viritellyt minulle\nhoukutusvirsiä? -- Pyhitä tuo veitsi salaperäiselle rankaisevalle\njumalattarelle! Sinä et tätä tehnyt, Schweizer.\n\nSCHWEIZER. Jumaliste, minä sen todella tein, eikä se piru vie ole\nkehnoin kaikista tähänastisista teoistani. (Poistuu nyrpeillään.)\n\nMOOR (miettiväisenä). Ymmärrän -- taivaan ohjaus -- ymmärrän -- lehdet\nputoavat puusta, ja minun syksyni on tullut -- -- Viekää tuo pois\nsilmistäni! (Spiegelbergin ruumis kannetaan pois.)\n\nGRIMM. Anna meille määräyksiä, päällikkö, mitä me tästäpuolin teemme.\n\nMOOR. Kohta -- kohta on kaikki täytetty. -- Tuokaa luuttuni. -- En ole\nenää löytänyt omaa itseäni sieltä palattuani --. Luuttuni, sanon --.\nMinun täytyy sävelillä herättää entinen voimani --. Jättäkää minut!\n\nROSVOT. On keskiyö, päällikkö!\n\nMOOR. Ne olivat sentään vain teatterikyyneliä --. Minun täytyy kuulla\nRoomalaislaulua, jotta uinuva hengettäreni virkoaa jälleen --. Luuttuni\ntänne --. Keskiyö, sanotte?\n\nSCHWARZ. Kohta ohikin. Silmäluomiamme painaa kuin lyijy. Kolmeen\nvuorokauteen ei ole unta maistettu.\n\nMOOR. Vaipuuko unen lääkeneste konnankin silmään? Miksi se karttaa\nminua? En ole koskaan ollut pelkuri tai heittiö --. Pankaa maata --\nhuomenaamulla käymme etemmäs.\n\nROSVOT. Hyvää yötä, päällikkö! (Painautuvat maahan ja nukahtavat.)\n\n    (Syvä hiljaisuus.)\n\nMOOR (ottaa luutun, soittaa).\n\n        BRUTUS.\n\n    Rauhan maa, sua viime roomalainen\n    tervehtii: jo minut helmaas suo!\n    Muistan murhatyöt Filippin vainen,\n    sieltä tuskantieni tuo.\n    Cassius, miss' oot? -- On Rooma oma turman!\n    Veljen sotajoukko sortui jo.\n    Lohdun saan vain yhden vielä: surman!\n    Kaikk' on maa jo raunio!\n\n        CAESAR.\n\n    Ken se astuu vuoren vieremätä\n    urhon vapaan askelin?\n    Ah, jos silmäni ei petä,\n    roomalainen on se kuitenkin.\n    -- Tuoko tiesi Tiberiltä sinut?\n    Kukkuloillaan Rooma kestääkö --?\n    Orvon vuoks oon paljon murehtinut:\n    Caesaritta sen saa häviö.\n\n        BRUTUS.\n\n    Ah, ken valoon kutsui sinut, vainaa?\n    Iskut kolmenkolmatt' tikarin\n    eikö voineet sua Manan uneen painaa?\n    Vaiti korska, vaiti murhekin!\n    Tulialttari Filippin imi\n    kuiviin veret vapauden.\n    Hautaas vaivu! -- Koht' on Rooman nimi\n    muisto vain, kun Brutus käy luo Minoksen.\n\n        CAESAR.\n\n    Brutus, ah? Myös Brutus -- kuin hän voikaan\n    nostaa miekan iskuhun?\n    Sinuun katsoin niinkuin isä omaan poikaan:\n    maailma ois ollut omas sun!\n    Mene -- roomalaisist' olet suurin,\n    kun löit miekkas isäs sydämeen,\n    mene, huuda alla Rooman muurin:\n    Brutus roomalaisista on suurin,\n    miekkansa löi isäns' sydämeen!\n    Mene -- nyt ei mua enää hyli\n    Manan tumma syli --.\n    Musta laivuri, nyt Lethen yli!\n\n       BRUTUS.\n\n    Isä, jää! -- Mä tunnen taivaan alla\n    yhden vain, jot' itse Caesar voi\n    veroisenaan pitää kunnialla:\n    pojan nimen hälle soi.\n    Caesar yksin saattoi Rooman turmaan,\n    Brutus yksin kaatoi Caesarin;\n    missä Brutus elää, suistuu Caesar surmaan.\n    Vastasuuntiin käymme kumpikin!\n\n(Laskee luutun pois, astelee syvissä miettein edestakaisin.)\n\nKuka olisi minun takaajani? -- Kaikki on niin synkkää -- kuin\numpisokkelossa, -- ei ulospääsyä, ei johtotähtiä -- kunpa olisin\nvetänyt viimeisen henkäykseni --. Kunpa olisi lopussa tämä turha\nvarjoleikki --. Mutta miksi polttava _onnennälkä_, miksi pyrkimys\nsaavuttamattomaan täydellisyyteen, miksi täyttymättömäin aikeiden\nlykkääminen toistaiseksi vaikka tämän vähäisen esineen vähäinen\npainaminen (pitää pistoolia kasvojensa edessä) tekee viisaan ja hullun,\npelkurin ja urhon, jalon ja konnan yhdenveroisiksi? Onhan sieluttomassa\nluonnossa niin jumalallinen sopusointu, miksi järjellisessä pitää olla\ntällaista epäsointua? -- Ei, ei, siinä on jotakin enemmän; sillä minä\nen ole vielä ollut onnellinen.\n\nLuuletteko, että vapisen? Surmaamieni miesten henget, minä en vapise!\n(Väristen ankarasti.) -- Teidän arka kuolinuikutuksenne, teidän\nmustenevat kasvonne, teidän hirveinä ammottavat haavanne, nehän ovat\nvain katkeamattoman kohtalonketjun renkaita ja ne ovat alunperin\nseurauksia minun ilonpidoistani, imettäjieni ja holhoojaini oikuista,\nisäni luonnonlaadusta, äitini verestä. -- (Kauhun värisyttämänä.) Miksi\nLuoja antoi minulle saman osan kuin oli Perilluksen härällä, jonka\nhehkuvassa vatsaontelossa ihminen paistui?\n\n(Käy käsiksi pistooliin.) _Aika ja iäisyys_ -- jotka yksi ainoa hetki\nsitoo toisiinsa! Hirmuinen avain, joka sulkee taakseni elämän vankilan\nja avaa eteeni ikuisen yön asunnon -- sano minulle, oh sano minulle, --\n_minne_, minne lasket minut? -- Vieraaseen, ennen käymättömään maahan!\n-- Katsos, se näky herpaisee ihmisluonnon, kuolevaisen jännevoima\nraukeaa, ja mielikuvitus, aistiemme ilkamoiva matkija, saa\nherkkäuskoisuutemme silmien edessä väikkymään outoja haamuja --. Ei,\nei, mies ei saa horjahdella --. Ole millainen tahansa, _tuntematon\nhaudantakaisuus_, kunhan minulle jää tämä oma minuus uskolliseksi --.\nOle millainen tahansa, kunhan oma minuuteni seuraa mukanani sinne --.\nUlkonaiset asiat heijastuvat mieheen vain pinnalle --. Minä olen oma\ntaivaani ja helvettini.\n\nKunpa jättäisit yksin minun haltuuni jonkun poroksipoltetun maailman,\njonka olet tuominnut pois silmistäsi ja missä minua odottaisivat vain\nyksinäinen yö ja ikuinen autius! -- Silloin minä kansoittaisin mykän\ntyhjyyden mielikuvitukseni luomuksilla ja minulla olisi koko ikuisuus\naikaa paloitellen tutkia yleisen kurjuuden sekasortoista kuvaa. -- Vai\ntahdotko johtaa minut aina uusien syntymäin ja aina uusien kurjuuden\nnäyttämöiden kautta aste asteelta tuhoa kohti? Enkö voi katkaista\nhaudantakaisessa elämässä minulle kehrättäviä elämänlankoja yhtä\nhelposti kuin tämän? -- Sinä voit tehdä minut tyhjäksi -- tätä vapautta\net voi minulta ottaa. (Lataa pistoolin. Pysähtyy äkkiä.) Mutta\nkuolisinko siksi, että pelkään elämän tuskaa? -- Tunnustaisinko\nkurjuuden olleen minulle ylivoimaisen? Ei, tahdon kestää sen! --\n(Heittää pois pistoolin.) -- Ylpeyteni lannistakoon tuskat! Tahdon elää\nelettäväni loppuun.\n\n    (Pimeys sakenee.)\n\nHERMAN (tulee metsän läpi). Kuules, kuules, huuhkain huhuu kamalasti --.\nKylässä lyö kello kahtatoista --. Hyvä, hyvä, konnantyö pysyy\nsalassa, -- tässä sopessa ei ole ketään kuulemassa. (Astuu linnan luo\nja koputtaa.) Tule ylös, poloinen tornissa-asuja! Ateriasi on valmis.\n\nMOOR (hiljaa peräytyen). Mitä tuo merkitsee?\n\nÄÄNI (linnasta). Kuka koputtaa? Hermanko olet, kaarneeni?\n\nHERMAN. Herman olen, kaarneesi. Nouse ristikon luo, syömään. (Huuhkajat\nhuhuilevat.) Kamalasti yötoverisi ääntelevät, vanhus --. Maistuuko?\n\nÄÄNI. Nälkä oli kova. Kiitos Sinulle, kaarneen lähettäjä, leivästä\ntässä erämaassa! -- Ja miten rakas lapseni voi, Herman?\n\nHERMAN. Vaiti, kuuntele! Kuin joku kuorsaisi. Etkö kuule mitään?\n\nÄÄNI. Mitä, kuuletko jotakin?\n\nHERMAN. Tuulen huokauksen tornin raoissa. Yösoittoa, joka panee hampaat\nlyömään loukkua ja kynnet sinertymään --. Kuules, taas --. Yhä olen\nkuulevinani kuorsausta. -- Sinulla on seuraa, vanhus --. Huu, huu!\n\nÄÄNI. Näetkö jotakin?\n\nHERMAN. Jää hyvästi, jää hyvästi --. Kamala paikka tämä on. Painu alas\nonkaloosi -- tuolla ylhäällä on auttajasi, kostajasi --. Kirottu poika!\n(Aikoo mennä.)\n\nMOOR (astuu esiin kauhuissaan). Jää!\n\nHERMAN (huutaa). Voi minua!\n\nMOOR. Jää, sanon minä!\n\nHERMAN. Oh, oh, nyt on kaikki tullut ilmi!\n\nMOOR. Jää! Puhu! Kuka olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? Puhu!\n\nHERMAN. Armoa, oi armoa, ankara herra! -- Kuulkaa vain sana, ennenkuin\nsurmaatte minut!\n\nMOOR (vetäen miekan). Mitä saan kuulla?\n\nHERMAN. Olette kyllä hengen uhalla kieltänyt minua -- En voinut muuta\n-- en saanut tehdä toisin -- Jumala on taivaassa --. Hän on oma isänne\n-- minun kävi kovin surku häntä --. Lyökää minut maahan!\n\nMOOR. Tässä piilee salaisuus. Esiin se! Puhu! Tahdon tietää kaikki.\n\nÄÄNI (linnasta). Oh, oh! Sinäkö Herman siellä puhut? Kenen kanssa\npuhut, Herman?\n\nMOOR. Tuolla alhaalla vielä joku -- Mitä täällä tapahtuu? (Juoksee\ntornin luo.) Onko siellä joku vanki, jonka ihmiset häätivät luotaan?\nTahdon päästää hänet kahleistaan. Ääni, huuda vielä! Missä on ovi?\n\nHERMAN. Oh, armoa, herra! Älkää tunkeutuko kauemmas, herra -- säälikää\nja menkää ohi! (Asettuu hänen tielleen.)\n\nMOOR. Neljät telkeet! Pois ne -- Selko täytyy tulla -- Nyt turvaudun\n_ensi kerran_ apuusi, varkaan taito. (Ottaa esiin tiirikoita ja avaa\nristikkoportin. Alhaalta astuu ylös _vanhus_, luurangoksi kuihtuneena.)\n\nVANHUS. Armoa onnettomalle! Armoa!\n\nMOOR (hätkähtää). Tuo on _isäni_ ääni!\n\nVANHA MOOR. Kiitos Sinulle, Jumala! Vapautuksen hetki on tullut.\n\nMOOR. Vanhan Moorin henki, mikä sinut on häätänyt haudastasi? Oletko\nvienyt mukanasi toiseen maailmaan jonkun synnin, joka on sinulta\nkatkaissut tien paratiisin porteille? Minä annan pitää messuja, jotta\nharhaava henki löytää kotinsa. Jos olet kaivanut maahan leskien ja\norpojen kalleuksia, jotka vetävät sinut lähtemään huutaen ulos tänä\nkeskiyön hetkenä, niin minä riistän maanalaisen aarteen louhikäärmeen\nsyleilystä, sylkeköön hän sitten tuhansia punaliekkejä päälleni ja\npurkoon terävät hampaansa kalpaani! -- Vai tuletko antamaan vastauksesi\nkysymykseeni, ratkaisun iäisyyden arvoitukseen? Puhu, puhu, minua ei\nkelmeä kauhu saa haltuunsa!\n\nV. MOOR. En ole henki. Tunnustele minua, minä elän -- oh, kurjaa,\nsurkeata elämää!\n\nMOOR. Mitä, sinua ei ole haudattu?\n\nV. MOOR. Minut on haudattu -- toisien sanoen: kuollut koira makaa\nisieni hautakammiossa ja minä -- olen jo kolme kuukautta umpeensa\nnääntynyt tässä kolkossa maanalaisessa luolassa, johon ei yksikään\nvalonsäde tunkeudu, johon ei lämmin tuulenleyhke koskaan tunnu, johon\nei koskaan saavu ystävää, jossa villit korpit koikkuvat ja keskiöiset\nhuuhkaimet huhuilevat --.\n\nMOOR. Taivas ja helvetti, kuka sen on tehnyt?\n\nV. MOOR. Älä kiroa häntä! -- Sen on poikani Frans tehnyt.\n\nMOOR. Frans, Frans? -- Oh ikuinen sekasorto!\n\nV. MOOR. Jos olet ihminen ja jos sinulla on ihmissydän, vapauttaja,\njota en tunne, niin kuule isän kurjuutta, minkä hänelle ovat\nvalmistaneet hänen poikansa. Jo kolme kuukautta olen valittanut sitä\nkuuroille kiviseinille; mutta vain ontto kaiku vastasi valitukseeni.\nJos siis olet ihminen ja sinulla on ihmissydän --\n\nMOOR. Tuo pyyntö voisi manata villipedot esiin luolistaan!\n\nV. MOOR. Makasin juuri tuskanvuoteella, olin tuskin alkanut hiukan\ntoipua ankarasta taudista, kun luokseni tuotiin mies, joka ilmoitti\nesikoiseni kaatuneen eräässä taistelussa sekä toi mukanaan hänen\nverensä punaaman miekan ynnä hänen viimeiset jäähyväisensä ja sanan,\nettä minun kiroukseni oli ajanut hänet taisteluun ja kuolemaan ja\nepätoivoon.\n\nMOOR (kääntyen järkytettynä poispäin). Ilmeistä!\n\nV. MOOR. Kuulehan edelleen! Kuultuani sanoman menin tainnuksiin. Minua\npidettiin varmaan kuolleena; sillä kun jälleen tulin tajuihin, makasin\njo arkussa ja käärinliinani sisällä kuin kuollut. Raaputin arkun\nkantta. Se avattiin. Oli synkkä yö, poikani Frans seisoi edessäni. --\n'Mitä?' huusi hän kamalalla äänellä, 'aiotko elää ikuisesti?' -- ja\nsamassa paukahti kansi kiinni. Näiden sanojen jyly oli hervaissut\ntuntoni; kun jälleen heräsin, tunsin, että arkkua nostettiin ja\nkuljetettiin vaunuilla noin puolen tunnin aika. Vihdoin se avattiin --\nseisoin tämän holvin suulla, edessäni poikani sekä se mies, joka oli\ntuonut minulle Kaarlen verisen miekan. -- Kymmenesti halasin hänen\npolviaan ja pyysin ja rukoilin ja syleilin häntä ja vannotin -- hänen\nisänsä rukous ei yltänyt hänen sydämeensä --. 'Alas rähjä!' jymisi\nhänen sanansa, 'hän on elänyt kylliksi!' ja armotta työnnettiin minut\nalas, ja poikani Frans sulki ristikon jälkeeni.\n\nMOOR. Se on mahdotonta, mahdotonta! Te houritte.\n\nV. MOOR. Ehkä hourin. Kuulehan edelleen, mutta älä suutu! Niin makasin\nkaksikymmentä tuntia, eikä kukaan ajatellut hätääni. Eikä ainoankaan\nihmisen jalka ole astunut koskaan tähän erämaahan, sillä yleisesti\nkerrotaan, että isieni haamut laahaavat kalisevia kahleitaan näissä\nraunioissa ja keskiyön aikaan mumisevat kuolinlaulujaan. Vihdoin kuulin\noven jälleen käyvän; tämä mies toi minulle leipää ja vettä ja selitti\nminulle, että minut oli tuomittu nälkäkuolemaan sekä että hän pani\nhenkensä alttiiksi tullessaan tuomaan minulle ruokaa. Siten minä olen\npysynyt vaivoin hengissä tämän pitkän ajan, mutta tavaton kylmyys,\nmädän haju pesässäni, pohjaton murhe herpaisevat voimiani, kalvavat\nruumistani. Tuhannesti olen kyynelin rukoillut Jumalalta kuolemaa;\nmutta rangaistukseni mitta ei varmaan vielä ole täysi -- tai sitten\nminua odottaa vielä joku ilo, kun olen niin ihmeellisesti kestänyt.\nMutta minä kärsin syystä -- Rakas Kaarle, rakas Kaarle! -- Hän kuoli,\nehtimättä harmaapääksi.\n\nMOOR. Kylliksi! Ylös, tönkit, jäämöhkäleet! Laiskat, tunnottomat\nunikeot! Ylös, eikö kukaan aio herätä! (Laukaisee pistoolin nukkuvien\nrosvojen yli.)\n\nROSVOT (hätääntyen). Hoi, hohoi, mitä nyt?\n\nMOOR. Eikö tämä tarina ole herättänyt teitä unesta? Itse kuolonuni\nolisi havahtunut! Katsokaas, katsokaas, maailman lait ovat tulleet\npilaksi, luonnon siteet ovat poikki, vanha epäsopu vallitsee, poika on\nsurmannut isänsä.\n\nROSVOT. Mitä päällikkö sanoo?\n\nMOOR. Ei, ei surmannut, se sana on kaunistelua! -- Poika on tuhannesti\nrunnellut isäänsä, pistänyt, kiduttanut, nylkenyt häntä! -- nekin sanat\novat vielä liian inhimillisiä -- sitä tekoa itse synti häpeää,\nihmissyöjäkin vavahtaa, sitä ei maailmojen alusta ole yksikään piru\ntullut ajatelleeksi -- Poika on oman isänsä, -- oh, katsokaa, katsokaa,\nhän on vaipunut tajuttomaksi, -- tähän holviin on poika teljennyt\nisänsä -- kylmään, alastomuuteen, nälkään, janoon --. Oh, nähkää,\nnähkää, -- hän on minun oma isäni, tunnustan sen nyt!\n\nROSVOT (juoksevat esiin ja ympäröivät vanhuksen). Sinun isäsi? Sinun\nisäsi?\n\nSCHWEIZER (astuu kunnioittaen lähemmä, polvistuu hänen eteensä).\nPäällikköni isä, suutelen sinun jalkojasi! Sinun käskysi mukaan toimii\ntikarini.\n\nMOOR. Kosto, kosto, kosto sinun kärsimyksistäsi, loukattu, häväisty\nvanhus! Näin katkaisen tällä hetkellä iäksi veljessiteet. (Repäisee\nvaatteensa ylhäältä alas.) Näin minä taivaan nähden kiroon jokaisen\npisaran veljeni verta! Kuulkaa minua, kuu ja tähdet, kuule minua,\nkeskiyön taivas, jotka katselette konnantekoa! Kuule minua,\nkolminkertaisesti kauhistava Jumala, joka siellä ylhäällä tähtien\ntuolla puolen hallitset ja tuomitset ja kostat ja singoitat liekkejäsi\nyöhön! Tässä minä polvistun, tässä minä nostan kolme sormeani yön\nkauhun keskeltä, -- tässä vannon -- ja syösköön minut luonto ulos\npiiristään kuten petoeläimen, jos rikon valani --, vannon, etten\ntervehdä päivännousua, ennenkuin isänmurhaajan veri höyryää aurinkoa\nkohti, tämän kiven eteen vuodatettuna! (Nousee.)\n\nROSVOT. Se on paholaisentyötä! Sanottakoon meitä konniksi! Ei, kaikkien\nhirviöitten nimessä, niin hirveitä emme ole koskaan tehneet!\n\nMOOR. Niin, ja teidän tikareihinne kaatuneiden ja minun tulipaloissani\nja hävityksissäni tuhoutuneiden nimessä -- ennen älköön murhan ja\nryöstön ajatus palatko jälleen rintaanne, ennenkuin tuon jumalattoman\nveri tahraa purppuranpunaiseksi teidän kaikkien puvut --. Ette kai ole\nkoskaan kuvitelleet joutuvanne korkeimman Herran aseeksi? Kohtalomme\nsekasortoinen vyyhti on selvinnyt! Tänään, tänään on näkymätön mahti\naateloinut toimintamme! Rukoilkaa sitä, joka on säätänyt teille tämän\njalon osan, joka on johtanut teidät tänne, joka on tehnyt teidät\narvokkaiksi toimimaan synkän tuomion julistaja-enkeleinä! Paljastakaa\npäänne! Polvistukaa tomuun ja nouskaa pyhitettyinä ylös! (Polvistuvat.)\n\nSCHWEIZER. Käske, päällikkö, mitä meidän on tehtävä!\n\nMOOR. Nouse, Schweizer, ja kosketa näitä pyhiä hapsia! (Vie hänet\nisänsä luo ja antaa hänelle käteen hiuskiehkuran.) Muistathan vielä,\nmiten kerran halkaisit pään siltä böömiläiseltä ratsumieheltä, joka jo\nheilutti miekkaansa minun ylläni, ja minä olin hengästyneenä ja\nuupuneena ponnistuksista vaipunut polvilleni? Silloin lupasin sinulle\npalkkion, kuninkaallisen; sitä velkaani en ole vielä tähän saakka\nvoinut suorittaa --\n\nSCHWEIZER. Sen vannoit minulle, se on totta, mutta salli minun jäädä\niäkseni velkojaksesi!\n\nMOOR. Ei, nyt tahdon maksaa. Schweizer, vielä ei ole kuolevaista\nkunnioitettu kuten sinua nyt! -- Kosta isäni puolesta! (Schweizer\nnousee.)\n\nSCHWEIZER. Suuri päällikkö! Tänään olet ensi kerran antanut minulle\naihetta ylpeyteen! Käske, missä, miten, milloin minun on surmattava\nhänet!\n\nMOOR. Minuutit ovat kalliit, sinun on riennettävä --. Valitse\nansiokkaimmat joukosta ja vie ne oikopäätä kreivin linnaan! Raasta\nkonna vuoteeltaan hänen nukkuessaan tai hekumoidessaan himon sylissä,\nkahmaise hänet aterialta, jos hän on juopuneena, kisko hänet\nristiinnaulitun kuvan edestä, jos hän rukoillen on siinä polvillaan --.\nMutta sanon sinulle, painan sen mieleesi, älä tuo häntä minulle\nkuolleena! Joka raapaiseekaan hänen ihoaan tai kajoaa hänen\nsuortuvaansa, sen minä lyön kappaleiksi ja heitän ne nälkäisten\nkorppien saaliiksi! Minun täytyy saada hänet käsiini ehyenä, ja jos\ntuot hänet ehyenä ja elävänä, niin saat palkaksesi miljoonan; henkeni\nuhalla minä varastan ne joltakin kuninkaalta, ja sinä pääset vapauteesi\nkuin taivaan tuuli --. Jos olet ymmärtänyt minut, niin riennä\ntehtävääsi!\n\nSCHWEIZER. Kyllin, päällikkö -- tässä käteni vakuudeksi: näet palaavan\njoko kaksi tai et yhtään. Tulkaa, Schweizerin murhanenkelit! (Lähtee\nmiehineen.)\n\nMOOR. Te muut hajautukaa metsään --. Minä jään tänne.\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Moorin linnassa. Näyttämöllä näkyy sarja huoneita. Synkkä yö.\n    DANIEL tulee, käsissään lyhty ja matkamytty.\n\nDANIEL. Jää hyvästi, kallis synnyintalo --. Olen seiniesi sisällä\nnauttinut niin paljon hyvää ja rakasta herra-vainaan eläessä --\nkyyneleni kostuttakoot tomuasi, sinä kauan mullassa lahonnut! -- Niitä\nkannattaa kyllä vanhan palvelijan vuodattaa hänen tähtensä. -- Tämä oli\norpojen suoja ja hyljättyjen pakopaikka, ja tämä poika on tehnyt sen\nmurhaluolaksi --. Jää hyvin, kallis lattia -- kuinka usein onkaan vanha\nDaniel sinua lakaissut --. Jää hyvin, rakas uuni, Daniel-vanhus eroaa\nsinusta raskain sydämin --. Kaikki oli sinulle tullut niin tutuksi --\nsaat tuntea tuskaa, vanha Elieser --. Mutta Jumala armossaan varjelkoon\nminua kaikista pahojen juonista ja petoksesta --. Tyhjänä tulin tänne,\ntyhjänä lähden jälleen -- mutta sieluni on pelastettu.\n\n    (Kun hän aikoo lähteä, syöksyy FRANS yöpukeissaan sisään.)\n\nDANIEL. Jumala minua varjelkoon! Herrani! (Sammuttaa lyhdyn.)\n\nFRANS. Petosta, petosta! Henget syöstään esiin haudoistaan -- ikiunesta\nhälyytettynä mylvii Manala minua vastaan: _Murhaaja, murhaaja!_ -- Kuka\nsiellä liikkuu?\n\nDANIEL (kauhuissaan). Auta, pyhä Jumalanäiti! Tekö se olette, ankara\nherra, tekö huudatte läpi holvikäytävän niin kamalasti, että kaikki\nnukkujat heräävät?\n\nFRANS. Nukkujat? Kuka käskee teidän nukkua? Pois, sytytä kynttilä!\n(Daniel poistuu, tulee toinen palvelija.) Tällä hetkellä ei kukaan saa\nnukkua! Kuuletko? Kaikkien pitää olla pystyssä, -- aseissa, -- kaikki\nkiväärit ladattuina --. Näitkö niiden hiipivän tuolla kaarikäytävää\npitkin?\n\nPALVELIJA. Kenen, armollinen herra?\n\nFRANS. Kenen, pölkkypää, kenen! Niin kylmästi, niin tyhjästi kysyt:\nkenen! Vaikka minua ahdisti kuin pyörtymys! Kenen, aasi, kenen! Kiusa\nja kuolema! Kuinka myöhä yö on?\n\nPALVELIJA. Juuri nyt huutaa yövartija kahta.\n\nFRANS. Mitä, pitääkö tämän yön kestää tuomiopäivään saakka? Etkö kuule\nmelua likeltä? Et mitään voittohuutoja? Et mitään nelistävien hevosten\nkapsetta? Missä on Kaar--, kreivi, tarkoitan?\n\nPALVELIJA. En tiedä, herrani.\n\nFRANS. Et tiedä? Kuulutko sinäkin siihen koplaan? Lemmon\ntietämättömyydestäsi minä puristan sydämen pois kylkiluittesi välistä!\nPois, nouda pastori!\n\nPALVELIJA. Armollinen herra!\n\nFRANS. Murisetko? Vitkailetko? (Ensimäinen palvelija kiiruhtaa pois.)\nMitä, kerjäläisetkinkö vannoutuvat minua vastaan? Kadotus ja kuolema!\nKaikki salaliitossa minua vastaan?\n\nDANIEL (tuo kynttilän). Herrani --\n\nFRANS. Ei, en minä vapise! Se oli pelkästään unta. Kuolleet eivät nouse\nvielä --. Kuka väittää minun vapisevan ja olevan kalpea? Minunhan on\nniin helppo, niin hyvä olla.\n\nDANIEL. Te olette kuolonkalpea, äänenne värisee ja kangertaa.\n\nFRANS. Minussa on kuumetta. Sanohan vain, kun pastori tulee, että\nminussa on kuumetta. Minä isketän huomenna suonta, sano niin\npastorille.\n\nDANIEL. Käskettekö minun tipauttamaan hiukan elämänbalsamia\nsokeripalaan.\n\nFRANS. Tipauta tosiaankin! Pastori ei saavu aivan heti! Ääneni värisee\nja kangertaa, annahan elämänbalsamia sokeripalaan tipautettuna!\n\nDANIEL. Antakaa minulle ensin avaimet, noudan alhaalta kaapista --\n\nFRANS. Ei, ei, ei! Jää tai minä lähden kanssasi. Näet, etten minä voi\nolla yksin! Voisin niin helposti, näethän -- pyörtyä yksin ollessani.\nAntaa olla, antaa olla, se menee ohi, sinä jäät.\n\nDANIEL. Oo, te olette arveluttavasti sairas.\n\nFRANS. Niin kyllä, niin kyllä! Ei muuta. -- Ja sairaus häiritsee aivoja\nja hautoo esiin hulluja ja kummia unia. -- Unet eivät merkitse mitään\n-- eikö niin, Daniel? Unethan tulevat vatsasta, ja unet eivät merkitse\nmitään -- näin juuri hupaisen unen. (Vaipuu voimatonna maahan.)\n\nDANIEL. Jeesus Kristus! Mitä tämä on? Georg, Konrad, Bastian, Martin,\nantakaahan edes elonmerkkiä itsestänne! (Ravistaa häntä.) Maria\nMataleena ja Joosef, tulkaahan toki järkiinne! Ruvetaan vielä sanomaan,\nettä minä olen hänet saanut hengiltä. Jumala minua armahtakoon!\n\nFRANS (hourien). Pois -- pois! Miksi ravistat minua niin, hirmuinen\nluuranko? -- Kuolleet eivät vielä nouse --\n\nDANIEL. Oi taivaan hyvyys! Hän on järjiltään!\n\nFRANS (nousee raukeana). Missä olen? -- Sinä, Daniel? Mitä minä puhuin?\nÄlä välitä siitä! Olen puhunut valhetta, mitä se sitten lienee ollutkin\n-- tule, auta minut ylös! Se oli vain pyörtymyskohtaus -- kun en -- kun\nen ole oikein nukkunut.\n\nDANIEL. Olisi edes Johan täällä! Huudan apua, kutsun lääkärin.\n\nFRANS. Älä! Istuudu viereeni tähän sohvaan! -- Niin. Sinä olet\nymmärtäväinen mies, kelpo mies. Kuules, kun kerron!\n\nDANIEL. Ei nyt, toiste! Minä vien teidät vuoteeseen, lepo on teille\nparasta.\n\nFRANS. Ei, pyydän sinua, kuuntele kun kerron ja naura minulle vasten\nkasvoja! -- Katsos, minun oli kuin olisin syönyt kuninkaallisen atrian,\nja sydämeni oli tyytyväinen ja minä makasin humaltuneena linnanpuiston\nnurmella, niin äkkiä -- oli keskipäivän aika -- äkkiä, mutta sanon\nsinulle, naura minulle vasten kasvoja!\n\nDANIEL. Niin äkkiä --?\n\nFRANS. Äkkiä kohtasi uinuvaa korvaani hirveä ukonjyräys. Hapuilin\nvavisten pystyyn, ja katsos, silloin minusta koko ilmanranta näytti\nliekitsevän ja vuoret ja kaupungit ja metsät sulavan kuin vaha\npätsissä, ja ulvova tuulenpuuska pyyhki merta ja maata ja taivasta, --\nsilloin kaikui ikäänkuin vaskipasuunoista: \"Maa, luovuta kuolleesi,\nluovuta kuolleesi, meri!\" ja paljas maankamara alkoi vääntelehtiä ja\nsyytää esiin pääkalloja ja luurankoja ja leukaluita ja raajoja, jotka\nkokousivat ihmisruumiiksi ja lainehtivat eteenpäin loputtomana,\nmyrskyävänä ihmismerenä. Samassa katsoin ylöspäin, ja tiedätkös! minä\nseisoin jylisevän Sinain juurella, ja ylläni oli ja allanikin sama\nhurja meno, ja ylhäällä vuoren laella istui kolmella suitsuavalla\ntuolilla kolme miestä, joiden katsetta luomakunta pakeni.\n\nDANIEL. Sehän on aivan ilmielävä viimeisen tuomion kuva!\n\nFRANS. Eikö ole todella hullu juttu? Silloin astui esiin eräs, joka\nloisti kuin tähti-yö; kädessään hänellä oli rautainen sinettisormus,\njota hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui: \"Ikuinen, pyhä,\noikea, väärentämätön! On vain _yksi_ totuus, on vain _yksi_ hyve!\nOnneton, onneton on epäilevä maan matonen!\" -- Sitten astui esiin\ntoinen, jolla oli kädessään välkkyvä kuvastin; sitä hän piteli nousun\nja laskun välillä, ja puhui: \"Tämä kuvastin on totuus; teeskentely ja\nnaamiot eivät kestä --.\" Silloin minä säikähdin ja samoin muu kansa;\nsillä me näimme tuon hirmukuvastimen näyttävän käärmeen-, tiikerin- ja\nleopardinnaamoja. -- Sitten astui esiin kolmas, jolla oli kädessään\nvaskivaaka; sitä hän piteli nousun ja laskun välillä, ja puhui:\n\"Astukaa tänne, Aatamin lapset -- minä punnitsen ajatukset vihani\nvaa'assa ja teot suuttumukseni punnuksilla!\"\n\nDANIEL. Jumala minua armahtakoon!\n\nFRANS. Kaikki seisoivat valkeina kuin lumi; jokaisen rinnassa tykytti\ntuskallinen odotus. Silloin minä olin kuulevinani omaa nimeäni\nhuudettavan ensimäiseksi vuoren jylisevältä laelta, ja minä jähmetyin\nsydänjuuriani myöten ja hampaani kalahtelivat vastakkain. Vaaka alkoi\nkiivaasti kilistä, kallio jylisi, ja hetket vierivät ohi toinen\ntoisensa jälkeen vasemmanpuolisen vaakakupin luo, ja kukin heitti\ntoisensa jälkeen siihen _kuolemansynnin_. --\n\nDANIEL. Oh, Jumala armahtakoon teitä!\n\nFRANS. Sitä hän ei tehnyt! -- Vaakakuppiin kasvoi kokonainen vuori,\nmutta toinen, täynnä sovituksen verta, piti sitä vielä ylhäällä\nilmassa. Vihdoin tuli eräs vanhus, murheen murtama, raivokkaan nälän\nkalvama. Kaikkien katseet kääntyivät oudostuen poispäin miehestä, minä\ntunsin hänet, hän leikkasi kiehkuran hopeahapsistaan, heitti sen\nsyntien vaakakuppiin, ja katsos, se vaipui, vaipui äkkiä syvyyteen, ja\nsovituksen vaakakuppi heilui ylhäällä! -- Silloin kuulin äänen\nkajahtavan suitsuavalta vuorelta: \"Armo, armo jokaiselle maan ja\nmanalan syntiselle! Sinä yksin olet kadotettu!\" -- (Syvä vaitiolo.) --\nNo, miksi et naura?\n\nDANIEL. Voinko nauraa, kun ruumistani karmii? Unet tulevat Jumalalta.\n\nFRANS. Hyi toki, hyi toki! Älä sano niin! Sano minua narriksi,\ntyperäksi, taikauskoiseksi narriksi! Sano rakas Daniel, pyydän sinua,\npilkkaa minua oikein!\n\nDANIEL. Unet tulevat Jumalalta. Minä rukoilen teidän puolestanne.\n\nFRANS. Valehtelet, sanon minä, -- mene heti kohta, riennä, juokse\nkatsomaan, missä pastori viipyy, käske hänen joutua, joutua! Mutta\nsanon sinulle, että sinä valehtelet!\n\nDANIEL (mennessään). Jumala armahtakoon teitä!\n\nFRANS. Hylkyväen viisautta, hylkyväen pelkoa! -- Eihän ole vielä\ntodistettu, ettei mennyt ole mennyttä tai että tähtien yllä valvoo joku\nsilmä --. Hm, hm, kuka viritti sen virren korvaani? Kostaako siis\ntuolla tähtien yllä joku? -- Ei, ei! Kostaa, kostaa! Hirveänä kuulen\nkuiskeen ympärilläni: \"Kostaako tuolla tähtien yllä joku? Kuinka menet\nvielä tänä yönä tahtienpäällisen kostajan eteen?\" \"Ei!\" vastaan minä,\n\"vain pelkuruutesi tahtoo paeta siihen surkeaan piiloon, -- autiota,\nyksinäistä, mykkää on tuolla tähtien yllä --.\" Mutta jos sentään olisi\nmuutakin? Ei, ei, ei ole! Minä vaadin, ettei ole! Mutta jos sentään\nolisi? \"Onneton sinä, jos kaikki rikoksesi sinulle luettaisiin vielä\ntänä yönä!\" -- Miksi käy sellainen vavistus läpi ytimieni? --\nKuolema -- miksi se sana minua niin ahdistaa? Tilinteko tuolle\ntähtienpäälliselle kostajalle, -- ja jos hän on vanhurskas, parkuvat\norvot ja lesket, sorretut, kiusatut hänen oikeuttaan, -- jos hän on\nvanhurskas -- miksi he ovat saaneet kärsiä? Miksi minä olen heiltä\nperinyt voiton?\n\n    PASTORI MOSER astuu esiin.\n\nMOSER. Te haetitte minut, armollinen herra? Olen hämmästynyt. Ensi\nkerran elämässäni! Mielittekö pilkkailla uskontoa, vai alatteko vavista\nsen edessä?\n\nFRANS. Pilkata tai vavista, aivan sen mukaan, miten vastaat minulle. --\nKuule, Moser, tahdon todistaa sinulle, että olet narri tai että haluat\npitää maailmaa narrinasi, ja sinun on vastattava minulle. Kuuletko?\nHenkesi uhalla sinun on vastattava minulle.\n\nMOSER. Te haastatte erään korkeamman olennon tuomioistuimenne eteen. Se\nKorkeampi vastaa teille kerran!\n\nFRANS. Nyt minä sen tahdon saada tietää, nyt, tällä hetkellä, etten tee\nhäpeällistä tyhmyyttä ja huuda ahdistuksessa avukseni hylkyväen\nepäjumalia. Olen usein pilkaten nauranut viinin ääressä: \"Ei ole\nJumalaa!\" -- Nyt puhun kanssasi vakavasti ja sanon: \"Ei ole Jumalaa!\"\nSinun on torjuttava hyökkäykseni kaikin mahdollisin aseinesi; mutta\nminä puhallan ne tieltäni yhdellä henkäyksellä.\n\nMOSER. Kunpa voisit yhtä helposti puhaltaa tieltäsi ukkosen, joka\nkymmenien tuhansien sentnerien painoisena on ahdistava ylpeätä\nsieluasi! Sen kaikkitietävän Jumalan, jonka sinä hullu ja ilkiö häädät\npois hänen luomakunnastaan, ei tarvitse käyttää kuolevaisen suuta\npuolustuksekseen. Hän esiintyy yhtä suurena sinun hirmuteoissasi kuin\nmilloinkaan hyveen voitonhymyssä.\n\nFRANS. Erinomaisen hyvä, pappi! Noin miellytät minua!\n\nMOSER. Minä edustan tässä suurempaa herraa ja puhun ihmisen kanssa,\njoka on maan mato kuten minäkin, ja jota minä en halua miellyttää.\nTosin minun olisi osattava tehdä ihmeitä, ennenkuin voisin pusertaa\ntunnustuksen itsepäiseltä pahuudeltasi; -- mutta jos sinun vakaumuksesi\non niin varma, miksi kutsutit minut keskiyöllä?\n\nFRANS. Kun olen ikävissäni eikä shakkipelikään tahdo maistua ensinkään.\nHaluan vähän huvia, haluan vähän kinailla pappien kanssa. Tyhjällä\nsäikytyksellä et masenna rohkeuttani. Tiedän kyllä, että joka on\njoutunut alakynteen täällä, hän toivoo iäisyyttä; mutta hän pettyy\nsurkeasti. Minä olen aina lukenut, että olemuksemme ei ole muuta kuin\nveren sykettä, ja viimeisen veripisaran mukana katoaa meistä myös henki\nja ajatus. Se kärsii aina ruumiin heikkoudesta, eikö se siis häviä, kun\nruumis häviää, hajoa kun ruumis lahoo? Annapas vesipisaran eksyä\naivoihisi, ja elämäsi muuttuu äkisti tajuttomuudeksi, minkä vain miltei\nolematon raja eroittaa olemattomuudesta ja minkä jatkuminen on kuolema.\nTunto on muutamien kielten väräjöintiä, mutta murtunut soitin ei enää\nkaiu; jos minä puratan seitsemän linnaani, jos murskaan tämän Venuksen,\nniin sopusointu ja kauneus on ollutta. Kas siinä on teidän kuolematon\nsielunne!\n\nMOSER. Tuo on epätoivonne järkeilyä. Mutta oma sydämenne, joka noin\ntodistellessanne sykkii tuskasta vavisten rinnassanne, se tuomitsee\nteidät valheesta. Nämä järjestelmäin lukinverkot repii yksi ainoa sana:\n\"sinun täytyy kuolla!\" -- Minä kehoitan teitä kokeeseen: jos vielä\nkuolemassa pysytte ylväänä, jos periaatteenne eivät silloinkaan jätä\nteitä pulaan, niin tunnustan voittonne; jos teitä puistattaa kuolemassa\nvähinkin vavahdus, onneton olette silloin! Olette pettynyt!\n\nFRANS (sekaantuneena). Jos minua kuolemassa puistattaa?\n\nMOSER. Olen nähnyt paljonkin sellaisia kurjia, jotka siihen saakka\nuhmailivat jättiläisten tavoin totuutta mutta itse kuolemassa tulee\nerehdys ilmi. Haluan seisoa kuollessanne vuoteenne ääressä, -- mieleni\ntekisi nähdä jonkun sortovaltiaankin loppua, -- haluan seisoa vieressä\nja katsoa teitä suoraan silmiin, kun lääkäri tarttuu kylmänkosteaan\nkäteenne ja tuskin löytää vaivoin tykyttävän valtimon ja katsahtaa ylös\nja sanoo teille, kohauttaen olkapäitään kamalaksi merkiksi: \"Ihmisapu\non turha!\" Varokaa silloin, oh varokaa toki silloin, ettette näytä\nRichardilta ja Neerolta!\n\nFRANS. En, en!\n\nMOSER. Tuokin vastaväite kaikuu silloin myöntämyksen parkaisuna --.\nSisäinen tuomioistuin, jota ette koskaan voi lahjoa epäilyksen\nkeksinnöillä, se nousee silloin ja käy käräjiin teitä vastaan. Mutta se\non nousu kuin elävältähaudatun herääminen hautuumaan povesta; siinä\nherää mielipaha kuin itsemurhaajassa, kun hän on jo viiltänyt\nkuolinhaavan ja katuu; siinä välähtää salama, joka hetkessä valaisee\nylt'yleensä elämänne sydänyön; silloin näkyy katse, ja jos te vielä\nsilloin kestätte, niin tunnustan voittonne!\n\nFRANS (käyden huoneessa levotonna edestakaisin). Papin lorua, papin\nlorua!\n\nMOSER. Nyt ensi kerran viiltävät iäisyyden miekat teidän sielunne läpi,\nja nyt ensi kerran liian myöhään. -- Ajatus _Jumala_ herättää hirmuisen\nnaapurin, jonka nimi on _tuomari_. Katsokaas, Moor, teillä on tuhansien\nelämä sormenne päässä, ja joka tuhannesta te olette tehnyt onnettomiksi\nyhdeksänsataayhdeksänkymmentä. Ollaksenne Neero teiltä puuttuu vain\nRooman valtakunta, ja vain Peru, ollaksenne Pizarro. No luuletteko\nJumalan sallivan, että yksi ainoakaan ihminen elää kuin raivo hänen\nmaailmassaan ja kääntää kaikki ylösalaisin? Luuletteko, että nuo\nyhdeksänsataayhdeksänkymmentä ovat syntyneet vain turmioonsa, vain\nleikkikaluiksi pirullisiin huvituksiinne? Oh, älkää uskoko niin! Hän\ntulee teiltä kerran vaatimaan jokaisen minuutin, minkä te heiltä olette\ntuhonnut, jokaisen ilon, minkä te olette heiltä myrkyttänyt, kaiken\ntäydellisyyden, josta olette estänyt heidät, ja jos te vastaatte\npuolestanne, Moor, niin tunnustan voittonne.\n\nFRANS. Ei enää mitään, ei enää sanaakaan! Vaaditko minua sietämään\nsynkkämielisiä houreitasi?\n\nMOSER. Nähkääs, ihmiskohtalot ovat keskenään peloittavan kauniissa\ntasapainossa. Tässä elämässä vaipuva vaakakuppi tulee nousemaan\ntulevassa, tässä elämässä nouseva vaipumaan maahan tulevassa. Mutta\ntäällä kärsitty ajallinen tuska tulee siellä olemaan ikuinen\nvoitonriemu; täällä nautittu hetkellinen voitonhurma vaihtuu ikuiseen,\nloputtomaan epätoivoon siellä.\n\nFRANS (käyden hurjana häntä kohti).\nSalama suusi vaientakoon, sinä valheen pappi! Minä repäisen pirullisen\nkielen kidastasi!\n\nMOSER. Tunnetteko niin varhain totuuden painon? Enhän ole vielä tuonut\nensinkään todistuksia esiin. Päästäkäähän minut ensin todistuksiin\nasti --.\n\nFRANS. Vaiti, mene helvettiin todistuksinesi! Sanon sinulle: sielu\nhäviää, eikä sinun tarvitse siihen vastata mitään!\n\nMOSER. Sitä manalaisetkin pyytävät parkuen, mutta taivaan Herra\npudistaa päätään. Luuletteko voivanne välttää rankaisijan kättä\nolemattomuuden autiudessa? Jos te astuisitte ylös taivaaseen, niin hän\non siellä; jos te vuoteenne helvettiin rakentaisitte, katso, hän on\nmyös siellä; jos te sanoisitte yölle: peitä minut! ja pimeydelle: kätke\nminut! niin täytyy pimeyden paistaa ympärillänne, ja sydänyö on\nmuuttuva päiväksi ympärillänne, -- mutta kuolematon henkenne kauhistuu\nsanaanne ja saa voiton sokeasta ajatuksesta.\n\nFRANS. Mutta minä en tahdo olla kuolematon -- olkoot muut, ken haluaa,\nminä en tahdo estää. Minä tahdon pakoittaa hänet hävittämään minut,\nminä tahdon ärsyttää hänet raivoon, jotta hän raivossaan minut tuhoaa.\nSano, mikä on suurin synti, mikä nostaa tulisimmin hänen kiukkunsa!\n\nMOSER. Tunnen vain kaksi. Mutta niitä eivät ihmiset tee, eivätkä\nihmiset niitä kosta.\n\nFRANS. Ne kaksi?\n\nMOSER (hyvin painokkaasti). _Isänmurha_ on toinen, _veljenmurha_ toinen\n--. Miksi niin kalpenette äkkiä?\n\nFRANS. Mitä, vanhus? Oletko liitossa taivaan tai helvetin kanssa? Kuka\nsen on sanonut sinulle?\n\nMOSER. Onneton se, jolla on ne molemmat sydämellään! Hänelle olisi\nparempi, ettei hän olisi syntynyt! Mutta olkaa rauhallinen, teillähän\nei enää ole isää eikä veljeä!\n\nFRANS. Aah -- mitä, etkö tiedä mitään muuta syntiä? Mieti vielä --\nkuolema, taivas, ikuisuus, kadotus kajahtaa suusi puheesta -- et\nainoatakaan muuta syntiä?\n\nMOSER. En ainoatakaan muuta.\n\nFRANS (vaipuu tuolille). Tuho, tuho!\n\nMOSER. Iloitkaa, iloitkaahan! Ylistäkää onneanne! -- Olettehan kaikista\njulmuuksistanne huolimatta pyhimys isänmurhaajan rinnalla. Se tuomio,\njoka teitä kohtaa, on tuon toisen osalle määrättyyn verrattuna\nrakkauden veisu, -- hyvitys --\n\nFRANS (karaten pystyyn). Mene hornan kitaan, turmanlintu! Kuka sinun\nkäski tänne tulla? Mene, sanon minä, tai minä isken lävitsesi.\n\nMOSER. Voiko papin loru hälyyttää tuollaisen filosoofin sotisopaan?\nPuhaltakaa vain se tieltänne yhdellä henkäyksellänne! (Poistuu.)\n\nFRANS (vääntelehtii nojatuolissaan. Syvä vaitiolo).\n\n    ERÄS PALVELIJA kiireesti.\n\nPALVELIJA. Amalia on lähtenyt tiehensä, kreivi von Brand on äkkiä\nkadonnut.\n\nDANIEL (tulee hädissään).\n\nDANIEL. Armollinen herra, ratsastajia ajaa tulista vauhtia polkua alas,\nhuutaen \"murhaa, murhaa\", -- koko kylä on kauhuissaan.\n\nFRANS. Mene, laita kaikki kellot soimaan yht'aikaa, kaikkien on\nlähdettävä kirkkoon, -- kaikkien polvistuttava -- rukoiltava minun\npuolestani, kaikkien vankien on päästävä vapaalle jalalle, -- minä\nkorvaan köyhille kaikki kaksin ja kolmin verroin, minä -- mutta\nmenehän, -- huuda toki rippi-isää, jotta hän pyyhkii siunauksellaan\npois syntini --. Etkö vielä ole mennyt?\n\n    (Melu tulee äänekkäämmäksi.)\n\nDANIEL. Jumala antakoon anteeksi raskaan syntini! Miten minä taas osaan\ntuon ymmärtää? Tehän olette aina häätänyt hurskaan rukouksen pois\ntalosta ja tanhuilta, olette heitellyt minua niin usein postilloilla ja\nRaamatuilla, tavatessanne minut rukoilemassa --\n\nFRANS. Ei enää sanaakaan siitä --. _Kuolema!_ Näetkö, _kuolema_! --\nTulee liian myöhä --(Kuuluu Schweizerin hälyä.) Rukoilehan, rukoile!\n\nDANIEL. Sanoinhan teille aina, -- te niin vihasitte hurskasta rukousta,\nmutta varokaa, varokaa, kun hätä käy mieheen käsiksi, kun sielunne on\nhukkumaisillaan, niin te antaisitte kaikki maailman aarteet yhdestä\nkristityn huokauksesta --. Nähkääs, te häpäisitte minua, tähän te nyt\njoudutte, nähkääs nyt!\n\nFRANS (syleilee häntä kiihkeästi). Anteeksi, rakas, hyvä kulta-Daniel,\nanteeksi, -- minä puetan sinut kiireestä kantapäähän, -- rukoilehan, --\nminä toimitan sinulle häät --, minä -- mutta rukoilehan, minä vannotan\nsinua, polvillani minä vannotan sinua --. Piru vie, rukoile!\n\n    (Melua teillä. Huutoa, rymyä.)\n\nSCHWEIZER (ulkona). Rynnätkää, iskekää! Murtautukaa sisään! Näen valoa,\ntuolla hän varmasti on!\n\nFRANS (polvillaan). Kuule rukoukseni, taivaan Jumala! -- Tämä on ensi\nkerta -- eikä se varmaan vastakaan tapahdu --. Kuule minua, taivaan\nJumala!\n\nDANIEL. Mitä, mitä te nyt? Tuohan on jumalatonta rukoilemista!\n\n    (Väen vilinää.)\n\nHÄLYÄ VÄKIJOUKOSTA. Varkaita! Murhaajia! Kuka rymyää niin kamalasti\nkeskellä yötä!\n\nSCHWEIZER (yhä ulkona). Iske ne takaisin, veikko. -- Piru se tulee\nnoutamaan teidän herraanne. -- Missä se rietas on joukkoineen? --\nPidähän vartiota linnan ympärillä, Grimm --. Hyökätkää kehysmuurille!\n\nGRIMM. Noutakaa sytykkeitä --. Me tuonne ylös tai hän alas sieltä. --\nTuikkaanpa tulta hänen saleihinsa.\n\nFRANS (rukoilee). En ole ollut tavallinen murhamies, Herra Jumala, --\nen ole takertunut pikku asioihin, Herra Jumala --.\n\nDANIEL. Jumala meitä armahtakoon! Hänen rukouksensakin tulevat\nsynniksi.\n\n    (Kiviä ja tuohuksia lentää. Ikkunaruudut lyödään sisään. Linna palaa.)\n\nFRANS. En voi rukoilla, -- täällä (lyö rintaansa ja otsaansa), kaikki\ntäällä niin autiota, niin nääntynyttä! (Nousee.) Ei, en tahdokaan\nrukoilla, -- taivas ei saa tätä voittoa, tätä pilkkaa ei helvetti tee\nminulle --\n\nDANIEL. Jeesus Maaria! Auttakaa, pelastakaa, koko linna on tulessa!\n\nFRANS. Kas tässä, ota tämä miekka. Joutuin! Pistä se selästä lävitseni,\netteivät nuo konnat ehdi päästä minua häväisemään.\n\n    (Tuli loimuaa yhä valtavampana.)\n\nDANIEL. Siunatkoon, siunatkoon! En tahdo auttaa ketään liian aikaisin\ntaivaaseen, vielä vähemmin liian aikaisin -- (Juoksee tiehensä.)\n\nFRANS (tuijottaen kamalasti hänen jälkeensä, hetken kuluttua).\nHelvettiin, aioit sanoa --. Todellakin, vainuan jotakin sellaista --.\n(Mielipuolisesti.) Ovatko nuo heleitä liverryksiä sieltä? Teidänkö\nsähinäänne kuulen, manalan kyyt? -- Ne syöksyvät ylös, piirittävät\novet. -- Miksi niin arkailen tuota lävistävää kärkeä! -- Ovi ryskyy,\nmurtuu -- turha yrittää pois --. Aa, armahda sinä siis minua! (Sieppaa\nhatustaan kultanyörin ja kuristaa itsensä.)\n\n    SCHWEIZER miehineen.\n\nSCHWEIZER. Verihurtta, missä olet! -- Näittekö, miten ne pakenivat?\nOnko hänellä niin vähän ystäviä? Minne se konna on kätkeytynyt?\n\nGRIMM (kompastuu ruumiiseen). Seis, mitäs tässä on tiellä? Valoa tänne!\n\nSCHWARTZ. Hän on ehtinyt ennen meitä. Pistäkää miekkanne tuppeen,\ntäällä hän makaa kuin kissanraato.\n\nSCHWEIZER. Kuollut? Mitä? Kuollutko? Kuollut minun avuttani? -- Petosta\nse on --, katsotaanpa, kuinka näpsästi hän hypähtää jaloilleen!\n(Pudistelee häntä.) He hei! Täällä on vielä murhattavia isiä!\n\nGRIMM. Älä vaivaa itseäsi! Hän on kuollut kuin kivi.\n\nSCHWEIZER (astuu syrjään). Niin, hänellä ei ole hauskaa! Hän on kuollut\nkuin kivi --. Palatkaa sanomaan päällikölle: \"Hän on kuollut kuin\nkivi.\" -- Minua hän ei näe enää. (Ampuu luodin otsaansa.)\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Näyttämö sama kuin edellisen näytöksen viimeisessä kohtauksessa.\n\n    VANHA MOOR (istuu kivellä). ROSVO MOOR (vastapäätä).\n    ROSVOJA (siellä täällä metsässä).\n\nROSVO MOOR. Häntä ei kuulu vielä? (Lyö tikarilla kiveä niin että\nsäkenöi.)\n\nV. MOOR. Anteeksianto olkoon hänen rangaistuksensa, -- minä kostan\nkaksinkertaisella rakkaudella.\n\nR. MOOR. Ei, sieluni vihan nimessä, ei niin! Minä en tyydy siihen! Hän\nvieköön mukaansa iäisyyteen suuren häpeänsä! -- Minkä takia minä\nkukistin hänet sitten?\n\nV. MOOR (puhjeten itkuun). Ooh lapseni!\n\nR. MOOR. Mitä, sinä itket häntä -- tässä paikassa?\n\nV. MOOR. Sääliä, oh sääliä! (Pusertaen kiihkeästi käsiään.) Nyt -- nyt\nkohtaa tuomio lastani?\n\nR. MOOR (kauhistuen). Kumpaa?\n\nV. MOOR. Oo, mitä sinä nyt kysyt?\n\nR. MOOR En mitään, en mitään.\n\nV. MOOR Oletko tullut pilkkaamaan minun tuskaani?\n\nR. MOOR (Itsekseen.) Pettävä omatunto! -- Älkää välittäkö sanoistani!\n\nV. MOOR. Niin, olen omaa poikaani kiduttanut, ja oman poikani piti\nminua jälleen kiduttaa, se on Jumalan johdatus. -- Oh, Kaarle, rakas\nKaarle, jos häilyt autuaana henkenä ympärilläni, anna minulle anteeksi,\noh anteeksi!\n\nR. MOOR (nopeasti). Hän antaa teille anteeksi. (Alakuloisemmin.) Jos\nhän ansaitsee käydä teidän pojastanne. -- Hänen täytyy antaa teille\nanteeksi.\n\nV. MOOR. Oh, hän oli liian jalo minun pojakseni. -- Mutta minä menen\nhäntä vastaan -- kyyneleineni, unettomine öineni, kalvavine näkyineni,\nsyleilen hänen polviaan, huudan, -- huudan ääneen: \"Olen tehnyt syntiä\ntaivasta vastaan ja sinun edessäsi. En ole sen arvoinen, että sinä\nkutsut minua isäksesi.\"\n\nR. MOOR (hyvin liikutettuna). Hän oli teille rakas, tuo toinen\npoikanne?\n\nV. MOOR. Taivas sen tietää. Miksi minä sallinkaan ilkimielisen pojan\njuonten sokaista silmäni! Ylistettynä isänä minä kävin isien keskellä.\nYmpärilläni kasvoivat poikani kauniisti, toivorikkaina. Mutta --\nkirottu olkoon se hetki! -- paholainen hiipi toisen sydämeen, minä\nuskoin käärmettä, -- molemmat lapseni ovat hukassa. (Peittää kasvonsa.)\n\nR. MOOR (etääntyy hänestä kauas). Ikuisesti hukassa!\n\nV. MOOR. Oh, tunnen syvästi tosiksi Amalian sanat, jotka koston henki\ntoi hänen suuhunsa. \"Turhaan sinä ojentelet raukenevia käsiäsi poikaasi\nkohden, turhaan pyydät tarttua Kaarlesi lämpöiseen käteen, ei hän\nkoskaan seiso vuoteesi ääressä --.\"\n\nR. MOOR (ojentaa hänelle kätensä, kasvot poispäin kääntäen).\n\nV. MOOR. Jospa Kaarle näin ojentaisi minulle kätensä! -- Mutta hän\nmakaa kaukana ahtaassa majassa, nukkuu jo ikiunta, ei kuule koskaan\ntuskani ääntä. -- Voi minua! Kuolla vieraan käsiin --. Ei yhtään poikaa\nenää, ei yhtään poikaa enää sulkemassa silmäluomiani --.\n\nR. MOOR (kiihkeän liikutuksen vallassa). Nyt sen täytyy tulla ilmi --\nnyt. (Rosvoille.) Jättäkää minut! -- Ja sentään -- voinko minä sitten\nantaa hänelle takaisin hänen poikaansa? -- Enhän voi enää antaa hänelle\nhänen poikaansa --. Ei, en voi tehdä sitä.\n\nV. MOOR. Mitä, ystävä, mitä äsken puhelit hiljaa?\n\nR. MOOR. Poikasi, -- niin, vanhus -- (änkyttäen) poikasi on -- iäksi\nhukassa.\n\nV. MOOR. Iäksi?\n\nR. MOOR (hirveän ahdistuksen vallassa katsoen taivasta kohti). Oh, tänä\nhetkenä vain -- älä anna sieluni raueta -- tänä hetkenä vain tue minua!\n\nV. MOOR. Iäksikö sanoit?\n\nR. MOOR. Älä kysele enää! Iäksi, sanoin!\n\nV. MOOR. Vieras, vieras, miksi vedit minut esiin tyrmästäni?\n\nR. MOOR. Mutta jospa -- jospa minä nyt keinottelisin häneltä siunauksen\nitselleni niinkuin varas ja hiipisin pois saatuani kalliin saaliin? --\nSanotaan, ettei isän siunaus mene koskaan hukkaan.\n\nV. MOOR. Onko poikani Franskin hukassa?\n\nR. MOOR (syöksyy hänen jalkoihinsa). Minä mursin tyrmäsi salvat --.\nSiunaa minua!\n\nV. MOOR (tuskaisesti). Miksi sinun, isän pelastajan, pitikin tuhota\nhänen poikansa! -- Näes, taivas ei väsy armahtamasta, vaikka me surkeat\nmaan madot käymme nukkumaan katkerin mielin. (Laskee kätensä rosvo\nMoorin päälaelle.) Tulkoon osallesi onnea säälisi verran!\n\nR. MOOR (nousten kaihomielisenä). Oh, missä on miehuuteni? Jäntereeni\nraukenevat, tikari luisuu kädestäni.\n\nV. MOOR. Kuinka suloista onkaan kun veljekset elävät sovussa kuin\nkaste, joka Hermonilta valuu Siionin vuorille. Opi tuntemaan se\nihanuus, nuori mies, niin taivaan enkelit paistattavat päivää\nsädekehäsi loistossa. Viisautesi olkoon harmaapään viisautta, mutta\nsydämesi -- sydämesi olkoon kuin viattoman lapsen!\n\nR. MOOR. Ah, suo minun tuntea sen ihanuuden esimakua! Suutele minua,\njalo vanhus!\n\nV. MOOR (suutelee häntä). Ajattele, että tämä on isäsi suudelma, niin\nminä ajattelen suutelevani poikaani --. Osaathan itkeäkin!\n\nR. MOOR. Minä ajattelin sitä isäni suudelmaksi. -- Minä onneton, jos he\nnyt tuovat hänet!\n\n    Schweizerin TOVERIT tulevat äänettömänä surusaattona, päät\npainuneina ja verhotuin katsein.\n\nR. MOOR. Taivas! (Peräytyy arkana ja koettaa piiloutua. Saatto kulkee\nhänen editseen. Hän katsoo poispäin. Syvä vaitiolo. He pysähtyvät.)\n\nGRIMM (painuneella äänellä). Päällikköni!\n\n    (Rosvo Moor ei vastaa, vaan peräytyy vielä.)\n\nSCHWARZ. Jalo päällikkö!\n\n    (Rosvo Moor vetäytyy yhä taaemmas.)\n\nGRIMM. Me olemme syyttömät, päällikköni!\n\nR. MOOR (katsahtamatta heihin). Keitä te olette?\n\nGRIMM. Et käännä katsettasi meihin! Uskollisiin miehiisi.\n\nR. MOOR. Onnettomuudeksenne olette olleet minulle uskolliset!\n\nGRIMM. Viimeiset jäähyväiset uskolliselta Schweizeriltäsi -- hän ei\npalaa enää, soturisi Schweizer.\n\nR. MOOR (kiihkeästi). Ette löytäneet siis etsittäväänne?\n\nSCHWARZ. Löysimme kuolleena.\n\nR. MOOR (riemastuen). Kiitos Sinulle, kohtaloitten ohjaaja! --\nSyleilkää minua, veikot! -- Armahdus olkoon tästä lähtien tunnussana --.\nNytpä on sekin kestettynä, -- kaikki kestettynä.\n\n    MUITA ROSVOJA. AMALIA.\n\nROSVOT. Helei, helei! Saalis, etevä saalis!\n\nAMALIA (hapset hajallaan). He väittävät kuolleitten nousseen ylös hänen\nkäskystään -- setäni elävän tässä metsässä --. Missä hän on. -- Kaarle,\nsetä! -- Aah! (Syöksyy vanhuksen luo.)\n\nV. MOOR. Amalia, tyttäreni Amalia! (Pusertaa häntä rinnalleen.)\n\nR. MOOR (hypähtää taapäin). Kuka saattoi tämän näyn silmieni eteen?\n\nAMALIA (syöksähtää vanhuksen luota rosvo Moorin luo ja syleilee häntä\nriemastuneena). Olen tavannut hänet, oi taivas, olen tavannut hänet!\n\nR. MOOR (riistäytyy irti, rosvoille). Lähtekää! Perivihollinen minut on\nkavaltanut!\n\nAMALIA. Sulhoni, sulhoni, raivoathan! Aa, riemustako? Miksi minä\nolenkin niin tunteeton, onneni huumauksessa niin kylmä?\n\nV. MOOR. Sulho? Tyttäreni, tyttäreni! Sulhosi?\n\nAMALIA. Iäti hänen, iäti, iäti minun! -- Oh taivaan vallat, keventäkää\nminulta tämä surmaava nautinto, etten minä tukahdu taakkani alle!\n\nR. MOOR. Irroittakaa hänet kaulastani! Tappakaa hänet, tappakaa tuo\n(osoittaa vanhusta)! -- Surma periköön minut, teidät! Kaikki! Tuho koko\nmaailmalle! (Aikoo paeta.)\n\nAMALIA. Minne? Mitä, rakas? Iäinen autuus, loputon riemu -- ja sinä\npakenet?\n\nR. MOOR. Pois, pois! -- Onnettomin morsiamista! Katso itse, kysy itse,\nkuule! -- Onnettomin isistä! Salli minun iäksi paeta täältä!\n\nAMALIA. Tukekaa minua, Jumalan tähden, tukekaa minua! Silmissäni niin\nmustenee --. Hän pakenee!\n\nR. MOOR. Liian myöhään! Turhaan! Kirouksesi, isä! Älä kysele minulta\nenempää! Minä olen, olen saanut -- kirouksesi, -- kirouksesi! Kuka\nminut houkutti tänne? (Syösten miekka kädessä rosvoja vastaan.) Kuka\nteistä, te manalan sikiöt, houkutti minut tänne? Tämä olkoon siis\ntuhosi, Amalia! Kuole, isä, kuole minun surmaamanani kolmannen kerran!\n-- Nämä pelastajasi ovat rosvoja ja murhamiehiä! Kaarle poikasi on\nheidän päällikkönsä!\n\n    (Vanha Moor heittää henkensä.)\n\nAMALIA (seisoo ääneti ja jäykkänä kuin kuvapatsas. Kammottava\näänettömyys ylt'ympäri).\n\nR. MOOR (syösten erästä tammea päin). Niiden sielut, jotka minä\ntukahdutin rakkauden kiihkoissa -- niiden, jotka minä surmasin pyhän\nunen helmaan, -- niiden, -- hahahaa! Kuuletteko ruutitornin räjähtävän\nsynnyttävien äitien päitten päällä? Näettekö liekkien hulmahtavan\nrintalasten kehtoihin? Siinä on hääsoihtuja, siinä on morsiusmusiikkia,\n-- oh, Tuomari ei unohda niitä, hänellä ne on selvillä, siksipä minulta\non poissa lemmenriemu! Siksi minulle rakkaus on kidutus! Siinä on\nkosto!\n\nAMALIA. Se on totta, taivaan Ruhtinas, se on totta! -- Mitä minä olen\ntehnyt, syytön uhrilammas? Olen rakastanut tätä miestä!\n\nR. MOOR. Tämä on enemmän kuin mies voi kestää. Olenhan kuullut kuoleman\nviuhuvan vastaani useammasta kuin sadasta putkesta, enkä ole sitä\nväistänyt askeltakaan, nytkö minun pitää oppia vapisemaan kuin nainen?\nVapisemaan naisen edessä? -- Ei, nainen ei säikähdytä miehuuttani --.\nVerta, verta! -- Tämä on vain hetkellistä naisekasta puuskaa! -- Minun\ntäytyy maistaa verta, niin se menee ohi! (Aikoo paeta.)\n\nAMALIA (lankee hänen kaulaansa). Murhaaja, paholainen! En voi laskea\nsinua, enkelini.\n\nR. MOOR (viskaa hänet syrjään). Pois, viekas käärme, sinä pilkkaat\nraivostunutta -- mutta minä vaadin taisteluun itse sortovaltiaan\nkohtaloni --. Mitä, itketkö! -- Oo, te petolliset, ilkeät tähdet! Hän\non itkevinään, - ikäänkuin joku sielu voisi surra minun osaani! (Amalia\nlankee hänen kaulaansa.) -- Aah, mitä se on? Hän ei sylje kasvoilleni,\nei torju minua luotaan -- Amalia! Oletko unhoittanut, tiedätkö myös,\nketä syleilet, Amalia?\n\nAMALIA. Ainokaiseni, iki-omani!\n\nR. MOOR (rajattoman onnen hurmaamana). Hän antaa minulle anteeksi, hän\nrakastaa minua! Minä olen puhdas kuin taivaan tähti, hän rakastaa\nminua! -- Kyynelin kiitän sinua, armahtava Jumala! (Vaipuu polvilleen,\nitkien rajusti.) Sieluni rauha on palannut, tuska on raivonnut loppuun,\nhelvettiä ei enää ole --. Katso, oi katso, valon lapset itkevät,\nitkevää paholaista syleillen -- (Rosvoille.) Itkekäähän myös! Itkekää,\nitkekää, olettehan niin onnellisia --. Oh, Amalia, Amalia! (Unohtuvat\näänettömään syleilyyn ja suuteluun.)\n\nERÄS ROSVOISTA (astuu kiukustuneena esiin). Seis, petturi! -- Laske\noitis irti tuo käsi, tai minä sanon sinulle sanan, joka saa korvasi\nsoimaan ja hampaasi kauhusta kalisemaan! (Ojentaa miekan heidän\nvälilleen,)\n\nERÄS VANHA ROSVO. Muista Böömin metsiä! Kuuletko, epäröitkö? -- Böömin\nmetsiä sinun on muistettava! Uskoton, missä ovat valasi? Unhoittuvatko\nhaavat niin pian? Kun me panimme edestäsi peliin onnen, kunnian ja\nhengen, kun me seisoimme suojanasi kuin muuri, otimme sinuun tähdätyt\niskut kilpinäsi vastaan -- etkö silloin nostanut kättäsi rikkumattomaan\nvalaan, vannoen, _ettet jätä meitä koskaan_, kuten mekään emme ole\nsinua jättäneet? -- Kunniaton! Valanrikkoja! Ja sinä käännyt luopioksi,\nkun portto ulisee?\n\nKOLMAS ROSVO. Hyi hitto väärää valaa! Uhratun Rollerin henki, jonka\nsinä huusit Manalasta valasi todistajaksi, punastuu haudassaan\nraukkamaisuuttasi häveten ja nousee sieltä aseineen rankaisemaan sinua.\n\nROSVOT (sekasortoisesti, riistäen auki vaatteitaan). Katsos tänne,\nkatsos, tunnetko näitä arpia? Sinä olet meidän! Sydänverellämme olemme\nlunastaneet sinut orjaksemme, sinä olet meidän, vaikkapa arkkienkeli\nMikael joutuisi itse Molokin kanssa kahakkaan sinun tähtesi! -- Lähde\nkanssamme! _Uhri uhrista! Amalia on uhrattava ennen joukkoa!_\n\nR. MOOR (laskee irti Amalian käden). Loppu on käsissä! -- Minä aioin\nkääntyä ja päästä isäni luo; mutta taivaan Herra kielsi sen.\n(Kylmästi.) Minä älytön narri, miksi aioinkin sellaista? Sillä voiko\nsuuri syntinen vielä kääntyä? Suuri syntinen ei voi koskaan kääntyä, se\nminun olisi pitänyt tietää aikoja --. Ole rauhassa, pyydän, ole\nrauhassa! Niinhän onkin oikein. -- Minä en halunnut silloin, kun _Hän_\netsiskeli minua; nyt kun minä etsin häntä, ei _Hän_ välitä. Onko mikään\nkohtuullisempaa? -- Älähän katso noin kauhistuneena --. Hänhän ei\ntarvitse minua. Eikö Hänellä ole luomakuntaa yllinkyllin? Yhtä vailla\nhän voi niin hyvin olla, ja se yksi olen nyt minä. -- Tulkaa, toverit!\n\nAMALIA (vetää hänet takaisin). Pysähdy! Isku, kuolinisku! -- Hyljättynä\njälleen! -- Vedä miekkasi ja sääli minua!\n\nR. MOOR. Sääli on siirtynyt metsän pedoille, -- en surmaa sinua.\n\nAMALIA (halaten hänen polviaan). Oo, Jumalan tähden, taivaan armon\ntähden! Enhän pyydä enää rakkautta, tiedän kyllä, että tuolla ylhäällä\ntähtemme pakenevat vihollisina toistensa luota -- pyydän vain kuolemaa!\nHyljätty, hyljätty! -- Tunne synkintä pohjaa myöten: hyljätty! En voi\nsitä kestää. Näethän, sitä ei mikään nainen voi kestää. Pyydän vain\nkuolemaa! Katsos, käteni vapisee! Minulla ei ole rohkeutta itse iskeä.\nMinua peloittaa välähtävä rauta --. Sinullehan se on niin helppoa, niin\nhelppoa, olethan tappotaituri, vedä miekkasi, niin minä saan onneni!\n\nR. MOOR. Pyydätkö yksin olla onnellinen? Pois, en surmaa naista!\n\nAMALIA. Aah, murhamies! Sinä voit tappaa vain onnellisia, mutta käyt\nelämään-kyllästyneitten ohi! (Ryömii rosvojen luo.) Armahtakaa minua\nsiis te, pyövelin oppilaat! -- Katseissanne on niin verenjanoinen\nsääli, joka on kurjan lohdutus -- mestarinne on mitätön, pelkuri\nkerskaaja.\n\nR. MOOR. Nainen, mitä sanot? (Rosvot kääntyvät poispäin).\n\nAMALIA. Ei yhtään ystävää? Ei näissäkään yhtä ystävää? (Nousee.) Ah\nniin, opettakoon siis Dido minut kuolemaan! (Aikoo mennä, eräs rosvo\ntähtää häntä.)\n\nR. MOOR. Seis! Tohditko -- Moorin lemmitty kuolkoon vain Moorin\nsurmaamana! (Surmaa Amalian.)\n\nROSVOT. Päällikkö, päällikkö! Mitä sinä teet? Oletko tullut hulluksi?\n\nR. MOOR (tuijottaa ruumista). Hän on saanut osansa! Joku kouristus\nvielä, sitten se on valmista --. No, kas niin! Onko teillä vielä\njotakin vaadittavaa? Te uhrasitte tähteni hengen, hengen, joka ei enää\nollut teidän omanne, vaan täynnä inhoa ja häpeää --. Minä surmasin\nsovitukseksi teille enkelin. No niin, katsokaahan tarkoin tänne!\nOletteko nyt tyytyväisiä?\n\nGRIMM. Olet maksanut velkasi korkoineen. Olet tehnyt, mitä ei kukaan\ntoinen tekisi _kunniansa_ vuoksi. Lähde nyt eteenpäin!\n\nR. MOOR. Sanotko sinä niin? Eikö sentään ole kohtuutonta korvata konnan\nhenki pyhimyksen hengellä? -- Oh, minä sanon teille, että jos jokainen\nteistä nousisi häpeälavalle ja antaisi nyhtää hehkuvilla pihdeillä\nlihaansa pala palalta irti, ja tämä kidutus kestäisi yksitoista\nkesäpäivää, niin se ei vielä korvaisi hänen kyyneliään. (Katkerasti\nnauraen.) Arpenne, Böömin metsät! Niinpä niin, ne oli kyllä\nhyvitettävä.\n\nSCHWARZ. Tyynny, päällikkö! Tule mukaamme, tässä sinun ei ole hyvä\nviivytellä. Johda meitä edelleen!\n\nR. MOOR. Seis -- sana vielä, ennenkuin lähdemme --. Pankaa mieleenne,\nraakalaiskäskyjeni vahingoniloiset kätyrit -- että _tänä hetkenä_ minä\nlakkaan olemasta päällikkönne --. Häpeällä ja kauhulla minä lasken nyt\nkädestäni verisen valtikkani, jonka alaisina te uskottelitte olevanne\noikeutetut konnanjuoniin sekä pimentämään taivaan valon synkeillä\ntöillänne --. Lähtekää oikeaan ja vasempaan --. Tästä lähtien meillä\nälköön ikipäivinä olko yhteisiä asioita.\n\nROSVOT. Aah, kunnoton! Missä ovat siivekkäät suunnitelmasi? Olivatko ne\nsaippuakuplia, jotka nainen puhaltaa olemattomiin?\n\nR. MOOR. Voi minua narria, joka luulin hirmuteoilla luovani maailman\nkauniimmaksi ja tukevani lakeja laittomuudella! Nimitin sitä kostoksi\nja oikeudeksi --. Oh Sallimus ylpeydessäni uskoin voivani hioa umpeen\nmiekkasi lovet ja korjata puolueelliset tekosi -- mutta, ah turhamaista\nlapsellisuutta, tässä minä seison nyt kammottavan elämän päässä ja\ntunnen kalisevin hampain, parku sydämessä --, että _kaksi minunlaistani\nihmistä tuhoaisi perinpohjin koko siveellisen maailmanjärjestyksen_.\nArmoa, armoa poikaselle, joka tahtoi puuttua ennen sinua sinun\ntehtäviisi, -- kosto on _sinun_ yksin. _Sinä_ et tarvitse ihmiskättä.\nEihän kyllä ole enää minun vallassani sovittaa menneisyyttä, -- mikä on\nmurskattu, se pysyy murskattuna, -- mitä minä kaadoin, se ei ikinä\nnouse enää --. Mutta minulle jäi jotakin, jolla voin sovittaa häväistyt\nlait ja korjata jälleen loukatun järjestyksen. Se tarvitsee uhria, --\nuhria, joka nostaa sen majesteetin loukkaamattomuuden koko ihmiskunnan\nnähtäviin -- minä itse olen se uhri. Minun itseni se vaatii kuolemalla\nkuolemaan.\n\nROSVOT. Ottakaa häneltä miekka pois, hän aikoo tappaa itsensä.\n\nR. MOOR. Te houkat! Te ikuiseen sokeuteen tuomitut! Arvelette kai, että\nyksi kuolemansynti vastaa toisia kuolemansyntejä? Arvelette kai, että\nsellainen jumalaton epäsointu palauttaa maailmanjärjestyksen\nsopusoinnun? (Heittää halveksien aseensa heidän eteensä.) Elävänä\nsaakoon pyöveli minut käsiinsä. Minä lähden ja jättäydyn itse oikeuden\nkäsiin.\n\nROSVOT. Kahlitkaa hänet! Hän on menettänyt järkensä.\n\nR. MOOR. Eipä sillä, etten minä uskoisi sen tapaavan minut aikanaan,\njos ylemmät vallat niin suovat. Mutta se voisi yllättää minut unessa\ntai saada kiinni paossa tai vangita miekoin ja pakkokeinoin, ja silloin\nminä olisin menettänyt senkin ainoan ansion, että olen vapaaehtoisesti\nantautunut sovittamaan kuolemalla syyni. Miksi koettaisin varkaan\ntavoin yhäkin pelastaa elämää, jonka olen jo aikoja taivaan tuomion\nmukaan hukannut?\n\nROSVOT. Antaa hänen mennä! Se on suuruudentavoittelua. Hän aikoo\nansaita hengellään joutavaa ihailua.\n\nR. MOOR. Tekoni voisi herättää ihailua. (Hetken mietittyään.) Muistan\ntänne lähtiessäni puhutelleeni erästä miespoloa, joka tekee päivätöitä\nja jolla on yksitoista lasta elossa. On luvattu tuhat kultarahaa sille,\njoka tuo sen suuren rosvon elävänä oikeuden käsiin. Sitä miestä sopii\nauttaa. (Poistuu.)\n\n\n\n"]