[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foccosUu4y9flcHJqVxM9CYG7J5wJh29kDJ_BBjBmdZc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},763,"Avioelämää I","Strindberg, August",1849,1912,"763-strindberg-august-avioelamaa-i","763__Strindberg_August__Avioelämää_I",null,"novelli",[],[],"fi",1884,1907,39398,247337,false,46193,[23,24,25],"Marriage -- Fiction","Short stories, Swedish -- Translations into Finnish","Sweden -- Fiction",[27],"Short Stories","\"Avioelämää 1: Kaksitoista kertomusta avioelämästä\" by August Strindberg is a collection of short stories written in the late 19th century. The work delves into the complexities of marriage and relationships, exploring themes of gender roles, societal expectations, and individual struggles within the institution of marriage. Strindberg presents a realistic portrayal of the lives and thoughts of both men and women, reflecting on their dynamics and conflicts.  The opening portion introduces the author and the literary backdrop, where a dialogue takes place between a speaker and the author about the nature of the newly written work. The conversation hints at Strindberg’s reflections on the traditional views of marriage and the evolving woman’s rights, suggesting that the collection will present various narratives on the domestic sphere, focusing on ordinary situations and moral dilemmas faced by couples. There are elements of critique against the romanticized depictions in literature, as Strindberg aims for a more authentic representation of marital life, signifying a departure from idealized notions prevalent in earlier works. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Lehtonen, Joel",244,"Kaksitoista kertomusta sisältävä teos tarkastelee avioliittoa, naisen asemaa ja yhteiskunnallisia normeja satiirisesti. Kokoelma kuvaa miehen ja naisen välisiä suhteita, arjen rutiineja sekä perhe-elämän haasteita 1800-luvun lopun Ruotsissa.","August Strindbergin 'Avioelämää I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 763. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AVIOELÄMÄÄ I\n\nKaksitoista kertomusta avioelämästä\n\n\nKirj.\n\nAUGUST STRINDBERG\n\n\nSuom. [\"Giftas\"] Siimes Kanervio\n\n\n\nK. Kaatra, Tampere, 1907.\n\nVihtori Kososen Kirjapaino, Helsinki, 1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Esipuhe.\n   Puhuttelu.\n Alkulause.\n   Alkulause.\n   Naisen oikeudet.\n   Puhuttelu.\n Hyveen palkka.\n Rakkaus ja jyvät.\n Päästä naimisiin.\n Täytyy.\n Korvaus.\n Huono onni.\n Viilloksia.\n Luonnoton valinta, tai rodun synty.\n Uudistusyritys.\n Luonnonesteitä.\n Fenix-lintu.\n\nTästä osasta puuttuu kertomus \"Ett Dockhem\", joka julkaistaan\nesiintulleista syistä vasta jälkimäisessä osassa.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nPuhuttelu.\n\n_Puhuttelija_: No tehän olette taas tekassut uuden romanin.\n\n_Kirjailija_: Niin hullusti on tosiaankin käynyt! Tiedän kyllä siitä\nkovasti rangaistavan, mutta en voinut pidättäytyä.\n\n_Puhuttelija_: Minun ymmärtääkseni on koko lailla epäjohdonmukaista\nmoittia kirjailemista ja kuitenkin sitten itse kirjailla. Myönnättekö\nsen?\n\n_Kirjailija_: Myönnetään!\n\n_Puhuttelija_: Myönnätte siis toimivanne epäjohdonmukaisesti?\n\n_Kirjailija_: Se on totta. Minä olen niinkuin kaikki maailmassa\nkehityksen lakien alainen, ja kehityshän edistyy taka-askelinkin. Tämä\nromani on myöskin pieni taka-askel, mutta älkää siitä suuttuko. Parin\nvuoden päästä lakkaan kokonaan tekemästä romaneja, näytelmiä ja runoja,\njos suinkin mahdollista!\n\n_Puhuttelija_: Mihinkäs toimeen te sitten ryhdytte?\n\n_Kirjailija_: Aijon tulla puhuttelijaksi. Olen tosiaankin sitä\najatellut. Katsokaas, minä olen väsynyt arvaamaan ihmisten aikomuksia,\nvarsinkin kun he kirjottavat kirjoja; teen kuin te: menen ja kysyn\nheiltä. Mutta palatkaamme asiaan! Mitä pidätte uudesta kirjastani?\n\n_Puhuttelija_: Se on mielestäni huonosti tehty. Se ei ole\njohdonmukaisesti kehitetty.\n\n_Kirjailija_: Te olette tosiaankin oikeassa! Se ei ole loppuun saakka\nkehitetty. Siinä on asian ydin. Aikomukseni oli kertoa koko joukon\ntapauksia, tavallisia tapauksia miehen jo vaimon keskinäisestä\nsuhteesta, ei neljää poikkeustapausta niinkuin rouva Edgren, eikä\nihmetapauksia kuin Ibsen, mitkä kuvaukset sitten otetaan kaikkien\ntapausten kaavaksi. Siitä syystä olen vaan kertonut illallisista\nStallmästargårdenilla, missä on kahta lajia lohta, dilliä, tuoretta\ngurkkua, pieniä pihviä, espanjan-sipulia, kukkopoikaa ja mansikoita.\nSitäpaitsi on minulla rapuja (naarasrapuja) Rejnersillä, pannukakkuja\nDjurgårdenilla; Norrtullsgatanilla puisto, jossa on kukkiva omenapuu,\nkuudenlajisia kukkia ja pari yökehrääjää. Vielä on minulla Adolf\nFredrikin kirkko, yksi floretti ja vähintään kolmekymmentä\nmerimiessanaa, mitkä olen ottanut merenkulkusanakirjasta! Eikös se ole\nkylliksi realistista?\n\n_Puhuttelija_: Kyllä, mutta olisitte kirjottanut jotakin kornetti\nVanadiksesta tai kuvannut luontoa Schweizerdalenissa, mitä niin hyvin\nosaatte. Kuvaukset eivät ole, niinkuin jo sanoin, täydelliset.\nSitäpaitsi on kirjanne epäsiveellinen. Myönnättekö sen?\n\n_Kirjailija_: Se on kyllä sitä teidän käsitteittenne mukaan, sillä jos\nsiveellisyys on sitä miksi se on tullut, rikos luontoa vastaan, niin\nsilloin on kirjani epäsiveellinen, se kun on luonnon mukaan kirjotettu.\n\n_Puhuttelija_: Tulemme taas Rousseauhon, ja siihen ei tarvitse mitään\nvastata! Mutta kolmanneksi on teidän kirjanne vanhoillinen. Te joka\nolette mukamas vapaamielinen, ivailette naiskysymystä. Kuinka sitä\nuskallatte?\n\n_Kirjailija_: myönnän kyllä, että vaaditaan suurempaa rohkeutta ajan\nmuotihulluuden ivaamiseen, kuin virran mukana kulkemiseen!\n\n_Puhuttelija_: Voitteko sanoa nykyistä naiskysymystä hulluudeksi?\n\n_Kirjailija_: Yhtä rikollista on tahtoa vapauttaa naista luonnosta kuin\nmiestäkään. Painakaa se mieleenne, herra puhuttelija, että nykyiset\nyritykset naisen vapauttamiseksi luonnosta ovat sellaisessa kapinassa\nluontoa vastaan, että ne rankaisevat itsensä. -- Mutta jos haluatte\nlukea alkulauseeni, niin saatte kuulla täydellisesti mitä minä\najattelen asiasta. Haluatteko?\n\n_Puhuttelija_: Lainaisin sen mieluummin.\n\n_Kirjailija_: Ja painattaisitte sen! Mielellään! Sitä parempi kuta\nuseammat sen saavat lukea. Tässä se on!\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nNaiskysymykselle, jolla yhteiskunnan perusteitten nykyään väitetään\nlepäävän, näyttää minusta annetun liian suuri arvo. Naiskysymys,\nsellaisena kuin se nykyään hurmehtii, koskee vaan kulturinaista, ehkä\n10 prosenttia väestöstä, ja on siis erään ryhmän etuja käsittelevä\nkysymys. Mutta kulturi-ihmisen työ pitää aina suurta melua itsestään ja\nnäyttää helposti siltä kuin se koskisi koko ihmiskuntaa. Naiskysymys on\njo ratkaistu jos otetaan maan koko väestö huomioon, tai maalaisväestön\nkeskuudessa. Seuraavassa esimerkki.\n\nTalonpojalla ja hänen vaimollaan on yhtäläinen kasvatus. Jos toinen\nosaa kirjottaa, osaa toinen laskea. He ovat jakaneet työn (menemättä\nyksityisseikoissa niin pitkälle kuin kulturi-ihminen), niin että ovat\nottaneet osansa luonnon viittauksen mukaan, eikä toinen vallitse\nainetta jota toinen ei ymmärrä. He ovat siis jokseenkin oikein\nsanottuna: henkisessä avioliitossa. Talonpojan vaimo ei voi kadehtia\nmiehensä vapaata asemaa, sillä ei ole kunniakkaampaa liikkua\nlantaläjällä kuin keittää puuroa, ei kunniakkaampaa kesyttää varsoja\nkuin kasvattaa lapsia. Hauskempi pikemminkin on istua lämpimässä\ntuvassa tai navetassa kuin savisessa ojassa survoa ja paistattaa\naurinkoa selkäänsä tai kädet jääsohjon peittäminä vetää nuottaa. Jos\nmies hoitaakin ne vähät rahat mitkä kokoon saadaan, niin on vaimolla\navain aittaan. Mitä vaimo ansaitsee kehruulla talvi-iltasin, sen hän\nsaa pitää omana rahastonaan ja ostaa sillä kahvia ja sokeria. Maa,\njonka vaimo mahdollisesti perii, ei kuulu naimaoikeuteen. Vaimo tulee\nsiis varsin hyvin toimeen ilman \"naidun naisen omistusoikeutta.\" Jos\nsanomalehdissä on kuultu puhuttavan talonpojan vaimoista, jotka ovat\nsaaneet selkään miehiltään, niin on myöskin, vaikkei sanomalehdissä\n(sillä mies ei koskaan kirjota sellaista lehtiin) talonpoikain kuultu\nsaavan selkään vaimoiltaan. Vahvin aina vallitsee, olkoon se sitten\nmies tai vaimo. Talonpojan vaimo on harvoin uskoton miehelleen,\nosittain siitä syystä, että hänellä ei ole aikaa, osittain siitä\nsyystä, että naimattomilla pojilla on tarpeeksi tyttöjä. Mies taas on\nharvoin uskoton, kun tytöt eivät mielellään halua \"äijämiestä\",\nheillähän on vallan tarpeeksi poikia.\n\nMiehen ja vaimon ominaisuudet luonnonihmisissä ovat jokseenkin samat.\nKun vaimo raskaana ollessaan on vähemmän puolustuskykyinen ja\nsynnytyksen jälkeen tarvitsee ruokaa lapsilleen ja suojaa heille, on\nhän asettunut miehen turviin. Mies ei siis ole pakottanut häntä\nvaltansa alle. Miehen rakkaus vaimoonsa puolisona ja lasten äitinä on\naina ollut takauksena siitä, ett'ei häntä ole orjana kohdeltu. Ja\nkunnioitus, jolla mies kohtelee naista talonpoikaiselämässäkin, johtuu\nsiitä, että hänet kasvatti nainen -- äiti. Nainen sitävastoin ei\nkohtele miestään samalla kunnioituksella, sillä hän on pöllyyttänyt\npoikasia niitten pieninä ollessa ja tuntee siitä syystä vieläkin\nylivoimansa. Hän on aina ja ennen kaikkea äiti. Katsohan vanhaa\nisoäitiä takan ääressä, kuinka hän kohtelee perheen isää, aina kuin\npoikaa.\n\nKulturinainen sitävastoin on yhtä turmeltunut kuin mieskin.\nKulturirakkaus on hyvin monimutkainen asia. Pohjalla on suvun\njatkamisvaisto. Kun yhteiskunta alkoi vaatia takeita lapsille ja keksi\navioliiton, ja avioliiton mukana seurasi omaisuus ja yhteiskunnallinen\nasema, työnnettiin luonnonrakkaus takasijalle, sai yläluokan silmissä\naistillisuuden leiman ja piti verhottaman rakastelulla. Kun mies etsi\npuolisoa itselleen, täytyi rakastelun verhoon peittää semmoiset\nharrastukset kuin saada vaimokseen hyväsukuinen nainen, saada\nomaisuutta ja niinedespäin. Siitä syntyi vastenmielinen, teeskennelty\nnaispalvelus. Kun naamari sitten avioliitossa putosi, katsoi vaimo\njoutuneensa petetyksi, ja siitä syntyi niin monta onnetonta\navioliittoa.\n\nKulturinaista ei sorreta! Kun herra istuu sohvalla vieraassa huoneessa\nja nainen astuu huoneeseen, nousee herra seisomaan. Kun nainen on\njuonut teensä, nousee joku herra ja nostaa kupin pois. Koskaan ei ole\nnähty päinvastaista. Jos joku naimaton herra asuu Söderillä, niin hän\nei uskalla olla menemättä Kungsholmenille, kun joku pyytää häntä\nsaattamaan jotakin naista kotiin. Kun miehet ja naiset juhlivat\nyhdessä, juo mies naisen maljan ja kiittää kunniasta minkä nainen on\nhänelle osottanut! Kihlausaika on miehelle harjotusta kaikenlaisissa\npalvelustoimissa, joita hän avioliitossa, lisääntyneen työn tähden ei\nenää ehdi suorittaa. Vaimo kaipaa palvelijaansa ja löytää vertaisensa.\nSilloin luulee hän saaneensa sortajan.\n\nMutta minkälaista sortoa harjottaa sitten mies avioliitossa? Mies\nvalitsee tavallisesti vaimon ja on tavallisesti rakastunut häneen.\nNaimisen vaikeus saattaa hänet toivomaan ehdotonta onnea avioliitossa,\nniin että hän todellisuudessa sitten tavallisesti tuntee itsensä\nnoloksi. Hän huomaakin enkelin vaan tavalliseksi ihmiseksi ja tämä\npettymys panee hänet huonolle tuulelle. Mutta hän rakastaa vaimoaan!\nAina ei ole varma, että vaimo rakastaa miestään, eihän vaimo ole\nvalinnut. Vaimo on siis edullisemmassa asemassa. Ja niin on laita\nuseimmissa avioliitoissa. \"Kotirauhan\" säilymiseksi tekee mies mitä\nmyönnytyksiä tahansa, sillä kotirauha kuului hänen rohkeimpiin\nunelmiinsa avioelämän autuudesta. Useimmissa tapauksissa on rouva\nherrana talossa ja mies herrana ulkopuolella taloa. Tästä ei ole\nrouvalla mitään vahinkoa. Rouva määrää piikojen työt, ruuan laiton,\nlastenkasvatuksen ja hoitaa tavallisesti rahat. Mies jättää\ntavallisesti tulonsa vaimolleen, jättää hänelle neularahat, joita vaimo\nsaa käyttää selvää niistä tekemättä. Itse täytyy miehen selvittää joka\npenni minkä on käyttänyt sigarreihin -- ja punschiin! Vaimon asema ei\nsiis ole orjattaren eikä miehen asema sortajan!\n\nKatsokaamme nyt kuinka Ibsen, joistakin tuntemattomista,\nkäsittämättömistä syistä on pilakuvannut kulturinaisen ja kulturimiehen\nteoksessaan \"_Et dukkehjem_\", joka on tullut oikeaksi uskonkirjaksi\nnaiskysymysintoilijoille.\n\nEt dukkehjem on näytelmä. Kirjotettu ehkä jollekulle suurelle\nnäyttelijättärelle, jonka esitykset sfinksimäisessä luomisessa ovat\naina saavuttaneet menestystä. Kirjailija on tehnyt varsin väärin miestä\nkohtaan, kun ei esitä perinnöllisyydessä mitään miehen puolustukseksi,\nmutta kylläkin vaimon, jonka jälkimmäisen puolustusta hän usein\npainostaa puhuessaan hänen isästään. Mutta katselkaamme lähemmin tätä\nNoraa, joka nyt on tullut kaikkien turmeltuneitten kulturinaisten\n\"ihanteeksi.\"\n\nEnsimäisessä näytöksessä valehtelee hän miehelleen. Salaa\nvekselinväärennyksen, kujeilee takana ja riitelee yksinkertaisten\nasiain tähden, näöltään pelkästä valheen halusta. Mies sitävastoin\nluottaa häneen avoimesti kaikessa, jopa pankkiasioissakin, mikä\nosottaa, että hän kohtelee Noraa kuin todellista vaimoaan, kun\nsitävastoin vaimo ei puhu koskaan miehelleen mistään asiasta.\nMies ei siis pidä Noraa nukkena, mutta Nora sensijaan miestään. Että\nNora olisi väärentänyt vekselin tietämättömyydestä, sitä ei kukaan\nusko! Se voi olla mahdollista vaan kun istuu teatterissa ja katselee\nmiellyttävää näyttelijätärtä. Enkä minä usko sitäkään, että Nora olisi\nväärentänyt vekselin _yksinomaan_ miehensä tähden, sillä usein oli Nora\npuhunut siitä kuinka sanomattoman ihanaa oli päästä Italiaan. Laki ja\nlakimies eivät hyväksyisi sellaista puolustusta. Nora ei siis ole\nmikään suuri pyhimys, vaan parhaassa tapauksessa kanssarikollinen, joka\non yhdessä nauttinut varkauden hedelmää. Sitten sekaantuu Nora\nasioissaan! Mies saa vielä kerran tilaisuuden, vastoin kirjottajan\ntahtoa, osottaa kuinka suuresti hän luottaa vaimoonsa ja häntä\nkunnioittaa keskustellessaan Noran kanssa erään pankkiviran\ntäyttämisestä. Ajatelkaas mikä tyranni se onkaan joka ei tahdo ottaa\nvekselinväärentäjää pankkikamreriksi! Mitä olisikaan Nora sanonut jos\nherra Helmer olisi tahtonut erottaa palveluksesta jonkun piian? Siitä\nolisi tullut toinen leikki!\n\nTulee sitten se näytös, jossa Nora tahtoo lainata rahoja\nkuppatautiselta tohtori Rankilta. Siinä on Nora tosiaankin suloinen!\nHän näyttää tohtorille, ikäänkuin lainahommansa johdannoksi,\nihonväriset sukkansa. -- _Nora_: \"Eivätkö ole kauniit? Täällä on nyt\nniin pimeä; mutta huomenna.\" -- \"Ei, ei, ei: Te saatte vaan nähdä\njalkaterän. No niin, kyllähän saatte nähdä ylemmäksikin!\" -- _Rank_:\n\"Hm!\" -- _Nora_: \"Miksi niin arvellen katselette? Luuletteko etteivät\nne sovi?\" -- _Rank_: \"Siitä minulla tosiaankaan ei ole mitään varmaa\nkäsitystä!\" -- _Nora_: (katsoo hetkisen tohtoria) \"Hyi häpeä!\" (Lyö\ntohtoria keveästi korvalle sukillaan) \"Siinä saatte!\" (Panee kokoon\nsukat). -- _Rank_: \"Mitähän muita suloja minä saan nähdä?\" -- _Nora_:\n\"Te ette saa nähdä mitään enää; tehän olette taitamaton.\" (hyräilee\nitsekseen ja etsii jotakin neulomatavaroista). -- Senmukaan mitä minä\nvoin käsittää tarjoo Nora itsensä -- käteistä maksua vastaan. Sehän on\nhyvin ihanteellista ja sievää! Kaikki tietysti rakkaudesta mieheen!\nHäntä pelastaakseen! Mutta mennä ja tunnustaa asemansa miehelleen, ei,\nse ottaisi todella liian kovasti ylpeyteen! Noran kielellä kuuluu se,\nettei hän vielä ollut varma siitä näyttäisikö mies jo hänelle sen\n\"hirvittävän!\"\n\nSeuraa sitten Tarantella-näytös, jossa vartavasten Helmer esitetään\nväärässä valaistuksessa. Nyt unohtaa katselija, että Nora on hupakko,\njota Helmer kohtelee kuin järkevää naista, nyt saadaan nähdä Helmerin\n_vaan_ kohtelevan Noraa kuin nukkea. Se näytös on kunniaton! mutta se\ntekee suuren vaikutuksen! Se on _näytös_ sanalla sanoen!\n\nSe että Helmer yöllä rakastelee vaimoansa osottaa vaan, että hän on\nnuori ja Nora on nuori. Mutta kirjottaja osottaa tällä että Helmer,\njolla ei ole aavistustakaan Noran rumista keinotteluista, on\naistillinen, liian aistillinen olento, joka ei osaa antaa arvoa\nvaimonsa erinomaisille henkisille ominaisuuksille, joita Nora tosin ei\nole näyttänytkään, ja Nora saa väärän martyrisädekehän. Tämä näytös on\nepärehellisin niistä mitä Ibsen koskaan on kirjottanut! Seuraa sitten\nselvitys, jossa on paljo sekasotkua, paljo petollista hämärää ja paljo\nvaletta. Helmer herää ja huomaa olleensa sidottu valehtelijaan,\nteeskentelijään. Mutta nyt on katselijan myötätunto niin kokonaan Noran\npuolella, että hänen mielestään Helmer on väärässä! Jos Helmer olisi\nnähnyt sen näytöksen missä sukat ja tohtori esiintyivät, niin ei hän\nolisi pyytänyt Noraa jäämään, mutta hän ei sitä nähnyt. Sitten saa\nHelmer tietää, että hän, vaimonsa ja lapsensa ovat pelastuneet\nyhteiskunnallisesta kuolemasta ja vararikosta, ja hän tulee iloiseksi!\nPane käsi sydämelle perheen isä, ja kysy itseltäsi etkö tulisi\niloiseksi saadessasi tietää, ettei rakasta vaimoasi, lapsiesi äitiä\nviedäkään vankilaan? Mutta ne ovat vaivaisia tunteita! Ei, korkeampia\nniitten pitää olla! Korkealle ihanteellisuuden valetaivaaseen! Helmer\npitäisi ruoskittaman. Hän on rikollinen! Ja kuitenkin puhuu hän niin\nystävällisesti valheelliselle vaimolleen. -- \"Ah\", sanoo hän, \"sinulla,\nNora, on varmaan ollut kolme kauheata päivää!\" Mutta sitten katuu\nkirjottaja taas rehellisyyttään miesraukkaa kohtaan ja panee vääriä\nsanoja hänen suuhunsa. Se on luonnollisesti kehnoa kun Helmer sanoo\nNoralle antavansa anteeksi! Olisi kai ollut kolloa Noran ottaa vastaan\nanteeksiantoa mieheltään, joka kuitenkin kohteli häntä, Noraa, täydellä\nluottamuksella, vaimon valehdellessa koko ajan. Ei, Noralla on\nsuuremmat näköalat. Ja sitten unohtaa Nora niin jalomielisesti kaiken\nmenneisyyden, että hän unohtaa kaiken senkin mitä ensimäisessä\nnäytöksessä tapahtui. Näin puhuu Nora nyt, ja teatteriyleisö on myöskin\nunohtanut ensimäisen ja toisen näytöksen, sillä nyt ovat nenäliinat\nesillä.\n\n_Nora_: \"Eikö ole mielestäsi merkillistä, että me kaksi, sinä ja minä\nnyt ensi kertaa puhumme keskenämme vakavasti?\" Helmer hämmästyy\ntällaisen valheellisen kysymyksen sisällyksestä niin, että hän (tai\nkirjottaja) vastaa: \"Niin, vakavasti -- mitä se merkitsee?\" -- Tarkotus\non saavutettu: saada Helmer elukaksi. Helmerin olisi pitänyt vastata:\n\"Ei, pikku muruseni, ei se mielestäni niin suurta merkitse. Vakavasti\nme jo puhuimme silloin kun lapsemme syntyivät, sillä me puhuimme\nniitten tulevaisuudesta, me puhuimme hyvin vakavasti silloin kun sinä\ntahdoit saada vekselinväärentäjän Krogstadin kamreriksi pankkiin,\nvakavasti me olemme puhuneet silloin kun koko minun elämäni oli\nkysymyksessä, vakavasti niinikään rouva Linderin saatavasta, kodin\ntaloudellisesta asemasta, kuolleesta isästä, kupansyömästä tohtorista;\nme olemme puhuneet vakavasti kahdeksan pitkää vuotta; mutta leikkiäkin\nme olemme puhuneet ja siinä tehneet oikein, sillä ei elämä ole\nyksinomaan vakavuutta. Me olisimme puhuneet enemmänkin vakavista\nasioista, jos sinä olisit minulle uskonut huolesi, mutta siihen sinä\nolit liian ylpeä sillä sinä tahdoit mieluummin olla minun nukkeni kuin\nminun ystäväni.\" Mutta herra Ibsen ei anna Helmerin sanoa näitä sanoja,\nsillä todistaahan piti että Helmer on elukka, ja muutenhan piti Noran\nsaada lausua loistopuhelunsa, jota sitten perässälaususkellaan\nkaksikymmentäviisi vuotta. _Nora_ nimittäin vastaa: \"Kahdeksana\n(8!) pitkänä vuonna -- pitemmänkin aikaa -- aina ensimäisestä\ntutustumishetkestä saakka, emme koskaan ole puhuneet vakavaa sanaa\nvakavista asioista!\" -- Nyt täytyy Helmerin, uskollisena ikävälle\nelukka-osalleen, vastata: \"Pitäisikö minun sitten yhäti uskoa sinulle\nhuolia, joita et kuitenkaan voisi hartioiltani keventää?\" -- Tässähän\nHelmer puhuu hyvin kauniisti, mutta se ei ole totta, sillä vaimon olisi\npitänyt Helmerille asiansa uskoa. Tämä näytös on tavattomasti väärä. Ja\nsitten laskettelee Nora muutamia hienoja (ranskalaisia) puheluja,\njoitten hohkainen viisaus on niin kevyttä, että se haihtuu kun siihen\npuhaltaa.\n\n_Nora_: \"Te ette ole koskaan minua rakastanut! Teistä on vaan ollut\nhauskaa olla rakastunut minuun!\" Missä on ero? Ja sitten sanoo Nora:\n\"Sinä et ole koskaan minua ymmärtänyt!\" Se ei ollut Helmerille niinkään\nhelppoa, kun Nora aina oli teeskennellyt. Sitten saa Helmer-raukka\nsanoa sellaisia tyhmyyksiä kuin että hän kasvattaa Noraa. Sellaista kai\nmies viimeksi sanoo jollekulle naiselle. Mutta Helmerinhän täytyy olla\nyksinkertainen sillä leikki lähestyy loppuansa ja Noran täytyy\n\"nykästä.\" Sitten tulee Helmer lempeämieliseksi. Hän pyytää anteeksi:\nanteeksi siitä että _Nora_ on väärentänyt vekselin, valehdellut ja\npettänyt.\n\nSitten sanoo Nora järkevän sanan. Hän tahtoo erota avioliitosta\nlöytääkseen itsensä. Syyllä voidaan kysyä eikö se kävisi päinsä samassa\nkodissa missä lapsetkin ovat, elämän todellisuudessa ja suhteessa\nHelmeriin, sillä Noran rakkaus kuoli kaatuessa. Mutta se on makuasia.\nSe taas, ettei Nora muka katsoisi itseään kyllin arvokkaaksi\nkasvattamaan lapsiaan, on valetta hänen suustaan, koskapa hän juuri\nvähää ennen keikkui kovin korkealla läksyttäessään viatonta Helmeriä.\nJohdonmukaisemmin hän olisi menetellyt jäädessään lastensa luo tässä\ntapauksessa, kun kerran luuli miestään sellaiseksi raukaksi, joka ei\nymmärtänyt \"hirvittävää.\" Sillä kuinka hän olisikaan voinut uskoa\nlasten kasvatuksen sellaiselle vajavaiselle olennolle. Noran lepertely\nsiitä \"hirvittävästä\", että Helmer ilmiantaisi itsensä syylliseksi\nNoran rikokseen, on niin romantisen -- naurettavaa, ettei se sanaakaan\nselitystä kaipaa. Se taas, että \"sadattuhannet naiset\" olisivat\nuhrautuneet miestensä tähden, on sellainen kohteliaisuus naisia\nkohtaan, että Ibsenin luulisi olevan jo liian vanhan sanoakseen\nsellaista. Sitten puhelee Nora kaikenlaista turhuutta: hän on\nrakastanut miestään, ja kuitenkin sanoo Nora kahdeksan vuotta olleensa\nvieras nainen joka on synnyttänyt vieraan miehen lapsen! Helmer myöntää\nettei hän ole ollut täydellinen ja lupaa muuttua toisenlaiseksi! Sehän\non varsin kaunista ja kaikki takeethan viittaavat siihen, että jatko\ntulee paremmaksi kuin alku. Muta se ei luonnollisesti sovi näytelmään!\nPamahdus täytyy kuulua kun esirippu laskee! Sitten todistaa (?) Nora\nolleensa nukke! Eikö Helmer ollut sijottanut huonekaluja tahtonsa\nmukaan? No! Mutta jos rouva vaan olisi suvainnut lausua tahtonsa, olisi\nkyllä saatu nähdä missä kaappi olisi ollut!\n\nMiksei Nora tehnyt sitä? Se oli kaiketi hänen mielestään yhdentekevää:\nja siinä hän saattoi olla oikeassa. Jos sitten Nora oli nukke, niin ei\nsuinkaan se ollut Helmerin vika, sillä hän kohteli Noraa luottamuksella\nkuten vaimoaan ainakin, mutta sitä ei Ibsen tahtonutkaan todistaa, vaan\nvastakohta oli todistettava, mutta siihen ei hänellä ollut kylliksi\nvoimaa, sillä hän ei uskonut tehtäväänsä ja hänen oikeudentuntonsa\nmurtautui joskus esiin!\n\nMitä kirjottaja itse on ajatellut tästä teoksestaan, sitä ei koskaan\nsaada tietää. Se teki vaikutuksensa, käsiteltiin yleensä sorretun\nnaisen manifestiksi ja herätti sellaisen myrskyn, että tyynimmätkin\nluonteet siinä kiihtyivät. Sillä teoshan todistaa aivan päinvastaista\nmitä sen pitäisi todistaa. Vai onko teos vaan todistuksena\nsiitä kurjuudesta mikä syntyy vakavia asioita käsittelevästä\nteatterikappaleesta? Vai, valitaksemme toisen näkökohdan, eikö se\nolekaan sorretun naisen puolustamista, vaan pikemmin esitys\nperinnöllisyyden vaikutuksesta luonteeseen? Silloin olisi kirjottajan\npitänyt olla siksi kunniantuntoinen, että hän myöskin Helmerin\npuolustukseksi olisi laskenut hänen perinnölliset taipumuksensa. Vai\nonko se Noran huono kasvatus? Sitä Nora tosiaankin paljo syyttää.\nMiksei Helmer saa syyttää huonoa kasvatustaan? Vai onko se semmoisenaan\nvaan pelkkä näytelmä ja uudenaikaista naisten hempeilyä, silloin se\nsopivimmin kuulukoon \"Yleisten huvien\" joukkoon. Ei siitä silloin\ntarvitse vakavasti keskustella, vielä vähemmin ansaitsee se sitä\nkunniaa, että se yllyttää ihmiskunnan kaksi puoliskoa toisiaan vastaan.\n\nKuitenkin tuli tämän \"Nukkekodin\" kautta kysymys onnettomista\navioliitoista päivän polttavaksi. Kaikki rouvat pitivät miehiään\ntyranneina ja itseään joko suuremmassa tai pienemmässä määrässä\nnukkeina. Siten saatiin kirjallisuudessa nähdä kokonainen sarja\naviomiehiä, jotka väärensivät vekseleitä ja loppunäytöksessä saivat\nselkään rouviltaan. Mutta kirjailijattaret eivät olleet yhtä\nkohteliaita kuin Ibsen, he eivät tuoneet puolustukseksi miehille\nperinnöllistä vekselinväärennystaipumusta. Saatiinpa myöskin nähdä\nmiehiä, jotka haaskasivat vaimojensa rahoja, mutta miestensä rahoja\ntuhlaavia vaimoja ei oikeuden tähden koskaan nähty. Huolimatta kaikesta\ntyhmästä mitä kirjotettiin, voitettiin sentään senverran, että\navioliittolaitoksen jumalallisuutta ruvettiin epäilemään ja\ntunnustettiin vihdoinkin oikeutetuksi avioero keskenään sopimattomien\naviopuolisoiden välillä. Ja se oli hyvä!\n\nSyyt onnettomiin avioliittoihin ovat monet. Ensinnäkin avioliiton oma\nluonne. Kaksi ihmistä, eri sukupuolta sitäpaitsi, antaa toisilleen\nvaromattoman lupauksen elää yhdessä koko ikänsä.\n\nAvioliitto perustuu siten mahdottomuuteen. Toinen kehittyy yhtäälle,\ntoinen toisaalle, ja siten särkyy liitto. Tai toinen jää entiselleen\nkun toinen kehittyy, ja rikki menee suhde silloinkin. Epäsopu\npuolisoiden kesken voi syntyä siitäkin, että kaksi vahvaa luonnetta\nsattuu yhteen ja molemmat huomaavat, että jokainen sopimus on mahdoton\nmuulla ehdolla kuin sillä, että toinen mukaantuu, ja se synnyttää vihan\nliittoa kohtaan. Jos he olisivat vapaat, taipuisivat he; nyt he eivät\nsitä tahdo, sillä se olisi henkilöllisyytensä uhraamista. Lopuksi\nvoivat he kehittyä sille asteelle, että he, pelastaakseen\nhenkilöllisyytensä sekaantumisen, vaistomaisesti, itsesäilytysvaistosta\nvihaavat toistensa ajatuksia, ja vastaansanominen tulee tarpeeksi,\ntakaukseksi siitä, että kumpikin saa pitää itsensä ja omat ajatuksensa.\nTämä on ylen tavallinen tapaus, jota maailman on ollut niin vaikea\nselittää. He rakastivat toisiaan, heillä oli samat ajatukset, mutta\näkkiä syntyi tämä käsittämätön vastenmielisyys, ja sitten nähdään vaan\nkaksi eripuraista aviopuolisoa. Seuraa sitten ne tapaukset jolloin\nniinkutsuttu uskottomuus on erottanut puolisot. Nyt on asia niin\nsurullisesti, että muutamat ihmiset ovat syntyneet monogamiaan\n[yksiavioisuuteen], siis uskollisuuteen, mikä ei ole hyve, vaan\nominaisuus, toiset taas polygamiaan [moniavioisuuteen], siis\nuskottomuuteen. Jos nyt vastakohdat sattuvat yhteen niin syntyy siitä\nsuuri kurjuus.\n\nLuonnossa, ainakin kehittyneempien eläinten keskuudessa, on tämä\nsukupuolisuhde säännöllinen. Härkä on polygamisti, kukko niinikään.\nSorsa on villissä tilassa monogamisti, mutta kesynä (ankka)\npolygamisti. Kulturin vaikutusta siis. Petoeläimet ovat yleensä\nvillissä tilassa monogamisteja ja uros seuraa naarasta uskollisesti\nniinkauvan kun emällä on poikasia. Kyyhkysten rakkautta ovat runoilijat\npaljon ylistäneet, ja kyyhkyset perustavat tosiaankin pesuuskunnan\nelämää varten, mutta (kauhea mutta runoilijoille) jos puoliso\nvahingottuu, haavottuu tai muuten rampaantuu, niin rakkaus haihtuu\ntipotiehensä ja puoliso etsii itselleen uuden elämänkumppanin. Tämähän\non kaikkea muuta kuin runollista, eikä siitä syystä kukaan runoilija\nolekaan uskaltanut paljastaa kyyhkysten kehuttua rakkautta, peläten\nnaisten vihaa. Yleensä on luonnossa nähtävissä se seikka, että\nravintoaineitten saanti vaikuttaa ratkaisevasti avioelämään. Petolinnut\nmunivat vaan pari munaa, koska saalis on kovassa, ja uros auttaa\nnaarasta munien haudonnassa, toisen saalista hakiessa, sillä näitten\neläinten ruokaa ei ole joka pensaassa. Sehän on oikea avioliitto.\nMerilinnut kohtaavat toisensa soidinojalla. Kun uros on tehnyt rakkaan\ntyönsä lentää se merille voimaan hyvin, naaras saa tehdä pesää, hautoa\nmunat ja hankkia ruuan yksin. Kun sitten syksyllä poikaset jo ovat\nsuuriksi kasvaneet, kohtaavat kaikki toisensa ulkona merellä.\nNaaraksista tuskin mikään on niin kovalla kuin ampiainen. Kun se\nsyksyllä on hedelmöittynyt etsii se kolon itselleen puun kuoressa\netelän puolella ja asettuu sinne talvilevolle. Koirakset kuolevat ensi\npakkasen tullessa. Kun kevät tulee, saa naaras yksin rakentaa\ntaidokkaan pesänsä monine lokeroineen, joihin se asettaa munat. Ja\nsitten täytyy sen elättää suuri joukko poikasia. Luonto on sälyttänyt\nsen selkään suuren työtaakan, mutta vielä ei ole siinä huomattu mitään\nhalua vapautua luonnonlaista. Se voisi kuitenkin tehdä sen niin\nhelposti asettumalla vaan talveksi puun pohjoiselle puolelle, sillä\nsilloin se paleltuisi, ja ihmiskuntaa kohtaisi se suuri tappio, ettei\nsillä olisi ensinkään ampiaisia. Näemme siis, että eläinten siveys\nriippuu suuresta joukosta taloudellisia, fysillisiä, geologisia y.m.\nsuhteita. Olemme nähneet kuinka kulturi tekee polygamisteja esim.\nkoirasta, joka kesynä saa ruokansa ilmaiseksi. [Se polisiasetus, että\nnaaraskoirat on suljettava huoneisiin, on synnyttänyt luonnottomia\npaheita tässä uskollisessa eläimessä.]\n\nYhden ainoan tapauksen polyandriasta [monimiehisyys] mainitsee Darwin\nkehittyneempien eläinten keskuudessa: kottaraisen pesässä on tavattu\nuseampia koiraksia. Muuan toinenkin ilmiö on luonnossa, seikka mikä\nkulturin ohella häviää, se on säännöllinen kiima-aika. Villit nisäkkäät\npariutuvat kerran tai kahdesti lämpimänä vuodenaikana. Kotieläimet\nja ihminen milloin tahansa. Voiko siitä syystä sanoa ihmistä\nepäsiveellisemmäksi? Ei, se johtuu vaan siitä, että ihmisen on kaikkina\nvuoden aikoina yhtä helppo tai vaikea saada ruokaa ja lämmintä\npoikasilleen, mikä ei ole asianlaita eläimiin nähden. Niitten täytyy\nkiirehtiä keväällä saadakseen poikaset valmiiksi taisteluun ennen\nsyksyn tuloa. Saattaa olla, että miehissä usein tavattava taipumus\npolygamiaan, on perinnöllisyyttä jo menneiltä kehityskausilta. Olkoon\nasian laita miten tahansa, surullista se joka tapauksessa avioliitossa\non, sillä se rikkoo sopimuksen ja häiritsee luottamusta. Vielä\nikävämpää on polyandria naisissa, sillä jos mies onkin uskoton, ei hän\npakota vaimoaan elättämään toisen lasta, mutta jos nainen on uskoton,\nsaattaa hän miehensä tekemään työtä toisen miehen lapsen hyväksi, ja se\non ruma muoto varkautta.\n\nKun nyt avioliitto, inhimillisenä laitoksena ja puhtaasti\nkäytännöllisistä syistä syntyneenä, on niin täynnä puutteellisuutta ja\nloukkauskiviä, kuinka voi sitten niin moni avioliitto kestää? Sen pitää\nkoossa vaan yhteinen etu, luonnon ikuinen avioliittotarkotus, lapset.\nIhminen on alituisessa taistelussa luonnon kanssa, mutta joutuu aina\nalakynteen. Tuolla kulkee kaksi rakastavaista, jotka tahtovat muuttaa\nyhdessä asumaan, osaksi huvin vuoksi, osaksi nauttiakseen toistensa\nseurasta. Loukkauksena pidettäisiin puhua tulevista lapsista. Jo kauvan\nennenkuin lapsi syntyykään huomaavat he, ettei se autuus ollutkaan niin\ntaivaallista, ja siten muodostuu suhde ikäväksi. Sitten syntyy lapsi!\nSilloin kaikki muuttuu jälleen uudeksi ja suhde muodostuu ihanaksi,\nsillä ruma itsekkäisyys kahdenkeskisestä seurustelusta häviää.\nAvioliitto ilman lapsia on surullista, eikä se mikään avioliitto\nolekaan. Laki onkin aina alkuajoista saakka suonut tässä tapauksessa\nhelpon pääsyn eroon. Hedelmätön tai lapseton vaimo on hyvin\nsurkuteltava, mutta siitä huolimatta hän on poikkeus luonnossa, siitä\nsyystä ei hän ymmärrä oikein miehen ja vaimon keskinäistä suhdetta,\neikä hänen sanojensa pitäisi mitään merkitsemän. Samasta syystä ei\npitäisi antaa neljälle Ruotsissa nykyään kirjottavalle rouvalle, heidän\nsanalleen mitään erikoisempaa arvoa, sillä kaikki neljä he elävät\nlapsettomissa avioliitoissa. Mikä ero onkaan neiti Brennerin\nnaisihanteella ja Lean tai rouva Schwartzin? Lapseton nainen ei ole\nnainen. Eikä hän ole myöskään mies. Siitä syystä on nykyaikainen\nnaisihanne epämiellyttävä hermafroditi [Hermes ja Afrodite-sanoista:\nmies-nainen], joka muistuttaa koko paljo grecicismiä. Lapset siis\npitävät koossa avioliiton.\n\nMutta nyt seuraa suuri, pohjaton kysymys siitä, onko yksilö,\njatkaessaan sukua velvollinen uhraamaan yksilöllisyytensä\nomistautuakseen kokonaan lapselle! Luonnossa, jos sieltä vastausta\netsimme, ei ole sitä mitä me kutsumme yksilöllisyydeksi. Ja mitä on\nsitten ihmisen yksilöllisyys? Kokoelma luulotteluja joittenkuitten\npäämäärien saavuttamisesta elämässä; useimmiten hyvinvoinninhalua,\njoskus, kun yksilö tuntee edustavansa kärsivää sukua, pyrkimys saada\nelää koko suvun, eikä yksistään poikasiensa tähden. Jälkimmäisessä\ntapauksessa saavat omat poikaset auttaa itseään. Mutta Noralla,\nihanteella ei voi katsoa olevan mitään sellaisia harrastuksia. Hän\npyrkii vapauteen, itsekkääseen, nautintorikkaaseen, ibseniläiseen\nvapauteen, asettaakseen huonekalut mihin tahtoo, päästäkseen pyytämästä\nanteeksi tyhmiä tekosiaan, vapaudessa hautoakseen ajatuksiaan,\nvaivatakseen niitä kuin savea, sitten tehdäkseen niistä pieniä\nepäjumalankuvia, vapauteen imettäjän ja äidin tehtävistä, sanalla\nsanoen: vapauteen luonnonlaeista. Nora on romantinen ihmeolento, tulos\nsiitä kauniista maailmankatsomuksesta jota idealismiksi kutsutaan, ja\njoka on tahtonut ihmisille uskotella, että he olivat jumalia ja että\nmaa oli pieni taivas. Siitä, että kirjailija itsekin on käsittänyt\nNoran aatteet oikuiksi, oli todisteena sekin, että Ibsen näytelmäänsä\nkorjatessa antaa Noran jäädä kotiin. Jos Noralla olisi ollut jokin\nkutsumus, mikä ei muuten ensinkään ilmene hänen viimeisistä\npuheluistaan, olisi hän varmaan mennyt; ja jos hän sen lisäksi olisi\nollut heikko ihminen, olisi hän kenties palannut takaisin jälleen.\n\nKysytään siis: onko naisen asema todellakin yhdenmukainen luonnon\nkanssa? Eikö hänen pitkä äitiytensä ole martyriutta, ja ovatko nämä\nvapautusyritykset niin aivan vastoin luontoa?\n\nKatsokaamme kuinka asia on \"toisten\" eläinten keskuudessa. Suurempien\nnisäkkäitten keskuudessa, joitten elinikä on sama kuin ihmisen, kestää\näitiys vuoden tai kaksi. Sitten on hän vapaa, kunnes seuraava kerta\nsattuu. Ihmisen naaras on kulturiolojen tähden sidottu lähipitäen koko\nijäkseen. Pojat lasketaan vapauteen noin 20 vuotiaina, tytöt samoin,\njos heitä koskaan lasketaan. Miksei heitä aikaisemmin lasketa?\nSentähden, etteivät voi aikaisemmin elättää eivätkä suojella\nitseään. Perhe on siis ihana polisilaitos, jonka yläluokka on\nperustanut nuorison suojelemiseksi (puhun koko ajan yläluokan- tai\nkulturiavioliitosta). Kulturinaisen tyytymättömyydessä pitkään\näitiyteen on siis jotakin luonnollista, ja hänen näennäinen\nkulturinvastustamisensa ja miehensä tyraniuden vastustaminen,\nse on yksinkertaisesti kapina samaa vihollista vastaan, jota\nmieskin vihaa, nurinpäinen yhteiskunta, vaikka vaimo näkee\nmiehessään tämän yhteiskuntasorron henkilöityneenä. Luonnonihmisten\n(talonpoikaispiireissä) keskuudessa ei nainen kärsi niin pitkää\näitiyttä. Ensinnäkin siitä syystä että lapset alkavat olla apuna jo\ntuossa seitsemän kahdeksan vuoden vanhoina; toisekseen kun koti ei\nummehdu, mies kun asuu tuvassa vaan syödessään ja maatessaan ja muun\npäivän oleilee ulkosalla. Kaupungissa säätyläispiireissä sulloudutaan\npieniin huoneisiin, ja surkuteltavampaa olentoa ei silloin ole kuin\nnuori tyttö. Hänen ja vangin kohtalo muistuttavat suuresti toisiaan.\nÄidin täytyy alati vartioida ettei vaan jonkun \"huonomman\" rodun koiras\nhedelmöittäisi hänen tytärtään!\n\nPohjolan kotia on paljo ylistetty. Etelän kodit ovat vähemmän\nhelteisiä. Se on ilmastokysymys. Pohjolan koti sisäikkunoineen, jotka\nturmelevat ilman, kaakeliuunit (kotoinen liesi!), pitkä talvi ja syksy\nja kevät, jotka pakottavat ihmisiä, yhdessä kasassa kiusaantumaan, ne\novat tehneet tämän kodin minun mielestäni kaikkea muuta kuin ihanaksi.\nSitä ei huomaa omassa perheessään, vaan toisten. Ensin isä ja äiti\nyhteenkytkettyinä elinaikaisilla siteillä. Jos toisella on jokin ajatus\njota toinen ei hyväksy, niin opettelee edellinen vaikenemaan\nviideksitoista vuodeksi tai ainakin teeskentelemään. Ja sitten pitkät\npojat. Kotona siveellisyyttä, ulkona epäsiveellisyyttä. Valehdella\nvanhemmille tai ainakin vaijeta. Keskenään, päästyään tappelemasta,\nriitelevät ja kinaavat he, sillä se on ihmisen luonteessa. Ja sitten\ntuntevat he vahempien salaisen toivomuksen: nähdä heidät jossakin\nasemassa elämässä, s.o. ajaa heidät ulos! Sitten kasvatus. Isän ja\näidin alituinen vikojen vaaniminen heissä. Viat pysyvät ja lopulta\ntunnetaan vihaa niitä kohtaan, jotka vaan tarkastelevat ja vaanivat.\nLapsi alkaa hiljakseen arvostella vanhempiaan ja kadottaa\nkunnioituksensa häneen. Siinä on kokonainen sarja teeskentelyä, ja koti\ntulee rumaksi, paitsi romaneissa. Kun lapset sitten pääsevät elämään ja\nvapauteen, tuntevat he itsensä niin rajattoman onnellisiksi, että he\nparhaassa tapauksessa käyvät kotona vaan sunnuntaisin syömässä\npäivällistä. Nyt istuvat vanhemmat yksinään eivätkä uskalla ajatusta\nkeskenään vaihtaa pelosta että häiritsisivät kotirauhan, ja kotirauha\non lasten jälkeen perheen perusta. Sen säilyttämiseksi taipuu lujinkin\ntahto, tai ainakin oppii teeskentelemään alistuvansa. Tämä on tosin\nyleispiirteinen, liioiteltu kuvaus, mutta olkoonpa avioliitto kuinka\nonnellinen tahansa, siinä on kuitenkin aina jotakin nujerrettua,\njotakin salaista teeskentelyä, ja pohjalla molemminpuolinen\norjuudentila. Mutta varmaankin on jotakin epätäydellisyyttä pitkässä\näitiydessä, ja sitä taas vaatii kulturi.\n\nOnnellisen avioliiton muodostumiseen vaikuttavat monet yhteensattuvat\nsuotuisat olosuhteet, niinkuin sopusointu luonteissa, maussa ja\nvioissa. Ja missä molemmat puolisot tuntevat mieltymystä toisiinsa,\nsiellä on suurimmat takeet onneen, sillä rakkaus on luonnonvoima joka\nvoittaa yksilön järkeilyn, voittaa hänen tahtonsa lujuudessa, ja\nmurtumatta kestää mitkä myrskyt tahansa, mitkä koukut tahansa.\nTällaisissa tapauksissa saa rakkaus, näennäisestä itsekkäästä\npyrkimyksestään huolimatta, kun se näyttää etupäässä koskevan\npuolisoita eikä lapsia, jotakin suurta ja oikeutettua itseensä, ja\nuseimmin se saisi vapaammin vaikuttaa, jos sukupuolet saisivat\nvapaammin seurustella, sillä miehellä on nyt kerta kaikkiaan\nalkuunpano-oikeus, ja tyttö istuu ja odottaa sulhoa saapuvaksi, sitä\noikeata ja omaa, mutta kun sitä ei kuulu, ottaa hän ensimmäisen paraan.\n\nNykyisissä oloissa on kuitenkin naiskysymyksen tempaaminen\nympäristöstään mahdotonta ja vahingollista. Naisen halu vapautua on\nsama kuin miehenkin levoton pyrkimys vapautukseen. Vapauttakaamme vaan\nsiis miehet ennakkoluuloistaan niin naisetkin saavat vapautensa. Mutta\nmeidän tulee työskennellä tätä päämäärää varten yhdessä kuin ystävät\neikä kuin viholliset. Mitä nainen tulevaisuudelta, lähemmältä tai\nkaukaisemmalta on oikeutettu vaatimaan, sen tahdon seuraavassa,\nvapautuakseni siitä epäluulosta, että vanhoillisia ajatuksia\npuolustaisin, esittää:\n\n\nNAISEN OIKEUDET\n\n    jotka luonnon mukaan hänelle kuuluvat, mutta jotka nurinpäisen\n    yhteiskuntajärjestyksen kautta (ei miesten tyranniuden kautta)\n    on häneltä riistetty.\n\n1:o. Oikeus saada samanlainen kasvatus kuin mies. Tällä en tarkota, en\nkyllin usein voi sitä huomauttaa, että nainen nyt kuvittelisi tulevansa\n_korotetuksi_ miehen tasalle, oppimalla kaikkia niitä tarpeettomia\nasioita, joita mies nyt saa ahtaa päähänsä. Tulevaisuus, joka varmaan\npoistaa eron kansa- ja alkeiskoulujen väliltä, ylioppilas- ja muitten\ntutkintojen väliltä, on tunteva velvollisuudekseen järjestää yksi ainoa\nyhteinen kansalaistutkinto, joka korvaa ripillepääsyn. Tämä tutkinto on\nsama miehelle ja naiselle, ja käsittää täydellisen luku-, kirjotus- ja\nlaskutaidon, tiedon isänmaan lainlaadinnasta, kansalaisoikeuksista ja\nvelvollisuuksista, sekä yhden elävän kielen. Joka sitäpaitsi tahtoo\ntietää mitä Cicero ajatteli Lucius Sullasta ja mitä Moses aikoi\nIsraelin lapsille, hän etsiköön ne tiedot, jos hänellä nimittäin on\naikaa sellaiseen ylellisyyteen, kun tulevaisuus on vaativa jokaiselta\nkansalaiselta, että hän ruumiillisella työllä hankkii elantonsa,\nniinkuin luonto sen on määrännyt.\n\n2:o. Koulujen täytyy olla yhteisiä pojille ja tytöille, niin että\nmolemmat sukupuolet aikaisin oppivat tuntemaan toisensa, eikä niinkuin\nnyt, että pojat kuvittelevat tyttöjä enkeleiksi ja tytöt luulevat\npoikia ritareiksi. Täten vältetään myöskin kaikki mielikuvituksen\nennenaikaisen kehityksen mykät synnit, jotka juuri perustuvat\nsukupuolten eristämiseen.\n\n3:o. Tytöllä täytyy olla sama vapaus \"kulkea irrallaan\" ja valita\nseuransa mistä tahtoo.\n\n4:o. Täydellinen yhdenvertaisuus sukupuolten kesken poistaakseen\nvastenmielisen teeskentelyn, jota kutsutaan galanteriaksi tai\nkohteliaisuudeksi naisia kohtaan. Tyttö ei siis vaadi, että poika\nnousee seisaalleen ja jättää paikkansa, sillä se on orjan\nalamaisuusmerkki, eikä veljeä saa totuttaa siihen, että sisaret\nlaittavat hänen sijansa tai neulovat hänen paitansa napit; sellaiset\ntyöt hän tehköön itse.\n\n5:o. Naisella täytyy olla äänioikeus. Kun vastaisuudessa hänen\nripillepääsynsä on siinä, että häntä kuulustellaan tiedoissa sen\nyhteiskunnan lainlaadinnassa jossa hän elää, ja kun yhteiskunta joka\nvuosi, niinkuin yhtiöt nykyään, saa tehdä vuosikertomuksen jokaiselle\nkansalaiselle, saa nainen niinkuin mieskin arvostella mille henkilölle\ntai asialle hän antaa äänensä.\n\n6:o. Nainen on vaalikelpoinen kaikkiin toimiin, mikä ei tule\nvaikeammaksi itsehallinnon vaikuttaessa, ja nyt, kun hän,\nepäjohdonmukaista kylläkin, voi tulla hallitsijaksikin. Itsehallinto ei\ntule ammattihallinnoksi, vaan sellaiseksi kuin kunnallishallinto,\nluottamustoimeksi, joka suoritetaan joutilaina hetkinä. Onko viisaampaa\nja sopivampaa ihmistä hallitukseen kuin vanha äiti, joka äitiydessään\nja kotiaskareissa on tottunut hallitsemaan ja vallitsemaan? (Meidän\nesi-isillämme oli niin suuri kunnioitus vanhojen vaimojen järkeä\nkohtaan, että he laskivat sen yliluonnollisten asiain joukkoon).\n\n7:o. Tämän kautta tulevat tavat ja lait lempeämmiksi, sillä kukaan ei\nole oppinut antamaan anteeksi niin paljon kuin äiti, ei kukaan muu niin\nhyvin voi olla kärsivällinen ja vähän vaativainen puutteellisiin\nihmislapsiin nähden.\n\n8:o. Nainen vapautetaan sotapalveluksesta. Joka tätä pitää\nepäoikeutettuna, ottakoon huomioon, että luonto sen tasottaa raskaassa\näitiydessä. Tulevaisuudessa ei muuten ole mitään kunniakasta toimittaa\nsantarmipalvelusta. Se on vaan velvollisuus.\n\n9:o. Kun tulevaisuuden yhteiskunta, oikeudenmukaisesti jakamalla\nluonnon yhteiset rikkaudet, takaa kaikille syntyneille ravinnon ja\nopetuksen, jää avoliitto, joka nyt on takaajana näistä eduista,\ntarpeettomaksi. Mies ja vaimo tekevät sopimuksen, suullisen tai\nkirjallisen, liitosta, niin pitkäksi aikaa kuin tahtovat, ja on heillä\noikeus, ilman lakia ja evankeliumia, rikkoa se kun niin hyväksi\nnäkevät; näinollen luonnollisesti sattuu sellaistakin, että kaksi\nkoirasta tahtoo saada saman naaraksen, se on tiettykin, mutta taistelu\nei tule niin julmaksi, ja naaras ratkaisee vaalin, mikä nyt ei ole\nasian laita, sillä ei kukaan enää silloin nai arvon tai rahan tähden,\nkun sellaisia ei enää ole. Vapaa valinta tulee täten luonnolliseksi ja\nrotu senkautta paranee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä tulevaisuuden naisesta ja avioliitosta. Mitä nykyisissä oloissa\nvoidaan tehdä avioliiton ajalliseksi parannukseksi, se on:\n\n1:o. Että seurustelu poikien ja tyttöjen kesken tulee vapaammaksi.\n\n2:o. Että poikien kasvatus tehdään yksinkertaisemmaksi, jotta\ntyttöjenkin kasvatus kohtuudella voidaan yksinkertaistuttaa.\n\n3:o. Että tyttö vapautetaan (samoin kuin poikakin) lukemasta niin paljo\nmenneisyydestä, mutta pakotetaan sensijaan ottamaan selvä nykyisestä\nyhteiskuntajärjestyksestä, niin että nainen voi:\n\n4:o. Mitä pikemmin saada äänioikeuden.\n\n5:o. Valheellinen naisten palveleminen lakkaa itsestään, ja mies ja\nnainen seurustelevat keskenään kuin miehet nyt. Ei niin, että miehet\npitävät yksinään juhlia, jotka päättyvät siihen että juodaan malja\nnaisen onneksi, joka istuu kotona ja syö puuroa ja maitoa.\n\n6:o. Siviliavioliitto saatetaan voimaan, jotenka avioero tehdään\nhelpommaksi. Ei sentähden, että olisi luultavaa avioerojen\nlisääntyminen; kun eron saanti on helpompi, niin tuntuu side\nkeveämmältä, ja mies saadaan pois siitä luulottelusta, että hän omistaa\nvaimon. Lapset pitävät kyllä yhdessä puolisot, jollei satu mitään\nerittäin raskasta.\n\nVastenmielinen lakipykälä papiston varotuksesta tai välttämättömästä\n\"karkaamisesta\" häviäisi siten.\n\n7:o. Lakipykälät miehen esimiehisyydestä lakkautetaan.\n\n8:o. Nainen tulee täysi-ikäiseksi 18 vuotiaana, ilman mitään\nrajotuksia.\n\n9:o. Avioehtokirja ja pesäero tulevat välttämättömiksi.\n\n10:o. Naisella olkoon oikeus (kun hänen kasvatuksensa on tehty miehen\nkasvatuksen kaltaiseksi) päästä kaikkiin virkoihin ja harjottaa mitä\ntointa tahtoo. (Mutta veriseksi tulisi kilpailu jos nyt laskettaisiin\npari miljonaa naista työmarkkinoille. Tässä täytyy mahdollisesti,\nnykyisissä oloissa, taipua epäjohdonmukaisuuteen, jollei\nkenties työvoimain liiallisuus pakottaisi syntymään uutta\nyhteiskuntajärjestystä.)\n\n11:o. Mies olkoon velvollinen avioliittoon mentäessä pitämään yllä\nhenkivakuutusta, niin ettei hän kuoleman sattuessa jättäisi vaimoa ja\nlapsia hätään, varsinkin olkoon tämä velvollisuutena, jos hän on nainut\nnaisen tuottavasta toimesta.\n\n12:o. Nainen pitää nimensä, eikä hänen tarvitse ottaa miehen arvonimeä\nnaispäätteellä, sillä arvonimi on nykyisissä oloissa omaisuutta, usein\nvarsin kalliisti ansaittu ja rahan arvoinen. Yhdenvertaisuus vaatii\nsitä. Ja näin välttyy moni nainen kiusauksesta ostaa rahoillaan\narvonimi. Pojat saavat isän nimen, tyttäret äidin.\n\n13:o. Aviovuode on jaettava. Sillä \"siveellisyyttä\" loukkaava\nyhteinen makuuhuone ja vuode rankaisee itsensä, aiheuttaa suhteen\nhäiriintymistä, inhoa ja kyllästymistä, vieläpä pahempaakin. Nainen\nsaisi täten vapaamman aseman ja säilyttäisi omistusoikeuden\nruumiiseensa.\n\n14:o. Vaimolla pitää olla, jos hän on vaan miehensä vaimo ja lasten\näiti, omistamatta itsenäistä tointa, erityinen rahaerä vaatteisiin ja\nhuveihin. Älköön hänellä olko palkkaa, älköönkä saako vaatteita\nlahjana, josta pitää kiittää. Mutta hänellä pitää silloin myöskin olla\n_oikeus_ maksaa itse huveistaan, miehenkin läsnäollessa, ja vapautua\nsiitä että \"tarjotaan.\"\n\n15:o. Jos nainen avioliitossa ansaitsee erityisellä toimella jotain,\neikä hoida kotia, niin olkoon hän velvollinen ansioistaan jättämään\nkotia varten yhtä paljo kuin mieskin. Jos nainen kotiakin varten\ntyöskentelee, niin pitäköön ansionsa, sillä hänen ansiotaan kotona\npidetään senkautta lisänä, eikä kuten nyt, orjanpalveluksena.\n\n\nPUHUTTELU.\n\n_Kirjailija_: Oletteko nyt selvillä siitä mitä minä tarkotan?\n\n_Puhuttelija_: Varsin tarpeeksi!\n\n_Kirjailija_: Ei siis mitään väärinkäsitystä? Se on hyvä!\n\n_Puhuttelija_: Te olette uskaltanut käydä Ibsenin kimppuun; se on\nvaarallista!\n\n_Kirjailija_: Joka on uskaltanut käydä Kaarle XII:sta kimppuun, se ei\npelkää pirua eikä männinkäisiä! Seitsemän kertaa olen pudonnut ja\nnoussut jälleen ylös; sietää vielä kerran pudota! Muuten olenkin\nahdistellut Nukkekotia vaan uskonkirjana! En pidä uskonkirjoista! Kun\ntällainen uskonkirja kerran tehdään, niin siihen sitä sitten juututaan\nkiinni kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi, eikä päästä paikalta\nhievahtamaan! Mitä Ibseniin tulee, niin on hänen esimerkkinsä näyttänyt\nkaunokirjallisuuden vaarat. Hän kirjotti Brandin Kristinuskoa\n_vastaan_, ja lukijat tekivät siitä kristinopin uskonkirjan! Sehän oli\nkaunista! Hän kirjotti Gengangere epäsiveellisyyttä vastaan, ja\nsiveelliset tekivät siitä epäsiveellisyyden uskonkirjan. Hän kirjotti\nFolkefienden yhteiskuntaa vastaan, ja yhteiskunnan pahimmat viholliset\nheittivät kiviä hänen peräänsä. Sellaista on olla Moses vuorella ja\npuhua kielillä, vaan riepu pään päällä. Hän kirjotti nuoruutensa\nsuruista ja pettymyksistä Kongs-Emnernessä, ja muuan filosofian\nkandidati Helsingissä kirjottaa siitä yliopistollisen väitöskirjan ja\ntodistaa sen olevan puhtaasti historiallisen näytelmän. Jos kandidati\nolisi menetellyt perinpojaisemmin, olisi hän kirjottanut Ibsenille ja\nkysynyt asian oikeata laitaa; silloin olisi hän, jos Moses olisi\nvastannut, saanut selvän asiasta. Ibsen otti kerran rievun pois ja\npuhui ihmisten kielillä. Se tapahtui kuten muistetaan Gengangeren\njälkeen. Silloin kielsi hän itsensä! Ehkä hän tahtookin tulla\nväärinymmärretyksi! Silloin olen minä paraiten ymmärtänyt Nukkekodin.\nMutta jättäkäämme tämä. Oletteko muuta ymmärtänyt väärin?\n\n_Puhuttelija_: Kyllä, tehän olette sosialisti!\n\n_Kirjailija_: Se on totta, niinkuin kaikki sivistyneet ihmiset meidän\naikanamme. Enkö saisi olla sosialisti?\n\n_Puhuttelija_: Ihmettelen sitä.\n\n_Kirjailija_: Ihmettelette? Perustuslaki ei tahdo kenenkään omaatuntoa\npakottaa tai antaa pakottaa! Minulla on siis oikeus olla sosialisti!\nMutta jos te itseänne anarkistiksi kutsutte niin valehtelette. Onko\nvielä jotakin?\n\n_Puhuttelija_: Te olette itse kirjottanut naisesta näytelmän, jota minä\nen ymmärrä!\n\n_Kirjailija_: Se voi olla minun vikani, mutta se voi olla myöskin\nteidän. Te tarkotatte Herra Bengtsin vaimoa! Niin, hyvä herra, se on\n1:o hyökkäys naisen romantista kasvatusta vastaan. Luostari, se on\nnaiskasvatuslaitos! Ritari, se on mies; kaikki ovat ritareita nuorten\ntyttöjemme mielestä. Kun sitten elämän todellisuus alkaa, huomaakin\nnainen, että mies on talonpoikaiskollo. Mies luulee naista\nlepertelijäksi, mutta todellisuus kehittää hänet naiseksi, jota\nkasvatuslaitos ei voinut tehdä. 2:o se puolustaa rakkautta sellaisena\nluonnonvoimana, joka voittaa kaikki riitaisuudet ja kukistaa vapaan\ntahdon. 3:o se pitää naisen rakkautta laadultaan korkeampana (kun\nlisätään äidinrakkaus) kuin miehen. 4:o se on puolustuspuhe naisen\noikeudelle saada omistaa itsensä. 5:o se on näytelmä ja se on synti.\nMutta se sai rangaistuksensa. Muuan romanttinen haukku, jolla oli liian\nmatala otsa, puri minua sääreen ja tahtoi todistaa, että minä olin\nromantikus, minun juuri panetellessani ja ivatessani romantikia, ja se\noli oikein minulle, sillä ei tarvitse kirjottaa näytelmiä kun tahtoo\npuhua vakavasti. Muistakaa, että kaikkia näytelmiä ilmotetaan \"Yleisten\nhuvien\" joukossa.\n\n_Puhuttelija_: Mutta tehän hyökkäätte käsittämättömällä tavalla\nnaisasianajajien kimppuun ja itse olette kuitenkin radikali!\n\n_Kirjailija_: Juuri niin! Minä ahdistelen sitä puolustamatonta\ntapaa jolla kysymystä käsitellään. Ja naiskysymys on saanut ruman\nlemmiskely-vivahduksen meidän päivinämme. Koko Nukkekoti on\nvanhanaikaista, romantista naispalvelua, täynnä ihanteellista\nraihnaisuutta. Ranskassa on Dumas nuorempi tahtonut nyt antaa\näänioikeuden kaikille pappien kasvattamille kasvatuslaitostytöille.\nTiedättekö mitä siitä seuraisi? Se että jesuitat ja kapusinit\näänestettäisiin pääsemään jälleen maahan ja keisarinna Eugénie\nasetettaisiin valtaistuimelle! Minä olen ahdistellut naisen pyrkimystä\nvapautua synnyttämisestä, ei kehdosta eikä keittiöstä. Olen ahdistellut\nnaisten halua saada turmella äidit opettamalla heille latinaa, niinkuin\nisät jo ennen on turmeltu. Minä olen, painakaa se mieleenne, ahdistanut\navioliittoa _nykyisissä oloissa_, olen osottanut, että täydellinen\nautuus on mahdotonta, olen osottanut, että nainen _nykyisissä\nolosuhteissa_ on usein (ei aina) kasvatuksen kautta tullut tallukaksi,\nolen siis, huomatkaa se, ahdistanut naisten kasvatusta, kirkollista\navioliittoa ja miesten naispalvelus-vapauttamista, en ole siis\nmoittinut naista, vaan olen moittinut, kirjottakaa se muistiin suurilla\nkirjaimilla, _Nykyisiä Olosuhteita_.\n\nNainen ei tarvitse minun puolustustani! Hän on äiti ja siitä syystä on\nhän maailman hallitsijatar. Ja vapaus jota hän nyt tahtoo on se sama\nvapaus, jota kaikki miehetkin tahtovat! Sen me hankimme ystävinä eikä\nvihollisina, sillä silloin emme mitään saisi. Oletteko nyt käsittänyt?\n\n\n\n\nHyveen palkka.\n\n\nKun äiti kuoli oli poika kolmentoista vuotias. Pojasta tuntui siltä\nkuin olisi ystävänsä kadottanut, sillä sinä yhtenä vuotena jona äiti\nvuoteessa sairasti, oli poika ikäänkuin lähemmin tutustunut äitiinsä;\nmuuten sangen harvinainen ilmiö vanhempien ja lasten suhteessa. Poika\noli nimittäin aikaisin kehittynyt ja hänellä oli hyvä ymmärrys; hän oli\nlukenut paljon muitakin kuin koulukirjoja, sillä hänen isänsä oli\nkasvitieteen professori Tiedeakademiassa ja hänellä oli hyvä kirjasto.\nMuta äiti ei ollut saanut kasvatusta, naimisissa ollessaan oli hän\nmiehensä ensimmäinen taloudenhoitajatar ja monien lapsien hoitaja. Kun\näiti sitten joutui vuoteen omaksi kolmenkymmenenyhdeksän vuoden ijässä,\nmonien lapsivuoteitten murtamana ja uupuneena monien vuosien\nyövalvonnasta (hän ei ollut kuuteentoista vuoteen saanut nukkua yhtään\nkokonaista yötä), ja kun ei hän enää voinut taloustoimiinkaan ryhtyä,\njoutui hän tutustumaan vanhimman jälkeiseen poikaansa; vanhin veli oli\nkadetti ja kävi kotona vaan sunnuntaisin. Kun äiti ei enää ollut\nperheenemäntä vaan ainoastaan sairas, katosi entinen kurisuhde, mikä\naina on vanhempien ja lasten välillä. Kolmentoista vuotias poika istui\nmelkein aina äitinsä vuoteen vieressä, milloin vaan joutui koulultaan ja\nluvuiltaan, ja silloin luki hän ääneensä äidilleen. Paljon oli äidillä\nkysyttävää ja paljon oli pojalla selitettävää; senkautta katosivat\nheidän väliltään ne arvoastemerkit, mitkä ikä ja asema olivat\nasettaneet, ja jos jompikumpi heistä nyt oli etevämpi, oli se poika.\nMutta äidillä oli entisestä elämästään paljon opettamista pojalleen, ja\nsiten olivat he vuorotellen opettajana ja oppilaana. He voivat lopulta\npuhua kaikesta. Ja poika, joka silloin oli kypsymis-ijässä, sai monta,\näidin hienotunteisuudella ja toisen sukupuolen kainoudella annettua\nneuvoa ja tietoa siitä salaperäisestä ilmiöstä, jota kutsutaan suvun\nlisäämiseksi. Poika oli vielä viaton, mutta koulussa hän oli nähnyt ja\nkuullut paljon sellaista, mikä oli hänestä vastenmielistä ja häiritsi\nhäntä. Äiti selitti kaikki mitä selittää saattoi, varotti poikaansa\nnuoruuden vaarallisimmasta vihollisesta ja otti pojaltaan pyhän\nlupauksen, ettei hän koskaan antaisi houkutella itseään huonojen\nnaisten luo, ei edes uteliaisuudesta, sillä ei kukaan voi taata itseään\nsellaisessa tapauksessa. Ja äiti neuvoi poikaansa puhtaaseen\nelämäntapaan ja kääntymään rukouksella Jumalan puoleen kun kiusauksen\nhetki lähestyi.\n\nIsä oli kokonaan antautunut itsekkäästi nauttimaan tieteestään, mikä\noli kuin suljettu kirja hänen vaimolleen. Isä oli, äidin ollessa\nviimeisillään, tehnyt keksinnön, mikä hänen nimensä saattaisi\nkuolemattomaksi oppineessa maailmassa. Hän oli nimittäin eräällä\nkaatopaikalla Norrtullin pohjoispuolella löytänyt muunnoksen eräästä\nsaviheinästä, jolla oli kaarevia karvoja muuten suorakarvaisessa\nkukkakehässä; ja parhaillaan neuvotteli hän Berlinin tiedeakademian\nkanssa saadakseen tämän muunnoksen Flora Germanicaan, ja hän odotti\njoka päivä sellaista vastausta, että akademia ikuistuttaisi hänet\nantamalla kasville nimen, joka kokonaisuudessaan kuuluisi: Chenopodium\nmolle B; Vennerstraemianum. Kuolinvuoteen ääressä oli hän hajamielinen,\nmuissa ajatuksissa, melkein epäystävällinen, sillä hän oli juuri saanut\nakademian myöntävän vastauksen, ja hänen mieltään pahotti se, ettei hän\nvoinut riemastuttaa itseään eikä vielä enemmän vaimoaan tällä suurella\nuutisella. Sillä äiti ajatteli vaan taivasta ja lapsiaan. Jo\ntuntui miehestä itsestäänkin naurettavalta puhua nyt vaimolleen\nkaarevakarvaisesta kukkakehästä; mutta, puolusteli hän itseään, tässä\nei ollut kysymys kaareva- tai suorakarvaisesta kukkakehästä, vaan\ntieteellisestä keksinnöstä, vieläpä hänen omasta ja hänen lastensa\ntulevaisuudesta, koskapa isän kunnia oli heidän leipänsä.\n\nKun vaimo illalla kuoli, itki mies katkerasti; eikä hän ollut itkenyt\nmoniin, moniin vuosiin. Hän tunsi kauheita omantunnontuskia\nmenneisyyden pientenkin vääryyksien tähden, sillä hän oli erinomainen,\nmallikelpoinen aviomies, hän katui ja häpesi kylmyyttään ja\nhajamielisyyttään edellisenä päivänä, ja eräänä tyhjyyden hetkenä\nhuomasi hän kurjan itsekkäisyydenkin tieteessään, jota hän luuli\nihmiskunnan hyväksi viljelevänsä. Mutta ei tämä liikutus kestänyt\nkauvan. Olihan vaan kuin olisi raottanut vieterillä varustettua ovea;\nse meni kiinni nopeasti, ja seuraavana aamuna, kirjotettuaan sanamuodon\nhautauskorttiin, istuutui hän uudelleen ja kirjotti kiitoskirjelmän\nBerlinin tiedeakademialle. Senjälkeen ryhtyi hän jälleen työhönsä\nakademiassa. Palattuaan kotiin päivemmällä, aikoi hän mennä vaimonsa\nluo puhumaan ilostaan, sillä vaimo oli aina ollut hänen uskollisin\nystävänsä surussa, ja koko hänen elämässään ainoa sellainen, joka ei\nkadehtinut hänen menestystään. Nyt kaipasi hän suuresti tätä\nystäväänsä, joka aina oli \"myöntänyt\", niinkuin hän sanoi, joka ei\nkoskaan sanonut vastaan, koska ei tiennyt mitä olisi sanonut, kun mies\nvaan esitti käytännölliset tulokset tutkimuksistaan. Jo ajatteli isä\nhetkisen lähemmin tutustua poikaansa, mutta he eivät tunteneet\ntoisiaan, ja isä oli aina ollut sellaisessa suhteessa poikaansa kuin\nupseeri sotamieheen. Hänen arvonsa ei myöntänyt lähestymistä, ja poika\nmuutenkin häntä jonkinverran epäilytti kun hänellä oli terävämpi pää\nkuin isällä, ja siitäkin syystä, että poika oli lukenut joukon uusia\nteoksia, joita isä ei tuntenut, mistä joskus sattui seikka\nsellainenkin, että isä, professori, oli vallan tietämättömänä poikansa,\nlukiolaisen edessä. Tällaisissa tapauksissa täytyi isän joko lausua\nhalveksiva tuomio uusista tyhmyyksistä, tai käyttää mahtikieltä ja\nsanoa, että koulupoikien täytyy pysyä läksyissään. Silloin saattoi\ntapahtua, että poika viittasi johonkin \"läksykirjaan\", ja silloin\nraivostui professori, hänen mielestään olivat uudet oppikirjat \"päin\nhelvettiä.\"\n\nIsä syventyi uudelleen kasvikokoelmiinsa ja poika meni omille\naskareilleen.\n\nHe asuivat Norrtullikadulla länteen Observatoriokentästä.\nPieni yksikerroksinen kivirakennus, jota ympäröitsi laaja,\npuutarhayhdistyksen entinen puisto, oli perintönä joutunut\nprofessorille. Mutta kun hän tutki vaan deskriptivistä kasvitiedettä\nvälittämättä ensinkään paljoa hauskemmasta kasvifysiologiasta ja\nmorfologiasta, joka hänen nuoruudessaan oli vielä kapaloissaan, oli\nelävä luonto hänelle miltei vieras. Hän antoi siitä syystä ihanan\npuutarhan rappeutua ja vuokrasi sen eräälle puutarhurille sillä\nehdolla, että hän ja lapset saisivat muutamia etuoikeuksia puutarhaan.\nPoika kulki puutarhassa kuin puistossa ikään, nautti sen luonnosta,\nsemmoisenaan, välittämättä mitään sen tieteellisestä puolesta.\n\nHänen luonteensa oli kuin huonosti tehty heiluri: liian paljo äidin\npehmeätä metallia, liian vähän isän kovaa. Siitä syntyi kiistaa ja\nepätasaisuutta. Välistä äärimmäisyyteen asti herkkämielinen, välistä\nkova, epäilevä. Äidin kuolema otti häneen kovasti. Poika suri äitiään\nniin kovasti, että äiti jäi hänen sieluunsa esikuvaksi kaikesta\nhyvästä, kauniista ja suuresta. Sitä seuraavan kesän vietti poika\nmielikuviaan hautomalla ja lukien romaneja. Mutta suru ja varsinkin\ntoimettomuus olivat järkyttäneet hänen hermostonsa ja saaneet hänen\nmielikuvituksensa toimintaan; kyyneleet olivat lämpimän huhtikuunsateen\nkaltaiset, mikä hedelmäpuut herättää eloon unestaan ja houkuttelee ne\nkukkimaan ennen aikaansa ja paleltumaan: toukokuunhallat ennenkuin\nhedelmöittyminen on päättynyt. Hän oli viidentoista vuotias, siinä\nijässä jolloin kulturi-ihminen on kypsynyt antamaan elämää tuleville\nsukupolville, ja mistä hänet estää se, ettei voi hankkia ravintoa\npoikasille. Hän oli siis astumassa siihen vähintään kymmenvuotiaaseen\nkärsimysaikaan, jonka kuluessa nuori mies saa alituisesti taistella\nitsevaltaista luontoa vastaan, ennenkuin hän saa toivoa voivansa\nansaita oikeuden täyttää luonnon laki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn muuan lämmin iltapäivä helluntain seutuvilla. Omenapuut ovat täynnä\nvalkoista kukkaa, jota luonto tuhlaten yhä uutta umpustaan aukaisee.\nTuuli heiluttelee puita ja siitepölyä on ilmassa kaikkialla; osa pääsee\ntäyttämään tehtäväänsä ja herättää elämää, osa putoo maahan ja hukkuu.\nMitäpä välittää äärettömän rikas luonto siitä mihin joku kourallinen\npölyä joutuu! Ja kun kukkanen on hedelmöittynyt, pudottaa se hennot\nlehtensä, mitkä pian kuihtuvat hiekkakäytävällä, ensi sateen jälkeen\nmätänevät, hajoavat, muuttuvat mullaksi ja nousevat jälleen kukkiakseen\nja sillä kertaa ehkä hedelmänkin kantaakseen. Mutta nyt alkaa taistelu;\nne jotka onnekseen ovat joutuneet päivänpuolelle, menestyvät hyvin;\nhedelmä paisuu yhä, ja jollei hallaa tule, niin hedelmä tuleentuu;\nmutta ne, jotka ovat joutuneet pohjoispuolelle, kaikki raukat, jotka\nvärjöttävät muitten varjossa, eivätkä koskaan saa nähdä aurinkoa, ne\nkuihtuvat ja puutarhuri lakasee ne kokoon ja vie kottikärryllä\ntakapihalle. Ja sitten ovat omenapuun oksat täynnä puolikypsiä\nhedelmiä, pieniä, turpeita, kullankeltaisia raakaleita, joitten posket\npunaisina hohtavat; alkaa uusi taistelu: jos ne kaikki saavat elää,\nniin taittuvat oksat ja puu kuolee. Siitä syystä tulee myrsky! Silloin\ntäytyy varren olla vahvan jotta kiinni pysyy; voi heikkoja, sillä ne on\ntuomittu häviämään. Sitten tulevat hyönteiset! Niillekin on annettu\nelämä ja velvollisuus jatkaa sukuaan! Toukat syövät omenan aina vartta\nmyöden ja se putoo hiekkakäytävälle. Mutta madolla on hyvä maku, ja se\nvalitsee vahvimmat ja terveimmät, sillä muuten jäisi elämään liian\nmonta vahvaa ja taistelu tulisi liian kiivaaksi.\n\nMutta illan tullen ja päivän hämärtäessä alkavat eläinten vaistomaiset\nhimot herätä. Yökehrääjä laskeutuu vastakaivetulle lämpimälle\nmultapenkereelle ja houkuttelee puolisoaan. Mitä? Sen saavat koirakset\nratkaista!\n\nJa kotikissa hiipii täysinäisenä ja lämpimänä muurinnurkastaan juotuaan\nvastasiivilöidyn iltamaitonsa ja kulkee varovaisesti narsissien ja\nkeltaisten liljojen keskellä, peläten tulevansa kasteesta märäksi ja\npörröiseksi ennenkuin rakastaja joutuu. Ja sitten haistelee se\nvastapuhjennutta lavendelia, ja päästää houkuttelevan nauvunnan.\nNaapurin aidan läpi tulee musta kissa leveäselkäisenä kuin näätä ja\nvastaa kutsuntaan; mutta sitten tulee puutarhurin kolmivärinen kissa\nkarjapihasta, ja nyt syntyy taistelu. Musta, pehmeä ruokamulta ryöppyää\nniitten ympärillä ja vastakylvetyt redisit ja spenatintaimet temmataan\näkkiä hiljaisesta unestaan ja tulevaisuudenunelmistaan. Vahvin voittaa\nja naaras odottaa puolueettomana antautuakseen sitten voittajan\nintohimoisiin syleilyihin. Voitettu pakenee etsiäkseen uutta taistelua\nmissä se mahdollisesti on vahvin.\n\nJa luonto hymyilee tyytyväisenä, sillä se ei muuta uskottomuutta tunne\nkuin sen mikä rikkoo sen määräyksiä, ja se antaa voimakkaimmalle hänen\noikeutensa, sillä se tahtoo vahvoja lapsia, vaikkapa se sitten\nsurmaisikin pienen yksilön \"äärettömän\" minän. Eikä ole siinä mitään\nhämminkiä, ei arveluita eikä huolta seurauksista, sillä luonto antaa\nruokaa kaikille -- paitsi ihmiselle.\n\nPoika meni puutarhaan kun illallinen oli syöty ja isä istuutui\nmakuuhuoneen ikkunan ääreen polttaakseen piippua ja lukeakseen\niltalehdet. Poika kulki pitkin käytäviä ja tunsi kaikki ne tuoksut\njoita kasvi ilmaan huokuu vaan kukkaa tehdessään, hienoimman ja\nvahvimman ydyn ilmaöljyistä, jotka itseensä keskittävät yksilön koko\nvoiman voidakseen kohota sukunsa edustajaksi. Hän kuuli lehmusten\nlatvoista hyttysten häälaulun, joka korvaamme soi valittaen kuin\nsurulaulu, hän kuuli yökehrääjän houkuttelevat äänet, hän kuuli\nkissojen kiimaisen porun, aivan kuin kuolo eikä elämä perintöä\nlahjottaisi; sontiaisen surinan, yöperhosen lepatuksen, yökköjen\npiipityksen.\n\nPoika pysähtyi narsissiryhmän eteen, taittoi kukan ja haisteli sitä\nkunnes suonet ohauksissa alkoivat jyskyttää. Ei koskaan hän ollut niin\ntarkkaan katsellut sitä kukkaa. Mutta viime lukukaudella oli hän\nlukenut siitä nuorukaisesta, joka muuttui narsissiksi. Ei hän ollut\ntässä tarussa huomannut mitään erikoista ajatusta. Nuorukainen ei saa\nvastarakkautta, vaan hänen himonsa kohdistuu häneen itseensä, ja\nlopulta hänet liekki syö, rakastunut kun on omaan kuvaansa, minkä näkee\nlähteestä! Nyt, tarkastellessaan näitä valkeita sisälehtiä, ja\nterälehtiä, jotka olivat vahankeltaiset kuin sairaan posket, ja niitä\nhienoja, punaisia suonia, samanlaisia kuin keuhkotautisilla, joitten\nveri yskiessä on tunkeutunut ihon äärimmäisiin, hienoimpiin huokosiin,\ntuli hän ajatelleeksi erästä koulutoveriaan, muuatta nuorta\naatelismiestä, joka oli kulkenut merikadettina kesällä, ja jolla oli\nsamanlainen muoto.\n\nKauvan kukkaa haisteltuaan haihtui siitä vahva neilikan tuoksu ja\njälelle jäi äitelä, suovankaltainen haju, joka häntä iletti.\n\nPoika kulki edelleen kunnes käytävä kaareutui oikealle leppien alla.\nHämärässä näki hän etäällä suuren, vihreän keinun, joka heilui edes ja\ntakaisin. Toisella laudalla seisoi tyttö ja antoi keinulle vauhtia\nsiten että taivutti polvensa ja heitti ruumiinsa eteenpäin pitämällä\nkäsillään kiinni korkealta keinunaisoista. Se oli puutarhurin tytär\njoka oli päässyt ripille pääsiäisenä ja oli hiljan saanut pitkän\nhameen. Mutta tänä iltana oli äiti antanut hänen pukeutua puolipitkään\nhameeseen, jonka hänen piti käyttää rikki kotona. Nähdessään nuoren\nherran tuli tyttö ensin vähän hämilleen kun hänen sukkansa näkyivät,\nmutta hän jäi keinuun seisomaan; ja Teodor-herra meni lähemmäksi ja\nkatseli tyttöä.\n\n-- Älkää seisoko siellä, herra Teodor, -- sanoi tyttö joka parhaillaan\nsai keinun täyteen vauhtiin.\n\n-- Miksen saisi täällä seisoa, -- vastasi poika, joka tunsi tytön\nhameen liepeitten hulmahtelevan kuumiin ohimoihinsa.\n\n-- Ei saa, sanoi tyttö.\n\n-- Kun vaan pääsen sinne niin keinutan Augustaa, -- sanoi herra Teodor\nja heittäytyi ripeästi keinuun.\n\nJa niin seisoi poika keinussa vastapäätä tyttöä. Ja kun keinu nousi\nniin kietoutuivat tytön hameen liepeet pojan säärien ympäri, ja kun\nkeinu meni alas, seisoi poika nojautuneena tyttöä vastaan yläpuolella\nja katsoi tyttöä suoraan silmiin, jotka loistivat pelosta ja\nnautinnosta; ja ohut pumpulipusero hiipi tiviisti nuorten rintojen\nmukaan, jotka selvästi kohosivat ohuen kankaan alta; ja tytön suu oli\npuoleksi avoinna niin että hänen valkoiset, terveet hampaansa\nhymyilivät pojalle, aivan kuin hän olisi tahtonut purra tai suudella\npoikaa. Yhä korkeammalle kohosi keinu, kunnes se jo huiski vahteran\nkorkeimpien oksien päitä. Silloin päästi tyttö kiljahduksen ja putosi\npojan syliin, niin että tämän täytyi istuutua laudalle. Kun poika tunsi\ntytön lämpimän, pehmeän ruumiin painautuvan hänen ruumistaan vastaan,\nkulki kuin sähköisku kautta koko hänen hermostonsa, hänen silmänsä\npimenivät ja hän olisi varmaan hellittänyt tytön jollei olisi tuntenut\ntämän vasenta rintaa oikeassa olkavarressaan. Keinu hiljeni. Tyttö\nhypähti ylös ja istuutui vastapäiselle keinulaudalle. Ja siinä he\nistuivat maahan katsellen; toistensa kasvoihin he eivät uskaltaneet\nkatsella. Kun keinu pysähtyi, nousi tyttö pois ja vastasi muka johonkin\nhuutoon, vaikkei kukaan kutsunutkaan häntä; ja herra Teodor jäi yksin.\n\nVeri juoksi pojan suonissa. Hän tunsi elinvoimansa kasvaneen\nkaksinkertaiseksi. Mutta hän ei tiennyt selvään mitä oli tapahtunut.\nHän kuvitteli hämärästi olevansa sähkötin, jonka positivinen sähkö oli\npurkautumisen kautta yhtynyt negativiseen sähköön. Ja tämä oli\ntapahtunut heikon, ulkonaisesti viattoman kosketuksen kautta nuoreen\nnaiseen. Sellaista ei hän ollut tuntenut esim. silloin kun hän\npainiskelllessaan toveriensa kanssa heitä voimakkaasti syleili. Hän oli\nsiten tuntenut naisen vastakkaisen polaritetin ja hän tunsi nyt mitä\nmerkitsi olla mies. Ja hän oli mies. Se ei ollut liian aikaisin\nkehittyneisyyttä, joka luonnolle väkivaltaa tekemällä olisi liian\naikaisin puhjennut, sillä hän oli vahva, karaistu, terve nuorukainen.\n\nKulkiessaan siinä käytävillä tunsi hän uusien ajatuksien kohoavan\nsieluunsa. Elämä tuntui hänestä vakavammalta, velvollisuudentunto\nkaikui hänen sielussaan yhä selvemmin. Mutta hän oli vasta viidentoista\nvuotias. Hän ei ollut vielä päässyt ripille, ei voitu häntä vielä\nmoneen vuoteen merkitä yhteiskunnan kirjoihin, eikä niinollen voinut\najatellakaan itsensä elättämistä, vielä vähemmin vaimon ja lapsien.\nHänen vakava mielialansa ei nimittäin johtanut häntä mihinkään hatariin\najatuksiin, vaan nainen oli hänelle jotakin itse elämää varten; hänen\ntoinen polaritetinsa, hänen täydennyksensä. Hän oli nyt henkisesti ja\naineellisesti kypsä hankkiakseen itselleen elantoa. Mikä esti häntä?\nHänen kasvatuksensa, joka ei ollut opettanut hänelle mitään\nhyödyllistä; hänen yhteiskunnallinen asemansa, joka ei sallinut hänen\nryhtyä käsityöhön; kirkko, joka ei ollut vielä saanut hänen valaansa\nsiitä, että hän olisi papistolle uskollinen; valtio, joka ei ollut\nvielä saanut hänen valaansa siitä, että hän olisi uskollinen\nBernadottelle ja Nassaulle; koulu, joka ei vielä ollut saanut puristaa\nhäntä kypsäksi yliopistoa varten; yläluokan salainen liittoutuminen\nalaluokkaa vastaan; kokonainen vuosi hassutuksia lepäsi hänen ja hänen\nnuoruutensa päällä. Hänestä tuntui nyt, kun hän tunsi olevansa mies,\nikäänkuin koko edessäoleva kasvatus olisi laitos, jossa hänet ensin\npiti salvettaman ennenkuin uskallettiin laskea haremiin, missä\nmieskuntoisuus olisi ollut vaarallista, sillä mitään muuta aatetta ei\nhän kaikesta tästä löytänyt. Siten vajosi hän jälleen nykyiseen\nholhouksenalaiseen tilaansa. Hän tunsi olevansa kuin valkosallatin\ntaimi, joita sidotaan nippuihin ja asetetaan kukkaruukun alle jotta ne\ntulisivat niin valkoiseksi ja hauraaksi kuin mahdollista, ja siitä\nsyystä estetään saamasta auringonvaloa, työntämästä vihreätä lehteä,\nkukkimasta, ja varsinkaan hedelmää kantamasta.\n\nNäissä mietteissään kulki hän edes ja takaisin puutarhan käytävillä\nkunnes kello löi kymmenen Adolf Fredrikin kirkossa. Silloin kääntyi hän\njälleen rakennukseen päin mennäkseen huoneeseensa ja laskeutuakseen\nlevolle. Mutta etehisen ovi oli jo sulettu. Hänen täytyi koputtaa\nkeittiökamarin ikkunaan. Palvelustyttö tuli alushameissaan aukaisemaan\nja poika näki tytön paljaat olkapäät kun paita oli valunut alas.\n\nKaikki haaveilu oli silmänräpäyksessä kadonnut, hän tahtoi tarttua\nkiinni tyttöön, painaa hänet rinnalleen, sanalla sanoen, pariutua,\nsillä nyt oli nainen hänelle vaan naaras. Mutta tyttö oli jo kerinnyt\nsisälle ja sulkenut oven jälkeensä. Silloin häpesi poika ja meni\nhuoneeseensa.\n\nSisälle tultuaan avasi hän ikkunan, huuhtoi kasvonsa pesuvadissa ja\nsytytti lamppunsa.\n\nPäästyään vuoteeseen alkoi hän lukea Arndtin \"Hengellisiä Aamuääniä\",\njonka kirjan hän oli perinyt äidiltään, ja josta hän aina luki palasia\nvarmuuden vuoksi iltasilla, sillä aamulla oli aika täpärällä. Kirja\npalautti hänen mieleensä sen viattomuudenlupauksen, jonka hän oli\nantanut äidilleen, ja silloin sai hän tunnonvaivoja. Muuan kärpänen,\njoka lensi lampunlasia vastaan ja siivet kärventyneenä surisi\nyöpöydällä, johti hänen ajatuksensa muualle epävarmempaan, ja kun hän\noli pannut pois Arndtin sytytti hän sigarrin. Hän kuuli kuinka isä veti\njaloistaan pois saappaita makuuhuoneessa alakerroksessa; kuinka hän\nkolisti piippunsa uuninreunaa vastaan; kaatoi vettä pullosta lasiin ja\nvalmistaikse vuoteeseen. Sitten ajatteli hän kuinka yksinäiseltä isästä\nmahtoi tuntua nyt kun hänen vaimonsa oli poissa. Ennen kuuli hän\nlattian läpitse kuinka he tuttavallisesti keskustelivat puoliääneen\nasioista, joista he aina olivat yhtä mieltä; mutta nyt ei kuulunut enää\nmitään ääntä, ainoastaan kuollutta kolinaa yksinäisen ihmisen\npuuhailusta, josta syntyneet äänet täytyi asettaa yhteen niinkuin kuvat\nkuva-arvoituksessa, saadakseen niihin jotakin elämää.\n\nVihdoin pani poika pois sigarrinsa, sammutti lampun ja luki hiljaa\nIsämeidän, mutta ei ehtinyt kauvemmaksi kuin viidenteen käskyyn kun jo\nnukkui.\n\nKeskellä yötä heräsi hän unesta. Hän oli pitänyt puutarhurin tytärtä\nsylissään. Missä ja koska, sitä hän ei muistanut, sillä hän oli vallan\nhuumaannuksissa, ja hän vaipui kohta taas uneen.\n\nAamulla oli hänen mielensä raskas ja päätänsä kivisti. Uudelleen\nsuuntautuivat hänen ajatuksensa tulevaisuuteen, mikä raskaana painosti\nhänen mieltään ja tukahuttavasti ahdisti koko hänen oloaan. Pelolla hän\nnäki kesän joutuin rientävän ja yhä nopeammin lähenevän alennustilan\nkoulussa, missä hänen omat ajatuksensa tukehtuivat toisten ajatuksien\nalle, missä omaperäisestä toiminnasta ei ollut mitään apua, koska\nainoastaan määrätty luku kuluneita vuosia saattoi viedä hänet\npäämäärään. Se oli vallan kuin olisi matkustanut tavarajunassa; veturin\ntäytyi olla niin ja niin kauvan asemalla, ja kun höyrypaine tuli liian\nraskaaksi sentähden ettei voimaa tarpeeksi käytetty, täytyi avata\nvara-aukko. Liikennehallitus oli aikataulut laatinut, eikä saatu siitä\nsyystä tulla liian aikaisin asemille. Se oli pääasia.\n\nIsä huomasi kyllä pojan kalpenevan ja laihtuvan, mutta hän luuli sen\njohtuvan äidin kuoleman surusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli sitten syksy. Ensinnä koulu. Poika oli kesällä seurustellessaan\naikaihmisten kanssa ja romanien taisteluita lukiessaan tottunut\npitämään itseään täysi-ikäisenä. Nyt puhuttelivat opettajat häntä\nsinuksi. Toverit, pojat, jotka eivät vielä kunnioittaneet ruumiillista\nvapautta, kävivät häneen käsiksi, mikä taas puolestaan pakotti hänet\nmenettelemään samalla tavalla. Ja kuinka täytti tehtävänsä tämä\nsivistyslaitos, jonka piti jalostaa ja kehittää häntä yhteiskuntaelämää\nvarten; mitä se opetti ja kuinka se jalosti? Oppikirjat olivat\nkauttaaltaan kirjotetut yläluokan tarkastuksen alla, ja niitten\ntarkotus oli saada alaluokka ihailemaan yläluokkaa. Opettajat puhuivat\njoskus oikein liikutettuina oppilaille siitä kuinka kiittämättömiä he\nolivat; he eivät tienneet, mitä etuja heidän vanhempansa heille\nantoivat, lahjottamalla heille tämän sivistyksen, jota ilman niin monet\nköyhät saivat jäädä. Ei, nuoret eivät tosiaankaan olleet vielä niin\nturmeltuneita, että he olisivat voineet selvästi nähdä koko tämän\npetosjärjestelmän suunnattoman laajuuden ja edut. Antoiko opetus pelkän\naineensa tähden koskaan mitään puhdasta iloa? Ei! Siitä syystä täytyi\nopettajien lakkaamatta vedota oppilaitten huonoihin intohimoihin,\nkunnianhimoon (sievempi nimi sille alhaiselle ahneudelle, että toista\npidetään suuremmassa arvossa kuin toista), itsekkäisiin etuihin.\n\nMikä kurja naamiohuvi koko koulu! Ei yksikään nuorukaisista uskonut\nmitään hyvää siunaantuvan siitä, että lueteltiin vihattuja kuninkaita,\nopittiin kuolleita kieliä, todistettiin aksiomeja, määriteltiin\nitsestään selviä asioita, laskettiin kukkien heteitä, ja käyntiniveliä\nhyönteisten takajaloissa, lopuksi kuitenkin sen enempää tietämättä kuin\nettä niitä kutsuttiin sillä nimellä latinaksi. Kuinka monta pitkää\ntuntia haaskattiin siihenkin, että koetettiin tieteellisesti\njakaa suorakulma kolmeen yhtäsuureen osaan, vaikka se voitiin\n\"epätieteellisesti\" (s.o. käytännöllisesti) suorittaa yhdessä minutissa\nastemittarilla.\n\nKuinka halveksittiinkaan kaikkea mikä oli hyödyllistä! Sisaret, jotka\nlukivat Ollendorffin ranskan kielioppia, puhuivat ranskaa parin vuoden\nkuluttua, lukiolaiset eivät osanneet sanoa sanaakaan kuuden vuoden\nkuluttua. Ja kuinka ylhäisellä sääliväisyydellä he lausuivatkaan sanan\nOllendorff, se muka sisälsi kaiken sen tyhmyyden, mikä oli tehty sitten\nmaailman luomisen.\n\nMutta kun sisaret pyysivät selitystä ja kysyivät eikö kieli ollut\nolemassa sitä varten että ihminen voisi lausua ajatuksensa, niin\nvastasi nuori sofisti lauseparrella, jonka muuan opettaja oli nähnyt\nmainitun Talleyrandin lausumaksi: Ei, kieli on olemassa ihmisen\najatusten salaamiseksi. Tätä ei luonnollisesti voinut nuori tyttö\nkäsittää, sillä miehet osaavat aina salata järjettömyytensä, mutta\ntyttö luuli että veli oli hirmuisen oppinut, eikä hän enää väitellyt.\n\nJa sitten väärennetty estetika, joka heitti lainatusta loisteesta ja\nväärästä kauneudesta tehdyn harsonsa yli kaiken. \"Seiso uljaana, valon\nritarivahti\", saatiin laulaa, \"rohkeana eri teilläsi!\" Mikä ritarivahti\naateliskirjoineen, ylioppilastodistuksineen! Kaikki tyyni vääriä\ntodistuksia, ainakin sen mukaan mitä he itse ymmärsivät valolle, se on\nyläluokalle, jolla oli hirvittävä etunsa pitää alaluokkaa pimeydessä\nkouluillaan ja uskonnollaan. \"Ja eteenpäin, eteenpäin valon tiellä!\"\n\nAina mainittiin asiaa käännetyllä nimellä! Luonnollisesti siitä syystä,\nettä kun \"alaluokka\" toisi valoa oloihin, niin se saataisiin\nvalmistettua jo etukäteen siihen, että se levittäisikin pimeyden\noppeja! Sinä nuori, \"reipas\" taistojoukko! Tosiaankin olivat\nreippaita kaikki nämä nuoret miehet, joita veltostutti toimettomuus,\ntyydyttämättä jäänyt sukupuolinautinto, kunnianhimo ja halveksiminen\nkaikkia niitä kohtaan, joilla ei ollut varaa tulla ylioppilaiksi! Oi\nniitä yläluokan runoilijoita, kuinka ihanasti he ovatkaan valehdelleet\nOlivatko he pettureita vai petettyjä?\n\nMitä nämä nuorukaiset puhuivat keskenään? Luvuistako juttelivat? Ei\nkoskaan! Korkeintaan todistuksesta! He puhuivat ruokottomuuksia.\nAamusta iltaan! Tyttökohtauksista, biljardipelistä, punschista,\nsukupuolitaudeista, joista olivat kuulleet vanhempien veljiensä\npuhuvan. Päivällisajalla menivät he \"ottamaan paradin\", ja se joka\nasioista eniten oli selvillä saattoi sanoa luutnantin nimenkin ja missä\nhänen tyttönsä asui. Kerran oli kaksi \"valon ritarivahtia\" kuudennelta\nluokalta mennyt yksinkertaisesti Hasselbackenille keskellä kirkasta\nkesäpäivää kahden prostitueratun naisen kanssa ja asettunut julkisesti\nparvelle syömään päivällistä. He erotettiin yksinkertaisuutensa tähden\noppilaitoksesta. Ettei se tapahtunut rikollisesta kehnoudesta\nvoitiin huomata siitä, että he vuotta jälkeenpäin suorittivat\nylioppilastutkinnon, voittaen siten aikaa kokonaisen vuoden, ja että\nhe, päätettyään lukunsa Upsalassa, lähetettiin erääseen Europan\npääkaupunkiin valtakunnan lähetystössä edustamaan yhdistettyjä\nkuningaskuntia Ruotsia ja Norjaa.\n\nTällaisessa ympäristössä kiusaantui nuori herra Teodor parhaan\nnuoruutensa ajan. Hän oli kyllä huomannut petollisuuden oloissa, mutta\nei voinut tehdä selvää pesäeroa! Kuinka se kävisi päinsä, kysyi hän\nusein itseltään, mutta ei saanut vastausta. Hän tuli luonnollisesti\nkanssarikolliseksi ja oppi vaikenemaan!\n\nRippikoulu tuli hänelle samanlaiseksi ivanäytelmäksi kuin koulukin oli\nollut. Nuoren papinapulaisen, joka oli opettajana, piti opettaa neljänä\nkuukautena Lutherin katekismusta hänelle, joka oli lukenut teologiaa,\nexegetikaa, dogmatikaa, uuden testamentin kreikaksi ja niin edespäin.\nMutta ankara pietismi, joka vaati totuutta elämältä ja elintavoissa,\nvaikutti hänen sieluunsa voimakkaasti.\n\nEräänä marraskuunaamuna oli heidät sitten kutsuttu kirkkosaliin\nsisäänkirjotusta varten. Herra Teodor oli äkkiä jäsenenä sellaisessa\npiirissä, mikä oli vallan toinen kuin se, mikä häntä koulussa\nympäröitsi. Kun hän astui saliin, tarkastelivat häntä ainakin sadat\nsilmät, jotka kaikki katselivat häntä kuin vihollista. Siellä oli\ntupakkatehtaalaisia Ljunglöfistä, nokikolaripoikia ja oppipoikia\nkaikista ammateista. He näyttivät tosin olevan vihollisia keskenäänkin,\nsillä he huutelivat hokunimiä toisilleen, mutta tämä vihamielisyys eri\nammattien kesken oli vaan tilapäistä laatua; ja vaikkapa he\nriitelivätkin niin lopulta sentään aina olivat sovussa. Hän tunsi\nmerkillisen tukahuttavan ilman tulevan vastaansa, ja siinä vihassa,\njolla häntä ilmeisesti katseltiin, oli halveksimista, jos kohta\njonkinlaista kunnioitusta, tai kateuttakin. Turhaan haki hän silmillään\ntoveria, jonka kanssa olisi voinut pitää yhtä, joka oli samoin\nvaatetettu. Sellaista ei ollut. Seurakunta oli köyhä ja rikkaat\nlähettivät lapsensa saksalaiseen seurakuntaan, joka silloin oli\nmuodissa. He olivat kansan lapsia; he kuuluivat alaluokkaan, jonka\nkanssa hän nyt Herran alttarin ääressä tuli yhdenvertaiseksi. Hän\nkysyi itseltään mikä juopa heidät oikeastaan erotti! Eivätkö he\nruumiillisesti olleet yhtä hyvät kuin hänkin? Kyllä, ehkä parempiakin,\nsillä kaikki he jo ansaitsivat itse elantonsa, jopa toiset kykenivät\nauttamaan ijäkkäitä vanhempiaankin. Oliko heidän järkensä mahdollisesti\nhuonompi? Sitä hän ei voinut väittää, sillä hän kuuli heidän\nivapuheitten muodossa letkauttelevan toisiaan mitä terävimmillä\nhuomioilla ympäristöstään, he laskettelivat niin juurevia sukkeluuksia,\nettä ylpeys vaan esti häntä nauramalla palkitsemasta niitä; ja kun hän\nmuisteli niitä monia pölkkypäitä joita hänen tovereissaan oli koulussa,\nei hän voinut keksiä mitään selvää rajaa näiden poikien ja itsensä\nvälillä. Mutta se oli kuitenkin olemassa! Rumat vaatteet, rumat kasvot,\nvai karkeat kädetkö sen muodostivat? Niin, osittain kyllä! Ja heidän\nrumuutensa häntä etupäässä vierottikin! Mutta olivatko he huonompia\nsentähden että olivat rumia?\n\nHänellä oli mukanaan floretti, sillä hän meni iltapäivällä\nmiekkailuharjotukseen. Sen pani hän erääseen nurkkaan, ettei se\nherättäisi epämieluista huomiota. Mutta se jo huomattiin. Kukaan ei\ntiennyt mikä se oikeastaan oli, mutta sen he käsittivät että se\naseentapainen oli. Rohkeimmat tekivät asiaa nurkkaan päin tutkiakseen\nsitä. He koettelivat kahvan päällystää, raapustelivat kynsillään\nsuojeluslevyä, taivuttelivat terää ja koettelivat sormillaan kärjessä\nolevaa pientä nahkapalloa. Oli kuin jänikset olivat haistelleet\nmetsästä löytämäänsä pyssyä. He eivät ymmärtäneet mihinkä sitä\nkäytetään, mutta he tunsivat siinä olevan jotakin vihamielistä, jotakin\nsalattua tarkotusta. Lopulta tuli muuan satulasepänoppilas, jonka veli\noli kaarttilainen, ja selitti läsnäolijoille koko kysymyksen: ettekö\nnäe että se on sapeli, senkin räkäkuonot! Ja näin sanoen heitti hän\nkunnioittavan katseen herra Teodoriin, katseen, mikä salaista\nymmärtämystä sisältäen tahtoi sanoa: me tämän asian ymmärrämme!\n\nMutta senpä näki nuoranpunojapoika, joka kerran oli ollut tykkiväessä\npäästäkseen rummuttajaksi, ja kun hän tuomiota langetettaessa katsoi\njoutuneensa sivuun, ei hän voinut pitää suutaan, vaan selitti, että he\nsaisivat häntä purra selkään jollei esine ollut miekka! Seurauksena oli\nsellainen tappelu, joka pian muutti koko kirkkosalin yhdeksi suureksi\nkoiratarhaksi, jossa tomu tuoksahteli ja kiljunta kovana soi.\n\nSilloin avautui ovi ja kynnyksellä seisoi papinapulainen. Nuori,\nkalpea, laiha mies, pisamia kasvoissa ja siniset silmät vetisinä. Ensin\nhuudahti hän. Pedot lakkasivat tappelemasta. Sitten purki hän\nsydämestään sanoja Jesuksen kalliista verestä ja Pahan vallasta\nihmissydämissä. Lopulta sai hän kaikki satakunta poikaa istumaan\npenkeille ja tuoleille. Mutta nyt oli hän vallan hengästyksissään ja\nhuone oli täynnä tomua. Hän heitti silmäyksen ikkuna-aukkoon ja sanoi\nraukealla äänellä: avatkaa luukku. Mutta sepä oli kuin myrskyn jälleen\nherättäminen. Kaksikymmentäviisi poikaa syöksyi ikkunan luo yhteen\nkasaan saadakseen kiinni luukunnuorasta. -- Menkää paikoillenne! --\nkiljasi pappi ja juoksi hakemaan keppiään.\n\nTuli taas hetkiseksi hiljaisuus. Pappi mietti käytännöllisempää keinoa\nsaadakseen luukun auki ilman tappelua.\n\n-- Sinä, -- sanoi hän, ja osotti muuatta säikähtynyttä raukkaa, -- mene\navaamaan luukku!\n\nPikkupoika meni ikkunan luo ja koetti selvittää sekaantunutta nauhaa.\nHiljaa ja hengähtämättä odotti seurakunta tulosta, kun samassa muuan\nsuuri poika, jolla oli yllään merimiespuku, ja joka hiljan oli palannut\nEspanjasta \"Carl Johan\"-nimisellä prikillä, menetti kärsivällisyytensä:\n\n-- Tässä te, saakeli vieköön, näette pojan joka osaa, -- sanoi hän, ja\nsiinä samassa oli hän riisunut takin yltään, kiivennyt ikkunalaudalle\nja veitsellään leikannut poikki nauhan. -- Töllistelkää vaan minua! --\nehti hän sanoa vielä ennenkuin pappi päästi sellaisen kirkaisun kuin\nheikkohermoinen nainen ja siten oikein säikäytti merimiehen, joka\nvakuutti että nauha oli niin pahasti sekaantunut, ettei muu auttanut\nkuin leikata se poikki.\n\nPastori oli vallan kauhistuksissaan. Hän oli tullut hiljaiselta\nmaaseudulta eikä voinut aavistaakaan, että nuoriso saattoi olla niin\nturmeltunut, niin vajonnut epäsiveellisyyteen ja syntiin ja kadotuksen\ntiellä niin kauvaksi tullut, kuin tämä nuoriso. Ja sitten taas seurasi\npitkät jutut Jesuksen kalliista verestä.\n\nEi kukaan ymmärtänyt mitä hän sanoi, sillä eivät he käsittäneet mitä\noli vajoaminen kun eivät olleet koskaan korkealla olleetkaan.\nSeurakunta pysyi siitä syystä kylmäkiskoisena. Pappi jatkoi sitten\npuhettaan Jesuksen kalliista haavoista, mutta ei siitäkään kukaan\ntärähtänyt kun ei kukaan tietänyt ketään Jesusta haavottaneensa. Pappi\nkoetti sitten vaikuttaa perkeleelläkin, mutta sen nimi oli heille niin\ntuttu jokapäiväisestä puhetavasta, ettei sekään tehnyt mitään\nvaikutusta. Lopulta osasi hän oikeaan! Hän puhui keväällä tapahtuvasta\nripillepääsystä. Hän puhui heille vanhemmista, jotka toivoivat saavansa\nlapset täysikuntoisina elämään; mutta kun hän puhui työnantajista,\njotka eivät antaneet työtä ripillepääsemättömille, silloin oli hän\nvastustamaton, eikä ollut yhtäkään, joka ei olisi ymmärtänyt\nripillepääsyn syvällistä merkitystä. Nyt oli pappi todellinen ja nyt\nymmärsivät häntä kaikki nuoret mielet. Rajuimmatkin lauhtuivat.\n\nSisäänkirjotus alkoi. Kuinka monta huonoa papinkirjaa siinä olikaan!\nKuinka he voisivatkaan tulla Jesuksen tykö kun eivät heidän vanhempansa\nolleet vihityt; kuinka voisivatkaan he päästä syntisen armopöydälle kun\nheidän isänsä oli rangaistu ensikertaisesta pahanteosta. Hui! Sellaisia\nsyntisiä!\n\nHerra Teodoria loukkasi syvästi nämä julkisesti tehdyt häväistykset.\nHän olisi halunnut vähän edes torkahtaakin, mutta ei voinut. Kun hän\nvihdoin pääsi esittämään papinkirjansa ja papinapulainen luki: Poika\nTeodor, syntynyt sinä ja sinä päivänä ja sinä vuonna; vanhempansa:\nProfessori ja Ritari ... silloin kulki kuin heikko päivänloiste\napulaisen kasvojen yli ja hän nyökkäsi ystävällisesti kysyessään:\nkuinka pappa voi? Ja vetäytyi sitten taas kuin surumielisyyden huntu\nhänen kellahtaville kasvoilleen kun hän näki äidin kuolleeksi, minkä\nhän muuten jo ennestään tiesi, ja hellähkön rakas, valittavan itkuinen\nhuokaus: \"Hän oli Jumalan lapsi, hän\", pääsi hänen suustaan, ikäänkuin\nitselleen vaan puhuttuna ja kuin moitteeksi \"papalle\", joka oli vaan\nprofessori ja ritari. Sitten sai herra Teodor mennä.\n\nUlos tultuaan luuli hän olleensa todistamassa jotakin sellaista, mitä\nei koskaan luullut voivan ollakaan. Olivatko nämä nuorukaiset niin\nsyvälle vajonneet siitä syystä, että he kiroilivat ja puhuivat\nraakuuksia! Kiroilihan hänen isänsä, enonsa ja koko seurapiiri\nkeskenään! Mistä tapain turmeluksesta täällä puhuttiin? He olivat\nrajumpia kuin hemmotellut lapset, sillä he olivat vahvempia. Oliko se\ntaas lasten syy, että heillä oli \"merkityt\" papinkirjat? Hänen isänsä\nei ollut koskaan varastanut, mutta tarvitseeko silloin varastaa kun on\nkahdeksantuhannenmarkan tulot ja saa tehdä työtä mielensä mukaan.\nOlisihan se ollut naurettavaa tai luonnotonta jos hän olisi varastanut.\n\nJa sitten meni herra Teodor jälleen kouluun ja siellä tunsi hän mitä\nmerkitsee se kun on saanut kasvatuksen; siellä ei oltu turhantarkkoja\npikkuvirheistä; omat ja vanhempain heikkoudet saivat täällä olla\njokseenkin rauhassa; täällä oltiin vertaisten keskuudessa ja kaikki\nymmärsivät toisiaan.\n\nSitten mentiin katsomaan paradia, hiivittiin erääseen kahvilaan\npienelle \"munkkituikulle\" ja sitten mentiin miekkailemaan. Ja kun\nluutnantti täällä kutsui herraksi, tunsivat kaikki nämä notkeajäseniset\nvapaaliikkeiset ja ilokasvoiset nuorukaiset, jotka tiesivät hyvän\npäivällisen heitä kotona odottavan, että oli kaksi maailmaa, ylempi ja\nalempi, ja hänen mielestään tuntui siltä kuin olisi omatunto vähän\nriiponut muistellessaan synkkää kirkkosalia ja surullisia ihmislapsia,\njoitten kaikkia haavoja ja salaisia vikoja tarkasteltiin\nsuurennuslasilla, jotta pääsisivät osallisiksi siitä todellisesta\nnöyryydestä, jota ilman yläluokka ei olisi saanut rauhassa viljellä\niloisia heikkouksiaan. Ja siten syntyi epäsointu hänen elämäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisaalta veti luonto herra Teodoria elämän aavistuksena tunnettuihin\nhoukutuksiin, toisaalta hiljan saatu taipumus kehotti kääntämään selän\nkoko elämälle ja suuntaamaan sielunsa taivasta kohden, mutta ei koskaan\nrikkonut hän äidilleen antamaa lupaustaan. Voimakkaasti vaikuttivat\nhäneen rippikoulutunnit kirkossa ja seurustelu sikäläisten toverien ja\npapin kanssa. Toisinaan oli hän synkkä ja mietiskeleväinen ja hän\ntunsi, ettei elämä ollut sellaista kuin sen piti olla. Tuntui siltä\nkuin jokin hirvittävä rikos olisi tehty entisinä aikoina ja että se nyt\npeitettäisiiin petoksen mereen; hän tunsi olevansa kuin hämmähäkin\nverkkoon kiedottu kärpänen; kun hän reikää itselleen koetti, niin yhä\nkiinteämmästi solmiutuivat langat ja yhä tukahuttavammalta tuntui.\n\nEräänä iltana luettiin kirkon kuorissa, sillä pappi käytti kaikkia\nvaikutuskeinoja, saadakseen tottelevaisiksi nuorten kovat sisut. Oli\ntammikuu. Pari kaasuliekkiä valaisi heikosti kuorin ja väärensi\nhirveästi alttarin marmorikuvien piirteet. Koko suuri kirkko, jossa\nkaksi holvia ristikkäin kulki, oli hämäränä. Kauvimpana perällä\nheijastui urkujen tinatorvista heikosti kuorin kaasuliekkien valo. Ja\nyläpuolella näkyivät tuomiopasuunoihinsa puhaltavat enkelit pimeiltä,\nuhkaavilta, yliluonnollisen suurilta ihmisolennoilta. Ristikäytävien\npäät peittyivät täydelliseen pimeyteen.\n\nPappi oli selittänyt kuudetta käskyä. Hän oli puhunut huoruudesta\navioliitossa ja sen ulkopuolella. Kuinka aviopuolisot huoruutta\nharjottivat, siitä ei pappi oikein voinut selvää tehdä, vaikka hän itse\noli naimisissa, mutta huoruudesta ulkopuolella avioliittoa oli hän\nkyllä selvillä. Sitten johtui hän puhumaan itsesaastutuksesta. Kun\npappi tämän sanan mainitsi, kulki kuin huumaus nuorukaisjoukon läpi, ja\nkalpein poskin tuijottivat he pappiin kuin olisivat aavetta katselleet.\nNiinkauvan kuin hän puhui helvetin rangaistuksesta olivat pojat\njokseenkin tyyniä, mutta kun hän alkoi lukea kertomuksia eräästä\nkirjasta, kuinka muuan kahdenkymmenenviidenvuotias nuorukainen\nselkäydin mätänä oli kuollut Jumalan lapsena, silloin luhistuivat he\nkokoon penkeilleen ja tunsivat lattian allaan keinuvan! Vihdoin jutteli\npastori heille kertomuksen pojasta, joka kahdentoistavuotiaana\njoutui hulluinhuoneeseen; ja neljäntoistavuotiaana kuoli uskossa\nvapahtajaansa. Silloin oli poikajoukko kuin sata pestyä ruumista. Lääke\ntätä pahaa vastaan, se oli vaan Jesuksen kalliit haavat. Tosin ei pappi\nantanut mitään lähempää selitystä siitä mitenkä niitä voitaisiin\nmenestyksellä käyttää liian aikaisin kehittynyttä miehistymistä\nvastaan. Mutta piti pysytellä poissa tansseista, teattereista,\nleikkituvista ja ennen kaikkia välttää naisia; se on juuri päinvastoin\nmitä pitäisi tehdä. Kokonaan vaikeni pappi siitä, että tämä pahe on\nhuutava vastalause sille yhteiskuntalakien julistukselle, että mies\nvasta täytettyään kaksikymmentäyksi vuotta olisi mieskuntoinen. Eikä\nsiihenkään koskettu, että pahetta voitaisiin estää aikaisemmilla\navioliitoilla, siten että hankittaisiin ruokaa kaikille, eikä koottaisi\nsitä vaan muutamille. Tulos oli kuitenkin se, että pitäisi heittäytyä\nJesuksen syliin, se on toisin sanoin: käydä valtionkirkoissa, luopua\nkaikesta maailmallisesta puuhasta ja jättää se yläluokalle. Ja lopuksi\npyysi pappi juttunsa päätteeksi viittä ensimmäistä ensi penkillä\njäämään kirkkoon puhuteltavakseen. Hänellä olisi heille puhuttavaa\nerityisesti kullekin. Siten tulisi hän juttelemaan heidän\nkaikkien kanssa vähitellen. Viisi ensimmäistä näyttivät kuin\nkuolemaantuomituilta. Heidän rintansa painui selkään kun ei hengitys\nenää kulkenut, ja jos tarkkaan olisi katsellut, olisi erottanut kuinka\nheidän hiuksensa olivat kohonneet pari senttimetriä ja kuinka se\nmärkänä valui heidän ruumiinkaltaiselle kamaralleen. Kaikki veri oli\nheidän kasvoiltaan paennut ja silmäterät olivat kuin lasipallot\nvalkoisessa nahassa, liikkumattomina ja kahdenvaiheilla, tunnustaakko\nvai puikahtaa rohkean valheen suojaan.\n\nRukous luettiin ja laulu Jesuksen haavoista laulettiin, mutta tänä\niltana se kävi kuin keuhkotautisilta ja välistä se kokonaan pysähtyi\nkuin janoisten kuivaan yskään. Alettiin lähteä. Yksi niistä viidestä\nkoetti luikkia karkuun, mutta pappi huusi: jää tänne!\n\nSe oli kauhea hetki. Herra Teodor, joka istui etupenkillä, kuului\nniitten viiden joukkoon. Hän tunsi ilkeästi moirivan sydäntään. Ei\nsentakia että hänellä olisi ollut sydämmellään jotakin syntiä siinä\nsuhteessa, mutta hän tunsi olevan miehen sielun sisintä loukkaavaa\ntällä tavoin riisuutua alasti. Ne neljä muuta istuivat kaukana\ntoisistaan; satulasepänpoika, joka oli muassa, koetti laskea jonkin\nsukkeluuden, mutta se tarttui hänen kurkkuunsa. He näkivät sielunsa\nsilmissä polisin, vankilan, sairaalan ja taustalla hulluinhuoneen. He\neivät tienneet mikä oli koettavana, mutta heistä tuntui kuin olisi\nkysymyksessä \"selkäänanto raastuvan portailla.\" Ainoa lohdutus oli se,\nettä _hän_, herra Teodor oli muassa. Eivät he tienneet minkävuoksi se\noli lohdutus, mutta he tunsivat ilmassa, ettei ainakaan hänelle,\nprofessorin pojalle voinut tapahtua mitään pahaa.\n\n-- Tule tänne, Vennerström, -- sanoi pappi joka oli sytyttänyt\nkaasuliekin sakaristossa.\n\nVennerström meni sinne ja ovi sulettiin. Neljä jälellejäänyttä koetti\nistua kaikissa mahdollisissa asennoissa saadakseen ruumiilleen lepoa,\nmutta se ei onnistunut.\n\nVihdoin tuli Vennerström ulos, itkeneenä, liikutettuna ja hän meni\nsuoraan kuorinovesta pihalle.\n\nTultuaan kirkkomaalle muistui hänen mieleensä nopeasti mitä oli\ntapahtunut. Pappi oli kysynyt oliko hän tehnyt syntiä. Ei, ei ollut\ntehnyt. Näkikö hän unia? Näki! Unet ovat yhtä synnillisiä, sillä ne\npaljastavat sydämmemme pahuuden, ja Jumala katsoo sydämmeen. Hän tutkii\nytimet ja munaskuut ja tuomitsee meidät kerran jokaisesta syntisestä\najatuksesta, ja unet ovat ajatuksia. -- Usko minulle, poikani,\nsydämesi, sanoi Jesus. Mene Jesuksen luo, rukoile, rukoile, rukoile.\nMitä viatonta, puhdasta ja suloista on, se on Jesus! Jesusta alusta\nloppuun, Jesus minun kaikkeni, minun elämäni, minun toivoni, minun\nautuuteni! Hillitkää himonne ja olkaa kestäväiset rukouksessa, sanoo\nJesus! Mene Jesuksen nimeen äläkä silleen syntiä tee!\n\nHän tunsi sielunsa olevan kapinassa, mutta samalla murtuneen. Eikä hän\nsitä voinut auttaa, että se oli murtunut, sillä hän ei ollut koulussa\nvielä oppinut mitään tervettä järkeä -- Jesuistista sofistikaa vastaan.\nTosin hän silläkin vähäisellä sielutieteenopilla, minkä oli koulussa\nsaanut, olisi voinut sitä väittää mielikuvituksen tuotteeksi, että unet\nolivat ajatuksia, mutta saman tekevä, ei Jumala katso sanoja! Logikansa\nsanoi hänelle, että oli jotakin luonnonvastaista tässä aikaisessa\nnaishimossa. Ei hän voinut naida kuudentoistavuotiaana, kun ei kerran\nvoinut elättää vaimoaan, mutta ei hän myöskään päässyt selville\nseuraavasta ajatuksessa kysyäkseen miksi hän ei voinut elättää vaimoaan\nkun kerran jo oli mieskuntoinen, sillä, jos hän sitä olisi tahtonut,\nolisi häntä vastassa kuitenkin ollut: yhteiskuntalaki, jonka yläluokka\noli laatinut ja nyt suojeli pistimillä. Luontoa oli siis jollain\ntavalla loukattu kun mieskuntoisuus tuli nopeammin kuin kyky hankkia\nleipää. Se oli turmelusta! Hänen mielikuvituksensa oli turmeltunut, ja\nhän tahtoi puhdistaa sen kieltäytymyksellä, rukouksella ja taistelulla.\n\nKotiin palattuaan huomasi hän isän ja sisaruksien jo syövän illallista.\nTeodor häpesi heitä kuin olisi hän ollut saastainen. Isä kysyi kuten\ntavallisesti oliko Teodor jo saanut kuulla koska he pääsivät ripille.\nSitä ei Teodor tiennyt. Hän ei syönyt mitään syyttäen pahoinvointia.\nMutta tosisyynä oli se, ettei hän uskaltanut syödä iltasin. Sitten meni\nhän huoneeseensa lukemaan erästä Schartaun kirjottamaa teosta, jonka\noli saanut papilta. Siinä puhuttiin järjen turhuudesta. Tässä, juuri\nsiinä viimeisessä kohdassa missä luuli edes vähän selvyyttä saavansa,\nsammutettiin valo. Järki, jonka avulla hän joskus oli heikosti toivonut\nvoivansa päästä pois pimeiltä vuorilta, sekin oli syntiä; vielä\nsynnillisempää kuin mikään muun, sillä se nousi kapinaan Jumalaa\nvastaan, iski siihen mihin ei olisi saanut iskeä! Miksei \"siihen\" saisi\nkajota, sitä ei selitetty, mutta se oli kai siitä syystä, että jos\n\"siihen\" olisi kajottu niin samalla olisi petos tullut ilmi.\n\nHän ei enää kapinoinut vaan antautui! Ennen vuoteeseen menoaan luki hän\nArndtista pari aamuääntä, koko synnintunnustuksen, Isämeidän ja\nHerransiunauksen. Hänen oli hirvittävästi nälkä, mutta hän tunsi siitä\njonkinlaista vahingoniloa, aivankuin hänen vihollisensa olisi joutunut\ntappiolle.\n\nSitten nukkui hän. Yöllä heräsi hän. Hän oli nähnyt unta olleensa\nNorrbackalla syömässä hyvän illallisen ja juoneensa champagnea ja\nmenneensä illallisen jälkeen yksityishuoneeseen jonkun tytön kanssa. Ja\nnyt herättyään muisti hän tarkkaan koko kauhean illan!\n\nHän hyppäsi ylös vuoteestaan, heitti raidit ja patjat lattialle ja\nlaskeutui pelkälle jouhialustalle ottaen vaan ohuen villavaipan ylleen.\nHän paleli ja oli nälissään, mutta perkele täytyi kuolettaa. Hän\nrukoili vielä kerran Isämeidän höystäen siihen vähän omaansakin. Aivot\nalkoivat sitten vähitellen pimetä, ankarat piirteet kasvoissa\nherposivat, suu hymyili, ja kevyitä, iloisia olennoita, pientä\npuheenrupatusta, naurua ja valssinsäveleitä kaikui hänen korvaansa,\nhohtavia laseja, avoimia, elämänraikkaita kasvoja ja vapaita katseita\ntuli hänen silmäänsä; oviverho nousee; punaisten silkkiverhojen raosta\nnäkyy pieni pää, suu hymyilee ja silmät elävät, kaula on paljas aina\nrintojen kaartoon asti, olkapäät pyöreät kuin pehmeän käden\nmuovailemat; vaatteet putoavat alas hänen nähtensä ja nainen on hänen\nsylissään. Kun hän heräsi, löi kello kolme. Hän oli taas hävinnyt. Nyt\nrepi hän jouhialustankin pois vuoteesta; polvistui uuninkivien viereen\nja rukoili omin sanoin palavasti Jumalaa pelastamaan häntä, sillä nyt\ntunsi hän olevansa taistelussa itse perkeleen kanssa. Hän laskeutui\nmaata pelkille vuoteen pohjalaudoille, ja omituinen nautinto oli\nhänestä tuntea kuinka vyöt viilsivät käsivarsiin ja nilkkoihin.\n\nJa aamulla heräsi hän täyteen kuumeeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuusi viikkoa oli hän vuoteessa. Jalkeille päästyään tunsi hän itsensä\nterveemmäksi kuin ennen. Lepo, hyvä ravinto, lääkkeet olivat\nvahvistaneet hänen voimiaan, ja siitä syystä tuli taistelu kahta\nkiivaammaksi jälestäpäin. Mutta hän taisteli. Keväällä pääsi hän\nripille. Se järisyttävä näytelmä, jolloin yläluokka otti valan\nalaluokalta Kristuksen ruumiin ja veren kautta, ettei jälkimäinen\nsekaantuisi koskaan edellisen asioihin, vaikutti häneen kauvat aikoja.\nSe häpeämätön petos, joka näyteltiin Högstedtin Piccardon-viineillä à\n65 äyriä kannu, ja Lettströmin maissinäkyleivillä à 1 kruunu naul., ja\njota pappi jakoi yli 1800 vuotta sitten teilatun kansanvillitsijän\nJesus Nazarenuksen lihana ja verenä, se ei pannut häntä tarkemmin asiaa\najattelemaan, sillä siihen aikaan ei ajateltu, saatiin vaan\n\"tunnelmia.\"\n\nVuotta jälkeenpäin suoritti hän ylioppilastutkinnon. Ylioppilaslakki\ntuotti hänelle suurta iloa, sillä vaistomaisesti tunsi hän siinä\nsaaneensa pääsykirjan yläluokkaan. Jotakin kuvitteli hän ja\ntoverinsakin tietävänsä, ja opettajat selittivät heidät kypsiksi\ntietoon. Mutta tunsivatko kaikki nämä ylpeät nuorukaiset edes sen\npalturin josta niin kerskasivat! Jos olisi kuultu kuinka he\nylioppilasillallisilla kerskasivat ei tietävänsä viittä prosenttiakaan\nniistä oppikirjoista joista heille oli todistus annettu, ja kuinka\nhe vakuuttivat pitävänsä kerrassaan ihmeenä sitä että olivat\nylioppilastutkinnosta suoriutuneet, niin olisi sivullisen ollut vaikea\nuskoa heitä. Ja jos samoilla illallisilla olisi kuultu kuinka muutamat\nnuoremmat opettajat, nyt, kun raja-aita oli poistettu eikä enää\ntarvinnut teeskennellä, avonaisesti, puoleksi juopuneina viittilöiden\nvannoivat, ettei koko opistossa ollut ainoatakaan opettajaa, joka olisi\nkunnolla voinut suoriutua ylioppilastutkinnossa, niin olisi selvä mies\nuskonut, että ylioppilastutkinto oli vaan nuora, jota mieltä myöten\nvoitiin jännittää yläluokan ja alaluokan välillä, ja silloin tuntui\nkoko ihme kuulumattomalta petokselta. Olipa muuan opettaja joka\nyhteismaljasta maistellessa väitti, että olisi järjetöntä uskotella\nitselleen ihmisaivojen voivan samaan aikaan pitää muistissaan ne\nkolmetuhatta vuosilukua mitkä olivat historiassa, maailman viisituhatta\nkaupunginnimeä, kuusisataa kasvia ja seitsemänsataa eläintä, luut\nihmisen ruumiissa, maan kivilajit, jumaluusopilliset rodut maailmassa,\ntuhat ranskankielen lauselmaa, tuhat englantilaista, tuhat saksalaista,\ntuhat latinalaista, tuhat kreikkalaista, puolimiljonaa sääntöä ja\npoikkeusta, viisisataa matematista, fysikalista, geometristä ja\nkemiallista määritelmää. Hän otti todistaakseen, että sellaiset aivot\nolisivat yhtäsuuret kuin Upsalan tähtitornin kupu. Humboldt ei lopulta\nenää muistanut kertomataulua eikä tähtitieteen professori Lundissa\njakaa kahta kuusinumeroista kokonaista lukua. He luulivat osaavansa\nkuutta kieltä, eivätkä he edes osanneet omankaan kielensä\nkahdestakymmenestätuhannesta sanasta muuta kuin korkeintaan\nviisituhatta. Ja sitten puhui hän siitä kuinka oli huomannut poikien\npetkuttavan. Niin, hän tunsi kyllä kaikki temput! Kyllä hän oli nähnyt\nkuinka pojat olivat kirjottaneet vuosilukuja kynsiinsä, kuinka heillä\noli kirjat kannen alla ja kuinka he kuiskasivat! -- Mutta, -- niin\nlopetti hän. -- mitä pirua sille tekee? Jollei vähän silmiään\nummistaisi, niin ei koskaan tulisi ylioppilaita.\n\nKesäksi jäi Teodor kotiin puutarhaan Norrtullgatan varrelle. Paljo hän\nmietiskeli tulevaisuuttaan ja vastaista uraansa. Ne arvonimet joita hän\noli saanut siinä suuressa jesuitikongregationissa, joka yläluokan\nnimellä oli yhteiskunnan perustanut, ja jonka salaisuuksia hän koskaan\nei voinut nähdä, tekivät hänet tyytymättömäksi elämään ja pappina\ntahtoi hän pelastua epätoivosta. Mutta maailma houkutteli häntä.\nValoisalta ja kirkkaalta se näytti hänen silmissään, ja voimakas,\nkuohuva veri huusi elämään. Taistelu häntä repeli ja työttömyys teki\ntaistelun yhä kovemmaksi. Hänen synkkyytensä ja terveytensä\nhuononeminen jo huolestuttivat isää. Tämä kyllä käsitti mitenkä asian\nlaita oli, mutta hän ei voinut pakottaa itseään puhumaan pojalleen\nsuoraan niin arkaluontoisesta asiasta. Eräänä sunnuntai-iltana kävi\nprofessorin veli, linnotusväen kapteeni tervehtimässä veljeään. He\nistuivat puistossa ja joivat kahvia.\n\n-- Oletkos huomannut kuinka Teodor viimeaikoina on muuttunut? -- kysyi\nprofessori.\n\n-- Niin, hänen aikansa on tullut, -- sanoi kapteeni -- luulenpa sen jo\nolleen kauvan!\n\n-- No, -- sanoi professori, -- etkö sinä haluaisi puhua hänelle, minä\nen sitä voi!\n\n-- Jos olisin nuorimies, näyttelisin sedän osaa, -- sanoi kapteeni, --\nmutta lähetänpä Kyöstin hänen kimppuunsa! Pojan täytyy saada tyttöjä\nmaistaa, muuten hän pilaantuu. Vahvaa rotua tämä Vennerströmien, vai\nkuinka? -- Niin, sitä se on, -- sanoi isä, -- minä olin mieskuntoinen,\nviidentoistavuotiaana, mutta olipa minulla muuan koulutoveri joka ei\npäässyt ripille siitä syystä että oli tehnyt lapsen eräälle\nrippikoulutytölle!\n\n-- Katsohan Kyöstiä, miltä se poika näyttää! Eikös piru vieköön sillä\nole leveät lantiot ja reidet kuin vanhalla kapteenilla! Hän pitää\nhuolta itsestään, hän!\n\n-- Minä kyllä tunnen mitä se maksaa, mutta sekin parempi kuin tautia\nitseensä hankkivat, -- sanoi isä. -- Pyydäpäs sinä, että Kyösti ottaisi\nTeodorin mukaansa ja vähän haistattaisi maailmaa.\n\n-- No sen teen, -- sanoi kapteeni.\n\nJa niin tuli selväksi se asia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä heinäkuun iltana, kun kesä uhkui parasta lämmintään ja kaikki\noli täydessä kukassaan, luonto siunatussa tilassa, kun keväällä\nhedelmöitetty emä hedelmään kypsyy, istui herra Teodor huoneessaan ja\nuneksi. Hän oli seinälleen naulannut suuren taulun \"Tule Jesuksen\ntykö\", jonkinlaisen \"älkäämme väitelkö\" luutnanttiveljelle, joka\nsilloin tällöin pistäysi kotona rykmenttinsä leiripaikalta. Hän oli\niloinen sielu, joka aina oli \"hoitanut itseään\", niinkuin setä sanoi,\nja helkkunaan heitti hän kaikki mietiskelyt tämän maailman turhuudesta.\nTänä iltana oli hän luvannut tulla tapaamaan Teodoria kello seitsemän,\nhe puhuisivat isän syntymäpäivän viettämisestä. Teodorin salainen\najatus oli saada veli äkkiyllätyksellä parempiin ajatuksiin. Mutta\nKyöstin salainen suunnitelma oli saada Teodor järkiinsä.\n\nKellon seitsemää lyödessä pysähtyi pika-ajuri (herra luutnantti tuli\naina ajurilla) portille, ja heti senjälkeen kuuli Teodor portaissa\nkannuksen kilinää ja sapelin helinää.\n\nHyvää päivää vanha myyrä, -- tervehti vanhempi veli. Miehellä oli\nnuori, voimakas vartalo. Kiiltävien ratsusaapasvarsien alta näkyivät\nmitä parhaimmat pohkeet; ja sotilastakin pitkien liepeitten alta\nnäkyivät lanteet sellaiset kuin percheronhevosella. Kultainen\nmiekkahihna teki rinnan kuin leveämmäksi ja kannikehihnan ristike oli\nsellaisilla pakaroilla, että niillä olisi voinut istua!\n\nHän heitti silmäyksen \"Tule Jesuksen tykö\"-tauluun, irvisti, mutta ei\npuhunut mitään siitä asiasta.\n\n-- Tule mukaan nyt Teodor niin mennään Bellevuen puutarhurille\nvalmistelemaan ukon juhlaa. Ota päällesi vaan ja lähde matkaan, vanha\nBaruch.\n\nTeodor olisi vähän vastustellut mutta veli tarttui hänen käsivarteensa,\npani lakin takaraivolle veljensä päähän, pisti sigarrin hänen\nsuupieleensä ja avasi pesukaapin oven. Teodor tunsi vähän\npöllämystyneensä ja joutuneensa pois osastaan, mutta hän seurasi.\n\n-- Aja nyt Bellevuehyn, -- sanoi luutnantti ajurille, -- mutta ajakin\nniin että oriittesi maha maata viistää!\n\nTeodorin täytyi nauraa veljensä varmuudelle. Ei koskaan olisi hän\nvoinut kutsua vanhaa, nainutta ajuria sinuksi.\n\nTiellä puhua purpatti luutnantti kaikenmoista, ja kaikkia\nvastaantulevia tyttöjä hän silmäsi. Niin kulkivat he erään kotiin\npalaavan hautauskulkueen ohi.\n\n-- Näetkös, näetkös, -- sanoi Kyösti, -- kuinka saakuran sievä tyttö\nistui viimeisessä vaunussa!\n\nEi, Teodor ei ollut nähnyt, eikä tahtonut nähdä.\n\nSitten tuli heitä vastaan omnibus, jossa oli Norrbackan tyttöjä.\nSilloin nousi luutnantti seisaalleen ja heitti lentomuiskuja tytöille,\nkeskellä katua. Se oli vallan hassua.\n\nSenjälkeen suorittivat he asiansa Bellevuessä. Kotimatkalla käänsi\najuri ilman lähempää määräystä hevosensa Stallmästargårdenille.\n\n-- Täytyy saada vähän haukattavaa suuhunsa -- sanoi Kyösti ja työnsi\nveljensä ulos ajurista.\n\nTeodor oli kuin huumauksissa. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään\nraittiuslupausta eikä hän nähnyt mitään sopimatonta siinä että meni\nravintolaan, vaikkei ollut ennen tullut sitä tehneeksi. Hän seurasi\nveljeään, vaikka sydän kurkussa.\n\nEtehisessä kohtasi luutnantti kaksi tyttöä, jotka seuraavassa\nsilmänräpäyksessä olivat hänen sylissään.\n\n-- Hyvää päivää, kyyhkyläiseni, -- tervehti hän heitä ja suuteli\nkumpaistakin. -- Tässä te näette oppineen veljeni, hän on vielä\nkoskematon, mutta sitähän en ole minä, vai kuinka Jossan?\n\nTytöt katselivat kainosti Teodoria, joka ei tiennyt mihinkä silmänsä\nloisi, niin repäisevältä ja hämmästyttävältä kuului veljen puhe; ja\nniin riensivät he ylös portaita. Päästyään yhdet portaat ylöspäin\nkohtasivat he pienen mustan tytön joka oli itku silmissä; hän näytti\nsiistiltä ja teki Teodoriin hyvän vaikutuksen.\n\nLuutnantti ei suudellut häntä vaan kuivasi nenäliinallaan hänen\nkyyneleensä ja tilasi hyvän illallisen.\n\nSe oli valoisa, iloinen huone, jossa oli peilejä ja piano, ja\njärjestetty juuri tällaisia juhlia varten. Luutnantti avasi pianon\nkannen sapelillaan, ja ennenkuin Teodor vielä oikein pääsi selville\nmissä ollaankaan, istui hän jo pianotuolilla ja kädet soittimilla.\n\n-- Nyt soitat valssin, -- sanoi veli.\n\nJa katso, herra Teodor soitti valssin. Ja luutnantti riisui sapelinsa\nja tanssi Jossan kanssa kauhean valssin, niin että kannuksen pyörät\niskivät tuolin- ja pöydänjalkoihin. Sitten heittäytyi hän sohvalle ja\nkiljasi:\n\n-- Tänne, orjattaret, leyhyttelemään kasvoihin raikasta ilmaa!\n\nTeodor vaipui mollisointuihin ja pian siitä oli hän Gounodin Faustissa.\nHän ei uskaltanut kääntyä katsomaan taakseen.\n\n-- Menkää antamaan hänelle suutelo, -- kuiskasi veli, mutta sitä ei\nuskaltanut kukaan tytöistä tehdä. Ei, he pelkäsivät niin häntä ja hänen\nsynkkää soittoaan.\n\nMutta rohkein heistä meni pianon luo ja tahtoi sanoa jotakin.\n\n-- Eikö se ole Noita-ampuja? -- kysyi tyttö.\n\n-- Ei, -- vastasi Teodor kohteliaasti, -- se on Faust.\n\n-- Hän näyttää niin siivolta, tuo sinun veljesi, -- sanoi pieni musta\ntyttö, jonka nimi oli Riken. -- Hän on vallan toista maata kuin sinä,\nvanha Schajasi!\n\n-- Hän onkin pappi, -- kuiskasi luutnantti.\n\nSe teki syvän vaikutuksen tyttöihin, eivätkä he enää suudelleet\nluutnanttiakaan muuta kuin salaa, ja Teodoria katselivat he hämillään,\narkoina kuin kanat ketjukoiraa. Tuli sitten illallinen! Ja niin\nhelkkunasti ruokaa! Siinä oli kahdeksantoista lautasta ilman\nlämmintäruokaa. Ja Kyösti iski sitten ryyppyihin.\n\n-- Kippis sinä vanha papinkisälli, -- sanoi hän. Eikä Teodorkaan voinut\nolla maistamatta paloviinaa. Se lämmitti niin suloisesti, ohut, lämmin\nhuntu laskeutui hänen silmilleen ja ruokahalu heräsi kuin villieläin\nhänen sisuksissaan. Mainiolta maistui tuore lohi erikoisine makuineen\nja dilli sen höysteenä huumaavana; redisit karmivat kurkkua ja huusivat\nolutta, ja pienet biffit portugalilaisine sipuleineen, joista lähti\ntuoksu sellainen kuin nuoresta tanssivasta tytöstä, ja hummeri\nmerenrantatuoksuineen, ja raikasmakuiset gurkut, jotka hampaissa niin\nihanasti narskuivat; ja sitten kukkopoikaa persiljalla höystettynä,\nmikä muistutti puutarhuria. Portteri souteli suolissa kuin lämpimät\nlaavavirrat, mutta puutarhamansikoitten päälle, hei, jo pamahtikin\nchampagne, ja tyttö tuoda tyllytteli tätä kuohuvaa juomaa, joka\npulppueli kuin lähde. Ja pitihän tytönkin ottaa lasi. Puhua rupatteli\nsitten luutnantin kanssa kaikenmoista ja Teodor oli kuin mäihäinen puu,\nruoka kuhisi hänen ruumiissaan niin että hän luuli itseään\ntulivuoreksi. Uusia ajatuksia, uusia tunteita, uusia mietteitä ja uusia\nnäkökohtia leijaili kuin perhosia hänen aivoissaan. Ja niin istuutui\nhän jälleen pianon ääreen, mutta mitä hän soitti sitä hän ei enää\ntietänyt. Koskettimet hänen sormiensa alla tuntuivat kuin kovilta\nluukappaleilta, joista hänen sielunsa tahtoi hengen ulospuristaa,\njärjestää, koota ja taas murtaa, hajottaa. Ei hän tiennyt kuinka kauvan\nhän soitti, mutta kun hän lakkasi astui veli huoneeseen. Hän näytti\nonnelliselta kuin jokin korkeampi olento ja hänen kasvonsa loistivat\nelämää ja voimaa. Ja sitten tuli Riken huoneeseen tuoden ison\njuomamaljan, ja heti senjälkeen tulivat kaikki tytöt huoneeseen. Ja\nluutnantti joi heidän maljansa, yhden onneksi toisensa jälkeen. Ja\nTeodorin mielestä oli kaikki niinkuin ollakin piti ja lopulta tuli hän\nniin rohkeaksi että suuteli Rikenin olkapäätä. Mutta tyttö vetääntyi\npois, näyttipä loukkaantuneeltakin, ja silloin häpesi Teodor.\n\nJa kun kello oli yksi täytyi heidän lähteä. Kun Teodor pääsi\nhuoneeseensa yksinäisyyteen tunsi hän elämänsä hyvin sameriaiseksi. Hän\nrepi seinältä \"Tule Jesuksen tykö\"-taulun, ei siitä syystä ettei enää\nolisi uskonut Jesukseen, vaan koska se tuntui hänestä kerskailulta. Hän\nihmetteli uskonnollisuutensa löyhyyttä, joka oli kuin pyhätakki, ja hän\nihmetteli eikö ollutkin sopimatonta kulkea pyhävaatteissa koko viikkoa.\nHän tunsi olevansa yksinkertainen arkipäiväihminen, jota hän itsekin\nhyvin saattoi sietää, ja suurempaa rauhaa tunsi hän sielussaan\nlöytäessään itsensä tällaiseksi yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi. Ja\nyönsä nukkui hän raskaassa, virkistävässä unessa. Seuraavana aamuna\nvuoteesta noustessa olivat hänen kalpeat poskensa kuin täyteläisemmät\nja hän tunsi itsessään iloista elämänhalua. Hän lähti kävelemään, ja\nkuinka siinä kulkikin, niin joutui Norrtullille. -- Jos menisin\nStallmästargårdeniin katsomaan kuinka tytöt voivat, ajatteli hän. Ja\nennenkuin hän vielä oikein huomasikaan istui hän jo heidän pöydässään\nsakset kädessä perkaamassa karviaismarjoja. Ja he juttelivat\nedellisestä illasta, veljestä, siitä kuinka hauskaa heillä oli ollut.\nEikä lausuttu yhtään sopimatonta sanaa. Tämä oli hänen mielestään kuin\nelämää perheen keskuudessa, eikä hän sitä voinut katsoa tynniksi.\nJuotiinpa sitten kahviakin, Teodor tarjosi tytöille. Tuli siihen\nlopulta ravintolan emäntäkin ja luki seuralle ääneensä Dagbladia, ja\nTeodorista tuntui aivan kuin olisi ollut kotonaan.\n\nJa hän tuli sinne toistekin. Mutta eräänä iltapäivänä tuli hän yhtä\nporrasta ylemmäksi Rikenin huoneeseen. Tyttö istui neulomassa. Teodor\nkysyi oliko hän tälle vaivaksi. -- Oi, ei suinkaan, päinvastoin. Ja\nsitten puhuivat he veljestä. Hän oli leiriharjotuksilla ja\ntarkastusretkillä eikä palaisi pariin kuukauteen. Sitten joivat he\npunschia ja kutsuivat toisiaan sinuksi.\n\nEräänä päivänä kohtasi Teodor Rikenin Hagapuistossa. Tyttö poimi\nkukkia. He istuivat ruohikkoon. Tytöllä oli yllään niin ohut kesäpuku,\nettä poika näki kuinka rinnat kuulakkaina kohosivat ja rintakuoppa oli\ntummempana niiden välissä. Poika kietoi käsivartensa tytön vyötäisten\nympärille ja suuteli häntä. Tyttö suuteli takaisin niin että maailma\npojan silmissä pimeni. Silloin veti poika tytön syliinsä kuin\ntukehuttaakseen hänet, mutta tyttö riistäytyi irti ja sanoi hyvin\nvakavasti, että Teodorin täytyi olla hiljaa jos mieli häntä uudelleen\nkohdata.\n\nJa niin he sitten seurustelivat pari kuukautta. Teodor oli rakastunut\ntyttöön. Hän piti pitkiä, vakavia juttuja elämän korkeimmista\ntehtävistä, rakkaudesta, uskonnosta, kaikesta, ja sillä välin koetti\ntehdä hyökkäyksiään tytön siveyttä vastaan, mutta sai aina takaisin\nomilla sanoillaan. Ja sitten häpesi hän taas niin kauheasti, että oli\nvoinut ajatella jotakin sellaista viattomasta tytöstä. Hänen\nintohimonsa nousi lopulta suuresti ihailemaan tätä tyttö-raukkaa, joka\nniin monien kiusauksien keskellä oli voinut säilyä puhtaana. Hän oli\nheittänyt kokonaan mielestään kaikki pappisajatukset, aikoi suorittaa\nmuun tutkinnon, ja -- kukatiesi -- ehkä naida Rikenin. Hän luki nyt\nrunoja tytölle, ja tämä neuloi. Suudella sai hän niin paljon kuin vaan\ntahtoi, hyväillä ja puristellakin koko rohkeasti, mutta ei enempää.\n\nVihdoin tuli veli kotiin. Silloin pantiin heti toimeen kekkerit\nStallmästargårdenilla ja Teodor sai tulla mukaan. Mutta hänen täytyi\nsoittaa heille, soittaa lakkaamatta. Hän soitti parhaillaan valssia,\njota ei kukaan tanssinut, kääntyi samassa katsomaan taakseen ja huomasi\nolevansa yksin salissa. Hän nousi tuolilta ja meni etehiseen. Tuli\nmoniin pikkuhuoneisiin, ja tuli lopulta makuuhuoneeseen. Siellä näki\nhän näyn mikä pani hänet heti syöksemään ulos, ottamaan hattunsa ja\nhäviämään ulos yöhön.\n\nVasta aamulla tuli hän huoneeseensa Norrtullgatanille, yksin,\nmurrettuna, ja hävinnyt oli häneltä usko elämään, rakkauteen ja\n_naiseen_ luonnollisesti, sillä oli vaan yksi nainen maailmassa ja se\noli Riken Stallmästargårdenilla!\n\nKun tuli syyskuun 15 päivä, matkusti hän Upsalaan suorittamaan\npapintutkintoa.\n\nVuosia kului. Hänen terve järkensä samertui vähitellen kaikista niistä\ntyhmyyksistä, joita hän nyt ahtoi päähänsä. Mutta kun yö tuli ja\nvastustus lakkasi, mursi luonto tien itselleen ja otti väkivallalla\nsen, minkä kapinallinen ihminen tahtoi siltä kieltää. Hän tuli\nkivuloiseksi. Hänen kasvonsa laihtuivat ja hänen pääkallonsa\nulkonevimmat luuosat työntyivät selvästi näkyviin, hänen ihonsa tuli\nkellertäväksi kuin väkiviinassa säilytettävän sikiön ja näytti aina\nmärältä ja ohuitten parranhaituvien välistä puhkesi pisamia. Silmä oli\nsammunut; kädet niin laihat että jäntereet kaikki nahan alta\npaistoivat. Hän oli kuin kuvapiirros jossakin sellaisessa teoksessa\njonka tarkotus oli osottaa inhimillisiä paheita, ja kuitenkin oli hän\npuhdas.\n\nEräänä päivänä pyysi siveysjumaluusopin professori, itse nainut mutta\nankara mies, saada puhutella häntä yksityisesti. Professori kysyi niin\nhienotunteisesti kuin mahdollista oliko hänellä jotakin sydämellään,\ntunnustaisi sen vaan. Ei, hänellä ei ollut surunaan syntiä, mutta hän\noli onneton. Professori kehotti häntä valvomaan, rukoilemaan ja olemaan\nvahvan.\n\nVeljeltään sai hän pitkän kirjeen, jossa veli pyytää häntä unohtamaan\nkoko tuon pikkutapauksen jonka hän sattui näkemään. Ei tyttöjä pidä\nottaa vakavalta kannalta! Maksaa ja mennä! siinä hänen filosofiansa, ja\nsillä tuli hän toimeen mainiosti. Leikkiä piti vielä niinkauvan kuin\noli nuori, vakavat hetket kyllä vielä kerkiäisivät. Avioliitto oli\nyhteiskunnallinen laitos suvun jatkamista varten, ei sen enempää. Kun\nvakaannutaan niin naidaan j.n.e.\n\nTähän vastasi Teodor pitkässä, kristillisen hengen täyttämässä\nkirjeessä, johon ei tullut vastausta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Teodor oli suorittanut erotutkintonsa keväällä, täytyi hänen lähteä\nkesäksi Sköfdeen ottamaan kylmän veden kylpyjä. Syksyllä palasi hän\nUpsalaan. Mutta ne uudet voimat joita hän kylpylaitoksessa oli\nhankkinut, olivat luonnollisesti vaan uutta polttoainetta tuleen.\n\nHän tuli yhä huonommaksi ja huonommaksi. Hänen hiuksensa olivat niin\nharvenneet että päälaki kuulsi läpitse. Hänen askeleensa olivat\nlaahustavat, ja kun toverit näkivät hänet kadulla, värisytti heitä kuin\nolisivat nähneet hyvin paheisiin vajonneen ihmisen. Hän alkoi itsekin\nhuomata sen ja tuli araksi. Lähti ulos enää vaan iltasin. Ei uskaltanut\nnukkua vuoteessa öisin. Rauta, jota hän oli ottanut liiaksi, oli\nturmellut hänen ruuansulatuksensa. Seuraavana kesänä lähetettiin hän\nKarlsbadiin.\n\nSeuraavana syksynä alkoi huhu kulkea Upsalassa, ilkeä huhu, joka\nruhkaantui kuin pilvi taivaanrannalle. Tuntui siltä kuin olisi\njätetty auki jokin likaviemärinluukku, ja kauhea haju äkkiä tullut\nmuistuttamaan, että kaupunki, ihana sivistysluoma, lepäsi mädäntyneellä\nperustalla, joka milloin tahansa saattoi särkeä putket ja myrkyttää\nkoko yhteiskunnan. Kuiskailtiin että Teodor Vennerström jonakin\nhulluudenkohtauksen aikana oli ahdistanut kodissaan erästä\nmiestoveriaan ja tehnyt tälle häpeällisiä ehdotuksia. Sillä kertaa oli\nkuiskailtu totta.\n\nIsä tuli Upsalaan ja neuvotteli jumaluusopillisen tiedekunnan\ndekanuksen kanssa. Tautioppien professori kutsuttiin neuvotteluun. Mitä\npiti tehdä? Lääkäri vaikeni. Lopulta kysyttiin hänen mielipidettään. --\nmutta, hyvät herrat, tehän tiedätte niinkuin minäkin, että on vaan yksi\nkeino.\n\n-- Ja mikä se on? -- kysyi jumaluusoppinut.\n\n-- Pitääkö teidän kysyä sitä millä luontoa parannetaan, -- sanoi\nlääkäri.\n\n-- Niin, sitä täytyi tosiaankin, -- sanoi jumaluusoppinut joka\noli naimisissa, sillä se ei ollut luontoa, että ihminen eli\nepäsiveellisesti.\n\nIsä sanoi tietävänsä, että tässä tapauksessa auttoi vaan seurustelu\nnaisen kanssa, mutta hän ei tahtonut antaa pojalleen sellaista neuvoa,\nsillä ajatelkaa, jos poika saisi taudin.\n\n-- Sitten hän on aasi jollei kykene suojelemaan itseään, -- sanoi\nlääkäri.\n\nDekanus pyysi, että näin järkyttävän puheaineen käsittely\nsiirrettäisiin sopivampaan huoneustoon. Hän ei voinut puolestaan sanoa\nmitään kysymyksen johdosta. Ja sille kannalle jäi asia.\n\nAsia painettiin villaisella kun Teodor kuului yläluokkaan. Parin vuoden\npäästä suoritti hän jumaluusopintutkinnon ja lähetettiin Spaahan.\nKiinapulveri, jota hän oli nauttinut, oli mennyt polviin, ja hän käveli\nkahden sauvan varassa. Spaassa säikähdytti hän sairaatkin kauhealla\nulkomuodollaan. Mutta olipa siellä muuan kolmenkymmenenviiden vuotias\nsaksalaisnainen, jossa näytti heränneen sääli miestä kohtaan. Hän istui\npapin kanssa yksinäisessä pensastossa puistikossa ja puhui elämän\nkorkeimmista kysymyksistä. Hän kuului suureen Evangeliseen\nallianssiin, jonka tarkotus oli puhdistaa elämäntapoja. Hänellä\noli valmiita kirjotuksia lehtiin ja aikakauslehtiin jotka tahtoivat\npoistaa siveettömyyttä naimattomien kesken, ja erityisesti\npoistaa ammattihaureuden. -- Katso minua, sanoi nainen, olen\nkolmenkymmenenviidenvuotias, ja enkö ole parhaissa voimissa! Miksi\nhullut puhuvat että epäsiveellisyys on välttämätön paha. Minä olen\nvalvonut ja rukoillut ja taistellut hyvän taistelun Herran Jesuksen\nKristuksen tähden.\n\nNuori pappi katsoi naista, hänen täyteläisiä rintojaan ja korkeita\nlanteiltaan, ja sitten katsoi hän itseään ja ajatteli: on sentään\nhirvittävä erilaisuus ihmisten välillä tässä maailmassa!\n\nSyksyllä menivät komministeri Teodor Vennerström ja siveä neitsyt Sofia\nLeidschutz kihloihin.\n\n-- Pelastettu, -- huokasi isä, saatuaan kuulla uutisen kodissaan\nNorrtullgatanilla.\n\n-- Saa nähdä kuinka käy, -- ajatteli veli kasarmissaan\nLadugårdslandetissa. -- Kun ei vaan rakas Teodor veljeni olisi niitä\ntähtiä jotka rakastaessaan kuolevat.\n\nTeodor Vennerström meni naimisiin. Yhdeksän kuukautta myöhemmin\nsynnytti hänen vaimonsa maailmaan nivelleiniä potevan pojan.\nKolmetoista kuukautta senjälkeen oli Teodor Vennerström kuollut.\n\nLääkäri, joka kuolintodistuksen antoi, pudisti päätään, nähdessään\nrehevän suurikasvuisen naisen itkien seisovan sen pienen arkun ääressä,\njossa lepäsi kahdenkymmenenkahdeksan-vuotiaan nuoren miehen luuranko.\n\"Plus oli liian suuri ja minus liian pieni\", ajatteli hän, \"ja siitä\nsyystä söi plus sen minuksen.\"\n\nMutta isä, joka eräänä sunnuntaina sai sanan poikansa kuolemasta, istui\nlukemaan saarnaa. Ja lopetettuaan lukemisen ajatteli hän itsekseen\nnäin: maailma on vallan mullinmallin kun hyveitten harrastajat saavat\nsellaisen palkan.\n\nJa siveä leski, syntyisin Leidschutz, meni vielä naimisiin kahdesti ja\nsai kahdeksan lasta ja kirjotti artikkeleita liikakansotuksesta ja\nepäsiveellisyydestä.\n\nMutta lanko sanoi, että sepä on kirottu nainen joka niin ottaa hengen\nmiehistään.\n\nMutta se hyveistä vapaa luutnantti nai ja sai kuusi lasta, ja tuli\nmajuriksi ja oli onnellinen elämänsä loppuun asti.\n\n\n\n\nRakkaus ja jyvät.\n\n\nNotario ei varmaankaan ollut tutkinut viljanhintoja, kun hän lähti\nmajurin taloon kosimaan, mutta majuri oli.\n\n-- Rakastan häntä, -- sanoi notario.\n\n-- Paljoko ansaitset? -- kysyi vanhus.\n\n-- Tuhat kaksisataa tosin, mutta me rakastamme toisiamme, setä...\n\n-- Se ei kuulu minuun; palkka on liian pieni.\n\n-- Niin ja onhan minulla sivutuloja, mutta Louise tuntee sydämmeni...\n\n-- Älä lörpötä -- paljoko sinulla on sivutuloja?\n\n-- Täällä maalla me tapasimme ensi kerran...\n\n-- Paljoko sivutuloja? -- lyijykynä oli valmiina.\n\n-- Ja tunteitaan, tietääkö setä, niitä...\n\n-- Kuinka paljo sinulla on sivutuloja? -- Hän piirusteli\nvariksenvarpaita imupaperille.\n\n-- Ah, kyllä siitä selvitään, kunhan...\n\n-- Aijotko vastata, vai etkö! Paljoko sivutuloja?\n\nNumeroita! Tosiasioita!\n\n-- Minulla on käännöstyötä kymmenen kruunua arkilta, on ranskankielen\ntunteja, minulle on luvattu oikolukua...\n\n-- Lupaukset eivät ole tosiasioita! Numeroita, poika, numeroita! No,\nnyt kirjotan. Mitä saat käännöstyöstä?\n\n-- Mitäkö saan? Ei sitä voi näin vaan sanoa!\n\n-- Eikö voi sanoa? Sinulla on käännöstyötä, sanot, etkö voi sanoa mitä\nse on? Mitä lörpötystä tämä on.\n\n-- On Guizot, Sivistyshistoria, 25 arkkia.\n\n-- À 10 kruunua, tekee 250 kr. Mitä vielä?\n\n-- Vielä? Ei sitä edeltäpäin tiedä!\n\n-- Kas niin. Ei tiedä edeltäpäin! Mutta edeltäpäin se on tiedettävä!\nSinä luulet, että avioliitto on sitä, että muutetaan yhteen ja\nhullutellaan! Ei, poikaseni, lapsi tulee yhdeksässä kuukaudessa ja se\ntarvitsee ruokaa ja vaatteita!\n\n-- Eihän tarvitse saada lapsia siinä samassa, kun rakastetaan _niinkuin\nme_ setä, _niinkuin me_...\n\n-- Kuinka pirussa te sitten rakastatte?\n\n-- _Kuinka me_ rakastamme toisiamme? -- Hän asetti kätensä liivinsä\nrintamusta vasten.\n\n-- Eikö tule lapsia, kun rakastetaan niinkuin te? Hölmö! Olet\nperhananmoinen hölmö! Mutta taidat olla kunnon mies, ja saat mennä\nkihloihin; mutta käytä hyvin kihlausaikasi hankkiaksesi leipää, sillä\nkovat ajat ovat tulossa. Viljanhinnat nousevat!\n\nNotario ihan punastui kuullessaan lopun, mutta ilo oli sentään niin\nsuuri, että hän suuteli ukon kättä. Ja taivaan Jumala, kuinka\nonnellinen hän oli! Ja kuinka onnelliset he olivat! Kun he ensi kerran\nkulkivat käsi kädessä kadulla, niin säteilivät he onnesta, ja heistä\ntuntui kuin ihmiset pysähtyisivät avaten rivinsä ollakseen\nkunniavartioina heidän riemukulkueessaan, ja he kulkivat ylväin, ylevin\nkatsein, pystyssä päin ja joustavin askelin.\n\nJa sitten tuli sulhanen morsiamen kotiin illoin; ja he istuivat\nkeskellä salia yhdessä lukien oikolukua. Ja ukkokin tuumi, että tämä\noli reima mies. Ja kun he lopettivat, sanoi sulhanen: \"nyt olemme\nansainneet kolme kruunua!\" Sitten suutelivat he. Ja seuraavana iltana\nolivat he teatterissa ja ajoivat kotiin, ja se maksoi kaksitoista\nkruunua.\n\nJa väliin, kun sulhasella olisi ollut iltatunteja, niin -- mitä ei\ntekisi rakkautensa tähden -- niin jättikin hän tuntinsa ja tuli\nmorsiamensa luo. Ja he lähtivät kävelylle.\n\nMutta häät lähenivät. Se oli toista. He ostelivat huonekaluja.\nTärkeimpiä vain. Louise ei aikonut ensin olla mukana vuoteita\nostettaessa, mutta, kuinka olikaan, hän tuli mukaan. Kaksi vuodetta\ntietysti, rinnakkain, ettei tulisi niin monta lasta, tietysti! Ja\npähkinäpuuta kaikki, joka pala, pähkinäpuuta, sitten punaraitaiset\nalustat ja höyhenpatjat. Ja kummallakin peitteensä, mutta samallaiset,\nja Louise tahtoi sinistä, sillä hän oli vaalea.\n\nJa sitten punaverhoinen lamppu ja Venuspatsas. Ja pöytäastiat; tusina\nlaseja joka lajia hiotuin reunoin. Ja veitsiä ja kahveleita, hienoja\nkaikki ja nimikirjaimin merkityitä. Ja lopuksi keittokalusto. Mutta\nsilloin täytyi äidin tulla mukaan.\n\nJa touhua oli! Tunnustaa vekseleitä, juosta pankeissa, käydä\nkäsityöläisillä, hakea asunto, asettaa uutimia. Ja mies ennätti. Työ\nsai vähän myöhästyä, mutta odotappas, kun hän oli naimisissa, silloin\nsitä alettaisiin taas!\n\nKaksi huonetta vain aluksi, sillä järkevästi piti alkaa! Mutta koska\nnyt vain oli kaksi huonetta, niin voihan ne sisustaa hauskasti. Ja\nhuoneusto maksoi kuusisataa kruunua toisessa kerroksessa Hallituskadun\nvarrella. Ja kun Louise huomautti, että viidellä sadalla olisi saanut\nkolme huonetta ja keittiön neljännessä kerroksessa, niin nolostui hän\nvähän, mutta mitä se teki, kun vaan rakastettiin toisiaan. Niin kyllä\nLouisekin arveli, mutta rakkaudelle ei olisi ollut esteeksi, saada\nisompi huoneusto halvemmalla. Niin, tyhmä hän oli, mutta ei sekään\nmitään tehnyt, kun vaan rakastettiin.\n\nJa niin olivat huoneet kunnossa. Ja makuuhuone oli kuin pikku temppeli.\nJa vuoteet olivat niin sievinä siinä ja aurinko paistoi sinisille\npeitteille ja valkeille raideille ja pienille päänaluksille joihin eräs\nnaimaton täti oli ommellut nimet; suuria kukkaisia kirjaimia, jotka\nkietoutuivat toisiinsa kuin pitkään syleilyyn ja suutelivat siellä\ntäällä yhteen sattuessaan. Ja rouvalla oli oma osastonsa ja sen edessä\njapanilainen suojus. Ja salissa joka oli ruokahuone, työ- ja\nvastaanottohuone, siellä oli piano (1200 kruununa), kirjotuspöytä,\njossa kymmenen laatikkoa, \"pähkinäpuuta joka pala\", ja isot peilit ja\nistuimia ja kaappi ja ruokapöytä. \"Näkyi todellakin, että siinä asui\nhienoa väkeä\" eivätkä he voineet käsittää mitä olisi tehnyt eri\nruokahuoneella joka oli semmoinen ikävä huone rottinkituoleineen!\n\nJa häät pidettiin lauantai-iltana! Ja sitten sunnuntai-aamu! Hei, sitä\nelämää! Eikö olekin ihanaa olla naimisissa! Eikö olekin avioliitto\nihana keksintö! Saa totisesti tehdä mitä tahansa, sitten vielä\nvanhemmat ja sisarukset onnittelevat lisäksi!\n\nJa makuuhuone on pimeä vielä klo 9 aamulla. Ei tahdota avata verhoja\nvielä, vaan sytytetään punaverhoinen lamppu, joka heittää hurmaavan\nvalon siniselle peitteelle ja valkeille raideille, jotka ovat vähän\nrypistyneet, ja Venus seisoo ruusunpunaisena ja alastomana; ja tuossa\nmakaa pikku rouva, niin autuaan raukeana, mutta niin kylliksi\nnukkuneena, kuin olisi ensi yön elämässään oikein hyvin maannut. Eikä\nkaduillakaan ajeta, sillä on sunnuntai, ja kellot soivat, niin\nriemuisasti, kuin kutsuisivat ne koko maailman kokoon kiittämään ja\nylistämään sitä, joka loi miehen ja naisen. Ja mies kuiskasi pikku\nrouvan korvaan, että tämä kääntyisi poispäin; sillä hän tahtoi mennä\nantamaan määräyksiä aamiaisesta. Ja pää katosi päänaluksiin. Hän saa\nyönutun hartioilleen ja menee verhon taa vetääkseen vähän vaatteita\nylleen.\n\nJa niin tulee hän saliin, ja aurinko on levittänyt suuren loistavan\ntien yli lattian; eikä hän tiedä, onko kevät, kesä, syksy vai talvi;\nhän tietää vain että on pyhä! Ja hän tuntee nuorenmiehen-elämänsä kuin\nilkeän pimennon väistyvän, ja kodissaan tuntee hän tuulahduksen\nvanhasta kodista ja tulevain lastensa kodista!\n\nHei, kuinka voimakas hän on! Hän tuntee tulevaisuuden tulevan kuin\nvuoren vastaan. Hän puhaltaa siihen ja se sortuu hiedaksi hänen\njalkoihinsa, ja hän lentää yli kattojen pikku vaimonsa käsivarrellaan.\n\nJa hän kokoaa vaatteensa, jotka on heitellyt pitkin huonetta; ja valkea\nkaulaliina on asettunut taulun kehykselle kuin perhonen.\n\nHän menee keittiöön. Ah, kuinka uusi vaski välkkyy, ja äsken tinatut\nkattilat! Tämä on heidän kotinsa! Palvelustyttö tulee alushameisillaan.\nIhme kyllä ei hän huomaa tämän alastomuutta. Tämä on suvuton hänelle!\nSillä häntä varten on vain yksi nainen olemassa! Hän tuntee olevansa\nsiveä kuin isä lapsensa edessä ja hän käskee tytön menemään lähi\nravintolaan hakemaan aamiaista, heti, mutta hienoa sen on oltava.\nPortteria ja Bourgogne-viiniä! Kellarimestari kyllä tietää. Sanoo\nterveisiä minulta!\n\nJa hän menee sisään, naputtaa makuuhuoneen ovelle.\n\n-- Saanko tulla?\n\nPikku huuto: -- Et, ystäväni, odota hiukan!\n\nHän kattaa itse pöydän. Ja kun aamiainen tulee, asettaa hän sen heidän\nomille pikkulautasilleen. Ja hän asettaa servietit ja pyyhkii\nviinilasit. Ja morsiuskukkavihon panee hän lasiin rouvan lautasen luo.\nJa kun tämä sitten tulee kudotussa aamunutussaan, ja aurinko häikäisee\nhäntä, pyörryttää häntä hiukan, hiukan vain, ja miehensä auttaa hänet\nmukavalle istuimelle ruokapöydän ääreen. Ja nyt täytyy rouvan ottaa\npieni kuminaryyppy likörilasista, ja sitten kaviarivoileipä. \"Ah,\nkuinka hauskaa! Saa tehdä, mitä ikänä tahtoo, kun on naimisissa!\nAjatteles, mitä mamma sanoisi, jos näkisi Louisensa juovan.\" Ja mies\ntarjoo hänelle ja juoksee ja hoitaa häntä kuin olisi hän morsian vielä.\nMillainen aamiainen sellaisen yön jälkeen! Eikä kellään ole oikeutta\n\"sanoa mitään.\"\n\nJa se on oikein, ja huvitella saa parhaalla omallatunnolla, ja se juuri\nhauskinta onkin. Onhan sitä nuorena miehenä ollut mukana samallaisilla\naamiaisilla, mutta mikä erotus! Haluttomuutta, levottomuutta, ei, sitä\nei nyt ajatella! Ja kun hän ostereiden päälle juo lasin oikeaa\nGöteborgin portteria, ei hän kyllin voi halveksia naimattomia.\n\n\"Ajatteles kuinka tyhmiä ihmisiä, kun eivät mene naimisiin! Itsekkäitä\novat; pitäisi verottaa niitä kuin koiria!\" Mutta rouva uskaltaa\nväittää, niin ystävällisesti ja hiljaisesti kuin mahdollista, että \"hän\nkyllä säälii niitä raukkoja, joilla ei ole varoja mennä naimisiin,\nsillä muuten he kyllä menisivät kaikki!\" Ja notario tuntee piston\nsydämessään, ja pelästyy hetkeksi, kuin oltuaan ylimielinen. Koko hänen\nonnensa riippuu taloudellisesta kysymyksestä, ja jos, jos. Ah! Lasi\ntähän! -- Hän sanoo onneksi: meillä!\n\n-- Oh! Kerta ei ole vielä mitään! Sitten syömme silliä ja perunoita!\n\n-- Syötkö sinä silliä ja perunoita?\n\n-- Luulenpa kyllä.\n\n-- Niin kun olet ollut pienellä rymyllä, ja saat lihalaitteita päälle.\n\n-- Vai semmoista sinä puhut! Ei, terve! Teiri on mainio! Ja sitten\nkruunuarsakoita!\n\n-- Ei, mutta oletko ihan mieletön, Ludvig! Kruunuarsakoita tähän vuoden\naikaan! Mitä mahtavatkaan maksaa!\n\n-- Maksaa? Eivätkö ole hyviä? No! Sehän on pääasia. Ja sitten viiniä!\nEnemmän viiniä! Eikö elämä ole ihana? Ah! Ihana!\n\nKello kuusi iltapäivällä olivat hienot ajopelit portilla. Rouva oli\nsuuttua. Mutta kuinka suloista oli noin puolimakaavassa asennossa\nrinnatusten keinua edelleen Eläintarhaa kohti. Oli kuin makaisi\nsamassa vuoteessa, kuiskasi Ludvig, ja sai näpsäyksen käsilleen\npäivänvarjostimella. Ja tuttavat seisoivat tiepuolessa tervehtien ja\ntoverit viittasivat kädellään kuin sanoakseen: ahaa, poikaveitikka,\nolet saanut rahoja! Ja kuinka nuo ihmiset olivat pienet, ja kuinka\ntasainen oli tie, kuinka kevyt kulku vietereillä ja nahkapatjoilla.\nNiin piti aina olla!\n\nSitä kesti kokonaisen kuukauden! Tanssiaisia, vierailuja, päivällisiä,\nillallisia, teatteri. Ja välillä kotona. Se oli sentään parasta! Kuinka\nihanaa pitojen jälkeen ottaa vaimonsa isältä ja äidiltä, heidän nenänsä\nedestä pistää hänet vaunuun, lyödä ovi kiini, nyykäyttää vanhemmille:\nnyt menemme kotiimme! Ja siellä teemme, mitä tahdomme. Ja sitten kotona\npieni yöateria ja sitten istua ja lörpötellä aamupuolille!\n\nJa kotona oli Ludvig aina järkevä! Periaatteessa! Kerran yritti rouva\nkoetella, miltä suolalohi ja perunat ja kaurakeitto maistuisivat.\nMainiolta! Ludvig oli kyllästynyt siunattuun ruokalistaan. Ensi\nperjantaina, kun piti taas tulla lohta, toi Ludvig kotiin kaksi\nmetsäkanaa! Hän pysähtyi ovelle ja huusi:\n\n-- Voitko ajatellakaan, Liisu, voitko ajatella niin kuulumatonta?\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Niin, uskotko, kun sanon, että ostin, itse ostin metsäkanaparin,\nniin arvaas mistä hinnasta?\n\nRouva oli enemmän tyytymättömän kuin arvaamishaluisen näköinen.\n\n-- Ajatteles, kruunu parilta!\n\nRouva oli ostanut metsäkanoja 80 äyrillä parin, mutta, lisäsi hän\nsovittaen, ettei aivan häpäisisi miestään, sinä talvena oli paljo\nlunta.\n\n-- Niin mutta sinun täytyy myöntää, että tämä on huokeaa!\n\nMitäpä ei hän olisi myöntänyt, kun sai nähdä miehensä iloisena. Illalla\noli määrä syödä puuroa, koetteeksi. Mutta kun Ludvig oli syönyt\nmetsäkanan, oli hän ihan pahoillaan, ettei jaksanut syödä niin paljo\npuuroa kuin olisi _tahtonut_ näyttääkseen että hän todella tahtoi syödä\npuuroa. Ja puuroa söi hän kernaasti, mutta maito oli tehnyt hänelle\npahaa vilutaudista saakka. Hän ei voinut nauttia maitoa, mutta puuroa\nhän syö joka ilta, joka ilta, kun hänen pikku vaimonsa ei vaan ole\nvihainen. Eikä puuroa enää tullut!\n\nKuuden viikon kuluttua sairastui rouva. Päätä kivisti ja annatti ylen.\nVain pieni vilustus. Mutta ylenannatus ei loppunut. Hm! Olisikohan hän\nsyönyt jotain myrkyllistä. Vaskiastiat olivat äsken tinatut. Lääkäri\nkutsuttiin. Hän hymyili ja sanoi, että oli niinkuin pitikin. Kuinka\npiti olla? Hullusti? Lörpötystä! Ei ollut mahdollista. Kuinka se voisi\nolla mahdollista? Ei, seinäpapereissa oli syy, niissä on kai\narsenikkia! Lähetetään apteekkiin! Myrkytöntä, kirjotti apteekari. Sepä\nihmeellistä? Ei myrkkyä seinäpapereissa. Rouva oli yhä kipeä. Herra\nluki terveysoppia, ja sitten kuiskasi hän jotain rouvan korvaan! Kas,\nsiinähän se olikin! Lämmin jalkakylpy vain!\n\nNeljä viikkoa myöhemmin selitti kätilö, että kaikki oli \"niin kuin\npitikin!\"\n\n-- Niinkuin pitikin! Niin, tietysti, mutta kovin pianpa se tuli!\n\nNo, koska nyt kerta oli niin, niin -- kuinka hauskaa! Aatteles,\npienokainen! Hurraa! Isä ja äiti! Mikä nimi pojalle? Sillä poika se\noli. Tietysti!\n\nMutta nyt puhui rouva vakavasti miehensä kanssa! Ei ollut näkynyt\nkäännöstyötä eikä oikolukua häitten jälkeen. Ja palkka ei yksin\nriittänyt.\n\n-- Niin, niin, humussa oli eletty. Herrajumala, kerran vaan oli ihminen\nnuori, mutta nyt tuli toista.\n\nSeuraavana päivänä meni notario vanhan ystävänsä, aktuarion luo\npyytämään tätä takuuseen. -- Kun on isäksi tulemassa, rakas veli, niin\non menoja edessä!\n\n-- Aivan niin, veliseni, -- vastasi aktuario, ja siksi ei minulla ole\nollutkaan varoja mennä naimisiin, mutta sinä olet onnellinen, kun on\nvaroja.\n\nNotario ei ilennyt pyytää. Olisiko hänellä otsaa pyytää tämän vanhan\nnuorenmiehen auttamaan hänen lastansa, miehen, jolla ei itsellään ollut\nvaroja hankkia lapsia. Ei, sitä ei hän sentään voinut.\n\nKun hän tuli kotiin päivälliselle kertoi rouva, että kaksi herraa oli\nollut häntä kysymässä.\n\n-- Miltä ne näyttivät? Olivatko nuoria! Oliko niillä nenäkakkulat?\nVarmaankin kaksi luutnanttia, hyviä ystäviä.\n\n-- Ei, luutnantteja ne eivät olleet, näyttivät vanhemmilta!\n\n-- Ahaa, vanhoja Upsalatovereita, jotka tulivat katsomaan, miten vanha\nLudde eli perheen isänä.\n\n-- Ei, ne olivat tukholmalaisia!\n\nTyttö kutsuttiin sisään. Hänestä ne olivat vähän rojuisen näköisiä ja\nniillä oli kepit.\n\n-- Kepit! Hm! -- Mitäs ne olivat! No, ne olivat luvanneet tulla\ntakaisin. Muuten oli hän ostanut kannun hyötymansikoita ihan\npilkkahinnasta!\n\n-- Ajatteles, ulkomaan mansikoita puoli toista kannulta, tähän vuoden\naikaan.\n\n-- Ludvig, Ludvig, miten tässä käy?\n\n-- Mainiosti. Olen tänään saanut uuden käännöstyön!\n\n-- Mutta sinulla on velkoja, Ludvig!\n\n-- Joutavia! Odotas, kun saan suuren lainani!\n\n-- Lainasi! Sehän on uusi velka!\n\n-- Niin, mutta sellaisilla ehdoilla! Ei puhuta nyt raha-asioista!\nEivätkö mansikat ole hyviä? Mitä? Maistuisiko lasi sherryä. Liina!\nJuoksepas tuomaan pullo sherryä, hyvää!\n\nHänen nukuttuaan päivällisunensa salin sohvalla pyysi rouva sanoa pari\nsanaa. Mutta hän ei saanut suuttua!\n\n-- Suuttua? Hän! Herranen aika! Talousrahoja kai?\n\n-- Niin. Puotitili oli maksamatta! Teurastaja karhusi, ajuri \"juoksi\",\noli vaikeata!\n\n-- Ei muuta! Ne saavat joka killingin huomispäivänä! Hävytöntä, karhuta\ntuommoisia rippeitä. Ne saavat joka killingin ja menettävät ostajan!\nMutta ei nyt puhuta siitä. Lähdetään liikkeelle! Ei vaunuja nyt!\nMennään raitiotievaunussa Eläintarhaan vähän tuulettumaan.\n\nJa niin mentiin eläintarhaan; kun tultiin ravintolaan ja pistäydyttiin\nyksityishuoneeseen, kuiskailivat salissa istuvat nuoret herrat.\nLuulivat seikkailijoiksi! Niin hassua! Mutta rouva ei oikein pitänyt\nsiitä.\n\n-- Ja lasku sitten. Ajatteles, jos olisi oltu kotona, mitä kaikkea\nolisi saatu niillä rahoilla!\n\nKuukaudet kuluvat. Aika lähenee! Tarvitaan kehto ja pikkuvaatteita. Ja\ntarvitaan paljo. Herra Ludvig on päiväkaudet liikkeessä raha-asioissa.\nMutta viljanhinnat ovat kohonneet. Kovat ajat lähenevät! Ei\nkäännöstyötä, ei oikolukua. Ihmisistä on tullut materialisteja. He\neivät enää lue kirjoja, vaan ostavat rahoillaan leipää. Kuinka karkea,\nprosallinen aika. Ihanteet katoavat maailmasta eikä metsäkanoja saa\nalle kahden kruunun paria. Ajurit eivät tahdo kuljettaa notarioita\nilmaiseksi Eläintarhaan, sillä heilläkin on vaimo ja lapset, ja\nkauppias tahtoo maksuakin tavaroistaan. Oi, kuinka realistista!\n\nPäivä tulee ja yö on läsnä! Herra saa pukea ylleen ja juosta hakemaan\nkätilöä! Sairasvuoteen äärestä saa hän juosta eteiseen ottamaan vastaan\nkarhuja. Ja niin on hänellä tyttärensä käsivarsillaan! Silloin itki\nhän, sillä hän tunsi vastuunalaisuuden olevan voimiaan painavamman ja\nhän tekee lupauksia. Mutta hänen hermonsa ovat pilalla. Hänellä on\nkäännöstyötä, mutta hän ei voi istua sen ääressä, sillä hänen täytyy\nalinomaa juosta hoitamaan asioitaan.\n\nHän töytää appiukon luo, joka on tullut kaupunkiin, viemään iloista\nsanomaa.\n\n-- Olen isä!\n\n-- Hyvä, sanoo appi, -- onko sinulla leipää lapselle?\n\n-- Ei, ei tällä kertaa. Sedän täytyy auttaa!\n\n-- Kyllä, tällä kertaa. Mutta ei enempää. Ei ole enempää kuin mitä\nlapset tarvitsevat!\n\nJa rouvan pitää saada kananpaistia ja kuuden markan viiniä. Oikeata!\n\nJa kätilölle sata kruunua. -- Miksi vähemmän kuin muut. Antoihan\nkapteenikin sata?\n\nRouva on pian jalkeilla. Ah, hän on kuin tyttönen taas, solakka kuin\npuun vesa, hieman kalpea, mutta se sopii hänelle.\n\nAppi tulee heille ja puhuu yksityisesti Ludvigille.\n\n-- Nyt olet hyvä etkä hanki lisää lapsia vähään aikaan, -- sanoo hän,\nsillä silloin olet hukassa.\n\n-- Mitä isä puhuu! Eikö olla naimisissa! Eikö rakasteta toisiaan! Eikö\npidä saada lapsia?\n\n-- Kyllä, mutta pitää saada leipää lapsille! Rakastaa kyllä kaikki\nnuoret tahtovat, leikkiä, pistäytyä sänkyyn, huvitella, mutta\nedesvastuu!\n\n-- Appikin on tullut materialistiksi! Oi, kuinka kurja aika. Ei\nihanteita enää!\n\nTalo oli turmiolla. Rakkaus eli, sillä se oli voimakas, ja nuorten\nmieli oli pehmeä. Mutta ulosottolaitos ei ollut pehmeä. Ulosmittaus oli\nedessä ja konkurssi uhkasi. Ennen sitten ulosmittaus. Appiukko tuli\nsuurine matkavaunuineen ja vei tyttärensä ja tyttärensä tyttären ja\nkielsi vävyn näyttäytymästä ennenkuin hänellä oli leipää ja velat\nmaksetut. Tyttärelle ei hän sanonut mitään, mutta mentäessä kotiin,\ntuntui hänestä kuin toisi vieteltyä. Hän oli lainannut viattoman\nlapsensa nuorelle herralle vuodeksi, ja sai hänet takaisin\n\"turmeltuna.\" Tämä tahtoi kyllä jäädä miehensä luo, mutta eihän hän\nlapsineen voinut kadullakaan asua!\n\nJa niin sai herra Ludvig nähdä kotinsa hävitettävän. Mutta eihän se\nollut hänen, kun hän ei ollut sitä maksanut. Huu! Nuo kaksi herraa\nottivat vuoteet ja vaatteet; ottivat vaskikattilat ja peltiastiat;\npöytäastiat ja kruunut ja kynttiläjalat, kaikki, kaikki! Ja kun hän\nseisoi yksin huoneessaan, kuinka tyhjää, kurjaa. Olisipa Louise täällä!\nMutta mitä tekisi tämä tyhjissä huoneissa! Ei, parempi näin. Hänen oli\nhyvä! Ja niin alkoi julman elämän vakavuus! Hän sai oikolukua eräässä\naamulehdessä. Puoliyöstä kello kolmeen kesti työ. Hän sai jäädä\ntoimeensa, koska ei ollut tullut konkurssia, mutta virkaylennyksestä ei\nollut toivoa!\n\nLopuksi sai hän luvan käydä katsomassa vaimoaan ja tytärtään kerran\nviikossa, mutta aina vartiomisen alaisena. Lauantaiyön nukkui hän\nappiukon viereisessä kamarissa. Sunnuntai-iltana täytyi hänen lähteä\ntakasin kaupunkiin, sillä sanomalehti ilmestyi maanantaiaamuna.\n\nJa kun hän ottaa jäähyväiset vaimoltaan ja tyttäreltään, jotka\nsaattavat häntä portille, ja heiluttaa lakkiaan mäeltä, silloin tuntee\nhän olevansa niin kurja, niin onneton, niin nöyryytetty. Entäs vaimonsa\nsitten? Ludvig on laskenut, että hän tarvitsee kaksikymmentä vuotta\nmaksaakseen velkansa! Ja sitten! Sitten ei hän vieläkään voi elättää\nvaimoa ja lasta. Mutta hänen toivonsa? Ei ole mitään! Jos appiukko\nkuolee, ovat hänen vaimonsa ja lapsensa puilla paljailla, eikä hän\nuskalla toivoa heidän ainoan tukensa kuolevan!\n\nOi kuinka elämä on julmaa, se kun ei voi hankkia ruokaa ihmislapsille,\nkun se kumminkin voi antaa sitä kaikille muille luoduille olennoille!\n\nOi niin julmaa, niin julmaa! Kun ei elämä voi antaa metsäkanoja eikä\nhyötymansikoita kaikille ihmislapsille! Niin julmaa, julmaa!\n\n\n\n\nPäästä naimisiin.\n\n\nSaattoi tosiaankin sanoa, että he työnsivät tytön miehen syliin.\nTyttö oli vanhin viidestä sisaresta ja hänellä oli sitäpaitsi kolme\nveljeä. Tyttöjen huoneessa oli hyvin ahdasta, eikä ollut mitään\nharvinaista pieni kahakka kellosepän perheessä. Sulhanen soitti\nalttoviulua hovikapellissa ja puhutteli itseään kuninkaalliseksi\nkamarimusikukseksi. Tyttö pääsisi hyviin naimisiin! Mies näki tytön\njossakin ja pisti nenänsä oven raosta sisälle. He asettivat pojan ja\ntytön sohvalle, sisaret nappasivat tyttöä selkään, veljet sanoivat \"nuo\nkahden\", ja isä ja äiti olivat kohteliaita, ja siinäpä musikus sai\ntytön.\n\nSulhanen kävi tervehtimässä täsmälleen kello viisi joka iltapäivä ja\nhänen täytyi lähteä kello puoliseitsemän, sillä hänen piti olla\nteatterissa kello seitsemän. Helvetin ikävää oli olla kihloissa, mutta\ntottahan se paranisi kun päästäisiin naimisiin. Ukko, joka myöskin\ntahtoi saada jotain hauskuutta vävystä, oli intohimoinen lautapelin\npelaaja. Siinäpä minun mieheni, ajatteli äijä, ja niin täytyi\nsulhas-raukan pelata lautaa joka iltapäivä. Tyttö istui vieressä tai\nmeni ulos huoneesta kauheitten mäjähdyksien tähden ja vävy sai aina\nturkkiinsa. Ukko piti hänestä siitä syystä paljo, paitsi kun sulhanen\noli hajamielinen ja teki erehdyksen, mikä tapahtui varsin usein.\n\nSunnuntaisin oli sulhanen päivällisellä morsiamen luona. Silloin sai\nhän puhua teatterijuttuja: mitä näyttelijä se sanoi silloin kun\nnäyttelijätär se sanoi niin! Ja sitten puheli ukko siitä mitenkä olot\nolivat ennen Forsslovin ja Högqvistin eläessä. Ja päivällisten jälkeen,\nukon nukkuessa, pääsivät he hetkiseksi kahden. Mutta missäpä he\nolisivat voineet olla yksin? Tyttöjen huone oli täynnä, pojat\nvaltasivat kaikki sohvat ja ukko piti hallussaan makuuhuonetta. He\nsaivat istua ruokailuhuoneessa kumpikin rottinkituolillaan ja\nvanharouva torkkui keinutuolissa.\n\nSulhanen oli hirveästi väsynyt ja uninen päivällisten jälkeen ja olisi\nmyöskin halunnut nojata ruumistaan johonkin, mutta hänen täytyi istua\nkuin tikku kovalla rottinkituolilla ja koettaa pitää kättään tytön\nvyötäisten ympärillä. Ja kun he suutelivat, oli aina joku irvistelevä\nveli oven takana heitä matkimassa, tai istui joku sisar jossain\nnurkassa ja näytti kovin siveelliseltä.\n\nJa minkälainen touhu hänellä olikaan vapaapileteistä! Joka päivä täytyi\nhänen hakea molemmat pilettinsä kansliasta jotta perheen teatteritarve\nolisi tullut tyydytettyä, ja kuitenkin täytyi hänen sitäpaitsi\nsalakulettaa pojat joskus kulissien kautta sisälle. Jopa heidän\nsukulaisuussuhteensa kävi lopulta niin vahvaksi, että he suikkelehtivat\nitse sisälle, ja pisin pojista oli eräänä iltana heitetty ulos kun hän\noli koetellut erään tanssijattaren rintoja, niinkuin oli erään\ndiplomatin nähnyt tekevän näytöksien väliaikoina.\n\nLauvantai-iltasin oli sulhanen useimmiten vapaa ja silloin teki hän\nmorsionsa kanssa pienen retkeilyn Djurgårdeniin. Tietysti täytyi\näitimuorin olla mukana, ja aniharvoin pääsivät he edes silläkään, sillä\nainakin kaksi sisartakin oli matkassa.\n\n-- Pane ylles ja tule matkaan, -- sanoi morsian. -- Adolfilla ei kai\nole mitään sitä vastaan, että menemme kävelemään.\n\nKuinkas Adolfilla olisi ollut mitään sitä vastaan?\n\nMutta kun ruoka Alhambralla piti maksettaman, niin tuntui se kuusi\nkertaa niin raskaasti kuin jos olisivat olleet kahden. Ja saattoipa\nsekin tapahtua, että äitimuori väsähti. Silloin täytyi ottaa vaunut ja\nAdolf sai istua nokalla.\n\nHauskaa tosiaankin saada rahojensa edestä haistella viinahista\najuria ja istua kuin korkkiruuvi voidakseen kysyä Eliniltä\npaleliko hän. Joskus sattui niinkin, että \"veljet\" tulivat hakemaan\nsisaria Alhambralta, ja aina heidän hajuaistinsa ohjasi heidät\ntarjoilupuolelle, ja pitkä Carl pyysi aina lankomiestä \"pellittämään\"\nvähän hänen puolestaan, sillä ei hän tullut sinne oikeastaan tullakseen\npöytään kutsutuksi. Ja hyvin saattoi sekin muuten tapahtua, että Erik\nkutsui langon vähän sivuun ja \"nykäsi\" viitosen, hopeaisen tai\npahimmassa tapauksessa viisikymmentä äyriä.\n\nKun ei sulhanen koskaan saanut olla kahdenkesken morsiamen kanssa, ei\nhän päässyt ensinkään tuntemaan tyttöä. Hän tiesi vaan rakastavansa, ja\nse sai riittää. Mutta hän odotti paljo avioliitosta jolloin hän\nkokonaan saisi omistaa rakastettunsa.\n\nJa kun hänellä oli sunnuntaina kuulutustodistus taskussaan, söi hän\nviimeistä nuorenmiehenpäivällistään Skomakarkällarissa valoisin,\niloisin mielin, ajatellen nuorta vaimoa ja yksinolemista hänen\nkanssaan; saada istua samassa sohvassa ja puhua hänelle ilman\nirvisteleviä veljiä tai ilkeitä sisaria. Ja kun hän pikku laivalla\nkulki Skeppsbrolta Nybrolle, paistoi tammikuun aurinko niin punaisena\nja muodosti loistavan tien jääsohjoiseen veteen veneen jälkeen, ja\nDjurgårdenin vihreät kuuset kulkivat silmissä ohitse kuin kunniavahdit\nselvästi kuvastuen sinipunervaa iltataivasta vasten, eikä koskaan ollut\nhän huomannut sellaista valoa ilmassa eikä maassa. Ja kun hän tuli\nkotiin vinttikamariinsa ja riisui arkivaatteet pukeakseen ylleen\nhännystakin ja valkean huivin, niin pani hän pois kaiken ikävän, kaiken\npahan, koko nuorenmiehen vastenmielisen ja epäsäännöllisen elämän,\nostettuine naissuosioineen. Eikä tulevaisuudessa yhtään varjoa näkynyt.\nHän kokosi viimeiset pikkuesineet vanhojen vaatteitten joukkoon\nmatkalaukkuun, mikä piti vietämän hänen uuteen kotiinsa, jossa hän\nnukkuisi tämän yön. Vanhan leposohvan jätti hän hyvästi kuin jonkin\nerikoisen olennon, ja hän näki vielä jälkiä sen päällisessä viimeisen\ntytön nappikengistä. Asuntoakalle sanoi hän hyvästit ilman sen\nsuurempaa kaipausta omasta puolestaan, mutta sitä suuremmaksi suruksi\nakalle. Vaimoparka itki ja toivotti onnea ja Jumalan siunausta hänelle\nja hänen uudelle kodilleen.\n\nIllalla olivat häät vanhempien luona. Kun hän vihdoin, saatuaan kuulla\nkoko kuurollisen hävyttömyyksiä langoiltaan, jotka nyt löivät häntä\nselkään ja kutsuivat Ravaillaciksi, sittenkun äitimuori, joka kohteli\nhäntä kuin ryöväriä, oli runsaasti vetistellyt ja hiljaa kehottanut\nhäntä olemaan hyvä rakastetulle tyttärelleen, vihdoin kietoi kätensä\nvaimonsa vyötäisille ja vei hänet vaunuihin, tahtoivat muutamat veljet\nseurata mukana kotiin, mutta hän veti vaunujen oven kiinni niin että\nruudut helisivät ja toivotti pojat helvettiin.\n\nNiin he siis vihdoinkin olivat kahden. Mutta nyt, nähdessään miehensä\nmelkein voitonriemuisena, alkoi vaimo häntä pelätä. Sellaisena ei hän\nollut miestään ennen nähnyt. -- Oliko se ihmeellistä? -- kysyi mies.\nMutta vaimo itki eikä tahtonut ottaa vastaan miehen hyväilyjä. Mies\nnärkästyi ja hyvin surkeina sitten tultiin uuteen kotiin, jossa\npalvelustyttö, joka oli ajanut kuskilaudalla, huomasi unohtaneensa\ntulitikut.\n\nSeuraavana aamuna oli miehellä opetustunti kello seitsemän. Heidän\ntäytyi elää ymmärtäväisesti sillä hänen palkkansa oli pieni, ja hän\ntahtoi heti korvata sen mitä oli menettänyt kihlausaikana. Kello\nyhdeksän tuli hän kotiin suurukselle. Senjälkeen meni hän\nsoittoharjotuksiin. Päivällisen jälkeen täytyi hänen levähtää hiukan,\nsillä opetustunnit alkoivat taas kello neljältä. Mutta rouvan mielestä\noli karkeata se, että mies otti päivällisunet. Hän istui yksin kotona\nodottamassa, ja kun mies vihdoin tuli kotiin, pani hän maata. Mutta\nmiehen täytyi, muuten ei hän olisi jaksanut kello neljältä. Hänen\ntäytyi. Kello neljä tuli oppilas. Ja sitten hyvästi vähäksi aikaa,\npikku ystävä!\n\n-- Mutta kyllä sinä sentään voisit lähettää oppilaan kotiin tänään!\n\n-- Mahdotonta, täytyi olla ankara itselleen. -- Ja kun oppilas tuli,\nkuuli rouva ulkoa kuinka mies löi tahtia jalallaan lattiaan ja kuinka\nkauhea viulu vinkui ijäisesti samaa c d e f g a h.\n\nMutta sitten soi äkkiä ovikello ja sisään syöksyi veljeä kolme, ja\nkaikki neljä sisarta. Ja sitten naurua ja riehkinää. Ja pitkä Carl meni\nheti kaapille ja asetti esille punschilasit ja sanoi jotakin törkeätä,\nja sisaret kurkistivat sisarensa silmänalusia, oliko hän hyvinkin\nsininen. Ja rouvan täytyi mennä kaapille hänenkin ja ottaa osa\ntalousrahoista ja lähettää Lina viinikauppaan.\n\nAdolf, joka oli kuullut metelin, avasi oven ja nyökkäsi ystävällisesti\nlangoille ja kälyille. Hän oli sydämmestään iloinen siitä, että vaimo\nsai jotakin ajankulua; iloinen hän todella oli, mutta hänellä ei ollut\naikaa tulla heidän joukkoonsa.\n\n-- Kuules, sinun nenäsihän on vallan viheriä, -- sanoi Erik,\njoka oli hyvin kärkevä, ja Adolf vetäytyi jälleen sisähuoneeseen.\nC d e f g a h c! Jumala, kuinka opetustunti häntä tänään kiusasi.\nTuolla ulkona kävi meno ja lasien helinä, mutta hän ei saanut olla\nmukana. Lopulta koputti rouva ovelle. Adolfin pitäisi edes tulla\njuomaan tervetuliaismalja poikien ja tyttöjen kanssa! Niin, sen hän voi\ntehdä! Mutta sitten sisälle taas! Kello viisi tuli uusi oppilas.\n\n-- Tämä on tosiaankin sinun hauskaa kuulla, Elin, tämä sianteurastus,\n-- sanoi Malla.\n\nMutta silloin Elin loukkaantui ja sanoi ettei naimisiin mennä huvin\ntähden.\n\n-- Mitä varten sitten?\n\n-- Se ei kuulu sinuun.\n\nAlkoipa sisarten väli siinä jo tulistua, kun Adolf tuli ulos,\nsanoakseen hyvästi, hänen täytyi mennä Operaan!\n\nMutta hän pyysi heitä kaikkia jäämään sisaren luo illalliselle jottei\ntämän tulisi ikävä. Mutta häntä ei heidän pitänyt odottaa.\n\nJa he jäivät.\n\nKun mies tuli kotiin yöllä kello kaksitoista, nukkui vaimo. Sali, hänen\nhieno salinsa oli täynnä tupakansavua ja haisi lialle; pöytäliina, joka\nvielä eilen oli puhdas, oli nyt tahrainen, rikkinäinen lasi oli\nlattialla, oluenjätteet haisivat laseissa. Voi oli syödä syritelty\npieneksi kokkareeksi; kaikki pehmeä leipä oli hotkittu, ja eräällä\nlautasella oli viipale rasvasta sianlihaa (ne pirut olivat syöneet\nlaihan lihan kaikki!), kuivunut kielenviipale kuin guttaperkapallosta\nleikattu, ja kaksi ansjouvista, joissa näkyi haarukanjälkiä. Vaimo\nheräsi.\n\n-- Onko sinulla siellä mitään syötävää, ukkoseni? -- kuului patjoista.\n\nNo olihan sitä, ei hän siitä niin paljoa perustanut. Hän meni itse\nhakemaan keittiöstä olutta.\n\nJa sitten meni hän vuoteeseen. Rouva olisi tahtonut vähän ensin\njutella, mutta mies nukkui kohta.\n\nSeuraavana päivänä tuli anoppi päivällisvierailulle. Kun Adolf tuli\nkotiin, haisi salissa portviini. Iltapäivällä tuli appiukko. Adolfilla\noli taas tuntinsa ja äijä lähti pian pois, kiukuissaan, sillä kyllä\nsitä saattoi ottaa vähän vapautta kun oli vastanainut. Mutta veljet ja\nsisaret pysyivät kiinni. Aina oli joku vapaana, ja he vuorottelivat.\nAina oli punschia pöydällä ja sigarrin tuhkaa matoilla.\n\nEräänä päivänä uskalsi Adolf tehdä varovaisen huomautuksen siitä\nkovasta punschin juomisesta, jossa hän ei voinut olla osallisena.\n\nHyi kuitenkin! Että kehtasikin; ikänä ei enää kukaan sukulainen\njalallaan astuisi hänen kotiinsa. Vaimo kyllä tiesi, että kaikki oli\nmiehen, ja sen saisivat muutkin tietää.\n\n-- Ei, pieni ystäväni, oli vaan kysymys siitä, että juotiin punschia\njoka päivä, joka päivä, enkelini.\n\n-- Mutta se ei ollut totta, sillä eilen ei juotu yhtään.\n\n-- Tosi kyllä, mutta jos yhtenä päivänä kolmestakymmenestä ei juotu,\nniin voitiin kyllä kuvaannollisesti sanoa, että juotiin joka päivä.\n\nVaimo ei ymmärtänyt kuvaannollista puhetta. Ei ollut saanut niin hienoa\nsivistystä, että olisi kuvia ymmärtänyt, mutta piikit hän ymmärsi. Voi\nsentään, ei hän ollut voinut aavistaakaan, että naimisissaolo oli\nsellaista. Mieshän ei ollut koskaan kotona, ja kun hän oli kotona, niin\nhän joko makasi tai riiteli. Ja sitten sanoi mies vielä karkeasti, että\nkoko pesä oli hänen.\n\nOnnettomuudeksi oli pitkä Carl samana päivänä turhaan koettanut\nlainata, hän oli saanut kieltävän vastauksen, ja sen lyhköisen,\nilman anteeksipyyntöjä. Huhu siitä levisi pian samoinkuin\npunschihistoriastakin, ja Adolf huomattiin ahneeksi rakkariksi ja\npetolliseksi rakkariksi, sillä ei hän ollut koskaan sellainen heidän\nkihloissa ollessaan.\n\nAdolf ei ollut läsnä ja sai puolustaa itseään sillä, että hänellä oli\nsiihen varaa ollessaan yksin, mutta ettei se käynyt, yksinkertaisen\nyhteenlaskun mukaan, enää päinsä, kun hän oli kaksi, mutta mitäpä\nsiitä, se otettiin vaan nuhteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut jotenkin\npakotettu elättämään kellosepän tytärtä.\n\nSeuraus oli tästä se, että Adolf itse toi pöytään punschin kun\nheinäsirkat tulivat, ja silloinhan hän ei voinut puhua mitään\ntalousrahojen kulutuksesta, kun hän itse niitä haaskasi sillä tavalla.\n\nEräänä yönä tuli Adolf kotiin väsyneenä ja nälkäisenä kuten\ntavallisesti. Juusto oli kuin kaapittu nauris, tyhjillä lautasilla oli\nmerkkejä pienistä pihveistä, toisella maksamakkaroista. Rasvaista\nsianlihaa oli vähän jälellä, muutamia munankuoria, eikä yhtään voita.\n\nMies oli hyvin nälkäinen ja hermostunut, olisipa suuttunutkin jos olisi\njaksanut, mutta hän päätti päästä irti kurjasta asiasta laskemalla\nleikkiä. Vaimo oli jo vuoteessa ja odotti vaan myrskyä.\n\n-- Kuules, ystäväni, -- sanoi mies, -- eikö sinun kaikissa veljissäsi\nole ketään joka pitäisi sianrasvasta?\n\nKaikki-sanassa oli kärki.\n\n-- Onko minulla mielestäsi niin paljon veljiä?\n\n-- Onpahan niitä! Enemmän sinulla on veljiä kuin minulla voita.\n\n-- Eikö siellä ole voita? -- Niin, vaimo ei ollut tosiaankaan sitä\nhuomannut ja oli pahoillaan, mutta peräytyä hän ei tahtonut. Siitä\nsyystä sanoi hän:\n\n-- En ole sinun palvelijasi!\n\n-- Sitä ei mies ollut koskaan uskonutkaan, sillä jos olisi niin ollut,\nniin toista olisi silloin näkynyt.\n\n-- Mitä toista?\n\n-- No, se oli samantekevää!\n\n-- Oh, sehän oli hirveätä, mies aikoi lyödä häntä...\n\n-- Niin, jos hän olisi palvelustyttö, mutta ei nyt!\n\n-- Mies siis kuitenkin tahtoi lyödä häntä?\n\n-- Niin, jos hän olisi palvelija, nyt ei hän ollut sitä, eikä häntä\nsiis lyötäisi!\n\n-- Se oli parasta! Hän oli mennyt naimisiin ollakseen vaimo eikä\npalvelija! Jos jotakin oli epäjärjestyksessä niin saisi mies puhua\nsiitä palvelijalle, eikä hänelle riidellä. Hän oli jättänyt hyvän\nkotinsa ja heittäytynyt tuollaisen miehen syliin!\n\n\"Hyvä koti\"-sanojen kohdalla yskähti herra Adolf, varomattomasti kyllä!\n\n-- Eikö se ollut hyvä koti? Oliko hänellä jotakin muistuttamista sen\njohdosta? Eikö siellä ollut tarpeeksi hienoa j.n.e.\n\nSellaista se sitten oli lähes joka ilta.\n\nSitten tuli lapsi. Rouva ei yksin voinut hoitaa lasta. Mallan täytyi\ntulla sinne vähäksi aikaa. Malla tuli ja asettaikse saliin ensinnä.\nHerra Adolf luuli olevansa monivaimoisuudessa, sillä Mallan alushameet\nolivat usein makuuhuoneessa hänen housujensa päällä. Ja pöydässä\ntarjosi Malla. Makuuhuone tuli lapsihuoneeksi, ja saadakseen salin\nrauhaan, täytyi herra Adolfin jättää oma huoneensa.\n\nHän ei tietysti voinut enää pitää \"sianteurastusta\" omassa kodissaan,\nvaan sai juosta pitkin taloja ja soittaa vierailla ovilla, kuulla\nanteeksipyyntöjä sellaisia, että pikku-Fredrik oli sairas tai koulussa,\nvenyä kapakoissa odottaessaan uutta tuntia, kun oli liian pitkältä\nkotiin.\n\nHarvoin hän enää tuli kotiin.\n\nIltasin istui hän Operakellarilla tovereineen ja puhui soitosta ja\nmuusta sellaisesta mikä häntä miellytti. Haukkumista sai hän kyllä\nkuulla kotiin palatessaan, niin ettei sinne ollut niin erityistä\nkiirettä.\n\nKotona oli helvetti, se oli kaikki mitä hän tiesi, eikä hänellä\nmielestään ollut mitään vaimoa; ei ollut koskaan ollutkaan; tuskin\nuskoi koskaan saavansakaan. Mutta lapsia hän sai.\n\nMissä vika oli, siitä hän ei koskaan päässyt selville. Vaimo sanoi sen\njohtuvan siitä, ettei mies koskaan ollut kotona, ja mies puolusteli\nitseään sillä että toimi oli sellainen. Ja molemmat he olivat oikeassa.\nMutta eihän mies voinut valita muuta tointa! Ei, sehän oli mahotonta!\nEihän voitu teatterissa näytellä päivisin, kun kaikki ihmiset tekivät\ntyötä päivänvalossa.\n\nMies myönsi auliisti, ettei vaimo voinut olla iloinen ollessaan\navioliitossa sellaisen miehen kanssa, joka tuli kotiin vaan öiksi kuin\njonkun porton luo (ja tuskin sitäkään); se oli nyt kerran sillä\ntavalla, eikä elämä aukaise kaikkia pähkinöitä mitkä kulturin\npähkinäpensastossa ovat kasvaneet; täytyi mukautua siihen, niinkuin\nniin paljoon muuhunkin. Vaimo oli mennyt naimisiin päästäkseen\nnaimisiin, ja sitä oli mieskin, voiko mies kieltää sitä? Siksipä oli\nheidän laitansa sellainen kuin se oli. Sitä ei kukaan ihminen voinut\nauttaa. Sitä ei voinut pirukaan auttaa -- nykyisissä olosuhteissa!\n\n\n\n\nTäytyy.\n\n\nJuuri tasan kello puoliyhdeksän seisoo eräänä talvi-iltana muuan mies\novella joka johtaa ravintolan lasiparvekkeelle. Vetäessään\nmatematisella tarkkuudella käsistään kastorhansikkaita, katsoo hän yli\nsumentuneitten silmälasiensa ensin oikealle, sitten vasemmalle,\nnähdäkseen mahdollisesti jonkun tuttavan. Sitten ripustaa hän\npäällystakkinsa sen tavalliseen koukkuun, oikealle lämmitysuunista.\nTarjoilija Gustaf, maisterin entinen oppilas, on määräystä odottamatta\nmennyt ja korjannut leivänmurut hänen pöydältään, sekottanut sinapin,\nhelistänyt suola-astian ja kääntänyt toisapäin pyyheliinan. Sitten\nmenee hän määräyksettä edelleen noutamaan pullon Medhamraa, avaa\npuolikkaan Yhdistykseläistä, jättää maisterille kuin näönvuoksi\nruokalistan ja sanoo enemmän tyhjänä muodollisuutena kuin kysymyksenä:\n-- Rapuja.\n\n-- Naarasrapuja? -- sanoo maisteri.\n\n-- Suuria naarasrapuja, -- sanoo Gustaf ja menee keittiöluukulle ja\nhuutaa:\n\n-- Suuria naarasrapuja, maisterille, ja paljo dilliä!\n\nSitten menee hän noutamaan voita ja juustoa, leikkaa pari viipaletta\nleipää ja vie maisterin pöydälle. Tämä on sillävälin tehnyt retkeilyn\nparvekkeella saadakseen iltalehtiä, mutta on löytänyt vaan\nPosttidningenin. Korvaukseksi ottaa Dagbladetin, jota hän ei\npäivällisillä ehtinyt lukea; ja sitten panee hän alleen tuolille\nDagbladetin, kääntelee Posttidningeniä ja asettaa sen vasemmalle\npuolelleen leipäkorin päälle. Sitten sivelee hän veitsellään\nmuutamia matematisia voikuvioita leivälleen, leikkaa suorankulman\nsveitsinjuustoa, kaataa lasiin kolmeneljännestä viinaryypyksi ja vie\nsen suunsa kohdalle: siinä pidättää hän hetkisen, kuin epäillen\nlääkettä ottaisi, heittää päänsä taaksepäin ja sanoo huh! Niin on hän\ntehnyt kahtenatoista vuotena ja niin tekee hän kuolinpäiväänsä asti.\n\nKun ravut, kuusi kappaletta, on tuotu, tutkii hän niitten sukupuolta,\nja kun ei ole mitään vastaansanottavaa, käy hän nautintorikkaaseen\ntyöhönsä. Pyyhkeen kulma pannaan irtokauluksen alle, kaksi\njuustovoileipää pannaan valmiiksi lautasen viereen ja hän kaataa lasiin\nolutta ja puolikkaan sitä toista. Sitten ottaa hän pienen rapupuukon ja\nalkaa teurastuksen. Ei ole muita kuin hän, joka osaisi syödä rapuja\nRuotsissa, ja kun hän sattuu näkemään jonkun syövän rapuja, sanoo hän:\nsinä et osaa syödä rapuja. Ensin tekee hän leikkauksen ravun pään\nympäri, ja kun on saanut suunsa lävelle, imee hän.\n\n-- Se on kaikkein hienointa, -- sanoo hän. Sitten irrottaa hän\nselkäkilven muusta ruumiista, kaapii rasvan kilvestä, iskee hampaansa\nsitten itse runkoon ja imee syvin siemauksin; sitten massuttelee hän\npieniä jalkoja kuin sparrista. Senpäälle syö hän vähän dilliä, juo\nkulauksen olutta ja purasee voileipää. Tarkkaan avattuaan sakset ja\nimettyään kaikista raoista syö hän lihan ja siirtyy häntään. Kun hän on\nsyönyt kolme rapua, juo hän taas vähän ja lukee virkanimitykset\nPosttidningenistä. Niin on hän tehnyt kahtenatoista vuotena ja niin\ntekee hän aina vastakin.\n\nHän oli kahdenkymmenenvuotias alkaessaan syödä tässä ravintolassa, ja\nnyt on hän kolmenkymmenenkahden vanha, ja Gustaf on ollut tarjoilijana\ntäällä kymmenen vuotta! Hän on vanhin tarjoilija ravintolassa, hän on\nvanhempi kuin kellarimestari, sillä tämä on omistanut liikkeen vasta\nkahdeksan vuotta! Hän on nähnyt monta ryhmää päivällisvieraita; toiset\nkestivät vuoden, kaksi ja viisikin; sitten hävisivät he, menivät\ntoiseen paikkaan, muuttivat toiselle seudulle tai menivät naimisiin.\nHän tuntee itsensä hyvin vanhaksi, eikä hän kuitenkaan ole kuin\nkolmenkymmenenkahdenvuotias! Tämä on hänen kotinsa, sillä huoneessaan\nLadugårdslandetissa hän vaan nukkuu!\n\nKello tulee kymmenen. Silloin nousee hän ja menee pieneen\nravintolasaliin, missä toti häntä odottaa. Nyt tulee kirjakauppias. He\npelaavat shakkia tai puhuvat kirjoista. Kello puoliyksitoista tulee\ntoinen viulu Dramatiselta. Se on muuan vanha puolalainen joka pakeni\nRuotsiin 64:n jälkeen ja elättää nyt pakosta itseään sillä mitä ennen\npiti huvinaan. Puolalainen ja kirjakauppias ovat jo täyttäneet 50\nvuotta, mutta he viihtyvät maisterin seurassa kuin ikäisensä kanssa\nainakin.\n\nTarjoilupöydän takana istuu kellarimestari. Hän on vanha merikapteeni,\njoka on rakastunut etusalonkiin ja päätti siitä syystä yhdistää\nkohtalonsa tarjoilijattaren kanssa. Rouva vallitsee nyt keittiössä ja\nantaa keittiöluukun olla aina auki pitääkseen silmällä ukkoa, ettei\ntämä menisi ja ottaisi \"naukkua\" ennenkuin vieraat ovat lähteneet.\nMutta sitten kun kaasu on sammutettu ja vuode kunnossa, saa ukko\nastiallisen rommitotia unijuomaksi.\n\nKello yksitoista alkaa tulla nuoriaherroja, jotka kulkevat varovasti\ntarjoilupöydän luo ja kuiskaten kysyvät kellarimestarilta onko hänellä\n\"yksityistä huonetta\" vapaana yläkerroksessa, ja sitten kuuluu\nhameitten kahinaa; ne koettavat kulkea nopeasti eteisen läpi\npäästäkseen huomaamatta ylempään kerrokseen.\n\n-- No, -- sanoo kirjakauppias, joka on saanut puheaineen kuin\nilmaiseksi; -- etkös jo ole ajatellut suvun jatkamista, vanha Blom.\n\n-- Minulla ei ole varoja, -- sanoo maisteri. -- Miksi et mene itse\nnaimisiin?\n\n-- Ei kukaan huoli minusta nyt enää, -- sanoo kirjakauppias, --\nsittenkun pääni on tullut sellaiseksi kuin vanha hylkeennahkalaukku.\nSitäpaitsi minulla on vanha Stafvani, minulla.\n\nStafva oli salaperäinen olento, jota kukaan ei uskonut löytyvän. Hän\nsai täydentää kirjakauppiaan toteutumattomat unelmat.\n\n-- Mutta entäs herra Potocki? -- kysyi maisteri.\n\n-- Hän on jo kerran ollut naimisissa, eikö se riitä, -- sanoo\nkirjakauppias.\n\nPuolalainen nyökkää kuin metronomi ja sanoo:\n\n-- Niin, olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, -- ja sitten juo hän\ntotiaan. -- Hush!\n\n-- Niin, -- sanoo maisteri, -- jolleivät nuo naiset olisi sellaisia\nhatukoita niin saattaisipa asiaa ajatella, mutta kun ne ovat sellaisia\nkirottuja hatukoita. Puolalainen nyökkää taaskin päällään ja hymyilee,\nsillä hän ei tiedä mitä hatukka merkitsee ruotsiksi.\n\n-- Olen ollut onnellisissa naimisissa -- hush!\n\n-- Ja sitten alkaa lasten poru ja happamat vaatteet uuninreunalla, --\njatkaa maisteri, -- ja sitten palvelijoita ja keittiönkäryä. Ei, suuri\nkiitos! Ja sitten saa tuskin nukkuakaan yöllä!\n\n-- Hush! -- sanoi puolalainen.\n\n-- Herra Potocki sanoo hush, hän, -- lisäsi kirjakauppias nuorenmiehen\ntavallisella vahingonilolla, kun hän kuulee jonkun naineen miehen\npuhuvan moittien avioliitosta.\n\n-- Mitä minä sanoin? -- kysyi puolalainen ihmetellen.\n\n-- Hush, -- matki kirjakauppias, ja keskustelu päättyi yhteiseen\nirvistykseen ja tupakkapilveen.\n\nJa sitten tulee kello kaksitoista. Yläkerrassa vaikenee piano, joka on\nsäestää rämistänyt mies- ja naisäänistä kuoroa; tarjoilijat lakkaavat\njuoksemasta parvekkeen ja keittiöluukun väliä; kellarimestari asettelee\njääsäiliöön viimeisiä champagnepulloja, joita viedään yläkertaan;\nkaasuliekki sammutetaan; ja kolme ystävystä nousee ja lähtee, kukin\nkotiinsa, \"viattomaan nuorenmiehenvuoteeseensa\", mutta kirjakauppias\nkotiinsa Stafvansa tykö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisteri Blom oli kahdenkymmenenvuotiaana keskeyttänyt lukunsa\nUpsalassa ja mennyt pääkaupunkiin ylimääräiseksi opettajaksi. Antamalla\nsitäpaitsi opetustunteja koulun ulkopuolellakin tuli hän toimeen\nhyvästi. Hän ei pyytänyt paljoa elämältä. Järjestys ja rauha oli kaikki\nkaikessa. Huoneessaan Ladugårdslandetissa, jonka hän oli vuokrannut\neräältä vanhalta mamselilta, sai hän enemmän kuin mitä nuorimies\ntavallisesti haluaakaan, sillä hän sai hoitoa ja ystävällisyyttä,\nkaikkea sitä hellyyttä minkä luonto tässä naisessa oli aikonut toiselle\nikäpolvelle hänen vertansa; se tuli nyt ilmaiseksi maneerille. Neiti\npiti hänestä hyvää huolta. Mutta maisteri, jonka äiti jo varhain oli\nkuollut, ei ollut tottunut saamaan tällaista huolehtimista ilmaiseksi,\nja ottikin siitä syystä lahjan vastaan kuin jonkinlaisena\ntunkeilemisena vapauttaan vastaan, mutta hän otti sen vastaan!\nRavintola oli kuitenkin hänen kotinsa. Siellä maksoi hän kaikesta ja\ntunsi olevansa vapaa, ei velvollisuuden eikä kiitollisuudentunnetta\nketään kohtaan.\n\nSyntyneenä maaseutukaupungissa Keski-Ruotsissa, oli hän muukalainen\nTukholmassa. Ei hakenut ketään! Ei käynyt vieraisilla perheissä ja\nkohtasi vaan ravintolassa tuttujaan, puheli heidän kanssaan, mutta ei\nuskonut heille mitään tärkeämpää, eikä hänellä sellaista olisi\nollutkaan. Hänen toimensa koulussa, missä hän vaan opetti kolmannella\nluokalla, teki hänestä mielestään sellaisen keskenkasvannaisen. Olihan\nhän päässyt kolmannelta luokalta ja tullut seitsemännelle, aina\nylioppilaaksi asti; mutta nyt istui hän kuitenkin paikallaan\nkolmannessa luokassa, hän oli istunut siinä kaksitoista vuotta, eikä\nkoskaan edemmäksi päässyt. Hän opetti vaan Euclideksen toisen ja\nkolmannen kirjan, se oli luokan opintomäärä. Koko elämä näytti siis\nhänestä vaan palaselta, mutta palaselta ilman alkua ja loppua: toinen\nja kolmas kirja. Vapaana aikana luki hän arkeologiaa ja sanomalehtiä.\nArkeologia on muotitiede, ajan sairaus, voi sanoa. Ja se on\nvaarallista, sillä se osottaa useimmissa tapauksissa, että inhimillinen\nhassutus on ollut jokseenkin pysyväistä laatua.\n\nSanomalehdissä näki hän shakkipelin; -- politika oli hänelle\nmieltäkiinnittävää peliä -- kuninkaasta, ei sen enempää, sillä hän oli\nkasvatettu, hän niinkuin kaikki muutkin, siihen käsitykseen, joka oli\ntullut hänelle kuin uskoksi, että meitä ei liikuttanut se mitä\nmaailmassa tapahtui, siitä pitivät huolen ne, joille Jumala oli antanut\nvallan. Tämä tapa katsoa maailmaa antoi hänen sielulleen suuren ja\nhiljaisen rauhan, ei hän ketään häirinnyt, eikä häntä kukaan. Kun\nhänestä joskus näytti jokin seikka kovasti hassulta, niin hän\nlohdutteli itseään sillä, että sitä ei nyt voinut pirukaan auttaa!\nKasvatus oli johdonmukaisesti tehnyt hänestä itsekkään, ja katekismus\noli opettanut hänelle, että kun kukin pitää omista asioistaan huolta,\nniin hyvin käy, tulkoon mitä tahansa. Hän hoitikin toimensa koulussa\nerinomaisesti; ei tullut koskaan liian myöhään; ei ollut koskaan\nsairas; ja yksityiselämässään oli hän nuhteeton. Maksoi vuokransa\npäivälleen, ei koskaan syönyt laskuun ja meni \"naisten\" tykö kerran\nviikossa (hän ei koskaan sanonut menevänsä \"tyttöjen\" tykö). Hänen\nelämänsä kulki kuin juna kirkkailla raiteilla, kellon mukaan, pysähtyi\nmäärätyille asemilleen, ja hän vältti kuin älykäs mies ainakin kaikkia\nyhteentörmäyksiä. Tulevaisuutta ei hän koskaan ajatellut, sillä oikea\nitsekäs mies ei koskaan ajattele niin kauvaksi, siitä yksinkertaisesta\nsyystä, että tulevaisuus on hänelle vaan korkeintaan pari --\nkolmekymmentä vuotta. Niin kului hänen elämänsä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli juhannuspäivän aamu, kirkas, aurinkoinen niinkuin sen ollakin\npitää. Maisteri makasi vuoteellaan ja luki egyptiläisten sotataidosta,\nkun mamselli Augusta toi kahvia. Päivän kunniaksi oli neitsyt leikannut\nsafranileipää ja pistänyt muutamia sireninkukkia tarjottimelle,\nsitäpaitsi oli hän jo edellisenä iltana pannut muutamia koivunoksia\nuunin taka, hakenut puhdasta hietaa ja sen päälle pari keltaesikkoa\nsylkylaatikkoon ja peilipöydälle lasiin muutamia kieloja.\n\n-- No eikös maisteri lähde pienelle huvimatkalle tänäänkin? -- kysyi\nmuija ja heitti silmäyksen ympärilleen niihin kaunistuksiin, joita oli\npieneen huoneeseen hankkinut, saadakseen sanasen tunnustukseksi tai\nkiitokseksi.\n\nMutta maisteri ei ollut huomannut koreuksia, sanoi vaan kuivasti:\n\n-- Ei, mamseli Augusta, tietäähän hän hyvin, etten minä koskaan lähde\nhuvimatkoille ihmisten survottavaksi, kuulemaan kakarain kauheata\nporua.\n\n-- No mutta eihän nyt voi kaupungissakaan kulkea näin kauniina\njuhannuspäivänä? Kyllä kai maisteri nyt ainakin Djurgårdeniin menee?\n\n-- Sitä vielä viimeiseksi tekisin, varsinkaan tänään, kun kaikki kansa\nnäyttää sinne menevän. Ei, minun on täällä kaupungissa niin hyvä olla,\nja joskus ne kaiketi loppuvat nämä pyhärehkinätkin.\n\n-- Rakas maisteri, -- intti akka, -- paljo on sellaisia ihmisiä,\njoitten mielestä on aivan liian vähän pyhiä vuosikautisessa raskaassa\ntyössä. Mutta jos maisteri nyt olisi hyvä ja sanoisi mitä hän tahtoo,\nniin laitettaisiin järjestykseen, sillä sisar ja minä aijomme lähteä\nMariefrediin ja palaamme sieltä vasta kello kymmenen illalla?\n\n-- Hauskaa matkaa, mamselli Augusta, en tarvitse mitään, tulen kyllä\nyksin toimeen! Portinvartija saa siivota, kun lähden päivälliselle.\n\nJa hän jäi yksin kahvitarjottimineen. Kun hän oli kahvin juonut sytytti\nhän sigarrin ja jäi makuulle vuoteeseensa tutkimaan egyptiläisten\nsotataitoa. Ikkuna, avoinna kun oli, narisi saranoillaan heikon\neteläisen tuulen puhaltaessa. Kello kahdeksan alkoivat kaikki\nLadugårdslandetin kirkonkellot soida, suuret ja pienet, ja Katarina,\nMaria ja Jakob yhtyivät niihin, ja kävi sellainen helinä ja kumina että\npakanakin olisi siitä tullut epätoivoon. Kun kellonsoitto oli\ntauvonnut, alkoi muuan tykkiväensoittokunta soittaa erästä francaisea\nNybrohamnissa. Maisteri kieriskeli raideissaan vuoteellaan, jopa olisi\nvaivautunut nousemaankin ja sulkemaan ikkunan, jollei olisi ollut niin\nliiaksi kuuma. Ja sitten kuului muutamia rummunpärrytyksiä Carl\nXIII:sta torilta, mutta sen keskeytti taas uusi torvisoittokunta\neräästä toisesta laivasta Nybrohamnissa.\n\nMutta pahaenteinen rummunpärrytys Carl XII:sta torilta lähestyi. Ne\nolivat tarkka-ampujia, ja he kulkivat Storgataa pitkin. Ja nyt sai hän\nkuulla Norrköpingin tarkka-ampujamarssin kuudesti; sitä säestivät\nlaivain huudot, kirkonkellot ja -- torvisoittokunnat, mutta lopulta se\nkulki Kastellholmaan päin ja hävisi sinne.\n\nHän nousi vuoteestaan kello kymmenen, pani parranajovettä lämpiämään\nväkiviinakeittiöönsä. Paita oli piirongin päällä valkeana ja kovana\nrinnastaan kuin lauta. Neljännestunnin sai hän työskennellä ennenkuin\nsai napit reikiin. Sitten ajeli hän partaansa puolisen tuntia.\nSenjälkeen kampasi hän hiuksensa huolellisesti, aivan kuin olisi\nsuorittanut jonkin hyvin tärkeän toimituksen. Ja kun hän veti housuja\njalkaansa varoi hän niitä pääsemästä maahan, etteivät pölyyntyisi\nlattiasta.\n\nHänen huoneensa oli yksinkertainen, hyvin yksinkertainen ja hyvässä\njärjestyksessä. Siinä ei ollut mitään yksilöllisyyttä, se oli\nylimalkainen kuin hotellihuone. Ja kuitenkin oli hän asunut siinä\nkaksitoista vuotta. Muitten ihmisten huoneeseen kokoontuu tavallisesti\njo sellaisena aikana yhtä ja toista pikkuesinettä: lahjoja, pieniä\nkorukaluja, loistoesineitä. Täällä ei ollut edes piirrosta seinällä,\nmikä jossain kuvalehdessä on saanut tunteitten kielet väräjämään, ei\nystävällisen sisaren neulomaa sohvakoristetta, ei valokuvaa joistakin\nrakkaista kasvoista, ei kirjaeltua kynänpyyhjettä kirjotuspöydällä;\nkaikki oli ostettu halvasta hinnasta, tarpeettomien kulujen\nvähentämiseksi ja omistajan riippumattoman aseman säilyttämiseksi.\n\nHän meni ikkunalle nähdäkseen kadulle ja Tykistökentän yli satamaan.\nMelkein vastapäätä olevassa talossa näki hän eräässä huoneessa naisen\nliivisillään sukivan hiuksiaan. Hän kääntyi pois kuin jostakin rumasta\ntai sellaisesta mikä saattoi häiritä hänen rauhaansa. Alhaalla\nsatamassa liehui kaikilla purje- ja höyryaluksilla lippuja, ja virta\nvälkehti auringonpaisteessa. Kirkkoon meni muutamia muijia virsikirjat\nkäsissään. Tykistötalon edustalla käveli vahti sapeleineen ja näytti\ntyytymättömältä, silloin tällöin vilkaisten tornikelloon, vieläkö oli\npitkältä vahdinvaihtoon. Muuten olivat kadut tyhjiä, harmaita,\nhelteisiä. Hän katsoi taas naista joka pukeutui. Nainen oli ottanut\nihojauhosivelimen ja siveli jauhoa parhaillaan sieramiinsa peilin\nedessä, venyttäen kasvojaan niin että hän näytti apinalta. Maisteri\nlähti ikkunalta ja istuutui keinutuoliin. Hän suunnitteli ohjelmaa\npäivän varalle, sillä kaikista huolimatta pelkäsi hän sentään\nyksinäisyyttä. Arkipäivisin oli hänen ympärillään koulunuorisoa, ja\nvaikkei hän rakastanutkaan näitä villipetoja joita hänen piti kesyttää,\nse on opettaa teeskentelyn vaikeata taitoa, tunsi hän jonkinlaista\nerityistä tyhjyyttä kun he eivät olleet hänen ympärillään. Nyt\nkesälomalla oli hän järjestänyt jonkinlaiset lomakurssit, mutta hekin\nolivat nyt lyhyellä lomalla, ja useita päiviä oli hän nyt ollut\nyksinään, ottamatta lukuun ruokailuaikoja, jolloin hänellä oli aina\nvarmasti seurana kirjakauppias ja toinen viulu.\n\nKello kaksi ajatteli hän, kun paradi on päättynyt ja kansajoukko\nehtinyt hajaantua, menen ravintolaan ja syön päivällistä, siellä on\nhiljaista ja rauhallista tänään ja siellä juomme kahvia ja punschia,\nkunnes ilta tulee, jolloin mennään Rejnersiin (se nimi oli ravintolalla\nBerzeliuksen puiston luona).\n\nKellon lyödessä kaksi, otti hän hattunsa, harjasi huolellisesti\nvaatteensa ja lähti ulos.\n\n-- Olisipa ihme jollei heillä olisi tänään keitettyjä ahvenia, --\najatteli hän. -- Ja ehkäpä tänään voisi ottaa sparristakin, kun kerran\non juhannus!\n\nJa sitten käveli hän alaspäin, etsien varjoa kruununleipomon korkean\nseinän suojassa. Berzeliuksen puistossa istui työläisperheitä\nlapsivaunuineen samoilla penkeillä missä arkisin istui Suuren\nPuutarhakadun ylhäisiä _bonneja_. Hän näki erään äidin antavan lapselle\nrintaa. Se oli suuri, uhkuva rinta, johon pienokaisen kätönen melkein\nvajosi kun hän siihen kiinni tarttui. Maisteri kääntyi pois inholla.\nNäitten vieraitten olo _hänen_ puistossaan häiritsi häntä. Hänestä se\noli samaa kuin nähdä palvelusväkeä salongissa herrasväen ollessa\npoissa. Eikä hän voinut sitä antaa heille anteeksi, että he olivat\nrumia.\n\nNiin tuli hän ravintolan lasiparvekkeen luo ja aikoi juuri laskea\nkätensä ovenripaan, vielä kerran ajatellen ihania ahvenia \"ja runsaasti\npersiljaa\", kun hän samassa huomaa valkean paperilapun, johon on\njotakin kirjotettu ja joka oli kiinnitetty lasiruutuun. Hänen ei\ntarvinnut lukea sitä, sillä hän tiesi mitä siihen oli kirjotettu: että\nravintola oli juhannuspäivän sulettuna, mutta hän oli sen unohtanut!\nHänestä tuntui kuin olisi hän iskenyt päänsä johonkin lyhtypaaluun\nkatukäytävällä! Hän raivostui. Ensin suututti häntä kellarimestari joka\noli sulkenut ravintolan, sitten se, että hän itse oli unohtanut tämän\nsulkemisen! Hänestä tuntui niin tavattomalta se, että hän oli saattanut\nunohtaa sellaisen asian, niin tavattomalta, ettei hän sitä uskonut,\nvaan haki jotakuta, joka oli ollut siihen syynä. Se oli luonnollisesti\nkellarimestari. Hän oli pois suunniltaan, lamassa, epäkunnossa,\nmurtunut. Hän istuutui eräälle penkille ja oli vähällä itkeä kiukusta.\n\nPom! ja samassa iski pallo keskelle paidanrinnustaa. Hän kimmahti\nseisaalleen kuin härsytetty vaapsiainen ja tahtoi saada käsiinsä\nrikollisen, kun hän näki pienten, rumien tytönkasvojen nauravan hänelle\npäin silmiä, ja tytön takana erään työmiehen, jolla oli yllään\npyhävaatteet ja päässä panamahattu, ja joka hymyillen otti tyttöä\nkädestä ja kysyi herralta tekikö kipeätä, ja sitten näki hän kokonaisen\nliudan palvelustyttöjä ja kaarttilaisia, jotka nauroivat. Hän etsi\nsilmillään polisikonstapelia, sillä hän tunsi tulleensa loukatuksi\nihmisoikeuksissaan, mutta kun hän näki konstapelin tuttavallisesti\njuttelevan lapsen äidin kanssa, ei hän tuntenut mitään halua riidellä\nvaan meni suorastaan Norrmalmin torille ottaakseen ajurin ja mennäkseen\nkirjakauppiaan luo, sillä nyt ei hän enää kauvempaa voinut olla yksin.\nPäästyään ajurinrattaille tunsi hän itsensä jotenkin turvatuksi, ja nyt\nkuivasi hän nenäliinalla paidanrintamuksensa, jossa oli pölyinen pallon\njälki.\n\nPäästyään Götgatalle maksoi hän ajurin varmana siitä että tapaisi\nkirjakauppiaan kotona. Mutta kulkiessaan ylös portaita alkoi häntä\nhuolestuttaa! Jos ei kirjakauppias olisikaan kotona! Hän ei ollutkaan\nkotona! Eikä koko rakennuksessa ketään muutakaan! Sillä niin tyhjältä\nse kuulosti hänen koputtaessaan ovelle, ja askeltensa kuuli hän\nkaikuvan portaissa.\n\nKun hän vihdoin taas seisoi yksin kadulla, ei hän tiennyt mihinkä\nmenisi. Potockin osotetta hän ei tiennyt ja mahdottomalta näytti\nhänestä saada käsiinsä osotekalenteriakaan tänään, kun kaikki myymälät\nolivat sulettuina!\n\nHän kulki, tietämättä minne tie johti, alas Götgataa, Skeppsbrolle,\nNorrbrolle ja Carl XIII:sta torille. Ei yksiäkään tuttuja kasvoja\nkohdannut hän, ja hän tunsi haavottavasti iskevän tämän kansajoukon,\njoka oli vallannut kaupungin herrojen poissaollessa, sillä hän oli\nkasvatettu ylimysmieliseksi niinkuin me muutkin, valtion kouluissa.\n\nNälkä, joka ensi temmellyksessä oli lauhtunut, alkoi taas herätä.\nSilloin valtasi hänet uusi kauhea ajatus, jota hän raukkamaisuudesta ei\nennen ollut uskaltanut ajatella loppuun asti: missä saan päivällistä?\nHän oli lähtenyt ulos, taskussaan vaan päivällislippuja ja rahaa yksi\nkruunu ja viisikymmentä äyriä, koko hänen rahastonsa. Pilettejähän\nsaattoi käyttää vaan Rejnersillä ja yhden kruunun oli hän jo käyttänyt\najamiseen.\n\nHän tuli jälleen Berzeliuksen puistoon. Siellä istui työläisperheitä ja\nsöi ruokakoreistaan: keitettyjä kananmunia, rapuja, pannukakkuja! Eikä\npolisi sanonut mitään! Tuollapa istui jo muuan konstapeli voileipä\nkädessä ja olutlasi toisessa. Eniten kävi hänen sisulleen se, että nämä\nihmiset, joita hän halveksi, olivat hänestä voitolla tällä kertaa!\nMutta mikseipä hän voinutkin mennä johonkin maitokauppaan ja tyydyttää\nnälkäänsä. Miksei? Niin! Vastauksen karkotti hän luotaan kuin\nröyhtelyn; ja niin meni hän alas laivasillalle lähteäkseen\nDjurgårdeniin, missä hänen täytyi tavata tuttavia, joilta saattoi, niin\nvastenmielistä kuin se olikin, lainata rahaa päivällisiin, mutta\nhienoihin päivällisiin, Hasselbackenilla!\n\nLaivalla oli paljon väkeä, niin että maisterin täytyi seistä koneen\nvieressä joka lämmitti hänen selkäänsä ja pirskotti talisulaa hänen\nvaatteilleen, samalla kuin hänen täytyi seistä ja katsoa tuijottaa\nerään keittäjättären hiussykeröä ja haistella pahentunutta hiusrasvaa.\nMutta ei yksiäkään tuttuja kasvoja!\n\nPäästyään Hasselbackenille oikaisi hän runkonsa niin suoraksi\nkuin mahdollista ja koetti saada arvokkaan ja vapaan ryhdin. Kenttä\nravintolan edustalla muistutti teatterikatsomoa ja näytti täyttävän\nsellaisen tarkotuksenkin, nimittäin olevan kohtaus- ja näyttelypaikka\nsellaisille joilla on jotakin näytettävää. Kauvimpana perällä istui\nupseeria, sinisinä kasvoiltaan liiallisesta syönnistä ja juonnista;\nheidän lähellään muutamia ulkovaltojen edustajia, harmaina ja\nuupuneina siitä voimiakysyvästä työstä, että puolustivat joitakuita\nmaanmiehiään jotka olivat tapelleet satamassa, tai että olivat läsnä\njuhlanäytännöissä, lastenkastajaisissa, häissä, hautajaisissa y.m.\nMutta siinäpä olikin sitten hieno yleisö. Sillä keskellä kenttää huomaa\nmaisteri Ladugårdslandetin nokikolarin perheineen, kellarimestarin\n\"Helvetin Kuningas\"-ravintolasta, provisorin \"Sjubben\"-apteekista ynnä\nmuita ja heidän ympärillään kulkee vihreä vartija hopeakoruissaan ja\nkädessään kullattu sauva ja heittää halveksivia katseita tähän seuraan,\nikäänkuin kysyäkseen mitä heillä oli täällä tekemistä. Maisteri tuntee\nkovasti hämmästyvänsä niistä monista katseista jotka kaikki näyttävät\nsanovan: katsos tuolla hän kulkee ja hakee päivällistään. Mutta hänen\ntäytyy kulkea edemmäksi! Ja hän tulee parvekkeille missä syödään\nahvenia ja sparrista, missä juodaan sauternea ja champagnea. Ja hei,\nsiinäpä jo häntä lyökin tuttu käsi olalle, ja kun hän kääntyy, näkee\nhän tarjoilija Gustafin loistavat kasvot, ja hän ottaa vastaan\nkädenpuristuksen ja teeskentelemättömän: -- no mutta kas kun\nmaisterikin on täällä; mitäs kuuluu?\n\nJa tarjoilija Gustaf, joka oli niin iloinen saadessaan tuntea itsensä\nhetkiseksi rinnastetuksi herransa kanssa, tuntee kankean puupalikan\nlämpimässä kourassaan ja kohtaa pari katsetta, teräviä kuin\nneulankärjet. Ja tämä kova käsi painoi eilenillalla niin lämpimästi\nkymmenenkruunun setelin hänen kouraansa ravintolasalissa ja tämä mies\nkiitti häntä puolenvuoden palveluksesta ja huomaavaisuudesta kuin\nystävää. Ja tarjoilija Gustaf menee entiselle paikalleen toveriensa\nluo, hämillään ja suuttuneena. Mutta maisteri menee katkerin mielin\njälleen ulos, ulos läpi koko väkijoukon, joka hänen mielestään ivaillen\nkuiskailee: ei hän saanut päivällistä!\n\nJa sitten tulee hän kauemmaksi nurmikoille. Tuolla seisoo Kasperi ja\nsaa selkään vaimoltaan. Tuolla taas muuan merimies näyttää Onnen\ntähdessä sitä odotettua palvelustytöille, tykkimiehille, kaartilaisille\nja kisälleille. He ovat syöneet päivällistä kaikki nämä ja näyttivät\niloisilta, ja hetkisen hän jo mielestään oli huonompikin kuin he, mutta\nsitten muisti hän, etteivät he tietäneet kuinka egyptiläinen leiri\nlinnotettiin, ja silloin tunsi hän olevansa jälleen ylhäällä, eikä hän\nvoinut ymmärtää kuinka ihmiset saattoivat vajota niin syvälle, että he\ntunsivat iloa sellaisesta surkeudesta mikä nyt juuri heitä huvitti!\n\nHän oli kuitenkin menettänyt halunsa tutkia useampia ravintoloita ja\nmeni Novillaan päin, ohi Tivolin ja Singelbackenin. Siellä\nnurmikentällä tanssi nuoriso viulun soidessa; vähän matkaa siitä oli\nmuuan perhekunta asettunut nurmelle erään tammen alle; mies,\nperheenisä, oli polvillaan, paitahiasillaan, paljain päin, olutlasi\ntoisessa kädessään ja makkaralla höystetty voileipä toisessa; hänen\nlihavat, iloiset kasvonsa, jotka olivat suun ympäriltä hyvin ajellut,\nloistivat ilosta ja hyväntahtoisuudesta, kun hän kehotti vieraitaan,\nluultavasti vaimoaan, appivanhempiaan, lankojaan, puotipalvelijoitaan,\npalvelustyttöjä, syömään, juomaan ja iloitsemaan, sillä tänään oli\njuhannus koko päivän. Ja tuo iloinen mies lasketteli sukkeluuksia niin\nettä koko seura kierteli ruohossa nauraen sydämmensä pohjasta. Ja kun\npannukakkua tarjottiin ja sormin syötiin ja portviinipullo kiersi\nympäri, piti vanhin puotipalvelija puheen, milloin lausuen jotakin niin\nsydämmellistä, että rouvat ottivat esiin nenäliinansa, ja isäntä pisti\ntoisen poskipartansa kärjen suupieleen, milloin taas niin hauskaa, että\nhyvähuudot ja nauru keskeyttivät puhujan; silloin sumentui\nmaisterin mieli; mutta hän ei mennyt tiehensä, vaan istuutui eräälle\nkivelle muutaman männyn taakse, katsellakseen \"eläimiä\". Kun puhe\noli päättynyt, joivat isäntä ja emäntä maljan, joka päättyi\nhurraahuutoihin. Samalla säestettiin sitä harmonikoilla ja kaikilla\nlautasilla jotka suinkin olivat vapaina. Sitten nousi seurue\nlähteäkseen juoksemaan leskistä. Ja isoäiti meni erään pensaan taka\nauttamaan kaikkein nuorinta ja äiti itse sai napittaa keskulaisten\nhousut.\n\n-- Mitä eläimiä -- ajatteli maisteri itsekseen ja kääntyi poispäin,\nsillä luonnollinen oli hänestä rumaa, koskapa kaunis oli luonnotonta,\npaitsi \"tunnustettujen\" mestarien tauluissa kansallismuseossa.\n\nJa sitten näki hän kuinka nuoretherrat riisuivat paitahiasilleen ja\ntytöt ripustivat kalvosimensa orapihlajapensaisiin; ja sitten\nasettuivat he riviin ja sitten juoksivat he.\n\nJa tytöt nostivat hameitaan niin että sukkanauhat näkyivät, punaisia ja\nsinisiä nauhoja joita saa ostaa rihkamapuoteista; ja kun ritari oli\nsaanut kiinni naisensa, otti hän sen syliinsä ja pyöritti niin että\ntytön polvetkin näkyivät, ja silloin nauroivat vanhat ja nuoret niin\nettä vuoret kaikuivat.\n\n-- Oliko se viattomuutta vai turmelusta? -- ajatteli maisteri taas.\nMutta varmaankaan ei seura tietänyt mitä merkitsi outo sana korruption,\nja siksi iloitsivat he.\n\nKun he olivat juoksemiseen väsyneet, oli kahvikin jo valmista. Eikä\nmaisteri voinut käsittää mistä ritarit olivat oppineet olemaan niin\nkohteliaita naisille, sillä he ryömivät nelinkontin hakemaan\nsokeriastiaa ja kermaa palvellakseen tyttöjä, ja kiristäjät hikisissä\nliivinselkämyksissä olivat kuin \"selkään istutetut rivat\".\n\n-- Siinä koirakset naaraksille kiemailevat, -- ajatteli hän -- mutta\nodottakaahan!\n\nMutta sitten näki hän isännän, iloisen sielun, kohteliaasti tarjoovan\nkahvia vanhalle appi-isälleen ja anoppi-äidilleen, vieläpä\nvaimolleenkin, ja kaikille puotipalvelijoille ja palvelustytöille, ja\nkun joku kieltäytyi tarjouksesta sanoen: \"herran pitää ottaa itse\",\nvastasi tämä, että hän kyllä ehtisi sittenkin. Ja sitten näki hän\nappi-isän tekevän pajupillejä pikkupojille, ja isoäiti hääräsi siinä\nympärillä kuin piika ja tahtoi pestä kaikki astiat! Ja silloin ajatteli\nmaisteri, että itsekkäisyys oli sentään merkillinen asia, kun se voi\nottaa niin inhimillisiä muotoja, niin jakaa, että näytti siltä, kuin\nkaikki antaisivat ja ottaisivat ihan yhtä paljo, sillä itsekkäisyyttä\nse oli, se oli selväkin!\n\nJa sitten leikkivät he panttileikkejä, ja lunastivat jokaisen pantin\nsuuteloilla, oikeilla suuteloilla keskelle suuta niin että mäiskyi, ja\nkun iloinen kirjuri \"seisoi kaivossa\" ja sai suudella suurta tammea,\nteki hän sen niin hassunkurisesti ja syleili paksua runkoa aivan kuin\nhalataan tyttöä, kun ei kukaan näe, ja riemuisasti sille naurettiin,\nsillä kaikki tiesivät kuinka se käy, vaikkei kukaan tahtonut tehdä sitä\ntoisten nähden.\n\nMaisteri, joka aluksi oli arvostellen katsellut näytelmää korkealta\nnäkökannaltaan kivellä, oli vähitellen niin kiintynyt heidän iloonsa,\nettä hän melkein tunsi olevansa mukana seurassa. Jopa hän saattoi\nhymyilläkin puotipalvelijan sukkeluuksille, ja isäntä, joka näytti\nolevan pikkukauppias, oli yhdessä tunnissa saanut hänen myötätuntonsa.\nMutta sepä olikin sitten ensiluokkainen ilokukko. Hän osasi \"nylkeä\nkissaa\", \"kulkea rapuna\", \"maata\" puunrungolla, \"niellä rahoja\", \"syödä\ntulta\" ja tehdä kaikkia konsteja. Ja kun hän otti kahvileivänviipaleen\nerään nuoren tytön kureliiveistä ja antoi sen sitten hävitä oikeaan\nkorvaan, silloin nauroi maisterikin niin että hänen tyhjä vatsansa\nhyppi.\n\nJa sitten alkoi tanssi. Maisteri oli lukenut Rabesin kieliopista\nsellaisen lauseen kuin \"Nemo saltat sobrius, nisi forte insanit\" [ei\nkukaan tanssi selvänä jollei ole kovin raivostunut] _Cic_, ja hänestä\noli aina tuntunut, että tanssi oli hulluuden ilmaus. Hän oli tosin\nnähnyt koiranpenikoiden ja varsojen tanssivan, kun ne olivat iloisia,\nmutta hän ei luullut Ciceron aikoneen ulottaa väitettään aina eläimiin\nasti, ja eläinten ja ihmisten välille oli maisteri oppinut vetämään\npaksun viivan. Mutta kun hän nyt näki näitten nuorien ihmisten,\nselvinä, mutta muuten kylläisinä pyörähtelevän harmonikan ryhdikkään\npoljennan mukaan, tuntui siltä kuin hänen sielunsa olisi joutunut\nkeinuun, jonka hänen silmänsä ja korvansa panivat liikkeelle, eikä hän\nlopulta voinut muuta kuin polkea jalallaan tanssintahtia hänkin,\nhiljaa, pehmeätä sammalta vastaan.\n\nKun oli kolme tuntia kulunut, nousi hän ylös. Mutta hänestä tuntui\nmelkein vaikealta lähteä sieltä; oli kuin olisi pitänyt keskeyttää\nhauska seurustelu; sillä hän tunsi kuin olleensa heidän mukanaan, mutta\nlempeämmäksi hän oli tullut sydämmeltään ja tunsi rauhaa ja suloista\nraukeutta aivan kuin itsekin olisi huvitellut.\n\nIlta oli tullut; jokunen kiiltokylkinen vaunu laahasi muutamia naisia,\njotka makasivat, yllään valkeat teatterikapat, vaunun takaistuimella\nkuin käärinliinoissa ruumiit, valkeaksi sivuttuina ja silmien alla\nmustat juovat, maalattuina, sillä oli siihen aikaan muodissa se, että\npiti näyttää ylösnousseelta ruumiilta. Maisterin ensi ajatuksenkulku\nsai hänet miettimään, että noilla naisilla mahtoi olla hyvin ikävä,\nmutta ei hänen käynyt heitä sääliksi, ei hiukkastakaan. Mutta suuren\nmaantien alapuolella, avaralla laivareitillä tulivat höyrypurret\ntakaisin huvimatkoilta, lippujen liehuessa ja soiton raikuessa, ja niin\nhurrattiin, soitettiin ja laulettiin, että se kuului aina\nDjurgårdsbergille asti.\n\nMaisteri ei ollut koskaan tuntenut elämäänsä niin yksinäiseksi kuin\ntässä kansanvilinässä, ja hänestä tuntui kuin ihmiset katselisivat\nsäälien häntä, joka yksin kulki siinä kuin mikäkin jörri, ja hän\nitsekin tunsi sääliä itseään kohtaan. Hän olisi tahtonut mennä\npuhuttelemaan ensimmäistä vastaantulijaa, ketä tahansa, vaan saadakseen\njälleen kuulla oman äänensä, sillä siinä yksinäisyydessään tunsi hän\nkuin joku vieras olisi kulkenut hänen rinnallaan. Ja nyt alkoi muuan\nmuisto kiusata hänen omaatuntoaan. Hän muisti tarjoilija Gustafin\nHasselbackenilla, miehen joka ei voinut hillitä iloaan nähdessään\nhänet. Jo pääsi hän niin pitkälle, että toivoi tulevan vastaan kenen\ntahansa ja lausuvan ilonsa hänet tavatessaan! Mutta ketään ei tullut.\n\nJopa sentään tulikin; kun hän istui höyrypurressa, tuli muuan\nlintukoira, joka oli isännästään hukkunut, ja laski päänsä hänen\npolvelleen. Ei maisteri tavallisesti sietänyt koiria, mutta nyt ei hän\nsitä hätistänyt luotaan; polveen tuntui niin pehmeältä ja lämpimältä,\nja eksynyt eläin katsoi häntä niin silmiin, kuin olisi tahtonut häntä\nottamaan selvää isännästä.\n\nMutta kun he pääsivät maihin Nybron luona, juoksi koira tiehensä.\n\n-- Se ei tarvinnut minua enää -- ajatteli maisteri, ja sitten meni hän\nkotiin ja pani maata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän juhannuspäivän vähäpätöiset tapaukset olivat kuitenkin\njärkyttäneet maisterin varmuutta. Hän huomasi nimittäin, että\nhuolellisuus, varovaisuus ja älykäs harkinta ei riittänyt ihmiselle.\nHän tunsi ympärillään jonkinlaista epävarmuutta. Jopa ravintolakin,\nhänen kotinsa, oli niin epäluotettava, että hän saattoi milloin tahansa\ntulla suljetuksi sen ovien ulkopuolelle. Gustafin osottama kylmyys\nalkoi myöskin tuntua hänestä painostavalta. Tarjoilija oli tosin yhtä\nkohtelias kuin ennenkin, huomaavaisempikin tavallistaan, mutta ystävyys\noli kadonnut, luottamus niinikään. Tämä teki maisterin epäluuloiseksi,\nja joka kerta kun hän sai kuivan lihapalan tai liian vähän perunoita,\najatteli hän: aha! nyt hän kostaa minulle!\n\nKesä tuli maisterille hirveäksi, sillä toinen viulu matkusti pois, ja\nkirjakauppias oleksi enimmäkseen Mosebackenilla.\n\nEräänä syksyiltana istuivat toinen viulu ja kirjakauppias ravintolassa\njuomassa totiaan, kun maisteri tulee huoneeseen kainalossa muuan käärö,\njonka hän huolellisesti kätki erääseen tyhjään pullon koriin\nromunurkassa. Maisteri oli ärtyisällä tuulella ja hyvin hermostunut.\n\n-- No, vanha Blommi, -- alkoi kirjakauppias jo varmaankin sadannen\nkerran, -- etkö jo mene naimisiin?\n\n-- Piru menköön naimisiin; eikö tässä ole kylliksi muutenkin huolta! Ja\nmikset mene itse naimisiin? -- purasi maisteri.\n\n-- Oh, minullahan on vanha Stafvani, minulla, -- vastasi kirjakauppias,\njoka oli kaavaan valanut joukon vastauksia joukkoon kysymyksiä.\n\n-- Minä olen ollut onnellisissa naimisissa, minä, -- sanoi puolalainen.\n-- Mutta minun vaimoni on nyt kuollut, hush!\n\n-- Tosiaankin, -- sanoi maisteri -- mutta kuinkas herra sitten on\nleskimies?\n\nPuolalainen ei ymmärtänyt käännettä, muuta kuin nyökkäsi vaan päällään\nmyönnytyksen merkiksi. Maisterin mielestä he tuntuivat väsyttäviltä.\nKeskustelu liikkui aina samaan suuntaan, samoista asioista; ja hän\ntiesi heidän vastauksensa ulkoa.\n\nKun hän lähti hakemaan sigarria päällystakkinsa taskusta etehisestä,\njuoksi kirjakauppias romunurkkaan ja otti maisterin paketin. Kun ei se\nollut sen tarkemmin sulettu, sai hän sen pian auki ja avasi kääröstä\nhyvän amerikalaisen yöpaidan, jonka hän huolellisesti levitti maisterin\ntuolin selkämykselle.\n\n-- Hush! -- sanoi puolalainen ja irvisti kuin jotakin rumaa nähdessään.\n\nKellarimestari, joka piti hyvästä pilasta, kyykistyi tarjoilupöydän\nalle ja nauroi ääneensä, tarjoilija jäi saliin, ja pian pisti muuan\nkeittäjätär päänsä ulos luukusta.\n\nKun maisteri palasi huoneeseen ja sai nähdä koiruuden, kalpeni hän\nraivosta, ja kohta epäili hän kirjakauppiasta, mutta kun hän näki\nGustafin eräässä nurkassa nauravan, juolahti hänen mieleensä entinen\najatus: hän kostaa minulle! Ja sanaakaan sanomatta tempasi hän paidan,\nheitti rahat pöydälle ja meni!\n\nSiitä päivästä lähtien ei maisteria enää Rejnersillä nähty.\nKirjakauppias oli kuitenkin saanut tietoonsa, että hän söi\nLadugårdslandet-ravintolassa. Ja niin hän tekikin! Mutta hän oli hyvin\ntyytymätön! Ruoka ei ollut huonoa, mutta se ei ollut laitettu\nsellaisella tavalla johon hän oli tottunut. Tarjoilijat eivät olleet\nhuomaavaisia. Usein aikoi hän jo palata Rejnersille, mutta ylpeys esti\nhäntä siitä. Siten oli hänet heitetty kodistaan; siten oli monivuotinen\ntuttavuus särkynyt viidessä minutissa.\n\nSyksyllä sattui uusi isku. Mamselli Augusta oli saanut pienen perinnön\nNyköpingistä ja aikoi jättää Tukholman lokakuun alussa. Maisterin\ntäytyi muuttaa. Ja hän muutti joka kuukausi, sillä ei hän voinut nyt\nmihinkään tyytyä. Toinen paikka ei ollut huonompi kuin edellinen, mutta\nse ei ollut sama! Hän oli niin tottunut kulkemaan vanhoja katujaan,\nettä hän joskus joutui entisen asuntonsa portille saakka ennenkuin\nhuomasi erehdyksensä. Hän oli sanalla sanoen vallan sekaisin. Lopuksi\nkävi niin, että hän muutti perheeseen asumaan, niin sydämmestään kuin\nhän olikin sitä aina vihannut ja kauhistunut. Ja siinäpä sitten\ntuttavilta hänen jälkensä katosivat.\n\nTaasenkin eräänä iltana Rejnersillä istuu puolalainen yksin, poltellen,\njuoden ja hikotellen, itämaalaisen tavoin haaveillen, mikä ominaisuus\non hänen rodulleen ominaista. Silloin tulee kirjakauppias sisälle kuin\nmyrskytuuli; iskee hattunsa lyttyyn pöytää vasten ja huudahtaa:\n\n-- Herran Jesta sentään, olettekos kuulleet ihmeempää?\n\nPuolalainen herää konjakki- ja tupakkanirvanastaan ja mullistelee\nsilmiään.\n\n-- Herran Jesta nyt sentään, olettekos tosiaankaan kuulleet mokomaa?\nHän on mennyt kihloihin!\n\n-- Kuka on mennyt kihloihin? -- kysyy puolalainen vallan\nsäikähtäneenä hatun rääkkäämisestä ja vapahtajan nimen niin viljalta\nväärinkäyttämisestä.\n\n-- Maisteri Blom! -- Ja kirjakauppias pyytää totilasin\nikäänkuin korvaukseksi siitä ravinnosta jota hän on tarjonnut. Ja\nkellarimestarinkin täytyy tulla esiin tarjoilupöydän takaa kuulemaan.\n\n-- Onko siinä rahoja? -- kysyy hän ilkkuen.\n\n-- Ei, sitä en luule, -- sanoo kirjakauppias, joka nyt on sankari ja\njakaa vaan vähittäin lahjojaan.\n\n-- Onko hän kaunis? -- kysyy puolalainen. -- Minun vaimoni oli niin\nkaunis, niin, hush!\n\n-- Ei, ei hän ole edes kauniskaan, -- sanoo kirjakauppias. -- Mutta hän\nnäyttää hyvältä tytöltä!\n\n-- Oletteko nähnyt sitten heitä? -- kysyy kellarimestari. Onko hän\nvanha? -- Ja hän kurkistaa keittoluukkuun päin.\n\n-- Ei, hän on nuori!\n\n-- Entäs hänen vanhempansa? -- jatkaa kellarimestari.\n\n-- Isä kuuluu olevan satulaseppä Örebrossa!\n\n-- Mutta sepä vasta lurjus oli! -- sanoo kellarimestari, -- ja uskokaa\nminua, ei kukaan vältä kohtaloaan!\n\nJa sanottuaan tällaisen viisauslauselman ikäänkuin siunatuksi lopuksi,\nmenee hän jälleen tarjoilupöytänsä taakse.\n\nKun vähän on tyynnytty siitä ettei ole raha kysymyksessä, ruvetaan\nmietiskelemään \"millä he elävät.\" Ja kirjakauppias tekee ylimalkaisen\nlaskelman maisterin tuloista ja siitä \"mitä hän voi ansaita\nopetustunneillaan.\" Kun se kysymys oli loppuun käsitelty, tahtoo\nkellarimestari kuulla lähempiä seikkoja. \"Missä tapasi hän tytön? Onko\nhän vaalea vai tumma? Rakastaako hän sulhastaan?\" Tätä viimeistä\nkysymystä ei pidetä ensinkään vähäarvoisena, ja kirjakauppias \"luulee\nniin\", sillä hän näki kuinka tyttö roikkui maisterin käsivarressa\nillalla erään myymälän ikkunan edessä Arsenalsgatalla. -- Niin, mutta\nettä hän tosiaankin, sellainen puupölkky, saattoi rakastua! -- se oli\nihan uskomatonta. Mutta millainen aviomies hänestä mahtaa tulla?\nKellarimestari tiesi, että maisteri oli ruokiin nähden \"kirotun\"\nturhantarkka, ja sitä ei saa olla kun aikoo naimisiin (kurkistaa\nkeittiönluukulle!) ja sitten tahtoo hän kovin mielellään ottaa\ntotilasin illalla. Luuliko hän sen käyvän päinsä joka ilta kun oli\nnaimisissa? Ja eikähän maisteri sietänyt lapsiakaan! Hui! vihelsi hän,\nei siitä hyvää tule! -- Uskokaa minua, ei siitä hyvää tule! Ja sitten\nvoin teille, herrat, mainita vielä yhden asian (tässä nousi hän\nseisaalleen, vilkasi ympärilleen ja jatkoi kuiskaten), luulenpa piru\nvieköön, että sillä vanhalla hipokritillä on jokin lemmensuhde. Ettekös\nmuista, herrat, sitäkin iltaa kun -- hihihihi -- yöpaita! Sepä se! Ei\nsiinä ollakaan missään lehmän selässä! Pitäköön vaan rouva Blom huolta\nsiitäkin, odottakaa vaan! Pahempaakin on nähty! Mutta en minä sano\nmitään!\n\nTosiseikka kuitenkin oli, että maisteri oli kihloissa ja aikoi mennä\nnaimisiin parin kuukauden kuluttua.\n\nMitenkä sitten kävi, se ei kuulu enää kertomukseen, ja vaikeatapa onkin\ntietää mitä kodin luostarimuurien sisäpuolella tapahtuu, missä\nvaitiololupaus jokseenkin tarkkaan pidetään.\n\nVarmaa on vaan se, ettei maisteria enää senjälkeen koskaan nähty\nkapakassa. Kirjakauppias sai, tavatessaan kerran maisterin yksin\nkadulla, kuulla pitkän ripityksen siitä, että hänen pitäisi mennä\nnaimisiin. Niin, maisteri oli ruvennut ahdistelemaan nuoriamiehiä, ja\nsanonut heitä itsekkäiksi, kun eivät tahtoneet jatkaa sukua, että\nsellaisille käille pitäisi panna suuri vero, sillä kaikki välilliset\nverot kohtaavat etupäässä perheenisää, niin, hän meni niinkin pitkälle,\nettä vaati laadittavaksi lakia, joka rankaisisi nuorenmiehensäädyn kuin\nrikoksena, joka \"sotii luontoa vastaan.\" Kirjakauppias, jolla oli hyvä\nmuisti, lausui arveluita siitä, että sitoisi itsensä johonkin\n\"hanheen\", johon maisteri vastasi, että _hänen_ vaimonsa oli älykkäin\nnainen maan päällä.\n\nKaksi vuotta sen jälkeen oli puolalainen nähnyt maisterin rouvineen\nteatterissa, ja \"hänen mielestään he näyttivät onnellisilta, hush!\"\n\nKolme vuotta myöhemmin oli kellarimestari tehnyt huvimatkan\njuhannuksena Mariefrediin. Siellä linnan vieressä nurmikolla oli hän\nnähnyt maisterin lykkäävän lapsivaunuja ja kantavan ruokakoria,\nmuassaan kokonainen karavani herroja ja naisia, jotka näyttivät \"olevan\nmaalta.\" Maisteri oli päivällisen jälkeen laulanut lauluja ja juossut\n\"pukkusilla\" nuorten herrojen kanssa. Hän näytti kymmentä vuotta\nnuoremmalta ja oli oikea ritari naisia kohtaan.\n\nKellarimestari, joka oli vallan lähellä seuruetta, oli päivällistä\nsyötäessä kuullut herran ja rouvan puhelusta osan. Kun rouva otti\nruokakorista astiallisen rapuja, oli hän pyytänyt ettei Albert olisi\nvihainen, mutta hänen oli vallan mahdoton saada naaraksia vaikka oli\nhakenut läpi koko Munkbron. Ja silloin oli maisteri kietonut kätensä\nvaimonsa vyötäisille ja vakuuttanut syövänsä yhtä mielellään\nkoirasrapuja, ja tyytyväinen oli hän siihen mitä oli. Ja kun sitten\npikkuruinen alkoi huutaa vaunussa, oli maisteri nostanut hänet\nkäsivarrelleen ja kantanut kunnes itku taukosi. No, nehän olivat\npikkuasioita, mutta kuinka ihmiset saattoivat elää naimisissa, vaikka\nhe poikamiehinäkin vaan tuskalla tulivat toimeen, se oli tosiaankin\narvotus. Mutta näytti siltä kuin lapset toisivat ruokaa muassaan\ntullessaan maailmaan, siltä se tosiaankin näytti!\n\n\n\n\nKorvaus.\n\nAikanaan pidettiin häntä yliopistonerona, eikä ollut epäilystäkään\nsiitä, ettei hänestä tulisi jotakin suurta. Mutta lakitieteen\nkandidatiksi päästyään täytyi hänen mennä Tukholmaan ansaitsemaan.\nVäitöskirjan teko täytyi siirtää tuonnemmaksi. Hän oli hyvin\nkunnianhimoinen, mutta varoja ei ollut. Siitä syystä oli hän päättänyt\nmennä rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin. Ja siksipä nähtiinkin hänen\nUpsalassa ja sittemmin Tukholmassa seurustelevan hienoimmissa piireissä\nmihin hän vaan saattoi päästä. Upsalassa joi hän vanhempana\nylioppilaana aina veljenmaljan vastatulleitten aatelismiesten kanssa,\nja nämä tunsivat itsensä hyvin mairitelluiksi vanhemman maanmiehen\ntuttavuudesta. Ja sitten tultiin ystävyyssuhteisiin, hänelle\nedullisiin, ja kesällä kutsuttiin hän vanhempien hoviin.\n\nJa siellä hän sitten vainueli.\n Hänellä oli seurustelutaitoa, soitti ja\nlauloi ja jutteli hyvin sujuvasti naisten kanssa, ja siksipä häntä\nsuosittiinkin. Hänen pukunsa puhui suurempaa loistoa kuin minkä hänen\nvaransa olisivat sallineet, mutta koskaan hän ei lainaillut rahoja\naatelismiehiltä eikä ystäviltään. Olipa hän ostanut pari arvotonta\nosakettakin Kropp & Wäng oy:ssä, eikä hän unohtanut sopivassa\ntilaisuudessa huomauttaa, että oli mentävä yhtiökokoukseen.\n\nToista kesää oli hän jo hakkaillut muuatta aatelisneitiä, jolla oli\njonkinlainen maatila, ja jo puhuttiin hänen hyvästä menestyksestään,\nkun hän äkkiä hävisi hienoista piireistä ja meni kihloihin sellaisen\nköyhän tytön kanssa, jonka isä oli tynnyrintekijä ja vailla maatilaa.\n\nHänen ystävänsä eivät voineet ymmärtää sitä, että hän niin itsestään\niski mäihään. Hän kun oli niin hyvässä vireessä, jo piti saalista ihan\nhaarukan nokassa, ei muuta kuin hotkaista. Niin, ei hän sitä itsekään\nvoinut käsittää kuinka hänen monivuotiset suunnitelmansa niin nopeasti\nsaattoi sekottaa muuan tytöntypykkä, jonka oli nähnyt vaan kerran\neräällä laivalla. Hän oli lumoissa, aivan varmaan. Hän kysyi\nystäviltäänkin eikö tyttö ollut kaunis. Ei, sitä he eivät tosiaankaan\nvoineet sanoa, suoraan puhuakseen.\n\nMutta älykäs se tyttö kuitenkin oli. Katsokaapas sen silmiin! Ne\npuhuvat. Ystävät eivät voineet mitään nähdä, vielä vähemmin kuulla,\nsillä tyttö ei koskaan puhunut.\n\nMutta hän kävi tynnyrintekijän kodissa joka ilta, ja kas se\ntynnyrintekijäpä vasta oli älykäs mies, saakeli soikoon! Tuomari oli\npolvillaan, ikäänkuin muistutellen kesäistä hovielämäänsä, ja piteli\nlankavyhtiä; hän lauloi tytölle, soitti, puhui teatterista ja\nuskonnosta, ja aina oli hän huomaavinaan myöntävän vastauksen tytön\nsyvissä silmissä. Hän kirjotti tytölle runoja, ja laski hänen\njalkoihinsa laakeriseppeleensä, kunnianhimoiset unelmansa, jopa\nväitöskirjansakin. Ja sitten meni hän naimisiin.\n\nTynnyrintekijä joi häissä itsensä hutikkaan ja piti tytöille\nruokkoomattoman puheen; mutta varatuomari näki äijän esiintymisessä\nniin paljo tervettä luontoa, niin paljo rakastettavaisuutta, ettei hän\nukkoa pidätellyt, pikemmin vaan yllytti häntä pahempaan. Hän viihtyi\nniin hyvin näitten yksinkertaisten ihmisten keskuudessa; siellä sai\nolla oma itsensä.\n\n-- Kas siinä on rakkaus, -- sanoivat ystävät. -- On se rakkaus sentään\njotain ihmeellistä!\n\nJa niin olivat he avioliitossa. Kului kuukausi, kaksikin kuukautta. Ja\nmies oli niin onnellinen. Iltasin istuivat he kahden ja mies lauloi\nRosen i Nordanskog; se oli vaimon mielilaulu. Ja mies puhui teatterista\nja uskonnosta, ja vaimo kuunteli niin hartaasti! Mutta ei vaimo koskaan\nmitään puhunut, hän oli vaan yhtä mieltä miehensä kanssa ja virkkasi\nsohvankoristeita.\n\nKolmantena kuukautena rupesi mies jo vanhaan tapaansa ottamaan\npäivällisunensa. Rouva tahtoi istua vieressä sillä ei hän voinut olla\nyksin. Tämä vaivasi miestä, sillä hän olisi mielellään halunnut olla\nomissa aatoksissaan.\n\nJoskus tuli rouva miestään vastaan Norrbrolle, ja se hyvin hänen\nylpeyttään kutkutti kun sai nähdä miehensä juoksevan toverien luota\nhänen tykönsä. Ja sitten vei hän miehensä kotiin kuin voittokulussa;\nmies oli yksin _hänen_!\n\nNeljäntenä kuukautena ei mies enää _jaksanut_ laulaa Rosen i\nNordanskog. Se oli niin kulunut! Ja sitten otti hän käteensä kirjan, ja\nniin istuivat he vaiti.\n\nEräänä iltana piti miehen mennä muuatta kuolinpesää selittävään\nkokoukseen, jonka jälkeen syötäisiin illallinen. Silloin oli hän\nensimmäistä iltaa poissa kotoa. Rouvan piti kutsua joku ystävätär iltaa\nviettämään ja panna sitten aikaisin maata, sillä mies viipyisi kauvan.\n\nJa ystävätär tuli, ja sitten lähti hän kello yhdeksän. Rouva istui\nsaliin odottamaan, sillä hän ei menisi maata ennenkuin mies tulisi\nkotiin. Ei hän kuitenkaan voisi nukkua.\n\nJa niin istui hän huoneistossa aivan yksin. Mitäpä hän olisi tehnyt!\nTyttö oli jo mennyt levolle, ja kaikki oli hiljaa. Seinäkello naksutti\nyksikantaan. Mutta kello ei ollut vasta kuin kymmenen, kun hän\nväsyneenä pani pois virkkuunsa. Hän meni sinne ja tänne, puhdistelikin\nvähän paikkoja ja oli hermostunut. Tämä se oli avioelämää. Temmataan\nirti ympäristöstään ja pannaan kolmeen tyhjään huoneeseen, kunnes mies\ntuli kotiin humalaisena ja raakana. Mutta rakastihan mies häntä, ja\nolihan nyt pakko olla liikeasioissa. Hassuahan oli sitä ihmetellä.\nMutta rakastiko mies häntä vielä? Eikö hän tässä hiljankin kieltäytynyt\npitelemästä lankavyhtiä, jota tointa ennen niin himoitsi -- ennen\nnaimisiinmenoa. Eikö hän eilen näyttänyt vähän tyytymättömältä kun\nNorrbrolla tavattiin ennen päivällistä! Ja vaikkapa hän olisikin\nkokouksessa illalla, niin tarvitsiko siltä olla illallisella.\n\nKello oli vasta puoliyksitoista kun hän oli nämä seikat miettinyt.\nOikein häntä ihmetytti se, etteivät nämä ajatukset jo ennen olleet\nhänen mieleensä juolahtaneet. Ja sitten ne synkät mietteet taas\nvirisivät ja sielun silmissä ohitse vilistivät. Mutta nyt ne olivat jo\nsaaneet vahvistusta. Mies ei hänelle enää juuri paljo puhunutkaan. Ei\nkoskaan enää laulanut, ja piano oli sulettuna. Ja valehdellut oli\nsiinäkin, että nukkui päivällisen päälle, makasihan se vaan ja luki\nranskalaista romania.\n\nHän oli siis valehdellut vaimolleen!\n\nKello oli vasta puoli kaksitoista. Hiljaisuus oli kauheata. Hän avasi\nikkunan ja katseli kadulle. Siellä pari herraa teki kauppoja kahden\nnaisen kanssa. Niin, sellaisia ne miehet ovat! Jospa vaan hänenkin\nmiehensä! Silloin menisi hän järveen!\n\nRouva sulki ikkunan ja sytytti kynttiläruunun makuuhuoneessa. \"Täytyy\nnähdä mitä tekee\", oli mies sanonut eräänä tuttavallisena hetkenä.\nVielä oli siellä kaikki niin kirkasta ja hienoa. Viheriäinen sijapeite\noli kuin niitty josta heinä on hiljan tehty, ja pienet valkoiset\nposkipatjat kuin kissanpoikaset kedolla; hänen pukunsa oli\nsilkoisenloistava; peilissä ei ollut vielä vesipirskeitten rumia\njälkiä, ja hopeaiset pinnat hiusharjassa, ihojauhorasiassa ja\nhammasharjassa olivat vielä niin kirkkaat. Heidän tohvelinsa vuoteen\nalla olivat vielä niin uudet ja kankeat, kuin eivät koskaan\njoutuisikaan ajelehtimaan. Kaikki oli vielä niin nuorteansiroa, mutta\nsittenkin oli se jo niin vanhaa. Hän tunsi kaikki miehensä laulut,\nkaikki hänen salonkikappaleensa, kaikki hänen sanansa, kaikki hänen\najatuksensa. Hän tiesi tarkkaan mitä mies sanoisi päivällispöytään\nistuessaan, kaikki mitä hän sanoisi kun he olivat kahdenkesken illalla.\n\nHän oli kyllästynyt, hän oli väsynyt kaikkeen. Oliko hän rakastanut\nmiestään? Oli kyllä! Oli tosiaankin! Mutta tässäkö ne nyt sitten olivat\nkaikki hänen nuoruutensa unelmat! Tulisiko koko elämä tällaiseksi!\nNiinpä kai! Mutta ... hehän saisivat lapsia! Niin, mutta vielä ei\nnäkynyt merkkiä siitä! Hei! Silloinpa ei hän enää olisikaan yksin;\nsilloin saisi mies olla poissa niin paljo kuin tahtoisi, sillä olisihan\nkotona silloin joku jota hän, vaimo, saisi hoitaa ja hyssytellä, jolle\npuhella. Ehkä tästä puuttuikin vaan lapsi. Ehkä olikin avioelämän\ntarkotus toista kuin se, että herra sai pitää kotonaan naiseläjän, ja\npitää sitä lain turvissa yksin, rauhassa! Niin kyllä! Mutta pitäisihän\nmiehen sentään häntä rakastaa; ja sitä hän ei tehnyt! Ja sitten itki\nrouva!\n\nKun mies tuli kotiin kello yksi, oli hän vallan selvä. Mutta hän oli\nvähältä suuttua nähdessään vaimon vielä ylhäällä.\n\n-- Mikset ole pannut maata? -- oli hänen ensimmäinen tervehdyksensä.\n\n-- Kuinka minä olisin voinut nukkua kun odotin sinua?\n\n-- No mutta tämähän nyt vasta on merkillistä. Sittenhän en minä koskaan\nuskalla lähteä ulos! Luulenpa että olet itkenytkin!\n\n-- Niin, minä olen itkenyt, ja itkeä kai minun täytyy, kun et sinä --\nrakasta -- minua -- enää.\n\n-- Enkö minä rakasta sinua kun minun täytyy kulkea liikeasioissa?\n\n-- Eihän illallinen ole mikään liikeasia.\n\n-- Kas niin! Nyt ei enää uskalla uloskaan mennä! Sehän nyt vasta on\npirua kuinka naisten pitää olla kintereillä aina!\n\n-- Kintereilläkö! Niin, sen kyllä näin eilen päivällä kohdatessani\nsinut Norrbrolla. Mutta en enää koskaan tule sinua ottamaan vastaan\nkotimatkalla.\n\n-- Mutta, pikku ystäväni, kun minä kuljin päällikköni kanssa...\n\n-- Huhuhu! Nyt pääsi rouvalta itku ja hän sai väristyksiä. Täytyi mennä\nherättämään Lina ja saada hauteita.\n\nMies itki, hänkin! Sydämmen kyyneleitä! Omaa kohtaloaan, kovuuttaan,\nkelvottomuuttaan, toiveitaan, kaikkia! Mutta tässähän oli enemmän kuin\ntoiveet! Mieshän rakasti häntä! Eikö ollut niin? Sanoihan vaimokin\nrakastavansa häntä, nyt, kun mies oli polvillaan sohvan vieressä ja\nsuuteli vaimonsa silmiä. Niin, he rakastivat toisiaan! Pilvi vaan oli\nkulkenut ohitse! Pahoja aatoksia yksinäisyydessä. Vaimon ei tarvitsisi\nenää koskaan, ei koskaan olla yksinään. Ja niin nukkuivat he toistensa\nsyliin, ja vaimo hymyili jälleen.\n\nMutta seuraavana päivänä ei vaimo mennyt miestään vastaan. Mies ei\nkysynyt mitään päivällispöydässä. Mies puhui paljo, mutta vaan\npuhuakseen, ja tuntui siltä kuin hän puhuisi vaan itselleen. Illalla\nkertoi hän vaimolleen pitkiä juttuja elämästä Sjöstaholmilla, ja mitä\nneidit sanoivat paroonille ja mitä nimiä kreivin hevosilla oli. Ja\nseuraavana päivänä puhui hän väitöskirjastaan.\n\nEräänä päivällisaikana tuli mies kotiin hyvin väsyneenä. Vaimo istui\nsalissa ja odotti. Hänen lankakeränsä oli pudonnut lattialle. Mies\nkulkee ohitse, ja lanka sekaantuu hänen jalkoihinsa; pitsi heltiää\nvaimon käsistä ja laahaantuu lattialle. Mies suuttuu ja potkaisee\nlangan jaloistaan; hän oli liian väsynyt kumartuakseen ja ottaakseen\nkerän lattialta.\n\nVaimo sanoo jotakin kiivasta miehen epäkohteliaisuudesta.\n\nMies vastaa ettei hänellä ole aikaa ajatella vaimon askaruksia, ja\nsaattaisipa vaimo muuten ryhtyä tekemään jotakin hyödyllistäkin.\nMiehen täytyi ajatella väitöskirjaansa jos tahtoi pitää huolta\ntulevaisuudestaan. Ja siitä syystä täytyi heidän koettaa supistaa\nmenoja.\n\nJa siinä sitä oltiin.\n\nSeuraavana päivänä istui vaimo kutomassa sukkaa miehelleen, kyyneleet\nsilmissä. Mies selitti, että tuli halvemmaksi ostaa koneella kudottuja\nsukkia. Silloin purskahti rouva taas itkuun. Mitäpä hän tekisi? Lina\npiti huolta taloudesta, eikä keittiössä ollut työtä muuta kuin\nkahdelle. Rouva siisti itse huoneet. Tahtoiko mies, että Lina piti\nerottaa.\n\n-- No eihän nyt sitä!\n\n-- No kuinka sitten!\n\nSitä ei mieskään voinut sanoa, mutta jotakin täytyi olla hullusti.\nTalous tuli liian kalliiksi. Siinä oli kaikki! Se ei käynyt päinsä\npidemmältä, eikä mies voinut koskaan kirjottaa väitöskirjaansa. Ja\nsitten kyyneleitä ja suuteloita ja suuri sovinto!\n\nMutta mies alkoi nyt olla poissa pari iltaa viikossa. Liikeasioita!\nMiehen täytyi luonnollisesti näyttäytyä ulkosalla. Niin täytyi tehdä,\nmuuten hänet unohdettiin.\n\nVoi niitä pitkiä iltoja! Mutta nyt meni rouva aina maata ja oli\nnukkuvinaan kun mies tuli kotiin.\n\nJo oli vuosi kulunut, eikä vieläkään näkynyt mitään merkkiä lapsesta.\nVaratuomarista alkoi tämä kovasti muistuttaa erästä suhdetta mikä\nhänellä ennen oli erääseen tyttöön, sillä erotuksella vaan, että tämä\noli paljoa ikävämpi ja kalliimpi. Keskustelusta ei tullut enää mitään,\ntyhjänpäiväisistä talousasioista vaan joskus sananen vaihdettiin.\nVaimohan oli miehen mielestä liian yksinkertainen. Itseäänhän mies vaan\noli kuunnellut, ja vaimon silmien syvyyshän johtui vaan siitä, että\nhänellä oli niin suuret silmäterät, niin tavattoman suuret silmäterät.\nMies puhui nyt jo suoraan entisestä rakkaudestaan mikä jo alkoi sammua.\nEi, se riipasi sydämmeen niin kipeästi, niin armottomasti. Se ei voinut\nkuolla. Mutta niin puheli hän itselleen joskus. Kaikki tässä maailmassa\nkuluu. Mikseipä sitten kuluisi myöskin Rosen i Nordanskog. Kun oli sitä\nsaanut kuulla kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa, niin kuluihan se, ei\nsiinä auttanut pirukaan. No! Oliko vaimo oikeassa tehdessään siitä sen\njohtopäätöksen, että rakkauskin oli kulunut. Ei, ja kuitenkin hiljainen\noli! Mutta jos tämä olikin vaan lihallisten himojen tyydyttämistä?\nSitäpä kai se oli, kun ei kerran lapsia tullut.\n\nEräänä päivänä päätti mies kysyä neuvoa eräältä naineelta toverilta;\nhehän olivat molemmat jäseniä naineitten vapaamuurariliitossa.\n\n-- Kuinka kauvan olet ollut naimisissa, veli?\n\n-- Kuusi vuotta!\n\n-- Onko mielestäsi ikävää olla naimisissa?\n\n-- Alussa se vähän tuntui siltä, mutta kun lapset tulivat, sai taas\nhengittää.\n\n-- Mutta kuules, miksenhän minä saa lapsia?\n\n-- Se ei ole sinun vikasi, mutta se on helposti autettavissa. Lähetä\nvaimosi lääkäriin!\n\nMies puhui hienoisesti vaimolle, ja tämä meni lääkäriin. Hei! Kuusi\nviikkoa senjälkeen oli asia oikealla laidallaan.\n\nJa nytpä tuli häärinää taloon! Kas sellaista puuhaa! Ja sitten\noli pikkuvaatteita salin pöydällä, ja niitä pistettiin piiloon\nvalokuva-albumien ja runokirjojen alle kun joku tuli ovelle. -- Ja\nuudestaan ne taas puikahtivat esille kun se olikin vaan mies joka tuli\nhuoneeseen. Ja sitten piti nimeä mietittämän pojalle. Sillä pojan sen\npiti olla. Ja sitten neuvoteltiin \"rouvan\" kanssa, ja siinä piti\nostettaman lääkärinkirjoja, kehtoja ja sijavaatteita.\n\nJa sitten se tulikin! Ja se oli poika!\n\nJa kun mies näki \"pienen, punaisen, voiltahaisevan babianin\" lepäävän\nniillä rinnoilla, joita hän ennen oli pitänyt leikkikaluinaan, ja kun\nhän näki pienen naisen olevan todella naisen, ja suuret silmäterät,\njotka katsoivat pienokaista niin syvästi kuin olisivat tulevaisuuteen\nkatselleet, silloin käsitti hän näissä silmissä kuitenkin olevan\njotakin syvää, syvempää kuin mitä hänen teatterinsa ja uskontonsa\nsaattoi käsittää. Ja nyt leimahti jälleen liekkiin se ensimmäinen,\nvanha rakkaus, ja muassaan se toi jotakin uutta, jotakin sellaista\nminkä hän oli kyllä aavistanut, mutta ei ymmärtänyt.\n\nJa kuinka kaunis olikaan vaimo päästessään jälleen jalkeille. Ja niin\nälykäs kaikessa siinä mikä koski pienokaista.\n\nJa mies tunsi itsensä mieheksi. Sensijaan että hän ennen puhui kreivin\nhevosista ja paronin krikettipelistä, puhui hän nyt melkein liiaksi\npojastaan.\n\nJa ollessaan illalla ulkona halusi hän kotiin, ei siitä syystä, että\nvaimo olisi istunut odottamassa kotona kuin paha omatunto, vaan\nsenvuoksi, että mies tiesi vaimolla olevan seuraa. Ja miehen palatessa\nkotiin makasivat he, sekä vaimo että pikkuinen. Mies oli oikein kuin\nmustasukkainen pikkuisen vuoksi. Ja tunsi itsensä syrjäytetyksi, sillä\nolihan se kuin jonkinlainen viehätys, kun tiesi jonkun kaipaavan.\n\nNyt sai mies ottaa päivällisunenkin; ja kun Harald jo voi olla\nihmistenkin seurassa, silloin avattiin pianokin uudelleen, ja silloin\nlaulettiin Rosen i Nordanskog, sillä se oli ihan uusi Haraldille, ja se\ntuli uudeksi Laura-raukallekin, joka ei ollut saanut kuulla sitä niin\npitkiin aikoihin.\n\nEikä äidillä ollut enää koskaan aikaa virkata, mutta talopa olikin\ntäynnä pitsikoruja. Mutta eipä tullut mitään väitöskirjaakaan.\n\n-- Sen saa Harald kirjottaa, -- sanoi varatuomari, sillä nyt tunsi hän,\nettei elämä ollut lopussa kun se loppui.\n\nJa sitten istuivat he monena iltana kuin ennenkin, ja puhelivat, mutta\nnyt puhuivat he molemmat, sillä nyt ymmärsi vaimokin jo mitä he\npuhuivat. Hän tunnusti olevansa yksinkertainen kuin kana, joka ei\nmitään ymmärtänyt teatterista eikä uskonnosta, mutta vaimohan olikin\nsen sanonut miehelleen, vaikkei tämä ollut sitä uskonut. Mutta nyt ei\nmies uskonut sitä laisinkaan.\n\nJa he lauloivat Rosen i Nordanskog, ja Harald kirkui joukkoon, ja he\ntanssivat Rosen i Nordanskogin sävelten mukaan, ja he tuutivat sen\nmukaan, eikä se koskaan kulunut, eipä!\n\n\n\n\nHuono onni.\n\n\nVoithan ajatella kuinka herkullista on asua yhdessä saman naisen kanssa\nkoko ikänsä, kun pari miestoveriakin vaan vaivoin voivat kestää pari\nlukukautta. Ja miehillähän sentään on enemmän samallaisia tapoja ja\njuonia. Ole varoillasi vaimoa valitessasi, ja opi tuntemaan morsiosi\nennenkuin nait hänet!\n\nNiin varotteli vanha setä tavallisesti nuorta veljenpoikaansa, mutta\nmitä se auttoi? Mies ei _valitse_ vaimoaan, vaan se vaali, luontainen\nvalinta, tapahtuu useimmiten itsestään.\n\nJa niin tapasi tämäkin mies omansa! Se oli muuan komea,\nkahdenkymmenenkahdenvuotias tyttö. Hän oli ollut valmis naimisiin jo\nseitsemäntoistavuotiaana ja oli sitten istunut viisi vuotta kotonaan ja\nodottanut päästäkseen naimisiin, pois kodin pakosta, äidin jankutuksesta\nja sisarien kalvamisesta. Ja sitten tuli mies, pelastaja, ritari.\nRitari oli tukkukauppias ja oli perinyt vanhan, hyvän liikkeen\nSkeppsbron luona. Hänellä oli tyynet, hiljaiset tavat, ja hänen suurin\nhalunsa oli vaan perustaa koti ja päästä rauhaan. Hän oli tosiaan luotu\nmitä parhaimmaksi ja sopuisimmaksi aviomieheksi. Ja sitten menivät he\nnaimisiin!\n\nMies oli järjestänyt kaikki, laskenut ja suunnitellut mitä heidän\nonneaan varten tarvittaisiin.\n\nNo! Häitten jälkeisenä päivänä ei vielä asiat olleet järjestyksessä,\nsillä he olivat päivällisillä appivanhempien luona. Mutta seuraavana\npäivänä! Miehen piti olla konttorissa kello yhdeksän.\n\n-- Mehän kai juomme kahvia kello kahdeksan, -- sanoi mies vaimolleen.\n\nRouva vastasi myöntävästi, hän oli niin nukuksissa vielä. Mies nousi\nylös kello puolikahdeksan ja piti huolta kahvipöydän kattamisesta, ja\nsitten asetti hän kukkia vaimonsa lautasen luo, ja sitten sytytti hän\ntulen munankeittäjään. Sitten meni hän makuuhuoneeseen.\n\n-- Ylös nyt, pikku muijaseni, kahvi on valmista -- sanoi hän.\n\nMutta vaimo kääntyi seinään päin ja sanoi että hän tahtoi vielä vähän\nmaata.\n\n-- Hm! Mies siis odottaisi puoliyhdeksään. Sitten tuli hän uudelleen\nmakuuhuoneeseen.\n\n-- Sehän nyt ihmeellistä on, ettet anna minun maata! Juo sinä vaan\nkahvisi, minä saan kyllä myöhemminkin.\n\nMies tuli alakuloiseksi, mutta päätti kuitenkin odottaa. Ikävää se\nkuitenkin oli, sillä hänen piti mennä konttoriin katsomaan aamupostia.\nMutta sitä hauskempaahan olisi sitten. Pieni kahdestaanseurustelu\nkahvipöydässä oli aina väikkynyt hänen mielessään yhtenä kotoisen onnen\ntärkeimpänä kohtana.\n\nKello puolikymmenen uskalsi mies taas uudelleen yrittää. Mutta nyt se\noli vielä ihmeellisempää ettei vaimo saanut maata. Hän oli tottunut\nmakaamaan niin kauvan kuin tahtoi, ja hän toivoi, ettei mies enää\nruvennut häntä kasvattamaan. Miksei mies ollut juonut kahviaan? Mikä\noli häntä estänyt? Vaimo halusi saada kahvin vuoteeseen kun heräsi,\nmutta unensa tahtoi hän nauttia häiritsemättä.\n\nSilloin tuli mies murheelliseksi, mutta ei hänellä ollut siihen mitään\nsanottavaa. Ja juodessaan sitten kahvia yksinään, tuntui hänestä kuin\nolisi poikamies jälleen. Eikä hän ollut iloinen mennessään konttoriin.\n\nPäivällisruoka oli kaikki kerrassaan sokeroitua. Mies inhosi makeita\nruokia, mutta ei tahtonut pahottaa vaimonsa mieltä. Kuitenkin kysyi\nhän, oliko se tapahtunut vaimon vai keittäjättären tahdosta. Se oli\nvaimon mielen mukaan, sillä hän oli tottunut siihen kodissaan.\nSallatissa oli kermaa ja sokeria. Mies taas kysyi eikö vaimo pitänyt\nenemmän öljyssä höystetystä sallatista. Ei, vaimo ei sitä voinut\nsietää. Mutta voitiinhan miehelle laittaa osa erittäin öljyssä. Ei hän\ntahtonut nirsuilla, ei se sitä kannattanut. Olkoon miten tahansa.\n\nRuoan jälkeen joi mies tavallisesti kahvia, mutta lääkäri oli kieltänyt\nsen rouvalta. Mies sai juoda kahvinsa yksin. Lukisiko hän sanomalehtiä\nvaimolleen? Siellä oli muuan hyvä artikkeli Irlannin-kysymyksestä.\n\n-- Hui, ei mitenkään! Ei vaimo halunnut kuulla mitään sellaista ikävää.\n\nSitten viritti mies sigarrin. Se oli hyvä havannasigarri, jonka hän oli\nostanut suorastaan Bremenistä. Suuri hämminki!\n\n-- Poltatko sinä?\n\n-- Tietysti. Etkö siitä tiennyt?\n\n-- En!\n\n-- Isäni piti polttamista hyvin siivottomana tapana, ja minulle tekee\npahaa tupakansavu.\n\nMies laski sigarrin pöydänreunalle ja katseli haikeasti kuinka se\nvähitellen hiiltyi hienoksi tuhaksi, valkeaksi kuin pumpuli.\n\nIllalla aikoi mies lukea ääneensä. Mitä ihmettä? Dickensiäkö? Ei, vaimo\nei voinut kärsiä englantia eikä englantilaisia kirjailijoita. Eikö\nmiehellä ollut ranskalaisia. Ei, mies taas inhosi kaikkea mikä tuli\nRanskasta.\n\n-- Se oli vahinko!\n\nJa sitten täytyi miehen mennä tanssiaisiin, illallisille ja teatteriin.\nViimeinen kiusasi häntä eniten, sillä helposti huomasi hän\nnäyttelemisen katsomossa olevan mieltäkiinnittävämpää kuin näyttämöllä.\nJa sitten ei saanut puhella, ei pitää toisiaan kädestä, vielä vähemmin\nsuudella.\n\nKeväämmällä täytyi heidän luonnollisesti saada kesähuvia. Mies äänesti\nMälaria, sillä hän oli kasvanut sen rannalla, mutta vaimo ei voinut\nasua Mälarin rannalla, sillä hän oli saanut siitä yskää, ja niin\nasettuivat he erääseen paikkaan Saltsjön rannalla. Mies rakasti\nkalastusta ja metsästystä, ja hänellä oli purjevene. Ne olivat hänen\nelämänsä kolme intohimoa, ja niitten avulla paranteli hän lyhyenä\nkesäaikana terveyttään, joka talvella oli huonontunut.\n\nEnsimmäisenä sunnutai-aamuna maalle päästyään nousi mies ylös kello\nviisi, otti mukaansa ruokapussin, kalakomppeet ja avukseen yhden\nmiehen. Ja kuinka hyvältä maistuivatkaan piippusauhut ja kuinka\nsuloista oli kiskoa vedestä ahvenia!\n\nJa sitten tuli hän kotiin mitä parhaimmalla tuulella kello kaksitoista.\nHän riensi kohta suutelemaan vaimoaan, mutta tämä työnsi hänet\ntakaisin. Mies haisi raa'alle kalalle ja tupakalle. Että sivistynyt\nmies tosiaankin saattoi nauttia moisesta karkeasta huvituksesta. Ja\nvaimo oli sitten vielä saanut odottaa suurukselle.\n\nKissa sai syödä niin paljo ahvenia kuin tahtoi, ja loput heitettiin\ntunkiolle.\n\nPäivällisellä tulisi kai vaimo jälleen hyvälle mielelle, sillä miehellä\noli varattuna yllätys. He tulivat puistoon ja joutuivat sillalle.\n\nSiellä oli hieno purjevene, ja muuan mies merimiehen vaatteissa odotti\nherrasväkeä, lähteäkseen viemään heitä merelle.\n\n-- Purjehditko sinä? Onko se sinun veneesi?\n\n-- Onpa niinkin, ystäväni, -- sanoi mies ylväästi.\n\n-- Etkä siitä ole minulle sanaakaan maininnut! En koskaan voi päästää\nsinua purjehtimaan. Sinun täytyy luvata minulle, Ernst, ettet koskaan\nmene purjehtimaan. Kuuletkos! Jos rakastat minua!\n\nErnstin täytyi luvata, vaikka hän epäillen miettikin kummanko\nvalitsisi, epäsuosion vai korkeimman huvituksensa.\n\nTosiaan on minulla ollut hirvittävän huono onni. Ja sitten menivät he\npuistoon, ja heillä oli ikävä. Mutta rouva pani iltapäivällä toimeen\nvieraskutsut, ja silloin tuli luutnantteja ja varatuomareita, ja he\nistuivat parvekkeella ja puhuivat teatterista ja soitosta, ja herra\nErnst sai kulkea ja niistää heidän sigarreitaan ja tarjota valkeeta ja\ntäyttää punschilaseja, niin että kun ilta tuli, oli hän väsynyt kuin\nravintolatarjoilija. Ja kun hän koetti sekaantua keskusteluun, sai hän\naina sellaisia sutkauksia, joihin ei osannut vastata, sillä\nnuoretherrat olivat niin näsäkkäitä. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän\nollut kellarimestari koko iltapäivän ja kuin hänen kotinsa olisi ollut\nkapakka.\n\nSyksyllä alkoi näkyä merkkejä raskaudentilasta. Rouva suuttui, suuttui\nmieheensä ja itseensä. Mutta hän kiristi liivit tiukalle ja kulki\nmaailmalla viimeisiin asti. Pari viimeistä kuukautta oli hän vallan\nraivoissaan. Tällaista ei enää koskaan saisi tapahtua! Miehen täytyi\nlukea ranskalaisia romaneja jotka häntä ilettivät, ja laahata kotiin\njoitakuita ystäviä jotka saattoivat rouvaa huvittaa. Ja talo oli täynnä\nystäviä.\n\nSitten syntyi lapsi. Rouva ei luonnollisesti tahtonut itse imettää,\nsillä hän ei olisi sitten enää voinut kulkea avokauloin juhlissa.\n\nTerveeksi tultuaan puhui rouva miehelleen ratsastustunneista. Mies\nkysyi lääkärin neuvoa. Tämä epäsi. Seuraavana päivänä tuli rouva kotiin\nprofessorin luota, joka oli määrännyt ehdottomasti ratsastamista. Hän\noli \"määrännyt\", kuuletkos! Sitä ei voinut auttaa.\n\nHerra Ernstiä hirvitti kovasti koko ratsastuslaitos. Sinne tullessa\nlöyhkäsi vastaan kiimaisten eläinten, hien ja ammoniakin haju.\nAvoimissa pikkuovissa näkyi puolialastomia naisia, yllään vaan housut\nja paita. Vastenmieliseltä tuntui hänestä myöskin se ruumiillinen\nkosketus, kun tallimestari auttoi hänen rouvaansa satulaan, kun tuo\nvahvapakarainen kersantti tarttui hänen vaimoaan vyötäisille ja\nasetteli polvet oikeaan paikkaan satulassa. Ja kaikki nämä kavalierit\nja hehkuvat katseet, mitkä seurasivat hänen vaimonsa vartalon kaikkia\nliikkeitä. Täällä oli irstaisuutta ilmassa, ja täällä tapahtui pahaa\nsalassa. Mutta lääkäri oli \"määrännyt.\"\n\n-- Ratsasta sinä kanssa, -- sanoi vaimo, kun mies kerran\noli tyytymätön. Mies ratsasti mukana pari kertaa, mutta sai\nsydämmentykytyksen ja pudotti hattunsa, sai haukkumisia tallimestarilta\nja joutui naurunalaiseksi.\n\nLopulta tuli vaimo eräänä päivänä ja sanoi ratsastustuntien siirretyn\niltatunneiksi. Heidän piti harjotella kadrillia soiton säestyksellä.\nMies saisi katsella parvelta jos tahtoi. Yhden illan mies siellä istui,\nmutta ei istunut enää toisten. Hän sai välillä juosta ja palvella\nherroja ja naisia, availla champagnepulloja ja tarjota sodavettä.\n\nVihdoin sai hän jäädä yksin kotiin lapsen luo. Sitä onnea hän olikin\nuneksinut! Ja sitten ajatteli hän kaikkia niitä vaimoja, jotka saavat\nistua yksin kotona, sillä aikaa kun miehet juovat kapakoissa. Miksei\nhän ollut kohdannut elämänsä polulla sellaista onnetonta naista,\neivätpä he kaksi olisi silloin olleet yksin? Huono onni! Huono onni!\n\nKadrillia ajettiin yhä uudestaan ja pian sitä seurasivat illalliset.\n\nEräänä yönä kello kahdentoista tienoilla kuului eteisen ovesta hirveätä\nkellonsoittoa. Herra Ernst istui tapansa mukaan lapsihuoneen vieressä\nja luki Dickensiä. Hän hyppäsi aukasemaan; hänen vaimonsa seisoi siellä\nulkopuolella yksin, ja mies kuuli kuinka askeleet hiipivät ulos\nportaita. Rouva oli sairas. Mies vei hänet sisälle. Rouva oli aivan\nkalpea ja silmissä oli omituinen kiilto.\n\n-- Ernst, -- sanoi hän ja purskahti hermostuneeseen nauruun joka oli\nkuin itkua -- Rakastatko minua?\n\nRakastihan mies.\n\n-- Olen sairas, niin sairas.\n\nRouvan kasvonpiirteet veltostuivat ja hänen suunsa hymyili\nsurumielisesti.\n\n-- Voi, kuinka sinua rakastan!\n\nHerra Ernst tuli levottomaksi, sillä sellaisia sanoja ei hän ollut\nkuullut moneen, moneen aikaan.\n\n-- Oletko minulle vihainen? -- sanoi rouva ja kiemurteli tuskissaan.\n\nMieskö, eihän laisinkaan, mutta onnellisempi hän olisi, jos vaimo ei\nolisi niin paljoa poissa kotoa.\n\n-- Vai niin, hän oli liiaksi poissa; kun lääkäri oli \"määrännyt\" sen.\nEikö siis hänen terveytensä merkinnyt mitään miehelle?\n\n-- Kyllä, kyllä, mutta pikkulapsi!\n\n-- Oliko sillä mitään puutetta, pienokaisella! Eikö hän ollut yhtä hyvä\näiti lapselleen kuin joku muukin, joka lapsirakkaaksi tekeytyy...\n\nNyt täytyi rouvan nousta tuolilta -- ja hän oli sairas.\n\nMies auttoi vaimonsa makuuhuoneeseen ja aikoi kutsua Kirstiä.\n\n-- Ei, ei mitään tarvittu, ei Kirstiä, ei ketään! Ja sitten sai hän\njuodakseen vettä ja istui sohvalle. Herra Ernst oli ihan kalpea. Huone\nhaisi konjakille -- ja tupakalle!\n\n-- Noo, missä sinä nyt olet huvitellut, vanha toukka? -- sanoi vaimo.\n-- Olet varmaan lukenut taas Dickensiä! Hui, kun minä olen kipeä!\n\nJa niin oli hän kipeä taas!\n\nSitten tahtoi hän mennä suutelemaan pienokaista! Mutta mies asettui\ntielle ovella.\n\n-- Sinä et mene sinne!\n\n-- Kuka sen kieltää?\n\n-- Minä! Sinä, saatana, olet juovuksissa!\n\n-- Hahahaha! Et sitä turhaan sanonut! Sellainen aasi mikäs olet, etkä\nmies, hyi piru!\n\nRouva aikoi heittää miestään eräällä kirjalla, mutta kaatui lattialle.\n\nHerra Ernst herätti Kirstin ja sai rouvan vuoteelle. Sitten laskeutui\nhän maata parille matolle lapsihuoneen oven eteen ja makasi siinä koko\nyön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMies ei nähnyt vaimoa aamulla. Mutta konttoriin mennessään päätti hän\nvarmasti ottaa eron vaimostaan. Mutta millä perusteella?\nJuopumuksestako? Laki ei ollut edellyttänyt sellaista tapausta. Entä\nsitten häpeä! Seurapiiri! Mutta sen täytyi tapahtua!\n\nMies ajatteli läpitse yön tapahtumat. Mitä sanoja olikaan heitetty!\nIlman valmistuksia, heti. Mutta salassa se oli valmistettu.\n\nKoko aamupäivän kulki hän kuin surevainen ja piti itseään kuolleena.\nMitä saattoi elämä hänelle enään antaa? Ja lapsi ilman äitiä! Raskain\naskelin meni hän kotiin päivälliselle. Mikä myrsky siellä mahtoikaan\nolla vastassa! Mitä tulisikaan tapahtumaan! Hän kulki viimeistä\nkatuosaa; pysähtyi erään myymälän kohdalle ja katseli tavaroita\nikkunassa. Menisikö kotiin ollenkaan? Eikö olisi parasta tehdä loppu\nkoko kurjuudesta? Mutta lapsi, lapsi!\n\nTultuaan portaille kuuli hän laulua ja pianonsoittoa. Kun hän pääsi\nsisälle istui hänen vaimonsa ja säesti pianolla erästä ystävätärtä joka\nlauloi. Ja sitten juoksi vaimo rakasta ukkoaan vastaan ja suuteli\nhäntä. Ja miehestä tuntui kuin olisi hän saanut terveytensä jälleen\ntakaisin. Ja kaunis oli vaimo tänään. Ja millä sulolla hän kertoikaan\nystävättärelle kuinka sairas hän oli ollut yöllä, mainitsematta mitään\nepämiellyttäviä yksityiskohtia. Ja heillä oli hauska päivällinen\nkolmisin.\n\nJa sitten jäivät he kahden. Ei sanaakaan puhuttu eilisestä. Mies makasi\nvuoteessa ja katseli kuinka vaimo riisui. Vaimo näytti miehen mielestä\njulkeammalta kuin ennen, mutta samalla kauniimmalta. Mies vihasi\nvaimoaan, mutta hänen lihansa oli kahleissa. Ei koskaan voisi hän elää\nilman tätä naista.\n\nJa niin jatkettiin entistä elämää. Mies istui ratsastushuoneen parvella\nja avasi champagnepulloja. Hän seisoskeli ruokasalien ovilla ja olla\nrääpösti valveilla kokonaiset tanssiaisyöt, sillä itse hän ei\ntanssinut. Hän istui teatterissa ja kantoi vaimonsa shaalia, pani hänen\nkenkänsä nappiin vaan saadakseen hetkisen nähdä hänen pohkeensa.\n\nMutta joskus hän sentään väsyi ja istui kotona.\n\n-- Mikä elukka, -- sanoivat herrat.\n\n-- Mikä naisko se rouva, -- sanoivat muutamat naiset.\n\nEräänä päivänä sai mies lukea eräästä lauvantailehdestä kuvauksia erään\nhienoon maailmaan kuuluvan naisen elämästä. Ne olivat kauheita asioita.\nOli nähty hänen suutelevan miehiä porttikäytävissä. Kauhea epäluulo\nheräsi miehessä. Mutta hän ei voinut saada todistuksia, sillä\nsellaisille retkille ei oteta todistajia. Mutta hänen rauhansa oli\nmennyt. Hän tunsi itseään petettävän, mutta ei voinut tehdä sille\nmitään.\n\nEräässä raivonpuuskauksessa hankki hän itselleen rakastajattaren.\nNainen petti hänet kahden kuukauden kuluttua. Mies otti uuden; ja sama\noli seuraus. Hän halusi vaimon saavan tietää siitä. Mutta vaimo ei\nmitään tiennyt, tai teeskenteli tietämättömyyttä.\n\nJa niin elettiin edelleen, vuodesta vuoteen! Erotako? Ei, sitä ei mies\nvoinut lapsen tähden. Eikä hän sitäpaitsi voinut elää ilman vaimoaan.\n\nEräänä yönä, juotuaan vahvasti erään ystävänsä luona, avasi hän\nsydämmensä ja sanoi kaikki mitä ystävä jo ennestään tiesi.\n\n-- Et sinä ole ainoa, sinä, -- sanoi ystävä. Miehellähän vaan on\nalkuunpano-oikeus. Siitä seuraa, että hän melkein joka tapauksessa on\norja, sillä joka rakastaa, se on orja. Melkein kaikki avioliitot\nsyntyvät miehen rakkauden perusteelle. Niin on luonnossakin. Koirakset\ntekevät hyökkäyksen, naaras istuu ja odottaa. Kuka? Kuka sattuu\ntulemaan! Ja usko pois, naiset ne hallitsevat maailmaa, vaikkei heillä\nolekaan äänioikeutta. Nainen meni naimisiin päästäkseen pois kodista,\nja niin tekevät useimmat naiset. Sinä nait päästäksesi kotiin! Onko\nvaimosi rikollinen? Ei, se on hänen luonteessaan, hän on syntyään\npolyandristi; luonto on sinut taas tehnyt monogamistiksi. Huono onni\nteidät vaan on yhteen saattanut! Huono onni, ystäväni!\n\nNiin, se oli kyllä selitys herra Ernstinkin mielestä, mutta mikään\nlohdutus se ei ollut!\n\nErehdys oli tehty, mutta se ei ollut korjattavissa.\n\n-- Sillä jos sovitaan toisilleen, se saadaan tietää vasta jälestäpäin,\nja silloin se on myöhäistä! -- sanoi ystävä.\n\n-- Mitä sitten pitää tehdä? _Mitä_ pitää tehdä?\n\n-- Pitää kai lopulta tehdä kuin maalaispojat, sanoi leikkisästi ystävä,\njoka jo alkoi kyllästyä.\n\n-- Mitäs he tekevät sitten?\n\n-- Ottavat selvän siitä jo etukäteen! Jaa, ne saakulin maalaispojat, ne\novat viekkaita!\n\n\n\n\nViilloksia.\n\n\nHänen silmänsä olivat auvenneet näkemään maailman hassuutta, muta\nhänellä ei ollut voimaa tunkeutua pimeyden läpi ja nähdä syytä tähän\nhassuuteen; siitä syystä joutui hän epätoivoon ja särkyyntyi. Sitten\njoutui hän rakastamaan tyttöä, joka meni naimisiin toisen miehen\nkanssa. Hän valitteli sitä ystävilleen ja ystävättärilleen, mutta nämä\nvaan nauroivat hänelle. Siten kulki hän kappaleen tietään yksin,\n\"väärinkäsitettynä.\" Hän kuului hienostoon ja otti osaa sen huveihin,\nkoska ne olivat hänelle unohdusta; mutta hän halveksi niitä, eikä sitä\nsalannutkaan.\n\nEräänä iltana oli hän jälleen tanssiaisissa. Hän tanssi siellä erään\nnuoren tytön kanssa, joka oli harvinaisen kaunis, ja jolla oli\nilmeikkäät kasvot. Valssin loputtua vei hän tytön seinävierelle.\nJotakin oli puhuttava, mutta mitä. Vihdoin lopetti tyttö äänettömyyden\nja sanoi: Parooni on kai hyvin huvitettu tanssista? -- Ei, ei\nensinkään! vastasi tämä. Oletteko te? -- En tiedä mitään hassumpaa,\nvastasi tyttö. -- Parooni oli löytänyt oikean naisen! -- Miksi sitten\ntanssitte? kysyi parooni. -- Samasta syystä kuin te, vastasi tyttö. --\nVoitteko tietää ajatukseni? kysyi parooni. -- Mitä vaikeutta siinä\nolisi. Henkilöt, jotka ajattelevat samoin, tuntevat aina toistensa\najatukset. -- Hm! Te olette merkillinen tyttö; uskotteko rakkauteen? --\nEi! -- En minäkään! Mutta naidahan sentään täytyy! -- Niin, alan\ntosiaankin uskoa niin! -- Tahtoisitteko tulla naimisiin minun kanssani?\n-- Miksei? Me emme kuitenkaan koskaan tappelisi! -- Hyi! Mutta mistä\nsen tiedätte? -- Sentähden että olemme samaa mieltä! -- Niin kyllä,\nmutta se voi tulla yksitoikkoiseksi! Meillähän ei ole koskaan mitään\nkertomista toisillemme, kun me jo etukäteen tunnemme toistemme\najatukset! -- Se on totta, mutta yksitoikkoisempaa sentään olisi elää\nnaimatonna, väärinkäsitettynä; tiedättehän! -- Se on totta! Tahdotteko\najatusaikaa? -- Kyllä, kotiljongiin asti! -- Ei pidemmältä? -- Miksi\npidemmältä?! --\n\nParooni johdatti tytön salonkiin ja jätti sinne. Sitten joi hän\nmuutamia laseja champagnea. Illallisten kestäessä tarkasteli hän\ntyttöä. Tämä antoi parin nuoren diplomatin palvella itseään, mutta\nnäytti ilmeisesti ivaavan heitä ja kohtelevan kuin tarjoilijoita.\n\nKun tuli kotiljongin aika, meni hän suoraan tytön luo ja jätti\nkukkavihkonsa. -- Hyväksyttekö? kysyi parooni. -- Hyväksyn, vastasi\ntyttö. -- Ja niin he olivat kihloissa.\n\nSe oli oikea avioliitto, sanoi maailma. He olivat kuin luodut\ntoisilleen. Sama yhteiskunnallinen asema, samat varallisuussuhteet, ja\nsamat \"väljehtyneet\" käsitykset elämästä, Väljehtymisellä tarkotti\nmaailma sitä, etteivät he pitäneet tanssiaisista, näytännöistä,\nbasareista, ja muista jaloista huvituksista, jotka antavat elämälle sen\noikean arvon. Ja he olivat kuin kaksi vastapestyä kivitaulua,\nsamanlaiset vielä, mutta aavistamatta vähääkään kuinka elämä tulisi\nniihin kirjottamaan. Koskaan he eivät kysyneet kihlausajan hellinä\nhetkinä: Rakastatko minua; sillä he tiesivät, etteivät toisiaan\nrakastaneet, koskeivät kerran uskoneet rakkautta olevan. He puhuivat\nvähän, mutta he ymmärsivät toisiaan niin hyvin. Ja sitten menivät he\nnaimisiin.\n\nMies oli aina huomaavainen, aina kohtelias, ja he olivat hyviä ystäviä.\nLapsi ei mitään muuttanut heidän suhteessaan, jollei sitä, että nyt\nsaivat jotakin puheenaihetta.\n\nMiehessä alkoi kuitenkin jonkinlainen toimintahalu herätä. Hän\nalkoi tuntea vastuunalaisuutta, ja mikä tärkeämpää, ikävystyä\ntoimettomuuteen. Hän eli koroillaan, mutta ei ollut ryhtynyt mihinkään\nvaltionvirkaan. Hän alkoi nyt kuitenkin miettiä jotakin sopivaa tointa,\nmikä saattaisi täyttää hänen elämänsä tyhjyyden. Hän kuuli henkien\nensimmäiset aamuhuudot kun he alkoivat herätä, ja hänen mielestään\nvaati velvollisuus häntä ottamaan osaa siihen suureen tutkimustyöhön\ninhimillisen kurjuuden alkusyistä. Hän alkoi lueskella, seurata\npolitikaa, ja kirjotti vihdoin erääseen lehteen artikkelin\noppikoulukysymyksestä. Siitä seurasi se, että hänet pantiin\noppikouluvaliokuntaan. Mutta siitä alkoikin tutkiminen, sillä\nkysymykset täytyi perusteellisesti selittää.\n\nParoonitar makasi sohvalla ja luki Chateaubriandia tai Mussetiä. Hän\noli kadottanut kaiken toivonsa ihmiskunnan pelastamisesta, ja häntä\nvaivasi se, että möyrittiin sitä tomua ja kuonaa, minkä vuosisadat\nolivat verhonneet inhimilliset laitokset. Mutta hän huomasi kuitenkin\njäävänsä miehestään jälelle. He olivat kuin kaksi kilpa-ajohevosta. He\npunnittiin ennen lähtöä, ja he huomattiin samanpainoisiksi; he olivat\nluvanneet pitää radalla yhtä jalkaa; kaikki oli niin hyvin laskettu,\nettä he päättäisivät juoksun samaan aikaan ja pääsisivät kilpailusta\nsamalla hetkellä. Mutta nyt oli mies jo häntä edellä kokonaisen hevosen\nmitan. Jollei hän kiirehtisi, jäisi hän jälelle.\n\nNiin kävikin! Vuotta senjälkeen oli mies valtionrevisori. Hän oli\nmatkoilla kaksi kuukautta. Nyt tunsi paroonitar rakastavansa miestään,\nhän tunsi sen siitä, että pelkäsi kadottavansa hänet.\n\nMiehen palattua oli vaimo kuin tulenliekki, mutta miehen pää oli täynnä\nmatkalla tehtyjä huomioita. Mies näki kyllä, että eronhetki oli läsnä,\nmutta hän tahtoi lykätä sen tuonnemmaksi, estää sitä jos suinkin\nmahdollista. Sitten alkoi mies kertoa vaimolleen suurissa, elävissä\nkuvissa, kuinka oli järjestetty se jättiläiskoneisto, jota valtioksi\nkutsutaan; koetti selittää pyörien kulun, kehityksen moninaisuuden, sen\npidättäjät ja ha'at, huonot heilurit ja epävarmat ilmareijät. Vaimo\nseurasi mukana vähän aikaa, mutta sitten hän väsyi. Tuntiessaan\nhuonommuutensa, antautui hän kokonaan lapsenkasvatukseen; hän tahtoi\noikeana malliäitinä osottaa, että hänkin johonkin kelpasi. Mutta mies\nei pitänyt sitä arvossa, Hän oli nainut hyvän toverin, mutta nyt\nhänellä oli vaan hyvä lapsenhoitaja. Kuka saattoi sitä auttaa, kuka\nsaattoi kaikki edeltäpäin nähdä?\n\nTalo oli nyt täynnä valtiopäivämiehiä ja revisoreja, ja herrat puhuivat\npolitikaa päivällispöydässä. Rouvan työ rajottui siihen, että piti\nsilmällä tarjoilun hoitoa. Parooni oli aina siksi hienotunteinen,\nettä asetti yhden nuoren kirjurin emännän kummallekin puolelle\npuhumaan teatterista ja soitosta, mutta paroonitar vastasi aina\nlastenkasvatuksella. Jälkiruokaa syötäessä ei koskaan unohdettu juoda\nemännän maljaa, ja sitten päätäpahkaa lentää herran huoneeseen,\ntupakoiden puhumaan politikasta. Paroonitar meni silloin lastenkamariin\nja tunsi katkeruudella että mies oli nyt niin paljo edellä, ettei hän\nenää koskaan miestään saavuttaisi. Mies työskenteli paljo kotona\niltasin, ja kirjotti myöhään yöhön, mutta silloin oli huone aina\nlukittu. Kun mies sitten näki vaimonsa itkeneen, otti se hänen\nsydämmeensä kovasti, mutta eihän heillä ollut mitään toisilleen\nsanottavana. Heillä ei ollut ennenkään toisilleen mitään puhuttavaa.\nMutta kun työ miestä joskus ikävystytti, kun hän tunsi oman henkilönsä\nyhä köyhtyvän, tunsi hän tyhjyyttä, kuivuutta, ja kaipasi jotakin\nlämmintä, läheistä, josta hän muisteli nuoruudessaan uneksineensa.\nMutta jokaisen sellaisen ajatuksen heitti hän pois kuin jonkin\nuskottomuuden, ja korkea käsitys oli hänellä velvollisuudesta\nvaimoaan kohtaan. Tehdäkseen vaimonsa elämän edes jossainmäärin\nsiedettävämmäksi, ehdotti mies, että kutsuttaisiin perheeseen vieraaksi\ntalvikaudeksi muuan naisserkku, josta vaimo oli niin usein puhunut,\nmutta jota mies ei ollut koskaan nähnyt. Tätä oli paroonitar jo kauvan\ntoivonut, mutta nyt, kysymyksen todella tultua vireille, ei hän sitä\ntahtonutkaan. Hän ei tahtonut sitä missään tapauksessa. Mies kysyi\nsyytä, mutta sitä ei vaimolla ollut. Tämä kiihotti miehen\nuteliaisuutta, ja lopuksi tunnusti vaimo, että hän pelkäsi tätä\nserkkua; voisi vielä riistää miehen häneltä; mies rakastuisi. Sepä\nihmeellinen tyttö, se täytyy nähdä. Paroonitar itki ja varotti mutta\nparooni nauroi, ja niin tuli serkku.\n\nOli päivällisen aika. Parooni tuli kotiin väsyneenä kuten tavallisesti,\noli unohtanut serkun ja uteliaisuutensa tähän tyttöön nähden. He\nistuivat syömään. Parooni kysyi serkulta pitikö tämä teatterista. Ei,\nsiitä hän ei pitänyt. Piti enemmän todellisuudesta kuin kuvallisesta.\nSerkku oli perustanut kotiseudullaan ompelukoulun ja yhdistyksen\nvapautettujen vankien auttamiseksi. -- Haha! Täällä oli juuri\nvankeinhoitokysymys käsiteltävänä. Serkulla oli useita valaisevia\ntietoja annettavana. Ja vankeinhoidosta puhuttiin sitten koko\npäivällisaika. Ja serkku lupasi kirjottaa asiasta pienen artikkelin,\nminkä parooni sitten tarkastaisi ja lopullisesti muokkaisi.\n\nTapahtui kaikki mitä paroonitar oli aavistanut. Herra parooni meni\nhenkiseen avioliittoon serkun kanssa, ja vaimo jäi syrjään. Mutta\nserkku oli myöskin kaunis, ja kun hän nojasi paroonin kirjotuspöydän\nvieressä, tunsi tämä jonkinlaista lämmintä suloutta, kun serkun pehmeä\nkäsivarsi koski hänen olkapäähänsä tai kuuma hengitys tuntui poskeen.\nEivätkä he aina puhuneet vankeinhoidosta. He puhuivat myöskin\nrakkaudesta. Serkku uskoi sielujen rakkauteen, ja hän selitti niin\nhyvin kuin voi, että avioliitto ilman sielujen rakkautta oli\nlaillistettua haureutta. Parooni ei ollut seurannut rakkautta koskevien\nuusien käsityksien kehitystä, ja hänen mielestään oli tämä kovaa\npuhetta, mutta perusteita sillä tosiaan oli.\n\nMutta serkulla oli muitakin ominaisuuksia, mitkä tekivät hänet vallan\nerinomaiseksi oikeaan henkiseen avioliittoon. Hän sieti tupakkaa ja voi\npolttaa paperossia. Tästä seurasi se, että hän päivällisten jälkeen voi\nmennä herrojen huoneeseen ja puhua politikaa. Silloin oli hän\nkerrassaan viehättävä. Omantunnon silloin vähän loukuttaessa, saattoi\nparooni nousta istuimeltaan hetkiseksi, mennä vaimonsa luokse\nlapsihuoneeseen, suudella häntä ja pienokaista ja kysyä heidän\nvointiaan. Ja paroonitar oli kiitollinen, mutta hän ei ollut\nonnellinen. Parooni palasi seuraan loistavalla tuulella aivankuin olisi\ntäyttänyt jonkin velvollisuuden, ja seurassa hän pysyi. Joskus loukkasi\nse häntä, ettei _hänen_ vaimonsa voinut olla mukana, ja hän tunsi kuin\npainostaisi tämä toinen puoli häntä alas.\n\nKun kevät tuli, ei serkku lähtenytkään kotiin, vaan seurasi talonväkeä\nkylpypaikalle. Siellä pani hän toimeen seuranäytännön seudun köyhien\nhyväksi, ja hän ja parooni näyttelivät vastakkain, luonnollisesti\nrakastajaa ja rakastajatarta. Sillä yhtä luonnollisella seurauksella,\nettä liekki leimahti palamaan, vankeinhoitokysymys sai kesälomaa ja\nrakkaus syttyi ilmituleen. Mutta se oli vaan henkistä tulta. Yhteiset\nharrastukset, samat käsitykset ja kenties samanlaiset luonteet.\n\nParoonittarella oli ollut hyvää aikaa ajatella asemaansa. Eräänä\npäivänä sanoi hän miehelleen, että kun kaikki heidän välillään kerran\noli lopussa, niin paras oli erota. Tätä ei mies sentään tahtonut ja\njoutui epätoivoon. Serkku sai lähteä ja vaimo sai nähdä eikö hän\nsentään ollut kunniallinen mies.\n\nSerkku lähti pois. Sitten alkoi kirjeenvaihto. Paroonittaren täytyi\nlukea kaikki kirjeet. Hän ei olisi sitä tahtonut, mutta parooni tahtoi\nsitä. Lopulta paroonikin mukautui ja luki itse kirjeensä. Ja vihdoin\ntuli serkku takaisin! Silloin se repesi! Parooni oli huomannut ettei\nhän voi tulla toimeen ilman häntä! Mitä piti tehdä? Erotako? Se olisi\nkuolema! Jättääkö? Mahdotonta! Purkaa avioliitto, jota paroonikin nyt\npiti laillistettuna haureutena, ja mennä uusiin naimisiin? Niin, se oli\nainoa rehellinen menettelytapa, vaikka se olikin tuskallista.\n\nMutta sitä ei serkku tahtonut! Hän ei tahtonut joutua siihen huutoon\nettä oli houkutellut miehen vaimonsa luota; ja häpeä, häväistysjutut!\n\n-- Mutta epärehellistä oli salata sitä vaimolta, epärehellistä oli\njatkaa tällaista suhdetta; ei saattanut tietää kuinka pitkälle se\nmenisi!\n\n-- Mitä? Mitä ajatteli hän? Mihinkä se menisi?\n\n-- Sitä ei saattanut tietää!\n\n-- Oh! Häpeällistä! Mitä ajatteli parooni hänestä?\n\n-- Että serkku oli nainen! -- Ja sitten laskeutui mies polvilleen ja\ntunnusti hehkuvan rakkautensa, että hän heitti helvettiin serkun\nvankeinhoidot ja koulut, ettei hän tiennyt oliko serkku se vai tämä,\nmutta sen tiesi, että rakasti häntä! -- Silloin halveksi serkku häntä\nja matkusti suorastaan Parisiin. Parooni matkusti heti jälessä ja\nkirjotti Hamburgista kirjeen vaimolleen. Selitti heidän tehneen\nerehdyksen ja olisi epäsiveellistä antaa suhteen jatkua. Pyysi eroa!\n\nHe erosivat, ja vuotta jälkeenpäin oli parooni nainut serkun. Silloin\nheillä oli lapsi. Mutta se ei häirinnyt heidän onneaan, päinvastoin.\nSiellä ulkona oli paljo uusia aatteita, ja vahvat tuulet siellä\npuhaltelivat! Mies sai vaimon kirjottamaan teoksen \"Nuorista\nrikoksentekijöistä.\" Se arvosteltiin huonoksi. Silloin raivostui rouva\nja vannoi ei koskaan enää kirjottavansa. -- Silloin rohkeni mies kysyä\nkirjottiko vaimo vaan saadakseen mainetta, oliko hän kunnianhimoinen.\n-- Vaimo taas kysyi miksi mies kirjotti! -- Tästä syntyi pieni\nsananvaihto. Mutta virkistävää oli vaan saada kerran kuulla toinenkin\nmielipide kuin omansa. -- Omansa? Mitä se merkitsi? Eikö vaimolla ollut\nomia ajatuksia. -- Tästä lähtien oli hänen suurin ylpeytensä saada\nnäyttää omaavansa itsenäisiä mielipiteitä, ja niitten täytyi siitä\nsyystä olla aina toisia kuin miehen, ettei vaan mitään sekaannusta\nsyntyisi. -- Silloin selitti mies, että vaimolla sai olla mitä\nmielipiteitä tahansa, kunhan vaan rakasti miestään. -- Rakastaa? Mitä\nse oli? Mieshän oli eläin kuten kaikki miehet, ja hän oli ollut\npetollinen vaimolle. Mies ei rakastanut hänen sieluaan vaan hänen\nruumistaan! -- Niin, molempia rakasti mies, vaimoaan semmoisenaan,\nkokonaisenaan! -- Voi kuinka petollinen oli mies ollut! -- Ei, ei\npetollinen, vaan itsepetoksen uhri, luullessaan rakastavansa ainoastaan\nvaimonsa sielua.\n\nHe olivat kulkeneet väsyksiin Boulevardilla ja päättivät siitä syystä\nistua lepäämään erään kahvilan edustalle. Vaimo sytytti paperossin\npalamaan. Tarjoilija tuli luo, varsin epäkohteliaasti, ja sanoi ettei\ntäällä polteta. Tarjoilija sanoi tämän olevan paremman paikan, ja siitä\nsyystä ei tahdottu karkottaa pois muita vieraita, laskemalla sisälle\n\"sellaisia naisia.\"\n\nHe nousivat, maksoivat ja lähtivät. Parooni raivosi; nuori paroonitar\noli vähältä itkeä. -- Katsos, siinä on ennakkoluulojen valta!\nPolttaminen oli miehen tekona tyhmyys, sillä tyhmyyttähän on polttaa,\nmutta naiselle se oli rikos! Poistakoon sen ennakkoluulon kuka voi! Ja\njoka tahtoo! Parooni ei tahtonut, että hänen vaimonsa tulisi\nensimmäiseksi uhriksi, ja saisi sen jokseenkin vähäarvoisen kunnian,\nettä oli rikkonut ennakkoluuloja vastaan. Sillä muutahan se ei ollut.\nVenäjällähän polttavat hienon maailman naiset eri ruokalajien välillä\nsuurilla juhlapäivällisilläkin. Käsitteet siis muuttuivat sillä tavalla\nleveysasteitten mukaan. Eivätkä nämä pikkuasiat sentäänkään olleet\nvailla merkitystään elämässä, sillä pikkuseikathan juuri muodostavat\nelämän. Jos miehillä ja naisilla oli samat pahat tottumukset, niin\nsaattaisivat he helpommin seurustella keskenään, oppia tuntemaan\ntoisensa ja helpommin toisiinsa sopiutua kuin nyt! Jos he saisivat\nsamallaisen kasvatuksen, olisivat heille edutkin samat, eivätkä he\nkoskaan elämässä eroaisi. -- Tässä pysähtyi parooni aivan kuin olisi\njotakin tyhmää sanonut. Mutta paroonitar ei kuunnellutkaan, sillä hänen\najatuksensa eivät olleet seisahtuneet loukkaukseen. -- Häntä oli\nsolvaissut muuan tarjoilija, hänet oli ajettu pois paremman kansan\nseurasta. Tässä oli jotakin takana! Varmasti! Heidät tunnettiin täällä!\nVarmaankin, hän oli sen jo ennenkin huomannut. -- Mitä oli hän\nhuomannut? -- Sen että heitä kohdeltiin halveksien ravintoloissa. Ei\nluultu heidän olevan naimisissa, kun he kulkivat käsikoukkua ja olivat\nkohteliaita toisilleen. Kauvan oli vaimo sitä sietänyt, mutta nyt ei\nhän enää voinut. Mutta mitä se oli verrattuna siihen mitä kotoa kuului?\n-- Mitä oli hän kuullut kotoa sellaista, josta ei ollut miehelleen\nkertonut? -- Oh! Sellaisia asioita! Sellaisia kirjeitä! Ja varsinkin ne\nnimettömät kirjeet! -- Entäs parooni sitten! Häntä kohdeltiin kuin\nrikoksellista! Eikä hän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikosta! Hän oli\nnoudattanut kaikkia lain vaatimuksia, eikä ollut tehnyt aviorikosta.\nHän oli lähtenyt maasta lain määräyksen mukaan, antanut peräänkuuluttaa\nitseään ja saanut avioerolupakirjan kuninkaalliselta konsistoriolta;\npapisto, pyhä kirkko oli leimatulla paperilla vapauttanut hänet\nentisestä avioliittolupauksestaan; hän ei siis ollut rikkonut sitä\nvastaan! Voitiinhan vapauttaa kokonaisia kansoja hallitsijalleen\ntekemästä uskollisuudenvalasta, kun maa vallotettiin, miksei\nyhteiskunta tunnustanut tätä vapautusta lupauksestaan? Eikö juuri\nyhteiskunta ollut antanut konsistoriolle oikeutta purkaa avioliittoja?\nKuinka siis saattoi yhteiskunta tuomita omaa lakiansa? Yhteiskunta oli\nsiis sodassa itseään vastaan! Häntä kohdeltiin todella kuin\npahantekijää! Eikö lähetystösihteerikin, hänen vanha ystävänsä, ollut\nlähettänyt takaisin vaan yhtä käyntikorttia, kun hän oli lähettänyt\noman ja vaimonsa kihlakortin! Eikö häntä sivuutettu kaikissa julkisissa\nkutsukorttijaoissa? -- No niin, paroonitar oli saanut kärsiä\npahempaakin. Muuan Parisissa asuva ystävätär oli sulkenut ovensa\nhäneltä, ja useat olivat kääntyneet poispäin, kun hän tuli kadulla\nheitä vastaan.\n\nEi kukaan tiedä mistä kenkä puristaa ennenkuin saa sen jalkaansa! He\nolivat nyt saaneet jalkaansa kengät, oikeat espanjalaiset saappaat, ja\nhe olivat nyt sodassa yhteiskuntaa vastaan. Hieno maailma oli\nkarkottanut heidät luotaan! Hieno maailma! Tuo kokoelma lähes\npähkähulluja ihmisiä, jotka elivät salassa keskenään kuin koirat, mutta\nkunnioittivat toisiaan niinkauvan kun ei mitään töyssähdystä tullut, se\non, olivat kylliksi rehellisiä irtisanomaan sitoumuksen, odottamaan\nlankeamispäivää ja voittamaan sen vapauden minkä laki myönsi. Ja tämä\nhienosto, yhteiskunnan huippu, jakoi kaikessa valheellisessa\nrikollisuudessaan yhteiskunnallista arvoa, sellaisen mittakaavan\nmukaan, jossa kunniallisuus oli alempana nollaa. Yhteiskunta oli siis\nvalheista kudottu! Kun sitä ei oltu ennen huomattu. Mutta nyt piti\ntutkiskella vähän tätä kaunista rakennusta ja tarkastella sen\nperusteita.\n\nPitkään aikaan eivät he olleet niin yksimielisiä kuin tullessaan kotiin\nsinä päivänä. Paroonitar jäi senjälkeen lapsensa luokse kotiin, ja hän\nodotti toista. Tämä taistelu kävi hänelle raskaaksi, ja hän oli siihen\njo kyllästynyt! Hän oli väsynyt kaikkeen! Hieno maailma oli mielellään\nmukana komeasti kalustetussa ja lämpimässä huoneessa kirjottamassa\nvapautetuista vangeista ja tarpeeksi pitkän välimatkan päässä\nojentamassa heille hyvin hansikoidun käden, mutta hieno maailma ei\ntahtonut ojentaa kättään naiselle, joka oli mennyt naimisiin\navioliitosta eronneen miehen kanssa. Miksei? Siihen ei ollut helppo\nvastata.\n\nParooni eli kuitenkin mukana maailmassa. Edustajahuoneessa, kokouksissa\nja kaikkialla kuuli hän kiivaasti moitittavan yhteiskuntaa. Hän luki\nsanomalehtiä ja aikakauslehtiä, seurasi kirjallisuutta ja tutkiskeli.\nHänen vaimoansa uhkasi sama kohtalo kuin edellistäkin: jäädä jälkeen!\nMutta ihmeellistä se oli! Vaimo ei voinut seurata kaikkia\nyksityisseikkoja miehen tutkimuksissa, useita kohtia uusissa opeissa\nhän ei voinut hyväksyä, mutta hän tunsi miehensä olevan oikeassa ja\ntoimivan hyvän asian puolesta. Mies taas tiesi varmaan kotona olevan\n\"avustajan\", joka ei väsyisi, ystävän joka tarkotti hänen parastaan.\nHeidän yhteinen kohtalonsa ajoi heidät yhteen kuin säikähtyneet\nkyyhkyset rajuilman tullessa. Vaimossa virisi nyt ilmiliekkiin\nnaisellisuus, jota nyt niin vähässä arvossa pidetään, ja joka on osa\näidistä, siitä luonnonvoimasta, minkä nainen on saanut. Se laskeutui\nkuin lämpö takasta lapsien yli, kuin auringonpaiste mieheen, kuin rauha\nkodin ylitse. Mies ihmetteli usein sitä, ettei hän enää kaivannut\nentistä toveria, jonka kanssa hän ennen saattoi puhua kaikesta, hän\nhuomasi ajatuksiensa voimistuneen senjälkeen kun hän lakkasi niitä\nkohta julkilausumasta; ja hän tunsi enemmän voittaneensa hiljaisessa\nhyväksymisessä, ystävällisessä hyökkäyksessä, osaaottavassa\nkädenpuristuksessa. Hän tunsi itsensä vahvemmaksi kuin ennen ja\nvapaammaksi aarteittensa tarkastuksessa; hän oli yksin nyt, mutta\nyksinäisempi ennen, sillä silloin vastustettiin häntä niin, että se\nherätti vaan epäilystä.\n\nOli jouluaatto Parisissa. Heidän pienessä asunnossaan Cours la Reinen\nvarrella oli arkihuolet syrjäytetty ja suuri joulukuusi haettu Saint\nGermainen metsästä. Parooni ja paroonitar aikoivat lähteä ulos\nsuuruksen jälkeen ostamaan joululahjoja pikkulapsille. Paroni kulki\nsyvissä mietteissä, sillä hän oli hiljan saanut painosta julaistun\nkirjasen nimeltä: Onko hienosto yhteiskunta? Mutta hän ei tiennyt\nmitenkä se oli otettu vastaan. He joivat kahvia kauniissa ruokasalissa\nja ovet olivat auki aina lapsikamariin asti. He kuulivat kuinka\nimettäjä leikki lasten kanssa, ja paroonitar oli tyytyväinen ja\nonnellinen. Hän oli tullut niin lauhkeaksi ja hänen onnensa oli niin\ntyyntä. Muuan pienoisista jostain syystä kiljahti, ja rouva nousi\npöydästä katsomaan. Samassa toi palvelija postin ruokasaliin. Parooni\naukaisi kaksi ristisidettä. Toinen oli \"suuri ja arvossapidetty\" lehti.\nParooni käänteli ja katseli sitä ja huomasi kohta lihavan\npäällekirjotuksen: \"Warg i Weum!\" Ja sitten luki hän muutamia riviä:\n\"Joulu oli tullut! Tämä pyhien aika, rakas kaikille puhtaille\nsydämmille. Nämä pyhät, joita kaikki kristityt kansat pyhittävät,\njolloin rauha ja lepo vallitsee koko ihmiskunnassa, jolloin\nmurhamieskin panee puukon taskuunsa, ja varas kunnioittaa pyhää\nomistusoikeutta, näinä pyhinä, jolloin varsinkin Pohjolassa, sekä\nhistoriallisen tavan perusteella, että esi-isien ajoilta perityn\nkunnioituksen mukaan j.n.e. Ja sitten tulee kuin haju jostain\nlikaviemäristä, muuan henkilö, joka ei ole katsonut arvoansa\nalentavaksi murtaa pyhimpiäkään siteitä, ja syöksee kiukkuansa\nyhteiskunnan arvokkaimpia jäseniä kohtaan, kiukkua, mikä on johtunut\nmitä alhaisimmasta kostonhimosta...\" Parooni taittoi kokoon lehden ja\npisti sen takintaskuun. Hän aukasi toisen ristisiteen. Siinä oli\nivakuva hänestä ja hänen vaimostaan. Hän antoi tämän lehden mennä samaa\ntietä kuin edellisenkin, äkkiä, sillä vaimo tuli huoneeseen. Mies joi\nkahvinsa ja nousi lähteäkseen pukeutumaan. Sitten menivät he ulos\nyhdessä.\n\nAurinko paistoi kirkkaasti kuuraisiin platanipuihin Champs\nElysées'illä, ja Place de la Concorde avautui kuin suuri aurinkoinen\nkeidas keskellä kiviaavikkoa. He kulkivat käsikkäin, mutta miehestä\ntuntui kuin vaimo tukisi häntä. Vaimo puhui siitä mitä he ostaisivat\nlapsille, ja mies vastasi niin hyvin kuin voi. Vihdoin keskeytti mies\npuhelun kuin katkaisten ja lausui kuin vaan muuna mietteenä: --\nTiedätkö mikä ero rangaistuksella ja kostolla? -- Ei, sitä ei vaimo\nollut ajatellut. -- Olisipa ihmeellistä jollei se olisi niin: että kun\nnimetön sanomalehtikirjailija kostaa, silloin on se rangaistus, mutta\nkun nimeään käyttävä ei-sanomalehtikirjailija rankaisee, silloin on se\nkosto! Kirjottautukaamme uusien profetain joukkoon! -- Vaimo pyysi,\nettei mies häiritsisi jouluiloa muistelemalla sanomalehtiä. -- \"Nämä\npyhät\", kertasi mies itsekseen, \"jolloin rauha ja sovinto j.n.e.\"\n\nHe kulkivat pitkin Rivoli-katua, menivät Boulevardeille ja tekivät\nostoksia. Vaimo oli mitä reippaimmalla mielialalla ja koetti ilahuttaa\nmiestään. Mutta mies oli aatoksissaan. -- Lopulta lausui mies: --\nKuinka voisi olla paha omatunto kun on tehnyt oikein? -- Sitä ei vaimo\ntiennyt! -- Oliko se siitä syystä, että hienosto kasvatti meitä saamaan\npahan omantunnon joka kerta kun me nousimme sitä vastaan? Luultavasti!\nEikö sillä ollut oikeutta ahdistaa vääryyttä, jota vääryys oli\nloukannut? Siitä syystä, ettei kukaan muu kuin se, jota oli loukattu,\ntulisi kostaneeksi, ja hienosto ei tahtonut tulla koston uhriksi.\nMiksei hän hyökännyt hienostoa vastaan vielä siihen kuuluessaan? Siitä\nsyystä luonnollisesti, ettei hän tuntenut sitä! Täytyi katsella taulua\netäämmältä voidakseen saada siitä kokonaiskäsityksen! -- Miksi puhua\nniin julmia asioita nyt jouluaattona. -- Se on totta, nyt oli\njouluaatto, \"nämä pyhät...\"\n\nJa sitten ajoivat he kotiin. Ja joulukuusessa kynttilät sytytettiin, ja\nsiitä loisti valoa ja onnea, mutta synkästä kuusesta tuli hautajaisten\nhaju, ja se näytti kolkolta, kolkolta kuin paroonin kasvot. Mutta\nsitten toi imettäjätär huoneeseen pienokaiset. Silloin kirkastuivat\nparoonin kasvot, sillä hän ajatteli, että kun lapset ovat kasvaneet,\nniin saavat he niittää iloa siitä mihin vanhemmat ovat kyyneleitä\nkylväneet, silloin on heillä paha omatunto kun rikkovat luonnon lakeja\nvastaan, eikä kuin nyt, kun me aaveitten ajamina pakenemme, rottingin\npiiskaamina, pappien juttujen säikäyttäminä ja hienoston kasvattamina\nhienoston hyväksi. Ja paroonitar istui pianon ääreen, kun tytöt tulivat\nhuoneeseen ja palvelija. Ja rouva soitteli vanhoja, surumielisiä\ntanssikappaleita, joista pohjolan asukas iloitsee, ja palvelijat\ntanssivat lapsien kanssa, mutta he eivät näyttäneet iloisilta. Se oli\nkuin jokin velvollisuus julkisessa jumalanpalveluksessa. Sitten saivat\nlapset ja palvelusväki joululahjansa. Ja sitten menivät pienokaiset\nnukkumaan.\n\nParoonitar meni saliin ja istuutui erääseen nojatuoliin. Parooni istui\neräälle pikkutuolille vaimonsa jalkoihin. Sitten nojasi hän päänsä\nvaimonsa syliin. Voi, se oli niin raskas, niin raskas! Ja vaimo silitti\nmiehensä tukkaa, mutta ei sanonut mitään. -- Mitä! Mies itki? -- Niin,\nmies itki. Vaimo ei ollut koskaan nähnyt miehen itkevän! Se oli\nkauheata! Miehen koko voimakas ruumis vapisi, mutta hän ei\nnyyhkyttänyt, eikä hän ääntä päästänyt! -- Miksi hän itki? -- Hän oli\nniin onneton? Onnetonko vaimonsa kanssa? -- Ei, ei, ei hänen kanssaan,\nmutta kuitenkin! -- Olivatko he olleet pahoja hänelle? -- Olivat! --\nVoiko hän puhua siitä? -- Ei! -- Mies vaan tahtoi istua siinä, vaimonsa\nluona! Niinkuin hän oli äitinsä turvissa, kerran, kauvan sitten!\n\nVaimo puhua leperteli hänelle kuin lapselle! Hän suuteli miehen\nsilmäkansia ja kuivasi nenäliinallaan hänen kyyneleensä. Vaimo tunsi\nitsensä niin ylpeäksi, niin ihmeellisen vahvaksi, eikä hän itkenyt;\nmutta kun mies näki vaimonsa sellaisena, sai hänkin jälleen rohkeutta.\n-- Että hän tosiaankin saattoi olla niin heikko! Oli tosiaankin kauhean\nraskasta kantaa näitä teennäisiä vastaopinioneja! Uskoivatko hänen\nvihollisensa itse mitä sanoivat? Se oli mahdotonta ajatella, mutta niin\nhe sentään tekivät. Nähtiinhän kivien kiinnikasvavan mäntyihin, kuinka\neivät sitten aatteet kasvaisi aivoihin! -- Mutta vaimohan uskoi hänen\nolevan oikeassa, hänen tahtovan hyvää! -- Sen hän uskoi! Mutta mies ei\nsaisi suuttua! eikö mies kaivannut lastaan, sitä toista! -- Kaipasi\nkyllä, mutta sitähän ei voinut auttaa! Ei, ei vielä! Mutta miehen ja\nniitten muitten, jotka työskentelivät tulevaisten pelastukseksi, täytyi\nmiettiä jokin pelastuksen keino niille! Vielä ei miehellä ollut mitään\nehdotusta, mutta vahvemmat päät kuin hänen ja monet yhdessä voisivat\nkyllä kerran ratkaista sen kysymyksen mikä nyt näytti mahdottomalta. --\nNiin, heidän täytyi! -- Mutta heidän avioliittonsa, nyt, oliko se oikea\navioliitto, kun mies ei tahtonut sanoa vaimolle suruaan? Eikö sekin\nollut pro...? -- Ei, se oli oikea avioliitto, sillä he rakastivat\ntoisiaan; se ei ollut laita ennen, silloin! Eivätkö he rakastaneet\ntoisiaan? Saattoiko vaimo kieltää sen? -- Ei, rakkahin, sitä ei hän\nvoinut! -- No, silloin se oli oikea avioliitto Jumalan ja luonnon\nmielen mukaan!\n\n\n\n\nLuonnoton valinta, tai rodun synty.\n\n\nParooni oli suurella ja jalolla suuttumuksella (todella synnynnäisellä)\nlukenut \"Työnorja\"-lehdestä kuinka yläluokan lapset pian kuolisivat,\njolleivät ne riistäisi äidinmaitoa alaluokan lapsilta. Hän oli lukenut\nDarwinia ja tullut siihen käsitykseen, että ylimyslapset valinnan\nkautta olivat korkeampia kehitysasteita eläinsuvusta ihminen. Mutta\nperinnöllisyysoppi oli hänessä herättänyt suuren vastenmielisyyden\nkäyttää imettäjiä, koska mahdollisesti alaluokan maidossa voisi\nylimyksellisiin suoniin virrata eräitä alaluokkalaiskäsitteitä,\nmielikuvia ja harrastuksia. Hän oli siitä syystä hyväksynyt\nperiaatteen, että hänen vaimonsa imettäisi itse, ja jollei se maito\nriittäisi, annettaisiin lapselle lehmänmaitoa pullosta. Maidon\nottaminen lehmistä oli kaiketi hänen oikeutensa, koska lehmät söivät\nhänen omaa heinäänsä, ja ne ilman sitä kuolisivat nälkään tai eivät\nolisi syntyneetkään.\n\nJa sitten syntyi lapsi. Se oli poika! Parooni oli ollut vähän levoton\nennenkuin ilmotettiin poika syntyneeksi, sillä hän oli köyhä mies,\nmutta vaimo oli hyvin rikas. Vaimon rikkauksia ei mies kuitenkaan\nvoinut päästä nauttimaan, jollei avioliitto tulisi siunatuksi\nperillisellä naimakaaren 00:n luvun ja 00:n pykälän mukaan. Ilo oli\nsiitä syystä suuri ja teeskentelemätön. Poika oli pieni, läpikuultava,\ntäysirotuinen olento, jolla oli sinisiä suonia ihonpinnassa. Mutta veri\noli siitä huolimatta ohutta. Äiti oli enkelin kaltainen, ruokittu\nvalituilla särpimillä, suojeltu turkiksilla ilmanalan haitallisia\nvaikutuksia vastaan, ja hipiältään ylhäisenkalpea, kuten hienon rodun\nnaiset ainakin.\n\nÄiti imetti itse lastansa, ja katso, nyt ei tarvinnut lypsää\nmaalaisnaisia saadakseen kunnian jäädä elämään! Ne olivat pelkkää\njuttua. Lapsi imi ja parkui neljätoista päivää. Kaikkihan ne lapset\npieninä poraavat, niin ettei se mitään merkillistä ollut. Mutta lapsi\nlaihtui. Se laihtui vallan hirvittävästi. Lääkäri kutsuttiin antamaan\nneuvoa. Salaisessa neuvottelussa miehen kanssa selitti lääkäri suoraan,\nettä lapsi kuolisi jos äiti sitä edelleen imettäisi, sillä äiti oli\nsekä hermostunut että tyhjärintainen. Niin, lääkäri oli tieteellisesti\ntutkinut maidon ja osotti yhtälöillä, että lapsi kuolisi nälkään, jos\ntällaista menettelyä jatkettaisiin. Mitä piti siis tehdä, sillä lapsi ei\nsaanut kuolla? Imettäjä vai pullo? Lääkäri suositti kuitenkin\nimettäjää.\n\nPulloa ruvettiin siis käyttämään. Paras hollantilainen lehmä, mikä oli\nsaanut kultamitalin maanviljelysnäyttelyssä, otettiin taloon ja\nruokittiin heinällä. Kuivalla nurmiheinällä. Lääkäri tutki maidon ja se\noli hyvää. Ja kaikki kävi pullolla ruokittaessa mainiosti! Kuinka sitä\nei tultukaan ennen huomanneeksi! Kuinka sievästi nyt päästiinkään\nimettäjästä, kotityrannista, siitä kelvottomasta, jota sai ruokkia ja\nhyvitellä, jolla sitäpaitsi oli ehkä jokin tarttuva tauti!\n\nMutta lapsi laihtui siitä huolimatta ja porasi. Huusi yötä ja päivää!\nSillä oli selvästi vatsankipu. Oli hankittava uusi lehmä ja uusi\ntarkastus maidosta tehtävä. Maitoa pestiin Karlsbadervedellä (oikealla\nSprudel-vedellä), mutta lapsi vaan porasi.\n\n-- Ei auta muu kuin ottaa imettäjä --, selitti lääkäri.\n\nEi, sitä ei tahdottu.\n\nEi tahdottu riistää maitoa toisten lapsilta, se oli luonnotonta, ja\nsitäpaitsi pelättiin \"perinnöllisyyttä.\"\n\nKun kerran parooni tahtoi puhua luonnosta ja luonnottomuudesta, niin\nsaattoi lääkäri selittää herra paroonille, että jos luonto saisi\nvaikuttaa, niin kaikki aateliset suvut häviäisivät ja niiden\nmaaomaisuus joutuisi kruunulle. Niin viisaasti oli luonto sen\njärjestänyt, ja ihmisen kulturi oli vaan naurettavaa taistelua itse\nluontoa vastaan, taistelua, jossa ihminen kuitenkin lopulta sortuisi.\nHerra paroonin rotu oli tuomittu häviöön, se näkyi siitä, ettei hänen\nvaimollaan ollut kylliksi ravintoa sikiölleen; elämän ylläpitämiseksi\ntäytyi siis ryöstää (tai ostaa) toisten naarasten maitoa. Rotu eli siis\nryöstöllä aina pikkuseikkoihin asti.\n\n-- Olisiko sekin ryöstöä, kun maito ostettiin! Kun se ostettiin?\n\n-- Kyllä, sillä ne rahat, joilla kansan äidinmaitoa ostettiin, olivat\nnekin työn tulos. Kenen työstä tulos? Kansan! Sillä eihän aateli tehnyt\ntyötä!\n\n-- Mutta lääkärihän oli sosialisti?\n\n-- Ei, hän oli darwinisti. Mutta salli kyllä mielellään\nsosialistiksikin kutsuttavan, sillä se oli hänestä yhdentekevää!\n\n-- Niin, mutta oliko ostaminen ryöväystä? Se oli kova puhe!\n\n-- Kyllä, kun ostettiin sellaisilla rahoilla joita ei oltu ansaittu.\n\n-- Ei siis ansaittu ruumiillisella työllä.\n\n-- Niin!\n\n-- No, mutta sittenhän oli lääkäri myöskin ryöväri?\n\n-- Niin kyllä! Mutta ei kai se estänyt häntä puhumasta totuutta? Eikö\nparooni muista sitä ryöväriä, joka teki parannuksen? Kuinka totta hän\npuhui.\n\nPuhelu keskeytettiin, mutta lähetettiin hakemaan professoria.\n\nTämä sanoi paroonia murhaajaksi kun ei jo ollut hankkinut imettäjää!\n\nParoonin täytyi taivuttaa vaimonsa. Hänen täytyi purkaa koko entinen\ntodistelurakennuksensa ja esittää yksinkertainen tosiseikka: rakkaus\nlapseensa (verrattuna perintökaareen).\n\nMutta mistä saisi imettäjän? Ei ollut ajattelemista kaupungista, sillä\nsiellä olivat kaikki ihmiset mätiä! Ei, maalaistyttö se täytyi olla.\nMutta rouva ei tahtonut tyttöä, sillä olihan sellainen tyttö, jolla oli\nlapsi, epäsiveellinen olento, ja olisihan kauheata, jos poika saisi\nperinnöllisen taipumuksen.\n\nLääkäri sanoi, että kaikki imettäjät olivat tyttöjä, ja jos nuori\nparooni saisi perinnöllisen taipumuksen mennä tyttöjen tykö, niin\nosotti se vaan hänen terveyttään, ja sellaisia taipumuksia täytyy aina\npitää suuressa arvossa. Ketään talonpoikaisvaimoa ei varmaankaan voisi\nsaada, sillä jolla on maata se tahtoo myöskin saada lapsia itse.\n\n-- No, mutta jos naitettaisiin tyttö jonkun rengin kanssa.\n\n-- Saisi silloin odottaa yhdeksän kuukautta.\n\n-- Niin, mutta jos naitettaisiin tyttö, jolla jo oli lapsia?\n\n-- Se ei olisi tosiaankaan hullumpaa!\n\nParooni tiesi kyllä sellaisen tytön, sillä hänellä oli kolmenkuukautias\nlapsi. Hän tiesi sen liiankin hyvin, sillä hänen kihlausaikansa oli\nkestänyt kolme vuotta, ja lääkärin oli lopulta täytynyt \"määrätä\" hänen\nolemaan uskoton. Parooni meni itse tytön luo ja kysyi asiaa. Tyttö\nsaisi itselleen torpan jos hän menisi naimisiin talli-Antin kanssa ja\ntulisi imettäjäksi hoviin. No sehän oli selväkin, että tyttö mieluummin\nsitä halusi kuin kantaa häpeätä tällä tavalla. Tulevana sunnuntaina\nkuulutettaisiin ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran, ja Antti saisi\nmennä kotiinsa pariksi kuukaudeksi.\n\nParooni katseli tytön lasta ihmeellisellä kateudentunteella. Se oli\nsuuri ja vahva pojankölliskö. Kaunis se ei ollut, mutta kestämään se\ntulisi monta sukupolvea. Se oli tosiaankin syntynyt elämään, mutta se\nei ollut sen kohtalo.\n\nAnna itki kun poika vietiin lastenseimeen, mutta kartanon hyvä ruoka\nlohdutti häntä vähitellen, sillä hän sai syödä herrasväen ruokaa ja\njuoda porteria ja viiniä niin paljo kuin tahtoi. Sitten sai hän ajella\nulkosalla suurissa vaunuissa, joissa oli eri palvelija vielä\nkuskilaudalla. Sai lukea \"Tuhannen ja yksi yötä.\" Eikä hän koskaan\neläissään ollut päässyt sellaisille päiville.\n\nMutta parin kuukauden päästä palasi Antti kotiin. Hän oli käynyt\ntervehtimässä vanhempiaan. Oli syönyt, juonut ja lepäillyt. Hän ryhtyi\nnyt torpantöihin mutta kaipasi kovasti Annaansa. Eikö saisi edes\nkävästä Anttia katsomassa. Ei, sitä ei rouva voinut sallia. Ei mitään\nsekaannusta!\n\nAnnalta alkoi maito vähetä, ja pieni parooni alkoi porata. Kysyttiin\nneuvoa lääkäriltä.\n\n-- Päästäkää ne yhteen, -- sanoi hän.\n\n-- Mutta jos se on vahingollista?\n\n-- Päinvastoin! Mutta Antti piti sitä ennen \"tarkastettaman.\"\n\nSiihen ei Antti suostunut. Antti sai pari hyvää lammasta, ja sitten hän\ntarkastettiin.\n\nEikä pieni parooni enää itkenyt.\n\nMutta sitten tuli sairashuoneelta sellainen sana, että Annan poika oli\nkuollut kurkkutautiin. Anna sai maidonheiton ja pieni parooni porasi\ntaas kovasti.\n\nAnnaa ei voitu enää pitää, hän meni Antin tykö kotiin, ja uusi imettäjä\noli hankittava. Antti oli mielissään siitä että pääsi oikein naimisiin,\nmutta Anna oli saanut omat tapansa. Hän ei voinut juoda enää\nbrasilialaista, vaan tahtoi jaavalaista. Eikä hänen terveytensäkään\nsitä kestänyt, että kuudesti viikossa syötiin silakoita. Hän ei\njaksanut kylliksi puuhata taloudessa, ja siitäpä syystä alkoi leipä\nvähetä.\n\nVuoden päästä täytyi Antin lähteä kartanosta, mutta paroni oli hänelle\nlempeä, ja hän sai jäädä torppaan.\n\nAnna teki päivätöitä kartanoon ja näki usein pienen paroonin, mutta ei\nse tuntenut häntä, ja hyvähän se oli. Mutta poika oli kuitenkin maannut\nhänen rinnoillaan. Sentähden hän oli uhrannut oman poikansa hengen.\nMutta hän oli hedelmällinen ja sai vielä paljo poikia, joista tuli\ntorppareita, rautatientyömiehiä, ja yhdestä tuli vanki.\n\nMutta vanha parooni ajatteli levottomuudella sitä päivää, jolloin nuori\nparooni menisi naimisiin ja saisi perillisiä. Paljo tyynempi hän olisi\nollut, jos se toinen pieni parooni, joka kuoli lastentarhassa, olisi\nelänyt kartanossa. Ja kun hän luki \"Työnorjaa\", täytyi hänen myöntää,\nettä yläluokka eli alaluokan armoilla, ja kun hän luki Darwinia, niin\nei hän voinut kieltää sitä, että valinta, sellaisena kuin se nykyään\non, oli kaikkea muuta kuin luonnollista. Mutta se oli nyt kerta\nkaikkiaan sillä lailla, eikä sitä voitu muuttaa, sanokoot tohtori ja\nsosialistit mitä tahansa.\n\n\n\n\nUudistusyritys.\n\n\nHän oli inhoten nähnyt, miten tytöt kasvatettiin tulevien miestensä\ntaloudenhoitajiksi. Siksi hän oli opetellut muuatta ammattia, joka voi\nelättää häntä elämän kaikissa olosuhteissa. Hän osasi tehdä kukkasia.\n\nMies oli tuskaisena nähnyt, miten tytöt istuivat ja odottivat,\nettä heidän tulevat miehensä pitäisivät huolen heistä; hän tahtoi\nnaida vapaan, itsenäisen naisen, joka osasi elättää itsensä; silloin\nnäkisi hän vaimossaan vertaisensa ja elontoverin, eikä vain\ntaloudenhoitajansa. Ja kohtalo tahtoi, että he kohtasivat toisensa.\nMies oli maalari, taiteilija, ja nainen teki, kuten sanottu, kukkasia,\nja Parisista olivat he saaneet nuo uudet aatteet.\n\nSepä oli aistikas avioliitto. He olivat vuokranneet kolme huonetta\nPassystä.\n\nAtelieri oli keskellä; herran huone toisella ja rouvan toisella\npuolella. He eivät tahtoneet käyttää yhteistä vuodetta; moista\nsikamaisuutta, jolla ei ollut vähintäkään vastinetta luonnossa, ja joka\nvain synnytti liiallisuutta ja vallattomuutta. Entä samassa huoneessa\nriisuutuminen, hui! Ei, kumpikin omassa huoneessaan, ja sitten yksi\npuolueeton huone, atelieri. Ei yhtään palvelijaa; sillä he toimittivat\nyhdessä kyökkiaskareet. Vain muuan vaimo, joka tuli aamuin ja illoin.\n\nSe oli hyvin suunniteltua, ja se oli aivan oikein ajateltu.\n\n-- Mutta kun saatte lapsia? -- kysyi epäilijä.\n\n-- Me emme lapsia saakaan!\n\nHm! Hekö eivät saisi lapsia!\n\nSe olisi ihastuttavaa! Mies meni joka aamu torille ja teki ostokset.\nSitten hän valmisti kahvin. Vaimo lakasi, laittoi kuntoon vuoteet ja\nsiivosi. Ja sitten ryhtyivät he töihinsä.\n\nKun he väsyivät siihen, niin puhelivat he hetken, antoivat toisilleen\npieniä neuvoja, nauroivat ja pitivät sangen hauskaa. Ja kun päivällisen\naika tuli, teki mies tulta ja vaimo huuhtoi vihannekset. Mies hääräsi\nvaimon juostessa ryytikauppaan, ja sitten vaimo valmisti pöydän\nmiehensä kantaessa ruokia siihen.\n\nMutta eivät he eläneet kuin sisarukset. He sanoivat joka ilta\ntoisilleen hyvää yötä ja sitten he menivät kumpikin huoneeseensa. Mutta\nsitten naputettiin rouvan ovelle ja silloin huudettiin: Sisään! Mutta\nvuode oli liian ahdas, eikä iloa kestänyt kauvan, vaan kumpikin heräsi\naamulla omassa vuoteessaan. Ja silloin naputettiin seinään.\n\n-- Huomenta tyttöseni! Miten voit tänään?\n\n-- Kiitos, sangen hyvin, miten voit itse? Joka aamu tuntui tapaaminen\naina uutuudelta, eikä se vanhentunut koskaan.\n\nJa iltasin läksivät he ulos yhdessä ja kohtasivat kansalaisiaan\nSyrachissa. Eikä rouva pelännyt tupakansavua, sillä ei hän ujostellut\nkoskaan.\n\nSe oli avioliiton ihanne, arvelivat toiset, eivätkä he olleet koskaan\nnähneet niin onnellista paria.\n\nMutta tytöllä oli vanhemmat, jotka asuivat sangen kaukana. Ja he\nkirjottivat ja kysyivät nimenomaan, eikö Liisalla ollut toivoa\nvieläkään, sillä he toivoivat niin mielellään saavansa lapsenlapsen.\nLiisan tuli muistaa, että avioliitto oli lasten vuoksi, eikä\nvanhempien. Liisa arveli tämän olevan sangen vanhanaikaisen\nmielipiteen. Mutta silloin kysyi äiti, oliko uusien aatteiden\ntarkotuksena hävittää ihmissuku sukupuuttoon. Sitä ei Liisa ollut\najatellut, eikä hän siitä suuria piitannutkaan. Hän oli onnellinen,\nsamoin hänen miehensä, ja nyt oli maailma vihdoinkin nähnyt onnellisen\navioliiton, ja sen vuoksi oli maailma kateellinen.\n\nMutta hauskaa heillä oli. Kumpikaan ei ollut toisensa herra, ja kassan\njakoivat he keskenään. Toisinaan ansaitsi mies enemmän, toisinaan\nrouva, mutta he tasasivat toisensa.\n\nEntä kun heidän syntymäpäivänsä oli! Silloin heräsi rouva siihen, että\ntuo vanha vaimo toi hänelle kukkavihon ja pienen kirjelapun maalattuine\nkukkasineen, ja silloin saattoi hän lukea: \"Rouva Kukannupulle\ntoivottaa onnea hänen maalarinsa, joka kutsuu hänet erinomaiselle\naamiaiselle huoneeseensa -- nyt heti!\" Ja sitten naputettiin herran\novelle ja sitten -- sisään! Ja he söivät aamiaista miehen vuoteessa ja\nakka jäi sinne koko iltapäiväksi. Se oli ihastuttavaa! Eikä se koskaan\ntuntunut vanhalta. Sillä sitä kesti kaksi vuotta. Ja kaikki ennustivat\nväärin. Sellaisen tuli avioliiton olla.\n\nMutta sitten tapahtui niin, että rouva sairastui. Hän uskoi sen\ntapettien syyksi, mutta mies arveli bakterien. Niin, varmasti olivat\nbakterit syylliset.\n\nMutta jotakin oli myös epäkunnossa. Kaikki ei ollut kuin sen olisi\ntullut olla. Varmaankin se oli vilustuminen. Ja sitten tuli rouva niin\nlihavaksi. Hän oli mahtanut saada kasvin, josta saatiin lukea niin\npaljon. Niin, varmaankin se oli kasvi. Ja sitten meni rouva lääkäriin.\nJa kotiin tullessaan hän itki. Se oli tosiaankin pieni kasvi, mutta\nsellainen, joka pyrki päivänvaloon aikanaan ja tahtoi kukoistaa ja\nkantaa hedelmiä sekin!\n\nMies ei itkenyt. Hän piti sitä oivallisena, ja sitten läksi tuo lurjus\nkerskumaan sitä Syrachiin. Mutta rouva itki taasen. Miten oli heidän\nkeskinäinen suhteensa nyt muuttuva? Ei hän enää voinut ansaita rahaa\ntyöllään, ja hänen oli syötävä miehensä leipää. Ja sitten oli heidän\nhankittava palvelijatar. Huh, niitä palvelijattaria!\n\nVälttämättömyys oli ajanut karille kaikki suunnitelmat, mietiskelyt ja\nennustukset.\n\nMutta rouvan äiti kirjotti leimuavan onnentoivotuskirjeen ja toisti\nkerran toisensa jälkeen, että Jumala oli luonut avioliiton lasten\ntähden, vanhempain ilo oli vain sivuseikka.\n\nAku vakuutti, ettei hän koskaan ajattele sitä, ettei rouvansa ansaitse\nmitään! Eikö hänellä ollut kyllin työtä hoitaessaan miehensä lasta,\neikö sekin ollut rahan arvoista! Eikö raha ole vain työtä! Hän siis\nmaksoi sillä lailla osansa. Mutta rouvan mieltä apeutti kauvan se, että\nhänen oli syötävä miehensä leipää; mutta kun pienoinen tuli, unohti hän\nkaikki. Ja hänestä tuli miehensä vaimo ja toveri kuin ennenkin, mutta\nhänestä tuli sitä paitsi miehensä lapsen äiti, ja sitä piti mies\nkaikista paraimpana.\n\n\n\n\nLuonnonesteitä.\n\n\nTyttö oli isänsä huolenpidon kautta saanut oppia kirjanpitoa, siinä\ntarkoituksessa, ettei hänen osakseen tulisi naisen tavallinen,\nsurullinen kohtalo: istua ja odottaa miestä.\n\nTyttö oli nyt ollut kirjurina rautatien tavaratoimistossa ja\ntunnustettiin kunnolliseksi kirjuriksi. Renkejä hän komensi niin että\nsitä oli hauska nähdä, ja edessäpäin hänellä oli kaunis tulevaisuus.\n\nSitten tuli viheriä metsästäjä metsäopistosta, ja sitten mentiin\nnaimisiin. Mutta lapsia ei tehtäsi. Siitä tulisi vaan henkinen\navioliitto sitä oikeata mallia, ja maailma saisi nähdä, että nainen oli\nsielullinen olento eikä mikään pelkkä naaras.\n\nPuolisot kohtasivat toisensa päivällisellä ja yöllä, ja se oli oikea\navioliitto, kahden sielun yhdistys, ja olihan se tosin ruumiittenkin,\nmutta siitä ei luonnollisesti puhuttu.\n\nEräänä päivänä kertoi rouva kotiin tullessaan, että työaika oli\nmuutettu. Valtiopäivät olivat määränneet Malmöseen tulemaan uusia\nyöjunia, ja hänen täytyi tästä lähtien olla virassa kello kuudesta\nyhdeksään iltasin. Se tekikin mutkan laskuihin. Mies taas ei voinut\ntulla kotiin mitenkään ennen kello kuutta. Se oli mahdotonta!\n\nNyt saivat he syödä päivällistä kumpikin yksin ja tapasivat toisensa\nvaan yöllä. Se oli miehen mielestä liian vähän. Ja kuinka ne illat\nolivat pitkiä!\n\nMies tuli hakemaan vaimoaan. Mutta hänestä ei ollut ensinkään hauskaa\nistua samalla paikalla tavaratoimistossa ja olla siinä renkien ja\nkantajien tölmittävänä. Aina hän oli tiellä. Ja kun hän joskus aikoi\nvähän jutustaa vaimonsa kanssa, tämän istuessa kynä korvan takana, niin\nsaattoi hän saada sellaisenkin huomautuksen että: ole nyt hiljaa vielä\nvähän aikaa!\n\nJa silloin kääntyivät rengit poispäin, mutta hän saattoi heidän\nselkäpuolestaan nähdä, että he virnistelivät.\n\nJoskus ilmotti joku kirjuri hänen läsnäolonsa lauseella: \"Rouvan mies\nodottaa rouvaa!\"\n\nJa \"rouvan mies\" ei kuulunut juuri mieluisalta.\n\nMutta eniten kiusotti häntä se, että hänen rouvallaan oli polvitoverina\ntyöpöydän ääressä nuorukainen, joka katseli hänen vaimoaan suoraan\nsilmiin ja joskus kumartui hänen olkapäänsä ylitse katsoakseen\npääkirjaan, niin että hänen leukansa kosketti rouvan rintaa!\n\nJa he puhuivat fakturoista ja sertifikateista ja asioista, mitkä\nsaattoivat merkitä mitä tahansa, sillä ei hän niistä mitään ymmärtänyt.\nHe seurustelivat keskenään hyvin tuttavallisesti ja näyttivät tuntevan\nparemmin toisensa ajatukset kuin mies ja vaimo. Ja sehän oli\nluonnollistakin kun kerran vaimo seurusteli sen iloisen nulkin kanssa\nenemmän kuin miehensä kanssa. Ja kun mies tahtoi puhua metsänhoidosta,\nvastasi vaimo aina tavaraliikenteellä, sillä suu puhuu sydämmen\nkyllyydestä. Mies alkoi yhä useammin arvella, että se ei sittenkään\nollut oikea henkinen avioliitto, sillä jos se sellainen olisi ollut,\nolisi hänen täytynyt olla tavaratoimistossa. Mutta nyt hän oli\nmetsänhoitolaitoksessa.\n\nEräänä päivänä, tai paremmin eräänä yönä sanoi vaimo, että hän aikoi\nlähteä seuraavana lauvantaina erääseen rautatieläisten kokoukseen, ja\nsen jälkeen illallisille. Mies kuuli tämän esityksen mielipahalla.\n\n-- Lähdetkö sinä tosiaankin? -- kysyi mies kaikessa\nyksinkertaisuudessaan.\n\n-- Mikä kysymys?\n\n-- Niin, mutta sinähän olet ainoa nainen niin monien miesten seurassa,\nja kun miehet ovat juovuksissa, käyvät he raaoiksi!\n\n-- No mutta menethän sinäkin opettajakokouksiin ilman minua?\n\n-- Niin kyllä, mutta en yksin suurempaan naisseuraan!\n\nMiehet ja naisethan olivat yhdenarvoisia, ja erittäin kummastutti\nvaimoa se, että _mies_, joka aina oli saarnannut naisen vapauttamista,\nsaattoi vastustaa hänen lähtemistään!\n\nMies kyllä myönsi, että ne olivat vanhoja ennakkoluuloja hänen\npäässään, hän myönsi että vaimo oli oikeassa ja _hän itse_ väärässä,\nmutta siitä huolimatta pyysi hän vaimoaan jäämään pois tuolta matkalta;\nse tuntui hänestä niin vastenmieliseltä! Hän ei voinut päästä siitä\ntunteesta irti!\n\n-- Se oli epäjohdonmukaisuutta!\n\n-- Niin, se oli kyllä epäjohdonmukaisuutta, mutta tarvittiinpa varmaan\nkymmenenkin sukupolvea, jotta yksilöt samasta tunteesta vapautuisivat!\n\n-- Niin, mutta sitten ei saanut mieskään enää mennä opettajakokouksiin!\n\n-- Suhde ei ollut sama, sillä siellä oli vaan miehiä! Ei se olisi\nmitään että hän meni yksin pois, ilman miestään, vaan se, että vaimo\nmeni yksin niin suureen miesseuraan.\n\n-- Hän ei tulisi olemaan yksin, sillä rahastonhoitajan rouva tulisi\nkanssa mukaan ollakseen...\n\n-- Mitä?\n\n-- Rahastonhoitajan rouva!\n\n-- No ehkäpä mies sitten sai tulla mukaan sillä oikeudella että hän oli\n\"rouvan mies!\"\n\n-- Oh! Tahtoisiko hän tosiaankin nöyryyttää itsensä sillä lailla ja\nkulkea kintereillä!\n\n-- Kyllä, hän tahtoi nöyryyttää itsensä.\n\n-- Oliko hän mustasukkainen?\n\nOli kyllä! Hän pelkäsi, että jotakin voisi tulla heidän välilleen.\n\n-- Hyi! Mies oli mustasukkainen, mikä loukkaus! Mikä häväistys, mikä\nepäluulo. Mitä mies ajattelikaan hänestä?\n\n-- Kaikkein parasta! Hän tahtoi sen näyttää vaimolle, ja siitä syystä\nsai tämä mennä, yksin!\n\n-- Jaha, hän sai tosiaankin sen kunnian, että sai luvan lähteä ulos\nyksin. Mikä armollisuus.\n\nVaimo meni! Ja tuli kotiin aamulla! Hänen täytyi herättää mies ja\nkertoa kuinka hauskaa heillä oli ollut! Ja kuinka sen kuuleminen\nhuvittikaan miestä! He olivat pitäneet puheita hänen vaimolleen,\nlaulaneet kuorossa ja tanssineet.\n\n-- Kuinka oli vaimo sitten tullut kotiin?\n\n-- Herra Nulkki oli saattanut häntä portille.\n\n-- Olisipa tosiaankin ollut hauskaa jos joku miehen tuttavista olisi\nnähnyt hänen rouvansa kulkevan käsikoukkua herra Nulkin kanssa kello\nkolme aamulla.\n\n-- Mitä se tekisi? Oliko vaimolla huono maine?\n\n-- Ei vielä, mutta hän voisi sen saada!\n\n-- Kaikkia vielä! Mies oli vaan mustasukkainen, ja mikä pahinta,\nkateellinen. Hän ei suonut vaimolleen mitään huvia. Niin, sellaista oli\nolla naimisissa! Kun poissa kotoa ollessa oli vähänkin hauskaa, sai\nkotiin palatessa taas nuhteita! Hyi kuinka tyhmää avioliitto sentään\noli! Ja oliko tämä edes mikään avioliitto! He tapasivat toisensa vaan\nyöllä kuin muukin naimakansa. Ja miehet olivat kaikki samallaisia.\nKohteliaita kyllä ennen häitä, mutta sitten, sitten! Ja mies oli aivan\nsamallainen kuin kaikki muutkin miehet. Hän katsoi omistavansa vaimon\nja voivansa kokonaan tätä hallita! -- Mies luuli, että he kerran olivat\nuskoneet saavansa omistaa toinen toisensa, mutta hän oli erehtynyt.\nVaimo se omisti hänet, niinkuin omistetaan koira, josta aina saa olla\nvarma. Oliko mies muuta kuin vaimon vahtimestari, joka sai iltasin\nhakea hänet virastosta, oliko hän muuta kuin \"rouvan mies?\" Mutta\ntahtoiko vaimo olla miehen rouva? Oliko se yhdenvertaisuutta.\n\n-- Vaimo ei ollut tullut kotiin saadakseen riidellä. Hän tahtoi aina\nolla miehensä rouva, ja mies olisi aina hänen pieni miehensä.\n\n-- Champagne vaikuttaa! -- ajatteli mies ja kääntyi seinään päin.\n\nVaimo itki ja pyysi miestään olemaan oikeamielinen ... ja suomaan\nanteeksi hänelle.\n\nMies kääriytyi peitteeseen.\n\nVaimo kysyi vielä kerran, eikö mies tahtoisi olla ... eikö mies\ntahtoisi, että hän olisi hänen rouvansa?\n\n-- Kyllä, tahtoihan mies! Mutta hänellä oli eilen illalla niin kauhean\nikävä ettei hän enää koskaan soisi elävänsä sellaista iltaa.\n\n-- Niin, mutta unohtakaamme se nyt!\n\nJa he unohtivatkin sen, ja vaimo oli jälleen miehensä pikku rouva.\n\nKun viheriä metsästäjä seuraavana iltana tuli taas hakemaan rouvaansa,\noli tämä varastohuoneessa, mies jäi yksin konttoriin ja istuutui\nvaimonsa tuolille. Avautuu muuan lasiovi ja herra Nulkki kysyy:\n\n-- Annikki! Oletko siellä?\n\n-- Ei, se oli hänen miehensä!\n\nMies nousi ja lähti matkaansa. Herra Nulkki kutsui hänen Annaansa\nAnnikiksi ja sinuksi! Annikki!\n\nSe oli jo liikaa.\n\nKotiintuloa vietettiin suurella riidalla, jolloin viheriä metsästäjä\ntuli selvästi huomaamaan, että hänen oppinsa naisen vapauttamisesta oli\npelkkää teeskentelyä koskapa hän ei olisi sallinut vaimonsa kutsuvan\nsinuksi tovereitaan.\n\nPahinta oli se, että mies itse tunnusti teoriansa valheeksi!\n\n-- Se ei ollut tarkotus! Mieskö muuttaisi mielipidettään? Mitä?\n\n-- Niin, herraparatkoon! Mielipiteitten täytyi muuttua todellisuuden\nmukaan, mikä oli niin muuttunut sekin! Mutta jos hän ennen oli uskonut\nhenkiseen avioliittoon, niin nyt ei hän uskonut avioliittoon\nlaisinkaan. Sehän oli edistystä juureviin parannuksiin päin! Ja mitä\ntaas tuli siihen avioliiton henkiseen puoleen, niin oli rouva\nhenkisesti avioliitossa enemmän herra Nulkin kanssa, jonka kanssa hän\npäivän pitkään vaihtoi ajatuksia tavaraliikenteestä, kuin hänen\nkanssaan, jonka metsänhoidosta rouva ei ensinkään ollut innostunut!\nOliko sitten heidän avioliittonsa niin henkistä? Oliko se tosiaankin\nniin henkistä?\n\n-- Ei, ei nyt enää! Heidän rakkautensa oli kuollut. Mies oli sen\ntappanut hylätessään heidän suuren uskonsa, uskon ... naisen\nvapautukseen!\n\nSuhde kävi yhä vaikeammaksi, ja viheriä metsästäjä haki henkisiä\navioliittoja metsänhoitajien seurassa ja hylkäsi koko tavaraliikenteen,\njota koskaan ei ollut ymmärtänyt.\n\n-- Sinä et ymmärrä minua, -- sanoi rouva usein!\n\n-- Ei, en ole sitä oppinut, -- sanoi mies. Eräänä yönä, tai paremmin\neräänä aamuna sanoi mies aikovansa lähteä kasvitieteelliselle retkelle\nmuutaman naisopiston oppilaitten kanssa. Hän oli opettajana eräässä\nnaisopistossa.\n\n-- Oh! Eikä mies ollut siitä ennen puhunut mitään! Olivat kenties jo\nsuuriakin tyttöjä?\n\n-- Mahdottomia! Kuudentoistavuotiaasta kahteenkymmeneen asti.\n\n-- Hm!... Se oli kai aamupäivällä?\n\n-- Ei, iltapäivällä! Ja sitten piti heidän mennä pienille illallisille\nLidingöbrolle?\n\n-- Hm! Opettajatar oli kai mukana?\n\n-- Ei! Mutta hän luotti niin täydellisesti metsäherraan kun tämä oli\nnaimisissa! Katsos, joskus on mukavaakin olla naimisissa.\n\nSeuraavana päivänä oli rouva sairas. Oliko miehellä tosiaankin sydäntä\njättää vaimonsa kotiin?\n\n-- Virka ennen muuta! Oliko rouva hyvinkin sairas?\n\nAh, niin kauheasti!\n\nLähetettiin hakemaan lääkäriä rouvan vastustelemista huolimatta.\nLääkäri selitti sairauden aivan vaarattomaksi, mies kyllä saisi mennä!\n\nJa vasta tuossa aamupuoleen tuli viheriä metsästäjä kotiin! Hei, kuinka\nhän oli iloinen! Ja hauskaa heillä oli ollut, saakelin hauskaa!\nSellaista päivää ei hänellä ollut moniin, moniin aikoihin!\n\nJa nyt se repesi: Huhuhuhu! Se taistelu oli tosiaankin rouvalle liian\nankara! Ja valallaan täytyi miehen vakuuttaa ei koskaan muita kuin\nrouvaansa rakastavansa! Ei koskaan!\n\nRouva sai hermokohtauksen, ja viinietikkaa haettiin!\n\nMies oli liian jalomielinen kertoakseen yksityisseikkoja illallisilta\nLidingöbrolla, mutta ei hän voinut olla koskettamatta vanhaa vertausta\nomasta koiranasemastaan, ja hän rohkeni kiinnittää vaimon huomiota\nsiihen seikkaan, että rakkauskäsitteeseen sisältyy omistusoikeus --\nmyöskin naisen puolelta. Ja mitä rouva sitten oikeastaan itki? Samaa\nminkä johdosta mies kiroili silloin kun vaimo oli liesussa\nkahdenkymmenen miehen kanssa! Pelkäsikö hän menettävänsä miehen! Mutta\nkadottaahan voidaan vaan se mikä omistetaan! Omistetaan!\n\nJa sillä tavalla sitten taas elää repostettiin, paikkaamalla. Mutta\ntavaratoimisto ja tyttöopisto leikkasivat saksillaan sen mitä kokoon\nsaatiin harkituksi, eikä se ollut mikään sopusointuinen avioliitto.\n\nMutta hei! Yhtäkkiä tuli rouva sairaaksi. Hän oli varmaan nostanut\nvarastohuoneessa liian kovasti jotakin esinettä. Hän oli niin innokas,\neikä voinut sietää renkien kuhnailua. Hän tahtoi usein tarttua kiinni\nomin käsin. Vatsassa oli vika! Siellä tuntui vähän kovalta, selitti\nkätilö.\n\nJa niin oli asia valmis! Ja kuinka rouva olikaan suuttunut! Kiukuissaan\nmiehelle, joka varmaankin koiruuksissaan oli sen tehnyt! Kuinka nyt\nkävisi vaimon ja hänen tulevaisuutensa? Heidän täytyi jättää lapsi\njohonkin lastenseimeen. Niin oli tehnyt Rousseaukin. Hän oli tosin\nvähän hassahtanut mies, mutta tässä kohdassa hän oli oikeassa.\n\nJa niitä oikkuja sitten! Metsäherran täytyi heti lopettaa opetuksensa\ntyttökoulussa, ihan heti.\n\nMutta pahinta oli se, ettei rouva voinut enää mennä varastohuoneeseen.\nHän sai vaan istua ja kirjottaa konttorissa. Ja kaikkein pahinta oli\nse, että hänelle annettiin konttorissa avustaja, jonka salainen tehtävä\noli tulla hänen sijaansa, kun hän joutuisi lapsivuoteeseen.\n\nEivätkä työtoveritkaan enää olleet entisenlaisia. Ja rengit\nirvistelivät. Hui, hän olisi tahtonut näkymättömiin kätkeä häpeänsä.\nMieluummin sulkeutua kotiin ja keittää siellä ruokaa kuin kulkea täällä\nihmisten ihmeenä. Voi, mitkä ennakkoluulojen kuilut ammottavatkaan,\nmiesten petollisissa sydämmissä.\n\nViimeisenä kuukautena otti rouva virastosta lomaa. Hän ei jaksanut\nkulkea Ladugårdslandetiin ja sieltä pois neljästi päivässä. Ja sitten\ntuli hänelle nälkä keskellä aamupäivää ja täytyi lähettää hakemaan\nvoileipiä. Joskus oli hän pahoinvoipakin ja oli käytävä vuoteeseen.\nMinkälaista elämää! Mikä surullinen kohtalo sentään olikaan tullut\nnaisen osaksi! Ja sitten syntyi pienokainen!\n\n-- Lähetetäänkö se lastenseimeen? -- kysyi metsäherra.\n\n-- Voi, eikö hänellä ollut sydäntä?\n\n-- Olipa niinkin.\n\nJa pienokainen jäi kotiin!\n\nMutta sitten tuli liikennehallituksesta hyvin kohtelias kirje, jossa\nkysyttiin pikkurouvan vointia!\n\nRouva voi hyvin ja tulisi toimeensa jo ylihuomenna. Hän oli vielä\nheikko ja ajoi siitä syystä toimistoon hevosella. Mutta hänen täytyi\nlähettää juoksupoika kotiin kysymään pikkuruisen vointia, aluksi pari\nkertaa päivässä, sitten joka toinen tunti. Ja saatuaan kuulla lapsen\nitkeneen tuli hän vallan kiihkoihinsa ja juoksi kotiin. Mutta avustaja\noli aina saatavissa. Hallitus oli hyvin kohtelias eikä puhunut mitään.\n\nEräänä päivänä huomasi rouva imettäjän ehtyneen, eikä se hylky vielä\nsitä edes ilmottanut, tietysti pelosta menettää paikkansa. Täytyi taas\npyytää lomaa jotta ehti hakemaan uutta imettäjää! Oh! Kaikki ne olivat\nsamallaisia. Ei mitään kiintymystä toisten lapsiin, raakoja ja\nitsekkäitä olivat vaan. Eikä niihin koskaan voinut luottaa!\n\n-- Ei, -- sanoi mies, -- siinä tapauksessa voi luottaa vaan itseensä!\n\n-- Sinä kai tarkotat, että minun pitäisi jättää paikkani.\n\n-- Minun puolestani saat tehdä mitä tahdot!\n\n-- Ja tulla sinun orjattareksesi!\n\n-- Ei, sitä en ollenkaan tarkota!\n\nPikkulapsi tuli kipeäksi kuten kaikki pienet lapset tulevat. Se alkoi\nsaada hampaita! Lomaa otti rouva lomalta päästyään! Pikkuinen sai\nhammaspolton! Piti kiikuttaa kehtoa yöllä, mennä virastoon päivällä,\nunisena, väsyneen, levottomana, ja sitten taas lomaa. Viheriä\nmetsästäjä oli hyvä, kanniskeli yökaudet itkevää lasta, mutta ei\npuhunut sanaakaan rouvan virasta.\n\nMutta rouva tunsi miehensä ajatukset. Mies vaan tyynesti odotti rouvan\nlopultakin jäävän kotiin; mutta hän oli petollinen ja vaikeni\nsentähden! Kuinka miehet sentään ovat petollisia! Hän vihasi nyt\nmiestään ja olisi mieluummin tappanut itsensä kuin luopunut virastaan\nja jäänyt miehensä orjattareksi!\n\nMetsäherra oli nyt kokonaan heittänyt kaiken toivonsa naisen\nvapauttamisesta luonnonlaeista, _nykyisissä olosuhteissa_, lisäsi hän,\nälykkäästi kyllä.\n\nKun lapsi oli viidenkuukautias, oli rouva taas raskas. Herra Jumala\nsentään!\n\n-- Niin, kas kun se kerran alkaa, niin on paha itse irti!\n\nMetsäherran täytyi uudelleen ruveta opettamaan tyttökoulussa, ansion\ntähden, ja nyt -- nyt laski rouva aseensa!\n\n-- Nyt olen sinun orjattaresi, -- huokasi hän, palatessaan virastosta,\njosta oli saanut eron, -- nyt olen orjattaresi.\n\nSiitä huolimatta vallitsee rouva taloa ja mies jättää joka pennin hänen\nhuostaansa. Halutessaan ostaa sigarrin, pitää hän ensin pitkän puheen\nennenkuin uskaltaa esittää itse asian. Vaimo ei koskaan kiellä, mutta\nmiehestä on sentään vähän kiusallista kerjätä joka penniä. Ja\nkollegioissa hän saa istua, mutta ei illallisilla, ja päättyneet ovat\nmyöskin kasvitieteelliset ulkoilmaretkeilyt tyttöjen kanssa!\n\nEikä hän sitä erityisesti kaipaakaan, sillä hänen mielestään on\nhauskinta leikkiä lapsen kanssa!\n\nToverit sanovat hänen olevan tohvelin alla, mutta sille hän vaan\nhymyilee, ja sanoo sen sillä tavalla parhaiten menestyvän, sillä hänen\nvaimonsa on niin älykäs ja hyvä nainen.\n\nMutta vaimo väittää yhä olevansa miehensä orjatar, ja se hän onkin, ja\nse onkin hänen ainoa lohdutuksensa surkeudessa, pikku raukka!\n\n\n\n\nFenix-lintu.\n\n\nMansikka-aikana näki hän tytön ensikerran pappilassa. Paljo hän oli\ntyttöjä ennenkin nähnyt mutta tämän nähdessään tiesi hän että se oli\nhänen tyttönsä. Mutta ei hän uskaltanut mitään sanoa, ja tyttö hymyili,\nsillä poika oli vasta lyseolainen. Mutta hän palasi ylioppilaana. Ja\nsilloin kietoi hän kätensä tytön vyötäisille ja suuteli häntä.\n\nTyttö oli neljäntoistavuotias nainen. Korkeina kohosivat hänen\ntäyteläiset rintansa, aivan kuin varroten pieniä, ahneita turpasia ja\npieniä kiinnitarraavia kätösiä, joustavaa oli hänen astuntansa, ja\nlanteitten soudanta sellainen kuin voisi hän kantaa paria pienokaista\nsydämmensä alla koska tahansa. Hänen hiuksensa olivat heleänkeltaiset\nkuin puhdistettu hunaja ja vesihuurun tavoin ne kaarehtivat hänen\notsansa ympärillä. Silmistä säihkyi tuli, ja hipiä oli raikas, ja\npehmeä kuin hansikkaan nahka. He olivat kihloissa ja suutelivat\ntoisiaan kuin linnut puutarhassa lehmuksen alla, metsässä, ja elämä\naukeni heidän eteensä kuin aurinkoinen, täysiheinäinen niitty. Mutta\npojan täytyi ottaa tutkinto, vuoritutkinto, ja se kesti\nulkomaanmatkoineen kymmenen vuotta! Kymmenen vuotta!\n\nJa sitten matkusti poika Upsalaan! Kesäksi palasi hän taas pappilaan,\nja tyttö oli aina yhtä suloinen. Kolme kertaa tuli poika sillä tavalla,\nmutta neljännellä kertaa oli tyttö kalpea. Hänellä oli pieniä, punaisia\njuovia sieramissa ja povi oli laskeutunut. Kun kesä tuli kuudennen\nkerran, otti tyttö rautaa, seitsemäntenä kesänä matkusti hän\nkylpylaitokseen. Kahdeksantena oli hän hermostunut ja kärsi\nhammassärkyä. Tukka oli kadottanut loisteensa, ääni käynyt teräväksi,\nnenään ilmestynyt pieniä, mustia pilkkuja, povi poissa kokonaan, käynti\nlaahustavaa ja posket lontossa. Talvella sai hän hermokuumeen ja tukka\noli leikattava. Kun se uudelleen kasvoi, oli se tuhkanvärinen. Poika\noli rakastunut vaaleaveriseen, neljätoistavuotiaaseen tyttöön, hän ei\nvoinut sietää tummia, ja hän nai kaksikymmentäneljävuotiaan tytön,\njonka tukka oli tuhkanharmaa, ja joka ei tahtonut olla häissään\navokauloin.\n\nMutta mies rakasti häntä siitä huolimatta. Hänen rakkautensa ei ollut\nniin myrskyistä kuin ennen, mutta se oli vakavaa ja tyyntä, ja pienessä\nvuoristokaupungissa ei mikään häirinnyt heidän onneansa. Vaimo sai\nkaksi poikaa perätysten, mutta mies tahtoi niin mielellään tyttöä. Ja\ntulikin sitten vaaleaverinen tyttö.\n\nJa siitä tuli isän silmäterä. Tyttö kasvoi ja tuli äitinsä näköiseksi.\nHän tuli seitsemänvuotiaaksi, ja kahdeksanvuotiaana hän oli täydellisesti\nsamannäköinen kuin äitinsä oli ollut siinä ijässä. Eikä isä muuta\njoutunut tekemäänkään kuin puuhailemaan tyttärensä kanssa, kun vaan\nvähänkin sai joutoaikaa. Äiti oli saanut talousaskareita suorittaessaan\nkarkeat kädet. Nenä oli madonsyömä ja ohimot kuopallaan. Hänen\nvartalonsa kävi kumaraiseksi muurin luona seisomisesta. Ja isä ja äiti\ntapasivat toisensa vaan aterioidessa ja yöllä. Eivät he koskaan\nriidelleet, mutta ei se ollut sellaista kuin ennen.\n\nMutta tytär oli isän ilona. Olisipa melkein voinut sanoa, että isä oli\nrakastunut tyttäreensä. Hänestä tuntui siltä kuin olisi tyttäressä\njälleen syntynyt äiti, ja kun hän jälleen saisi nähdä tyttäressään sen\nnäyn, minkä niin pian oli menettänyt silmistään. Isä melkein kainosteli\ntytärtään, eikä koskaan mennyt huoneeseen tyttären pukeutuessa. Hän\nepäjumaloitsi tytärtään.\n\nEräänä aamuna jäi tytär vuoteeseen eikä tahtonut nousta ylös. Äiti\nluuli tytärtä vaan koulukipeäksi, mutta isä lähetti noutamaan lääkäriä.\nKuolonenkeli oli tullut tervehtimään; sairaus oli kurkkumätää. Toisen\nvanhemmista täytyi paeta toisten lasten kanssa. Isä ei tahtonut paeta.\nÄidin täytyi muuttaa kaupunkiin toisten lasten kanssa, ja isä jäi\nkotiin sairaan luo. Ja siellä hänen tyttärensä nyt makasi! Tulikiveä\npoltettiin niin että kultaukset taulunkehyksissä mustenivat ja samoin\nhopeakalut ruokakaapissa! Isä oli epätoivoissaan, kulkiessaan yksin\ntyhjissä huoneissa, ja kun hän yöllä makasi yksin suuressa vuoteessa,\ntuntui hänestä siltä kuin olisi hän leski. Isä osti leikkikaluja\npienokaiselle, ja tyttö hymyili leikkiessään Kasperia vuoteen reunalla,\nja hän kysyi äitiään ja sisariaan.\n\nJa isä meni äidin asunnon luo, nyökäytti päätään ylös ikkunaan äidille\nja heitti lentosuukkosia lapsille. Ja äiti sähkötti punasilla ja\nsinisillä paperipalasilla ikkunaruudulla.\n\nMutta eräänä päivänä ei pikkutyttö enää tahtonut leikkiä Kasperia, eikä\nhän enää hymyillytkään. Ei voinut enää puhuakaan. Kuolema tuli, tuli\npitkine rystöisine käsineen ja tukahutti hänet. Mutta taistelu oli\nkova.\n\nSilloin tuli äiti sinne! Ja omatunto nuhteli siitä, että hän oli\njättänyt lapsensa. Talossa oli suuri valitus ja suuri hätä.\n\nJa kun lääkäri tahtoi avata pienen ruumiin, niin ei isä olisi sitä\nsallinut. He eivät saisi tehdä veitsellään pahaa hänen tyttärelleen;\nsillä ei hän isälle ollut vielä kuollut. Mutta ruumiinavauksen täytyi\ntapahtua. Ja silloin tahtoi isä lyödä ja purra lääkäriä.\n\nMutta pienokaisen haudalle rakennutti isä patsaan ja kävi haudalla joka\npäivä koko vuoden. Toisena vuonna harvemmin. Työ oli raskas ja aikaa\nvähän. Vuodet alkoivat painostaa, askeleet kävivät raskaammiksi ja\nsurun haava kasvoi umpeen. Joskus hävetti häntä se, ettei hän\nkatkerammin surrut, mutta sitten hän sen unohti. Hän sai vielä kaksi\ntytärtä, mutta se ei ollut sama; ei sitä ensimmäistä voinut mikään\nkorvata.\n\nElämä oli ankaraa, kultaus oli huomaamatta kulunut siitä nuoresta\nnaisesta, joka kerran oli sellainen -- ettei maanpäällä toista. Kultaus\noli myöskin kulunut kerran niin loistavasta pesästäkin. Lapset olivat\ntehneet lommoja rouvan hopeaiseen kihlajaislahjakalustoon, kolhineet\nvuoteen ja potkineet tuolinjalkoja. Täyte pistihe näkyviin sohvan\nrikkiöimistä, eikä pianoa oltu avattu moniin vuosiin. Laulu oli\nvaiennut lasten kirkunan tieltä, ja äänet olivat tulleet koviksi.\nHyväilysanat oli pantu pois kuin lastenvaatteet, ja hyväilyjen siassa\noli nyt hierontaa. Alettiin vanheta ja väsyä. Isä ei ollut enää\npolvillaan äidin edessä, vaan istui kuluneessa nojatuolissaan ja antoi\näidin hakea tulitikkuja kun tarvitsi piippuunsa valkeata. Oltiin\nvanhoja!\n\nSitten kuoli äiti, isän ollessa viidenkymmenvuotiaana. Mutta silloin\nvirisi eloon kaikki se vanha. Kun vaimon murtunut ja kuolinkamppailujen\nrumentama ruumis kätkettiin maan poveen, silloin heräsi eloon nuoren\nneljäntoistavuotiaan tytön muisto. Silloin suri mies sitä minkä hän oli\nmenettänyt jo niin kauvan sitten, ja kaipauksen mukana seurasi katumus.\nMutta ei isä ollut koskaan ollut paha vanhallekaan äidille, ja sille\nsamallehan hän oli ollut uskollinen, sitä samaa holhonnut ja hänen\neteensä polvistunut kun äiti oli neljäntoistavuotiaana pappilassa. Ja\nrehellisesti sanoakseen kaipasikin hän juuri etupäässä sitä nuorta\ntyttöä, vaikka kaipauksessa oli myöskin osansa vanhan äidin hyvää\nruokaa ja ehtymätöntä huolenpitoa, mutta se oli kuitenkin toista.\n\nMutta tämän tapauksen jälkeen oli isä hellempi lapsilleen.\nMuutamat olivat jo lentäneet ulos pesästä, toiset olivat vielä\nsiellä. Kokonaisen vuoden vaivattuaan ystäviään vaimonsa elämän\nyksityisseikoilla, tapahtui äkkiä jotain merkillistä. Hän sai äkkiä\nnähdä erään nuoren kultakiharaisen tytön, joka oli vallan samannäköinen\nkuin hänen vaimonsa neljäntoistavuotiaana. Hän piti sitä kuin\njonkinlaisena merkkinä lempeältä taivaalta, joka vihdoinkin tahtoi\nhänelle antaa sen ensimmäisen. Mies rakastui tyttöön kun tämä oli niin\nsen ensimmäisen näköinen. Ja niin meni hän uusiin naimisiin. Nyt oli\nhän siis saanut sen. Mutta lapset, varsinkin tytöt, osottivat nuorelle\näitipuolelleen nurjaa mieltä, heitä hävetti katsoa häntä, heidän\nmielestään oli suhteessa jotakin likaista, että isä oli uskoton heidän\näidilleen. Ja sitten joutuivat he pois kodista, ulos avaraan maailmaan!\n\nMies oli onnellinen! Ja oli ylpeä siitä, että nuori tyttö suostui\nhäneen.\n\n-- Jälkiniittoa vaan! -- sanoivat hänen vanhat ystävänsä.\n\nVuoden päästä sai rouva pikkuisen. Isä oli tottumaton lapsenporuun ja\nhalusi nukkua yönsä. Hän muutti huoneisiinsa kokonaan, mutta rouva\nitki. Isän mielestä olivat naiset niin aina kintereillä. Nuori rouva\noli mustasukkainen edelliselle rouvalle. Mies oli nimittäin, heidän\nkihloissa ollessaan, ajattelemattomasti kyllä sanonut, että rouva\nmuistutti muodoltaan suuresti hänen ensimmäistä rouvaansa. Ja sitten\noli rouva saanut lukea heidän rakkaudenkirjeensä. Nyt enemmän yksin\nollessaan muistui rouvan mieleen kaikki. Niinpä hän muisteli perineensä\nkaikki hyväilynimensäkin vaan siltä edelliseltä ja olevansa siten vaan\njonkinlaisena sijaisena. Se kiusasi häntä, ja hän teki kaikki, kaikki\nmahdolliset tyhmyydetkin, voittaakseen miehen itselleen vaan oman\nitsensä tähden. Tämä väsytti miestä. Ja kun hän yksinäisyydessä teki\nvertailuja, joutui uusi rouva koko paljon häviölle. Tämä ei ollut niin\nlempeä kuin se edellinen, ja tämä kiihotti hänen hermojaan. Sitäpaitsi\nalkoi hän kaivata lapsiakin, jotka hän oli ajanut ulos pesästä. Tuli\nsitten vielä pahoja uniakin, ja mies luuli olleensa uskoton edelliselle\nvaimolleen.\n\nEi ollut kotona enää hauskaa. Se oli tyhmää mikä oli tehty, ja se olisi\nvoitu jättää tekemättä.\n\nSitten alkoi mies kulkea ravintoloissa. Mutta silloin raivostui rouva.\nMies oli pettänyt hänet. Hän oli vanha haikara, mutta varokoon itseään.\nSellaisen _vanhan_ toverin ei ollut hyvä jättää _nuorta_ rouvaansa\nyksin, se saattoi olla vaarallista!\n\n-- Vanha? Oliko hän vanha? Sepä saatiin nähdä.\n\nJa sitten muuttivat he taas yhdessä asumaan. Mutta elämä tuli silloin\nseitsemän kertaa pahemmaksi. Mies ei tahtonut auttaa yöllä lapsen\nkiikuttamisessa ja aina pienokaisen täytyi olla lapsihuoneessa! Ei,\nsillä lailla ei mies ollut menetellyt sen _ensimmäisen_ lasten kanssa.\n\nMies väsyi ja kiusaantui kokonaan. Kahdesti oli hän luullut näkevänsä\nfenix-linnun kohoavan sen neljäntoistavuotiaan tuhasta, ensin\ntyttäressä, sitten toisessa vaimossa, mutta hänen sielussaan eli nyt\nvaan se ensimmäinen, se pappilan pikkutyttö, mansikka-ajalla, lehmuksen\nalla, metsässä, se jota hän ei koskaan saanut; mutta nyt, hänen\naurinkonsa laskiessa mailleen ja päivien lyhetessä, nyt näki hän\nsynkkinä hetkinään vaan kuvan \"vanhasta äidistä\", joka oli hyvä häntä\nja lapsia kohtaan, joka ei koskaan riidellyt, joka oli ruma, joka\nseisoi keittiössä, joka korjasi poikien nahkahousut ja tyttöjen hameet;\nja kun hänen voitonhuumauksensa oli haihtunut, ja hän näki kirkkaasti,\nniin ihmetellen ajatteli hän, että eikö vanha äiti sentään ollutkin\nse oikea fenix-lintu, joka nousi niin kauniina ja tyynenä sen\nneljäntoistavuotiaan tuhkasta, munittuaan munansa ja nypittyään untuvat\nrinnastaan poikasilleen ja elätettyään niitä verellään kuolemaansa\nsaakka!\n\nKauvan hän sitä ihmetteli, ja kun hän vihdoin laski väsyneen päänsä\npatjoille ei enää koskaan noustakseen, silloin oli hän varma siitä.\n\n\n\n"]