[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbxnGDzOxwDogVVS623PunASCRICRclNuyVCts3VC5c4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},762,"Linnamäen taru; Kaksi yötä","Lindman, Volmar",1861,1939,"762-lindman-volmar-linnamaen-taru-kaksi-yota","762__Lindman_Volmar__Linnamäen_taru;_Kaksi_yötä","Kaksi historiallista kertomusta","romaani",[],[],"fi",1898,1901,15158,94834,false,45726,[23],"Historical fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Linnamäen taru; Kaksi yötä: Kaksi historiallista kertomusta\" by Volmar Lindman is a historical narrative composed of two intertwined stories, likely written in the early 20th century. The book offers a vivid exploration of historical events in Finland, particularly focusing on the city of Porvoo, while also delving into personal tales of love, conflict, and sacrifice. The opening portion introduces key characters, including Sverker, a determined leader, and Klotilde, the daughter of a noble, as they navigate the complexities of their intertwining fates against the backdrop of war and cultural struggles.  The beginning of the narrative sets the stage in Porvoo, where themes of love and duty clash sharply. Sverker appears deeply conflicted as he prepares for a perilous journey across the sea, leaving his young son Edvin behind with emotional turmoil. We also meet Klotilde, who faces an uncertain fate as she is caught between her powerful suitor, Sverker, and her own desires. The opening intensifies with the arrival of the German ship \"Sturm,\" hinting at the larger geopolitical tensions at play, while exploring the personal stakes for the characters involved. The story hints at imminent conflict as loyalties are tested and personal desires clash with wider historical events, setting a dramatic tone for the unfolding tales. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Brummer, Uno",240,"Kaksi historiallista kertomusta, joista ensimmäinen sijoittuu keskiaikaiseen Porvooseen ja ristiretkien aikaan kuvaten intohimoa ja kostoa Linnamäellä. Toinen kertomus, Kaksi yötä, sijoittuu Suomen sodan vuosiin ja käsittelee kalastajaperheen salaisuuksia ja maanpetosepäilyjä.","V. Lindmanin 'Linnamäen taru'; 'Kaksi yötä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 762. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LINNAMÄEN TARU; KAKSI YÖTÄ\n\nKaksi historiallista kertomusta\n\n\nKirj.\n\nV. LINDMAN.\n\n\nSuom. U. B.\n\n\n\nK. E. Holm, Helsinki, 1901.\nHufvudstadsbladetin Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nLINNAMÄEN TARU.\n\nHistoriallinen kertomus.\n\n\nJokaisen todellisen isänmaan ystävän täytyy rakastaa synnyinmaansa\nmenneitten aikojen suuria muistoja, ja mielellään, vaikkapa vain\nmuutamia nopeasti kuluvia hetkiä, vierailla niillä seuduin, joihin\nnämät muistot ovat liittyneet.\n\nMuuan näistä rakkaan isänmaamme historiallisesti muistorikkaista\nseuduista on kieltämättä Porvoon kaupunki. Ja sinne ei meitä houkuttele\nainoastaan jo ammoin vierineitten vuosisatojen sotaiset urostyöt, vaan,\nja kenties vielä suuremmassa määrässä, uudemman ajan rauhalliset\npyrinnöt; ne suurtyöt, mitkä ihmishenki on sinne pystyttänyt, tekevät\npuolestaan nekin tämän kaupungin meille kaikille rakkaaksi\npyhiinvaelluspaikaksi. Täällähän jalo ja ylevämielinen keisari\nAleksanteri I yhdessä maan säätyjen keralla v. 1809 piti nuo\nvaltiopäivät, jotka ijäti tulevat olemaan valoisa kohta Suomen\nhistorian lehdillä; täällä myös suuri kansallisrunoilijamme kyhäsi nuo\nkuolemattomat teokset, jotka eivät ole joutuvat unhoituksiin,\nniinkauvan kuin yksikään sydän sykkii lämpimästi elämän onnesta, sykkii\nlämpimästi rakkaudesta isien kontuun ja synnyinmaahan.\n\nTahdon seuraavassa kuvauksessa antaa lukijan tutustua eräisiin\ntapauksiin, jotka ovat liittyneet kaupungin varhaisempaan historiaan.\nKertomukseni käsittelee aikakautta, jolloin kristinusko ja pakanuus\nvielä kamppailivat keskenään ylivallasta Suomenmaassa, jolloin\nviekkaus, väkivalta ja raaka ruumiillinen voima merkitsivät enemmän\nkuin usko, oikeus ja totuus. Ja olen valinnut tämän aikakauden juuri\nsenvuoksi, että olen ollut huomaavinani, että vielä tänäkin päivänä on\nikävä kyllä olemassa niin monta esimerkkiä samanlaatuisista\nolosuhteista.\n\nKertomuksen toiminta esitetään tapahtuvaksi hietatörmällä, joka\nvaltavine hongikkoineen matkailijan rautateitse saapuessa vanhaan\npiispankaupunkiin heti kohta vetää hänen huomiotaan puoleensa; se\nsijaitsee Porvoonjoen vasemmalla eli vastakkaisella rannalla.\n\nMitä Linnamäkeen tulee, miksi tätä kumpua vallineen nyttemmin\nnimitetään, kertoo taru sen olleen upean linnan perusasemana, jonka\nSveakuningas Erik Emundson Tuulihattu oli rakentanut noin 1000 vuotta\ntakaperin.\n\nYhä vieläkin ovat kaupungin asujamet ylpeitä tästä paikastaan ja\nniinhyvin he kuin myös matkailija, joka käy kaupungissa, vaeltavat\ntänne ulos honkien varjoon rauhassa haaveilemaan menneistä ajoista.\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli keskikesän aika. Aurinko oli juuri mennyt mailleen. Ainoastaan\netäällä taivaan rannalla näkyi siitä vielä muutamia valonheijastuksia.\n\nSverker oli pitkän aikaa mietteisiin vaipuneena istunut huoneensa\nakkunan ääressä. Hänen kasvojensa totisesta ilmeestä voi nähdä, että\nhän mielessään pohti jotakin suurta tuumaa; aijetta, joka vaati miehen\nmieltä ja joka heti oli pantava toimeen.\n\nÄkkiä hän hypähti ylös istuimeltaan, kuten olisi saanut jonkun\nmielijohteen ja läheni pientä seinään tehtyä ovea sekä katosi sen\nkautta. Kuului miten hänen nopeat askeleensa kaikuivat kiertoportaiden\nkiviastuimilla.\n\nNyt hän seisoi kuistilla ja nojautuen sen rintamustaan hän kaikuvalla\näänellä huusi alas linnanpihaan:\n\n-- Halfdan!\n\nMuuan akkuna avautui jäykillä saranoillaan.\n\n-- Kuulin äänesi, herra!\n\n-- Hyvä. Käske laittaa \"Vindsvale\" purjehduskuntoon. Tahdon\nhuomisaamuna purjehtia meren yli. Kaikkien seuralaisteni tulee auringon\nnoustessa olla paikoillaan. Oletko käsittänyt minua?\n\n-- Kyllä, herra, oli vastaus ja akkuna sulkeutui jälleen.\n\nSverker seisoi tuokion, kuten olisi illan ihanuus häntä hurmannut ja\nantoi katseensa liidellä allaan olevan kauniin maiseman yli. Mutta yhtä\nnopeasti hän jälleen heräsi haaveilustaan. Hänen sielussaan vallitsi\nvoimakkaammat vaikuttimet kuin mitä kaunis ympäristö voi saada aikaan.\n\n-- Olenpa näyttävä, hän itsekseen tokasi heristäen nyrkkiin puristettua\noikeaa kättänsä pilviä kohti, että Pohjolan-mies voi tehdä mitä tahtoo,\nvaikkapa kaikki Saksan ritarit ja aatelismiehet sitä vastustaisivat.\n\nJa vahingonilon kuvautuessa hänen kasvoilleen hän jälleen palasi\nhuoneesen, jonka hän juurikään oli jättänyt. Sulkiessaan\nkiertoportaille vievää ovea, hän samassa näki vastakkaisesta ovesta\nastuvan huoneesen noin 12-vuotiaan nuorukaisen, joka oli vaaleakutrinen\nja kaunis kuin kevät, sinisilmäinen ja ruusuposkinen. Hän tuli\nkiireesti Sverkerin luo, joka oli istuutunut, hypähti tämän polvelle,\nkietoi käsivartensa tämän kaulaan ja virkkoi:\n\n-- Isä, taasenko lähdet ulos tuon vihaisen meren aalloille?\n\n-- Kuka sinulle on sen sanonut, poikani?\n\n-- Sitä ei kukaan ole tehnyt, mutta väkesi tuolla alhaalla puhelivat\nkiukkuisia sanoja sinusta ja kosintoretkistäsi ja tuosta saksalaisesta\njoukkueesta, ja minä käsitin että sinulla taaskin on pitkä matka\nedessäsi, kuten niin usein ennenkin.\n\n-- Niin, Edvin, sinä olet liian kauvan ollut äidin hoitoa vailla ja\ntätä tahdon sinulle hankkia. Muistathan vielä oman äitisi, minun\nrakkaan Margitini. Muistathan vielä miten hellästi hän sinua piti\nsylissään pitkinä talvi-iltoina ja kertoi sinulle esi-isien reippaista\nurotöistä, Pohjolan uskollisuudesta. Etkö vielä kerran tahtoisi olla\nonnellinen kuten silloin, sillä näen, ettet enää sitä ole, senjälkeen\nkun hän on poissa?\n\n-- Isä, en ole kiittämätön kaikesta hyvästä mitä hän minulle osotti,\nmutta olisin paljon onnellisempi, jos enemmän olisit minun seurassani\nja unhoittaisit kaikki tuolla kaukana olevat.\n\nHän sysäsi tylysti pojan sylistään.\n\n-- Tuon sinä olet kuullut joltakin toiselta.\n\nPoika aikoi itku kurkussa rientää ulos. Sverker kuitenkin yllätti hänet\nja tarttui häntä käsivarteen.\n\n-- Pysy alallasi ja sano minulle suoraan, kuka on sinuun pannut moisia\nmietteitä.\n\n-- Niin on Halfdan minulle sanonut.\n\nSynkkä pilvi vilahti Sverkerin otsalle, mutta hän ei puhunut mitään.\nSitten hän uudelleen otti pojan polvilleen ja virkkoi:\n\n-- Olet kenties oikeassa. En ole kovin usein seurustellut kanssasi.\nMutta tiedäthän että huolenpitoni sinusta on ollut ja on mitä hellin.\nKerran kun tulet suureksi, olet kokeva, että miehellä on muutakin\ntehtävää kuin pakista lasten kanssa. Mene nyt levolle, sillä yö on\npitkälle kulunut, ja ole vakuutettu siitä, että isäsi ajattelee sinusta\nhyvää ja alati on edistävä todellista onneasi.\n\nHän nosti poikasen varovasti lattialle ja saattoi hänet ovelle. Kun he\nerosivat toisistaan, poika katsahti rukoilevasti isäänsä ja sanoi:\n\n-- Hyvää yötä ja onnellista matkaa. Äitiäni et sinä kuitenkaan ikinä\nole voiva korvata vieraalla naisella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaksalaisen kauppalaiva \"Sturm'in\" kannelle oli tänä iltana kokoontunut\niloinen seurue. Viini valui virtoinaan, puheet ja nauru raikuivat\nkauvas.\n\nHyvin arvoisa laivuri Ulfried Vogel seisoi parhaillaan kääntyneenä\nvieraaseensa, Porvoon linnapäällikkö Sverkeriin Suomesta ja puheli\ntälle sanoja, jotka tätä nähtävästi miellyttivät. Hän lupasi, että\nennenkuin kevätaurinko olisi sulattanut kinokset, hän laskisi maihin\nPorvoonjoen suulla tuoden muassaan aluksessaan Sverkerin lemmityn,\nvaikkapa tytön isän viha purkautuisikin hänen ja hänen miestensä päälle\ntuntuvampana kuin tähän saakka oli tapahtunut. Hän ei, jos siksi tuli,\npelännyt näitten ritarien viekkautta ja juonia, niitä hän jo oli saanut\ntarpeeksi kokea, ja Kettelriedin vihanpurkaus haihtui nimettömiin, kun\nhän vain otti katsoakseen miestä suoraan silmiin. Hän kehoitti miehiään\nkohottamaan maljansa rakkaiden pohjoismaisten vieraidensa kunniaksi,\njoilta sekä hän että hänen väkensä olivat kaikkea hyvää saaneet\nnauttia, ja Sverker käski myös väkensä yhtyä tähän maljaan\narvossapidetyn Hansan uskollisten ja urhoollisten miesten kunniaksi.\n\nEsitettyyn maljaan yhtyivät sekä ruotsalaiset että saksalaiset\näänekkäällä riemulla. Yksi kummaltakin puolelta: nimittäin Halfdan ja\nnuori kauppias Fuchs, eivät kuitenkaan kohottaneet lasejaan, vaan\nnakkasivat ne päinvastoin laivanpartaan yli mereen; isäntä ja hänen\nylhäinen vieraansa saivat heiltä myös varsin vähän ystävällisiä\nsilmäyksiä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKova ottelu oli \"Sturm'in\" kestettävä Itämeren aaltojen parissa,\njolloin se kuitenkin tehden nimelleen kunniaa osottautui menestyksellä\nvoivansa vastustaa niiden raivoa. Se ei sitäpaitsi ensi kertaa kyntänyt\nnäitä vesiä jo harmaapäiseksi käyneen päällikkönsä Ulfried Vogelin\nohjaamana, jonka tuttavuuden jo olemme tehneet. Tänäpänä hän kuitenkin\nvakavampana kuin tavallisesti seisoi paikallaan, josta hän ei ollut\nhievahtanut siitä lähtien, kun alus Saksan rannikolta lähti ulos\naavalle ulapalle.\n\nNäytti siltä kuin olisivat luonnonvoimat tehneet liiton tuhotakseen\ntällä erää todenteolla hänet ja hänen laivansa, nyt, kun hänellä vielä\noli laivassaan kallein lasti, minkä hän koskaan oli kuljettanut\nPohjolaan: päällikkö Sverkerin ryöstetty lemmitty, ja sen ohessa runsas\nvarasto viinejä, suolaa, kudoksia y.m. Hän alkoi jo hieman epäillä,\nettä se oli kohtalon rangaistus, joka nyt häntä odotti sen johdosta,\nettä oli menetellyt epärehellisesti ja ryöstänyt lapsen vanhempien\nsylistä, vienyt Kettelriedin linnasta auringon. Mutta hän oli vannonut\npitävänsä sanansa eikä hän tahtonut rikkoa lupaustaan; kernaammin\ntällöin mennä upoksiin miehineen päivineen.\n\nTyttö ei Sverkeriä lempinyt, sanottiin. No niin, mitäpä sillä oli\nväliä. Rakkaus kyllä tulisi vuosien vieriessä. Tyttöhän oli vielä liian\nvähän nähnyt häntä voidakseen häneen mieltyä. Kunhan osottaa hieman\nlempeyttä ja joskus antaa siellä täällä myöden, niin naisen mieli kyllä\npehmenee, sen hän itse oli saanut kokea, ja sitten seuraavat hellät\ntunteet aivan itsestään.\n\nNäistä mietteistään hänet pian herätti omituinen vinkuva ääni, joka\nsekaantui myrskyn ulvontaan. Levottomana hän kiiruhti keulan puolelle,\nmutta jo keskikannella tähystäjä peljästyneen näköisenä riensi häntä\nvastaan.\n\n-- Musta pilviseinä nousee tuolla ylös merestä. Ennen pitkää yllättää\nmeidät lumimyrsky, ilmoitti tähystäjä ja lisäsi: Kirous on päällämme ja\non avosylin meidät nielevä. Näiden talvisten matkojen olisi jo pitänyt\nmeitä kylliksi varoittaa; mutta kuitenkin sinä, Vogel, vielä kerran\ntahdoit koota tulisia hiiliä harmaan pääsi päälle, syystä että olet\nsaattanut meidät kaikki surman suuhun.\n\n-- Pidä suusi, Fuchs, ja mene paikallesi; minä täällä olen herra ja\nkäskijä. Jos sanankaan uhmailet minun käskyjäni vastaan, heitätän sinut\nmereen muitta mutkitta.\n\n-- Menen kyllä toimeeni. Mutta sinun edesvastuusi ei siitä syystä ole\npienempi. Ajattele häntä tuolla alhaalla kajuutassa! Tämä voi olla\nhänen viimeinen elonpäivänsä.\n\n-- Sanoitpa jotakin, Fuchs. Tyttö voi yksinäisyydessään tarvita\nlohdutusta. Mene alas ja vaali häntä hellästi pahimman myrskyn aikana\nja tule sitten minulle ilmoittamaan, miten hän mukautuu uuteen\nkohtaloonsa. -- Sinä, Kerner, huusi hän nyt kaikuvalla äänellä, saat\nasettua Fuchs'in paikalle, ja kaikki miehet, kannelle, valmiina\nnoudattamaan käskyjäni, tässä syntyy kohta ottelu elämästä ja\nkuolemasta.\n\nFuchsille ei käskyä ollut tarvis toistaa. Nopeammin kuin toiset\ntottelivat saamiaan ohjeita, hän jo oli kajuutassa Kettelriedin\ntyttären, hempeän Klotilden luona.\n\n-- Vihdoinkin saan tilaisuuden kahden kesken puhua kanssasi, hän\nvirkkoi astuessaan neitsyen kammioon eli oikeammin vankikoppiin, sillä\nkajuutan sisustus oli kaikkea muuta kuin sopiva ritarintyttären\nolosijaksi.\n\nTyttö käännähti nopeasti ympäri vuoteellaan, jossa oli levännyt kasvot\nseinään päin käännettyinä.\n\n-- Sinäkö se olet, Henrik? Etkö ilmaise itseäsi ja joudu vaaraan, kun\ntulet tänne minun luokseni?\n\n-- En, rakkaani. Tulen luoksesi itse Vogelin käskystä. Hän tahtoo\nhoitaa aarrettaan, ja nyt kun ankara lumimyrsky meitä uhkaa, käski hän\nminun tulla sinua vaalimaan -- mitä käskyä, kuten voinet arvata, ilolla\nnoudatin.\n\nHän istui pian Klotilde sylissään ja suutelo toisensa perään paloi\nheidän huulillaan.\n\n-- Ja sinä aijot paeta tuonne kylmään maahan kaukana Pohjolassa,\nasuttua noiden villien ihmisten pariin -- minun tähteni?\n\n-- Niin, armaani, tahdon suojella sinua haukan kynsiltä. Ne eivät saa\nkovinkaan syvälle tunkeutua sinun valkoiseen, hienoon hipiääsi. Ja joka\npäivä tapaamme toisemme ja neuvottelemme, kunnes vihdoin koittaa päivä,\njolloin saan omanani puristaa sinut sydäntäni vastaan. Tiedäthän että\nolen onnistunut saamaan uskollisen liittolaisen aikeissani Halfdanista,\nSverkerin linnavoudista.\n\n-- Ja jos aikeesi raukeavat tyhjiin?\n\n-- Silloin tahdomme kuolla yhdessä. Tiedä etten tahdo elää sen päivän\nyli, jona sinä lahjoitat Sverkerille kätesi ja sydämesi.\n\n-- En ikinä ole lempivä häntä, senhän jo tiedät, Henrik!\n\n-- Mutta jos hän pakoittaa sinua, tahi houkutuksilla ja\nhyväilyillä -- --\n\n-- Elä lausu moisia sanoja, minä en myy itseäni, kuten sinä ja\nseuralaisesi kauppaavat tavaroitaan muutamista vaivaisista\noravannahoista. Tavaraa ja kultaa oli minulla kotonani yltäkyllin.\nMutta tekivätkö no minut onnelliseksi? Eivät! Luuletko niinmuodoin,\nettä moisilla keinoilla voisi valaista synkkää kotitaloa, joka minua\nsiellä odottaa!\n\nTyttö vetäytyi lähemmäksi lemmittyään, ikäänkin täten etsien suojaa\nkauheita ilmiöitä vastaan, joita mielikuvitus loi hänen eteensä. Mutta\nsuojaa hän tarvitsi muutoinkin, sillä samassa tunsivat he ankaran\ntärähdyksen, kuten olisi alus nakkautunut jollekin karille. Se natisi\nkaikissa liitteissään ja laivan heilahdukset kävivät niin ankariksi,\nettä heidän täytyi lujasti tarttua lähinnä olevaan kiinteään esineesen,\njotta eivät sinkoutuisi seinältä toiselle. Hetkisen kuluttua tuli\nkuitenkin tyven, mutta voitiin nähdä miten \"Sturm\" keikkui paikallaan\npääsemättä rahtuakaan eteenpäin.\n\n-- Nyt vaara on ohitse, virkkoi Henrik Fuchs iloisin katsein. Nyt voin\njälleen mennä kannelle ja jättää sinut unelmiesi valtaan. Hyvästi,\nKlotilde! Rohkeutta! Me emme voi toisiamme unhoittaa.\n\n-- Ei, sitä emme voi! tyttö vastasi ja kietoi kauniit, valkoiset\nkäsivartensa rakastajansa kaulaan. -- Sitten Fuchs riensi takaisin\nkannelle.\n\nMeri oli taasen entisen näköinen. Aallokko oli tosin ankara ja myrskyä\njatkui yhä, mutta ilma oli selvinnyt ja pullistuneet purjeet\nkuljettivat alusta hyvää vauhtia matkan päämäärää kohti.\n\nVogel tuli synkän näköisenä Fuchsia vastaan. Hänen katseissaan voi\nlukea hieman epäluuloa.\n\n-- Oletko rauhoittanut häntä?\n\n-- Hän ei sano pelkäävänsä myrskyä. Ennenkin on hän isänsä seurassa\nsaanut kokea lumimyrskyjä Itämerellä, hän minulle kertoi.\n\n-- Hyvä! Voit niin ollen jälleen mennä entiselle paikallesi. Luulenpa\nmuutoin, että piakkoin saamme maata näkyviin, virkkoi Vogel heidän\nastuessaan keulaan päin. -- Voitko nähdä tuota tummaa juovaa etäällä?\nNe ovat ulkokarit, saariston ulkopuolella.\n\nFuchs seisoi hetkisen koettaen teroittaa näköään. Sitten hän lausui:\n\n-- Tuo musta pilkku pakenee edellämme, se ei siis voi olla kallio.\nPidän sitä ennemmin aluksena, joka pyrkii samaan satamaan kuin mekin.\nMaltahan, nyt voin selvästi nähdä, ettei siinä ole yksi vaan useampia\nlaivoja. Mitähän ne mahtavat olla?\n\n-- Arvoitus kyllä aikoinaan tulee selville. Kenties joku meikäläisistä,\ntahi sotaretkellä olevia norjalaisia. Ystäviä kaikitenkin, minä toivon.\nJollei niin olisi, täytyy meidän panna kova kovaa vastaan.\n\nNäin sanoen hän jätti Fuchsin ja palasi paikalleen \"Sturmin\"\nperäkannelle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSverker nousi vuoteeltaan väsyneenä levottoman yön jälkeen, nähtyään\nkirjavia unia. Jätettyään makuukammionsa hän käski kutsua luoksensa\ntähystäjän, joka myös hetikohta saapui.\n\n-- Mitä on sinulla kerrottavaa? hän kysyi tältä.\n\n-- Niin, herra, sota ja verileikki on varmaan syttyvä näillä seuduilla.\nAamun sarastaessa näimme laivaston täysin purjein kiitävän ulapalla\nohitsemme. Se on nyt ankkuroinut Porvoonjoen suulle.\n\n-- Laivasto, sanot, näitkö mitään muuta?\n\n-- Kyllä, herra, kullatuista keuloista voin päättää, että alukset ovat\ntulleet lännestä päin.\n\n-- Hyvä, virkkoi Sverker. Viesteistäsi näen, että kuninkaani Erikin\nkiertokäskyllä on ollut toivottu vaikutus ja että nyt vihdoinkin saamme\nRuotsin valtakunnasta kauvan toivomaamme avustusta pakanallisten\nnaapuriemme ja vihollistemme alituisten juonien kukistamiseksi. Mutta\nkuulehan, etkö nähnyt mitään muuta?\n\n-- En, herra.\n\n-- No niin, palaa paikallesi ja ole valmis kertomaan minulle uusia\ntietoja, kun sinua kutsun.\n\nTähystäjä kumarsi ja poistui. Sverker istui tuokion mietteisiin\nvaipuneena, sitten hän kääntyi ovella seisovaan palvelijaan.\n\n-- Bengt, käske voutini Halfdan tänne, tahdonpa hieman neuvotella hänen\nkanssaan.\n\nEnnenkuin vouti oli saapunut, tähystäjä palasi hengästyneenä Sverkerin\nluo.\n\n-- Herra, suvaitkaa antaa anteeksi rohkeuteni, mutta pidin\nvelvollisuutenani viipymättä saattaa tietoonne, että yksinäinen alus\nvastikään ankkuroi joen suuhun, lähelle meikäläisten laivoja. Hansan\nlipusta voin päättää sen olevan \"Sturmin\", jonka tuloa olette\nodottanut, herra.\n\n-- Hyvä, huudahti Sverker ja pitkitti: olen tyytyväinen valppauteesi.\n\nSamassa astui huoneesen Halfdan, muodoltaan synkempänä kuin\ntavallisesti.\n\n-- Onko väkeni taistelukuntoista, jos niiksi tulisi? Sverker kysyi.\n\n-- Minun tietääkseni se alati on valmiina sinua palvelemaan, vouti\nhieman äreästi vastasi.\n\n-- Tiedän sen ja toivon, että myöskin sinä yhä edeskinpäin olet\npalveleva minua vilpittömästi kuten kunnon miehen tulee. Mutta siitä en\nnyt tahdo kanssasi puhua. Tiedäthän, että minun ja meidän kaikkien\nherra ja kuningas Erik XI nyt aikoo asevoimalla pakoittaa niskottelevat\nhämäläiset luopumaan vehkeilyistään, hylkäämään pakanallisen uskonsa ja\nkääntymään pyhään kristinoppiin ja että hän on lähettänyt tänne\nvaltavan laivaston, jonka ylipäällikkö on hänen lankonsa Birger Jarl,\nsekä että laivasto jo on saapunut ja lepää ankkurissa joen suussa.\nMeidän velvollisuutemme on auttaa näitä jaloja uskonveljiämme taistelun\nhetkellä, mutta tätä varten tulee meidän olla täysin asekuntoisia, ja\nsenvuoksi kysyn sinulta nyt missä kunnossa väkeni on.\n\n-- Herra, toisin sanoen tarkoitat siis, että meidän vitkastelematta on\nliittyminen hänen korkeutensa Birger Jarlin sotajoukkoon?\n\n-- Olet käsittänyt minua oikein, ja minä vaadin, että käskyni hetikohta\npannaan täytäntöön. Aijon itsekin ottaa osaa retkeen.\n\n-- Mielinpä kysyä jotakin, herra. Ken on pitävä huolta siitä, minkä\nUlfried Vogelin laiva vastikään on tuonut mukanaan, sillä arvaan, että\nlasti on kallis?\n\n-- Mistä tiedät sen jo saapuneen?\n\n-- Kuulin sen keskustelustasi Klas-tähystäjän kanssa.\n\n-- Siitä seikasta olen itse pitävä huolta. Sinun tehtävänäsi, Halfdan,\non vain väkeni keralla urheasti seistä taistelun hyörinässä.\n\nHe menivät kumpikin taholleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikaiseen laskeva marraskuun-aurinko, jonka oli onnistunut hetkiseksi\nhälventää sen kasvoja peittävä pilvivaippa, hyväili valollaan\nPorvoonjoen suussa sijaitsevaa kenttää, jossa äsken juuri oli\nkamppailtu tulinen taistelu.\n\nSen säteet löivät leikkiä kypäreillä ja haarniskoilla, surullisina ne\nheijastuivat ruotsalaisten verillä tahrattuihin miekkoihin, samalla\nlähettäen viimeisen viestin elämästä Ruotsin ritareille, jotka\nhämäläisten nuolien lävistäminä rivittäin peittivät taistelutantereen\nja pakanoille, jotka silvottuine ruumiineen lepäsivät kentällä. Ne\nmuodostivat myös ikäänkuin pyhimys-sädekehän molempien päivän\nsankarien, Birger Jarlin ja Sverkerin ympärille, heidän seistessään\nerään ruotsalaisen laivan kannella ja rehellisellä kädenlyönnillä\nvahvistaessaan lupauksen miehekkäästi auttaa toisiaan jatkuvassa\ntaistelussa pakanoita vastaan, jonka tarkoituksena oli toteuttaa\nFolkungasuvun ylevä aate: puhdistaa pohjoismaat pakanallisesta\npimeydestä ja raivata tietä valolle pimeimpäänkin sopukkaan.\n\n-- Minulla on kuninkaani ja lankoni käsky tunkeutua heidän\ntyyssijojensa keskustaan ja rakentaa sinne linna, joka alati on\nmuistuttava heitä siitä, että järjestetyt yhteiskuntaolot ja vakaalla\nperusteella lepäävä uskonto ovat voimakkaammat kuin epäuskon ja\npahuuden valloilleen päässeet voimat. Ennenkuin tämä linnoitus, tämä\nHämeenlinna, kohottaikse tornejaan pilviä kohti, joista kaikki valo\ntulee, en aijo levätä enkä palata kotiini. Sinulle, Sverker, jätän\nsuojaksi ja turvaksi neljäsataa parasta miestäni. He ovat aivan varmaan\nyhdessä sinun urhean väkesi kanssa kykenevät ylläpitämään järjestystä\nkoko tällä laajalla alueella.\n\nNiin kuuluivat jaarlin sanat ja Sverker otti mielihyvällä vastaan\ntarjotun avun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPorvoonlinnan ritarisaliin on kokoontunut kolme henkilöä. Suuressa\nuunissa roihuaa hauska takkavalkea, joka luo himmeän hohteen karkeasti\nveistetyille seinille, katon poikkihirsille ja runsaalle kokoelmalle\nsotisopia, kypäreitä ja kalpoja, jotka ovat salin huomattavin koriste.\n\nSverker siirtää jakkaransa lähemmäksi liettä, tarttuu täysinäiseen\nsimasarveen, vie sen reunan huulilleen ja ojentaa sitten sarven Ulfried\nVogelille.\n\n-- Juo, ystäväni, juo pohjanmiesten tarmoa luihisi ja ytimiisi, sekä\nkiitos sinulle tunnokkaasta palveluksestasi, hän viikkaa ja pitkittää\nsitten: Sinä ja väkesi ette ainoastaan ole tehneet minulle palvelusta,\njota en ikinä ole unhoittava, te olette myös, kuten tulee miesten,\njoilla on sydän oikealla paikallaan, avustaneet kuningastani ja\nisänmaatani saavuttamaan tarkoitusperiä, jotka ovat ylevämmät kuin\ntavalliset ihmissydämen oikkujen aiheuttamat. Kiitos teille siitä!\nOjenna sarvi Halfdan-voudille; myöskin hän on tehnyt velvollisuutensa.\n\n-- Herra, puuttui Halfdan puheesen tarttuen simasarveen, tämä on\nensimmäinen hyväksymisen sana, jonka pitkiin aikoihin olen kuullut\nhuuliltasi, ja tiedät, että olen sinulle kiitollinen siitä. Mutta vielä\nenemmän olisin sinulle kiitollinen, jollet kokonaan unhoittaisi häntä,\njoka nyt yksinään ikävissään istuu neitsytkamarissa, ja joka vastikään\npäättyneessä verisessä taistelussa on saanut aikaan suurempia urostöitä\nkuin me miehet, joita ohjaa vain saalinhimoiset vietit. Näithän miten\nhän keskellä taistelun pyörteitä avusti ja lohdutti haavoitettuja ja\nkuolevia. Herra, tiedätkö minkä arvoinen se nainen on, joka miesten\nhurjimmissakin otteluissa on kylliksi rohkea vaaroista huolimatta\nantamaan apuaan kärsiville.\n\n-- Halfdan, minä käsitän tarkoituksesi. Olet kauvan kantanut vihan\nkaunaa minua kohtaan. Mitä sinulla oikeastaan on mielessä?\n\n-- Sinä et viihdy naisten parissa, herra, paitse kenties kun tunteidesi\nvaltaamana joskus vähäksi aikaa jätät simasarven tahi urheat työt\nsikseen.\n\n-- Ja tätä rohkenet sinä sanoa minulle!\n\n-- Rohkenen vielä enemmänkin, jos haluat kuulla, herra.\n\n-- Vaiti, kavaltaja! Käsitän nyt selvästi mitä tarkoitat. Vaiti, sanon\nsinulle, muutoin tiedät että käteni saattaa raskaasti kohdata päätäsi.\n\n-- Herra, luuletko sillä, voittavasi jotakin? Et; on kyllä olemassa\npahempia kateuden voimia kuin minä, jotka sinua väjyvät.\n\n-- Mitä tarkoitat? Sverker kiivastuneena tokasi.\n\n-- Muistatko jaloa puolisoasi, herra?\n\n-- Margitiako!\n\n-- Niin, Margitia. Hänen tomunsa huutaa kostoa, ja toinen kostaja on\njonakin päivänä vielä astuva eteesi.\n\n-- Edvin! Nyt ymmärrän. Sinä ja hän olette tehneet salaliiton minua\nvastaan. Mutta malttakaahan, te ette ole minua kukistava. Ja sinä,\nUlfrid Vogel, elä kallista korvaasi kuulemaan tuon katalan voudin\njuonia. Hän tahtoo vahingoittaa minua syystä, etten ole antanut hänen\nominpäin täällä hallita. Sinä, Vogel, olet luottanut minuun ja tehnyt\nminulle palveluksia, joita en koskaan ole unhoittava; kiitän sinua\nniistä ja vakuutan, että milloin tahansa saavut näille maille, olet\naina oleva tervetullut vieras luonani.\n\n-- Ja nyt -- olet oikeassa, tyttö on yksinään neitsytkamarissa --\ntahdon mennä hänen luokseen ja näyttää hänelle, että se on sydämeni,\njoka on tahtonut riistää hänet pois niistä oloista, jotka kenties vielä\novat hänelle rakkaammat kuin Pohjolan lumi ja pohjoismaalaisen lempi.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSverker antoi hetkiseksi kaikkien painostavien mietteiden hälvetä. Hän\ntunsi itsensä tällä haavaa niin pirteäksi ja kevyeksi sydämeltään, mitä\nhän viime aikoina vain aniharvoin oli ollut. Kenties oli simasarven\nuuttera kulku miehestä mieheen äsken ritarisalissa puolestaan sekin\nsaanut nuo synkät mietteet poistetuiksi.\n\nNopein askelin hän kiiruhti kammioon, jonne oli kätkenyt ryöstetyn\naarteensa. Hän tapasi tytön istuvana huoneen akkunan luona, josta hän\nantoi katseensa liidellä ulos ja seurata ilmiöitä Linnan lähitienoilla.\n\nHänen huoneesen astuessaan tyttö kuitenkin nopeasti kääntäikse\nkatsomaan kuka häntä häiritsi vankikammiossaan; se oli hetken työ,\nmutta Sverker kuitenkin ennätti nähdä, että tyttö oli itkenyt.\n\n-- Kas niin, jalo neitsyni, hän reippaasti virkkoi, kohota pääsi\npystyyn, ja unhoita kaikki katkerat unelmat! Et ole joutunut\nkotkanpesään, vaikka olen vastoin tahtoasi antanut tuoda sinut tänne\nvieraasen maahan. Ja tiedätkö, Klotilde, miksi niin sinua ikävöin,\nmiksi tein niin suuria uhrauksia saadakseni sinut omakseni? Senvuoksi\nettä sydämeni, ensi hetkestä saakka kuin sinut näin, on ikävöinyt\nsaada sykkiä sinun sydämesi lähellä. Tiedäppä, Klodilde, että\npohjoismaalaisen rakkaus ja pohjoismaalaisen uskollisuus ovat pyhiä ja\npidetään suuressa arvossa, ne eivät voi pettää, eikä niitä voida\nkuolettaa.\n\nTyttö kääntihe hitaasti puhujaan päin, nousi istuimeltaan ja tarttui\nikäänkuin tukea etsien vieressään olevaan pöytään, kuten saisi hän\nsiitä rohkeutta vastatakseen.\n\n-- Päällikkö! En kaipaa rakkauttasi, sillä lempeä ja kaikkea muuta\nhyvää olen yltäkyllin saanut nauttia kotonani etelässä. Teidän\npohjoismainen uskollisuutenne voi tosin olla suuri, en tahdo siitä\npuhua, kun niin vähän sitä tunnen; mutta meillä pidetään naisenryöstöä\nsuurimpana häpeänä, joka miehen osaksi saattaa tulla.\n\n-- Klotilde, sinun kovat sanasi eivät minua loukkaa, sillä voinhan\narvata, että ne ovat koti-ikävän ja eronhetken katkeruuden synnyttämiä,\nne eivät minua loukkaa, koska tiedän, että on koittava päivä, jolloin\nsydämesi kylmyys on muuttuva lämmöksi ja hempeydeksi, kuten talvinen\nkinos täällä Pohjolassa helposti sulaa kevät-auringon lämmittävistä ja\neloatuottavista säteistä. Ja samatenkuin luonto tällöin niin ihanana ja\njääkahleistaan vapautettuna herää kesän riemuisaan eloon, niin sinäkin\nvielä kerran, kun olet oppinut minua oikein rakastamaan, olet heräävä\nnäkemään että aikomukseni ovat olleet mitä puhtaimmat ja että olen\ntahtonut sinulle kaikkea muuta kuin pahaa. Että olen valinnut tämän\nkeinon saadakseni omata sinut, sitä ei sinun tule moittia. Sydän ei\nkeinoja valitse, kun se tahtoo äänensä kuuluville, samatenkuin\nluontokaan vapautensa puolesta kamppaillessaan ei hylkää mitään keinoa,\njolla voi saavuttaa tarkoituksensa. Koska olet nähnyt myrskyn säästävän\nhentoa kukkaista tahi talvipakkasen säälivän metsän koitoja lintuja,\njotka ovat jääneet jälelle muista lämpimille maille paenneista\ntovereistaan? Sinä et varmaankaan ole minua kauvemmin tuomitseva, kun\ntiedät, ettei minulla ole ollut muuta keinoa saadakseni sinut omakseni.\n\n-- Päällikkö, minä en ikinä ole sinua lempivä, olkoon aikeesi miten\nylevät tahansa. Minun rakkauteni on juurtunut tuonne kotimaani\nmaaperään ja se ei ikinä enää ole versova eloon, jollen saa onnellisena\nkuin muinoin astella sen polkuja. Mutta tahdonpa kysyä jotakin, koska\nnäyttää olevan sovelias hetki päästä selville toistemme ajatuksista:\nMitä sinä minusta tahdot?\n\n-- Tahdon sulkea sinut syliini puolisonani, tahdon vaalia sinua kotini\nkalleimpana aarteena, samoinkuin muinoin vaalein _häntä_, Margitia,\nautuaasti kuolon uneen vaipunutta Margitiani. Tahdon sinusta saada\näidin Edvinilleni, joka niin kauvan on kaivannut äidin hellää hoitoa.\n\n-- Siinäkö kaikki? Ja sinä luulet todellakin, että minä muutamien\nkauniiden sanojen ja lupausten vuoksi ottaisin vaivakseni kaiken tämän\nja unhoittasin täydellisesti kaikki mikä sitoo minut kotiini tuolla\netelässä; sitoo minua siihen, mikä minulle tähän saakka on ollut\npyhintä ja kalleinta maailmassa. Ei, päällikkö, niin helposti ei\nsaksalaisen ritarin tytärtä voida ostaa, niin helposti ei naista saada\nunhoittamaan entisyyttä. Tosin voit väkivallalla pakoittaa ja pitää\nminut vankinasi täällä, sillä väkivaltaa vastaan on käsivarteni liian\nheikko; mutta rakkauttani et voi sitoa kahleisiin, siitä määrään minä\nyksin, ja kuten jo sanoin, on se jo lujasti juurtunut kotoisaan\nmaaperään.\n\nSverker, joka intohimonsa valtaamana ja tuntien valtansa jo oli aikonut\ntyynnyttää neidon ylikuohuvaa vihanpurkausta, suutelolla ja syleilyllä,\nhuomasi nyt joutuneensa alakynteen väittelyssä ja seisoi epäröiden\npaikallaan ja hänen katseensa hapuili avuttomana sinne tänne. Vihdoin\nhän otti muutamia askeleita ovelle päin ja laskien oikean kätensä\novenripaan lausui:\n\n-- Tunnemme nyt toistemme mielenlaadun; on hyvä, että ensi myrsky on\nohitse. Toivokaamme että jo seuraava päivä on koittava valoisana ja\nrauhallisena, kuten aina on laita myrskyn ja pimeyden jälkeen.\n\nHän antoi neidolle lämpimän katseen, johonka tämä vain hyvin\nvälinpitämättömästi vastasi ja jätti sitten tytön jälleen yksikseen\najatuksineen ja mietteineen.\n\n\n\n\nV.\n\n\n-- Oletpa uuttera työssä, näen mä, virkkoi Poutu, muuan hämäläisten\npäälliköistä Fuchsille, joka metsän pimeimpään sopukkaan kyhätyssä\nperäti yksinkertaisessa pajapahasessa taoskeli ja teroitti\nnuolenkärkeä, jolla hän aikoi surmata kilpailijansa Sverker-päällikön.\n\n-- Se onkin hetikohta valmis ja minä vakuutan, että se on tekevä\ntehtävänsä. Näin sanoen Fuchs tarttui nuolen varteen ja sinkosi sen\nläheistä puuta kohti. Vinkuen nuoli halkaisi ilmaa ja uppoutui syvälle\npuun runkoon. -- Luulenpa, että se kelpaa, vai mitä arvelet? hän kysyi\nällistyneeltä hämäläiseltä.\n\n-- Sinä olet jo ennemmin harjoittanut asesepän ammattia ja kykenet\nkilpailemaan parasten miestemme kanssa.\n\n-- Erehdytpä, ystäväni. Mutta hyvän asian puolesta taistellessa kaikki\nesteet suistuvat maahan, ymmärrätkö? Vielä muuan seikka, Poutu.\nSaxbyssä luullakseni parhaillaan juodaan ja mässätään. Arvelen, ettei\nolisi haitaksi aikeillemme, jos liittyisimme joukkueesen. Juopuneen\nmiehen suusta näet voi aina saada kuulla jotakin uutta. Mutta kuulehan,\nolin peräti unhoittaa, oletko nähnyt linnavouti Halfdania?\n\n-- En.\n\n-- Mutta minä olen hieman puhellut hänen kanssaan. Hän on sitä mieltä,\nettä aikeemme nyt ovat onnistuvat, sillä Sverker on niin täydellisesti\nrakkaushurmeensa vallassa, ettei hän muista mitään muuta. Kuulin myös,\nettei tyttö vielä ole antanut vähääkään lähennellä itseään.\n\n-- Tao siis raudan kuumana ollessa.\n\n-- Niin olen tehnyt ja olen vastakin tekevä, siitä voit olla huoletta.\nMutta käykäämme nyt toisten luokse.\n\nHe vaelsivat eteenpäin pensasten ja risukkojen välitse; ensi lumi oli\nluonut hienon peitteen maahan. Pian he seisoivat pitkän synkän\nrakennuksen edustalla, joka oli täydellisesti pimeä, mutta josta\nkuitenkin kuului epäselvä puheen hörinä. He astuivat sisään rakennuksen\npäätyseinällä olevasta matalasta ovesta.\n\nKirjava taulu tarjoutui heidän eteensä. Valtavan tukkinuotion ääressä\nistui joukko miehiä ja naisia, saksalaisia ja hämäläisiä veljellisessä\nsovussa. Viini valui virtoinaan, kiroukset, leikkipuheet, hellät\nkuiskaukset, ja lemmenvalat sekä runsaiden voittosaalisten lupaukset\nolivat tämän yötisen seurueen keskusteluaiheina.\n\nMolempien miesten astuessa huoneesen syntyi hetken äänettömyys ja\nuseita käsiä ojennettiin heitä kohti ikäänkuin kutsuen heitä ottamaan\nosaa iloisiin juominkeihin. Mutta he eivät olleet huomaavinaan näitä\nhyväntahtoisia kehoituksia, vaan istuutuivat sen sijaan kahden kesken\nyksinäiseen soppeen, jonka noesta mustuneet seinät tekivät vallitsevan\npimeyden vielä syvemmäksi.\n\n-- Ystäväni, Fuchs kuiskaten virkkoi Poutulle. Kohta olet näkevä miten\nvalhe ja petos viettelevät ihmisen ansaan, jollei hän osaa varoa niiden\nmairittelevaa imartelua. Nämät minun maamieheni ovat oikeita mestareja\npyytämään toisia verkkoonsa.\n\nHe lupaavat paljon, mutta eivät täytä mitään. Kuulethan miten he\nvannovat uskollisuusvaloja teidän naisillenne luvaten ensi kevännä, kun\nmeri on vapautunut jääkahleistaan, palata tänne takaisin heitä\nnoutamaan vaimoikseen rikkauteen ja onneen. Ja naiset kuuntelevat\nhalukkaasti heidän kauniita lupauksiaan. Mutta tiedätkö, Poutu, he\neivät koskaan ole pitävä sanaansa. Ainoastaan keinotellakseen itselleen\nteidän omaisuutenne ja tavaranne he koettavat nyt saada naiset\npuolelleen. Olet vielä kerran näkevä, että olen puhunut totta.\n\n-- Jos niin on laita, vastasi Poutu, niin on meillä silloin\nkaksinkertainen aihe tarttua aseisiin kavaltajia vastaan, sekä\nmaamiehiäsi, että heidän ystäväänsä, päällikkö Sverkeriä vastaan.\nNiinkö tuo oppi, jota he miekoin tahtovat meille tyrkyttää, on heitä\nopettanut menettelemään lähimäisiään kohtaan? Silloinhan meillä on\ntäysi oikeus hyljätä mokoma uskonto, se ei suinkaan ole parempi sitä,\njonka puolesta olemme vannoneet taistelevamme viimeiseen hengenvetoon\nja viimeiseen mieheen saakka, jos niin on tarvis.\n\nPoutu tämän lausuttuaan nousi istuimeltaan ja jätti huoneen. Ennen\npitkää myöskin Fuchs seurasi häntä ja palasi työhönsä salaiseen\npiilopaikkaan metsässä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOn synkkä joulukuun yö; kauhea lumimyrsky raivoaa. Koko seutu on\nkääritty valkoiseen usvaan ja tuuli ulvoo kamalasti honkien korkeissa\nlatvoissa.\n\nYksinäinen vaeltaja näkyy korkeiden kinosten läpi vaivoin kaalaavan\neteenpäin Linnaa kohti, joka mustan haamun tavoin kuvautuu synkälle\nyötiselle taivaalle. Nyt hän seisoo vallihaudan luona, joka eroittaa\nlinnan ympäristöstään. Tuuli raastaa hurjasti hänen pukuaan ja saattaa\narmottomalla syleilyllään hänen jäsenensä värisemään. Mutta hänen ei\ntarvitse kauvan seistä tässä harkitsemassa miten pääsisi tielleen\nilmestyneen esteen ylitse. Linnan muurissa oleva portti avautuu --\nhäntä on nähtävästi odotettu -- ja nostosilta lasketaan alas, ilman,\nettä sen ketjujen synnyttämä rätinä myrskyn ulvonnan tukahduttamana\nherättää kenenkään muun huomiota paitse noiden molempien olentojen,\njotka parhaillaan kohtaavat toinen toisensa.\n\n-- Halfdan, olet saanut vartoa kauvan, sanoo vasta tullut vieras, mutta\nen koskaan elämässäni ole moista myrskyä kokenut. Vielä joku tuokio ja\nolisin hyytynyt jääksi.\n\n-- Olen pitänyt huolta siitä, että saat hieman lämmitellä kohmettuneita\njäseniäsi, ennenkuin ryhdytään toimeen, Fuchs, virkkoi puhuteltu. --\nTule, aika on kallis!\n\nHe katosivat puolipimeään käytävään ja poikkesivat siitä vasemmalle\nolevaan kammioon, huoneesen, jonka valtavaa holvikattoa peräseinällä\nsijaitsevassa liedessä palava valkea vain heikosti kykeni valaisemaan.\n\nTänne he kumpikin istuutuivat; Halfdan otti esille ruukun, ojensi sen\nöiselle vieraalleen ja virkkoi:\n\n-- Juo, ystäväni, parasta viiniä, mitä Sverkerillä on kellarissaan.\nToivon, ettei hän itse kauvemmin enää ole juoman tarpeessa -- vai\nmiten?\n\nFuchs otti aimo siemauksen ja ojensi ruukun Halfdanille. Edellinen\nvirkkoi sitten:\n\n-- Olet kai tasoittanut tietä minulle, otaksun?\n\n-- Siitä voit olla vakuutettu. Tähän aikaan hän jo maannee sikeintä\nuntaan kuten pölkky, sillä tiedätkö, Fuchs, eilen illalla hän ei viiniä\nsäästellyt.\n\n-- Entäs _hän_, Klotilde?\n\n-- Niin, hän lienee myös unen helmoissa ja uneksinee suloisesti, että\nvapautuksen hetki hänelle on lyönyt ja että te molemmat piakkoin olette\nkoettelemusten ja kärsimysten kautta saavuttaneet päämääränne, joka\nniin kauvan on näyttänyt pimeältä ja epätietoiselta.\n\n-- Hyvä on, toveri. Kiitos huolekkaasta vartioimisestasi. Mutta nyt ei\nole, kuten äsken sanoit, aikaa vitkastella. Aikeemme voisivat helposti\ntulla ilmi ennen aikojaan ja seurauksia tästä en rohkene ajatellakaan.\nMutta sanohan minulle, Halfdan, miten minun nyt on meneteltävä?\n\nHalfdan nousi istuimeltaan.\n\n-- Seuraa minua, minä kyllä sinua johdatan. Kuten voit arvata, tunnen\nminä hyvästi paikat täällä.\n\nHe läksivät liikkeelle. Edellä kävi Halfdan ja Fuchs seurasi häntä\nkintereillä. Yön pimeydessä he vaelsivat kapeiden mutkikkaiden\nkäytävien, ovien ja kammioiden kautta ja kivipermannoilla syntyi vain\nheikko kaiku heidän varovaisista, keveistä askeleistaan.\n\nÄkkiä Halfdan pysähtyi ja kuiskasi seuralaiselleen:\n\n-- Tuolla, tämän oven takana uinuu hän, jota lemmit. Kuule, hän puhuu\nunissaan. Kuinka hän ikävöinee että vapauden aurinko koittaisi hänelle\nja että hänen sortajansa saisi ansaitun palkkansa.\n\nHe pitkittivät kulkuaan vielä tuokion; vihdoin Halfdan kuiskasi:\n\n-- Tässä on päämäärämme, ole nyt varoillasi ja elä anna intosi viedä\nsinua turmioon. Minä riennän vipusillalle voidakseni menestyksellä\navustaa pakoasi. Toivon että työsi päätettyä voit löytää takaisin samaa\ntietä kuin olemme tulleet.\n\nHän katosi ja hänen askeltensa ääni kuoli vähitellen linnan\nsokkelokäytäviin.\n\nHans Fuchs viritti joutsensa ja laittoi kuntoon nuolen. Sitten hän\nvarovasti tarttui ovenripaan ja hiipi huoneesen.\n\nKuolon hiljaisuus vallitsi kammiossa. Hän suuntasi joutsen sinnepäin,\njossa saamiensa tietojen mukaan tiesi verivihollisensa lepäävän. Vielä\nsekunti ja nuoli suhahti huoneen poikitse. Ja sen tekemä haava täytyi\nolla ehdottomasti kuolettava.\n\nHän hiipi vuoteen ääreen tullakseen vakuutetuksi aseensa tehoisuudesta.\nMutta -- vuode oli tyhjä! -- Nuoli oli vain tunkeutunut syvälle\npatjoihin.\n\nNyt oli hyvä neuvo tarpeen. Hän oli joutunut satimeen. Täytyi koettaa\npelastua pälkähästä, muuten olisi koko hänen huolella harkittu tuumansa\nrauennut tyhjiin! Kenties voisi hän sen ennen pitkää panna toimeen\nja -- onnistua, kuten oli nytkin aikonut.\n\nHän tempasi irti nuolen, otti joutsensa ja aikoi varovasti hiipiä ulos\nsamaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta -- ovi oli nyt lukossa. Hän oli\nteljetty Sverkerin makuukammioon!\n\nSamassa hän näki valoa tuikkivan pienen oven kautta, joka sijaitsi\nkammion perällä ja samassa tuokiossa Sverker kookkaine vartaloineen\nseisoi aivan hänen edessään.\n\n-- Öinen vieras, näen minä, tokasi Sverker kokoonpurtujen hampaittensa\nvälistä. Jollen erehdy, on edessäni muuan saksalaisista\nliittolaisistani. Kuulehan, Fuchs, mitä sinulla on kädessäsi? Mitä\nvarten olet jäänyt tänne toveriesi jälkeen? Ja miksi tulet luokseni\nkeskellä yötä? Kysymykset seurasivat toisiaan nopeasti kuin salamat,\nsamalla kuin Sverkerin viha yhä enemmän alkoi kuohua yli äyräittensä.\n\nHans Fuchs ei vastannut sanaakaan, eikä hän myös siirtynyt paikaltaan.\nVallitsi hetkisen äänettömyys, jonka kestäessä Sverker katseillaan\nmitteli vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Sitten hän kiivaasti\nlähestyi tätä ja tarttui niin tarmokkaasti Fuchsin käsivarteen, että\njoutsi nuolineen putosi permannolle.\n\n-- Luuletko etten tiedä miksi tänä yönä olet tänne tullut? Olet\nnäytellyt hyvästi osaasi, mutta minä vielä paremmin. Mutta tehdäkseni\nlopun kaikista salajuonista ja vapauttaakseni sinut kaihostasi, koska\net ikinä saa omistaa _häntä_, joka uinuu tuolla toisessa huoneessa,\ntahdon palkita sinut ansiosi mukaan.\n\nSamassa hän tarttui kilpailijansa kurkkuun ja nakkasi hänet kumoon\nlattialle, sitten hän tarttui Fuchsin pudottamaan nuoleen ja iski sen\nsyvälle tämän rintaan. Vahingon-ilolla hetkisen kaatunutta katseltuaan,\nhän tarttui tämän hengettömään ruumiiseen ja heitti sen ulos ovesta. --\nNyt olen valmis paluumatkaan, kun tehtäväni on suoritettu, hän\nitsekseen jupisi. Mutta arvelenpa, että Halfdan seisoo vipusillan luona\nsinua odottaen ja iloissaan luullen päässensä Linnan herraksi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPäivän aurinko nousi veripunaisena Sverkerille, mutta veripunaisena se\nmyös nousi Klotildelle, hänelle, joka ei voinut lahjoittaa lempeään\ntuolle miehelle, joka niin kiihkeästi oli sitä kerjännyt. Ja oliko\nhänellä edes oikeutta vaatia rakkautta? Koskapa on sorrettu\nsortajalleen antanut sitä, mikä syntyy ja versoo vain vapaudessa, joka\nilman mitään pakkoa lähentää kahta sielua toisiinsa? Oliko hän millään\ntavoin osottanut että se oli rakkaus, tuo ylevä tunne, joka voi kaikki\nuhrata, mikä sai hänet siten menettelemään? Eiköhän se päinvastoin\nollut halpaa himoa koettaa millä keinoin tahansa saada tahtonsa\nperille, ja raakojen palkkalaistansa avulla hävittää toisen koko\nelämän-onnen? Ja nyt hän oli päälle päätteeksi kostonhimosta\nsammuttanut viimeisen toivon kipinän, joka onnettomalla tytöllä vielä\noli jälellä elämässä. Sverker oli saanut aikaan Klotilden turmion. Hän\nei yhtään tullut ajatelleeksi, että hän samalla kertaa valmisti oman\nperikatonsa.\n\nTämän Sverkerin makuukammiossa tapahtuneen kohtauksen jälkeen\nkoittavana aamuna siirrymme Klotilden huoneesen. Mutta nyt hän ei istu\nyksin ikävissään, hän on viime aikoina saanut ystävän Sverkerin\npojasta, nuoresta Edvinistä.\n\n-- Tänä yönä on kauheita seikkoja tapahtunut Linnassa, virkkoi tämä.\nMinun isääni vastaan on tehty murhayritys, mutta hänen onnistui voittaa\nvastustajansa ja antaa hänelle surmanisku.\n\n-- Miksi kerrot minulle moisia uutisia! Klotilde kärsimättömästi\nhuudahti.\n\n-- Niin, sillä kuulin. Halfdan voudilta, että isäni surmaama mies oli\nsinun maamiehiäsi, joku, josta sinä paljon pidät; vaikka tiedänkin,\nettä tuotan sinulle surua kertomalla ystäväsi kuoleman.\n\n-- Hans! Tämä ainoa sana pääsi tytön kalpenevilta huulilta, sitten hän\nvaipui syviin mietteisiin.\n\nPitkän aikaa vallitsi kuolon hiljaisuus. Sitten astui poika hänen\nluokseen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi.\n\n-- Anna minulle anteeksi! En voinut tietää että kertomukseni tekisi\nsinut niin surulliseksi.\n\n-- Sinä et ole tehnyt minulle mitään pahaa, tyttö vastasi lempeästi\nhyväillen pojan päätä; se oli eräs toinen seikka, joka sai minut\nunhoittamaan, etten ollut yksin.\n\n-- Kenties et pidä siitä, että niin usein tulen luoksesi, Edvin kysyi.\nMutta minun mielestäni sinä olet niin yksin. Ja tiedätkö, päivät ovat\nminustakin niin pitkiä. Eihän minulla ole ketään, joka minua muistaisi.\n\n-- Onhan sinulla, lapseni, isäsi. Minulla sitävastoin ei ole ketään.\n\n-- Mutta hänhän rakastaa sinua ja on tuonut sinut tänne olemaan minulle\näitinä, jotta minulla olisi puhekumppani pitkinä talvi-iltoina. Mutta\n-- en oikein tiedä miten sanoisin. Luulen, ettet pidä siitä, että isäni\nsinua lempii. Onko se totta? Ja sen ohessa kuulin Halfdanilta, ettet\nole onnellinen luonamme, että tahdot takaisin synnyinmaahasi jälleen.\n\n-- Lapsi, voit olla oikeassa, mutta kaikkea tuota sinä et käsitä.\n\n-- Ei, sitä en käsitä. Mutta minulle tulisi niin ikävä, jos lähtisit\npois. Ikävöin niin kovasti äitiäni ja kun sinä tulit tänne luulin, että\nolisit yhtä hellä kuin hänkin.\n\n-- Oliko äitisi alati iloinen ja hellä?\n\n-- Oli, tiedätkö, hän oli niin hyvä. Mutta hän itki niin kovasti usein.\n\n-- Miksi hän sitten itki? Eikö isäsi hänestä pitänyt?\n\n-- Sitä en tiedä sanoa. Olin silloin niin pieni. Mutta sen voi hän itse\nparemmin kertoa sinulle ja hän voi myös varmaan tehdä sinut niin\nonnelliseksi, ett'ei sinun ole tarvis ajatella poismatkustamista.\nMenenkö sanomaan hänelle, että hänen pitää useammin käydä luonasi eikä\nantaa sinun istua täällä yksinäsi.\n\n-- Ei, ei, Edvin, sitä et saa tehdä. -- --\n\nHänen puheensa keskeytyi tässä, sillä samassa astui Sverker huoneesen.\nHänen kasvonsa olivat synkemmät kuin tavallisesti ja ankara\nmielenliikutus, jonka vallassa hän vielä oli, sai aikaan sen, että\nhänen käyntinsäkin oli hieman horjuvaa. Sanaa sanomatta hän istuutui\nlähimmälle tuolille, sitten hän katsahti poikaan ja viittasi\nvastaiselle ovelle.\n\nEdvin käsitti hänen tarkoituksensa ja poistui huoneesta.\n\nHitaasti hän nyt kääntyi Klotildeen ja virkkoi matalalla äänellä:\n\n-- Arvoitus alkaa lähetä ratkaisuaan.\n\n-- Mitä sillä tarkoitat, päällikkö? Klotilde kysyi.\n\n-- Tarkoitan että vapautuksen hetki sinulle, jalo neito, kohta on lyövä\nja että voit jälleen kiinnittää ne siteet, jotka minä mursin.\n\nKuolonkalpeus nousi Klotilden kasvoille nämät sanat kuullessaan, mutta\nhän kokosi voimansa, nousi seisomaan ja vastasi:\n\n-- Konna, sanoit sen itse, arvoitus alkaa lähetä ratkaisuaan; olen nyt\npäässyt selville siitä, mimmoinen sinä itse asiassa olet. Jo\naikaisemmin olin sitä aavistanut, nyt sen tiedän varmasti. Sinä olet\ntoivonut saavuttavasi minun rakkauttani, olet luullut, että minä\nmukautuisin sinun oikkuihisi. Jospa olisinkin voinut sen tehdä\n_aikaisemmin_, nyt en sitä enää voi. Ja vielä muuan seikka: Sinun\nomaatuntoasi, päällikkö, rasittaa jo entisen puolisosi kuolema; lisää\nsiihen vielä uusi väkivallantyö, niin mitta tulee pian täyteen.\n\nHän vaipui tuolille istumaan ja nyyhkytti äänekkäästi. Hänen voimansa\nolivat nyt murretut. Mutta tappiossaankin hän oli saanut voiton: hän\noli saanut suoraan lausua ajatuksensa, hän oli saanut kostaa\nsortajalleen tuosta kipeästä sydämenhaavasta, jonka tämä oli hänelle\ntuottanut surmaamalla hänen lemmittynsä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSanoma Hans Fuchsin murhasta levisi nopeasti ja pian oli huhu tullut\nhämäläistenkin kuuluville, joiden kunnioituksen ja luottamuksen tämä\noli saavuttanut heihin liittymällä ja heidän parissaan taistellessaan\nruotsalaisten päälliköiden ja maamiehiensä salajuonia vastaan. Ja tämä\nhuhu muuttui pian varmuudeksi, kun sen vahvisti olosuhteisiin niin\nperehtynyt henkilö, kuin Halfdan, Linnan vouti, joka otettuaan niin\ntuntuvassa määrin osaa salaliittoon Sverkeriä vastaan, katsoi\nturvallisuudelleen varmimmaksi joksikin aikaa poistua niin etäälle,\netteivät herransa vihanpurkaukset häntä saavuttaisi.\n\nMutta tähän huhuun liittyi ennen pitkää vielä toinenkin, ja tästä\njohtui välittömästi ne tapaukset, jotka murtivat mahtavan Sverkerin\nvallan ja joksikin aikaa taannuttivat valon ja kristinuskon saavuttamat\nvalloitukset, jotka Birger Jarl oli Suomen rannikoilla voittanut. Tämä\nhuhu kertoi miten Sverker kostoksi hyljitystä rakkaudestaan omin käsin\noli murhannut Klotilden, tuon kauniin hempeän aatelisneidon, jonka\npovessa Sverkerin tunteet eivät löytäneet vastakaikua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä maaliskuun päivänä samosi hyvästi asestettuja parvia hämäläisten\nenimmin karaistuja ja taistelukuntoisimpia miehiä Sverkerin lujaa\nlinnaa kohti. Täällä tosin aavistettiin moisia aikeita olevan tekeillä,\nmutta ei voitu odottaakaan hyökkäystä näin aikaiseen ja senvuoksi\ntulivat linnan asujamet peräti yllätetyiksi eivätkä olleet valmiit\nvastarintaan. Hämäläiset senvuoksi onnistuivat täydellisesti\naikeissaan, sitäkin paremmin kun heillä oppaanaan ja neuvonantajanaan\noli mies, joka tunsi linnan ja sen lähitienoot niin perinpohjin kuin\nHalfdan-vouti. Taistelusta sukeutui vain lyhytaikainen ottelu linnan\nportilla, jossa kamppailussa linnanväen vähälukuisuutensa vuoksi pian\ntäytyi peräytyä.\n\nLinna oli nyt tulvillaan hämäläisiä ja kohta oli Poutu miehineen linnan\nhaltijana; he koteutuivat sinne piankin ja linnan runsaat muonavarat\nolivat heille tervetullut saalis.\n\nSverkerin verityöt olivat tulleet kostetuiksi. Toki -- se ei kuitenkaan\nvielä ollut aivan täydellinen, sillä Sverker itse ei vielä ollut saanut\ntuta voittajien vihaa. Mutta pian löi hänenkin hetkensä, pian sai\nhänkin seista niiden edessä, joita hän ennemmin oli halveksinut, kun\nnäiden aikoinaan täytyi väistyä ylivoiman tieltä Porvoonjoen suulta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä kerran viemme lukijan Linnan ritarisaliin, jossa kopea päällikkö\nmuinoin joi saksalaisen liittolaisensa Ulfried Vogelin maljan\nkuohuvasta simasarvesta.\n\nNytkin leikkivät liekit iloisesti avarassa liedessä, mutta tänne ei ole\ntällä erää kokoontunut ainoastaan kolmihenkinen seurue, koko sali on\ntäynnä päivän paahtamia, tanakoita miehiä, jotka nyt vain odottavat\nsaada nähdä voittonsa lopullisesti ratkaistuna.\n\nKauvimpana roihuavan takan ääressä istuu kaksi henkeä -- Poutu ja\nHalfdan-vouti -- ja heistä oikealle seisoo kädet sidottuina selän\ntaakse Linnan herra pää kumarassa ja katse harhaillen pitkin rönsyistä\nkivipermantoa.\n\nPoutu ja Halfdan neuvottelevat keskenään ja etupäässä näyttää\njälkimmäisen mielipide olevan ratkaiseva.\n\n-- Arvelen ettei meillä ole muuta tehtävää, kuin perata Linna sen\npahimmasta rikkaruohosta, sen jälkeen on kaikki mukautuva itsestään\ntahtomme jälkeen, virkkaa Halfdan.\n\nTuomittu kohottaa kiivaasti päänsä ja lähettää voudille murhaavan\nsilmäyksen.\n\n-- Sinä käärme, jota olen povellani ruokkinut, hän tokasee, vie vain\nhenkeni, mutta tiedäkin, että kosto on lepäävä päälläsi, ja kerran on\nloppusi oleva kamalampi kuin minun nyt.\n\nHänen ei anneta puhua loppuun. Poutun viittauksesta tarttuu muutamia\nhämäläisiä Sverkeriin ja vievät hänet ulos käytävään, luukulle, joka\njohtaa vankityrmään, pirullisimpaan, minkä ihmisjärki koskaan on\nsuunnitellut, ja jossa Sverker itse on niin monta onnetonta antanut\nsiirtyä ijankaikkisuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämäläisten ylivalta Linnassa oli kuitenkin lyhyt-ikäisempi kuin he\nitsekään osasivat aavistaa. Huhu heidän valloituksistaan ja\nmielivaltaisuudesta, jolla he kohtelivat niitä maamiehiään, jotka\npysyivät kristinuskolle ja Ruotsin vallalle uskollisina, saapui ennen\npitkää Birger Jarlin perustamaan Hämeenlinnaan ja täältä lähetettiin\nvoimakas sotajoukko heitä kukistamaan. Tämä onnistuikin täydellisesti\nja Linnan päälliköksi asetettiin nyt Edvin Sverkerinpoika, joka alati\noli ollut ruotsalaisten puolella ja hartaasti toivoi, että rauha ja\njärjestyneet yhteiskuntaolot saisivat jalansijaa Suomen rannikoilla.\n\nSen päivän iltana, jona hämäläisten uhittelevien laumojen viimeisten\njäännöksien oli täytynyt ainiaaksi peräytyä, tapaamme Edvinin, joka\nnyttemmin on voimaksi keski-ikäinen mies, seisomassa isännä linnan\nkuistilla. On kaunis keskikesän-ilta ja aurinko on juuri mailleen\nmenossa. Hän laskee kätensä ristiin, yksinäisyydessä on luonnon ihanuus\nhänet lumonnut, kääntää katseensa taivasta kohti ja virkkaa itsekseen:\n\n-- Kiitän sinua, Herra, siitä, että annoit kaiken päättyä täten ja\nkäänsit pahan hyväksi. Kiitän sinua, että opetit minun vaeltamaan\ntoisia teitä kuin esi-isäni ovat tehneet. Linnan muurit ovat kai\naikoinaan luhistuvat kokoon soraläjäksi. Mutta tältä seuduin on valo\nleviävä, valo, joka tulevaisuudessa myöskin vastoinkäymisen hetkinä voi\njalostaa ja antaa voimia myrskyn voittamiseen.\n\n\n\n\n\n\nKAKSI YÖTÄ.\n\nHistoriallinen kertomus.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKertomuksemme vie meidät Älgsjön saareen, Inkoon saaristossa syyskuun\niltana v. 1789. [Muutamissa kohdissa on tässä poikettu historiallisesta\ntotuudesta, jotta kertomus tulisi jännittävämmäksi.] Syksy on jo\ntodenteolla käsissä, sade pieksää ruutuja ja myrskyn kamala ulvonta\nympäröivässä hongikossa kuuluu pieneen tupaseen saakka, jota valaisee\nvain aimo halkonuotio nokisessa liedessä. Kreeta, kalastajan vaimo,\nvalmistelee parhaillaan kelpo jauhopuuroa itselleen ja miehelleen, joka\non kokemassa kalan pyydyksiään. Hänen hoikka vartalonsa kuvastuu\ntummana varjona loimuavaa liettä vastaan ja hehku tekee ruusut hänen\nposkillaan vieläkin punaisemmiksi. Suuret siniset silmät seuraavat\nuneksuen liekkien levotonta leikkiä ja hänen ajatuksensa näyttävät\nvaeltavan kaukana tästä kodista, jonka sielu ja auringonsäde hän\nkuitenkin on syksymyrskyissä ja pimeydessä.\n\nKolme vuotta takaperin oli Michelsson viettänyt häitään hänen kanssaan\npappilassa. Hän muistaa peräti tarkoin tämän hetken ja miten hän papin\nparhaillaan vakavasti tehdessä selkoa uskollisuudesta ja rakkaudesta\nhyvinä ja kovina aikoina, tuli katsahtaneeksi erääsen sulhaspojista,\nnuoruudenystäväänsä Oskar Brandtiin, joka alakuloisena ja kyyneleet\nsilmissä seisoi paikallaan; mutta tämän takana hän näki isänsä tuimat\nkasvot, ja Kreeta käsitti, ettei hänen kohtalonsa enää ollut\nmuutettavissa.\n\nJa Michelssonin koti oli ensi hetkestä lähtien ollut onnellinen, sillä\nitse hän oli kelpo mies, joka piti Kreetaa kuten silmäteräänsä eikä\najatellut muuta kuin hänen onneaan. Kuinka voisi hän siis olla muuta\nkuin kiitollinen miehelleen ja voimiensa mukaan koettaa säästää ja\nlisätä heidän pieniä ansioitaan sekä mukautua Jumalan hänelle suomaan\nkohtaloon. Mutta joskus -- hän ei sille voinut mitään, -- tapahtui,\nettä ajatukset tahtomattakin riensivät takaisin entisiin aikoihin,\njotka auttamattomasti olivat ohitse, jolloin hänen ja Oskarin\nnuoruudenlempi oli tulisimmillaan ja he kumpikin rohkeasti katsoivat\nkohti tulevaisuutta varmoina onnestaan. Mutta sitten koitti heille\nesteitä, joita kumpikaan heistä ei ollut voinut aavistaa. Isän tarmokas\ntahto pakoitti unelmat haihtumaan, mutta täten syöpyi myös katkeruutta\nsydämiin, joissa tähän saakka vain puhtaat ja ylevät tunteet, jotka\ntodellinen lempi synnyttää, olivat asustaneet. Kreetan isällä oli\njotakin -- hän ei itsekään tiennyt sanoa mitä -- Oskaria vastaan.\nKöyhyys ei siihen ollut syynä, -- sillä Kreetankaan vanhemmilla ei\nollut muuta, kuin mitä he työllään voivat ansaita ja täytyihän\nMichelssoninkin uutterasti raataa, jos mieli tulla omillaan toimeen.\nHän koetti turhaan urkkia, mikä oli syynä isän ja hänen lemmittynsä\nepäsopuun, mutta ei koskaan saanut tyydyttävää vastausta kysymyksiinsä.\nIsä oli vain jyrkästi sanonut, ettei Oskar ollut sopiva puoliso niin\nroimalle kelpo tytölle kuin Stoltin Kreeta oli. Ei siis ollut muuta\nneuvoksi kuin taipua voimakkaamman tahdon alle, koska se oli\njärkähtämätön päätöksessään. Ja hän piti liian paljon vanhemmistaan\ntahtoakseen tuottaa heille surua vanhoilla päivillä, mikä hänen\nvastustuksestaan varmaankin olisi ollut seurauksena. -- Ja Kreeta\nkoetti salata kyyneleensä ja olla iloisen näköinen kuten ennenkin; hän\noli myös alati parhaansa mukaan koettanut säilyttää onnea, jota hänen\nmiehensä hänelle koetti valmistaa.\n\nEtehisestä kuului askeleita. Hän tiesi, että se oli Michelsson,\njoka väsyneenä ja likomärkänä palasi pitkältä rasittavalta\nkalastusretkeltään. Hän työnsi puoleksi palaneet kekäleet kokoon, niin\nettä tuli jälleen sai virikettä ja alkoi iloisesti loimuta liedellä.\nKantaen kädessään aimo röykkiön kookkaita haukia astui mies nyt tupaan\niloisena ja leikkisänä kuten tapansa oli, vaikka vesi tiuhkuikin joka\nlangasta hänen vaatteistaan ja käsivarret olivat kylmästä ja\nrasituksesta kontistuneet.\n\n-- Tässä on sinulle hieman murkinaksi huomenna, eukkoseni. Olipa tänään\nkoko kova työ ulapalla. Mutta nythän jälleen ollaan kuten taivaan\nvaltakunnassa. Ja mitä näen, puurohan on jo valmis. Sepä on maistuva\nvanhalle merikarhulle, kunhan ensin saan jäseneni hieman nöyrtymään.\n\nHän meni lieden ääreen, riisui takkinsa ja hieroi mielihyvällä käsiään\nhäntä vastaan tulvivassa lämpimässä. Pukeuduttuaan sitten kuiviin\nvaatteisiin, istuutui hän hyvällä ruokahalulla pöytään.\n\nIlta-aterian, jälkeen, kun Kreetakin oli päättänyt päivän askareet,\neivät he heti menneet levolle, vaan Michelsson pani uusia puita pesään,\nnosti sitten penkin lieden ääreen, otti Kreetan polvelleen istumaan ja\nvirkkoi miettivästi:\n\n-- Kuulehan, eukkoseni, en tiedä mikä minun on, mutta tänä-iltana en\nole oikein tolallani.\n\nKreeta katsahti häneen kummastuneena; ei koskaan ennen hän ollut\ntämmöistä lausunut.\n\n-- Olet liiaksi rasittanut itseäsi tänään ja liika työ tekee ihmisen\nalakuloiseksi. Emmekö mene levolle nyt, lepo tekee mielen rauhalliseksi\nja antaa ruumiille uusia voimia.\n\n-- Neuvosi on hyvä, mutta eipä haita olla varoillaan silloin, kun\nilmassa on pahoja enteitä.\n\nKreeta säpsähti ja katsahti pelästyneenä puhujaan. Hän tiesi ettei\nOskar koskaan ollut suopein silmin katsonut Michelssonia. Kenties oli\ntämä huomannut, että Oskar jollakin tavoin häntä väijyi.\n\n-- Peloitat minua sanoillasi. Mikä sinun oikein on tänä-iltana?\n\n-- On kenties väärin ottaa asia niin totiselta kannalta, mutta luontoni\non nyt sellainen.\n\n-- Mistä sitten Herran nimessä on kysymys?\n\n-- Tiedätkö kun tulin tavalliselle kalastuspaikalleni olin kuulevinani\nlaukauksia ulapalta. En ensin niistä välittänyt, mutta kun ne alkoivat\nkuulua yhä lähempää ja yhä tiheämpään, katsoin parhaaksi lähteä\nkotiinpäin. Ja arvaapas! Kun soudin Brandtin tuvan ohitse, istui hän\nportailla ja katseli hievahtamatta ulapalle. Mitäs siinä tirkistelet?\nminä kysyin. Luulen, että Älgsjöhön saapuu vieraita tänä yönä, hän\näreästi, kuten tapansa on, vastasi. Nyt käsitin mikä oli kysymyksessä\nja tartuin airoihin sekä soudin kotiin niin että käsivarret raskivat.\n\n-- No, mutta mitä Oskar sitten tarkoitti sanoillaan?\n\n-- Etkö sitä käsitä? Pian on ryssä niskassamme. Raivoohan maassa sodan\nliekki, ja se se mies on, joka enimmin voi toista vahingoittaa.\n\n-- Herra siunatkoon! Teurastetaanko meidät sitten muitta mutkitta kuten\nsieluttomat elukat?\n\n-- Luulet kai että elämme pakanoiden keskellä ja että isoturkki kohta\non oleva niskassamme?\n\n-- Mutta saako sitten vihollinen aikaan muuta kuin onnettomuutta ja\nkurjuutta?\n\n-- Niin, siinä olet oikeassa. Ja venäläiset voivat kyllä polttaa\ntupamme poroksi ja riistää meiltä pienen omaisuutemme, jollei pikaista\napua saavu Ruotsin kruunulta; mutta meiltä itseltämme, sinulta ja\nminulta, ei ryssä ole voiva katkaista hiuskarvaakaan, niin totta kuin\nnimeni on Michelsson.\n\nBrandt oli ennustanut oikein. Kahden laivan venäläisestä laivastosta,\njoka oli ankkuroinut Porkkalan luona, oli ruotsalaisen amiraali\nRayalinin valppaudesta huolimatta onnistunut tunkeutua Älgsjöhön\nsaakka, jonka he ennen pitkää ottivat haltuunsa ja alkoivat rakentaa\nsinne laajoja vallituksia. Heidän aikeensa voi helposti arvata.\nSaaresta oli aikomus tehdä venäläisen laivaston pääasema ja täten\nvoisivat he suuresti ehkäistä merenkulkua ja ahdistella koko Uudenmaan\nrannikkoa.\n\nMutta venäläisille epäsuopa sallimus oli toisin päättänyt. Heidän niin\nhelpolla saavuttamansa voitto oli pian muuttuva tappioksi.\n\nViikkoa myöhemmin, kun varustustyöt Älgsjön toisella rannikolla olivat\ntäydessä käynnissä, suunniteltiin sen toisella rannalla toista, vaikka\npaljon vähemmän näkyvää aijetta.\n\n-- Kreeta, Michelsson eräänä päivänä lausui vaimolleen, jos tätä menoa\njatkuu, saamme kauniina päivänä vielä kuolla nälkään, sillä eihän\nmerestä voi saada kalan pyrstöäkään, siitä alkaen kun tuo joukkio on\nalkanut nuuskia ja mittailla ja meluta ja räyskiä rannoillamme. Mutta\nminullapa on tuuma. Olen alati katsonut maani parasta, vaikka en ole\nollut tilaisuudessa edes kiittää sitä siitä, että täällä olen\nsaavuttanut onneni ja elatukseni. Nyt olen kuitenkin tekevä sille\npienen vastapalveluksen, ja luulen, että sinä, Kreetani, olet kyllin\nrohkea minua auttamaan.\n\n-- Ethän vain aikone, Kaarle -- --?\n\n-- Räjähdyttää vihollista ilmaan, tarkoitat. En, sitä en kuitenkaan\ntyhjin käsineni saane aikaan. Mutta mantereella, joku penikulma täältä,\non kyllä niitä, jotka kykenevät perkaamaan Älgsjön rikkaruohoista.\n\n-- Aijot siis mennä everstin luo ja kertoa hänelle mitä täällä on\ntapahtunut ja mitä on tekeillä, ja tietenkin jätät minut tänne, jotta\nryssät saavat purkaa vihansa minuun?\n\n-- Niin, olenhan alati tahtonut sinulle pahaa!\n\n-- Ei, sitä en olekaan sanonut, mutta nyt -- --\n\n-- Tulee sinulla olemaan puolustaja poissa ollessani. Brandt on näet\nluvannut suojella sinua yhtä huolellisesti kuin mitä itsekin tekisin.\nHänen ei tule saada vihiä siitä mitä asiaa minulla on mannermaalle. En\nole koskaan täysin luottanut siihen mieheen, mitä salaisuuksiini tulee.\nLupaa ettet hänelle sitä kerro!\n\nKreetan silmiin oli tullut omituinen hohde, kuten suuri onni olisi\nhäntä kohdannut; hän vastasi iloisesti:\n\n-- Hän ei kautta kunniani ole saava mitään tietää. --\n\nOskarin ja Kreetan keskinäinen suhde tuli pian hyvin tuttavalliseksi\nOskarin ollessa hänen suojelijanaan. Kaikki nuoruuden tunteet heräsivät\npian uuteen eloon. Kreeta ei enää ollut olevinaan toisen miehen vaimo.\nHän oli kiihkeän rakkauden hurmaama neitonen, joka ei voinut muuta kuin\ntehdä rakastajalleen mieliksi kaikessa. Ja Oskar tahtoi tietysti täysin\nsiemauksin nauttia uudesta onnestaan, semminkin kun hän samalla voi\nkostaa kilpakosijalleen ja parjata tätä. Hänellä oli kuitenkin aikaa\ntuon tuostakin poistua kotoa suojattinsa luota pitemmäksi aikaa\nvakoilemaan venäläisten liikkeitä ja aikeita, kuten hän selitti\nKreetalle.\n\nTuli sitten vihdoin ilta, joka oli muodostava käännekohdan Kreetan\nelämässä.\n\nHe istuivat kuten heidän tapansa oli yhdessä innokkaasti jutellen\nmenneistä ajoista ja uudistaen vanhoja muistoja.\n\n-- Jospa vain olisit tahtonut tulla vaimokseni, olisit voinut sanoa sen\nisällesi suoraan, mutta sinä olit tietenkin muuttanut mieltä, kuten\nnaisten tapa on, jollei heitä alituisesti pidä silmällä ja juokse\nheidän jäljissään, Oskar virkkoi.\n\n-- Elä tuomitse minua väärin, Kreeta vastasi. Jospa tietäisit kuinka\nmonta yötä olen yksinäisyydessäni katkerasti itkenyt ajatellessani,\nettä täytyi sinusta erota, sanoisit toisin.\n\nHän ojensi kätensä Oskarille, ja tämä tarttui siihen lujasti ja veti\nhänet vastustuksesta huolimatta luokseen.\n\nHe istuivat näin hetkisen ääneti. Äkkiä hymyili Kreeta ja kysyi:\n\n-- Sanohan minulle suoraan, miksi isä ei tahtonut sinua vävykseen?\n\nHän näki miten Oskarin kasvot synkistyivät. Tämä epäröi tuokion ja\nkuiskasi sitten kokoonpurtujen hampaittensa välistä.\n\n-- Voitko olla vaiti, Kreeta?\n\n-- Olenko koskaan sinua pettänyt?\n\n-- Hyvä, no sitten saat kuulla, jos sinulla vain on tarpeeksi\nrohkeutta.\n\nKreeta riuhtasihe kauhistuneena irti hänen sylistään ja peräytyi\nkalveten pari askelta poispäin.\n\n-- Oskar! hän sopersi.\n\n-- Kreeta, olethan sanonut minua rakastavasi.\n\n-- Niin olen sanonut ja tietänet että vielä nytkin niin teen.\n\n-- Vaikka saisitkin kuulla, että olen syypää rikokseen?\n\n-- Oskar, elä kiusaa minua!\n\n-- Muistathan Kreeta, että isäsi kerran oli hengenvaarassa ja\nainoastaan kuten ihmeen kautta pelastui uhkaavasta kuolemasta?\n\n-- Muistan kyllä, ja mitä huomiota tapaus herätti kotiseudullani vielä\nkauvan jälkeenpäin.\n\n-- Se olin -- minä, joka aijoin ottaa isäsi hengiltä.\n\n-- Sinä -- sinä valehtelet, sinä et _voisi_ olla niin kurja, niin\nkatala!\n\n-- Elä vielä tuomitse! Isäsi oli sen ansainnut. Hänet olisi oikeuden\nmukaan pitänyt myllynkivi kaulassa upottaa meren syvyyteen, sillä hän\noli riistänyt kodistamme rauhan, hän oli vietellyt äitini.\n\nKreeta vaipui pyörtyneenä lattialle. Oskar kostutti hänen ohimoitaan\nkylmällä vedellä ja antoi hänen juoda lasillisen vettä.\n\nKun Kreeta oli tullut tajuihinsa, Oskar pitkitti:\n\n-- En kaivannut hänen anteeksiantoaan eikä hänkään taasen minun. Olimme\nkumpikin yhtä rikollisia eli yhtä hyviä, miten asian ottaa. Ystäviä\nmeistä ei voinut koskaan tulla. Ja kaikesta tästä huolimatta lemmin\nsinua yhtä puhtaasti, yhtä kiihkeästi kuin ennenkin ja sinäkin lemmit\nminua. Vastaa minulle, Kreeta, mutta vastaa vakavasti, olisitko myös\nrakastanut minua, jos olisit tämän tiennyt silloin?\n\n-- Oskar, miksi olet ilmaissut minulle tämän?\n\n-- Olethan itse pyytänyt, ja todellisen rakkauden tulee olla vilpitön.\n\n-- Niin, mutta se on hirmuista!\n\n-- Se olisi voinut olla vielä hullummin.\n\nHe istuivat kauvan ajatuksiinsa vaipuneina, vihdoin Oskar katkaisi\näänettömyyden.\n\n-- Kreeta, voitko antaa vanhat synnit minulle anteeksi; minusta on\nsittemmin tullut uusi ihminen?\n\n-- Mitä tarvitset anteeksi antoani, jos sinulla jo muutoinkin on\nrauhallinen omatunto?\n\n-- Tarvitsen kyllä, Kreeta, sillä kuvasi on seuraava minua kautta koko\nelämäni, ja kauhistuksella nähdä tämä kuva -- tiedätkö mitä se tahtoo\nsanoa?\n\n-- Odota hieman, anna minun koota ajatukseni, tahdon neuvotella\nomantuntoni kanssa.\n\nJos hän nyt olisi antanut järjen vallita, jos hän olisi voinut luoda\nsilmäyksen tuon miehen sieluun, tuon miehen, joka kylmäverisesti oli\ntehnyt kauhean tunnustuksen osottamatta katumuksen merkkiäkään, tällöin\nolisi hän ainiaaksi ajanut hänet pois näkyvistään, mutta hänhän oli\nvain heikko nainen, kiusaaja kuiskasi hänen korvaansa: sinun täytyy\nantaa anteeksi, sillä sinä lemmit häntä!\n\n-- No niin, olen tehnyt päätökseni. Annan sinulle anteeksi, syystä\nettet koskaan ole tahrinut isäni muistoa ja mainetta lokaan, vaikka\ntiesit hänet rikolliseksi.\n\n-- Mutta samalla kertaa tahdot sanoa, että rakkautesi minua kohtaan on\nsammunut?\n\n-- En, sillä se on voimakkampi kuin aavistatkaan.\n\nHän vaipui penkille rakastettunsa viereen, kietoi kätensä tämän kaulaan\nja nojasi päänsä tämän rintaan. Polttava suutelo paloi hänen\nhuulillaan; kuten lumottuna tuijotti hän rakastajansa silmiin ja\nkuiskasi vapisevalla äänellä:\n\n-- Oskar, sinä -- sinä saatat minutkin rikolliseksi!\n\n\n\n\nII.\n\n\nNoin viikon päivät oli vierinyt tästä keskustelusta, kun Michelsson\neräänä päivänä jälleen saapui kotirantaan.\n\n-- Olet täyttänyt tehtäväsi kunnon miehen lailla, Brandt, näen minä,\nsillä ei vaimoni eikä tupamme ole kärsineet minkäänlaista vauriota.\nSepä on hyvä juttu ja kiitän sinua kelpo vartijatoimestasi.\n\n-- Ei kestä kiittää, ainahan ystäviä pitää auttaa ja sitäpaitse kovin\nrasittava ei toimeni ole ollut. On aivan kuin olisin asustanut omassa\ntuvassani koko ajan, niin kodikasta on kattosi alla ollut. Ja eukkosi\nsitten, hänen kanssaan kyllä täytyy tulla toimeen.\n\n-- Niinpä niin, sinähän aikoinasi olit myös häneen pikiintynyt, kuten\nsanotaan, vaikka minulla sitten oli suurempi onni sillä taholla.\n\n-- Mitä niistä enää huolimme puhua! Se on kaikki ollutta ja mennyttä,\nja parasta se lieneekin. Minusta on nuorenmiehen elämä paras. Naikkoset\nvoivat tosin olla hyviä niille, joista pitävät; mutta me toiset saamme\nolla ilman.\n\n-- No se on nyt miten sen ottaa, mutta kuulehan, Brandt, nyt puhumme\ntärkeämmistä asioista. Sanon samoin kuin sinä tässä tuonoin: luulen\nettä saamme vieraita Älgsjöhön yöksi, mutta tällä kertaa ne eivät ole\nvihollisia.\n\nMichelsson nähdessään toisen ällistyneen katseen, pitkitti painavasti:\n\n-- Ja rehellisinä Ruotsin miehinä on velvollisuutemme kykymme mukaan\nheitä avustaa.\n\n-- Olet ollut everstin puheilla salmen takana, luulen?\n\n-- Oikein arvasit. Hän nousee parhaillaan maihin 400 hyvästi asestetun\nmiehen seuraamana pari kolme kivenheittoa täältä. Arvelenpa että ryssä\non oleva mielissään saadessaan jälleen todenteolla tutustua Ruotsin\nruutiin ja ruotsalaiseen käsivoimaan.\n\n-- Sinä kuljet parooni Armfeltin asioilla, kuulemma. Eiköhän olisi\nviisaampaa pitää huolta kodistaan ja vaimostaan, eikä sekautua\nasioihin, joiden kanssa ei ole mitään tekemistä?\n\n-- Arvelet siis, että tulisi antaa koko maan joutua hukkaan panematta\nkortta ristiin sen puolustukseksi. Ei, rakas ystävä, sitä opetusta et\nole saanut isältäsi etkä liioin äidiltäsi! Ja eikä sinun ole tarvis\nsanottavasti rasittaa itseäsi, sillä hänen ylhäisyytensä sotaväki on\nkyllä pitävä kaikesta huolen. Voimme ainoastaan tehdä heille sen pienen\npalveluksen, että osotamme heille oikotien metsän läpi, sillä omin\nneuvoin he eivät sitä löydä, olletikaan pilkkopimeässä.\n\n-- Minä en sekoitu leikkiin, sen sanon suoraan, eikä siihen tietääkseni\nole mitään pakkoa.\n\n-- Ethän toki aikone avustaa vastapuoluetta, toivon minä?! Minun täytyy\nsanoa suoraan, että puheesi kuulostaa hyvin epäilyttävältä!\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Tarkoitan että täytyy olla jonkun puolella tahi häntä vastaan. Kun\nsynnyinmaa on vaarassa, ei kelpo mies välinpitämättömästi voi nähdä sen\nhäviävän.\n\nBrandt ei ennättänyt lausua mitään puolustuksekseen, kun jo odotetut\nvieraat saapuivat ja ympäröivät pienen tuvan joka taholta. Eversti,\nparooni Armfelt, astui sitten tupaan ja istuutui akkunan luo. Tuokion\naikaa molempia miehiä tarkastettuaan, hän virkkoi Michelssonille:\n\n-- Sinusta saamme yhden oppaan, toverisi tuossa voi tulla toiseksi.\n\nBrandt oli jo aikeissa vastata kieltävästi, mutta hän antoi sanat\nkuolla huulilleen. Joku tuuma oli nähtävästi syntynyt hänen aivoissaan,\nja hän oli mies, joka ei hylkinyt mitään keinoa kunhan se vain vei\ntarkoitusten perille.\n\n-- Äänettömyydestäsi päätän, ettei sinulla ole mitään ehdotustani\nvastaan, eversti pitkitti ja nousi seisomaan mennäkseen ulos. Ensin hän\nkuitenkin kääntyi Kreetaan, joka koko ajan äänetönnä oli seisonut\nlieden luona, ja lausui:\n\n-- Sinun, pikku tyttöseni, ei tarvitse pelätä mitään. Jätämme kolme\nripeätä poikaa sinua suojelemaan ja se kai riittää, vai miten?\n\nKreetan huulet vetäytyivät hymyyn. Eversti astui ulos tuvasta joukkonsa\nluo.\n\n-- Meidän on kai lähdettävä liikkeelle, sillä ilta alkaa joutua ja tie\non sekä pitkä että vaivaloinen, sanoi Michelsson Brandtille. Tämä ei\nvastannut mitään, otti lakkinsa naulasta ja tarttui ovenripaan.\n\n-- Hyvästi taasen vähäksi aikaa, muoriseni, lausui Michelsson. Jos\nJumala suo, olen huomenna näihin aikoihin jälleen kotona. Hän puristi\nvaimonsa kättä ja meni ulos Oskarin jälessä.\n\nTuokion kuluttua viimeksi mainittu palasi jälleen tupaan ja kuiskasi\nKreetalle:\n\n-- Tämä leikki on päättyvä hyvin huonosti ruotsalaisille ja kenties\nMichelssonillekin, mutta onhan sinulla joka tapauksessa minut jälellä.\nHuono ruuti ei hevillä pala.\n\nHän riensi ulos ja Kreeta oli yksinään.\n\nMarssittiin kahdessa osastossa, joihin kumpaankin kuului 200 miestä,\nJoukkoa, jonka etunenässä parooni Armfelt itse vaelsi, johdatti\nMichelsson, toista osastoa taas, joka kulki enemmän länteenpäin\njohdatti Brandt, Aikomus oli tehdä rynnäkkö vallituksia vastaan\nkahdelta eri taholta yhdellä haavaa, joten vihollinen joutuisi peräti\ntukalaan asemaan.\n\nNoin kello puoli viiden seuduissa aamulla oli yön pimeydessä\nraivaamattomia polkuja myöten saavuttu metsän rinteesen, josta aamun\nsarastaessa voitiin nähdä venäläisten vallitukset. Vihollisten leirissä\noli kaikki rauhallista, siellä nukuttiin nähtävästi vielä vanhurskasten\nunia. Ainoastaan siellä täällä valleilla näkyi yksinäinen vartija\ntähystelevän ympärilleen. Ruotsalaiset olivat kulkeneet niin hiljaa ja\nvarovasti, etteivät rannalla olijat voineet aavistaakaan mitään pahaa,\nkaikki kun vielä olivat tyytyväisiä äskeiseen menestykseensä.\n\nMolempien näiden osastojen, jotka Armfelt oli valinnut joukoistaan,\npiti kohdata toisensa tässä, minne toinen joukkue jo onnellisesti oli\nsaapunut. Mutta kaikki ei käynytkään kuten oli suunniteltu.\nMichelssonin epäluulot olivat toteutuneet; Oskar Brandt oli kavaltanut\nmaansa ja kuninkaansa. Hän oli ehdoin tahdoin johdattanut osastonsa\nharhateille. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Eversti kutsui upseerinsa\nneuvotteluun. Kaikki olivat sitä mieltä, että aijottu tuuma oli\nviipymättä pantava toimeen, sillä ennen pitkää olisi koko venäläisten\nleiri jalkeilla ja koko retki raukeisi tällöin tyhjiin, jotapaitse\nuseimmat ruotsalaisista arvatenkin saisivat hengellään maksaa\nuhkarohkeutensa, venäläisten miesluku kun oli melkoista suurempi ja\nheillä sen ohella oli järeää tykistöä apunaan. Kuolemaa halveksien\nsyöksi vähäinen joukkue niinmuodoin vallituksia vastaan, jotka he\ntuokiossa valloittivat. Unen pöpperössä venäläiset kavahtivat\nvuoteiltaan ja ryhtyivät tekemään vastarintaa, mutta siitä ei ollut\nsanottavasti apua, sillä vain aniharvat kerkesivät tässä hämmingissä\ntarttua edes aseisiinsa. Eläköönhuutojen kaikuessa viholliset\nkarkoitettiin kalliontörmältä, jolle olivat rakentaneet varustuksensa.\nSuurin osa venäläisistä kaatui, useat otettiin vangiksi ja loput\npääsivät pakoon rannalla oleviin aluksiinsa. Kahdeksan tykkiä ja 250\nkivääriä joutui ruotsalaisten haltuun. Mutta heidänkin mieshukkansa oli\nollut melkoinen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nToinen osasto saapui vaivaloisen harhailun jälkeen venäläisten\nvallituksille vasta sitten, kun taistelu jo oli ohitse. Oskar Brandtia\nsitävastoin ei missään näkynyt. Sotilaitten ja päällystön kirousten\nseuraamana hän yön pimeydessä oli kadonnut polkuja myöten, jotka hän\nperinpohjin tunsi, ja jo ennenkuin tuo verinen leikki rantavalleilla\nalkoi, oli hän saapunut venäläisen laivaston luo, joka sen maihin\nnoussutta miehistöä kohdanneen vastoinkäymisen jälkeen, ja kun tämän\njoukon jäännökset olivat ehtineet laivoille, nosti ankkurinsa ja lähti\nkiiruimman kautta Porkkalaan, jossa laivaston pääkortteeri oli.\n\nMichelsson saatuaan runsaan korvauksen hyvästä avustaan, palasi\nkotiinsa, johdettuaan ensin jäännökset parooni Armfeltin joukosta ja\nsotavangit maallenousupaikkaan.\n\n-- Tulithan toki hengissä takaisin, tervehti Kreeta miestään.\n\n-- Mitäpä pahaa minulle sitten olisi voinut tapahtua? Seisoin hyvän\nmatkan päässä ja katselin miten reippaat ja urhoolliset miehet murtivat\nvihollisen vastarinnan, Michelsson vastasi.\n\n-- Oskarin ennustukset eivät niinmuodoin toteutuneetkaan.\n\n-- Vai niin, se konna tahtoi siis lyhentää minunkin elämänlankaani!\nSaammehan nähdä eikö hänen maallinen vaelluksensa pääty pikemmin kuin\nminun.\n\n-- Sinä ja Oskar ette siis ikinä voi olla ystäviä?\n\n-- Kuolema sille maansa-kavaltajalle; kunpa kerran saisin hänet\nkynsiini kahdenkesken!\n\n-- Mitä pahaa hän oikeastaan on sinulle tehnyt?\n\n-- Mitä hän minulle on tehnyt, voi olla yhdentekevä, mutta hän on\ntahtonut vahingoittaa synnyinmaata, myydä sen kuten Juudas muinoin\nmestarinsa muutamasta viheliäisestä hopeapenningistä.\n\n-- En käsitä mitä puheellasi tarkoitat, mutta minun tietääkseni hän on\nalati ollut rohkea ja kelpo poika.\n\n-- Onko sinusta siis kauniisti tehty liittyä vihollisen puolelle ja\nryhtyä kavaltamaan omia maamiehiään?\n\n-- Ei suinkaan! Voiko se olla totta! Siinä tapauksessa -- --\n\n-- On minulla oikein, tahdot kenties myöntää. Niin, tiedätkö, minä\nkyllä olen oikeassa, siitä voit olla vakuutettu ja kavaltaja on\ntoistaiseksi turvassa venäläisten laivoissa. Mutta annahan hänen tulla\ntakaisin Älgsjöhön vielä kerran, niin hän kyllä on löylynsä löytävä,\nsen takaan!\n\nPienen kodin elämä alkoi taasen luisua entistä rataansa. Kreeta hoiti\npientä talouttaan ja Michelsson toi kotia toinen toistaan runsaampia\nsaaliita meren rikkaista varikoista. Nyt suolattiin aimo haukia,\nahvenia ja muita kaloja talven tarpeiksi ja pieni perunamaa antoi sekin\npuolestaan tervetulleen lisän ruokavarastoon. Michelsson oli iloinen ja\ntyytyväinen osaansa kuten tavallisesti, hän oli myös tavallista\nhellempi vaimolleen, ja usein kun hän tätä syleili ja kysyi oliko hän\nonnellinen ja tyytyväinen mieheensä, leikki Kreetan rusoposkilla\nleikkisä hymy muodostaen pieniä siroja kuoppasia poskiin, antaen täten\nmykän mutta kylläkin puhuvan vastauksen: tietysti olen onnellinen,\nmitenkä voisin olla muuta!\n\nMutta eräänä päivänä, tuossa uuden vuoden vaiheilla, hänen mielialansa\näkisti muuttui kuten loihdinnan kautta. Entinen hilpeys haihtui,\nKreetasta tuli harvapuheinen jopa suorastaan jörö. Aika ajoin\nMichelsson tapasi hänet istumassa kyynelsilmin, mietteisiinsä\nvaipuneena, joista hän kuullessaan miehensä lähestyvän, ikäänkuin\npeljästyneenä kavahti hereille.\n\nOliko hän sairas, vai oliko miehensä jollakin tavoin hänen mieltään\npahoittanut? Hän ei itsekään oikein tiennyt mikä häntä vaivasi.\nMichelssonparka ei ainakaan ollut syypää hänen alakuloisuuteensa.\n\nNyt alkoivat ensimmäiset epäluulot itää miehen sielussa, epäluulot,\njoita hän kuitenkin koetti visusti salata, kuten pahasta johtuvaa\nahdistusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli muuan sunnuntai vuoden alkuvaiheilla. Michelsson oli lähtenyt\nkirkkoon mannermaalle ja Kreetakin olisi seurannut mukana, mutta ei\ntuntenut itseään kylliksi voimakkaaksi tätä pitkää matkaa varten.\nNähdessään miehensä katoovan näkyvistä hänestä tuntui kuten olisi\nraskas taakka muutamiksi hetkiksi pudonnut hänen hartioiltaan, sillä\npuolison läsnäolo teki hänen sieluntuskansa kaksin verroin\ntukalammaksi. Hän otti kaapista vanhan perheraamatun, jonka oli\nisältään perinyt, avasi päivän tekstin ja etsi Jumalan sanasta\nlohdutusta, jota elämä ei kyennyt hänelle antamaan. Se oli kertomus\nsyntisestä vaimosta, joka katuvaisena laski koko suuren syntitaakkansa\nMestarin eteen, paljasti hänelle koko sielunsa ja sydämensä, salaamatta\nmitään ja meni sitten kevennetyllä sydämellä ja rauhoitetulla\nomallatunnolla ulos elämään. Miten soveltuikaan tämä teksti häneen\nitseensä! Voisiko hänkin rukoillen langeta vapahtajansa jalkain\njuureen, tunnustaa olevansa kurjempi tuota vaimoa, josta juuri oli\nlukenut, mutta rohkenisi Hänen lupauksensa johdosta toivoa\nsaavuttavansa rauhaa korkeudesta? Hän koetti tutkistella itseään, oliko\nhänellä vielä jälellä todellinen lapsen mieli, sama hurskas sydän kuin\nmuinoin, jolloin hän ei vielä ollut kokenut elämän myrskyjä ja\nvaurioita, vaan juoksenteli iloisena kuin kevätperhonen, lauleli kuten\nlintu metsässä -- -- -- Samassa hän säpsähti, sillä joku koputti ovelle\nja astui sitten rivakasti tupaan. Kreeta ei ollut uskoa silmiään.\n\n-- Oskar!\n\n-- Niin, minä se olen. Näin Michelssonin lähtevän kirkkomatkalle ja\notin tilaisuudesta vaarin, kuten sanotaan.\n\n-- Istu! Kreeta ojensi kylmästi hänelle tuolin.\n\nSyntyi hetken äänettömyys.\n\n-- Sinä olet käynyt kalvakkaaksi ja laihaksi, Kreeta, sen jälkeen kun\nviimeksi tavattiin.\n\n-- Niin sanoo Michelssonkin. Eihän saakaan ijänkaiken pysyä nuorena.\n\nKeskustelu taukosi jälleen. Kreeta kuitenkin tuokion kuluttua virkkoi:\n\n-- Olet ollut kauvan poissa kotosalta. Mantereella arvatenkin on\nparemmat ansiot kuin täällä?\n\n-- Milloin paremmat, milloin huonommat. Viime aikoina olen kuitenkin\nansainnut koko lailla; kuten tiedät olen myös hieman kirvesmieskin, sen\nolen oppinut isältäni. Saanko kysyä Kreetalta tahtooko hän ottaa\nminulta pienen lahjan, jonka vartavasten olen sinulle säästänyt? Hän\nojensi Kreetalle suuren hopearahan.\n\n-- Katsohan vaan! Ihan silkkaa hopeata hänellä on taskuissaan, Kreeta\nvirkkoi käännellen rahaa kädessään. Mutta eihän tämä ole Ruotsin raha.\nMoisia variksen varpaita en koskaan vielä ole nähnyt rahoissa.\n\n-- Se on Venäjän raha, ymmärrätkö.\n\n-- Miten sinä olet saanut tämän rahan?\n\n-- Oh, ostin sen parilla killingillä eräältä toiselta kirvesmieheltä,\njoka oli työssä samassa talossa kuin minäkin.\n\nKreeta laski kolikon eteensä pöydälle, katsoi tiukasti Oskaria silmiin\nja lausui:\n\n-- Sen sinä valehtelet, Oskar! Pidä itse lahjasi; en tahdo ottaa\nmitään, mitä epärehellisellä tavalla olet itsellesi hankkinut.\n\nBrandt kalpeni raivosta ja nousi seisaalleen.\n\n-- Punnitse sanasi paremmin! Minä en ikinä ole varastanut.\n\n-- Siitä asiasta emme huoli kiistellä.\n\n-- En ole vielä ikinä varastanut, toistan sen.\n\n-- Olkoon sitten niin. Mutta sinä olet kavaltanut maasi, jossa, vaikka\noletkin vieras, kuitenkin, nautit kansalaisoikeuksia ja sinä olet\nryöstänyt kunniani! Oletko nyt tyytyväinen? Hän osotti hopearahaa:\n\n-- Ota lahjasi, sanon vielä kerran. Mene ja anna minun yksinäni\nkamppailla koettelemusten läpi. Voihan haaksirikkoontunut joskus\nsaavuttaa pelastavan sataman. Minulla on rohkeutta yrittää; tee _sinä_\nmiten hyväksi näet.\n\nBrandt läheni hitaasti ovea, seisoi tuokion, sen luona ja hypisteli\nhermostuneesti lakkiaan. Kreeta oli asettunut pöydän ääreen; raamattu\noli avoinna hänen edessään; koneellisesti hän milloin tuijotti päivän\ntekstiin, milloin taasen rönsyisiin permantopalkkeihin. Vain aika ajoin\nhän salaa silmäsi ovelle, jossa rikollinen seisoi. -- Äkkiä tämän\nkasvot värähtivät kuten tuskasta, turhaan hän koetti hillitä itseään,\nkuten huumauksissa horjui hän pöydän luo ja nakkasi lakkinsa sille ja\nsyöksähti polvilleen Kreetan jalkojen juureen.\n\nSamassa tuokiossa ovi riuhtaistiin auki ja Michelssonin kookas vartalo\nnäyttäytyi avoimessa ovessa.\n\nHän seisoi kotvan aikaa kuten paikalleen naulittuna ja tuijotti\nhievahtamatta huoneen perällä olevaan ryhmään. Sitten hän otti muutaman\naskeleen eteenpäin, pysähtyi jälleen kuten harkitsisi jotakin, meni\nsitten ja otti hyljepyssynsä seinältä, viritti hanan ja virkkoi\nasettaen pyssyntukin olkapäätään vastaan.\n\n-- Nouse ylös, konna! Rehellinen mies tahtoo kohdata verivihollisensa\nsilmä silmää vastaan.\n\nPuhuteltu ei hievahtanut paikaltaan, näytti siltä kuten olisivat hänen\njalkansa lamaantuneet. Hänen koko ruumiinsa värisi.\n\n-- Nouse ylös! Michelsson toisti vielä tuikeammalla äänellä kuin äsken.\n\nBrandtin täytyi ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen jalkeille. Sitten\nhänen vastustajansa pitäen kivääriä koko ajan tähdättynä toisen rintaan\nluonnottoman rauhallisella äänellä kysyi:\n\n-- Mitä asiaa sinulla on kattoni alle?\n\n-- Ohikulkeissani vain sattumalta poikkesin sisään sinua\ntervehtimään...\n\n-- Tervehtimään vaimoani, tahdoit sanoa. Näytät osaavan valehdella\nvielä kuolema silmiesi edessä.\n\n-- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon -- -- --\n\n-- Näit minun olevan kirkkomatkalla, niin, ja minäkin näin sinut,\nvaikka en ollut huomaavinani. En näet tahtonut verisin käsin astua\nHerran huoneesen. Mutta minulla oli aavistus, joka kuiskasi korvaani:\nOle varoillasi, tuolla miehellä on pahoja aikeita, Silloin empimättä\nkäännyin takaisin, sillä en tahtonut antaa tärvellä kotiani, niinkauvan\nkuin minulla on voimaa käsivarsissani sitä puolustamaan ja samalla\ntarjoutui myös oiva tilaisuus kostaa sille, joka on riistänyt onneni ja\npettänyt isänmaansa. Olin näet varma siitä, ettet voisi mennä tupani\nohitse, kun tiesit minun olevan poissa kotoa.\n\n-- Ei, ei, pysy alallasi, ei askeltakaan edemmäksi! hän kiivaasti\ntokasi, kun Brandt salavihkaa yritti lähestyä ovea. Minulla on vielä\neräitä kysymyksiä tehtävänä sinulle, ennenkuin teet tilisi maallisen\nelämäsi kanssa.\n\n-- Kuulehan, Brandt, hän pitkitti, missä olet asustanut sen jälkeen kun\njohdit ruotsalaisen osaston harhaan Älgsjön metsissä?\n\n-- Se ei sinua liikuta, Oskar yrmeästi vastasi, sillä hän alkoi\nvähitellen toipua pelostaan.\n\n-- Ei, tavallaan kyllä olet oikeassa, sillä itsehän saat hävetä ja\nsovittaa rikoksesi. Eikä sinun olekaan tarvis ilmaista tyyssijojasi, ne\nkyllä tunnetaan hyvästi. Sinulla on kaiketi ollut herraspäivät\nvenäläisillä laivoilla, otaksun minä, ja näytpä saaneen hopeoitakin\nyltäkyllin, koska voit niitä noin siroitella ympärillesi. Ota sentään\nkolikkosi takaisin, en halua talossani säilyttää syntirahoja.\n\nMichelsson teki liikkeen tarttuakseen hopearuplaan. Käyttäen\ntilaisuutta hyväkseen Oskar samassa koko tarmollaan heittäytyi\nMichelssonia vastaan, työnsi hänet sivulle ja livahti nuolen nopeudella\novesta ulos.\n\nYhtä nopeasti Michelsson oli hänen kintereillään. Pian hän kuitenkin\njätti takaa-ajon sikseen, nakkasi hopearuplan pakenevan jälkeen ja\nhuusi:\n\n-- Kurja pelkuri, pyssyni ei ollut ladattu!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nAntakaamme kertojan itsensä, vanhan kapteeni Bromanin, joka aikoinaan\non kuullut tämän tarinan isältään, omin sanoin jatkaa kertomusta.\n\n-- Tiedättekö, syntyipä itku ja hammasten kiristys, kun Michelsson\npalasi tupaansa ja puolisot jäivät kahdenkesken. Hän noitui ja pauhasi,\njotta ruudut helisivät, ja soimasi vaimoaan mitä ilkeimmillä\nherjauksilla. Olihan Kreeta tosin rikkonut paljon, mutta nuorisohan\nhelposti joutuu harhateille ja Kreeta oli vielä melkein lapsi, hän kun\noli vastikään täyttänyt 23 vuotta. Vihdoin Kreeta rohkasi mielensä ja\nsanoi suoraan miehelleen, että vaikka Oskar olikin huono ihminen, niin\nei hän ikinä olisi sillä tavoin kohdellut omaa vaimoaan. Eikä\nMichelsson ollut koskaan hänestä pitänyt sillä tavoin kuin Kreeta\ntahtoi. Senvuoksi ei hänen tullut oudoksua, jos Kreeta häntä hieman\npettikin. Olihan Oskar sitäpaitse lapsuudesta saakka ollut häneen\nmieltynyt, ja kun hän ei voinut saada Kreetaa vaimokseen, ei ollut\nkummakaan, jos hän tilaisuuden tarjoutuessa kernaasti tahtoi jutella\nhetkisen hänen kanssaan ja uudistaa vanhoja muistoja. -- Tällä tavoin\nKreeta puheli miehelleen ollen hyvin loukkaantuneen näköinen.\n\nJa näillä verukkeilla hän kenties luuli voivansa poistaa miehensä\nepäluuloja? Turha toivo! Michelsson tiesi jo tarkalleen miten asiat\nolivat; häneltä ei enää voitu salata totuutta, niin kernaasti kuin\nKreeta sitä olisi tahtonutkin. Ei viipynytkään kauvan kuin jo\nMichelsson sanoi hänelle suoraan kaikki mitä tiesi ja sitten hän otti\npussin selkäänsä ja läksi kotoaan tarjoutuakseen sotaväkeen; hän tahtoi\nkuolla maansa edestä, koska ei hänellä enää ollut vaimoa ja kotia,\njoiden hyväksi tehdä työtä. Ja sillä tiellään hän on vieläkin. Toiset\nsanovat hänen kaatuneen taistelussa Viipurin lahdessa v. 1790, kun\ntaasen toiset kivenkovaan väittävät nähneensä hänet myöskin kunniamme\nkultaisina päivinä. Oli miten tahansa, elämästä oli hänelle koitunut\ntaakka, vaikka korkeamman tahto on suonut hänelle pitemmän elämän-uran\nkuin hän itse tahtoikaan.\n\nMutta Kreetastahan minun piti puhua. Niin, kesän tullessa hän synnytti\nreippaan pojan, joka kasteessa sai nimekseen Edvard ja joka\ntäydellisesti tuli isäänsä: samat vilkkaat siniset silmät ja sama\npystynenä kuin Brandtillakin; otsa ja suu olivat äidin.\n\nJos kuka, niin tämä poikaparka tuli maailmaan sopimattomaan aikaan ja\nkutsumatta, sillä köyhä, rappeutunut koti ei tarjonnut hänelle muuta\nkuin puutetta ja kärsimyksiä, sillä äiti ei kyennyt säilyttämään heidän\nentisen vähäisen varallisuutensa tähteitä, jotapaitse Kreetan\nterveyskin oli horjuva ja suru oli lamannut kaikki hänen\ntoimintakykynsä ja tahtonsa asemansa parantamiseksi.\n\nTällöin ilmautui pelastava enkeli erään sedän muodossa. Tällä oli\nTammisaaressa pieni talo ja hän oli kuullut Kreetan aineellisesta\nhädästä. Kreetahan voisi asua piian kanssa keittiössä ja voimiensa\nmukaan olla apuna talousaskareissa. Kaupungissa voisi pojastakin tulla\nihminen, hän saisi oppia lukemaan ja tottua säännölliseen työhön. Jos\nhe jäisivät maalle, ei heillä ollut muuta edessä kuin vaeltaa ruodussa\ntalosta taloon, nähdä kovia päiviä ja syödä armoleipää, minne vain\ntulivatkin. Ukko oli kyllä oikeassa ja siitä oli Kreeta kiitollinen ja\nkoetti kaikin tavoin tehdä isäntäväelleen mieliksi. Jonkun vuoden\nkuluttua kävikin niin, että hän sai yksinään hoitaa keittiöaskareet ja\nentinen palvelijatar sai siirtyä nauttimaan lepoa.\n\nEdvardista koitui reipas poika, hän sai ruveta käymään koulua ja\nsaamaan opetusta. Ukko Pehrsson piti pojasta paljon ja oli määrännyt\nhänet ainoaksi perillisekseen, sillä hänellä ei ollut omia lapsia,\njoten Kreeta poikineen olivat Pehrssonin lähimmät perilliset. Mutta\nkoulussa ei poika tahtonut viihtyä. Usein hän sieltä palasi itku\nkurkussa ja usein saapui hän perin myöhään kotia, vaikka päivän\nlukeminen jo aikoja sitten oli päättynyt. Kotona hän tietysti sai\ntoria; \"jälki-istunta\" tahi muut rangaistukset luettiin hänen\nlaiskuutensa ansioksi ja siihen se jäi, sillä Edvard ei koskaan\npuolustellut itseään. Hän oli aina vaiti, kun häntä toruttiin.\n\nSeuraavana syksynä, kun Edvardin jälleen piti lähteä kouluun, hän\njyrkästi kieltäytyi, hän oli muka saanut siitä kyliänsä. Lukea hän\nkyllä tahtoi kernaasti, mutta sitä hän voisi tehdä kotonakin, niin\nettei tarvitsisi olla toveriensa pilkan esineenä.\n\nNyt Kreeta käsitti miten asiat olivat. Oli saatu pojan syntyperä\nselville ja toverit olivat häntä kiusotelleet sen johdosta, joten\npoikaparka, joka tähän saakka oli ollut aivan tietämätön\nperhesuhteistaan, sitä enemmän loukkautui noista sydämettömistä\npistopuheista. Sillä lapsenkin mieli voi käsittää elämän katkeruuden,\njos sydän on tunteita täynnä.\n\nTässä ei hyvistä eikä pahoista puheista, houkutuksista, uhkauksista\neikä kurituksesta ollut apua. Poika oli itsepintainen ja sai kun saikin\ntahtonsa perille. Kenties voitaisiin vielä löytää hänelle sovelias\ntoiminta-ala elämässä. Eräänä päivänä -- Edvard lienee ollut noin\n15-vuotias -- kun hän äidilleen ilmaisi halunsa päästä merille, sillä\ntäällä kotona ei hänestä ollut mihinkään ja hän oli kyllästynyt\njoutenoloon.\n\n-- En tahdo vastustaa haluasi, lapseni; jos merimiehen elämä sinua\nmiellyttää, niin lähde Jumalan nimessä sitten. Tosin jään tänne sinua\nikävöimään, kun olet poissa luotani, mutta sitä ei nyt voida auttaa.\n\n-- Sano pikemmin, äiti, että taakkasi kevenee, kun pääset minusta\neroon, poika kyynelsilmin vastasi.\n\n-- Koska olen sanonut, että olet minulle rasituksena?\n\n-- Et sitä ole sanonut, mutta minusta tuntuu kuitenkin aina, kuten\nvaivaisi sinua ajatus, että minä olen syntynyt maailmaan.\n\n-- En käsitä sanojasi, Edvard! Kreeta värisevällä äänellä sopersi.\n\n-- Et kai, sillä ethän tiedä, että minulla on tietoa tuosta asiasta,\njonka alati olet minulta salannut. Mutta älkäämme siitä puhuko. Kenties\nvoin minä siitä huolimatta tulla kelpo mieheksi ja olethan aina ollut\nhyvä minulle.\n\nKreeta kätki kasvot käsiinsä ja itki, kuten lapsi; hänen sydämensä oli\nniin täynnä, että tunteet pääsivät valloilleen, hän ei voinut niitä\nhillitä, Edvard oli oikeassa siinä, että äitiä rasitti raskas\nsieluntaakka, joka jo huomattavasti oli hänen voimiaan riuduttanut.\nMutta kyyneleet samalla ihmeellisesti keventivät hänen mieltään,\nsamoinkuin katkera, mutta tehokas lääke helpoittaa sairaan tuskia. --\nKun vanhukset sattumalta tulivat keittiöön, tapasivat he äidin ja pojan\nmitä hellimmässä syleilyssä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnellisin aika Kreetan uudessa elämässä oli se, jolloin Edvard oli\nmerillä kaukana eteläisissä seuduissa. Hän ei suinkaan iloinnut siitä,\nettä poika oli poissa hänen näkyvistään, vaan oli hänellä tällä aikaa\njälleen jotakin hyvää toivottavana, hän voi jälleen uneksua\ntulevaisuudesta ja rakentaa tuulentupia kuinka Edvardista olisi koituva\nkelpo mies ja kuinka hänellä itsellään olisi vanhan päivän vara ja\nturva Edvardin luona, missä hän voisi vihdoin saavuttaa rauhan, jota\nelämä ei ollut hänelle suonut.\n\nTällöin alkoikin uusi koettelemusten aika. -- Pehrsson sairastui\nsyksypuoleen. Kun joulujuhlana kellot soittivat juhlapukuisia joukkoja\ntemppeliin riemuitsemaan elämän saavuttamasta voitosta kuoleman ylitse,\nsilloin vanhuksen kylmenneet jäännökset kätkettiin maan mustaan poveen.\n-- Keväällä sitten, kun talven jäiset kahleet murtuivat, tuli Edvard\nkotia. Näinä kahtena vuotena, jona hän oli ollut merillä, hän oli\nkasvanut ainakin korttelin verran pituuttaan, hempeät kasvonpiirteet\nolivat tulleet tarmokkaiksi ja kalpean ihon oli etelän paahtava aurinko\nruskottanut. Mutta samalla hän oli saanut käytökseensä jotakin yrmeätä\nja tuimaa, mikä teki miltei vastenmielisen vaikutuksen, eikä viipynyt\nkauvan, ennenkuin kotiväki tuli selville siitä, että nuorukainen oli\narveluttavassa määrin alkanut suosiskella viinin jumalaa.\n\nMutta ei vieläkään mitta ollut täysi. Seuraavan vuoden pääsiäis-aamuna\npääsi tuli selittämättömällä tavalla irti Pehrssonin talossa. Se sai\nalkunsa ullakolla ja kun vallitsi ankarahko tuuli, oli koko rakennus\ntuossa tuokiossa loimuavana tulimerenä, josta vain savupiiput pistivät\nesiin aavemaisina kuten satujen jättiläiset, tehottomina katsellen\nympärillä riehuvaa paloa. Väkeä vilisi paikalla, toiset juoksivat\nsinne, toiset tänne, kukin huusi täyttä kurkkua, mistään\njärkiperäisestä sammutuksesta ei voinut olla puhettakaan. Se olisikin\nollut mahdotonta, koska tarjolla oli vain rautalevystä kyhättyjä\nkäsiruiskuja. Muutamia ämpärillisiä vettä nakattiin tuon tuostakin\nliekkeihin, ja ne kiihdyttivät vain valtavan elementin raivoa, liekit\nkohosivat loimuten ja räiskyen ylös pilviä kohti, mutta alenivat pian\ntaasen entiselleen, ja senpä vuoksi annettiin niiden vihdoin\nhäiritsemättä suorittaa hävitystyötään.\n\nIllan suussa rakennus oli tasoittunut maan tasalle, vain röykkiö\nkyteviä, suitsevia kekäleitä osotti tässä vielä äsken seisseen\nihmisasunnon. Ihmiset olivat myös menneet kukin kotiinsa, pahin vaara\nkun oli jo ohitse, eikä enää ollut tarvis huolehtia, että omat\nkotinurkat joutuisivat tulen uhriksi. Palopaikka ei kuitenkaan ollut\nautio: kaksi olentoa maleksi itkeä nyyhkyttäen tämän hävityksen\nkauhistuksen keskellä; kolmas istui tuolilla, joka oli saatu\npelastetuksi palavasta rakennuksesta, ja noitui itsekseen perintöä,\njonka oli menettänyt, sillä näihin aikoihin ei tietystikään vielä\ntiedetty mitään palovakuutuksesta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTämä onnettomuus vei Pehrssonin muorin hautaan, ja siitä koitui myös\npitkä sarja kärsimyksiä Kreeta Michelssonille. Raskaalla sydämellä\nhänen oli pakko jälleen muuttaa entiseen, jo puoleksi luhistuneesen\nmökkiinsä Älgsjössä, vähine tavaroineen, jotka oli saatu pelastetuksi\ntulipalosta. Edvard, joka jo vähin oli arvellut taasen lähteä merille\nja jättää äitinsä kunnan elätettäväksi, heltyi kuitenkin tämän\nrukouksista ja ryhtyi hankkimaan elatustaan kalastuksella, ja meri\nkyllä elättää miehensä, joka todenteolla tahtoo tehdä työtä.\n\nNäin vieri joku aika sanottavitta häiriöittä. Mitään ylellistä elämää\nei mökissä vietetty, mutta köyhyys ja puute olivat myös tuntemattomia\nvieraita, niin, riittivätpä Edvardin ansiot viinankin hankintaan, sillä\nEdvard oli yhä uutterammin alkanut viljellä tätä turmiollista nestettä,\ntuottaen täten vauriota ruumiilleen ja sielulleen, sekä sanomattoman\npaljon tuskaa ja pelkoa äidilleen.\n\nOli myöhään syksyllä vuonna 1807. Edvard oli, kuten tapansa oli,\nvarhain aamusella lähtenyt vesille kokemaan pyydyksiään. Kala-onni ei\ntänään ollut suotuisa, varsin alakuloisena hän vähine saaliineen jo oli\nmatkalla kotiapäin, kun hän erään niemekkeen kohdalla huomasi\nrantakalliolla seisovan henkilön, joka innokkaasti viittaili häntä\nluokseen. Vaikka hän tällä haavaa ei ollutkaan erin halukas ryhtymään\npuheluihin tuon hänelle tuntemattoman miehen kanssa, hän kuitenkin\nvihdoin päätti noudattaa tämän yhä innokkaammin uudistettuja\nkehoituksia, ja käänsi niinmuodoin aluksensa rantaan ja souti maalle.\n\nRannalle noustuaan huomasi Edvard jonkun matkan päässä rannasta pienen\nperäti rappeutuneen töllin, joka täydellisesti oli rannalla kasvavan\nlepistön kätkössä, niin ettei sitä mereltäpäin voitu yhtään huomata.\nTämä oli arvatenkin tuntemattoman miehen tyyssija.\n\nRappeutunut tosin oli Edvardin ja hänen äitinsä tupa tuolla saaren\ntoisella puolella, mutta tälle se toki ei vetänyt vertoja, sillä tämä\noli enemmän ryövärien lymypaikan kuin ihmisasunnon kaltainen.\n\n-- Oletko tänään saanut viljalti kaloja, nuori mies? vieras kysyi\nluoden samassa läpitunkevan katseensa puhuteltuun.\n\n-- Eipä kestä kehua. Ilmatkin ovat viime aikoina olleet peräti\nepäsuotuisat kalastukseen. Mutta täytyyhän kuitenkin koettaa onneaan,\nkävi sitten syteen tai saveen.\n\n-- Oletpa saanut isäsi luonnon, kuulen puheestasi ja olen siitä\niloissani.\n\n-- Isäni? Oletteko tuntenut isääni? Edvard sopersi ja kuuma veri kohosi\nhänen poskilleen.\n\n-- Häntä ei sinun ole tarvis hävetä -- olen myös tuntenut äitisi. Mutta\nkäykäämme tupaseeni, niin saamme hieman puhella. En ole moneen aikaan\ntullut vaihtaneeksi sanaakaan kenenkään ihmisolennon kanssa, sillä olen\nollut sairaloinen, niin etten ole päässyt ovesta ulos. Senpävuoksi\nnähdessäni sinun soutavan ohitse, sain semmoisen halun tavata jonkun,\njonka kanssa saisin hieman puhella.\n\nSiihen Edvard kyllä oli valmis, mutta ensin hän tahtoi mennä panemaan\nveneensä paremmin kiinni, jotta se ei vallitsevassa navakassa tuulessa\nirtautuisi ja lähtisi ominpäin merille. Tämä oli tosin vain tekosyy:\nitse asiassa hän tahtoi ottaa uskollisen seuralaisensa, viinapullon,\nmyötänsä tupaan. Ryyppy tahi parikin tekisi kai hyvää erakollekin!\n\nPian he istuivat innokkaassa puhelussa, ja kumpaakin näytti keskustelun\naihe suuresti huvittavan.\n\n-- Olette tuntenut isäni, sanoitte tuonoin?\n\n-- Niinpä niin, se oli reima mies aikoinaan, nyt ovat sairaus ja\nvastoinkäymiset lamanneet miehen rohkeuden ja tarmon.\n\n-- Sitten kaiketi myös tiedätte missä hän nykyään oleilee. Olisipa\nhauska kerran nähdä häntä silmästä silmään, sillä näihin saakka en\ntietääkseni ole häntä nähnyt. -- Tuvan isäntä ei huomannut, miten\nnuorukainen tätä sanoessaan puristeli nyrkkejään ja koetti kaikin\ntavoin hillitä kiihkoaan.\n\n-- Toivosi on helposti täytetty -- vaikka heti paikalla.\n\n-- Onko -- onko hän siis täällä? Asuuko hän kenties täällä Teidän\ntuvassanne? Vai onko Teillä toinenkin huone?\n\n-- Hän istuu tässä.\n\nNämät sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan, kun Edvard nuolen\nnopeudella kavahti istuimeltaan, tarttui viinapulloon ja aikoi iskeä\nsillä isäntää päähän. Tämä ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiaan,\nvaan virkkoi perin tyynesti:\n\n-- Istuhan takaisin tuolillesi, minulla on vielä jotakin sanottavaa.\n\nVanhuksen kuolemaa halveksiva käytös ja kylmäverisyys saivat\nkiihoittuneen nuorukaisen hetikohta tyyntymään; kehoitusta noudattaen\nhän istahti entiselle paikalleen.\n\n-- Arvasin kyllä, ettet suopein silmin katsoisi minua; minun\nhairahdukseni on arvatenkin monasti rasittanut elämääsi ja tehnyt\ntulevaisuutesi synkäksi. Tahdoin kuitenkin ilmaista sinulle totuuden,\nennenkuin oli liian myöhäistä, sillä minun päiväni ovat kenties luetut;\nolenhan jo vanha ja sairaloinen. Mutta myöskin eräästä toisesta asiasta\ntahdoin kanssasi puhua, kun kerta kuulin sinun jälleen oleskelevan\nkotitanhuvilla. Äitisi -- -- --\n\n-- Hänet minä tunnen paremmin kuin Te, hän on ollut minulle kaikki\nkaikessa, vaikka onkin saanut paljon kärsiä minun tähteni, niin, ja\nmyös Teidän tähtenne.\n\n-- En tahtoisi vielä enemmän katkeroittaa sinun ja äitisi elämää, kuin\nse jo lienee kyllin raskas; mutta jotta ei vihasi kohtaisi minua\nyksistään, tahdon kertoa sinulle jotakin.\n\n-- Ja mitä se sitten voisi olla?\n\n-- Niin, että _äitisi_ on enemmän syypää kaikkeen tähän kurjuuteen,\nkuin minä.\n\n-- Ja moisia valeita Te, heikko ukkorahjus, rohkenette ladella minulle,\njoka voisin, jos tahtoisin, yhdellä iskulla lyödä Teidät maahan!\n\n-- Tee minulle mitä tahdot! Toistan vain vielä kerran, että hän on\nrikkonut enemmän kuin minä.\n\n-- En sitä usko, ennenkuin olette lähemmin selittänyt asian.\n\n-- No hyvä, koska niin tahdot, niin kuule sitten!\n\nVanha Oskar Brandt alkoi nyt kertoa, miten Kreeta ja hän jo lapsina\nolivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta ja miten tyttö hänet\nsitten petti menemällä Michelssonille vaimoksi, joka kuitenkin oli\npaljon huonompi mies, eikä kyennyt vaimoaan elättämään niin pulskasti\nkuin hän (Brandt) olisi tehnyt. Huomattuaan erehdyksensä alkoi Kreeta\n_nyt_ vierautua miehestään ja lähennellä häntä, Edvard'in isää, eikä\nhän pitänyt väliä keinoista voidakseen pettää Michelssonia. -- Minä\njoka hänestä pidin vielä kuten silmäterästäni, hän jatkoi kertomustaan,\ntietysti kernaasti tein hänelle mieliksi, emmekä kumpikaan tulleet\najatelleeksi, että rikoksemme tulisi kolmannen, sinun viattoman\nniskoille, tulisi turmelemaan sinun koko elämäsi. Me nautimme vain\nhetken autuutta, kun kerta koko tulevainen onnemme naisen oikkujen\njohdosta oli rauennut tyhjiin.\n\nSitten sai Michelsson tietää meidän suhteemme ja kun hän paitse\nepäluulojaan, että äitisi ja minä häntä petimme, vielä sai päähänsä\nsenkin, että minä muka olin kavaltanut maani ja kuninkaani, mikä\nmuutoin on silkkaa valetta, sydämystyi hän peräti, eikä enää tahtonut\nnähdäkään vaimoaan. Hän jätti kotinsa kaikkineen päivineen ja siitä\nlähtien ei kukaan ole häntä nähnyt.\n\nMinun kävi sääliksi äitiäsi, kun tiesin miten yksinäinen ja avuton hän\noli, senvuoksi menin hänen luokseen ja tarjosin hänelle rakkauteni ja\nsuojelukseni. Mutta sen sijaan, että olisi nyt sovittanut sen, mitä\noikuillaan ja kavaluudellaan oli rikkonut miestään ja minua vastaan,\nhän ajoi minut ovesta ulos uhaten minua kuolemalla, jos vielä kerran\nrohkenisin näyttäidä hänen silmiensä edessä.\n\nSitten synnyit sinä. Onni alkoi taasen olla suopea äidillesi, minun\npäiväni tulivat sitävastoin yhä tukalimmiksi. Olen kuitenkin Jumalan\nkiitos tullut toimeen näihin saakka, ja saanen kenties ummistaa silmäni\nsiinä tiedossa, että kärsimykseni tulevat kostetuiksi. --\n\nHän istui tuokion ääneti, sitten hän kääntyi poikaansa ja kysyi:\n\n-- Oletko minua käsittänyt?\n\nEdvard, joka oli niin vaipunut mietteisiinsä, että tuskin oli kuullut\nkertomuksen loppua, säpsähti kysymyksen johdosta ja vastasi kolkosti:\n\n-- Olen.\n\nSitten hän nousi tuolilta, taittui vanhuksen käteen, virkkoi lyhyesti:\nHyvästi, isä! ja kiiruhti ulos ovesta.\n\nKoskaan ei matka kalastuspaikalta kotiin ollut tuntenut hänestä niin\npitkältä kuin tänään. Eikä ollut kummakaan, kun hän tuon tuostakin\npitkät ajat antoi airojen levätä alallaan ja veneen ajelehtia aaltojen\nmukana, samalla kun hän itse istui mietteissään ajatusten harhaillessa\nsinne ja tänne.\n\nKun hän vihdoin saapui kotirantaan ja vene oli vedetty rannalle, näki\nhän äitinsä olevan rannalla vastassa. Kreetan katse oli levoton, sillä\nhän oli pelännyt jonkun tapaturman kohdanneen Edvardia, tämä kun niin\ntavattoman kauvan viipyi poissa.\n\n-- Oletpa tänään viipynyt kauvan, Edvard.\n\n-- Niin olen, oli jyrkkä vastaus.\n\n-- Missä ovat kalat?\n\nHän ojensi äidilleen muutaman ahvenen.\n\n-- Päivä päivältä näyttää saalis käyvän niukemmaksi. Mikä meillä on\nedessä, jos näin jatkuu?\n\n-- En tiedä muuta neuvoa, kuin vähentää taloutta, Edvard omituisella\näänenpainolla vastasi.\n\nKreeta värisytti. Ei koskaan hän ollut nähnyt poikaansa semmoisena kuin\ntänään. Painostava tunne sydämessään hän asteli tuttua polkua\nvenerannasta tupaan. Edvard seurasi äänetönnä jälessä, astui tupaan,\nlaski kalakimpun kädestään ovensuuhun sekä otti välkkyväteräisen\nkirveen, joka seisoi sopessa, aikoen jälleen mennä ulos.\n\n-- Ethän vielä ole syönyt; anna puunhakkuun olla siksi.\n\n-- Syödä kyllä ehdin sitten: olenkin sen sijaan juonut, hän tylysti\nvastasi ja meni ulos.\n\nPian hän oli tullut syvälle metsän sydämeen. Hän istahti kivelle ja\nalkoi mietiskellä.\n\nViimeisten tuntien kuluessa hän oli kokenut enemmän kuin koko elämänsä\naikana. Hän oli tavannut isänsä ja tämän tunnustuksista kävi selville,\nettä se oikeastaan olikin hänen äitinsä, joka oli syypää hänen\nonnettomaan kohtaloonsa, joka oli tuottanut hänelle niin paljon\nkärsimyksiä! Ja tätä äitiä hän oli rakastanut, hän kun oli luullut,\nettä tämä oli joutunut onnettomuuteen toisen vuoksi ja sai kärsiä\nsyyttömästi. Nyt sitävastoin olivat hänen silmänsä avautuneet. Hänen\noma isänsä oli ilmaissut hänelle totuuden, jota niin kauvan oli häneltä\nsalattu -- ja haudan partaalla ei kukaan voisi valehdella, hän\nitsekseen arveli. Hän tarttui kirveesen, iski sen tarmonsa takaa\nnuoreen kuuseen, joka kasvoi läheisyydessä. Puu vaipui katkaistuna\nmaahan, murha-ase oli niinmuodoin oivallisessa kunnossa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKauvan valvottuaan Kreeta vihdoin oli nukahtanut, unen haltija ummisti\nhänen väsyneet silmänsä ja antoi hänen hetkiseksi unhoittaa kaikki\nhuolet. Mutta kauhistavat unet häiritsivät hänen lepoaan. Ja kylmä\ntuskan hiki otsallaan hän kavahti vuoteeltaan, hapuili pimeässä\ntulukset käsiinsä ja sai vihdoin värisevin käsin valkean viritetyksi\npäresoihtuun.\n\nEdvardin vuode oli yhä vielä tyhjänä.\n\nKreeta ei tiennyt mitä ajatella. Poika oli jo päivemmällä ollut niin\nkummallinen käytökseltään. Kunhan hän ei vaan olisi mennyt ja tehnyt\nitsestään lopun! Vavisten tuskasta levoton äiti vaipui tuvan\nrönsyiselle permannolle polvilleen ja rukoili kuten vain äiti voi hädän\nhetkenä rukoilla lapsensa puolesta. Tuo kuihtunut vartalo vaipui yhä\nenemmän kokoon, kun hän rukoili rauhaa omalle synnin raskauttamalle\nsielulleen, rukoili myös sen puolesta, jonka hän oli pettänyt ja joka\nkenties jo ammoin sitten oli astunut kaikkivaltiaan tuomarin eteen. Nyt\ntoi kiusaaja toisia muistoja hänen mieleensä häiriten siten hänen\nhartauttaan. Hän näki tässä samalla lattialla edessään polvistuneena\nmiehen, joka syvästi musertuneena rukoili häneltä anteeksi. Miten\nylpeästi ja tylysti hän olikaan ajanut luotaan tuon miehen, jonka\nkanssa yhdessä olivat rikkoneet! Nyt hän itse oli vielä enemmän\nmasentuneena, vielä rauhattomampana polvillaan Hänen kasvojensa edessä,\njoka tietää salaisemmatkin ajatuksemme, kaikki heikkoutemme. Eiköhän\nhän vielä ollutkaan saanut anteeksi syntejään, vieläköhän taivaan kosto\nhäntä väijyisi, kuten se oli kohdannut hänen rakastajaansa?\n\nOvi avautui hiljaa. Hän ei sitä kuullut. Tupaan-tulija seisoi tuokion\nalallaan kuten epäröiden.\n\nTäysikuun heleässä valossa Edvard näki äitinsä lattialla kyyristyneenä,\nkuuli hänen jupisevan itsekseen, ja nimet Brandt, Edvard, Michelsson,\nsattuivat räikeästi hänen korviinsa. Käheä nauru herätti katuvaisen\nrukoilijan täyteen tajuun.\n\n-- Et vielä nuku. Sitä odotinkin, tokasi Edvard.\n\n-- Rakas lapseni, mitä on tekeillä? Miksi teet minulle suruja\nkuljeksimalla öisin ulkona? En voi nukkua sinua odottaessani.\n\n-- Niin, olen lapsesi, mutta et ole vielä sovittanut kaikkea pahaa,\nminkä olet tehnyt minulle.\n\n-- Mitä tahdot siis, että minun tulee tehdä?\n\n-- Rukoile loppuun rukouksesi ja ota sitten palkkasi pahoista\nteoistasi!\n\nKreeta näki kirveenterän välkähtelevän kuutamossa, huudahti kauhusta ja\nvaipui tajuttomana lattialle. Edvard ei vielä voinut täyttää aikeitaan,\nhän tahtoi ensin kuulla äitinsä tunnustuksen.\n\nTuokion kuluttua Kreeta toipui tainnoksista:\n\n-- Edvard, hän heikosti kuiskasi, mitä minulta tahdot?\n\n-- Haluan sovitusta; voitko korvata minulle mitä olet rikkonut?\n\n-- Rikokseni olen varmasti saanut anteeksi. Jospa tietäisit kuinka\npaljon olen elämässäni saanut kärsiä!\n\n-- Rikostasi et ole saanut anteeksi, minä yksin voin sen antaa\nanteeksi, mutta olethan aina koettanut salata totuutta minulta. Mutta\nnyt olen siitä päässyt selville -- tänään tapasin isäni -- --\n\n-- Hän on minua parjannut -- -- --\n\n-- Hän on sanonut minulle totuuden.\n\n-- Edvard, tuo hänet tänne, silmieni edessä hän ei rohkene valehdella!\n\n-- On liian myöhäistä. Kenties on hänelläkin jo viime hetki käsissä\nkuten sinulla. Sitten seuraa tilinteon päivä -- --\n\nKirves välähti ilmassa ja Kreetan eloton ruumis vaipui rentonaan\nlattialle.\n\nKiihkeästi Edvard heti ryhtyi toimiin saadakseen kaikki epäluulot\nmurhasta poistetuiksi. Hän kantoi kuolleen metsään, hautasi sen\nhätäisesti kaivettuun kuoppaan, siroitti risuja ja lehtiä haudan\nkohdalle. Sitten hän kiertoteitä palasi kotiin, pesi tuvan permannon\npuhtaaksi verestä. Kirveen hän upotti meren pohjaan syvässä lahden\npoukamassa ja souti itse pois tuntemattomia kohtaloita kohti.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSynnyinmaa oli jälleen tullut inhimillisten intohimojen ja voitonhimon\ntemmellyskentäksi. Vihollisia joukkoja samosi jälleen seuduissa, joiden\nasujamet jo olivat alkaneet toivoa rauhaa ja lepoa myrskyn jälkeen,\nisät ja pojat lähtivät sotarintamaan veriseen kamppailuun kotiturpeen\npuolesta; he saivat samoilla pitkin erämaita kaukana kotiseuduiltaan\npuutteissa ja vaaroissa, mutta he osottivat miten maataan rakastava\nkansa, vaikka viimeinenkin toivon säde on katoamaisillaan, voi\nsuorittaa urostöitä, joita ei monikaan kykene jälittelemään.\n\nSuomen viimeinen kunniakas taistelu oli alkanut.\n\nEmme huoli tässä tehdä selkoa ensi otteluista Uudenmaan rannikoilla ja\nViaporin antautumisesta, vaan seuraamme ruotsalaisen pääarmeijan\nperäytymisretkeä aina Siikajoelle saakka.\n\nKevät oli jo suuresti edistynyt, vaikka vasta oltiin huhtikuun\nalkupuolella. Siellä täällä tavattavista kinoksista voi kuitenkin\nnähdä, ettei talvi vielä täydellisesti ollut paennut tältä pohjoiselta\nleveysasteelta.\n\nHuhuja Kalajoella ja Yppärissä tapahtuneista verisistä otteluista\nvenäläisten kanssa oli jo ennen Suomen armeijan tänne tuloa levinnyt\ntänne saaden aikaan pelkoa ja kauhistusta, niin että usea perhe oli\npaennut kotoa pohjoisempaan päin täten edes pelastaakseen henkensä.\nKyynelsilmin monet olivat katselleet kotitanhuoita, jotka kenties\nainaiseksi täytyisi jättää hävitykselle alttiiksi.\n\nSiikajoen pappilassa eivät rauhattomat ajat kuitenkaan näyttäneet\nvaikuttavan häiritsevästi rauhaan, joka vallitsi vaatimattoman\nsielunpaimenen pienessä, mutta hauskassa kodissa.\n\nUkko Svedelius oli jo nuorena saanut tutustua sodan kauhuihin, ja hän\ntiesi kyllä pitää aisoissa jokaisen, ystävän tahi vihollisen, joka vain\nyritti käydä liian tunkeilevaksi.\n\nHuhtikuun aamu oli kaunis ja auringonpaisteinen. Ilma oli niin kirkas,\nettä virstottain voi nähdä eteensä. Suomen armeija seisoi jo\njärjestettynä taisteluun ja virren viime säveleet kaikuivat rauhallisen\nseudun yli, jossa koko luomakunta uneksi rauhasta ja kehityksestä,\nsamalla kun sen herrat väijyivät toistensa henkeä ja kiihkeästi\nhalusivat kostuttaa viattomalla verellä tannerta, jonka kaikkivaltias\nkylvömies aurinkonsa lämmöllä aikoi istuttaa täyteen kukkasia.\n\nSamalla näkyi metsänrinteesen nopeasti muodostuvan ikäänkuin\npilvenhattaroita ja tästä harsovaipasta leimahtelivat ja paukkuivat\nsurmaatuottavat putket ja ensi kuulat lakaisivat maahan moniaita miehiä\nvihollisen riveistä.\n\nTämä oli merkkinä taistelun alkuun, taistelun, joka, ennenkuin aurinko\nmeni mailleen Pohjanlahden aaltoihin, olisi vaativa viljalti uusia\nuhreja, mutta samalla olisi osotteena rohkeudesta ja miesten kyvystä.\nSe oli Kulneff, kuolemattoman runoilijamme Runebergin kautta\nkuuluisaksi tullut venäläinen sankari, joka alotti taistelun ja\ntykistöllään ankarasti ahdisti vastustajaansa, Ruotsalaisten tykistö ja\nuusmaalaiset jääkärit kuitenkin löivät hänen rynnäkkönsä tarmokkaasti\ntakaisin. Tuntikausia jatkui taistelu sanottavitta tuloksitta.\nVenäläiset aikoivat kiertää ruotsalaisten vasemman siiven ja käydä sen\nkimppuun takaapäin, kun kenraaliajutantti Adlercreutz antoi ylempänä\nmainituille jääkäreille, joita johti majuri von Hertzen, käskyn tunkea\ntäten heikontuneen venäläisen rintaman läpi. Sanottu ja tehty.\nVenäläisten oikea siipi tuli täten eristetyksi ja menetti 200 miestä\nsotavankeja. Kaikkiaan nousi mieshukka tässä taistelussa kaatuneita ja\nvaikeasti haavoittuneita molemmin puolin noin 300 mieheen.\n\nTaistelussa oli Ruotsin armeija, mitä sekä päällystöön että sotilaihin\ntulee, osottanut erinomaista urhoollisuutta. Niin, itse vihollisenkin\ntäytyi ihmetellä ja kunnioittaa moista urheutta. Semminkin kunnosti\nmuuan ruotsalainen upseeri Björnstjerna itseään ja kun kenraali Kulneff\nnäki miten tämä pitämättä lukua muusta kuin isänmaansa eduista pani\nhenkensä alttiiksi, hän kielsi miehiään ampumasta tätä. Niinikään antoi\nAdlercreutz kauniin todisteen ritarillisesta luonteestaan, kun hän\nkäski väkeään säästämään Kulneffia, jonka urhoollisuus myös oli\nihmeteltävä.\n\nMainitun Björnstjernan osastoon kuului muuan sotilas, joka suorastaan\nhalveksien kuolemaa kävi taistelun kuumimpaan pyörteesen. Hän oli aina\nsiellä missä verileikki oli tulisin ja hän iski maahan kymmeniä\nvihollisia. Täten hän uupumatonna taistelussa kuten toinen Sven Dufva,\nseisoi koko päivän niittäen kunniaa, ja lupaavalta näytti hänen\ntulevaisuutensa, kun umpimähkäinen luoti vihollisen riveistä sattui\nhänen rintaansa, lävisti sen ja pitkitti kulkuaan edelleen. Verissään\nnuori mies vaipui maahan ja jäi lepäämään kuten kuollut. Hän oli\nviimeinen isänmaan edestä kaatunut meikäläinen tässä taistelussa, joka\npäättyi kunniakkaasen voittoon, jota ei koskaan tulla Suomen ja Ruotsin\nrannoilla unhoittamaan. Kentällä lepäsi ystäviä ja vihollisia\nrinnakkain ajattelematta kärsittyjä vääryyksiä ja punomatta\nkostontuumia. Monen rinnasta oli myös viimeinen huokaus kohonnut ja\nkärsinyt ruumis oli saanut katoomattoman rauhan, toiset taasen olivat\nkadottaneet liiaksi elinvoimiaan, he eivät enää tunteneet mitä heidän\nympärillään tapahtui. Ne taasen, jotka vielä tunsivat lämpimän veren\nvirtaavan suonissaan, kärsivät myös sitä kovempia tuskia haavoistaan.\nMoni koetti myös parhaansa mukaan auttaa kärsiviä avuttomia tovereitaan\nja innokas liike ja touhina vallitsi kenttälasaretissa, joka oli\nsijoitettu itse pappilaan.\n\nHaavoittuneiden parissa tapaamme myös tuon urhean soturin Bjönstjernan\nkomppaniasta, N:o 3 Svärdin, kuten hänen nimensä oli rykmentin\nkirjoissa, mutta jonka me paremmin tunnemme hänen oikealla nimellään\nEdvard Brandt.\n\nLuonnollista oli että tätä nuorta sankaria tunnustukseksi hänen\nrohkeudestaan ja urhoollisuudestaan, hoidettiin erityisellä huolella,\njotta hänet voitaisiin pelastaa elämään. Lääkäri kävi tiheään hänen\nsairasvuoteensa ääressä, mutta joka kerta hänen kasvonsa synkistyivät\nyhä enemmän. Haava oli liian kauvan saanut olla hoidotta ja seurauksena\noli verenmyrkytys.\n\nTätä veristä päivää seuraava yö oli niin tyyni ja kaunis kuin voi olla.\nTuuli oli täysin tyyntynyt, kevät-ilma oli viehkeä ja puhdas ja\ntummansinisellä taivaalla välkkyili miljoonia kirkkaasti tuikkivia\ntähtiä.\n\nSairaanhoitaja oli hetkiseksi nukahtanut, kun potilaan äskeinen\nhourailukohtaus oli mennyt ohitse. Äkkiä hän tunsi jonkun kevyesti\nkoskettavan hänen päätään ja näki yön pimeydessä kalmankalpean käden\nlaskeutuvan vuoteelle.\n\n-- Minä se olin, sairas melkein kuulumattomalla äänellä kuiskasi,\ntahtoisin puhua pastori Svedeliuksen kanssa.\n\n-- Rakas Svärd, miksi rasittaisit itseäsi niin paljon, olethan nyt jo\nniin heikko, toinen vastasi.\n\n-- Kyllä, kyllä, pyydä pastori Svedeliusta tulemaan luokseni; jos\ntahdot tehdä minulle palveluksen, niin täytä pyyntöni, pitkitti tuo\nheikko ääni kiihkeällä innolla.\n\nEi viipynyt kauvan ennenkuin ystävällinen vanhus seisoi haavoittuneen\nvuoteen ääressä katsellen surumielisesti tämän kalvenneita kasvoja. Hän\nantoi hoitajalle merkin, jotta tämä vetäytyisi hieman kauvemmaksi ja\nkysyi sitten sairaalta:\n\n-- Mitä voin tehdä hyväksesi, sinä maamme kelpo poika?\n\n-- Elkää sanoko minua kelpo pojaksi, en sitä ansaitse, vaan antakaa\nennemmin onnettomalle lohdutusta, jota hänen synnillä lastattu sielunsa\nkaipaa, ennenkuin se siirtyy sinne, missä ei enää mitään lohdutusta ole\ntarjona.\n\nVanhus katsoi kummastuneena puhujaan, joka nyt nähtävällä sielun\nponnistuksella alkoi kertoa pitkää kärsimyshistoriaansa. Tehtyään\nselkoa miten oli surmannut äitinsä, hän vaikeni tuokioksi, ikäänkuin\nkootakseen uusia voimia; sitten hän pitkitti:\n\n-- Tiedättekö miksi oikeastaan olen Teitä kutsunut luokseni? Luulette\nkai, että omatuntoni on itsestään pehmennyt, ja että kuoleman\nlähestyessä en tahdo erota elämästä kuten konna -- murhaaja? Ei,\nminulla oli äskettäin, kun polttava kuume raivosi suonissani, uni eli\nnäky, miksi sitä nyt sanoisi. Olin houreissani olevinani köyhässä\ntorpassamme Älgsjössä, Inkoon saaristossa ja ankara tuska vaivasi\nminua, pelkäsin näet, että rikokseni tulisi ilmi. Näin äitini\ntavalliset vaatteet tavallisessa naulassaan nokisella pirtin seinällä.\nKatseeni sattui myös lieteen, jonka äärestä hän niin usein oli seisonut\nja valmistanut yksinkertaiset ateriamme. Mieleeni johtui myös miten\niloinen hän aina oli, kun vauriotta palasin kotiin myrskyiseltä mereltä\n-- -- ja sitten -- hän vaikeni tuokioksi ja katsahti arasti ympärilleen\n-- -- niin, hän itse, äitivainajani, seisoi ilmi elävänä edessäni,\nhänen päänsä oli pahoin raadeltu minun kirveen-iskuistani. Hän katsoi\nminuun ja sanoi vakavalla, mutta sydämeenkäyvällä äänellä: \"Edvard,\nonko velkani sinulle nyt maksettu, vai vaaditko vieläkin enemmän?\"\nTahdoin heittäytyä polvilleni hänen eteensä, mutta hän esti minua ja\npitkitti: \"Et tuntenut minua oikein elämässä, nyt kenties tunnet minut.\nOlen äitisi ja olen kärsinyt enemmän kuin sinä, minun kuolemani\nomalla-tunnollasi, koskaan voit kärsiä. Olen äitisi, joka puolestasi on\nnähnyt nälkää, saanut osakseen häpeätä ja pilkkaa sinun tähtesi,\nomaiseni minut hylkäsivät ja sinunkin rakkautesi kadotin. Elämäni on\nollut iloton, mutta nyt olen saavuttanut raukan ja odotan sinuakin\nluokseni, sillä tiedä, että elämän ruhtinas tahtoo ja voi antaa\nsuurimmallekin syntiselle anteeksi. Hyvästi poikani. Me tapaamme vielä\ntoisemme -- --.\"\n\n-- Sanokaa minulle nyt, herra pastori, voinko minä toivoa pelastusta?\n\n-- Sille, joka täydestä sydämestään katuu rikoksiaan ja Jesuksen\nKristuksen nimessä anoo armoa Isältä, sille voin luvata ikuisen elämän\nlahjan.\n\n-- Kiitän Teitä, sairas liikutettuna sopersi ja lisäsi hetkisen\nkuluttua:\n\n-- Katsokaa, idässä näkyy kajastus, jokohan aamu jo koittaa?\n\n-- Niin, vanhus vastasi, sinulle valkenee ikuinen aamu, mutta ei meille\ntoisille, sillä vielä peittää yön pimeys elämän taistelutantereet\nvaippaansa.\n\nSiikajoen taistelun jälkeisenä päivänä iltapuoleen oli yhdistetty\nSuomen ja Ruotsin armeija asettunut neliöön haudan ympärille, johon\nkaatuneet oli saatettu viimeiseen lepoonsa. Kun virsi oli kaikunut,\npastori Svedelius siunasi vainajien maallisen tomun haudan lepoon ja\nsoiton juhlallisten sävelten kaikuessa hauta luotiin umpeen.\n\nJoukko toisensa jälkeen marssi nyt pois lippuineen uusia kohtaloita,\nuusia seikkailuja kokemaan. Mutta kun kaikki jäljet sodan hävityksistä\nolivat poistetut kentiltä Siikajoen pappilan ympärillä, vanha\nharmaapäinen sielunpaimen lankesi polvilleen ja lausui liikutetulla\näänellä:\n\n-- Jumalani, tutkimattomat ovat Sinun tiesi! Nälkäisen sinä ravitset,\nrikkaan Sinä annat tuta nälän vitsausta, langenneen Sinä autat oikealle\ntielle, ylpeän Sinä annat kokea nöyryytyksiä. Kiitetty ja ylistetty\nolkoon Sinun nimesi ijankaikkisesti. Amen.\n\n\n\n"]