[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3nlyLN9k37SBQUchovK_KbypU3s1QSXu3b6lasbRkuw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},765,"Tunnustuksia","Rousseau, Jean-Jacques",1712,1778,"765-rousseau-jean-jacques-tunnustuksia","765__Rousseau_Jean-Jacques__Tunnustuksia",null,"muistelmat",[],[],"fi",1782,1938,87702,588422,true,[],[],[],"Rousseaun omaelämäkerrallinen teos on suorasukainen kuvaus filosofin elämänvaiheista, ajatuksista ja tunteista lapsuudesta aikuisuuteen. Valikoima sisältää otteita, joissa hän käsittelee muun muassa kasvatustaan, vaelluksiaan ja sisäistä kehitystään.","Jean-Jacques Rousseaun 'Tunnustuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 765. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","TUNNUSTUKSIA\n\nValikoima otteita\n\n\nKirj.\n\nJEAN-JACQUES ROUSSEAU\n\n\nSuomentanut Edwin Hagfors\n\n\n\nGummerus, Jyväskylä, 1938.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen kirja (1712-1728):\n\nTeoksen tarkoitus. -- Tekijän syntymä, vanhemmat ja lähimmät omaiset.\n-- Muistoja varhaisimmasta lapsuudesta. -- Kasvatus kodissa; lapsen\nluonnonlaatu. -- Rousseau Bosseyssa pastori Lambercier'n opetettavana;\nsiellä saadun kasvatuksen vaikutus. -- Paluu Geneveen ja seuraavat\nvuodet siellä; silloisten elämysten psykologiset vaikutukset. --\nKarkaaminen Genevestä; R. kohtalostaan.\n\nToinen kirja (1728):\n\nKuljeskelua Geneven ympäristössä ja tulo Annecyhin rouva de Warensin\nluo. -- Rouva de W. Rousseaun kuvaamana. -- Ensi kohtaamisen R:hon\ntekemä vaikutus. -- Tulevaisuudentuuma; matka Torinoon ja olo siellä\nkatekumeenien turvakodissa. -- Muita elämyksiä Torinossa. -- R:n paha\nteko kreivitär de Vercellis'n talossa.\n\nKolmas kirja (1729-1730):\n\nJoutilaana Torinossa; kreivi de Gouvonin palvelijana ja kirjurina.\n-- Paluumatka Annecyhin, elämä rouva de Warensin talossa ja suhde\nhäneen. -- R. kuvaa älyllisiä luonnonlahjojaan. -- R. Annecyn\npappisseminaarissa; musiikinopiskelua, matka Lyoniin ja paluu Annecyhin.\n\nNeljäs kirja (1731-1732):\n\nHauskoja tuttavuuksia ja elämyksiä Annecyssa rouva de Warensin poissa\nollessa. -- Matka neiti Merceret'n ritarina Freiburgiin, \"konsertti\" ja\nmuita musiikkipuuhia Lausannessa, käynti Veveyssä ja olo Neuchâtelissa.\n-- Matka Pariisiin, olo siellä ja paluumatka Lyonin kautta rouva de\nWarensin luo Chambéryhin.\n\nViides kirja (1732-1736):\n\nRouva de Warens ja Claude Anet. -- R. elämästään Chambéryssä. -- R.\nrouva de Warensin rakastajana ja taloudenhoitajana. -- Musiikkipuuhia,\nuusia tuttavuuksia, kirjallisia harrastuksia Chambéryssä; sairaus;\nmuutto les Charmettesiin.\n\nKuudes kirja (1736-1741):\n\nSuloisia muistoja elämästä les Charmettesissa. -- Sairastelua jatkuu;\nsen henkisiä vaikutuksia; opiskelua. -- R:n päivä- ja työjärjestys.\n-- R. ratkaisee kysymyksen sielunsa autuudesta; äidinperinnön käyttö;\nlemmenseikkailu terveydenhoitomatkalla Montpellier'hen. -- Herra\nWintzenried saa rouva de Warensin ja R:n välisen suhteen muuttumaan;\nmuutoksen vaikutus R:hon.\n\nSeitsemäs kirja (1741-1749):\n\nVertailua edellisissä kirjoissa kerrotun ja tässä sekä seuraavissa\nkerrottavan välillä; R:n esityksen lähteet. -- Toinen matka Pariisiin\nja tapahtumat siellä. -- Matka Venetsiaan. -- Toiminta Ranskan\nVenetsian-lähetystössä. -- Venetsiassa saatujen kokemusten vaikutus\nR:hon. -- R:n ja Therese Le Vasseurin välisen suhteen synty ja\nalkuajat. -- Sävellyksiä ja kirjallisia tuotteita; R. rouva Dupinin ja\nherra de Francueilin sihteerinä. -- R. jättää kaksi ensimmäistä lastaan\nLöytölastenseimeen. -- Tärkeitä tuttavuuksia.\n\nKahdeksas kirja (1749-1756):\n\nR. tutustuu herra Grimmiin. -- R:n ensimmäinen tieteellinen\nkilpakirjoitus. -- R:n ja Theresen yhdyselämää. -- Kilpakirjoituksen\nsaavuttaman menestyksen vaikutus R:n elämänkatsomukseen. --\nMiksi R. jätti lapsensa Löytölastenseimeen. -- R. panee toimeen\nelämänsä puhdistuksen. -- Kynäsotaa arvostelijain kanssa; R:n\nmaineen seurauksia. -- R:n tuttava- ja ystäväpiiri. -- R:n oopperan\nsynty ja ensiesitys. -- Diderot'n ja Grimmin salavehkeitä. -- R:n\n'Kirje ranskalaisesta musiikista' ja sen seuraukset. -- 'Narcisse'\nhuvinäytelmän ensiesitys; toinen kilpakirjoitus; matka Geneveen ja\ntapahtumia siellä.\n\nYhdeksäs kirja (1756-1757):\n\nR:n mielipide kirjailijantoiminnasta. --Muutto maaseudulle,\nl'Ermitageen; kirjalliset työt siellä. -- R. suhteestaan Thereseen ja\ntämän omaisiin sekä seurapiiriinsä. -- Täydellisen ystävyyden kaipuuta;\nlemmenhaaveiluja yksinäisyydessä; sairautta ja muita ikävyyksiä. --\nKirje Voltairelle Lissabonin tuhoutumista koskevan runon johdosta. --\nHaaveilut jatkuvat; 'Julie' romaanin kahden ensi osan synty. -- Rouva\nd'Épinayn ystävyydenosoituksia; rauhallinen talvi. -- R:n rakkaus rva\nd'Houdetot'hon. -- Rva d'Épinayn ja R:n välit ovat vähällä rikkoutua.\n-- Ikävyyksiä R:n suhteissa eräisiin muihin ystäviinsä. -- R:n ja\nGrimmin välit rikkoutuvat. -- Rva d'Épinay rikkoo välinsä R:hon, R.\nmuuttaa l'Ermitagesta Mont-Louis'hin.\n\nKymmenes kirja (1758-1760):\n\nSairautta; R. ystäviensä salaperäisestä suunnitelmasta. -- R:n Kirje\nd'Alembertille. -- R:n ja Diderot'n välit rikkoutuvat; seuraukset\nsiitä. -- Kirjallisia tuotteita ja töitä. -- R:n suhteet herra ja rouva\nde Luxembourgiin ym. ylhäisiin. -- Viimeinen kirje Voltairelle.\n\nYhdestoista kirja (1761-1762):\n\nR. 'Julie' romaaninsa yleisömenestyksestä. -- Rouva de Luxembourgin\nystävyydenosoituksia. -- R:n taloudellinen asema ja tulevaisuudentuuma;\nhänen ja Theresen yhteiset raha-asiat. -- 'Yhteiskuntasopimus' ja\n'Émile' valmistuvat; 'Émilen' omituinen vastaanotto; uhkaavia huhuja;\nyöllinen hälytys. -- Viimeinen päivä Montmorencyn linnassa ja pakomatka\nSveitsiin.\n\nKahdestoista kirja (1762-1765):\n\nR. olostaan Yverdonissa -- Siirtyminen Motiers'hen ja elämykset\nsiellä. -- R. Saint-Pierren saarella. -- Karkotus sieltä ja viivähdys\nBiennessä aiotulla matkalla Berliiniin. -- Loppulause. -- R:n viimeiset\nulkonaiset elämänvaiheet.\n\n\n\n\nLUKIJALLE\n\n\n_Rousseaun Tunnustukset-niminen teos on hänen omaelämäkertansa.\nLaajasta alkuteoksesta on tähän suomennettu tärkeimmät kohdat, ne,\njotka suomentajan käsityksen mukaan ovat tekijälle luonteenomaisimmat,\nhänen persoonallisuudelleen kuvaavimmat tai joissa hän kertoo\nkehityksellensä tärkeimpiä elämyksiään. Suomentamatta jätettyjen\nkohtien sisällyksestä on annettu lyhyet selostukset, joista kukin sitoo\nseuraavan suomennetun otteen edelliseen, niin että lukija voi saada\nteoksen sisällyksestä kokonaiskäsityksen, vaikkei sitä ole kokonaan\nsuomennettu_.\n\n_Rousseau eli vuodesta 1712 vuoteen 1778. Tunnustukset ulottuvat\nkuitenkin vain vuoteen 1765. Kokonaisuuden vuoksi on sen tähden tämän\nkirjan lopussa lyhyesti tehty selkoa hänen elämänsä ulkonaisista\nvaiheista mainitun vuoden jälkeen_.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\n1712-1728\n\n\nRyhdyn tehtävään, jommoiseen kukaan ei ole koskaan ryhtynyt eikä\nvastedes ryhdy. Aion näyttää lähimmäisilleni ihmisen täysin oikeassa\nluonnossaan, ja se ihminen olen minä.\n\nMinä yksin. Tunnen sydämeni ja tunnen ihmiset. En ole luonnostani\nsamanlainen kuin yksikään ihminen, jonka olen nähnyt; uskallan luulla,\netten ole samanlainen kuin yksikään toinen elävä ihminen. Jos en ole\nparempi, olen ainakin toisenlainen. Onko luonto tehnyt hyvin vai pahoin\nsärkiessään muotin, johon se minut valoi, sen voi päättää vasta kun on\nlukenut, mitä tässä olen kirjoittanut.\n\nSoikoon viimeisen tuomion pasuuna milloin tahansa; minä astun tämä\nkirja kädessä korkeimman tuomarin eteen. Sanon lujalla äänellä: -- Kas\ntässä mitä olen tehnyt, mitä olen ajatellut, mitä olen ollut. Olen\nkertonut hyvän ja pahan yhtä avomielisesti. En ole salannut mitään\npahaa enkä lisännyt mitään hyvää; ja jos olen tullut käyttäneeksi\njotakin merkityksetöntä koristetta, niin se on aina tapahtunut vain\ntäyttääkseni jonkin muistini puutteellisuudesta johtuvan aukon. Olen\nvoinut otaksua todeksi sellaista, minkä tiesin voineen olla totta,\nen koskaan sitä, minkä tiesin olevan väärää. Olen näyttänyt itseni\nsellaisena kuin olin: halveksittavana ja halpamielisenä, milloin\nsellainen olin; hyvänä, jalomielisenä, ylevänä, kun sellainen olin;\nolen paljastanut sisimpäni sellaisena kuin sinä itse olet sen nähnyt,\nIäinen Olento. Kokoa ympärilleni lähimmäisteni lukematon joukko;\nkuunnelkoot he tunnustuksiani, valittakoot häpeällisiä tekojani,\npunastukoot viheliäisyyksiäni. Paljastakoon kukin heistä vuorostaan\nsydämensä sinun valtaistuimesi juurella yhtä vilpittömästi, ja sanokoon\nsitten sinulle yksi ainoakin heistä, jos uskaltaa: \"Minä olin parempi\nkuin tuo ihminen.\"\n\nOlen syntynyt Genevessä vuonna 1712 kansalaisesta Isaac Rousseausta ja\nkansalaisesta Suzanne Bernardista. Viidentoista lapsen kesken jaettava\nvarsin vähäinen omaisuus kun oli supistanut isäni osuuden melkein\nolemattomiin, hänellä ei ollut toimeentulonsa hankkimiseksi muuta kuin\nkellosepänammattinsa, jossa hän olikin sangen taitava. Äitini, pastori\nBernardin tytär, oli rikkaampi: hänellä oli älykkyyttä ja kauneutta.\nIsäni ei ollut helposti saanut häntä. Heidän rakkautensa oli alkanut\nmelkein yhdessä heidän elämänsä kanssa; jo kahdeksan- yhdeksänvuotiaina\nhe kävelivät joka ilta yhdessä la Treillellä; kymmenen vuoden ikäisinä\nhe olivat jo erottamattomat. Myötätunto, sielujen sopusointu, lujitti\nheissä tottumuksen virittämän tunteen. Molemmat luonnostaan hellinä ja\ntunteellisina he odottivat vain hetkeä, jolloin huomaisivat jossakin\ntoisessa saman luonteenlaadun, tai pikemminkin se hetki odotti heitä\nitseään, ja kumpikin vuodatti sydämensä ensimmäiselle, joka avautui\nsitä vastaanottamaan. Kohtalo, joka näytti asettavan esteitä heidän\nlemmelleen, sai sen vain yltymään. Kun nuori rakastunut mies ei\nvoinut saada rakastettuaan, hän riutui surusta; tyttö kehotti häntä\nmatkustamaan pois unohtaakseen hänet. Hän oli turhaan matkoilla ja\npalasi rakastuneempana kuin konsanaan. Hän tapasi jälleen rakastettunsa\nhellänä ja uskollisena. Sen koetuksen kestettyään he eivät voineet\nmuuta kuin rakastaa toisiaan koko elämänsä ajan; he vannoivat sen, ja\ntaivas siunasi heidän valansa.\n\nGabriel Bernard, äitini veli, rakastui yhteen isäni sisarista; mutta\ntämä suostui menemään veljelle vain sillä ehdolla, että hänen veljensä\nsaisi veljen sisaren vaimokseen. Rakkaus sai kaikki järjestymään, ja\nmolemmat avioliitot solmittiin samana päivänä. Siten enoni oli tätini\nmies, ja heidän lapsistaan tuli kaksinkertaisia täysiä serkkujani.\nVuoden kuluttua heitä syntyi yksi kummallakin taholla; sitten täytyi\nvielä kerran erota.\n\nEnoni Bernard oli insinööri; hän lähti palvelukseen Keisarikuntaan\nja Unkariin prinssi Eugenin johdolla. Hän kunnostautui Belgradin\npiirityksessä ja taistelussa. Ainoan veljeni syntymän jälkeen isäni\nlähti Konstantinopoliin, jonne hänet oli kutsuttu, ja pääsi seraljin\nkellosepäksi. Hänen poissa ollessaan äitini joutui kauneutensa,\nälykkyytensä, lahjakkuutensa vuoksi monien ihailun kohteeksi. Herra\nde la Closure, Ranskan residentti, oli innokkaimpia osoittamaan sitä\nhänelle. Hänen tunteensa mahtoi olla väkevä, koskapa kolmekymmentä\nvuotta myöhemmin näin hänen heltyvän puhuessaan minulle äidistäni.\nTorjuakseen hänet luotaan äidilläni oli apunansa muutakin kuin\nhyveellisyys: hän rakasti hellästi miestään. Hän pyysi hartaasti isääni\npalaamaan; tämä jätti kaikki ja palasi. Minusta tuli sen paluun surkea\nseuraus. Kymmenen kuukauden kuluttua minä synnyin heikkona ja sairaana.\nMaailmaantuloni maksoi äitini hengen, ja syntymäni oli ensimmäinen\nonnettomuuksistani.\n\nEn ole saanut tietää, kuinka isäni kesti tuon menetyksen, mutta\ntiedän, ettei hän ikinä lakannut sitä suremasta. Hän oli näkevinään\njälleen äitini minussa eikä voinut unohtaa, että olin riistänyt hänet\nhäneltä. Koskaan hän ei syleillyt minua niin, etten olisi hänen\nhuokauksistaan, hänen kouristuksentapaisista puristuksistaan tuntenut,\nettä hänen hyväilyihinsä yhtyi katkeraa kaipausta; se teki ne vain\nsitä hellemmiksi. Kun hän sanoi minulle: \"Jean-Jacques, puhukaamme\näidistäsi\", niin minä vastasin: \"No niin, isä, sitten meille tulee\nitku\", ja jo nämä sanatkin nostivat kyynelet hänen silmiinsä. \"Ah!\" hän\nsanoi vaikeroiden, \"anna hänet minulle takaisin, lohduta minua häntä\nsuremasta, täytä se tyhjyys, jonka hän jätti sieluuni. Rakastaisinko\nsinua näin, jos olisit vain poikani?\" Neljäkymmentä vuotta siitä,\nkun hän oli hänet menettänyt, hän kuoli toisen vaimon syliin, mutta\nensimmäisen nimi huulillaan ja hänen kuvansa sydämensä pohjassa.\n\nSellaiset olivat vanhempani. Kaikista lahjoista, jotka taivas oli\nheille jakanut, tunteellinen sydän on ainoa, jonka he minulle jättivät;\nmutta se oli luonut heidän onnensa ja on saanut aikaan kaikki minun\nelämäni onnettomuudet.\n\nSyntyessäni olin vähissä hengin; eloonjäämisestäni ei ollut paljon\ntoiveita. Olin saanut mukaani siemenen vaivaan,[1] joka vuosien mittaan\non äitynyt ja joka nyt jättää minut joskus rauhaan vain tuottaakseen\nminulle sitä julmempia kärsimyksiä toisella tavalla. Eräs isäni sisar,\nrakastettava ja järkevä tyttö, hoiti minua niin huolellisesti, että sai\nminut pelastetuksi eloon. Tätä kirjoittaessani hän on vielä elossa ja\nhoitaa kahdeksankymmenvuotiaana miestään, joka on häntä nuorempi, mutta\nväkijuomien riuduttama. Rakas täti, annan Teille anteeksi, että saitte\nhenkeni säilymään, ja minua surettaa, että päivienne päättyessä en\nvoi antaa Teille yhtä hellää hoitoa kuin Te tuhlaten annoitte minulle\nelämäni alkaessa. Imettäjäni Jacqueline on myöskin vielä elossa,\nterveenä ja rotevana. Kädet, jotka avasivat silmäni syntyessäni, voivat\nsulkea ne kuollessani.\n\nMinulla oli tunteita ennen kuin ajatuksia: sehän on ihmisten tavallinen\nkohtalo. Minä sain kokea sen selvemmin kuin joku toinen. En tiedä, mitä\ntein viiden kuuden vuoden ikään asti. En tiedä, miten opin lukemaan;\nmuistan vain ensimmäiset lukemani ja miten ne vaikuttivat minuun: siitä\najasta luen keskeytymättömän tietoisuuteni itsestäni alkaneen. Äitini\noli jättänyt jälkeensä romaaneja; aloimme lueskella niitä illallisen\njälkeen, isäni ja minä. Aluksi oli tarkoitus vain harjaannuttaa minua\nlukemaan hauskojen kirjojen avulla; mutta pian mielenkiinto kävi niin\nvoimakkaaksi, että luimme vuorotellen lakkaamatta ja vietimme yöt sitä\ntehden. Emme koskaan voineet lopettaa, ennen kuin päästyämme kirjan\nloppuun. Joskus isäni, kuullessaan aamulla pääskyjen visertelevän,\nsanoi aivan häpeissään: \"Menkäämme nukkumaan; minä olen lapsellisempi\nkuin sinä.\"\n\nTämän vaarallisen menetelmän avulla opin vähässä ajassa sekä\ntavattoman sujuvasti lukemaan ja käsittämään että ymmärtämään\nintohimoja ikäisekseni ainutlaatuisessa määrässä. Minulla ei ollut\nvielä mitään käsitystä tosioloista, kun jo kaikki tunteet olivat\nminulle tuttuja. En ollut käsittänyt mitään ajatuksellani, olin\nomaksunut kaikki tunteellani; ja sankarieni kuvitellut onnettomuudet\npusersivat silmistäni sata kertaa enemmän kyyneliä lapsuudessani, kuin\nkonsanaan olen niitä vuodattanut omien onnettomuuksieni johdosta.\nNämä sekavat mielenliikutukset, jotka tunsin kerran toisensa jälkeen,\neivät vahingoittaneet järkeä, jota minulla ei vielä ollut, mutta ne\nmuovailivat sen toisenlaiseksi ja antoivat minulle ihmiselämästä\nkummallisia ja romaanimaisia käsityksiä, joita kokemus ja ajattelu\neivät koskaan ole saaneet minussa oikein korjaantumaan.\n\nRomaanit loppuivat kesän päättyessä 1719. Seuraavana talvena alkoi\ntoinen nuotti. Kun äitini kirjasto oli luettu loppuun, käytiin\nkäsiksi siihen osaan hänen isänsä kirjastoa, jonka olimme saaneet\nperiä. Onneksi siinä oli hyviä kirjoja; ja toisin tuskin saattoi\nollakaan, sen kirjaston kun oli koonnut tosin kyllä pappi, ja\noppinutkin, sillä se oli muotina siihen aikaan, mutta hienoaistinen\nja älykäs mies. Le Sueurin _Kirkon ja Keisarikunnan Historia_,\nBossuet'n _Yleisen historian esitys_, Plutarkhoksen _Kuuluisat\nmiehet_, Nani'n _Venetsian historia_, Ovidiuksen _Metamorfoosit, La\nBruyère_, Fontenellen _Maailmat_, hänen _Vainajien vuoropuheensa_\nja muutama nide Molièreä siirrettiin isäni työpajaan, ja minä\nluin niitä hänelle joka päivä hänen työskennellessään. Mielistyin\nniihin siihen määrään, että se sillä iällä on harvinaista ja ehkä\nainutlaatuista. Varsinkin Plutarkhoksesta tuli minun mieliluettavaani.\nNautinto, jolla häntä luin yhä uudestaan, sai minut vähän toipumaan\nromaanikuumeestani, ja pian pidin Agesilaoksesta, Brutuksesta ja\nAristeideestä enemmän kuin Orondatesta, Artamenestä ja Jubasta. Nämä\nkiintoisat lukemiset, isäni ja minun väliset keskustelut, joihin ne\nantoivat aiheen, kehittivät sitä vapauden- ja tasavaltalaishenkeä,\nsitä lannistumatonta ja pelotonta iestä ja orjuutusta sietämätöntä\nluonnetta, joka ei ole antanut minulle rauhaa koko elämäni aikana\nsellaisissakaan tilanteissa, jotka olivat vähimmin omiaan sen vapaaseen\nilmentämiseen. Askarrellessani ajatuksissani lakkaamatta Roomassa ja\nAteenassa, ikään kuin eläisin yhdessä sikäläisten suurten miesten\nkanssa, itsekin tasavallan kansalaisena ja syntyneenä isästä, jonka\nväkevin intohimo oli isänmaanrakkaus, innostuin siitä samoin kuin\nhän; olin olevinani kreikkalainen tai roomalainen; minusta tuli se\nhenkilö, jonka elämäkertaa luin; kertomus niistä luonteenlujuuden ja\npelottomuuden piirteistä, jotka olivat sykähdyttäneet sydäntäni, sai\nsilmäni säihkymään ja ääneni voimakkaana kaikumaan. Eräänä päivänä\nkun aterioitaessa kerroin tarinan Scaevolasta, ihmiset pelästyivät\nnähdessään minun astuvan esiin ja pitävän kättäni hiillospannun päällä\nesittääkseni havainnollisesti hänen tekonsa. Minulla oli itseäni\nseitsemää vuotta vanhempi veli. Hän opiskeli isäni ammattia. Se tavaton\nhellyys, jota tunnettiin minua kohtaan, vaikutti, että häntä kohdeltiin\njonkin verran välinpitämättömästi, ja sellaista en suinkaan hyväksy.\nHänen kasvatuksensa kärsi siitä välinpitämättömyydestä. Hän alkoi elää\nirstailevaa elämää jopa ennen kuin oli oikean irstailijan iässä. Hänet\npantiin oppiin toiselle mestarille, mutta sieltä hän karkaili niin kuin\noli tehnyt kotitalostakin. Minä tuskin ollenkaan tapasin häntä, tuskin\nvoin sanoa tehneeni tuttavuutta hänen kanssaan, mutta silti rakastin\nhäntä hellästi, ja hän rakasti minua, mikäli poikalurjus voi mitään\nrakastaa. Muistan, että kerran isäni kurittaessa häntä ankarasti ja\nvihoissaan heittäydyin kuohuksissani väliin ja puristin hänet tiukasti\nsyliini. Suojelin häntä siten ruumiillani ottaen vastaan hänelle aiotut\nlyönnit ja pysyin niin itsepintaisesti siinä asennossa, että isäni\nlopulta täytyi armahtaa häntä, joko huutojeni ja kyynelteni lepyttämänä\ntai ollakseen kolhimatta minua pahemmin kuin häntä. Vihdoin veljeni\npillastui niin pahoin, että lähti karkuun ja katosi kokonaan. Vähän\nmyöhemmin saatiin tietää, että hän oli Saksassa. Hän ei kirjoittanut\nkertaakaan. Siitä pitäen hänestä ei ole enää saatu tietoja, ja niin\nminä jäin ainoaksi pojaksi.\n\nJos tuota poikaparkaa kasvatettiin huolimattomasti, niin toisin\noli laita hänen veljensä, ja kuningasten lapsia ei voitane hoitaa\nsuuremmalla harrastuksella kuin minua hoidettiin ensi vuosinani, koko\nympäristöni kun jumaloi minua ja, mikä on paljon harvinaisempaa,\naina kohteli minua rakastettuna, ei koskaan hemmoteltuna lapsena.\nSiihen asti kun lähdin isäni talosta, ei minun annettu kertaakaan\njuoksennella yksin kadulla toisten lasten kanssa; koskaan ei tarvinnut\nminussa masentaa eikä tyydyttää mitään sellaista kummallista\noikkua, jollaisista syytetään luontoa ja jotka kaikki johtuvat vain\nkasvatuksesta. Minulla oli iälleni ominaiset viat: olin lörppäsuinen,\nherkuttelija, joskus valehtelin. Saatoin varastaa hedelmiä, makeisia,\nruokaa; mutta koskaan en huvikseni tehnyt pahaa, vahinkoa, syyttänyt\ntoisia, kiusannut eläinraukkoja. Muistan kuitenkin pissineeni kerran\nerään rouva Clot-nimisen naapurivaimomme pataan hänen ollessaan\nkirkossa. Tunnustanpa, että se muisto vieläkin saa minut nauramaan,\nsillä rouva Clot, kunnon eukko muuten, oli kyllä kärttyisin vanha\nvaimo, minkä eläessäni olen tuntenut. Sen pituinen on lyhyt ja\ntotuudenmukainen kertomus kaikista pahoista teoistani lapsuuteni aikana.\n\nMitenkäpä minusta olisi tullut häijy, kun minulla oli silmieni edessä\nvain lempeyden esikuvia ja ympärilläni vain maailman parhaita ihmisiä?\nIsäni, tätini, imettäjäni, sukulaiseni, ystävämme, naapurimme,\nkaikki, jotka olivat ympärilläni, eivät tosin totelleet minua,\nmutta rakastivat minua; ja minä samoin rakastin heitä. Pyyteitäni\nkiihotettiin niin vähän ja vastustettiin niin vähän, ettei johtunut\nmieleenikään tekemällä tehdä niitä itselleni. Voin vannoa, että siihen\nasti kun jouduin mestarille palvelukseen en tiennyt, mitä oikku on.\nPaitsi milloin olin lukemassa tai kirjoittamassa isäni luona, tai\nmilloin imettäjäni vei minut kävelemään, olin aina yhdessä tätini\nkanssa, katsellen kun hän ompeli, kuunnellen kun hän lauloi, istuen\ntai seisten hänen vieressään; ja olin tyytyväinen. Hänen hilpeytensä,\nhänen lempeytensä, hänen miellyttävät kasvonsa jättivät mieleeni\nniin voimakkaita vaikutelmia, että vieläkin näen hänen ilmeensä,\nhänen katseensa, hänen asentonsa; muistan hänen pienet hyväilevät\npuheensa; osaisin sanoa, kuinka hän oli pukeutunut ja millainen oli\nhänen hiuslaitteensa, unohtamatta kahta kiemuraa, jotka hänen mustat\nhiuksensa sen ajan muodin mukaisesti muodostivat hänen ohimoilleen.\n\nOlen varma siitä, että saan kiittää häntä mieltymyksestäni tai\noikeammin sanoen intohimoisesta rakkaudestani musiikkiin, joka oikein\nkehittyi minussa vasta paljon myöhemmin. Hän osasi ihmeen suuren\njoukon sävelmiä ja lauluja, joita hän lauleli ohuella, hyvin pehmeällä\näänellä. Tämän oivallisen tytön sielun kirkas levollisuus piti hänestä\nja koko hänen ympäristöstään loitolla kaiho- ja surumielen. Hänen\nlaulullaan oli minuun sellainen viehätysvoima, etteivät ainoastaan\nmonet hänen lauluistaan ole alati pysyneet muistissani, vaan että vielä\nnyt, kun olen hänet menettänyt, niitä palautuu muistiini sellaisiakin,\njotka lapsuudestani asti ovat olleet kokonaan unohtuneina, mutta sitä\nmyöten kuin vanhenen, johtuvat mieleeni niin suloisina, etten voi\nsitä sanoin selittää. Kuka voisi uskoa, että minä, vanha lavertelija,\nhuolien ja surujen kalvama, joskus yllätän itseni itkemästä kuin lapsi\nhyräillessäni noita pieniä lauluja jo särkyneellä ja vapisevalla\näänellä?\n\n_Rousseau mainitsee sitten noista lauluista yhden, jonka sävelen hän\nmuistaa hyvin, sanat vain osaksi, ja jota hänen on mahdoton laulaa\nheltymättä itkemään. Hän jatkaa:_\n\nSellaiset olivat ensimmäiset kiintymykseni kohteet elämää alkaessani;\nsiten alkoi minussa kehittyä tai näyttäytyä se samalla niin ylpeä ja\nniin hellä sydän, se naismainen, mutta kuitenkin lannistumaton luonne,\njoka, häilyen aina heikkouden ja uljuuden, hempeyden ja siveellisen\nlujuuden välillä, on loppuun asti saattanut minut ristiriitaan oman\nitseni kanssa ja saanut aikaan, että pidättyminen ja nautinto,\nhuikentelu ja järkevyys ovat yhtä suuressa määrässä jääneet minulta\nsaavuttamatta.\n\n_Sekaantuneena erääseen yleistä järjestystä häiritsevään rettelöön\nRousseaun isän täytyi poistua Genevestä. R. jäi sinne enonsa\nholhouksen alaiseksi. Yhdessä enonsa pojan kanssa hänet pantiin\ntäysihoitoon Bosseyn kylään Ylä-Savoijiin pastori Lambercier'n luo,\ntämän kasvatettavaksi ja opetettavaksi. R. ei siellä oppinut juuri\npaljon muuta kuin rakastamaan maaseutua ja luontoa. \"Maaseutu\", hän\nsanoo, \"oli minulle jotakin niin uutta, etten voinut väsyä nauttimaan\nsiitä. Mieltymykseni siihen oli niin voimakas, ettei se ole voinut\nhaihtua milloinkaan. Sen helmassa viettämieni onnellisten päivien\nmuisto on saanut minut kaipaamaan elämää maalla ja sen iloja kaikkina\nikäni kausina, kunnes pääsin sinne takaisin.\" Myöskin voimakkaalle\nystävyydentunteelle ja -tarpeelle, jotka myös pysyivät R:lle ominaisina\nkautta koko elämän, avautui Bosseyssa hänen sydämensä. Hän kohdisti\nystävyytensä lähinnä serkkuunsa, mutta myöskin koko ympäristöönsä,\nja halusi siltä saada ystävyyttä. \"Hartain haluni oli olla jokaisen\nminua lähestyvän olennon rakastama\", kuuluvat hänen sanansa. Hän\nviihtyi hyvin ja tunsi kiintymystä ja kunnioitusta kasvattajiaan,\npastori Lambercier'ta ja tämän sisarta kohtaan. Neiti L:n hänelle\nantaman ruumiillisen rangaistuksen omituisesta vaikutuksesta hän,\nvaroittaakseen sellaista umpimähkään käyttämästä, kertoo seuraavaa:_\n\nNiin kuin neiti Lambercier osoitti meitä kohtaan äidillistä hellyyttä,\noli hänellä myöskin äidin valta, ja sen käytössä hän joskus meni niin\npitkälle, että antoi meille lasten tavallisen rangaistuksen, kun olimme\nsen ansainneet. Jokseenkin kauan hän tyytyi vain uhkaamaan sillä, ja\ntämän minulle kokonaan oudon rangaistuksen uhka tuntui minusta hyvin\npelottavalta; mutta rangaistustoimituksen jälkeen huomasin kokemuksesta\nsen vähemmän hirvittäväksi, kuin miltä se ennakolta oli tuntunut;\nja vielä kummallisempaa oli, että tämä rangaistus sai minut vielä\nhellemmin kiintymään siihen, joka oli sen antanut minulle. Tarvittiinpa\nsen kiintymyksen koko vilpittömyys ja koko luontainen sävyisyyteni\nestämään minua tavoittelemasta saman käsittelyn uudistumista; sillä\ntuskaan, häpeäänkin, olin tuntenut sekaantuvan jonkinlaista aistillista\nnautintoa, joka saattoi minut pikemmin toivomaan kuin pelkäämään\nsaavani kokea sitä uudestaan samasta kädestä. Totta on, että kun tässä\nepäilemättä oli mukana jonkinlainen varhainen sukupuolivaisto, sama\nrangaistus, jos olisin saanut sen hänen veljeltään, ei olisi tuntunut\nminusta lainkaan lystiltä. Mutta katsoen tämän luonnonlaatuun sellainen\nrankaisijan vaihdos tuskin oli pelättävissä; ja jos pidättäydyin\nansaitsemasta kuritusta, niin tein sen yksinomaan pelosta, että\npahoittaisin neiti Lambercier'n mielen; sillä niin voimakas on minussa\nhyväntahtoisuuden valta, sellaisenkin, jonka aistini ovat saaneet\nsyntymään, että se aina on hallinnut niitä sydämessäni.\n\n_Sama rangaistus toistui vielä kerran, mutta sitten neiti Lambercier\nhuomasi sen tarkoitustaan vastaamattomaksi_.\n\nKuka uskoisi, että tuo lapsen rangaistus, jonka sain kahdeksanvuotiaana\nkolmikymmenvuotiaan tytön kädestä, vaikutti ratkaisevasti\nmielitekoihini, vietteihini, intohimoihini, koko minuuteeni lopuksi\nikääni, vieläpä tarkalleen päinvastaiseen suuntaan kuin minkä luulisi\nolleen siitä luonnollisena seurauksena? Samalla kun aistini heräsivät,\nviettini antoivat niin kokonaan pettää itsensä, että ne, rajoittuen\nsiihen, mitä olin kokenut, eivät tulleet lainkaan tavoitelleeksi mitään\nmuuta. Vaikka vereni melkein syntymästäni saakka hehkui aistillisuutta,\nsäilyin puhtaana kaikesta tahrasta siihen ikään asti, jossa kylmimmät\nja hitaimmat luonteet kypsyvät. Ollen kauan kiihdyksissä tietämättä\nmistä katselin ahmivin ja hehkuvin silmin kauniita naisia; alinomaa\nmielikuvitukseni palasi heihin, yksinomaan käyttääkseen heitä minulle\nerikoisella tavalla ja tehdäkseen heistä yhtä monta neiti Lambercier'ta.\n\n_Rousseau vakuuttaa saaneensa sekä kotonaan että Bosseyssa puhtaan ja\nsiveän kasvatuksen ja säilyneensä nuoruudessaan teoissaan puhtaana.\nSuhteissaan naisiin hän oli arasteleva ja kaikkea muuta kuin\nyritteliäs. Ja sellaisena hän sanoo myöhemminkin pysyneensä. \"Niin olen\nkaiken ikäni\", hän kirjoittaa, \"himoinnut ja ollut vaiti niidenkin\nnaisten parissa, joita eniten rakastin.\" Ja vielä: \"Olen siis hyvin\nvähän omistanut naisia, mutta silti olen paljon nauttinut omalla\ntavallani, nimittäin mielikuvituksessani.\"_\n\n_Hänen Bosseyssa-olonsa päättyi seuraavaan tapahtumaan:_\n\nLueskelin eräänä päivänä yksin läksyäni keittiön viereisessä kamarissa.\nPalvelijatar oli pannut neiti Lambercier'n kammat arinalle kuivumaan.\nKun hän palasi ottamaan niitä, huomattiin joukossa yksi, jonka toiselta\npuolelta kaikki piit olivat poikki. Ketä syyttää siitä vahingonteosta?\nKukaan muu kuin minä ei ollut astunut kamariin. Minua kuulustellaan;\nminä kiellän koskeneeni kampaan. Herra ja neiti Lambercier ryhtyvät\nyhdessä asiaan, varoittavat, ahdistavat ja uhkaavat minua; minä pysyn\nitsepintaisesti kiellossani; mutta vakaumus syyllisyydestäni oli liian\nluja, se vei voiton kaikista vakuutteluistani, vaikka minua sitä\nennen ei ollut huomattu niin häikäilemättömäksi valehtelijaksi. Asia\nkatsottiin vakavaksi; sen se ansaitsikin. Häijyys, valhe, itsepäisyys\nnäyttivät yhtä suuressa määrässä ansaitsevan rangaistuksen; mutta\nsillä kertaa sitä ei antanut minulle neiti Lambercier. Kirjoitettiin\nenolleni Bernardille; hän saapui. Serkkuparkani oli syytettynä toisesta\nyhtä raskaasta rikoksesta; meille annettiin sama rangaistus. Se oli\nhirvittävä. Jos, koettaen parantaa paha sillä itsellään, olisi tahdottu\nainaiseksi kuolettaa turmeltuneet aistini, ei olisi voitu käyttää\nparempaa keinoa. Ne jättivätkin minut rauhaan pitkäksi aikaa.\n\nMinusta ei saatu puserretuksi tunnustusta, jota vaadittiin.\nVaikka minut otettiin käsille useaan kertaan ja saatettiin mitä\nkauheimpaan tilaan, pysyin järkähtämättömänä. Olisin kärsinyt\nvaikka kuoleman, ja olinkin siihen valmis. Voimankin täytyi antaa\nperään lapsen pirulliselle itsepintaisuudelle, siksi näet sanottiin\njärkähtämättömyyttäni. Lyhyesti: läpäisin tämän julman koettelemuksen\nmurjottuna, mutta voittoisana.\n\nTapahtumasta on nyt lähes viisikymmentä vuotta, enkä pelkää saavani\ntoistamiseen rangaistusta samasta teosta. No niin, julistan Jumalan\nkasvojen edessä, että olin siihen syytön, etten ollut särkenyt enkä\nkoskenut kampaan, etten ollut lähestynyt arinaa ja etten ollut sitä\nedes ajatellutkaan. Älköön minulta kysyttäkö, kuinka tuo tuho tapahtui;\nsitä en tiedä, enkä voi sitä ymmärtää; tiedän vain aivan varmasti, että\nolin siihen syytön.\n\nAjateltakoon luonnetta, joka tavallisessa elämässä on ujo ja nöyrä,\nmutta tulinen, rohkea, lannistumaton intohimoissaan; lasta, jota aina\non ohjattu järjen äänellä, aina kohdeltu lempeästi, tasapuolisesti,\nhyväntahtoisesti, jolla ei ollut aavistustakaan vääryydestä ja joka\nensi kerran saa kokea niin hirvittävän vääryyden juuri niiden ihmisten\ntaholta, joita hän eniten rakastaa ja kunnioittaa; mikä käsitysten\nkumous, mikä tunteiden sekasorto, mikä mullistus hänen sydämessään,\nhänen aivoissaan, koko hänen pienessä älyllisessä ja siveellisessä\nolemuksessaan! Sanon: ajateltakoon tätä kaikkea, jos se on mahdollista,\nsillä itse tunnen olevani kykenemätön selvittämään, mitä minussa\nsilloin tapahtui, saamaan siihen vähintäkään järjestystä.\n\nMinulla ei vielä ollut kylliksi järkeä huomatakseni, kuinka pahasti\nulkonaiset seikat todistivat minua vastaan, ja asettuakseni toisten\nkannalle. Pysyin omalla kannallani, ja ainoa, minkä tunsin, oli\nerittäin ankara rangaistus rikoksesta, jota en ollut tehnyt.\nRuumiillisesta tuskasta, vaikka se olikin kova, en paljon välittänyt;\ntunsin vain suuttumusta, raivoa, epätoivoa. Serkkuni, joka oli melkein\nsamanlaisessa asemassa ja jota oli rangaistu tahattomasta rikkomuksesta\nniin kuin tahallisesta teosta, oli raivoissaan kuten minäkin ja\nvirittäytyi niin sanoakseni samaan sävellajiin kuin minä. Maatessamme\nmolemmat samassa vuoteessa me haltioituneina syleilimme toisiamme\nkouristuksentapaisesti, olimme tukehtumaisillamme; ja kun nuoret\nsydämemme saatuaan hiukan lievitystä saattoivat purkaa suuttumustaan,\nnousimme istuallemme ja aloimme molemmat huutaa kaikin voimin sataan\nkertaan: _Carnifex, carnifex, carnifex_![2]\n\nTätä kirjoittaessani tunnen vieläkin valtimoni kiihtyvän; ne hetket\ntulen aina muistamaan, vaikka eläisin satatuhatta vuotta. Tämä\nensimmäinen väkivallan ja vääryyden tunne on pysynyt niin syvälle\nsyöpyneenä sieluuni, että kaikki siihen kohdistuvat ajatukset saavat\nminussa jälleen aikaan alkuperäisen mielenliikutukseni; ja tuo tunne,\njoka alkuaan koski vain minua, on itsessään niin lujittunut ja siihen\nmäärään irtautunut kaikesta, mikä minua mieskohtaisesti koskee,\nettä sydämeni alkaa hehkua nähdessäni minkä tahansa väärän teon tai\nkuullessani siitä kerrottavan, koskekoon se ketä tahansa ja tapahtukoon\nse missä tahansa, niin kuin sen vaikutus sattuisi minuun. Kun luen\nraa'an tyrannin julmuuksista, katalan papin ovelista ilkeyksistä, tekee\nmieleni lähteä iskemään väkipuukolla kuoliaaksi nuo konnat, vaikka itse\nsaisin sata kertaa siinä surmani. Olen usein hikoillut ajaessani takaa\ntai kivittäessäni kukkoa, lehmää, koiraa tai muuta eläintä, jonka olen\nnähnyt kiusaavan toista vain siksi, että tunsi olevansa voimakkaampi.\nTämä tunne saattaa minussa olla luontainen, ja niin luulenkin olevan;\nmutta ensimmäisen kärsimäni vääryyden syvälle painunut muisto oli\nsiihen yhtyneenä liian kauan ja liian lujasti, jottei se olisi sitä\nsuuresti vahvistanut.\n\nSiihen päättyi lapsuuteni elämän hilpeä huolettomuus. Siitä ajasta\nalkaen lakkasin nauttimasta puhdasta onnea, ja tunnen vielä tänä\npäivänä, että lapsuuteni suloisten puolien muistot loppuvat siihen.\nMe jäimme vielä muutamaksi kuukaudeksi Bosseyhin. Elimme siellä\nsamanlaisina kuin meille kuvataan ensimmäinen ihminen, kun hän vielä\noli maallisessa paratiisissa, mutta oli lakannut siitä nauttimasta.\nNäennäisesti siellä vallitsi entinen tilanne, mutta todellisuudessa\naivan toinen olotila. Kiintymys, kunnioitus, läheinen suhde, luottamus\neivät enää sitoneet oppilaita heidän ohjaajiinsa; emme enää nähneet\nnäissä ikään kuin jumalia, joille sydämemme olivat kuin avoin\nkirja; häpesimme vähemmän pahan tekemistä ja pelkäsimme enemmän\nkiinnijoutumista; aloimme olla salakähmäisiä, niskoitella, valehdella.\nKaikki ikämme paheet turmelivat viattomuutemme ja rumensivat leikkimme.\nMaaseutukin menetti silmissämme sulouden ja yksinkertaisuuden\nsydämeenkäyvän viehätyksen; se näytti meistä autiolta ja synkältä;\nse oli kuin verhoutunut huntuun, joka kätki meiltä sen kauneudet. Me\nlakkasimme viljelemästä pikku puutarhojamme, yrttejämme, kukkiamme.\nEmme enää menneet raaputtamaan maanpintaa ja huutamaan ilosta\nnähdessämme kylvämästämme siemenestä nousseen idun. Aloimme inhota\nmoista elämää; meitä alettiin inhota; enoni otti meidät takaisin, ja\nme erosimme herra ja neiti Lambercier'sta kyllästyneinä toisiimme ja\npaljonkaan surematta eroamistamme.\n\nBosseysta lähdöstäni kului lähes kolmekymmentä vuotta, joina minua ei\nhuvittanut palauttaa mieleeni jossain määrin yhtäjaksoisia muistoja\nsielläolostani; mutta nyt, kun elettyäni ohi miehuuden iän alan\nvanheta, tunnen juuri niitten muistojen elpyvän jälleen, toisten sitä\nvastoin unohtuessa, ja painuvan mieleeni täynnä piirteitä, joiden\nviehätys ja voimakkuus kasvaa päivä päivältä; ikään kuin, tuntien\nelämän jo häipyvän pois, koettaisin saada sen takaisin sen alkuajoilta\nlähtien. Pienimmätkin seikat niiltä ajoilta miellyttävät minua vain\nsiksi, että ovat niiltä ajoilta. Muistan kaikkia yksityiskohtia\nmyöten paikat, henkilöt, tunnit. Näen palvelijattaren tai rengin\naskartelemassa huoneessa, pääskysen pujahtavan ikkunasta sisään,\nkärpäsen istuutuvan kädelleni lausuessani ulkoa läksyäni; näen koko\nsisustuksen huoneessa, jossa olimme, herra Lambercier'n työhuoneen\noikealla, vaskipiirroksen, jossa oli kaikkien paavien kuvat,\nilmapuntarin, suuren seinäalmanakan, vadelmapensaita, jotka hyvin\nkorkealla olevasta puutarhasta, johon talon tausta ulottui, kohosivat\nvarjostamaan ikkunaa ja joskus kurottautuivat sisään asti. Tiedän\nvarsin hyvin, ettei lukijan ole kovinkaan tarvis tietää tuota kaikkea,\nmutta minä, minä tunnen tarvetta kertoa sen hänelle. Kunpa uskaltaisin\nkertoa hänelle myöskin kaikki pikku kaskut tuolta onnelliselta ajalta,\nkaskut, jotka saavat minut vieläkin hykähtämään ilosta, kun ne\nmuistuvat mieleeni! Viisi, kuusi varsinkin... Tinkikäämme! Jätän pois\nviisi, mutta yhden tahdon kertoa, yhden ainoan, kunhan saan kertoa sen\nniin seikkaperäisesti kuin suinkin pitkittääkseni nautintoani.\n\nJos tahtoisin huvittaa vain teitä, voisin valita jutun siitä, kuinka\nneiti Lambercier'n peräpuoli onnettoman kuperkeikan vuoksi niityn\nlaidassa levittäytyi kokonaan Sardinian kuninkaan eteen hänen\nkulkiessaan ohi; mutta juttu pengermän pähkinäpuusta on hauskempi\nminulle, koska olin mukana toimimassa, kun sitä vastoin olin vain\nnäkemässä kuperkeikan; ja tunnustan, että minusta ei ollut niin mitään\nnaurettavaa onnettomuudessa, joka, jos olikin semmoisenaan koomillinen,\nhuolestutti minua henkilön vuoksi, jota rakastin kuin äitiä, ehkä\nenemmänkin.\n\nOi te, jotka uteliaina luette suuren kertomuksen pengermän\npähkinäpuusta, kuunnelkaa kauhistavaa murhetarinaa ja olkaa\nvapisematta, jos voitte.\n\nPihan portin ulkopuolella, vasemmalla taloon tultaessa, oli pengermä,\njolle iltapäivisin usein mentiin istumaan, mutta jossa ei ollut\nvarjoa. Saadakseen sitä sinne, herra Lambercier istutti sinne\npähkinäpuun. Tämän puun istutus toimitettiin juhlallisesti: molemmat\ntäysihoitolaiset olivat sen kummeina, ja kuoppaa täytettäessä me\npitelimme puuta kumpikin toisella kädellämme laulaen riemulauluja. Sen\nkastelemista varten kaivettiin eräänlainen uurros tyven ympärille.\nMeissä, serkussani ja minussa, jotka hartaina katselimme tuota\nkastelua, vahvistui joka päivä se varsin luonnollinen käsitys, että\noli pulskempaa istuttaa puu pengermälle kuin pystyttää lippu muurin\naukolle, ja me päätimme hankkia itsellemme sen kunnian päästämättä\nketään muuta siihen osalliseksi.\n\nSitä varten me menimme ja leikkasimme eräästä nuoresta raidasta\nistutusvesan ja istutimme sen pengermälle kahdeksan, kymmenen jalan\npäähän kunnianarvoisesta pähkinäpuusta. Muistimme myöskin kaivaa\nuurroksen puumme ympärille; vaikea vain oli saada vettä, millä sen\ntäyttäisimme, sillä vedensaantipaikka oli jokseenkin kaukana, eikä\nmeidän annettu juoksennella vettä noutamaan. Puumme tarvitsi sitä\nkuitenkin ehdottomasti. Me käytimme kaikenlaisia viekkaita metkuja\nhankkiaksemme sille vettä muutaman päivän ajan, ja se onnistuikin niin\nhyvin, että huomasimme sen tekevän nuppuja ja työntävän pieniä lehtiä,\njoitten kasvua me mittailimme tunti tunnilta, vakuuttuneina siitä, että\nse, vaikkei ollut jalankaan korkuinen, pian antaisi meille varjoa.\n\nKun puumme veti kaiken harrastuksemme puoleensa ja me sen vuoksi olimme\nkykenemättömät kaikkeen ahkeroimiseen ja opiskeluun, kun olimme ikään\nkuin haltioissamme ja kun meitä pidettiin entistä kireämmällä, koska\nei tiedetty, mikä meitä vaivasi, niin näimme lähestyvän sen kovanonnen\nhetken, jolloin meiltä loppuisi vesi, ja odotimme murheellisina\nsaavamme nähdä puumme menehtyvän kuivuuteen. Vihdoin välttämättömyys,\nneuvokkuuden äiti, sai meidät tekemään keksinnön varjellaksemme puumme\nja itsemme varmalta kuolemalta; mieleemme johtui kaivaa maanalainen\noja, joka salaa johtaisi raidan juurelle osan vettä, millä kasteltiin\npähkinäpuuta. Tämä yritys, johon ryhdyimme innokkaasti, ei kuitenkaan\naluksi onnistunut. Olimme laskeneet kaltevuuden niin huonosti, että\nvesi ei juossut; multa sortui ja tukkesi ojan; sen suu tuli täyteen\nroskia; kaikki meni päin seiniä. Mutta mikään ei saanut mieltämme\nmasentumaan: _Labor omnia vincit improbus_.[3] Kaivoimme ojamme ja\nuurroksemme syvemmäksi saadaksemme veden juoksemaan; leikkasimme\nlaatikoitten pohjista pieniä kapeita lautoja, joista toiset pantiin\nlappeelleen peräkkäin ja toiset kulmittain molemmin puolin niitten\npäälle, niin että syntyi kolmikulmainen kanava johtoamme varten.\nAsetimme ojan suulle pystyyn pieniä ohuita puusäleitä jättäen aukot\nniitten väliin, joten ne muodostivat kuin veräjän tai siivilän ja\npidättivät liejun ja kivet tukkeamatta tietä vedeltä. Peitimme\nlaitteemme huolellisesti mullalla, jonka tallasimme kovaksi, ja sinä\npäivänä, jolloin kaikki oli valmiina, odotimme toivosta ja pelosta\nsuunniltamme kastelun hetkeä. Loppumattoman kauan odoteltuamme se hetki\nviimeinkin tuli; herra Lambercier saapui myöskin kuten tavallisesti\nollakseen läsnä toimituksessa, jonka kestäessä me molemmat pysyttelimme\nhänen takanaan kätkeäksemme puumme, johon hän kaikeksi onneksi seisoi\nselin.\n\nTuskin oli ehditty kaataa ensimmäinen sangollinen vettä, kun aloimme\nnähdä, että sitä valui meidän säiliöömme. Tämän nähdessämme emme enää\nmuistaneet varovaisuutta; aloimme päästää ilonhuutoja, jotka saivat\nherra Lambercier'n kääntymään ympäri; ja se oli vahinko, sillä hän\noli sangen hyvillään nähdessään, kuinka hyvää maata pähkinäpuu oli\nsaanut ja kuinka halukkaasti se joi vettänsä. Hämmästyen huomatessaan\nsen jakautuvan kahteen uurrokseen hän vuorostaan huudahtaa, katselee,\nhuomaa koiruuden, käskee äkkiä tuomaan itselleen kuokan, iskee sen\nmaahan, lennättää tiehensä pari kolme lautaamme ja huutaa täyttä\nkurkkua: _Vesijohto! Vesijohto!_ Hän kolhii joka paikkaa säälimättömin\niskuin, joista jokainen osui keskelle meidän sydäntämme. Hetken\nkuluttua laudat, oja, uurros, raita, kaikki oli tuhottu, kaikki\nmullistettu ylösalaisin, eikä sen hirvittävän toimituksen kestäessä\nlausuttu yhtään muuta sanaa kuin tuo huudahdus, jota hän lakkaamatta\ntoisti. _Vesijohto!_ hän huusi särkien kaikki, _vesijohto! vesijohto!_\n\nLuultaneen, että seikkailu päättyi pahasti pikku arkkitehdeille.\nErehdys! Kaikki loppui siihen. Herra Lambercier ei sanonut meille\nmoitteen sanaa, ei kohdellut meitä entistä huonommin, eikä puhunut\nmeille siitä sen koommin; kuulimmepa hänen vähän jälkeenpäin nauravan\nsisarensa seurassa täyttä kurkkua; herra Lambercier'n nauru näet\nkuului kauas. Ja vielä kummallisempaa on, että me itse ensimmäisen\nmielenliikutuksen mentyä ohi emme olleet kovinkaan murheissamme. Me\nistutimme toisen puun toiseen paikkaan ja muistelimme usein ensimmäisen\nonnetonta loppua toistaen mahtipontisesti keskenämme: _Vesijohto!\nvesijohto!_ Sitä ennen minulla oli joskus ollut ylpeyden puuskia, kun\nolin olevinani Aristeides tai Brutus; tämä oli nyt ensimmäinen oikein\nselvä itserakkauden tunteeni. Että olimme osanneet omin käsin rakentaa\nvesijohdon, panneet istukkaan kilpailemaan suuren puun kanssa, se\nnäytti minusta olevan kunnian korkein huippu. Kymmenvuotiaana ymmärsin\nsen paremmin kuin Caesar kolmenkymmenen vanhana.\n\nTuon pähkinäpuun mielikuva ja siihen liittyvä pikku tapaus säilyi\nminussa tai palasi mieleeni niin elävänä, että miellyttävimpiä\naikeitani matkallani Geneveen vuonna 1754 oli käydä Bosseyssa\nkatsomassa lapsuuteni leikkien muistomerkkejä ja ennen kaikkea tuota\nrakasta pähkinäpuuta, jolla silloin jo piti olla ikää kolmannes\nvuosisataa. Ihmisiä hyöri niin herkeämättä kimpussani, olin niin vähän\noma herrani, etten voinut saada aikaa haluni tyydyttämiseen. On tuskin\nluultavaa, että koskaan enää saan siihen tilaisuutta; en kuitenkaan ole\nmenettänyt halua siihen, vaikka olen menettänyt toivon; ja olen melkein\nvarma siitä, että jos joskus palaisin noille rakkaille paikoille ja\nnäkisin jälleen rakkaan pähkinäpuuni vielä elossa, kastelisin sitä\nkyynelilläni.\n\n_Geneveen palattuaan Rousseau eleli pari kolme vuotta enonsa talossa\naina yhdessä tämän pojan kanssa, mutta erossa paikkakunnan muista\nlapsista. Poikien opiskelusta ei tullut juuri mitään. He saivat\nolla kutakuinkin täydessä vapaudessaan, mutta keksivät itse kotona\nmonenmoista askartelua: piirtelivät, maalailivat, sepittivät pieniä\nhuvinäytelmiä, kirjoittivatpa saarnojakin estyen siten tottumasta\nlaiskuuteen ja saamasta pahoja tapoja. Tietysti he joskus myöskin\ntappelivat heitä haukuskelevien koulupoikien kanssa. Silloin R.\nesiintyi heikompivoimaisen serkkunsa suojelijana ja ritarina. --\nYhdentoista vanhana R. ihastui erääseen pieneen neiti Gotoniin, josta\nhänet kuitenkin pian erotettiin, ja samoihin aikoihin itseään puolta\nvanhempaan neiti de Vulsoniin. Tätä huvittivat poikasen tuliset\ntunteet, ja hän oli antautuvinaan hänen kanssaan lemmenkuherteluihin.\nJonkin ajan kuluttua R. kuitenkin sai kuulla hänen menneen naimisiin.\nPoika raivostui ja vannoi olevansa enää koskaan tapaamatta tuota\nuskotonta_.\n\nSiten hukkautui houkkamaisuuksiin lapsuuteni kallein aika, ennen\nkuin oli ratkaistu, mille toimialalle minun oli antauduttava.\nKun oli kauan tuumailtu, miten voitaisiin noudattaa luontaisia\ntaipumuksiani, päätettiin vihdoin valita ala, johon minulle oli niitä\nkaikkein vähimmän, ja minut lähetettiin herra Masseronin, kaupungin\nnotaarin luo oppimaan hänen johdollaan, kuten herra Bernard sanoi,\nkäräjäkoukuttelijan hyödyllistä ammattia. Tuo liikanimi oli minulle\nmitä suurimmassa määrässä vastenmielinen; toiveet saada ansaituksi\naika lailla kolikoita halpamaisella tavalla eivät kovinkaan hivelleet\nkopeata mieltäni; työ tuntui minusta ikävältä, sietämättömältä;\nsäännöllisyys, sidottuna oleminen saivat minut kokonaan kyllästymään\nsiihen, enkä kertaakaan astunut kansliaan tuntematta päivä päivältä\nkasvavaa kammoa. Herra Masseron puolestaan oli tyytymätön minuun ja\nkohteli minua halveksivasti moittien minua alinomaa unteluudestani,\ntyperyydestäni, toistaen minulle joka päivä enoni vakuuttaneen hänelle,\nettä osasin, vaikka itse asiassa en osannut mitään, enoni luvanneen\nhänelle sievän pojan ja lähettäneen hänelle vain tomppelin. Vihdoin\nminut ajettiin häpeällisesti pois kansliasta kelvottomuuteni tähden, ja\nherra Masseronin kirjurit julistivat, ettei minusta ollut muuksi kuin\nkellosepänviilan pitelijäksi.\n\nKun kutsumukseni näin oli määrätty, pantiin minut oppipojaksi, ei\nkuitenkaan kellosepälle, vaan kaivertajalle. Notaarin ylenkatse\noli äärettömästi nöyryyttänyt minua, ja minä tottelin nurisematta.\nMestarini, herra Ducommun, oli moukkamainen ja väkivaltainen nuori\nmies, joka hyvin vähässä ajassa sai himmennetyksi lapsuuteni koko\nkirkkauden, tylsistetyksi rakastavan ja vilkkaan luonteeni ja\nalennetuksi minut hengeltäni samoin kuin asemaltanikin todelliseen\noppipojantilaani. Latinantaitoni, muinaisuudenharrastukseni,\nhistoriani, kaikki unohtui pitkäksi aikaa; en enää muistanut edes,\nettä maailmassa oli ollut roomalaisia. Isäni, kun kävin hänen luonaan,\nei enää nähnyt minussa epäjumalaansa; naisten silmissä en enää ollut\nentinen sievä Jean-Jacques, ja että herra ja neiti Lambercier eivät\nenää olisi tunteneet minua entiseksi oppilaaksensa, sen tunsin\nitsekin niin selvästi, että en kehdannut näyttäytyä heille, enkä ole\nheitä sen koommin nähnyt. Mitä epähienoimmat mieliteot, mitä karkein\nlurjusmaisuus pääsivät minussa entisten rakastettavien tapojen tilalle\neivätkä jättäneet minuun vähintäkään muistoa näistä. Minussa täytynee,\nhuolimatta mitä kunnollisimmasta kasvatuksesta, olla voimakas taipumus\nrappeutumiseen, sillä tämä tapahtui hyvin nopeasti, ilman vähintäkään\nvaivaa; eikä niin varhaiskypsä Caesar ole koskaan niin pian muuttunut\nLaridoniksi.[4]\n\nAmmatti ei sinänsä ollut minulle vastenmielinen; pidin paljon\npiirustamisesta, kaivertimen toiminta tuntui minusta aika huvittavalta;\nja kun kaivertajantaitoa tarvitaan kellosepänammatissa hyvin vähän,\nsaatoin toivoa saavuttavani sen täydellisesti. Se olisikin minulta\nehkä onnistunut, ellei mestarini raakamaisuus ja tilani liikanainen\nepävapaus olisi tehnyt työtä minulle tympäiseväksi. Riistin häneltä\nsalaa aikaani ja käytin sitä samanlaiseen askarteluun, mutta\nsellaiseen, joka vapaudellaan viehätti minua. Kaiversin eräänlaisia\nmitaleita, joita me, toverini ja minä, käytimme ritarimerkkeinä.\nMestarini yllätti minut tästä salatyöstä ja antoi minulle selkäsaunan\nsanoen, että harjoittelin tekemään väärää rahaa, mitaleissani kun\noli tasavallan vaakuna. Voin huoletta vannoa, ettei minulla ollut\naavistustakaan väärästä rahasta ja hyvin vähän oikeastakaan; tiesin\nparemmin, miten roomalaiset as-rahat kuin miten meikäläiset kolmen soun\nrahat tehtiin.\n\nMestarini tyrannius teki lopulta minulle sietämättömäksi työn, josta\nolisin pitänyt, ja totutti minut paheisiin, joita olisin inhonnut,\nkuten valehteluun, laiskotteluun, varasteluun. Mikään ei ole opettanut\nminua selvemmin huomaamaan erotusta pojan vallanalaisuuden ja\npalvelijan orjuuden välillä kuin tämän ajanjakson minussa aikaansaamien\nmuutosten muisteleminen. Luonnostani ujona ja häveliäänä en koskaan\ninhonnut mitään vikaa niin kovin kuin häpeämättömyyttä. Mutta olin\nnauttinut säällistä vapautta, joka siihen saakka oli vain asteittain\nsupistunut ja katosi viimein kokonaan. Olin uskalias isäni talossa,\nvapaa herra Lambercier'n talossa, hillitty enoni talossa; muutuin\npelokkaaksi mestarini talossa, ja siitä hetkestä alkaen olin mennyttä\nmiestä. Tottunut kun olin täydelliseen elintapojen tasa-arvoisuuteen\nkäskijöitteni kanssa, tottunut siihen, ettei minun tarvinnut tietää\nmistään hyvästä, joka ei olisi ollut saatavissani, ei nähdä mitään\nruokalajia, josta en olisi saanut osaani, ei tuntea mitään halua, jota\nen olisi ilmaissut, tottunut sanalla sanoen päästämään kielelleni\nkaikki, mitä sydämessäni liikkui, niin voi arvata, millaiseksi minun\ntäytyi muuttua talossa, jossa en uskaltanut avata suutani, jossa täytyi\nnousta ruokapöydästä jo nautittuaan vasta kolmanneksen ateriasta ja\npoistua huoneesta heti, kun minulla ei ollut siellä mitään tehtävää;\njossa, aina kahlehdittuna työhöni, en nähnyt muuta kuin sellaista,\nmistä toiset saivat nauttia, mutta josta minun yksin täytyi kieltäytyä;\njossa mestarin ja kisällien vapauden näkeminen teki epävapauteni painon\nvielä raskaammaksi; jossa, väiteltäessä asioista, jotka minä parhaiten\ntiesin, en uskaltanut avata suutani; jossa lyhyesti sanoen kaikesta,\nminkä näin, tuli sydämelleni himoitsemisen kohde yksinomaan siksi,\nettä kaikki oli minulta kiellettyä. Hyvästi, huolettomuus, iloisuus,\nsukkelat sanat, jotka usein ennen rikkomuksissani olivat pelastaneet\nminut rangaistuksesta. En voi nauramatta muistaa, että eräänä iltana\nisäni talossa, kun minut jostakin kujeesta oli tuomittu menemään\nnukkumaan illallisetta ja kun kuljin keittiön läpi surkea leipäpala\nkädessäni, näin paistin pyörimässä vartaan nenässä ja tunsin sen hajun.\nTalon väki oli lieden ympärillä; minun täytyi ohi mennessäni hyvästellä\nkaikkia. Kierroksen tehtyäni vilkaisin syrjästä tuota paistia, joka\noli niin hyvän näköinen ja tuoksuinen, enkä voinut olla kumartamatta\nsillekin ja sanomatta sille surkealla äänellä: _Hyvästi, paisti!_\nSe viaton sanasutkaus teki niin lystikkään vaikutuksen, että minun\nannettiin jäädä illalliselle. Kenties sillä olisi ollut yhtä hyvä\nonni mestarini talossa, mutta varmaa on, ettei se siellä olisi tullut\nkielelleni ja etten olisi uskaltanut päästää sitä siellä.\n\nNiin sitten opin ääneti himoitsemaan, olemaan salakähmäinen,\nteeskentelemään, valehtelemaan ja vihdoin näpistelemään, mikä sitä\nennen ei ollut pistänyt päähäni ja mitä vikaa sittemmin en ole oikein\nsaanut korjatuksi. Himoitseminen ja kykenemättömyys sen tyydyttämiseen\nvievät aina siihen. Siksi kaikki lakeijat ovat näpistelijöitä ja siksi\nkaikki oppipojat kai ovat niitä; mutta tasaisessa ja rauhallisessa\nelämässä, jossa kaikki, minkä he näkevät, on heidän saatavissaan,\njälkimmäiset kasvaessaan menettävät tuon häpeällisen taipumuksen. Kun\nminulla ei ole ollut sitä etua, en ole voinut saada siitä samaa hyötyä.\n\nHarhaan ohjatut hyvät tunteet melkein aina saattavat lapset astumaan\nensimmäisen askelen pahaan päin. Huolimatta ainaisista kieltäymyksistä\nja kiusauksista olin ollut toista vuotta mestarini talossa voimatta\npäättää ottaa mitään, en edes mitään syötävää. Ensimmäinen varkauteni\njohtui avuliaisuudesta; mutta se avasi oven toisille, joilla ei ollut\nyhtä kiitettävää tarkoitusperää.\n\nMestarini työssä oli eräs kisälli nimeltä herra Verrat, jonka\nlähellä olevaan kotitaloon kuului jokseenkin syrjässä sijaitseva\npuutarha, missä kasvoi hyvin kauniita parsajuuria. Herra Verrat'n,\njolla ei ollut paljon rahaa, alkoi tehdä mieli varastaa äidiltään\nvuoden parsaesikoisia ja myydä ne saadakseen varoja muutamiin hyviin\naamiaisiin. Kun hän ei tahtonut itse antautua vaaraan eikä ollut kovin\nketterä, hän valitsi minut siihen toimitukseen. Valmistelevasti jonkin\nverran minua mairiteltuaan, minkä vuoksi hän saavutti suosioni sitä\nhelpommin, kun en huomannut hänen tarkoitustaan, hän ehdotti minulle\nasiaa muka tuumana, joka yhtäkkiä oli juolahtanut hänen päähänsä.\nMinä panin kauan vastaan; hän tiukkasi. Minä en ole koskaan voinut\nvastustaa ystävällistä kohtelua; annoin myöten. Menin joka aamu ja\nkorjasin kauneimmat parsat; vein ne Molardille,[5] jossa joku eukko,\njoka oivalsi minun ne varastaneen, sanoi sen minulle saadakseen ne\nhalvemmalla. Peloissani otin, mitä hän suvaitsi minulle antaa, ja vein\nsen herra Verrat'lle. Se muutettiin pian aamiaiseksi, jonka minä olin\nhankkinut ja jonka hän nautti yhdessä erään toisen toverinsa kanssa;\nitse puolestani tyydyin täydellisesti muutamiin rippeisiin siitä enkä\nedes maistanut heidän viiniään.\n\nTätä vehkeilyä kesti usean päivän, eikä mieleeni juolahtanutkaan\nvarastaa varkaalta ja ottaa herra Verrat'lta kymmenyksiä hänen\nparsojensa tuottamista tuloista. Suoritin näpistelyni mitä\nuskollisimmin; ainoana vaikuttimenani oli tehdä mieliksi sille, joka\nsen minulla teetti. Mutta jos olisin joutunut kiinni, niin kuinka\nminua olisikaan lyöty ja haukuttu, kuinka julmasti minua olisikaan\nkohdeltu, kun sitä vastoin tuon heittiön puheita hänen väittäessään\nminua valehtelijaksi olisi uskottu ja minua kaksin verroin rangaistu\nsiitä, että olin uskaltanut syyttää häntä, koskapa hän oli kisälli ja\nminä vain oppipoika! Siten mahtava syyllinen kaikissa oloissa pelastaa\nnahkansa heikon syyttömän kustannuksella.\n\nHuomasin siten, että varastaminen ei ollut niin kauheata kuin olin\nluullut; ja pian käytin tätä tietoani hyväkseni niin paljon, ettei\nmikään, mitä havittelin, ollut turvassa, jos se vain oli ulottuvillani.\nMinua ei pidetty aivan huonossa ruoassa mestarini talossa, ja\nkohtuullisuus tuntui minusta vaikealta vain nähdessäni hänen itsensä\nnoudattavan sitä niin vähän. Se tapa, että nuoren käsketään poistumaan\nruokapöydästä silloin, kun siellä tarjotaan sellaista, mitä heidän\neniten tekee mielensä, näyttää minusta olevan sangen sopiva tekemään\nheistä sekä herkuttelijoita että näpistelijöitä. Minusta tuli vähässä\najassa kumpikin, ja tavallisesti siitä oli minulle sangen hyvät\nseuraukset, joskus sangen pahat, kun jouduin kiinni.\n\nEräs muisto, joka minua vieläkin pöyristyttää ja samalla naurattaa,\nkoskee omenainpyydystystä, joka kävi minulle kalliiksi. Ne omenat\nolivat erään ruokasäiliön perällä, johon tuli valoa keittiöstä\nkorkealla olevan luukun kautta. Eräänä päivänä ollessani yksin\ntalossa nousin taikinakaukalon päälle katselemaan tuohon Hesperidien\npuutarhaan noita ihania hedelmiä, joihin en voinut päästä käsiksi.\nMenin noutamaan paistinvartaan nähdäkseni, voisiko se ulottua niihin;\nse oli liian lyhyt. Jatkoin sitä toisella pienellä vartaalla, jota\nkäytettiin pienen riistan paistamiseen; mestarini näet harrasti\nmetsästystä. Pistelin useita kertoja onnistumatta; vihdoin tunsin, että\nolin saanut omenan vartaan kärkeen. Vedin sitä hyvin hiljaa puoleeni;\nomena kosketti jo aukkoa; olin valmis tarttumaan siihen. Kuka voisi\nkuvailla suruani? Omena oli liian iso; se ei mahtunut aukosta läpi.\nKuinka monta keksintöä sainkaan tehdä voidakseni vetää sen esille!\nTarvittiin tukia pitämään varrasta paikoillaan, kylliksi pitkä veitsi\nomenan leikkaamiseksi halki, puusäle kannattamaan sitä. Nokkelasti ja\nkulutettuani paljon aikaa sain sen halkaistuksi ja toivoin voivani\nsitten vetää esiin puolikkaat, toisen toisensa jälkeen; mutta\ntuskin ne olivat irtaantuneet toisistaan, kun ne molemmat putosivat\nruokasäiliöön. Säälivä lukija, ottakaa osaa murheeseeni!\n\nEn antanut mieleni masentua, mutta olin menettänyt paljon aikaa.\nPelkäsin, että minut yllätettäisiin, päätän jättää onnellisemman\nyrityksen seuraavaan päivään ja ryhdyn jälleen työhöni, yhtä tyynesti\nkuin jos en olisi mitään tehnyt, ajattelematta molempia löyhäsuisia\nvieraita miehiä, jotka todistivat minua vastaan ruokasäiliössä.\n\nSeuraavana päivänä katsoen saaneeni sopivan tilaisuuden, yritän\nuudestaan. Nousen telineelleni, kurotan paistinvartaan sisään, sovitan\nsen kohdalleen; olin valmis pistämään... Pahaksi onneksi aarteen\nvartija ei nukkunut: yht'äkkiä ruokasäiliön ovi avautui, mestarini\nastuu siitä ulos, panee käsivartensa ristiin rinnoilleen, katselee\nminua ja sanoo: \"Rohkeasti vain!\" ... Kynä putoaa kädestäni...\n\nKun yhä sain pahaa kohtelua, aloin piankin käydä välinpitämättömäksi\nsiitä. Se tuntui minusta lopulta jonkinlaiselta varastelun\nvastikkeelta, joka oikeutti minut jatkamaan. Sen sijaan että olisin\nkääntänyt katseeni taaksepäin rangaistukseen, suuntasin sen eteenpäin\nkostoon. Arvelin, että kun minua annettiin selkään näpistelyistäni,\nniin oikeutettiin minut olemaan näpistelijä. Varasteleminen ja\nselkäänsä saaminen näyttivät minusta sopivan yhteen ja muodostavan\ntavallaan ammatin, ja kun hoidin itselleni kuuluvan osan tätä ammattia,\nkatsoin voivani jättää huolenpidon toisesta osasta mestarilleni. Sen\nkäsitystavan nojalla aloin varastella entistä huolettomammin. Ajattelin\nitsekseni: Mitäpä se sitten lopulta merkitsee? Saan selkääni. No niin;\nolen luotu saamaan selkääni.\n\nPidän syömisestä olematta ahnas; olen aistillinen, mutta en herkkusuu.\nLiian monet muut harrastukset kääntävät ajatukseni pois sellaisesta.\nEn ole koskaan välittänyt syötävästäni, paitsi kun mikään muu ei ole\naskarruttanut mieltäni, ja se on eläessäni sattunut niin harvoin,\nettei minulla juuri ole ollut aikaa ajatella makupaloja. Siksipä\nen kauan rajoittanut näpistelyäni syötäviin, vaan ulotin sen pian\nkaikkeen, mitä mieleni teki; ja jos minusta ei tullut varsinaista\nvarasta, niin se johtuu siitä, että raha ei ole koskaan suuresti minua\nhoukutellut. Yhteisessä työpajassa mestarillani oli toinen, erityinen\ntyöhuoneensa, joka oli lukittava; osasin avata sen oven ja sulkea\nsen kenenkään siitä mitään tietämättä. Sieltä minä anastin hänen\nhyviä työkalujaan, hänen parhaita piirroksiaan, hänen leimasintensa\ntuotteita, kaikkea, mitä mieleni teki ja mistä hän halusi pitää minut\nloitolla. Itse asiassa nämä varkaudet olivat varsin viattomia, koskapa\nvarastettuja esineitä oli aikomus käyttää vain hänen palveluksekseen;\nmutta olin ilmi ihastuksissani, kun sain käsiini nuo pikkuesineet;\nuskoin varastavani taidon sen tuotteiden mukana. Lisäksi siellä oli\nrasioissa kulta- ja hopeasiruja, pieniä koru- ja arvoesineitä, rahaa.\nKun minulle oli neljä viisi souta taskussani, niin se oli paljon;\nkuitenkaan en muista ikänäni edes katsahtaneeni himoavin silmin\nmihinkään sellaiseen, puhumattakaan siitä, että olisin siihen koskenut;\nsellaista nähdessäni tunsin pikemmin pelkoa kuin iloa. Luulen, että\ntämä rahan ja sen tuotantovälineiden varastamisen kammo johtui minussa\nsuureksi osaksi kasvatuksesta. Siinä oli mukana salaisia aavistuksia\nkunniattomuudesta, vankeudesta, rangaistuksesta, hirsipuusta, jotka\nolisivat pöyristyttäneet minua, jos olisin tuntenut viettelystä; minun\nkepposeni sitä vastoin tuntuivat minusta olevan vain koiruuksia,\neivätkä ne todella muuta olleetkaan. Niistä kaikista ei voinut olla\nmuuta seurausta, kuin että sain mestariltani aika lailla selkääni, ja\nsiihen olin ennakolta valmis.\n\nMutta, vielä kerran, en himoinnut edes siksi kiihkeästi, että minun\nolisi tarvinnut pidättäytyä; minulla ei ollut mitään vastustettavaa.\nYksi ainoa arkki kaunista piirustuspaperia houkutteli minua enemmän\nkuin raha, jolla olisin saanut sitä koko riisin. Tämä kummallinen\nseikka riippuu eräästä luonteeni erikoisuudesta; tämä on vaikuttanut\nkäyttäytymiseeni siksi paljon, että pidän tärkeänä selittää sen.\n\nMinulla on hyvin tuliset intohimot, ja niin kauan kuin ne minussa\nkuohuvat, kiivauteni on vertojaan vailla: en silloin tiedä mitään\nvarovaisuudesta, en kunnioituksesta, en pelosta enkä säädyllisyydestä;\nolen kyynillinen, julkea, raju, pelkäämätön; ei sitä häpeää, joka minut\npidättäisi, ei vaaraa, jota säikkyisin; paitsi siitä ainoasta, mikä\nminua kiinnostaa, en välitä enää mistään koko maailmassa. Mutta tuota\nkaikkea kestää vain hetken, ja seuraavana hetkenä vaivun masennuksiin.\n\nLevollisella mielellä ollessani olen pelkkää hitautta ja arkuutta:\nkaikesta säikähdän, kaikki minua tympäisee, kärpänenkin lennollaan\nminut pelästyttää; sanankin sanominen, liikkeen tekeminen on minulle\nvelttoudessani kauhistus; pelko ja häpeä masentavat minua niin paljon,\nettä tekisi mieleni hävitä kaikkien kuolevaisten näkyvistä. Jos on\ntoimittava, en tiedä mitä tehdä; jos on puhuttava, en tiedä mitä sanoa;\npelkkä katsekin panee minut ymmälle. Kun innostun, osaan joskus keksiä,\nmitä minun on sanottava, mutta tavallisissa keskusteluissa en keksi\nyhtään mitään; ne ovat minusta sietämättömiä, vain siksi, että minun on\npakko puhua.\n\nHuomatkaa lisäksi, että mikään päämieliteoistani ei kohdistu\nsellaiseen, mikä on ostettavissa. Haluan vain puhtaita nautintoja,\nja raha myrkyttää ne kaikki. Pidän esimerkiksi pöydän nautinnoista;\nmutta kun en voi sietää sen hienossa seurassa tuntemaani epävapautta\nenkä tavallista kapakassa mässäilyä, niin voin tuntea niitä vain\njonkun ystävän parissa; yksin se näet ei ole minulle mahdollista;\nmielikuvitukseni askartelee silloin muissa asioissa ja syöminen ei\ntuota minulle nautintoa. Jos kiihottuneet vereni vaativat minulle\nnaisia, niin liikuttunut sydämeni vaatii minulle vielä kovemmin\nrakkautta. Rahalla saatavat naiset menettäisivät minusta kaiken\nviehätyksensä; epäilenpä, tokko minun lainkaan olisi mahdollista\nnauttia heistä. Sama on kaikkien saatavissani olevien nautintojen\nlaita; jos en saa niitä ilmaiseksi, niin ne minusta menettävät makunsa.\nPidän vain sellaisesta hyvästä, mikä ei ole kenenkään muun kuin\njokaisen, joka siitä osaa nauttia.\n\nRaha ei ole minusta koskaan näyttänyt niin arvokkaalta kuin minä sitä\npidetään. Eipä se koskaan ole näyttänyt minusta edes hyvin mukavalta:\nse ei semmoisenaan kelpaa mihinkään, se täytyy muuttaa muuksi, jos\nmielii siitä nauttia; täytyy ostaa, tinkiä, usein joutua petkutetuksi,\nmaksaa runsaasti huonoista palveluksista. Tahtoisin saada jotakin\nhyvää tavaraa: rahallani saan varmasti huonoa lajia. Ostan kalliista\nhinnasta tuoreen munan, se on vanha; kauniin hedelmän, se on raaka;\ntytön, hän on pilattu. Pidän hyvästä viinistä, mutta mistä saan sitä?\nViinikauppiaaltako? Menettelinpä miten tahansa, niin hän myrkyttää\nminut. Jos välttämättömästi tahdon, että minua palvellaan hyvin, niin\nkuinka paljon huolia ja vaikeuksia siitä onkaan! Täytyy olla ystäviä,\nkirjeenvaihtajia, antaa tehtäviä, kirjoitella, mennä, tulla, odottaa ja\nusein kuitenkin lopuksi joutua petetyksi. Kuinka paljon vaivaa minulla\nonkaan rahastani! Sitä pelkään enemmän kuin pidän hyvästä viinistä.\n\nLukemattomia kertoja olen oppipoikana ollessani ja sittemmin lähtenyt\nulos aikoen ostaa jonkin herkkupalan. Lähestyn sokerileipurin myymälää;\nhuomaan naisia myyntipöydän ääressä; luulen jo näkeväni heidän nauravan\npikku herkkusuulle ja laskevan keskenään hänestä pilaa. Kuljen\nhedelmäkaupan ohi, katselen kauniita päärynöitä, niitten tuoksu tuntuu\nhoukuttelevalta; tuossa aivan lähellä on pari kolme nuorta miestä,\njotka katselevat minua; eräs mies, joka tuntee minut, seisoo myymälänsä\nedessä; kaukaa näen jonkun tytön tulevan; eiköhän se ole kotitaloni\npalvelijatar? Likinäköisyyteni pettää minut tuhannesti; luulen\nkaikkia ohikulkijoita tuttavikseni. Joka paikassa arastelen jotakin,\nminua pidättää jokin este; haluni kiihtyy ja häpeäni yltyy, ja minä\npalaan lopulta kotiin tyhmistyneenä, haluni raatelemana; minulla on\ntaskussani, millä voisin sen tyydyttää, mutta en ole uskaltanut ostaa\nmitään. Saisin ladella mitä ikävimpiä yksityisseikkoja, jos kuvaisin\nkaikkea sitä tukaluutta, sitä häpeää, sitä vastenmielisyyttä, niitä\nvastuksia, niitä harmeja, joita aina olen saanut kokea, kun olen itse\nkäyttänyt rahojani tahi kun niitä ovat käyttäneet muut. Mikäli lukija\npääsee eteenpäin elämäkerrassani ja tutustuu luontoni laatuun, hän\nkyllä huomaa tämän kaiken minun tarvitsematta syventyä seikkaperäisesti\nkertomaan sitä hänelle.\n\nJos tämä on ymmärretty, niin ymmärretään helposti eräs minussa muka\nolevista vastakohtaisuuksista, nimittäin se, että melkein iljettävä\nsaituus minussa yhtyy mitä suurimpaan rahan halveksimiseen. Se on\nminulle niin vähän mukavaa tavaraa, etten edes tule sitä kaivanneeksi,\nkun ei minulla sitä ole, ja että kun minulla sitä on, pidän sitä kauan\nkuluttamatta, kun en saa sitä käytetyksi oman pääni mukaan; mutta kun\ntarjoutuu mukava ja sopiva tilaisuus, tuhlaan sitä niin runsaasti,\nettä kukkaroni on tyhjänä ennen kuin aavistinkaan. Sitä paitsi, älkää\nluulko löytävänne minusta saiturien yleistä tapaa kuluttaa rahaa\nkaiken maailman nähden; minä päinvastoin kulutan sen salassa ja huvini\nvuoksi; kaukana siitä, että kerskailisin rahankulutuksella, pidän\nsen salassa. Tunnen niin selvästi, että raha ei ole omiaan minun\nkäytettäväkseni, että melkein häpeän sen omistamista, vielä enemmän\nsen käyttämistä. Jos minulla milloinkaan olisi ollut mukavaan elämään\nriittävät tulot, niin minua ei olisi haluttanut olla saita, siitä olen\naivan varma; kuluttaisin kaikki tuloni koettamatta kartuttaa niitä;\nmutta epävarma asemani pitää minua pelonalaisena. Jumaloin vapautta;\ninhoan epävapautta, levottomuutta, riippuvaisuutta. Niin kauan kuin\nkukkarossani oleva raha riittää, se turvaa riippumattomuuteni; se\nvapauttaa minut vaivaamasta päätäni saadakseni lisää, mitä pakkoa\naina olen kammonnut; mutta peläten sen loppuvan pitelen sitä\nhellävaraisesti. Raha, joka meillä on, on vapauden väline; se, jota\najamme takaa, on orjuuden väline. Sen vuoksi pidän rahan visusti\ntallella enkä himoitse mitään.\n\nVälinpitämättömyyteni rahasta ei siis ole muuta kuin laiskuutta;\nomistamisen nautinto ei maksa hankkimisen vaivaa; ja tuhlaukseni on\nmyöskin vain laiskuutta; kun tarjoutuu tilaisuus miellyttävään rahan\nkuluttamiseen, niin sitä ei voi liiaksi käyttää hyväkseen. Raha\nhoukuttelee minua vähemmän kuin nautintoesineet, sillä rahan ja halutun\nomistamisen välillä on aina jokin välikäsi, mutta itse nautintoesineen\nja sen nauttimisen välillä sitä ei ole. Jos näen nautintoesineen, niin\nse houkuttelee minua; jos en näe muuta kuin sen hankkimisvälineen,\nniin tämä ei minua houkuttele. Olen siis näpistellyt ja joskus\nnäpistelen vieläkin pikkuesineitä, jotka minua houkuttelevat ja jotka\nmieluummin otan kuin niitä pyydän; mutta en muista pienenä enkä suurena\nottaneeni eläessäni äyriäkään keltään paitsi yhden ainoan kerran lähes\nviisitoista vuotta sitten, jolloin varastin seitsemän frangia kymmenen\nsouta. Tapaus kannattaa kertoa, sillä siinä yhtyvät verrattoman\nkiinnostavalla tavalla häpeämättömyys ja typeryys, niin että itsenikin\nolisi vaikea sitä uskoa, jos se koskisi jotakuta muuta kuin minua.\n\nSe sattui Pariisissa. Kävelin herra de Francueuilin kanssa\nPalais-Royalissa kello viiden tienoilla. Hän vetää esille kellonsa,\nkatsoo sitä ja sanoo: \"Menkäämme Oopperaan.\" -- \"Olkoon menneeksi.\"\nLähdemme. Hän ostaa kaksi amfiteatterilippua, antaa toisen minulle\nja menee edellä pitäen itse toisen; minä tulen jäljessä, hän astuu\nkatsomoon. Astuessani sisään hänen jäljessään huomaan ovella\nväentungoksen. Katselen, näen, että kaikki ovat seisoallaan; arvelen,\nettä voisin helposti hävitä tähän väkijoukkoon tai ainakin antaa herra\nde Francueuilin luulla minun hävinneen siihen. Lähden ulos, otan\ntakaisin vastamerkkini ja sitten rahat ja menen tieheni ajattelematta,\nettä tuskin olen päässyt ovelle, kun kaikki ovat istuutuneet, ja että\nherra de Francueuil silloin selvästi näkee, etten enää ole siellä.\n\nKun mikään ei ole milloinkaan ollut luonnolleni vieraampaa kuin moinen\npiirre, niin mainitsen sen osoittaakseni, että on hetkiä, jolloin\nihminen on ikään kuin houruna ja jolloin häntä ei pidä arvostella hänen\ntekojensa mukaan. Sehän tosin ei ollut aivan tuon rahan varastamista;\nse oli sen käytön varastamista; mutta se oli varkautta ja se oli\nlisäksi katala teko.\n\nNäitten yksityisseikkojen kertomisesta ei tulisi loppua, jos tahtoisin\nseurata kaikkia niitä teitä, joita kulkien oppipoikana ollessani\nsiirryin sankarillisesta ylevämielisyydestä heittiön halpamielisyyteen.\nMutta vaikka omaksuinkin ammattini paheet, oli minun mahdoton täysin\nomaksua sen harrastuksia. Toverieni huvitukset tuntuivat minusta\nikäviltä, ja kun liian ankara silmälläpito oli tehnyt työnkin minulle\nvastenmieliseksi, ikävystyin kaikkeen. Siten sain takaisin lukuhaluni,\njonka olin jo aikoja sitten menettänyt. Näistä luvuista, jotka\ntapahtuivat työni kustannuksella, tuli uusi rikos, josta sain uusia\nrangaistuksia. Tuo halu, jota pakonalainen tilani kiihoitti, äityi\nintohimoksi, pian raivoksi. Eukko Tribu, kuulu kirjojen lainaaja,\ntoimitti niitä minulle kaikenlaisia. Hyvät ja huonot, kaikki menivät\nmukiin; en valikoinut: luin kaikki yhtä ahnaasti.\n\nLuin työpöydän ääressä, luin kulkiessani asioillani, luin käymälässä\nja unohduin sinne tuntikausiksi; päätäni huimasi lukemisesta, en enää\nmuuta tehnyt kuin luin. Mestarini väijyskeli minua, yllätti minut,\nantoi minulle selkään, otti minulta kirjani. Kuinka monta nidosta\nliekään revitty rikki, poltettu, heitetty ikkunasta ulos! Kuinka monta\nteosta jäikään vaillinaiseksi eukko Tribun varastossa! Kun minulla\nei ollut millä maksaa hänelle, annoin hänelle paitani, solmioni,\nvaateryysyni; kolme souta, jotka sain taskurahoiksi joka sunnuntai,\nkannoin hänelle säännöllisesti.\n\n_Lukemisinnossaan Rousseau unohti kaiken muun, myöskin näpistelyn.\nSama into sai hänet myöskin kyllästymään koko siihen ympäristöön,\njossa hän eli. Hän alkoi vieroa ihmisiä, vetäytyi yksinäisyyteen ja\neli mielikuvituksen maailmoissa, haaveissa, joille luvut antoivat yhä\nuutta virikettä. Yksinäisyyttä R. sanoo sittemminkin elämässään aina\nrakastaneensa. Mutta tämä piirre ei hänessä johtunut mistään ihmisten\nvihaamisesta, vaikka siltä saattoi näyttää, vaan päinvastoin hänen\n\"liian tunteellisesta, liian rakastavasta, liian hellästä\" sydämestään.\nKun se ihmissydänten joukosta ei löytänyt kaltaistaan, täytyi sen etsiä\ntyydytystä yksinäisistä mielikuvitelmista_.\n\nPääsin siten kuudennentoista ikävuoteni alkuun, levottomana,\ntyytymättömänä kaikkeen ja itseeni, vailla mieltymystä ammattiini,\nvälittämättä ikäni mukaisista huvituksista, himojen kalvamana\ntietämättä mitä himoitsin, itkien ilman syytä, huokaillen tietämättä\nmiksi ja vaalien hellästi haaveitani, kun en ympärilläni nähnyt mitään\nniitten veroista. Sunnuntaisin, jumalanpalveluksen jälkeen, toverini\ntulivat noutamaan minua temmeltämään kanssansa. Olisin mielelläni\njäänyt pois heidän seurastaan, jos olisin voinut; mutta päästyäni\nvauhtiin heidän leikeissään olin innokkaampi ja menin pitemmälle kuin\nkukaan muu; minua oli yhtä vaikea hillitä kuin saada liikkeelle.\nNiin on kaikkina aikoina ollut laitani. Kävelyretkillämme kaupungin\nulkopuolelle harppasin yhä eteenpäin ajattelematta paluuta, jolleivät\nmuut sitä ajatelleet minun puolestani. Jouduin siitä kiinni kaksi\nkertaa; portit suljettiin, ennen kuin ehdin takaisin. Seuraavana\npäivänä minua kohdeltiin niinkuin saattaa arvata; ja toisella kerralla\nminulle luvattiin kolmanneksi kerraksi sellainen vastaanotto, että\npäätin olla antautumatta sen alaiseksi. Tuo niin pelätty kolmas\nkerta tuli kuitenkin. Valppauteni petti eräs kirottu kapteeni\nnimeltä Minutoli, joka aina sulki portin, jolla hän oli vartiossa,\npuolta tuntia ennen muita. Olin palaamassa kaupunkiin kahden toverin\nkera. Hyvän matkan päässä kuulen soitettavan iltasoittoa; astun\nkahta kiivaammin; kuulen rummutettavan; juoksen niin paljon kuin\njaloiltani pääsen; saavun hengästyneenä, likomärkänä hiestä; sydämeni\npamppailee; kaukaa näen sotamiehet paikoillaan, kiiruhdan kohti, huudan\ntukahtuneella äänellä. Liian myöhään. Parinkymmenen askelen päässä\netuvartiosta näen ensimmäistä siltaa nostettavan. Minua pöyristyttää\nnähdessäni ilmassa sen pelottavat kulmat, kaamean ja onnettoman enteen\npääsemättömästä kohtalosta, joka sillä hetkellä minulle alkoi.\n\nEnsimmäisessä tuskanpuuskassa heittäydyin vallinrinteelle ja purin\nmaata. Toverini nauroivat onnettomuuttaan ja alistuivat heti tyynesti\nkohtaloonsa. Minä alistuin myöskin omaani mutta toisella tavalla.\nSiinä paikassa vannoin, etten ikinä palaisi mestarini luo; ja\nseuraavana päivänä, kun he portteja avattaessa menivät kaupunkiin,\nheitin heille ainaiseksi hyvästit ja pyysin heitä vain ilmoittamaan\nsalaa serkulleni Bernardille tekemäni päätöksen sekä paikan, jossa\nhän voisi vielä kerran tavata minut. Oppipojaksi ruvettuani olin\nentistä kauempana hänestä enkä tavannut häntä niin usein; jonkin ajan\nkuluessa olimme kuitenkin yhdessä sunnuntaisin; mutta vähitellen\nkumpikin tottui toisille tavoille, ja me tapasimme harvemmin. Olen\nvakuuttunut siitä, että hänen äitinsä oli suurelta osalta syynä tähän\nmuutokseen. Serkkuni, hän oli kaupungin _yläosan_ poikia; minä mitätön\noppipoika, olin enää vain _Saint-Gervais'n_[6] lapsi. Välillämme ei\nenää ollut tasa-arvoisuutta syntyperästämme huolimatta; minun kanssani\nseurusteleminen oli hänen arvolleen alentavaa. Keskinäinen yhteytemme\nei kuitenkaan lakannut kokonaan, ja kun hän oli luonnostaan hyvä poika,\nhän joskus kuunteli sydämensä ääntä huolimatta äitinsä ohjeista.\nSaatuaan tiedon päätöksestäni hän riensi luokseni, ei kehottaakseen\nminua luopumaan siitä eikä yhtyäkseen siihen, vaan tehdäkseen pikku\nlahjoilla karkaamiseni jonkin verran mukavammaksi; sillä omin avuin en\nvoinut päästä kovinkaan pitkälle. Hän antoi minulle muun muassa pienen\nmiekan, johon olin hyvin ihastunut ja jota kannoin, kunnes jouduin\nTorinoon; siellä puute pakotti minut luopumaan siitä, ja minä pistin\nsen, kuten sanotaan, parempiin suihin. Kuta enemmän olen ajatellut\nhänen käyttäytymistään minua kohtaan tuolla ratkaisevalla hetkellä,\nsitä varmemmin olen vakuuttunut siitä, että hän noudatti äitinsä ja\nehkä isänsä ohjeita; sillä mahdotonta on, että hän omin ehdoin ei olisi\nkoettanut mitenkään pidättää minua tai ettei hänen olisi tehnyt mieli\nlähteä mukaani; mutta siltä ei näyttänyt. Hän pikemmin rohkaisi minua\npanemaan tuumani toimeen kuin varoitti minua siitä; sitten, huomattuaan\nminun pysyvän lujana päätöksessäni, hän lähti luotani paljonkaan\nitkemättä. Emme ole enää koskaan kirjoittaneet toisillemme emmekä\ntavanneet toisiamme. Se on vahinko; hän oli luonteeltaan olennaisesti\nhyvä; me olimme luodut pitämään toisistamme.\n\nEnnen kuin jättäydyn kovaonnisen kohtaloni omaksi, sallittakoon minun\nkääntää hetkiseksi katseeni siihen kohtaloon, joka luonnollisesti\nolisi ollut edessäni, jos olisin joutunut paremman mestarin käsiin.\nMikään ei ollut luonnolleni sopivampaa eikä paremmin omiaan tekemään\nminua onnelliseksi kuin hyvän käsityöläisen rauhallinen ja huomaamaton\nasema, varsinkin eräissä ammattiluokissa, sellaisissa, jollainen\nkaivertajien luokka Genevessä on. Tämä ammatti, kyllin tuottoisa\nantamaan harjoittajalleen mukavan toimeentulon, mutta ei rikastuttamaan\nhäntä, olisi pannut rajan kunnianhimolleni lopuksi ikääni ja jättämällä\nminulle riittävästi joutoaikaa kohtuullisten mieliharrastusten\ntyydyttämiseen pidättänyt minut toimialallani tarjoamatta minulle\nmitään keinoa siltä poistumiseen. Kun mielikuvitukseni oli kyllin\nvilkas koristaakseen haavekuvillaan minkä ammatin tahansa, kyllin\nvoimakas siirtämään minut niin sanoakseni mielin määrin yhdestä\ntoiseen, oli minulle vähemmän tärkeätä, missä niistä todellisuudessa\nolin. Paikasta, missä olin, ei saattanut olla lähimpään pilvilinnaan\nniin pitkä matka, etten helposti olisi voinut asettua siihen. Jo\ntästäkin seurasi, että yksinkertaisin ammatti, sellainen, josta oli\nvähimmin harmia ja huolta, joka jätti hengen vapaimmaksi, oli minulle\nsoveliain, ja sellainen oli juuri minun ammattini. Olisin elänyt\nuskontoni, isänmaani, perheeni ja ystävieni piirissä rauhallista\nja hiljaista, luonteelleni sopivaa elämää tasaisessa mieleisessäni\ntyössä ja mieleni mukaisessa seurassa. Olisin ollut hyvä kristitty,\nhyvä kansalainen, hyvä perheenisä, hyvä ystävä, hyvä työmies, hyvä\nihminen kaikessa. Olisin pitänyt ammatistani, olisin ehkä ollut sille\nkunniaksi; ja elettyäni huomaamattoman ja yksinkertaisen, mutta\ntasaisen ja viehättävän elämän, olisin kuollut rauhassa omaisteni\npiirissä. Epäilemättä minut olisi pian unohdettu, mutta minua olisi\nkaivattu ainakin niin kauan kuin minua olisi muistettu.\n\nMutta sen sijaan... Millainen onkaan se kuva, jonka olen piirtävä! Ah!\nälkäämme kuvatko elämäni viheliäisyyksiä ennen aikojaan; saan puhua\nlukijoilleni liiaksikin tästä surkeasta aiheesta.\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\n1728\n\n\n_Ajattelematta, mitä oli menettänyt Genevestä karkaamalla, ja\nmiettimättä niitä turmiollisia seurauksia, joita kulkurin elämästä\nhelposti saattoi olla, Rousseau nautti vain täysin siemauksin\nvapaudestaan; seikkailunhaluisena ja mieli täynnä valoisia\ntulevaisuudentoiveita hän vaelteli muutaman päivän kaupungin\nlähiseuduilla, majaili tuttujen maalaisten taloissa ja sai heiltä\nravintonsa. Niin hän sitten joutui Confignon-nimiselle paikkakunnalle\nparin peninkulman päähän Genevestä. Siellä hän meni kirkkoherran luo,\njonka nimi, de Pontverre, oli hänelle tuttu. Tämä katolinen pappi otti\nhänet hyvin vastaan, puhui Genevessä vallitsevasta harhaopista ja\nkehotti häntä kääntymään katoliseen uskoon ja lähtemään sitä varten\nerään Annecy'ssä asuvan de Warens -nimisen hyväntekeväisen rouvan luo,\njoka itse oli äskettäin kääntynyt ja harrasti muitten käännyttämistä.\nR. ei ollut juuri halukas uskoaan muuttamaan, mutta kyllä matkailemaan.\nHän lähti Annecyhin. Sinne oli päivän matka. Mutta hän ei pitänyt\nkiirettä. Hän kulutti matkaan kolme päivää. \"Ei ollut oikealla eikä\nvasemmalla\", hän kertoo, \"sitä herraskartanoa, josta en mennyt etsimään\nsitä seikkailua, joka -- siitä olin varma -- minua siellä odotti. En\nuskaltanut astua sisään enkä kolkuttaa ovelle, sillä olin hyvin ujo,\nmutta lauloin parhaalta näyttävän ikkunan alla, ja hengästyksiin asti\nhuudettuani olin hyvin kummissani, kun en nähnyt siihen ilmestyvän\nrouvia enkä neitejä, jotka kaunis ääneni ja mehevät lauluni olisivat\nhoukutelleet puoleeni. Olin näet tovereiltani oppinut mainioita lauluja\nja lauloin niitä ihmeen hyvin.\"_\n\nSaavun vihdoin perille, tapaan rouva de Warensin. Seuraava elämäni\nkausi on ratkaisevasti vaikuttanut luonteeseeni, en voi tyytyä\nkuvaamaan sitä pintapuolisesti. Olin kuudennentoista ikävuoteni\npuolivälissä. Olematta niin sanottu kaunis poika olin sorea varreltani,\njalkani olivat somat, sääreni solakat, eleeni luontevat, kasvoni\nilmeikkäät, suuni sievännäköinen, kulmakarvani ja hiukseni mustat,\nsilmäni tosin pienet ja syvällä päässä, mutta niistä sinkoili\nvoimakkaasti tuli, joka paloi suonissani. Ikävä kyllä en tiennyt\ntuosta kaikesta mitään, enkä eläessäni ole tullut ajatelleeksi\nulkonäköäni, ennen kuin oli liian myöhä saada siitä mitään etua. Niinpä\nminua vaivasi ikäni mukaisen ujouden lisäksi myöskin se, joka on\nominainen hyvin hellämieliselle luonteelle, joka aina pelkää olevansa\nepämiellyttävä. Sitä paitsi, vaikka minulla olikin jonkin verran\nälyllistä sivistystä, minulla ei ollut minkäänlaista esiintymistaitoa,\nkun en koskaan ollut liikkunut hienoissa seuroissa; ja kaukana siitä,\nettä tietoni olisivat korvanneet tuon puutteen, ne olivat vain omansa\ntekemään minut kahta ujommaksi ja saivat minut huomaamaan, kuinka suuri\ntuo puute oli.\n\nPeläten siis, että esiintymiseni ei aluksi tekisi edullista vaikutusta,\nkoetin valvoa etujani toisella tavalla ja sepitin kauniin, korusanaisen\nkirjeen, johon sommittelin kirjoista oppimiani lauseita ja oppipojan\npuheentapoja, ja panin kaiken kaunopuheisuuteni liikkeelle vedotakseni\nrouva de Warensin hyväntahtoisuuteen. Herra de Pontverren kirjeen\nsuljin omani sisään ja lähdin tuolle pelottavalle vastaanotolle. En\ntavannut rouva de Warensia kotoa; sanottiin hänen juuri lähteneen\nkirkkoon. Oli palmusunnuntai vuonna 1728. Juoksen hänen jälkeensä,\nnäen hänet, saavutan hänet, puhuttelen häntä... Se paikka tulee minun\nmuistaa; olen sittemmin usein kostuttanut sen kyynelilläni ja peittänyt\nsen suudelmillani. Kunpa voisin ympäröidä tuon onnenpaikan kultaisella\npilariaidalla! Kunpa voisin saada koko maailman osoittamaan sille\nihailua! Jokaisen, joka tahtoo kunnioittaa ihmisten pelastumisen\nmuistomerkkejä, pitäisi lähestyä sitä vain polvillaan.\n\nSe oli hänen talonsa takana oleva sola, jota rajoitti oikealla oja,\njoka erotti talon puutarhasta, ja vasemmalla pihan muuri. Sitä myöten\npääsi takaportin kautta fransiskaanimunkkien kirkolle. Ollen juuri\navaamaisillaan portin rouva de Warens kääntyy ympäri kuullessaan\nääneni. Kuinka hämmästyinkään hänet nähdessäni! Olin kuvaillut\nmielessäni vanhaa, hyvin nyrpeätä jumalista naista; herra de Pontverren\n\"hyvä rouva\" ei voinut mielestäni olla muunlainen. Näen erittäin\nviehättävät kasvot, kauniit siniset, hyvin lempeät silmät, häikäisevän\nvalkean hipiän, ihastuttavan poven kaarteen. Mikään ei jäänyt nuoren\nuuden uskolaisen nopealta silmäykseltä huomaamatta; minusta näet tuli\nheti paikalla hänen uskolaisensa, varma kun olin siitä, että sellaisten\nlähetyssaarnaajien saarnaama uskonto ei voinut olla johtamatta\nparatiisiin. Hän ottaa hymyillen kirjeen, jonka ojennan hänelle\nvapisevin käsin, avaa sen, katsahtaa herra de Pontverren kirjeeseen,\nsiirtyy minun kirjeeseeni, jonka lukee kokonaan ja jonka olisi lukenut\ntoistamiseenkin, ellei hänen lakeijansa olisi huomauttanut, että oli\naika astua kirkkoon. \"Voi, hyvä lapsi!\" hän sanoo minulle äänensävyllä,\njoka sai minut säpsähtämään, \"olettepa kovin nuorena joutunut\nkiertämään maata; se on todella vahinko.\" Sitten hän odottamatta\nvastaustani lisää: \"Menkää asuntooni odottamaan minua; sanokaa, että\nantavat teille aamiaista; messun päätyttyä tulen puhelemaan kanssanne.\"\n\nLouise-Éléonore de Warens oli syntyisin neiti de la Tour de Pil,\nylhäistä ja vanhaa sukua Waadtin kantonin Vevey-nimisestä kaupungista.\nHän oli hyvin nuorena mennyt naimisiin herra de Warensin kanssa, joka\noli Loys-sukua, herra de Villardinin vanhin poika Lausannesta. Kun tämä\navioliitto, josta ei syntynyt lapsia, ei ollut varsin onnellinen, niin\nrouva de Warens kerran jonkin kotoisen harmin ajamana, kun kuningas\nVictor-Amédée oli Evianissa, käytti hyväkseen tätä tilaisuutta, lähti\njärven poikki ja meni ja heittäytyi ruhtinaan jalkain juureen jättäen\nsiten miehensä, sukunsa ja maansa. Se oli jokseenkin yhtä huimapäinen\nteko kuin minun karkaamiseni, ja hän on myöskin saanut sitä kylliksi\nkauan katua. Kuningas, joka mielellään näytti katolista uskonintoaan,\notti hänet suojelukseensa, antoi hänelle tuhannen viidensadan Piémontin\nliiran eläkkeen -- suuri summa niin vähän tuhlailevan ruhtinaan\nantamaksi -- ja huomattuaan, että tämän kohtelun vuoksi luultiin hänen\nrakastuneen rouvaan, lähetti tämän kaartilaisjoukkueen saattamana\nAnnecyhin, missä rouva Geneven nimipiispa Michel-Gabriel de Bernex\nsielunpaimenenaan luopui uskostaan Neitsyt Maarian etsikkonunnakunnan\nluostarissa.\n\nHän oli ollut Annecyssa kuusi vuotta, kun minä tulin sinne, ja oli\nsilloin kahdeksankolmatta vanha, syntynyt vuosisadan alussa. Hänen\nkauneutensa oli sellaista, joka säilyy, syystä että se on pikemmin\nkasvojen kokonaisilmeessä kuin yksityispiirteissä; niinpä se olikin\nvielä täydessä ensi loistossaan. Hänen kasvojensa ilme oli hyväilevä ja\nhellä, katseensa hyvin lempeä, hymynsä kuin enkelin, suunsa minun suuni\nmittainen, tukkansa vaaleahko ja harvinaisen kaunis, ja hän kampasi\nsen vapaasti, mikä teki hänet sangen pikantin näköiseksi. Kooltaan\nhän oli pieni, lyhytkin, ja vartaloltaan pulleahko, ei kuitenkaan\nmuodottomuuteen saakka; mutta kauniimpaa päätä, kauniimpaa povea,\nkauniimpia käsiä ja kauniimpia käsivarsia ei voinut nähdä.\n\nHänen kasvatuksensa oli ollut sangen sekalaista. Samoin kuin minä hän\noli menettänyt äitinsä jo syntyessään, ja omaksuen tietoja missä niitä\nvain oli ollut tarjolla hän oli oppinut vähän hoitajattareltaan, vähän\nisältään, vähän opettajiltaan ja paljon ihailijoiltaan, etenkin eräältä\nherra de Tavelilta, jolla oli aistikkuutta ja tietoja ja joka niillä\nkaunisti rakastamansa naisen. Mutta nuo monet eri lajit olivat haitaksi\ntoisilleen, ja se puutteellinen järjestys, johon ne häneltä jäivät,\nesti häntä erilaisilla opinnoilla laajentamasta luontaista hyvää\nymmärrystään. Niinpä hän, vaikka hänellä olikin eräitä perustietoja\nfilosofian ja fysiikan alalta, ei voinut olla omaksumatta isänsä\nmieltymystä puoskaroimiseen ja alkemiaan; hän valmisteli lääkeöljyjä ja\n-liuoksia, voiteita ja kullantekonesteitä; hän väitti itsellään olevan\nsalatietoja. Puoskarit käyttivät hyväkseen hänen heikkouttaan, saivat\nhänet valtoihinsa, olivat lakkaamatta hänen kimpussaan, saattoivat\nhänen raha-asiansa rappiolle ja kuluttivat sulatusuunien ja rohdosten\nkeskellä hänen älykkyytensä, hänen kykynsä ja hänen viehkeytensä,\njoilla hän olisi voinut sulostuttaa mitä parhaat seurapiirit.\n\nMutta jos halpamieliset veijarit käyttivät väärin hänen huonosti\nohjattua kasvatustansa sumentaakseen hänen järkensä selkeyden, niin\nhänen erinomainen sydämensä oli vastustuskykyinen ja pysyi aina samana:\nhänen rakastava ja lempeä luonteensa, hänen hellyytensä onnettomia\nkohtaan, hänen ehtymätön hyvyytensä, hänen hilpeä, avosydäminen ja\nvilpitön mielensä eivät milloinkaan muuttuneet; ja vielä vanhuuden\ntullessakin, keskellä puutteenalaisuutta, raihnaisuutta ja monenmoisia\nvastoinkäymisiä, hän jalon sielunsa levollisuudessa säilyi elämänsä\nloppuun asti yhtä iloisena kuin onnellisimpina päivinään.\n\nHänen hairahduksensa johtuivat ehtymättömästä toiminnanhalusta, joka\nvaati lakkaamatta työskentelyä. Naisten tavallisista salavehkeistä\nhän ei välittänyt, hänellä piti olla yrityksiä, joihin ryhtyä ja\njoita ohjata. Hän oli syntynyt suuria tehtäviä suorittamaan. Hänen\nasemassaan rouva de Longueville[7] olisi ollut vain rettelöitsijä,\nrouva de Longuevillen asemassa hän olisi hallinnut valtiota. Hänen\nkykynsä eivät päässeet oikealle alalleen, ja mikä olisi tuottanut\nhänelle kunniaa ylhäisemmässä asemassa, koitui hänen tuhokseen siinä,\nmissä hän eli. Kaikista yrityksistä, jotka olivat hänelle mahdollisia,\nhän laati päässään laajan suunnitelman ja katsoi tehtäväänsä aina\nsuuripiirteisesti. Siitä seurasi, että hän käyttäessään keinoja,\njotka olivat oikeammassa suhteessa hänen katsantotapoihinsa kuin\nhänen voimiinsa, epäonnistui toisten tekemien virheitten takia; ja\nsuunnitelmansa mentyä myttyyn hän oli joutunut puille paljaille siinä,\nmissä toiset tuskin olisivat menettäneet mitään. Tämä yrittelynhalu,\njoka aiheutti hänelle niin paljon vahinkoa, teki hänelle ainakin\nyhden suuren hyvän työn hänen oleskellessaan luostarissa: se esti\nhänet jäämästä sinne lopuksi ikäänsä, mihin häntä koetettiin\nhoukutella. Nunnien yksitoikkoinen ja yksinkertainen elämä, heidän\npienet lavertelunsa vastaanottohuoneessa, tuo kaikki ei voinut olla\nhoukuttelevaa hengelle, joka aina oli liikkeessä, joka rakennellen\njoka päivä uusia suunnitelmia tarvitsi vapautta antautuakseen niille.\nKelpo piispa de Bernex oli monessa suhteessa François de Salesin[8]\nkaltainen, vaikkei niin älykäs kuin tämä; ja rouva de Warens,\njota hän sanoi tyttäreksensä ja joka monessa suhteessa oli rouva\nde Chantalin kaltainen, olisi voinut olla tämän kaltainen myöskin\nmaailmasta luopumisessaan, jollei hänen mielihalunsa olisi vieroittanut\nhäntä luostarin toimettomuudesta. Jos tämä rakastettava nainen ei\nantautunut sellaisiin pieniin hartaudenharjoituksiin, jotka näyttivät\nsoveltuvan pääpapin ohjauksen alaisena elävälle vastakääntyneelle,\nniin se ei johtunut uskonnollisen harrastuksen puutteesta. Olipa\nsyy hänen uskonnonvaihdokseensa ollut mikä tahansa, hän oli\nvilpitön omaksumassaan uskonnossa. Hän on voinut katua tehneensä\nsen rikkomuksen, mutta hän ei ole halunnut peruuttaa sitä. Hän ei\nainoastaan kuollut hyvänä katolilaisena, hän elikin vilpittömästi\nsinä; ja uskallan vakuuttaa, minä, joka luullakseni olen nähnyt\nhänen sielunsa pohjaan saakka, että teeskentelyn inho esti häntä\nnäyttelemästä julkisuudessa jumalisuuttaan; hänen hurskautensa oli\nliian vakavaa laatua salliakseen hänen teeskennellä jumalisuutta. Mutta\ntässä ei ole sopiva paikka esittää laajalti hänen periaatteitaan; saan\nmuita tilaisuuksia puhua niistä.\n\nNe, jotka kieltävät sielujen soputunteisuuden, selittäkööt jos\nvoivat, kuinka rouva de Warens ensi näkemästä, ensimmäisestä sanasta,\nensimmäisestä katseesta saakka ei herättänyt minussa ainoastaan mitä\nvoimakkainta kiintymystä, vaan myöskin täydellisen luottamuksen, joka\nei koskaan ole osoittautunut vääräksi. Otaksukaamme, että se, mitä\ntunsin häntä kohtaan, oli todella rakkautta, mikä seikka näyttänee\nainakin epäiltävältä siitä, joka seuraa suhteittemme historiaa; kuinka\ntähän intohimoon heti sen syntyessä liittyi tunteita, jollaisia se\nkaikkein vähimmin herättää: sydämen rauha, levollisuus, huoleton\nhilpeys, turvallisuus, varmuus? Kuinka minä ensi kerran lähestyessäni\nrakastettavaa, hienoa, häikäisevää naista, minua ylempisäätyistä\nrouvaa, jonka vertaista en koskaan ollut tavannut, sitä, josta\ntavallaan riippui kohtaloni sen suuremman tai pienemmän kiinnostuksen\ntakia, jota hän siihen tuntisi, kuinka, sanon, tästä kaikesta\nhuolimatta tunsin itseni heti yhtä vapaaksi, yhtä hyväoloiseksi kuin\njos olisin ollut ehdottoman varma siitä, että miellytin häntä? Kuinka\nen hetkeksikään joutunut hämilleni, en arastellut enkä nolostunut?\nKuinka minä, joka luonnostani olin ujo, joka helposti jouduin\nymmälle, joka en koskaan ollut liikkunut hienoissa piireissä, ensi\npäivästä, ensi hetkestä saakka aloin seurustella hänen kanssaan\nyhtä luontevasti, puhua hänelle yhtä sydämellistä kieltä, yhtä\ntuttavallisesti kuin kymmentä vuotta myöhemmin, jolloin mitä läheisin\nyhteys oli tehnyt sen luonnolliseksi? Voiko tuntea rakkautta, en\ntahdo sanoa ilman himoja -- minulla oli niitä --, mutta ilman\nlevottomuutta, ilman mustasukkaisuutta? Eikö jokainen ainakin tahdo\nrakastamaltaan henkilöltä tietää, rakastaako tämä häntä? Tätä minun\nyhtä vähän pisti päähäni kertaakaan eläessäni kysyä häneltä, kuin kysyä\nitseltäni, rakastinko itseäni; eikä hän koskaan ollut sen uteliaampi\nminun suhteeni. Minun tunteissani tuota nuorta naista kohtaan oli\nvarmasti jotakin omituista, ja edempänä lukija siinä suhteessa tapaa\nodottamattomia eriskummaisuuksia.\n\nTuli puhe tulevaisuudestani, ja voidaksemme puhella siitä kiirettä\npitämättä hän pyysi minua jäämään päivälliselle. Se oli eläessäni\nensimmäinen ateria, jonka aikana minulla ei ollut ruokahalua, ja\nhänen kamarineitinsä, joka tarjoili meille, sanoikin minun olevan\nensimmäisen ikäiseni ja laatuiseni matkamiehen, jolta hän oli nähnyt\nsitä puuttuvan. Tämä huomautus, joka ei vahingoittanut minua hänen\nemäntänsä silmissä, osui raskaanlaisesti erääseen kanssamme aterioivaan\nmiehenkolloon, joka yksin ahmi vatsaansa ruokia sellaisen määrän, että\nse olisi riittänyt kuudelle tavalliselle ihmiselle. Minä puolestani\nolin hurmiotilassa, joka teki syömisen minulle mahdottomaksi.\nSydämeni sai ravintonsa aivan uudesta tunteesta, jolla se täytti\nkoko olemukseni; se ei jättänyt minulle malttia mihinkään muuhun\ntoimitukseen.\n\nRouva de Warens tahtoi tietää pienen historiani yksityiskohdat.\nKertoessani sen hänelle palasi minuun kaikki vilkkaus, minkä olin\nmenettänyt mestarini talossa. Kuta enemmän sain tuon oivallisen ihmisen\nmielenkiinnon kohdistumaan puoleeni, sitä enemmän hän surkutteli\nkohtaloa, jonka alaiseksi olin joutumassa. Hänen sydämellisen säälinsä\nhuomasi hänen kasvojensa ilmeestä, hänen katseestaan, hänen eleistään.\nHän ei uskaltanut kehottaa minua palaamaan Geneveen; hänen asemassaan\nse olisi ollut katolisuuden majesteetin loukkaamista, ja hän tiesi\nvarsin hyvin, kuinka tarkoin häntä pidettiin silmällä ja kuinka\ntarkoin hänen puheitaan punnittiin. Mutta hän puhui minulle isäni\nsurusta niin liikuttavaan äänensävyyn, että huomasi selvästi, että\nhän olisi kernaasti nähnyt minun menevän lohduttamaan häntä. Hän ei\ntiennyt, kuinka voimakkaasti hän tietämättään puhui itseään vastaan.\nSillä, paitsi että päätökseni oli luja, kuten luulen maininneeni, kuta\nkaunopuheisemmaksi, kuta vakuuttavammaksi hänet huomasin, kuta enemmän\nhänen sanansa kävivät sydämeeni, sitä vähemmin saatoin päättää irrottaa\nitseäni hänestä. Tunsin, että Geneveen palaamalla olisin nostanut\nhänen ja itseni väliin muurin, joka olisi ollut melkein ylipääsemätön,\nellen olisi toistanut tekoa, jonka olin tehnyt ja johon minun oli\nparempi kerta kaikkiaan tyytyä. Tyydyin siis siihen. Huomatessaan\nponnistuksensa turhiksi rouva de Warens ei mennyt niissä niin pitkälle,\nettä olisi saattanut itsensä pahaan valoon; mutta luoden minuun\nsäälivän katseen hän sanoi: \"Poikaparka, sinun tulee mennä, mihin\nJumala sinua kutsuu; mutta kun kasvat isoksi, niin muistat minut.\"\nArvelen, ettei hän itsekään luullut tämän ennustuksen käyvän niin\njulmasti toteen.\n\nPulma pysyi ratkaisemattomana. Kuinka voisin niin nuorena tulla\ntoimeen poissa kotiseudultani? Kun olin ollut opissa tuskin puoltakaan\nmääräajasta, en läheskään taitanut ammattiani. Ja vaikka olisin sen\ntaitanut, en olisi voinut sillä elää Savoijissa, joka on liian köyhä\nseutu ylläpitämään taiteita. Tuo miehenkollo, joka söi päivällistä\nkanssamme ja jonka oli pakko hetkeksi lakata lepuuttaakseen leukojaan,\nteki ehdotuksen, jonka hän sanoi tulevan taivaasta, mutta joka\nseurauksistaan päättäen kyllä pikemmin tuli päinvastaiselta taholta;\nhän ehdotti, että lähtisin Torinoon, jossa saisin, hän sanoi,\nruumiillisen ja hengellisen ravintoni katekumeenien opetusta varten\nperustetussa turvakodissa, kunnes päästyäni Kirkon helmaan löytäisin\nhyvien ihmisten armeliaisuuden avulla sopivan toimen itselleni. \"Mitä\nmatkakuluihin tulee\", jatkoi miehemme, \"niin Hänen Armonsa Herra Piispa\nvarmaan suvaitsee pitää niistä huolen, jos rouva ehdottaa hänelle\nsellaista laupeudentyötä; ja myöskin rouva paronitar, joka on niin\narmelias\", hän sanoi kumartuen lautasensa yli, \"varmasti kiiruhtaa\nottamaan niihin osaa.\"\n\nMinusta kaikki nämä armeliaisuudet tuntuivat aika tylyiltä; sydäntäni\nkivisti; en puhunut mitään; ja rouva de Warens ei ottanut tuota\nehdotusta vastaan yhtä lämpimästi kuin se oli tehty, vaan tyytyi\nvastaamaan, että jokaisen tuli edistää hyvää kykynsä mukaan, ja lupasi\npuhua asiasta herra piispalle. Mutta tuo miespaholainen, joka pelkäsi,\nettä rouva ei puhuisi siitä hänen mielensä mukaisesti, ja jolla oli\noma pieni etunsa valvottavana tässä asiassa, kiiruhti ennakolta\nilmoittamaan sen tuomiorovasteille ja pani niin hyvät sanat noitten\nkelpo pappien suuhun, että kun rouva de Warens, joka oli huolissaan\nmatkasta minun tähteni, aikoi puhua siitä piispalle, hän huomasi asian\njo järjestetyksi, ja piispa jätti hänelle heti paikalla minun pikku\nmatkarahakseni tarkoitetun summan. Rouva ei uskaltanut tiukata minua\njäämään; aloin olla siinä iässä, että hänen ikäisensä naisen ei sopinut\nkoettaa pidättää luonaan sen ikäistä nuorta miestä.\n\nKun ne, jotka pitivät minusta huolta, täten olivat järjestäneet\nmatkani, täytyi minun tietenkin alistua, eikä se minusta ollut varsin\nvastenmielistäkään. Vaikka Torino oli kauempana kuin Geneve, niin\narvelin, että se, koska oli pääkaupunki, oli läheisemmässä yhteydessä\nAnnecyn kanssa kuin vieraan valtion uskonnoltaan vieras kaupunki; ja\nsitten, koska matkustin totellakseni rouva de Warensia, katsoin yhä\neläväni hänen johtonsa alaisena; se merkitsi enemmän kuin jos olisin\nelänyt hänen läheisyydessään. Lopuksi ajatus, että saisin tehdä pitkän\nmatkan, hiveli kuljeskelukiihkoani, joka alkoi ilmetä. Minusta tuntui\nkomealta kulkea vuorten poikki minun ikäisenäni ja kohota Alppien\nkorkeuteen tovereitani ylemmäksi. Saada nähdä maailmaa -- siinä\ngeneveläiselle houkutus, jota hän tuskin voi vastustaa. Annoin siis\nsuostumukseni. Sen mieskolloni oli määrä lähteä kahden päivän kuluttua\nvaimoineen. Minut uskottiin heidän huostaansa ja suljettiin heidän\nsuosioonsa. Rahapussini jätettiin heidän haltuunsa, rouva de Warensin\nvahvistamana, joka sitä paitsi antoi minulle salaa pienen säästöroposen\nja lisäksi runsaan joukon neuvoja, ja me lähdimme matkalle pääsiäisen\nedellisenä keskiviikkona.\n\nAnnecystä lähtöni jälkeisenä päivänä isäni saapui sinne lähdettyään\nkiireesti etsimään minua yhdessä erään herra Rivalin kanssa, joka oli\nhänen ystävänsä, kelloseppä niin kuin hänkin, pirteä-älyinen mies, jopa\nkynäniekkakin, joka sepitteli runoja paremmin kuin La Motte ja oli\nmelkein yhtä hyvä puhuja kuin hän; sitä paitsi kerrassaan rehti mies,\njonka tarpeettomasta kirjailusta ei kuitenkaan ollut muuta tulosta,\nkuin että yksi hänen pojistaan rupesi näyttelijäksi.\n\nNämä herrat kävivät rouva de Warensin luona ja tyytyivät valittelemaan\nminun kohtaloani yhdessä hänen kanssaan, sen sijaan että olisivat\nlähteneet jälkeeni ja saavuttaneet minut, minkä he helposti olisivat\nvoineet tehdä, koska kulkivat ratsain ja minä jalkaisin. Samoin oli\ntehnyt enoni Bernard. Hän oli tullut Confignoniin ja palasi sieltä\nGeneveen, vaikka tiesi, että olin Annecyssa. Omaiseni näyttivät olevan\nyhdessä juonessa sallimani kanssa jättämässä minut minua odottavan\nkohtalon omaksi. Veljeni oli kadonnut samanlaisen välinpitämättömyyden\njohdosta, ja kadonnut niin tyyten, ettei ikinä ole saatu tietää, mihin\nhän oli joutunut.\n\nIsäni ei ollut ainoastaan kunniallinen, hän oli myöskin taatusti\noikeamielinen mies ja niitä lujia luonteita, joista suuret hyveet\nsyntyvät; sitä paitsi hän oli hyvä isä, erittäinkin minua kohtaan.\nHän rakasti minua hyvin hellästi, mutta hän rakasti myöskin huvejaan,\nja muut harrastukset olivat vähän laimentaneet isällistä rakkautta\nsiitä pitäen kun elin erossa hänestä. Hän oli Nyonissa mennyt uusiin\nnaimisiin, ja vaikka hänen vaimonsa ei ollut enää siinä iässä, että\nolisi voinut antaa minulle veljiä, hänellä oli omaisia; siten muodostui\ntoinen perhe, muita mielenkiinnon kohteita, uusi talous, joka ei enää\nniin usein muistuttanut mieleen minua. Isäni alkoi käydä vanhaksi,\neikä hänellä ollut mitään omaisuutta vanhuutensa tueksi. Veljelläni ja\nminulla oli jonkin verran äitini perintöä, jonka tuottamien tulojen\noli määrä kuulua isälleni niin kauan kuin emme eläneet yhdessä hänen\nkanssaan. Tätä seikkaa hän ei ajatellut suoranaisesti, eikä se estänyt\nhäntä tekemästä velvollisuuttaan, mutta se vaikutti salaa hänen\nhuomaamattaan ja laimensi joskus hänen harrastustaan, joka muutoin\nolisi ollut suurempi. Siinä luullakseni syy, miksi hän seurattuaan\nensin jälkiäni Annecyhin ei lähtenyt jälkeeni Chambéryhin, jossa\nhänen olisi pitänyt olla varma minun saavuttamisestani. Siinä syy\nmyöskin siihen, että hän, käydessäni usein karkaamiseni jälkeen häntä\ntapaamassa, kyllä aina osoitti minulle isällistä hellyyttä, mutta ei\nkovinkaan koettanut pidättää minua luonaan.\n\nMoinen käytös isän taholta, jonka hellyyden ja hyveellisyyden olen\nniin hyvin oppinut tuntemaan, on virittänyt mieleeni itseäni koskevia\nmietteitä, jotka ovat melkoisesti auttaneet minua pitämään sydämeni\nterveenä. Olen johtanut siitä sen suuren siveellisen elämänohjeen, ehkä\nainoan, jonka voi soveltaa käytäntöön, että tulee välttää tilanteita,\njoissa velvollisuutemme joutuvat ristiriitaan etujemme kanssa ja joissa\nmeille näyttää olevan eduksi se, mikä on toiselle vahingoksi, koska\non varmaa, että sellaisissa tilanteissa, olipa niissä rakkautemme\nhyveeseen kuinka lämmin hyvänsä, ennemmin tai myöhemmin huomaamattamme\nheikkenemme ja joudumme toimissamme tekemään vääryyttä ja pahaa, vaikka\nsielussamme yhä olemme oikeamielisiä ja hyviä.\n\n_Rousseaun jalkamatka Torinoon oli ihastuttava. Hän oli nuori,\nterve, reipas. Tulevaisuus väikkyi valoisana hänen edessään, nyt\nkuten ennenkin luonto hurmasi hänet kauneudellaan, suurenmoisilla\nmaisemillaan, ja lisäksi hänellä oli alati mielessään rva de Warensin\nsuloinen kuva. Hän piti itseään tämän oppilaana, ystävänä, \"melkeinpä\nrakastajana\". Hän ei sano muistavansa koko elämänsä varrelta toista\nniin huoletonta aikaa kuin tämän matkan päivät. Ylpeänä hän kulki\nAlppien yli samaa tietä kuin muinoin Hannibal. Siitä lähtien hän aina\npiti jalkaisin kulkemista miellyttävimpänä matkaamistapana. Mutta\nelämä Torinossa katekumeenien turvakodissa oli kolkkoa ja synkkää. R:n\nsikäläiset toverit olivat kaiken maailman kulkureita, joukossa oli\nsuorastaan paheellisiakin olentoja. Mielellään hän monestikin olisi\nsieltä karannut, jos olisi voinut. Genevessä ja Bosseyssa häneen oli\njuurtunut kunnioitus protestanttista ja vastenmielisyys katolista\nuskontoa kohtaan. \"Protestanteilla\", hän sanoo, \"on yleensä paremmat\ntiedot kuin katolilaisilla. Se on luonnollista: edellisten oppi vaatii\nasiain pohtimista, jälkimmäisten taas alistumista. Katolilaisen tulee\nhyväksyä valmis päätös, joka hänelle esitetään; protestantin tulee\noppia itse tekemään päätöksensä.\" Vastahakoisesti ja opettajiensa\nkanssa väitellen hän sen vuoksi ulkonaisten olojen pakosta vastaanotti\nkatolisen uskonopin alkeisopetuksen, jota siellä annettiin. Parin\nkuukauden kuluttua opetus kuitenkin katsottiin riittäväksi ja hänet\notettiin juhlallisesti katolisen kirkon helmaan. Hänelle annettiin\nsitten vähän yli kaksikymmentä frangia rahaa, hänelle toivotettiin\nonnea, hänen oli poistuttava laitoksesta ja sen portit suljettiin hänen\njälkeensä. Siinä hän nyt oli kadulla yksin ja avuttomana vieraassa\nmaailmassa. Luulisi hänen pitäneen asemaansa toivottomana. Mutta\nkaukana siitä. Hän kertoo:_\n\nEnsi kerran eläessäni olin ollut seinien sisään suljettuna yli kaksi\nkuukautta. Ensimmäinen tunne, josta nautin oli jälleen saavuttamani\nvapauden tunne. Pitkän orjuutuksen jälkeen päästyäni taas omaksi\nherrakseni ja omin takein toimimaan näin olevani keskellä suurta,\nvarakasta kaupunkia, joka oli täynnä ylhäisiä henkilöitä, jotka\nkykyjeni ja ansioitteni vuoksi eivät voineet olla ottamatta minua hyvin\nvastaan heti, kun oppisivat minut tuntemaan. Sitä paitsi minulla kyllä\noli aikaa odottaa, ja nuo kaksikymmentä frangia taskussani tuntuivat\nminusta aarteilta, joista ei voinut tulla loppua. Saatoin käyttää ne\nniin kuin itse tahdoin tekemättä niistä tiliä kenellekään. Ensi kerran\ntunsin itseni niin rikkaaksi. Kaukana siitä, että olisin heittäytynyt\nalakuloiseksi ja kyynelten valtaan, vaihdoin vain toiveita, ja\nitserakkaus ei siinä menettänyt mitään. Koskaan en ole tuntenut niin\nsuurta itseluottamusta enkä levollisuutta; luulin jo saavuttaneeni\nonneni, ja minusta oli muhkeata, ettei minun tarvinnut kiittää siitä\nketään muuta kuin itseäni.\n\nEnsi työkseni tyydytin uteliaisuuteni samoilemalla läpi koko kaupungin;\nsen olisin muuten tehnyt myöskin vain osoittaakseni tositeolla, että\nolin vapaa. Menin katsomaan vartionvaihtoa; sotamiesten soittimet\nmiellyttivät minua suuresti. Kuljin mukana rukoussaatoissa; pidin\npappien yksitoikkoisesta veisuusta. Menin katsomaan kuninkaan palatsia;\nlähestyin sitä pelokkaana, mutta kun näin toisia ihmisiä, jotka menivät\nsisään, tein samoin; minua ei estetty. Kenties sain siitä suosiosta\nkiittää pientä myttyä, joka minulla oli kainalossa. Oli miten oli, sain\nsuuret ajatukset itsestäni ollessani siellä palatsissa; pidin itseäni\njo melkein kuin sen asukkaana. Lopulta väsyin paljosta kiertelemisestä;\nminun oli nälkä, oli kuuma ilma; menin erääseen maitomyymälään; minulle\nannettiin \"giuncaa\", piimää; ja kun lisäksi sain kaksi tankoa tuota\noivallista Piemontin leipää, josta pidän enemmän kuin mistään toisesta,\nsöin viidellä soullani yhden niitä hyviä päivällisiä, jotka eläessäni\nolen syönyt.\n\nOli sitten etsittävä yöpaikka. Kun osasin jo sen verran Piemontin\nmurretta, että saatoin tehdä itseni ymmärretyksi, niin sitä ei ollut\nvaikea löytää, ja olin siksi varovainen, että valitsin sen enemmän\nrahapussiani kuin paikan miellyttävyyttä silmällä pitäen. Minulle\nneuvottiin eräs Po-kadun varrella asuva sotamiehenvaimo, joka otti\nmajoittaakseen työttömiä palvelijoita yhden soun maksusta yöltä.\nHänellä sattui olemaan joutilas vuoderähjä, ja minä asetuin siihen. Hän\noli nuori ja vastanainut, vaikka hänellä oli jo viisi kuusi lasta. Me\nnukuimme kaikki samassa huoneessa, äiti, lapset ja vieraat, ja sillä\ntapaa jatkettiin niin kauan kuin olin hänen luonaan. Hän oli muuten\nkelpo nainen, kiroili kuin riivattu, oli aina puolialastonna ja hapset\nhajalla, mutta hyväsydäminen ja kernas auttamaan; minuun hän kiintyi ja\nminulla oli hänestä hyötyäkin.\n\nVietin useita päiviä antautuen yksinomaan nauttimaan\nriippumattomuudestani ja uteliaisuuteni tyydyttämisestä. Vaeltelin\nkaupungissa ja sen ulkopuolella nuuskien ja katsellen kaikkea, mikä\nminusta näytti merkilliseltä ja uudelta; ja kaikkihan oli sellaista\nnuorelle kopistaan päässeelle miehelle, joka ei ollut koskaan nähnyt\npääkaupunkia. Varsinkin suoritin hyvin täsmällisesti tehtäväni\nhovimiehenä ja olin säännöllisesti joka aamu läsnä kuninkaan messussa.\nMinusta oli hauska olla samassa kappelissa kuin tämä ruhtinas ja hänen\nseurueensa; mutta nämä taajat käyntini aiheutti suuremmalta osalta\nintohimoinen musiikinharrastukseni, joka alkoi ilmetä, kuin hovin\nkomeus, joka oli pian nähty ja aina sama eikä kauan herätä huomiota.\nSardinian kuninkaalla oli siihen aikaan Euroopan paras soittokunta:\nSomis, Desjardins, molemmat Bezuzzit loistelivat siinä vuoroon. Se\noli enemmän kuin mitä tarvittiin houkuttelemaan nuorta miestä, jota\nvähäpätöisimmänkin soittimen soitto riemastutti, kunhan se vain oli\npuhdasta. Ihailin muuten silmään pistävää komeutta vain hämmästellen\nja ilman mitään pyyteitä. Ainoa, mikä minua hovin koko loistossa\nkiinnosti, oli että sain nähdä eikö siellä olisi nuorta prinsessaa,\njoka ansaitsisi ihailuni osoitukset ja jonka kanssa voisin elää\nromaanin.\n\nOlin vähällä aloittaa sellaisen, tosin vähemmin loistavissa\nolosuhteissa, mutta sellaisissa, että olisivat tarjonneet minulle tuhat\nkertaa suloisempia nautintoja, jos olisin saanut sen viedyksi hyvään\npäätökseen.\n\nVaikka elin hyvin säästeliäästi, alkoi kukkaroni vähitellen tyhjetä.\nTämä säästäväisyys ei muuten johtunut niinkään varovaisuudesta\nkuin maun vaatimattomuudesta, jota tottumus hienoihin aterioihin\nei vielä tänä päivänäkään ole saanut muuttumaan. En tiennyt\nenkä tiedä vieläkään parempia ruokia kuin ne, jotka muodostavat\ntalonpoikaisen aterian. Ken tarjoaa minulle jotakin maitoruokaa,\nmunia, vihanneksia, juustoa, ruisleipää ja välttävää viiniä, voi\naina olla varma siitä, että kestitsee minua hyvin; muut ruoat\nkorvaa hyvä ruokahaluni, jos hovimestari ja lakeijat ympärilläni\neivät vie sitä minulta kiusallisella läsnäolollaan. Sain siihen\naikaan paljon parempia aterioita kuudella seitsemällä soulia kuin\nsittemmin olen saanut kuudella seitsemällä frangilla. Tyydyin\nsiis vaatimattomaan ruokakomentoon, kun ei mikään vietellyt minua\nolemaan siihen tyytymättä; eikä edes ole oikein sanoa tuota kaikkea\nvaatimattomuudeksi, sillä se tuotti minulle kaikkea mahdollista\naistillista nautintoa. Syödessäni päärynöitäni, \"giuncaani\", juustoani,\ntankoleipääni ja juodessani muutaman lasin halpaa Montferrat'n\nviiniä, niin paksua, että sitä olisi voinut veitsellä leikata,\ntunsin itseni herkuttelijoista onnellisimmaksi. Mutta kuitenkin\nkaikitenkin saattoi kahdestakymmenestä frangista tulla loppu. Sen\nhuomasin päivä päivältä selvemmin, ja huolimatta iälleni ominaisesta\nkevytmielisyydestä tulevaisuutta koskeva levottomuuteni äityi pian\npeloksi. Kaikista tulevaisuudensuunnitelmistani ei ollut jäljellä\nmuuta kuin se, miten saisin jotakin työtä, jolla voisin elää; eikä\nsekään ollut helppo toteuttaa. Ajattelin entistä ammattiani; mutta\nen taitanut sitä siksi hyvin, että olisin voinut mennä jollekulle\nmestarille työhön, eikä mestareitakaan Torinossa ollut monta. Päätin\nsiis paremman puutteessa lähteä kulkemaan myymälästä myymälään ja\ntarjoutua kaivertamaan nimikirjaimia tai vaakunoita pöytäastioihin\ntoivoen saavani ihmisiä houkutelluksi halpahintaisuudella. Jätin maksun\nheidän määrättäväksensä. Se keino ei ollut kovinkaan onnekas. Melkein\njoka paikassa minun käskettiin mennä tieheni, ja työtä sain niin vähän,\nettä sillä tuskin sain hankituksi muutaman aterian. Eräänä päivänä\nkuitenkin, astellessani jokseenkin varhain aamulla Contra-Nova-katua,\nnäin erään myymälän ikkunain läpi niin herttaisen ja viehättävän\nnäköisen nuoren kauppiaanrouvan, että huolimatta ujoudestani naisten\nseurassa epäröimättä astuin sisään ja tarjosin pientä taitoani hänen\nkäytettäväkseen. Hän ei käskenyt minua pois, vaan pyysi istumaan\nja kertomaan pienen tarinani, surkutteli minua, kehotti olemaan\nrohkealla mielellä ja sanoi, että hyvät kristityt eivät jättäisi minua\noman onneni nojaan. Sitten hän lähetti noutamaan eräältä lähellä\nasuvalta kultasepältä työkalut, joita olin sanonut tarvitsevani,\nmeni keittiöönsä ja toi itse minulle aamiaista. Moinen alku näytti\nminusta hyvältä enteeltä, eikä jatko osoittanut sitä vääräksi. Hän\nnäytti olevan tyytyväinen pieneen työhöni ja vielä tyytyväisempi\npakinoimiseeni, kun olin ehtinyt hiukan rauhoittua; hän näet oli\nhienoissa tamineissa ja koruissa, ja huolimatta kasvojen suosiollisesta\nilmeestä moinen komeus oli tehnyt minuun häikäisevän vaikutuksen.\nMutta hänen peräti hyväntahtoinen kohtelutapansa, hänen myötätuntoinen\näänensävynsä, hänen lempeä ystävällisyytensä vaikuttivat, että piankin\nolin kuin kotonani. Huomasin onnistuvani, ja se sai minut onnistumaan\nyhä paremmin. Mutta vaikka hän oli italiatar ja liian kaunis ollakseen\nhieman keimailematta, hän oli kuitenkin niin kaino ja minä siksi ujo,\nettei asia helposti voinut niin pian kehittyä hyvään päätökseen.\nMeille ei annettu aikaa jatkaa seikkailuamme valmiiksi asti. Sitä\nviehättävämpi vain on minulle niitten lyhyitten hetkien muisto, jotka\nvietin hänen parissaan, ja voin sanoa saaneeni siinä tuntea rakkauden\nsuloisimmat ja myös puhtaimmat esikoisnautinnot.\n\nHän oli tavattoman pirteä tummaverinen nainen, mutta hänen hyvä\nluontonsa, joka kuvastui hänen sieville kasvoilleen teki hänen\nvilkkautensa liikuttavaksi. Hänen nimensä oli rouva Basile. Hänen\nmiehensä, häntä vanhempi ja aika lailla mustasukkainen, jätti hänet\nmatkoillelähtiessään erään kauppapalvelijan valvonnan alaiseksi,\njoka oli liian juroluontoinen kelvatakseen viettelijäksi ja jolla\nkuitenkin oli itsestään suuret luulot, joita hän tuskin ilmaisi\nmuulla tavoin kuin pahalla tuulellaan. Hän kävi hyvin äreäksi minua\nkohtaan, vaikka minä mielelläni kuuntelin, kun hän puhalsi huilua,\njota hän puhalsikin aika hyvin. Tämä uusi Aigisthos[9] murahteli aina\nnähdessään minun astuvan sisään hänen emäntänsä luo. Hän kohteli minua\nylenkatseellisesti, mutta rouva vuorostaan selvästi käyttäytyi samoin\nhäntä kohtaan. Vieläpä näytti siltä, että rouva tehdäkseen hänelle\nkiusaa huvikseen osoitti minulle hellyyttä hänen läsnäollessaan; ja\nsellainen kosto, vaikka minulle hyvin mieleen, olisi ollut vielä\npaljon enemmän mieleeni kahden kesken. Mutta niin pitkälle hän ei\nsiinä mennyt, tai ei ainakaan samalla tavalla. Hän ehkä piti minua\nliian nuorena tai ei osannut olla lähentelevä tai tahtoi täydellä\ntodella pysyä siveänä; oli miten oli, kahden kesken hänessä oli\njotain pidättyväistä, mikä ei juuri pakottanut peräytymään, mutta,\ntietämättäni miksi, saattoi minut araksi. Vaikka en tuntenut häntä\nkohtaan sellaista vilpitöntä ja samalla hellää kunnioitusta kuin\nrouva de Warensia kohtaan, tunsin enemmän pelkoa ja paljon vähemmän\ntuttavallisuutta. Olin hämilläni, vapisin, en uskaltanut katsoa häntä\nsilmiin, en uskaltanut hengittää hänen läheisyydessään; kuitenkin\npelkäsin poistua hänen luotaan, ennemmin olisin kuollut. Katselin\nahnein silmin kaikkea, mitä saatoin katsella huomaamatta: hänen\npukukankaansa kukkasia, hänen soman jalkansa kärkeä, täyteläisen\nja valkoisen käsivarren osaa, joka näkyi hänen sormikkaansa ja\nkalvosimensa välistä ja hänen liiviensä reunanauhuksen ja kaulahuivinsa\nväliä, joka joskus avautui näkyviin. Jokainen kohta vahvisti toisten\ntekemää vaikutusta. Ahmien katsellessani kaikkea mitä saatoin nähdä,\nja muutakin, silmäni sumenivat, rintaani ahdisti, minun oli hyvin\nvaikea hallita hetki hetkeltä yhä tukalampaa hengitystäni, enkä voinut\nmuuta kuin päästellä hiljaa huokauksia, jotka olivat hyvin epämukavia\nvälillämme varsin usein vallitsevassa äänettömyydessä. Onneksi rouva\nBasile ei käsityönsä ääressä näyttänyt sitä huomaavan. Joskus näin\nkuitenkin hänen pitsikaulurinsa kohoilevan varsin taajaan jonkinlaisen\ntunteiden sopusoinnun vaikutuksesta. Tämä vaarallinen näky oli vähällä\ntehdä lopun kaikesta itsehillinnästäni, mutta kun olin antamaisillani\nvallan hurmioni puuskalle, hän lausui minulle jonkin sanan levollisella\näänellä, joka sai minut heti malttamaan mieleni.\n\nOlin usean kerran näin kahden kesken hänen kanssaan, eikä koskaan\nainoakaan sana, ei ainoakaan ele, ei edes liian ilmeikäs katse\nosoittanut välillämme olevan vähintäkään salaista suhdetta. Vaikka\nmoinen olotila vaivasi minua kovin, se oli minusta kuitenkin\nihastuttava, ja sydämeni yksinkertaisuudessa saatoin tuskin älytä,\nmiksi se minua niin vaivasi. Näytti siltä, että nämä pienet\nkahdenkeskenolot eivät olleet hänellekään vastenmielisiä; ainakin hän\njotenkin usein valmisti tilaisuuden niihin, mikä todellakin oli varsin\nliikanaista varovaisuutta häneltä siihen katsoen, miten hän niitä\nkäytti ja miten salli minun niitä käyttää.\n\nEräänä päivänä, kun hän ikävystyneenä kauppapalvelijan typeriin\npuheisiin oli mennyt kamariinsa, tein puotikamarissa pienen työni\nkiireesti valmiiksi ja lähdin hänen jälkeensä. Hänen huoneensa ovi\noli raollaan; astuin sisään hänen huomaamattaan. Hän ompeli ikkunan\nääressä istuen selin oveen. Hän ei voinut nähdä minun astuvan\nsisään eikä kadulta kuuluvan rattaitten jyrinän vuoksi kuulla minun\ntulevan. Hän pukeutui aina hyvin; sinä päivänä hän oli melkeinpä\nkeimailevassa koruasussa. Hänen asentonsa oli viehättävä: hiukan\nkumartunut pää jätti näkyviin valkean kaulan, sirosti ylöspäin\nkierretyt hiuksensa hän oli koristanut kukilla. Hänen koko olemuksensa\nuhkui suloutta, jota nyt saatoin mielin määrin tarkastella ja joka\nsai minut suunniltani. Heittäydyin polvilleni oven suuhun ja ojensin\nintohimoisesti käsivarteni häntä kohti varmana siitä, että hän ei\nvoinut kuulla minua, ja luullen, ettei hän voinut minua nähdä; mutta\nuunin reunustalla oli kuvastin, joka antoi minut ilmi. En tiedä, minkä\nvaikutuksen tämä intohimonpuuska teki häneen; hän ei katsahtanut\nminuun, ei sanonut minulle mitään; mutta kääntäen puoliksi päätään\nhän vain sormensa liikkeellä osoitti minulle jalkojensa juuressa\nolevaa mattoa. Silmänräpäyksessä säpsähdin, huudahdin ja syöksähdin\nhänen osoittamalleen paikalle; mutta niin vaikeata kuin sitä onkin\nuskoa, en siinä mielentilassa uskaltanut yrittää mitään sen enempää,\nen sanoa ainoatakaan sanaa, en kohottaa katsettani häneen, en edes\nkoskettaa häntä nojautuakseni niin väkinäisessä asennossa hetkiseksi\nhänen polviansa vastaan. Olin sanattomana, liikkumattomana, mutta en\nsuinkaan rauhallinen; kaikki minussa osoitti mieleni kuohua, iloa,\nkiitollisuutta, hehkuvia, kohteestaan epävarmoja himojani, jotka\nhillitsi pelko, että olin epämiellyttävä; se pelko ei päästänyt nuorta\nsydäntäni rauhoittumaan.\n\nHän näytti olevan yhtä levoton ja yhtä arka kuin minä. Joutuen ymmälle\nnähdessään minut siinä, pelästyneenä siitä, että oli houkutellut\nminut siihen, ja alkaen huomata kaikki seuraukset merkistä, jonka hän\nepäilemättä oli harkitsematta tullut antaneeksi, hän ei ottanut minua\nvastaan eikä torjunut luotaan; hän ei kohottanut katsettaan käsityönsä\näärestä, hän koetti olla niin kuin ei olisi nähnyt minua jalkainsa\njuuressa; mutta kaikesta tyhmyydestäni huolimatta en voinut olla\npäättelemättä, että hän oli samanlaisessa pulassa kuin minä, että häntä\nehkä polttivat samat himot kuin minua ja että häntä pidätti samanlainen\nhäpeäntunne kuin minua; mutta silti en saanut voimaa voittaa tätä. Kun\nhän oli viisi kuusi vuotta minua vanhempi, niin rohkeuden mielestäni\npiti olla kokonaan hänen puolellaan, ja arvelin, että koska hän ei\ntehnyt mitään rohkaistakseen minua, niin hän ei tahtonut, että olisin\nrohkea. Vielä nytkin minusta tuntuu, että ajattelin oikein, ja hän oli\nvarmasti liian älykäs voidakseen olla huomaamatta, että minunlaiseni\nvasta-alkaja tarvitsi sekä rohkaisemista että neuvomista.\n\nEn tiedä kuinka tuo eloisa vaikka sanaton kohtaus olisi päättynyt enkä\nkuinka kauan olisin pysynyt liikkumattomana tuossa naurettavassa mutta\nsuloisessa asennossa, jos meitä ei olisi keskeytetty. Kiihtymykseni\nkohotessa kiivaimmilleen kuulin huoneemme vieressä olevan keittiön oven\navautuvan, ja pelästyneenä rouva Basile äkkiä sanoi minulle sanoin\nja elein: \"Nouskaa! Rosina tulee.\" Nousten kiireesti tartuin käteen,\njonka hän ojensi minulle, ja painoin siihen kaksi polttavaa suudelmaa;\nvastaukseksi toiseen tunsin tuon suloisen käden hiukan painautuvan\nhuuliani vastaan. Eläessäni minulla ei ole ollut toista niin ihanaa\nhetkeä; mutta menettämäni tilaisuus ei uudistunut, ja nuori rakkautemme\npäättyi siihen.\n\nEhkä juuri siitä syystä tuon herttaisen naisen kuva on pysynyt\nsyöpyneenä niin ihastuttavin piirtein sydämeni pohjaan. Se on siellä\nkaunistunutkin sitä myöten kuin olen paremmin oppinut tuntemaan\nmaailman ja naiset. Jos hänellä olisi ollut vähänkään kokemusta, niin\nhän olisi menetellyt toisin rakastaakseen nuorta poikaa; mutta jos\nhänen sydämensä olikin heikko, niin se oli vilpitön; hän noudatti\ntahtomattaan taipumusta, joka vei hänet mukanaan; se oli hyvin\ntodennäköisesti hänen ensimmäinen uskottomuutensa, ja minun olisi\nkenties ollut työläämpi voittaa hänen häpeäntunteensa kuin omani.\nJoutumatta niin pitkälle olen hänen parissaan nauttinut sanomattoman\nsuloisia hetkiä. Kaikesta, mitä olen tuntenut naisen omistaessani, ei\nmikään ole niiden parin minuutin arvoista, jotka vietin hänen jalkainsa\njuuressa uskaltamatta edes koskettaa hänen pukuaan. Ei, vertaistaan\nei ole niillä nautinnoilla, jotka rakastettu nuhteeton nainen voi\nantaa; kaikki on suosionosoitusta hänen parissaan. Pieni sormella\nannettu merkki, käden kepeä painautuminen huulilleni -- siinä ainoat\nsuosionosoitukset, jotka milloinkaan sain rouva Basilelta, ja kuitenkin\nnoiden niin vähäisten suosionosoitusten muisto vieläkin minut hurmaa\npalatessaan mieleeni.\n\nParina seuraavana päivänä odottelin turhaan uutta kahdenkeskistä\nkohtausta. Minun oli mahdotonta löytää tilaisuutta siihen, enkä\nhuomannut hänen taholtaan mitään toimenpidettä sen valmistamiseksi.\nOlipa hänen käytöksensä en tahdo sanoa kylmäkiskoisempaa, mutta\ntavallista varovampaa, ja luullakseni hän karttoi katseitani peläten,\nettei voisi kyllin hallita omiaan. Se hänen kirottu kauppapalvelijansa\noli sietämättömämpi kuin koskaan; alkoipa hän laskea pilaakin ja\nkokkapuheita: sanoi minulla tulevan olemaan menestystä naismaailmassa.\nPelkäsin tulleeni lausuneeksi joitakin varomattomia sanoja; ja katsoen\njo olevani salasuhteessa rouvaan tahdoin salata halun, joka sitä ennen\nei juuri ollut tarvinnut salaamista. Se teki minut varovaisemmaksi\nkäyttämään tilaisuuksia sen tyydyttämiseen, ja kun tahdoin, että\nniitten piti olla täysin vaarattomia, en saanut niitä enää ensinkään.\n\nSiitä näkyy vielä muuan romaanimainen hulluus, josta en ole voinut\nkoskaan parantaa itseäni ja joka yhdessä luontaisen ujouteni kanssa on\ntehnyt hyvin perättömiksi kauppapalvelijan ennustukset. Rakastin niin\nvilpittömästi, uskallan sanoa niin täydellisesti, etten helposti voinut\nonnistua rakastajana. Koskaan eivät intohimot ole olleet tulisempia ja\nsamalla puhtaampia kuin minun; koskaan ei rakkaus ole ollut hellempää,\nvilpittömämpää, epäitsekkäämpää. Tuhannesti olisin uhrannut oman\nonneni rakastamani naisen onnen hyväksi; hänen maineensa oli minulle\nhenkeänikin kalliimpi, enkä koskaan edes nautinnon kaikkien ilojen\nhinnasta olisi tahtonut hetkeksikään vaarantaa hänen rauhaansa. Sen\nvuoksi olen niin huolellisesti valmistanut kaikki yritykseni, ollut\nniissä niin salaperäinen, niin varovainen, ettei niistä yksikään ole\nkoskaan voinut onnistua. Huono menestykseni naisten maailmassa on aina\njohtunut siitä, että rakastin heitä liiaksi.\n\nPalatakseni huilua puhaltavaan Aigisthokseen, oli omituista, että\nsamalla kun tuo petturi kävi yhä sietämättömämmäksi, hän näytti käyvän\npalvelusintoisemmaksi. Jo ensi päivinä, kun hänen emäntänsä oli\nmieltynyt minuun, hän oli aikonut käyttää minua hyödykseen myymälässä.\nOsasin välttävästi laskentoa; rouva oli ehdottanut miehelle, että\nhän opettaisi minulle kirjanpitoa, mutta se juropää otti ehdotuksen\nhyvin epäsuosiollisesti vastaan ehkä peläten, että syrjäyttäisin\nhänet. Niinpä minulla kaiverrustyöni suoritettuani ei ollut muuta\ntekemistä kuin jäljentää muutamia tilejä ja laskuja, kirjoittaa\npuhtaaksi muutamia kirjoja ja ranskantaa muutamia italiankielisiä\nkauppakirjeitä. Yhtäkkiä tuon miehen päähän pisti nyt palata tuohon\ntehtyyn ja hylättyyn ehdotukseen; hän lupasi opettaa minulle\nkaksinkertaista kirjanpitoa ja sanoi aikovansa tehdä minut kykeneväksi\ntarjoamaan palveluksiani herra Basilelle, kun tämä palaisi kotiin.\nHänen äänensä sävyssä, hänen kasvojensa ilmeessä oli jotakin kavalaa,\nhäijyä, ivallista, mikä ei herättänyt luottamustani. Odottamatta minun\nvastaustani rouva Basile sanoi hänelle kuivakiskoisesti, että olin\nhänelle kiitollinen hänen tarjouksistaan, ja lisäsi toivovansa onnen\nlopulta suosivan minua ansioni mukaan ja katsovansa, että olisi kovin\nvahinko, jos minusta ei tulisi muuta kuin kauppapalvelija, vaikka olin\nniin älykäs.\n\nRouva oli usean kerran sanonut minulle tahtovansa esitellä minut\neräälle henkilölle, josta minulla voisi olla hyötyä. Hän oli kyllin\nymmärtäväinen huomatakseen, että minun oli aika irtautua hänestä.\nSanattomat lemmentunnustuksemme olivat tapahtuneet torstaina;\nseuraavana sunnuntaina hän piti päivälliset, joilla minä olin ja\njoilla oli myöskin eräs miellyttävän näköinen dominikaanimunkki\njolle hän esitteli minut. Munkki kohteli minua hyvin ystävällisesti,\nonnitteli minua kääntymykseni johdosta ja sanoi minulle yhtä ja toista\nhistoriaani koskevaa, mistä saatoin päätellä rouvan kertoneen sen\nhänelle yksityiskohtia myöten; sitten hän taputti minua pari kertaa\nvähän poskelle kätensä selällä ja kehotti minua olemaan järkevä ja\nrohkealla mielellä sekä tulemaan käymään hänen luonaan, jotta saisimme\nparemmin aikaa keskustella. Päätin siitä huomaavaisuudesta, jota\nkaikki hänelle osoittivat, että hän oli arvossa pidetty mies, ja\nsiitä isällisestä äänensävystä, jolla hän puhui rouva Basilen kanssa,\nettä hän oli tämän rippi-isä. Muistan myöskin hyvin, että hänen\nsopivaisuuden rajoissa pysyvässä tuttavallisuudessaan oli merkkejä\narvonannosta, jopa kunnioituksestakin hänen rippilastaan kohtaan,\nmerkkejä, jotka silloin tekivät minuun vähäisemmän vaikutuksen, kuin\nminkä ne nyt tekevät. Jos minulla olisi ollut enemmän ymmärrystä,\nkuinka liikuttunut olisinkaan ollut siitä, että olin voinut herättää\nhelliä tunteita nuoressa naisessa, jota hänen rippi-isänsä kunnioitti!\n\nPöydässä ei ollut tilaa kaikille päivällisvieraille; tarvittiin\nlisäksi pienempi pöytä, jonka ääressä minä sain istua tuota\nmiellyttävää herra kauppapalvelijaa vastapäätä. En siinä menettänyt\nmitään huomionosoitusten enkä kestityksen suhteen; pienelle pöydälle\nlähetettiin monta lautasta, jotka varmaan eivät olleet tarkoitetut\npalvelijalle. Sitä myöten kaikki kävi oivallisesti; naiset olivat\nhyvin iloisella tuulella, herrat hyvin kohteliaita; rouva Basile hoiti\nemännän tehtävät ihastuttavan viehkeästi. Keskellä ateriaa kuulemme\nrattaiden pysähtyvän portin eteen; joku nousee portaita; se on herra\nBasile. Näen hänet kuin jos hän astuisi sisään tällä hetkellä, yllään\nkultanappinen helakanpunainen takki; sitä väriä olen inhonnut siitä\npäivästä saakka. Herra Basile oli pitkä, kaunis mies, joka osasi\nesiintyä sangen hyvin. Hän astuu sisään niin että jyrisee ja niin\nkuin olisi yllättänyt nuo ihmiset pahanteosta, vaikka huoneessa\noli vain hänen ystäviään. Hänen vaimonsa kavahtaa hänen kaulaansa,\ntarttuu hänen käsiinsä, hyväilee häntä tuhansin tavoin, joihin hän\nei vastaa. Hän tervehtii seuraa, hänelle tuodaan ruokaneuvot, hän\nrupeaa syömään. Tuskin oli alettu puhua hänen matkastaan, kun hän\nkatsahtaa pienelle pöydälle päin ja kysyy ankaralla äänellä, kuka se\nnuori poika on, jonka hän siellä näkee. Rouva Basile sanoo sen hänelle\naivan koruttomasti. Hän kysyy, asunko minä talossa. Hänelle vastataan\nkieltäen. \"Miksei?\" jatkaa hän epähienosti, \"koska hän kerran oleilee\ntäällä päivällä, niin hän kyllä voi jäädä tänne yöksikin.\" Munkki\npuuttui nyt puheeseen, ja kiiteltyään vakavasti ja totuuden mukaisesti\nrouva Basilea hän lausui minusta muutaman kehuvan sanan lisäten, että\nmiehen ei suinkaan pitänyt moittia vaimonsa hurskasta armeliaisuutta,\nvaan päinvastoin rientää ottamaan siihen osaa, koska se ei missään\nsuhteessa mennyt kohtuullisuuden rajojen ulkopuolelle. Miehen äänen\nsävy hänen vastatessaan ilmaisi suuttumusta, jonka hän munkin läsnäolon\nhillitsemänä puoliksi salasi, mutta josta saatoin kyllin selvästi\nhuomata, että hän oli saanut tietoja minusta ja että kauppapalvelija\noli palvellut minua omalla tavallaan.\n\nTuskin oli noustu pöydästä, kun tämä isäntänsä hoputtamana tuli\nvoitonriemuisena käskemään hänen nimessään minua heti poistumaan hänen\ntalostaan ja olemaan koskaan eläessäni sinne enää jalallani astumatta.\nToimitettavansa asian höysteeksi hän pani kaikkea, mikä vain saattoi\ntehdä sen loukkaavaksi ja julmaksi. Lähdin pois mitään sanomatta, mutta\nsydäntäni särki, ei niinkään se, että täytyi poistua tuon herttaisen\nnaisen luota, kuin se, että täytyi jättää hänet miehensä raakamaisuuden\nuhriksi. Tämä oli tietenkin oikeassa vaatiessaan, että hän ei saanut\nolla uskoton; mutta vaikka rouva oli järkevä ja jaloluontoinen, hän\noli kuitenkin italiatar, arkatuntoinen ja kostonhimoinen, ja mies teki\nmielestäni väärin ryhtyessään vaimoaan kohtaan keinoihin, jotka olivat\nparhaiten omansa viemään siihen onnettomuuteen, jota hän pelkäsi.\n\nSellainen menestys oli ensimmäisellä lemmenseikkailullani. Tahdoin\nkoettaa palata pari kolme kertaa tuolle kadulle saadakseni\nvielä ainakin nähdä hänet, jota sydämeni lakkaamatta kaipasi;\nmutta häntä en saanut nähdä, näin vain hänen miehensä ja tuon\nvalppaan kauppapalvelijan; minut huomattuaan tämä teki minulle\nmyymälän kyynäräkepillä liikkeen, joka oli enemmän ilmeikäs kuin\npuoleensavetävä. Nähdessäni, että minua pidettiin niin tarkoin\nsilmällä, minulta loppui rohkeus, enkä lähtenyt sinne enää. Olisin\nmielelläni mennyt tapaamaan ainakin tuota suojelijaa, jonka rouva oli\nminulle hankkinut. Pahaksi onneksi en tiennyt hänen nimeään. Kiertelin\nmonta kertaa luostarin ympärillä nähdäkseni, enkö sattuisi tapaamaan\nhäntä, mutta turhaan. Vihdoin toiset tapahtumat häivyttivät mielestäni\nrouva Basilen suloiset muistot, ja pian unohdin hänet niin tyyten, että\njäin yhtä yksinkertaiseksi ja kokemattomaksi kuin ennenkin, enkä enää\nedes havitellutkaan kauniita naisia.\n\n_Muutaman päivän kuluttua Rousseau sai kuulla sotamiehen vaimolta,\njonka asunnossa hänellä oli yösijansa, että tämän oli onnistunut\nhankkia hänelle toimi ja että eräs ylhäinen rouva tahtoi tavata häntä.\nTämä oli kreivitär de Vercellis. R. meni hänen puheilleen. Kreivitär\nkuulusteli ja tutkisteli häntä ja otti sitten hänet lakeijakseen.\nRouvalla oli kirjallisia harrastuksia, ja R:n tehtävänä oli kirjeitten\nkirjoittaminen hänen sanelunsa mukaan. Kolmen kuukauden kuluttua tämä\nR:n uusi emäntä, joka kohteli häntä kylmäkiskoisesti eikä tehnyt mitään\nhänen hyväksensä, kuoli. Ennen poistumistaan hänen talostaan R. teki\nsangen ruman teon, jonka hän seuraavassa tunnustaa_.\n\nJospa nyt olisin kertonut kaikki, mitä minulla oli kerrottavaa olostani\nrouva de Vercellis'n talossa! Mutta vaikka tilani näennäisesti pysyi\nmuuttumatonna, en kuitenkaan lähtenyt hänen talostaan samanlaisena kuin\nolin siihen tullut. Vein sieltä mukaani rikoksen pitkäaikaiset muistot\nja tunnonvaivojen sietämättömän taakan, jotka nyt vielä neljänkymmenen\nvuoden kuluttua painavat omaatuntoani ja joiden katkeruus ei suinkaan\nheikkene, vaan päinvastoin ärtyy sitä myöten kuin vanhenen. Kuka\nuskoisi lapsen rikkomuksesta voineen olla niin julmat seuraukset?\nNäitten enemmän kuin todennäköisten seurausten vuoksi sydämeni ei saa\nlohtua. Olen ehkä saattanut rakastettavan, rehellisen, kunnioitettavan\ntytön, joka varmasti oli paljon parempi minua, menehtymään häpeässä ja\nkurjuudessa.\n\nOn varsin vaikea välttää sitä, ettei kokonaisen kodin hajoittaminen\naiheuttaisi yhtään epäjärjestystä talossa ja ettei monikin esine siinä\njoutuisi hukkaan; mutta niin uskollisia olivat palvelijat ja niin\nvalppaita herra ja rouva Lorenzi,[10] ettei mitään kalustoluettelossa\nmainittua huomattu puuttuvan. Ainoastaan neiti Pontal[11] oli\nmenettänyt erään pienen ruusun- ja hopeanvärisen nauhan, joka jo\noli vanha. Monia muita parempia esineitä oli ulottuvillani; tuota\nnauhaa yksin teki mieleni; minä varastin sen, ja kun en sitä\njuuri piilotellut, niin se pian löydettiin minulta. Tahdottiin\ntietää, mistä olin sen saanut. Joudun ymmälle, sopertelen ja sanon\nvihdoin punastuen, että Marion oli antanut sen minulle. Marion oli\nnuori maurienneläistyttö, jonka rouva de Vercellis oli ottanut\nkeittäjättärekseen lakattuaan pitämästä pitoja ja annettuaan eron\nvarsinaiselle keittäjättärelleen, koska hän itse tarvitsi enemmän hyviä\nliemiruokia kuin hienoja lihamuhennoksia. Marion ei ollut ainoastaan\nsievännäköinen, hänellä oli pehmeä hipiä, jollaisia näkee vain\nvuoristossa, ja hän näytti ennen kaikkea niin kainolta ja viehkeältä,\nettä hänestä täytyi pitää, heti kun hänet näki; sitä paitsi hän oli\nhyvä tyttö, hiljainen ja taatun uskollinen. Siksipä hämmästyttiin,\nkun mainitsin hänet. Minuun luotettiin kutakuinkin yhtä paljon kuin\nhäneen, ja katsottiin tärkeäksi todeta, kumpi meistä oli näpistelijä.\nHänet kutsuttiin tulemaan; läsnäolijoita oli monta, joukossa kreivi\nde la Roque.[12] Marion saapuu, hänelle näytetään nauhaa; minä syytän\nhäntä häpeämättä; hän hämmästyy, on vaiti, luo minuun katseen, joka\nolisi saanut paholaisetkin heltymään, mutta jota minun epäinhimillinen\nsydämeni uhmaa. Hän kieltää vihdoin varmasti mutta kiivastumatta,\nalkaa puhua minulle, kehottaa minua tutkistelemaan itseäni, olemaan\nsaattamatta häpeään viatonta tyttöä, joka ei koskaan ole tehnyt\nminulle mitään pahaa; ja minä, pirullisen häpeämättömänä minä vakuutan\nilmoitukseni todeksi ja sanon hänelle vasten silmiä, että hän on\nantanut minulle nauhan. Tyttöraukka hyrähti itkemään ja sanoi minulle\nvain nämä sanat: \"Voi, Rousseau! Luulin teitä hyväksi ihmiseksi.\nTeette minut kovin onnettomaksi, mutta en tahtoisi olla teidän\nsijassanne.\" Siinä kaikki. Hän puolustautui yhä yhtä vilpittömästi\nkuin järkähtämättömästi, mutta ottamatta kertaakaan käyttääkseen\nminua vastaan pienintäkään herjasanaa. Moinen maltillisuus verrattuna\nminun jyrkkään puheensävyyni turmeli hänen asiansa. Ei tuntunut\nluonnolliselta otaksua toisella puolella olevan niin pirullista\njulkeutta, toisella niin enkelimäistä lempeyttä. Näytti siltä, ettei\npäästy mihinkään ehdottomaan varmuuteen, mutta ennakko-otaksumat olivat\nminulle suotuisat. Vallitsevassa touhussa ei maltettu tutkia asiaa\nperin pohjin; kreivi de la Roque käski meidän molempien poistua ja\nsanoi vain, että syyllisen omatunto kyllä kostaisi hänelle syyttömän\npuolesta. Hänen ennustuksensa ei ollut tyhjää puhetta; ei kulu sitä\npäivää, ettei se toteutuisi.\n\nEn tiedä, miten tuon minun väärän syytökseni uhrin sitten kävi,\nmutta luultavasti hänen ei sen jälkeen ollut helppo saada hyvää\ntoimipaikkaa. Häneen oli kuin takertuneena syytös, joka kaikin tavoin\noli tuhoisa hänen kunnialleen. Varastettu esine oli vähäarvoinen, mutta\nse oli kuin olikin varastettu ja, mikä pahempaa, sitä oli käytetty\nnuoren pojan viettelemiseksi; vihdoin valehteleminen ja itsepäisyys\ntekivät mahdottomaksi toivoa mitään siltä jossa niin monet paheet\nolivat yhtyneinä. En edes katso kurjuutta ja hunningolle joutumista\nsuurimmaksi vaaraksi, johon olen hänet saattanut. Kuka tietää, mihin\nhäväistyn viattomuuden aiheuttama mielenmasennus on voinut ajaa hänen\nikäisensä ihmisen? Ja jos tunnonvaivat siitä, että olen voinut tehdä\nhänet onnettomaksi, ovat sietämättömät, niin ajateltakoon, millaiset\novat tunnonvaivat siitä, että olen voinut tehdä hänestä pahemman kuin\nitse olen! Joskus tämä julma muisto häiritsee rauhaani ja järkyttää\nmieltäni niin paljon, että unettomina öinä näen tuon tyttöraukan\ntulevan ja nuhtelevan minua rikoksestani, niin kuin se olisi tehty\nvasta eilen. Niin kauan kuin elin rauhallista elämää, se kiusasi minua\nvähemmän; mutta keskellä elämän myrskyjä se riistää minulta vainottujen\nviattomien suloisimman lohdutuksen; se saa minut selvästi huomaamaan,\nminkä luulen sanoneeni jossakin teoksessani: että tunnonvaivat\nvaimentuvat myötäkäymisissä ja äityvät vastoinkäymisissä. Kuitenkaan\nen ole koskaan voinut saada itseäni pakotetuksi keventämään sydäntäni\ntekemällä tätä tunnustusta jollekulle ystävälle. Ei läheisinkään\ntuttavuus ole saattanut minua tekemään sitä kenellekään, ei edes\nrouva de Warensille. Enintään olen voinut tunnustaa, että minulla\noli omallatunnollani eräs kauhistava teko, mutta koskaan en ole\nsanonut, mikä se oli. Se taakka on siis jäänyt tähän päivään saakka\nkevenemättä painamaan omaatuntoani, ja voin sanoa, että suureksi osaksi\nhalu jollakin tavoin vapautua siitä on minussa kypsyttänyt päätöksen\nkirjoittaa tunnustukseni.\n\nÄsken tekemäni tunnustuksen olen tehnyt vilpistelemättä, eikä kukaan\nvarmaankaan katsone minun tässä peitelleen konnantyöni kataluutta.\nMutta tämä kirja ei täyttäisi tarkoitustansa, jos en samalla\nkuvailisi sisäisiä tilojani ja jos pelkäisin puolustaa itseäni\nsiinä, mikä on totuudenmukaista. Ei ikinä häijyys ole ollut minusta\nkauempana kuin tuolla julmalla hetkellä; ja eriskummallista mutta\ntotta on, että kun syytin tuota tyttöpoloista, niin syynä siihen oli\nystävyyteni häntä kohtaan. Olin tullut ajatelleeksi häntä; ajoin\nasian ensimmäisen mieleeni tulleen henkilön syyksi. Väitin hänen\ntehneen, minkä itse aioin tehdä, ja antaneen minulle nauhan, syystä\nettä oma aikomukseni oli antaa se hänelle. Kun sitten näin hänen\ntulevan paikalle, niin sydäntäni vihloi, mutta niin monen henkilön\nläsnäolo vaikutti voimakkaammin kuin katumukseni. Rangaistusta en\nkovinkaan pelännyt, pelkäsin vain häpeätä, mutta sitä pelkäsin enemmän\nkuin kuolemaa, enemmän kuin rikosta, enemmän kuin mitään maailmassa.\nOlisin tahtonut upottaa itseni, tukehduttaa itseni syvimpiin maan\nuumeniin; voittamaton häpeäntunne vei voiton kaikesta, häpeä yksin\nsai aikaan häpeämättömyyteni; ja kuta suuremmaksi lisäsin rikostani,\nsitä pelottomammaksi teki minut pelko tunnustaa sitä. En nähnyt\nmuuta kuin sen kauhistavan seikan, että minut, itse läsnä ollessani,\nhuomattaisiin, julkisesti julistettaisiin varkaaksi, valehtelijaksi,\nparjaajaksi. Täydellinen sisäinen sekasorto riisti minulta kaiken\nmuun tunteen. Jos minun olisi annettu malttaa mieleni, olisin aivan\nvarmasti ilmaissut kaikki. Jos herra de la Roque olisi ottanut minut\nsyrjään ja sanonut minulle: \"Älkää syöskö turmioon tuota tyttörukkaa;\njos olette syyllinen, niin tunnustakaa se minulle\", niin olisin kohta\nheittäytynyt hänen jalkainsa juureen, siitä olen täysin varma. Mutta\nminua vain pelotettiin, kun minua olisi pitänyt rohkaista. Ikä on sekin\nsyystä huomioonotettava seikka; olin tuskin päässyt lapsuudeniästä, tai\noikeammin sanoen olin siinä vielä. Nuoruudessa todelliset ilkityöt ovat\nvielä rikollisempia kuin kypsällä iällä; mutta mikä on vain heikkoutta,\nse on paljon vähemmän rikollista, ja minun rikkomukseni oli oikeastaan\ntuskin mitään muuta. Sen muisto tuottaakin minulle tuskaa vähemmin\npahan vuoksi sinänsä kuin sen pahan vuoksi, minkä se luultavasti\non aikaansaanut. Onpa siitä ollut minulle se hyväkin seuraus, että\nse on varjellut minut kaikilta rikokseen vieviltä teoilta sen\nhirvittävän vaikutuksen avulla, joka minuun jäi ainoasta rikoksesta,\nminkä milloinkaan olen tehnyt; ja luulen tuntevani, että inhoni\nvalhetta kohtaan johtuu suurelta osalta katumuksesta sen johdosta,\nettä saatoin valehdella niin katalasti. Jos se, niin kuin rohkenen\nluulla, on rikos, jonka voi sovittaa, niin se ehkä on sovitettu\nniillä monilla onnettomuuksilla, joita loppuikäni on ollut täynnä,\nnelikymmenvuotisella rehellisyydellä ja kunniallisuudella vaikeissa\ntilanteissa; ja Marion-raukka saa niin monta kostajaa tässä maailmassa,\nettä niin suuri kuin syntini häntä kohtaan onkin ollut, tuskin pelkään\nvieväni mukanani hautaan sovittamatonta syyllisyyttä siihen. Tässä se,\nmitä minulla oli sanottavaa tästä asiasta. Sallittakoon minun olla\nkoskaan enää siitä puhumatta.\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\n1729-1730\n\n\n_Kreivitär de Vercellis'n talosta lähdettyään Rousseau oli jonkin\naikaa joutilaana, mikä ei suinkaan ollut hänelle siveellisessä\nsuhteessa eduksi. Hän kuvaa eloisasti, kuinka hänen rinnassaan riehuvat\nristiriitaiset tunteet ja voimat tekivät hänen ruumiillisen ja\nsielullisen tilansa peräti tuskalliseksi. Se oli kiihkeätä taistelua\ntoiselta puolen hänen kuuman verensä, hänen väkevän aistillisuutensa,\nhänen sairaalloisen vilkkaan eroottisen mielikuvituksensa ja toiselta\npuolen hänen luontaisen arkuutensa ja ujoutensa välillä, joka pani\nsulkuja nuoren veren pyyteille ja teki niiden tyydyttämisen hänelle\nmahdottomaksi. Hän himoitsi naisia, eroottisia seikkailuja ja häpeili\nkuitenkin kaikkea eroottista lähentelyä. -- Mutta toimeentuloaankin\nhänen oli pakko ajatella. Hän kävi tapaamassa eräitä kreivittären\ntalossa saamiansa tuttavia toivoen voivansa heidän avullaan\nhankkia uuden toimipaikan. Hän kiintyi tällöin varsinkin erääseen\nGaime-nimiseen katoliseen pappiin, joka tosin ei voinut häntä\nmainitussa suhteessa auttaa, mutta vaikutti häneen suuresti kaikin\npuolin kunnioitettavalla, syvästi uskonnollisella ja sivistyneellä\npersoonallisuudellaan ja ystävällisillä, paljon käytännöllistä\nsiveysoppia ja elämänviisautta sisältävillä neuvoillaan. Hän todisti\nR:lle mm., että innostus yleviin hyveisiin ei juuri ollut tavallista\nhienoissa piireissä ja että ne, jotka vallitsivat ja käskivät toisia,\neivät olleet viisaampia eivätkä onnellisempia kuin nämä, ja sai siten\nmelkoisesti laimenemaan ihailun, jota R. siihen asti oli tuntenut\nylhäistä yhteiskunnallista asemaa ja sellaisessa olevia henkilöitä\nkohtaan. Tämä abbé Gaime on suurelta osalta ollut sen \"savoijilaisen\napulaispapin\" esikuvana, jonka \"uskontunnustuksen\" R. on kirjoittanut\nÉmile-teoksessaan. -- Se tuttava taas, joka hankki R:lle uuden toimen,\noli jo edellä mainittu kreivi de la Roque. Hänen suosituksensa nojalla\neräs mahtava ja hyvin arvossa pidetty de Gouvon-niminen kreivi, kuulun\nSolar-suvun päämies, otti R:n taloonsa palvelijaksi ja kirjuriksi. Sitä\ntointa ja asemaa R. kyllä piti itselleen liian halpana, mutta hänelle\noli luvattu, että hän kyllä siitä ylenisi, jos suorittaisi tehtävänsä\nisäntäväkensä tyydytykseksi. Kreivi de Gouvonin talossa eli myöskin\nhänen poikansa tytär neiti de Breil. Tästä ja suhteestaan häneen R.\nkertoo seuraavaa:_\n\nNeiti de Breil oli suunnilleen minun ikäiseni nuori nainen,\nsoreakasvuinen, aika kaunis, hyvin valkeahipiäinen, hyvin\nmustatukkainen, ja vaikka hän oli tumma, oli hänen kasvoillaan tuo\nvaaleaverisille ominainen lempeyden ilme, jota sydämeni ei ole koskaan\nvoinut vastustaa. Hovipuku, joka on nuorille naisille niin edullinen,\nkorosti hänen vartalonsa siroutta, jätti vapaaksi hänen rintansa ja\nolkapäänsä ja teki hänen ihonsa vielä häikäisevämmäksi suruvärin[13]\nvuoksi, jota silloin pidettiin. Sanottaneen, että palvelijan ei\nsovi panna merkille sellaisia seikkoja. Tein epäilemättä väärin,\nmutta joka tapauksessa huomasin ne, enkä edes ollut ainoa, joka ne\nhuomasi. Hovimestari ja kamaripalvelijat puhuivat niistä joskus\nruokapöydässä niin epähienosti, että se vaivasi minua julmasti. En\nkuitenkaan ollut niin päästäni vialla, että olisin täydellä todella\nrakastunut. En unohtanut asemaani, pysyin alallani, eivätkä himonikaan\nuskaltaneet anastaa liikoja vapauksia. Nautin nähdessäni neiti de\nBreilin, kuullessani hänen lausuvan jonkin älykkyyttä, järkevyyttä,\nhienostuneisuutta osoittavan sanan; kunnianhimoni tyytyi siihen\nnautintoon, että sain häntä palvella, eikä mennyt oikeuksieni rajojen\nulkopuolelle. Ruokapöydässä otin tarkkaan vaarin tilaisuuksista käyttää\noikeuksiani. Jos hänen lakeijansa hetkeksikin poistui hänen tuolinsa\näärestä, nähtiin minun heti asettuvan siihen; muuten pysyttelin häntä\nvastapäätä; koetin hänen silmistään huomata, mitä hän aikoi pyytää,\nvaaniskelin hetkeä, jolloin saisin vaihtaa hänen lautasensa. Olisin\ntehnyt vaikka mitä, jotta hän olisi suvainnut antaa minulle jonkin\nkäskyn, katsonut minuun, sanonut minulle yhden ainoan sanan. Mutta\nei; nöyryytyksekseni näin olevani kuin tyhjää ilmaa hänelle; hän ei\nedes huomannut, että minua oli olemassakaan. Kerran kuitenkin, kun\nhänen veljensä, joka joskus ruokapöydässä puhutteli minua, oli sanonut\nminulle jotakin epäystävällistä, en enää muista mitä, annoin hänelle\nniin hienon ja näppärän vastauksen, että neiti huomasi sen ja katsahti\nminuun. Vaikka tuo silmäys oli lyhyt, se riitti hurmaamaan minut.\nSeuraavana päivänä tarjoutui tilaisuus saada toinen samanlainen, ja\nkäytin sitä hyväkseni. Sinä päivänä pidettiin suuret päivälliset, ja\nsilloin näin ensi kerran ja suureksi hämmästyksekseni hovimestarin\ntarjoilevan pöydässä miekka vyöllä ja hattu päässä. Sattui tulemaan\npuhe Solar-suvun kilpikirjoituksesta: _Tel fiert qui ne tue pas_, joka\nnäkyi seinäverhossa riippuvassa vaakunakilvessä. Kun piemontilaiset\neivät tavallisesti tunne perusteellisesti ranskan kieltä, niin joku\nväitti tuossa kirjoituksessa olevan oikeinkirjoitusvirheen ja sanoi,\nettä sanassa _fiert_ ei pitäisi olla t-kirjainta.\n\nVanha kreivi de Gouvon aikoi vastata, mutta katsahdettuaan sattumalta\nminuun hän näki minun hymyilevän uskaltamatta sanoa mitään. Hän käski\nminua puhumaan. Silloin sanoin, etten luullut f-kirjaimen olevan\nliikaa, että _fiert_ oli vanha ranskalainen sana, joka ei johdu\nsanasta _ferus_ 'ylpeä, uhkaava', vaan verbistä _ferit_ 'hän iskee,\nhaavoittaa', ja että siis kilpikirjoitus nähdäkseni ei merkinnyt: _moni\nuhkaa_, vaan: _moni haavoittaa tappamatta_.\n\nKaikki katsoivat sanattomina minuun ja toisiinsa. Kuuna päivänä ei\nole nähty mokomaa hämmästystä. Mutta mairittelevampaa minusta oli,\nettä näin neiti de Breilin kasvoilla selvästi tyytyväisyyden ilmeen.\nTämä niin kopea nainen suvaitsi luoda minuun toisen katseen, joka oli\nainakin ensimmäisen veroinen; sitten hän kääntyi katsomaan isoisäänsä\nja näytti vähän maltittomasti odottavan kiitosta, jonka tältä olin\nansainnut ja jonka tämä lausuikin minulle niin täysin määrin ja niin\ntyytyväisen näköisenä, että koko pöytäseurue riensi yhtymään hänen\nkanssaan yhteen ääneen. Se hetki oli lyhyt, mutta kaikin puolin\nsuloinen. Se oli noita liian harvinaisia hetkiä, jotka palauttavat\nasiat luonnolliseen järjestykseensä ja hyvittävät halvennetulle\nansiokkuudelle kohtalon tekemät vääryydet. Muutaman minuutin kuluttua\nneiti de Breil taas kohotti katseensa minuun ja pyysi minua yhtä ujolla\nkuin suopealla äänellä antamaan hänelle juotavaa. Saattaa arvata, etten\nantanut hänen odottaa; mutta lähestyessäni häntä minut valtasi niin\nkova vavistus, että läikähdytin lasista, jonka olin kaatanut liian\ntäyteen, osan vettä lautaselle ja hänen päälleenkin. Hänen veljensä\nkysyi minulta vallattomasti, miksi vapisin niin kovin. Kysymys ei ollut\nomansa rauhoittamaan minua, ja neiti de Breil punastui silmänvalkuaisia\nmyöten.\n\nSiihen päättyi romaani, josta samoin kuin rouva Basilen kanssa\nelämästäni ja koko elämäkertani jatkosta voi nähdä, että lemmensuhteeni\neivät pääty onnellisesti. Turhaan mielistyin oleilemaan rouva de\nBreilin huoneiston eteisessä; en saanut hänen tyttäreltään enää\nainoatakaan huomion merkkiä. Hän meni ja tuli katsahtamatta minuun, ja\nminä tuskin uskalsin kohottaa katsettani häneen. Olinpa niin typerä\nja kömpelö, että eräänä päivänä, kun hän kulkiessaan ohitseni oli\npudottanut sormikkaansa, en kiiruhtanut ottamaan tuota sormikasta,\njonka olisin tahtonut peittää suuteloilla, enkä uskaltanut liikahtaa\npaikaltani, vaan annoin erään kollomaisen palvelijatolvanan, jonka\nkernaasti olisin nujertanut, ottaa käsineen maasta. Täydellisesti\nmenettääkseni rohkeuteni huomasin, että minulla ei ollut onnea\nmiellyttää rouva de Breiliä. Hän ei ainoastaan ollut antamatta minulle\nmitään käskyä, vaan hän ei myöskään koskaan ottanut minulta vastaan\nmitään palvelusta; ja kaksi kertaa ollessani hänen eteisessään hän\nkysyi minulta sangen kuivakiskoisella äänellä, eikö minulla ollut\nmitään tekemistä. Täytyi lakata oleskelemasta tuossa rakkaassa\neteisessä. Aluksi siitä oli mieleni paha, mutta sitten tuli väliin\nseikkoja, jotka suuntasivat mielenkiintoni toisaalle, ja pian en sitä\nenää muistanut.\n\n_Muuten Rousseauta kohdeltiin kreivi de Gouvonin talossa hyvin.\nVarsinkin vanha kreivi oli häneen mieltynyt ja halusi valmistaa\nhänelle paremman tulevaisuuden. Kreivin poika, abbé de Gouvon,\notti täydentääkseen R:n tietopuolista sivistystä ja opetti hänelle\nvarsinkin latinaa ja italian kieltä. Vähitellen R. saavutti koko\nisäntäväen suuren suosion; hän opiskelikin aluksi hyvin uutterasti\nja toimitti muut tehtävänsä tunnollisesti. Kaikki näytti sangen\nlupaavalta. Mutta pitkäaikainen ahertelu, sidottuna oleminen,\nepävapaa asema eivät soveltuneet hänen luonnolleen. Elämänura, jolla\nyleneminen oli työlästä, hidasta ja epävarmaa, oli hänestä ikävää; hän\ntahtoi saavuttaa onnensa seikkailulla. Hän tutustui sitten erääseen\nBâcle-nimiseen nuoreen geneveläiseen. Tämä oli hyvin iloluontoinen ja\nhauska poika, täynnä hassunkurisia päähänpistoja; hänestä ja R:sta\ntuli pian erottamattomat ystävykset. Baden oli määrä kohdakkoin lähteä\nTorinosta Geneveen. Saadakseen olla hänen parissaan R. laiminlöi yhä\npahemmin tehtävänsä kreivi de Gouvonin talossa. Matkailukiihko sai\nhänessä vallan, hänen teki tulisesti mielensä lähteä Baden mukaan,\ntosin ei Geneveen, vaan Annecyhin. Saadakseen tehdä tuon matkan\nhauskan toverin seurassa hän oli valmis jättämään kaikki. Pian hänet\najettiinkin pois kreivi de Gouvonin talosta; hän lähti edes kiittämättä\nabbé de Gouvonia, ja matka alppien yli alkoi_.\n\n_Selitykseksi oudostuttavaan menettelyynsä R. sanoo:_\n\nVoidakseen käsittää määrättömän mielettömyyteni sillä hetkellä\ntäytyisi tietää, kuinka tavattoman herkkä sydämeni on innostumaan\nvähäisimmistäkin asioista ja kuinka voimakkaasti mieleni syventyy\nkuvittelemaan esinettä, joka houkuttelee sitä puoleensa. Mitä\neriskummaisimpia, mitä lapsellisimpia, mitä järjettömimpiä suunnitelmia\nilmestyy liehakoiden tukemaan lempituumaani ja osoittamaan minulle sen\ntoteuttamisen mahdolliseksi.\n\n_Tälläkin kertaa sellainen suunnitelma oli olemassa. R. oli näet saanut\nabbélta lahjaksi Heronin suihkun[14] ja matkatoverukset toivoivat\nvoivansa sitä kojetta näyttelemällä majataloissa ja kapakoissa matkan\nvarrella elää reilusti ja maksutta. Matkan hauskuus vastasikin aluksi\nR:n odotuksia. Mutta suihkuun liittyneet toiveet pettivät; se ei\ntuottanutkaan maksuttomia aterioita; matkarahat alkoivat piankin\nloppua, jalkineet ja vaatteet kuluivat; oli kiiruhdettava matkanpäähän.\nHuolestuneena R. lähestyi Annecyta. Hän oli näet kirjeissä kertonut\nrouva de Warensille hyvästä asemastaan kreivi de Gouvonin talossa ja\npelkäsi nyt rouvan nuhteita, kun oli kevytmielisesti luopunut siitä.\nAnnecyssa R. erosi matkatoveristaan ja lähti mielenliikutuksesta\nvavisten rouva de Warensin luo. Hänen sydämensä pamppaili, hänen\npolvensa tutisivat, hänen silmänsä sumenivat, hän ei nähnyt, ei kuullut\nmitään, hän ei olisi tuntenut ketään, hänen täytyi monta kertaa\npysähtyä hengittämään ja toinnuttamaan itseään_.\n\nTuskin olin astunut rouva de Warensin silmien eteen, niin hänen\nkasvojensa ilme sai minut rauhoittumaan. Heti hänen äänensä ensimmäinen\nsointi hykähdytti minua; syöksähdän hänen jalkainsa juureen ja painan\nmitä rajuimman riemastuksen vallassa huuleni hänen kättään vastaan.\nMitä häneen tulee, en tiedä oliko hän saanut tietoja minusta, mutta en\nhuomannut hänen kasvoillaan suurtakaan hämmästystä enkä minkäänlaista\npahaa mieltä. \"Poikaparka\", hän sanoi minulle hyväilevällä äänellä,\n\"siinäkö siis taas olet? Tiesin kyllä, että olit liian nuori tuota\nmatkaa varten; olen iloinen, että se ei ainakaan ole päättynyt niin\npahasti kuin olin pelännyt.\" Sitten hän pani minut kertomaan tarinani,\njoka ei ollut pitkä ja jonka kerroin hänelle hyvin totuudenmukaisesti,\njättäen tosin mainitsematta eräitä seikkoja, mutta muuten\nsäälittelemättä ja puolustelematta itseäni.\n\n_Rouva de Warens päätti ottaa Rousseaun luoksensa asumaan. Siitä\ntodennäköisesti aiheutuvista juoruista välittämättä hän sanoi\npalvelijattarelleen: \"Sanokoot ihmiset mitä sanovat; kun Sallimus\nkerran on lähettänyt hänet luokseni jälleen, olen päättänyt, etten\nhäntä hylkää.\"_\n\nNiinpä siis vihdoin olin päässyt pysyvästi asumaan hänen taloonsa.\nTämä asettuminen ei kuitenkaan vielä ollut se, josta lasken elämäni\nonnellisten päivien alkaneen, mutta se oli valmistuksena siihen. Vaikka\nse sydämen tunteellisuus, joka saattaa meidät todella nauttimaan\nitsestämme, on luonnon luoma ja ehkä ruumiinrakenteemme tuote, niin\nse tarvitsee sitä kehittäviä tilanteita. Ilman sellaisia tilapäisiä\nsyitä hyvinkin tunteelliseksi syntynyt ihminen ei tuntisi mitään, vaan\nkuolisi oppimatta ymmärtämään omaa olemustaan. Suunnilleen sellainen\nminä siihen saakka olin ollut ja sellaiseksi olisin ehkä ainiaaksi\njäänyt, jos en koskaan olisi tullut tuntemaan rouva de Warensia tai\njos häneen tutustuttuanikin en olisi elänyt hänen parissaan siksi\nkauan, että sain suloisesti tottua niihin helliin tunteisiin, jotka\nhän minussa herätti. Uskallan sanoa: ken tuntee vain rakkauden, ei\ntunne sitä, mikä elämässä on suloisinta. Minä tiedän erään toisen\ntunteen, joka ei ehkä ole yhtä raju, mutta tuhat kertaa ihanampi, ja\njoka joskus on liittyneenä rakkauteen, mutta usein erillään siitä. Se\ntunne ei myöskään ole samaa kuin pelkkä ystävyys; se on hekumallisempi,\nhellempi; en voi ajatella sen kohdistuvan samaa sukupuolta olevaan\nhenkilöön; ainakaan minä, vaikka olenkin ollut harras ystävä, en ole\nmilloinkaan tuntenut sitä ketään toveriani kohtaan. Tämä ei ole selvää,\nmutta se selviää tuonnempana; tunteista voi saada selvän kuvan vain\nniiden vaikutuksista.\n\nTalo, jossa hän asui, oli vanha, mutta siksi suuri, että siinä oli\nkaunis vierashuone, jonka hän järjesti loistohuoneeksensa, ja juuri\nsiihen minä sain asettua asumaan. Se oli tuohon edellä mainitsemaani\nsolaan päin, missä ensi kerran tapasimme toisemme, ja ojan ja puutarhan\ntakaa näkyi maaseutu. Tämä näköala ei ollut nuorelle asukkaalle arvoton\nasia. Sitten Bosseyn-aikojen minulla nyt ensi kerran oli vihantaa\nluontoa ikkunoitteni edessä. Talojen seinät olivat aina peittäneet\nsen minulta; en ollut nähnyt muuta kuin kattoja tai harmaita katuja.\nKuinka syvästi tunsinkaan tuon uutuuden suloisuuden! Se lisäsi suuresti\ntaipumustani helliin tunteisiin. Tuo viehättävä maisema oli minusta\nsekin kuin yksi rakkaan suojelijattareni hyviätöitä; tuntui kuin hän\nolisi asettanut sen siihen juuri minua varten; asetuin siihen hiljaa\nhänen vierelleen, näin hänet kaikkialla kukkien ja vihreitten kasvien\nkeskellä, hänen hempeytensä ja kevään sulous sulivat silmissäni yhteen.\nSydämeni, joka siihen saakka oli ollut kokoon ahdistettuna, avartui\ntässä väljässä tilassa, ja huokaukset lähtivät rinnastani vapaammin\nnäiden hedelmäpuutarhojen keskellä.\n\nRouva de Warensin talossa ei vallinnut sama komeus kuin minkä olin\nnähnyt Torinossa, mutta siellä vallitsi siisteys, säädyllisyys ja\npatriarkallinen yltäkylläisyys, jonka kera komeileminen ei koskaan sovi\nyhteen. Hänellä ei ollut paljon hopeisia pöytäastioita, posliinisia\nei lainkaan, ei metsänriistaa keittiössään eikä ulkomaisia viinejä\nkellarissaan; mutta sekä keittiö että kellari oli hyvin varustetut\npalvelemaan kaikkia, ja fajanssikupeista hän tarjosi oivallista\nkahvia. Jokaista, joka tuli hänen luonaan käymään, pyydettiin syömään\npäivällistä hänen väkensä kanssa, eikä työmies, sanantuoja eikä\nmatkamies koskaan lähtenyt talosta saamatta syödäkseen tai juodakseen.\nPalvelusväkenä hänellä oli aika sievän näköinen freiburgilainen\nkamarineiti nimeltä Merceret, hänen kotiseudultaan kotoisin oleva\npalvelija nimeltä Claude Anet, josta tuonnempana tulee puhe,\nkeittäjätär ja kaksi kantotuolin kantajaa, jotka palkattiin hänen\nlähtiessään kyläilemään, mikä tapahtui harvoin. Siinäpä sitä oli aika\njoukko kahdentuhannen frangin vuosituloilla pidettäväksi. Hänen pienet\ntulonsa olisivat kuitenkin tarkoin säästellen voineet riittää tuohon\nkaikkeen seudulla, jossa maa on hyvin hedelmällistä ja raha sangen\nharvinaista; mutta pahaksi onneksi säästäväisyys ei koskaan ollut hänen\nmielihyveitään; hän teki velkoja, sai maksaa laskuja, rahat menivät\ntultuaan, ja hän kulutti kaikki.\n\nHänen kotoinen elämänsä oli järjestetty juuri sillä tavalla, jonka\nminäkin olisin valinnut, on helppo uskoa, että mielihyvin käytin sitä\nhyväkseni. Vähimmin minua siinä miellytti se, että täytyi istua hyvin\nkauan aterialla. Hänen oli aluksi vaikea sietää liemen ja ruokien\nhajua; hän meni siitä melkein tainnoksiin, ja tuota tympeydentilaa\nkesti kauan. Vähitellen hän sitten tointui, puheli, mutta ei syönyt.\nVasta puolen tunnin kuluttua hän koetti maistaa ensimmäisen suupalan.\nMinä olisin kolmesti syönyt kyllikseni siinä ajassa; olin lopettanut\nateriani kauan ennen kuin hän aloitti omansa. Aloin sitten taas\nalusta pitääkseni seuraa; siten söin kahden hengen annokset, eikä\nse ollut minulle pahitteeksi. Lopulta jättäydyin hänen parissaan\ntuntemani suloisen hyvänolon tunteen valtaan sitä rennommin, kun tähän\nnauttimaani hyvinvointiin ei sekaantunut minkäänlaista huolestumista\nsen ylläpitämisen välineistä. Kun hän ei vielä ollut ottanut minua\nläheiseksi uskotuksekseen raha-asioissansa, otaksuin niiden olevan\nsiinä kunnossa, että hänen elämänsä yhä saattoi jatkua entiseen tapaan.\nSamat elämän mukavuudet tapasin hänen talossaan myöhemminkin; mutta\nkun silloin tunsin tarkemmin hänen todellisen taloudellisen asemansa\nja näin, että ne nielivät häneltä tuloja, jotka hänen olisi pitänyt\nsäästää vastaisen varalle, en enää nauttinut niistä yhtä levollisesti.\nTulevaisuuden ajatteleminen on aina pilannut minulta nautinnon. Aivan\nturhaan olen ennakolta nähnyt tulevaisuuden; en silti ole koskaan\nvoinut sitä välttää.\n\nHeti ensi päivänä syntyi välillemme mitä herttaisin tuttavallisuus,\njoka muodostui yhtä läheiseksi kuin minä se sitten jatkui koko hänen\nelämänsä ajan. \"Pienokainen\" oli minun nimeni, \"Mamma\" hänen; ja\nPienokaisena ja Mammana me aina pysyimme, sittenkin kun vuosien\nkarttuva määrä oli melkein poistanut ikäerotuksen väliltämme.\nMielestäni nuo molemmat nimet antavat ihmeen hyvän käsityksen\npuheensävystämme, seurustelutapojemme yksinkertaisuudesta ja\nerittäinkin sydäntemme keskinäisestä suhteesta. Hänestä tuli minulle\nmitä hellin äiti, joka ei koskaan tavoitellut omaa huviansa, vaan aina\nminun parastani; ja jos aisteilla oli osansa minun kiintymyksessäni\nhäneen, niin se ei ollut omansa muuttamaan sen luontoa, vaan ainoastaan\ntekemään sen vielä suloisemmaksi, hurmaamaan minut ihastuttavalla\ntunteella siitä, että minulla oli nuori ja kaunis mamma, jota minun oli\nihana hyväillä; tarkoitan hyväillä sanan varsinaisessa merkityksessä,\nsillä koskaan ei hänen päähänsä pistänyt kieltää minulta suudelmia\neikä muita mitä hellimpiä äidillisiä hyväilyjä, eikä sydämeeni koskaan\ntullut halua käyttää niitä väärin. Sanottaneen, että välillämme lopulla\nkuitenkin oli toisenkinlaisia suhteita; myönnän sen, mutta täytyy\nodottaa; en voi sanoa kaikkea yhdellä kertaa.\n\nSilmäys, jonka loin häneen ensi kerran tavatessamme, oli ainoa todella\nintohimoinen hetki, jonka koskaan olen elänyt hänen parissaan, ja\nsekin hetki oli yllätyksen luoma. Katseeni eivät koskaan menneet\ntungettelevina urkkimaan hänen kaulahuivinsa alle, vaikka huonosti\nsalattu pulleus sillä kohtaa olisi hyvinkin voinut houkutella ne\nsinne. En tuntenut hurmionpuuskia enkä himoja hänen seurassaan, tunsin\nihastuttavaa levollisuutta, nautintoa, tietämättä mistä. Olisin voinut\nviettää niin koko ikäni, jopa iankaikkisuudenkin, ikävystymättä\nainoaksikaan hetkeksi. Hän on ainoa henkilö, jonka seurassa en\nole koskaan tuntenut tuota keskustelun kuivuutta, joka tekee sen\nylläpitämisvelvollisuuden minulle sietämättömäksi piinaksi. Kahden\nkesken ollessamme emme muuten oikeastaan keskustelleet, vaan pikemmin\npidimme ehtymätöntä pakinaa, josta ei tullut loppua, ennen kuin jokin\nseikka sen keskeytti. Kaukana siitä, että minun olisi tarvinnut\npakottaa itseni puhumaan, minun täytyi päinvastoin pakottaa itseni\nolemaan vaiti. Hänellä kun oli paljon ajattelemista suunnitelmissaan,\nniin hän usein vaipui mietteisiinsä. Noh! silloin annoin hänen\nmietiskellä, olin vaiti, katselin häntä ja olin ihmisistä onnellisin.\nMinulla oli vielä eräs hyvin omituinen halu. Vaatimatta suorastaan\nsellaista suosionosoitusta, että minun piti saada olla kahden kesken\nhänen kanssaan, tavoittelin kuitenkin alinomaa kahdenkeskenoloa ja\nnautin siitä niin kiihkeästi, että aivan raivostuin, kun tungettelevia\nihmisiä tuli sitä häiritsemään. Heti kun joku saapui, yhdentekevää\nmieskö vai nainen, poistuin nuristen huoneesta, sillä minusta oli\nsietämätöntä olla kolmantena henkilönä hänen seurassaan. Menin hänen\nhuoneensa eteiseen ja malttamattomana laskin siellä minuutteja kiroten\ntuhannesti nuo ainaiset vieraat ja voimatta käsittää, mitä sanottavaa\nheillä oli niin paljon, minulla kun itselläni oli sitä vielä enemmän.\n\nKuinka voimakkaasti olin häneen kiintynyt, sen tunsin täysin vasta\nkun hän ei ollut näkyvissäni. Kun näin hänet, olin vain tyytyväinen,\nmutta levottomuuteni hänen poissa ollessaan kiihtyi suorastaan\ntuskaksi. Kaipuuni elämään yhdessä hänen kanssaan sai hetkittäin\nsydämeni niin liikuttuneeksi, että kyynelet usein valahtivat\nsilmistäni. Muistan aina, kuinka eräänä suurena juhlapäivänä hänen\nollessaan iltamessussa lähdin kävelemään kaupungin ulkopuolelle hänen\nkuvansa mielessäni ja sydämeni tulvillaan hehkuvaa halua viettää\nelämäni päivät hänen parissaan. Minulla oli kylliksi ymmärrystä\noivaltaakseni, että se ei silloin ollut mahdollista, ja että onni,\njosta nautin niin suuresti, ei olisi pitkäaikainen. Siitä saivat\nhaaveeni surunvoittoisuuden, jossa kuitenkaan ei ollut mitään synkkää\nja jota sydäntäni hivelevä toivo lievensi. Kirkonkellojen ääni, joka\non aina omituisesti liikuttanut mieltäni, lintujen laulu, päivän\nkauneus, maiseman ihanuus, siellä täällä näkyvät maalaistalot, joihin\najatuksissani sijoitin yhteisen asuntomme, tuo kaikki teki minuun\nniin voimakkaan, vienon, surunvoittoisen ja liikuttavan vaikutuksen.\nTunsin haltioituneena siirtyneeni siihen onnelliseen aikaan ja siihen\nonnelliseen paikkaan, jossa sydämeni omistaen kaiken haluamansa\nonnen nautti siitä sanomattomasti hurmaantuneena, edes ajattelematta\naistillista hekumaa. En muista tunkeutuneeni milloinkaan tulevaisuuteen\nsuuremmalla mielikuvituksen voimalla kuin silloin; ja muistellessani\nnäitä haaveitani, kun ne toteutuivat, minua eniten hämmästytti se,\nettä huomasin monet niiden kohteista todellisuudessa tarkalleen\nsellaisiksi kuin olin ne kuvitellut. Jos koskaan mikään ihmisen\nvalveilla nähty unelma on tuntunut profeetalliselta näyltä, niin\nvarmasti tämä. En pettynyt muun kuin sen kuvittelemani keston suhteen;\nsiinä näet kuluivat päivät ja vuodet ja koko elämän muuttumattomassa\nlevollisuudessa, kun sitä vastoin todellisuudessa sitä kaikkea\nkesti vain hetken. Ah! pysyväisin onneni minulla oli unissani; sen\ntoteutumista seurasi melkein heti herääminen.\n\nJos seikkaperäisesti kertoisin kaikki hullutukset, jotka tuon rakkaan\nmamman muisteleminen pani minut tekemään, kun en enää ollut hänen\nsilmäinsä edessä, niin niistä ei tulisi loppua. Kuinka monesti\nsuutelinkaan vuodettani muistaessani että hän oli siinä maannut,\nvuoteeni verhoja, kamarini kaikkia huonekaluja, muistaessani että\nne olivat hänen, että hänen kaunis kätensä oli niitä koskettanut,\nlattiaakin, jolle lankesin kasvoilleni, muistaessani että hän oli sillä\nkävellyt! Joskus tulin hänen läsnä ollessaankin tehneeksi hullutuksia,\njollaisia vain mitä kiihkein rakkaus näyttää voivan johdattaa kenenkään\nmieleen. Eräänä päivänä aterioidessamme, juuri kun hän oli vienyt\nsuuhunsa palasen ruokaa, huudahdan, että näen siinä hiuksen; hän\npudottaa palasen lautaselleen; minä tartun siihen ahnaasti ja nielen\nsen. Lyhyesti: minun ja mitä intohimoisimman rakastajan välillä ei ole\nmuuta kuin yksi ainoa erotus, mutta se on olennainen ja tekee tilani\njärjelle melkein käsittämättömäksi.\n\n_Rousseaun aika kului monenmoisissa pikku askareissa, joilla hän\nautteli rouva de Warensia, varsinkin tämän valmistaessa erilaisia\nlääkkeitä. Hän lueskeli myöskin huoneestaan löytämiään hyviä kirjoja ja\ntutustui entistä paremmin Ranskan kirjakieleen. Joskus hän luki ääneen\nrouvalle, joka antoi hänelle ääntämis- ym. ohjeita. Rouva puolestaan\ntarkkaili R:n luonnonlahjoja ja kykyjä voidakseen päättää, millaiseen\ntoimeen hän oli sopiva. Kun sitten taloon tuli eräs rouvan sukulainen\nherra d'Aubonne, jota pidettiin älykkäänä miehenä, hän pyysi tätä\ntutkimaan R:tä siltä kannalta. Seurustellen ja hauskasti keskustellen\nR:n kanssa hän tämän huomaamatta suoritti tehtävänsä ja tuli siihen\npäätökseen, että R. oli kaikin puolin varsin vähälahjainen nuorukainen,\njoka enintään oli omansa maalaispapiksi. Samansuuntaisen epäedullisen\narvostelun oli hänestä ennen antanut herra Masseron. R. sanoo tämän\njohdosta:_\n\nSyy näihin arvosteluihin on siksi läheisessä yhteydessä luonteeni\nkanssa, että on tarpeellista selittää se tässä; sillä suoraan sanoen\non helppo käsittää, etten voi teeskentelemättä hyväksyä niitä ja että\nkaikesta mahdollisesta puolueettomuudesta huolimatta, mitä herrat\nMasseron, d'Aubonne ja monet muut lienevätkin sanoneet, en voi heidän\nsanoihinsa yhtyä.\n\nKaksi melkein aivan vastakkaista ominaisuutta on minussa yhtyneenä,\nvaikken voi käsittää millä tavoin: hyvin tulinen temperamentti,\nväkevät, rajut intohimot, ja toiselta puolen hitaasti muodostuvat,\nvaivoin selviävät, aina vasta liian myöhään mieleeni johtuvat\najatukset. Voisi luulla, että sydämeni ja järkeni eivät ole saman\nyksikön osia. Tunne tulee ja täyttää sieluni nopeampana kuin salama;\nmutta se ei valaise minua, se polttaa minua ja häikäisee minut. Tunnen\nkaiken, mutta en näe mitään. Innostun helposti, mutta järkeni ei ole\nnopsa; minun täytyy olla levollisella mielellä voidakseni ajatella.\n\n_Rousseau sanoo kyllä olevansa tavallaan älykäs, mutta älynsä olevan\nhidasta_.\n\nTämä ajatuksen hitaus ja tunteen vilkkaus ei ole minulle ominaista\nainoastaan keskustellessani, vaan myöskin yksin ollessani ja\ntyöskennellessäni. Ajatusteni on aivan uskomattoman vaikea järjestyä\npäässäni; ne kiertelevät siellä hämärinä, ne ovat siellä sellaisessa\nkäymis- ja kuohumistilassa, että minut valtaa levottomuus, kiihtymys,\nja sydämeni alkaa pamppailla. Ja kaikessa tässä levottomassa kohinassa\nen näe mitään selvästi, en osaa kirjoittaa ainoatakaan sanaa; minun\ntäytyy odottaa. Vähitellen tämä myllerrys rauhoittuu, tämä sekasorto\nselviää, kukin asia asettuu paikalleen, mutta hitaasti ja kauan\nhyörittyään ja pyörittyään sinne tänne. Oletteko koskaan ollut\noopperanäytännössä Italiassa? Näyttämönmuutosten aikana vallitsee\nsikäläisillä suurilla näyttämöillä epämiellyttävä ja melko pitkällinen\nepäjärjestys; kaikki näyttämökoristeet ovat sikin sokin; niitä näkee\nkiskottavan joka taholle tavalla, joka tekee ikävän vaikutuksen;\nluulisi, että kaikki menee nurin; mutta vähitellen kaikki järjestyy,\nmitään ei puutu, ja yllätyksekseen huomaa ihastuttavan näyn seuraavan\ntuota pitkällistä myllerrystä. Suunnilleen sellaiset liikkeet\ntapahtuvat aivoissani, kun tahdon kirjoittaa. Jos olisin ymmärtänyt\nensin odottaa ja sitten kuvata kauneudessaan kaiken, mikä aivoihini\nsiten on piirtynyt, niin harvat kirjailijat olisivat vieneet minusta\nvoiton.\n\nSiitä johtuu ääretön vaikeus, jonka kirjoittaminen minulle tuottaa.\nKäsikirjoitukseni ovat todisteena vaivasta, jota ne ovat minulta\nkysyneet: niistä on paljon pyyhitty pois, niissä on töherrettyjä\nkohtia, ne ovat sekavia, mahdottomia lukea. Niissä ei ole ainoatakaan,\njota minun ei olisi täytynyt kirjoittaa uudestaan neljään viiteen\nkertaan, ennen kuin jätin sen painoon. En ole koskaan voinut saada\ntehdyksi mitään kynä kädessä pöydän ja paperini ääressä, minä kirjoitan\naivoihini kävellessäni kallioiden ja metsien keskellä ja viruessani\nöisin vuoteessani; saattaa arvata, kuinka hitaasti se käy, varsinkin\nmieheltä, jolta kokonaan puuttuu sanamuisti ja joka ei eläessään ole\nvoinut oppia kuutta peräkkäistä runonsäettä ulkoa. On lauseita, joita\nolen muovaillut ja muutellut päässäni viitenä kuutena yönä, ennen kuin\nsain ne sellaiseen kuntoon, että saatoin panna ne paperille. Siitä\njohtuu vielä, että sellaiset teokset, jotka vaativat työtä, onnistuvat\nminulta paremmin kuin ne, jotka on sepitettävä jotenkin kepeästi,\nesimerkiksi kirjeet, joitten tyylisävyyn en koskaan ole voinut tottua\nja joiden kirjoittaminen on minulle sietämätöntä piinaa. En osaa\nkirjoittaa vähäpätöisimmistäkään asioista kirjettä, jonka kimpussa en\nsaisi ahertaa tuntikausia, tai jos tahdon heti kirjoittaa mitä mieleeni\njohtuu, niin en osaa aloittaa enkä lopettaa; kirjeestäni tulee pitkä ja\nsekava sanatulva; sitä tuskin ymmärtää, kun sen lukee.\n\nEikä ainoastaan ajatusten esittäminen ole minulle vaikeata, vaan\nmyöskin niiden saaminen. Olen tutkinut ihmisiä ja luulen olevani\naika hyvä havaintojentekijä; kuitenkaan en osaa nähdä mitään mikä\non silmäini edessä; selvästi näen vain minkä palautan muistiini, ja\nälykkyyttä minulla on vain muistoissani. Kaikesta, mitä sanotaan, mitä\ntehdään, mitä tapahtuu läsnä ollessani, en huomaa mitään, en oivalla\nmitään. Ainoa, mikä pistää silmääni, on ulkonainen merkki. Mutta sitten\nse kaikki palaa mieleeni, ja minä muistan paikan, ajan, äänensävyn,\nkatseen, eleen, asiaintilan; mikään ei jää minulta huomaamatta. Silloin\nminä siitä, mitä joku on tehnyt tai sanonut, huomaan, mitä hän on\najatellut; ja harvoin sattuu, että erehdyn.\n\nKun yksin ollessani hallitsen ajatukseni niin huonosti, on helppo\narvata, miten on laitani keskustellessani, jolloin puhuakseen sopivasti\ntäytyy ajatella yhtaikaa ja heti paikalla tuhansia asioita. Jo pelkkä\nmonien sopivaisuussääntöjen ajatteleminen, joista varmaan tiedän\nunohtavani ainakin jonkin, riittää riistämään minulta rohkeuden. En\nedes ymmärrä, kuinka voi uskaltaa puhua missään seurassa, sillä joka\nsanaa sanoessaanhan pitäisi pitää kaikkien läsnäolijain katselmus,\npitäisi tuntea kaikkien luonteet ja kaikkien elämäkerrat ollakseen\nvarma, ettei sano mitään, mikä voisi loukata jotakuta. Siinä kohden\nne, jotka elävät hienoissa seurapiireissä, ovat paljon edullisemmassa\nasemassa: tietäen paremmin, mitä ei pidä sanoa, he ovat varmemmat\nsiitä, mitä sanovat; sittenkin pääsee usein heidänkin suustaan\nkömpelyyksiä. Ajateltakoon sitä, joka joutuu tuollaiseen seuraan kuin\npilvistä pudoten; hänen on melkein mahdotonta puhua minuuttiakaan\nmoitteettomasti. Kahdenkeskisellä keskustelulla on toinen haittapuoli,\njoka minusta on vielä pahempi: pakko puhua alinomaa; kun toinen sanoo\nminulle jotakin, täytyy vastata, ja jos hän ei hiisku mitään, täytyy\nantaa keskustelulle uutta vauhtia. Pelkästään moinen sietämätön\npakko olisi tehnyt seuraelämän minulle vastenmieliseksi. Minusta\nei ole maailmassa hirvittävämpää kiusaa kuin velvollisuus puhua\nheti ja lakkaamatta. En tiedä, riippuuko tämä siitä kauhean kovasta\nvastenmielisyydestä, jota tunnen kaikkea sidonnaisuutta kohtaan; tiedän\nvain, että niin pian kuin minun on ehdottomasti pakko puhua, sanon\nehdottoman varmasti jonkin tyhmyyden.\n\nOnnettominta on, että en osaa olla vaiti, kun minulla ei ole mitään\nsanottavaa, vaan päinvastoin juuri silloin olen aivan vimmatun halukas\npuhumaan maksaakseni pikemmin velkani. Kiiruhdan sopertamaan joutuin\njoitakin sisällyksettömiä sanoja ja olen kovin onnellinen, kun ne eivät\nmerkitse yhtään mitään. Koetan voittaa tai peittää typeryyteni, mutta\nitse asiassa se harvoin jää minulta paljastamatta. Lukemattomista\nesimerkeistä, jotka voisin siitä mainita, valitsen yhden, joka ei ole\nnuoruusvuosiltani, vaan ajalta, jolloin olin elänyt useita vuosia\nylhäisissä seurapiireissä ja olisin voinut kotiutua niihin ja tottua\nniiden puheensävyyn, jos se ylimalkaan olisi ollut mahdollista. Olin\neräänä iltana yhdessä kahden ylhäisen naisen ja erään herran kanssa,\njonka nimen voi mainita, hän oli herttua de Gontaut. Ketään muuta\nei ollut huoneessa, ja minä panin parastani avustaakseni muutamalla\nsanalla, Jumala tietää millaisilla, keskustelua neljän hengen välillä,\njoista kolme totisesti ei ollut minun avustukseni tarpeessa. Talon\nrouva käski tuomaan itselleen erästä oopiumiseosta, jota hän nautti\nkahdesti päivässä vatsansa vuoksi. Nähdessään hänen kasvojensa\nvääntyvän irvistykseen toinen rouva sanoi nauraen: \"Onko se herra\nTronchinin[15] oopiumiseosta?\" \"En usko\", vastasi samaan sävyyn\nedellinen. \"Luullakseni se tuskin on parempaakaan\", lisäsi kohteliaasti\nsukkelasanainen Rousseau. Kaikki ällistyivät; ei kuulunut pienintäkään\nsanaa, ei näkynyt pienintäkään hymyä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nkeskustelu kääntyi toisaanne. Sanottuna jollekulle toiselle tuo\nkömpelyys olisi voinut olla vain lystikäs; mutta lausuttuna naiselle,\njoka oli liian rakastettava ollakseen säästynyt eräiltä juoruilta ja\njota ei suinkaan ollut tarkoitukseni loukata, se oli kauhistava, ja\nluulen, että molempien todistajain, miehen ja naisen, oli hyvin vaikea\npidättää paheksumistaan puhkeamasta ilmi. Mokomia neronleimahduksia\nminä välähdyttelen, kun tahdon puhua keksimättä sopivaa sanottavaa.\nÄsken mainittua en helposti unohda, sillä paitsi että se on sinänsä\nhyvin muistettava luulen sillä olleen seurauksia, jotka liiankin usein\npalauttavat sen mieleeni.\n\nYllä sanotulla luulen riittävästi selittäneeni, kuinka olematta\ntyhmyri kuitenkin olen usein joutunut sellaisen kirjoihin niidenkin\nsilmissä, jotka kykenevät arvostelemaan oikein; minulla on ollut sitä\nhuonompi onni, kun kasvojeni ilme ja silmäni lupaavat enemmän ja kun\ntämä pettynyt odotus tekee typeryyteni muille vielä loukkaavammaksi.\nTämä seikkaperäinen selonteko, johon yksityinen tapahtuma antoi\naiheen, ei ole merkityksetön seuraavan esityksen ymmärtämiselle. Se\nsisältää selityksen moniin tekemiini omituisiin tekoihin, joiden\nväitetään johtuvan ihmisiä karttavasta luonteesta, jollaista minulla\nei suinkaan ole. Pitäisin seuraelämästä kuten muutkin, jos en varmasti\ntietäisi siinä näyttäytyväni sekä epäedullisessa valossa että aivan\ntoisenlaisena kuin todella olen.\n\n_Herra d'Aubonnen Rousseausta antaman lausunnon mukaisesti rouva de\nWarens lähetti hänet Annecyn pappisseminaariin valmistumaan papiksi.\nTästä elämänsä vaiheesta R. lausuu:_\n\nMikä muutos! Mutta siihen täytyi alistua. Menin seminaariin niin kuin\nolisin mennyt mestattavaksi. Kuinka iloton talo onkaan seminaari,\netenkin sen mielestä, joka tulee herttaisen naisen talosta! Vein sinne\nmukaani yhden ainoan kirjan, jonka olin pyytänyt mamman lainaamaan\nminulle ja josta tuli minulle hyvä apulähde. Kukaan ei voine arvata,\nmikä kirja se oli: nuottikirja. Taitojen joukossa, joita hän oli\nkehittänyt, oli muistettu myöskin musiikki. Hänellä oli lauluääntä,\nhän lauloi jokseenkin hyvin ja soitti vähän klaveeria; hän oli\nhyväntahtoisesti antanut minulle muutaman laulutunnin: ja silloin oli\naloitettava hyvin alkeellisista asioista, sillä minä tunsin tuskin\nvirsiemmekään nuotteja. Kahdeksan tai kymmenen naisen antaman ja\nhyvin usein keskeytyneen tunnin aikana en läheskään oppinut laulamaan\nnuoteista, enpä edes tuntemaan neljättä osaa nuottimerkeistä. Mutta\nminulla oli niin intohimoinen harrastus siihen taiteeseeni että halusin\nkoettaa harjaantua siihen omin neuvoin.\n\n_Rousseaun teologisista opinnoista ei tullut juuri mitään; laitos\nja hänen ensimmäinen opettajansa olivat hänelle vastenmieliset.\nTurhaan hänelle sitten annettiin hyvinkin miellyttävä opettaja; hänen\nedistymisensä ei tyydyttänyt laitoksen johtomiehiä, ja jonkin ajan\nkuluttua hänet lähetettiin takaisin rouva de Warensin luo. Tämän huonon\nmenestyksen R. selittää seuraavasti:_\n\nOmituista on, että vaikka minulla on riittävä käsityskyky, en\nkoskaan ole voinut oppia mitään opettajien, paitsi isäni ja herra\nLambercier'n johdolla. Ne vähät tiedot, mitkä minulla lisäksi on, olen\nhankkinut omin päin, niin kuin tuonnempana saadaan nähdä. Henkeni,\njoka ei voi sietää minkäänlaista iestä, ei voi taipua noudattamaan\nmitään määrättyjä aikoja; pelko, etten opi, estää minua olemasta\ntarkkaavainen; peläten hermostuttavani sen, joka minulle puhuu, olen\nymmärtävinäni, hän menee eteenpäin, ja minä en ymmärrä mitään. Henkeni\ntahtoo toimia omalla ajallaan; se ei voi alistua työskentelemään\ntoisten määräämillä tunneilla.\n\n_Huomattuaan Rousseaussa intohimoisen musiikinharrastuksen rouva de\nWarens pani hänet jatkamaan musiikkiopin aikeitten opintoja Annecyn\ntuomiokirkon kapellimestarin, herra Le Maîtren johdolla. Niistäkään\nopinnoista tosin ei ollut suuria tuloksia, mutta elämä tuomiokirkon\nkuoro ja soittokunnan jäsenten seurassa miellytti R:ta, hän ihaili\nheidän esittämäänsä kirkkomusiikkia ja viihtyi uudessa ympäristössään\nhyvin. Pahaksi onneksi herra Le Maître kuitenkin pian riitaantui erään\nkaniikin kanssa ja päätti karata toimestaan. Rouva de Warens, jonka\nkanssa hän oli hyvä tuttava, lähetti R:n saattamaan häntä Lyoniin asti.\nMatkalla herra Le Maître, joka nautti liiaksi väkijuomia, sai lieviä\nkaatumataudinkohtauksia. Matkansa päättymisestä R. kertoo:_\n\nKaksi päivää Lyoniin saapumisemme jälkeen kulkiessamme erästä\npientä katua pitkin lähellä majataloamme, Le Maître äkkiä sai yhden\nkohtauksistaan, ja tämä oli niin kova, että minut valtasi kauhistus.\nKirkuen huusin apua, mainitsin hänen majatalonsa ja rukoilin, että\nhänet kannettaisiin sinne; sitten, kun ihmisiä oli kokoontunut ja hyöri\nmiehen ympärillä, joka tainnoksissa ja suu vaahdossa oli kaatunut\nkeskelle katua, ainoa ystävä, johon hänen olisi pitänyt voida luottaa,\njätti hänet oman onnensa nojaan. Käytin hyväkseni hetkeä, jolloin\nkukaan ei ajatellut minua, kiersin kadunkulman ympäri ja livistin\ntieheni. Jumalan kiitos! Nyt olen saanut tehdyksi tämän kolmannen\ntuskallisen tunnustuksen. Jos minulla vielä olisi monta samanlaista\ntehtävänä, jättäisin kesken tämän aloittamani työn.\n\n_Tästä työstään Rousseau lausui:_\n\nKaikesta, mitä tähän saakka olen kertonut, on jäänyt joitakin jälkiä\npaikkoihin, joissa olen elänyt; mutta se, mitä on kerrottavanani\nseuraavassa kirjassa, on melkein kokonaan ennen tuntematonta. Se\nkoskee elämäni suurimpia mielettömyyksiä, ja onni on, että ne eivät\npäättyneet pahemmin. Mutta pääni oli joutunut ikään kuin vieraan\nsoittimen vireeseen ja pois omasta sävellajistaan. Se palasi siihen\nitsestään, ja silloin lakkasin hulluttelemasta, tai ainakin tein vain\nsellaisia hullutuksia, jotka olivat paremmin sopusoinnussa luontoni\nlaadun kanssa. Tämä nuoruuteni kausi on se, josta mielessäni on sekavin\nkuva. Siinä tuskin tapahtui mitään sydämelleni siksi kiinnostavaa,\nettä muisto siitä elävänä palautuisi mieleeni, ja niin paljosta\nkuljeskelusta edestakaisin, niin monesta peräkkäisestä muutosta puheen\nollen on vaikea olla joskus sekoittamatta aikoja ja paikkoja. Kirjoitan\nkokonaan muistista, ilman muistiinpanoja, ilman aineksia, jotka\nvoisivat palauttaa sen mieleeni. Elämässäni on tapauksia, jotka minulla\non niin tuoreessa muistossa kuin jos ne olisivat sattuneet eilen; mutta\non aukkoja ja tyhjiä välejä, jotka voin täyttää vain kertomuksilla,\njotka ovat yhtä hämäriä kuin minulle niistä jäänyt muisto. Olen\nsiis voinut erehtyä ja voin erehtyä vastakin pikkuseikoissa, siihen\naikaan asti, jolta minulla on varmempia tietoja itsestäni; mutta\nsiinä, mikä on asiallisesti todella tärkeätä, olen varmasti tarkka ja\ntotuudenmukainen, niin kuin aina olen koettava olla kaikessa. Siihen\nlukija voi luottaa.\n\n_Herra Le Maîtrestä erottuaan Rousseau palasi kiireimmän kaupalla\nAnnecyhin. Hänen saapuessaan sinne rouva de Warens ei ollut siellä.\nHän oli lähtenyt Pariisiin, luultavasti järjestämään jotakin monista\nsuunnittelemistaan uusista yrityksistä_.\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA\n\n1730-1732\n\n\n_Odotellessaan tietoja rouva de Warensista ja hänen kotiintuloaan\nRousseau eleli joutilaana Annecyssa ja seurusteli tuttaviensa kanssa.\nNäistä on mainittava eräs Venture-niminen herrasmies. Tämä oli\nmonipuoliset taiteilija- ja seuramieslahjat saanut, sukkelapuheinen,\nerittäin musikaalinen, hyvin lystikäs ja liukas seikkailija ja\nvelikulta, johon R. oli tutustunut ja ihastunut Annecyssa jo ennen\nLyoniin lähtöään ja jonka seuraan ja asuintoveriksikin hän nyt\nlyöttäytyi. Kuinka suuresti hän tätä tuttavaansa ihaili, näkyy hänen\nsanoistaan: \"En nähnyt enää mitään muuta kuin herra Venturen, hän\nsaattoi minut miltei unohtamaan rouva de Warensin.\" -- Samoihin\naikoihin R. tutustui muutamiin rouvan kamarineidin ystävättäriin. Hän\nviihtyi hyvin näiden tyttöjen parissa haluamatta kuitenkaan lähennellä\nketään heistä. \"Ompelijattaret, kamarineidit, pikkukauppojenpitäjät\neivät minusta tuntuneet juuri houkuttelevilta\", hän naiivin\nitsetietoisesti tunnustaa, \"minulle piti olla hienoja neitejä.\"\nSellaisiinkin hän pian sai tutustua, kuten seuraavasta herttaisesta\nmuistelmasta näkyy_.\n\nEräänä aamuna aamurusko näytti minusta niin kauniilta, että häthätää\npukeuduttuani kiiruhdin ulos kaupungista saadakseni nähdä auringon\nnousevan. Sain tuntea sen nautinnon kaikessa suloisuudessaan. Oli\njuhannuksen jälkeinen viikko; maa oli kauneimmissa koruissaan ruohon ja\nkukkien verhoamana; satakielet, joiden lauluaika jo läheni loppuaan,\nnäyttivät tahtovan laulaa kahta kauniimmin; kaikki linnut heittäen\nkuorona keväälle hyvästit lauloivat kauniin kesäpäivän koittoa,\nsellaisen kauniin päivän, jollaisia ei näe enää minun iälläni ja\njollaisia ei ole koskaan nähty sillä surkealla seudulla, jossa nyt\nelän.[16]\n\nOlin vähitellen etääntynyt kaupungista; ilma kävi yhä kuumemmaksi,\nja kävelin puitten varjossa eräässä laaksossa muuatta puroa pitkin.\nÄkkiä kuulen takaani hevosten kavionkopsetta ja tyttöjen ääniä;\ntytöt tuntuvat olevan neuvottomia, mutta nauravat silti sydämestään.\nKäännyn ympäri; minua huudetaan nimeltä; astun lähemmäs ja näen\nkaksi tuttavaani nuorta naista, neiti de Graffenriedin ja neiti\nGalleyn, jotka, kun eivät olleet erikoisen taitavia ratsastajia,\neivät saaneet hevosiaan menemään puron poikki. Neiti de Graffenried,\nBernistä kotoisin, oli nuori, sangen herttainen nainen, joka jonkin\nnuoruudenhullutuksen takia oli joutunut pois kotiseudultaan ja\nmenetellyt samoin kuin rouva de Warens, jonka luona olin jonkin\nkerran tavannut hänet; mutta kun hän ei ollut saanut eläkettä niin\nkuin tämä, hän oli kiittänyt onneaan saadessaan liittyä neiti Galleyn\npariin, joka oli mieltynyt häneen ja suostuttanut äitinsä ottamaan\nneiti de Graffenriedin hänen toverikseen, kunnes tälle jollakin tavoin\nlöydettäisiin jokin toimi. Neiti Galley oli häntä vuotta nuorempi ja\nvielä sievemmän näköinen; hänessä oli jotakin hennompaa, hienompaa; hän\noli soma kuin lapsi ja samalla sangen valmismuotoinen, siinä iässä,\njolloin nuori tyttö on kukkeimmillaan. Molemmat pitivät hyvin paljon\ntoisistaan, ja saattoi otaksua, että heidän molempien hyvä luonne oli\nylläpitävä kauan heidän ystävyyttään, jollei joku ihailija tullut sitä\nhäiritsemään. He sanoivat minulle olevansa matkalla Touneen, rouva\nGalleyn omistamaan vanhaan herraskartanoon, ja rukoilivat minulta apua\nsaadakseen hevosensa menemään puron poikki, kun se heiltä itseltään\nei onnistunut. Minä aioin ensin antaa hevosille ruoskaa; mutta he\npelkäsivät niiden potkivan minua ja heittävän heidät satulasta. Käytin\nsilloin toista keinoa: tartuin neiti Galleyn hevosen suitsiin ja vetäen\nsitä perässäni kahlasin puron poikki, jossa oli vettä puolisääreeni;\ntoinen hevonen tuli helposti jäljessä. Kun se oli tehty, aioin heittää\nneideille hyvästit ja lähteä tieheni kuin tomppeli; he vaihtoivat\njonkin sanan aivan hiljaa, ja neiti Graffenried sanoi minulle:\n\"Ei, ei, emme päästä teitä noin vain. Te olette kastellut jalkanne\nmeidän tähtemme, ja meidän tulee tunnonrauhamme vuoksi pitää huoli\nsiitä, että saatte ne kuiviksi. Teidän on, jos suvaitsette, tultava\nmukaamme; me pidämme teidät vankinamme.\" Sydämeni pamppaili; katselin\nneiti Galleyta. \"Niin, niin\", hän lisäsi nauraen nähdessään, kuinka\nsäikähtyneen näköinen olin, \"sotavankinamme; nouskaa varovasti hänen\ntaaksensa; me aiomme antaa teistä raportin.\" \"Mutta, hyvä neiti,\nminulla ei ole kunnia olla tuttu äitinne kanssa; mitä hän sanoo, kun\nnäkee minun tulevan?\" \"Hänen äitinsä\", vastasi neiti de Graffenried,\n\"ei ole Tounessa; me olemme kahden, palaamme tänä iltana, ja te\npalaatte meidän mukanamme.\"\n\nSähkö ei vaikuta nopeammin kuin nämä sanat vaikuttivat minuun.\nHypähtäessäni neiti de Graffenriedin hevosen selkään vapisin ilosta; ja\nkun minun oli pideltävä häntä vyötäisistä pysytelläkseni paikoillani,\nsydämeni lyödä jyskytti niin, että hän huomasi sen. Hän sanoi minulle\noman sydämensä myöskin pamppailevan pelosta, että hän putoaisi\nsatulasta; se oli minulle asenteeseeni nähden melkein kehotus todeta\nasianlaita; mutta en mitenkään uskaltanut; ja koko matkan ajan molemmat\nkäsivarteni olivat vyönä hänen ympärillään, hyvin kireänä kylläkin,\nmutta liikahtamatta silmänräpäykseksikään paikoiltaan. Monikin nainen,\njoka tämän lukee, antaisi minua kernaasti korville ja syystä kyllä.\n\nMatkan hauskuus ja tyttöjen lavertelu yllyttivät minutkin niin\npuheliaaksi, että pakina ei iltaan asti ja koko aikana, jonka olimme\nyhdessä, pysähtynyt hetkeksikään. He olivat saaneet minut niin hyvälle\ntuulelle, että kieleni puhui yhtä paljon kuin silmäni, vaikkei sanonut\nsamaa. Vain muutamaksi silmänräpäykseksi, kun jäin kahden kesken toisen\ntai toisen kanssa, puhelu pyrki tyrehtymään; mutta poissa ollut palasi\nhyvin pian eikä antanut meille aikaa selviytyä siitä pulasta.\n\nSaavuttuamme Touneen ja kun minä olin kylliksi kuivannut itseni söimme\naamiaisen. Sitten oli ryhdyttävä tärkeään tehtävään: päivällisen\nlaittamiseen. Ruokia valmistellessaan molemmat neidit silloin tällöin\nsuutelivat arentimiehen vaimon lapsia, ja kokkipoika poloinen katseli\nsitä niellen kateutensa. Kaupungista oli lähetetty ruokatarvikkeita,\njoista saattoi valmistaa sangen hyvän päivällisen, varsinkin\nherkkuruokien puolesta, mutta onnettomuudeksi oli unohdettu viini. Ei\nollut kumma, että se oli jäänyt panematta nuorten tyttöjen mukaan,\njotka tuskin ensinkään joivat sitä, mutta minusta se oli ikävää, sillä\nolin vähin odottanut saavani sitä avukseni antamaan itselleni enemmän\nuskallusta. Hekin olivat siitä pahoillaan, mahdollisesti samasta\nsyystä, mutta sitä en kuitenkaan usko. Heidän vilkas ja viehättävä\niloisuutensa oli täysin viatonta laatua, ja mitenkäpä he sitä paitsi\nolisivat voineet jakaa minut keskenään? He lähettivät etsimään viiniä\nkaikkialta lähiseuduilta; sitä ei löytynyt mistään; niin raittiita ja\nköyhiä ovat tämän kulmakunnan talonpojat. Kun he lausuivat minulle\nmielipahansa siitä, pyysin, etteivät he olisi niin kovin huolissaan, ja\nvakuutin, etteivät he tarvinneet viiniä saadakseen minut hurmaantumaan.\nSe oli ainoa kohteliaisuus, jonka uskalsin lausua heille koko\npäivänä, mutta luulen muuten, että ne veitikat kyllä huomasivat tuon\nkohteliaisuuden olevan silkkaa totta.\n\nPäivällisen söimme arentimiehen vaimon keittiössä, molemmat ystävykset\nistuivat penkillä kahden puolen pitkää pöytää ja heidän vieraansa\nheidän välissään kolmijalkaisella jakkaralla. Sitä päivällistä! Kuinka\nihastuttava onkaan sen muisto! Kun niin vähin kustannuksin voi saada\nniin puhtaita ja niin oikeita nautintoja, kuinka saattaa tavoitellakaan\ntoisenlaisia? Mikään illallinen Pariisin hienoissa tyttöpaikoissa ei\nole konsanaan vetänyt läheskään vertoja sille aterialle, en tarkoita\nainoastaan hilpeyden, herttaisen ilon, vaan aistillisenkaan nautinnon\npuolesta.\n\nPäivällisen jälkeen olimme säästäväisiä: emme juoneet kahvia, jota\noli jäänyt aamiaisesta, vaan säästimme sen välipalaksemme kerman ja\nleivosten kera, joita neidit olivat tuoneet mukanaan; ja pitääksemme\nruokahalumme vireillä menimme hedelmäpuutarhaan syömään lopuksi\nkirsikoita jälkiruoaksemme. Minä kiipesin puuhun ja pudottelin\nheille kirsikkaterttuja, joiden kivillä he sitten nakkelivat minua\noksien välitse. Kerran neiti Galley nostaessaan esiliinan eteensä ja\ntaivuttaessaan päätään taaksepäin oli niin hyvällä kohdalla ja minä\ntähtäsin niin tarkkaan, että sain tertun putoamaan hänen poveensa; ja\nsiitäkös helähti nauru! Ajattelin itsekseni: Jospa huuleni olisivat\nkirsikoita! Kuinka kernaasti näin heittäisinkään ne heille!\n\nNiin kului päivä ilakoidessa mitä suurimmassa vapaudessa ja aina\ntäysin nuhteettomasti. Ei ainoatakaan kaksimielistä sanaa, ei\nainoatakaan liian rohkeata pilaa; ja tähän nuhteettomuuteen emme\nlainkaan pakottaneet itseämme; se tuli aivan itsestään; noudatimme\nseurustelusävyä, jonka sydämemme meille määräsivät. Lyhyesti:\nkainouteni -- toiset ehkä sanovat tyhmyyteni -- oli niin täydellinen,\nettä suurin lähentely-yritys, minkä tein, oli että suutelin yhden\nainoan kerran neiti Galleyn kättä. Totta kyllä on, että tilanne teki\nvähäisen suosionosoituksen merkitseväksi. Olimme kahden kesken, minun\noli vaikea hengittää tyynesti, hänen silmänsä olivat maahan luotuina.\nHuuleni eivät saaneet lausutuksi yhtään sanaa, vaan painautuivat\nsen sijaan hänen kättään vastaan, jonka hän suudeltuani sitä veti\nhiljaa takaisin luoden minuun katseen, jossa ei näkynyt minkäänlaista\nsuuttumusta. En tiedä, mitä olisin osannut hänelle sanoa; hänen\nystävättärensä astui huoneeseen ja näytti minusta sillä hetkellä\nrumalta.\n\nVihdoin he muistivat, että oli palattava kaupunkiin ennen pimeän\ntuloa. Meillä oli juuri sen verran aikaa, että voimme ehtiä sinne\npäivän aikana, ja lähdimme kiireesti matkalle ryhmittyen samoin kuin\ntullessammekin. Jos olisin uskaltanut, olisin järjestänyt asian toisin,\nsillä neiti Galleyn katse oli pannut sydämeni tulisesti sykähtelemään;\nmutta en rohjennut puhua mitään, eikä hänen sopinut sitä ehdottaa.\nMatkalla lausuimme mielipahamme siitä, että päivä läheni loppuaan;\nmutta emme mitenkään valittaneet sitä liian lyhyeksi; mielestämme\nolimme päinvastoin taikoneet sen pitkäksi kaikilla huvituksilla, joilla\nolimme osanneet sen täyttää.\n\nErosin heistä melkein samalla paikalla, mistä he olivat ottaneet minut\nmukaansa. Kuinka haikealla mielellä erosimme! Kuinka hauskaa meistä oli\nsuunnitella, miten saisimme taas tavata toisemme! Kaksitoista tuntia\nyhdessä vietettyämme olimme yhtä läheiset tuttavat kuin jos ammoisista\najoista olisimme tunteneet toisemme. Tämänpäivän suloisen muiston nuo\nherttaiset tytöt olivat saaneet mitään menettämättä; sydämellinen\nsopusointu, joka meidän kolmen kesken vallitsi, oli täysin väkevämpien\nnautintojen veroinen eikä olisi voinut säilyä sellaisten jälkeen; me\npidimme toisistamme salailematta sitä ja häpeämättä sitä, ja niin\ntahdoimme aina pitää toisistamme. Tapojen nuhteettomuudella on oma\nhekumansa, joka on hyvinkin sen toisen veroinen, sillä se ei keskeydy,\nvaan tuntuu jatkuvasti. Omasta puolestani tiedän, että niin kauniin\npäivän muisto liikuttaa enemmän mieltäni, viehättää minua enemmän, on\nsyvemmälle sydämeeni käypä kuin minkään eläessäni tuntemani aistillisen\nnautinnon muisto.\n\n_Kun rouva de Warensilta ei saapunut mitään tietoja hänen\nkotiinpaluustaan, hänen kamarineitinsä Merceret päätti lähteä takaisin\nvanhempiensa luo Freiburgiin. Erään tuttavansa neuvosta hän pyysi\nRousseauta saattajakseen ja miehiseksi turvakseen matkalle. R.\nsuostui. Matka tehtiin jalkaisin. Kahdenkymmenen vanha nuorukainen ja\nviidenkolmattavuotias tyttö taivalsivat yhdessä viikon päivät. Monenkin\nnuorukaisen moinen kahdenkeskisyys olisi voinut vietellä liiallisiin\nlähentelyihin, varsinkin kun neiti M., joka oli hyvin pimeänarka,\nyöpaikoissa aina piti huolen siitä, että sai R:n huonetoverikseen.\nMutta vaikka tämä pitikin paljon neidistä, hän ei sano tunteneensa\nvähintäkään kiusausta lähentelyyn, eipä edes sensuuntaista ajatustakaan\npistänyt hänen päähänsä. -- Matkalla hän kävi Genevessä ja heltyi\nkyyneliin nähdessään jälleen syntymäkaupunkinsa. Matkan varrella oli\nmyöskin Nyon-niminen kaupunki, jossa hänen isänsä asui. Käynnistään\nsiellä hän kertoo:_\n\nOli matkattava Nyonin ohi. Kulkeako ohi tapaamatta hyvää isääni! Jos\nolisin juljennut tehdä sen, olisin katunut itseni kuoliaaksi. Jätin\nMerceret'n majataloon ja menin tapaamaan häntä, kävi miten kävi.\nVoi kuinka suotta sitä pelkäsin! Heti saapuessani hänen sielustaan\npurkautuivat esiin isäntunteet, joita se oli täynnä. Kuinka monta\nkyyneltä vuodatimmekaan syleillen toisiamme! Aluksi hän luuli minun\npalanneen jäädäkseni hänen luokseen. Kerroin hänelle elämäni vaiheet\nja mainitsin tekemäni päätöksen. Hän vastusti sitä vain laimeasti.\nHän osoitti minulle vaarat, joihin antauduin, ja sanoi, että kuta\nlyhyempään hulluttelunsa lopettaa, sitä parempi. Mutta muuten hänen ei\ntuntunut tekevän mielikään pakottaa minua jäämään, ja se oli mielestäni\naivan oikein; varmaa kuitenkin on, ettei hän tehnyt kaikkea voitavaansa\nkäännyttääkseen minut takaisin tolaltani, joko hän sitten itsekin oli\nsitä mieltä, että minun, askeleni kerran astuttuani, ei pitänyt ottaa\nsitä takaisin, tai hänen ehkä oli vaikea tietää, miten hänen tulisi\nneuvoa minun ikäistäni poikaa. Myöhemmin sain tietää, että hänellä oli\naivan epäoikeutettu ja asian todellisesta laidasta poikkeava, mutta\nmuuten jokseenkin luonnollinen käsitys matkatoveristani. Äitipuoleni,\nkelpo nainen, vähän äitelän näköinen, oli tahtovinaan minua jäämään\nillalliselle. Mutta en jäänyt, vaan sanoin heille aikovani viivähtää\nkauemmin heidän parissaan paluumatkalla ja jätin heidän talteensa\npienen matkatavaramyttyni, jonka olin pannut tulemaan laivassa ja josta\nminulla nyt oli vastusta. Seuraavana aamuna varhain lähdin matkalle\nhyvillä mielin siitä, että olin tavannut isäni ja uskaltanut tehdä\nvelvollisuuteni.\n\n_Jätettyään matkatoverinsa Freiburgiin Rousseau lähti sieltä\nLausanneen. Sillä taipaleella kuluivat hänen viimeiset rahansa, niin\nettä hänellä saavuttuaan erääseen Lausannen lähellä olevaan kylään ei\nollut penniäkään taskussa, mutta kova nälkä vatsassa. Hän ei välittänyt\nsiitä, vaan meni kylän ravintolaan. Maksuksi ateriastaan ja yösijastaan\nhän tarjosi isännälle liivejään, mutta tämä oli siksi hyväsydäminen,\nettei ottanut niitä, vaan suostui odottamaan maksua, kunnes R. voisi\nsen suorittaa, mikä pian tapahtuikin. R:n sydäntä liikutti isännän\nhyväntahtoisuus, ja vielä viisitoista vuotta myöhemmin jouduttuaan\ntaas Lausanneen, hän olisi tahtonut osoittaa hänelle kiitollisuuttaan,\nmutta oli unohtanut hänen ja hänen ravintolansa nimen. \"Palvelukset\",\nhän kirjoittaa, \"jotka kylläkin olivat tärkeämmät, mutta tehtiin\nkoreilevammalla tavalla, eivät minusta ole tuntuneet ansaitsevan niin\nsuurta kiitollisuutta kuin tuon kelpo miehen yksinkertainen ja koruton\nihmisyys.\" Erittäin kuvaavia R:n silloiselle luonteelle ovat hänen\npuuhansa Lausannessa, joista hän seuraavassa kertoo_.\n\nLähestyessäni Lausannea ajattelin hädänalaista tilaani, keinoja,\njoilla voisin siitä päästä paljastamatta köyhyyttäni äitipuolelleni,\nja vertasin itseäni tällä pyhiinvaellusmatkalla ystävääni Ventureen\nhänen saapuessaan Annecyhin. Innostuin siihen ajatukseen niin, että\nottamatta huomioon, ettei minulla ollut hänen herttaisuuttaan eikä\nhänen kykyjään, päätin näytellä Lausannessa pientä Venturea, ruveta\nopettamaan musiikkia, jota en taitanut, ja sanoa olevani Pariisista,\nmissä en ollut koskaan käynyt. Kun siellä ei ollut kirkon soittokuntaa,\njossa olisin voinut toimia sijaisena, ja kun sitä paitsi visusti\nvaroin menemästä tuppautumaan ammattimiesten joukkoon, oli tuosta\nmainiosta tuumastani aluksi seurauksena, että tiedustelin jotakin\npientä majataloa, jossa voisin elää kutakuinkin hyvin ja halvalla\nhinnalla. Minulle neuvottiin eräs Perrotet-niminen henkilö, joka\npiti täysihoitolaisia. Sattui niin, että tämä Perrotet oli maailman\nparas ihminen; hän otti minut sangen hyvin vastaan. Latelin hänelle\npienet valheeni sellaisina kuin olin sommitellut ne kokoon. Hän lupasi\npuhua minusta ja koettaa hankkia minulle oppilaita, eikä sanonut\nvaativansa minulta rahaa, ennen kuin olin saanut sitä ansaituksi. Hänen\ntäysihoitonsa maksoi viisi hopeaécutä.[17] Itse asiassa vähän, mutta\nminulle paljon. Hän neuvoi minua ottamaan aluksi vain puolitäysihoidon,\njolloin saisin päivälliseksi vain hyvän liemiruoan enkä mitään muuta,\nmutta illaksi runsaan aterian. Suostuin siihen. Perrotet-parka osoitti\nminulle kaikkea tätä auliutta mitä kernaimmin ja pani parastaan\nollakseen minulle hyödyksi.\n\nMiksi pitää olla niin, että kun nuoruudessani tapasin niin paljon\nhyviä ihmisiä, tapaan heitä niin vähän myöhemmällä iälläni? Ovatko he\nkuolleet sukupuuttoon? Eivät, mutta yhteiskuntaluokka, josta minun\nnykyään täytyy heitä etsiä, ei ole enää sama kuin se, josta heidät\nsilloin löysin. Kansan keskuudessa, missä suuret intohimot puhuvat\nvain pitkin väliajoin, luonnolliset tunteet saavat äänensä useammin\nkuuluviin. Ylemmissä säädyissä se tukahdutetaan kokonaan, ja tunteen\nnaamion takana on aina vain oma etu tai itserakkaus puhumassa.\n\nLausannesta kirjoitin isälleni, joka lähetti minulle tavaramyttyni\nja antoi minulle oivallisia neuvoja, joita minun olisi pitänyt\nkäyttää paremmin hyväkseni. Olen jo maininnut itselläni joskus olleen\nkäsittämättömiä ikään kuin houreen hetkiä, jolloin en enää ollut oma\nitseni. Tässä kerron vielä yhdestä, ja se on kaikkein ilmeisimpiä.\nYmmärtääkseen, kuinka paljon silloin olin päästäni vialla, kuinka\npaljon olin niin sanoakseni _venturisoitunut_, tarvitsee vain\nnähdä, kuinka moniin mielettömyyksiin ryhdyin yhtaikaa. Rupesin\nlaulunopettajaksi osaamatta laulaa nuoteista ainoatakaan sävelmää;\nsillä vaikka Le Maîtren oppilaana viettämäni kuusi kuukautta olivatkin\nolleet minulle hyödylliset, eivät ne missään nimessä olisi voineet\nriittää; mutta sitä paitsi opiskelin silloin opettajan johdolla, ja\nse tiesi samaa kuin että opin huonosti. Genevestä kotoisin olevana\npariisilaisena ja katolilaisena protestanttisella seudulla katsoin\ntarpeelliseksi muuttaa nimeä samoin kuin uskontoa ja isänmaata.\nJäljittelin yhä suurta esikuvaani niin tarkoin kuin mahdollista.\nHän oli ottanut nimekseen Venture de Villeneuve, minä tekaisin\nRousseau-nimestä anagrammin Vaussore ja otin nimekseni Voussore de\nVilleneuve. Venture osasi säveltää, vaikkei ollut puhunut siitä mitään;\nminä vaikken sitä osannut, kehuin kaikille ihmisille sitä osaavani,\nja kykenemättä nuoteilla merkitsemään mitättömintä renkutustakaan\nkehuin olevani säveltäjä. Eikä siinä kaikki. Kun minut oli esitelty\nlakitieteen professorille herra de Treytorensille, joka harrasti\nmusiikkia ja pani toimeen konsertteja kotonaan, tahdoin antaa hänelle\nnäytteen taidostani ja ryhdyin säveltämään soittokappaletta hänen\nkonserttiaan varten yhtä häikäilemättä kuin jos olisin tiennyt miten\nsiinä menetellä. Olin siksi hellittämätön, että tein pari viikkoa työtä\ntuon ihanan teoksen kimpussa, kirjoitin sen puhtaaksi, kopioin sen eri\näänet ja jakelin ne soittajille yhtä varmana asiastani kuin jos se\nolisi ollut sointuopillinen mestariteos. Huipentaakseni tämän ylevän\ntuotteen sen arvon mukaiseen päätökseen liitin vihdoin sen loppuun --\nsitä on ehkä vaikea uskoa, mutta se on aivan totta -- sievän menueton,\njota siihen aikaan kaikkialla laulaa renkutettiin ja jonka kaikki ehkä\nvielä muistavat. Sen aikoinaan niin tunnetut sanat kuuluivat:\n\n    Quel caprice!\n    Quelle injustice!\n    Quoi! Ta Clarisse\n    Trahirait tes feux! jne.[18]\n\nVenture oli opettanut minulle sen sävelen bassoineen ynnä toiset\nruokottomat sanat, joiden avulla se oli säilynyt muistissani. Liitin\nsiis sävellykseni loppuun tämän menueton bassoineen, mutta ilman\nsanoja, ja sanoin sen olevan minun säveltämäni yhtä rohkeasti kuin jos\nihmiset, joille puhuin, olisivat olleet kuun asukkaita.\n\nKokoonnutaan esittämään kappalettani. Minä selitän jokaiselle aikamitan\nlaadun, esitystyylin, nuoteissa olevat viittamerkit; olen hyvin\ntouhuissani. Soitinten virittämistä kestää viisi kuusi minuuttia,\njotka minusta tuntuivat yhtä monelta vuosisadalta. Vihdoin, kun\nkaikki on valmiina, annan \"huomio!\" merkin koputtamalla viisi kuusi\nkertaa mahtavaa nuottitelinettäni kauniilla paperilieriöllä. Syntyy\nhiljaisuus. Alan arvokkaasti lyödä tahtia. Soitto alkaa... Ei,\nkoko ranskalaisten oopperain olemassaolon aikana ei ole konsanaan\nkuultu mokomia kissannaukujaisia. Mitä lieneekin sitä ennen ajateltu\nkehutusta taidostani, niin kamalaa näytettä siitä ei kukaan tuntunut\nodottaneen. Soittajat nauroivat pakahtuakseen, kuulijoilta menivät\nsilmät selälleen, ja he olisivat kernaasti tukkineet korvansa, mutta\nse ei enää käynyt päinsä. Orkesteriherrat, ne pyövelit, tahtoivat\nilvehtiä ja soittaa vinguttivat niin, että kuuroimmaltakin olivat\nrumpukalvot haljeta. Jatkoin kuitenkin esitystä järkähtämättä; tosin\nhiki valui päästäni virtanaan, mutta häpeäntunne pakotti minut\npysymään paikallani, en uskaltanut lähteä karkuun enkä jättää koko\nhoitoa sikseen. Lohdutuksekseni kuulin läsnäolijain kuiskailevan\ntoisilleen tai pikemminkin minulle; joku sanoi: \"Tämä on kerrassaan\nsietämätöntä\"; toinen: \"Onpas tämä riivattua musiikkia!\" ja vielä eräs:\n\"Mitä peevelinmoista meteliä hän pitää!\" Jean-Jacques parka, sinä\nhirvittävänä hetkenä tuskin saatoit aavistaa, että sävelesi kerran\notettaisiin vastaan Ranskan kuninkaan ja hänen koko hovinsa kuulemina\niloisesti hämmästynein kuiskauksin ja kättentaputuksin ja että mitä\nsuloisimmat naiset kaikissa aitioissa ympärilläsi sanoisivat toisilleen\npuoliääneen: \"Kuinka ihastuttavia säveliä! Kuinka hurmaavaa musikkia!\nKaikki nuo laulut käyvät sydämeen.\"\n\nMutta menuetto, se pani kaikki läsnäolijat hyvälle tuulelle.\nTuskin siitä oli soitettu muutama tahti, niin kuulin joka taholta\nnaurunpurskahduksia. Kaikki onnittelivat minua hienon musikaalisuuteni\njohdosta; minulle vakuuteltiin, että menuetto tekisi nimeni tunnetuksi\nja että sitä sävellystäni tultaisiin laulamaan kaikkialla, minkä\nmenestyksen se muka täysin ansaitsikin. Minun ei tarvitse kuvata\ntuskallista tilaani eikä myöntää, että olin sen hyvin ansainnut.\n\nSeuraavana päivänä eräs soittajistani, Lutold, tuli luokseni ja oli\nsiksi hyvä ihminen, ettei onnitellut minua menestykseni johdosta. Syvä\ntietoisuus tekemästäni tyhmyydestä, häpeäntunne, katumus, epätoivoinen\ntila, johon olin joutunut, mahdottomuus pitää sydäntäni suljettuna,\nmilloin sillä oli suuria suruja, pakottivat minut avaamaan sen hänelle.\nPäästin kyyneleni vapaasti virtaamaan enkä tyytynyt tunnustamaan\nhänelle taitamattomuuttani, vaan kerroin hänelle kaikki ja pyysin häntä\npitämään sen salassa. Sen hän lupasikin tehdä, mutta piti sanansa niin\nkuin arvata saattaa. Jo samana iltana koko Lausannessa tiedettiin, kuka\nminä olin; mutta merkillistä kyllä, kukaan ei kuitenkaan näyttänyt\nsitä minulle ei edes kelpo Perrotet, joka ei kaikesta huolimatta\nkieltäytynyt pitämästä minua ruoassa ja luonaan asumassa.\n\nElin, mutta sangen surkeata elämää. Seuraukset moisesta\nensiesiintymisestä eivät tehneet Lausannea minulle kovinkaan\nmiellyttäväksi olinpaikaksi. Oppilaita ei tullut tulvimalla, ei\nainoatakaan naisoppilasta eikä ketään kaupungista. Kaikkiaan sain\npari kolme kömpelöä saksalaista, joiden typeryys oli yhtä suuri kuin\nminun osaamattomuuteni, jotka ikävystyttivät minut aivan pilalle ja\njoista minun käsissäni ei tullut suuriakaan soittotaitureita. Yhteen\nainoaan taloon minut kutsuttiin, ja siellä eräs pieni tytönpahus\nhuvikseen näytteli minulle joukon sävellyksiä, joista en osannut lukea\nnuottiakaan ja jotka hän sitten ilkeyksissään lauloi herra opettajalle\nnäyttääkseen hänelle, miten ne piti esittää. Olin niin kykenemätön\nlukemaan mitään sävellystä suoraan nuoteista, että minun tuossa\nmainitussa loistavassa konsertissa oli mahdoton hetkeäkään seurata\nesitystä niin, että olisin tiennyt, soitettiinko todella sitä, mitä\nminulla oli silmäini edessä ja mitä itse olin säveltänyt.\n\n_Lausannessa ollessaan Rousseau vielä jonkin kerran sai kirjeitä\nneideiltä de Graffenried ja Galley. Pian hän kuitenkin unohti heidät.\nMutta rouva de Warensia hän ei unohtanut. Hän selittää, miksi niin oli\nlaita_.\n\nPitkään aikaan en ole puhunut mammaparastani, mutta jos lukija luulee\nminun unohtaneen hänetkin, niin hän erehtyy suuresti. En lakannut\najattelemasta häntä enkä ikävöimästä hänen luokseen, eikä se johtunut\nainoastaan toimeentuloni tarpeesta, vaan paljon enemmän sydämeni\ntarpeesta. Kiintymykseni häneen, niin voimakas ja niin hellä kuin\nse olikin, ei estänyt minua pitämästä muistakin naisista, mutta en\npitänyt heistä samalla tavalla. Kaikki he saivat hellyydestäni yhtä\npaljon kiittää ruumiillista kauneuttaan; mutta hellyyteni toisia\nkohtaan johtui yksinomaan heidän kauneudestaan eikä olisi ollut\npysyväisempi kuin se, kun sitä vastoin mammasta olisin pitänyt yhtä\nhellästi sittenkin, kun hän oli käynyt vanhaksi ja rumaksi. Sydämeni\noli kohdistanut hänen persoonallisuuteensa kaiken sen ihailun jota se\nensin tunsi hänen kauneuttaan kohtaan, ja muuttuipa hän muutoin miten\ntahansa, kunhan hän vain yhä oli hän, niin minun tunteeni eivät voineet\nmuuttua. Tiedän varsin hyvin, että olin hänelle kiitollisuudenvelassa,\nmutta sitä en itse asiassa ajatellut. Mitä tahansa hän olisikin tehnyt\ntai jättänyt tekemättä minun hyväkseni, se ei olisi vaikuttanut\nmitään asiaan. En rakastanut häntä velvollisuudentunnosta, en oman\netuni vuoksi enkä sovinnaisuussyistä; rakastin häntä siksi, että olin\nsyntynyt häntä rakastamaan. Kun rakastuin johonkuhun toiseen, kääntyi\nhuomioni toisaanne, sen myönnän, enkä ajatellut häntä niin usein;\nmutta aina ajattelin häntä samalla nautinnolla, enkä koskaan, olinpa\nrakastuneena tai en, ole ajatellut häntä tuntematta, että minulle ei\nvoinut elämässä olla mitään todellista onnea niin kauan kuin olin\nerilläni hänestä.\n\n_Rouva de Warens oli kotoisin Veveystä, läheltä Lausannea. Häntä\nmuistellen Rousseau lähti sinne ja viipyi siellä muutaman päivän\nihaillen Geneven järven kauniita rantoja ja haaveillen tulevasta\nonnellisesta elämästä tällä suloisella seudulla, jota hän sittemminkin\naina ihaili ja rakasti. Kun hänen toimeentulonsa Lausannessa kävi\nvaikeaksi, hän siirtyi sieltä Neuchâteliin ja eli siellä talven 1730_.\n\n_Hän sai siellä oppilaita ja saattoi tuloillaan maksaa Lausannessa\ntekemänsä velat. Sitä paitsi hän opettaessaan musiikkia itsekin\nvähitellen sitä oppi. Eräänä päivänä ollessaan kävelyllä kaupungin\nulkopuolella ja mentyään aterioimaan erääseen majataloon hän tapasi\nsiellä suuren, parrakkaan, itämaalaisen näköisen miehen, jonka oli\nvaikea tulla toimeen isäntä- ja palvelusväen kanssa, hän kun ei osannut\nmuuta ymmärrettävää kieltä kuin vähän italiaa. R. auttoi häntä ja\ntutustui häneen. Mies oli Jerusalemin arkkimandriitta ja kiertomatkalla\nEuroopassa keräämässä varoja Pyhän Haudan uudelleen rakentamista\nvarten. R. suostui rupeamaan hänen tulkikseen ja lähti hänen mukaansa\nFreiburgiin, Berniin ja Solothurniin_.\n\n_Ranskan edustaja Solothurnissa, markiisi de Bonac, jolle vaeltajat\nolivat esittäneet asiansa, ei paljonkaan luottanut arkkimandriittaan.\nKuultuaan R:n selonteon elämänsä vaiheista hän ei antanut hänen\njatkaa matkaa tuon muukalaisen kanssa, vaan otti hänet turviinsa ja\nluoksensa asumaan. Lähetystön virkamies, joka saattoi R:n hänelle\nvarattuun huoneeseen, kertoi siinä kauan sitten majailleen kuuluisan\nmiehen, jonka nimi myöskin oli Rousseau, ja lisäsi: \"Riippuu vain\nteistä itsestänne, tuleeko teistä kaikin puolin hänen vertaisensa ja\nlaitatteko niin, että kerran sanotaan: Rousseau ensimmäinen, Rousseau\ntoinen.\" Tämän johdosta R. lausuu: \"Tuo yhdenvertaisuus, jota silloin\ntuskin toivoin, olisi houkutellut minua vähemmin, jos olisin voinut\naavistaa, millä hinnalla olin saava sen hankituksi.\" Neuvotellessaan\nsitten markiisin kanssa tulevaisuudestaan R. selitti haluavansa lähteä\nPariisiin. Kun markiisin palveluksessa olevalla tulkilla, herra\nde Merveilleux'lla, oli siellä tuttava, eversti Godard, joka etsi\nkotiopettajaa veljensä pojalle, arveltiin R:n ehkä sopivan siihen\ntoimeen, hänelle annettiin suosituskirjeitä, sata frangia matkarahaa\nsekä joukko hyviä neuvoja, ja niin hän lähti taivaltamaan Pariisia\nkohti_.\n\nMatkaan minulta meni parin viikon päivät, ja ne voin lukea elämäni\nonnellisten joukkoon. Olin nuori, olin terve, minulla oli riittävästi\nrahaa, runsaasti toivoa, matkasin jalkaisin ja matkasin yksin. Lukija\nkai ei kummastele, että pidin viimeksi mainittua seikkaa etuna, sillä\nlieneehän hän jo kylliksi tutustunut luontoni laatuun. Suloiset\nhaavekuvani pitivät minulle seuraa, eikä hehkuva mielikuvitukseni ole\nikinä luonut komeampia näkyjä kuin silloin. Kun minulle tarjottiin\njoutilas paikka ajoneuvoissa tai kun joku koetti ruveta puheisiin\nkanssani matkalla, näin nyreillä mielin sen onnentyyssijan, jota\nrakentelin kävellessäni, romahtavan kumoon. Sillä kertaa ajatukseni\nolivat sotilaallista laatua. Olin menossa sotilashenkilön palvelukseen\nja itsestänikin oli tuleva sotilas; asia oli näet järjestetty niin,\nettä olisin aluksi kadetti. Olin jo näkevinäni itseni upseerinpuvussa,\nkaunis valkea höyhentöyhtö lakissani. Se ylväs ajatus sai rintani\npaisumaan. Minulla oli jonkin verran vihiä geometriasta ja\nlinnoitustaidosta; minulla oli eno, joka oli insinööri; minussa oli\nvähän niin kuin perinnäistä sotilaanvikaa. Likinäköisyyteni oli hieman\nhaitaksi, mutta ei se minua huolestuttanut; sen puutteellisuuden aioin\nkorvata suurella kylmäverisyydellä ja pelottomuudella. Olin lukenut,\nettä marsalkka Schomberg oli hyvin likinäköinen; miksikä marsalkka\nRousseau ei saisi olla samanlainen? Innostuin näistä hullutuksista\nniin, etten enää nähnyt muuta kuin sotaväkeä, vallituksia, vallikoreja,\npattereita ja itseni keskellä tulta ja savua jakelemassa tyynesti\nkäskyjä kaukoputki kädessä. Joskus kuitenkin kulkiessani kautta\nviehättävien seutujen, nähdessäni metsiköitä ja puroja, moinen\nliikuttava näky pusersi kaihoisan huokauksen rinnastani; kunniani\nkeskellä tunsin, että sydämeni ei ollut luotu niin kovaa melskettä\nkestämään; ja ennen pitkää löysin itseni, tietämättä miten, jälleen\nkeskeltä rakkaita paimenidyllejäni, ainaiseksi luopuneena sodanjumalan\ntöistä.\n\nKuinka vääräksi osoittautuikaan Pariisiin saapuessani mielikuvani\nsiitä! Torinossa näkemäni kaupungin hieno ulkoasu, kauniit kadut,\ntalojen sopusuhtaisuus ja säännölliset rivit vaikuttivat, että odotin\nPariisilta vielä paljon enemmän. Olin kuvitellut saavani nähdä yhtä\nkauniin kuin suuren, mitä mahtavimman näköisen kaupungin, jossa olisi\npelkkiä muhkeita katuja, marmori- ja kultapalatseja. Saapuessani sinne\nSaint-Marceaun esikaupungin kautta näin vain ahtaita, likaisia ja\nhaisevia katuja, rumia mustia taloja, epäsiisteyden, köyhyyden leiman,\nkerjäläisiä, kuorma-ajureita, akkoja, jotka kaupustelivat parsittuja\nvaatteita, rohtokeitoksia ja vanhoja hattuja. Se kaikki pisti silmääni\nniin räikeänä, että kaikki todellinen komeus, minkä sittemmin olen\nPariisissa nähnyt, ei ole voinut häivyttää mielestäni tuota ensimmäistä\nvaikutelmaa ja että minusta siitä pitäen aina on salaa tuntunut\nvastenmieliseltä asua siinä pääkaupungissa. Voin sanoa, että koko sen\najan, minkä myöhemmin siellä elin, käytin vain varojen hankkimiseen,\njoiden piti tehdä minulle mahdolliseksi elää sieltä loitolla. Semmoista\nsaa aikaan liian vilkas mielikuvitus, joka liioittelee vielä ihmisten\nliioittelujen lisäksikin ja näkee aina enemmän kuin sille kerrotaan.\nPariisia oli minulle kehuttu niin kovin, että olin kuvitellut sen\nmuinaisen Babylonin kaltaiseksi; mutta tämän mielikuvasta minun ehkä\nolisi täytynyt tinkiä pois yhtä paljon, jos olisin sen nähnyt. Samoin\nminun kävi Oopperassa, jonne perilletuloni jälkeisenä päivänä riensin;\nsamoin sittemmin Versaillesissa, samoin vielä myöhemmin nähdessäni\nmeren, ja samoin on käyvä aina nähdessäni sellaista, mitä minulle\non liiaksi kehuttu; sillä mahdotonta on ihmisten ja vaikeata itse\nluonnonkin voittaa minun mielikuvitukseni rikkautta.\n\nSe tapa, millä minut ottivat vastaan kaikki, joille minulla oli\nsuosituskirjeitä, sai minut luulemaan, että olin löytänyt onneni.\nSe, jolle minua eniten oli suositeltu ja joka vähimmin piti minua\nhyvänä, oli herra de Surbeck, joka oli eronnut virastaan ja eli\nfilosofin elämää Bagneux'ssa, missä kävin usean kerran hänen luonaan;\nhän ei koskaan tarjonnut minulle edes lasillista vettä. Enemmän\nystävällisyyttä minulle osoittivat rouva de Merveilleux, tulkin käly,\nja hänen veljensä poika, kaartinupseeri; äiti ja poika eivät ainoastaan\nottaneet minua hyvin vastaan, vaan tarjosivat minulle myöskin paikan\nruokapöydässään, ja sitä käytin usein hyväkseni Pariisissa-oloni\naikana. Rouva de Merveilleux näytti minusta olleen kaunis; hänellä\noli kauniit mustat hiukset, jotka riippuivat vanhan muodin mukaisesti\nkiharoina hänen ohimoiltaan. Hän oli säilyttänyt sen, mikä ei katoa\nulkonaisten viehätyskeinojen mukana: sangen miellyttävän henkisen\nolemuksen. Hän näytti tuntevan mieltymystä minuun ja teki kaiken\nvoitavansa ollakseen minulle hyödyksi; mutta kukaan ei avustanut häntä,\nja piankin huomasin luulleeni liikoja kaikesta suuresta mielenkiinnosta\nminuun, jota ihmiset olivat näyttäneet osoittavan. Täytyy kuitenkin\nolla oikeudenmukainen ranskalaisia kohtaan: he eivät latele niin paljon\nvakuutteluja ja lupauksia kuin tavallisesti väitetään, ja ne, jotka he\nlausuvat, ovat melkein aina vilpittömiä; mutta tapa, miten he näyttävät\nosoittavan mielenkiintoaan johonkuhun henkilöön, pettää pahemmin kuin\nsanat. Sveitsiläisten karkeat kohteliaisuudet voivat pimittää vain\ntyhmyreitä; ranskalaisten menettelytapa on viettelevämpi juuri siksi,\nettä se on yksinkertaisempi; luulisi, etteivät he sano meille kaikkea\nmitä aikovat tehdä valmistaakseen meille sitä mieluisemman yllätyksen.\nMenen vielä pitemmälle: he eivät ole vilpillisiä mielenkiintoaan\nosoittaessaan; he ovat luonnostaan avuliaita, ihmisystävällisiä,\nhyväntahtoisia, jopa -- sanottakoon mitä hyvänsä -- enemmän totuutta\nharrastavia kuin mikään muu kansa; mutta he ovat epävakaisia ja\nvalhemielisiä. Heitä elähdyttää todella se tunne, jota he meitä kohtaan\nosoittavat, mutta se tunne lähtee heistä niin kuin se on tullutkin.\nPuhuessaan meille he eivät ajattele muuta kuin meitä; kun eivät\nmeitä enää näe, he unohtavat meidät. Mikään ei ole pysyväistä heidän\nsydämessään; kaikki heissä on hetken luomaa.\n\nNiinpä minua mairiteltiin suuresti, mutta autettiin vähän. Eversti\nGodardin, jonka veljen pojan opettajaksi minut oli otettu, huomasin\nilkeäksi vanhaksi saituriksi, joka, vaikka oli upporikas, huomattuaan\nköyhyyteni tahtoi saada minut ilmaiseksi. Hänen mielestään minun piti\nolla pikemmin jonkinlainen hänen veljensä pojan palkaton palvelija\nkuin hänen oikea kotiopettajansa. Kun olin alati riippuvainen pojasta\nja sen vuoksi vapautettuna sotapalveluksesta, piti minun muka elää\nkadettina, se on sotamiehenä saamallani päivärahalla; tuskin hän\nsuostui kustantamaan minulle univormua; hän olisi tahtonut, että minun\npiti tyytyä rykmentin antamaan univormuun. Rouva de Merveilleux, jota\nhänen ehdotuksensa suututtivat, kehotti itse minua olemaan niihin\nsuostumatta; samaa mieltä oli hänen poikansa. He etsivät minulle\njotakin muuta tointa, mutta eivät löytäneet mitään... Minun alkoi\nkuitenkin jo tulla kiire, sillä sadalla frangilla, joista olin maksanut\nmatkani kulut, en voinut päästä kovinkaan pitkälle. Onneksi sain\nherra lähettiläältä vielä pienen rahalähetyksen, joka tuli minulle\nsangen hyvään tarpeeseen, ja luulen, että hän ei olisi jättänyt\nminua avuttomaksi, jos minulla olisi ollut enemmän kärsivällisyyttä;\nmutta pokkuroiminen ja kaihoisassa odottelussa riutuminen on minulle\nmahdotonta. Kyllästyin koko hommaan, en näyttäytynyt enää, ja kaikki\nloppui siihen. En ollut unohtanut mammaraukkaani; mutta miten löytää\nhänet? mistä etsiä häntä? Rouva de Merveilleux, joka tunsi elämäni\nvaiheet, oli auttanut minua tässä etsinnässä, mutta kauan turhaan.\nVihdoin hän tiedotti minulle rouva de Warensin lähteneen takaisin\nPariisista enemmän kuin kaksi kuukautta sitten, mutta ei tiedetty,\noliko hän matkustanut Savoijiin vai Torinoon; muutamat henkilöt\nsanoivat hänen palanneen Sveitsiin. Muuta en tarvinnut päättääkseni\nlähteä hänen peräänsä, varmana siitä, että olipa hän missä hyvänsä,\nlöytäisin hänet helpommin maaseudulta kuin Pariisista.\n\nEnnen lähtöäni harjoittelin uutta runoilijantaitoani kirjoittamalla\neversti Godardille riimikirjeen, jossa parhaani mukaan annoin hänen\nkuulla kunniansa. Näytin töherrykseni rouva de Merveilleux'lle, joka ei\nnuhdellut minua, niin kuin hänen olisi pitänyt, vaan nauroi makeasti\npureville pistosanoilleni, samoin kuin hänen poikansakin, joka ei\nluullakseni rakastanut herra Godardia, ja myönnettävä onkin, ettei tämä\nollut rakastettava. Teki mieleni lähettää hänelle runoni; he kehottivat\nminua siihen; panin sen kuoreen, jonka varustin hänen osoitteellaan,\nja kun Pariisissa siihen aikaan ei ollut kaupunginpostia, lähetin\nsen hänelle Auxerresta ohi kulkiessani. Nauran joskus vieläkin\najatellessani, kuinka hän mahtoi irvistellä lukiessaan tuota\nylistyslaulua, jossa hänet oli kuvattu piirre piirteeltä. Se alkoi näin:\n\n    Tu croyais, vieux penard, qu'une folle manie\n    D'élever ton neveu m'inspirerait l'envie.[19]\n\nTämä runonpätkä, joka tosin oli huono, mutta josta ei puuttunut\nsukkeluutta ja joka ilmaisi taipumusta pilkkarunoiluun, on kuitenkin\nkynäni ainoa pilkallinen tuote. Sydämeni on niin vähän vihaan\ntaipuvainen, etten ole osannut käyttää hyväkseni sellaista taitoa;\nmutta eräistä riitakirjoituksista, jotka eri aikoina olen sepittänyt\npuolustautuakseni, luulen voitavan päätellä, että jos olisin ollut\nriidanhaluinen luonteeltani, kimppuuni hyökkääjät harvoin olisivat\nvoineet saada minua naurunalaiseksi.\n\nNiistä elämäni yksityiskohdista, jotka ovat häipyneet muististani,\nharmittelen eniten sitä, etten ole pitänyt päiväkirjoja matkoistani.\nKoskaan en ole niin paljon ajatellut, niin voimaperäisesti elänyt;\nniin täydellisesti ollut -- jos niin uskallan sanoa -- oma itseni\nkuin yksin ja jalkaisin tekemilläni matkoilla. Käveleminen jollakin\ntavoin vilkastuttaa ja elähdyttää ajatuksiani; tuskin voin ajatella,\njos pysyn paikoillani; ruumiini täytyy olla liikkeellä pannakseen\nsieluni liikkeelle. Maisemien katseleminen, toisiaan seuraavat\nviehättävät näköalat, raikas ilma, hyvä ruokahalu, liikunnan hyvä\nvaikutus terveyteeni, vapaa olo ravintolassa, vapautuneisuus kaikesta,\nmikä panee minut tuntemaan riippuvaisuuteni, mikä muistuttaa mieleeni\ntodellisen asemani, se kaikki kirvoittaa sieluni kahleet, saa minut\nrohkeammin ajattelemaan, lennättää minut ikään kuin keskelle olioiden\nääretöntä moninaisuutta, niin että voin järjestellä niitä, valikoida\nniitä, omaksua niitä mieleni mukaan vapaasti ja pelkäämättä. Hallitsen\nherrana koko luontoa; liidellen esineestä toiseen sydämeni yhtyy,\nsulautuu niihin, jotka sitä miellyttävät, luo ympärilleen ihastuttavia\nkuvia, hurmaantuu suloisista tunteista. Jos, kiteyttääkseni ne\npysyvämpään muotoon, huvikseni maalaan ne sieluni silmäin eteen,\nkuinka pontevat piirteet, kuinka vehmaat värit, kuinka voimakkaan\nilmeikkyyden niille annankaan! Sanotaan, että kaikkea sellaista\non tavattu teoksistani, vaikka olen ne kirjoittanut vasta elämäni\nehtoopuolella. Ah! olisipa nähty ensimmäisen nuoruuteni aikaiset\nteokseni, ne, jotka loin matkoilla ollessani, jotka sepitin, mutta\njoita en koskaan kirjoittanut...! Miksi ette niitä kirjoittanut?\nkysyttäneen. Miksipä olisin ne kirjoittanut? minä vastaan. Miksi olisin\nriistänyt itseltäni hetken suloisen nautinnon kertoakseni muille,\nettä olin nauttinut? Mitä minulle merkitsivät lukijat, yleisö ja koko\nmaanpiiri silloin, kun liitelin taivaassa? Sitä paitsi, oliko minulla\nmukanani paperia, kyniä? Jos olisin ajatellut kaikkea sellaista, niin\nei mitään olisi tullut mieleeni. En tietänyt edeltäpäin, että mieleeni\ntulisi ajatuksia; ne tulevat milloin itse haluavat eivätkä milloin minä\nhaluan. Niitä ei tule lainkaan tai niitä tulee tulvanaan, ne painavat\nminut maahan paljoudellaan ja voimallaan. Kymmenen nidosta päivässä\nei olisi riittänyt. Mistä olisin saanut aikaa niiden kirjoittamiseen?\nMajapaikkaan saapuessani ajattelin vain hyvää ateriaa. Liikkeelle\nlähtiessäni ajattelin vain eteenpäin pääsemistä? Tunsin, että uusi\nparatiisi odotti minua portin ulkopuolella. Ajattelin vain menoani sitä\netsimään.\n\nKoskaan en ole tuntenut tuota kaikkea niin selvästi kuin paluumatkalla,\njosta nyt puhun. Menomatkalla Pariisiin ajatukseni olivat rajoittuneet\nkoskemaan vain tulevaa tehtävääni siellä. Olin mielikuvituksessani\nlähtenyt rientäen kulkemaan sitä elämänuraa, jolle olin astumassa,\nja olin päässyt sen päähän varsin kunniakkaasti; mutta tuo elämänura\nei ollut se, jolle sydämeni minua kutsui, ja todellisuuden henkilöt\nturmelivat mielikuvitukselliset olennot. Eversti Godard ja hänen\nveljensä poika sopivat huonosti yhteen minunlaisen sankarin kanssa.\nJumalan kiitos, olin nyt päässyt kaikista noista esteistä; saatoin\nsyventyä mielin määrin haavekuvieni maailmaan, sillä edessäni ei enää\nollut muuta kuin se. Harhailinkin siellä niin kauan, että todellisuuden\nmaailmassa usean kerran eksyin syrjään oikealta suunnaltani. Ja sangen\nvastenmielisesti olisin kulkenutkin suorempaa tietä, sillä kun tunsin,\nettä Lyonissa jälleen joutuisin maan päälle, toivoin, etten koskaan\nsinne saapuisikaan.\n\nNiinpä eräänä päivänä tahallani poikettuani katselemaan läheltä\nerästä paikkaa, joka minusta oli näyttänyt ihmeen kauniilta, viihdyin\nsiellä niin hyvin ja kiertelin siellä niin kauan, että lopulta eksyin\nkokonaan. Harhailtuani useita tunteja menin väsyneenä ja janoon ja\nnälkään nääntymäisilläni erääseen talonpoikaistaloon, joka tosin\nei näyttänyt hauskalta, mutta oli ainoa, minkä lähimailla näin.\nLuulin, että täkäläiset olot olivat samanlaiset kuin Genevessä\ntai Sveitsissä, jossa kaikki hyvin toimeentulevat asukkaat voivat\nosoittaa vieraanvaraisuutta. Pyysin talonpoikaa antamaan minulle\npäivällisaterian maksua vastaan. Hän tarjosi minulle kuorittua\nmaitoa ja karkeata ohraleipää ja sanoi, ettei hänellä muuta ollut.\nJoin maidon nautinnokseni ja söin leivän olkineen päivineen, mutta\ntuo ruoka ei ollut kovinkaan ravitsevaa lopen väsyneelle miehelle.\nTalonpoika tutkiskeli minua ja päätti todellisesta ruokahalustani, että\nkertomukseni oli yhtä tosiasiainmukainen. Sitten hän heti sanoi hyvin\nhuomaavansa,[20] että olin hyvä ja rehellinen nuori mies, joka ei ollut\ntullut häntä ilmiantaakseen, avasi pienen, keittiön vieressä olevan\nlattialuukun, laskeutui alas ja tuli hetken kuluttua takaisin tuoden\nhyvän, ruskean täysvehnäisen leivän, hyvin maukkaan näköisen, vaikka\njo aloitetun liikkiön ja pullon viiniä, jonka näkeminen ilahdutti\nmieltäni enemmän kuin kaikki muu; siihen lisäksi laitettiin aika paksu\nmunapiiras, ja minä söin sellaisen aterian, ettei kukaan muu kuin\njalankulkija ole koskaan mokomaa maistanut. Kun tuli maksamisen aika,\nniin jopa hän jälleen kävi levottomaksi ja pelokkaaksi; hän ei huolinut\nrahastani; tavattoman huolestuneena hän kieltäytyi sitä ottamasta, ja\nlystikkäintä oli, etten voinut aavistaa, mitä hän pelkäsi. Vavisten\nhän vihdoin lausui nuo kamalat sanat: kamarikirjurit ja veronurkkijat.\nHän selitti minulle piilottavansa viininsä lisäverojen vuoksi ja\npiilottavansa leipänsä henkirahan vuoksi ja olevansa mennyttä miestä,\njos joku voisi aavistaa, että hän ei ollut kuolemaisillaan nälkään.\nKaikki, mitä hän sanoi minulle näistä asioista, joista minulla ei\nollut vähintäkään vihiä, teki minuun vaikutuksen, joka ei milloinkaan\nlähde mielestäni. Siitä idusta kasvoi se leppymätön viha onnettoman\nkansan nylkemistä ja sen sortajia vastaan, joka siitä pitäen on\nkehittynyt sydämessäni. Tuo mies, vaikka oli hyvin toimeentuleva, ei\nuskaltanut syödä otsansa hiessä ansaitsemaansa leipää eikä voinut\nvälttää taloudellista tuhoaan muutoin kuin elämällä näennäisesti\nsamassa kurjuudessa, joka vallitsi hänen ympärillään. Lähdin hänen\ntalostaan yhtä närkästyneenä kuin heltyneenä ja surkutellen näiden\nkauniiden seutujen kohtaloa, joille luonto on tuhlannut antimiaan vain\njättääkseen ne sydämettömien kiskurien saaliiksi.\n\n_Lyoniin saavuttuaan Rousseau meni tapaamaan erästä du Chatelet-nimistä\nneitiä, johon hän oli tutustunut edellisellä Lyonissa-käynnillään ja\njoka tunsi rouva de Warensin. Tämä tarjoutui hankkimaan R:lle tietoja\nrouvasta ja hänen olinpaikastaan. R. jäi Lyoniin näitä odottamaan.\nAikoessaan eräänä iltana viettää yönsä erään torin penkillä hän joutui\ntekemisiin erään herran kanssa, joka yritti käyttää häntä riettaisiin\ntarkoituksiin. Hän sai yrityksen torjutuksi. Kun hänelle eräällä\nedelliselläkin Lyonin-matkalla oli sattunut samanlainen kohtaus, hän\nsai kaupungista sen käsityksen, että siellä vallitsi mitä suurin\ntapainturmelus. Pian hänen niukat matkarahansa olivat siellä huvenneet\nniin vähiin, että hänen täytyi elää äärimmäisen säästäväisesti\npelastuakseen näkemästä nälkää_.\n\nJos minulla olisi ollut samanlainen luonto kuin monella muulla, jos\nolisin osannut lainata rahoja ja tehdä velkaa ravintolassani, olisin\nhelposti suoriutunut pulasta; mutta sellaiseen olin yhtä kykenemätön\nkuin haluton; ja käsittääkseen, kuinka pitkälle nämä molemmat\nominaisuuteni menevät, tarvitsee vain tietää, että vaikka olen elänyt\nmelkein koko ikäni tukalissa taloudellisissa oloissa ja ollut usein\nmelkein leivän puutteessa, ei minulle ole kertaakaan sattunut, etten\nolisi maksanut velkojilleni rahaa kohta, kun hän on sitä minulta\nvaatinut. En ole koskaan osannut tehdä pikkuvelkoja, ja olen aina\nmieluummin kärsinyt puutetta kuin ollut velkaa.\n\nTotisesti silloin kärsii puutetta, kun on pakko viettää yönsä\nkadulla, ja niin minun kävi monta kertaa Lyonissa. Muutamat jäljellä\nolevat souni käytin mieluummin leipään kuin yösijaan, koska unen\npuutteeseen kuolemisesta ei lopultakaan ollut niin suurta vaaraa\nkuin nälkään kuolemisesta. Hämmästyttävää on, että tässä kamalassa\ntilassa en ollut levoton enkä suruissani. En ollut lainkaan\nhuolissani tulevaisuudestani, vaan odotellessani vastauksia, jotka\nneiti du Châtelet'n piti saada, vietin yöni paljaan taivaan alla ja\nnukuin maaten maassa tai jollakin penkillä yhtä rauhallisesti kuin\nruusuvuoteella. Muistanpa viettäneeni yhden suloisen yön kaupungin\nulkopuolellakin, erään tien varrella, joka kulki pitkin Rhônea tai\nSaônea, en muista kumpaa. Vastaisella puolella oli tien vieressä\npengermäisesti kohoavia puutarhoja. Sinä päivänä oli ollut hyvin\nkuuma; ilta oli ihastuttava; nuutunut ruoho kosteana kasteesta; ei\ntuulta, tyyni yö; ilma raitista, mutta ei kylmää; aurinko oli mailleen\nmentyään jättänyt taivaalle punaista auerta, josta ruusunvärinen hohde\nheijastui veteen; pengermäin puut olivat täynnä satakieliä, jotka\npuusta puuhun vastailivat toisilleen. Kävelin kuin haltioituneena\nantautuen nauttimaan aistimin ja sydämin tuosta kaikesta ja voin joskus\nkaihomielisenä huoahtaa tuntiessani nauttivani siitä yksin.\n\nVaipuneena suloiseen haaveiluuni jatkoin kävelyäni hyvin myöhään\nhuomaamatta väsymystä. Vihdoin tunsin uupuneeni. Hekumallisin\nnautinnontuntein laskeuduin levolle erääseen pengermänmuuriin upotetun\njonkinlaisen komeron tai salaoven kivilaatalle; vuoteeni katoksena\nolivat puiden latvat; eräs satakieli istui juuri yläpuolellani; vaivuin\nuneen sen laulaessa; nukuin suloista unta, heräsin vielä suloisemmin\ntuntein. Oli jo täysi päivä; avatessani silmäni näin veden, vihreän\nmaan, ihmeen kauniin maiseman. Nousin, ravistelin itseäni; minun tuli\nnälkä; ilomielin lähdin astumaan kaupunkia kohti; olin päättänyt syödä\nhyvän aamiaisen kahdella kuuden soun rahalla, jotka minulla vielä oli\njäljellä.\n\n_Rousseau oli niin hyvillä mielin, että pani lauluksi kävellessään\nkaupunkiin. Ja onni suosi häntä. Muuan samaa tietä kulkeva\nantoniinimunkki kuulee hänen laulunsa, mieltyy hänen ääneensä ja alkaa\ntiedustella hänen musiikintaitoaan. Kun R:n vastaukset tuntuvat hänestä\ntyydyttäviltä, hän ehdottaa, että R. tulisi muutamaksi päiväksi hänen\nasuntoonsa kopioimaan nuotteja; hän lupaa hänelle vapaan ruoan ja\nasunnon. R. suostui kernaasti. Hän ei sano eläessään olleensa niin\nnälissään kuin silloin. Munkki, nimeltä Rolichon, pitikin häntä hyvänä;\nR. sai pitkän aikaa tyydyttää ruokahalunsa ja käyttikin tilaisuutta\nperusteellisesti, söi niin, ettei ikänään ennen eikä jälkeenpäin sano\nniin halukkaasti syöneensä. Saipa hän vielä vähän rahaakin palkakseen.\nNäitä aikoja hän muistelee kiitollisena kaitselmukselle. \"Viimeisen\nkerran elämässäni\", hän sanoo, \"sain silloin kärsiä kurjuutta ja\nnälkää.\"_\n\n_Piakkoin hän sitten sai neiti du Châtelet'lta tiedon, että rouva de\nWarens oli Chambéryssa. Riemastuneena R. lähti matkalle hänen luokseen.\nSiitä tuli hänen viimeinen jalkamatkansa. Hän kulki hitaasti nauttien\ntyytyväisenä ympäröivästä luonnosta ja pysähtyen joskus tuntikausiksi\nkauneimmille paikoille. Mutta niin haltioituneena kuin Pariisista\npalatessaan hän ei nyt ollut. Hän oli tyynellä mielin; hänellä oli\nriittävästi matkarahaa, eikä hänen tarvinnut haaveilla onnestaan,\nsillä odottihan häntä todellisuudessa onni saada jälleen nähdä\nrakas mammansa ja elää hänen parissaan; matka tapahtui siis varsin\nsuotuisissa oloissa, ja sellaiset eivät saaneet hänen mielikuvitustaan\nliikkeelle. \"Hyvin merkillistä on\", hän sanoo, \"että mielikuvitukseni\nei koskaan saa miellyttävämpää virikettä kuin milloin tilani on\nvähimmin miellyttävä, ja että se päinvastoin on vähemmän hilpeässä\nvireessä, milloin kaikki hymyilee suosiollisena ympärilläni.\" -- -- --\n\"Jos tahdon kuvata kevättä, sen täytyy tapahtua talvella; jos tahdon\nkuvailla kaunista maisemaa, minun täytyy olla seinien sisällä, ja sata\nkertaa olen sanonut, että jos minut joskus teljettäisiin Bastiljiin,\nkuvailisin siellä vapautta.\"_\n\n_Chambéryssa häntä odotti iloinen yllätys. Rouva de Warensin oli\nonnistunut hankkia hänelle toimi kirjurina uuden yleisen maakirjan\nlaatimistyössä, jonka kuningas oli pannut alulle. Mielihyvin R. otti\nvastaan toimen, joka tosin ei ollut suuripalkkainen, mutta kuitenkin\nantoi riittävästi tuloja. Ensi kertaa elämässään hän nyt alkoi\nsäännöllisellä työllä ansaita leipäänsä_.\n\n_Tässä R. luo silmäyksen taaksepäin kertomukseensa nuoruudestaan,\narvelee kertoneensa siitä lukijan mielestä ehkä liian seikkaperäisesti\nja puolustautuu:_\n\nOlen luvannut kuvata itseni sellaisena kuin olen... Tahtoisin tehdä\nsieluni ikään kuin läpikuultavaksi lukijan silmille, ja sen vuoksi\nkoetan näyttää sen hänelle kaikilta näkökulmilta, kaikissa eri\nvalaistuksissa, laittaa niin, ettei siinä tapahdu liikahdustakaan,\njota hän ei huomaisi... Hänen asiansa on koota yhteen nämä ainekset\nja määritellä niiden muodostama olento. Minun tehtävänäni ei ole\narvostella tosiasiain tärkeyttä, minun on kerrottava ne kaikki\nja annettava hänen valita... Yhtä vain on minun tässä tehtävässä\npelättävä: ei sitä, että kerron liikoja ja valehtelen, vaan sitä, etten\nkerro kaikkea ja että salaan tosiseikkoja.\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA\n\n1732-1736\n\n\n_Rouva de Warens oli järjestänyt taloutensa Chambéryssa samoin kuin\nAnnecyssa. Hänellä oli myöskin entinen uskollinen palvelijansa Claude\nAnet, joka perusteellisella kasvien ja yrttien tuntemuksellaan avusti\nhäntä erilaisten lääkkeiden valmistamistyössä. Pian sen jälkeen\nkun R. oli tullut Chambéryhin sattui sitten eräs tapahtuma, jonka\nvuoksi R. sai tietää, että rouva de Warensin ja Claude Anet'n välillä\nvallitsi läheisempi suhde kuin palvelijan suhde emäntään. Rouva oli\nnäet kerran riitaantunut Anet'n kanssa ja tullut lausuneeksi hänelle\njonkin loukkaavan sanan. Anet pahastui siitä niin, että otti myrkkyä.\nRouva ennätti kuitenkin hätään, ennen kuin myrkky ehti vaikuttaa,\nkutsui R:n avukseen, ilmaisi hänelle kaikki ja sai hädin tuskin Anet'n\npelastetuksi. Vaikka R:n mieltä pahoitti tieto, että toinen oli rouvan\nsydäntä lähempänä kuin hän itse, hän kuitenkin piti sekä rouvasta\nettä Anet'sta -- samoin kuin nämä pitivät hänestä -- niin paljon,\nettä heidän hyvät välinsä eivät voineet tuon tiedon takia häiriytyä.\nElämästään Chambéryssa R. kertoo:_\n\nSiltä kahdeksan, yhdeksän vuotta kestävältä ajanjaksolta, joka alkaa\nChambéryhin-tulostani ja päättyy Pariisiin-lähtööni v. 1741, ei\nminulla ole paljon kerrottavaa. Silloin elin yhtä yksinkertaista kuin\nmiellyttävää elämää; ja juuri sellaista tasaista elämänkulkua eniten\ntarvitsinkin lopullisesti kypsyttämään luonteeni, jota alituiset\nlevottomat käänteet estivät vakaantumasta. Tämän paljon merkitsevän\najanjakson kuluessa ennen sekalainen ja hajanainen kasvatukseni sai\npysyväisemmän suunnan ja teki minusta sen, mikä sitten aina olen\nollut kautta kaikkien edessäni olleitten elämän myrskyjen. Tämä\nkehitys tapahtui huomaamatta ja hitaasti, eikä siihen liittynyt paljon\nmuistettavia tapahtumia, mutta kannattaa kuitenkin seurata sitä ja\ntehdä siitä selkoa.\n\nAlussa harrastin tuskin muuta kuin työtäni; sitova ahertelu toimistossa\nei jättänyt minulle tilaisuutta ajatella muuta: Vähäisen vapaan aikani\nvietin hyvän mammani parissa, ja kun aika ei riittänyt lukemiseenkaan,\nniin ei minun tehnyt mieleni kirjoja. Mutta kun työni oli alkanut\nluistaa kuin vanhaa latua eikä enää askarruttanut ajatuksiani, valtasi\nmieleni taas entinen levottomuus; lukeminen kävi jälleen minulle\nvälttämättömäksi tarpeeksi, ja aivan kuin tämä harrastus yhä olisi\nyltynyt, kuta vaikeampaa sen tyydyttäminen oli, siitä olisi tullut\nintohimo, niin kuin isännälläni,[21] elleivät toiset väliin tulleet\nharrastukset olisi sitä laimentaneet.\n\nVaikka laskutoimituksemme eivät kysyneetkään mitään korkeampaa\naritmetiikkaa, vaativat ne sitä kuitenkin siksi paljon, että joskus\njouduin pulaan. Voittaakseni tämän vaikeuden ostin aritmetiikan\noppikirjoja; ja opin sen hyvin, sillä opettelin sitä yksin.\nKäytännöllinen aritmetiikka ulottuu laajemmalle kuin luullaan, jos\nmielii siinä olla tarkka ja täsmällinen. Siinä on tavattoman pitkiä\nlaskutoimituksia, joissa olen joskus nähnyt hyvienkin matemaatikkojen\neksyvän. Käytännölliseen harjaantumiseen liittyvä harkinta selventää\najatuksia, ja silloin löytää lyhempiä menetelmiä, joiden keksiminen\nhivelee itserakkautta, joiden oikeus tyydyttää järkeä ja jotka tekevät\nsinänsä epäkiitollisen työn miellyttäväksi suorittaa. Syvennyin\nsiihen siksi perusteellisesti, ettei ollut sitä pelkin numeroin\nratkaistavaa kysymystä, joka olisi saattanut minut ymmälle. Ja nytkin,\nkun kaikki tietoni päivä päivältä häipyvät muististani, tämä taito\non vielä osaksi säilynyt siinä, vaikka on ollut kolmekymmentä vuotta\nkäyttämättä. Muutama päivä sitten, kun Davenportiin tekemälläni\nmatkalla isäntäni luo olin läsnä hänen lastensa aritmetiikantunnilla,\nsuoritin virheettömästi uskomattoman suureksi mielihyväkseni mitä\nmonimutkaisimman laskutoimituksen. Numeroitani merkitessäni minusta\ntuntui kuin olisin vielä ollut Chambéryssa onneni päivinä. Palasin\nkaukaa sinne, mistä olin tullut.\n\nMaanmittariemme karttojenlaveeraustyö oli myöskin elvyttänyt\npiirustuksenharrastukseni. Ostin värejä ja aloin maalata kukkia\nja maisemia. Ikävä kyllä huomasin, ettei minulla ollut paljonkaan\ntaipumusta siihen taiteeseen; halua ei suinkaan puuttunut. Olisin\nviettänyt kuukausimääriä kynieni ja siveltimieni parissa poistumatta\nniiden äärestä. Kun tämä askartelu rupesi kiinnostamaan minua liiaksi,\ntäytyi minun pakottautua luopumaan siitä. Niin on kaikkien harrastusten\nlaita, joihin alan antautua: ne kasvavat, yltyvät intohimoiksi, ja\npian en näe enää maailmassa mitään muuta kuin tuon harrastuksen, joka\nkiehtoo minut puoleensa. Ikä ei ole saanut tätä vikaani korjaantumaan\neikä edes vähenemään, ja nytkin, tätä kirjoittaessani olen kuin vanha\nnarri hullaantunut toiseen hyödyttömään opiskeluun,[22] josta en\nymmärrä mitään ja josta sellaistenkin, jotka ovat siihen antautuneet\nnuorina, täytyy luopua sillä iällä, jolla minä tahdon sen aloittaa.\n\nSiihen aikaan se kyllä olisi ollut paikallaan. Tilaisuus siihen oli\noivallinen, ja teki jonkin verran mieleni käyttää sitä. Tyytyväisyys,\njonka huomasin Anet'n silmistä hänen palatessaan ja tuodessaan mukanaan\nuusia kasveja, teki sen, että olin pari kolme kertaa lähtemäisilläni\nhänen mukaansa keräämään kasveja. Olen melkein varma siitä, että jos\nolisin ollut mukana yhden ainoan kerran, harrastukseni olisi herännyt;\nja nyt ehkä olisin suuri kasvitieteilijä; sillä en tiedä toista\ntutkimista, joka sopisi paremmin yhteen luontaisten mielitekojeni\nkanssa kuin kasvien tutkiminen; ja sellainen elämä kuin se, jota olen\nviettänyt maaseudulla kymmenen vuotta, on tuskin muuta kuin alituista\nkasvien keruuta, tosin kyllä tarkoituksetonta ja edistymätöntä; mutta\nkun minulla ei siihen aikaan ollut minkäänlaista käsitystä kasviopista,\nolin alkanut sitä jollakin tavoin halveksia, jopa inhotakin; pidin sitä\nvain apteekkarille sopivana opittavana. Mammakaan, joka piti siitä ei\nkäyttänyt sitä muuhun tarkoitukseen; hän ei välittänyt muista kuin\nrohdoksiinsa kelpaavista kasveista. Niinpä kasviopilla, kemialla ja\nanatomialla, joista oli aivoissani tullut lääketiede-niminen sekoitus,\nei mielestäni ollut muuta merkitystä, kuin että sain kaiken päivää\nlasketella niistä lystikkäitä kokkapuheita ja että minulle näistä\nsilloin tällöin annettiin korvatilli. Sitä paitsi eräs toisenlainen ja\nedelliselle kovin vastakkainen harrastus kasvoi kasvamistaan ja nieli\npiankin kaikki muut. Tarkoitan musiikkia. Olen varmaankin syntynyt\nsitä taidetta varten, koskapa jo lapsuudessani aloin sitä rakastaa ja\nkoska se on ainoa, jota olen pysyvästi rakastanut kaikkina aikoina.\nMutta hämmästyttävää on, että taide, jota varten olin syntynyt,\nkuitenkin on ollut minulle niin vaikeata oppia ja edistymiseni siinä\nniin hidasta, että vaikka olen harjoittanut sitä kaiken ikäni, en ole\nkoskaan päässyt siinä niin pitkälle, että osaisin varmasti laulaa\nmitä tahansa suoraan nuoteista. Tämän taiteen opiskelun teki minulle\nsiihen aikaan miellyttäväksi varsinkin se, että saatoin harjoittaa\nsitä yhdessä mamman kanssa. Vaikka meillä muutoin oli hyvin erilaiset\nharrastukset, oli musiikki meillä yhtymäkohtana, jota kernaasti\nkäytin hyväkseni. Hän ei pannut vastaan; olin silloin suunnilleen\nyhtä pitkälle edistynyt kuin hän; parilla kolmella kerralla pääsimme\nselville sävelmästä. Joskus, kun näin hänen hyörivän jonkin uunin\nääressä, sanoin hänelle: \"Katsopas, mamma, tässä on ihastuttavan kaunis\nduetto, joka minusta näyttää olevan aivan omansa antamaan palaneenmakua\nsinun rohdoksillesi.\" -- \"Totta totisesti\", hän vastasi, \"jos ne\nsinun tähtesi palavat minulta pohjaan, niin minä syötän ne sinulla.\"\nVäitellessämme vedin hänet vähitellen hänen klaveerinsa ääreen; siinä\nunohtui kaikki muu; katajanmarja- tai koiruohouutos oli kärventynyt;\nhän tuhrasi sitä minun kasvoihini, ja tämä kaikki oli suloista.\n\nKuten näkyy, saatoin monella tavalla käyttää vähäisen liikenevän\naikani. Sain kuitenkin lisäksi vielä yhden harrastuksen, joka yksin\nhyvin vastasi kaikkia muita.\n\nAsuimme niin ummehtuneessa loukossa, että joskus täytyi lähteä\nmaalle hengittämään raikasta ilmaa. Anet sai mamman kehotetuksi\nvuokraamaan eräästä etukaupungista puutarhan istuttaakseen sinne\nkasveja. Puutarhassa oli aika sievä pieni huvimaja, joka varustettiin\nvälttämättömimmillä kalusteilla: sinne tuotiin vuode. Menimme\nusein sinne syömään päivällistä, ja minä olin joskus siellä yötä.\nVähitellen miellyin tuohon pieneen tyyssijaan; toin sinne muutamia\nkirjoja, koko joukon vaskipiirroksia; vietin osan aikaani koristellen\nsitä ja valmistellen mammalle jotakin hauskaa yllätystä siksi kun\nhän kävelyllään tuli sinne. Poistuin hänen luotaan ja menin sinne\najattelemaan häntä, muistelemaan häntä vielä suuremmalla nautinnolla:\nsiinä vieläkin muuan oikku, jota en tahdo puolustella enkä selittää,\nmutta jonka tunnustan, koska asia oli niin. Muistan, että rouva de\nLuxembourg kerran puhui minulle ivaillen miehestä, joka matkusti\npois rakastajattarensa luota kirjoittaakseen hänelle. Vastasin, että\nminä hyvinkin olisin voinut olla se mies, ja olisin voinut lisätä,\nettä joskus todella olin tehnytkin samoin kuin hän. En kuitenkaan\nkoskaan tuntenut mamman seurassa tuota tarvetta poistua hänen luotaan\npitääkseni hänestä enemmän; sillä kahden kesken hänen kanssaan minun\noli täysin yhtä hyvä olla kuin jos olisin ollut yksin, ja niin ei ole\nkoskaan ollut laitani kenenkään muun seurassa, ei miehen eikä naisen,\nniin kiintynyt kuin olenkin ollut heihin. Mutta hänen ympärillään hääri\nniin usein ihmisiä, ja he olivat niin vähän minun mieleisiäni, että\nharmi ja ikävystyminen ajoivat minut sinne pakopaikkaani, missä sain\npitää hänet omanani niin kuin tahdoin pelkäämättä, että tungettelijat\ntulisivat sinne meidän jäljessämme.\n\n_Rousseau, joka parastaikaa lueskeli Brantômen kuvauksia Ranskan\nsuurista sotapäälliköistä, katseli erittäin kiinnostuneena Ranskan ja\nSaksan välillä 1733 syttyneen sodan johdosta Chambéryn kautta Italiaan\npäin marssivia ranskalaisia joukkoja. Poliittisesta kannastaan hän\nkertoo:_\n\nSiihen asti en ollut vielä tullut ajatelleeksi valtiollisia asioita;\nnyt aloin ensi kerran lukea sanomalehtiä, mutta pidin niin kokonaan\nRanskan puolta, että sydämeni sykki riemusta sen vähäisimpienkin\nmenestysten johdosta ja surin sen vastoinkäymisiä, niin kuin ne\nolisivat kohdanneet minua itseäni. Jos moinen hulluus olisi ollut vain\nohimenevää laatua, en huolisi puhua siitä; mutta ilman minkäänlaista\nsyytä se juurtui sydämeeni niin lujasti, että kun sittemmin Pariisissa\nesiinnyin despoottien vastustajana ja ylväänä tasavaltalaisena, tunsin\nsalaa vastoin tahtoanikin erityistä mieltymystä samaan kansaan, jota\nmuka pidin orjamaisena, ja hallitukseen, jota olin morkkaavinani.\nLystikästä oli, että häpesin tuota mieltymystä, se kun soti niin\njyrkästi periaatteitani vastaan, enkä uskaltanut ilmaista sitä\nkenellekään, ja ivasin ranskalaisia heidän tappioittensa vuoksi,\nvaikka sydämeni niiden tähden vuoti verta pahemmin kuin heidän. Olen\nvarmasti ainoa mies, joka -- eläen kansan keskuudessa, joka kohteli\nhäntä hyvin ja jota hän ihaili -- on sen omassa maassa ollut sitä\nmuka halveksivinaan. Lopulta tuo mieltymys osoittautui niin omaa\netuani katsomattomaksi, niin voimakkaaksi, niin pysyväiseksi, niin\nvoittamattomaksi, että en sittenkään kun olin poistunut valtakunnasta,\nkun hallitus, viranomaiset ja kirjailijat siellä olivat purkaneet\nkiukkuansa minua vastaan, kun hyvä tapa oli alkanut vaatia, että piti\ntehdä minulle kaikenmoista vääryyttä ja syytää silmilleni herjauksia\n-- sittenkään en ole voinut päästä paranemaan siitä hulluudestani.\nRakastan heitä vastoin tahtoanikin, vaikka he pitelevät minua pahoin.\n\n_Syyksi tähän rakkauteensa Rousseau sanoo Ranskan kirjallisuuden.\nIntomielisesti hän ihailee sen mestariteoksia romaanin ja draaman\nalalla, sitä erinomaisen hienoa aistikkuutta, joka niissä ilmenee_.\n\n_Näihin aikoihin Rousseau tutustui kuulun ranskalaisen säveltäjän\nRameaun sointuoppiin ja pani parastaan perehtyäkseen tuohon\nvaikeatajuiseen teokseen. Käytännöllisestikin hän intohimoisesti\nharrasti musiikkia ja pani toisten sen harrastajien avustamana kerran\nkuussa toimeen pieniä konsertteja rouva de Warensin talossa. Kuvaustaan\ntästä harrastuksestaan hän jatkaa:_\n\nKun elämässäni silloin oli niukasti muuta sisällystä, jouduin hyvin\npian niin pitkälle, että musiikki nieli kaiken harrastukseni ja minun\noli mahdotonta ajatella mitään muuta. Vain vastenmielisesti menin enää\ntoimistooni. Epävapaus ja alituinen ahertaminen vaikuttivat, että työ\nmuodostui minulle sietämättömäksi piinaksi, ja lopulta alkoi tehdä\nmieleni luopua toimestani ja antautua kokonaan musiikille. On helppo\nkäsittää, että mokoma mielettömyys ei voinut jäädä vastustusta vaille.\nKunniallisesta ja varmoja tuloja tuottavasta toimesta luopuminen\nruvetakseen haalimaan itselleen epävarmoja oppilaita oli siksi vähän\njärkevä tuuma, ettei se voinut olla mammalle mieleen. Vaikkapa olisikin\notaksunut minun vastedes edistyvän alallani niin suuresti kuin itse\nkuvittelin, piti kumminkin supistaa kunnianhimoni hyvin ahtaisiin\nrajoihin, jos mieli iäksi päiväksi tyytyä muusikon yhteiskunnalliseen\nasemaan. Mamma, joka rakenteli vain suurenmoisia suunnitelmia ja\njolla ei enää ollut minusta aivan herra d'Aubonnen sanojen mukaista\nkäsitystä, näki mielipahakseen minun täydellä todella kehittävän\ntaitoa, jota hän piti niin vähänarvoisena, ja toisteli minulle usein\nseuraavaa maaseutulaisten sananpartta, joka tosin Pariisissa ei\nniinkään osu oikeaan: _qui bien chante et bien danse fait un métier\nqui peu avance_.[23] Toiselta puolen hän huomasi, että vastustamaton\nhalu tempasi minut mukaansa; musiikki-intohimoni yltyi raivoksi,\nja pelättävissä oli, että harrastukseni vaikuttaisi haitallisesti\ntyöhöni, ja siitä seuraisi, että minulle annettaisiin toimestani\nero; paljon parempihan olisi itse ottaa se. Huomautin hänelle vielä,\nettä toimeni ei voinut olla pitkäaikainen, että tarvitsin jotakin\ntaitoa, millä elättää itseni, ja että oli varmempaa harjoittelemalla\nhankkia täydellisesti se, mihin haluni minua veti ja minkä hän itse\noli minulle valinnut, kuin ruveta suojelijain armoille tai ryhtyä\nuusilla aloilla kokeiluihin, jotka saattoivat onnistua huonosti, missä\ntapauksessa käytyäni liian vanhaksi oppiakseni mitään minulla ei olisi\nmitään keinoa ansaita leipäni. Lopulta sain häneltä kiristetyksi hänen\nsuostumuksensa, pikemmin paljolla kärttämisellä ja liehittelyllä kuin\njärkisyillä, jotka olisivat häntä tyydyttäneet. Heti riensin kiittäen\nilmoittamaan eroni maakirjatyön ylijohtajalle herra Coccellille,\nylpeänä kuin olisin tehnyt mitä suurimman urotyön; ja niin luovuin\nvapaaehtoisesti toimestani, aiheettomasti, ilman todellista tai\ntekosyytä, yhtä iloisena ja iloisempanakin kuin olin ollut saadessani\nsen vajaat kaksi vuotta sitten.\n\n_Rousseau sai runsaasti oppilaita ja oli uuteen toimintaansa sangen\ntyytyväinen, kuten näkyy seuraavasta:_\n\nVarmaa on, että mitä elämän miellyttävyyteen tulee, ei voinut nopeammin\nsiirtyä äärimmäisyydestä toiseen. Maakirjatoimistossa, jossa olin\nkahdeksan tuntia päivässä mitä ikävimmässä työssä yhdessä vielä\nikävämpien ihmisten kanssa, suljettuna synkkään huoneistoon, jossa\nhaisi kaikkien noiden enimmäkseen sangen epäsiistien miesrähjysten\nhengitys ja hiki, tunsin joskus tarkkaavaisen jännittämisen, pahan\nhajun, pakonalaisuuden ja ikävän lamauttavan voimani niin, että olin\nvähällä pyörtyä. Nyt sitä vastoin olen yhtäkkiä kuin lennätettynä\nhienoston maailmaan, minulla on pääsy ja minua haetaan mitä parhaisiin\ntaloihin; kaikkialla minua kohdellaan herttaisesti, ystävällisesti,\nkaikkialla on juhlatunnelmaa; rakastettavat, hienopukuiset nuoret\nneidit odottavat minua, ottavat minut liehitellen vastaan; kaikkialla\nnäen vain ihastuttavia esineitä, tunnen vain ruusun ja oranssinkukan\ntuoksua; lauletaan, pakinoidaan, nauretaan, pidetään hauskaa; poistun\ntalosta vain mennäkseni toiseen, jossa käy samoin.\n\n_Yhtä tyytyväinen uuteen asiaintilaan ei ollut rouva de Warens. Hän\naavisti viettelyksiä, missä R. näki vain ystävyyden osoituksia, ja\nsaatuaan tietää erään porvarisrouvan mielistelevän R:ta liiaksi hän\nvaroi tämän helposti kietoutuvan tuon naisen pauloihin ja näki vaaran,\njolle hänen nuori suojattinsa uudessa ympäristössään oli alttiina. R.\nkertoo, miten rouva nuo vaarat torjui:_\n\nOli miten oli, mamma huomasi, että jos mieli pelastaa minut nuoruuttani\nuhkaavasta vaarasta, oli aika kohdella minua täytenä miehenä, ja sen\nhän tekikin, mutta omituisimmalla tavalla, minkä nainen koskaan on\nkeksinyt moisessa tapauksessa. Huomiotani herätti, että hänen kasvonsa\nsaivat entistä vakavamman ilmeen ja puheensa tuntuivat tavallista\nmoraalisemmilta. Veikeä iloisuus, jolla hän tavallisesti väritti\nminulle antamansa opetukset, vaihtui yhtäkkiä aina samanlaiseksi\nsävyksi, joka ei ollut tuttavallinen eikä ankara, mutta näytti\nennustavan jonkinlaista välien selvittelyä. Etsittyäni turhaan\nitsestäni syytä tähän muutokseen kysyin sitä häneltä. Juuri sitä hän\nodottikin. Hän ehdotti, että lähtisimme seuraavana päivänä kävelylle\npikku puutarhaan. Menimme sinne jo aamulla. Hän oli järjestänyt niin,\nettä saimme olla siellä kahden kesken koko päivän. Sen hän käytti\nvalmistaakseen minut vastaanottamaan hänen minulle aikomansa hempeät\nsuosionosoitukset, ei niin kuin joku toinen nainen vehkeilemällä ja\nkeimailulla, vaan hyvin tunteikkailla ja järkevillä puheilla, jotka\npikemmin olivat omiaan neuvomaan kuin viettelemään minua ja vetosivat\nenemmän sydämeeni kuin aistillisuuteeni. Mutta niin oivalliset ja\nhyödylliset kuin hänen puheensa olivatkin, ja vaikka ne olivat kaikkea\nmuuta kuin kylmäkiskoiset ja ikävät, en kiinnittänyt niihin kaikkea\nniiden ansaitsemaa huomiota enkä painanut niitä muistiini niin kuin\nolisin tehnyt milloin tahansa muulloin. Hänen alkusanansa, tuo\nvalmisteleva sävy olivat saaneet minut levottomaksi; hänen puhuessaan\nvaivuin vastoin tahtoanikin ajatuksiini ja kävin hajamieliseksi\neikä minua kiinnostanut niinkään se mitä hän sanoi, kuin mihin hän\npuheillaan tahtoi päästä; ja sen ymmärrettyäni -- mikä ei ollut\nhelppoa -- tuo outo ajatus, joka koko aikana, minkä olin elänyt\nhänen parissaan, ei ollut kertaakaan tullut mieleeni, heti täytti\nsen kokonaan eikä enää sallinut minun ajatella, mitä hän minulle\nsanoi. Ajattelin vain häntä, mutta en häntä kuunnellut... Erään hänen\njärjestelmällisyydenhalustaan johtuvan omituisuutensa vaikutuksesta hän\naivan suotta oli niin varovainen, että määräsi eräät ehtonsa; mutta\nheti kun huomasin, mitä noilla ehdoilla saisin, en edes kuunnellutkaan\nniitä, vaan suostuin kiireesti kaikkeen. Epäilenpä, tokko sellaista\nsattuessa on koko maailmassa sitä suorapuheista tai rohkeata miestä,\njoka uskaltaisi tinkiä, ja ainoatakaan naista, joka voisi antaa\nanteeksi, että sen on tehnyt. Samasta omituisuudesta johtui, että hän\nnoudatti tässä sopimuksenteossa mitä vakavimpia muodollisuuksia ja\nantoi minulle viikon päivät ajatusaikaa. Vakuutin hänelle, etten sitä\ntarvinnut; mutta se ei ollut totta, sillä kaikkein kummallisinta on,\nettä olin oikein hyvilläni saatuani sen, niin kovin nämä ajatukset\nolivat outoudellaan yllättäneet minut, ja sellaisen mullistuksen tunsin\ntapahtuneen omissa ajatuksissani. Niiden järjestäminen kysyi minulta\naikaa.\n\nLukija ehkä luulee, että nuo muutamat päivät minusta kestivät yhtä\nmonta vuosisataa. Päinvastoin, ne olisivat minusta saaneet todella\nkestää niin kauan. En tiedä, miten kuvata mielentilaani. Se oli\ntäynnä jonkinlaista malttamattomuuden sekaista pelkoa. Pelkäsin sitä\nmitä halusin niin kovin, että joskus täydellä todella koetin keksiä\nsellaista keinoa, millä pääsisin tulemasta onnelliseksi. Ajateltakoon\ntulista ja vallatonta luontoani, kuumaa vertani, rakkauden huumaamaa\nsydäntäni, nuoruudenvoimaani, terveyttäni, ikääni. Ajateltakoon, että\ntästä kunnostani huolimatta, vaikka isosin ja janosin naisia, en vielä\nollut lähestynyt ainoatakaan, että mielikuvitus, vietti, ylpeys,\nuteliaisuus, kaikki yhdessä lietsoivat minussa palavaa halua olla mies\nja osoittautua mieheksi. Ennen kaikkea huomattakoon vielä, sillä sitä\nei saa unohtaa, että väkevä ja hellä kiintymykseni häneen ei suinkaan\nollut laimennut, päinvastoin päivä päivältä vain vahvistunut; että\nviihdyin vain hänen parissaan; että ollessani poissa hänen luotaan\najattelin vain häntä; että sydämeni oli täynnä ei ainoastaan hänen\nhyvyyttään, hänen rakastettavuuttaan, vaan myös hänen sukupuoltaan,\nhänen ulkomuotoaan, hänen ruumistaan, sanalla sanoen häntä kaikilta\npuolin, miltä hän saattoi olla minulle rakas. Ja vaikka olin kymmenen,\nkaksitoista vuotta häntä nuorempi, niin ei pidä luulla, että hän oli\nliian vanha tai minusta näytti siltä. Viiden, kuuden vuoden kuluessa\nsiitä, kun olin tuntenut niin suloista hurmaa nähdessäni hänet ensi\nkerran, hän itse asiassa oli hyvin vähän muuttunut, eikä minusta\nnäyttänyt muuttuneen lainkaan. Minusta hän on aina ollut ihastuttava,\nja sellaisena kaikki pitivät häntä vieläkin. Hänen vartalonsa vain\noli käynyt hiukan pulleammaksi. Muuten hänellä oli samat silmät, sama\nhipiä, sama povi, samat kasvojen piirteet, samat kauniit vaaleat\nhiukset, sama iloisuus, jopa sama äänikin, tuo nuoruuden hopeanheleä\nääni, joka teki minuun aina niin syvän vaikutuksen, etten vielä\ntänäkään päivänä voi liikutuksetta kuulla kauniin tytönäänen sointia.\n\nNiin rakastetun naisen omistamista odottaessani minun olisi\nluonnonmukaisesti ollut pelättävä, että ennakoisin sen enkä voisi\ntarpeeksi hallita halujani malttaakseni mieleni. Lukija on näkevä,\nettä joidenkin vähäisten rakastetulta henkilöltä odotettavien\nsuosionosoitusten pelkkä ajatteleminenkin sytytti vielä myöhäisellä\niällä vereeni sellaisen palon, että minun oli mahdoton haitatta kulkea\nlyhyttä välimatkaa, joka erotti minut hänestä. Miten oli mahdollista,\nmistä ihmeestä johtui, että kukkeimmassa nuoruudessani olin niin vähän\nkärkäs ensi nautintoon? Miten saatoin pikemmin vastenmielisesti kuin\nmielihyvin nähdä sen hetken lähestyvän? Miksi en tuntenut riemua,\njonka olisi luullut minut hurmaavan, vaan sen sijaan melkein inhoa ja\npelkoa? On aivan varmaa, että jos minun olisi sopinut salaa pujahtaa\nonneani pakoon, olisin sen tehnyt hyvin mielelläni. Olen luvannut\neriskummaisuuksia kertomuksessa kiintymyksestäni häneen; tässä varmasti\nyksi, jota kukaan ei ole odottanut.\n\nLukija on varmaan jo suuttunut ja arvelee, että rouva de Warens\nollessaan toisen miehen oma halvensi itsensä minun silmissäni\nantautumalla kahdelle, ja että ylenkatse laimensi hänen minussa\nvirittämänsä tunteet. Se on erehdys. Tosin tuo kahdelle antautuminen\ntuotti minulle julmaa tuskaa yhtä paljon aivan luonnollisen\nhienotunteisuuden vuoksi kuin siksi, että todella pidin sitä sekä hänen\nettä minun arvolleni varsin sopimattomana; mutta tunteitani häntä\nkohtaan se ei muuttanut, ja voin vannoa, etten koskaan ole rakastanut\nhäntä hellemmin kuin silloin, kun niin vähän halusin omistaa hänet.\nTunsin hänen puhtaan sydämensä ja jääkylmän temperamenttinsa siksi\nhyvin, etten hetkeäkään uskonut aistillisella nautinnolla olevan mitään\nosaa tuossa antautumisessa; olen täysin varma siitä, että yksinomaan\nhalu pelastaa minut muutoin melkein väistämättömistä vaaroista ja saada\nminut pysymään uskollisena itselleni ja velvollisuuksilleni, saattoi\nhänet rikkomaan velvollisuuden, jota hän ei katsonut samalla silmällä\nkuin muut naiset, kuten tuonnempana tulee osoitettavaksi. Surkuttelin\nhäntä ja surkuttelin itseäni. Olisin tahtonut sanoa hänelle: \"Ei,\nmamma, sitä ei tarvita; vastaan sinulle itsestäni ilmankin.\" Mutta en\nuskaltanut, ensiksikin koska sellaista ei ole helppo sanoa, ja toiseksi\nkoska oikeastaan tunsin, että se ei ollut totta, ja että todella oli\nolemassa vain yksi nainen, joka voi varjella minut muilta naisilta ja\nkaraista minut kestämään viettelykset. Haluamatta omistaa häntä olin\niloinen siitä, että hän poisti minusta halun omistaa muita naisia,\nniin suurena onnettomuutena pidin kaikkea, mikä saattoi erottaa minut\nhänestä.\n\nPitkällinen tottumus elämään yhdessä ja samalla viattomasti ei\nsuinkaan ollut heikentänyt tunteitani häntä kohtaan, vaan päinvastoin\nvahvistanut niitä, mutta samalla antanut niille toisen suunnan,\njoka teki ne ehkä sydämellisemmiksi, hellemmiksi, mutta vähemmän\naistillisiksi. Kauan sanottuani häntä mammaksi, kauan kohdeltuani häntä\ntuttavallisesti kuin poika olin tottunut katsomaan itseäni siksi. Siinä\non luullakseni tosi syy vähään intooni omistaa hänet, vaikka hän oli\nminulle niin rakas. Muistan aivan hyvin, että ensimmäiset tunteeni\neivät olleet väkevämmät, mutta kyllä hekumallisemmat. Annecyssa olin\nlemmenhurmoksissa, Chambéryssa en enää. Rakastin häntä yhä niin\nintohimoisesti kuin oli mahdollista, mutta rakastin häntä enemmän hänen\ntähtensä kuin itseni vuoksi, tai ainakin etsin hänen paristaan enemmän\nonneani kuin nautintoani: hän oli minulle enemmän kuin sisar, enemmän\nkuin äiti, enemmän kuin ystävätär, enemmän kuin rakastajatarkin, ja\njuuri siksi hän ei ollut rakastajatar. Lyhyesti: rakastin häntä liian\nsuuresti himoitakseni häntä; se on selvimpänä mielessäni.\n\nTuli vihdoin tuo pikemminkin pelätty kuin odotettu päivä. Lupasin\nkaikki ja en valehdellut. Sydämeni vahvisti lupaukseni haluamatta\nniiden palkkaa. Sain sen kuitenkin. Olin ensi kerran naisen syleilyssä,\nja naisen, jota jumaloin. Olinko onnellinen? En, sain vain tuntea\nnautintoa. Jonkinlainen vastustamaton surumielisyys myrkytti sen\nsulouden. Tuntui kuin olisin ollut sukurutsaaja. Kaksi, kolme kertaa\npusersin hänet haltioituneena syliini ja kastelin kyynelilläni hänen\nrintansa. Hän puolestaan ei ollut surumielinen eikä kiihkeä, hän oli\nhyväilevä ja levollinen. Kun hän oli varsin vähän aistillinen eikä\nollut tavoitellut hekumaa, niin se ei hurmannut häntä eikä hänen\nkoskaan tarvinnut tuntea siitä tunnonvaivoja.\n\n_Harrastaen kaikessa R:n parasta rouva de Warens, joka oli huomannut\nhänen puutteellisen esiintymistaitonsa, ryhtyi sitä neuvoillaan\nkehittämään ja hienostamaan tehdäkseen hänestä moitteettoman\nsalonkimiehen. Hän hankki hänelle myöskin tanssin ja miekkailun\nopetusta. Se meni kuitenkin hukkaan. R. ei voinut oppia tanssimaan eikä\nmiekkailemaan_.\n\n_Rouvan taloudellinen asema oli heikko. Hän ei osannut käyttää\nsäästeliäästi niukkoja varojaan. Kävi sitten vielä niin onnettomasti,\nettä C. Anet, hänen raha-asiainsa ja taloutensa järkevä ja tarkka\nhoitaja, äkkiä kuoli. Kiiteltyään hänen luonnettaan ja muita hyviä\nominaisuuksiaan R. sanoo:_\n\nKun häntä ei enää ollut, täytyi minun pakostakin astua hänen tilalleen,\nmutta siihen olin yhtä vähän kykenevä kuin halukas, ja täytin hänen\npaikkansa huonosti. En ollut tarpeeksi huolellinen ja olin hyvin\narkamainen; itsekseni kyllä murahtelin, mutta annoin kuitenkin kaiken\nmennä menojaan. Sitä paitsi olin kyllä saanut saman luottamuksen, mutta\nen samaa arvovaltaa kuin hänellä oli ollut. Huomasin epäjärjestyksen,\nhuokailin sitä, valittelin sitä, mutta sanojani ei otettu kuuleviin\nkorviin. Olin liian nuori ja liian vähän vakava ollakseni oikeutettu\nolemaan järkevä, ja kun koetin esiintyä nuhtelijana, mamma antoi\nminulle pieniä hyväileviä korvatillejä, sanoi minua pikku Mentorikseen\nja pakotti minut esittämään jälleen sitä osaa, joka minulle sopi.\n\n_Rouva de Warensin raha-asiat alkoivat niin ollen vähitellen joutua\nrempalleen. Rousseau kyllä koetti hankkia tuloja hänkin kantaakseen\nkortensa yhteiseen kekoon. Sitä ennen hän ei ollut paljonkaan\nvälittänyt siitä, oliko hänellä runsaasti rahaa vai vähän. Nyt hän\nrupesi säästeliääksi ja sanoo olleensa siitä pitäen taipuvainen\nsaituuteen. Hänen tarkoituksensa oli auttaa säästörovoillaan rouva de\nWarensia, mutta valitettavasti hän epäonnistui siinä ja tuotti rouvalle\nvain menoja. Niinpä hän teki matkan Besanconiin erään herra Blanchardin\nluo saadakseen tältä sävellystaidon opetusta. Hänen täytyi palata\ntyhjin toimin, mutta matka oli maksanut kahdeksansataa frangia_.\n\n_Chambéryhin palattuaan hän jatkoi siellä musiikkipuuhiaan ja teki\nrouva de Warensin asioissa pikku matkoja Geneveen, Lyoniin ja\nNyoniin. Osaksi Chambêryssa osaksi näillä matkoilla hän tutustui\neräisiin henkilöihin, jotka sitten pysyivät pitkähkön aikaa hänen\nystävinään. Heistä mainittakoon älykäs ja herttainen seuramies herra de\nGauffecourt, Ranskan Geniven-edustaja herra de Closure, herra Parisot,\nmutta varsinkin savoijilainen aatelismies herra de Conzié, joka oli\nilmoittautunut R:n musiikinoppilaaksi. Seurustelustaan hänen kanssaan\nR. kertoo:_\n\nSe kirjailijatoiminnan- ja filosofianharrastuksen siemen, joka alkoi\norastaa sielussani ja joka ei odottanut muuta kuin vähän hoitoa\nja kannustavaa kilpailua kehittyäkseen täyteen kasvuunsa, sai ne\nhäneltä. Herra de Conziélla ei ollut paljoakaan taipumusta musiikkiin;\nse oli minulle vain eduksi; tunnit kuluivat kaikkeen muuhun kuin\nsävelentapailun harjoittamiseen. Söimme aamiaista, haastelimme,\nlueskelimme joitakin kirjallisia uutuuksia, ja musiikista ei puhuttu\nsanaakaan. Voltairen kirjeenvaihto Preussin kruununprinssin kanssa\nherätti siihen aikaan huomiota. Keskustelimme usein näistä kahdesta\nkuulusta miehestä. -- -- Kiinnostus, jota tunsimme heihin molempiin,\nulottui kaikkeen, mikä heitä koski. Mikään Voltairen kirjallisista\ntuotteista ei jäänyt meiltä huomaamatta. Mieltymys niiden lueskeluun\nherätti minussa halun oppia itsekin kirjoittamaan loisteliaasti ja\nkoettaa jäljitellä tämän suuresti ihastelemani kirjailijan kaunista,\nvärikästä tyyliä. Vähän myöhemmin ilmestyivät hänen _Filosofiset\nkirjeensä_. Vaikka se ei suinkaan ole hänen paras teoksensa, niin\nkuitenkin se eniten kannusti haluani tieteelliseen tutkimustyöhön, ja\ntuo heräävä halu ei sen koommin ole minusta lähtenyt.\n\n_Musiikkipuuhissa, kirjallisissa harrastuksissa ja seurustelussa\nsamanmielisten tuttavien ja ystävien kanssa kului siten pari kolme\nvuotta. Sitten Rousseaun terveys alkoi vähitellen heiketä. Hänessä\nei ollut mitään ruumiillista vikaa, hänen elimistönsä oli terve,\nmutta hän kävi levottomaksi ja alakuloiseksi, riutui ja lamaantui\nyhä pahemmin. Koettaessaan selittää, kuinka ruumiillisesti terve\nihminen parhaassa iässään voi joutua sellaiseen tilaan, hän päätyy\nsiihen, että syynä siihen olivat hänen intohimonsa. \"Intohimoni ovat\npitäneet henkeäni yllä ja intohimoni ovat minut tappaneet\", hän\nkirjoittaa. Ennen kaikkea kiihkeä, tyydyttämätön lemmentarve, sitten\nmusiikki-intohimo; ne kuluttivat hänen ruumistaan niin kuin miekka\nkuluttaa huotraansa; lisäksi tulivat vielä rouva de Warensin huonojen\nraha-asiain aiheuttamat huolet ja pelko, että hän auttamattomasti\nkulki taloudellista tuhoaan kohti. Jonkin ajan kuluttua R. sairastui\nvakavasti kuumetautiin. Rouva de Warens hoiti häntä hellemmin kuin\nkonsanaan äiti lastaan ja saikin taudin taittumaan. Jotta hänen\npotilaansa pikemmin toipuisi, hän päätti muuttaa hänen kanssaan maalle.\nHän vuokrasi Chambéryn läheltä Les Charmettes-nimiseltä maatilalta\npienen asunnon. Se oli eräässä laaksossa, puolivälissä vuoren rinnettä,\nja siihen kuului pengermäinen puutarha, viinitarha, kastanjapuistikko,\nlähde ja niittyjä vuorella. Tähän rauhaisaan ja viihtyisään tyyssijaan\nR. ja hänen mammansa nyt asettuivat. R. kertoo:_\n\nMikäli voin muistaa ajankohtia, otimme sen haltuumme loppukesällä\n1736. Ensimmäisenä päivänä, jona jäimme sinne yöksi, olin haltioissani\nilosta. \"Ah, mamma!\" sanoin rakkaalle ystävättärelleni syleillen häntä\nja kastellen häntä liikutuksen ja ilon kyynelillä, \"tämä paikka on\nonnen ja viattomuuden tyyssija. Jos emme löydä niitä molempia täältä,\nniin meidän on turha etsiä niitä mistään.\"\n\n\n\n\nKUUDES KIRJA\n\n1736-1741\n\n\nTästä alkaa elämäni lyhyt onnenkausi; nyt tulevat ne rauhalliset mutta\nnopeasti rientäneet hetket, jotka ovat antaneet minulle oikeuden sanoa,\nettä olen elänyt. Te kalliit ja niin kaivatut hetket, ah! aloittakaa\nminulle uudestaan herttainen kulkunne, kulukaa, jos se on mahdollista,\nhitaammin muistissani kuin ohi kiitävä sarjanne kului todellisuudessa!\nMiten minun on meneteltävä pitkittääkseni, niin kuin mieleni tekee,\ntätä niin liikuttavaa ja niin yksinkertaista kertomusta, kertoakseni\naina vain samoja asioita ikävystyttämättä niitä toistamalla lukijoitani\nenempää kuin ne yhä toistuessaan ikävystyttivät minua itseäni? Jos\nkerrottavana olisi edes tapahtumia, tekoja, sanoja, niin voisin ne\njollakin tavoin kuvata ja esittää; mutta miten kertoa sellaista,\nmitä ei sanottu, ei tehty, ei edes ajateltu, mikä vain nautittiin,\ntunnettiin, minun voimatta mainita muuta onneni sisällystä kuin juuri\ntuon tunteen? Nousin auringon noustessa ja olin onnellinen; olin\nkävelemässä ja olin onnellinen; olin yhdessä mamman kanssa ja olin\nonnellinen; lähdin hänen seurastaan ja olin onnellinen; kuljeskelin\nmetsissä, harjanteilla, vaeltelin laaksoissa, lueskelin, olin jouten;\ntyöskentelin puutarhassa, poimin hedelmiä, auttelin kotiaskareissa, ja\nonni seurasi minua kaikkialle; se ei ollut missään sanoin määrättävässä\nulkonaisessa, se oli kokonaan minussa itsessäni, se ei voinut luopua\nminusta hetkeksikään.\n\nMitään kaikesta, mitä minulle tapahtui tuon lempimäni ajanjakson\nkuluessa, mitään siitä, mitä tein, sanoin ja ajattelin kaiken aikaa sen\nkestäessä, ei ole hävinnyt muististani. Sen edellisten ja jälkeisten\naikojen suhteen muistissani on aukkoja; muistan ne epätasaisesti ja\nepäjärjestyksessä; mutta tuon kauden muistan kokonaan, niin kuin sitä\nvielä kestäisi. Mielikuvitukseni, joka nuoruudessani aina suuntautui\neteenpäin, mutta nyt on taannehtiva, korvaa näillä suloisilla\nmuistoilla toivon, jonka olen ainiaaksi menettänyt. Tulevaisuudessa en\nnäe enää mitään, mikä minua houkuttelisi; vain menneisyyden muistot\nvoivat hivellä mieltäni, ja nämä niin elävät ja niin totuudenmukaiset\nmuistot puheena olevalta kaudelta saavat minut usein elämään\nonnellisena onnettomuuksistani huolimatta.\n\nMainitsen näistä muistoista vain yhden ainoan esimerkin, josta voinee\nsaada käsityksen niiden voimasta ja tarkkuudesta. Kun ensi kertaa\nolimme menossa Les Charmettesiin yöksi, kannettiin mammaa kantotuolissa\nja minä kuljin mukana jalkaisin. Tuli mäki vastaan. Hän oli aika\npainava ja tahtoi, peläten väsyttävänsä kantajiansa liiaksi, astua alas\nsuunnilleen puolitiessä ja kulkea lopun matkaa jalkaisin. Kävellessään\nhän näki jotakin sinistä pensasaidassa ja sanoi minulle: \"Kas, tuolla\ntalvikki vielä kukkii.\" En ollut koskaan ennen nähnyt talvikkia, ja\nolen siksi likinäköinen, etten kumartumatta voi erottaa maassa olevia\nkasveja. Vilkaisin vain ohimennen tuota kukkaa, ja kului sitten lähes\nkolmekymmentä vuotta, joina en nähnyt talvikkia tai en tarkannut sitä.\nOllessani vuonna 1764 Cressier'ssa yhdessä ystäväni herra du Peyroun\nkanssa nousimme pienelle vuorelle, jonka harjalla hänellä on sievä\nhuvimaja; sille hän syystä on antanut nimen Belle-Vue.[24] Aloin siihen\naikaan vähän tutkia kasveja. Kävellessäni ylöspäin katselen ympärilleni\npensaikoissa ja päästän äkkiä ilonhuudon: \"Ah! tuolla on talvikkeja!\"\nja niitä ne todella olivatkin. Du Peyrou huomasi riemastukseni, mutta\nei tiennyt syytä siihen; toivoakseni hän saa sen tietää, kun hän joskus\nlukee mitä tässä olen kirjoittanut. Niin vähäisen seikan tekemästä\nvaikutuksesta lukija voi päätellä, kuinka voimakkaasti minuun vaikutti\nkaikki, mikä on yhteydessä mainitun ajanjakson kanssa.\n\nMaaseudun ilma ei kuitenkaan palauttanut terveyttäni entiselleen. Olin\nheikko ja riuduin riutumistani. En voinut sietää maitoa; siitä täytyi\nluopua. Veden käyttö ainoana lääkkeenä oli siihen aikaan muotina;\naloin käyttää vettä ja niin varomattomasti, että en ollut vähällä\npäästä vain vaivoistani vaan myös hengestäni. Joka aamu noustuani menin\nlähteelle suuri pikari kädessäni ja join vettä vähitellen, välillä\nkävellen, parin pullollisen verran. Lakkasin kokonaan juomasta viiniä\naterioikseni. Vesi, jota join, oli vähän kovaa ja vaikeasti sulavaa,\nniin kuin vuoriseutujen vesi enimmäkseen on. Lyhyesti, vajaassa\nkahdessa kuukaudessa sain kokonaan turmelluksi vatsani, joka siihen\nsaakka oli ollut hyvin hyvässä kunnossa. Kun en enää voinut sulattaa\nruokaani, ymmärsin, ettei enää kannattanut toivoa paranemista. Tähän\nsamaan aikaan minulle sattui tapaus, joka on yhtä omituinen itsessään\nkuin seurauksiltaan, jotka eivät lakkaa niin kauan kuin elän.\n\nEräänä aamuna, jolloin en ollut tavallista huonommassa voinnissa,\ntunsin asetellessani muuatta pientä pöytää jalalleen koko ruumiissani\näkillisen ja melkein selittämättömän mullistuksen. En voi verrata\nsitä muuhun kuin jonkinlaiseen myrskyyn, joka nousi veressäni ja\nsilmänräpäyksessä levisi kaikkiin jäseniini. Valtimoni alkoivat\ntykyttää niin rajusti, etten ainoastaan tuntenut niiden tykytystä, vaan\nkuulinkin sen, varsinkin kaulavaltimoista. Siihen liittyi kova kohina\nkorvissani, ja siinä oli kolmen- tai oikeammin neljänlaista ääntä,\nnimittäin tummaa ja kumeata surinaa, vaaleammalta kuuluvaa, ikään kuin\njuoksevan veden solinaa, hyvin kimeätä sihinää ja äsken mainitsemaani\nsuonten jyskytystä, jonka lyönnit helposti saatoin laskea valtasuontani\nkoettamatta ja koskematta käsilläni ruumistani. Tuo sisäinen melske oli\nniin kova, että se riisti minulta entisen tarkan kuuloni ja teki minut\nei tosin kuuroksi, mutta huonokuuloiseksi, ja sellaisena olen siitä\nlähtien pysynyt.\n\nOn helppo arvata, kuinka hämmästyin ja kauhistuin. Luulin viimeisen\nhetkeni tulleen; paneuduin vuoteeseen; lääkäri kutsuttiin tulemaan;\nväristen tein hänelle selkoa tilastani pitäen sitä parantumattomana.\nLuullakseni hän oli samaa mieltä, mutta hän teki tehtävänsä. Hän\nalkoi pitää minulle pitkiä esitelmiä, joista en ymmärtänyt yhtään\nmitään; ylevän teoriansa mukaisesti hän sitten alkoi sovittaa minun\nhalpa-arvoiseen henkeeni sitä kokeellista hoitotapaa, jota hän suvaitsi\nryhtyä koettelemaan. Se oli niin tuskallinen, niin inhottava ja niin\ntehoton, että pian kyllästyin siihen; ja muutaman viikon kuluttua, kun\nhuomasin, ettei tilani ollut parempi eikä huonompi, nousin vuoteesta\nja rupesin taas elämään tavallista elämääni valtimontykytyksineni\nja korvasuhinoineni, jotka siitä pitäen, siis kolmenkymmenen vuoden\nkuluessa, eivät ole jättäneet minua minuutiksikaan rauhaan.\n\nSiihen saakka olin nukkunut hyvin ja paljon. Täydellinen unettomuus,\njoka nyt tuli lisäksi kaikkiin noihin oireisiin ja on tähän asti aina\npysynyt niihin liittyneenä, sai minut lopullisesti vakuuttuneeksi\nsiitä, ettei minulla ollut enää pitkää elinaikaa jäljellä. Tämä\nvakaumus haihdutti minusta joksikin aikaa huolet paranemisestani. Kun\nen voinut pitentää elinaikaani, päätin käyttää hyväkseni mikäli suinkin\nmahdollista sitä vähää, mikä siitä oli jäljellä, ja se kävikin päinsä\nluonnon omituisen suosiollisuuden avulla, se kun salli minun niin\nsurkeassa tilassa olla kärsimättä tuskia, joiden olisi luullut olevan\nsiitä seurauksena. Tuo suhina kyllä kiusasi minua, mutta ei tuottanut\nkipuja; siitä ei ollut minulle muuta pysyväistä haittaa kuin yöllinen\nunettomuus ja ainainen hengästyneisyys, joka ei kuitenkaan mennyt\nhengenahdistukseen asti ja tuntui vain koettaessani juosta tai vähän\nponnistaa voimiani.\n\nTuo kohtaus, jonka olin luullut tappavan ruumiini, tappoi vain\nintohimoni, ja kiitän siitä Jumalaa joka päivä hyvän vaikutuksen\nvuoksi, joka sillä oli sieluuni. Voin hyvällä syyllä sanoa alkaneeni\nelää vasta kun pidin itseäni kuolleena miehenä. Annoin oikean arvon\nkaikelle sille, mistä minun piakkoin oli luovuttava, ja aloin omistaa\nharrastukseni jalommille toimille, ikään kuin ennakolta valmistuakseni\nniihin, jotka minun pian olisi suoritettava ja jotka siihen saakka olin\npahasti laiminlyönyt.\n\n_Kuoleman läheisyyden tunne herätti Rousseaun mielessä uskonnollisia\nmietteitä. Rouva de Warens koetti rauhoittaa huolestunutta nuorta\nmiestä tunteellisella ja lempeällä uskonnollisuudellaan ja onnistuikin\nyrityksissään. R. itse lueskeli ahkerasti uskonnollista kirjallisuutta.\nErään Lamy-nimisen oratoriomunkin \"Keskustelua tieteistä\" niminen kirja\nkiinnosti häntä myöskin erittäin suuresti, ja luku- ja opiskeluhalu\nelpyi hänessä entistä hartaammaksi. Siten hän vähitellen alkoi unohtaa\nvaivansa, joita lääkäri Salomon ei saanut paranemaan. Talvi pakotti\nrouvan ja R:n siirtymään maalta Chambéryhin. Kun sitten alkoi lähestyä\nkevät, jota R. tuskin oli toivonut enää saavansa nähdä, hän hankki\nitselleen muutamia kirjoja luettavakseen siltä varalta, että hänen\nvielä olisi suotu palata Les Charmettesiin_.\n\nMinulle suotiin se onni, ja käytin sitä parhaani mukaan hyväkseni. Ilo,\njota tunsin nähdessäni ensimmäiset lehtisilmut, on sanoin selittämätön.\nKevään jälleennäkeminen oli minusta kuin ylösnousemus paratiisissa.\nLumet tuskin alkoivat sulaa, kun lähdimme pimeästä loukostamme ja\nolimme siksi ajoissa Les Charmettesissa, että saimme kuulla satakielen\nensimmäiset sävelet. Sen jälkeen en enää luullut kuolevani, ja\nomituista todella on, etten maaseudulla koskaan ole sairastanut vakavia\ntauteja. Sairaana siellä kyllä olen ollut, mutten koskaan vuoteen\nomana. Ollessani tavallista huonommassa kunnossa olen usein sanonut:\n\"Kun näette minun olevan kuolemaisillani, niin kantakaa minut tammen\nsiimekseen; lupaan teille, että palaan sieltä toipuneena.\"\n\nVaikka olin heikko, aloin jälleen toimitella maalaisaskareitani,\nmutta voimieni mukaisesti. Minulla oli todella paha mieli, kun en\nvoinut yksin laittaa puutarhaa kuntoon; mutta kun olin muutaman\nkerran työntänyt lapioni maahan, olin aivan hengästynyt, hiki valui\nminusta virtanaan, en jaksanut enää. Kun olin kumarassa, valtimoitteni\ntykytys äityi kahta kovemmaksi ja veri nousi päähäni niin rajusti,\nettä minun täytyi hyvin pian oikaista selkäni. Kun minun oli pakko\ntyytyä helpompiin tehtäviin, aloin muun muassa hoitaa kyyhkysiä ja\nkiinnyin tähän puuhaan niin kovin, että usein vietin siinä useita\ntunteja yhteen menoon ikävystymättä hetkeksikään. Kyyhkyset ovat\nhyvin arkoja ja vaikeita kesyttää; mutta minun onnistui kuitenkin\nherättää omissani siksi paljon luottamusta, että ne seurasivat minua\nkaikkialle ja antoivat minun ottaa itsensä kiinni milloin tahdoin.\nTuskin saatoin näyttäytyä puutarhassa tai pihalla, kun jo heti pari\nkolme oli istumassa käsivarsillani ja pääni päällä; ja vaikka tuo seura\nminua huvittikin, se kävi lopulta minulle niin epämukavaksi, että minun\ntäytyi vieroittaa ne siitä tuttavallisuudesta. Eläinten kesyttäminen,\nvarsinkin arkojen ja ihmispelkojen, on minua aina erikoisesti\nhuvittanut. Minusta oli viehättävää herättää niissä luottamusta,\njota en koskaan pettänyt. Tahdoin saada ne pitämään minusta vapaasta\ntahdostaan.\n\nOlen maininnut ottaneeni mukaani kirjoja. Käytin niitä, mutta\ntavalla, joka oli pikemmin omansa uuvuttamaan minut kuin kartuttamaan\ntietojani. Väärässä käsityksessäni asioista olin siinä luulossa, että\nminulla täytyi olla kaikki kirjan edellyttämät tiedot, voidakseni\nhyötyä sen lukemisesta, enkä lainkaan ajatellut, että usein tekijällä\nitselläänkään ei niitä ollut, vaan että hän ammensi ne toisista\nkirjoista sitä myöten kuin niitä tarvitsi. Tuon mielettömän luuloni\nvuoksi minun täytyi tuon tuostakin pysähtyä, siirtyä alinomaa kirjasta\ntoiseen; ja ennen kuin olin kymmenennellä sivulla tutkittavaani kirjaa,\nminun joskus olisi pitänyt lukea läpi kokonaisia kirjastoja. Pidin\nkumminkin niin itsepintaisesti kiinni tuosta kummasta menetelmästäni,\nettä kulutin siihen äärettömästi aikaa ja olin vähällä panna pääni\nniin sekaisin, etten enää voinut mitään nähdä enkä mitään tietää.\nOnneksi huomasin olevani väärällä tolalla, joka vei minut rajattomaan\nlabyrinttiin, ja pääsin siitä ulos ennen kuin olin siihen kokonaan\neksynyt.\n\nKellä vain on vähänkään tosi harrastusta tieteisiin, huomaa niille\nantautuessaan ensimmäiseksi niiden keskinäisen yhteyden, joka\nvaikuttaa, että ne vetävät toisiaan puoleensa, auttavat, valaisevat\ntoisiaan, ja että toinen ei voi tulla toimeen ilman toista. Vaikka\nihmisjärki ei jaksa omaksua niitä kaikkia ja vaikka täytyy aina pitää\nyhtä pääaineenaan, niin hapuilee kuitenkin omankin tieteensä alalla\nusein pimeässä, ellei ole jotakin käsitystä toisistakin. Huomasin,\nettä se, mitä olin yrittänyt, oli sinänsä hyvää ja hyödyllistä ja\nettä tarvitsi vain muuttaa menettelytapaa. Olin ottanut ensiksi\nEnsyklopedian ja jakanut sen erikoishaaroihinsa. Mutta huomasin,\nettä oli meneteltävä aivan päinvastoin, otettava ne kukin erikseen\nja seurattava kutakin niistä siihen kohtaan asti, jossa ne yhtyvät.\nSiten päädyin takaisin tavalliseen synteesiin, mutta päädyin siihen\nmiehenä, joka tietää mitä tekee. Mietiskely korvasi minulle siinä\ntiedot, ja varsin luonnollinen harkinta auttoi minua osumaan oikeaan.\nElinpä sitten tai kuolin, minulla ei ollut aikaa hukattavana. Kun\nlähes viidenkolmatta vanhana ei mitään tiedä ja tahtoo oppia tietämään\nkaikki, niin on sitoutunut hyvin käyttämään aikansa. Koska en tiennyt,\nmihin kohtaan kohtalo tai kuolema saattoi pysähdyttää innokkaan\npyrkimykseni, halusin kaiken varalta hankkia jonkin verran käsitystä\nkaikista aloista, sekä tunnustellakseni luontaisia taipumuksiani että\nitse päättääkseni, mikä parhaiten ansaitsi viljelemistä.\n\nTätä suunnitelmaa toteuttaessani huomasin siitä vielä erään edun, jota\nen ollut tullut ajatelleeksi, nimittäin että säästin paljon aikaa.\nEn mahtane olla syntynyt opintoja harjoittamaan, sillä pitkällinen\nahkeroiminen väsyttää minut siihen määrään, että minun on mahdoton\nkiinnittää voimakkaasti huomiotani samaan aineeseen puoleksi tunniksi\nyhteen menoon, varsinkin jos on seurattava toisen henkilön ajatuksia;\nomiini kyllä olen joskus sattunut syventymään pitemmäksikin aikaa,\njopa melko menestyksellisestikin. Kun olen muutaman sivun verran\nseurannut kirjailijaa, jota täytyy lukea tarkkaamalla, niin ajatukseni\nirtaantuvat hänestä ja lähtevät harhailemaan tyhjään ilmaan. Jos\nhellittämättä luen eteenpäin, uuvutan itseni suotta, minua alkaa\nhäikäistä, en näe enää mitään. Mutta jos saan kohdistaa huomioni\nerilaisiin aineisiin peräkkäin, vaikkapa ilman välihetkiäkin, niin\njälkimmäinen virkistää edellisen väsyttämiä ajatuksiani ja voin seurata\nhelpommin tarvitsematta levähtää välillä. Käytin hyväkseni tätä\nhavaintoa lukujeni suunnittelussa ja vaihtelin luettavaa niin, että\nsaatoin työskennellä koko päivän väsyttämättä itseäni koskaan. Tosin\nulko- ja kotiaskareetkin aikaansaivat terveellistä huomion siirtoa;\nmutta kasvavassa opiskeluinnossani opin piankin käyttämään niitäkin\nvarten varaamaani aikaa lukuihin ja toimittelemaan samalla kertaa\nkahta asiaa, ajattelematta että kukin niistä senvuoksi tuli huonommin\nhoidetuksi.\n\n_Vähitellen Rousseaun päivä- ja työjärjestys muodostui\nseuraavanlaiseksi:_\n\nNousin joka aamu ennen auringon nousua. Muutaman läheisen\nhedelmäpuutarhan kautta menin eräälle viinitarhan yläpuolella olevalle\nhyvin kauniille tielle, joka kulki vuorenrinnettä pitkin Chambéryhin\nsaakka. Sitä kävellessäni rukoilin aamurukoukseni, joka ei ollut tyhjää\nhuulten sopertelua, vaan sydämen vilpitöntä ylentämistä sen herttaisen\nluonnon luojan puoleen, jonka kauneudet olivat silmäini edessä. En\nole koskaan mielelläni rukoillut huoneessani; minusta on kuin seinät\nja kaikki muut ihmisten tekemät pikkuesineet asettuisivat Jumalan ja\nminun väliini. Katselen häntä mieluummin hänen luomakunnassaan ylentäen\nsydämeni hänen puoleensa. Rukoukseni olivat puhtaat, sen voin sanoa,\nja ansaitsivat sen vuoksi kuulemisen. Pyysin itselleni ja sille,\njonka puolesta myöskin aina rukoilin, vain viatonta ja rauhallista,\npaheesta puhdasta, tuskatonta, rasittavista puutteista vapautettua\nelämää, sellaista kohtaloa tulevassa elämässä, joka vanhurskaille on\nvarattuna. Koko toimitus oli muuten enemmän ihailemista ja harrasta\nkatselemista kuin pyytämistä, ja tiesin kyllä, että paras keino saada\nkaiken tosi hyvän antajalta se hyvä, mitä tarvitsemme, on pikemmin sen\nansaitseminen kuin sen pyytäminen. Palasin kotiin tehtyäni aika pitkän\nkierroksen katsellen kiinnostuneena ja nautinnokseni ympärilläni olevia\nmaaseudun näkymiä, ainoita, joihin silmä ja sydän eivät koskaan väsy.\nJo kauan koetin katsoa, oliko mamman huoneeseen jo tullut päivä. Kun\nnäin hänen ikkunansa luukun olevan auki, hykähdin ilosta ja riensin\nkotiin. Jos se oli suljettu, menin puutarhaan odottamaan, kunnes hän\nheräsi, ja kertasin huvikseni mitä edellisenä iltana olin oppinut tai\naskartelin puutarhatöissä. Luukku aukeni, ja minä menin ja suutelin\nhäntä hänen vielä ollessaan vuoteessa, usein vielä unen horroksissa;\nja tämä yhtä puhdas kuin hellä suutelo sai juuri viattomuudestaan\nviehätyksen, jota aistillisessa nautinnossa ei koskaan ole.\n\nAamiaiseksemme joimme tavallisesti kahvia maidon kera. Sinä aikana\npäivästä saimme olla parhaiten rauhassa ja saatoimme puhella\nmukavimmin. Näistä tavallisesti jokseenkin pitkissä yhdessäoloista\nminuun on jäänyt suuri mieltymys aamiaisiin, ja siitä tavasta, joka\nvallitsee Englannissa ja Sveitsissä, missä aamiainen on oikea ateria,\njolle kaikki kokoontuvat, pidän äärettömän paljon enemmän kuin\nsiitä, joka on vallalla Ranskassa, missä kukin syö aamiaisen yksin\nhuoneessaan tai useimmiten ei syö aamiaista ollenkaan. Tunnin tai pari\npuheltuamme minä menin kirjojeni ääreen työskentelemään päivälliseen\nasti. Luin aluksi jotakin filosofista kirjaa, esimerkiksi Port-Royalin\n_Logiikkaa_, Locken _Esseetä_, Malebranchen, Leibnitzin Descartesin ym.\nteoksia. Huomasin piankin, että kaikki nämä kirjailijat olivat melkein\nkaikessa keskenään ristiriidassa, ja päätin ryhtyä eriskummalliseen\nyritykseen: saattamaan heidät keskinäiseen sopusointuun. Se rasitti\nminua suuresti, ja menetin siihen paljon aikaa. Pääni meni sekaisin,\nenkä päässyt puusta pitkään. Lopulta luovuin siitäkin menetelmästä ja\naloin käyttää toista äärettömän paljon parempaa, jota saan kiittää\nsiitä, että puutteellisesta kyvystäni huolimatta mahdollisesti jossakin\nmäärin edistyin; varmaa näet on, että minulla aina on ollut sangen\nvähän kykyä tieteellisiin opintoihin. Lukiessani jotakin kirjailijaa\notin säännökseni omaksua kaikki hänen ajatuksensa ja seurata niitä\nsekoittamatta niihin omiani tai kenenkään muun ajatuksia ja koskaan\nväittelemättä hänen kanssaan. Sanoin itsekseni: Aluksi minun on\nhankittava itselleni varasto ajatuksia, oikeita tai vääriä, mutta\nselviä, kunnes päässäni on niitä siksi paljon, että voin niitä verrata\nja valikoida. Tälläkin menetelmällä on haittansa, tiedän sen, mutta sen\navulla minun on onnistunut hankkia tietoja. Muutaman vuoden kuluttua,\njoina ajattelin täsmällisesti vain toisten ajatuksia, niin sanoakseni\nharkitsematta ja melkein omaa järkeäni käyttämättä, minulla oli siksi\nsuuri määrä tietoja, että saatoin tulla omin päin toimeen ja ajatella\ntoisten avutta. Sitten, kun matkat ja monet tehtävät tekivät minulle\nmahdottomaksi kirjojen käytön, palautin huvikseni mieleeni mitä olin\nlukenut ja vertailin sitä, punnitsin kunkin asian järjen vaa'alla ja\nrupesin joskus opettajieni tuomariksi. Vaikka myöhään aloin käyttää\narvostelukykyäni, ei se huomatakseni ole menettänyt voimaansa; ja kun\nolen julkaissut omia ajatuksiani, ei minua ole syytetty siitä, että\nolisin orjallinen oppilas ja sokeasti uskoisin opettajani sanat.\n\nSiirryin sitten alkeisgeometriaan; pitemmälle kuin alkeisiin en\nnäet ole siinä koskaan päässyt, sillä koetin itsepäisesti voittaa\nhuonosta muististani johtuvat vaikeudet aloittamalla satoja kertoja\nuudelleen alusta ja kulkemalla yhä uudestaan saman tien. En pitänyt\nEuklideen geometriasta, joka pikemmin koettaa saada aikaan sarjan\nperäkkäisiä todistuksia kuin osoittaa ajatusten keskinäisen yhteyden;\nparempana pidin pater Lamyn geometriaa; hänestä tuli siitä pitäen yksi\nmielikirjailijoitani, ja luen hänen teoksiaan vielä nytkin mielihyvin\nuudestaan. Seurasi sitten algebra, ja siinäkin otin yhä pater Lamyn\noppaakseni. Pitemmälle päästyäni otin pater Reynaudin _Laskentotieteen_\nja sitten hänen _Analyysin selitys_ -nimisen teoksensa, jota olen vain\nvähän selaillut. En ole koskaan edistynyt niin pitkälle, että olisin\noikein ymmärtänyt algebran soveltamisen geometriaan. Tuo tapa suorittaa\ntoimituksia näkemättä mitä tekee ei miellyttänyt minua lainkaan,\nvaan minusta geometrisen probleeman ratkaiseminen yhtälöiden avulla\ntuntui olevan samaa kuin jonkin sävelmän soittaminen pyörittämällä\nkampea. Kun laskemalla ensi kerran huomasin, että binomin neliö on\nyhtä kuin sen molempien osien neliöt ynnä osien kaksinkertainen summa,\nen oikeasta kertolaskustani huolimatta ottanut sitä uskoakseni, ennen\nkuin olin piirtänyt kuvion. En suinkaan tahdo sanoa, ettei algebra\nolisi minua suuresti miellyttänyt, niin kauan kuin siinä ajattelin vain\nabstraktisia suureita, mutta jos se oli sovellettava paikallisuuteen,\ntahdoin nähdä toimituksen kuvattuna viivoilla, muuten en enää\nymmärtänyt siitä mitään.\n\nTuli sitten latinan vuoro. Se oli minulle vaivalloisinta opittavaa,\nenkä ole koskaan edistynyt siinä pitkälle. Ryhdyin ensin käyttämään\nPort-Royalin _Latinan oppikirjaa_, mutta tuloksitta. Sen barbaarimaiset\nrunosäkeet tympäisivät minua eivätkä ottaneet tarttuakseen korvaani.\nEksyin sen sääntöjen paljouteen, ja päntätessäni päähäni viimeistä\nniistä unohdin kaiken edellisen. Sanojen opiskelu ei ole muistittomalle\nihmiselle sopivaa työtä; ja juuri avartaakseni muistiani jatkoin\nitsepintaisesti tätä opiskelua. Lopulta täytyi kuitenkin luopua siitä.\nLauserakenteen ymmärsin siksi hyvin, että saatoin lukea helppoa\nkirjailijaa sanakirjan avulla. Aloin noudattaa sitä menetelmää, ja se\nteki minulle hyvää. Harjoitin ahkerasti kääntämistä, en kirjoittamalla,\nvaan ajatuksissani, ja tyydyin siihen. Runsaasti harjoittamalla olen\naikaa myöten päässyt niin pitkälle, että luen kutakuinkin sujuvasti\nlatinalaisia kirjailijoita, mutten koskaan niin pitkälle, että\nosaisin puhua tai kirjoittaa tuota kieltä, ja se seikka on usein\nsaattanut minut pulaan, sitten kun olin, ties miten, joutunut oppineen\nkirjoihin. Toinen tuosta opiskelutavasta seuraava puutteellisuus on\nse, etten koskaan ole oppinut tietämään tavujen laajuussuhteita,\nvielä vähemmin tuntemaan runonrakenteen sääntöjä. Kun kuitenkin\nhalusin päästä käsittämään runo- ja proosakielen soinnun, olen sitä\nvarten nähnyt paljon vaivaa, mutta olen vakuuttunut siitä, että se\non melkein mahdotonta ilman opettajaa. Opittuani tuntemaan kaikista\nsäkeistä helpoimman, nimittäin heksametrin, rakenteen, skandeerasin\nkärsivällisesti melkein koko Vergiliuksen merkiten siihen runojalat ja\nlaajuuden; kun sitten olin epävarma, oliko jokin tavu pitkä vai lyhyt,\nkysyin neuvoa Vergiliukseltani. On helppo käsittää, että siten jouduin\ntekemään runonrakenteen sääntöjen sallimien poikkeusten vuoksi paljon\nvirheitä. Mutta jos omin päin oppimisella on etunsa, on siitä myöskin\nsuuret haittansa, varsinkin se, että se on uskomattoman vaivalloista.\nSen tiedän paremmin kuin kukaan muu.\n\nEnnen kello kahtatoista lähdin kirjojeni äärestä, ja jos päivällinen\nei ollut valmiina, menin odottaessani tervehtimään ystäviäni kyyhkysiä\ntai työskentelemään puutarhaan. Kun kuulin itseäni kutsuttavan, riensin\nsisään hyvin tyytyväisenä ja tuntien hyvää ruokahalua; sekin näet\non huomattava seikka, että olinpa kuinka sairas tahansa, ruokahalua\nminulta ei puutu koskaan. Päivällisaikamme kului hyvin miellyttävästi:\npuhelimme asioistamme, kunnes mamma saattoi ruveta syömään. Pari kolme\nkertaa viikossa menimme, jos oli kaunis ilma, juomaan kahvia talon\ntakana olevaan viileään ja tuuheaan lehtimajaan, jonka olin kasvattanut\nhumalista ja josta meillä oli paljon iloa kuumana aikana; vietimme\nsiellä noin tunnin verran katsellen vihanneksiamme, kukkiamme ja\nkeskustellen elämäntavastamme, jonka viehättävyydestä nämä keskustelut\nauttoivat meitä nauttimaan vielä enemmän. Puutarhan perällä minulla\noli toinen pieni perhe: Harvoin jätin käymättä niitä tervehtimässä, ja\nusein mamma tuli mukaani; niiden työ kiinnosti minua suuresti; minusta\noli äärettömän huvittavaa nähdä niiden palaavan medenkeruuretkiltään\npienissä säärissään joskus niin suuret kuormat, että niiden oli\nvaikeata lentää. Ensi päivinä olin uteliaisuudessani tungettelevainen,\nja ne pistivät minua muutaman kerran, mutta sitten meistä tuli niin\nvankat tuttavat, että tulinpa kuinka lähelle tahansa, ne jättivät minut\nrauhaan; ja niin täynnä kuin pesät olivatkin parveilun lähestyessä,\nniitä oli joskus ympärilläni, käsilläni, kasvoillani, eikä yksikään\nkoskaan minua pistänyt. Kaikki eläimet epäilevät ihmistä eivätkä\nsuotta; mutta jos ne kerran ovat varmat siitä, että hän ei tahdo tehdä\nniille pahaa, niin niiden luottamus kasvaa niin suureksi, että täytyy\nolla enemmän kuin raakamainen käyttääkseen sitä väärin.\n\nPalasin sitten kirjojeni ääreen, mutta iltapäiväaskarteluni oli\ntarkoitettu olemaan pikemmin virkistystä ja huvia kuin työtä ja\nopiskelua. En ole koskaan jaksanut uurastaa työhuoneessa päivälliseni\njälkeen, ja ylimalkaan kaikenlainen ponnistelu tuntuu minusta\nrasittavalta kuumana aikana päivästä. Lueskelin kuitenkin, mutta\npakottomasti ja melkein suunnitelmattomasti tarkoittamatta varsinaista\nopintolukua. Tarkimmin huomioni kiintyi historiaan ja maantietoon, ja\nkun se ei kysynyt mitään ajatusten ponnistamista, edistyin siinä mikäli\nhuonolta muistiltani voin. Halusin tutkia pater Pétaun teoksia ja\nsukelsin kronologian hämäryyksiin, mutta sen arvosteleva puoli, jossa\nei ole pohjaa eikä perää, tympäisi minua, ja minua kiinnosti etupäässä\najan tarkka mittaaminen ja taivaankappalten kulku. Olisinpa mieltynyt\ntähtitieteeseenkin, jos minulla olisi ollut kojeita, mutta täytyi\ntyytyä muutamiin kirjoista saatuihin alkeistietoihin ja joihinkin\ntavallisella kaukoputkella tehtyihin epätarkkoihin havaintoihin, joiden\navulla opin vain ylimalkaisesti tuntemaan tähtien aseman taivaalla;\nlikinäköisyyteni näet tekee minulle mahdottomaksi erottaa tähtiä\nkyllin selvästi paljain silmin. Mieleeni johtuu tässä eräs tapaus,\njota muistellessani olen usein nauranut. Olin ostanut taivaankartan\ntutkiakseni tähtisikermiä. Olin kiinnittänyt tämän kartan kehykseen ja\ntähtikirkkaina öinä menin puutarhaan, asetin kehyksen neljän itseni\nmittaisen seipään päähän niin, että kartta oli käännettynä alaspäin, ja\nvoidakseni valaista sen tuulen sammuttamatta kynttilääni panin tämän\nsankoon maahan noiden neljän seipään väliin; sitten katselin vuoroin\ntaivaankarttaa silmilläni ja tähtiä kaukoputkellani harjaantuakseni\ntuntemaan tähdet ja erottamaan tähtisikermät. Muistaakseni olen\nmaininnut, että herra Noiret'n[25] puutarha oli pengermäinen; tieltä\nsaattoi nähdä kaikki, mitä siellä tapahtui. Eräänä iltana muutamat\ntalonpojat, jotka jokseenkin myöhään kulkivat ohi, näkivät minut\ntoimessani kummine kapineineni; Karttaani lankeava valo, jonka lähdettä\nhe eivät nähneet, sangon reunat kun kätkivät heidän näkyvistään\nkynttilän, nuo neljä seivästä, kuvioita täyteen tuhrattu paperi, sen\nkehys ja sinne tänne käännähtelevä kaukoputkeni saivat koko toimituksen\nnäyttämään noidan hommilta, joita he säikähtivät. Pukineeni eivät\nolleet omansa heitä rauhoittamaan: lerppalierinen hattu, jonka olin\npainanut myssyni päälle, ja mamman vanusisusteinen lyhyt päällysnuttu,\njonka hän oli pakottanut minut ottamaan ylleni, tekivät minut heidän\nsilmissään ilmetyn poppamiehen näköiseksi; ja kun oli tulossa keskiyö,\nhe olivat aivan varmat, että tuo kaikki oli noitien kokouksen alkua.\nHeidän ei tehnyt mieli nähdä sen enempää; hyvin levottomina he pötkivät\ntiehensä, herättivät naapurinsa, kertoivat heille mitä olivat nähneet,\nja juttu kierteli sellaista vauhtia, että jo seuraavana päivänä\njokainen lähitienoilla tiesi, että noidat pitivät menojaan herra\nNoiret'n puutarhassa. Mene tiedä, mitä siitä huhusta olisi seurannut,\nellei eräs talonpojista, joka oli nähnyt taikatemppuni, olisi\nsamana päivänä tehnyt niistä valitusta kahdelle jesuiitalle, jotka\ntietämättä mistä oli kysymys saivat heidät toistaiseksi vakuuttuneiksi\nerehdyksestään ja tulivat meillä käymään. He kertoivat meille huhun,\nminä ilmaisin heille syyn siihen ja me nauroimme makeasti. Peläten\njutun uudistuvan päätimme kuitenkin, että vastedes tekisin havaintojani\nilman kynttilää ja menisin sisään katsomaan taivaankarttaa. Ne,\njotka ovat lukeneet _Kirjeissä vuorelta_ kuvaamani venetsialaisen\ntaikakonstin, huomaavat epäilemättä, että minulla jo aikoja sitten on\nollut suuret taipumukset poppamiehen toimiin.\n\nSellainen oli elämäni kulku Les Charmettesissa, kun minulla ei ollut\nmitään maalaistehtäviä toimitettavana; nämä olivat kuitenkin aina\netusijalla, ja kaikkia töitä, jotka eivät olleet minulle ylivoimaisia,\ntein niin kuin talonpoika ainakin, mutta totta kyllä on, että minulla\ntavattoman heikkouteni vuoksi ei siinä suhteessa ollut siihen aikaan\nmuuta ansiota kuin hyvä tahto.\n\n_Rousseau koetti myöskin harjoittaa ja vahvistaa muistiaan ulkoluvun\navulla, mutta turhaan. Niinpä hän opetteli moneen kertaan ulkoa\nVergiliuksen paimenrunot ja unohti ne yhtä monta kertaa. -- Hän\nluki myöskin paljon jansenistien teoksia. Heidän ankara ja synkkä\nteologiansa, erittäinkin helvettiusko, järkytti hänen sielunsa rauhaa,\neivätkä rouva de Warensin eikä R:n rippi-isän lohduttelut ottaneet\nhäneen oikein tehotakseen. Lopulta hän sai omituisen lapsellisen\npäähänpiston: metsässä kävellessään hän päätti koettaa heittää\nkivellä puunrunkoa; jos kivi osuisi, niin se merkitsi, että hän\npääsisi taivaaseen, jos ei, niin hän joutuisi helvettiin. Hän valitsi\npaksun ja läheisen puun, ja kivi osui siihen. Asia oli ratkaistu\neikä enää huolestuttanut häntä. \"Siitä pitäen en enää epäillyt\nautuaaksitulemistani\", hän kertoo ja lisää: \"Tätä kohtaa muistellessani\nen tiedä, nauraako vai itkeä itseäni. Te suuret miehet, jotka varmasti\nnauratte, kiittäkää onneanne, mutta älkää ilkkuko viheliäisyyttäni,\nsillä vannon teille tuntevani sen hyvin.\" Hän saattoi nyt rauhassa\nnauttia vapaasta elämästään kauniissa luonnossa, hän toimitteli\nmaalaistöitä, lueskeli ja teki pitkiä kävelyretkiä rouva de Warensin\nkanssa_.\n\n_Tultuaan vuonna 1737 täysikäiseksi hän kävi Genevessä ottamassa\nhaltuunsa äitinsä perinnön. Osalla saamistaan vähäisistä varoista\nhän hankki kirjoja, loput hän riemusta sykkivin sydämin toi rouva de\nWarensille, joka vuorostaan käytti ne melkein kaikki hänen hyväkseen_.\n\n_Hänen terveytensä ei kuitenkaan ottanut vakaantuakseen, päinvastoin se\nyhä heikkeni. Tarkattuaan tilaansa hän vihdoin tuli siihen päätökseen,\nettä häntä vaivasi jokin sydänvika, ja lähti Montpellier'hen\nsikäläisten taitavien lääkärien hoidettavaksi. Matkalla hän joutui\nerään samaa tietä kulkevan de Larnage -nimisen rouvan seuraan. Tämä ei\nenää ollut nuori eikä kauniskaan, mutta älykäs ja koko olemukseltaan\nniin ihastuttava, että R. ei sano voivansa unohtaa häntä, vaikka\neläisi satavuotiaaksi. Rouva alkoi hyvin houkuttelevasti lähennellä\nhäntä ja onnistuikin pian saamaan hänet pauloihinsa. Siten syntynyt\nlemmensuhde, jonka tarjoama aistillinen hurma sai R:n unohtamaan\nmammansakin, keskeytyi, kun rakastuneitten tiet erosivat, mutta he\npäättivät yhtyä jälleen rouva de Larnagen kodissa, kun R:n hoitokausi\nMontpellier'ssä olisi päättynyt. R. huomasi pian, että lääkärit\npitivät häntä luulosairaana eivätkä ymmärtäneet hänen tautiaan.\nMuutaman viikon Montpellier'ssä oltuaan hänen olisi sopimuksen mukaan\nollut lähdettävä rouva de Larnagen luo, mutta silloin hänelle tuli\ntunnonvaivoja. Hän katui vilpittömästi hairaantumistaan; rouva de\nWarensin hetkeksi unohtunut muisto elpyi hänen mielessään jälleen\nvastustamattoman voimakkaaksi, ja hän päätti palata kiireimmän kaupalla\nLes Charmettesiin_.\n\nKiihkeä haluni päästä kotiin ajoi minut tekemään matkan nopeammin kuin\nolin aikonut. Valencesta oli ilmoittanut hänelle, minä päivänä ja\nmillä tunnilla saapuisin perille. Kun matkaan oli mennyt puolta päivää\nvähemmän kuin olin laskenut, viivyin saman verran aikaa Chaparillanissa\nsaapuakseni täsmälleen mainitsemallani hetkellä. Tahdoin saada nauttia\njälleennäkemisen ilon täydestä tenhovoimasta. Siirsin kernaasti tuon\nilonhetken vähän mahdollista myöhemmäksi, jotta siihen liittyisi\nnautinnontunne siitä, että minua oli odotettu. Sellainen varotoimi oli\nennen aina ollut minulle hauskuudeksi. Olin aina huomannut kotiintuloni\nolevan aiheena pieneen juhlahetkeen ja odotin samaa tälläkin kertaa;\nsellaiset pienet huomaavaisuudet tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja\nmaksoi kyllä vaivan laittaa niin, etten nytkään jäisi sitä vaille.\n\nSaavuin siis täsmälleen määrätunnilla. Jo hyvin kaukaa katselin, eikö\nhäntä näkyisi tiellä; sydämeni sykähteli yhä kovemmin, kuta lähemmäksi\ntulin. Pääsen perille hengästyneenä; olin näet kulkenut jalkaisin\nkaupungista asti; en näe ketään pihalla, en ovella, en ikkunassa; alan\nkäydä levottomaksi, pelkään jonkin onnettomuuden tapahtuneen. Astun\novesta sisään; kaikki on hiljaista; keittiössä oli työmiehiä välipalaa\nsyömässä; muuten ei näkynyt mitään valmistuksia. Palvelustyttö näytti\nhämmästyvän nähdessään minut; hän ei tiennyt, että minun piti saapua.\nNousen yläkertaan, näen vihdoin hänet, rakkaan, niin hellästi, niin\nlämpimästi, niin puhtaasti rakastamani mamman; riennän häntä kohti,\nheittäydyn hänen jalkainsa juureen. \"Kah! siinä sinä siis olet,\npoikaseni\", hän sanoi suudellen minua. \"Onko sinulla ollut hauska\nmatka? Miten voit?\" Moinen vastaanotto saattoi minut vähän ällistymään.\nKysyin, eikö hän ollut saanut kirjettäni. Hän vastasi saaneensa sen.\n\"Luulin melkein, ettei se ollut tullut perille\", sanoin hänelle, ja\nsiihen päättyi asian selvittely. Eräs nuori mies oli hänen luonaan.\nTunsin hänet, sillä olin nähnyt hänet talossa jo ennen lähtöäni; mutta\nnyt hän näytti asettuneen taloon vakinaiseksi, ja niin olikin laita.\nLyhyesti: huomasin paikkani anastetuksi.\n\nTuo nuori mies oli Waadtin kantonista kotoisin; hänen isänsä,\nnimeltä Wintzenried, oli Chillonin linnan portinvartija tai, niin\nkuin hän itse sanoi, päällikkö. Herra linnanpäällikön poika oli\nhiustaiturinkisälli, ja sellaisena maailmaa kierrellessään hän tuli ja\nesittäytyi rouva de Warensille, joka otti hänet, samoin kuin kaikki\nohikulkijat, varsinkin hänen kotiseudultaan kotoisin olevat, hyvin\nvastaan. Hän oli pitkä, äitelännäköinen, vaaleaverinen venkale, melko\nsorjavartaloinen, yhtä lattea naamaltaan kuin matala mieleltään. Hän\npuhui kuin kaunis Liandro,[26] paljasti kaikki ammatillensa ominaiset\npuheentyylit ja käsitystavat kertoessaan pitkiä juttuja onnistuneista\nlemmenseikkailuistaan, ei jaksanut mainita nimeltä puoliakaan niistä\nmarkiisittarista, joiden vuoteessa oli maannut, ja väitti, ettei\nollut sitä kaunista naista, jonka hiuksia hän ei olisi kähertänyt\nja jonka miestä hän ei myöskään olisi saanut petetyksi. Itserakas,\ntyperä, valistumaton, pöyhkeä, muuten varsin hyvänahkainen, kelpo\npoika, sellainen oli sijainen, jonka olin saanut poissa ollessani, ja\nosakumppani, jota minulle tarjottiin palattuani.\n\n_Uusi tulokas oli ruvennut rouva de Warensin työväen päällysmieheksi\nja toimitti tehtävänsä kovasti touhuten ja suurta suuta pitäen\nhäärätessään milloin pellolla milloin niityllä milloin missäkin.\nMoinen hälinä oli häikäissyt rouvan, ja toivoen miehestä suurta hyötyä\ntaloudelleen hän oli ottanut hänet suosioonsa_.\n\n_Rousseau kuvaa tämän tapahtuman vaikutusta itseensä seuraavasti:_\n\nLukija tuntenee tarpeeksi sydämeni, sen pysyväisimmät, todellisimmat\ntunteet, erittäinkin ne, jotka tällä hetkellä saattoivat minut\npalaamaan hänen luoksensa. Mikä äkillinen ja täydellinen mullistus\nkoko olemuksessani tapahtui, sen voi itse arvata, ken asettuu minun\ntilalleni. Lyhyessä tuokiossa näin raukeavan ainiaaksi tyhjiin koko\nsen onnellisen tulevaisuuden, jonka olin itselleni kuvaillut. Kaikki\nniin suurella rakkaudella hellimäni mielikuvat häipyivät olemattomiin,\nja minä, joka en lapsuudestani saakka ollut voinut ajatella elämääni\nmuuten kuin yhteiselämänä hänen kanssaan, näin nyt ensi kerran olevani\nyksin. Se hetki oli kauhistava, ja synkäksi muodostui koko sitä\nseuraava aika. Olin vielä nuori, mutta se nautinnon ja toivon suloinen\ntunne, joka elävöittää nuoruuden, luopui minusta ainiaaksi. Siitä\nalkaen tunnekykyinen olento minussa oli puoliksi kuollut. En nähnyt\nedessäni enää muuta kuin mehunsa menettäneen elämän surkeat jäännökset,\nja jos vielä joskus jokin onnen kuva hiveli pyyteitäni, niin tuo onni\nei enää ollut se, joka oli minulle omansa; tunsin, että vaikka sen\nsaisinkin, en olisi todella onnellinen.\n\n_Rouva de Warens kyllä vakuutti Rousseaulle, että tämän asema talossa\nei ollut mitenkään muuttunut sen johdosta, mitä oli tapahtunut, että\nR:lla yhä oli samat oikeudet hänen suhteensa kuin ennenkin, mutta R. ei\nvoinut tottua ajatukseen, että hänen olisi jaettava nuo oikeudet toisen\nhenkilön kanssa. Rakastajan suhteesta rakastajattareen hänen suhteensa\nrouvaan muuttui jälleen pojan suhteeksi äitiin. Hän tahtoi tehdä\nkaikkensa edistääkseen rouvan onnea ja taloudellista menestystä. Sen\nvuoksi hän pysytteli hyvissä väleissä uuden tulokkaan kanssa, torjui\nsydämestään kaiken vihan ja kateuden häntä kohtaan, koetti kasvattaa,\nsivistää, hienostaa häntä ja pakottaa itseään pitämään hänestä. Turha\nvaiva! Herra Wintzenried piti itseään liian tärkeänä henkilönä talossa\nvälittääkseen kenenkään neuvoista. Mielipahakseen R. huomasi sen. Mutta\nsuurempaa surua kuin mikään muu hänelle tuotti huomio, että rouvan\ntunteet häntä kohtaan alkoivat kylmetä_.\n\nVähitellen aloin tuntea itseni eristetyksi ja yksinäiseksi samassa\ntalossa, jossa ennen olin ollut sieluna ja jossa minulla oli niin\nsanoakseni kaksi elämää. Totuin vähitellen eristäytymään kaikesta, mitä\nsiellä tapahtui, jopa kaikista, jotka siellä asuivat, ja välttääkseni\nalituisia tuskallisia kokemuksia sulkeuduin huoneeseeni kirjojeni\nseuraan tai menin metsään huokailemaan ja itkemään rauhassa. Moinen\nelämä kävi minulle piankin kerrassaan sietämättömäksi. Tunsin, että\nminulle niin rakkaan naisen persoonallinen läsnäolo pahensi tuskiani,\nkun hänen sydämensä kuitenkin oli minusta vieraantunut, ja ajattelin,\nettä hänestä erossa oleminen ei tuntuisi minusta niin julmalta, jos\nen enää näkisi enkä tapaisi häntä. Aloin senvuoksi tuumia poistumista\nhänen talostaan ja ilmoitin hänelle aikeeni; hän ei lainkaan\nvastustanut, vaan päinvastoin kannatti sitä.\n\n_Erään rouva de Warensin tuttavan suosituksesta Rousseau sitten pääsi\nkotiopettajaksi erään herra de Mablyn taloon Lyoniin. Siinä toimessa\nhän ei kuitenkaan onnistunut. Hän oli opettajaksi liian malttamaton\nja kiivas. Asemaansa hän vielä pahensi siten, että anasti isäntänsä\nviinikellarista muutaman pullon erästä hyvää viinilajia, johon oli\nmieltynyt. Onneksi isäntä, vaikka sen huomasi, ei kuitenkaan nostanut\nasiasta mitään melua. Vuoden kuluttua R. oli peräti kyllästynyt\ntoimeensa ja oloonsa Lyonissa_.\n\nTilani kävi vielä sietämättömämmäksi sen vuoksi, että alinomaa\nvertailin sitä siihen elämään, josta olin luopunut, muistelin rakasta\nLes Charmettesiani, puutarhaani, puitani, lähdettäni, hedelmätarhaani\nja ennen kaikkea häntä, jota varten olin syntynyt ja joka oli sen\nkaiken sieluna. Ajatellessani häntä, ilojamme, viatonta elämäämme,\nsydäntäni kouristi, henkeäni ahdisti niin, ettei minussa ollut\nmiestä mitään tekemään. Satoja kertoja teki hurjasti mieleni lähteä\nheti paikalla jalkaisin takaisin hänen luokseen; jos vain olisin\nsaanut vielä kerran nähdä hänet, olisin tyytyväisenä kuollut vaikka\nheti. Lopulta en enää voinut vastustaa noita niin helliä muistoja,\njotka houkuttelivat minua hänen luoksensa hinnasta mistä hyvänsä.\nSanoin itsekseni, etten ollut ollut kyllin kärsivällinen, kyllin\npalvelusintoinen, kyllin hellä, että saatoin vielä elää onnellisena\nherttaisessa ystävyydessä, jos vain puolestani koettaisin ylläpitää\nsitä paremmin kuin ennen. Teen maailman parhaita päätöksiä; ja minulla\non palava halu panna ne toimeen. Jätän kaikki, luovun kaikesta,\nlähden, riennän, saavun perille yhtä riemastuneena kuin konsanaan\nensi nuoruudessani ja olen jälleen hänen jalkainsa juuressa. Ah!\nolisin kuollut siihen ilosta, jos olisin hänen vastaanotossaan, hänen\nystävällisyydessään, lyhyesti: hänen sydämessään tavannut neljännen\nosan siitä, mitä niissä ennen tunsin ja mitä itse yhä vielä toin\nmukanani. Ah! kuinka julmaa harhakuvittelua ovat kaikki ihmisen\ntoiveet! Hän otti minut yhä vielä vastaan erinomaisen hyväsydämisesti,\nmikä ei voinut kadota ennen kuin hänen kuoltuaan; mutta tulin etsimään\nentisyyttä, jota ei enää ollut ja joka ei voinut palata. Tuskin olin\nollut puolta tuntia hänen parissaan, kun tunsin, että entinen onneni\noli ainiaaksi kuollut.\n\n_Rousseau alkoi pian taas suunnitella poistumista entisestä\nympäristöstään. Musiikinopinnoissaan hän oli tullut siihen käsitykseen,\nettä nuottien tavallinen merkintätapa ei ollut tarkoituksenmukainen,\nja alkanut merkitä nuotit numeroilla ja kehitellyt tätä tapaa yhä\ntäydellisemmäksi. Nyt hän sitä vielä viimeisteli, ja saatuaan sen\nmielestään täysin tarkoitustaan vastaavaksi hän vuonna 1741 lähti\nPariisiin esittämään keksintönsä sikäläisille ammattimiehille toivoen\nvoivansa siten hankkia sekä kultaa että mainetta_.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KIRJA\n\n1741-1749\n\n\nOltuani vaiti kärsivällisesti kaksi vuotta[27] tartun päätöksistäni\nhuolimatta jälleen kynään. Lukija, jättäkää toistaiseksi arvostelunne\nniistä syistä, jotka minut siihen pakottavat; vasta luettuanne kirjani\nvoitte niitä arvostella.\n\nOlette nähnyt nuoruuteni kuluneen rauhallisesti tasaisessa\nja kutakuinkin viehättävässä elämänmenossa vailla suuria sekä\nvastoin- ttä myötäkäymisiä. Sellainen keskinkertaisuus johtui suurelta\nosalta kaikessa tulisuudessaan heikosta luonnostani, joka tosin oli\nnopsa ryhtymään monenmoisiin yrityksiin, mutta vielä helpommin menetti\nrohkeutensa, joka kyllä kuuroittain tempautui irti levostaan ja\nrauhastaan, mutta vaipui siihen takaisin väsähtäneenä ja sisäisen\nvaistonsa vetämänä, joka piti minut kaukana suurista hyveistä ja vielä\nkauempana suurista paheista, palautti minut yhä uudestaan siihen\ntoimettomaan ja levolliseen elämään, jota varten tunsin syntyneeni, eikä\ntehnyt minulle mahdolliseksi koskaan saada aikaan mitään suurta, ei\nhyvässä eikä pahassa.\n\nKuinka toisenlainen onkaan se kuva, joka minun kohta on levitettävä\nnäkyviin! Kohtalo, joka kolmenkymmenen vuoden kuluessa suosi luontaisia\ntaipumuksiani, on tehnyt niille vastarintaa seuraavien kolmenkymmenen\nvuoden ajan, ja lukija tulee näkemään, kuinka tästä alinomaisesta\nulkonaisten olosuhteitteni ja luontaisten taipumusteni välisestä\nristiriidasta aiheutuu suunnattomia hairahduksia ja kuulumattomia\nonnettomuuksia. Ja kaikki hyveet, paitsi voima, voivat olla kunniaksi\nvastoinkäymisissä.\n\nTeokseni edellinen osa on kirjoitettu kokonaan muistista; mahdollisesti\nminulle siinä on sattunut paljon erehdyksiä. Kun minun on pakko\nkirjoittaa muistista jälkimmäinenkin osa, sattuu minulle siinä niitä\nluultavasti vielä enemmän. Suloiset muistot onnellisilta vuosiltani,\njotka elin yhtä rauhallisesti kuin viattomasti, ovat jättäneet minuun\ntuhansia viehättäviä vaikutelmia, joita lakkaamatta mielihyvin\npalautan mieleeni. Lukija on piankin huomaava, kuinka toisenlaisia\novat muistot lopulta ikääni. Niiden palauttaminen mieleeni on niiden\nkatkeruuden uudelleen tuntemista. Kaukana siitä, että olisin halukas\nlisäämään näillä surullisilla muistoilla mieleni katkeruutta nykyisen\ntilani johdosta, torjun ne päinvastoin luotani, mikäli se on minulle\nmahdollista, ja usein se minulta onnistuukin niin hyvin, etten tarpeen\ntullen enää voi niitä löytää. Tämä kärsimysten helppo unohtaminen\non taivaan minulle suoma lohdutus niissä onnettomuuksissa, jotka\nkohtalon oli määrä kasata kannettavikseni. Muistini, joka palauttaa\nmieleeni ainoastaan miellyttävät seikat, on terveellisenä vastapainona\nsäikähtäneelle mielikuvitukselleni, joka ei salli minun tulevaisuudelta\nodottaa muuta kuin julmia muistoja.\n\nKaikki paperit, jotka olin kerännyt tukemaan muistiani ja ohjaamaan\nitseäni tässä yrityksessäni, ovat siirtyneet toisiin käsiin eivätkä\nenää palaa minun haltuuni.\n\nMinulla on vain yksi varma opas, johon voin luottaa, se on niiden\ntunteiden sarja, jotka ovat olleet olemukseni kehityksen merkkeinä, ja\nniiden kautta niiden tapahtumain sarja, jotka ovat olleet syinä niihin\ntai seurauksia niistä. Unohdan helposti onnettomuuteni, mutta en voi\nunohtaa vikojani, ja vielä vähemmän unohdan hyviä tunteitani. Niiden\nmuisto on minulle niin kallis, ettei se koskaan voi häipyä mielestäni.\nVoi sattua, että unohdan mainita tapahtumia, että mainitsen ne väärässä\njärjestyksessä, että erehdyn ajanmäärityksissä, mutta en voi erehtyä\nsiitä, mitä olen tuntenut, enkä siitä, mitä tunteeni ovat saattaneet\nminut tekemään; ja juuri siitä onkin ennen kaikkea puhe. Tunnustusteni\nvarsinaisena tarkoituksena on tarkkojen tietojen antaminen sisäisestä\nihmisestäni kaikissa elämäni tilanteissa. _Sieluni historian_ minä\nolen luvannut kirjoittaa, ja kirjoittaakseni sen totuudenmukaisesti en\ntarvitse muita lähdekirjoja; minun tarvitsee vain syventyä itseeni niin\nkuin tähänkin asti olen tehnyt.\n\nKaikeksi onneksi on kuitenkin eräs kuuden seitsemän vuoden ajanjakso,\njolta minulla on varmoja tiedonantoja eräässä jäljennetyssä kokoelmassa\nkirjeitä, joiden alkuperäiset kappaleet ovat herra du Peyroun[28]\nhallussa. Tuo kokoelma päättyy vuoteen 1760 ja käsittää koko sen ajan,\njonka asuin l'Eremitagessa ja jolloin tapahtui suuri riitaantumiseni\nniin sanottujen ystävieni kanssa, muistettava elämäni kausi, josta\nsaivat alkunsa kaikki muut onnettomuuteni. Mitä tulee myöhempien\naikojen alkuperäisiin kirjeisiin, joita minulla saattaa olla tallella\nja joita on hyvin harvoja, en aio liittää jäljennöksiä niistä tuohon\nkokoelmaan, joka muutenkin on siksi kookas, etten voi toivoa saavani\nsitä piilotetuksi valppaitten vartijoitteni vaanivilta silmiltä,\nvaan jäljennän ne tähän kirjaan, milloin ne minusta näyttävät\nsisältävän jonkin valaisevan tiedonannon, minulle joko edullisen tai\nraskauttavan; en näet pelkää lukijan koskaan unohtavan, että kirjoitan\nTunnustuksiani, ja luulevan, että kirjoitan puolustuskirjaani; mutta\nhänen ei myöskään tule odottaa, että salaan totuuden, milloin se puhuu\nminun puolestani.\n\nMuuten tällä jälkimmäisellä osalla ei ole mitään muuta yhteistä\nedellisen kanssa kuin tämä totuudenmukaisuus eikä muuta etevämmyyttä\nsen rinnalla kuin sisällyksen suurempi tärkeys. Paitsi siinä se ei\nvoi vetää edelliselle vertoja missään suhteessa. Edellisen kirjoitin\nilomielin, kernaasti, kenenkään häiritsemättä Woottonissa tai Trien\nlinnassa; jokainen muisto, joka minun oli palautettava mieleeni, oli\nuusi nautinto. Niihin palaaminen tuotti minulle yhä uutta huvia, ja\nsaatoin täysin vapaasti muovailla kuvauksiani, kunnes olin niihin\ntyytyväinen. Nyt heikentynyt muistini ja pääni tekevät minut melkein\nkykenemättömäksi mihinkään työhön; tätä työtä teen vain pakosta\nja sydäntä ahdistavaa surua tuntien. Se ei tarjoa minulle muuta\nkuin onnettomuuksia, kavaluuksia, uskottomuuksia, surettavia ja\nsydäntäsärkeviä muistoja. Tahtoisin äärettömän mielelläni voida aikojen\nyöhön haudata sen, mitä minulla on sanottavaa; ja paitsi että minun on\npakko puhua vastoin tahtoani, minun täytyy vielä lisäksi piiloitella,\nviekastella, koettaa johtaa harhaan, alentua tekemään sellaista,\nmikä on kaikkein vähimmin synnynnäisen luontoni mukaista. Kattokin\npääni päällä näkee, seinätkin ympärilläni kuulevat; pahanilkisten\nja valppaitten vartijain ja vakoilijain ympäröimänä, levottomana ja\nhajamielisenä panen kiireesti paperille muutamia katkonaisia sanoja,\njoita tuskin ehdin lukea läpi, vielä vähemmin parannella. Tiedän, että\nhuolimatta niistä suunnattomista sulkuaidoista, joita lakkaamatta\nahdetaan kokoon ympärilleni, yhä vain pelätään totuuden pääsevän\npujahtamaan ulos jostakin raosta. Miten menetellä saadakseni sen\ntunkeutumaan läpi? Yritän sitä, mutta minulla ei ole paljon menestyksen\ntoivoa. On helppo arvata, voiko moisissa oloissa saada aikaan\nmiellyttäviä kuvia ja antaa niille viehättävän värityksen. Huomautan\nsiis niille, jotka aikovat alkaa lukea seuraavaa esitystä, että heitä,\njos lukuaan jatkavat, ei voi estää ikävystymästä mikään muu kuin halu\noppia täydellisesti tuntemaan eräs ihminen sekä vilpitön oikeuden- ja\ntotuudenrakkaus.\n\n_Matkallaan Pariisiin R. pysähtyi joksikin aikaa Lyoniin tavatakseen\nsikäläisiä tuttaviaan ja hankkiakseen itselleen suosituskirjeitä\nPariisissa oleville henkilöille, joihin tutustuminen saattoi\nolla hänelle hyödyksi. Syksyllä 1741 hän sitten saapui Pariisiin\ntaskussaan jonkin verran rahaa, esitys nuotinmerkintäkeksinnöstään\nja kirjoittamansa 'Narcisse' niminen huvinäytelmä. Täynnä hyviä\ntoiveita hän kiiruhti käyttämään hyväkseen suosituskirjeitään.\n\"Pariisiin saapunut miellyttävännäköinen nuori mies, joka tuntuu olevan\nlahjakas, voi aina olla varma hyvästä vastaanotosta\", hän kirjoittaa\nja lisää paljon sanovasti: \"Minä olin siitä varma.\" Hänen ujoutensa\nja kömpelyytensä varsinkin naisten parissa ei kuitenkaan juuri ollut\nhänelle mikään suositus. Kun esim. eräässä talossa, jossa hän joskus\noli päivällisvieraana, talon hieno rouva ojensi hänelle lautasellisen\njotakin ruokalajia, pisti hän siitä vaatimattomasti vain pikku palasen\nhaarukkaansa. Rouva antoi silloin lautasen lakeijalle ja kääntyi\npoispäin, jotta R. ei näkisi hänen nauravan. -- Ja naiset, naiset!\nR. huomasi pian, että he olivat peräti tärkeitä tekijöitä Pariisin\nrikkaissa ja hienoissa ylhäisöpiireissä_.\n\n_Tärkeimmät niistä henkilöistä, joihin hän aluksi tutustui, olivat\nfilosofi Diderot, jesuiitta pater Castel ja tiedeakatemian jäsen\nde Réaumur. Tämän välityksellä R. pääsi esittämään keksintönsä\ntiedeakatemialle_.\n\nMääräpäivänä herra de Réaumur saattoi minut istuntosaliin ja\nesitteli minut, ja samana päivänä, 22. elokuuta 1742, sain kunnian\nlukea Akatemialle sitä tarkoitusta varten laatimani lausunnon. --\nSuoriuduin kutakuinkin lukemisesta ja vastauksistani sitä seuranneessa\nkeskustelussa. Lausuntoni teki onnistuneen vaikutuksen, ja sain\nsen johdosta kuulla kohteliaisuuksia, jotka minua yhtä suuresti\nhämmästyttivät kuin mairittelivat, minä kun tuskin olin voinut\nkuvitella, että minkään akatemian edessä kukaan, joka ei ollut sen\njäsen, voisi päästä tervejärkisen ihmisen kirjoihin. Asiaani tutkimaan\nasetetun valiokunnan muodostivat herrat de Mairan, Hellot ja de\nFouchy, kaikki kolme varmastikin ansiokkaita miehiä, joista kuitenkaan\nyksikään ei tuntenut musiikkia ainakaan niin hyvin, että olisi kyennyt\narvostelemaan ehdotustani.\n\nNeuvotteluissani näiden herrojen kanssa tulin yhtä varmasti kuin\nhämmästyen vakuuttuneeksi siitä, että jos tiedemiehillä joskus on\nvähemmän ennakkoluuloja kuin muilla ihmisillä, he sen sijaan pitävät\nvielä lujemmin kiinni niistä, jotka heillä on. Niin heikkoja, niin\nvääriä kuin useimmat heidän vastaväitteistään olivatkin, ja vaikka\nvastasin niihin, arasti kylläkin ja huonosti valituin sanoin, mutta\nvastaansanomattomin järkiperustein, en kertaakaan voinut saada heitä\nymmärtämään itseäni enkä tyydytetyksi. Ällistyin aina sitä helppoutta,\njolla he muutaman helisevän fraasin avulla kumosivat väitteeni\nymmärtämättä minua.\n\n_Akatemian vähää myöhemmin R:n keksinnöstä antama lausunto sisälsi\npaljon kohteliaisuuksia, mutta oli hylkäävä. Tyytymättömänä tähän\ntulokseen R. koetti puolustaa järjestelmäänsä kirjoittamallaan\n'Tutkielmalla uudenaikaisesta musiikista', mutta se ei parantanut hänen\nasiaansa. Vastoinkäyminen ei kuitenkaan saanut mitenkään masennetuksi\nhänen mieltään. Päinvastoin hän täysin levollisena ja hyvään onneensa\nluottaen antautui toimettomana kuluttamaan vielä jäljellä olevia\nmuutamia kolikoitaan istuskellen illoin kahviloissa tai oopperassa ja\nkäyskennellen aamupäivisin Luxembourg-puistossa taskussaan Vergiliuksen\npaimenrunot, joita hän siellä opetteli ulkoa_.\n\nRauhallisuus, nautinto, rohkeus, jolla antauduin viettämään tätä\nvelttoa ja yksinäistä elämää, jota minulla ei ollut varaa jatkaa\nkolmeakaan kuukautta, on yksi elämäni omituisuuksia ja luonnonlaatuni\neriskummaisuuksia. Juuri se, että mitä kipeimmin tarvitsin\nihmisten huomiota, riisti minulta rohkeuden näyttäytyä ihmisille,\nja välttämättömyys lähteä vierailuille teki ne minulle siksi\nsietämättömiksi, että lakkasin käymästä Akatemian jäsentenkin ja muiden\noppineiden luona, joiden seuraan jo olin päässyt pujahtamaan. Marivaux,\nabbé de Mably ja Fontenelle olivat melkein ainoat joita vielä joskus\nkävin tapaamassa. Näytinpä Marivaux'lle 'Narcisse' huvinäytelmänikin.\nSe miellytti häntä, ja hän oli niin ystävällinen, että otti sitä\nkorjaillakseen. Diderot oli heitä nuorempi ja suunnilleen minun\nikäiseni. Hän rakasti musiikkia; hän tunsi sen teoriaa; keskustelimme\nsiitä, hän puhui minulle myöskin kirjallisista suunnitelmistaan.\nSiten syntyi välillemme piankin läheisempiä suhteita, joita jatkui\nviisitoista vuotta ja jotka luultavasti jatkuisivat vieläkin, jos en\nolisi pahaksi onneksi joutunut samaan ammattiin kuin hän, mikä kylläkin\noli hänen oma syynsä.\n\n_\"Pariisissa voi saada jotakin aikaan vain naisten avulla\", sanoi R:lle\nkerran pater Castel, ja tämän suositusten nojalla R. vihdoin sai pääsyn\nmuutamiin ylhäisiin ja rikkaisiin pariisilaisperheisiin ja tutustui\nniiden hienoihin emäntiin, joista varsinkin on mainittava markiisitar\nde Broglie ja rouva Dupin. Oopperassa kuulemastaan musiikista R.\ninnostui itsekin sepittämään tekstin ja säveltämään musiikkia\noopperaan, jolle hän antoi nimeksi 'Les Muses galantes' (keimailevat\nrunottaret). Työ jäi kuitenkin kesken. Eräs rouva de Broglien tuttava,\nkreivi de Montaigu, oli näet nimitetty Ranskan lähettilääksi Venetsiaan\nja tarvitsi lähetystönsihteeriä. Rouva de Broglie ehdotti R:ta. Tämä,\njolle ansiotyö tuli hyvään tarpeeseen, suostui toimeen ja lähti\nmatkalle Venetsiaan_.\n\nLyonissa olisin kernaasti valinnut Mont Cenis'n yli vievän tien\nsaadakseni ohi kulkiessani tavata mammaraukkani, mutta matkustin\nRhônea alas ja astuin laivaan Toulonissa sekä sodan vuoksi ja\nsäästäväisyyssyistä että saadakseni passin herra de Mirepoix'lta,\njoka silloin oli päällikkönä Provencessa ja jonka puoleen minua oli\nneuvottu kääntymään. Herra de Montaigu, joka ei voinut tulla toimeen\nilman minua, kirjoitti minulle kirjeen toisensa jälkeen jouduttaakseen\nmatkaani. Mutta eräs este tuli väliin ja hidastutti sitä.\n\nSiihen aikaan Messinassa raivosi ruttotauti. Englannin laivasto\noli ollut siellä ankkurissa ja tarkasti aluksen, jolla matkustin.\nSen johdosta meidän oli pakko saavuttuamme pitkän ja vaivalloisen\nmerimatkan jälkeen Genovaan alistua jäämään yhdeksikolmatta päiväksi\nruttosulkuun. Matkustajain annettiin vapaasti valita, jäisivätkö\nsiksi ajaksi laivaan vai siirtyisivätkö sairaalaan, jossa, kuten\nmeille ilmoitettiin, ei ollut muuta kuin paljaat seinät, sitä kun ei\nvielä ollut ehditty kalustaa. Kaikki valitsivat laivan. Sietämättömän\nkuumuuden, ahtauden, kävelemisen mahdottomuuden ja syöpäläisten\nvuoksi pidin sairaalaa parempana, kävi miten kävi. Minut vietiin\nsuureen kaksikerroksiseen täysin tyhjään rakennukseen, jossa en nähnyt\nikkunanruutuja, en pöytää, en vuodetta, en tuolia, en jakkaraakaan\nistuimekseni enkä olkikupoakaan yösijakseni. Minulle tuotiin\npäällystakkini, reppuni, molemmat matka-arkkuni; raskaat ulko-ovet\nsuljettiin paksuilla lukoilla, ja minä jäin sinne, ja sain vapaasti\nkävellä mielin määrin huoneesta huoneeseen ja kerroksesta kerrokseen,\njoissa kaikissa vallitsi sama yksinäisyys ja tyhjyys.\n\nTästä kaikesta huolimatta en katunut, että olin valinnut sairaalan\nmieluummin kuin laivan, ja kuin uusi Robinson ikään ryhdyin\njärjestäytymään viimeistä päivääni varten, niin kuin olisin\njärjestäytynyt koko iäkseni. Ensi huvikseni sain ruveta pyydystämään\ntäitä, jotka olin saanut laivasta. Kun ahkeraan vaihtamalla liina- ym.\nvaatteita vihdoin olin saanut itseni puhdistetuksi, aloin kalustaa\nvalitsemaani huonetta. Laitoin itselleni hyvän patjan liiveistäni ja\npaidoistani, lakanat useista yhteen kurotuista pyyheliinoista, peitteen\naamuviitastani, pieluksen käärölle kierretystä päällystakistani.\nIstuimeksi asetin toisen matka-arkkuni lappeelleen ja pöydäksi toisen\nsyrjälleen. Otin esiin paperia ja kirjoitusvälineet, järjestin\nkirjahyllyn tapaiseksi tusinan kirjoja, jotka minulla oli mukanani.\nLyhyesti: sisustin asuntoni niin mukavaksi, että minun, jos en ota\nlukuun ikkunan verhojen ja -ruutujen puutetta, oli melkein yhtä hyvä\nolla tässä täysin tyhjässä sairaalassa kuin pallopelihuoneessani\nVerdelet-kadun varrella.[29] Ateriani tuotiin minulle hyvin komeasti:\nkaksi krenatööriä, pistin kiväärinpiipun päässä, oli niillä\nturvasaattona; portaat olivat ruokasalinani, tasannetta käytin pöytänä,\nalempaa porrasta istuimena, ja kun pöytäni oli katettu, miehet\npoistuivat soitettuaan pientä kelloa merkiksi, että saatoin istuutua\naterialle. Ateriain väliaikoina, milloin en lukenut enkä kirjoittanut\nenkä laitellut huonekalustoani, menin kävelemään protestanttien\nhautausmaalle, joka oli pihanani, tai nousin erääseen torniin, joka\noli satamaan päin ja josta saatoin nähdä laivojen tulevan ja lähtevän.\nSiten vietin neljätoista päivää ja olisin viettänyt kaikki yksikolmatta\nhetkeksikään ikävystymättä, jollei Ranskan lähettiläs herra de\nJoinville, jolle lähetin etikalla ja savustamalla desinfioidun puoliksi\npalaneen kirjeen, olisi saanut aikaani tingityksi kahdeksaa päivää\nlyhemmäksi; siirryin viettämään ne hänen talossaan, enkä tahdo kieltää,\nettä minulla hänen asunnossaan oli parempi tyyssija kuin sairaalassa.\nHän osoitti minulle suurta ystävällisyyttä. Hänen sihteerinsä Dupont\noli kelpo poika, joka vei minut sekä Genovassa että maaseudulla\nuseihin perheisiin, joissa pidettiin aika hauskaa; meistä tuli hyvät\ntuttavat, ja olimme hyvin kauan kirjeenvaihdossa keskenämme. Matkani\nedelleen Lombardian halki sujui miellyttävästi. Näin Milanon, Veronan,\nBrescian, Padovan ja saavuin vihdoin Venetsiaan herra lähettilään\nmalttamattomasti odottamana.\n\nLähetystössä näin olevan joukoittain kirjeitä sekä hovista että muilta\nlähettiläiltä; niitä, jotka oli kirjoitettu salamerkeillä, hän ei\nollut osannut lukea, vaikka hänellä oli kaikki sitä varten tarvittavat\nsalamerkkien avaimet. Kun en ikinä ollut työskennellyt missään\nvirastossa enkä eläessäni nähnyt minkään ministerin salakirjoitusta,\npelkäsin aluksi joutuvani pulaan; mutta pian huomasin, että tehtävä\noli mitä yksinkertaisin, ja vajaassa viikossa olin ottanut selvän\nkoko kirjepinkasta, joka muuten totisesti ei maksanut sitä vaivaa;\nsillä paitsi että Venetsian-lähetystössä aina on jotenkin vähän työtä,\nhänenlaisensa miehen ajettavaksi ei suinkaan olisi haluttu uskoa\npienintäkään valtiollista asiaa. Hän oli minun tulooni saakka ollut\npahassa pulassa, kun ei osannut sanella eikä kirjoittaa luettavaa\nkäsialaa. Hänellä oli minusta suuri hyöty; hän oivalsi sen ja kohteli\nminua hyvin. Siihen hänellä oli toinenkin syy. Hänen edeltäjänsä herra\nde Froulayn jälkeen, joka oli tullut mielisairaaksi, Ranskan konsuli\nherra Le Blond oli hoitanut lähetystön asioita, ja herra de Montaigun\nsaavuttua hän hoiti niitä edelleen, kunnes olisi perehdyttänyt tämän\nniihin. Kateellisena siitä, että toinen hoiti hänen virkaansa,\nherra de Montaigu, vaikka itse oli siihen kykenemätön, alkoi kantaa\nkaunaa konsulille; ja heti minun saavuttuani hän lopetti häneltä\nlähetystönsihteerin tehtävät ja antoi ne minulle. Niistä ei voinut\nerottaa arvonimeä, ja hän käskikin minun ottaa sen. Koko sinä aikana,\njonka olin hänen luonaan, hän ei koskaan lähettänyt ketään muuta kuin\nminut siinä asemassa senaattiin eikä edustajakseen neuvotteluihin,\nja oikeastaan olikin varsin luonnollista, että hän mieluummin piti\nlähetystönsihteerinä itse valitsemaansa miestä kuin konsulia tai hovin\nnimittämää toimistovirkailijaa.\n\nSe teki asemani varsin miellyttäväksi ja esti hänen aatelismiehensä,\njotka samoin kuin hänen paasinsa ja suurin osa hänen palvelusväestään\nolivat italialaisia, riistämästä minulta etusijaa talon henkilökunnan\nkeskuudessa. Käytin hyvin menestyksellisesti siihen liittyvää\narvovaltaa pitääkseni voimassa hänen _droit de liste_ nimistä\noikeuttaan, se on: hänen asuntonsa turvapaikkaoikeutta niitä\nloukkaamisyrityksiä vastaan, joita monesti tehtiin ja joita hänen\nvenetsialaiset upseerinsa eivät huolineet vastustaa. Mutta toiselta\npuolen en koskaan sallinut rosvojen saada sieltä pakopaikkaansa, vaikka\nsiitä olisi voinut olla minulle etuja, joista osa kyllä olisi kelvannut\nHänen Ylhäisyydellensä.\n\nHän julkeni vaatia itselleen osaa niistäkin sihteerintoimistolle\ntulevista maksuista, joita sanottiin kansliamaksuiksi. Oli sota-aika;\nluonnollisesti silloin oli paljon passeja toimitettavana. Jokaisesta\npassista suoritettiin yksi sekiini[30] sihteerille, joka sen laati ja\nvahvisti nimikirjoituksellaan. Kaikki edeltäjäni olivat ottaneet tämän\nsekiinin maksukseen yhtä hyvin ranskalaisilta kuin ulkomaalaisilta.\nSe tapa ei tuntunut minusta oikeudenmukaiselta, ja vaikken ollut\nranskalainen, lakkasin sitä noudattamasta ranskalaisten suhteen; mutta\nkaikilta muilta vaadin maksuni niin ankarasti, että kun markiisi\nScotti, Espanjan kuningattaren suosikin veli, oli lähettänyt pyytämään\nminulta passia lähettämättä minulle sekiiniä, käskin vaatimaan sitä\nhäneltä; sitä julkeutta kostonhimoinen italialainen ei unohtanut. Heti\nkun toimeenpanemani passimaksujen uusi järjestely tuli tunnetuksi,\nei passeja pyytämään enää tullut muita kuin joukoittain muka\nranskalaisia, jotka inhottavasti ranskaa mongertaen sanoivat olevansa\nkuka Provencesta, kuka Picardiesta, kuka Bourgognesta. Kun minulla\non kutakuinkin tarkka korva, en hevin antanut petkuttaa itseäni, ja\nepäilen, tokko yksikään italialainen on saanut puhalletuksi minulta\nsekiiniäni ja yksikään ranskalainen sitä maksanut. Tein sen tyhmyyden,\nettä kerroin herra Montaigulle, joka ei tiennyt mistään mitään,\nmitä olin tehnyt. Kuullessaan puhuttavan sekiineistä hän heristi\nkorviaan, ja ilmoittamatta minulle mielipidettään ranskalaisten\nmaksettavien sekiinien lakkauttamisesta hän vaati, että tekisin hänelle\ntilin muista, ja lupasi minulle toisia arvoltaan vastaavia etuja.\nPikemmin närkästyneenä moisesta halpamaisuudesta kuin omaa etuani\nhavitellen kieltäydyin kopeasti suostumasta hänen ehdotukseensa. Hän\ntiukkasi; minä tulistuin. \"Ei, hyvä herra\", sanoin hänelle hyvin\nkiivaasti, \"pitäköön Teidän Ylhäisyytenne sen, mikä hänelle kuuluu,\nja jättäköön minulle sen, mikä minulle on tuleva; en ikinä luovuta\nhänelle siitä soutakaan.\" Huomattuaan, että se keino ei tepsinyt,\nhän ryhtyi käyttämään toista eikä hävennyt sanoa minulle, että koska\nsain hänen kansliansa tulot, oli oikeus ja kohtuus, että myöskin\nmaksoin sen menot. En huolinut ruveta riitelemään siitä, ja sen erän\nperästä maksoin omalla rahallani musteen, paperin, sinettivahan,\nkynttilän, nonparellinauhan, jopa sinetin korjauksenkin, eikä hän\nkoskaan suorittanut minulle takaisin penniäkään noista maksuista.\nTästä huolimatta annoin pienen osan passien tuottamista tuloista abbé\nde Binis'lle,[31] joka oli kelpo poika eikä koskaan olisi vaatinut\nitselleen mitään sellaista. Jos hän oli hyväntahtoinen minua kohtaan,\nolin minä yhtä hieno häntä kohtaan, ja me olimme aina hyvässä sovussa\nkeskenämme.\n\nTyöstäni saamani kokemuksen nojalla huomasin sen vähemmän pulmalliseksi\nkuin olin pelännyt minunlaiselleni miehelle, jolta puuttui kokemusta\nja jolla esimiehenään oli yhtä kokematon lähettiläs, joka päälle\npäätteeksi tietämättömyydellään ja itsepäisyydellään ikään kuin oikein\nhuvikseen teki haittaa kaikille hyville yrityksille, joihin terve järki\nja vähäinen tietopuolinen sivistykseni saattoivat minut ryhtymään häntä\nja kuningasta palvellakseni. Järkevin hänen teoistaan oli se, että hän\nliittyi yhteen Espanjan lähettilään, markiisi de Marin kanssa, joka oli\ntaitava ja ovela mies ja olisi voinut pitää häntä narrinaan, jos olisi\ntahtonut, mutta katsoen molempien valtakuntien etujen yhteisyyteen\nantoi hänelle tavallisesti varsin hyviä neuvoja, jotka toinen kuitenkin\nturmeli sotkemalla niiden toimeenpanoon aina jotakin omaa viisauttaan.\nAinoana yhteisenä tehtävänä heillä oli venetsialaisten velvoittaminen\npysymään puolueettomina. Nämä kyllä vakuuttelivat tarkoin noudattavansa\npuolueettomuutta, mutta toimittivat samalla julkisesti Itävallan\njoukoille ampumavaroja, jopa sotamiehiäkin väittäen näiden muka\nolevan karkureita. Herra de Montaigu, joka luullakseni halusi päästä\ntasavallan suosioon, muisti vuorostaan panna minut varoituksistani\nhuolimatta kaikissa kirjeissänsä vakuuttamaan, että se ei koskaan\nrikkoisi puolueettomuutta. Itsepäisyydessään ja typeryydessään tuo\nmiesparka kirjoitutti ja teetti minulla tuon tuostakin mielettömyyksiä,\njoissa minun tietenkin oli pakko olla toimitusmiehenä, koska hän niin\ntahtoi, mutta jotka joskus tekivät ammattini minulle sietämättömäksi,\njopa melkein mahdottomaksi harjoittaa. Niinpä hän esimerkiksi vaati,\nettä suurin osa hänen kirjeistään sekä kuninkaalle että ministerille\npiti ehdottomasti kirjoittaa salamerkeillä, vaikka kummatkaan\neivät sisältäneet kerrassaan mitään, mikä olisi vaatinut moista\nvarovaisuutta. Huomautin hänelle, että perjantaista, jolloin kirjeet\nhovista saapuivat, lauantaihin, jolloin meidän kirjeemme lähtivät, ei\nriittänyt aikaa käyttää niin paljon salakirjoitusta, kun minun sitä\npaitsi oli toimitettava paljon muita kirjeitä samaan postiin. Hän\nkeksi siihen mainion keinon, nimittäin sen, että piti jo torstaina\nlaatia vastaukset kirjeisiin, joiden odotettiin saapuvan seuraavana\npäivänä. Huolimatta kaikesta, mitä koetin hänelle sanoa tuon tuuman\ntoimeenpanemisen mahdottomuudesta, sen järjettömyydestä, se tuntui\nhänestä niin oivallisesti keksityltä, ettei auttanut muu kuin taipua\nsiihen; ja koko sen ajan kuluessa, jonka olin hänen työssään,\nmerkitsin aina muistiin ne muutamat sanat, jotka hän häthätää sanoi\nminulle viikon aikana, ynnä muutamia kuluneita uutisia, jotka kävin\nhaalimassa kokoon sieltä täältä, ja näillä ainutlaatuisilla aineksilla\nvarustettuna vein sitten aivan säännöllisesti joka torstaiaamu hänelle\nlauantaina lähetettävien kirjeiden konseptit, joihin sitten kiireesti\ntein vain muutamia lisäyksiä tai korjauksia perjantaina saapuvien\nkirjeiden johdosta, joihin meidän kirjeemme olivat vastauksina.\nHänellä oli toinenkin hyvin lystikäs piintynyt tapa, joka teki hänen\nkirjeenvaihtonsa melkein uskomattoman naurettavaksi, nimittäin\npalauttaa jokainen uutinen sinne, mistä se oli tullut, sen sijaan\nettä olisi lähettänyt sen kiertämään edelleen. Niinpä hän ilmoitti\nherra Amelot'lle hoviuutiset, herra Maurepas'lle Pariisin, herra\nd'Havrincourtille Ruotsin, herra de La Chetardielle Pietarin uutiset,\nja joskus kullekin ne, jotka oli saanut juuri samalta henkilöltä,\njolloin minä vain laadin ne vähän toisenlaiseen sanamuotoon. Kun\nhän kaikista kirjeistä, jotka vein hänen allekirjoitettavikseen,\nluki läpi vain hoviin menevät ja allekirjoitti muille lähettiläille\naiotut lukematta niitä, saatoin vähän vapaammin sepitellä nämä\nviimeksi mainitut oman pääni mukaan ja panin uutiset niissä ainakin\nkulkemaan ristiin. Mutta minun oli mahdotonta pukea järkevään\nmuotoon tärkeimpiä kirjeitä; kiitin onneani, kun hänen päähänsä ei\npälkähtänyt äkkiarvaamatta lisätä niihin höysteeksi muutamia omia\nkeksimiään rivejä, jotka pakottaisivat minut menemään takaisin ja\nkirjoittamaan uudestaan koko kirjeen ja koristamaan sen tällä uudella\nnerontuotteella, jolle täytyi osoittaa se kunnia, että se kirjoitettiin\nsalamerkeillä, sillä muuten hän ei olisi allekirjoittanut kirjettä.\nMonen monta kertaa teki mieleni hänen oman kunniansa hyväksi kirjoittaa\nsalamerkeillä jotakin muuta kuin mitä hän oli sanonut, mutta kun\noivalsin, ettei minulla voinut olla mitään oikeutta sellaiseen\nepäluotettavuuteen, annoin hänen ladella houreitaan omalla vastuullaan\nja tyydyin puhumaan hänelle avomielisesti ja täyttämään omasta\npuolestani velvollisuuteni hänen palveluksessaan.\n\nSen teinkin aina vilpittömästi, virkaintoisesti ja rohkeasti ja olisin\nansainnut häneltä toisenlaisen palkan kuin minkä häneltä lopuksi sain.\nOli jo aika, että minusta tuli se, miksi taivas, joka oli antanut\nminulle edulliset luontaiset lahjat, miksi kasvatus, jonka olin saanut\nnaisten parhaalta, ja se, jonka itse olin itselleni antanut, oli minut\naikonut; ja se minusta tuli. Minut oli jätetty omiin hoteisiini, vailla\nystäviä, vailla neuvonantajaa, vailla kokemusta, vieraaseen maahan,\npalvelemaan vierasta kansaa, ympärilläni joukko veijareita, jotka\nomaksi edukseen ja raivatakseen tieltään sen loukkauskiven, jona hyvä\nesimerkki heille oli, yllyttivät minua menettelemään samoin kuin he;\nmutta kaukana siitä, että olisin sen tehnyt, palvelin kunnollisesti\nRanskaa, jolle en ollut missään kiitollisuudenvelassa, ja vielä\nparemmin, niin kuin oikeus ja kohtuus oli, lähettilästä kaikessa,\nmikä minulle kuului. Nuhteettomana melko huomattavassa virka-asemassa\nansaitsin ja saavutinkin tasavallan ja kaikkien lähettilästen\nkunnioituksen, joiden kanssa olimme kirjeenvaihdossa, sekä kaikkien\nVenetsiassa asuvien ranskalaisten rakkauden; poikkeuksena ei ollut\nkonsulikaan, jonka mielipahoin syrjäytin tehtävistä, joiden tiesin\nhänelle kuuluvan ja joista minulle oli enemmän vaivaa kuin iloa.\n\n_Lähettiläs de Montaigu oli huolimaton virassaan eikä välittänyt\nVenetsiassa olevista ranskalaisista eikä heidän asioistaan. R. kertoo\neräitä tapauksia, joissa hän sai omin päin valvoa lähetystön puoleen\nkääntyneiden henkilöiden etuja ja auttaa heitä vaikeuksissa, joihin he\nolivat joutuneet viranomaisten ym. kanssa. Kaikki olivatkin yhtä mieltä\nhänen toimekkuudestaan ja ansiokkuudestaan. Lähettiläs lausui julki\ntyytyväisyytensä hänen työhönsä ja muut lähettiläät ja ministerit,\njoiden kanssa Venetsiassa oleva lähetystö oli kirjeenvaihdossa,\nantoivat kreivi de Montaigulle hänen sihteerinsä ansioista kiitteleviä\narvosteluja, joiden olisi pitänyt olla kreiville mairittelevia, mutta\njotka hänen kehnossa päässään tekivät aivan päinvastaisen vaikutuksen_.\n\n_Sellaisen arvostelun hän sai vastaanottaa varsinkin eräässä tärkeässä\ntilaisuudessa, ja sitä hän ei koskaan antanut R:lle anteeksi. Siitä\nasiasta R. tekee lähemmin selkoa_.\n\nHän oli niin kykenemätön rajoittamaan vapauttaan, ettei\nlauantaisinkaan, jolloin melkein kaikki postit lähtivät, malttanut olla\nlähtemättä ulos ennen työn päättymistä, ja hän lakkaamatta hoputti\nminua toimittamaan valmiiksi kuninkaalle ja ministereille menevät\nkirjeet, allekirjoitti ne kiireesti ja juoksi sitten ties minne jättäen\nsuurimman osan muista kirjeistä allekirjoittamatta, joten minun oli\npakko, milloin ne sisälsivät vain uutisia, laatia ne virallisen\ntiedotuksen muotoon, mutta milloin olivat kysymyksessä kuninkaan\npalvelusta koskevat asiat, täytyi tietenkin jonkun allekirjoittaa\nne, ja silloin minä allekirjoitin. Niin menettelin sitten myöskin\nerään tärkeän tiedonannon suhteen, jonka olimme saaneet kuninkaan\nasiainhoitajalta Wienistä, herra Vincentiltä. Se oli siihen aikaan,\nkun ruhtinas de Lobkowitz marssi Napolia vastaan ja kreivi de Gages\nsuoritti tuon muistettavan peräytymisretken, joka oli koko vuosisadan\noivallisin sotaliike ja josta Euroopassa on puhuttu liian vähän.\nTiedonannossa ilmoitettiin, että muuan mies, jonka tuntomerkit herra\nVincent lähetti meille ja jonka oli määrä salaa mennä Abruzzeihin\nnostattaakseen siellä kansan kapinaan itävaltalaisten lähestyessä, oli\nlähdössä Wienistä ja aikoi kulkea Venetsian kautta. Kun herra kreivi\nde Montaigu, joka oli välinpitämätön kaikesta, ei ollut saapuvilla,\nlähetin tämän tiedonannon herra markiisi de l'Hôpitalille niin sopivaan\naikaan, että Bourbonien hallitsijasuku kenties saa kiittää tätä niin\npilkattua Jean-Jacques -parkaa siitä, että Napolin kuningaskunta säilyi\nsillä.\n\nKiittäessään virkaveljeään, niin kuin oikeus ja kohtuus oli, markiisi\nde l'Hôpital mainitsi hänelle hänen sihteerinsä ja sen palveluksen,\njonka tämä oli tehnyt yhteiselle asialle. Kreivi de Montaigu,\njolla oli laiminlyöntinsä tässä asiassa omallatunnollaan, luuli\nhuomaavansa tuossa kohteliaisuudessa itseänsä koskevan moitteen\nja puhui pahastuneena minulle siitä. Olin joutunut menettelemään\nKonstantinopolissa olevan lähettiläämme kreivi de Castellanen suhteen\nsamoin kuin markiisi de l'Hôpitalin suhteen, vaikka vähemmän tärkeässä\nasiassa. Kun Konstantinopoliin ei mennyt muuta postia kuin kuriirit,\njotka senaatti silloin tällöin lähetti ministerilleen, annettiin\nRanskan lähettiläälle tieto näiden kuriirien lähdöstä, jotta hän voisi\nsitä tietä kirjoittaa virkaveljelleen, jos katsoi sen sopivaksi. Tuo\ntieto tuli tavallisesti päivää tai paria ennen lähtöä, mutta herra\nde Montaigusta välitettiin niin vähän, että katsottiin riittäväksi\nlähettää hänelle muodon vuoksi tieto tuntia tai paria ennen kuriirien\nlähtöä, joten usean kerran jouduin kirjoittamaan kirjeen hänen poissa\nollessaan. Vastatessaan niihin herra de Castellane mainitsi minut\nkohteliain sanoin; samoin teki myöskin herra de Joinville Genovassa.\nNämä kiitokset antoivat lähettiläälle yhtä monta aihetta uusiin\nmuistutuksiin minulle.\n\nMyönnän, etten karttanut tilaisuuksia tehdäkseni itseni huomatuksi,\nmutten myöskään tavoitellut niitä sopimattomasti; ja kun kerran tein\nhyviä palveluksia, näytti minusta olevan sangen kohtuullista toivoa\nhyvistä palveluksista tulevaa luonnollista palkkaa, joka on arvonanto\nniiden taholta, jotka kykenevät niitä arvostelemaan ja palkitsemaan\nne. En sano mitään siitä, oliko tarkkuuteni tehtävieni täyttämisessä\noikeutettu aihe lähettilään valituksiin, mutta sanon kyllä, että se on\nainoa aihe, jonka hän esitti siihen päivään asti, jona erosimme.\n\nHänen talonsa, jota hän ei koskaan ollut saanut järjestetyksi\nkunnolliselle kannalle, tuli vähitellen täyteen roskaväkeä;\nranskalaisia siellä kohdeltiin huonosti, italialaiset siellä anastivat\nvalta-aseman, ja heidänkin joukostaan kaikki kunnon palvelijat, jotka\njo kauan olivat olleet kiinnitettyinä lähetystöön, ajettiin epähienosti\npois, muiden muassa hänen ensimmäinen aatelismiehensä, joka oli\nollut samassa asemassa jo kreivi de Froulayn aikoina ja jonka nimi\nluullakseni oli kreivi Peati tai jotakin hyvin sen tapaista. Toinen\naatelismies, herra de Montaigun valitsema, oli eräs mantualainen rosvo\nnimeltä Domenico Vitali, jolle lähettiläs uskoi taloutensa hoidon\nja joka paljolla imartelulla ja halpamaisella saituudella saavutti\nhänen luottamuksensa ja pääsi hänen suosikikseen, suureksi vahingoksi\nharvoille rehellisille ihmisille, joita siellä vielä oli, sihteerille,\njoka oli heidän etunenässään. Rehellisen miehen vilpitön katse\nhuolestuttaa aina veijareita. Muuta tämä veijari ei olisi tarvinnut\nruvetakseen vihaamaan minua; mutta hänen vihaansa oli toinenkin syy,\njoka teki sen vielä paljon julmemmaksi. Tämä syy on mainittava, jotta\nminut voidaan tuomita, jos olin väärässä.\n\nVakaantuneen tavan mukaan lähettiläällä oli käytettävänään aitio\nkaikissa viidessä teatterissa. Päivällispöydässä hän joka päivä\nmainitsi sen teatterin, johon aikoi sinä päivänä mennä; hänen jälkeensä\nminä valitsin jonkin teatterin, ja aatelismiehet saivat käytettävikseen\nmuut aitiot. Lähtiessäni otin mukaani valitsemani aition avaimen.\nEräänä päivänä, kun Vitali ei ollut saapuvilla, käskin lakeijan,\njoka palveli minua päivällispöydässä, tuoda minulle avaimen erääseen\ntaloon, jonka mainitsin hänelle. Mutta Vitali ei lähettänyt minulle\navainta, vaan ilmoitti määränneensä sen toisin käytettäväksi. Tämä\nloukkaus oli minulle sitä tuntuvampi, kun lakeija oli toimittanut\nminulle asiansa koko talonväen kuullen. Illalla Vitali aikoi sanoa\nminulle joitakin anteeksipyytäviä sanoja, mutta minä en ottanut niitä\nkuunnellakseni. \"Huomenna, hyvä herra\", sanoin hänelle, \"te tulette\nsillä ja sillä kellonlyömällä esittämään minulle anteeksipyyntönne\nsiinä talossa, jossa loukkauksenne minut kohtasi, ja niiden henkilöiden\nläsnä ollessa, jotka olivat sen kuulijoina, taikka vakuutan teille,\nettä muuten, kävi miten kävi, toinen meistä ylihuomenna lähtee tästä\ntalosta.\" Moinen jyrkkä puheensävy tepsi häneen. Hän tuli määrätunnilla\nmääräpaikkaan ja esitti minulle kaikkien kuullen anteeksipyyntönsä\norjamaisen nöyristelevästi, kuten hänen arvoiseltaan mieheltä sopi\nodottaakin; mutta hän ryhtyi kaikessa rauhassa toimenpiteisiinsä, ja\nsamalla kun hän nöyrästi pokkuroi minua, hän teki niin taitavasti\ntyötä italialaiseen tapaan, että sai minut pakotetuksi ottamaan eron\ntoimestani, kun ei voinut saada lähettilästä antamaan minulle sitä.\n\n_Vitali osasi yksissä neuvoin erään toisen roiston kanssa, jonka oli\nottanut lähettilään toiseksi aatelismieheksi, kaikin tavoin tehdä\nelämän lähetystössä R:lle sietämättömäksi. Hän toimi myöskin niin,\nettä R. ei saanut kaupungilla käyttää lähetystön gondoleja eikä pitää\nlähettilään livreepukua. Lähettiläs puolestaan kohteli R:ta myöskin\nusein loukkaavasti eikä maksanut hänelle hänen palkkaansa_.\n\nNuo molemmat roistot panivat lopulta herransa, joka ei ennestäänkään\nollut kovin terävä-älyinen, päästään kokonaan pilalle ja saattoivat\nhänet taloudellisesti rappiolle alituisilla keinotteluilla ja typerillä\nkaupoilla, joissa he uskottelivat hänen voivan petkuttaa toisia, mutta\njoissa hän itse antoikin petkuttaa itseään. He saivat hänet vuokraamaan\nerään Brentan varrella olevan palatsin ja maksamaan siitä vuokraa\nkaksin verroin sen arvon; liikamäärän he jakoivat omistajan kanssa.\nSen huoneistojen seinät oli silattu mosaiikilla ja huoneet koristettu\npilareilla ja puolipilareilla hyvin kauniista marmorilajeista maan\ntavalliseen tapaan. Herra de Montaigu peitätti ynseästi kaiken\nhonkapanelilla yksinomaan siitä syystä, että Pariisissa huoneistot\novat siten paneloidut. Samanlaisesta syystä hän, yksin kaikkien\nVenetsiassa olevien lähettiläiden joukossa, kielsi paašeiltaan miekan\nja lakeijoiltaan kävelykepin. Sellainen oli tuo mies, joka ehkä yhä\nsamasta syystä alkoi kantaa kaunaa minulle vain siksi, että palvelin\nhäntä uskollisesti.\n\nKestin kärsivällisesti hänen ylenkatseensa, hänen karkean\nkäyttäytymisensä, hänen huonon kohtelunsa, niin kauan kuin uskoin sen\njohtuvan vain pahasta tuulesta eikä vihasta; mutta heti kun huomasin\ntietoisena tarkoituksena olevan riistää minulta kunnia, jonka ansaitsin\nvirkani hyvästä hoidosta, päätin luopua toimestani. Ensimmäisen\nosoituksen hänen pahasta tahdostaan sain eräillä päivällisillä, jotka\nhänen piti pitää Modenan herttualle perheineen, joka oli Venetsiassa;\nhän näet ilmoitti minulle, että noilla päivällisillä en saisi sijaa\nhänen pöydässänsä. Vastasin hänelle loukkaantuneena, mutta suuttumatta,\nettä koska minulle oli kunnia syödä joka päivä päivällistä hänen\npöydässään, niin oli Hänen Ylhäisyytensä arvon mukaista ja minun\nvelvollisuuteni, jos Modenan herttua vaatisi, että minun pitäisi pysyä\nsiitä poissa hänen tullessaan vieraaksi, olla siihen vaatimukseen\nsuostumatta. \"Mitä!\" hän sanoi kiivastuneena, \"vaatiiko minun\nsihteerini, joka ei edes ole aatelismies, itselleen oikeutta syödä\npäivällistä itsevaltiaan ruhtinaan seurassa, vaikka aatelismiehenikään\neivät siihen pääse?\" -- \"Kyllä, hyvä herra\", vastasin hänelle, \"se\nvirka-asema, jossa minulla on kunnia olla Teidän Ylhäisyytenne\ntahdosta, aateloi minut, niin kauan kuin siinä olen niin paljon,\nettä olen ylhäisemmällä arvoasteella kuin Teidän aatelismiehenne\ntai itseään sellaisiksi sanovat ja että minulla on pääsy sellaisiin\npaikkoihin, joihin he eivät voi päästä. Tiedätte varsin hyvin, että\njuhlamenojen säännöt ja ikimuistoinen tapa oikeuttavat minut sinä\npäivänä, jolloin julkisesti astutte virkaanne, kulkemaan täydessä\njuhlapuvussa mukana saattueessanne ja suovat minulle kunnian aterioida\nseurassanne San-Marco -palatsissa; enkä voi käsittää, miksi henkilö,\njoka saa ja jonka tulee olla mukana julkisella aterialla Venetsian\ndogen ja senaatin seurassa, ei saisi olla mukana yksityisellä aterialla\nModenan herttuan seurassa.\" Vaikka todisteluni oli vastaansanomaton,\nlähettiläs ei antanut myöten; mutta emme joutuneet enää toista kertaa\nväittelemään, sillä Modenan herttua ei tullutkaan päivällisille hänen\nluoksensa.\n\nSen erän perästä hän ei lakannut tekemästä minulle monenmoista harmia\nja vääryyttä, vaan koetti riistää minulta virkaani kuuluvat pienet\netuoikeudet ja siirtää ne rakkaalle Vitalilleen; ja olen varma\nsiitä, että jos hän olisi uskaltanut lähettää hänet senaattiin minun\nsijastani, hän olisi tehnyt sen. Hän kirjoitutti tavallisesti abbé de\nBinis'llä työhuoneessaan yksityiskirjeensä; hän kirjoitutti hänellä\nmyöskin herra de Maurepas'lle kapteeni Olivet'n[32] asiasta selonteon,\njossa hän ei lainkaan maininnut minua, vaikka olin yksin hoitanut sen,\nvaan riisti minulta senkin kunnian, että olin saanut aikaan siitä\npöytäkirjan, jonka jäljennöksen hän liitti kirjeeseensä, ja antoi\nsiitä kunnian Patizelille,[33] joka ei ollut sanonut ainoatakaan\nsanaa. Hän halusi nöyryyttää minut ja tehdä suosikilleen mieliksi,\nmutta ei tahtonut menettää minua. Hän tunsi, ettei hänen enää olisi\nyhtä helppo löytää seuraajaa minulle kuin herra Follaulle, joka jo\noli pitänyt huolen siitä, että ihmiset saivat tietää, millainen mies\nlähettiläs oli. Hän tarvitsi ehdottomasti sihteerin, joka osasi italian\nkieltä voidakseen ranskantaa senaatin antamat vastaukset; joka laati\nkaikki hänen kirjeensä, hoiti kaikki hänen asiansa hänen tarvitsematta\npuuttua mihinkään; jolla oli se ansio, että hoiti tehtävänsä hyvin,\nja samalla siksi paljon orjamaisuutta, että oli mielin kielin\nhänen aatelismieslurjustensa kanssa. Hän halusi siis pitää minut\npalveluksessaan ja nolata minut pysyttämällä minut kaukana maastani\nja hänen maastaan, vailla varoja, millä palata sinne; ja se olisi\nhäneltä ehkä onnistunutkin, jos hän olisi menetellyt maltillisesti.\nMutta Vitali, jolla oli toisenlaiset aikomukset ja joka tahtoi pakottaa\nminut tekemään ratkaisevan päätöksen, saavutti tarkoituksensa. Heti\nkun huomasin, että kaikki vaivannäköni oli turhaa, että lähettiläs\npiti palveluksiani rikoksina sen sijaan että olisi ollut minulle\nkiitollinen niistä, että minulla hänen palveluksessaan ei ollut enää\nmuuta toivottavana kuin ikävyyksiä itse työssä ja vääryyttä sen\nulkopuolella ja että katsoen yleiseen huonoon huutoon, johon hän oli\nsaattanut itsensä, hänen typerät virkatoimensa saattoivat vahingoittaa\nminua, kun taas hänen oikeat toimensa eivät voineet minua hyödyttää,\ntein päätökseni ja pyysin häneltä eroani antaen hänelle aikaa hankkia\nitselleen toisen sihteerin. Hän ei antanut minulle myönteistä\neikä kielteistä vastausta, vaan jatkoi yhä entistä menettelyään.\nHuomattuani, että asiat eivät mitenkään parantuneet ja ettei hän\nryhtynyt etsimään minulle seuraajaa, kirjoitin hänen veljelleen ja\nesittäen seikkaperäisesti syyt päätökseeni pyysin häntä taivuttamaan\nHänen Ylhäisyytensä antamaan minulle eron ja lisäsin, että kävipä\nniin tai näin, minun oli mahdoton jäädä toimeeni. Sain odottaa kauan\nvastausta. Aloin olla pahassa pulassa, mutta vihdoin lähettiläs sai\nkirjeen veljeltään. Se lienee ollut tuima, sillä vaikka hän usein\nsuuttui hyvin hurjasti, en ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin\nvimmastuneena. Hän syyti suustaan inhottavia haukkumasanoja yhtenä\nryöppynä, ja kun ei enää tiennyt mitä sanoa, hän syytti minua siitä,\nettä muka olin myynyt hänen salamerkkinsä. Hymähdin nauramaan ja kysyin\nhäneltä ivallisella äänellä, luuliko hän koko Venetsiassa olevan yhtään\nniin tyhmää ihmistä, että maksaisi niistä edes écun. Se vastaus saattoi\nhänet kuohuvaan raivoon. Hän näytti aikovan kutsua lakeijansa ja, kuten\nsanoi, heitättää minut ikkunasta ulos. Siihen saakka olin pysynyt\nhyvin tyynenä; mutta tuon uhkauksen kuultuani minäkin vuorostani\njouduin suunniltani suuttumuksesta ja kiukusta. Syöksähdin ovelle ja\npantuani sen sisältäpäin salpaan astuin arvokkain askelin takaisin\nhänen eteensä ja sanoin: \"Ei, herra kreivi, lakeijanne eivät tule\nsekaantumaan tähän asiaan; tyytykää siihen, että selvitämme sen kahden\nkesken.\" Menettelyni, ulkomuotoni saivat hänet heti rauhoittumaan;\nhämmästys ja pelästys kuvastuivat hänen olemuksestaan. Huomattuani\nhänen raivonpuuskansa tyyntyneen hyvästelin hänet muutamin sanoin;\nodottamatta hänen vastaustaan menin sitten ja avasin oven, astuin ulos\nja kävelin tyynesti odotushuoneeseen hänen lakeijainsa keskitse, jotka\nnousivat seisomaan niin kuin ainakin ja olisivat luullakseni pikemmin\nantaneet apunsa minulle häntä kuin hänelle minua vastaan. En noussut\nhuoneeseeni, vaan astuin heti portaita alas ja poistuin suoraa päätä\npalatsista enkä enää palannut sinne.\n\nMenin suoraan herra Le Blondin luo kertomaan hänelle, mitä oli\ntapahtunut. Se ei häntä kovinkaan kummastuttanut; hän tunsi miehen. Hän\npyysi minua jäämään päivällisille. Näistä päivällisistä tuli loistavat\npidot, vaikkei niitä ollut mitenkään ennakolta valmisteltu: kaikki\nVenetsiassa olevat arvossa pidetyt ranskalaiset olivat niillä mukana;\nlähettilään pöytään ei tullut ketään. Konsuli kertoi seuralle, miten\nminun oli käynyt. Kertomus otettiin vastaan yksimielisin huudoin,\njoka ei ollut mikään suosionhuuto Hänen Ylhäisyydellensä. Hän ei\nollut maksanut minulle saatavaani, ei antanut minulle penniäkään,\nja kun minulla ei ollut muita varoja kuin muutama kultakolikko\ntaskussani, olin pulassa paluumatkani suhteen. Kaikki avasivat minulle\nkukkaronsa. Otin parikymmentä sekiiniä herra Le Blondilta ja yhtä\npaljon herra de Saint-Cyriltä, jonka kanssa olin konsulin jälkeen\neniten ollut yhteydessä. Kaikkia muita kiitin heidän tarjouksistaan, ja\nosoittaakseni selvästi yleisölle, että kansakunta ei ollut osallisena\nlähettilään tekemissä vääryyksissä, menin asumaan poislähtööni\nsaakka konsulinviraston kanslistin luo. Raivostuneena huomatessaan\nminua juhlittavan onnettomuudessani ja nähdessään itsensä kaikkien\nhylkäämäksi, niin lähettiläs kuin olikin, kreivi de Montaigu menetti\nkokonaan malttinsa ja käyttäytyi kuin mielipuoli. Hän unohti kaiken\nsopivaisuuden niin kokonaan, että lähetti senaatille kirjelmän, jossa\nhän vaati minua vangittavaksi. Abbé de Binis'n neuvosta päätin silloin\njäädä kaupunkiin vielä pariksi viikoksi enkä lähtenytkään matkalle\nparia päivää eroni jälkeen, niin kuin olin aikonut. Käyttäytymiseni\noli huomattu ja hyväksytty; kaikki kunnioittivat minua. Senaatti ei\nedes suvainnut vastata lähettilään päättömään kirjelmään, vaan ilmoitti\nminulle konsulin välityksellä, että saatoin viipyä Venetsiassa niin\nkauan kuin mieleni teki välittämättä tuon houkan toimista. Kävin\nedelleenkin tervehtimässä tuttaviani: menin jäähyväisille Espanjan\nlähettilään luo, joka otti minut sangen hyvin vastaan, ja Napolin\nministerin, kreivi de Finochiettin luo, jota en tavannut kotoa,\nmutta jolle kirjoitin ja joka vastaukseksi lähetti minulle mitä\nystävällisimmän kirjeen. Vihdoin sitten lähdin matkalle jättämättä\nahtaista raha-asioista huolimatta muita velkoja kuin äsken mainitsemani\nlainat ja eräälle Morandi nimiselle kauppiaalle viitisenkymmentä\nécutä, jotka Carrio otti maksaaksensa ja joita en koskaan ole maksanut\nhänelle takaisin, vaikka olemme sen jälkeen usein tavanneet toisemme.\nMolemmat vasta mainitsemani lainat sitä vastoin suoritin takaisin hyvin\ntunnollisesti, heti kun se oli minulle mahdollista.\n\n_Venetsiassa ollessaan R. oppi entistä paremmin tuntemaan italialaista\nmusiikkia; hän kertoo innostunein sanoin, kuinka suuresti hän sitä\nihaili sekä oopperassa että muualla. Jo kuullessaan gondolimiesten\nlaulavan venelaulujaan hänestä tuntui, että hän vasta silloin oppi\ntietämään, miltä laulun pitää kuulua. -- Venetsian tarjoamissa monissa\nmuissa huvituksissa hän sanoo olleensa varsin vähän mukana. Kaupungin\nnaisten maailmassa hänellä kuitenkin oli pari seikkailua, mutta ne\neivät oikein onnistuneet eivätkä tuottaneet hänelle häiriintymätöntä\nnautintoa. Hän oli nyt kerta kaikkiaan luonnoltaan liian vähän\nkevytmielinen sellaisiin huvitteluihin. Kaunein ja kuuluin Venetsian\nilotytöistä antoikin hänelle seuraavan neuvon: \"Jätä sinä, Zanetto,\nnaikkoset sikseen ja tutki matematiikkaa.\"_\n\n_R. palasi Pariisiin Geneven ja Nyonin kautta, missä hän kävi\ntapaamassa isäänsä. Pariisiin päästyään hän huomasi, että siellä\njo tiedettiin, kuinka kreivi de Montaigu oli häntä kohdellut. Hän\nteki nyt valituksen kreiviä vastaan ja koetti nostaa julkisuudessa\nmahdollisimman suurta hälinää asiastaan. Yleinen mielipide kyllä\noli hänen puolellaan ja tuomitsi jyrkästi kreivin menettelyn,\nmutta kaikista ponnisteluistaan huolimatta R:n ei onnistunut saada\nminkäänlaista oikeutta eikä hyvitystä viranomaisten taholta. \"Mutta\nhyvänen aika!\"[34] R. ironisesti huudahtaa, \"kreivihän oli lähettiläs,\nja minä olin vain sihteeri.\" Ylhäisten piirien pääperiaatteitahan oli\n\"aina uhrata heikompi vahvemman hyväksi\". Maksamatta jääneen palkkansa\nhän kuitenkin lopulta sai kreiviltä. Katkeroituneena hän kirjoittaa:_\n\nOikeutettujen valitusteni tuloksettomuuden vuoksi jäi sieluuni\nitämään vihan kauna typeriä yhteiskunnallisia laitoksiamme vastaan,\njoissa todellinen yhteishyvä ja tosi oikeus aina uhrataan ties minkä\nnäennäisen järjestyksen hyväksi, joka itse asiassa hävittää kaiken\njärjestyksen ja vain antaa esivallan vahvistuksen heikon sortamiselle\nja väkevän vääryydenteolle. Oli kaksi seikkaa, jotka vaikuttivat, että\ntuo itu ei silloin kehittynyt niin kuin se sittemmin on tehnyt: toinen\noli se, että tässä asiassa oli kysymys minusta ja että yksityisen etu,\njoka ei konsanaan ole saanut mitään suurta eikä jaloa aikaan, ei kykene\nsaamaan sydämessäni viriämään niitä jumalaisen innostuksen liekkejä,\njotka vain mitä puhtain oikeuden ja kauneuden rakkaus on omansa siinä\nsytyttämään; toinen oli ystävyyden tenhovoima, joka lauhdutti ja\ntyynnytti suuttumukseni suloisemman tunteen väkevämmän vaikutuksen\navulla.\n\n_R. tarkoittaa tässä ystävyyttä, joka oli syntynyt Venetsiassa hänen\nja erään Manuel de Altuna -nimisen nuoren espanjalaisen välillä. Tämä\noli R:n kuvauksen mukaan harvinaisen lahjakas, hienosti sivistynyt ja\njaloluonteinen mies ja \"hänen ruumiinsa oli luotu sopivaksi asunnoksi\nhänen sielulleen\". Hän oli jo ennen R:ta tullut Venetsiasta Pariisiin.\nSiellä he taas tapasivat toisensa. R. asettui hänen luokseen asumaan\nja heistä tuli eroamattomat ystävykset. Altunan varhainen kuolema\nkuitenkin pian katkaisi heidän kauniin ystävyytensä siteet. Mutta\nsilloin oli R:n elämässä jo alkanut toinen tärkeä vaihe, jota hän kuvaa\nseuraavasti_.\n\nKun olin kokemuksesta huomannut, mitä hankaluuksia riippuvaisesta\nasemasta on, päätin lujasti vastedes karttaa sellaista. Kun olin\nnähnyt kunnianhimoisten suunnitelmien, jotka sattuma oli saanut\nminut laatimaan, menevän nurin heti synnyttyään ja kun minusta oli\nvastenmielistä antautua uudestaan uralle, jonka olin niin hyvin\naloittanut, mutta jolta minut sittenkin oli ajettu pois, päätin olla\nenää sitomatta itseäni kehenkään ja pysyä riippumattomana käyttäen\nhyväkseni kykyjäni, joiden määrän nyt vihdoin aloin tuntea ja\njoista minulla siihen asti oli ollut liian vaatimattomat ajatukset.\nRyhdyin jälleen oopperani säveltämistyöhön, jonka olin keskeyttänyt\nlähteäkseni Venetsiaan, ja voidakseni paremmin rauhassa antautua\nsiihen siirryin Altunan lähdettyä taas asumaan entiseen Saint-Quentin\n-hotelliini, jossa, se kun oli syrjäisessä kaupunginosassa ja lähellä\nLuxembourgia, minun oli mukavampi häiritsemättä työskennellä kuin\nmeluisan Saint-Honoré -kadun varrella. Siellä minua odotti ainoa\ntodellinen lohdutus, jonka taivas on minulle nautinnokseni suonut\nonnettomuudessani ja joka yksin tekee tämän minulle siedettäväksi.\nTässä ei ole puhe mistään hetkellisestä tuttavuudesta; minun on\njotenkin seikkaperäisesti tehtävä selkoa siitä, miten se syntyi.\n\nMeillä oli uusi emäntä, joka oli Orleansista. Hän otti samalta seudulta\nliinavaateompelijattarekseen erään noin kahden-, kolmenkolmatta vanhan\ntytön, joka samoin kuin emäntäkin aterioi yhdessä kanssamme. Tyttö,\nnimeltä Therese Le Vasseur, oli hyvästä kodista; hänen isänsä oli ollut\nvirkailijana Orleansin rahapajassa, hänen äidillään oli ollut kauppa;\nheillä oli paljon lapsia. Kun Orleansin rahapaja ei enää toiminut,\nisä joutui puille paljaille; äiti oli joutunut vararikkoihin, ja kun\nhänen liikeasiansa eivät menestyneet, hän lopetti kauppansa ja muutti\nPariisiin miehensä ja tyttärensä kera, joka työllään elätti heidät\nkaikki kolme.\n\nKun ensi kerran näin tuon tytön tulevan ruokapöytään, herätti\nhuomiotani hänen kaino käytöksensä ja vielä enemmän hänen vilkas ja\nlempeä katseensa, jonka vertaista en mielestäni koskaan ollut nähnyt.\nPöytäseurassa oli, paitsi herra de Bonnefond, useita irlantilaisia\nja gascognelaisia abbéita ynnä muuta heidän kaltaistaan väkeä.\nEmäntämmekin entisyys oli sangen epäilyttävää laatua; joukossa minä\nolin ainoa, joka osasi puhua ja käyttäytyä säädyllisesti. Tyttöstä\nalettiin härnäillä; minä rupesin häntä puolustamaan. Heti sateli\npistosanoja vasten silmiäni. Jos en omasta luonnostani olisikaan\ntuntenut minkäänlaista mieltymystä tuohon tyttöparkaan, niin sääli\nja vastaansanomishalu olisivat herättäneet sen minussa. Olen aina\npitänyt nuhteettomuudesta käytöstavassa ja puheessa, varsinkin\ntoista sukupuolta kohtaan. Rupesin peittelemättä hänen ritariksensa.\nNäin hänen arvostavan huomaavaisuuttani, ja kiitollisuus, jota\nhän ei uskaltanut ilmaista sanoin, teki hänen katseensa entistä\nilmeikkäämmäksi ja syvemmälle sydämeen käyväksi.\n\nHän oli hyvin ujo; minä niin ikään. Läheisempi suhde, jonka syntymistä\ntämä molemminpuolinen luonnonlaatu näytti viivyttävän, syntyi\nkuitenkin välillemme hyvin pian. Huomatessaan sen emäntä raivostui,\nja hänen epähieno käytöksensä joudutti vielä päästyäni tyttösen\nsuosioon, jolla ei ollut talossa ketään muuta tukenaan kuin minä\nja joka sen vuoksi aina huolestui nähdessään minun lähtevän ulos\nja kaivaten odotti suojelijansa palaavan. Sydäntemme sopusointu,\nluontojemme samanlaatuisuus teki pian tavallisen vaikutuksensa.\nHän luuli huomaavansa minut kunnon mieheksi, eikä hän erehtynyt.\nMinä luulin huomaavani hänet tunteelliseksi, koreilemattomaksi ja\nkeimailemattomaksi tytöksi, enkä erehtynytkään. Selitin hänelle\nennakolta, etten koskaan hylkäisi häntä, mutten myöskään koskaan menisi\navioliittoon hänen kanssaan. Rakkaus, kunnioitus, teeskentelemätön\nvilpittömyys veivät minut voittoon; ja kun hänen sydämensä oli hellä ja\noikeamielinen, saavutin menestyksen suuremmitta ponnistuksitta.\n\n_Jonkin aikaa Therese epäili, oliko R. häneen tyytyväinen, mutta pian\nhänestä kuitenkin tuli R:n rakastajatar_.\n\nAluksi oli tarkoitukseni ollut vain hankkia itselleni huvia.\nHuomasin saaneeni enemmän, hankkineeni itselleni elämäntoverin.\nJonkin aikaa elettyäni yhdessä tuon oivallisen tytön kanssa ja vähän\nharkittuani asemaani tulin huomaamaan, että vaikka olin ajatellut\nvain nautintojani, olinkin tehnyt paljon onneni hyväksi. Sammuneen\nkunnianhimon tilalle tarvitsin voimakasta tunnetta täyttämään sydämeni.\nTarvitsin, kaiken lyhyesti sanoakseni, seuraajan mammalle; koska en\nenää saanut elää yhdessä hänen kanssaan, tarvitsin jonkun, joka eläisi\nyhdessä hänen oppilaansa kanssa ja jossa voisin tavata sen sydämen\nyksinkertaisuuden ja taipuisuuden, minkä hän oli tavannut minussa.\nHerttaisen yksityis- ja kotielämän tuli olla minulle korvauksena\nloistavasta elämänkohtalosta, josta luovuin. Kun olin aivan yksin,\noli sydämeni tyhjä; mutta tarvittiin vain yksi sydän täyttämään se.\nKohtalo oli riistänyt minulta, vieroittanut minusta ainakin osaksi sen\nsydämen, jonka luonto oli luonut minua varten. Siitä lähtien olin ollut\nyksin; sillä olen aina tahtonut kaikki tai en mitään, enkä ole tyytynyt\nmihinkään väliasteeseen. Theresestä sain tarvitsemani korvauksen; hänen\nansiotaan on, että elämäni oli siksi onnellista kuin se tapausten\nkulkuun katsoen saattoi olla.\n\nAlussa koetin kehittää hänen älyllistä sivistystään, mutta siinä\nmenivät vaivani hukkaan. Hänen älynsä on ja pysyy sellaisena,\nmiksi luonto sen on luonut; kehittäminen ja hoito eivät siihen\npysty. En häpeä tunnustaa, että hän ei ole koskaan osannut hyvin\nlukea, vaikka hän osaa kutakuinkin kirjoittaa. Kun siirryin asumaan\nNeuve-des-Petits-Champs -kadun varrelle, oli Pontchartrainin talon\nseinällä ikkunoitani vastapäätä kellotaulu, jonka avulla runsaan\nkuukauden ajan ponnistelin opettaakseni hänet tietämään, paljonko\nkello on. Vielä nytkään hän tuskin osaa sitä sanoa. Hän ei ole koskaan\nvoinut oppia muistamaan, missä järjestyksessä vuoden kaksitoista\nkuukautta seuraavat toisiaan, eikä tunne ainoatakaan numeroa huolimatta\nkaikesta vaivasta, minkä olen nähnyt opettaakseni ne hänelle. Hän ei\nosaa laskea rahaa eikä tiedä minkään tavaran hintaa. Puheessa häneltä\nusein pääsee sana, joka merkitsee aivan päinvastaista kuin se, mitä\nhän tahtoo sanoa. Kerran olin rouva de Luxembourgin huviksi laittanut\nluettelon hänen lausetavoistaan, ja hänen sanahaireensa ovat tulleet\nkuuluiksi niissä piireissä, joissa olen seurustellut. Mutta tämä\nniin vähä-älyinen ja, jos niin tahdotaan sanoa, niin typerä henkilö\non kuitenkin oivallinen neuvonantaja pulmallisissa tilanteissa.\nSveitsissä, Englannissa, Ranskassa hän usein onnettomuuksissa, joihin\nolin joutunut, huomasi sen, mitä itse en huomannut; hän antoi minulle\nneuvot, jotka olivat parhaat noudattaa; hän pelasti minut vaaroista,\njoihin sokeasti syöksyin; ja kaikkein ylhäisimpien naisten sekä\nylimysten ja ruhtinasten seurassa hänen tunteensa, terve järkensä,\nvastauksensa ja käytöksensä saivat osakseen kaikkien kunnioituksen,\nja minulle lausuttiin hänen ansioittensa johdosta onnitteluja, joiden\nvilpittömyyden selvästi tunsin.\n\nRakastettujen henkilöiden parissa tunne suo ravintoa sekä järjelle että\nsydämelle, eikä meidän suurestikaan tarvitse etsiä aatteita muualta.\nYhdessä Thereseni kanssa elämäni oli yhtä miellyttävää kuin jos olisin\nelänyt maailman hienoimman neron kanssa. Hänen äitinsä, joka ylpeili\nsiitä, että oli saanut aikanaan kasvatuksensa markiisitar Monpipeaun\ntalossa, oli olevinaan hienosti sivistynyt, pyrki ohjaamaan tyttärensä\nhenkistä kehitystä ja pilasi salakavaluudellaan keskinäisen suhteemme\nyksinkertaisuuden. Harmistuminen tästä tungettelevaisuudesta sai minut\njonkin verran voittamaan typerän häpeäntunteen, josta johtui, etten\nuskaltanut näyttäytyä julkisesti Theresen seurassa; me teimme kahden\npieniä kävelyretkiä maalle ja söimme pieniä aterioita, jotka minusta\nolivat ihastuttavia. Huomasin, että hän rakasti minua vilpittömästi, ja\nse teki minut kahta hellemmäksi häntä kohtaan. Tämä herttainen ja mitä\nläheisin yhdyselämä korvasi minulle kaiken muun; tulevaisuus ei minua\nliikuttanut, tai liikutti vain nykyisyyden jatkona; ainoa haluni oli\nsen jatkumisen turvaaminen.\n\n_Tämä aika ja elintapa oli suotuisa R:n oopperatyölle. Teos valmistui\nlyhyessä ajassa, ja R. ryhtyi toimiin saadakseen sen esitetyksi.\nErään ylhäisen musiikinharrastajan talossa esitettiin siitä osia,\nerään toisen toimesta se sitten esitettiin kokonaankin yksityisessä\ntilaisuudessa, jossa oli läsnä hovin huvi-intendentti, herttua de\nRichelieu. Tämä aikoi esityttää sen hovissa, mutta vaati siihen sitä\nvarten muutoksia, ja ennen kuin R. oli ehtinyt suorittaa ne, herttua\nantoi hänelle toisen tehtävän. Hänen piti sommitella oopperaksi eräs\nVoltairen draama, johon Rameau oli säveltänyt musiikin. Sekä sanoja\nettä sävelmiä oli sitä varten muutettava. R. suoritti työn nopeasti\nja katsoi onnistuneensa siinä hyvin, mutta häntä vastaan punotuista\njuonista oli seurauksena, että teosta ei hyväksytty esitettäväksi, eikä\nhän saanut vaivoistaan minkäänlaista palkkiota_.\n\n_Näihin aikoihin R:n isä kuoli. Perimistään rahoista R. lähetti\npienen osan rouva de Warensille, joka oli pahasti velkaantunut. Loput\nrahat kuluivat Theresen lähimpien omaisten ylläpitoon. Hänen äitinsä\noli näet saatuaan tietää R:n perineen kutsunut muutkin lapsensa,\njopa lastensakin lapsia tulemaan Pariisiin, ja näiden kaikkien\nelättämisen R. nyt sai niskoilleen. Hankkiakseen lisää varoja R.\nkoetti saada 'Narcisse' -näytelmänsä esitetyksi teatterissa. Yritys\nei onnistunut, eikä hän myöskään saanut oopperaansa esitetyksi\nSuuressa Oopperassa. Masentuneena näistä vastoinkäymisistä hän\npäätti luopua kaikista kunnianhimoisista suunnitelmista taiteiden\nalalla ja rupesi rouva Dupinin ja hänen poikapuolensa herra de\nFrancueilin yksityissihteeriksi. Syksyn 1747 hän vietti heidän\nmukanaan Chenonceaux'n linnassa Tourainessa. Siellä toimeenpantuja\nhuvitilaisuuksia varten hän kirjoitti eräitä laulusävellyksiä ja\n\"Uhkarohkea veto\" nimisen huvinäytelmän sekä \"Sylvian puistokuja\"\nnimisen runon_.\n\n_R:n palattua Pariisiin Theresen piti piakkoin synnyttää hänelle lapsi.\nTämä seikka uhkasi kiristää hänen jo ennestään hankalan taloudellisen\nasemansa vielä tukalammaksi. Hän kävi siihen aikaan aterioimassa\neräässä ruokapaikassa, jossa hänellä oli pöytätovereina upseereja ym.\nnuoria, hauskoja mutta kevytmielisiä ja tavoiltaan kurittomia herroja.\nTämän seuran vaikutuksesta häneen hän kertoo seuraavaa:_\n\nSain siellä kuulla joukoittain sangen huvittavia kaskuja ja\nomaksuin sieltä myöskin vähitellen ne periaatteet, joiden näin\nsiellä vallitsevan, mutta en koskaan, Jumalan kiitos, sikäläisiä\nelintapoja. Häpeään saatetuista kunniallisista naisista, petetyistä\naviomiehistä, vietellyistä vaimoista, salaisista synnytyksistä --\nsellaisista asioista siellä tavallisimmin oli puhe; ja ken parhaiten\ntoimitti hoidokkeja Löytölastenseimeen, sai aina osakseen enimmät\nkättentaputukset. Siitä sain tartunnan: omaksuin sen ajatustavan, jonka\nnäin vallitsevan näiden sangen ystävällisten ja pohjaltaan sangen kelpo\nmiesten keskuudessa, ja sanoin itsekseni: Koska se on maassa tapana,\nniin sitä voi noudattaa, kun kerran maassa asuu. Siinä oli hätäkeino,\njota etsin. Ilomielin ja vähääkään arkailematta päätin käyttää sitä, ja\nainoat epäilyt, jotka minun oli voitettava, olivat Theresen, jota minun\noli äärettömän vaikea saada suostumaan tähän hänen kunniansa ainoaan\npelastamiskeinoon. Vasta kun hänen äitinsä, joka paitsi kunniakysymystä\npelkäsi myöskin lapsilauman lisääntymisestä johtuvia vastuksia, oli\ntullut avukseni, saimme hänet myöntymään. Valittiin varovainen ja\nluotettava kätilö, neiti Gouin, joka asui Saint-Eustache -niemekkeellä,\nja hänelle uskottiin lapsen Löytölastenseimeen jättäminen; ja\nkun aika oli tullut, Theresen äiti vei hänet neiti Gouinin luo\nsynnyttämään. Kävin siellä hänen luonaan usean kerran ja vein hänelle\nnimikirjaimet, joita olin laatinut kaksi kappaletta kahdelle kortille.\nToinen näistä pantiin lapsen kapaloriepuihin, ja kätilö jätti lapsen\nLöytölastenseimeen tavallisin muodollisuuksin. Seuraavana vuonna sama\npula ja sama pelastuskeino, paitsi että nimikirjaimet jätettiin pois.\nEi enempää harkintaa minun puoleltani eikä enempää hyväksymystä äidin\ntaholta; hän totteli valitellen. Aikoinaan lukija saa vähitellen nähdä\nkaikki ne ajatustapani ja kohtaloni vaiheet, jotka tästä kovan onnen\nmenettelystä johtuivat. Rajoittukaamme tällä kertaa tähän ensimmäiseen\najanjaksoon. Sen yhtä tuskalliset kuin odottamattomat seuraukset\npakottavat minut liiankin usein palaamaan niihin.\n\n_Tähän aikaan R. tutustui useihin ylhäisiin, lahjakkaisiin ja\nvaikutusvaltaisiin henkilöihin, jotka sittemmin joutuivat näyttelemään\ntärkeitä osia hänen elämässään. Herra de Francueil tutustutti\nhänet ystävättäreensä rouva d'Épinayhin, ja samalla hän tutustui\ntämän kälyyn, neiti de Bellegardeen, josta sitten tuli kreivitär\nd'Houdetot. Varsinkin tämä tuttavuus kävi, kuten saamme nähdä, R:lle\nkohtalokkaaksi. Hän seurusteli myöskin filosofi Condillacin kanssa ja\ntutustui entisen tuttavansa Diderot'n välityksellä d'Alembertiin, jonka\nkanssa Diderot oli ryhtynyt toimittamaan 'Dictionnaire encyclopédique'\nnimistä tietosanakirjaa. Diderot'n ehdotuksesta R. suostui\nkirjoittamaan sitä varten musiikkia koskevat kohdat. Hänen suureksi\nsurukseen Diderot vähää myöhemmin vangittiin erään tietosanakirjassa\nolleen kirjoitelman johdosta ja teljettiin Vincennesin linnan torniin_.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KIRJA\n\n1749-1756\n\n\n_Rouva Dupinin talossa R. oli tutustunut nuoreen Sachsen-Gothan\nperintöprinssiin. Hänet kutsuttiin sitten pariksi päiväksi\nprinssin luo maaseudulle, jossa prinssillä oli talo. Siellä hän\ntutustui muutamiin prinssin seurueeseen kuuluviin saksalaisiin.\nNäistä on varsin mainittava eräs herra Grimm. Hän toimi prinssin\nesilukijana, jäi Pariisiin prinssin lähdettyä ja seurusteli sitten\nahkerasti sikäläisissä kirjailija- ja filosofipiireissä. Laajassa\nkirjeenvaihdossaan saksalaisten tuttaviensa kanssa hän terävästi ja\nälykkäästi arvosteli Ranskan oloja ja kertoi suuren joukon niitä\nkoskevia kaskuja. Molemminpuolinen musiikinharrastus vei R:n ja Grimmin\nyhteen. Siitä sukeutui aluksi tuttavuus ja ystävyys, mutta sittemmin\nGrimmistä tuli R:n pahin vihamies_.\n\nPariisiin palattuani sain kuulla sen mieluisan uutisen, että\nDiderot oli päässyt pois linnan tornista ja että hänelle, kun hän\nkunniasanallaan oli luvannut olla karkaamatta, oli annettu vankilaksi\nVincennesin linna puistoineen sekä lupa tavata ystäviään. Miten\nkatkeralta minusta tuntuikaan, etten heti voinut rientää sinne! Mutta\nvälttämättömät tehtävät rouva Dupinin töissä pidättivät minua pari\nkolme päivää. Malttamattomuudessani ne tuntuivat minusta pitkiltä kuin\nvuosisadat. Kuin lentäen kiiruhdin vihdoin ystäväni syliin. Sanoin\nkuvaamaton hetki! Hän ei ollut yksin; d'Alembert ja Pyhän Kappelin\nrahastonhoitaja olivat hänen luonaan. Sisään astuessani eivät silmäni\nnähneet muuta kuin hänet; ponnahdus eteenpäin ja huudahdus, niin\npainoin kasvoni hänen kasvojaan vastaan, pusersin hänet lujasti syliini\npuhumatta hänelle muuten kuin kyynelilläni ja nyyhkytyksilläni; olin\ntukehtumaisillani hellyyteen ja iloon. Syleilystäni päästyään hän ensi\ntyökseen kääntyi pappismieheen päin ja sanoi hänelle: \"Näettehän, hyvä\nherra, kuinka ystäväni minua rakastavat.\" Kokonaan mielenliikutukseni\nvallassa kun olin, en silloin tullut kiinnittäneeksi huomiota\ntapaan, jolla hän käytti sitä hyväkseen, mutta sittemmin joskus sitä\najatellessani olen aina tullut siihen päätökseen, että Diderot'n\nasemassa tuo ajatus ei olisi ensimmäisenä tullut mieleeni.\n\nVankinaolo näytti minusta kovasti koskeneen häneen. Linnantorni oli\ntehnyt häneen hirvittävän vaikutuksen, ja vaikka hänen nyt oli hyvä\nolla linnassa ja vapaasti kävellä puistossa, jonka ympärillä ei ollut\nedes muuria, tarvitsi hän ystäviensä seuraa ollakseen vaipumatta\nsynkkämielisyyteensä. Koska varmasti heistä eniten säälin hänen\nkärsimyksiään, luulin olevani myöskin se, jonka tapaaminen eniten häntä\nlohduttaisi, ja huolimatta sangen rasittavista tehtävistä menin ainakin\njoka toinen päivä joko yksin tai hänen vaimonsa kanssa viettämään\niltapäivät hänen luonaan.\n\nTuona vuonna 1749 kesä oli tavattoman kuuma. Pariisista lasketaan\nolevan Vincennesiin kahden lieuen matka. Kun en juuri jaksanut\nkustantaa itselleni ajuria, lähdin jalkaisin liikkeelle tavallisesti\nkello 2 iltapäivällä, milloin menin sinne yksin, ja marssin nopeasti\npäästäkseni aiemmin perille. Tien varrella kasvavat puut oli maan\ntapaan kaikkialla karsittu eivätkä ne luoneet juuri lainkaan varjoa, ja\nnääntymäisilläni helteeseen ja väsymykseen paneuduin usein pitkäkseni\nmaahan jaksamatta jatkaa matkaani. Hiljentääkseni vauhtiani tulin\nottaneeksi jonkin kirjan mukaani. Eräänä päivänä otin _Mercure de\nFrancen_.[34] Marssiessani ja lueskellessani sitä silmäni sattuivat\nseuraavaan kysymykseen, jonka Dijonin akatemia oli ehdottanut seuraavan\nvuoden kilpakirjoituksen aiheeksi: _Onko tieteiden ja taiteiden\nedistyminen ollut omansa turmelemaan vai puhdistamaan tapoja_.\n\nHeti sen luettuani näin edessäni toisen maailman, ja minusta tuli\ntoinen ihminen. Vaikka elävästi muistan kokonaisvaikutuksen, jonka\nse minuun teki, sen yksityiskohdat ovat häipyneet muististani sen\njälkeen, kun kuvasin ne eräässä neljästä herra de Malesherbesille\nkirjoittamastani kirjeestä. Tämä on eräs muistini erikoisuus, josta on\nsyytä huomauttaa. Muistini palvelee minua vain siinä määrin kuin olen\nturvautunut yksinomaan siihen; niin pian kun panen siihen tallettamani\nseikan paperille, se luopuu palveluksestani, ja heti kun kerran olen\nkirjoittamalla merkinnyt jonkin asian, en muista sitä enää ensinkään.\nNiin omituinen on laitani musiikinkin alalla. Ennen kuin olin sitä\nopiskellut, osasin ulkoa joukoittain lauluja, mutta opittuani laulamaan\nsävelmiä nuoteista en ole voinut muistaa niistä ainoatakaan, ja epäilen\ntokko nyt enää voisin laulaa kokonaan yhtään ainoata edes niistä,\njoista olen eniten pitänyt.\n\nTästä tilaisuudesta muistan kuitenkin täysin selvästi sen, että\nVincennesiin saapuessani olin niin kiihdyksissä, että melkein\nhourailin. Diderot huomasi sen; ilmoitin hänelle sen syyn ja luin\nhänelle personifioidun kertomuksen Fabriciuksesta. Olin kirjoittanut\nsen lyijykynällä erään tammen juurella. Hän kehotti minua vapaasti\nkehittelemään ajatuksiani ja kilpailemaan palkinnosta. Tein niin,\nja siitä hetkestä pitäen olin mennyttä miestä. Koko senjälkeinen\nelämäni ja kaikki senjälkeiset onnettomuuteni olivat välttämättömänä\nseurauksena tuosta hetkellisestä hairahduksesta.\n\nKäsittämättömän nopeasti tunteeni kuohahtivat samansävyisiksi kuin\najatukseni. Kaikki pienet intohimoni tukahdutti innostuminen totuuteen,\nvapauteen, hyveeseen; ja hämmästyttävintä on, että tämä hehkuva\ninnostus pysyi sydämessäni kauemmin kuin neljä, viisi vuotta kenties\nyhtä korkea-asteisena kuin se konsanaan on hehkunut kenenkään muun\nihmisen sydämessä.\n\nValmistin sen tutkielman varsin omituisella tavalla, jota muuten olen\nnoudattanut melkein aina muitakin teoksiani kirjoittaessani. Käytin\nsiihen öitteni unettomat hetket. Mietiskelin vuoteessani silmät ummessa\nja sommittelin ja muovailin lausejaksojani uskomattoman vaivalloisesti\npäässäni; saatuani ne mieleiseeni asuun painoin ne sitten muistiini,\nkunnes voisin panna ne paperille; mutta noustessani ja pukeutuessani\nminulta unohtui kaikki, ja kun olin asettunut paperini ääreen, minulla\noli enää tuskin mitään jäljellä siitä, mitä olin pannut kokoon. Silloin\npälkähti päähäni ottaa rouva Le Vasseur kirjurikseni. Olin hankkinut\nhänelle, hänen tyttärelleen ja miehelleen asunnon lähempää omaa\nasuntoani ja jottei minun tarvitsisi kustantaa itselleni palvelijaa,\nhän tuli joka aamu tekemään minulle tulen ja siistimään huoneeni. Hänen\nsaavuttuaan sanelin hänelle vuoteestani, mitä yöllä olin miettinyt\nvalmiiksi. Niin menettelin kauan, ja siten sain vältetyksi monta\nunohdusta.\n\nSaatuani esitykseni valmiiksi näytin sen Diderot'lle, joka oli\nsiihen tyytyväinen ja osoitti minulle eräitä korjattavia kohtia.\nSiitä huolimatta tästä kirjoitelmasta, joka kyllä on täynnä lämpöä\nja voimaa, puuttuu kokonaan loogisuus ja järjestys. Kaikista kynäni\ntuotteista se on heikoin perusteluiltaan ja köyhin rytmiltään ja kielen\nsointuisuudelta. Mutta olipa ihmisellä kuinka suuret synnynnäiset\nlahjat tahansa, niin kirjoittamisen taito ei ole yhtäkkiä opittavissa.\n\n_Grimmistä ja Rousseausta tuli niin erottamattomat ystävykset, että\nR. G:n vuoksi laiminlöi Theresenkin. \"Se on\", hän selittää, \"kävin\nharvemmin hänen luonaan, mutta kiintymykseni häneen ei ole eläessäni\nheikennyt hetkeksikään.\" Jonkin ajan kuluttua R. ja Therese kuitenkin\nmuuttivat asumaan yhdessä. He vuokrasivat asunnon Grenelle-Saint-Honoré\nkadun varrella olevasta hôtel du Languedocista. Siinä he asuivat\nseitsemän vuotta. Onnellista kotielämäänsä R. kuvaa seuraavasti:_\n\nThereselläni oli enkelin sydän. Läheisempi yhdyselämämme vahvisti\nmolemminpuolista kiintymystämme, ja päivä päivältä tunsimme selvemmin,\nkuinka olimme kuin luodut toisiamme varten. Jos huvittelujamme\nvoisi kuvata, niin ne yksinkertaisuudellaan naurattaisivat\nlukijaa: kahdenkeskiset kävelyretkemme kaupungin ympäristöön,\nmissä minä muhkeasti kulutin kahdeksan tai kymmenen souta jossakin\nulkoravintolassa; pienet illallisemme istuessamme ikkunani ääressä\nvastakkain kahdella pienellä tuolilla laatikon päällä, joka oli yhtä\nleveä kuin ikkunankomero. Siihen asetuttuamme meillä oli ikkunalauta\npöytänämme, saimme hengittää ulkoilmaa, saatoimme nähdä ympäristön,\nsiellä kulkevat ihmiset ja, vaikka neljännestä kerroksesta, katsella\nalas kadulle syödessämme. Kukapa voisi kuvailla, kukapa voisi tuntea,\nkuinka ihastuttavia olivat nämä ateriat, joitten ainoina ruokalajeina\noli kimpale karkeata leipää, muutama kirsikka, pieni pala juustoa ja\nneljänneslitra viiniä, jonka joimme kahden kesken? Ystävyys, luottamus,\nmitä läheisin tuttavallisuus, sydämen herttaisuus, mitä herkullisia\nmausteita te olettekaan! Joskus viivyimme siinä huomaamattamme puoleen\nyöhön asti, emmekä olisi aavistaneetkaan kuinka paljon kello oli,\nellei vanha äiti olisi tullut sanomaan sitä meille. Mutta älkäämme\npuhuko enää näistä pikkuseikoista, jotka tuntunevat mauttomilta tai\nnaurettavilta; olen aina sanonut ja tuntenut, että tosi nautinto ei ole\nsanoin kuvailtavissa.\n\n_R:lle erään naikkosen kanssa sattuneen kevytmielisen seikkailun\nTherese hyväsydämisyydessään antoi hänelle suuremmitta vaikeuksitta\nanteeksi_.\n\nSeuraavana vuonna, 1750, kun en enää ajatellutkaan tutkielmaani,\nsain tietää, että se oli Dijonissa saanut palkinnon. Uutinen elvytti\njälleen kaikki ne ajatukset, jotka siinä olin lausunut julki, puhalsi\nniihin uutta voimaa ja nostatti sydämessäni lopullisesti oraalle sen\nsankaruuden ja hyveen siemenen, jonka isäni, isänmaani ja Plutarkhos\nolivat lapsuudessani siihen kylväneet. Mielestäni ei enää mikään muu\nollut suurta eikä kaunista kuin vapaana ja hyveellisenä eläminen,\nriippumattomuus ulkonaisesta menestyksestä ja yleisestä mielipiteestä\nsekä omintakeisuus. Vaikka väärä häpeäntunne ja pilkkakirveiden pelko\nestivät minua heti käyttäytymästä näiden periaatteiden mukaisesti ja\njyrkästi uhmaamasta oman aikakauteni elämänkatsomusta, se oli siitä\nhetkestä saakka tinkimätön tahtoni enkä viivytellyt sen täytäntöönpanoa\npitempää aikaa kuin minkä vastaväitteet tarvitsivat yllyttääkseen sitä\nja auttaakseen sen voittoon.\n\nFilosofoidessani ihmisen velvollisuuksista sattui tapahtuma, joka\npani minut paremmin ajattelemaan omia velvollisuuksiani. Therese tuli\nkolmannen kerran raskaaksi. Kun olin siksi vilpitön itseäni kohtaan\nja siksi ylpeä sydämessäni, etten tahtonut teoillani saattaa häpeään\nperiaatteitani, ryhdyin tarkastelemaan lasteni elämän tarkoitusperää\nja suhteitani heidän äitiinsä luonnon, oikeuden ja järjen sekä sen\npuhtaan, pyhän uskonnon lakien mukaan, joka on iäinen, niin kuin\nsen luojakin, jonka ihmiset ovat tahranneet ollen muka tahtovinaan\npuhdistaa sen, ja josta he opinlauseillaan eivät ole saaneet tehdyksi\nmuuta kuin sanauskonnon, koskapa ei ole vaikea vaatia mahdottomia, kun\nei katso asiakseen itse toteuttaa vaatimuksiaan käytännössä.\n\nJos tarkasteluni vei vääriin tuloksiin, niin mikään ei ole\nhämmästyttävämpää kuin se mielen tyyneys, jolla mukauduin niitä\nnoudattamaan. Jos olisin niitä halpaluontoisia ihmisiä, jotka\novat kuuroja luonnon lempeälle äänelle ja joiden sydämessä\nmikään tosi oikeuden ja ihmisyyden tunne ei ole ikinä päässyt\nversomaan, niin moinen sydämettömyys olisi aivan luonnollinen;\nmutta lämminsydämisyyteni, niin herkkä tunteellisuuteni, valmiuteni\nsolmimaan ystävyysliittoja, voimakkuus, jolla ne pitävät minua\nvallassaan, vihlova sydänsuruni kun ne täytyy purkaa, synnynnäinen\nhyväntahtoisuuteni lähimmäisiäni kohtaan, hehkuva rakkauteni\nkaikkeen, mikä on suurta, totta, kaunista ja oikeata, kauhu, jota\ntunnen kaikenlaista pahaa kohtaan, se että minun on mahdoton vihata,\nvahingoittaa, sitä edes tahtoakaan, heltyminen, väkevä ja suloinen\nmielenliikutus, jota aina tunnen nähdessäni jotakin hyveellistä,\njalomielistä, rakastettavaa -- voiko tuo kaikki konsanaan sopia samassa\nsielussa yhteen sen turmeltuneisuuden kanssa, joka saattaa ihmisen\ntallaamaan häikäilemättä jalkoihinsa velvollisuuksista suloisimman?\nEi, tunnen sen ja sanon sen lujalla äänellä, se ei ole mahdollista. Ei\nikinä, ei ainoanakaan elämänsä hetkenä Jean-Jacques ole voinut olla\ntunteeton, sydämetön ihminen, luonnoton isä. Olen voinut erehtyä,\nmutta en paaduttaa sydäntäni. Jos sanoisin syyt menettelyyni, sanoisin\nliian paljon. Kun ne kerran ovat saaneet vietellyksi minut, niin ne\nkyllä viettelisivät monen muunkin. En tahdo saattaa nuoria miehiä,\njotka mahdollisesti lukevat tämän teokseni, siihen vaaraan, että he\nantaisivat saman erehdyksen viedä itsensä harhaan. Tyydyn sanomaan,\nettä erehdykseni oli siinä, että jättäessäni lapseni julkisessa\nlaitoksessa kasvatettaviksi, kun en itse voinut heitä kasvattaa,\ntarkoittaessani, että heistä tulisi työmiehiä ja talonpoikia mieluummin\nkuin seikkailijoita ja onnenonkijoita, luulin menetteleväni niin kuin\nkansalaisen ja isän tulee ja katsoin itseäni Platonin tasavallan\njäseneksi. Monta monituista kertaa sydämeni kaiho sittemmin on\ntodistanut minulle, että olin erehtynyt; mutta kaukana siitä, että\njärkeni olisi sanonut minulle samaa, olen usein kiittänyt luojaa siitä,\nettä siten varjelin heidät heidän isänsä kohtalolta ja siltä, mikä\nheitä olisi uhannut, kun minun olisi ollut pakko jättää heidät oman\nonnensa nojaan. Jos olisin jättänyt heidät rouva d'Épinayn tai rouva de\nLuxembourgin huostaan, jotka joko ystävyydestä tai jalomielisyydestä\ntai jostakin muusta syystä myöhemmin tahtoivat ottaa heistä\nhuolehtiakseen, olisivatko he silloin tulleet onnellisiksi, olisiko\nheidät kasvatettu kelpo ihmisiksi? En tiedä, mutta olen varma siitä,\nettä heidät olisi saatettu vihaamaan, kenties pettämään vanhempansa;\nsata kertaa parempi on, etteivät he ole oppineet heitä tuntemaankaan.\n\nKolmas lapseni jätettiin siis Löytölastenseimeen, samoin kuin molemmat\nedelliset; ja samoin kävi kahden seuraavan; minulla näet on ollut\nkaikkiaan viisi. Tämä asiain järjestely tuntui minusta niin hyvältä,\nniin järkevältä, niin oikeutetulta, että ainoastaan hienotunteisuus\näitiä kohtaan esti minua kehumasta sitä kaikkien kuullen; mutta puhuin\nsiitä kaikille, joille olin ilmaissut suhteeni Thereseen; puhuin siitä\nDiderot'lle, Grimmille, ilmaisin sen sittemmin rouva d'Épinaylle ja\nmyöhemmin myöskin rouva de Luxembourgille; ja sen tein vapaasti,\navomielisesti, ilman minkäänlaista pakkoa ja vaikka olisin helposti\nvoinut salata sen kaikilta, sillä neiti Gouin oli kunniallinen nainen,\nhyvin vaitelias, ja häneen luotin täydellisesti. Ainoa ystävistäni,\njonka perehdyttämisestä asiaan minulla oli jonkinlaista etua, oli\nlääkäri Thierry, joka hoiti tätiparkaani[35] erään hänen synnytyksensä\naikana, jolloin hän oli hyvin sairaana. Lyhyesti sanoen, en lainkaan\nsalaillut menettelyäni, sillä ensiksikään en ole koskaan voinut salata\nmitään ystäviltäni ja toiseksi en todellakaan nähnyt siinä mitään\npahaa. Kaiken huomioon ottaen valitsin lapsilleni parhaan eli minkä\nluulin parhaaksi. Olisin tahtonut ja tahtoisin vieläkin, että minut\nolisi kasvatettu ja elätetty niin kuin heidät.\n\n_R. oli päässyt yhä enemmän herra de Francueilin suosioon. Tämä\ntarjosi hänelle lääninrahaston kassanhoitajan tointa kohentaakseen\nhänen taloudellista asemaansa. Vain vastenmielisesti R. otti toimen\nvastaan tuntien olevansa siihen sopimaton. Se tuottikin hänelle\npaljon huolta ja harmia, ja tästä ainakin osaksi johtui, että hänen\nlapsuudenaikainen vikansa, virtsaumpi, jolta hän oli pitkät ajat saanut\nolla rauhassa, jälleen alkoi vaivata häntä, niin että hän monta viikkoa\noli vuoteen omana ja hyvin huonona. Kuuluisa lääkäri Morand ei osannut\nhäntä auttaa; eräs toinen, Daran-niminen, sai taudin jossakin määrin\nlievennetyksi_.\n\nTehdessään selkoa tilastani rouva Dupinille Morand selitti hänelle,\netten minä puolen vuoden kuluttua enää olisi elossa. Tämä puhe, joka\ntuli korviini, pani minut vakavasti miettimään tilaani ja sitä, että\noli typerää uhrata harvojen jäljellä olevien eloni päivien rauha\nja miellyttävyys ollakseni sidottuna toimeen, joka vain tympäisi\nminua. Sitä paitsi, kuinka voisin saada vasta omaksumani ankarat\nperiaatteet sopusointuun ammatin kanssa, joka oli niin vähän niiden\nmukainen, ja eikö näyttäisi somalta, että minä, lääninrahaston\nkassanhoitaja, saarnaisin omanvoitonpyytämättömyyttä ja köyhyyttä?\nMoiset ajatukset kuohuivat niin kovasti päässäni yhdessä kuumeen\nkanssa, ne liittyivät siellä niin lujasti yhteen, että siitä pitäen\nei mikään voinut kiskoa niitä sieltä pois; ja toipuessani vakaannutin\nkylmäverisesti kuumehoureissa tekemäni päätökset. Luovuin ainiaaksi\nkaikista ulkonaista menestystä ja yhteiskunnallista ylenemistä\ntarkoittavista suunnitelmista. Päätin elää riippumattomana ja\nköyhänä lyhyen jäljellä olevan elinaikani ja panin liikkeelle kaikki\nsieluni voimat katkaistakseni yleisen mielipiteen takomat kahleet ja\ntehdäkseni rohkeasti kaiken, mikä minusta näytti hyvältä vähintäkään\nvälittämättä ihmisten arvostelusta. On uskomatonta, kuinka kovat\nolivat esteet, joita vastaan minun oli taisteltava ja ponnisteltava\nniiden voittamiseksi. Onnistuin siinä määrin kuin se oli mahdollista\nja paremmin, kuin itse olin toivonut. Jos olisin luonut niskoiltani\nyhtä hyvin ystävyyden kuin yleisen mielipiteen ikeen, olisin vienyt\nhyvään päätökseen hankkeeni, kenties suurimman, tai ainakin hyveelle\nhyödyllisimmän, mihin kukaan kuolevainen koskaan on ryhtynyt; mutta\nsamalla kuin tallasin jalkoihini niin sanottujen ylhäisten ja niin\nsanottujen viisasten halpamaisen lauman mielettömät tuomiot, annoin\nniin sanottujen ystävien saada itseni valtoihinsa ja taluttaa minua\nniin kuin lasta, ystävien, jotka nähdessään minun kulkevan yksin\nuutta uraa kadehtien kyllä näyttivät puuhaavan paljon tehdäkseen\nminut onnelliseksi, mutta itse asiassa koettivat vain tehdä minut\nnaurettavaksi ja tekivät aluksi työtä halventaakseen minua, voidakseen\nminut sittemmin saattaa häpeään. Se, mikä heissä herätti kateuden minua\nkohtaan, ei ollut niinkään kirjallinen kuuluisuuteni kuin omakohtaisen\nelämäni puhdistus, jonka tässä merkitsen tähän aikaan tapahtuneeksi.\nHe olisivat ehkä antaneet minulle anteeksi kunnostautumisen\nkirjailijana, mutta he eivät voineet antaa minulle anteeksi sitä, että\nelämälläni annoin esimerkin, joka näytti olevan heille kiusallinen.\nOlin luotu ystävyyttä varten; taipuisa ja lempeä luontoni ylläpiti\nsitä vaivattomasti. Niin kauan kuin elin tuntemattomana yleisölle,\npitivät minusta kaikki, jotka minuun tutustuivat, eikä minulla ollut\nainoatakaan vihamiestä; mutta heti kun olin saanut nimen, minulla ei\nenää ollut ystäviä. Se oli hyvin suuri onnettomuus; vielä suurempi\noli se, että ympärilläni oli ihmisiä, jotka anastivat sen nimen,\nmutta käyttivät sen heille antamia oikeuksia vain syöstäkseen minut\nperikatoon. Jatkuessaan nämä muistelmat paljastavat tämän inhottavan\nsalajuonen, tässä näytän vain, mistä se sai alkunsa; pian saamme nähdä,\nkuinka sen ensimmäinen temppu saatiin aikaan.\n\nRiippumattomuudessa, jossa tahdoin elää, minun täytyi kuitenkin\nhankkia toimeentuloni. Siihen keksin hyvin yksinkertaisen keinon; se\noli nuottien kopioiminen määrämaksusta sivulta. Jos jokin tukevampi\ntyö olisi ajanut saman asian, olisin valinnut sen; mutta kun mainittu\ntaito oli minulle mieluinen ja ainoa, jolla henkilökohtaista vapauttani\nsitomatta saatoin yksin päivin ansaita leipäni, turvauduin siihen.\nLuullen, ettei minun enää tarvinnut huolehtia tulevaisuudestani, ja\nvaientaen turhamaisuuteni äänen rupesin finanssimiehen kassanhoitajasta\nnuottienkopioitsijaksi. Uskoin voittaneeni paljon tällä valinnalla ja\nolen sitä niin vähän katunut, että vain pakosta olen luopunut tästä\nammatista ja aion ryhtyä siihen jälleen heti kun voin.\n\nEnsimmäisen tutkielmani saavuttama menestys helpotti minulle tämän\npäätöksen toimeenpanoa. Sen saatua palkinnon Diderot otti huolekseen\nsen painettavaksi toimittamisen. Ollessani vuoteen omana hän kirjoitti\nminulle kirjelipun ilmoittaakseen, että se oli ilmestynyt painosta ja\nminkä vaikutuksen se oli tehnyt \"Sitä ylistetään taivaan tasalle\", hän\ntiedotti minulle, \"moinen menestys on ennenkuulumaton.\" Tämä yleisön\nsuosio, jota en mitenkään ollut tavoitellut, vieläpä tuntematonta\nkirjailijaa kohtaan, sai minut ensi kerran todella vakuutetuksi\nkyvystäni, jota sisäisestä tunteestani huolimatta olin siihen asti\naina epäillyt. Ymmärsin täysin, mitä etua siitä saattoi minulle olla\nniitä aikeita varten, jotka olin valmis toteuttamaan, ja arvelin,\nettä kirjallisuuden maailmassa jonkin verran kuuluisa kopioitsija ei\nluultavasti jäisi työtä vaille.\n\nHeti kun päätökseni oli todella tehty ja täysin vakaantunut, kirjoitin\nherra de Francueilille kirjelipun, jossa ilmoitin sen hänelle, kiitin\nhäntä sekä rouva Dupiniä kaikesta heidän hyvyydestään ja pyysin heitä\nasiakkaikseni. Francueil, joka ei lainkaan ymmärtänyt kirjelippua,\nvaan luuli minun vielä olevan kuumehoureissa, kiiruhti luokseni;\nmutta hän huomasi päätökseni niin lujaksi, ettei voinut saada sitä\nhorjumaan. Hän meni ja kertoi rouva Dupinille ja kaikille ihmisille,\nettä olin tullut hulluksi. Annoin ihmisten puhua ja toimin edelleen.\nAloitin elämänlaatuni uudistuksen ulkoasustani; lakkasin pitämästä\nkultakoristeita puvussani ja valkoisia sukkia; panin päähäni pyöreän\nirtotukan ja heitin pois miekan; möin taskukelloni, ja sanoin\nuskomattoman iloisesti itsekseni: \"Jumalan kiitos, minun ei enää\ntarvitse tietää, kuinka paljon kello on.\" Herra de Francueil oli siksi\nhienotunteinen, että odotti vielä melko kauan, ennen kuin päätti\nmitään kassansa suhteen. Vihdoin, huomattuaan päätökseni lujaksi, hän\njätti sen herra d'Abilardin hoidettavaksi, joka ennen oli ollut nuoren\nChenonceaux'n kotiopettajana ja oli tunnettu kasviopin alalla _Flora\nparisiensis_[36] nimisestä teoksestaan.[37]\n\nNiin ankara kuin ylellisyyttä vastustava elämäni uudistus olikin, en\naluksi ulottanut sitä liinavaatteisiini. Ne olivat hienolaatuisia,\nniitä oli Venetsian-matkaa varten hankkimastani varastosta vielä\njäljellä suuri joukko ja olin erityisesti mieltynyt niihin. Pitämällä\nne hyvin siistissä kunnossa olin tehnyt niistä ylellisyystavaran,\njoka kyllä tuli minulle melko kalliiksi. Mutta joku teki minulle\nsen palveluksen, että vapautti minut tästäkin orjuutuksesta.\nJouluaattona emäntäväkeni ollessa iltamessussa ja itse ollessani\nhengellisessä konsertissa murtauduttiin eräästä ovesta ullakolle,\njonne koko liinavaatevarastomme oli levitetty vasta toimitetun pesun\njälkeen. Kaikki varastettiin, muun muassa neljäkymmentäkaksi hyvin\nhienoa palttinapaitaani, liinavaatevarastoni pääosa. Sen nojalla,\nminkä näköiseksi naapurit kuvasivat erään miehen, jonka samaan\naikaan oli nähty tulevan ulos talosta kantaen joitakin myttyjä\nkainaloissaan, Therese ja minä epäilimme hänen veljeään, joka\ntiedettiin suureksi hulttioksi. Äiti torjui kiivaasti tämän epäluulon,\nmutta sen vahvistivat oikeaksi niin monet todisteet, että emme hänen\nvastaväitteistään huolimatta voineet siitä päästä. Peläten huomaavani\nenemmän kuin olisin tahtonut en uskaltanut panna toimeen tarkkoja\ntutkimuksia. Tuo veli ei enää näyttäytynyt meillä ja katosi lopulta\nkokonaan. Surkuttelin Theresen kohtaloa ja omaani, joka meidät sitoi\nniin sekalaiseen sukuun, ja hartaammin kuin koskaan kehotin häntä\nluomaan niskoiltaan niin vaarallisen ikeen. Tuo tapaus sai hienojen\nliinavaatteiden himon minusta lähtemään, ja sen erän perästä minulla\non ollut niitä vain hyvin tavallisia, jotka paremmin sopivat yhteen\nmuitten pukineitteni kanssa.\n\nKun elämässäni täten oli tapahtunut entistä täydellisempi puhdistus,\najattelin enää vain sen lujittamista ja pysyväiseksi saattamista\nkoettaen kitkeä pois sydämestäni kaiken, mikä minut vielä sitoi\nihmisten arvosteluun, kaiken, mikä voi saada minut pelkäämään moitetta\nja siten pidättää minut siitä, mikä itsessään oli hyvää ja järkevää.\nTeokseni herättämän huomion johdosta päätöksenikin herätti huomiota ja\nhankki minulle asiakkaita, niin että saatoin aloittaa ammattini aika\nmenestyksellisesti.\n\n_Eräät seikat kuitenkin häiritsivät R:n työtä. Ensinnäkin huono\nterveys. Jo mainittu ankara taudinpuuska jätti jälkeensä pitkällisiä\nlievempiä vaivoja, joita lääkärit eivät saaneet paranemaan. Toiseksi\nkirjalliset tehtävät. Hänen tutkielmansa ilmestyttyä painosta alettiin\nsitä arvostella, ja hän joutui kynäsotaan arvostelijainsa kanssa. Hän\npuolustautui hyvin menestyksellisesti. Niinpä kuningas Stanislaus\nLeczinsky, joka oli julkaissut arvostelun hänen tutkielmastaan,\nluettuaan hänen vastauksensa lausui: \"Olen saanut sanan sanasta;\nen mene enää siihen leikkiin.\" Samoin vaikeni myöskin eräs toinen\narvostelija, herra Bordes, R:n entinen ystävä, josta sitten tuli\nhänen kiivas vihamiehensä. Kynäsota vei paljon aikaa eikä tietenkään\ntuottanut R:lle mitään tuloja_.\n\nSillä välin kopiointi ei sujunut. Harjoitin kahta ammattia; sen vuoksi\nne molemmat tulivat huonosti hoidetuiksi.\n\nNe haittasivat toisiaan vielä muullakin tavoin, nimittäin pakottamalla\nminut elämään kahdella eri tavalla. Ensimmäisten kirjoitelmieni\nsaavuttama menestys oli saattanut minut muotiin. Yhteiskunnallinen\nkanta, jolle olin asettunut, kiihotti uteliaisuutta. Tahdottiin oppia\ntuntemaan tuo eriskummainen mies, joka ei tavoitellut kenenkään seuraa\nja jonka ainoana tarkoitusperänä oli saada elää vapaana ja omalla\ntavallaan onnellisena; se riitti tekemään sen hänelle mahdottomaksi.\nHuoneeni oli alati täynnä ihmisiä, jotka kuka minkinlaisin tekosyin\ntulivat viemään minulta aikani. Naiset käyttivät lukemattomia metkuja\nsaadakseen minut päivällisvieraakseen. Kuta jurommin ihmisiä kohtelin,\nsitä itsepintaisemmiksi he äityivät. En voinut antaa kieltävää\nvastausta kaikille. Samalla kun kielteisillä vastauksillani sain\nlukemattomia vihamiehiä, jouduin myönteisten johdosta tuon tuostakin\nriippuvaisuussuhteisiin; ja menettelinpä niin tai näin, minulla ei\nollut päivässä tuntiakaan aikaa itseäni varten.\n\nHuomasin silloin, ettei aina ole niin helppoa kuin luullaan olla köyhä\nja riippumaton. Minä tahdoin elää ammatillani, mutta yleisö ei sitä\ntahtonut. Keksittiin tuhansia pikku keinoja sen ajan korvaamiseksi,\njoka minulta riistettiin. Piankin minun olisi täytynyt näytellä\nitseäni niin kuin ilveilijä määrämaksusta hengeltä. En tiedä toista\nsen nöyryyttävämpää enkä tuskallisempaa orjuutusta. En nähnyt muuta\nneuvoa kuin olla vastaanottamatta mitään lahjoja, olivatpa ne suuria\ntai pieniä, tekemättä poikkeusta kenenkään suhteen. Mutta se kaikki\nvain veti luokseni lahjojenantajat, jotka tahtoivat saada kerskua\nvoittaneensa vastarintani ja pakottaneensa minut joutumaan vastoin\ntahtoanikin heille kiitollisuudenvelkaan. Monikin, joka ei olisi\nantanut minulle écutäkään, jos olisin pyytänyt sitä häneltä, kiusasi\nminua hellittämättä tarjouksillaan ja kostaakseen niiden hylkäämisen\nsoimasi minua kieltävien vastausteni vuoksi ynseäksi ja kerskailevaksi.\n\nVoitaneen aavistaa, että tekemäni päätös ja elämänjärjestys, jota\naioin noudattaa, eivät olleet rouva Le Vasseurille mieleen. Kaikesta\nepäitsekkyydestään huolimatta tytär ei voinut olla noudattamatta\näitinsä ohjeita, ja _talon herrattaret_, joiksi Gauffecourt heitä\nsanoi, eivät aina kieltäytyneet yhtä peräänantamattomasti kuin minä.\nVaikka minulta salattiinkin paljon asioita, huomasin niitä kylliksi\nvoidakseni päätellä, etten huomannut kaikkia, ja se kiusasi minua,\nei niinkään siksi, että minun kuten helposti saatoin edeltäpäin\narvata väitettäisiin olevan yhdessä juonessa heidän kanssaan, kuin\nsen tuskallisen ajatuksen vuoksi, etten koskaan voinut olla isäntä\ntalossani enkä oma herrani. Pyysin, rukoilin, suutuin, kaikki turhaan;\näiti maalasi ihmisille minut ainaiseksi torapukariksi ja juropääksi;\nystävieni kanssa hän piti alinomaista kuisketta ja supatusta; kodissani\nminusta kaikki tuntui mystilliseltä, salavihkaiselta, enkä enää\nuskaltanut tiedustella, mitä siellä tapahtui, jotten tuon tuostakin\njoutuisi myrskyisiin riitoihin. Päästäkseni kaikesta tästä harmista\nminun olisi pitänyt ryhtyä tarmokkaisiin toimiin, mutta siihen en\nkyennyt. Osasin huutaa ja pauhata, mutten osannut toimia; minun\nannettiin saarnata ja jatkettiin entistä menettelyä.\n\nNuo alituiset rettelöt sekä jokapäiväiset tungettelevaisuudet, joiden\nuhriksi olin joutunut, tekivät vihdoin asuntoni ja oloni Pariisissa\nminulle epämieluisiksi. Milloin raihnaisuudeltani saatoin lähteä\nulos enkä antanut tuttavieni houkutella itseäni sinne tai tänne,\nmenin kävelemään yksin; mietiskelin suurta järjestelmääni ja panin\njoitakin mietteitäni paperille käyttäen muistikirjaa ja lyijykynää,\njotka minulla oli aina taskussani. Niinpä sitten odottamattomat\nvastenmieliset seuraukset omasta valitsemastani olotilasta johtivat\nminut viihdytyksekseni kokonaan kirjallisuuden alalle, ja niin tulin\npurkaneeksi kaikkiin ensi teoksiini sen sapen ja äkeyden, joka oli\nsaanut minut ryhtymään niitä sepittämään.\n\nVielä muuan toinenkin seikka oli osaltaan siihen syynä. Jouduttuani\nvastoin tahtoani ylhäisiin seurapiireihin olematta tottunut niiden\nesiintymistapaan ja kykenemättä siihen tottumaan ja alistumaan,\npisti päähäni ruveta esiintymään sellaisella omalla tavalla, joka\nvapauttaisi minut siitä. Kun typerään ja jörömäiseen ujouteen, jota\nen voinut voittaa, oli perussyynä pelko, että rikkoisin sopivaisuuden\nsääntöjä vastaan, päätin rohkaistakseni mieleni polkea ne jalkoihini.\nUjous saattoi minut esiintymään kyynillisenä ja purevan ivallisena;\nolin muka halveksivinani hienoa käytöstapaa, jota en osannut\nnoudattaa. Totta kuitenkin on, että tämä karkeasävyisyys, joka oli\nuusien periaatteitteni mukainen, jalostui sielussani, kehittyi\nsiellä hyveellisen ihmisen pelottomuudeksi, ja juuri tällä ylevällä\nperustalla, uskallan sen sanoa, se säilyi paremmin ja kauemmin kuin\nolisi voinut odottaa ponnistukselta, joka oli niin luontoni vastainen.\nHuolimatta ihmisvihaajan maineestani, joka suuressa maailmassa johtui\nulkoasustani ja muutamista sattuvista kompasanoista, on kuitenkin\nvarmaa, että yksityisessä seurustelussa näyttelin aina osani huonosti,\nettä ystäväni ja tuttavani taluttivat tuota muka niin kesytöntä karhua\nniin kuin lammasta ja että pistopuheeni eivät olleet muuta kuin\nyleisiä totuuksia, tosin karvaita, enkä koskaan voinut sanoa kellekään\nyksityiselle ainoatakaan töykeätä sanaa.\n\n_Le devin du village_[38] saattoi minut lopulta täydellisesti muotiin,\nja ennen pitkää koko Pariisissa ei ollut suositumpaa miestä kuin minä.\nTuon käänteentekevän kappaleen historia on yhteydessä silloisten\ntuttavuussuhteitteni historian kanssa. Tämä on asia, josta minun tulee\nseikkaperäisemmin tehdä selkoa, jotta seuraava esitys ymmärrettäisiin.\n\nMinulla oli melko suuri joukko tuttavia, mutta vain kaksi valikoitua\nystävää, Diderot ja Grimm. Haluni liittää yhteen kaikki, mikä minulle\non rakasta, vaikutti, että olin siksi hyvä heidän molempien ystävä,\nettä heistäkin pian täytyi tulla ystävykset. Vein heidät yhteen,\nhe sopivat yhteen ja liittyivät toisiinsa vielä läheisemmin kuin\nminuun. Diderot'lla oli lukemattomia tuttavia, mutta Grimmin, joka\noli ulkomaalainen ja tulokas, tarvitsi saada niitä. Hartain haluni\noli hankkia niitä hänelle. Olin hankkinut hänelle Diderot'n ja hankin\nhänelle Gauffecourtin. Vein hänet mukanani rouva de Chenonceaux'n,\nrouva d'Épinayn ja paroni d'Holbachin luo, jonka tuttavuuteen olin\njoutunut melkein vastoin tahtoani. Kaikista ystävistäni tuli hänen\nystäviään, ja sehän oli aivan luonnollista; mutta ei yhdestäkään hänen\nystävästään koskaan tullut minun ystävääni, ja sepä ei ollut yhtä\nluonnollista. Asuessaan kreivi de Frièsen luona Grimm usein piti meille\npäivälliset kotonaan; mutta en koskaan ole kreivi de Frièseltä saanut\nminkäänlaista ystävyyden enkä hyväntahtoisuuden osoitusta, en myöskään\nkreivi de Schombergiltä, hänen sukulaiseltaan, joka oli Grimmin\nhyvin läheinen tuttava, enkä keltään niistä henkilöistä, miehistä\ntai naisista, joiden tuttavuuteen Grimm pääsi heidän välityksellään.\nAinoana poikkeuksena on abbé Raynal, joka, vaikka oli hänen ystävänsä,\nosoittautui minunkin ystäväkseni tarpeen tullen harvinaisen anteliaasti\ntarjosi kukkaronsa minun käytettäväkseni. Mutta abbé Raynalin tunsin\njo kauan ennen kuin Grimm oli häneen tutustunut, ja olin aina ollut\nkiintynyt häneen, siitä saakka kun hän eräässä tilaisuudessa, joka\ntosin oli varsin vähän merkillinen, mutta jota en koskaan unohtanut,\nkohteli minua erinomaisen hienotunteisesti ja oikeamielisesti.\n\nTämä abbé Raynal on varmasti harras ystävä. Hänen ystävyydestään\nGrimmiä kohtaan, jonka läheinen tuttava hän oli, sain todisteen\nsuunnilleen siihen aikaan, josta nyt on puhe. Kun Grimm jonkin aikaa\noli seurustellut hyvänä ystävänä neiti Felin kanssa, hänen päähänsä\npälkähti yhtäkkiä rakastua tyttöön silmittömästi ja koettaa lyödä\nlaudalta Cahusac.[39] Kaunotar piti kuitenkin kunnia-asianaan pysyä\nuskollisena eikä huolinut uudesta kosiskelijasta. Tämä otti asian\ntraagilliselta kannalta ja näytti päättäneen kuolla sen johdosta.\nAivan äkkiä hän sairastui kummallisimpaan tautiin, mistä ehkä koskaan\non kuultu puhuttavan. Hän oli yöt päivät ainaisessa horrostilassa,\nsilmät olivat aivan auki, valtimo tykki voimakkaasti, mutta hän ei\npuhunut, ei syönyt, ei hievahtanut, näytti joskus kuulevan, muttei\nkoskaan vastannut, ei edes merkeillä, oli muuten levollinen, tuskaton,\nkuumeeton, mutta makasi liikkumatta kuin kuollut. Abbé Raynal ja minä\nhoidimme häntä vuoroin; abbé rotevampana ja terveempänä miehenä oli\nhänen luonaan yöt, minä päivät, emmekä koskaan poistuneet molemmat\nyhtaikaa, eikä toinen lähtenyt ennen kuin toinen oli saapunut.\nHuolestuneena kreivi de Frièse kutsui hänen luokseen Senacin,[40] joka\ntutkittuaan hänet tarkoin sanoi, ettei siitä tarvinnut välittää, eikä\nmäärännyt mitään hoitoa. Peloissani kun olin ystäväni puolesta, pidin\ntarkoin silmällä lääkärin käyttäytymistä ja näin hänen hymyilevän\npoistuessaan. Potilas kuitenkin makasi useita päiviä liikkumatta,\nnauttimatta lihalientä tai mitään muuta kuin hillottuja kirsikoita,\njoita silloin tällöin panin hänen kielelleen ja jotka hän aivan hyvin\nsaattoi niellä. Muuanna kauniina aamuna hän sitten nousi, pukeutui\nja alkoi elää entiseen tapaansa, eikä hän sittemmin koskaan puhunut\nminulle eikä tietääkseni abbé Raynalille eikä kenellekään tuosta\nomituisesta horrostilasta eikä hoidosta, jota hän meiltä sen aikana oli\nsaanut.\n\nTuo tapahtuma ei ollut herättämättä huomiota, ja olisipa todella\nollut ihmeellinen juttu, jos oopperatytön sydämettömyys olisi ajanut\nmiehen kuolemaan epätoivosta. Moinen kaunis intohimo saattoi Grimmin\nmuotiin; eikä aikaakaan, niin häntä pidettiin aivan ihmeenä mitä\nrakkauteen, ystävyyteen ja kaikenlaiseen kiintymykseen tulee. Tästä\nhänen maineestansa johtui, että häntä suosittiin ja juhlittiin hienossa\nmaailmassa, ja siten se vieroitti hänet minusta, joka en koskaan ollut\nhänelle ollut muuta kuin hätävara. Huomasin piankin menettäväni hänet\nkokonaan, ja siitä olin suruissani, sillä kaikki ne väkevät tunteet,\njoilla hän komeili, olivat samat, joita minä tunsin häntä kohtaan\npitämättä niistä yhtä suurta ääntä. Iloitsin siitä, että hänellä oli\nmenestystä ylhäisissä piireissä, mutta en olisi tahtonut, että hän\nsilti olisi unohtanut ystävänsä. Eräänä päivänä sanoin hänelle: \"Grimm,\nte ette välitä minusta; annan sen teille anteeksi. Kun pauhaavien\nmenestysten ensi huumaus on tehnyt vaikutuksensa ja te huomaatte niiden\ntyhjyyden, toivon teidän palaavan luokseni, ja minä pysyn aina samana\nkuin ennen. Mutta nyt, älkää antako häiritä itseänne; annan teille\ntäyden vapauden ja odotan teitä.\" Hän vastasi, että tein oikein,\nmenetteli sen mukaisesti ja käytti vapauttaan niin perusteellisesti,\netten enää tavannut häntä muuten kuin yhteisten ystäviemme parissa.\n\nTavallisin kohtauspaikkamme ennen kuin hän oli päässyt niin läheisiin\nsuhteisiin rouva d'Épinayhin, kuin mihin hän myöhemmin joutui, oli\nparoni d'Holbachin talo. Tämä paroni oli nousukkaan poika, joka oli\nmelko rikas ja käytti varojaan arvokkaalla tavalla, vastaanotti\ntalossaan kirjailijoita ja muita ansiokkaita henkilöitä ja täytti\ntietojensa ja valistuneisuutensa vuoksi hyvin paikkansa heidän\nkeskuudessaan. Ollen vanhastaan tuttu Diderot'n kanssa hän oli tämän\nvälityksellä pyrkinyt tuttavuuteeni jo ennen kuin nimeni oli tullut\ntunnetuksi. Minut esti kauan luontainen vastenmielisyys vastaamasta\nhänen lähentelyihinsä. Eräänä päivänä, kun hän kysyi minulta syytä\nsiihen, vastasin hänelle: \"Te olette liian rikas.\" Hän ei hellittänyt\nja voitti vihdoin vastustukseni. Suurin onnettomuuteni on aina ollut,\netten ole voinut vastustaa ystävällistä kohtelua. Minulle ei ole\nkoskaan seurannut hyvää siitä, että olen antanut myöten sellaiselle.\n\n_Muista tähän aikaan saamistaan tuttavista R. mainitsee historioitsija\nDuclos'n, markiisitar de Crequin, jonka luona hän tutustui useihin\nkirjailijoihin, sekä geneveläisen herra Mussardin. Tämä ihaili suuresti\nitalialaisia oopperoita, samoin kuin R. itse. Heidän keskustellessaan\nniistä R:ssa heräsi halu luoda samantyylinen ranskalainen ooppera.\nEräänä aamuna, kävellessään herra Mussardin puutarhassa, hän siellä\nolevassa huvimajassa sepitti muutaman laulurunon ja sävelsi niihin\nmusiikin. Hän näytti näitä herra Mussardille, jota ne suuresti\nmiellyttivät. Siitä R. innostui jatkamaan runoilu- ja sävellystyötään.\nSiten syntyi hänen oopperansa 'Le devin du village'. Kuudessa päivässä\nhän sepitti tekstin, ja kolmen viikon kuluttua ooppera oli pääosaltaan\nvalmis esitettäväksi_.\n\nKiihtyneenä tämän teoksen sepittämisestä halusin intohimoisesti saada\nkuulla sen, ja olisin antanut kaikki maailman aarteet saadakseni nähdä\nsen esitettynä oman mieleni mukaan suljettujen ovien sisällä, niin\nkuin kerrotaan Lullin kerran esityttäneen _Armide_ oopperansa vain\nitselleen. Kun minun oli mahdotonta saada tuota nautintoa muuten kuin\nyhdessä yleisön kanssa, minun täytyi välttämättä saada se esitettäväksi\nOopperaan voidakseni nauttia siitä. Onnettomuudeksi se oli kerrassaan\nuutta tyyliä, johon korvat eivät olleet tottuneet, ja sitä paitsi\n_Keimailevien runotarten_ huono menestys pani minut aavistamaan\nsamanlaista _Tietäjälle_, jos tarjoaisin sen esitettäväksi omalla\nnimelläni. Duclos päästi minut pulasta ja otti pitääkseen huolen siitä,\nettä teos saataisiin harjoitettavaksi ilmoittamatta sen tekijää. Jotten\njoutuisi ilmi, olin poissa tuosta harjoituksesta, eivätkä edes \"pikku\nviuluniekat\",[41] jotka johtivat sitä, saaneet tietää kuka tekijä oli,\nennen kuin yleinen suosiollinen vastaanotto oli todistanut teoksen\nhyväksi. Kaikki jotka sen kuulivat, olivat siksi paljon ihastuneet\nsiihen, että se seuraavasta päivästä alkaen oli ainoana puheenaiheena\nkaikissa seuroissa. Hovin huvi-intendentti, herra de Cury, joka oli\nollut harjoituksessa läsnä, pyysi saada teoksen esityttääkseen sen\nhovissa. Duclos, joka tunsi suunnitelmani, arveli, että hovissa\nmenettäisin määräämisvallan kappaleeni suhteen helpommin kuin\nPariisissa, eikä suostunut sitä antamaan. Cury vaati sitä mahtisanalla;\nDuclos ei peräytynyt, ja heidän kiistansa äityi niin kiivaaksi, että he\neräänä päivänä Oopperassa olisivat joutuneet kaksintaisteluun, jollei\nheitä olisi erotettu. Koetettiin kääntyä minun puoleeni, mutta minä\njätin asian herra Duclos'n ratkaistavaksi. Täytyi uudestaan puhutella\nhäntä. Aumontin herttua puuttui asiaan. Vihdoin Duclos katsoi, että\nhänen oli pakko taipua vallanpitäjien tahtoon, ja kappale luovutettiin\nnäyteltäväksi Fontainebleaussa.\n\nSe osa teostani, johon olin uhrannut eniten työtä ja jossa eniten\npoikkesin tavanomaisesta tyylistä, oli resitatiivi. Oopperassani se\noli korostettu kokonaan uudella tavalla ja noudatti tekstin lausuntaa.\nMoista kauhistavaa uudistusta ei siinä uskallettu pysyttää; pelättiin\nsen loukkaavan typerien ihmisten korvia. Suostuin antamaan uuden\nresitatiivin Francueilin ja Jelyotten sävellettäväksi, mutta itse en\nhuolinut ryhtyä siihen.\n\nKun kaikki oli valmiina ja näytäntöpäivä oli määrätty, ehdotettiin\nminulle, että lähtisin Fontainebleauhon nähdäkseni ainakin viimeisen\nharjoituksen. Ajoin sinne hovivaunuissa neiti Flin, Grimmin ja\nmuistaakseni abbé Raynalin seurassa. Harjoitus oli mukiinmenevä;\nolin siihen tyytyväisempi kuin olin odottanut. Orkesteri oli suuri;\nsiinä oli yhdessä Oopperan ja kuninkaan soittokunta. Jelyotte esitti\nColinin osaa, neiti Fel oli Colettena, Cuvilier tietäjänä; kuoro-osat\nlauloi Oopperan kuoro. En sanonut paljonkaan; Jelyotte oli ohjannut\nkoko esityksen; en tahtonut ruveta kontrolloimaan hänen työtään;\nja huolimatta muinaisroomalaisen arvokkaasta esiintymisestäni olin\nhämilläni kuin koulupoika kaikkien noiden ihmisten keskellä.\n\nSeuraavana, ensiesityksen päivänä menin aamiaiselle Grand-Commun\nkahvilaan. Siellä oli paljon väkeä. Puhuttiin edellisenä iltana\npidetystä harjoituksesta ja siitä, kuinka vaikea oli ollut saada pääsyä\nsiihen. Eräs joukossa oleva upseeri sanoi päässeensä helposti sisään,\nkertoi laajasti, mitä siellä oli tapahtunut, kuvaili tekijää, teki\nselkoa siitä, mitä tämä oli tehnyt, mitä sanonut, mutta hänen aika\npitkässä, yhtä varmasti kuin koruttomasti esitetyssä kertomuksessaan\nminua ihmetytti se, että siinä ei ollut ainoatakaan sanaa totta.\nOli aivan selvää, että tuo mies, joka puhui niin asiantuntevasti\nharjoituksesta, ei ollut lainkaan ollut läsnä, koskapa hän ei tuntenut\nsilmäinsä edessä olevaa tekijää, vaikka sanoi häntä niin tarkoin\nkatselleensa. Mutta omituisinta tässä kohtauksessa oli sen minuun\ntekemä vaikutus. Tuo mies ei ollut enää nuori; ei hänen ulkomuodossaan\neikä puheensävyssään ollut mitään narrimaista eikä itserakasta;\nkasvoista päätellen hän oli arvokas mies, ja Pyhän Ludvigin risti hänen\nrinnallaan ilmaisi hänet entiseksi upseeriksi. Vastoin tahtoanikin hän\njulkeudestaan huolimatta kiinnosti mieltäni; hänen lasketellessaan\nvalheitaan minä punastuin, painoin silmäni maahan, olin kuin tulisilla\nhiilillä; joskus kysyin itseltäni, eikö olisi mahdollista otaksua\nhänen erehtyneen ja puhuvan täydessä uskossa. Peläten, että joku\ntuntisi minut ja saattaisi hänet häpeään, join vihdoin mitään puhumatta\nsuklaani kiireesti loppuun ja painaen pääni alas kulkiessani hänen\nohitsensa poistuin niin pian kuin mahdollista, läsnäolijain pitäessä\npitkää pakinaa hänen kertomuksensa johdosta. Kadulla huomasin olevani\naivan hiessä; ja olen varma, että jos joku olisi tuntenut minut ja\nmaininnut nimeni ennen kuin poistuin, kaikki olisivat huomanneet minun\nolevan hämilläni ja pulassa niin kuin rikollisen vain siksi, että\ntunsin, mitä tuskia tuo miesparka saisi kärsiä, jos huomattaisiin hänen\nvalehdelleen.\n\nOlen nyt tullut yhteen elämäni kriitilliseen kohtaan, jollaisissa\non vaikea yksinomaan kertoa, syystä että on melkein mahdotonta olla\nantamatta pelkälle kertomuksellekin moitteen tai puolustuksen leimaa.\nKoetan kuitenkin tehdä selkoa käyttäytymisestäni ja syistä siihen,\nlisäämättä kiitosta enempää kuin moitettakaan.\n\nOlin sinä päivänä tavallisessa huolimattomassa ulkoasussani: parta\najamatta ja irtotukka huononlaisesti suittuna. Pitäen tuollaista\nsäädyllisyyden puutetta rohkeuden todisteena astuin siinä kunnossa\nsaliin, johon vähää myöhemmin oli astuva kuningas, kuningatar,\nkuninkaan perhe ja koko hovi. Menin ja asetuin aitioon, johon herra\nde Cury minut saattoi; se oli hänen aitionsa, suuri aitio lähinnä\nnäyttämöä, vastapäätä pientä vähän ylempänä olevaa aitiota, johon\nkuningas ja rouva de Pompadour istuutuivat. Ympärilläni istui\nnaisia; olin ainoa mies aition etualalla; oli siis aivan selvä, että\nminut oli sijoitettu siihen varta vasten, näkyvälle paikalle. Kun\nvalot oli sytytetty ja näin itseni tässä asussa ihmisten joukossa,\njotka kaikki olivat tavattoman hienoissa juhlapuvuissa, alkoi minun\ntulla paha olla. Kysyin itseltäni, olinko täällä paikallani, olinko\ntilaisuuteen sopivassa puvussa, ja muutaman minuutin levottomana\nmietittyäni vastasin rohkeasti: \"Olen.\" Tämä pelottomuuteni johtui\nehkä pikemmin siitä, että asiasta oli mahdoton päästä mihinkään,\nkuin perusteitteni pätevyydestä. Sanoin itsekseni: \"Paikallani olen,\nkoskapa näen näyteltävän omaa sepittämääni kappaletta, koska minut\non kutsuttu sitä katsomaan, koska olen sepittänyt sen vain sitä\nvarten ja koska loppujen lopuksi kellään ei ole enempää oikeutta\nkuin minulla nauttia työni ja kykyjeni hedelmästä. Pukeutuneena\nolen niin kuin tavallisesti, en paremmin enkä huonommin; jos alan\njälleen antautua yleisen mielipiteen orjaksi yhdessä suhteessa, niin\nolenpa pian taas sen orja kaikessa. Ollakseni aina oma itseni minun\ntäytyy paikassa missä tahansa voida olla punastumatta sitä, että olen\npukeutunut valitsemani yhteiskunnallisen aseman mukaisesti; ulkoasuni\non yksinkertainen ja huoltamaton, muttei likainen eikä epäsiisti;\nparta ei sitä ole sinänsä, koskapa se on luonnon meille antama ja\nkoska se joskus, eri aikoja ja muoteja myöten, käy koristeestakin.\nMinua tullaan pitämään naurettavana, hävyttömänä! Noh, mitäpä minä\nsiitä? Minun tulee voida kestää pilkkaa ja moitetta, kunhan vain en\nole niitä ansainnut.\" Tämän pienen yksinpuhelun pidettyäni lujittui\nryhtini niin täydellisesti, että tarvittaessa en olisi mitään pelännyt.\nMutta liekö sitten johtunut hallitsijan läsnäolosta vai ihmisten\nvapaaehtoisesta myötämielisyydestä, oli miten oli, en huomannut mitään\nmuuta kuin hyväntahtoisuutta ja kohteliaisuutta uteliaisuudessa, jonka\nkohteena olin. Se liikutti mieltäni niin, että aloin jälleen olla\nhuolissani itsestäni ja kappaleeni kohtalosta peläten pettäväni yleisön\nniin suosiolliset odotukset. Yleisö ei näyttänyt pyytävän parempaa\nkuin saada osoittaa minulle mieltymystään. Naljailua vastaan olin\nvarustautunut, mutta ihmisten ilmeinen ystävällisyys, jota en ollut\nodottanut, masensi rohkeuteni niin, että näytännön alkaessa vapisin\nkuin lapsi.\n\nSaatoin piankin rauhoittua. Kappale näyteltiin hyvin huonosti,\nmutta laulu- ja muu musiikkipuoli esitettiin hyvin. Jo ensimmäisen\nkohtauksen aikana, jossa todella onkin liikuttavaa naiiviutta, kuulin\naitioista nousevan yllätyksen- ja mieltymyksenilmausten solinan, joka\noli ennenkuulumaton tämänlaatuisia kappaleita esitettäessä. Kasvava\nmielten liikutus kävi pian niin voimakkaaksi, että sen huomasi koko\nläsnäolevassa seurassa ja, puhuakseni Montesquieun tapaan, se vahvisti\nvaikutustaan omalla tehollaan. Colinin ja Coletten kohtauksessa tämä\nvaikutus oli väkevimmillään. Kuninkaan läsnäollessa ei taputeta\nkäsiä; sen vuoksi saattoi kuulla kaikki, mitä sanottiin; se oli\neduksi kappaleelle ja tekijälle. Naisten, jotka mielestäni olivat\nkauniita kuin enkelit, kuulin ympärilläni kuiskaillen ja puoliääneen\nsanovan toisilleen: \"Tämä on ihastuttavaa, tämä on hurmaavaa; siinä\nei ole säveltäkään, joka ei tehoaisi sydämeen.\" Ilo siitä, että sain\nliikutetuksi niin monen rakastettavan henkilön mieltä, liikutti omaakin\nmieltäni kyyneliin asti, enkä voinut pidättää niitä huomatessani\nensimmäisen dueton aikana, etten ollut ainoa, joka itki. Muistaessani\nkonsertin herra de Treitorensin luona vaivuin hetkeksi ajattelemaan\nentistä elämääni. Tämä muistuma toi mieleeni orjan, joka muinoin\nriemusaatossa piteli seppelettä voitonsankarin pään yllä; mutta se\nhäipyi pian pois, ja kohta antauduin kokonaan ja minkään häiritsemättä\nnauttimaan kunniastani. Olen kuitenkin varma, että sillä hetkellä\ntoisen sukupuolen tuottama nautinto oli tässä paljon suurempana\ntekijänä kuin säveltäjän ylpeys; ja jos läsnä olisi ollut vain miehiä,\nminua varmastikaan ei olisi polttanut niin kuin nyt lakkaamatta poltti\nhalu imeä huulilleni suloiset kyynelet, jotka panin vuotamaan. Olen\nnähnyt teatterikappaleita, jotka ovat nostattaneet voimakkaampia\nihailun myrskyjä, mutten koskaan niin täydellistä, niin suloista, niin\nliikuttavaa hurmausta vallitsevan kokonaisessa teatteriyleisössä,\nvarsinkaan hovissa ensiesityksen päivänä. Ne, jotka sen näkivät,\nmuistanevat sen, sillä sen vaikutus oli ainutlaatuinen.\n\nSamana iltana Aumontin herttua lähetti minulle sanan, että saapuisin\nlinnaan seuraavana päivänä kello yhdentoista ajoissa, ja ilmoitti\naikovansa esitellä minut kuninkaalle. Herra de Cury, joka toi minulle\ntämän tiedon, lisäsi, että luultavasti oli kysymyksessä eläke ja että\nkuningas tahtoi itse ilmoittaa minulle asian.\n\nKuka uskoisi, että niin loistavan päivän jälkeinen yö oli minulle\ntuskan ja neuvottomuuden yö? Ensin askarrutti ajatuksiani tuo esittely,\nsitten usein uudistuva tarve käydä ulkona, joka illalla teatterissa oli\nkovasti vaivannut minua ja saattoi kiusata minua seuraavana päivänä\nollessani pylväskäytävässä tai kuninkaan huoneissa kaikkien ylhäisten\nherrojen joukossa, odottamassa kuninkaan ohikulkua. Tuo vika oli\npääsyynä siihen, että pysyttelin poissa seuraelämästä, ja se esti minua\nviipymästä kauan naisten parissa. Minun tarvitsi vain ajatella tilaa,\njohon tuo tarve voisi minut saattaa, tunteakseni sen niin voimakkaana,\nettä voin pahoin, ellen pannut toimeen skandaalia, ja sitä pelkäsin\npahemmin kuin kuolemaa. Ainoastaan ne, jotka tuntevat tuon tilan,\nvoivat käsittää, kuinka kauhistavaa on olla vaarassa joutua siihen.\n\nSitten kuvittelin mielessäni seisovani kuninkaan edessä, esiteltynä\nHänen Majesteetillensa, joka suvaitsi pysähtyä ja puhutella minua.\nSiinä vasta sitä kysyttiin sattuvia sanoja ja kekseliäisyyttä\nvastatessa. Olisiko kirottu ujouteni, joka panee minut ymmälle\nvähäpätöisimmänkin tuntemattoman ihmisen edessä, lähtenyt minusta\nRanskan kuninkaan edessä, tai olisiko se tehnyt minulle mahdolliseksi\nvalita heti oikein, mitä oli sanottava. Tahdoin, poikkeamatta\nomaksumastani ankaran yksinkertaisesta esiintymistavasta ja\npuheensävystä, osoittaa osaavani antaa arvoa niin suuren valtiaan\nminulle osoittamalle kunnialle. Oli verhottava jokin suuri ja\nhyödyllinen totuus kauniiseen ja ansaittuun ylistykseen. Ennakolta\nvalmistaakseni onnistuneen vastauksen olisi täytynyt oikein arvata,\nmitä hän saattaisi minulle sanoa; ja jos sen olisinkin tehnyt, olin\nvarma, etten hänen edessään muistaisi ainoatakaan sanaa siitä, mitä\nolin miettinyt valmiiksi. Miten minun silloin kävisi koko hovin silmäin\nedessä, jos suustani hädässäni sattuisi pääsemään jokin tavallisista\nkömpelyyksistäni? Se vaara huolestutti, pelotti, pöyristytti minua niin\npaljon, että päätin, maksoi mitä maksoi, olla siihen antautumatta.\n\nSiten tosin menetin eläkkeen, joka minulle tavallaan oli tarjottu,\nmutta vapauduin myöskin ikeestä, jonka se olisi laskenut niskoilleni.\nOlisi täytynyt heittää hyvästit totuudelle, vapaudelle, rohkeudelle.\nKuinka olisin uskaltanut puhua enää riippumattomuudesta ja\nepäitsekkyydestä? Jos ottaisin vastaan tuon eläkkeen, niin ei olisi\nenää muuta neuvoa kuin imarrella tai olla vaiti. Sitä paitsi, mitä\ntakeita oli siitä, että se maksettaisiin minulle? Kuinka paljon\njuoksuja siitä aiheutuisi, kuinka monia henkilöitä täytyisi käydä\npokkuroimassa! Sen säilyttäminen maksaisi minulle paljon enemmän ja\npaljon vastenmielisempää vaivaa kuin ilman sitä eläminen. Katsoin siis\nkieltäytymällä siitä menetteleväni aivan periaatteideni mukaisesti ja\nluopuvani näennäisestä edusta todellisen hyväksi. Ilmoitin päätökseni\nGrimmille, joka ei mitenkään sitä vastustanut. Muille sanoin syyksi\nterveyteni ja matkustin jo aamulla pois.\n\nLähtöni herätti huomiota ja sitä moitittiin yleisesti. Kaikki eivät\nvoineet käsittää syitäni; oli paljon mukavampaa syyttää minua typerästä\nylpeydestä ja se tyydytti paremmin kaikkien niiden kateutta, jotka\ntunnossaan tiesivät, etteivät olisi menetelleet niin. Seuraavana\npäivänä Jelyotte kirjoitti minulle kirjelipun, jossa hän puhui pitkälti\nkappaleeni menestyksestä ja siitä, kuinka mieltynyt kuningaskin siihen\noli. Pitkin päivää, hän kertoi, Hänen Majesteettinsa yhä uudestaan\nlaulaa valtakuntansa epäpuhtaimmalla äänellä: _J'ai perdu mon\nserviteur; j'ai perdu tout mon bonheur_.[42] Hän lisäsi, että _Tietäjä_\naiottiin esittää parin viikon kuluttua uudestaan ja että uusinto oli\ntoistava koko yleisölle ensiesityksen täydellisen menestyksen.\n\nKun kahta päivää myöhemmin kello yhdeksän ajoissa illalla olin\nastumaisillani rouva d'Épinayn taloon, johon menin illalliselle,\nhuomasin ovella ollessani ajurinvaunujen ajavan ohitseni.\nVaunuissaistuja viittasi minua nousemaan niihin; tein sen; siellä\nistui Diderot. Hän alkoi puhua minulle tuosta eläkkeestä kiihkeämmin\nkuin olisin odottanut filosofin puhuvan sellaisesta asiasta. Hän ei\nmoittinut minua siitä, etten tahtonut esittelyttää itseäni kuninkaalle,\nmutta piti erittäin moitittavana välinpitämättömyyttäni eläkkeestä.\nHän sanoi minulle, että jos en huolinutkaan valvoa omaa etuani,\nminun ei ollut lupa jättää valvomatta rouva Le Vasseurin ja hänen\ntyttärensä etua, että velvollisuuteni heitä kohtaan oli käyttää visusti\nkaikkia mahdollisia ja rehellisiä keinoja hankkiakseni heille heidän\nelatuksensa; ja kun lopultakaan ei voitu sanoa minun kieltäytyneen\nvastaanottamasta tuota eläkettä, hän väitti, että minun, kun kerran\nasianomaiset olivat näyttäneet halukkailta myöntämään sen minulle, tuli\nanoa sitä ja hankkia se hinnasta mistä hyvänsä.\n\nVaikka hänen harras intonsa olikin minusta liikuttava, en voinut\nhyväksyä hänen perusohjeitaan, ja me jouduimme tuosta asiasta hyvin\nkovaan väittelyyn, ensimmäiseen, joka minulla oli hänen kanssaan; eikä\nmeillä koskaan ole niitä ollutkaan muita kuin tällaisia, joissa hän\nmääräili, mitä minun hänen mielestään piti tehdä, ja minä kieltäydyin\nsiitä, koska en katsonut olevani velvollinen sitä tekemään.\n\nOli myöhä, kun erosimme. Tahdoin viedä hänet mukaani illalliselle rouva\nd'Épinayn luo, mutta hän ei suostunut tulemaan; halutessani liittää\nkaikki ystäväni yhteen yritin useaan kertaan saada hänet rupeamaan\nseurusteluun rouva d'Épinayn kanssa ja menin niin pitkälle, että vein\nrouvan hänen ovelleen, jonka hän kuitenkin piti meiltä suljettuna;\nmutta kaikista ponnisteluistani huolimatta hän aina kieltäytyi ja\npuhui rouvasta vain hyvin halveksivin sanoin. Vasta sitten, kun välini\nrouvaan ja häneen olivat rikkoutuneet, he liittyivät yhteen ja hän\nalkoi puhua rouvasta kunnioittavasti.\n\nSiitä alkaen Diderot ja Grimm näyttivät panevan parastaan\nvieroittaakseen minusta Theresen ja hänen äitinsä selittäen heille,\nettä syynä heidän tukalaan toimeentuloonsa oli hyvän tahdon puute\nminun taholtani ja etteivät he koskaan pääsisi mihinkään minun\nkanssani. He koettivat saada heidät tekemään eron minusta ja lupasivat\ntoimittaa heille rouva d'Épinayn vaikutusvaltaisella avulla suolan\nvähittäiskaupan, tupakkakaupan ja vielä ties mitä kaikkea. Yrittivätpä\nhe houkutella Duclos'takin sekä d'Holbachia yhteen liittoon kanssansa,\nmutta Duclos ei siihen koskaan suostunut. Sain siihen aikaan vähän\nvihiä kaikista näistä vehkeistä, mutta aivan täyden selvän niistä sain\nvasta paljon myöhemmin, ja usein minulla oli aihetta valittaa ystävieni\nsokeata ja kaikkea muuta kuin hienotunteista intoa, kun he koettivat\nsaattaa minut, raihnaisen miehen, mitä surkeimpaan yksinäisyyteen ja\npuuhailivat tehdäkseen minut oman käsityksensä mukaan onnelliseksi\nkeinoilla, jotka todellisuudessa olivat parhaiten omansa tekemään minut\nkurjan onnettomaksi.\n\n_Vuonna 1753 Pariisissa riehuvaan kiihkeään riitaan siitä, oliko\nitalialaista vai ranskalaista musiikkia pidettävä etevämpänä, R.\nosallistui 'Kirje ranskalaisesta musiikista' nimisellä lentokirjasella,\njossa hän intohimoisesti puolusti italialaista musiikkia. Sen tekemästä\ntavattomasta vaikutuksesta hän kertoo:_\n\nTuon lentokirjasen tekemä uskomattoman voimakas vaikutus olisi\nTacituksen kynän arvoinen kuvattava. Oli juuri Parlamentin ja papiston\nvälisen suuren riidan aika. Parlamentti oli äskettäin karkotettu,\nmieltenkuohu oli korkeimmillaan, kaikkialla näkyi uhkaavia läheisen\nkapinan enteitä. Lentokirjanen ilmestyi. Heti paikalla kaikki muut\nriidat unohtuivat. Ei ajateltu muuta kuin vaaraa, jossa ranskalainen\nmusiikki oli, eikä noussut kapinaa muuta kuin minua vastaan. Mutta\nsiitä tulikin niin kova, ettei kansa koskaan ole siitä oikein toipunut.\nHovissa oltiin kahden vaiheilla vain siitä, oliko minut teljettävä\nBastiljiin vai ajettava maanpakoon, ja vangitsemiskäsky olisi\nannettu, jollei herra de Voyer olisi todistanut sitä naurettavaksi.\nKun ihmiset saavat lukea, että tuo lentokirjanen on ehkä saanut\nestetyksi vallankumouksen valtiossa, he kai luulevat näkevänsä unta.\nSe on kuitenkin aivan täyttä totta, niin kuin koko Pariisi vielä voi\ntodistaa, koskapa nyt ei ole kulunut enempää kuin viisitoista vuotta\ntuosta kummallisesta jutusta.\n\nJoskaan vapauttani ei loukattu, niin ei minua ainakaan säästetty\nsolvauksilta; henkenikin oli vaarassa. Oopperan orkesterin jäsenet\npanivat siistit tuumansa tukkoon murhatakseen minut sieltä ulos\ntullessani. Se ilmoitettiin minulle; kävin vain sitä ahkerammin\nOopperassa, ja vasta kauan aikaa jälkeenpäin sain tietää, että herra\nAncelet, muskettisotilasten upseeri, joka oli suopeamielinen minua\nkohtaan, oli tehnyt tyhjäksi salavehkeen vaikutuksen määräämällä\nminulle tietämättäni turvasaaton teatterista lähtiessäni. Oopperan\njohto oli äskettäin uskottu kaupungille. Pormestarin ensimmäinen\nurotyö oli, että hän kielsi minulta vapaan pääsyn Oopperaan, vieläpä\nmahdollisimman epähienolla tavalla, nimittäin julkisesti estämällä sen\nastuessani ovesta sisään, niin että minun täytyi lunastaa pääsylippu\namfiteatteriin välttääkseni sen häpeän, että olisi ollut sinä päivänä\npalattava kotiin. Vääryys oli sitä huutavampi, kun ainoana hintana,\nminkä olin pannut kappaleelleni luovuttaessani sen heille, oli\nainainen vapaa pääsy Oopperaan; vaikka näet tuo oikeus oli kaikilla\noopperakappaleiden tekijöillä ja vaikka se minulla oli kaksin kerroin,\nen ollut jättänyt tekemättä siitä nimenomaista välipuhetta Duclos'n\nläsnäollessa. Tuossa menettelyssä yhtyivät sellainen kohtuuttomuus\nja sellainen törkeys, että yleisö, vaikka sen vihamielisyys minua\nkohtaan silloin oli kiivaimmillaan, ei voinut olla siitä yksimielisesti\nloukkaantumatta, ja monikin, joka edellisenä päivänä oli herjannut\nminua, huusi seuraavana ääneen salissa, että oli häpeällistä noin\nriistää vapaa sisäänpääsy tekijältä, joka oli sen niin hyvin ansainnut\nja voi vaatia sitä kahdellekin hengelle.\n\nTämän johdosta minulla ei ollut muuta neuvoa kuin vaatia takaisin\nteokseni, koskapa minulta riistettiin siitä sovittu hinta. Kirjoitin\nsitä varten herra d'Argensonille, joka hoiti Oopperan hallintoa, ja\nliitin kirjeeseeni lausunnon, joka oli vastaansanomaton, mutta joka\nsamoin kuin kirjeeni jäi vastausta ja vaikutusta vaille. Tuon oikeutta\nloukkaavan miehen vaitiolo jäi kaivelemaan sisuani eikä ollut omansa\nlisäämään sitä varsin vähäistä kunnioitusta, jota aina tunsin hänen\nluonnettaan ja kykyjään kohtaan. Niinpä sitten pidätettiin kappaleeni\nOopperassa ja minulta anastettiin hinta, josta olin sen luovuttanut.\nHeikon tekona mahtavalle mokomaa sanottaisiin varastamiseksi; mahtavan\ntekona heikolle se on vain toisen omaisuuden valtaamista.\n\n_Oopperallaan R. kyllä ansaitsi melko runsaan määrän rahaa, mutta siitä\noli hänelle myöskin loppumatonta mieliharmia. Hän sanoo siitä:_\n\nSe oli vasta paljon myöhemmin ilmi puhjenneen salaisen kateuden\nalkujuurena. Sen saavuttaman menestyksen jälkeen en enää huomannut\nGrimmissä enkä Diderot'ssa enkä juuri ainoassakaan tuntemistani\nkirjailijoista sitä sydämellisyyttä, sitä avomielisyyttä, sitä iloa\nheidän tavatessaan minut, minkä siihen saakka olin luullut heissä\nhuomaavani. Heti kun saavuin paronin luo kokoontuneeseen seuraan,\nlakkasi yleinen keskustelu. Läsnäolijat kokoontuivat pieniin ryhmiin,\nkuiskailivat toistensa korviin, ja minä jäin yksin tietämättä kenen\nkanssa puhuisin. Kauan aikaa siedin moista loukkaavaa seurani\nhyljeksimistä; ja nähdessäni, että rouva d'Holbach, joka oli lempeä\nja rakastettava, yhä otti minut hyvin vastaan, kestin hänen miehensä\nepähienon kohtelun, niin kauan kuin se oli kestettävissä; mutta eräänä\npäivänä hän ilman syytä ja tekosyytäkin hyökkäsi kimppuuni Diderot'n\nläsnäollessa, joka ei sanonut sanaakaan, ja Margencyn kuullen, joka\nsittemmin usein sanoi minulle ihmetelleensä vastausteni lempeyttä ja\nhillittyä sävyä, hyökkäsi niin raakamaisesti, että vihdoin moisen\nalentavan kohtelun karkottamana poistuin hänen talostaan ja päätin olla\nenää sinne palaamatta.\n\n_R. vakuuttaa puhuneensa siitä huolimatta d'Holbachista aina\nkunnioittavasti, kun tämä sitä vastoin puhui hänestä vain loukkaavin ja\nhalveksivin sanoin. Hän jatkaa:_\n\nPuolestani luulen, että mainitut ystäväni olisivat antaneet minulle\nanteeksi, että kirjoitin kirjoja, ja oivallisia kirjoja, koska kunnia\nsellaisesta ei ollut heille itselleenkään tuntematon, mutta että he\neivät voineet antaa minulle anteeksi, että olin sepittänyt oopperan,\neivätkä tuon teoksen saavuttamaa menestystä, koska ei kukaan heistä\nkyennyt kilpailemaan samalla alalla eikä tavoittelemaan samanlaisia\nkunnianosoituksia.\n\n_Samoihin aikoihin R. sai 'Narcisse' näytelmänsä esitetyksi\nThéâtre Français'ssa. Tekijän nimeä ei ilmaistu. Yleisö tosin otti\nkappaleen suosiollisesti vastaan, mutta menestys oli kuitenkin hyvin\nkeskinkertainen. R. itse ikävystyi ensi-illassa niin, että lähti\nteatterista ennen näytännön loppua_.\n\n_Eräässä kahvilassa tapaamilleen tuttaville hän sitten rohkeasti\ntunnusti olevansa tuon onnistumattoman näytelmän tekijä. Tätä\ntunnustusta kuulijat suuresti ihailivat. \"Antoipa rohkeus, jolla se\ntehtiin, itsetunnollenikin jonkinlaisen hyvityksen\", R. lausuu, \"ja\nluulen, että puhuminen siinä tilaisuudessa oli uljaampaa kuin väärästä\nhäpeäntunteesta johtuva vaikeneminen olisi ollut.\"_\n\n_Vuonna 1753 Dijonin Akatemia esitti kilpakirjoituksen aiheeksi\nkysymyksen 'Ihmisten kesken vallitsevan eriarvoisuuden alkuperästä'.\nSe kiinnosti R:ta. Hän poistui Pariisista Saint-Germainiin saadakseen\nrauhassa ja luonnon helmassa kehitellä kysymyksen hänessä herättämiä\najatuksia. Innoittuneessa mielikuvituksessaan hän näki luonnontilassa\nelävän ihmisen ja seurasi tämän kehitystä kautta aikojen. Tämä ihmisten\nohjaama kehitys oli yleisen ajatustavan mukaan edistystä; R. sitä\nvastoin päätyi siihen käsitykseen, että se oli ihmisten kaikkien\nonnettomuuksien varsinainen lähde. Tuloksena näistä mietiskelyistä\noli hänen tutkielmansa mainitusta kysymyksestä. Hän otti sillä osaa\nkilpailuun, muttei saanut palkintoa. Sitä hän ei ollut odottanutkaan,\nsillä hänen esittämänsä mielipiteethän olivat jyrkässä ristiriidassa\nvallitsevien käsitystapojen kanssa_.\n\n_Seuraavana vuonna R. lähti ystävänsä herra Gauffecourtin mukana\nGeneveen. Hän matkusti Savoijin kautta ja kävi siellä rouva de Warensin\nluona. Tämän hän tapasi entistä pahemmin velkaantuneena ja mitä\ntukalimmissa taloudellisissa oloissa. Autettuaan häntä sen verran kuin\nvoi R. jatkoi matkaansa Geneveen. Hänen siellä ollessaan rouva tuli\nhäntä tapaamaan. Kun matkarahat oli rouvalta loppuneet kesken eikä\nR:lla heidän kohtauspaikallaan ollut mukana, millä häntä auttaa, hän\nhetkeä myöhemmin lähetti Theresen viemään rouvalle rahaa. Liikuttava\nkohtaus: rouva ottaa kädestään sormuksen, ainoan kalleutensa, ja painaa\nsen Theresen sormeen, mutta tämä siirtää sen heti takaisin paikalleen,\nsuutelee rouvan kättä ja kostuttaa sitä kyynelillään_.\n\n_Genevessä R. otettiin ystävällisesti ja innokkaasti vastaan;\nhäntä juhlittiin ja pidettiin hyvänä joka taholla. R. innostui\nhartaaksi tasavaltalaiseksi ja halusi saada menettämänsä Geneven\nkansalaisoikeudet takaisin. Sitä varten hänen täytyi siirtyä jälleen\nalkuperäiseen protestanttiseen uskoonsa, ja hän päättikin tehdä sen.\nHänelle myönnettiin erivapautus ikävimmistä muodollisuuksista; hän\nsai tehdä uskontunnustuksensa vähemmän virallisessa muodossa kuin\ntavallisesti. Sitä tilaisuutta varten hän oli valmistanut puheen; mutta\nkun se oli pidettävä, hän ei muistanut siitä sanaakaan, vaan seisoi\nkuulijakuntansa edessä kuin läksynsä unohtanut koulupoika eikä osannut\nmuuta kuin vastata 'on' ja 'ei' hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hänet\nlaskettiin sitten ripille ja hän sai takaisin kansalaisoikeutensa_.\n\n_Viivyttyään Genevessä neljä kuukautta R. syksyllä palasi Pariisiin.\nTalven kuluessa hänen tutkielmansa ihmisten eriarvoisuuden alkuperästä\nilmestyi painosta. Se oli omistettu Geneven tasavallalle. Siinä\nesitettyjen, eri yhteiskuntaluokkien tasa-arvoisuutta vaativien\nmielipiteiden vuoksi se otettiin sekä Genevessä että Pariisissa hyvin\nkylmästi vastaan_.\n\n_R. oli niin mieltynyt Geneveen, että aikoi siirtyä sinne pysyväisesti\nasumaan asiansa Pariisissa järjestettyään, elämä Pariisissa kun jo\nkauan oli ollut hänelle epämieluista. Mutta kun rouva d'Épinay nyt\ntarjosi hänelle l'Ermitage-nimisen asumuksen la Chevrette -kartanonsa\nalueelta, viidentoista kilometrin päästä Pariisista pohjoiseen päin,\nMontmorencyn metsän läheltä, hän suostui asettumaan sinne. Tämä\nhänen päätöksensä johtui suurelta osalta siitäkin, että Voltaire\noli asettunut Geneven läheisyyteen. R. ymmärsi, että niin ollen\nhän ei saisi Genevessä rauhaa, jota hän kaipasi, vaan että hänen\nolisi pakko taistella Voltairen elämänkatsomusta ja vaikutusvaltaa\nvastaan. R:n ystävät arvelivat, että hän ei voisi kestää yksinäistä\nelämää l'Ermitagessa, ja koettivat kaikin tavoin saada hänet jäämään\nPariisiin, mutta hän pysyi lujana päätöksessään_.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS KIRJA\n\n1756-1757\n\n\n_Aina siitä asti kun Rousseau oli asunut rouva de Warensin kanssa\nLes Charmettesissa, hän oli kaivannut rauhallista elämää maalla\nluonnon helmassa. Kun siihen nyt oli tarjoutunut tilaisuus, hän\nodotti malttamattomana aikaa, jolloin saisi muuttaa l'Ermitageen.\nHän aikoi siellä hankkia toimeentulonsa nuotteja kopioimalla.\nKirjailijantoimintaa sitä vastoin, jolla hän kyllä olisi voinut ansaita\npaljon enemmän, hän ei katsonut sopivaksi elatuskeinoksi seuraavasta\nsyystä:_\n\nTunsin, että kirjoittaminen leipätyönä piankin olisi tukahduttanut\nhenkeni tulen ja tappanut taitoni, joka ei asunut niinkään\nkynässäni kuin sydämessäni ja juontui yksinomaan ylevästä ja\nuljaasta ajatustavasta, joka yksin saattoi pitää sen yllä. Kokonaan\nrahanalaisesta kynästä ei voi lähteä mitään voimallista, mitään suurta.\nVälttämätön tarve, ehkä ahneuskin olisi pannut minut kirjoittamaan\npikemmin nopeasti kuin hyvin. Jos menestyksen tavoittelu ei olisikaan\nsaanut minua alentumaan salavehkeilyihin, niin se olisi vietellyt\nminut pyrkimään kirjoittaessani pitämään vähemmän silmällä sitä, mikä\non hyödyllistä ja totta, kuin sitä, mikä on enemmistölle mieleen, ja\nsen sijaan että saattoi olla hienostunut kirjailija minusta olisi\ntullut vain kirjailijatuhrus. Ei, ei, olen aina ollut sitä mieltä,\nettä kirjailijantoiminta tuottaa, että se voi tuottaa mainetta ja\nkunniaa vain sikäli kuin se ei ole ammattimaista. On liian vaikea\najatella ylevästi, kun ajatteleminen on pelkkä elatuskeino. Voidakseen,\nuskaltaakseen lausua suuria totuuksia täytyy olla riippumaton\nmenestyksestään. Minä levitin kirjani yleisön keskuuteen varmana siitä,\nettä olin puhunut yhteisen hyvän puolesta, lainkaan välittämättä\nmistään muusta. Jos teoksesta ei huolittu, niin sitä pahempi niille,\njotka eivät tahtoneet käyttää sitä hyväkseen; itse puolestani minä en\ntarvinnut heidän hyväksymystään tullakseni toimeen. Saatoin elättää\nitseni ammatillani, jos kirjani eivät menneet kaupaksi; ja sepä juuri\nsaattoikin ne menemään kaupaksi.\n\nHuhtikuun 9. päivänä 1756 muutin pois Pariisista, enkä sittemmin\nenää ole asunut missään kaupungissa; en näet laske asumiseksi sitä,\nettä myöhemmin olen muutamaan toviin, mutta aina vain käymätiellä\ntai vastoin tahtoani oleskellut lyhyen aikaa Pariisissa, Lontoossa\nja muissa kaupungeissa. Rouva d'Épinay tuli noutamaan meidät kaikki\nkolme vaunuillaan, hänen arentimiehensä tuli ja otti vähäiset\ntavarani rattailleen, ja jo samana päivänä minun asuntoni oli\njärjestyksessä. Huomasin pienen tyyssijani yksinkertaisesti mutta\nsiististi ja aistikkaastikin sisustetuksi ja kalustetuksi. Kalustus\noli minun silmissäni arvaamattoman kallisarvoinen sen käden vuoksi,\njoka oli pitänyt siitä huolen, ja minusta tuntui ihastuttavalta olla\nystävättäreni vieraana itse valitsemassani talossa, jonka hän oli\nrakennuttanut juuri minua varten.\n\nVaikka oli kylmä ja vielä luntakin, alkoi kasvimaailma jo herätä\neloon; siellä täällä näki orvokkeja ja kevätesikkoja, puiden silmut\nalkoivat pistää näkyviin ja tuloni jälkeinen yö oli siitä merkittävä,\nettä satakieli silloin ensi kerran lauloi; sen laulu kuului melkein\nikkunani äärestä, talon viereisestä metsiköstä. Vähän nukuttuani olin\nherätessäni unohtanut muuttoni ja olin vielä olevinani Grenellekadun\ntalossa, kun tuo laulu yhtäkkiä hykähdytti minua ja huudahdin\nriemastuneena: \"Vihdoinkin kaikki toivomukseni ovat täyttyneet!\" Ensi\ntyökseni antauduin nauttimaan sen maaseutuympäristön vaikutuksesta,\njohon olin siirtynyt. Toistaiseksi jätin oloni asunnossani\njärjestämättä ja varasin ensiksi aikaa kävelyretkiäni varten,\neikä ollut asuntoni ympärillä sitä polkua, ei sitä vesakkoa, sitä\nmetsikköä, sitä sopukkaa, johon en olisi jo seuraavana päivänä käynyt\ntutustumassa. Kuta tarkemmin tutkin tätä ihastuttavaa tyyssijaani,\nsitä selvemmin tunsin, että se oli luotu minua varten. Tämä pikemmin\nyksinäinen kuin jylhä paikka sai minut mielikuvituksessani siirtymään\nmaailman ääriin. Siinä oli sellaisia liikuttavia kauneuksia, joita\ntuskin tapaa kaupunkien lähitienoilla, ja jos sinne olisi joutunut\nyhtäkkiä, ei ikinä olisi voinut uskoa olevansa neljän lieuen päässä\nPariisista.\n\nUhrattuani muutaman päivän maaseutuhurmiolleni aloin ajatella\npapereitteni järjestämistä ja työskentelyni säännöstelyä. Aamupäiväni\naioin käyttää niin kuin aina ennenkin nuottien kopioimiseen,\niltapäiväni kävelyihin, joilla pidin mukanani pientä muistikirjaani\nja lyijykynääni; kun näet en ole koskaan voinut kirjoittaa enkä\najatella rauhassa muualla kuin taivasalla, ei tehnyt mieleni muuttaa\nmenettelyä, vaan aikomukseni oli että Montmorencyn metsästä, joka oli\nmelkein oveni edessä, tästedes tulisi työhuoneeni. Minulla oli useita\nkirjoitelmia alulle pantuina; tarkastelin niitä nyt. Suunnitelmani\nolivat melko suurenmoiset, mutta niiden toteuttaminen oli siihen asti\nkaupungin touhuavassa elämässä sujunut hitaasti. Toivoin nyt voivani\njouduttaa sitä vähän paremmin, kun niin monet seikat eivät olisi minua\nhäiritsemässä. Katson saaneeni tämän toiveen melko hyvin täytetyksi, ja\njos otetaan huomioon, että olin sairaana, usein la Chevrettessä, usein\nÉpinayssä, Eaubonnessa, Montmorencyn linnassa, että kotonani usein oli\nkimpussani uteliaita tyhjäntoimittajia ja että minulta aina meni puolet\npäivää kopioimistyöhön, niin myönnettäneen, siitä olen vakuuttunut,\nkun lasketaan ja arvioidaan kirjoitelmat, jotka sepitin l'Ermitagessa\nja Montmorencyssa viettämäni kuuden vuoden kuluessa, että jos aikani\ntällöin kului hukkaan, ei se ainakaan kulunut toimettomuuteen.\n\nNiistä eri teoksista, jotka minulla oli työnalaisina, olin\n_Valtiollisia laitoksia_ käsittelevää jo kauan miettinyt, sitä\nsommittelin suurimmalla mielenkiinnolla, sen sepittämisessä\naioin työskennellä koko ikäni, ja se mielestäni oli lopullisesti\nvakaannuttava maineeni. Ensimmäisen aiheen siihen olin saanut kolme-,\nneljätoista vuotta sitten, kun Venetsiassa ollessani olin saanut\nhuomata sikäläisen niin kehutun hallituksen puutteellisuudet. Sen\njälkeen moraalin historian tutkiminen oli suuresti laajentanut\nnäköalojani. Olin huomannut, että kaikki pohjimmaltaan riippuu\nvaltiotaidosta ja että meneteltiinpä miten tahansa, mistään kansasta\nei koskaan tulisi muuta kuin minkä sen hallitustapa siitä tekee; niin\nollen tuo suuri kysymys parhaasta mahdollisesta hallitusmuodosta näytti\nminusta tarkemmin rajoittuvan seuraavanlaiseksi: \"Millainen tulee olla\nhallitusmuodon, joka on omansa luomaan hyveellisimmän, valistuneimman,\njärkevimmän, lyhyesti: sanan suurimmassa merkityksessä parhaan kansan?\"\nOlin luullut huomaavani, että tämä kysymys oli hyvin likeisessä\nyhteydessä seuraavan toisen kysymyksen kanssa, jopa ehkä aivan sama\nkuin se: \"Mikä hallitusmuoto luonnostaan aina pysyy lähimpänä lakia?\"\nSiitä johtui kysymys: \"Mitä on laki?\" ja koko sarja yhtä tärkeitä\nkysymyksiä. Huomasin päätyneeni tästä kaikesta suuriin totuuksiin,\njotka edistäisivät koko ihmiskunnan mutta erittäinkin isänmaani\nonnea, isänmaani jossa, kuten äsken sinne tekemälläni matkalla olin\nhuomannut, käsitykset laeista ja vapaudesta eivät mielestäni olleet\ntarpeeksi oikeat eivätkä selvät; ja olin luullut tämän epäsuoran tavan\nantaa ne sen kansalaisille olevan parhaiten omansa estämään heidän\nitserakkauttaan loukkaantumasta ja saattamaan heidät suomaan minulle\nanteeksi, että olin näissä asioissa mahdollisesti nähnyt vähän kauemmas\nkuin he.\n\nVaikka olin sommitellut tätä teosta jo viisi kuusi vuotta, en ollut\nvielä päässyt siinä juuri pitkälle. Senlaatuiset kirjat vaativat\nmiettimistä, hyvää aikaa, rauhallisuutta. Kirjoittelin tätä sitä\npaitsi, kuten sanotaan, kaikessa hiljaisuudessa, enkä ollut huolinut\nilmoittaa aikomustani kenellekään, en edes Diderot'lle. Pelkäsin\nsen tuntuvan liian uskaliaalta sinä aikana ja siinä maassa, jossa\nkirjoitin, ja ystävieni pelästyksen[43] sitovan vapauttani työtä\nsuorittaessani. En vielä tiennyt, joutuisiko se valmiiksi siksi ajoissa\nja saisinko sen laadituksi siihen muotoon, että se voisi ilmestyä minun\neläessäni. Halusin täysin vapaasti antaa aineelleni kaiken, minkä se\nvaati, aivan varmana siitä, että kun esityksessäni ei olisi mitään\nivailevaa sävyä enkä koskaan pyrkisi tekemään viittauksia oleviin\noloihin, niin en koskaan antaisi aihetta moitteisiin, jos pysyttäisiin\noikeudessa ja kohtuudessa. Tahdoin tietenkin käyttää täysin määrin\nvapaan ajattelemisen oikeutta, joka minulla oli syntyperäni nojalla,\nmutta aina kunnioittaen hallitusmuotoa, jonka alaisena minun oli\nelettävä, koskaan rikkomatta sen lakeja; ja samalla kun tarkoin varoin\nloukkaamasta kansalaisoikeutta, en toiselta puolen myöskään tahtonut\npelosta luopua sen minulle myöntämistä eduista.\n\n_Rouva Dupinin toimesta Rousseau alkoi l'Ermitagessa myöskin ryhtyä\nlaatimaan erään abbé de Saint-Pierre -nimisen kirjailijan laajoista ja\nsekavista, valtiollisia ja taloustieteellisiä kysymyksiä käsittelevistä\nteoksista suppeata laitosta, joka esittäisi hänen tärkeimmät aatteensa\nja mielipiteensä. Tämä oli toinen niitä töitä, joihin R:n piti käyttää\naikansa_.\n\nMietiskelin vielä kolmattakin, johon olin saanut aiheen itseäni\nkoskevista havainnoista, ja tunsin itseni sitä rohkeammaksi ryhtymään\nsiihen, kun minulla oli syytä toivoa, että siitä syntyisi kirja, joka\nolisi ihmisille todella hyödyksi, jopa hyödyllisimpiä, mitä heille\nsaattoi tarjota, jos saisin työn suoritetuksi laatimaani suunnitelmaa\ntäysin vastaavalla tavalla. On havaittu, että useimmat ihmiset ovat\nelämänsä eri aikoina usein erilaiset ja näyttävät muuttuvan kokonaan\ntoisiksi ihmisiksi. Niin tietyn asian todistamiseksi en aikonut\nkirjoittaa kirjaa; minulla oli uudempi ja tärkeämpikin tarkoitus,\nnimittäin etsiä syyt noihin muutoksiin ja kiinnittää huomioni niihin\nsyihin, jotka riippuvat meistä itsestämme, osoittaakseni kuinka\nitse voimme niitä hallita kehittyäksemme paremmiksi ja varmemmiksi\nitsestämme. Sillä onhan kelpo ihmisen kieltämättä vaikeampi vastustaa\njo täysin kehittyneitä haluja, jotka hänen on voitettava, kuin\nehkäistä, muuttaa tai lieventää noita samoja haluja jo niiden\nalkulähteessä, jos hän kykenisi tunkeutumaan siihen asti. Kiusaukseen\njoutunut ihminen kykenee kerran sitä vastustamaan, koska hän on\nvoimakas, ja toisella kertaa hän lankeaa, koska on heikko; jos hän\nolisi ollut sama kuin ennen, niin hän ei olisi langennut.\n\nTunnustelemalla itseäni ja tutkimalla muita ihmisiä saadakseni\nselville, mistä nuo erilaiset olomuodot johtuvat, huomasin, että ne\nsuurelta osalta riippuvat ulkonaisten esineiden aikaisemmin tekemästä\nvaikutuksesta ja että me, aistiemme ja elintemme alinomaa muuntamina,\nhuomaamattamme siirrämme näitten muutosten vaikutuksen ajatuksiimme,\ntunteisiimme ja tekoihimmekin. Keräämäni sattuvat ja lukuisat havainnot\nolivat aivan eittämättömät, ja ruumiillisten perussyiden vuoksi,\njoihin ne viittasivat, minusta näytti mahdolliselta johtaa niistä\nulkonainen elämänjärjestys, joka voisi muunneltuna asianhaarain\nmukaan saattaa sielun hyveelle otollisimpaan tilaan tai pysyttää sen\nsiinä. Kuinka paljon hairahduksia välttyisikään järjeltämme, kuinka\npaljon paheita voisimmekaan estää syntymästä jos osaisimme pakottaa\nelimistömme toiminnan edistämään siveellistä järjestystä, jonka se\nniin usein häiritsee! Ilmastot, vuodenajat, sävelet, värit, pimeys,\nvalo, elementit, ravintoaineet, melu, hiljaisuus, liike, lepo, kaikki\nvaikuttavat ruumiimme koneistoon ja sen johdosta myös sieluumme, kaikki\ntarjoavat meille lukemattomia melkein varmoja keinoja hallita jo niiden\nsyntyessä niitä tunteita, joiden annamme itseämme vallita. Sellainen\noli perusajatukseni, jonka alkuluonnoksen jo olin pannut paperille\nja jonka toivoin sitä varmemmin vaikuttavan jaloluontoisiin, hyvettä\nvilpittömästi rakastaviin, mutta heikkouttansa varoviin ihmisiin, kun\nminusta tuntui helpolta kirjoittaa siitä kirja, joka olisi miellyttävä\nlukea, niin kuin se oli kirjoittaakin. Tulin kuitenkin varsin vähän\nkirjoitelleeksi tätä teosta, jonka nimenä oli _Aistijohtoinen moraali\neli viisaan materialismi_. Monet häiritsevät seikat, joihin lukija\npian saa tietää syyn, estivät minua tästä työstä, ja lukija on myöskin\nsaava tietää, millainen oli luonnoksien kohtalo, joka on läheisemmässä\nyhteydessä kuin luulisi oman kohtaloni kanssa.\n\nKaiken tämän lisäksi olin jo jonkin aikaa miettinyt myös\nkasvatuskysymystä. Rouva de Chenonceaux, joka pelkäsi miehensä\nkäyttämää kasvatusmenetelmää pojallensa vaaralliseksi, oli näet\npyytänyt minua esittämään järjestelmällisesti ajatukseni kasvatuksesta.\nYstävyyden mahti vaikutti, että tämä aihe, vaikka se sinänsä miellytti\nminua vähemmän, oli sydäntäni lähempänä kuin kaikki muut. Se onkin\nkaikista mainitsemistani aiheista ainoa, jonka olen käsitellyt loppuun.\nTarkoitusperä, jonka olin asettanut itselleni sitä työtä tehdessäni,\non mielestäni sen arvoinen, että tekijä olisi ansainnut toisenlaisen\nkohtalon. Mutta älkäämme puhuko tästä surullisesta asiasta ennen\naikaansa; minun tulee liiankin kova pakko puhua siitä tuonnempana tässä\nkirjassa.\n\nKaikki nämä erilaiset suunnitelmat antoivat minulle miettimisen aiheita\nkävelyilläni. Voin näet, kuten luulen jo maininneeni, miettiä vain\nkävellessäni; heti kun pysähdyn, lakkaan ajattelemasta, ja järkeni\ntoimii vain yhdessä jalkojeni kanssa. Olin kuitenkin varovaisuuden\nvuoksi varustanut mukaani myöskin huoneessa tehtävän työn sadepäivien\nvaralta. Se oli _Musiikkisanakirjani_, joka aineistonsa hajanaisuuden,\nkatkonaisuuden ja muodottomuuden vuoksi oli kirjoitettava melkein\nkokonaan uudestaan. Minulla oli mukanani eräitä kirjoja, joita sitä\nvarten tarvitsin; olin kahden kuukauden ajan poiminut otteita useista\nmuista, jotka sain lainaksi Kuninkaan Kirjastosta ja joista muutamia\nsain ottaa mukaani l'Ermitageenkin. Eri lähteistä lainaamieni tietojen\npohjalta ryhdyin tekemään tuota työtä asunnossani, milloin sään\nvuoksi en voinut lähteä ulos tai olin ikävystynyt kopioimiseen. Tämä\njärjestely tuntui minusta niin sopivalta, että noudatin sitä sekä\nl'Ermitagessa ja Montmorencyssa että sittemmin myöskin Motiers'ssa,\nmissä suoritin loppuun tuon työn ja tein samalla muitakin; ja aina\nminusta tuntui, että työn vaihtaminen on todellista virkistystä.\n\n_Jonkin aikaa Rousseau sai rauhassa hoitaa töitänsä edellä mainitun\njärjestelyn mukaan; mutta kun rouva d'Épinay kesän tultua oli muuttanut\nLa Chevretteen, hän kutsui hyvin usein R:n sinne pitämään itselleen\nseuraa, niin että R. lopulta ei päivääkään voinut olla varma, ettei\nhäntä häirittäisi. Tämä kyllä tuntui hänestä kiusalliselta, mutta\nystävyyden vuoksi, jota hän tunsi rouvaa kohtaan, hän ei tahtonut\nkieltäytyä noudattamasta hänen kutsujaan_.\n\nPäätettyäni siis tyytyä välttämään sidonnaisuuteen alistuin siihen\nvastustelematta ja huomasin sen ainakin ensimmäisenä vuonna vähemmän\nrasittavaksi kuin olisin odottanut. Rouva d'Épinay, joka tavallisesti\nvietti melkein koko kesän maalla, vietti siellä vain osan sitä\nkesää, lienevätkö sitten hänen asiansa pidättäneet häntä tavallista\nkauemmin Pariisissa vai tekikö Grimmin poissaolo La Chevrettessä\noleskelun hänelle vähemmän miellyttäväksi. Väliaikoja, joina hän ei\nollut siellä tai joina hänellä siellä oli paljon vieraita, käytin\nhyväkseni nauttiakseni yksinäisyydestäni hyvän Thereseni ja hänen\näitinsä kanssa tavalla, joka sai minut täysin tuntemaan sen arvon.\nVaikka muutamina viime vuosina kävin kutakuinkin usein maaseudulla,\npääsin tuskin ensinkään nauttimaan siitä; ja nuo matkat, jotka\naina tein vaateliasten ihmisten seurassa ja jotka sidonnaisuus\naina pilasi, vain kiihottivat minussa mieltymystä maalaiselämän\nnautintoihin, joiden kuvan vilahdukselta lähempää nähdessäni vain\nkipeämmin tunsin niiden kaipuuta. Olin niin ikävystynyt lehtimajoihin,\nsuihkulähteisiin, puistikkoihin, kukkapenkereisiin ja vielä ikävämpiin\nihmisiin, jotka kaikkea sellaista näyttelivät; olin niin lopen\nkyllästynyt lentokirjasiin, klaveerinrimputukseen, hombre-peliin,\nnauharuusukkeisiin, typeriin sukkeluuksiin, äiteliin keimailuihin,\npieniin, siroihin lavertelijoihin ja suuriin illallisiin, että kun\nsilmääni sattui vaikkapa vain laiha orjantappurapensas, pensasaita,\nlato, niitty, kun kylän läpi kulkiessani vedin sieraimiini hyvän\nkirvelimunakkaan tuoksua, kun kaukaa kuulin paimentyttöjen laulun\nkansanomaisen sävelen, niin kirosin pirun perittäviksi ihomaalit ja\nrimpsut ja ambratuoksukkeet; ja ikävöiden yksinkertaista kotiruokaa\nja kotitekoista viiniä olisin mielihalulla läimäytellyt korville\nherra keittiömestaria ja herra hovimestaria, jotka tarjosivat minulle\npäivällisen illallisen aikaan ja illallisen silloin, kun on aika\nnukkua, mutta eritoten herroja lakeijoja, jotka katsella viiruilivat\njokaista suupalaani ja jos en tahtonut kuolla janoon möivät minulle\nherransa väärennettyä viiniä kymmentä kertaa kalliimmasta hinnasta kuin\nmillä olisin saanut parempaa kapakassa.\n\nOlin siis vihdoinkin saanut oman kodin, miellyttävän ja yksinäisen\ntyyssijan, jossa saatoin vapaasti elellä sellaista riippumatonta,\ntasaista ja rauhallista elämää, jota varten tunsin syntyneeni. Ennen\nkuin puhun vaikutuksesta, jonka tämä minulle niin outo olotila teki\nsydämeeni, on paikallaan vielä kerran tarkastella sydämeni salaisia\ntunteita, jotta lukija voisi paremmin seurata näiden uusien muutosten\nkulkua tuntiessaan sen syyt.\n\nOlen aina katsonut sitä päivää, joka liitti minut yhteen Thereseni\nkanssa, siksi ajankohdaksi, joka vakaannutti henkisen olemukseni.\nTarvitsin jotakin kiinnikettä, kun kerran se, jonka olisi pitänyt\nminulle riittää, oli lopulta niin julmasti katkaistu. Onnen kaipuu\nei lähde ihmisen sydämestä! Mamma vanheni ja vajosi yhä syvemmälle\nalennukseen! Pidin varmana, että hän ei enää voinut tulla onnelliseksi\ntässä maailmassa. Ei ollut muuta neuvoa kuin etsiä onnea omaa itseäni\nvarten, kun en kerran voinut toivoa koskaan pääseväni osalliseksi\nhänen onnestaan. Jonkin aikaa häilyin päähänpistosta toiseen, tuumasta\ntoiseen. Matkani Venetsiaan olisi vienyt minut valtiollisiin toimiin,\njos vain se mies, jonka kanssa lyöttäydyin yhteen, olisi ollut\ntäysijärkinen. Rohkeuteni masentuu helposti, varsinkin vaivalloisissa\nja pitkäaikaisissa yrityksissä. Tuon yrityksen epäonnistuminen vei\nminulta halun kaikkiin muihinkin, ja pitäen vanhan perusohjeeni\nmukaisesti etäisiä pyrkimysperiä houkkien houkuttimina päätin elää\nvastedes yksin päivin, kun en enää nähnyt elämässä mitään, mikä olisi\nhoukutellut minua ponnistelemaan.\n\nJuuri silloin me tutustuimme. Tuon hyvän tytön lempeä luonne tuntui\nminusta sopivan niin hyvin yhteen omani kanssa, että liityin häneen\nkiintymyksellä, joka on kestänyt ajan ja vastoinkäymisten koetukset\nja jota kaikki, minkä olisi luullut katkaisevan sen, aina vain on\nlujittanut. Tämän kiintymyksen voimakkuuden lukija on huomaava\ntuonnempana, kun paljastan ne haavat, ne vihlovat tuskat, joilla hän\nonnettomuuksieni pahimmillaan ollessa on raadellut sydäntäni ja joista\nhuolimatta siihen hetkeen asti, jolloin tämän kirjoitan, en koskaan ole\npäästänyt huuliltani kenellekään valituksen sanaa.\n\nKun saadaan tietää, että tehtyäni kaikkeni, uhmattuani kaikkia\nvaikeuksia ollakseni eroamatta hänestä, elettyäni kohtalon ja ihmisten\nuhalla viisikolmatta vuotta yhdessä hänen kanssaan lopulta vanhoilla\npäivilläni otin hänet puolisokseni, vaikkei hän sitä odottanut eikä\npyytänyt enkä minä puolestani ollut siihen sitoutunut enkä sitä\nluvannut, niin luullaan kai, että mieletön rakkaus heti ensi päivänä\npani minut päästäni pilalle ja sitten yhä asteittain vei minut tuohon\nviimeiseen järjettömyyteen, ja niin luullaan vielä paljon varmemmin,\nkun saadaan tietää ne erikoiset ja voimakkaat syyt joiden olisi luullut\nestävän minua koskaan joutumasta niin pitkälle. Mitä ajattelee sitten\nlukija, kun kaikella totuudenharrastuksella, minkä hän nyt tietänee\nminussa olevan, sanon hänelle, että ensi hetkestä asti, jolloin tuon\ntytön näin, tähän päivään saakka en ole koskaan tuntenut pienintäkään\nrakkauden kipinää häntä kohtaan, etten ole halunnut omistaa häntä\nenempää kuin rouva de Warensiakaan ja että ne aistilliset tarpeet,\njotka olen tyydyttänyt hänen parissaan, ovat minulle olleet yksinomaan\nsukuviettiä eivätkä mitenkään kohdistuneet yksilöön? Lukija arvellee,\nettä olin rakenteeltani toisenlainen kuin muut miehet enkä kyennyt\ntuntemaan rakkautta, koskapa sitä ei ollut niissä tunteissa, jotka\nsitoivat minut naisiin, joista eniten pidin. Maltahan, oi lukijani!\nLähenee se kovan onnen aika, jolloin saat liiankin selvästi huomata\nerehtyneesi.\n\nToistan usein kuten tiedetään, mitä jo ennen olen sanonut; mutta\nei auta, täytyy. Ensimmäinen tarpeistani, suurin, voimakkain,\nlähtemättömin, asui kokonaan sydämessäni: se oli läheisen yhdyselämän\ntarve, niin läheisen kuin suinkin mahdollista; ennen kaikkea sitä\nvarten tarvitsin naisen pikemmin kuin miehen, naisystävän pikemmin kuin\nmiesystävän. Tämä omituinen tarve oli niin voimakas, että likeisinkään\nruumiillinen yhteys ei vielä riittänyt sitä tyydyttämään; minulle\nolisi pitänyt olla kaksi sielua samassa ruumiissa, muutoin tunsin\naina tyhjyyttä. Luulin ajan tulleen, jolloin en enää sitä tuntisi.\nTuo nuori, lukemattomien oivallisten ominaisuuksiensa ja siihen\naikaan ulkomuotonsakin vuoksi rakastettava nainen, jossa ei ollut\nteennäisyyden eikä keimailunhalun merkkiäkään, olisi yksin täyttänyt\nkoko elämäni, jos minä puolestani, kuten olin toivonut, olisin voinut\ntäyttää hänen elämänsä. Minulla ei ollut mitään pelättävää miesten\ntaholta; olen varma siitä, että olen ainoa, jota hän todella on\nrakastanut, ja hänen rauhalliset aistinsa tuskin vaativat hänelle\ntoisia sittenkään, kun en enää ollut hänelle siinä suhteessa mies.\nMinulla ei ollut omaisia; hänellä oli, ja nämä omaiset, jotka kaikki\nluonteeltaan olivat kovin toisenlaisia kuin hän, eivät sattuneet\nolemaan sellaisia, että olisin voinut ottaa heidät omikseni. Siinä oli\nensimmäinen syy onnettomuuteeni. Mitä olisinkaan antanut voidakseni\ntuntea itseni hänen äitinsä lapseksi! Tein kaikkeni päästäkseni siihen\npäämäärään, mutta se ei minulta onnistunut. Turhaan koetin saada\nkaikki etumme keskenään sopusointuun; se oli minulle mahdotonta. Hän\ntavoitteli aina jotakin etua, joka oli toinen kuin minun, ristiriidassa\ntämän, jopa hänen tyttärensäkin edun kanssa, joka jo olikin sama kuin\nminun. Hänestä ja hänen muista lapsistaan ja hänen lastensa lapsista\ntuli kaikista vereni imijöitä, ja vähin paha, minkä he tekivät\nThereselle, oli se, että he varastivat häneltä. Tyttöparka, joka oli\ntottunut antamaan myöten jopa naisserkuilleenkin, salli sanaakaan\nsanomatta ryöstää ja komentaa itseään, ja surukseni huomasin, että\nvaikka tyhjensin kukkaroni ja varoitusteni varaston, hän ei saanut\nmitään hyötyä mistään, minkä tein hänen hyväksensä. Koetin saada\nhänet irtaantumaan äidistään; hän vastusteli aina. Kunnioitin hänen\nvastustustaan ja pidin häntä sen johdosta vielä suuremmassa arvossa,\nmutta silti hänen kieltäytymisensä koitui sekä hänelle että minulle\nvahingoksi. Äitinsä ja omaistensa käsissä ollessaan hän oli enemmän\nheidän kuin minun hoteissani ja omissa hoteissaan. Niin tuhoisa kuin\nheidän ahneutensa hänelle olikin, heidän neuvonsa olivat hänelle vielä\nturmiollisemmat. Lyhyesti: jos hän rakkautensa ja terveen luontonsa\nvuoksi ei vaipunutkaan kokonaan heidän valtaansa, niin tuo valta\nkuitenkin riitti estämään suureksi osaksi niiden hyvien periaatteiden\nvaikutuksen, jotka kaikin voimin koetin häneen juurruttaa, riitti\nsaamaan aikaan, että me, menettelinpä miten tahansa, aina olimme ja\npysyimme kahtena eri ihmisenä.\n\nNiinpä siis vilpittömästä ja molemminpuolisesta kiintymyksestä\nhuolimatta, johon olin pannut sydämeni koko hellyyden, tuon sydämen\ntyhjyys ei kuitenkaan koskaan oikein täyttynyt. Lapset, jotka olisivat\nvoineet sen täyttää, tulivat; se vain pahensi asiaa. Minua hirvitti\njättää heidät noiden huonosti kasvatettujen omaisten huostaan\nsaamaan heiltä vielä huonomman kasvatuksen. Vaarat kasvatuksesta\nLöytölastenseimessä olivat paljon vähäisemmät. Tämä syy tekemääni\npäätökseen, vaikka se oli vaikuttavampi kuin kaikki ne, jotka\nmainitsin kirjeessäni rouva de Francueilille, oli kuitenkin ainoa,\njota en uskaltanut hänelle ilmoittaa. Mieluummin otin kestääkseni\nenemmän moitetta niin vakavassa asiassa ja olin sekoittamatta siihen\nrakastamani henkilön omaisia. Mutta hänen onnettoman veljensä\nelämäntavoista voi päätellä, pitikö minun, sanottiinpa mitä tahansa,\njättää lapseni alttiiksi samanlaiselle kasvatukselle kuin minkä hän oli\nsaanut.\n\nKun nyt en voinut saada kokea sellaisen läheisen, täydellisen\nyhdyselämän nautintoa, jollaista tunsin tarvitsevani, etsin sille\nkorvikkeita, jotka tosin eivät täyttäneet tyhjyyttäni, mutta tekivät\nsen minulle vähemmän tuntuvaksi. Kun minulla ei ollut ainoatakaan\nystävää, joka olisi ollut kokonaan minun, tarvitsin ystäviä, jotka\nminua kannustamalla saattoivat voittaa saamattomuuteni; siksi ylläpidin\nja kehitin likeisemmiksi entisiä suhteitani Diderot'hon ja abbé\nCondillaciin, siksi rupesin uusiin, vielä läheisempiin suhteisiin\nGrimmin kanssa, ja siksi vihdoin jouduin tuon kovan onnen tutkielman\njohdosta, jonka historian olen kertonut,[44] jälleen kirjallisuuden\nalalle, jolta luulin jo ainiaaksi poistuneeni.\n\nEnsiesiintymiseni vei minut uutta tietä myöten toiseen henkiseen\nmaailmaan, jonka yksinkertaista ja ylevää rakennetta en voinut katsella\ninnostumatta. Siihen tarkemmin tutustuttuani näin piankin filosofiemme\nopeissa vain erehdyksiä ja mielettömyyttä, yhteiskunnallisessa\njärjestyksessämme vain sortoa ja kurjuutta. Typerän ylpeyteni\npettämänä luulin olevani kutsuttu hälventämään kaikki nuo harhanäyt;\narvellen, että minun hankkiakseni sanoilleni huomiota täytyi saattaa\nelintapani sopusointuun periaatteitteni kanssa, omaksuin sen omituisen\nesiintymistavan, jota minun ei sallittu noudattaa, jolla antamaani\nesimerkkiä niin sanotut ystäväni eivät voineet antaa minulle\nanteeksi ja joka aluksi saattoi minut naurunalaiseksi, mutta lopulta\nolisi korottanut minut kunniaan, jos minun olisi ollut mahdollista\njärkähtämättä pitää siitä kiinni.\n\nSiihen saakka olin ollut hyvä; siitä lähtien minusta tuli hyveellinen,\ntai ainakin hyveeseen hurmaantunut. Se hurmio oli alkanut päästäni,\nmutta siirtynyt sydämeeni. Mitä jaloin mielen ylevyys versoi siellä\npois kitketyn turhamielisyyden jätteistä. En teeskennellyt mitään;\nmuutuin todella sellaiseksi, miltä näytin; ja niinä ainakin neljänä\nvuonna, jotka tämä kuumeinen innostus pysyi täydessä voimassaan, ei\nollut mitään ihmissydämeen käyvää suurta tai kaunista, mihin en olisi\nollut valmis Jumalan ja omantuntoni edessä. Siitä syntyi äkillinen\nkaunopuheisuuteni, siitä levisi ensimmäisiin kirjoihini se todella\ntaivainen tuli, joka paloi minussa ja josta neljänkymmenen vuoden\nkuluessa ei ollut välähtänyt näkyviin pienintäkään kipinää, koska se ei\nvielä ollut syttynyt.\n\nOlin todellakin kokonaan muuttunut; ystäväni ja tuttavani eivät\nenää tunteneet minua. En ollut enää entinen arasteleva ja pikemmin\nhäpeävä kuin vaatimaton mies, joka ei rohjennut esiintyä eikä\npuhua, jonka jokin leikillinen sana pani ymmälle, jonka naisen\nkatse sai punastumaan. Uskaliaana, uljaana, pelottomana osoitin\nkaikkialla varmuutta, joka oli sitä järkkymättömämpää, kun se oli\nteeskentelemätöntä ja asui pikemmin sielussani kuin ulkonaisessa\nryhdissäni. Ylenkatse, jonka syvälliset mietiskelyni olivat saaneet\nminussa syntymään aikani tapoja, elämänohjeita ja ennakkoluuloja\nkohtaan, vaikutti, että minuun eivät pystyneet niiden orjina olevien\nihmisten naljailut, ja minä musersin mietelauseillani heidän pikku\nsukkeluutensa niin kuin musertaisin itikan sormieni välissä. Mikä\nmuutos! Koko Pariisi toisteli nyt saman miehen kirpeitä ja purevia\npistopuheita, joka kahta vuotta sitä ennen ja kymmentä vuotta\nmyöhemmin ei koskaan keksinyt asiaa, mistä puhua, eikä sanaa, jota\nkäyttää. Vaikka koko maailmasta etsittäisiin, niin ei voitaisi löytää\nluonnolleni vastakkaisempaa olotilaa kuin tämä. Muistettakoon jokin\nniistä elämäni lyhyistä kausista, jolloin en enää ollut oma itseni,\nvaan muutuin toiseksi; sellainen oli myöskin nyt puheena oleva aika,\nmutta sitä ei kestänyt ainoastaan kuusi päivää eikä kuusi viikkoa,\nvaan lähes kuusi vuotta, ja se jatkuisi ehkä yhä, jolleivät erikoiset\nasianhaarat olisi tehneet siitä loppua ja johtaneet minua takaisin\nluontooni, jonka yläpuolelle olin pyrkinyt kohoamaan.\n\nSe muutos alkoi heti kun olin siirtynyt pois Pariisista eikä tuon\nsuuren kaupungin paheiden näkeminen enää pitänyt voimassa suuttumusta,\njonka se minussa oli nostattanut. Kun en enää nähnyt ihmisiä,\nlakkasin heitä halveksimasta; kun en enää nähnyt häijyjä, lakkasin\nheitä vihaamasta. Vihaan hidas sydämeni enää vain surkutteli heidän\nkurjuuttaan eikä erottanut siitä heidän häijyyttään. Tämä lempeämpi,\nmutta paljon vähemmän ylevä mielentila jäähdytti piankin sen hehkuvan\ninnostuksen, jonka puuskassa olin niin kauan elänyt, ja kenenkään\nhuomaamatta, melkeinpä itsekään sitä huomaamatta muutuin jälleen\npelokkaaksi, myöntyväiseksi, arkailevaksi, sanalla sanoen samaksi\nJean-Jacquesiksi, joka ennenkin olin ollut.\n\nJos tämä alkukohtaansa palaava kehitysjakso olisi vain tehnyt\nminusta jälleen oman itseni ja pysähtynyt siihen, niin kaikki olisi\nollut hyvin; mutta pahaksi onneksi se meni pitemmälle ja vei minut\nnopeasti vastakkaiseen äärimmäisyyteen. Siitä pitäen on häilähtelevä\nsieluni vain ohimennen käynyt lepokohdassa, ja sen yhäti uudistuvat\nheilurinliikkeet eivät ole sallineet sen pysyä siinä.\n\n_Rousseaun rauhallista ja onnellista elämää l'Ermitagessa häiritsi\nennen kaikkea rouva Le Vasseur ahneudellaan, kiittämättömyydellään ja\nsalakähmäisyydellään. R. sai Thereseltä vähitellen tietää, että hänen\näitinsä oli yhdessä juonessa Diderot'n, Grimmin ja d'Holbachin kanssa,\njotka koettivat kauniilla lupauksilla ja pikku lahjoilla saada Theresen\nerotetuksi R:sta siinä kuitenkaan onnistumatta. R:n ja rouva Le\nVasseurin välit olivat sen tähden kireät. Therese taas ei ollut sillä\nsivistyksen eikä lahjakkuuden asteella, että olisi voinut ymmärtää R:n\nhenkisiä harrastuksia ja osallistua niihin. R. tunsi itsensä sen vuoksi\nyksinäiseksi kodissaan. Hän koetti unohtaa ikävyytensä syventymällä\ntyöhön. Hän alkoi laatia suppeata laitosta abbé de Saint-Pierren\nteoksista sekä arvosteluja niistä. Käsiteltyään ikuista rauhaa koskevaa\ntutkielmaa, joka noista teoksista oli tärkein, sekä erästä toista\nvähäisempää hän kuitenkin valtiollisista syistä katsoi varovaisimmaksi\nolla puuttumatta muihin, koska niissä arvosteltiin osittain hyvinkin\nvapaasti Ranskan hallinnon eri haaroja, ja jätti työn jatkamisen\nsikseen. Joutilaisuus teki hänen elämänsä vielä vähemmän viihtyisäksi.\nLukuisat uteliaat ihmiset häntä myöskin kiusasivat tungettelevilla\nkäynneillään. Kaihoten hän sen tähden muisteli niitä ihania aikoja,\njotka hän nuorena oli elänyt Les Charmettesissa_.\n\nMuistot elämäni eri kausilta johtivat minut ajattelemaan sitä kohtaa,\njohon nyt olin päätynyt, ja huomasin, että vaikka jo olin elämäni\nehtoopuolella, tuskallisten kipujen vaivaamana, vaikka jo luulin\nloppuni olevan lähestymässä, tuskin kuitenkaan olin saanut täysin\nmäärin kokea ainoatakaan niistä iloista, joita sydämeni kaipasi, en\nollut saanut päästää vapaasti purkautumaan niitä väkeviä tunteita,\njoita tunsin vielä olevan sinne varautuneina, en ollut saanut maistaa,\nen edes huulillani hipaista sitä hurmaavaa nautintoa, jonka tunsin\nsielulleni mahdolliseksi ja joka kohteen puutteessa yhä oli sinne\nsalpautuneena voimatta päästä ilmoille muuten kuin huokauksissani.\n\nMiten oli mahdollista, että minä, vaikka minussa asui luonnostaan\nhellyyttä uhkuva sielu, jolle eläminen oli samaa kuin rakastaminen,\nen siihen saakka ollut löytänyt ystävää, joka olisi ollut kokonaan\nminun, todellista ystävää, minä joka tunsin itseni niin täydellisesti\nluoduksi olemaan ystävä? Miten oli mahdollista, että minussa, vaikka\naistieni palo niin helposti syttyi, vaikka sydämeni hehkui rakkautta,\nei kertaakaan ollut leimahtanut ilmi tietyn henkilön virittämä\nlemmenliekki? Menehtyen rakkaudenkaipuuseen, jota en koskaan ollut\nvoinut täysin tyydyttää, näin olevani pian astumassa vanhuuden\nkynnyksen yli ja lähestyväni kuolemaa voimatta sanoa eläneeni.\n\nTällaiset alakuloiset, mutta mieltä hellyttävät mietteet saattoivat\nminut syventymään itseeni. Tunsin surua, joka kuitenkaan ei ollut\nvailla suloutta. Minusta tuntui, että kohtalo oli minulle velkaa\njotakin, jota se ei ollut minulle antanut. Miksi hyväksi se oli antanut\nminun syntyä erinomaisilla kyvyillä varustettuna, jos mieli jättää\nne loppuun saakka käyttämättä? Sisäisen arvoni tunto saattoi minut\nhuomaamaan siten tapahtuneen vääryyden, mutta oli samalla minulle\ntavallaan hyvityksenä siitä ja pani minut vuodattamaan kyyneliä, joiden\nmielelläni annoin vuotaa.\n\nNämä mietteet liikkuivat mielessäni kauneimpana vuodenaikana,\nkesäkuussa, vehmaitten lehtojen siimeksessä, satakielen sävelten\nsoidessa, solisevien purojen partailla. Tämä kaikki vaikutti, että\njälleen vaivuin tuohon liian houkuttelevaan hempeämielisyyteen, joka\noli minulle synnynnäinen, mutta josta karskin ja ankaran mielenlaadun,\njohon pitkällinen kuohuntakausi oli minut kohottanut, olisi pitänyt\nparantaa minut ainiaaksi. Pahaksi onneksi tulin muistaneeksi Tounen\nkartanossa nauttimani päivällisaterian ja yhdessäoloni noiden kahden\nihastuttavan tytön kanssa samaan vuodenaikaan ja seuduilla, jotka\nolivat melkein samanlaiset kuin ne, joilla nyt oleskelin. Tuo muisto\njoka viattomuutensa vuoksi oli minulle vieläkin suloisempi, palautti\nmieleeni toisia samanlaisia. Pian näin ympärilleni kokoontuneina\nkaikki ne naiset, jotka olivat liikuttaneet sydäntäni nuoruudessani,\nneiti Galleyn, neiti de Graffenriedin, neiti de Breilin, rouva\nBazilen, rouva de Larnagen, sievät naisoppilaani, jopa aisteja\nkiihottavan Zuliettankin, jota sydämeni ei voi unohtaa. Kuin sulotarten\nmuodostaman haaremin näin ympärilläni entiset naistuttavani, joihin\njo vanhastaan tunsin mitä suurinta mieltymystä. Vereni kiehahtavat ja\nkuohahtavat, päätäni huimaa jo harmahtavista hapsistani huolimatta,\nja yhtäkkiä Geneven vakava kansalainen, jäyhä Jean-Jacques on lähes\nviidenviidettä vanhana jälleen muuttunut vallattomaksi rakastelijaksi.\nHurma, joka minut valtasi, vaikka olikin niin äkillinen ja niin\nmieletön, kesti niin kauan ja oli niin voimakas, että minut siitä\nparantamaan tarvittiin niin väkevä lääke kuin odottamaton ja kauhistava\nonnettomuuksien pyörre, johon se minut syöksi.\n\nMutta niin kiihkeäksi kuin tuo hurma äityikin, se ei kuitenkaan\nmennyt niin pitkälle, että olisi saanut minut unohtamaan ikäni ja\nasemani, että olisin luullut voivani vielä sytyttää rakkautta, että\nolisin yrittänyt tartuttaa toiseen henkilöön sen polttavan mutta\ntuloksettoman tulen, jonka olin lapsuudestani saakka tuntenut turhaan\nkalvavan sydäntäni. En toivonut, en edes halunnut sitä. Tiesin, että\nlempimisen aika oli mennyt, tunsin yli-ikäisten naistenliehittelijäin\nnaurettavuuden liian hyvin alentuakseni siksi, eikä minusta ollut\nsiihen, että olisin elämäni ehtoopuolella muuttunut itserakkaaksi\nja uskaliaaksi oltuani sellainen niin vähän parhaina vuosinani. Kun\nsitä paitsi rakastin rauhaa, olisin pelännyt kotoisia riitaisuuksia,\nja pidin Theresestäni liian vilpittömästi voidakseni tuottaa hänelle\nsen surun, että hänen olisi täytynyt nähdä minun omistavan muille\nväkevämpiä tunteita kuin ne, jotka hän sai minussa vireille.\n\nMitä tein asiain näin ollen? Lukijani on jo arvannut sen, jos hän vain\non seurannut minua tähän asti. Mahdottomuus päästä yhteyteen todella\nolevien olentojen kanssa ajoi minut haavekuvien maahan, ja kun en\nnähnyt ketään todella olevaista, joka olisi ollut ansiokas kuumeisten\ntunteitteni kohteeksi, ylläpidin niitä yliaistillisessa maailmassa,\njonka luova mielikuvitukseni piankin oli täyttänyt sydämeni halajamilla\nolennoilla. Koskaan tämä keino ei ole tarjoutunut sopivammalla hetkellä\neikä osoittautunut otollisemmaksi. Alituisissa hurmiotiloissani\njuovutin itseni kokonaisilla koskilla suloisimpia tunteita, mitä\nkonsanaan on virinnyt ihmissydämessä. Kokonaan unohtaen ihmisten suvun\nloin itselleni yhteisöjä täydellisistä olennoista, yhtä taivaallisista\nhyveiltään kuin kauneudeltaan, luotettavista, hellistä, uskollisista\nystävistä, jollaisia en koskaan ole löytänyt täällä maan päällä.\nMielistyin niin kovin näin leijailemaan taivaallisissa yläilmoissa\nhurmaavien olentojen keskellä, jotka olin luonut ympärilleni, että\nvietin siellä tuntikausia, päiväkausia, niiden määrää laskematta;\nja niin kokonaan unohdin kaiken muun, että tuskin olin kiireesti\nhaukannut palasen ruokaa, niin jo palavasti halusin päästä rientämään\ntakaisin metsikköihini. Kun ollessani lähdössä lumottuun maailmaani\nnäin luokseni saapuvan viheliäisiä kuolevaisia pidättämään itseäni\ntäällä maan päällä, en voinut pitää aisoissa enkä salata harmiani;\nja kykenemättä enää hillitsemään itseäni otin heidät vastaan niin\njurolla tavalla, että sitä saattoi sanoa raakamaiseksi. Se vain lisäsi\nihmisvihaajanmainettani, vaikka syyt siihen olivat sellaiset, että ne\nolisivat saattaneet minut aivan päinvastaiseen maineeseen, jos olisi\nosattu nähdä selvemmin sydämeeni.\n\nHaltioitumiseni kiihdyttyä korkeimpaan huippuunsa minut vedettiin\nyhtäkkiä takaisin alas, niin kuin paperileija nuorastaan, ja luonto\nasetti minut jälleen paikalleni tautini melko ankaran kohtauksen\navulla. Käytin ainoata parannuskeinoa, joka oli minua auttanut,\nnimittäin virtsanjohdattimia, ja se teki lopun enkelimäisistä\nlemmensuhteistani, sillä paitsi että tuskin kukaan on lemmenhaluinen\nsairastaessaan, mielikuvitukseni laita on sellainen, että se\nvilkastuu ulkona luonnossa, puiden oksien alla, mutta herpautuu ja\nkuolee huoneessa ja katon palkkien alla. Olen usein valittanut, että\nmetsänneitoja ei ole olemassa; heidän joukostaan olisin aivan varmaan\netsinyt kiintymykseni kohteen.\n\nToisia kotoisia ikävyyksiä tuli samaan aikaan lisäämään huoliani. Rouva\nLe Vasseur koetti mikäli suinkin voi vieroittaa minusta tyttärensä,\nvaikka hän samalla lateli minulle mitä kauneimpia kohteliaisuuksia.\nSain entisiltä naapureiltani kirjeitä, joista kävi ilmi, että tuo\nkunnon eukko oli minun tietämättäni tehnyt useita velkoja Theresen\nnimissä; tämä tiesi sen, mutta ei ollut puhunut minulle mitään.\nMaksettavat velat pahoittivat mieltäni paljon vähemmän kuin se, että\nne oli minulta salattu. Ah, kuinka se, jolta minä en koskaan salannut\nmitään, saattoi salata minulta jotakin! Voiko salata jotakin ihmisiltä,\njoita rakastaa? Nähdessään, etten kertaakaan tullut käymään Pariisissa,\nd'Holbachin nurkkakunta alkoi toden teolla pelätä minun viihtyvän\nmaalla ja olevan siksi hullu, että jäisin sinne. Siitä saivat alkunsa\nne rettelöt, joiden avulla koetettiin kiertäen ja kaartaen saada minut\npalaamaan kaupunkiin. Diderot, joka ei halunnut heti itse näyttäytyä,\nlähetti aluksi kimppuuni Deleyren,[45] jonka olin tutustuttanut häneen\nja jonka, kun Diderot ensin oli saanut hänet omaksumaan tarkoituksensa\nmukaiset mielipiteet, piti vuorostaan niillä vaikuttaa minuun\ntietämättä niiden todellista tarkoitusperää.\n\nKaikki näytti olevan tarkoitettu tempaamaan minut pois suloisesta\nja mielettömästä haaveilustani. En ollut vielä toipunut\ntaudinkohtauksestani, kun sain kappaleen Lissabonin tuhoutumisen\njohdosta[46] sepitettyä runoa, jonka otaksuin tekijän[47] minulle\nlähettäneen. Sen vuoksi pidin velvollisuutenani kirjoittaa hänelle\nja puhua hänelle hänen runoelmastaan. Tein sen kirjeessä, joka kauan\nsen jälkeen painettiin minun luvattani, kuten tuonnempana tulee\nkerrottavaksi.\n\nKummakseni huomasin tuon miesparan, vaikka itse oli niin sanoakseni\nluhistuneena myötäkäymisen ja kunnian taakan alle, kuitenkin katkerasti\nvalittelevan tämän elämän kurjuutta ja olevan aina sitä mieltä, että\nkaikki oli pahoin päin, ja päätin sen vuoksi, mielettömästi kyllä,\nkoettaa saada hänet tulemaan järkiinsä ja todistaa hänelle, että\nkaikki oli hyvin. Vaikka Voltaire aina näyttää uskovan Jumalaan, hän\ntodellisuudessa ei ole ikinä uskonut muuhun kuin paholaiseen, koskapa\nhänen oletettu Jumalansa ei muuta ole kuin pahaa tekevä olento, jolla\nhänen uskonsa mukaan ei ole iloa muusta kuin vahingoittamisesta.\nMoinen oppi, jonka järjettömyys on silmäänpistävä, on suututtava\nvarsinkin miehessä, jolla on ylenpalttisesti kaikenlaista hyvää ja\njoka onnen helmalapsena koettaa saattaa lähimmäisensä epätoivoon\nkuvaamalla heille kauheasti ja julmasti kaikkia onnettomuuksia,\njoista hän itse on säästynyt. Kun suuremmalla syyllä kuin hän saatoin\nlaskea ihmiselämän pahojen puolien paljouden ja arvioida ne, otin\nne tasapuolisesti tutkiakseni ja todistin hänelle, että kaikista\nnäistä pahoista ei ole ainoatakaan, johon Luoja ei olis syytön ja\njoka ei johtuisi pikemmin siitä, että ihminen on käyttänyt väärin\nkykyjään, kuin luonnosta itsestään. Kohtelin häntä kirjeessäni niin\nhienotunteisesti, arvostavasti ja hellävaraisesti kuin suinkin, voinpa\nsanoa mahdollisimman kunnioittavasti. Kun kuitenkin tiesin hänen\nitserakkautensa äärimmäisen araksi, en lähettänyt kirjettäni hänelle\nitselleen, vaan hänen lääkärilleen ja ystävälleen tohtori Tronchinille,\njolle annoin täyden vallan jättää sen perille tai takavarikoida\nsen, kumman hän vain katsoisi sopivammaksi. Tronchin jätti kirjeen\nperille. Voltaire vastasi minulle muutamalla rivillä olevansa sairaana\nja samalla sairaanhoitajanakin ja jättävänsä sen tähden vastaamisen\ntoiseen aikaan, eikä sanonut sanaakaan itse kysymyksestä. Lähettäessään\nminulle tämän kirjeen Tronchin liitti siihen toisen, jossa hän ei juuri\nosoittanut erikoista kunnioitusta sitä kohtaan, joka oli jättänyt\nhänelle ensin mainitun.\n\nEn ole koskaan julkaissut enkä edes näyttänyt näitä kahta kirjettä,\nsillä en pidä sellaisilla pikku voitoilla komeilemisesta, mutta ne\novat alkuperäisinä kokoelmissani (vihko A, n:o 20 ja 21). Voltaire on\nsittemmin julkaissut tuon minulle lupaamansa vastauksen, jota hän ei\nkuitenkaan lähettänyt minulle. Se vastaus on romaani _Candide_, josta\nen voi mitään sanoa, sillä en ole sitä lukenut.\n\nKaikkien näiden seikkojen, jotka käänsivät ajatukseni pois\nlemmenhaaveiluistani, olisi luullut parantavan minut siitä perin\npohjin, ja kenties ne olivat taivaan minulle tarjoama keino ehkäistä\nsen turmiokkaat seuraukset; mutta kova onneni oli voimakkaampi, ja\ntuskin aloin jälleen käydä ulkona, niin sydämeni, pääni ja jalkani\nrupesivat taas kulkemaan samoja teitä kuin ennenkin, tarkoitan samoja\nvain eräissä suhteissa, sillä ajatukseni olivat tällä kertaa hiukan\nvähemmän haltioituneet ja pysyivät nyt maan päällä, mutta valitsivat\nniin erinomaiset edustajat kaikille erilaisille rakastettaville\nominaisuuksille, joita täältä voi löytyä, että nämä valiohenkilöt\ntuskin olivat vähemmän epätodelliset kuin se mielikuvituksen maailma,\njosta olin siirtynyt pois.\n\nKuvailin mielessäni rakkauden ystävyyden, sydämeni molemmat epäjumalat,\nmitä hurmaavimpien henkilöiden muodossa. Nautinnokseni koristin heidät\naina ihailemani naissukupuolen kaikilla ihastuttavilla ominaisuuksilla.\nAjattelin kahta naisystävää mieluummin kuin miesystävyksiä, sillä jos\nesimerkit sellaisesta ystävyydestä ovatkin harvinaisempia, ovat ne\nmyöskin viehättävämpiä. Annoin heille yhteensopivat mutta kuitenkin\nerilaiset luonteet sekä kasvot, jotka tosin kauneudeltaan eivät olleet\nvirheettömät, mutta mieleni mukaiset, ja ilmensivät hyväntahtoisuutta\nja tunteellisuutta. Toisen kuvittelin tumma-, toisen vaaleaveriseksi,\ntoisen vilkkaaksi ja toisen hiljaiseksi, toisen nuhteettomuudessaan\nankaraksi ja toisen heikoksi, mutta hänen heikkoutensa niin\nliikuttavaksi, että hyve näytti siitä vain voittavan. Toiselle\nheistä annoin rakastajan, jonka hellä ystävätär ja hiukan enemmänkin\ntoinen oli; mutta en voinut ajatella heitä keskenään kilpaileviksi,\nriitaisiksi enkä mustasukkaisiksi, syystä että minun on vaikea\nkuvitella mitään kiusallisia tunteita ja että en tahtonut tahrata\ntuon kuvan hymyilevää puhtautta millään, mikä on luonnolle alentavaa.\nIhastuneena molempiin hurmaaviin malliolentoihini ajattelin itse\nolevani mikäli mahdollista tuo rakastaja ja ystävä, mutta tein hänestä\nrakastettavan ja nuoren ja annoin hänelle lisäksi ne hyveet ja viat,\njotka tunsin itsessäni olevan.\n\nSijoittaakseni henkilöni heille sopivaan olinpaikkaan muistelin\nmielessäni vuoroon kaikkia matkoillani näkemiäni kauneimpia seutuja.\nMutta en löytänyt metsikköä, joka mielestäni olisi ollut kyllin vehmas,\nen maisemaa, joka olisi ollut kyllin liikuttavan ihana. Thessalian\nlaaksot olisivat ehkä tyydyttäneet vaatimukseni, jos olisin ne nähnyt,\nmutta mielikuvitukseni oli väsynyt keksimään ja halusi tukikohdakseen\njonkin todellisen paikan, jossa saatoin kuvitella todella eläviksi\nasukkaat, jotka tahdoin siihen sijoittaa. Kauan ajattelin\nBorromeo-saaria, joiden ihanuus oli minut hurmannut ne nähdessäni;\nmutta mielestäni siellä oli liian paljon koristeellisuutta, liiaksi\ntaidetta minun henkilöilleni. Järvi minulla kuitenkin piti olla, ja\nlopulta valitsin sen, jonka ympärillä sydämeni ei koskaan ole lakannut\nsamoilemasta. Päätin ajatella sitä sen rantojen osaa, johon toiveissani\nolin jo kauan sitten sijoittanut asumukseni nauttiakseni siinä sitä\nmielikuvitukseni luomaa onnea, johon kohtaloni on pakottanut minut\ntyytymään. Mammaraukkani syntymäpaikalla oli minuun myöskin erikoisen\nmieluisa viehätysvoima. Sen eri paikkojen vastakohtaisuus, näköalojen\nlukuisuus ja vaihtelevuus, koko seudun suurenmoisuus, majesteettisuus,\njoka hurmaa aistit, liikuttaa sydäntä ja ylentää mielen, kypsyttivät\nlopuksi päätökseni, ja minä sijoitin suojattini Veveyhin. Siinä kaikki,\nmitä mielikuvitukseni aluksi loi; kaikki muu tuli siihen lisäksi vasta\nmyöhemmin.\n\nTyydyin kauan aikaa niin epämääräiseen suunnitelmaan, se kun riitti\ntäyttämään mielikuvitukseni miellyttävillä aiheilla ja sydämeni\ntunteilla, joilla se kernaasti kyllästää itsensä. Palaten yhä uudestaan\nmieleeni nuo haavekuvat lopulta vakaantuivat ja kiteytyivät aivoissani\ntiettyyn muotoon. Silloin alkoi tehdä mieleni kuvata sanoin paperille\nmuutamia niiden minulle tarjoamista tilanteista ja muistella kaikkea,\nmitä nuoruudessani olin tuntenut, päästääkseni siten jollakin tavoin\npurkautumaan lemmenkaihon, jota en ollut voinut tyydyttää ja jonka\ntunsin itseäni kalvavan.\n\nMuotoilin ensin paperille muutamia hajanaisia kirjeitä panematta niitä\nmihinkään järjestykseen tai keskinäiseen yhteyteen, ja kun johtui\nmieleeni koettaa liittää ne toisiinsa, olin monesti aika pulassa.\nNiin uskomattomalta kuin se tuntuukin, on kuitenkin aivan totta,\nettä molemmat ensimmäiset osat ovat melkein kokonaan kirjoitetut\ntällä tavoin, ilman minkäänlaista varmaa suunnitelmaa, jopa\naavistamattani, että kerran tekisi mieleni sommitella niistä oikea\nteos. Niinpä huomaakin, että näissä molemmissa osissa, jotka vasta\njäljestäpäin on sommiteltu aineksista, joita ei ole veistelty sopiviksi\nsiihen paikkaan, mihin ne on sijoitettu, on paljon monisanaista\npalstantäytettä, jota toisissa ei ole.\n\nKesken näitä haaveilujani tuli luonani käymään rouva d'Houdetot. Se\noli hänen ensimmäinen käyntinsä luonani, mutta valitettavasti se,\nkuten tuonnempana nähdään, ei ollut viimeinen. Kreivitär d'Houdetot\noli kruununverojen ylivuokraajan herra de Bellegarde -vainajan tytär,\nherra d'Épinayn ja herrojen de Laliven ja de la Brichen sisar, jotka\nmolemmat sittemmin ovat olleet hovissa lähettilästen esittelijöinä.\nOlen maininnut tutustuneeni häneen hänen naimattomana ollessaan.\nHänen mentyään naimisiin tapasin hänet vain juhlatilaisuuksissa La\nChevrettessä, kälynsä rouva d'Épinayn luona. Olin monesti viettänyt\nuseita päiviä hänen seurassaan sekä La Chevrettessä että Épinayssä\nja pidin häntä aina hyvin rakastettavana; luulin myöskin huomaavani\nhänessä hyväntahtoisuutta itseäni kohtaan. Hän teki varsin mielellään\nkävelyretkiä kanssani; olimme molemmat reippaita kävelijöitä, eikä\nmeiltä puuttunut keskustelunaiheita. En kuitenkaan koskaan käynyt\nhänen luonaan Pariisissa, vaikka hän usean kerran oli kutsunut, jopa\npyytämällä pyytänytkin minua tulemaan. Hänen suhteensa herra de\nSaint-Lambertiin, jonka ystävyyteen minäkin aloin päästä, tekivät hänet\nminulle vielä kiinnostavammaksi, ja juuri tuodakseen minulle kuulumisia\ntältä ystävältä, joka siihen aikaan luullakseni oli Mahonissa, hän nyt\ntuli luokseni l'Ermitageen.\n\nTässä käynnissä oli jotakin romaanin alkuun vivahtavaa. Hän eksyi\nmatkalla. Hänen ajurinsa poikkesi tieltä, joka tekee mutkan, ja\naikoi ajaa suoraan Clairvaux'n myllyltä l'Ermitageen; hänen vaununsa\ntarttuivat liejuun laakson pohjassa; kreivitär päätti astua alas ja\nkulkea lopun matkaa jalkaisin. Hänen sirot jalkineensa kastuivat pian\nläpimäriksi, hänen jalkansa upposivat lokaan, hänen palvelijainsa oli\nhyvin vaikea saada hänet irti, ja vihdoin hän saapui l'Ermitageen\nsaappaat jalassa ja nauraa helkytellen; minäkin yhdyin hänen\nnauruunsa nähdessäni hänen tulevan. Hänen täytyi kokonaan vaihtaa\nvaatteita; Therese toimitti hänelle mitä hän tarvitsi, ja minä pyysin\nhäntä unohtamaan arvonsa ja nauttimaan kanssamme yksinkertaisen\nmaalaisaterian, joka tekikin hänelle sangen hyvää. Oli myöhä; hän ei\nviipynyt kauan; mutta yhdessäolomme tunnelma oli niin hilpeä, että se\nmiellytti häntä, ja hän näytti haluavan tulla uudestaan. Sen aikeen hän\ntoteutti kuitenkin vasta seuraavana vuonna, mutta ah, se lykkäys ei\nollut minulle miksikään varjelukseksi.\n\n_Syksyllä Rousseau otti pitääkseen silmällä herra d'Épinayn\nhedelmäpuutarhaa, josta edellisinä syksyinä oli varastettu paljon\nhedelmiä. Varkauksia tapahtui nytkin, ja R. sai selville, että varas\noli herra d'Épinayn puutarhuri. Tämä erotettiin toimestaan, mutta\nhiiviskeli öisin l'Ermitagen ympärillä R:n naisväen suureksi kauhuksi\nmukanaan paksu raudoitettu nuijantapainen keppi. R. hankki silloin\npyssyn aseekseen ja koiran vahdikseen. Tästä varustautumisesta R:n\npariisilaiset ystävät saivat aihetta pilkallisiin ja moittiviin\nhuomautuksiin, joista R. ei kuitenkaan välittänyt. Tuloksena hänen\nvalppaasta ja huolellisesta silmälläpidostaan oli, että puutarhasta\nsaatiin kolme kertaa runsaampi sato kuin edellisinä vuosina. Eikä\nhän tyytynyt ainoastaan vartioimaan tarhaa, vaan saattoi myöskin\nhedelmälähetyksiä kartanoon, kantoipa joskus itsekin ja yhdessä\nTheresen kanssa hedelmäkoreja sinne_.\n\n_Elämästään seuraavina aikoina Rousseau kertoo:_\n\nKun ruma vuodenaika alkoi pitää minua suljettuna asuntooni, koetin\nryhtyä jälleen kamaritöihini. Se oli minulle mahdotonta. Kaikkialla\nnäin vain nuo kaksi hurmaavaa naisystävystä, heidän miesystävänsä,\nheidän ympäristönsä, seudun, jossa he asuivat, esineet, jotka\nmielikuvitukseni oli luonut tai kaunistanut heitä varten. En ollut\nenää hetkeäkään omassa vallassani, olin pääsemättömissä haaveistani.\nMonta kertaa turhaan ponnisteltuani häätääkseni pois mielestäni kaikki\nnuo kuvitelmat ne vihdoin viettelivät minut kokonaan lumoihinsa, ja\nainoana pyrintönäni oli enää saada niihin jonkin verran järjestystä ja\nyhtäjaksoisuutta sepittääkseni niistä jonkinlaisen romaanin.\n\nPahimpana vastuksenani oli häpeäntunne siitä, että niin selvästi\nja äänekkäästi todistaisin itseäni vastaan. Saattoiko niiden\nankarien periaatteiden jälkeen, joita äskettäin olin niin suurella\nhälinällä julistanut, niiden kovien elämänohjeiden jälkeen, joita\nolin niin voimakkaasti saarnannut, niin monien nuhdesaarnojeni\njälkeen niitä velttoja kirjoja vastaan, jotka uhkuivat rakkautta\nja hempeämielisyyttä, saattoiko ajatella mitään odottamattomampaa,\nmitään loukkaavampaa kuin että minun nähtäisiin yhtäkkiä omin\nkäsin kirjoittautuvan niiden kirjailijain joukkoon, jotka olivat\nkirjoittaneet noita ankarasti morkkaamiani kirjoja? Tunsin tuon\nepäjohdonmukaisuuden niin voimakkaasti kuin mahdollista on, moitin\nitseäni siitä, häpesin sitä, harmittelin sitä, mutta tämä kaikki\nei voinut riittää saattamaan minua jälleen järkiini. Olin kokonaan\nhaaveitteni vallassa, ja minun täytyi totella, kävi miten kävi, ja\nottaa uhmatakseni ihmisten puheita; saatoinhan sitä paitsi myöhemmin\ntuumia, päättäisinkö näyttää teostani vai en; en näet silloin vielä\nolettanut, että koskaan julkaisisin sen.\n\nTehtyäni tämän päätöksen kävin oikein täydellä todella käsiksi\nhaaveisiini ja muokkaamalla niitä yhäti päässäni muodostin niille\nvihdoin sen suunnitelman, jonka yleisö on nähnyt toteutettuna. Tämä\noli aivan varmaan paras mahdollinen tapa käyttää noita houreitani\njoksikin hyödyksi; rakkaus hyvään, joka aina on lähtemättömänä\nasunut sydämessäni suuntasi ne hyödyllisiin asioihin, joista moraali\nsaattaisi hyötyä. Hekumalliset kuvaukseni olisivat menettäneet\nkaiken viehätyksensä, jos viattomuuden suloinen väritys olisi niistä\npuuttunut. Heikko tyttö on säälin kohde, jonka rakkaus voi tehdä\nmielenkiintoiseksi ja joka usein myöskin on rakastettava; mutta kuka\nsaattaa närkästymättä katsella nykyään muodissa olevia tapoja? Ja onko\nmitään suututtavampaa kuin sellaisen uskottoman vaimon ylpeys, joka\ntallaa avoimesti jalkoihinsa kaikki velvollisuutensa, mutta vaatii\nsamalla, että hänen miehensä tulee olla sulaa kiitollisuutta armosta,\njonka hän hänelle suo suvaitsemalla laittaa niin, että häntä ei tavata\nitse teosta? Täydellisiä olentoja ei ole luonnossa, eivätkä heiltä\nsaamamme opetukset koske meihin kyllin läheltä. Mutta jos nuori nainen,\njoka luonnostaan on yhtä helläsydäminen kuin kunniallinen, naimattomana\nantaa rakkauden voittaa itsensä, mutta naimisiin jouduttuaan on siksi\nvoimakas, että vuorostaan voittaa sen ja jälleen muuttuu hyveelliseksi,\nniin jokainen, joka sanoo teille, että kuvaus sellaisesta on\nkokonaisuudessaan pahennusta herättävä eikä hyödyllinen, on valehtelija\nja teeskentelijä; älkää kuunnelko häntä.\n\nPaitsi tätä kuvattavaani avioelämän siveellisyyttä ja kunniallisuutta,\njoka on kaiken yhteiskunnallisen järjestyksen juurena, otin toiseksi,\nsalaisemmaksi aiheekseni yksimielisyyden ja rauhan julkisessa\nelämässä, mikä ehkä oli suurenmoisempi ja tärkeämpi aihe sinänsäkin,\nmutta ainakin silloisena ajankohtana. _Ensyklopedian_ nostattama\nmyrsky ei suinkaan ollut tyyntynyt, vaan riehui päinvastoin silloin\nrajuimmillaan. Molemmat äärimmäisen raivokkaasti toisiaan vastaan\nhyökkäävät puolueet muistuttivat pikemmin vimmastuneita susia,\nkärkkäitä raatelemaan toisiansa, kuin kristittyjä ja filosofeja, jotka\ntahtovat valistaa toisiaan, saada toisensa vakuuttuneiksi ja ohjata\ntoisensa totuuden tielle. Kummaltakaan ei ehkä puuttunut muuta kuin\nyritteliäitä ja luottamusta nauttivia johtajia, jotta riita olisi\näitynyt kansalaissodaksi; ja Jumala tietää, mitä seurauksia olisi\nollut sisäisestä uskonnonsodasta, jossa suvaitsemattomuus itse asiassa\noli yhtä suuri puolella kuin toisellakin. Kaikenlaisen puoluehengen\nluontaisena vihaajana olin suoraan sanonut niin toisille kuin\ntoisillekin kovia totuuksia, joita he eivät olleet ottaneet kuuleviin\nkorviinsa. Tulin ajatelleeksi toista keinoa, jota yksinkertaisuudessani\nluulin oivalliseksi: tahdoin lauhduttaa heidän molemminpuolisen\nvihansa hävittämällä heidän ennakkoluulonsa ja osoittaa kummallekin\npuolueelle toisessa tavattavat ansiot ja hyveet, jotka ansaitsivat\njulkisen arvonannon ja kaikkien ihmisten kunnioituksen. Tällä tuumalla,\njoka ei ollut järkevä, koska se edellytti rehellisyyttä ihmisissä,\nja joka vietteli minut tekemään saman virheen, mistä olin moittinut\nabbé de Saint-Pierreä, oli menestys, joka sillä täytyikin olla: se ei\nlähentänyt puolueita toisiinsa, vaan saattoi ne vain yhdessä koettamaan\nnujertaa minut. Siksi kunnes kokemuksesta olin huomannut tuumani\nmielettömyyden, antauduin sitä toteuttamaan innolla, joka -- uskallan\nsanoa -- oli sen arvokkaan vaikuttimen mukainen, joka oli sen mieleeni\njohdattanut, ja kuvasin Wolmarin ja Julien luonteet hurmioituneessa\nmielentilassa, joka sai minut toivomaan voivani tehdä heidät molemmat\nrakastettaviksi ja, mikä merkitsee enemmän, rakastettaviksi toisen\ntoisensa avulla.\n\nTyytyen siihen, että olin saanut suurin piirtein luonnostelluksi\nsuunnitelmani, kävin jälleen käsiksi yksityisiin tilanteisiin,\njotka minulla jo oli hahmoiteltuina, ja niiden yhteensommittelusta\nolivat tuloksena _Julien_ molemmat ensimmäiset osat, jotka sen\ntalven kuluessa sanomattoman suureksi huvikseni sepitin ja kirjoitin\npuhtaaksi. Käytin niihin mitä kauneinta kultareunaista paperia,\ntaivaansinen- ja hopeanväristä jauhetta kirjoituksen kuivaamiseen,\nsinistä nonpareille-nauhaa vihkojeni yhteensitomiseen, lyhyesti: mikään\nei mielestäni ollut kyllin hienoa, kyllin siroa noille ihastuttaville\ntytöille, joihin olin hullaantunut kuin mikäkin Pygmalion. Joka ilta\nluin pesävalkeani ääressä näitä osia yhä uudestaan emäntäväelleni. Tytär\nei puhunut mitään, nyyhkytteli vain kanssani mielenliikutuksesta; äiti,\njoka ei löytänyt luetusta mitään kohteliaisuuksia eikä ymmärtänyt siitä\nmitään, pysyi rauhallisena ja tyytyi aina vain toistamaan minulle\ntaukokohdissa sanat: \"Se on oikein kaunista, hyvä herra.\"\n\nHuolestuneena siitä, että olin yksin talvella yksinäisessä talossa\nkeskellä metsää, rouva d'Épinay lähetti usein tiedustelemaan, mitä\nminulle kuului. Koskaan en ole saanut niin vilpittömiä todisteita\nhänen ystävyydestään, eikä oma ystävyyteni koskaan ole vastannut\nniihin hartaammin. Tekisin väärin, jos en näiden todisteiden joukosta\nerikoisesti mainitsisi sitä, että hän lähetti minulle muotokuvansa\nja tiedusteli, miten voisi saada minun muotokuvani, jonka La Tour\noli maalannut ja joka oli asetettu näytteille taulunäyttelyssä. En\nmyöskään saa jättää mainitsematta erästä toista hänen huomaavaisuutensa\nosoitusta, joka tuntunee naurettavalta, mutta valaisee luonnettani\nsen vaikutuksen vuoksi, jonka se minuun teki. Kun eräänä kovana\npakkaspäivänä avasin paketin, jossa hän lähetti minulle yhtä toista,\nmitä oli ottanut hankkiakseen minulle, löysin siitä pienen Englannin\nflanellista tehdyn alushameen, jota hän kertoi itse pitäneensä ja josta\nhän tahtoi minun teettävän itselleni villapaidan. Hänen kirjelippunsa\noli herttaisesti kirjoitettu, erittäin hellä- ja naiivisävyinen. Moinen\nenemmän kuin ystävällinen huolenpidon osoitus tuntui minusta niin\nhellältä -- kuin hän olisi riisunut vaatteet yltään minun ruumiini\nverhoksi --, että mielenliikutuksessani suutelin kyynelsilmin sekä\nkirjelippua että alushametta kymmenet kerrat. Therese luuli minun\ntulleen hulluksi. Omituista on, että kaikista rouva d'Épinayn minulle\nantamista niin monista ystävyydenosoituksista mikään ei ole koskaan\nliikuttanut sydäntäni niin kuin tämä ja että väliemme rikkouduttuakaan\nen ole koskaan muistellut sitä heltymättä. Säilytin kauan hänen pienen\nkirjelippunsa, ja minulla olisi se vieläkin tallella, jos sen ei olisi\nkäynyt samoin kuin muitten samanaikaisten kirjeitteni.\n\nVaikka virtsaumpeni siihen aikaan harvoin jätti minut rauhaan talvella\nja vaikka osan talvea jouduin käyttämään virtsanjohdattimia, oli tämä\naika kuitenkin kaikki huomioon ottaen miellyttävin ja rauhallisin,\nminkä olin elänyt asetuttuani Ranskaan asumaan. Neljän viiden kuukauden\najan, joina ruma sää piti minut kutakuinkin suojassa odottamattomilta\nkävijöiltä, sain nyt suuremmalla mielihyvällä kuin sitä ennen ja sen\njälkeen viettää riippumatonta, tasaista ja yksinkertaista elämää,\njosta nauttiminen vain lisäsi sen arvoa silmissäni, ilman muuta\nseuraa kuin molemmat emännöitsijäni todellisuudessa ja molemmat\nnaisserkukset ajatuksissani. Silloin varsinkin kiitin päivä päivältä\nhartaammin onneani siitä järkevästä päätöksestä, jonka olin osannut\ntehdä välittämättä ystävieni paheksuvista huudoista, heidän kun pisti\nvihakseen, että olin vapautunut heidän tyranniudestaan; ja kun sain\nkuulla erään mielenvikaisen miehen tekemästä murhayrityksestä, kun\nDeleyre ja rouva d'Épinay kirjeissään puhuivat minulle Pariisissa\nvallitsevasta levottomuudesta ja mieltenkuohusta, kuinka kiitinkään\nsilloin Luojaa, että hän oli johdattanut minut pois näkemästä noita\nkauhuja ja rikoksia, jotka vain olisivat ylläpitäneet ja ärsyttäneet\nkatkeraa mielialaa, jonka valtiollisessa elämässä vallitsevan\nepäjärjestyksen näkeminen oli minussa virittänyt, kun sitä vastoin\nnyt, nähdessäni tyyssijani ympärillä vain sellaista, mikä oli hilpeää\nja miellyttävää, sydämessäni asui vain herttaisia tunteita. Mielihyvin\nmerkitsen tässä muistiin viimeisten minulle suotujen rauhallisten\naikojen kulun. Tätä niin levollista talvea seuraava kevät näki versovan\nesiin niiden onnettomuuksien oraan, jotka vielä ovat kuvattavinani ja\njoiden katkeamattomassa sarjassa ei enää tavata tämäntapaista aukkoa,\njossa minulla olisi ollut aikaa hengähtää.\n\nLuulen kuitenkin muistavani, etten tänäkään levollisena aikana\nenkä edes yksinäisessä perukassani saanut olla täysin rauhassa\nholbachilaisilta. Diderot aiheutti minulle eräitä ikävyyksiä, ja\nellen aivan pahasti erehdy, juuri tämän talven kuluessa ilmestyi\n_Äpäräpoika_, josta minun kohta on puhuttava. Paitsi että minulle\n-- syistä, jotka selviävät tuonnempana -- on jäänyt vain harvoja\nluotettavia muistomerkkejä tältä ajalta, ovat nekin, jotka minulle on\njätetty, varsin epätarkkoja päivämäärien suhteen. Diderot ei koskaan\npäivännyt kirjeitään. Rouva d'Épinay ja rouva d'Houdetot tuskin\nmerkitsivät kirjeisiinsä muuta kuin viikonpäivän, ja Deleyre teki\nuseimmiten samoin. Kun yritin panna nämä kirjeet aikajärjestykseen,\ntäytyi epäröiden lisätä niihin epävarmoja päivämääriä, joihin en voi\nluottaa. Kun siis en voi varmasti määrittää näiden riitaisuuksien\nalkuaikaa, kerron mieluummin tuonnempana yhtäjaksoisesti kaiken, mitä\nvoin niistä muistaa.\n\nKevään palattua hellät haaveiluni olivat yltyneet kahta vilkkaammiksi,\nja lemmenhuumassani olin sepittänyt _Julien_ viimeisiä osia varten\nuseita kirjeitä, joista kuvastuu haltioitunut mielentila, jossa ne\nkirjoitin. Voin mainita muiden muassa Elysiumia ja veneretkeä järvellä\nkuvaavat kirjeet, jotka, jos oikein muistan, ovat neljännen osan\nlopulla. Ken näitä molempia kirjeitä lukiessaan ei tunne sydämensä\nheltyvän ja sulavan samaan mielenliikutukseen, joka ne minulle saneli,\nhän sulkekoon kirjan; hän ei ole luotu ymmärtämään tunnepitoisia\nasioita.\n\nJuuri samaan aikaan rouva d'Houdetot tuli odottamatta toisen kerran\nkäymään luonani. Kun sekä hänen miehensä, joka oli santarmiväen\nkapteeni, että hänen rakastajansa, joka myöskin palveli sotaväessä,\nolivat poissa, oli hän asettunut Eaubonneen keskelle Montmorencyn\nlaaksoa ja vuokrannut sieltä varsin kauniin talon. Sieltä hän nyt teki\ntoisen retken l'Ermitageen. Sen hän teki ratsain ja miehen puvussa.\nVaikka en juuri pidä sellaisista naamiaistempuista, ihastuin tämän\nromaanimaiseen sävyyn, ja tällä kertaa siitä sukeutui rakkaus. Koska\nse oli ensimmäinen ja ainoa koko elinaikanani ja koska se seuraustensa\nvuoksi on pysyvä minulla iäti unohtumattomana ja pelottavana muistona,\nsallittakoon minun tässä asiassa jonkin verran syventyä yksityiskohtiin.\n\nRouva kreivitär d'Houdetot lähenteli kolmenkymmenen vuoden ikää eikä\nollut kaunis; hänen kasvoissaan oli rokonarpia; hänen hipiänsä ei ollut\nhieno; silmät olivat likinäköiset ja hieman ulkonevat; mutta kaikesta\ntästä huolimatta hän oli nuoren näköinen, ja hänen samalla vilkkaat\nja lempeät kasvonsa olivat viehkeät; hänellä oli musta, luonnostaan\nkihara, polvitaipeisiin saakka ulottuva tukka, tuuhea kuin sankka\nmetsä. Vartaloltaan hän oli siro, ja kaikissa hänen liikkeissään\noli samalla raskautta ja viehättävyyttä. Luonnoltaan hän oli hyvin\nteeskentelemätön ja hyvin miellyttävä; hilpeys, veitikkamaisuus ja\nnaiivius yhtyivät hänessä sangen sopusointuisesti; hänen huuliltaan\ntuli hersyvästi hauskoja sanansutkauksia, joita hän ei tavoitellut\nja jotka joskus pääsivät häneltä vastoin hänen tahtoaankin. Hänellä\noli useita miellyttäviä taitoja: hän soitti klaveeria, tanssi hyvin\nja sepitti varsin sieviä runoja. Luonne hänellä oli kuin enkelillä;\nsydämen herttaisuus oli sen perusominaisuutena, mutta siinä olivat\nyhtyneinä kaikki hyveet paitsi varovaisuus ja voima. Hän oli ennen\nkaikkea niin luottavainen suhteissaan ihmisiin, niin pettämätön\ntuttavana, ettei hänen vihollistensakaan tarvinnut salata häneltä\nmitään. Hänen vihollisillaan tarkoitan niitä miehiä, tai pikemminkin\nnaisia, jotka vihasivat häntä; sillä mitä häneen itseensä tulee, niin\nhänen sydämensä ei osannut vihata, ja luullakseni suurelta osalta\ntämä meille yhteinen ominaisuus vaikutti sen, että intohimoisesti\nrakastuin häneen. Mitä likeisimmän ystävyytemme luottamuksellisissa\nkeskusteluissakaan en koskaan kuullut hänen puhuvan pahaa\npoissaolevista, en edes kälystään. Hän ei voinut salata keltään, mitä\najatteli, eikä tukahduttaa ainoatakaan tunteistaan, ja olen varma\nsiitä, että hän puhui rakastajastaan miehelleenkin, niin kuin hän puhui\nhänestä ystävilleen, tuttavilleen ja kaikille ihmisille ilman erotusta.\nHänen erinomaisen luonnonlaatunsa puhtauden ja vilpittömyyden todistaa\nvihdoin eittämättömästi se, että vaikka hän helposti saattoi puheissaan\ntehdä itsensä syypääksi mitä suunnattomimpiin ajattelemattomuuksiin ja\nmitä naurettavimpiin huimapäisyyksiin -- hänelle kyllä sattui usein\nsellaisia, jotka olivat sangen varomattomia hänen oman etunsa kannalta\n--, hän ei koskaan syyllistynyt sellaisiin tekoihin, jotka olisivat\nloukanneet toisia.\n\nHänet oli naitettu hyvin nuorena ja vastoin tahtoaan kreivi\nd'Houdetot'lle, ylhäissukuiselle herralle, joka oli hyvä sotilas,\nmutta peluri, riitapukari, kaikkea muuta kuin rakastettava, ja jota\nhän ei koskaan rakastanutkaan. Herra de Saint-Lambertissä hän tapasi\nmiehensä kaikkien ansioitten lisäksi miellyttävämpiä ominaisuuksia;\nälykkyyttä, hyveitä, taitoja. Jos aikamme tavoille on annettava jotakin\nanteeksi, niin epäilemättä lemmensuhde, jonka sen kestävyys puhdistaa,\njolle sen vaikutukset ovat kunniaksi ja jonka on lujittanut ainoastaan\nmolemminpuolinen arvonanto.\n\nHän tuli käymään luonani luullakseni jonkin verran omasta halustaan,\nmutta suurelta osalta tehdäkseen mieliksi Saint-Lambertille. Tämä oli\nkehottanut häntä siihen, ja hänellä oli syytä luulla ystävyyden, joka\nalkoi syntyä välillemme, tekevän tämän seurustelun miellyttäväksi\nmeille kaikille kolmelle. Kreivitär tiesi, että tunsin heidän välisen\nsuhteensa, ja kun hän saattoi vapaasti puhua minulle rakastajastaan,\noli luonnollista, että hän viihtyisi seurassani. Hän tuli, minä näin\nhänet; olin huumaantunut rakkaudesta, jolla ei ollut kohdetta; tämä\nhuumaus lumosi silmäni, tuo kohde olennoitui häneksi; näin rouva\nd'Houdetot'ssa Julieni, ja kohta en nähnyt enää muuta kuin rouva\nd'Houdetot'n, ja hänellä oli kaikki ne avut, joilla olin koristanut\nsydämeni epäjumalan. Lempeni leimahti täyteen liekkiin hänen puhuessaan\nminulle Saint-Lambertistä intohimoisen rakastajattaren sanoin. Voi\nrakkauden väkevää tarttuvaisuutta! Kuunnellessani häntä, tuntiessani\nolevani häntä lähellä minut valtasi hurmion väristys, jollaista en\nollut koskaan kokenut kenenkään seurassa. Hän puhui, ja minun sydämeni\nliikuttui; luulin vain tuntevani mielenkiintoa hänen tunteisiinsa,\nmutta todellisuudessa minussa itsessäni virisivät samanlaiset tunteet;\ntyhjensin pitkin siemauksin myrkkymaljan, tajuamatta sen juomasta vielä\nmuuta kuin sen makeuden. Lyhyesti: huomaamattani ja huomaamattansa\nhän sytytti minussa kaiken sen lemmen, jonka hän sanoillaan ilmaisi\ntuntevansa rakastajaansa kohtaan. Ah, kuinka myöhäistä, kuinka julmaa\nolikaan tuntea moista yhtä väkevää kuin onnetonta palavaa intohimoa\nnaista kohtaan, jonka sydän oli täynnä rakkautta toiseen!\n\nHuolimatta tavattoman voimakkaista mielenliikutuksista joita minulla\noli hänen parissaan, en aluksi huomannut, miten minun oli käynyt.\nVasta kun hänen lähdettyään tahdoin ajatella Julieta, tunsin\nhämmästyksekseni, etten enää voinut ajatella muuta kuin rouva\nd'Houdetot'ta. Silloin silmäni aukenivat; huomasin onnettomuuteni,\nvaikeroin sitä, mutta en nähnyt edeltäpäin sen seurauksia.\n\nOlin kauan epävarma siitä, miten käyttäytyisin häntä kohtaan, ikään\nkuin todellinen rakkaus jättäisi ihmiseen siksi paljon järkeä, että hän\nvoisi noudattaa joitakin harkittuja päätöksiä. En ollut vielä päässyt\nvarmuuteen, kun hän jälleen tuli ja yllätti minut odottamatta. Tiesin\nsilloin, miten oli laitani. Häpeäntunne, pahan seuralainen, mykistytti\nminut ja pani minut vapisemaan hänen edessään; en uskaltanut avata\nsuutani enkä kohottaa katsettani maasta; olin sanomattoman levottomassa\nmielentilassa, jota hänen oli mahdoton olla huomaamatta. Päätin\ntunnustaa sen hänelle ja antaa hänen arvata syyn siihen; siten olin\nilmaissut sen hänelle kyllin selvästi.\n\nJos olisin ollut nuori ja viehättävä ja jos rouva d'Houdetot sittemmin\nolisi osoittanut heikkoutta, moittisin tässä hänen käyttäytymistään;\nmutta niin ei ollut laita; en voi muuta kuin kiitellä ja ihailla häntä.\nSe kanta, jolle hän asettui, oli yhtä jalomielinen kuin varovainen.\nHän ei voinut yhtäkkiä tehdä eroa minusta ilmoittamatta syytä siihen\nSaint-Lambertille, joka itse oli kehottanut häntä tulemaan luokseni;\nsiitä olisi helposti voinut olla seurauksena kahden ystävän välien\nrikkoutuminen ja kenties skandaali, jota hän tahtoi välttää. Hän\ntunsi kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta minua kohtaan. Häntä säälitti\nminun mieletön intohimoni; hän ei hellitellyt sitä, hän surkutteli\nsitä ja koetti parantaa minut siitä. Hän olisi kernaasti tahtonut\nolla menettämättä omaa ja rakastajansa ystävää, jolle hän pani\narvoa; mistään hän ei puhunut minulle suuremmalla ilolla kuin siitä\nläheisestä ja herttaisesta seurapiiristä, jonka me kolmen kesken\nvoisimme muodostaa, kun olisin malttanut mieleni; eikä hän aina\ntyytynyt sellaisiin ystävällisiin kehotuksiin, vaan lausui arkailematta\nminulle tarvittaessa mitä ankarimpia moitteita, jotka olinkin hyvin\nansainnut. Itse säästin niiltä itseltäni vielä vähemmän; heti yksin\njäätyäni maltoin mieleni; olin levollisempi puhuttuani suuni puhtaaksi;\nrakkaus käy helpommaksi kestää, kun sen on tunnustanut sille, joka sen\non sytyttänyt. Ankaruuden, jolla moitin itseäni rakkaudestani, olisi\npitänyt parantaa minut siitä, jos se olisi ollut mahdollista. Kuinka\npätevät olivatkaan syyt, jotka kutsuin avukseni tukahduttaakseni sen:\nsiveellisyyteni, mielipiteeni, periaatteeni, häpeä, uskottomuus, rikos,\nystävän huostaani uskoman aarteen väärinkäyttö, vihdoin se, että oli\nnaurettavaa minun ikäiseni miehen hehkua mitä mielettömintä intohimoa\nhenkilöä kohtaan, jonka sydän ei enää ollut vapaa, joka ei voinut\nosoittaa minulle mitään vastarakkautta eikä antaa minulle minkäänlaista\ntoivoa, intohimoa, joka päälle päätteeksi ei suinkaan voittanut mitään\nkestävyydellä, vaan päinvastoin kävi päivä päivältä sietämättömämmäksi.\n\nKuka uskoisi, että tämä viimeksi mainittu näkökohta, jonka olisi\nluullut tekevän kaikki muut syyt vielä painavammiksi, juuri teki ne\ntehottomiksi? Mitäpä minun, ajattelin, tarvitsee tuntea tunnonvaivoja\nmielettömyydestä, joka vahingoittaa vain minua itseäni? Olenko\nminä muka mikään nuori, rouva d'Houdetot'lle vaarallinen ritari?\nItserakkaista tunnonvaivoistani päättäenhän luulisi minun otaksuvan\nvoivani liehittelylläni, ulkomuodollani, hienolla ulkoasullani\nsaada hänet vietellyksi. Ohoh, Jean-Jacques parka, rakasta sinä\nvain rauhassa, omatunto levollisena, äläkä pelkää lemmenhuokaustesi\nvahingoittavan Saint-Lambertia!\n\nLukija on nähnyt, etten koskaan nuorenakaan ole ollut itserakas. Tuo\nmainittu ajatustapa oli luontoni mukainen, mutta se antoi yllykettä\nintohimolleni; ja se taas riitti saattamaan minut jättäytymään\nhillittömästi sen valtaan, jopa ilkkumaan asiattomia tunnonvaivojani,\njotka muka johtuivat pikemmin itserakkaudesta kuin järkisyistä. Siinä\nvaroittava esimerkki kunniallisille sieluille, joiden kimppuun paha ei\nkoskaan hyökkää avoimesti, vaan jotka se osaa yllättää piiloutumalla\naina jonkin viisastelun, usein jonkin hyveen naamarin taakse.\n\nTunnonvaivoista päästyäni rikollisuuteni piankin yltyi hillittömäksi;\nja suvaitkoon lukija kaikin mokomin huomata, kuinka intohimoni mukautui\nluontoni laadun mukaiseksi houkutellakseen minut vihdoin perikatoon.\nAluksi se pukeutui vaatimattomuuden muotoon rauhoittaakseen mieleni,\nja sitten rohkaistakseen minua se ajoi tuon vaatimattomuuden itseni\nhalveksimiseen ja luulevaisuuteen saakka. Rouva d'Houdetot tosin ei\nlakannut kehottamasta minua muistamaan velvollisuuteni eikä koettamasta\npalauttaa minut järkiini, hän ei koskaan yllyttänyt mieletöntä\nintohimoani, mutta muuten hän kohteli minua mitä lempeimmin ja\nosoitti mitä hellintä ystävyyttä minua kohtaan. Tämä ystävyys olisi\nminulle riittänyt vakuutan sen, jos olisin voinut uskoa, että se oli\nvilpitöntä; mutta kun se mielestäni oli liian harrasta ollakseen\ntodellista, niin sainpas minä vain sen luulon piintymään päähäni,\nettä rakkaus, joka nyt enää oli niin vähän sopiva minun iälleni ja\nesiintymistavalleni, oli halventanut minut rouva d'Houdetot'n silmissä,\nettä se nuori huimapää vain tahtoi tehdä pilaa minusta ja yli-ikäisestä\nliehittelystäni, että hän oli ilmaissut sen Saint-Lambertille ja että\nhe, kun suuttumus minun uskottomuudestani oli saanut hänen rakastajansa\nsuostumaan hänen tuumiinsa, nyt olivat yhdessä juonessa saattaakseen\nminut kokonaan päästä vialle ja tehdäkseen minusta pilkkaa. Moinen\ntyperä luulo, joka oli saattanut minut kuudenkolmatta vanhana tekemään\nmielettömyyksiä suhteessani rouva de Larnageen, jota en tuntenut,\nolisi ollut minulle viidenviidettä ikäisenä anteeksi annettavissa\nrouva d'Houdetot'n suhteen, jos en olisi tiennyt, että hän ja hänen\nrakastajansa olivat molemmat liian hienostuneita ihmisiä huvitellakseen\nniin raakamaisella tavalla.\n\nRouva d'Houdetot kävi edelleenkin silloin tällöin luonani, ja\nminä menin viipymättä vastakäynneille hänen luokseen. Hän piti\nkävelemisestä, samoin kuin minäkin; teimme pitkiä kävelyretkiä\nhurmaavan kauniiseen luontoon. Hyvilläni siitä, että sain rakastaa\npeittelemättä tunteitani, olisin ollut mitä miellyttävimmässä asemassa,\njos tuo mieletön luuloni ei olisi kokonaan pilannut sen suloutta.\nAluksi kreivitär ei lainkaan ymmärtänyt typerää pahantuulisuutta,\njolla otin vastaan hänen ystävyydenosoituksensa, mutta sydämeni, joka\nei koskaan ole osannut salata, mitä siinä liikkuu, ei voinut kauan\nolla ilmaisematta hänelle epäluulojaan. Hän koetti aluksi nauraa\nniitä, mutta se keino ei ollut sopiva; siitä olisi ollut seurauksena\nvain raivonpuuskia; hän muutti silloin menettelytapaa. Hänen säälivä\nlempeytensä oli vastustamaton; hän lausui minulle sydämeenkäypiä\nnuhteita; hän osoitti minulle turhien pelkojeni johdosta levottomuutta,\njota käytin väärin. Vaadin häneltä todisteita siitä, että hän ei\npitänyt minua narrinaan. Hän huomasi, että se oli ainoa keino saada\nminut rauhoittumaan. Vaatimukseni yltyivät kiihkeiksi; askel oli\narveluttava astua. Hämmästyttävää, niin, ehkä ainutlaatuista on, että\nnainen, joka on voinut antaa asiain mennä aina tinkimiseen asti, on\npäässyt niistä niin hyvällä kaupalla. Hän ei kieltänyt minulta mitään,\nminkä mitä hellin ystävyys saattoi myöntää. Hän ei myöntänyt minulle\nmitään, mikä olisi saattanut tehdä hänet syypääksi uskottomuuteen,\nja sain nöyryytyksekseni nähdä, että siitä palosta, jonka hänen\npienet suosionosoituksensa sytyttivät aisteihini, ei koskaan lentänyt\npienintäkään kipinää hänen aisteihinsa.\n\nOlen jossakin sanonut, että aistillisuudelle ei saa myöntää mitään,\njos mielii kieltää siltä jotakin. Huomatakseen, kuinka väärä tämä\nperusohje oli rouva d'Houdetot'n suhteen ja kuinka oikeassa hän oli\nluottaessaan itseensä, pitäisi yksityiskohtia myöten kuvata pitkät ja\nlukuisat kahdenkeskenolomme ja seurata niitä kaikessa vilkkaudessaan\nneljän kuukauden kuluessa, jotka yhdessä vietimme niin läheisessä\nkeskinäisessä suhteessa, että se on melkein ainutlaatuinen kahden eri\nsukupuolta olevan ystävän välillä, jotka pysyvät niissä rajoissa, joita\nme emme koskaan ylittäneet. Ah, jos minun niin kauan oli täytynyt olla\ntuntematta todellista rakkautta, kuinka täysin määrin silloin sydämeni\nja aistini maksoivatkaan sille velkansa! Ja kun yksipuolinenkin rakkaus\nvoi saada ihmisen tuntemaan sellaisia riemuja, millaisia lienevätkään\nsitten ne riemut, joita hän tuntee rakastamansa henkilön parissa, kun\nhän tältä saa vastarakkautta?\n\nMutta teen väärin, kun puhun yksipuolisesta rakkaudesta, sillä\nrakkauteni sai tavallaan vastarakkautta; rakkaus oli yhtä suuri\nmolemmilla tahoilla, vaikka se ei ollut molemminpuolinen. Molemmat\nolimme huumaantuneet rakkaudesta, hän rakastajaansa, minä häneen;\nlemmenhuokailumme, suloiset kyynelemme sulivat yhteen. Toistemme\nhellät uskotut kun olimme, oli tunteissamme niin paljon yhteistä,\nettä niiden oli mahdotonta olla jossakin määrin yhtymättä; ja\nkuitenkaan, tuosta vaarallisesta huumaustilasta huolimatta, hän ei\nkoskaan hairahtunut hetkeksikään mihinkään heikkouteen; ja minä\npuolestani vakuutan, minä vannon, että jos aistieni harhauttamana\njonkin kerran koetinkin vietellä häntä uskottomuuteen, en koskaan\ntodella sitä halunnut. Intohimoni hillitsi itsensä omalla rajuudellaan.\nKieltäytymisvelvollisuus oli haltioittanut sieluni. Kaikkien hyveitten\nloiste kaunisti silmissäni sydämeni epäjumalan; sen jumalaisen kuvan\ntahraaminen olisi tuhonnut sen. Olisin voinut tehdä sen rikoksen;\nolen sata kertaa tehnyt sen sydämessäni; mutta halventaa Sophieni?\nAh, olisiko se koskaan ollut mahdollista? Ei, ei; sanoin sen sata\nkertaa hänelle itselleen; vaikka vapaasti olisin voinut tyydyttää\naistillisuuteni, vaikka hän omasta tahdostaan olisi antautunut minulle,\nniin olisin, paitsi muutamina lemmenraivon hetkinä, kieltäytynyt\ntulemasta onnelliseksi sillä hinnalla. Rakastin häntä niin suuresti,\netten tahtonut omistaa häntä.\n\nL'Ermitagesta on lähes lieuen matka Eaubonneen. Lukuisilla retkilläni\nsinne sattui joskus, että olin siellä yötä. Eräänä iltana syötyämme\nillallisen kahden kesken menimme kävelemään puutarhaan hyvin kauniilla\nkuutamolla. Puutarhan perällä oli suurehko metsikkö; sen läpi menimme\nsievään lehtoon, jota koristi vesiputous, jonka hän oli laitattanut\nminun neuvoni mukaan. Oi viattomuuden ja nautinnon kuolematonta\nmuistoa! Siinä lehdossa, istuessani hänen kanssaan turvepenkillä\nrehevästi kukkivan akaasian alla, tulivat mieleeni sydämeni tunteiden\ntulkiksi niitä todella vastaavat sanat. Ne tulivat ensimmäisen ja\nainoan kerran eläessäni, mutta ne olivat ylevät, jos sitä sanaa saattaa\nkäyttää kaikesta rakastettavasta ja hurmaavasta, minkä kaikkein hellin\nja hehkuvin rakkaus voi saada syntymään miehen sydämessä. Kuinka\nmonta huumaavaa kyyneltä vuodatinkaan hänen helmaansa! Kuinka monta\npanin hänet vuodattamaan vastoin tahtoaankin! Vastoin tahtoaankin\nhaltioituneena hän vihdoin huudahti: \"Ei, koskaan ei yksikään mies\nole ollut niin rakastettava ja koskaan ei yksikään rakastaja ole\nrakastanut niin kuin te! Mutta ystävänne Saint-Lambert kuuntelee meitä,\nja sydämeni voi rakastaa vain kerran.\" Vaikenin huoahtaen; syleilin\nhäntä... Sitä syleilyä! Mutta muuta sitten ei ollutkaan. Hän oli elänyt\npuoli vuotta yksin, se on: kaukana rakastajastaan ja miehestään;\nkolmen kuukauden kuluessa olin tavannut hänet melkein joka päivä, ja\nkolmantena seurassamme oli aina rakkaus. Olimme syöneet illallista\nkahden kesken, olimme kahden lehdossa kuutamossa, ja kaksi tuntia mitä\nvilkkaimmin ja hellimmin puheltuamme hän lähti keskellä yötä tuosta\nlehdosta ja ystävänsä sylistä yhtä koskemattomana, ruumiiltaan ja\nsydämeltään yhtä puhtaana kuin oli sinne tullutkin. Lukijat, ottakaa\nhuomioon kaikki nämä seikat, en lisää niihin mitään.\n\nJa älköön kukaan luulko, että aistini tällöin jättivät minut rauhaan,\nniin kuin Theresen ja mamman parissa. Olen jo sanonut, että tällä\nkertaa oli kysymyksessä rakkaus, ja rakkaus kaikessa väkevyydessään\nja rajuudessaan. En ryhdy kuvailemaan levottomuutta, en väristyksiä,\nsydämentykytyksiä, kouristuksentapaisia liikkeitä, voipumusoireita,\njoita alinomaa tunsin; asian voi päättää jo siitä vaikutuksesta,\njoka hänen pelkällä mielikuvallaan oli minuun. Kuten jo sanoin,\nl'Ermitagesta Eaubonneen on pitkä matka; kuljin pitkin Andillyn\nkukkuloita, jotka ovat ihastuttavan kauniit; käydessäni unelmoin\nhänestä, jonka luo olin menossa, kuinka herttaisesti hän ottaisi minut\nvastaan, suudelmasta, jonka saisin saapuessani perille. Jo ennen kuin\nsen sain, tuo ainoa suudelma, tuo kohtalokas suudelma sytytti veriini\nsellaisen palon, että päätäni huimasi, maailma musteni silmissäni,\ntutisevat polveni eivät voineet kantaa minua; minun oli pakko\npysähtyä, istuutua; koko elimistöni oli käsittämättömässä sekasorron\ntilassa; olin pyörtymäisilläni. Tuntien vaaran koetin lähtiessäni taas\nliikkeelle kohdistaa huomioni toisaanne ja ajatella muuta, mutta tuskin\nolin astunut pariakymmentä askelta, ennen kuin samat muistot ja kaikki\nniistä johtuvat vaikutukset jälleen valtasivat mieleni; minun oli\nmahdotonta vapautua niistä, enkä usko kertaakaan sattuneen, että olisin\nvoinut, menettelinpä miten tahansa, kulkea yksin tuon matkan rauhassa.\nSaavuin Eaubonneen heikkona, uupuneena, nääntymäisilläni, tuskin pysyen\npystyssä. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin hänet näin, olin jälleen\ntäydessä kunnossa; hänen läheisyydessään en tuntenut enää muuta kuin\nkiusallisen tyhjentymätöntä ja aina yhtä hyödytöntä miehuudenvoimaa.\nTieni varrella oli eräs miellyttävä pengermä, jonne Eaubonne näkyi;\nsitä sanottiin Olympon vuoreksi, ja sinne me joskus menimme kumpikin\nomalta taholtamme. Saavuin tavallisesti ennen häntä; kohtalonani oli\nodottaa häntä; mutta kuinka raskaaksi kävikään minulle se odotus!\nAikani kuluksi koetin kirjoittaa lyijykynälläni kirjelippuja, jotka\nolisin voinut kirjoittaa sydänverelläni; mutta en koskaan voinut saada\nainoatakaan niistä niin selvään kuntoon, että sen olisi voinut lukea.\nKun hän löysi jonkin niistä eräästä keskenämme sovitusta komerosta, hän\nei voinut siitä nähdä muuta kuin sen todella surkuteltavan tilan, jossa\nolin sitä kirjoittaessani.\n\nTuo tila ja etenkin sen pitkällisyys, sitä kun kesti kolme kuukautta,\njotka olivat täynnä alinomaista kiihtymystä ja kieltäytymistä, vaivutti\nminut voimattomuuteen, josta en pystynyt nousemaan moneen vuoteen,\nja lopulta sain siitä, jonka saan viedä mukanani tai joka vie minut\nmukanansa hautaan. Sellainen oli ainoa rakkauden nautinto, joka\nsuotiin miehelle, jolla oli intohimoisin mutta samalla arkailevin\ntemperamentti, minkä luonto kenties koskaan on luonut. Sellaiset olivat\nviimeiset ihanat päivät, jotka oli minulle määrätty maan päällä; tästä\nalkaa elämäni onnettomuuksien pitkä sarja, jossa nähdään harvoja\naukkoja.\n\n_Rousseau ja rouva d'Houdetot eivät salailleet suhdettansa. Sen huomasi\nmuiden muassa rouva d'Épinay, jonka luona he usein olivat yhdessä.\nHänen suhtautumisestaan heihin R. kertoo:_\n\nKaikki naiset ovat taitavia salaamaan vihansa, etenkin jos se on\nkova; varsinkin rouva d'Épinaylla, joka on kiivasluontoinen, mutta\nsamalla harkitseva, on tämä taito mitä suurimmassa määrässä. Hän\nei ollut huomaavinaan mitään, ei mitään epäilevinään, ja samalla\nkun hän minua kohtaan osoitti entistä suurempaa huomaavaisuutta ja\nhuolenpitoa mennen melkein keimailuunkin saakka, hän pyrki murjomaan\nkälyänsä epähienolla kohtelulla ja osoittamaan hänelle ylenkatsetta,\njonka hän näytti tahtovan tartuttaa minuunkin. On helppo ymmärtää,\nettei se häneltä onnistunut, mutta minua se kiusasi paljon. Minua\nraatelivat vastakkaiset tunteet: samalla kun hänen ystävällisyytensä\nliikutti sydäntäni, minun oli vaikea hillitä suuttumustani nähdessäni\nhänen kohtelevan rouva d'Houdetot'ta loukkaavasti. Tämän enkelimäinen\nlempeäluontoisuus teki hänelle mahdolliseksi kestää kaikki\nvalittamatta, jopa silti pahastumatta kälyllensä. Hänen ajatuksensa\nolivat sitä paitsi usein niin muilla mailla ja häneen tehosivat\nmainitunlaiset asiat aina niin vähän, että puolet niistä jäivät häneltä\nhuomaamatta.\n\nIntohimoni kiehtoi huomioni niin kokonaan puoleensa, etten nähnyt\nmitään muuta kuin Sophieni (se oli yksi rouva d'Houdetot'n nimistä)\nenkä edes huomannut, että olin joutunut koko talonväen ja taloon\ntulevien vieraitten naurettavaksi. Näiden joukossa oli nyt paroni\nd'Holbachkin, joka tietääkseni ei koskaan ennen ollut käynyt La\nChevrettessä. Jos silloin olisin ollut yhtä epäluuloinen kuin\nmyöhemmin, olisin pahasti epäillyt rouva d'Épinayn järjestäneen\nhänen matkansa sinne voidakseen antaa hänen lystikseen katsella\nrakastunutta kansalaista. Mutta olin silloin niin tyhmä, etten nähnyt\nedes sellaista, mikä oli kaikille ihmisille aivan ilmeistä. Kaikesta\ntyhmyydestäni huolimatta olin kuitenkin huomaavinani, että paroni\noli tavallista tyytyväisemmän ja hyväntuulisemman näköinen. Hän ei\nenää entiseen tapaansa katsellut minua synkin ilmein, vaan lasketteli\nminulle runsaasti karkeita pilapuheita, joista en ymmärtänyt mitään.\nKatselin häntä silmät suurina, mitään vastaamatta; rouva d'Épinay\nnauroi katketakseen; en tiennyt, mitä heillä oli mielessä. Kun kaikki\nvielä pysyi leikinlaskun rajoissa, olisi ollut parasta, jos olisin\nhoksannut yhtyä nauramaan mukana. Paronin naljailevan hilpeyden\ntakaa saattoi kuitenkin nähdä hänen silmistään välähtelevän häijyä\nvahingoniloa, joka ehkä olisi huolestuttanut minua, jos silloin olisin\nhuomannut sen yhtä hyvin kuin sittemmin sen muistin.\n\nEräänä päivänä, kun menin Eaubonneen rouva d'Houdetot'n luo, joka\noli palannut eräältä Pariisin-matkaltaan, tapasin hänet suruissaan\nja näin, että hän oli itkenyt. Minun täytyi hillitä itseni, sillä\nrouva de Blainville, hänen miehensä sisar, oli läsnä, mutta heti kun\nsain sopivan tilaisuuden, ilmaisin hänelle huoleni. \"Ah!\" hän vastasi\nhuoaten, \"pelkään pahoin, että teidän mielettömyytenne riistävät\nminulta elämäni rauhan. Saint-Lambert on saanut tietoja ja pahoja\ntietoja. Hän on oikeamielinen minua kohtaan, mutta hän on pahastunut\nja, mikä ikävämpää, hän osaksi salaa sen minulta. Onneksi en ole\nsalannut häneltä mitään suhteitamme koskevaa, jotka syntyivät hänen\nsiipiensä suojassa. Kirjeeni samoin kuin sydämeni olivat täynnä teitä;\nen ole salannut häneltä muuta kuin mielettömän rakkautenne, josta\ntoivoin voivani parantaa teidät ja jonka nyt huomaan hänen lukevan\nminulle rikokseksi, vaikkei hän minulle sitä sano. Meitä on paneteltu;\nminulle on tehty vääryyttä; mutta olkoon. Nyt joko rikkokaamme välimme\nkokonaan tai olkaa sellainen kuin teidän tulee olla. En tahdo enää\npitää mitään salassa rakastajaltani.\"\n\nSillä hetkellä tunsin ensi kerran häpeää ja nöyryyttävää\nsyyllisyydentunnetta nuoren naisen edessä, jolta sain kuulla\noikeutettuja moitteita ja jonka ohjaaja minun olisi pitänyt olla.\nSuuttumus, jota sen johdosta tunsin itseäni kohtaan, olisi ehkä\nriittänyt voittamaan heikkouteni, jos hellä sääli, jonka sen uhri\nminussa herätti, ei olisi tehnyt sydäntäni vielä hempeämmäksi. Voi,\nmahdotontahan oli sillä hetkellä karaista sitä, kun se oli tulvillaan\nkyyneliä, jotka tunkeutuivat siihen joka taholta! Tämä heltymys muuttui\npian suuttumukseksi niitä halpamielisiä ilmiantajia kohtaan, jotka\neivät olleet nähneet muuta kuin rikolliseen mutta vastentahtoiseen\ntunteeseen sisältyvän pahan, eivät uskoneet mahdolliseksi, eivätpä edes\nvoineet kuvitella sitä sydämen vilpitöntä nuhteettomuutta, joka tuon\npahan sovitti. Meidän ei tarvinnut kauan olla epätietoisina siitä,\nkenen kädestä isku lähti.\n\nTiesimme molemmat, että rouva d'Épinay oli kirjeenvaihdossa\nSaint-Lambertin kanssa. Tämä ei ollut ensimmäinen myrsky, jonka hän\noli nostattanut rouva d'Houdetot'ta vastaan; hän oli monen monta\nkertaa yrittänyt saada vieroitetuksi hänestä hänen rakastajansa, ja\nkun muutamat näistä yrityksistä olivat jossakin määrin onnistuneet,\nrouva d'Houdetot pelkäsi seuraavia. Sitäpaitsi Grimm, joka muistaakseni\noli lähtenyt herra de Castriesin mukana armeijaan, oli Westfalissa\nsamoin kuin Saint-Lambert; he tapasivat toisensa silloin tällöin.\nGrimm oli usean kerran koettanut lähennellä rouva d'Houdetot'ta,\nmutta onnistumatta. Pahoin loukkautuneena hän oli kokonaan lakannut\nseurustelemasta rouvan kanssa. On helppo päätellä, saattoiko hän\n-- vaatimaton mies, kuten tietty -- tyynin mielin ajatella rouvan\npitävän enemmän miehestä, joka oli häntä vanhempi ja josta hän, Grimm,\nalettuaan seurustella ylhäisissä piireissä puhui vain niin kuin\nsuojatistaan.\n\nRouva d'Épinayhin kohdistuneet epäluuloni muuttuivat varmuudeksi,\nkun sain tietää, mitä kotonani oli tapahtunut. La Chevrettessä\nollessani Therese usein tuli sinne tuomaan minulle kirjeitäni tai\nantamaan minulle huonon terveyteni vaatimaa hoitoa. Rouva d'Épinay oli\nkysynyt häneltä, emmekö me, rouva d'Houdetot ja minä, kirjoittaneet\ntoisillemme. Saatuaan myöntävän vastauksen rouva d'Épinay kiusasi häntä\njättämään hänelle rouva d'Houdetot'n kirjeet ja vakuutti osaavansa\nsinetöidä ne jälleen niin taitavasti, ettei kukaan huomaisi mitään.\nNäyttämättä, kuinka pahasti moinen ehdotus häntä loukkasi, jopa\nilmoittamatta minulle mitään, Therese tyytyi paremmin piilottamaan\nminulle tuotavat kirjeet, mikä varokeino olikin varsin paikallaan,\nsillä rouva d'Épinay pani kätyrinsä vaanimaan hänen saapumistaan ja\nodotteli häntä hänen kulkiessaan ohi, menipä julkeudessaan useasti\nniinkin pitkälle, että etsi kirjeitä hänen povestaan. Eikä siinä\nkyllin: eräänä päivänä hän, ensi kerran minun l'Ermitagessa ollessani,\nkutsutti itsensä ja herra de Margencyn sinne päivälliselle ja\nollessani kävelemässä herra de Margencyn kanssa käytti tilaisuutta\nmennäkseen äidin ja tyttären kanssa työhuoneeseeni ja kiusatakseen\nheitä näyttämään hänelle rouva d'Houdetot'n kirjeet. Jos äiti olisi\ntiennyt, missä ne olivat, niin rouva olisi saanut ne; mutta onneksi\nvain tytär sen tiesi ja sanoi, etten ollut säilyttänyt ainoatakaan\nkirjettä. Se oli totisesti kerrassaan oikeamielinen, uskollisuutta ja\njalomielisyyttä todistava valhe, kun sitä vastoin totuuden ilmaiseminen\nolisi ollut pelkkää petollisuutta. Huomattuaan, ettei voinut\nsaada Thereseä vietellyksi, rouva d'Épinay koetti kiihottaa häntä\nmustasukkaiseksi moittimalla häntä leväperäiseksi ja sokeaksi. \"Kuinka\nvoitte\", hän sanoi hänelle, \"olla näkemättä, että he ovat rikollisessa\nyhteydessä keskenään? Jos huolimatta kaikesta, mikä pistää silmäänne,\ntarvitsette lisää todisteita, niin avustakaa sitä, mitä on tehtävä\nniiden hankkimiseksi. Te sanotte hänen repivän rouva d'Houdetot'n\nkirjeet heti ne luettuaan. No, kootkaa palaset tarkoin talteen ja\nantakaa ne minulle; minä otan liittääkseni ne jälleen yhteen.\"\nSellaisia neuvoja ystävättäreni antoi elämäntoverilleni.\n\nTherese oli siksi hienotunteinen, että piti kaikki mainitut yritykset\nmelko kauan minulta salassa, mutta huomattuaan neuvottomuuteni hän\nkatsoi velvollisuudekseen kertoa minulle kaikki, jotta saisin tietää,\nkenen kanssa olin tekemisissä, ja voisin ryhtyä suojautumaan niiltä\nkavalilta vehkeiltä, joita minua vastaan hankittiin. Suuttumukseni,\nraivoni ei ole sanoin kuvattavissa. En ruvennut rouva d'Épinayn tapaan\nteeskentelemään suhteessani häneen enkä käyttämään vastavehkeitä, vaan\nantauduin hillittömästi kiivaan luontoni valtaan ja ajattelemattomana\nkuten tavallisesti päästin vihastukseni avoimesti purkautumaan.\nVaromattomuudestani voi saada käsityksen seuraavista kirjeistä, joista\nkyllin selvästi näkyy meidän molempien menettelytapa tässä asiassa.\n\n_Kirjelippu rouva d'Épinaylta_ (kimppu A, n:o 44):\n\n    \"Rakas ystävä! Miksi en saa nähdä Teitä? Olen huolissani\n    Teidän tähtenne. Olittehan niin varmasti luvannut minulle vain\n    käväisevänne l'Ermitagessa ja palaavanne tänne! Sen vuoksi päästin\n    Teidät menemään; mutta ei sinne päinkään; Te annatte kokonaisen\n    viikon kulua. Jos minulle ei olisi ilmoitettu, että olette terve,\n    luulisin Teidän olevan sairaana. Odotin Teitä toissa päivänä tai\n    eilen, mutta Teitä ei vieläkään kuulu tulevaksi. Herran nimessä!\n    mikä Teidän on? Tärkeitä toimitettavia Teillä ei ole, ei myöskään\n    huolia, sillä uskallan luulla, että jos Teillä niitä olisi,\n    olisitte heti tullut uskomaan ne minulle, oletteko siis sittenkin\n    sairas? Pyydän Teitä, haihduttakaa oikein pian huoleni. Hyvästi,\n    rakas ystävä; vastatkaa tähän hyvästelyyn sanomalla minulle 'hyvää\n    päivää'.\"\n\n    _Vastaus_\n\n    Keskiviikkoaamuna\n\n    \"En voi vielä sanoa Teille mitään. Odotan tarkempia tietoja, ja ne\n    saan ennemmin tai myöhemmin. Siihen mennessä olkaa varma siitä,\n    että viattomasti syytetty on saava siksi innokkaan puolustajan,\n    että panettelijat, olkootpa keitä tahansa, saavat katua.\"\n\n_Toinen kirjelippu samalta_ (kimppu A, n:o 45):\n\n    \"Olen oikein peloissani kirjeenne johdosta, tiedättekös. Mitä\n    kummaa se merkitsee? Olen lukenut sen kymmeniä kertoja. Toden\n    totta, en ymmärrä sitä ensinkään. Näen siitä vain, että olette\n    levoton ja huolissanne ja tahdotte rauhoittua ennen kuin puhutte\n    minulle siitä. Mutta, rakas ystävä, eihän sopimuksemme ollut\n    sellainen. Mihin on nyt joutunut ystävyytenne, luottamuksenne, ja\n    miten olen sen menettänyt? Minulleko vai minun tähtenikö olette\n    vihoissanne? Oli miten oli, rukoilen Teitä, tulkaa jo tänä iltana\n    luokseni; muistakaa, että vajaa viikko sitten lupasitte minulle\n    olla salaamatta minulta mitään ja puhua kohta suunne puhtaaksi.\n    Rakas ystävä, elän luottaen siihen... Nähkääs, luin juuri kirjeenne\n    vieläkin kerran; en käsitä siitä sen enempää, mutta se panee\n    minut vapisemaan. Minusta tuntuu, että mielenne on julmasti\n    kuohuksissa. Tahtoisin tyynnyttää sen, mutta kun en tunne syytä\n    levottomuuteenne, en osaa sanoa Teille muuta kuin että olen yhtä\n    onneton kuin te, kunnes saan tavata Teidät. Jos ette ole täällä\n    tänä iltana kello kuusi, niin lähden huomenna l'Ermitageen, olipa\n    ilma millainen tahansa ja olinpa itse millaisessa kunnossa tahansa,\n    sillä en voi enää kestää tätä levottomuutta. Hyvästi, rakas hyvä\n    ystäväni! Joka tapauksessa rohkenen kehottaa Teitä, vaikken tiedä,\n    tarvitsetteko sitä kehotusta vai ette, koettamaan olla varuillanne\n    ja estää levottomuutta kiihtymästä, niin kuin sen tapana on\n    yksinäisyydessä. Kärpäsestä tulee härkänen; sen olen usein kokenut.\"\n\n_Vastaus_:\n\n    Keskiviikkoiltana\n\n    \"En voi tulla luoksenne enkä ottaa Teitä vastaan tänne niin kauan,\n    kun olen tässä levottomuudentilassa. Luottamusta, josta puhutte,\n    ei enää ole olemassa, eikä Teidän ole helppo saada sitä takaisin.\n    Kärkkäissä pyynnöissänne en tällä hetkellä näe muuta kuin halua\n    saada toisen tunnustuksista jotakin tarkoituksiinne sopivaa etua,\n    ja sydämeni, joka niin herkästi purkautuu sydämeen, joka avautuu\n    sitä vastaanottamaan, sulkeutuu kavaluudelta ja oveluudelta.\n    Sanoistanne, että Teidän on vaikea ymmärtää kirjelippuani, tunnen\n    tavallisen oveluutenne. Luuletteko minua niin typeräksi, että\n    uskoisin sen jääneen Teiltä ymmärtämättä? Ette; mutta minä olen\n    avomielisyydellä saava voitetuksi teidän viisastelunne. Selitän\n    asian selvemmin, niin ymmärrätte minua vieläkin vähemmän.\n\n    \"On kaksi lujasti yhteen liittynyttä ja toinen toisensa rakkauden\n    ansaitsevaa lempivää, jotka ovat minulle rakkaat; pidän tietenkin\n    varmana, ettette tiedä keitä tarkoitan, jollen mainitse heitä\n    nimeltä. Otaksun, että on yritetty saada heidän hyvät välinsä\n    rikkoutumaan ja että välineenä mustasukkaisuuden herättämiseksi\n    toisessa heistä on käytetty minua. Väline ei ole kovinkaan\n    taitavasti valittu, mutta sen valinta on tuntunut häijyydestä\n    mukavalta. Tästä häijyydestä, siitä epäilen Teitä. Toivoakseni tämä\n    jo alkaa olla selvempää kieltä.\n\n    \"Niinpä siis se nainen, jota pidän suurimmassa arvossa kaikista,\n    olisi muka siksi katala, että minun tieteni jakaisi sydämensä ja\n    ruumiinsa kahden rakastajan kesken, ja minä siksi viheliäinen,\n    että olisin toinen noista heittiöistä. Jos tietäisin, että Te\n    ainoanakaan elämäni hetkenä olette voinut ajatella sellaista\n    hänestä ja minusta, vihaisin Teitä kuolemaan saakka. Mutta en\n    syytäkään Teitä sen uskomisesta, vaan sen sanomisesta. Jos sen\n    olette sanonut, niin en ymmärrä, ketä noista kolmesta olette\n    tahtonut vahingoittaa; mutta jos rauhanne on Teille kallis,\n    niin pelätkää aikeenne onnistumista niinkuin onnettomuutta. En\n    ole salannut Teiltä enkä häneltä, kuinka paheksuttavina pidän\n    eräänlaisia lemmensuhteita; mutta tahdon, että niistä tehdään\n    loppu keinolla, joka on yhtä kunniallinen kuin syy siihen, ja\n    että luvaton rakkaus muuttuu ainaiseksi ystävyydeksi. Minä, joka\n    en koskaan ole tehnyt kellekään mitään pahaa, minäkö antaisin\n    kostamatta käyttää itseäni pahan tekemiseen ystävilleni?\n    En; en ikinä antaisi sitä Teille anteeksi, minusta tulisi\n    Teidän leppymätön vihamiehenne. Vain Teidän salaisuuksianne\n    kunnioittaisin, sillä uskotonta miestä minusta ei tule koskaan.\n\n    \"Arvelen, että nykyinen epävarmuuteni ei voi kestää kauan. Ennen\n    pitkää saan kai tietää, olenko erehtynyt. Silloin minulla ehkä\n    on suuria vääryyksiä hyvitettävänä, enkä eläessäni ole tehnyt\n    mitään niin täydestä sydämestäni. Mutta tiedättekö, miten silloin\n    aion sovittaa rikkomukseni sen lyhyen ajan kestäessä, jonka vielä\n    saan viettää läheisyydessänne? Tekemällä sen, mitä ei tee kukaan\n    muu kuin minä: sanomalla Teille suoraan, mitä Teistä ajatellaan\n    ihmisten kesken, ja huomauttamalla Teille niitä maineenne vikoja,\n    jotka Teidän tulee korjata. Huolimatta kaikista Teitä muka\n    ympäröivistä ystävistä voitte nähtyänne minun poistuvan sanoa\n    hyvästi totuudelle; Teillä ei ole oleva enää ketään, joka sen\n    Teille sanoisi.\"\n\n_Kolmas kirjelippu samalta_ (kimppu A, n:o 46):\n\n    \"En ymmärtänyt tämänaamuista kirjettänne; sanoin sen Teille, koska\n    asia oli niin. Tämäniltaisen kirjeenne ymmärrän; älkää pelätkö,\n    että koskaan vastaan siihen; olen liian halukas unohtamaan\n    sen; ja vaikka minun on Teitä sääli, en ole voinut torjua pois\n    katkeruutta, jolla se täyttää mieleni. Minäkö olisin kavala, ovela\n    Teitä kohtaan? Minuako syytätte mitä ilkeimmästä halpamaisuudesta?\n    Hyvästi! Valitan, että olette siksi... Hyvästi! En enää tiedä,\n    mitä puhun... Hyvästi! Hartain haluni on oleva antaa Teille\n    anteeksi. Tulkaa milloin tahdotte; saatte paremman vastaanoton\n    kuin epäluuloillanne ansaitsisitte. Älkää vain huoliko surra minun\n    maineeni takia. En paljon välitä siitä, millaisen maineen ihmisiltä\n    saan. Olen käyttäytynyt hyvin, ja se riittää minulle. En muuten\n    lainkaan tiennyt, mitä on tapahtunut kahdelle mainitsemallenne\n    henkilölle, jotka ovat minulle yhtä rakkaat kuin Teille.\"\n\nTämä viimeinen kirje päästi minut hirveästä pulasta, mutta saattoi\nminut toiseen kutakuinkin yhtä pahaan. Vaikka kaikki nämä kirjeet ja\nvastaukset olivat menneet ja tulleet yhden päivän kuluessa tavattoman\nnopeasti, oli tämä aika riittänyt lomahetkiksi raivonpurkauksieni\nväliin, joten minulla oli ollut tilaisuus harkita suunnatonta\nvaromattomuuttani. Rouva d'Houdetot oli kehottanut minua ennen kaikkea\npysymään levollisena, jättämään hänen huolekseen yksin selviytyä tästä\njutusta ja välttämään, varsinkin juuri sillä hetkellä, kaikkea välien\nrikkoutumista ja skandaalia; ja minä, minä menin ja sytytin mitä\npeittelemättömimmillä ja kauheimmilla loukkauksilla raivon täyteen\nliekkiinsä naisen sydämessä, joka jo ennestään oli siihen liiankin\ntaipuvainen. Tietenkään minun ei tullut odottaa häneltä muuta kuin\nniin ynseätä, niin halveksivaa, niin ylenkatseellista vastausta, että\nosoittamatta mitä halpamaisinta miehuuttomuutta en olisi voinut olla\nheti poistumatta hänen talostaan. Onneksi hänen kekseliäisyytensä\noli suurempi kuin minun kiivauteni, ja hän osasi laatia vastauksensa\nmuotoon, joka ei saattanut minua tuohon äärimmäiseen pulaan. Mutta\noli joko poistuttava tai heti lähdettävä hänen luoksensa; muuta\nmahdollisuutta ei ollut. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, vaikka en\nsuinkaan ollut varma ryhdistäni asian selvittelyssä, jonka arvasin\nolevan edessä. Sillä kuinka voisin selviytyä siitä tuottamatta\nikävyyksiä rouva d'Houdetot'lle tai Thereselle? Ja onneton se\nheistä, jonka olisin maininnut! Leppymättömän ja juonikkaan naisen\nkostonhimolta minun täytyi pelätä mitä tahansa sille, joka joutuisi\nsen kohteeksi. Sen onnettomuuden välttääkseni olin kirjeissäni puhunut\nvain epäluuloista, jottei minun tarvitsisi vetää esille todisteitani.\nTosin kiivaat sanani siten kävivät vielä vähemmän anteeksiannettaviksi,\nsillä eiväthän pelkät epäluulot voineet mitenkään oikeuttaa minua\nkohtelemaan naista, varsinkaan ystävätärtä niin kuin olin kohdellut\nrouva d'Epinaytä. Mutta tästä alkaa se suuri ja ylevä tehtävä, jonka\nolen arvokkaasti suorittanut, nimittäin salaisten rikkomusteni ja\nheikkouksieni sovittaminen ottamalla syykseni pahempia rikkomuksia,\njoita en olisi voinut tehdä enkä koskaan ole tehnyt.\n\nMinun ei tarvinnut kestää ottelua, jota olin pelännyt; pääsin asiasta\npelkällä pelolla. Lähestyessäni rouva d'Épinayta hän heittäytyi\nkaulaani ja hyrähti itkemään. Tuollainen odottamaton vastaanotto,\nvarsinkin vanhan ystävättären taholta, liikutti sydäntäni tavattomasti;\nminäkin vuodatin runsaasti kyyneliä; sanoin hänelle muutaman sanan,\njoissa ei ollut paljon ajatusta; hän sanoi minulle muutamia,\njoissa sitä oli vielä vähemmän; ja siihen päättyi kaikki. Pöytä\noli katettu; istuuduimme aterialle; sen aikana esiintymiseni oli\nsurkeata odottaessani väliemme selvittelyä, jonka luulin siirretyksi\nillallisen jälkeen; pieninkin mieltäni ahdistava levottomuus näet saa\nminut siinä määrin valtaansa, etten osaisi salata sitä edes vähimmin\ntarkkanäköisiltä. Neuvottoman ilmeeni olisi luullut rohkaisevan\nhäntä, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut tehdä rohkeata yritystä;\nselvittelystä ei tullut sen enempää illallisen jälkeen kuin sitä\nennenkään. Eikä siitä tullut sen enempää seuraavana päivänäkään, vaan\nharvasanaisissa keskusteluissamme oli puhe vain mielenkiinnottomista\nasioista tai lausuin hänelle muutamia kohteliaita sanoja, joilla\nosoitin hänelle, etten vielä voinut sanoa mitään varmaa epäluulojeni\naiheellisuudesta, ja vakuutin hänelle täysin totuudenmukaisesti, että\njos ne huomattaisiin aiheettomiksi, käyttäisin koko ikäni niillä\ntekemäni vääryyden hyvittämiseen. Hän ei mitenkään osoittanut olevansa\nutelias tarkalleen tietämään, mitkä nuo epäluulot olivat ja miten ne\nolivat minussa heränneet, ja ainoaksi sovintomme merkiksi niin hänen\ntaholtaan kuin minunkin jäi se, että saapuessani olimme syleilleet\ntoisiamme. Koska ainakin muodollisesti vain häntä oli loukattu, en\npuolestani katsonut asiakseni koettaa saada asiaa selvitetyksi, kun hän\nitse ei sitä koettanut, vaan palasin kotiin niin kuin olin tullutkin.\nKun muuten seurustelin edelleen hänen kanssaan samaan tapaan kuin\nennenkin, unohdin piankin kokonaan tuon riidan ja luulin typeryydessäni\nhänenkin unohtaneen sen, koskapa hän ei näyttänyt sitä muistavan.\n\n_Rousseaulla oli niihin aikoihin muitakin ikävyyksiä suhteissaan\nystäviinsä. Niinpä hänen ja Diderot'n välit kiristyivät. Diderot alkoi\nnäet yhä epämiellyttävämmällä tavalla sekaantua R:n pienimpiinkin\nyksityisasioihin ja määräillä niistä, niin kuin olisi ollut hänen\nholhoojansa. Sitä paitsi hän ei pitänyt R:lle antamiaan lupauksia, vaan\nsöi tuon tuostakin sanansa. Päälle päätteeksi ei Diderot eivätkä R:n\nmuut pariisilaiset \"ystävät\" voineet sulattaa, että R. viihtyi hyvin\nyksinäisyydessä maaseudulla. Hänen olisi muka pitänyt pysyä Pariisissa\nmm. auttaakseen sikäläisiä köyhiä. Hän vastasi, että maallakin oli\nköyhiä ja sanoi mieluummin auttavansa heitä, koska he tarvitsivat apua\nvielä paremmin kuin pariisilaiset. \"Te olette lystikkäitä herroja, te\nfilosofit\", hän eräässä kirjeessään huudahtaa, \"kun pidätte kaikkia\nkaupunkien asukkaita ainoina ihmisinä, joihin velvollisuutenne teitä\nsitovat. Maalla vasta oppii rakastamaan ja palvelemaan ihmiskuntaa;\nkaupungeissa oppii sitä vain halveksimaan.\"_\n\n_Rouva d'Épinayn ja rouva d'Houdetot'n tahdosta R. kuitenkin koetti\nvälttää välien rikkoutumista ja lähti Diderot'n luo tarjoamaan\nsovintoa. Käynnistään Diderot'n luona R. kertoo:_\n\nDiderot otti minut hyvin vastaan. Kuinka paljon loukkauksia ystävän\nsyleily voikaan pyyhkäistä pois muistista! Mitä kaunaa voi sen\njälkeen jäädä sydämeen? Välimme selvisivät ilman pitkiä puheita.\nMolemminpuoliset soimaukset eivät sellaisia tarvitse. Unohtaminen on\nainoa, mitä tarvitaan. Sillä kertaa ei ainakaan minun tietääkseni ollut\nryhdytty mihinkään salakähmäisiin vehkeisiin; tämä oli toista kuin\nsuhteessani rouva d'Épinayhin. Diderot näytti minulle _Perheenisä_\nnimisen näytelmänsä suunnitelman. \"Siinähän on _Äpäräpojan_ paras\npuolustus\", sanoin hänelle. \"Älkää ruvetko väittelemään, sepittäkää\ntämä kappale huolellisesti ja paiskatkaa se sitten yhtäkkiä\nvihamiehillenne vasten kasvoja ainoaksi vastaukseksenne.\" Hän teki\nniin, se oli hänelle hyväksi. Lähes puoli vuotta sitten olin lähettänyt\nhänelle 'Julien' kaksi ensimmäistä osaa, jotta hän sanoisi minulle\nmielipiteensä niistä. Hän ei ollut vielä lukenut niitä. Luimme yhdessä\nniiden käsikirjoitusta yhden vihkon. Hänen mielestään se kaikki oli,\nkuten hänen käyttämänsä sana kuului, _feuillet_, se on: monisanaista ja\nintoilevaa. Minusta itsestänikin oli kyllä jo tuntunut siltä; mutta se\noli kuumeen puhetulvaa. En ole koskaan voinut korjata sitä. Viimeiset\nosat ovat toisenlaiset. Neljäs varsinkin ja kuudes ovat sanonnaltaan\nmestariteoksia.\n\n_Diderot'n kanssa aikaansaatu sovinto oli vain näennäinen eikä kestänyt\nkauan_.\n\n_Saint-Lambert, joka oli palannut armeijasta, kohteli Rousseauta\nhiukan ylimielisesti, niin kuin vaaratonta kilpailijaa, joskus\nnöyryyttävästikin. Niinpä hän kerran R:n lukiessa hänelle Voltairelle\nkirjoittamaansa kirjettä nukkui ja alkoi kuorsata. Aivan toisenlaiset,\nR:lle ja koko hänen tunteilevalle ja jalomieliselle aikakaudelleen\nerittäin kuvaavat olivat hänen tunteensa rakastettunsa rakastajaa\nja tämän rakastajatarta kohtaan. Nähdessään heidän onnensa hän oli\nitsekin siitä onnellinen. \"Voin vannoa\", hän sanoo, \"että vaikka\nolisinkin voinut riistää häneltä (St-L:iltä) rouva d'H:n, en olisi\ntahtonut sitä tehdä.\" ... \"Niin raju intohimo kuin minussa hehkuikin\nhäntä (rouva d'H:ta) kohtaan, minusta oli yhtä suloista olla hänen\nlempensä uskottuna kuin sen kohteena, enkä koskaan ole pitänyt hänen\nrakastajaansa kilpailijanani, vaan aina ystävänäni.\"_\n\n_Hänen lähdettyään takaisin armeijaan rouva d'Houdetot alkoi osoittaa\nyhä suurempaa kylmäkiskoisuutta R:ta kohtaan. R. huomasi surukseen,\nettä kreivitär ei enää viihtynyt hänen seurassaan. Lopulta rouva pyysi\nja sai R:lta takaisin kaikki tälle kirjoittamansa kirjeet. R:n hänelle\nkirjoittamat kirjeet hän sanoi polttaneensa. Sitä R. ei voinut uskoa.\n\"Ei\", hän huudahtaa, \"sellaisia kirjeitä ei heitetä tuleen.\" ... \"Ei,\nei; naisella, joka saa viritetyksi niin tulisen intohimon, ei ikinä ole\nsydäntä polttaa todisteita siitä.\" Siten päättyivät heidän ennen niin\nläheiset suhteensa. Lopulla kesää he vielä kerran tapasivat toisensa.\nR. kykeni silloin hillitsemään intohimon, joka hänessä yhä vielä\nhehkui. Sopusointuisen lämpimän tunnelman vallitessa ja hyvinä ystävinä\nhe erosivat_.\n\n_La Chevrettessä R. seurusteli niin kuin ennenkin, sävelsipä\nmusiikkikappaleitakin siellä toimeenpantuihin huvitilaisuuksiin.\nMutta kun siellä oli alkanut seurustella myöskin Grimm, josta oli\ntullut rouva d'Épinayn ystävä ja rakastaja, kävi sielläolo R:lle\nsietämättömäksi, sillä Grimm oli päästyään ylhäisiin seurapiireihin\npaisunut suunnattoman ylpeäksi ja kohteli R:ta äärimmäisen\nyliolkaisesti, röyhkeästi ja loukkaavasti. R. sai useita todisteita\nhänen petollisuudestaan ja valheellisuudestaan ja huomasi hänen\nkoettavan vieroittaa R:sta kaikki tämän ystävät. R. päättikin rikkoa\nvälinsä Grimmiin, mutta rouva d'Épinay vakuutti hänen olevan väärässä\nepäillessään Grimmiä petollisuudesta. Hyväsydämisyydessään R. lähtikin\npyytämään tältä anteeksi ja tarjoamaan sovintoa_.\n\nOdotin Grimmin, hämillään minun myöntyväisyydestäni ja siitä, että\nolin tehnyt aloitteen sovintoon, ottavan minut avosylin vastaan ja\nosoittavan minulle mitä hellintä ystävyyttä. Mutta hänpä otti minut\nvastaan kuin roomalainen imperaattori osoittaen minua kohtaan ynseyttä,\njonka vertaista en ikinä ollut kenessäkään ihmisessä tavannut. Mokomaan\nvastaanottoon en lainkaan ollut valmistautunut. Kun minä esiinnyin\nnolona minulle niin vähän sopivassa osassa, ja olin harvoin sanoin\nja arkailevan näköisenä saanut sanotuksi, millä asialla olin tullut\nhänen luokseen, niin hän, ennen kuin otti minut armoihinsa, piti hyvin\nmajesteettisesti pitkän puheen, jonka oli ennakolta valmistanut ja joka\nsisälsi laajan luettelon hänen harvinaisista ansioistaan, varsinkin\nystävyyden alalla. Hän korosti kauan erästä seikkaa, joka aluksi tehosi\nminuun kovasti, nimittäin sitä, että hän kuten nähtiin aina säilytti\nsamat ystävänsä. Hänen puhuessaan sanoin hiljaa itsekseni, että minun\nolisi hyvin julmaa olla ainoana poikkeuksena tuosta säännöstä. -- --\nSiihen asti minun laitani oli ollut sama: olin aina säilyttänyt kaikki\nystäväni; varhaisimmasta lapsuudestani saakka en ollut menettänyt\nainoatakaan, paitsi kuoleman takia, ja kuitenkaan en sitä ennen ollut\ntullut sitä ajatelleeksi; se ei ollut mikään perusohje, jonka olisin\nitselleni asettanut. -- Sitten hän ryhtyi nöyryyttämään minua vetämällä\nesiin todisteita siitä, että yhteiset ystävämme pitivät häntä minua\nparempana. Heidän suurempi arvonantonsa oli minulle yhtä tunnettu\nasia kuin hänelle; kysymys oli vain, millä perusteella hän oli sen\nsaavuttanut, suurilla ansioillako vai oveluudella, ylentämälläkö\nitseänsä vai koettamalla alentaa minut. Kun hän vihdoin oli mielestään\nosoittanut minulle kaiken sen erotuksen itsensä ja minun välilläni,\nmikä saattoi antaa oikean arvon sille armolle, jonka hän aikoi minulle\nosoittaa, hän suvaitsi antaa minulle rauhansuutelon kepeästi syleillen,\nmikä muistutti sitä, minkä kuningas antoi vasta ritareiksi lyödyille\nylimyksille. Olin kuin pilvistä pudonnut, olin aivan ällistynyt,\nen tiennyt mitä sanoa, en löytänyt ainoatakaan sanaa. Koko tämä\nkohtaus näytti nuhdesaarnalta, jonka opettaja pitää oppilaallensa\npamppurangaistuksen sijasta, josta on hänet armahtanut. En koskaan\nmuistele sitä tuntematta, kuinka pettäviä ovat ulkonäköön perustuvat\narvostelut, joille alhaiso antaa niin paljon arvoa, ja kuinka usein\njulkeus ja ylpeys ovat syyllisen, häpeä ja nolous syyttömän taholla.\n\n_Laiha siis oli sekin sovinto. -- Kaikki mainitut kahnaukset surettivat\nRousseauta suuresti ja masensivat häntä sekä ruumiillisesti että\nhenkisesti. Mutta vielä pahempia hänellä oli edessä. Rouva d'Épinay oli\nyhtäkkiä päättänyt lähteä Geneveen terveyttään hoitamaan ja ehdotti,\nettä R. lähtisi hänen mukaansa. R., jonka oma terveys oli huono,\nei katsonut voivansa lähteä eikä edes ottanut ehdotusta vakavalta\nkannalta. Silloin Diderot kirjoitti hänelle pisteliään kirjeen ja vaati\nhäntä kaikin mokomin lähtemään rouvan matkatoveriksi; se oli muka\nR:n ehdoton velvollisuus hyväntekijätärtään kohtaan. Loukkaantuneena\nja suuttuneena R. vastasi tahtovansa ja osaavansa itse päättää, mikä\noli hänen velvollisuutensa, mikä ei. Hän pysyi lujana päätöksessään,\nvaikka arvasikin siitä olevan seurauksena, että hänen täytyisi poistua\nl'Ermitagesta. Jottei luultaisi hänen päätöksensä johtuneen hänen\nsuhteestaan rouva d'Houdetot'hon, hän kirjoitti Grimmille, joka ei\nvielä ollut sekaantunut tähän asiaan, ystävällisen ja luottavaisen\nkirjeen, jossa hän selitti syyt päätökseensä. Vastauksessaan Grimm ei\nlausunut mielipidettään kyseenalaisesta asiasta, vaan lupasi tehdä sen\nmyöhemmin_.\n\nSaatuani odottaa vastausta kahdeksan, kymmenen päivää, jotka julmassa\nepävarmuudessa, mihin tuo sydämetön mies oli minut jättänyt, tuntuivat\nminusta vuosisadoilta, sain kuulla rouva d'Épinayn lähteneen ja sain\nGrimmiltä toisen kirjeen. Siinä oli vain seitsemän, kahdeksan riviä,\njoita en lukenut loppuun... Hän katkaisi siinä täydellisesti suhteensa\nminuun, mutta sellaisin sanoin, että vain mitä pirullisin viha voi\nmokomia kenenkään kynästä päästää ja että ne loukkaamiskiihkossaan\ntuntuivat typeriltäkin. Hän kielsi minua tulemasta silmäinsä eteen,\nkuin hän olisi ollut ruhtinas, joka kielsi minulta pääsyn Valtioihinsa.\nTarvitsi vain lukea hänen kirjeensä tyynemmällä mielellä, niin se\ntuntui naurettavalta. Kopioimatta sitä, lukematta sitä edes loppuun,\nlähetin sen paikalla hänelle takaisin seuraavan kirjeen kera:\n\n    \"Tätä ennen en ottanut uskoakseni epäluuloani oikeutetuksi; olen\n    nyt liian myöhään oppinut täysin tuntemaan Teidät.\n\n    \"Tämä siis on se kirje, jota kaikessa rauhassa olette mielessänne\n    hautonut. Lähetän sen Teille takaisin; se ei ole minua varten.\n    Minun kirjeeni voitte näyttää koko maailmalle ja vihata\n    minua avoimesti; siten vältätte edes yhden tavallisista\n    valheellisuuksistanne.\"\n\nSanani, että hän saattoi näyttää edellisen kirjeeni, tarkoittivat\nerästä hänen kirjeensä kohtaa, josta voi päätellä, kuinka peräti\novelasti hän menetteli koko tässä asiassa.\n\nOlen maininnut, että kirjeeni saattoi antaa henkilöille, jotka eivät\nolleet asiasta perillä, montakin aihetta moitteisiin minua kohtaan.\nHän huomasi sen ilokseen; mutta miten käyttää hyväkseen tuota etua\nsaattamatta itseään pahaan valoon? Jos hän näytti tuon kirjeen, niin\nhäntä saatettiin moittia siitä, että hän käytti väärin ystävänsä\nluottamusta.\n\nPäästäkseen siitä pulasta hän älysi sopivaksi keinoksi rikkoa\nvälinsä minuun niin loukkaavalla tavalla kuin mahdollista ja\npainokkaasti huomauttaa minulle siitä armosta, jonka hän minulle\nosoitti olemalla näyttämättä kirjettäni. Hän oli aivan varma siitä,\nettä minä suuttumukseni puuskassa en hyväksyisi hänen teeskenneltyä\nhienotunteista menettelyään, vaan antaisin hänelle luvan näyttää\nkirjeeni kaikille ihmisille; juuri sitä hän tahtoi, ja kaikki kävi\nniin kuin hän oli laskenut. Hän pani kirjeeni kiertämään pitkin\nPariisia omatekoisine selityksineen, joilla ei kuitenkaan ollut aivan\nsitä menestystä, mitä hän niistä oli toivonut. Ihmisten mielestä tuo\nlupa kirjeeni näyttämiseen, jonka hän oli osannut minulta kiristää,\nei vapauttanut häntä siitä moitteesta, että hän niin kärkkäästi oli\npitänyt kiinni luvastani vahingoittaakseen minua. Kysyttiin yhä, mitä\nmieskohtaisia vääryyksiä olin hänelle tehnyt, jotka oikeuttivat hänet\nvihaamaan minua niin rajusti. Lopulta katsottiin, että vaikka olisinkin\ntehnyt hänelle sellaista vääryyttä, joka pakotti hänet rikkomaan\nvälimme, niin ystävyydellä, vaikka se olikin sammunut, vielä oli\noikeuksia, joita hänen olisi tullut kunnioittaa. Mutta valitettavasti\nPariisissa ollaan kevytmielisiä; sellaiset hetkelliset huomautukset\nunohdetaan, poissaolevasta onnettomasta ei välitetä; kenellä on\nmyötäkäymistä, hän herättää kunnioitusta pelkällä läsnäolollaan;\njuonittelun ja ilkeyden peliä jatketaan yhä uudestaan, ja sen\nlakkaamatta toistuva vaikutus haihduttaa muistista kaiken edelläkäyneen.\n\nSiten siis tuo mies petettyään minua niin kauan vihdoin riisui\nnaamarinsa edessäni varmana siitä, että hän asiain jouduttua sille\nkannalle, jolle hän oli ne saattanut, ei sitä enää tarvinnut. Päästyäni\npelosta, että ehkä olin kohdellut väärin sitä herjaa, jätin hänet oman\nsydämensä haltuun enkä enää ajatellut häntä. Viikon päivät sen jälkeen\nkun olin saanut hänen kirjeensä sain rouva d'Épinaylta hänen Genevessä\npäivätyn vastauksensa edelliseen kirjeeseeni (kimppu B, n:o 10).\nÄänensävystä, millä hän siinä ensi kerran eläessään puhui, ymmärsin,\nettä he molemmat luottaen toimenpiteidensä menestymiseen vetivät yhtä\nköyttä ja katsoivat minut auttamattomasti menneeksi mieheksi; siitä\npitäen he vaaratta antautuivat siihen nautintoon,että saivat nujertaa\nminut täydellisesti.\n\nAsemani oli todella surkuteltavimpia. Näin kaikkien ystävieni jättävän\nminut, mutta minun oli mahdoton saada tietää, kuinka tai mistä syystä.\nDiderot kehui pysyvänsä ystävänäni, olevansa ainoa, joka minulla oli\njäljellä, ja oli jo kolmen kuukauden ajan lupaillut tulla luonani\nkäymään, mutta ei tullut. Talvi alkoi tulla ja sen mukana tavallisten\ntautieni kohtaukset. Vaikka luontoni oli voimakas, ei se ollut voinut\nkestää niin monen vastakkaisen intohimon taisteluita; olin lamatilassa,\njoka ei jättänyt minulle voimaa eikä rohkeutta vastustaa mitään.\nVaikka lupaukseni sekä Diderot'n ja rouva d'Houdetot'n alituiset\nvaroitukset eivät olisikaan estäneet minua poistumasta sillä hetkellä\nl'Ermitagesta, en tiennyt minne mennä enkä miten laahata itseni sieltä\npois. Jäin sinne liikkumatta ja typertyneenä voimatta toimia taikka\najatella. Pelkkä ajatus, että oli astuttava askel, kirjoitettava\nkirje, sanottava sana, pani minut vapisemaan. En kuitenkaan voinut\njättää vastaamatta rouva d'Épinayn kirjeeseen, ellen tahtonut myöntää\nansainneeni sitä kohtelua, jolla hän ja hänen ystävänsä minua\nmurjoivat. Päätin ilmoittaa hänelle ajatukseni ja päätökseni hetkeäkään\nepäilemättä, ettei hän ihmisyyden, jalomielisyyden, säädyllisyyden\nvaatimuksia noudattaen ja niiden suopeiden tunteiden vaikutuksesta,\njotka pahoista huolimatta olin luullut hänessä huomaavani, kiiruhtaisi\nhyväksymään niitä. Kirjeeni oli seuraavanlainen:\n\n    L'Ermitagessa marraskuun 23. pnä 1757\n\n    \"Jos surusta voisi kuolla, en olisi enää elossa. Mutta olen vihdoin\n    alistunut kohtalooni. Ystävyys on sammunut väliltämme, rouva, mutta\n    lakattuaankin sillä vielä on oikeuksia, joita ymmärrän kunnioittaa.\n    En ole unohtanut hyvyyttänne minua kohtaan, ja voitte luottaa\n    siihen, että minussa puolestani elää kaikki kiitollisuus, mitä voi\n    tuntea henkilöä kohtaan, jota ei enää saa pitää rakkaanaan. Kaikki\n    muut selitykset olisivat turhia; vetoan omaantuntooni ja pyydän\n    teitä vetoamaan omaanne.\n\n    \"Olen tahtonut poistua l'Ermitagesta, ja minun olisi pitänyt tehdä\n    se. Mutta sanovat, että minun täytyy jäädä tänne kevääseen asti.\n    Ja koska ystäväni niin tahtovat, jään tänne kevääseen asti, jos te\n    siihen suostutte.\"\n\nKirjoitettuani ja lähetettyäni tämän kirjeen minulla ei enää ollut\nmuuta mielessä kuin järjestää elämäni rauhalliseksi l'Ermitagessa,\nhoitaa siellä terveyttäni, koettaa voimistua jälleen ja ryhtyä\ntoimiin voidakseni lähteä sieltä keväällä huomiota herättämättä ja\ntoitottamatta julki välien rikkoutumista. Mutta niin kuin kohta saadaan\nnähdä, se ei ollut herra Grimmin ja rouva d'Épinayn laskelmien mukaista.\n\nMuutaman päivän kuluttua sain vihdoinkin ilokseni vastaanottaa\nDiderot'n luokseni tuolle niin usein luvatulle ja sikseen jääneelle\nkäynnille. Se ei olisi voinut tulla sopivampaan aikaan; hän oli vanhin\nystäväni, hän oli melkein ainoa, joka minulla oli jäljellä; saattaa\narvata, kuinka iloitsin saadessani nähdä hänet näissä olosuhteissa.\nSydämeni oli täynnä; avasin sen hänelle. Selvitin hänelle useita\nseikkoja, jotka oli häneltä salattu, hänelle esitetty väärin tai\nvalheellisesti keksitty. Kaikesta, mitä oli tapahtunut, ilmoitin\nhänelle sen, mikä minun oli lupa kertoa hänelle. En pyrkinyt salaamaan\nhäneltä, minkä hän liiankin hyvin tiesi, että yhtä onneton kuin\nmieletönkin rakkaus oli syössyt minut turmioon; mutta en koskaan\nmyöntänyt, että rouva d'Houdetot olisi saanut sen tietää, tai ainakaan,\nettä minä olisin sen hänelle ilmaissut. Kerroin hänelle rouva d'Épinayn\nhalpamielisistä vehkeistä saadakseen käsiinsä kälynsä minulle\nkirjoittamat sangen viattomat kirjeet. Tahdoin, että hän saisi kuulla\nnämä yksityisseikat niiden henkilöiden omasta suusta, jotka rouva oli\nkoettanut vietellä. Therese kertoi ne hänelle tarkasti, mutta miten\nhämmästyinkään, kun tuli äidin vuoro ja kun kuulin hänen selittävän ja\nkiven kovaan väittävän, ettei hänellä ollut tietoa mistään sellaisesta!\nNiin kuuluivat hänen omat sanansa, eikä hän koskaan niitä peruuttanut.\nEi ollut kulunut neljää päivää siitä, kun hän uudelleen oli kertonut\nkaikki minulle ja nyt hän vasten silmiäni väittää minua valehtelijaksi\nystäväni kuullen. Tuo piirre näytti minusta ratkaisevalta, ja\ntunsin silloin elävästi, että olin ollut varomaton pitäessäni niin\nkauan luonani mokomaa naista. En ruvennut pitämään hänelle pitkiä\nhaukkumasaarnoja; tuskin viitsin sanoa hänelle muutaman halveksivan\nsanan. Tunsin, mitä olin velkaa tyttärelle, jonka järkähtämätön\nrehellisyys oli äidin katalan pelkuruuden jyrkkänä vastakohtana. Mutta\nheti silloin oli päätökseni eukon suhteen tehty ja odotin vain aikaa,\njolloin voisin panna sen täytäntöön.\n\nSe tuli pikemmin kuin olin odottanut. Joulukuun 10. päivänä sain rouva\nd'Épinaylta vastauksen viime kirjeeseeni. Se sisälsi seuraavaa (kimppu\nB. n:o 11):\n\n    Genevessä joulukuun 1 pnä 1757\n\n    \"Osoitettuani Teille usean vuoden kuluessa kaikin mahdollisin\n    tavoin ystävyyttäni ja mielenkiintoani en enää voi muuta kuin\n    surkutella Teitä. Te olette hyvin onneton. Toivon, että omatuntonne\n    on yhtä levollinen kuin minun. Se saattaisi olla välttämätöntä\n    elämänne rauhalle.\n\n    \"Koska kerran tahdoitte poistua l'Ermitagesta ja Teidän olisi\n    pitänyt tehdä se, niin minua kummastuttaa, että ystävänne ovat\n    saaneet Teidät pidätetyksi lähtemästä. Minä puolestani en kysy\n    ystävieni mieltä velvollisuuksistani, eikä minulla enää ole mitään\n    Teille sanottavaa Teidän velvollisuuksistanne.\"\n\nNiin odottamaton, mutta samalla niin selvästi lausuttu irtisanonta ei\njättänyt minulle hetkeäkään epäröimisen aikaa. Oli poistuttava heti\npaikalla, olipa ilma millainen tahansa, olipa terveyteni tila millainen\ntahansa, vaikka minun olisi täytynyt olla yötä metsissä ja lumella,\njoka silloin peitti maan, ja sanoipa tai tekipä rouva d'Houdetot mitä\nhyvänsä; sillä tahdoin kyllä tehdä hänelle mieliksi kaikessa, mutta en\nkunniattomuuteen asti.\n\nOlin hirvittävimmässä pulassa, missä eläessäni olen ollut, mutta\npäätökseni oli tehty; vannoin, etten viikon kuluttua enää olisi yötä\nl'Ermitagessa, kävi miten kävi. Ryhdyin korjaamaan pois tavaroitani,\nsillä olin päättänyt mieluummin antaa niiden olla taivasalla kuin\nolla jättämättä käsistäni avaimia viikon kuluttua; tahdoin näet ennen\nkaikkea, että kaikki piti olla tehtynä, ennen kuin kukaan voisi\nkirjoittaa Geneveen ja saada vastauksen. En ikinä ollut tuntenut\nsellaista tarmoa kuin silloin; olin saanut takaisin kaikki voimani.\nKunniantunto ja oikeutettu suuttumus antoivat minulle niitä niin\npaljon, että rouva d'Épinay ei ollut moista odottanut. Onni suosi\nrohkeuttani. Herra Mathas, Condén prinssin viskaaliasiamies, kuuli\npuhuttavan tukalasta asemastani. Hän käski tarjoamaan minulle\npientä taloa, joka hänellä oli puutarhassaan Mont-Louis'n luona\nMontmorencyssa. Kernaasti ja kiitollisena suostuin tarjoukseen.\nSopimus oli pian tehty; ostatin muutamia huonekaluja entisten lisäksi\nmakuukamariamme varten. Kuljetutin tavarani taloon suurella vaivalla ja\nsuurin kustannuksin; huolimatta jäästä ja lumesta muuttoni suoritettiin\nkahdessa päivässä, ja joulukuun 15. päivänä jätin l'Ermitagen avaimet\nkäsistäni maksettuani puutarhurille hänen palkkansa, kun en saanut\nmaksaa vuokraani.\n\nRouva Le Vasseurille selitin, että meidän nyt oli erottava; hänen\ntyttärensä koetti saada minut horjumaan päätöksessäni, mutta pysyin\nsiinä järkähtämättä. Panin eukon lähtemään Pariisiin postinkuljettajan\nvaunuissa kaikkine tavaroineen ja huonekaluineen, jotka olivat hänen\nja hänen tyttärensä yhteiset. Annoin hänelle jonkin verran rahaa ja\nsitouduin maksamaan hänen vuokransa hänen lastensa asunnossa tai\nmuualla, pitämään huolen hänen elatuksestaan, mikäli se oli minulle\nmahdollista, ja olemaan koskaan jättämättä häntä leivän puutteeseen,\nniin kauan kuin minulla itselläni sitä oli.\n\nKaksi päivää Mont-Louis'hin tuloni jälkeen kirjoitin sitten rouva\nd'Épinaylle seuraavan kirjeen:\n\n    Montmorencyssa joulukuun 17. pnä 1757\n\n    \"Mikään ei ole niin yksinkertaista eikä niin välttämätöntä kuin\n    että muutan pois talostanne, kun ette katso hyväksi minun sinne\n    jäämistäni. Kieltäydyttyänne suostumasta siihen, että viettäisin\n    l'Ermitagessa lopun talvea, olen siis poistunut sieltä joulukuun\n    15. päivänä. Oli sallittu, että minun piti muuttaa sinne vastoin\n    tahtoani ja poistua sieltä samoin. Kiitän Teitä ajasta, jonka\n    saatoitte minut siellä viettämään, ja kiittäisin Teitä vielä\n    hartaammin, jos en olisi maksanut siitä niin kallista hintaa.\n    Olette muuten oikeassa otaksuessanne, että olen onneton; kukaan\n    maailmassa ei tiedä paremmin kuin Te, kuinka onneton minun täytyy\n    olla. Jos on onnetonta erehtyä ystäviensä valinnassa, niin yhtä\n    julman onnetonta on huomata niin suloinen erehdyksensä.\"\n\nTämä on totuudenmukainen kertomus oleskelustani l'Ermitagessa ja\nsyistä, jotka saattoivat minut poistumaan sieltä. En ole voinut\nkatkaista tätä kertomusta, ja oli tärkeätä seurata tapausten kulkua\nmitä tarkimmin, koska tällä elämäni kaudella on ollut senjälkeiseen\nelämääni vaikutus, joka on ulottuva viimeiseen päivääni saakka.\n\n\n\n\nKYMMENES KIRJA\n\n1758-1760\n\n\n_Rousseaun muutettua Mont-Louis'hin hänen terveytensä huononi ja\nvoimansa heikkenivät niin, että hän luuli loppunsa olevan lähellä.\nKoko vuoden 1758 hän vietti vaikeassa lamatilassa. Hän odotti kuolemaa\nvapauttajana elämän rasituksista ja rettelöistä. Rouva d'Épinayn\nnäyttää R:n äkillinen poistuminen l'Ermitagesta saattaneen ymmälle.\nHän kai ei ollut uskonut R:lla olevan siksi paljon tarmoa, että voisi\nlähteä sieltä talven selkään, vaan oli toivonut hänen nöyrtyvän\npyytämään armoa ja lupaa saada jäädä sinne kevääseen asti. Kuukauden\nkuluttua R. sai häneltä edellisiä lempeämpisävyisemmän kirjeen, jossa\nrouva viittasi sovinnon mahdollisuuteen. R. ei vastannut kirjeeseen,\nja siihen päättyi heidän kirjeenvaihtonsa. R. arvelee nyt rouva\nd'Épinayn liittyneen hänen vihamiehiinsä, jotka koettivat turmella\nhänen maineensa; he olivat Grimm, lääkäri Tronchin ja rouva d'Épinay\nGenevessä ja holbachilaiset Pariisissa. Päärikkomuksia, joista häntä\nsyytettiin oli neljä: asettuminen maalle asumaan, lemmensuhde rouva\nd'Houdetot'hon, kieltäytyminen lähtemästä rouva d'Épinayn mukana\nGeneveen ja poistuminen l'Ermitagesta. Heidän toiminnastaan R. lausuu:_\n\nTämän ajankohdan luulen siis voivani sanoa siksi, jolloin laadittiin\nsuunnitelma, mitä sitten ne, jotka pitävät minua vallassaan, ottivat\nnoudattaakseen niin reippaasti ja niin nopean menestyksellisesti,\nettä se näyttäisi ihmeeltä, jollei tietäisi kuinka helposti\non toteutettavissa kaikki sellainen, mikä edistää ihmisten\nhäijynilkisyyttä. Täytyy koettaa muutamin sanoin selittää, mitä silmäni\nkykenevät tuossa hämärässä ja salaperäisessä suunnitelmassa näkemään.\n\nVaikka minulla jo oli kuuluisa ja koko Euroopassa tunnettu nimi,\nolin säilyttänyt alkuperäiset yksinkertaiset harrastukseni. Erittäin\nkova inho, jota tunsin kaikkea sellaista kohtaan, mikä haiskahtaa\npuolueelta, lahkokunnalta, salajuonelta, oli säilyttänyt minut\nvapaana, riippumattomana, vailla muita kahleita paitsi sydäntäni\nsitovia kiintymyksiä. Yksinäisenä, muukalaisena, eristettynä,\nvailla kannattajia, vailla sukulaisia, välittämättä muusta kuin\nperiaatteistani ja velvollisuuksistani, kuljin pelottomana\nrehellisyyden teitä, imartelematta, liehittelemättä koskaan ketään\noikeuden ja totuuden kustannuksella. Sitä paitsi vetäydyttyäni kaksi\nvuotta sitten yksinäisyyteen elin saamatta kirjeitä uutisista,\nkenenkään minulle kertomatta maailman asioista, kuulematta ja\nhaluamatta tietoja mistään -- elin neljän lieuen päässä Pariisista\nvälinpitämättömyyteni erottamana tästä pääkaupungista yhtä kauaksi\nkuin meret olisivat erottaneet minut siitä, jos olisin elänyt Tinianin\nsaarella.\n\nGrimm, Diderot ja d'Holbach sitä vastoin elivät pahimmassa pyörteessä,\nliehuivat mukana korkeimman ylhäisön keskuudessa ja melkein jakoivat\nkeskenään kaikki sen piirit: ylimykset, kaunosielut, kirjailijat,\nhallintovirkamiehet, naiset; kaikkialla he yksissä tuumin voivat\nsaada sanoillensa huomiota. Lienee ilman muuta selvää, kuinka suuren\netevämmyyden moinen asema antaa kolmelle miehelle, jotka ovat\nliittyneet lujasti yhteen neljättä vastaan, jonka asema on sellainen\nkuin minun oli. Diderot ja d'Holbach tosin eivät olleet, ainakaan en\nvoi sitä uskoa, omiaan virittelemään varsin ilkeitä salavehkeitä;\ntoinen ei ollut sitä varten kylliksi häijy[48] eikä toinen tarpeeksi\ntaitava; mutta juuri se teki salaliiton vain lujemmaksi. Grimm laati\nyksin suunnitelmansa päässään ja näytti siitä molemmille toisille vain\nsen, mitä heidän tarvitsi tietää avustaakseen sen toimeenpanemista.\nVaikutusvalta, jonka hän oli saanut heihin, teki tuon avustuksen\nhelpoksi, ja kokonaistulos vastasi hänen erinomaista taitavuuttaan.\n\nTällä erinomaisella taitavuudellaan hän tuntien edun, jonka saattoi\nsaada meidän asemamme erilaisuudesta, laati suunnitelman maineeni\ntäydelliseksi pilaamiseksi ja saattaakseen minut aivan päinvastaiseen\nmaineeseen joutumatta itse pahaan valoon. Hän aloitti rakentamalla\nympärilleni pimeyden muurin, jonka läpi minun oli mahdotonta tunkea\nvalaistakseni hänen salavehkeitään ja paljastaakseni hänen oikeaa\nluonnettaan.\n\nTämä hanke oli sikäli vaikea, että hänen täytyi peittää siihen\nsisältyvä vääryys, etteivät ne, joiden piti sitä avustaa, olisi nähneet\nsitä. Täytyi pettää rehelliset ihmiset; täytyi vieroittaa minusta\nkaikki ihmiset, laittaa niin, ettei minulle jäänyt ainoatakaan ystävää,\nei ylhäistä eikä alhaista. Mitä sanonkaan! Täytyi järjestää niin, ettei\nainoatakaan totuuden sanaa päässyt tunkeutumaan luokseni. Jos yksi\nainoakin jalomielinen henkilö olisi tullut ja sanonut minulle: \"Te\nolette olevinanne hyveellinen ihminen, mutta nyt saatte kuulla, mitä\nteistä sanotaan ja minkä nojalla teitä arvostellaan; mitä voitte siihen\nvastata?\", niin totuus olisi päässyt voitolle ja Grimm olisi ollut\nhukassa. Hän tiesi sen, mutta hän tutki oman sydämensä ja osasi olla\narvioimatta ihmisten arvoa liian suureksi. Ihmiskunnan kunnian vuoksi\nminua surettaa, että hänen laskelmansa olivat niin oikeat.\n\nNäillä maanalaisilla poluilla hänen askeltensa täytyi olla hitaita\nollakseen varmoja. Hän on nyt ollut toimeenpanemassa suunnitelmaansa\njo kaksitoista vuotta, ja vaikein työ on vielä tekemättä: koko\nyleisön harhaan johtaminen. Sen keskuudessa on vielä silmiä, jotka\novat seuranneet häntä lähempää kuin hän luuleekaan. Hän pelkää sitä\neikä uskalla vielä asettaa salavehkeitään täyteen päivänvaloon.[49]\nMutta hän on keksinyt sen keinon, jota ei ollutkaan vaikea huomata,\nettä pani vallanpitäjät yhtymään niihin, ja näiden vallanpitäjien\nkäsissä minä olen. Tähän tukeen nojautuen hän jatkaa toimintaansa\nturvallisemmin. Vallanpitäjien kätyrit kun tavallisesti vähän\nvälittävät rehellisyydestä ja paljon vähemmän avomielisyydestä,\nniin hänen tuskin enää tarvitsee pelätä kenenkään kunnon ihmisen\nvaiteliaisuuden puutetta; hänelle näet on ennen kaikkea tarpeellista,\nettä minua ympäröi läpinäkymätön pimeys ja että hänen vehkeensä aina\npysyvät minulta salassa, sillä hän tietää varsin hyvin, että olipa hän\nviritellyt niiden langat miten taitavasti tahansa, ne eivät konsanaan\nkestäisi minun katseitani. Hänen suuri taitavuutensa on siinä, että hän\nosaa näyttää säästelevänsä minua, vaikka panettelee minua, ja saada\nkavaluutensa vielä lisäksi näyttämään jalomielisyydeltä.\n\nTämän suunnitelman ensimmäiset vaikutukset huomasin holbachilaisen\nnurkkakunnan salamyhkäisistä syytöksistä, vaikka minun oli mahdoton\nsaada selville, tai edes aavistaa, mitä nämä syytökset sisälsivät.\nDeleyre sanoi minulle kirjeissään, että minun väitettiin tehneen\nhalpamaisia tekoja; Diderot sanoi minulle salamyhkäisemmin samaa,\nja kun vaadin selitystä toiselta tai toiselta, niin kaikki supistui\nnoihin edellä mainitsemiini syytöskohtiin. Rouva d'Houdetot'n kirjeistä\nhuomasin hänen asteittaisen kylmenemisensä. En voinut luulla tätä\nkylmenemistä Saint-Lambertin aiheuttamaksi, sillä hän kirjoitteli\nminulle edelleenkin yhtä ystävällisesti kuin ennen, tulipa käymään\nluonanikin palattuaan kotiin. En myöskään voinut syyttää siitä itseäni,\nkoskapa olimme eronneet hyvin hyvässä sovussa eikä sen jälkeen\nollut minun puoleltani tapahtunut mitään muuta kuin poistumiseni\nl'Ermitagesta, minkä hän itsekin oli huomannut välttämättömäksi. Kun\nen siis tiennyt, mitä syyttää tästä kylmenemisestä, jota hän tosin ei\nmyöntänyt, mutta josta sydämeni ei voinut erehtyä, olin huolissani\njos jostakin. Tiesin hänen kohtelevan äärimmäisen hellävaraisesti\nkälyään ja Grimmiä, koska heillä oli hyvät suhteet Saint-Lambertiin;\npelkäsin heidän töitään. Tämä levottomuus avasi jälleen haavani ja\nteki kirjeenvaihtoni siihen määrään myrskyiseksi, että se lopulta\nkävi hänelle kokonaan vastenmieliseksi. Olin näkevinäni tuhansia\nkauheita seikkoja näkemättä mitään selvästi. Olin asemassa, joka on\nmitä sietämättömin ihmiselle, jonka mielikuvitus helposti kiihtyy.\nJos olisin ollut täysin eristettynä, jos en olisi saanut tietää\nyhtään mitään, olisin jonkin verran rauhoittunut; mutta sydämeni oli\nvielä kiinni siteissä, joiden avulla vihamieheni saattoivat tuhansin\ntavoin vaikuttaa minuun; ja ne heikot valonsäteet, jotka tunkeutuivat\npakopaikkaani, olivat omiaan vain näyttämään minulle itseltäni\nsalattujen vehkeitten hämäryyden.\n\nOlisin menehtynyt, sitä en lainkaan epäile, tähän liian kauheaan mielen\nahdistukseen -- se kun oli liian sietämätön avomieliselle ja suoralle\nluonnolleni, joka tekee minulle mahdottomaksi tunteitteni salaamisen\nja sen vuoksi panee minut pelkäämään pahinta tunteilta, jotka minulta\nsalataan --, jos ei olisi kaikeksi onneksi ilmestynyt asioita, jotka\nsiksi suuresti kiinnostivat mieltäni, että terveellisellä tavalla\nhaihduttivat siitä pois ne seikat, jotka vastoin tahtoani askarruttivat\najatuksiani. Viimeisellä käynnillään luonani l'Ermitagessa Diderot oli\npuhunut minulle Geneveä koskevasta kirjoitelmasta, jonka d'Alembert\noli painattanut Ensyklopediaan; hän oli maininnut minulle, että tuon\nyksissä neuvoin ylhäisten geneveläisten kanssa laaditun kirjoitelman\ntarkoituksena oli teatterin perustaminen Geneveen, että sen mukaisiin\ntoimiin oli ryhdytty ja että tuo perustaminen ennen pitkää tapahtuisi.\nKun tuo kaikki näytti olevan Diderot'n mielestä oivallista, kun hän\nei epäillyt yrityksen onnistumista ja kun minulla oli liian paljon\nmuuta keskusteltavaa hänen kanssaan voidakseni pohtia vielä tätäkin\nasiaa, en puhunut hänelle siitä mitään; mutta harmistuneena kaikista\nnäistä viettelytempuista kotimaassani odotin malttamattomana sitä\nEnsyklopedian nidettä, jossa tuo kirjoitelma oli, saadakseni nähdä,\neikö olisi mahdollista laatia siihen jonkinlaista vastausta, joka voisi\ntorjua tuon kovanonnen kolauksen. Sain niteen vähän sen jälkeen kun\nolin asettunut Mont-Louis'hin ja huomasin kirjoitelman hyvin taitavasti\nja taiteellisesti laadituksi ja sen kynän arvon mukaiseksi, josta\nse oli lähtenyt. Tämä seikka ei kuitenkaan saanut minua luopumaan\naikeestani vastata siihen; ja huolimatta lamatilasta, jossa olin,\nhuolimatta suruistani ja raihnaisuudestani, vuodenajan ankaruudesta\nja epämukavuudesta uudessa asunnossani, johon en vielä ollut ehtinyt\njärjestäytyä, ryhdyin työhön innolla, joka voitti kaikki esteet.\n\nMelko ankaran talven aikana, helmikuussa, ja edellä kuvaamassani\nterveydentilassa menin joka päivä pariksi tunniksi aamulla ja\nyhtä pitkäksi aikaa iltapäivällä erääseen joka taholta avonaiseen\ntorniin, joka oli sen puutarhan perällä, missä asuntoni sijaitsi.\nTorni, joka oli pengermäisesti nousevan puutarhakäytävän päässä, oli\nMontmorencyn laaksoon ja lampeen päin, ja siitä avautuva näköala\npäättyi keskinkertaiseen mutta kunnianarvoiseen Saint-Gratienin\nlinnaan, johon hyveellinen Catinat oli vetäytynyt asumaan. Siinä\nsilloin jääkylmässä paikassa, suojattomana tuulta ja lunta vastaan\nja ilman muuta lämmitintä kuin sydämessäni palava tuli, kirjoitin\nkolmessa viikossa _Kirjeeni d'Alembertille teatterinäytännöistä_. Se on\nensimmäinen kirjoitelmistani (sillä _Julie_ ei ollut vielä puoliksikaan\nvalmis), jota sepittäessäni olen tuntenut nautintoa työstä. Sitä ennen\noli hyveen oikeutettu suuttumus ollut minulla Apollona, innoittavana\njumalana, tällä kertaa sen tilalle astui hellyys ja sydämen lempeys.\nVääryydet, jotka olin vain nähnyt, olivat suututtaneet minua; ne\ntaas, joiden uhriksi olin joutunut, surettivat minua, ja tämä vihaton\nsurumielisyys ei ollut muuta kuin liiaksi rakastavan, liian hellän\nsydämen surua, sydämen, joka oli niiden pettämänä, joita se oli luullut\nitsensä luontoisiksi ja pakotettu sulkeutumaan itseensä. Täynnä\nkaikkea, mitä minulle vastikään oli tapahtunut, vielä niin monen rajun\nkuohahduksen liikuttamana sydämeni sekoitti kärsimystensä tunteen\najatuksiin, jotka käsiteltävääni aihetta miettiessäni olivat minussa\nvirinneet, ja teoksessani tuntui tämä sekoitus. Huomaamattani kuvasin\nsiinä oman silloisen asemani, kuvasin Grimmin, rouva d'Épinayn, rouva\nd'Houdetot'n, Saint-Lambertin, itseni. Kuinka monta suloista kyyneltä\nvuodatinkaan sitä kirjoittaessani! Ah, siitä tuntuu liiankin selvästi,\nettä rakkaus, tuo kovanonnen rakkaus, josta koetin parantaa itseni, ei\nvielä ollut haihtunut sydämestäni. Tuohon kaikkeen yhtyi jonkinlainen\nsääli itseäni kohtaan, minä kun tunsin kuolemani lähestyvän ja luulin\nlausuvani yleisölle viimeiset jäähyväiseni. Kaukana siitä, että olisin\npelännyt kuolemaa, näin ilomielin sen lähestyvän; mutta minua suretti\njättää lähimmäiseni heidän tuntemattaan minun oikeata arvoani, heidän\ntietämättään, kuinka hyvin olisin ansainnut heidän rakkautensa, jos\nhe olisivat tunteneet minut paremmin. Siinä ovat salaiset syyt siihen\nomituiseen sävyyn, joka tässä teoksessa vallitsee ja niin kovin\nsuuresti poikkeaa edellisen teokseni[50] sävystä.\n\nOlin viimeistelemässä ja kirjoittamassa puhtaaksi tätä kirjasta ja\nvalmistautumassa sen painattamiseen, kun pitkän vaitiolon jälkeen\nsain rouva d'Houdetot'lta kirjeen, joka vaivutti minut uuteen suruun,\ntuskallisimpaan kaikista, mitä koskaan olin tuntenut. Tuossa kirjeessä\n(kimppu B, n:o 34) hän ilmoitti minulle, että intohimoinen rakkauteni\nhäneen tunnettiin koko Pariisissa, että olin puhunut siitä henkilöille,\njotka olivat tehneet sen yleisesti tunnetuksi, että huhut siitä\nolivat tulleet hänen rakastajansa korviin ja olleet vähällä maksaa\nhänen henkensä, että Saint-Lambert lopulta osoitti oikeamielisyyttä\nhäntä kohtaan ja että rauha heidän välillään oli tehty, mutta että\nhänen täytyi rakastajansa, itsensä ja maineensa vuoksi katkaista\nkaikki yhteys minuun. Hän vakuutti minulle lisäksi, etteivät he\nkumpikaan koskaan lakkaisi tuntemasta mielenkiintoa minuun, että he\npuolustaisivat minua yleisön keskuudessa ja että hän silloin tällöin\nlähettäisi tiedustelemaan kuulumisia minulta.\n\nSinäkin siis, Diderot! huudahdin minä. Kelvoton ystävä... En kuitenkaan\nhennonut tuomita häntä vielä. Oli toisiakin henkilöitä, jotka tunsivat\nheikkouteni ja olivat voineet panna hänet puhumaan. Tahdoin epäillä\n... mutta kohta en enää voinut. Saint-Lambert teki vähän myöhemmin\njalomielisyytensä mukaisen teon. Tuntien tarpeeksi luontoni hän arvasi,\nmissä tilassa olin: muutamien ystävieni pettämänä, toisten hylkäämänä.\nHän tuli käymään luonani. Ensi kerralla hänellä oli vain vähän aikaa\nsuotavana minulle, mutta hän tuli uudestaan. Valitettavasti en silloin\nollut kotosalla, kun en tiennyt odottaa häntä. Theresellä, joka oli\nkotona, oli hänen kanssaan yli kaksi tuntia kestävä keskustelu, jonka\nkuluessa he ilmoittivat toisilleen paljon asioita, joista hänen ja\nminun oli tärkeätä saada tieto. Hämmästykselle, jota tunsin saadessani\nhänen kauttaan tietää ihmisten kesken pidettävän aivan varmana, että\nolin elänyt rouva d'Épinay'n kanssa samoin kuin Grimm nyt eli, saattaa\nvetää vertoja vain hänen hämmästyksensä saadessaan tietää, kuinka\nperätön tuo huhu oli. Rouvan suureksi mielipahaksi Saint-Lambert oli\nhänen suhteensa aivan samalla kannalla kuin minä, ja tiedot, jotka\ntässä keskustelussa sain, poistivat minusta lopullisesti kaiken\nmielipahan siitä, että olin auttamattomasti rikkonut välini häneen.\nMitä rouva d'Houdetot'hon tulee, hän mainitsi Thereselle useita\nerikoisseikkoja, joita ei tämä eikä edes rouva d'Houdetot tuntenut,\njotka minä yksin tiesin ja joita en ollut kertonut kenellekään muulle\nkuin yksin Diderot'lle ystävän vaiteliaisuuteen luottaen; ja juuri\nSaint-Lambertille tämä oli ne uskonut! Tämä viimeinen piirre oli\nminulle ratkaiseva; päätin rikkoa ainaiseksi välini Diderot'hon, enkä\nenää ollut kahden vaiheilla muusta kuin tavasta; sillä olin huomannut,\nettä salaiset välienrikkomiset koituivat minulle vahingoksi sikäli,\nettä jättivät ystävyyden naamarin pahimpien vihamiesteni kasvoille.\n\nMaailmassa tämän seikan suhteen vallitsevat säädyllisyyssäännöt\nnäyttävät valheen ja petollisuuden hengen sanelemilta. Ken tahtoo\nnäyttää jonkun ihmisen ystävältä vielä sen jälkeen, kun on lakannut\nolemasta ystävä, varaa itselleen keinoja, millä vahingoittaa häntä\npettämällä rehelliset ihmiset. Muistin, että kuuluisa Montesquieu\nkiiruhti rikottuaan välinsä pater Tournemineen julkisesti ilmoittamaan\nsen ja sanoi kaikille ihmisille: \"Älkää kuunnelko pater Tournemineä\nälkääkä minua, kun me puhumme toisistamme, sillä emme enää ole\nystäviä keskenämme.\" Sitä menettelytapaa kiiteltiin suuresti, ja\nkaikki ylistivät sen avo- ja jalomielisyyttä. Päätin noudattaa tätä\nesimerkkiä Diderot'n suhteen; mutta miten saatoin syrjäisestä paikasta,\njohon olin vetäytynyt, julistaa välieni rikkoutumisen luotettavasti\nja kuitenkin aiheuttamatta skandaalia? Pälkähti päähäni sovittaa\nteokseeni reunamuistutuksen muodossa eräs Syyrakin kirjan kohta, joka\nilmoitti tuon välien rikkoutumisen, jopa sen syynkin kyllin selvästi\nkaikille, jotka olivat asiasta perillä, eikä merkinnyt mitään muulle\nyleisölle; lisäksi varoin tarkoin mainitsemasta tuota ystävää, josta\nluovuin, muuten kuin sillä kunnioituksella, jota aina tulee osoittaa\nystävyydelle, kuolleellekin. Tämän kaiken voi nähdä itse teoksesta.\n\nTässä maailmassa on kaikki onnen toukoa, ja jokainen rohkea teko\nnäyttää vastoinkäymisen hetkellä rikokselta. Sama piirre, jota oli\nihailtu Montesquieussä, tuotti minulle vain moitteita ja nuhteita.\nHeti kun teokseni oli painettu ja olin saanut sitä muutaman kappaleen,\nlähetin yhden Saint-Lambertille, joka juuri edellisenä päivänä oli\nrouva d'Houdetot'n ja omassa nimessään kirjoittanut minulle mitä\nhellintä ystävyyttä uhkuvan kirjelipun (kimppu B, n:o 37). Kas tässä\nkirje, jonka hän nyt kirjoitti minulle ja lähetti samalla takaisin\nteokseni kappaleen:\n\n    Eaubonnessa lokakuun 10. pnä 1758\n\n    \"Hyvä herra! En todellakaan voi ottaa vastaan lahjaa, jonka\n    olette minulle antanut. Lukiessani sitä esipuheenne paikkaa,\n    johon lainaatte Diderot'ta tarkoittaen erään kohdan Salomon\n    Saarnaajasta (hän erehtyy; se on Syyrakin kirjasta), kirja putosi\n    kädestäni. Tämänkesäisten keskustelujemme jälkeen näytitte minusta\n    olevan varma siitä, että Diderot oli syytön niihin luulemiinne\n    varomattomiin puheisiin, joista häntä syytitte. Hän on voinut tehdä\n    Teille vääryyttä; sitä en tiedä; mutta tiedän varmaan, että se ei\n    anna Teille oikeutta julkisesti solvata häntä. Te tiedätte varsin\n    hyvin, millaisten vainojen alaisena hän on, ja kuitenkin menette ja\n    yhdytte entisen ystävän äänellä kateuden huutoihin. En voi salata\n    Teiltä, herra, kuinka kovin moinen julma menettely minua loukkaa.\n    En elä likeisissä suhteissa Diderot'hon, mutta kunnioitan häntä ja\n    tunnen elävästi, kuinka suuresti pahoitatte miehen mieltä, jota\n    ette koskaan ainakaan minun kuulteni ole voinut moittia muusta\n    kuin pienestä heikkoudesta. Hyvä herra, meillä on niin erilaiset\n    periaatteet, ettemme ikinä voi sopia yhteen. Unohtakaa, että\n    olen olemassa; se ei mahda olla vaikeata. En ole koskaan tehnyt\n    ihmisille sellaista hyvää enkä pahaa, joka kauan muistetaan.\n    Puolestani lupaan Teille, hyvä herra, unohtaa persoonanne ja\n    muistaa vain kykynne.\"\n\nTämä kirje suretti minua yhtä suuresti kuin se minua suututti, ja\näärimmäisen kurjassa tilassani sain vihdoin takaisin omanarvontuntoni\nja kirjoitin hänelle vastaukseksi seuraavan kirjelipun:\n\n    Montmorencyssa lokakuun 11. pnä 1758\n\n    \"Hyvä herra! Lukiessani kirjettänne osoitin Teille sen kunnian,\n    että hämmästyin, ja olin siksi typerä, että annoin mieleni\n    liikuttua; mutta en katsonut kirjeen ansaitsevan vastausta.\n\n    \"En halua jatkaa nuottien kopioimista rouva d'Houdetot'lle. Jos hän\n    ei suvaitse pitää niitä, mitkä hän jo on saanut, voi hän lähettää\n    ne minulle takaisin, minä palautan hänelle hänen rahansa. Jos hän\n    ne pitää, tulee hänen joka tapauksessa lähettää noutamaan pois\n    jäljellä olevat paperinsa ja rahansa. Pyydän häntä palauttamaan\n    minulle samalla hintaluettelon, joka hänellä on hallussaan.\n    Hyvästi, herra.\"\n\nRohkeuden osoittaminen onnettomuudessa ärsyttää halpamielisten, mutta\nmiellyttää jaloluontoisten sydämiä. Tämä kirjelippu näyttää saaneen\nSaint-Lambertin tutkistelemaan itseänsä, ja hän näyttää katuneen\ntekemäänsä; mutta liian ylpeä kun hänkin vuorostaan oli korjatakseen\nerehdyksensä avoimesti, hän käytti tarjoutuvaa tilaisuutta, ehkäpä itse\nvalmistikin tilaisuuden lieventää minulle antamansa iskun vaikutusta.\nParin viikon kuluttua sain herra d'Épinaylta seuraavan kirjeen (kimppu\nB, n:o 10):\n\n    Tänään torstaina 26. pnä\n\n    \"Hyvä herra! Olen saanut kirjan, jonka hyväntahtoisesti olette\n    lähettänyt minulle; luen sitä mitä suurinta mielihyvää tuntien.\n    Sitä olen aina tuntenut lukiessani kaikkia kynästänne lähteneitä\n    teoksia. Vastaanottakaa sulimmat kiitokseni niistä. Olisin tullut\n    itse lausumaan ne Teille, jos asiani olisivat sallineet minun\n    viipyä jonkin aikaa läheisyydessänne; mutta olen tänä vuonna\n    varsin vähän asunut La Chevrettessä. Herra ja rouva Dupin tulevat\n    ensi sunnuntaina sinne luokseni päivällisille. Toivon herra de\n    Saint-Lambertin ja herra de Francueilin sekä rouva d'Houdetot'n\n    tulevan mukaan retkelle; olisin todella iloinen, hyvä herra, jos\n    tahtoisitte liittyä seuraamme. Kaikki vieraani haluavat nähdä\n    Teidät, ja heistä samoin kuin minusta on oleva sangen hauskaa saada\n    viettää seurassanne osan päivää. Kunnioittavimmin\" jne.\n\nTämä kirje pani sydämeni kovasti pamppailemaan. Ajatus, että nyt\noltuani vuoden ajan kaikkien puheenaiheena Pariisissa lähtisin kaikkien\nkatseltavaksi rouva d'Houdetot'n seurassa, saattoi minut vapisemaan, ja\nminun oli vaikea saada kylliksi rohkeutta kestääkseni sen koetuksen.\nMutta koska hän ja Saint-Lambert niin tahtoivat, koska herra d'Épinay\npuhui kaikkien vieraiden nimessä eikä maininnut ainoatakaan, jota en\nolisi ilomielin tavannut, en lopulta luullut joutuvani ikävyyksiin,\njos suostuisin kutsuun päivällisille, joille tavallaan koko seurue oli\nminut kutsunut. Annoin siis myöntävän vastauksen. Sunnuntaina oli ruma\nilma. Herra d'Épinay lähetti vaununsa minua noutamaan, ja niin lähdin.\n\nSaapumiseni herätti huomiota. Minua ei ole ikinä otettu herttaisemmin\nvastaan. Olisi luullut koko seurueen tuntevan, kuinka kipeässä\nrohkaisun tarpeessa olin. Ainoastaan ranskalaiset sydämet osaavat\nosoittaa sellaista hienotunteisuutta. Mutta tapasin siellä useampia\nvieraita kuin olin odottanut, muiden muassa kreivi d'Houdetot'n,\njota en lainkaan tuntenut, ja hänen sisarensa, rouva de Blainvillen,\njota en ollenkaan kaivannut. Hän oli edellisenä vuonna usean kerran\ntullut käymään Eaubonnessa, ja hänen kälynsä oli usein jättänyt hänet\nkahdenkeskisten kävelyretkiemme ajaksi ikävissään yksin odottelemaan.\nHän oli kantanut minulle kaunaa, jonka hän nyt näiden päivällisten\naikana sai mielin määrin tyydyttää; sillä on helppo arvata, että\nkreivi d'Houdetot'n ja Saint-Lambertin läsnäolo ei auttanut minua\nsaamaan naurajia puolelleni ja että mies, joka helpoimmissakin\nkeskusteluissa takertelee, ei suoriutunut loistavasti keskustelusta\ntässä tilaisuudessa. Koskaan en ole ollut piinallisemmassa asemassa\nenkä pitänyt puoliani huonommin enkä saanut kestää odottamattomampia\nhyökkäyksiä. Vihdoin, kun oli noustu pöydästä, pääsin irti siitä\näkäpussista; ilokseni näin Saint-Lambertin ja rouva d'Houdetot'n\nlähestyvän itseäni, ja me puhelimme yhdessä osan iltapäivää,\nmielenkiinnottomista asioista tosin, mutta yhtä tuttavallisesti\nkuin ennen hairahtumistani. Tämä menettelytapa ei ollut tehoamatta\nsydämeeni, ja jos Saint-Lambert olisi voinut nähdä sinne, niin hän\nvarmasti olisi ollut tyytyväinen. Voin vannoa, että vaikka saapuessani\nsydämeni oli rouva d'Houdetot'n nähdessäni pamppaillut, niin että\nolin vähällä mennä tainnoksiin, kotiin palatessani tuskin ensinkään\najattelin häntä; mieleni täytti vain Saint-Lambert.\n\nHuolimatta rouva de Blainvillen häijyistä pistopuheista nämä\npäivällispidot tekivät minulle erittäin hyvää, ja kiitin suuresti\nonneani, etten ollut kieltäytynyt niihin menemästä. Huomasin niissä,\nettä Grimmin ja holbachilaisten salavehkeet eivät olleet vieroittaneet\nminusta entisiä tuttaviani,[51] mutta myöskin, mikä minua vielä enemmän\nilahdutti, että rouva d'Houdetot'n ja Saint-Lambertin tunteet eivät\nolleet niin suuresti muuttuneet kuin olin luullut; ja ymmärsin vihdoin,\nettä jos Saint-Lambert piti rouvaa minusta loitolla, niin se johtui\npikemmin mustasukkaisuudesta kuin arvonannon puutteesta. Se lohdutti\nja rauhoitti minua. Varmana siitä, että minua eivät halveksineet ne,\njoita itse kunnioitin, saatoin rohkeammin ja menestyksellisemmin\npitää kurissa omaa sydäntäni. Jos minun ei onnistunutkaan kokonaan\ntukahduttaa siitä rikollista ja onnetonta intohimoa, taltutin ainakin\nsen jäännökset niin hyvin, etteivät ne siitä lähtien ole saaneet minua\nvietellyksi ainoaankaan rikkomukseen. Rouva d'Houdetot'n nuottien\nkopioimisen johdosta, jota hän pyysi minua jatkamaan, teosteni\njohdosta, jotka edelleenkin lähetin hänelle niiden ilmestyttyä, sain\nhäneltä vielä silloin tällöin joitakin viestejä ja kirjelippuja, tosin\nsisällykseltään mielenkiinnottomia, mutta ystävällisiä. Jopa hän,\nkuten tuonnempana saadaan nähdä, meni pitemmällekin; ja meidän kolmen\nkäyttäytyminen toisiamme kohtaan kanssakäymisemme lakattua voi olla\nesimerkkinä siitä, mitenkä kunnon ihmiset eroavat toisistaan, kun\nheidän ei enää sovi olla kanssakäymisessä keskenään.\n\nToinen etu, jonka sain noista päivällisistä, oli siinä, että\nniistä puhuttiin Pariisissa ja että ne olivat omansa todistamaan\nkiistämättömästi vääräksi sen vihamiesteni kaikkialle levittämän\nhuhun, että minä muka olin auttamattomasti riitaantunut kaikkien\npäivällisillä olleiden henkilöiden ja eritoten herra d'Épinayn\nkanssa. Poistuessani l'Ermitagesta olin kirjoittanut hänelle hyvin\nkohteliaan kiitoskirjeen, johon hän vastasi yhtä kohteliaasti; eivätkä\nmolemminpuoliset huomaavaisuudenosoitukset lakanneet suhteessani häneen\neivätkä suhteessani hänen veljeensä herra de Laliveen, joka tuli\nkäymään luonanikin Montmorencyssa ja lähetti minulle piirroksensa.\nLukuun ottamatta rouva d'Houdetot'n molempia kälyjä en ole koskaan\nollut huonoissa väleissä kenenkään sen suvun jäsenen kanssa.\n\nKirjeelläni d'Alembertille oli suuri menestys. Kaikillakin teoksillani\noli ollut menestystä, mutta tämä oli minulle hyödyllisempi. Se opetti\nyleisöä olemaan luottamatta holbachilaisnurkkakunnan salavihjauksiin.\nKun muutin l'Ermitageen, holbachilaiset ennustivat tavalliseen kopeaan\ntapaansa, etten tulisi siellä toimeen kolmea kuukautta. Nähtyään minun\ntulleen siellä toimeen kaksikymmentä kuukautta ja asettuvan, kun minun\noli pakko poistua sieltä, edelleenkin asumaan maaseudulle he väittivät,\nettä se oli pelkkää itsepäisyyttä, että minun muka oli kuolettavan\nikävä olla syrjäisessä loukossani, mutta että ylpeyden riivaamana\nmieluummin menehdyin siellä itsepintaisuuteni uhrina kuin luovuin siitä\nja palasin Pariisiin. Kirje d'Alembertille uhkui mielen lempeyttä,\njonka teeskentelemättömyys oli ilmeinen. Jos katkeruus olisi kalvanut\nmieltäni tyyssijassani, se olisi tuntunut teokseni sävystä. Se vallitsi\nkaikissa kirjoitelmissa, jotka olin sepittänyt Pariisissa, mutta sitä\nei ollut enää ensimmäisessä, jonka olin kirjoittanut maalla. Niille,\njotka osaavat jotakin huomata, se huomio oli ratkaiseva. Nähtiin, että\nolin päässyt takaisin oikeaan elementtiini.\n\nSama teos, niin täynnä lempeyttä kuin se olikin, hankki minulle\nkuitenkin tavallisen kömpelyyteni ja huonon onneni avulla vielä uuden\nvihamiehen kirjailijain piirissä. Olin tutustunut Marmonteliin herra\nde la Poplinièren luona, ja tätä tuttavuutta oli ylläpidetty paronin\ntalossa. Marmontel toimitti siihen aikaan 'Le Mercure de Francea'.\nKun olin siksi ylpeä, etten lähettänyt teoksiani aikakauskirjojen\njulkaisijoille, ja kun kuitenkin tahdoin lähettää hänelle tämän\nsaattamatta häntä siihen luuloon, että se oli lähetetty hänelle\nMercuren toimittajana tai jotta hän kirjoittaisi siitä Mercureen,\nkirjoitin hänelle lähettämääni kappaleeseen, että se ei ollut Mercuren\ntoimittajaa, vaan herra Marmontelia varten. Luulin lausuvani hänelle\noikein hienon kohteliaisuuden, mutta hän luuli näkevänsä siinä\njulman loukkauksen, ja hänestä tuli leppymätön vihamieheni. Hän\nkirjoitti juuri tätä kirjettä vastaan kohteliaasti, mutta niin, että\nhänen kiukkuisuutensa on helppo huomata, ja siitä pitäen hän ei ole\nlaiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta vahingoittaa minua seuraelämässä\nja kiertäen kaartaen letkautella minua teoksissaan. Niin vaikeata on\nolla loukkaamatta kirjailijain äärimmäisen arkaa itserakkautta ja niin\ntarkoin tulee varoa, ettei jätä heille lausumiinsa kohteliaisuuksiin\nmitään, mikä vähimmässäkään määrässä saattaa näyttää kaksimieliseltä.\n\n_Alussa vuotta 1759 Rousseau sai valmiiksi \"Julie eli Uusi Héloïse\"\nnimisen teoksensa ja lähetti käsikirjoituksen kirjakauppias Reylle,\njoka painatti sen seuraavana vuonna. R:n elämä oli siihen aikaan\nrauhallista ja tasaista. Hän oli päässyt ystävyyssuhteista, jotka\nsitoivat hänen vapauttaan, ja seurusteli nyt enää vain muutamien\nhyväntahtoisten tuttavien kanssa. Eipä hän kaikkia tällaisiakaan\ntuttavuuksia hoitanut kovin huolellisesti. Hänen hyvä tuttavansa\nVenetsiassa-olon ajoilta ja avustajansa siellä, herra Le Blond, oli\nasettunut kesäksi asumaan Montmorencyn läheisyyteen. R. piti mieluisena\nvelvollisuutenaan käydä häntä tervehtimässä, mutta erinäisten\npikkuesteiden takia käynti lykkäytyi päivästä toiseen ja jäi lopulta\ntekemättä. Pahoitellen tätä näennäistä epäystävällisyyttään hän lausuu:\n\"Velttous, leväperäisyys ja täytettävät pikkuvelvollisuudet ovat\nvahingoittaneet minua enemmän kuin suuret paheet. Pahimmat syntini ovat\nolleet laiminlyömissyntejä: harvoin olen tehnyt, mitä ei olisi pitänyt,\nja valitettavasti vielä harvemmin, mitä olisi pitänyt tehdä.\"_\n\n_R. joutui näihin aikoihin myöskin tekemisiin painotuotteiden\nylitarkastajan herra de Lamoignon de Malesherbesin kanssa, joka\nystävällisesti suosi ja edisti Julie-teoksen painatusta. Hyvin kuvaavaa\nhänen hyväntahtoisuudelleen ja samalla ajan tavoille on, että hän\nvarjellakseen R:ta ikävyyksiltä poistatti madame de Pompadourille\nlähettämästään kappaleesta lauseen, jossa R. sanoo, että miilurin\nvaimo ansaitsee suurempaa kunnioitusta kuin ruhtinaan jalkavaimo. Sama\nherra tarjosi R:lle myöskin tointa 'Journal des Savants' (tiedemiesten\nlehti) nimisen lehden toimituksessa. R. ei kuitenkaan katsonut itseään\nsopivaksi siihen toimeen eikä suostunut tarjoukseen. Vastaisen elämänsä\njärjestämistä tarkoittavista aikeistaan hän kertoo:_\n\nTuo tarjous tehtiin sellaiseen aikaan, jolloin en ollut halukas\nsuostumaan siihen; silloin olin näet jo jonkin aikaa ollut aikeissa\njättää kokonaan kirjallisuuden alan ja varsinkin kirjailijanammatin.\nKaikki, mitä minulle oli tapahtunut, oli tehnyt kirjailijat minulle\nkerrassaan vastenmielisiksi, ja kokemuksesta olin huomannut, että\noli mahdotonta toimia samalla alalla kuin he olematta jonkin verran\ntekemisissä heidän kanssaan. Yhtä suuresti minua tympäisivät ylhäisten\nseurapiirien ihmiset ja ylimalkaan se sekalainen elämä, jota olin\nviettänyt puolittain omana herranani puolittain sidottuna seuroihin,\njoita varten en ollut luotu. Alituisesta kokemuksesta tunsin selvemmin\nkuin koskaan, että kaikkinainen yhteys sellaisten henkilöitten välillä,\njotka eivät ole tasaväkisiä, on aina epäedullinen heikommalle. Kun\nseurustelin ihmisten kanssa, jotka olivat rikkaita ja toista säätyä\nkuin minä, oli minun pakko, vaikkei minulla ollut varaa elää iloisesti\nniin kuin he, kuitenkin noudattaa monessa suhteessa heidän tapojaan; ja\npienet menot, jotka heille eivät merkinneet mitään, olivat minulle yhtä\nrasittavia kuin välttämättömät.\n\n_Lueteltuaan koko joukon tilanteita, joissa hänen oli mahdoton välttää\nsellaisia menoja, Rousseau jatkaa:_\n\nJos moinen elämä edes olisi ollut minusta hauskaa, niin en olisi surrut\nhuviani varten suoritettuja menoja, vaikka ne olivatkin rasittavia;\nmutta varojensa loppuunkuluttaminen omaksi ikävyydekseen oli toki liian\nsietämätöntä; ja olin siksi kipeästi tuntenut sellaisen elämäntavan\nraskaan taakan, että päätin pitää kiinni vapaasta väliajasta, joka\nminulla silloin sattui olemaan, pitkittää sitä, luopua kokonaan\nylhäisten seurasta, lakata kirjoittamasta kirjoja, lopettaa kaiken\nyhteyden kirjallisuuden kanssa ja sulkeutua lopuksi ikääni siihen\nahtaaseen ja rauhalliseen piiriin, jota varten tunsin syntyneeni.\n\n_Kahdella viime teoksellaan Rousseau oli saanut kokoon jonkin verran\nrahavaroja. Émile teoksellaan, joka oli jo suureksi osaksi valmiina,\nsekä nuotteja kopioimalla hän toivoi saavansa siksi paljon lisää, että\nvastedes voisi elää kirjoittamatta enää mitään. Muista keskeneräisistä\nkirjallisista töistään hän sanoo:_\n\nMinulla oli tekeillä vielä kaksi teosta. Toinen oli tutkielmani\n_Valtiollisista laitoksista_. Tarkasteltuani, millä kannalla se\nkirja oli, huomasin sen vaativan vielä usean vuoden työn. Minulla ei\nollut rohkeutta jatkaa sitä ja ruveta odottamaan sen valmistumista,\nennen kuin panisin päätökseni toimeen. Jätin siis teoksen kesken ja\npäätin poimia siitä erilleen kaikki kohdat, jotka saattoi irrottaa\nyhteydestään, ja sitten polttaa loput; ja jouduttaen uutterasti tätä\ntyötä silti keskeyttämättä Émilen jatkamista sain vajaassa kahdessa\nvuodessa valmiiksi _Yhteiskuntasopimuksen_.\n\nVielä oli jäljellä _Musiikkisanakirjani_. Sen laatiminen oli\nkoneentapaista työtä, jota saattoi tehdä milloin tahansa ja joka\nei tarkoittanut muuta kuin rahallista ansiota. Jätin kysymyksen,\nheittäisinkö sen sikseen vai suorittaisinko sen kiirettä pitämättä\nloppuun, ratkaisematta ja riippuvaksi siitä, tekisivätkö muut kokoamani\nvarat sen minulle tarpeelliseksi vai tarpeettomaksi. Luonnoksen\nasteelle jääneen 'Tunneperäinen moraali' nimisen teokseni jatkamisesta\nluovuin kokonaan.\n\n_Mainitut työt suoritettuaan Rousseau aikoi siirtyä silloisesta\nasuinpaikastaan johonkin toiseen, vielä kauemmas Pariisista. Ja\nsiltä varalta, että hänelle siellä, vielä yksinäisemmissä oloissa,\naika kävisi pitkäksi ja elämä tyhjäksi ja ikäväksi, hän suunnitteli\nvielä erästä kirjallista työtä, teosta, jota hän ei aikonut julkaista\neläessään ja josta hän kertoo:_\n\nEn tiedä, mikä päähänpisto lienee pannut Reyn jo kauan aikaa kiusaamaan\nminua kirjoittamaan 'Muistelmani' elämäni varrelta. Vaikka ne siihen\nasti eivät olleet kovinkaan mielenkiintoisia itse elämyksiini\nnähden, tunsin kuitenkin, että ne saattoivat käydä kiinnostaviksi\nsen avomielisyyden vuoksi, jota niissä saatoin osoittaa, ja päätin\nluoda niistä teoksen, joka olisi ainutlaatuinen ennenkuulumattoman\ntotuudenmukaisuutensa tähden, jotta edes kerran saataisiin nähdä\nihminen sellaisena, jollainen hän sisimmässään oli. Olin aina nauranut\nMontaignen teeskentelevää naiiviutta, hän kun on tunnustavinaan\nvikansa, mutta hyvin tarkoin varoo ilmaisemasta itsellään olevan\nmuita kuin rakastettavia vikoja, kun sitä vastoin minä, joka aina\nolen pitänyt ja vieläkin pidän itseäni -- kun kaikki otetaan huomioon\n-- ihmisistä parhaana, minä tunsin, ettei ole sitä ihmissydäntä,\nolipa se kuinka puhdas tahansa, jossa ei piilisi jotakin inhottavaa\npahetta. Tiesin, että minut yleisön keskuudessa kuvattiin piirtein,\njotka olivat niin vähän todellisten luonteeni piirteiden näköiset ja\njoskus niin rumat, että huolimatta kaikesta pahasta, josta en aikonut\nsalata mitään, saatoin vain vielä voittaa näyttäytymällä sellaisena,\njollainen todella olin. Sitä paitsi, kun sitä ei voinut tehdä\nnäyttämättä muitakin ihmisiä sellaisina kuin he olivat, ja kun teos sen\nvuoksi voisi ilmestyä vasta minun ja monien muiden kuoltua, se seikka\nvieläkin enemmän rohkaisi minua kirjoittamaan _Tunnustukseni_, joiden\nvuoksi minun ei ikinä tarvitsisi punastua kenenkään edessä. Päätin\nsiis käyttää joutoaikani suorittaakseni hyvin tämän työn, ja ryhdyin\nkeräämään kokoon kirjeet ja paperit, jotka saattoivat ohjata tai\nvirkistää muistiani; kaipasin silloin kovin kaikkea, mitä olin repinyt\nrikki, polttanut tai hukannut.\n\n_Rousseaun aikeista vetäytyä entistä yksinäisempään elämään ei\nkuitenkaan tullut mitään, sillä Montmorencyn linnan omistaja,\nmarsalkka, herttua de Luxembourg ja hänen puolisonsa tahtoivat tutustua\nhäneen ja kutsuivat häntä tulemaan linnaan. R. epäröi kauan. Vihdoin\nmarsalkka itse tuli käymään R:n luona, eikä tämä voinut olla menemättä\nvastavierailulle hänen luoksensa. Linnassa R:lle osoitettiin mitä\nherttaisinta ystävällisyyttä. Rouva de Luxembourgin älykäs olemus ja\nhieno keskustelutaito hurmasivat hänet. Hänestä tuli piankin linnan\njokapäiväinen vieras. Eikä linnanherran ystävällisyys rajoittunut\npelkkään vieraanvaraisuuteen. Kun R:n asunto Mont-Louis'sa oli\nkorjausten tarpeessa, herttua tarjosi hänelle korjausten ajaksi\nasuttavaksi huoneiston eräästä puistossansa olevasta rakennuksesta.\nSiellä viettämästään ajasta R. lausuu:_\n\nSiellä, täydessä ja suloisessa yksinäisyydessä, metsien ja vesien\nympäröimänä, kaikenlaisten lintujen laulun kaikuessa, oranssinkukkien\ntuoksuessa, sepitin taukoamattomassa hurmiotilassa _Émilen_ viidennen\nkirjan, jonka varsin raikkaasta värityksestä sain suurelta osalta\nkiittää työpaikkani minuun tekemää virkistävää vaikutusta.\n\nKuinka innostuneena riensinkään joka aamu auringon noustessa\nhengittämään sulotuoksuista ilmaa pylväseteisessä! Kuinka hyvää\naamukahvia joinkaan siellä kahden kesken Thereseni kanssa! Kissani\nja koirani pitivät meille seuraa. Ja siinä sitä olisi ollut minulle\nriittävästi vaikka koko elämäni ajaksi, eikä minun siinä seurassa\nkoskaan olisi tullut hetkeksikään ikävä. Olin siellä maallisessa\nparatiisissa; niin viatonta elämää elin ja sellaista onnea sain nauttia.\n\n_Linnassa Rousseau luki ääneen isäntäväelleen ensin Uuden Héloïsen,\njoka miellytti tavattomasti kuulijoita, sitten Émilen -- se ei tuntunut\nkiinnostavan yhtä suuresti -- ja oli siellä yhä erittäin suuressa\nsuosiossa. \"Héloïsen kuultuaan\", hän rouva de L-bourg \"ei puhunut\nmuusta kuin minusta, ei välittänyt muusta kuin minusta, lausui minulle\nmairesanoja pitkin päivää, syleili minua kymmenesti päivässä.\"_\n\n_Mont-Louis'ssa olevan asuntonsa valmistuttua R. koristi erään\nsen puistossa olevan pengermän puuistutuksilla, jotka muodostivat\nlehtimajan, ja kukilla. Siellä hän sitten sai usean kerran vastaanottaa\nvieraikseen herttua de Luxembourgin puolisoineen sekä useita muita\nherttuoita ja herttuattaria, markiiseja ja markiisittaria, jotka\ntulivat linnasta häntä tervehtimään. Hän tiesi saavansa tästä\nhuomaavaisuudesta kiittää linnan omistajia ja oli heille suuresti\nkiitollinen. \"Ah, herra marsalkka!\" hän kerran huudahti, \"minä vihasin\nylhäisiä, ennen kuin opin tuntemaan teidät, ja vihaan heitä vielä\nenemmän siitä pitäen kun te olette saattanut minut niin selvästi\nhuomaamaan, kuinka helppo heidän olisi tehdä itsensä ihailtaviksi.\"\nMutta hän lausuu tuosta huomaavaisuudesta myöskin seuraavaa:_\n\nMuuten vetoan kaikkiin, jotka siihen aikaan näkivät minut, ja\nkysyn, huomasivatko he koskaan, että tämä komeus olisi hetkeksikään\nhäikäissyt minut, että tämän suitsutuksen savu olisi noussut päähäni;\nhuomasivatko he minut vähemmän vaatimattomaksi käytökseltäni, vähemmän\nkoreilemattomaksi esiintymisessäni, vähemmän ystävälliseksi kansaa\nkohtaan, vähemmän tuttavalliseksi naapureitani kohtaan, vähemmän\nvalmiiksi tekemään palveluksia kaikille, milloin vain voin, antamatta\nkoskaan lukemattomien tungettelevaisuuksien ja usein järjettömien\npyyntökirjelmäin, joilla minua vaivattiin, tympäistä itseäni. Jos\nsydämeni veti minua Montmorencyn linnaan sen isäntäväkeen tuntemani\nvilpittömän kiintymyksen vuoksi, niin se samoin johti minut takaisin\nnaapurieni keskuuteen nauttimaan sen tasaisen ja yksinkertaisen\nelämän suloutta, jonka ulkopuolella minulle ei ole onnea. Therese\noli ystävystynyt naapurini, Pilleu-nimisen muurarin tyttären kanssa;\nminä tein samoin isän kanssa, ja aterioituani aamulla linnassa, tosin\nvähän väkinäisesti, mutta tehdäkseni rouva de Luxembourgille mieliksi,\nkuinka mielelläni palasinkaan syömään illallista ukko Pilleun ja hänen\nperheensä parissa, milloin hänen luonaan, milloin kotonani.\n\n_Ajan pitkään Rousseau ei kuitenkaan osannut käyttäytyä kyllin\nhienotunteisesti rouva de Luxembourgia kohtaan eikä olla menemättä\nliian pitkälle tuttavallisuudessa ja tekemättä itseään syypääksi\nkömpelyyksiin. Rouvan suhde häneen alkoi sen vuoksi vähitellen\nkylmetä. Samaan suuntaan vaikutti vielä eräs R:n kirje, jossa hän\nankarasti moitti rahamaailman ihmisiä sanoen heitä veijareiksi ja\nvoitonkiskureiksi tietämättä että rouva de Luxembourgkin kuului noihin\nrahamaailman piireihin. Kirje, josta rouva sai jäljennöksen, ei\ntietenkään tehnyt häneen hyvää vaikutusta_.\n\n_Samoihin aikoihin R. tutustui myöskin markiisitar Verdeliniin.\nTämä ei ollut mikään rakastettava henkilö, päinvastoin pureva ja\nmyrkyllinen kieleltään ja lisäksi tungetteleva. Mutta hänellä oli\nharminsa ja huolensa niin kuin R:llakin. He etsivät toistensa seuraa\nlohdutellakseen toisiaan, ja \"mikään ei sido yhteen sydämiä niin kuin\ntuo suloinen nautinto saada itkeä yhdessä\", sanoo R. Vaikka hän ainakin\naluksi kohteli rouvaa varsin vähän hienotunteisesti, tämä kaikesta\nhuolimatta osoittautui hänen uskolliseksi ihailijakseen ja ystäväkseen_.\n\n_Vuonna 1760 R. sai valmiiksi Émile teoksensa. Hän ei suostunut\nrouva de Luxembourgin ja herra de Malesherbesin ehdotukseen, että se\npainatettaisiin Ranskassa, vaan antoi sen, peläten ikävyyksiä siinä\nlausuttujen, uskontoa koskevien mielipiteiden vuoksi, kirjakauppias\nNéaulmelle Hollannissa painatettavaksi_.\n\n_Tässä on mainittava eräs rouva de Luxembourgin jalomielinen teko,\njonka hän suoritti R:n pyynnöstä. Eräs Palissot-niminen kirjailija\noli kirjoittanut 'Filosofit' nimisen huvinäytelmän, jossa hän\npiteli pahoin Diderot'ta. Eräs abbé Morellet kirjoitti Diderot'n\npuolustukseksi kirjoitelman, jossa hän pahasti loukkasi rouva de\nLuxembourgin tytärtä, rouva de Robeckia. Tämän ystävät toimittivat\nsen johdosta abbén vankilaan. D'Alembertin kehoituksesta R. silloin\npyysi rouva de Luxembourgia käyttämään vaikutusvaltaansa hovissa abbén\nvapauttamiseksi. Rouva täytti tämän pyynnön ja abbé vapautettiin_.\n\n_Saatuaan tähän aikaan tietää, että hänen vuosia sitten Voltairelle\nkirjoittamansa kirje, josta hän yhdeksännessä kirjassa tarkemmin puhuu,\noli painatettu ja julkaistu eräässä aikakauslehdessä, R. arveli V:n,\njos julkaiseminen oli tapahtunut hänen luvattaan, voivan luulla häntä\njulkaisijaksi ja syystä pahastuvan. Hän päätti sen vuoksi kirjoittaa\nV:lle kirjeen puhdistautuakseen epäluulosta. Siitä tuli hänen viimeinen\nkirjeensä V:lle. Ensin hän siinä vakuuttaa olleensa aivan tietämätön\ntuon kirjeen julkaisemisesta ennen kuin hänelle ilmoitettiin sen\ntapahtuneen ja lisää sitten muutaman rivin, joista mainiosti näkyy\nhänen suorasukainen luontonsa ja hänen suhtautumisensa kaikkien\nylistelemään ja ihailemaan V:een. Hän kirjoittaa:_\n\nEn pidä teistä, herra. Te olette tuottanut minulle katkerimmat suruni,\nminulle, oppilaallenne ja innostuneelle ihailijallenne: te olette\nturmellut Geneven palkaksi siitä, että saitte sieltä turvapaikan; te\nolette vieroittanut minusta maanmiesteni sydämet palkaksi siitä, että\nolen suuresti ylistellyt teitä heille; te teette olon kotiseudullani\nminulle sietämättömäksi; teidän on syy siihen, että saan kuolla\nvieraalla maalla vailla kaikkea lohtua, jota kuoleville on tapana\nantaa, ja että minut ainoaksi kunnianosoitukseksi heitetään tunkiolle,\nkun sitä vastoin teidän osaksenne minun kotiseudullani tulevat kaikki\nkunnianosoitukset, joita ihminen saattaa toivoa. Lyhyesti: vihaan\nteitä, koska niin olette tahtonut, mutta vihaan teitä ihmisen lailla,\njoka olisi ollut vielä ansiokkaampi rakastamaan teitä, jos olisitte\ntahtonut. Kaikista tunteista teitä kohtaan, joita sydämeni oli täynnä,\non jäljellä vain ihailu, jota ei voi kieltää oivalliselta neroltanne,\nja rakkaus teoksiinne. Minun syyni ei ole, etten voi teissä kunnioittaa\nmuuta kuin eteviä kykyjänne. Olen aina osoittava velvollista\nkunnioitusta niitä kohtaan ja rikkomatta noudattava käytöstapoja, joita\ntämä kunnioitus vaatii. Hyvästi, herra.\n\n_R. sai näihin aikoihin suurta suosiota osakseen eräältä henkilöltä,\njoka oli vieläkin ylhäisempää säätyä kuin herra ja rouva de Luxembourg.\nTämä henkilö oli prinssi de Conti. Mutta R. ei osannut tätäkään\nsuosiota säilyttää. Prinssi tuli kahdesti vierailulle hänen luokseen\nMont-Louis'hin ja pelasi hänen kanssaan šshakkia. Vähän myöhemmin hän\nlähetti R:lle omaa ampumaansa metsänriistaa, jonka R. kiittäen otti\nvastaan. Jonkin ajan kuluttua tuli toinen lähetys riistaa. R. kyllä\notti senkin vastaan, mutta ilmoitutti prinssille kirjeellä, ettei hän\nottaisi vastaan enempää. Tämän prinssi pani pahakseen, ja suhteet\nkatkesivat siihen. Myöhemmin R. kovasti katui kömpelöä ja typerää\nkirjettään_.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA KIRJA\n\n1761-1762\n\n\n_Rousseaun rakkausromaani Julie eli Uusi Héloïse ilmestyi vuonna 1761\nja saavutti sangen suuren menestyksen. Varsinkin naiset ihastuivat\nsiihen. Esimerkkinä tästä R. kertoo seuraavaa eräästä ylhäisestä\nnaisesta, joka sai tuon kirjan luettavakseen eräänä päivänä, jolloin\nhänen illalla piti lähteä tanssiaisiin:_\n\nIllallisen jälkeen hän puetutti itsensä mennäkseen niihin ja alkoi\nlähtöaikaa odottaessaan lukea tuota uutta romaania. Kello kaksitoista\nhän käski valjastaa vaunuhevosensa ja jatkoi lukemistaan. Tultiin\nilmoittamaan hänelle, että hevoset olivat valjaissa. Hän ei vastannut.\nNähdessään, että hän unohtaisi lähteä, palvelijat tulivat sanomaan\nhänelle, että kello oli kaksi. \"Ei ole vielä kiirettä\", hän sanoi\nlukien yhä. Jonkin ajan kuluttua hän soitti saadakseen tietää, paljonko\nkello oli, sillä hänen kellonsa oli pysähtynyt. Hänelle vastattiin,\nettä se oli neljä. \"Siinä tapauksessa\", hän sanoi, \"on liian myöhä\nlähteä tanssiaisiin. Riisukaa hevoseni.\" Hän käski riisumaan\ntanssiaispukunsa ja vietti lopun yötä lukien.\n\n_Samoihin aikoihin ilmestyi Rousseaun toimittama lyhennetty laitos\nabbé de Saint-Pierren 'Ikuinen rauha' nimisestä teoksesta. R. jätti\nkuitenkin julkaisematta siitä kirjoittamansa arvostelun_.\n\n_Vähitellen R. huomautti, että rouva de Luxembourgin suosio häntä\nkohtaan päivä päivältä kylmeni. Herra de Luxembourg sitä vastoin\nosoitti yhä suurempaa hyvyyttä häntä kohtaan ja pysyi uskollisesti\nhänen ystävänään ja uskottunaan. R. puolestaan koetti parhaansa mukaan\nlohduttaa häntä hänen surussaan, kun hän näihin aikoihin menetti\nkuoleman kautta ensin tyttärensä ja vähän myöhemmin poikansa ja\npoikansa pojan, joten hänen sukunsa sammui. -- Aika ajoin rouva de\nLuxembourgin vanha ystävyys R:ta kohtaan kuitenkin vielä osoittautui\neläväksi. Niinpä hän tarjoutui ottamaan huostaansa vanhimman R:n\nlapsista, jonka isä, kuten edellä on kerrottu, oli toistakymmentä\nvuotta sitten jättänyt löytölastenseimeen. Lasta ryhdyttiin sen vuoksi\netsimään, mutta se oli kadonnut jäljettömiin. R. ei ollut kovin\nsuruissaan etsinnän tuloksettomuudesta, sillä hän ei olisi voinut\nolla varma siitä, että löydetty lapsi todella oli hänen omansa. Sitä\npaitsi pitkällinen erossaolo lapsesta, jota ei vielä tunne, heikentää\nja lopulta hävittää isän- ja äidintunteen. -- Myös Thereselle rouva de\nL. osoitti suurta hyvyyttä ja ystävällisyyttä: antoi hänelle pieniä\nlahjoja, kutsui häntä käymään luonaan ja otti hänet hyvin herttaisesti\nvastaan. -- Rouva sai myöskin tehdyksi sopimuksen kirjankustantajien\nkanssa \"Émile\" teoksen painattamisesta. Palkkioksi teoksestaan R. sai\nkuusituhatta frangia_.\n\n_R. viimeisteli nyt \"Yhteiskuntasopimus\" nimisen teoksensa, jätti\nkäsikirjoituksen kustantajalle ja sai tuhat frangia tekijänpalkkiota.\nAika ajoin hän sitten kirjoitteli \"Musiikkisanakirjaansa\" ja lisäksi\nhäneltä ilmestyi \"Tutkielma kielten alkuperästä\". Kaikilla mainituilla\ntuotteillaan hän laski saavansa kokoon ehkä kymmenentuhannen frangin\npääoman, jonka hän aikoi sijoittaa kasvamaan elinkorkoa itselleen ja\nThereselle. Ja sitten hän toivoi voivansa toteuttaa aikeensa vetäytyä\nyksinäisyyteen jonnekin maaseudulle olematta enää missään tekemisissä\nyleisön kanssa ja kirjoittamatta enää muuta kuin 'Muistelmiaan'. Tämän\ntuuman toteuttamista helpotti nyt vielä se seikka, että kirjakauppias\nRey oli jalomielisesti antanut Thereselle pienen vuotuisen elinkautisen\neläkkeen. Sen johdosta R. kirjoittaa:_\n\nTämä eläke oli suureksi avuksi Theresen ylläpidossa ja suureksi\nhelpotukseksi minulle. Mutta en muuten suinkaan käyttänyt sitä\nsuoranaisesti omaksi hyödykseni enempää kuin niitä moninaisia\nlahjojakaan, joita hänelle annettiin. Hän on aina saanut itse vapaasti\nkäyttää kaikki. Kun minulla oli tallessani hänen rahojaan, tein\nhänelle tarkan tilin niistä käyttämättä koskaan ropoakaan yhteisiin\nmenoihimme, silloinkaan kun hänellä oli enemmän rahaa kuin minulla.\n\"Mikä on minun, se on meidän omaamme\", oli minun tapana sanoa hänelle,\n\"mutta mikä on sinun, se on sinun omaasi.\" En ole koskaan lakannut\nmenettelemästä suhteessani häneen tämän periaatteen mukaisesti,\njota niin usein hänelle toistin. Ne, jotka halpamielisesti ovat\nsyyttäneet minua, että muka otin hänen kättensä kautta vastaan sen,\nmitä kieltäydyin vastaanottamasta omiini, varmaankin arvostelivat\nsydäntäni omien sydäntensä mukaan ja tunsivat minut hyvin huonosti.\nSöisin kernaasti hänen kanssaan leipää, jonka hän olisi ansainnut,\nmutten ikinä sitä, jonka hän olisi saanut lahjaksi. Vetoan tässä kohden\nhänen omaan todistukseensa, sekä nyt jo että sitten, kun hän luonnon\njärjestyksen mukaisesti on jäänyt jälkeeni eloon. Valitettavasti hän\nei juuri ymmärrä olla säästeliäs missään suhteessa, vaan on hyvin\nvähän huolellinen ja hyvin tuhlaileva, ei turhamielisyydestä eikä\nylensyömisen halusta, vaan yksinomaan huolimattomuudesta. Kukaan\nei ole täydellinen tässä maailmassa, ja koska hänen erinomaisilla\nominaisuuksillaan täytyy olla vastapainonsa, niin minusta on\nmieluisempaa, että hänellä on vikoja kuin paheita, vaikka nämä viat\nehkä vahingoittavat meitä molempia vielä enemmän. Uskomattoman paljon\nvaivaa olen hänen tähtensä nähnyt -- samoin kuin ennen mamman tähden\n-- kerätäkseni hänelle jonkin verran säästöä, joka kerran voisi\nolla hänellä apulähteenä. Mutta ne vaivat menivät aina hukkaan;\nhe eivät kumpikaan koskaan pitäneet lukua itsestään; ja kaikista\nponnisteluistani huolimatta kaikki on aina mennyt sitä myöten kuin on\ntullutkin. Pukeutuipa Therese kuinka yksinkertaisesti tahansa, Reyn\neläke ei ole koskaan riittänyt hänen pukumenoihinsa, vaan minä olen\npannut niitä varten omastani vielä lisää joka vuosi. Emme ole luodut,\nei hän enkä minä, koskaan rikastumaan, enkä suinkaan lue sitä seikkaa\nonnettomuuksiemme joukkoon.\n\n_\"Yhteiskuntasopimus\" painatettiin nopeasti, mutta \"Émilen\" painatus ei\nsujunut. Rousseaun oli mahdotonta saada tietää syytä se viivyttämiseen\nja ajoittaiseen keskeyttämiseen, ja hänet valtasi sen vuoksi mitä\nkiusallisin levottomuus tämän viimeisen ja parhaan teoksensa\nkohtalosta. Hän kuvitteli, että jesuiitat olivat saaneet sen käsiinsä\nja yhdessä hänen vihamiestensä kanssa keskeyttäneet painatuksen aikoen\njulkaista teoksen silvottuna ja väärennettynä hänen kuolemansa jälkeen,\njonka hän taas terveytensä huonontumisen vuoksi luuli olevan lähellä.\nToiselta puolen hän pelkäsi jansenisteja. Saatuaan kuulla näistä R:n\nhuolista herra de Malesherbes tuli R:n luo ja sai tiedonannoillaan\nhänet rauhoittumaan_.\n\n_\"Yhteiskuntasopimus\" ilmestyi keväällä 1762, ja paria kuukautta\nmyöhemmin valmistui vihdoin \"Émile\". Kun se oli painettu\npainotuotteiden valvojan tieten ja suostumuksella, R. tunsi itsensä\ntäysin varmaksi siitä, ettei se aiheuttaisi hänelle mitään ikävyyksiä.\nAinoa, mikä häntä nyt huolestutti, oli hänen tautinsa. Tämäkin huoli\nsaatiin kuitenkin haihtumaan, kun marsalkka de Luxembourg oli tuonut\nhänen luokseen erään Come-nimisen munkin, joka oli tunnettu taitavaksi\nlääkäriksi. Tutkittuaan häntä tarkoin tämä saattoi vakuuttaa, että\nhänen tautinsa ei ollut hengenvaarallinen ja että hän saattoi elää\nvielä kauan. Rauhoittuneena R. silloin aikoi asettua lopuksi ikäänsä\nihanaan Touraineen asumaan; mutta Émile-teoksen ilmestymisen johdosta\nalkaneet odottamattomat rettelöt tekivät tämän miellyttävän tuuman\ntyhjäksi. R. kertoo:_\n\nTätä kirjaa ei sen ilmestyttyä tervehditty sellaisin hälisevin\nsuosionosoituksin, jollaiset kaikkien muiden kirjoitelmieni\nilmestymistä seurasivat. Mikään teos ei ole koskaan saanut osakseen\nniin paljon ylistelyä yksityistä tietä eikä niin vähän tunnustusta\njulkisuudessa. Mitä henkilöt, jotka olivat pätevimmät sitä\narvostelemaan, minulle siitä sanoivat ja kirjoittivat, todisti minulle,\nettä se oli sekä paras että merkitsevin kirjallisista tuotteistani.\nMutta tuo kaikki sanottiin noudattaen mitä kummallisinta varovaisuutta,\nniin kuin olisi ollut tärkeätä pitää salassa se hyvä, mitä siitä\najateltiin.\n\n_Niinpä rouva de Boufflers pyysi Rousseauta palauttamaan kirjeen,\njossa oli kiitellyt teosta ja sanonut sen tekijän ansaitsevan\nkunnianosoituksia koko ihmiskunnalta. D'Alembert ei allekirjoittanut\nkehuvaa kirjettään. Duclos ei uskaltanut sanoa teoksesta mitään\nkirjeellisesti. Herra Mathas oli antanut kirjan luettavaksi herra\nparlamenttineuvos de Blairelle, ennen kuin se oli kirjakaupoista\nostettavissa_.\n\nAntaessaan sen hänelle takaisin herra de Blaire sanoi hänelle: \"Herra\nMathas, tämä on sangen kaunis kirja, mutta siitä tullaan ennen pitkää\npuhumaan enemmän kuin tekijälle olisi toivottavaa.\" Nämä ovat hänen\nomat sanansa ja ne kerrottiin minulle samana päivänä. Kun herra\nMathas ne minulle kertoi, minä vain nauroin enkä pitänyt niitä muuna\nkuin tuomarismiehen mahtailuna, miehen joka pyrkii olemaan kaikessa\nsalamyhkäinen. Muutkaan sinänsä huolestuttavat lausumat, joista sain\nkuulla, eivät tehneet minuun sen enempää vaikutusta, ja kaukana siitä,\nettä millään tavoin olisin aavistanut lähestyvää onnettomuutta, varmana\nteokseni hyödyllisyydestä ja kauneudesta, varmana siitä, että asiani\njoka suhteessa oli järjestyksessä, kun luulin voivani olla varma rouva\nde Luxembourgin koko vaikutusvallasta, jopa viranomaisten suosiostakin,\nonnittelin itseäni tekemäni päätöksen johdosta, vetäytyä syrjään\nvoittojeni keskeltä nujerrettuani kaikki kadehtijani.\n\n_Rousseauta huolestutti kirjan ilmestyttyä ainoastaan seuraavassa\nkerrottu asia:_\n\nL'Ermitagessa ja Montmorencyssa olin läheltä ja suuttumuksekseni\nnähnyt, mitä rettelöitä ylen tarkka huolenpito ruhtinaallisten\nhenkilöiden huvituksista tuottaa onnettomille talonpojille, heidän\nkun täytyy kärsiä ne vahingot, jotka metsänriista tekee heidän\npelloillaan, uskaltamatta puolustautua muuten kuin pitämällä kovaa\nmelua, joten heidän on pakko viettää yöt papu- ja hernemaissaan\nkalistellen kattiloita, päristellen rumpuja ja helistellen kelloja\npitääkseen villisiat loitolla. Todettuani sen raakamaisen tylyyden,\njolla herra kreivi de Charolais kohteli noita ihmisparkoja, olin Émilen\nloppupuolella hyökännyt moista julmuutta vastaan. Siinä rikoin taas\nperiaatteitani vastaan, eikä se jäänyt rankaisematta. Sain kuulla,\nettä herra prinssi de Contin metsästysvoudit tuskin menettelivät\nvähemmin tylysti hänen maillaan, ja pelkäsin, että prinssi, jota\nkohtaan olin täynnä kunnioitusta ja kiitollisuutta, ottaisi itseensä\nsen, mitä kuohuksiin joutunut ihmisyydentunto oli pannut minut sanomaan\ntarkoittaessani hänen enoaan, ja loukkaantuisi siitä. Mutta kun\nomatuntoni ei lainkaan soimannut minua tässä asiassa, rauhoituin sen\ntodistuksen nojalla, ja siinä tein oikein. Ainakaan en ole koskaan\nkuullut, että prinssi olisi kiinnittänyt vähintäkään huomiota tuohon\nkohtaan, joka oli kirjoitettu kauan ennen kuin olin saanut kunnian\ntutustua häneen.\n\n_Rousseau kertoo sitten Émile-teoksen julkaisemisen seurauksista:_\n\nKumeata jylinää, niin kuin lähestyvän ukonilman edellä, alkoi kuulua,\nja kaikki vähänkin selvänäköiset ihmiset huomasivat helposti, että\nkirjaani ja minua vastaan oli tekeillä jokin salahanke, joka ennen\npitkää tulisi ilmi. Mutta mitä minuun itseeni tulee, olin siinä\nmäärin levollinen, siinä määrin typerä, etten lähimainkaan ennakolta\nhuomannut onnettomuuttani, en edes aavistanut syytä siihen silloinkaan,\nkun jo olin saanut tuntea sen vaikutuksen. Aluksi leviteltiin melko\ntaitavasti sitä mielipidettä, että kun kerran kohdeltiin ankarasti\njesuiittoja, ei voitu osoittaa puolueellista anteeksiantavuutta kirjoja\nja kirjailijoita kohtaan, jotka hyökkäsivät uskonnon kimppuun. Minua\nmoitittiin siitä, että olin pannut julki nimeni Émile-teokseen, niin\nkuin en olisi pannut sitä kaikkiin muihin kirjallisiin tuotteisiini,\njoiden johdosta ei ollut puhuttu mitään. Tuntui siltä kuin olisi\npelätty, että oli pakko ryhtyä toimiin, joihin ryhtyminen oli\nvastenmielistä, mutta jotka olosuhteiden pakosta olivat välttämättömät\nja joihin minun varomattomuuteni oli antanut aiheen. Nämä huhut tulivat\nkuuluviini, mutta eivät juuri lainkaan huolestuttaneet minua; ei tullut\nmieleenikään, että koko tuossa asiassa olisi pienintäkään seikkaa,\njoka koskisi minua mieskohtaisesti, minua, joka tunsin itseni niin\ntäysin nuhteettomaksi, jolla oli niin luja kannatus, jonka asia oli\njoka suhteessa niin hyvässä järjestyksessä ja joka en pelännyt, että\nrouva de Luxembourg jättäisi minut pulaan väärinteon vuoksi, johon, jos\nsitä ollenkaan oli olemassa, hän yksin oli syypää. Mutta kun tiesin,\nmillainen asiain meno sellaisissa tapauksissa on, ja että niissä usein\nkohdellaan ankarasti kirjakauppiaita, mutta säälitellään kirjailijoita,\nolin jonkin verran levoton Duchesne-paran puolesta, jos herra de\nMalesherbes joutuisi jättämään hänet oman onnensa nojaan.\n\nPysyin levollisena. Huhut äityivät ja muuttivat piankin sävyä.\nRauhallisuuteni näytti ärsyttävän yleisöä ja varsinkin parlamenttia.\nMuutaman päivän kuluttua mieltenkuohu kävi pelottavaksi ja uhkaukset\nmuuttivat kohdetta, kohdistuivat suoraan minuun. Oli parlamentin\njäseniä, joiden kuultiin avoimesti sanovan, että kirjoja polttamalla ei\npäästy mihinkään ja että oli poltettava kirjailijat. Kirjakauppiaista\nsitä vastoin ei puhuttu mitään. Kun moisia pikemmin goalaisen\ninkvisiittorin kuin senaattorin arvolle sopivia puheita ensi kerran\nkuului korviini, pidin varmana, että ne olivat holbachilaisten\nkeksintöä, jolla he koettivat pelotella minua ja saada minut lähtemään\npakoon. Nauroin mokomaa lapsellista metkua ja pilkaten heitä sanoin\nitsekseni, että jos he olisivat tunteneet asiain oikean laidan, he\nolisivat koettaneet keksiä jonkin muun keinon minua pelottaakseen;\nmutta lopulta huhut yltyivät niin varmoiksi, että ne selvästi olivat\ntäyttä totta. Herra ja rouva de Luxembourg olivat sinä vuonna\nsiirtäneet toisen matkansa Montmorencyyn niin aikaiseksi, että olivat\nsiellä kesäkuun alussa. Siellä kuulin hyvin vähän puhuttavan uusista\nkirjoistani, vaikka Pariisissa oli noussut niistä sellainen hälinä,\neikä talon isäntäväki puhunut minulle niistä ensinkään. Eräänä aamuna\nkuitenkin, kun olin kahden kesken herra de Luxembourgin kanssa,\nhän kysyi minulta: \"Oletteko puhunut pahaa herra de Choiseulistä\n'Yhteiskuntasopimuksessa'?\" -- \"Minäkö!\" vastasin hänelle hätkähtäen\nhämmästyksestä, \"en, sen vannon teille; mutta olen päinvastoin, vaikka\nkynäni ei ole herkkä kiittelemään, lausunut hänestä ylistelevimpiä\nsanoja, mitä kukaan ministeri koskaan on saanut kuulla itsestään. Ja\nheti siteerasin hänelle sen kohdan.\" -- \"Entä Émilessä?\" hän jatkoi. --\n\"En sanaakaan\", vastasin, \"siinä ei ole sanaakaan, joka koskisi häntä.\"\n-- \"Vai niin!\" sanoi hän vilkkaammin kuin hänen tapansa oli, \"olisi\npitänyt tehdä samoin kuin toisessa kirjassa tai käyttää selvempiä\nsanoja!\" -- \"Sen luulin tehneeni\", minä lisäsin, \"kunnioitin häntä\nkyllin suuresti tehdäkseni sen.\" Hän aikoi jatkaa puhelua; näin, että\nhän oli avaamaisillaan minulle sydämensä; mutta hän pidättäytyi ja oli\nvaiti. Kovan onnen hovimiespolitiikka, joka parhaissakin sydämissä on\nystävyyttäkin voimakkaampi!\n\nKaikessa lyhykäisyydessään tämä keskustelu valaisi minulle asemaani\nainakin eräässä suhteessa ja sai minut ymmärtämään, että todella\ntahdottiin käydä _minun_ kimppuuni. Valitin moista ennen kuulumattoman\nkovaa onnea, joka käänsi minun vahingokseni kaiken hyvän, mitä\nsanoin ja tein. Kun kuitenkin tunsin olevani tässä asiassa rouva de\nLuxembourgin ja herra de Malesherbesin suojassa, en voinut käsittää,\nkuinka menettelemällä heidät saataisiin syrjäytetyksi ja päästäisiin\nminuun käsiksi; muuten näet huomasin selvästi jo silloin, ettei enää\nollut kysymys oikeudesta eikä kohtuudesta ja ettei huolittaisi tutkia,\nolinko todella väärässä vai en. Sillä välin ukkosenjylinä yhä koveni.\nYksin Neaulmekin ilmaisi minulle monisanaisesti jaaritellen pahan\nmielensä siitä, että oli ruvennut tekemisiin tuon teoksen kanssa,\nja näytti olevan varma kohtalosta, joka uhkasi kirjaa ja tekijää.\nEräs seikka kuitenkin yhä vaikutti minuun rauhoittavasti: näin, että\nrouva de Luxembourg oli niin levollinen, niin tyytyväinen, jopa niin\nhilpeälläkin mielellä, että hän kaiketi mahtoi olla täysin varma\nasiastaan, koskapa hän ei ollut vähimmässäkään määrässä huolissaan\nminun tähteni, koska hän ei sanonut minulle ainoatakaan säälin eikä\nanteeksipyynnön sanaa, koska hän niin kylmäverisesti, kuin jos ei\nensinkään olisi puuttunut tähän juttuun eikä tuntenut vähintäkään\nmielenkiintoa minuun, katseli millaisen käänteen asia saisi.\nHämmästyttävää minusta oli, ettei hän puhunut minulle yhtään mitään.\nMinusta tuntui, että hänen olisi pitänyt sanoa minulle jotakin. Rouva\nde Boufflers ei näyttänyt yhtä rauhalliselta. Hän kulki edestakaisin\nkiihtyneen näköisenä ollen hyvin puuhissaan ja vakuuttaen minulle\nprinssi de Contin myöskin kovasti puuhaavan saadakseen torjutuksi\nminuun tähdättävän iskun, jonka hän aina selitti johtuvan silloisista\nolosuhteista, parlamentille kun oli tärkeätä, että jesuiitat eivät\npääsisi syyttämään sitä välinpitämättömyydestä uskonnon suhteen. Hän\nei kuitenkaan tuntunut paljonkaan luottavan prinssin toimenpiteisiin\neikä omiinsa. Keskusteluissamme, jotka olivat omansa pikemmin\nhuolestuttamaan kuin rauhoittamaan minua, hän yhä koetti kehottaa\nminua pakenemaan ja neuvoi aina minua lähtemään Englantiin, jossa\nhän lupasi toimittaa minulle useita ystäviä, muiden muassa kuuluisan\nHumen, joka jo kauan oli ollut hänen ystävänsä. Nähdessään minun yhä\npysyvän levollisena hän valitsi toisen tempun, joka oli paremmin\nomansa minua järkyttämään. Hän teki minulle selväksi, että jos minut\npidätettäisiin ja minua kuulusteltaisiin, minun olisi pakko mainita\nrouva de Luxembourg, ja että tämä ystävyydellään minua kohtaan kyllä\noli ansainnut, etten antautuisi tilanteeseen, jossa minun täytyisi\nsaattaa hänet pahaan valoon. Minä vastasin, että hän siinä tapauksessa\nsaattoi olla huoletta ja etten suinkaan saattaisi rouva de Luxembourgia\npahaan valoon. Hän sanoi siihen, että sellainen päätös oli helpompi\ntehdä kuin panna toimeen, ja siinä hän oli oikeassa, varsinkin mitä\nminuun tuli, joka olin lujasti päättänyt olla koskaan vannomatta väärin\nja valehtelematta tuomarien edessä, niin vaarallista kuin totuuden\nsanominen saattaisikin olla.\n\nNähdessään, että tuo ajatus oli tehnyt minuun jonkinlaisen vaikutuksen,\njoskaan en kuitenkaan voinut ottaa lähteäkseni pakoon, hän puhui\nminulle muutaman viikon vankeudesta Bastiljissa muka keinona,\njolla voisin vapautua parlamentin tuomiovallasta, se kun ei puutu\nvaltiollisten vankien asioihin. Moista omituista armonosoitusta vastaan\nen muistuttanut mitään, kunhan sitä vain ei anottaisi minun nimessäni.\nKun hän ei sen koommin puhunut minulle siitä, olen sittemmin otaksunut,\nettä hän oli ehdottanut tuota tuumaa vain koetellakseen minua ja että\nei ollut tahdottu käyttää keinoa, joka teki koko jutusta lopun.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin herra marsalkka sai Deuilin kirkkoherralta,\nGrimmin ja rouva d'Épinayn ystävältä, kirjeen, joka sisälsi sen muka\nvarmalta taholta saadun tiedon, että parlamentin oli määrä ryhtyä minua\nvastaan äärimmäisen ankariin toimiin ja että minut hänen mainitsemanaan\npäivänä määrättäisiin vangittavaksi. Pidin tuota tietoa holbachilaisten\ntekaisemana; tiesin, että parlamentti oli hyvin tarkka noudattamaan\nmuodollisuuksia ja että olisi ollut niiden kaikkien rikkomista,\njos tämä asia olisi aloitettu vangitsemismääräyksellä, ennen kuin\njuriidisesti tiedettäisiin, tunnustinko kirjoittaneeni kirjan ja olinko\ntodella sen tekijä. \"Ainoastaan yleistä turvallisuutta järkyttävistä\nrikoksista syytetyt\", sanoin rouva de Boufflersille, \"määrätään pelkän\nilmitulemisen nojalla vangittaviksi, koska pelätään heidän muutoin\npakenemalla välttävän rangaistuksen. Mutta kun tahdotaan rangaista\nsellainen rikkomus kuin minun, joka ansaitsee kunnianosoituksia ja\npalkintoja, ryhdytään toimiin kirjaa vastaan, mutta kartetaan mikäli\nmahdollista tekijän ahdistamista.\" Näiden sanojen johdosta hän esitti\nminulle jonkinlaisen rikkiviisaan selityksen, jonka olen unohtanut,\ntodistaakseen, että minut hyvän hyvyydestä määrättiin vangittavaksi\neikä haastettu kuulusteltavaksi. Seuraavana päivänä sain kirjeen\nGuyltä, joka ilmoitti nähneensä, ollessaan samana päivänä ylioikeuden\nkanneviskaalin luona, tämän pöydällä \"Émileä\" ja sen tekijää vastaan\nlaaditun kannekirjan luonnoksen. Huomatkaa, että mainittu Guy oli\nDuchesnen liiketoveri, Duchesnen, joka oli painattanut teoksen ja\nnyt, sangen rauhallisena omasta puolestaan, antoi laupiaasti tämän\ntiedon tekijälle. Saattaa arvata, kuinka uskottavalta tämä kaikki\nminusta tuntui! Olihan niin yksinkertaista, niin luonnollista, että\nkirjakauppias, joka oli päässyt herra kanneviskaalin puheille,\nsai kaikessa rauhassa lukea tämän pöydällä siellä täällä olevia\nkäsikirjoituksia ja luonnoksia! Rouva de Boufflers ynnä muutamat\nmuut vahvistivat kuitenkin minulle samaisen tiedonannon todeksi.\nMielettömyyksien vuoksi, joita minulle alinomaa hokemalla hoettiin,\nteki mieleni luulla, että kaikki ihmiset olivat tulleet hulluiksi.\n\nHuomaten selvästi, että tämän kaiken alla piili jokin salaisuus,\njota ei tahdottu minulle ilmaista, odotin levollisena mitä tuleman\npiti, turvaten rehellisyyteeni ja viattomuuteeni koko tässä asiassa\nja tuntien itseni, olivatpa minulla edessä millaiset vainot tahansa,\nliiankin onnelliseksi siitä, että minulle oli varattu kunnia saada\nkärsiä totuuden puolesta. Kaukana siitä, että olisin pelännyt ja\npysytellyt piilossa, menin joka päivä linnaan ja olin iltapäivisin\ntavallisella kävelylläni. Kesäkuun kahdeksantena, vangitsemismääräyksen\nedellisenä päivänä, kävelin yhdessä kahden oratoriolaisen opettajan,\npater Alamannin ja pater Mandardin kanssa. Veimme mukanamme\nChampeaux'hon pienen välipala-aterian, jonka söimme hyvällä\nruokahalulla. Olimme unohtaneet ottaa mukaamme laseja. Korvasimme ne\nrukiinkorsilla ja imimme niillä pullosta viiniä äityen valitsemaan\noikein isoreikäisiä putkia kilpaillaksemme siitä, kuka saisi pumpatuksi\nsitä suuhunsa eniten. En eläessäni ole ollut niin iloisella mielellä.\n\nOlen kertonut, kuinka minua nuorena ollessani alkoi vaivata unettomuus.\nSiitä pitäen olin ottanut tavakseni lukea joka ilta vuoteessani, kunnes\ntunsin silmäluomieni käyvän raskaiksi. Silloin sammutin kynttiläni\nja koetin muutaman hetken ajan vaipua uneen, jota ei tarvinnutkaan\nvarsin kauan odottaa. Tavallisesti luin iltaisin Raamattua, ja olen\nsen siten lukenut kokonaan ainakin viisi tai kuusi kertaa peräkkäin.\nKun minua tuona iltana nukutti tavallista vähemmän, jatkoin lukuani\nmyöhempään ja luin koko sen kirjan, joka päättyy kertomukseen Efraimin\nleviitasta ja joka, ellen erehdy, on Tuomarien kirja; en näet sen\njälkeen ole enää katsonut sitä. Kertomus teki minuun hyvän vaikutuksen\nja askarrutti mieltäni jonkinlaisessa unen tilassa, josta minut\nyhtäkkiä herätti jokin kolina ja valo. Siellä tuli Therese, joka kantoi\nkynttilää ja näytti valoa herra La Rochelle. Nähdessään minun äkkiä\nnousevan istualleni tämä sanoi minulle: \"Älkää pelästykö; tulen rouva\nde Luxembourgin asialle; häneltä on teille kirje, ja sen mukana teille\non kirje myös prinssi de Contilta.\" Ja rouva de Luxembourgin kirjeen\nsisältä löysinkin toisen, jonka prinssin pikalähetti äsken oli tuonut\nrouvalle ja jossa tiedotettiin, että kaikista prinssin ponnistuksista\nhuolimatta oli päätetty ryhtyä mitä ankarimpiin toimiin minua vastaan.\nMieltenkuohu, ilmoitti prinssi, on äärimmäisen kiivas; iskua ei voi\nmitenkään torjua; hovi vaatii sitä, parlamentti tahtoo sitä; kello\nseitsemän aamulla hänet määrätään vangittavaksi ja heti lähetetään\nottamaan hänet kiinni; minulle on luvattu, että häntä ei ajeta takaa,\njos hän lähtee pakoon; mutta jos hän yhä vain tahtoo antaa ottaa\nitsensä kiinni, niin hänet otetaan. Rouva de Luxembourgin puolesta\nLa Roche hartaasti pyysi minua nousemaan ja lähtemään neuvottelemaan\nrouvan kanssa. Kello oli kaksi; hän oli juuri mennyt levolle. \"Hän\nodottaa teitä\", La Roche lisäsi, \"eikä tahdo nukkua, ennen kuin on\nsaanut taata teidät.\" Pukeuduin kiireesti ja riensin sinne.\n\nTämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hän minusta tuntui olevan\nhermostunut. Hänen levottomuutensa liikutti sydäntäni. Sinä yllätyksen\nhetkenä, keskellä yötä, tunsin itsekin mieleni järkyttyneeksi; mutta\nhänet nähdessäni unohdin itseni ja ajattelin vain häntä ja sitä\nikävää osaa, jota hän joutuisi näyttelemään, jos antaisin vangita\nitseni; sillä vaikka tunsinkin itseni niin rohkeaksi, etten koskaan\npuhuisi muuta kuin totta, vaikka se minua vahingoittaisi ja veisi\nminut perikatoon, en tuntenut itseäni niin kylmäveriseksi enkä\nniin kekseliääksi enkä ehkä niin lujaksikaan, että olisin voinut\nolla saattamatta häntä epäedulliseen asemaan, jos minua kovasti\nahdistettaisiin. Siitä johtui, että päätin uhrata oman kunniani hänen\nrauhansa hyväksi, tehdä hänen tähtensä tässä tilaisuudessa sen, mitä\nei mikään olisi saanut minua tekemään itseni tähden. Samalla hetkellä\nkun päätökseni oli tehty, ilmoitin sen hänelle, koska en tahtonut\nhalventaa uhraukseni arvoa antamalla hänen tinkiä sitä minulta. Olen\nvarma että hän ei voinut erehtyä vaikuttimeni suhteen, mutta hän ei\nkuitenkaan sanonut minulle sanaakaan, joka olisi osoittanut, että hän\nkiitollisena tunnusti sen. Moinen välinpitämättömyys loukkasi minua\nniin, että olin kahden vaiheilla, peruuttaisinko päätökseni vai en;\nmutta herra marsalkka sattui juuri tulemaan luoksemme; vähän myöhemmin\nsaapui rouva de Boufflers Pariisista. He tekivät sen, mikä rouva\nde Luxembourgin olisi pitänyt tehdä. Heidän kiittelynsä sai minut\ntaipumaan; häpesin sanani peruuttamista, eikä ollut enää puhetta muusta\nkuin paikasta, jonne vetäytyisin pakoon, ja ajasta, milloin lähtisin.\nHerra de Luxembourg ehdotti, että jäisin salaa muutamaksi päiväksi\nhänen luokseen neuvottelemaan ja saadakseni enemmän aikaa valmisteluja\nvarten; mutta siihen en suostunut, enkä myöskään ehdotukseen, että\nlähtisin salaa Le Templeen; tahdoin itsepintaisesti poistua jo samana\npäivänä mieluummin kuin jäädä mihinkään piiloon.\n\nHuomattuani, että minulla oli salaisia ja mahtavia vihamiehiä\nkuningaskunnassa, arvelin, että minun oli huolimatta kiintymyksestäni\nRanskaan poistuttava sieltä turvatakseni rauhani. Ensimmäinen aikeeni\noli vetäytyä takaisin Geneveen, mutta minun tarvitsi vain hetkisen\nmiettiä, niin päätin jättää tekemättä sen tyhmyyden. Tiesin, että\nranskalaiset viranomaiset olivat vielä mahtavammat Genevessä kuin\nPariisissa eivätkä jättäisi minua rauhaan enempää toisessa kuin\ntoisessakaan näistä kaupungeista, jos he olivat päättäneet ahdistaa\nminua. Tiesin, että \"Tutkielma eriarvoisuudesta\" oli neuvostossa\nnostattanut minua vastaan vihan, joka oli sitä vaarallisempi, kun se ei\nuskaltanut julkisesti osoittaa sitä. Tiesin, että se lopuksi, \"Uuden\nHéloïsen\" ilmestyttyä, oli tohtori Tronchinin kehotuksesta kiiruhtanut\njulistamaan sen kielletyksi, mutta nähtyään, ettei kukaan noudattanut\nesimerkkiä, se häpesi tuota malttamattomuuttaan ja peruutti kiellon.\nMielestäni oli varmaa, että se pitäen tätä tilaisuutta suotuisampana\nei suinkaan jättäisi sitä käyttämättä. Tiesin, että kaikesta kauniista\nulkokuoresta huolimatta kaikkien geneveläisten sydämissä vallitsi\nminua kohtaan salainen kateus, jonka tyydyttämiseen he vain odottivat\ntilaisuutta. Kuitenkin rakkaus isänmaahani veti minua sinne ja jos\nolisin voinut toivoa saavani elää siellä rauhassa, en olisi epäröinyt,\nmutta kun ei kunniantunto eikä järki sallinut minun etsiä sieltä\nturvapaikkaani karkulaisena, päätin vain asettua sen läheisyyteen ja\nlähteä odottamaan Sveitsiin, mille kannalle Genevessä minun suhteeni\nasetuttaisiin. Pian saadaan nähdä, että tätä epävarmuutta ei kestänyt\nkauan.\n\nRouva de Boufflers ei ollenkaan pitänyt tästä päätöksestä, vaan koetti\nuudestaan kovasti suostutella minua lähtemään Englantiin. Mutta hän\nei saanut järkytetyksi päätöstäni. En ole koskaan pitänyt Englannista\nenkä englantilaisista; kaukana siitä, että kaikki rouva de Boufflersin\nkaunopuheisuus olisi voittanut vastenmielisyyteni, se tuntui vain\nlisäävän sitä, en tiedä miksi.\n\nPäätettyäni lähteä jo samana päivänä pitivät kaikki jo aamusta alkaen\nminua lähteneenä, ja La Roche, jonka lähetin noutamaan papereitani,\nei tahtonut sanoa edes Thereselle, olinko lähtenyt vai en. Siitä\nalkaen kun olin kerran päättänyt kirjoittaa 'Muistelmani', olin\nkerännyt paljon kirjeitä ja muita papereita, joten täytyi käydä\nuseita kertoja niitä tuomassa. Osa näistä jo lajitelluista papereista\npantiin syrjään, ja lopun aamukautta käytin toisten lajittelemiseen\nottaakseni mukaani vain ne, joista minulle saattoi olla hyötyä, ja\npolttaakseni loput. Herra de Luxembourg suvaitsi auttaa minua työssä,\nja se osoittautui niin pitkälliseksi, ettemme voineet suorittaa sitä\nloppuun aamun kuluessa, enkä ehtinyt polttaa mitään. Herra marsalkka\ntarjoutui ottamaan toimittaakseen lopun valikoimisen, itse polttamaan\nhylkypaperit luottamatta kehenkään muuhun ja lähettämään minulle\nkaikki, mitä olisi pantu syrjään. Suostuin tarjoukseen hyvillä mielin,\nkun pääsin siitä huolesta ja saatoin viettää harvat minulla jäljellä\nolevat tunnit niiden rakkaiden henkilöiden seurassa, joista pian olin\neroava ainiaaksi. Hän otti sen huoneen avaimen, johon olin jättänyt\npaperit, ja lähetti hartaasta pyynnöstäni noutamaan tätiraukkaani,\njoka oli menehtymässä mitä kamalimpaan levottomuuteen siitä, miten\nminun oli käynyt ja miten hänen oli käyvä, ja odottaessaan joka hetki\noikeudenpalvelijoita tietämättä miten käyttäytyä ja mitä heille\nvastata. La Roche toi hänet linnaan sanomatta hänelle mitään, hän\nluuli minun olevan jo matkojen päässä; nähdessään minut hän kirkaisi\nkimeästi ja riensi syliini. Oi ystävyyttä, sydänten sopusointua,\ntottumusta toisiinsa, läheisintä tuttavallisuutta! Tuohon suloiseen\nja katkeraan hetkeen pusertuivat kokoon niin monet yhdessä eletyt\nonnen, hellän ystävyyden ja rauhan päivät, jotta paremmin tuntisin\nensimmäisen eron sydäntäsärkevän surun oltuamme lähes seitsemäntoista\nvuoden kuluessa tuskin ainoatakaan päivää toistemme näkyvistä poissa.\nNähdessään tuon syleilyn marsalkka ei voinut pidättää kyyneliään. Hän\njätti meidät kahden kesken. Therese ei tahtonut enää erota minusta.\nHuomautin hänelle, että hänen ei sopinut sillä hetkellä tulla mukaani\nja että hänen oli välttämättä jäätävä myymään tavarani ja keräämään\ntalteen rahani. Kun joku henkilö määrätään vangittavaksi, on tapana\ntakavarikoida hänen paperinsa, sinetöidä hänen tavaransa tai laatia\nniistä luettelo ja nimittää joku niiden hoitajaksi. Oli välttämätöntä,\nettä hän jäi pitämään silmällä, mitä tapahtuisi, ja selvittämään kaikki\nniin edullisesti kuin mahdollista. Lupasin hänelle, että hän piakkoin\nsaisi tulla jälleen luokseni; herra marsalkka vahvisti lupaukseni;\nmutta en millään muotoa tahtonut sanoa Thereselle, minne lähdin, jotta\nhän minua pidättämään tulevien häneltä kysellessä voisi totuuden\nmukaisesti vakuuttaa, ettei sitä tiennyt. Syleillessäni häntä eromme\nhetkellä tunsin sydämessäni harvinaisen voimakasta liikutusta, ja\ntunteen puuskassa, joka valitettavasti oli liiankin profeetallinen,\nsanoin hänelle: \"Lapseni, sinun täytyy rohkaista mielesi. Olet elänyt\nkanssani myötäkäymiseni ihanat päivät; sinun tulee vielä, koska niin\ntahdot, ottaa osaa kurjuuteeni. Älä odota enää muuta kuin häväistyksiä\nja onnettomuuksia minun seurassani. Se kohtalo, jonka alkuna tämä\nmurheellinen päivä on, on seuraava minua viimeiseen hetkeeni asti.\"\n\nMinun oli enää vain ajateltava lähtöä. Oikeudenpalvelijain oli\npitänyt tulla kello kymmenen. Kello oli jo neljä iltapäivällä, kun\nlähdin, eivätkä he vielä olleet saapuneet. Oli päätetty, että ajaisin\nkyytihevosilla. Minulla ei ollut matkarattaita; herra marsalkka\nlahjoitti minulle rattaat ja lainasi minulle hevoset sekä kyytimiehen\nlähimpään kievariin saakka, josta minulle hänen toimenpiteittensä\njohdosta ilman mitään vaikeuksia annettiin hevoset.\n\nKun en ollut ollut mukana ruokapöydässä enkä näyttäytynyt linnassa,\ntulivat rouvat heittämään minulle hyvästit välikerrokseen, jossa olin\noleskellut koko päivän. Rouva Luxembourg syleili minua usean kerran\nmelko surullisen näköisenä; mutta näissä syleilyissä en tuntenut enää\nsamaa sydämellistä puserrusta kuin niissä, joita hän oli tuhlaillut\nminulle pari kolme vuotta sitten. Rouva de Boufflers syleili minua\nmyöskin ja lausui sangen kauniita sanoja. Suurempi yllätys oli minulle\nsyleily, jonka sain rouva de Mirepoix'lta; hänkin näet oli läsnä.\nRouva de Mirepoix on äärimmäisen kylmäkiskoinen, sopivaisuussäännöistä\nkiinni pitävä ja hillitty henkilö eikä näytä olevan aivan vailla\nLothringin suvulle luontaista kopeutta. Hän ei ollut koskaan osoittanut\nminulle paljon huomiota. Olkoonpa että minä hyvilläni odottamattomasta\nkunnianosoituksesta koetin mielessäni suurentaa sen arvoa tai että\nhän todella oli pannut tuohon syleilyyn vähän sitä sääliä, joka on\njaloille sydämille luontaista, joka tapauksessa hänen liikkeessään\nminusta tuntui olevan jonkinlaista tarmokkuutta, joka teki minuun syvän\nvaikutuksen. Usein olen sittemmin sitä muistellessani arvellut, että\nhän, hyvin tietäen millainen kova onni oli tullut osakseni, ei ollut\nvoinut olla hetkeksi heltymättä kohtaloni vuoksi.\n\nHerra marsalkka ei avannut suutaan; hän oli kalpea kuin kuollut. Hän\ntahtoi ehdottomasti saattaa minut rattaitteni luo, jotka odottivat\nminua hevosten juottopaikalla. Astuimme koko puutarhan läpi sanaakaan\nsanomatta. Minulla oli puiston avain, jolla avasin portin; sitten\nen pannut avainta takaisin taskuuni, vaan annoin sen hänelle mitään\npuhumatta. Hän otti sen hämmästyttävän kiivaasti, mitä seikkaa en\nsittemmin ole voinut olla usein ajattelematta. Minulla on elämässäni\ntuskin ollut katkerampaa hetkeä kuin tämä eron hetki. Syleilymme oli\npitkä ja sanaton; tunsimme molemmat, että se syleily merkitsi viimeisiä\njäähyväisiä.\n\nLa Barren ja Montmorencyn välillä tuli minua vastaan neljä\nmustapukuista vuokrarattailla ajavaa miestä, jotka tervehtivät\nminua hymyillen. Sen nojalla, mitä Therese myöhemmin kertoi\nminulle oikeudenpalvelijain ulkonäöstä, heidän saapumisajastaan ja\nkäyttäytymistavastaan, pidän varmana, että nuo miehet olivat heitä,\nvarsinkin kun sittemmin sain kuulla, että vangitsemismääräystä ei\nannettu kello seitsemän, niin kuin minulle oli ilmoitettu, vaan vasta\nkello kaksitoista päivällä. Minun täytyi ajaa läpi koko Pariisin. Aivan\navoimissa rattaissa ei voi olla kovinkaan piilossa. Näin kaduilla\nuseita henkilöitä, jotka tervehtivät minua niin kuin olisivat tunteneet\nminut, mutta en tuntenut ketään heistä. Samana iltana muutin suuntaa\nkulkeakseni Villeroyn kautta. Lyonissa tulee näet kyydillämatkustajat\nviedä kaupunginpäällikön eteen. Se saattoi olla kiusallista miehelle,\njoka ei tahtonut valehdella eikä muuttaa nimeä. Rouva de Luxembourgin\nlähettämä kirje mukanani menin pyytämään herra de Villeroyta\njärjestämään niin, että minut vapautettaisiin tuosta ikävästä\nkäynnistä. Herra de Villeroy antoi minulle kirjeen, jota en tullut\nkäyttäneeksi, kun en kulkenut Lyonin kautta. Kirje on vielä sinetöitynä\njäänyt paperieni joukkoon. Herra herttua vaati kovasti minua jäämään\nyöksi Villeroyhin, mutta lähdin mieluummin taas taipaleelle ja\nmatkustin vielä kaksi kyytiväliä sinä päivänä.\n\nRattaani röykyttivät minua kovasti, ja minun oli niin epämukava\nolla, etten voinut tehdä pitkiä päivämatkoja. Sitä paitsi en ollut\nsiksi mahtavan miehen näköinen, että minua olisi alttiisti palveltu,\nja tunnettuahan on, että Ranskassa kyytihevoset saavat maistaa\nruoskaa vain sikäli kuin sitä annetaan kyytimiehelle. Antamalla\nrunsaasti juomarahoja luulin voivani korvata ulkonäköni ja puhetapani\npuutteellisuudet, mutta siitä asiani vain paheni. Luulivat minua\njoksikin hylkiöksi, joka matkusti toisten ihmisten asioilla ja ajoi\nkyydillä ensimmäistä kertaa eläessään. Siitä pitäen sain enää vain\nhevoskaakkeja ja jouduin kyytimiesten leluksi. Lopulta tein, mitä minun\nalusta saakka olisi pitänyt tehdä: maltoin mieleni, en puhunut mitään\nja annoin heidän määrätä matkan vauhdin.\n\nMinun ei olisi tarvinnut tuntea aikaani pitkäksi matkalla, jos\nolisin syventynyt mieleeni tuleviin mietteisiin kaikesta, mitä\nminulle äsken oli tapahtunut; mutta se ei ollut mieleni suunnan\neikä sydämeni halun mukaista. Hämmästyttävää on, kuinka helposti\nunohdan tapahtuneen onnettomuuden, olipa se kuinka veres tahansa.\nYhtä kovasti kuin sen aavistaminen minua pelottaa ja huolestuttaa,\nniin kauan kun näen sen tulevaisuudessa, yhtä heikkona muisto\nsiitä palaa mieleeni, ja se haihtuu siitä helposti heti kun se on\ntapahtunut. Julma mielikuvitukseni, joka lakkaamatta koettaa kaikin\nvoimin torjua vielä tapahtumattomat onnettomuudet, tekee muistini\nhajamieliseksi ja estää minua muistamasta niitä, jotka ovat olleet ja\nmenneet. Mikä kerran on tapahtunut, sitä vastaan ei enää voi ryhtyä\nvarokeinoihin ja sillä on turha askarruttaa ajatuksiaan. Minä ikään\nkuin ammennan tyhjiin onnettomuuteni ennakolta; kuta enemmän olen\nkärsinyt sitä aavistaessani, sitä helpommin sen unohdan; sitä vastoin\nmennyt onneni alinomaa askarruttaa mieltäni, palautan sen muistiini\nja niin sanoakseni märehdin sitä niin paljon, että voin nauttia\nsiitä uudestaan milloin tahdon. Sellaista onnellista mielenlaatua,\nsen tunnen, saan kiittää siitä, etten koskaan ole tuntenut tuota\npitkävihaisuutta, joka kytee kostonhimoisessa sydämessä kärsittyjen\nloukkausten alituisen muistelemisen ylläpitämänä ja joka kiusaa sitä\nitseään kaikella pahalla, mitä se tahtoisi tehdä vihamiehelleen. Kiivas\nkun olen luonnoltani, olen kyllä tuntenut vihastusta, jopa raivoakin\nmielenliikutuksen ensi puuskissa, mutta kostonhimo ei ole ikinä\njuurtunut sydämeeni. Ajattelen niin vähän loukkausta, etten tule paljon\najatelleeksi loukkaajaakaan. Ajattelen pahaa, mitä hän on minulle\ntehnyt, vain sen pahan vuoksi, mitä hän vielä minulle voi tehdä; ja jos\nolisin varma siitä, ettei hän minulle sitä enää tee, niin se, minkä\nhän on minulle tehnyt, olisi heti unohdettu. Meille saarnataan kovasti\nloukkausten anteeksiantoa; epäilemättä se on sangen kaunis hyve, mutta\nminä en sitä tarvitse. En tiedä, voisiko sydämeni voittaa vihansa,\nsillä se ei ole koskaan sitä tuntenut, ja ajattelen vihamiehiäni siksi\nvähän, etten voi lukea ansiokseni heille anteeksi antamista. En tahdo\npuhua siitä, kuinka pahasti he piinaavat itseään voidakseen piinata\nminua. Olen heidän vallassaan; heillä on kaikki mahti, ja he käyttävät\nsitä. On vain yksi asia, joka on heidän mahtinsa yläpuolella ja jota\nen pelkää heidän pystyvän saamaan aikaan; se on, että he piinatessaan\nitseään minun tähteni voisivat pakottaa minut piinaamaan itseäni heidän\ntähtensä.\n\n_Jo seuraavana päivänä Rousseau unohti vainon, jonka alaiseksi oli\njoutunut. Äsken lukemastaan kertomuksesta Efraimin leviitasta ja\nGessnerin 'Idylleistä', joihin hän jonkin aikaa sitten oli tutustunut,\nhän sai aiheen pieneen \"Efraimin leviitta\" nimiseen runoelmaan, jonka\nkolme ensimmäistä laulua hän aikansa kuluksi kirjoitti rattaissaan.\nHän sai annetuksi tuolle teokselleen vehmaan värityksen ja liikuttavan\nlempeän sävyn, joka on hänen oman silloisen asemansa omituinen\nvastakohta_.\n\n_R. oli päättänyt asettua aluksi pieneen Yverdonin kaupunkiin Bernin\nkantoniin. Bernin alueelle saapuessaan hän astui rattailtaan ja suuteli\nkyytimiehensä suureksi hämmästykseksi maata, Sveitsin vapaata maata\nhuudahtaen: \"Oi taivas, hyveen suojelija, kiitän sinua, kosketan\nvapauden maata!\" Yverdonissa hänen vanha tuttavansa ja ystävänsä herra\nRoguin otti hänet hyvin vastaan_.\n\n_Tämän kertomuksensa lopussa R. kysyy itseltään, oliko häntä uhannut\nvaara todellinen, vai oliko hän ehkä joutunut jonkin entisten\nystäviensä juonen uhriksi, juonen, jolla nämä koettivat saada hänet\npois Pariisin läheisyydestä ja omasta läheisyydestään. Kysymys jää\nvastausta vaille_.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA KIRJA\n\n1762-1765\n\n\nTästä alkavat ne pimeyden työt, joiden verkkoon olen jo kahdeksan\nvuotta ollut kiedottuna voimatta nähdä, menettelinpä miten\ntahansa, niiden peloittavan hämäryyden läpi. Siinä pohjattomassa\nonnettomuudessa, johon minut on syösty, tunnen minulle annettujen\niskujen vaikutukset, huomaan välittömän aseen, jolla ne annetaan, mutta\nen voi nähdä kättä, joka sitä ohjaa, enkä apuneuvoja, joita se käyttää.\nHäpeä ja onnettomuudet kohtaavat minua ikään kuin itsestään ja miltään\nnäyttämättä. Kun raadeltu sydämeni päästää valitushuutoja, näyttää\nsiltä, että olen mies, joka valittaa syyttä suotta, ja tuhoni tuottajat\novat oppineet käsittämättömän taidon saada yleisön osalliseksi\nsalajuoneensa, niin ettei se itse sitä aavista eikä huomaa seurauksia.\nKertoessani siis itseäni koskevat tapahtumat, millaista kohtelua olen\nsaanut kärsiä ja mitä kaikkea olen saanut kokea, en kykene paljastamaan\nkättä, joka tuon kaiken saa aikaan, enkä tosiasioita kertoessani\nosoittamaan syitä niihin. Alkuperäiset syyt on kaikki mainittu kolmessa\nedellisessä kirjassa; kaikki minua koskevat pyyteet, kaikki salaiset\nvaikuttimet on niissä esitetty. Mutta missä kohdin nämä erilaiset\nsyyt liittyvät toisiinsa saadakseen aikaan elämäni eriskummalliset\ntapahtumat, sitä minun on mahdoton selittää edes arvaamalla. Jos\nlukijoitteni joukossa on siksi jalomielisiä, että haluavat perin\npohjin tutkia nämä salaisuudet ja paljastaa totuuden, niin he lukekoot\nhuolellisesti uudelleen kolme edellistä kirjaa; hankkikoot sitten\njokaisen tapahtuman kohdalla, josta lukevat seuraavissa, tiedot, jotka\novat heidän saatavissaan; menkööt taaksepäin juonesta juoneen ja\nkätyristä kätyriin kaiken ensimmäisiin alkuunpanijoihin saakka; tiedän\nvarmasti, mihin tulokseen heidän tutkimuksensa päätyvät, mutta eksyn\nniiden maanalaisten käytävien pimeällä ja mutkikkaalla tiellä, jotka\nvievät heidät siihen.\n\n_Yverdonissa herra Roguinin perheen keskuudessa Rousseau sai osakseen\nsuurta ystävällisyyttä ja viihtyi siellä hyvin. Mutta siitä, miten\nhänen viimeistä teostaan ja häntä itseään muualla kohdeltiin, hän\nkertoo:_\n\nKauan en ollut epävarma vastaanotosta, joka minulla Genevessä oli\nodotettavissa, jos olisin halunnut palata sinne. Kirjani poltettiin\nsiellä, ja kahdeksantenatoista päivänä kesäkuuta, siis yhdeksää päivää\nmyöhemmin kuin Pariisissa, minut määrättiin siellä vangittavaksi. Tähän\ntoiseen vangitsemismääräykseen kasattiin sellainen joukko uskomattomia\njärjettömyyksiä ja uskontoasetusta rikottiin siinä niin selvästi,\netten ottanut uskoakseni minulle saapuvia ensimmäisiä uutisia ja että,\nkun ne osoittautuivat täysin oikeiksi, pelkäsin niin ilmeisen ja\nhuutavan kaikkien lakien, ennen kaikkea terveen järjen lain rikkomisen\nmullistavan Geneven ylösalaisin. Pelkoni osoittautui turhaksi; kaikki\npysyi rauhallisena. Jos alhaison keskuudessa nousi jotakin hälinää,\nniin se oli vain minua vastaan, ja kaikki kielikellot ja tolvanat\nkohtelivat minua julkisesti kuin koulupoikaa, jolle uhataan antaa\npatukkaa siitä, ettei ole osannut katkismusläksyään.\n\nMolemmat vangitsemismääräykset olivat sen kirouksen huudon\nalkumerkkinä, joka ennenkuulumattoman raivoisana nousi minua vastaan\nkoko Euroopassa. Kaikki sanomalehdet, pienet sekä suuret, kaikki\nlentokirjaset soittivat mitä pelottavimmin hätäkelloa. Varsinkin\nranskalaiset, tuo niin lempeäluontoinen, niin kohtelias, niin\njalomielinen kansa, joka niin kernaasti tahtoo käydä säädyllisestä\nsekä hienotunteisesta onnettomia kohtaan, unohti yhtäkkiä\nmielihyveensä ja kunnostautui lukuisilla ja sapekkailla herjauksilla,\njoilla sen keskuudessa minua kilvan murjottiin. Minua haukuttiin\njumalanpilkkaajaksi, ateistiksi, mielipuoleksi, riivatuksi,\nvillipedoksi, sudeksi. Trevoux'n Lehden jakaja keitti minua muka\nvaivaavasta susiraivotaudista kokoon jaarituksen, joka kyllin selvästi\ntodisti hänessä itsessään olevan sitä vikaa. Lyhyesti, olisi luullut\nihmisten Pariisissa pelkäävän joutuvansa rettelöihin poliisin kanssa,\njos he julkaistessaan kirjoitelman aiheesta mistä hyvänsä jättivät\nsen höystämättä jollakin minuun suunnatuilla herjauksilla. Turhaan\netsiessäni syytä moiseen yksimieliseen vihamielisyyteen olin valmis\notaksumaan, että kaikki ihmiset olivat tulleet hulluiksi. Mitä kummia!\n\"Ikuisen Rauhan\" laatijako lietsoi eripuraisuutta! \"Savoijilaisen\napulaispapin uskontunnustuksen\" julkaisijako oli jumalankieltäjä!\n\"Uuden Héloïsen\" tekijäkö oli susi! \"Émilen\" kirjoittajako oli\nriivattu! Hyvä jumala! Mitä olisinkaan sitten ollut, jos olisin\njulkaissut kirjan \"Sielusta\" tai jonkin muun samantapaisen teoksen?\nJa kaukana siitä, että yleisö siinä myrskyssä, joka nousi tuon\nkirjan tekijää[52] vastaan, kuitenkaan olisi äänellään yhtynyt hänen\nvainoojiinsa, se päinvastoin ylistyksillään kosti heille hänen\npuolestaan. Verrattakoon toisiinsa hänen kirjaansa ja minun kirjojani,\nerilaista vastaanottoa, jonka ne ovat saaneet osakseen, tapaa, millä\nmolempia tekijöitä on kohdeltu Euroopan eri valtioissa, ja esitettäköön\nnäihin erilaisuuksiin sellaiset syyt, joihin järkevä ihminen voi\ntyytyä. Muuta en pyydä; sitten olen vaiti.\n\n_Bernissäkin nousi myrsky Rousseauta vastaan. Koska Yverdon oli\nBernin alueella, olisi hänet sieltä karkotettu, mutta odottamatta\npoistumiskäskyä hän siirtyi Motiers'n kylään Val-de-Travers'issä\nNeuchâtelin kreivikunnassa. Se oli Preussin kuninkaalle Fredrik II:lle\nkuuluvaa aluetta. R. tosin ei pitänyt kuninkaasta, mutta päätti\nkuitenkin asettua toistaiseksi Motiers'hen. Aavistaen, että hänen\nelämänsä lähiaikoina olisi kulkurin elämää, R. jonkin verran epäröi,\nkutsuisiko Theresen luokseen ja siihen osalliseksi. Sitä paitsi hän oli\nviime aikoina myöskin huomannut kylmenemistä Theresen suhteessa häneen\neikä sen vuoksi ollut varma, suostuisiko tämä enää tulemaan hänen\nelämäntoverikseen. Asian ratkaisu näkyy seuraavasta:_\n\nHän oli kuitenkin erotessamme osoittanut niin suurta surua, hän oli\nvaatinut minulta niin varmat lupaukset jälleenyhtymisestämme, hän\noli lähdöstäni saakka sekä herra prinssi de Contille että herra de\nLuxembourgille niin voimakkain sanoin lausunut sitä haluavansa, että\nminulle ei lainkaan ollut rohkeutta puhua hänelle eroamisesta, tuskin\nitse uskalsin sitä ajatellakaan; ja kun olin sydämessäni tuntenut,\nkuinka mahdoton minun oli olla ilman häntä, ei minulla enää ollut muuta\nmielessä kuin kutsua viipymättä hänet luokseni. Kirjoitin siis hänelle\nja pyysin häntä lähtemään; hän tuli. Tuskin oli kulunut kahta kuukautta\nsiitä, kun poistuin hänen luotaan, mutta se oli ensimmäinen eromme niin\nmonivuotisen yhdessäolon jälkeen. Se oli tuntunut kovin julmalta meistä\nmolemmista. Kuinka liikuttuneina syleilimmekään toisiamme jälleen! Ah,\nkuinka hellyyden ja ilon kyynelet ovat suloisia! Kuinka sydämeni niitä\nnautinnokseen juo! Miksi minun on sallittu vuodattaa niitä niin vähän?\n\n_Neuchâtelin kuvernöörinä oli George Keith-niminen skotlantilainen\nmarsalkka, suorasukainen ja oikeamielinen, harvapuheinen ja omituinen\nvanhus. Rousseaun ja hänen välilleen syntyi lämmin ystävyys. R. oli\nusein hänen vieraanaan Colombier'n linnassa. R. nimitti häntä isäkseen,\nhän R:ta pojakseen. Marsalkka oli puhunut kuninkaalle R:n puolesta,\nja Fredrik ei ainoastaan sallinut R:n oleskella Neuchâtelissa, vaan\nlähettipä hänelle pienen rahalahjankin, kokonaista kaksitoista louista!\nR. kiitti kuningasta kirjeellä, joka ei kuitenkaan tätä miellyttänyt\nsyystä, että R. ei ollut osannut olla kirjeessään sekaantumatta hänen\npolitiikkaansa_.\n\n_Huomattuaan voivansa elää Motier'ssa täydessä rauhassa R. toteutti\nerään kauan hautomansa tuuman: hän alkoi käyttää armenialaista pukua,\nkoska piti sitä terveydelleen edullisempana kuin eurooppalaista. Sen\nmuodostivat pitkä, vyöllä kiinnitetty lievetakki eli kauhtana, liivit\nja karvalakki. Välittämättä tuossa omituisessa asussa herättämästään\nhuomiosta hän esiintyi siinä kaikkialla. Hän halusi viettää\nrauhallista ja miellyttävää elämää. Yksinäisyyttä hän ei kammoksunut.\n\"Mielikuvitukseni\", hän sanoo, \"joka täyttää kaiken tyhjän, antaa\nminulle kylliksi askartelua. Vain toimetonta kamarissa rupattelemista,\nkun istutaan vastakkain liikuttamatta muuta kuin kieltä, en ikinä ole\nvoinut sietää. Käydessä, kävellessä jalat ja silmät tekevät ainakin\njotain, mutta istua kädet ristissä ja puhua ilmasta ja lentelevistä\nkärpäsistä tahi, mikä pahempaa, ladella toisilleen kohteliaisuuksia,\nse on minusta sietämättömän piinallista.\" Hän seurusteli kuitenkin\nyksinkertaisten naapuriensa kanssa ja lahjoitteli heidän vaimoilleen\nitse punomiansa nauhoja sillä ehdolla, että he itse imettäisivät\nlapsensa_.\n\n_Osasta Neuchâtelin yleisöä sekä kaupungin viranomaisten ja pappien\nkeskuudesta alkoi kuitenkin kuulua nurinaa siitä, että R:n annettiin\noleskella Neuchâtelin alueella. Rauhoittaakseen mieliä R. kävi kirkossa\nja pääsi erään Montmollin -nimisen papin suosiosta ehtoollisellekin.\nMutta Pariisissa ja Genevessä häntä yhä herjattiin ja ahdistettiin.\nPariisin arkkipiispa kirjoitti 'Émileä' vastaan kiivaan paimenkirjeen.\nR. vastasi siihen voimakkaasti \"Kirjeellä Pariisin Arkkipiispalle\"_.\n\n_R. odotti kauan, että Geneve peruuttaisi häntä vastaan julkaistun\nvangitsemiskäskyn, joka hänen vakaumuksensa mukaan oli laiton. Kun\nei kuitenkaan kukaan pannut vastalausettaan sitä vastaan, hänen\nkärsivällisyytensä loppui ja hän luopui Geneven kansalaisoikeuksistaan.\nTämä toimenpide sai geneveläiset hereille. Heidän keskuudessaan\nmuodostui kaksi puoluetta, toinen R:ta kannattava, toinen häntä\nvastustava. Syntyi kiistoja ja välienselvittelyjä, kunnes vihdoin\nvastustajapuolueen etevä jäsen yliprokuraattori Tronchin julkaisi\n\"Kirjeitä maalta\" ja sai niillä kannattajapuolueen joksikin aikaa\nvaikenemaan. Kannattajiensa pyynnöstä R. silloin kirjoitti \"Kirjeitä\nvuorelta\", joissa hän tarmokkaasti puolusti asiaansa ja kannattajiaan_.\n\n_Nämä riidat kohdistivat ihmisten huomion R:hon. Hänen luokseen tuli\nsekä Sveitsistä että kauempaakin paljon uteliaita, jotka tahtoivat\nnähdä tuon omituisen, kuuluisan miehen ja tutustua häneen. Muutamien\nkanssa tuttavuus sitten jonkin aikaa jatkuikin tuottamatta kuitenkaan\nR:lle useimmiten muuta kuin pettymyksiä_.\n\n_Kuoleman kautta R. näihin aikoihin menetti kaksi suuresti\nrakastamaansa henkilöä. Toinen oli marsalkka de Luxembourg, jota hän\npiti ainoana tosi ystävänään Ranskassa, toinen rouva de Warens, joka\npäätti päivänsä suuressa köyhyydessä. \"Mene, lempeä ja hyväätekevä\nsielu\", R. sen johdosta huudahtaa, \"Fénelonin, Bernexin, Catinat'n\nja niiden seuraan, jotka alempisäätyisinä ovat avanneet sydämensä\ntosi ihmisrakkaudelle; mene nauttimaan palkkaa ihmisrakkaudestasi ja\nvalmistamaan oppilaallesi sijaa, jonka hän toivoo kerran saavansa\nrinnallasi!\" -- Kolmas ystävä, jonka hän myöskin menetti, oli marsalkka\nKeith. Tämä ei kuollut, vaan siirtyi Berliiniin palvelemaan Fredrik\nII:ta lähempänä häntä. Ennen lähtöään hän antoi R:lle todistuskirjan,\njonka nojalla tämä sai Neuchâtelin syntyperäis- ja kansalaisoikeudet.\nR:lla oli siis takeet siitä, että häntä ei voitaisi laillisin keinoin\nkarkottaa Neuchâtelin alueelta_.\n\n_Vaurastuttaakseen taloudellista asemaansa R. aikoi ryhtyä julkaisemaan\nteostensa kokonaispainosta. Ryhmä neuchâteliläisiä liikemiehiä\ntarjoutui vastaamaan yrityksen rahallisesta puolesta. Sopimus oli\njo tehty, mutta vielä allekirjoittamatta, kun \"Kirjeitä vuorelta\"\nilmestyi. Tämä julkaisu nosti R:ta vastaan ankaran myrskyn, johon\nkoottujen teosten julkaisemisyritys hukkui. Genevessä neuvosto julisti\ntuon kirjekokoelman siksi saastaiseksi, ettei se ansainnut edes\npolttamisen kunniaa. R:n kannattajat pelästyivät silloin eivätkä enää\nuskaltaneet häntä puolustaa_.\n\n_Genevestä mieltenkuohu levisi Neuchâteliin. Sikäläiset papit\nkävivät levottomiksi, ja kun ehtoollisellakäynnin aika lähestyi,\nei Montmollunkaan, joka ennen oli ollut R:lle suosiollinen, enää\nuskaltanut antaa hänelle lupaa siihen, vaan haastoi hänet konsistorin\neteen tekemään tiliä uskostaan. Sen johdosta R. kirjoittaa:_\n\nMikä suotuisa tilaisuus siinä tarjoutuikaan ja mikä loistava voitto\nminulle, jos olisin osannut puhua ja jos minulla, niin sanoakseni,\nolisi ollut kynäni suussani! Kuinka ylivoimaisesti, kuinka\nhelposti olisin perin pohjin nolannut tuon pappiparan hänen kuuden\ntalonpoikansa keskellä! Kun vallanhimo oli saanut protestanttisen\npapiston unohtamaan kaikki uskonpuhdistuksen periaatteet, niin minun\npalauttaakseni ne hänen muistiinsa ja pannakseni häneltä suun tuppeen\nei tarvinnut muuta kuin selitellä ensimmäisiä \"Kirjeitäni vuorelta\",\njoista he typeryydessään moittia nalkuttelivat minua. Tekstini oli\naivan valmiina, minun tarvitsi vain käsitellä sitä laajemmin, niin\nvastustajani oli nujerrettu. En olisi ollut siksi tyhmä, että olisin\npysytellyt puolustuskannalla; minun oli helppo käydä hyökkäämään,\njopa hänen huomaamattaan tai voimattaan torjua hyökkäystä. -- --\nMutta voi! Siinähän täytyi puhua ja puhua paikalla, keksiä tarpeen\nhetkellä ajatukset, lausetavat, sanat, aina pitää ajatuksensa koossa,\naina olla kylmäverinen, aina olla joutumatta hetkeksikään ymmälle.\nMitä saatoin toivoa itseltäni, minä joka niin selvästi tunsin\nkykenemättömyyteni lausumaan ajatukseni valmistelematta? Minulta\noli mitä nöyryyttävimmällä tavalla mennyt suu tuppeen Genevessä\nkokouksen edessä, joka oli kokonaan minun puolellani ja jo päättänyt\nhyväksyä kaikki. Tässä oli laita aivan päinvastoin: olin tekemisissä\nrettelöitsijän kanssa, joka korvasi tietojen puutteen oveluudella, joka\nvirittäisi minulle satakin ansaa ennen kuin huomaisin niistä yhtäkään\nja oli lujasti päättänyt saada minut kiinni maksoi mitä maksoi. Kuta\nenemmän tarkastelin tilannetta, sitä vaarallisemmalta se minusta\nnäytti, ja huomaten mahdottomaksi selviytyä siitä menestyksellisesti\nkeksin toisen keinon. Valmistin ajatuksissani puheen pidettäväksi\nkonsistorin edessä jäävätäkseni sen ja päästäkseni vastaamasta. Se\noli hyvin helppo asia. Kirjoitin tuon puheen ja aloin verrattoman\ninnokkaasti opetella sitä ulkoa. -- -- Minulla oli puolellani järki,\ntotuus, oikeus, kuninkaan suojelus, valtioneuvoston arvovalta,\nonnentoivomukset tosi isänmaanystävien taholta, joita moisen\ninkvisition käytäntöönottaminen maassa koski. Kaikki oli siis omansa\nrohkaisemaan minua.\n\nMääräpäivän aattona osasin puheeni ulkoa; lausuin sen virheettömästi.\nKertasin sitä päässäni koko yön, mutta aamulla en sitä enää muistanut;\ntakerrun joka sanaan, luulen jo olevani tuon kuulun kokouksen edessä,\nsekaannun, sopertelen, pääni menee pyörälle; vihdoin, melkein\nlähtöhetkellä, menetän rohkeuteni kokonaan; jään kotiin ja päätän\nkirjoittaa konsistorille kirjeen, jossa häthätää esitän syyni ja otan\npoisjäämiseni tekosyyksi raihnaisuuteni, joka todella silloisessa\ntilassani tuskin olisikaan tehnyt minulle mahdolliseksi jaksaa kestää\nkoko istuntoa.\n\n_Montmollin oli uhannut erottaa Rousseaun kirkon yhteydestä, jos hän\nei voisi puolustautua. Konsistori ei kuitenkaan ottanut erottaakseen\nhäntä; mutta kansaa oli yllytetty häntä vastaan, hän ei enää saanut\nkulkea rauhassa ulkosalla, häntä herjattiin antikristukseksi, häntä\nheiteltiin kivillä, uhattiinpa hänet ampuakin; armenialaispuvustaan\nhänet oli helppo tuntea_.\n\n_Valokohtana näissä oloissa oli R:lle rouva de Verdelinin käynti\nhänen luonaan ja se ystävyys, jota rouva hänelle osoitti. Nähdessään,\nmillaisia loukkauksia R. sai Motiers'ssa kärsiä, rouva kehotti häntä\nsuostumaan englantilaisen Humen pyyntöön, että R. siirtyisi asumaan\nhänen luokseen Englantiin. Tätä kehotusta kannatti lämpimästi rouva\nde Boufflers, joka oli Humen läheinen ystävä. R., joka ei tuntenut\nmieltymystä Englantiin eikä englantilaisiin, ei antanut mitään varmaa\nvastausta. Asia jäi avoimeksi_.\n\n_Montmollinin yllyttämän rahvaan kiihko äityi pian aivan hillittömäksi.\nSitä ylläpiti myöskin eräs nimettömän henkilön kirjoittama\nlentokirjanen, jossa R:n sanottiin sairastavan häpeällisiä tauteja,\nheittäneen lapsensa kadulle ja kuljettavan mukanaan ilotyttöä. R. tunsi\nasemansa hyvin vaaralliseksi. Loppuajoistaan Motiers'ssa hän kertoo:_\n\nOn aika siirtyä puhumaan loppuonnettomuudestani Motiers'ssa ja\nlähdöstäni Val-de-Trayersistä oleskeltuani siellä kaksi ja puoli vuotta\nja kärsittyäni kahdeksan kuukauden ajan järkkymättömän lujamielisesti\nmitä katalinta kohtelua. Minun on mahdoton muistaa selvästi tämän\nepämiellyttävän ajanjakson yksityiskohtia, mutta ne ovat esitettyinä\nDu Peyroun[53] niistä julkaisemassa selonteossa, josta saan puhua\ntuonnempana.\n\nRouva de Verdelinin lähdettyä mieltenkuohu kiihtyi ja huolimatta\nuseista kuninkaan käskykirjeistä, huolimatta valtioneuvoston monista\nmääräyksistä, huolimatta linnanvoudin ja paikkakunnan viranomaisten\nponnistuksista rahvas, joka täydellä todella piti minua antikristuksena\nja huomasi kaikki paheksumishuutonsa turhiksi, näytti vihdoin aikovan\nryhtyä väkivaltaisuuksiin; jo alkoi kiviä vieriä lähelleni teillä,\nvaikka niitä vielä heitettiin vähän liian kaukaa osuakseen minuun.\nViimein, syyskuun alussa pidettävien Motiers'n markkinain jälkeisenä\nyönä, kimppuuni hyökättiin asunnossani tavalla, joka saattoi vaaraan\nsiinä asuvien hengen.\n\nPuolenyön aikaan kuulin kovaa kolinaa parvelta, joka ulottui pitkin\ntalon takaosaa. Kiviä, joita heitettiin parvelle päin olevaa ikkunaa\nja ovea vastaan, satoi sinne niin kovalla jyrinällä, että koirani,\njoka makasi parvella ja oli alkanut haukkua, vaikeni pelosta ja\njuoksi nurkkaan, jossa se kalvoi ja raapi lautoja koettaen avata\nitselleen pakotien. Nousen vuoteestani kuullessani kolinan; olen\nastumaisillani ulos huoneestani mennäkseni keittiöön, kun voimakkaan\nkäden heittämä kivi särkee keittiön ikkunan, lentää keittiön läpi,\npuskee auki huoneeni oven ja vierii vuoteeni juurelle, niin että\njos olisin joutunut sekuntia ennen, olisin saanut kiven vatsaani.\nArvelin, että jyry oli nostettu, jotta minut saataisiin houkutelluksi\nesille, ja että kivi oli heitetty, jotta se osuisi minuun ulos\ntullessani. Kiiruhdan keittiöön. Tapaan siellä Theresen, joka myöskin\noli noussut ja aivan vavisten riensi minua kohti. Asetumme seisomaan\nseinän viereen syrjään ikkunasta, jotteivät kivet osuisi meihin ja\nvoisimme tuumia, mitä meidän oli tehtävä; sillä jos olisimme menneet\nulos apua huutamaan, olisimme olleet kuoleman omat. Onneksi erään\nalapuolellani asuvan vanhan miehen palvelijatar nousi kolinan kuultuaan\nja juoksi kutsumaan herra linnanvoutia, joka asui aivan vieressämme.\nTämä kavahtaa vuoteestaan, sieppaa kiireesti aamunuttunsa ylleen ja\ntulee heti paikalla mukanaan vartija, joka markkinoiden vuoksi oli\nsinä yönä kiertämässä ja sattui kulkemaan aivan läheltä. Nähdessään\ntehdyn vahingon linnanvouti pelästyi niin, että kalpeni; ja nähdessään\nkivet, joita parvi oli täynnä, hän huudahti: \"Hyvä Jumala! Siinähän\non kuin kivilouhos!\" Tarkasteltaessa paikkoja alhaalla huomattiin,\nettä erään pienen pihan portti oli murrettu ja oli yritetty tunkeutua\ntaloon parven kautta. Tutkittaessa, miksi vartija ei ollut huomannut\ntai estänyt tuota epäjärjestystä, kävi selville, että Motiers'n\nmiehet olivat itsepintaisesti tahtoneet hoitaa vartioinnin sinä yönä\nylimääräisesti, vaikka oli toisen kylän vuoro. Seuraavana päivänä\nlinnanvouti lähetti raporttinsa valtioneuvostolle, joka kahta päivää\nmyöhemmin antoi hänelle käskyn toimittaa tutkinnon asiasta, luvata\npalkinnon ja salassapidon niille, jotka antaisivat ilmi syylliset,\nja asettaa ruhtinaan kustannuksella toistaiseksi vartijat minun\ntaloni ja sen vieressä olevan linnanvoudintalon ääreen. Seuraavana\npäivänä eversti Pury, yliprokuraattori Meuron, linnanvouti Martinet,\nveronkantovouti Guyenet, rahastonhoitaja d'Ivernois ja hänen\nisänsä, lyhyesti sanoen kaikki paikkakunnan arvohenkilöt, tulivat\nminua tapaamaan ja kehottivat yksimielisesti minua antamaan myöten\nmyrskylle ja poistumaan ainakin joksikin aikaa pitäjästä, jossa en\nenää voinut elää turvassa enkä kunnialla. Huomasinpa, että linnanvouti\npelästyneenä tämän mielettömän kansan raivonpurkauksista ja peläten\nniiden ulottuvan häneenkin olisi varsin kernaasti nähnyt minun lähtevän\nsieltä mitä pikimmin päästäkseen pulmallisesta tehtävästä suojella\nminua ja voidakseen itsekin poistua sieltä, niin kuin hän tekikin minun\nlähdettyäni. Myönnyin siis, jopa kernaastikin, sillä kansan vihan\nnäkeminen oli minulle sydänsuruna, jota en enää voinut sietää.\n\nMinulla oli useita turvapaikkoja valittavana. Palattuaan Pariisiin\nrouva de Verdelin oli useissa kirjeissä puhunut minulle eräästä\nherra Walpolesta, jota hän sanoi lordiksi ja joka sangen hartaana\nsuosijanani ehdotti minulle eräällä maatiloistaan tyyssijaa, jota\nrouva kuvaili minulle mitä miellyttävimmäksi antaen asunnosta ja\nelannosta seikkaperäisiä tietoja, jotka osoittivat, kuinka tarkoin\nmainittu lordi Walpole pohti hänen kanssaan tuumaa. Herra marsalkka oli\naina suositellut minulle Englantia tai Skotlantia ja tarjosi minulle\nsieltä myöskin turvapaikan maatiloiltaan; mutta hän tarjosi minulle\ntoistakin, joka tuntui minusta paljon houkuttelevammalta, nimittäin\nPotsdamista, missä hän itsekin asui. Hän oli äskettäin tiedottanut\nminulle muutamia sanoja, jotka kuningas oli lausunut minusta ja jotka\ntavallaan sisälsivät kutsun lähteä sinne, ja Sachsen-Gothan herttuatar\npiti sitä matkaa niin varmana, että kirjoitti minulle ja pyytämällä\npyysi tulemaan tapaamaan ohi kulkiessani ja viipymään jonkin aikaa\nhänen luonaan. Mutta olin niin kiintynyt Sveitsiin, etten hennonut\npoistua sieltä, niin kauan kuin minun olisi mahdollista elää siellä, ja\nvalitsin tämän ajankohdan pannakseni täytäntöön erään tuuman, jota olin\nhautonut mielessäni jo muutaman kuukauden ja josta en vielä ole voinut\npuhua, jotten katkaisisi kertomukseni lankaa.\n\nAikomukseni oli näet asettua asumaan Saint-Pierren saarelle, joka on\nBernin sairaalan tilus keskellä Biennen järveä. Eräällä jalkamatkalla,\njonka olin edellisenä vuonna tehnyt yhdessä du Peyroun kanssa, olimme\nkäyneet saarella, ja olin niin ihastunut siihen, että siitä pitäen olin\nlakkaamatta miettinyt, miten voisin asettua sinne asumaan. Pahimpana\nesteenä oli, että saaren omistivat berniläiset, jotka kolme vuotta\nsitten olivat ilkeästi karkottaneet minut alueeltaan; ja paitsi että\npalaaminen sellaisten luo, jotka olivat ottaneet minut niin pahasti\nvastaan, kävi ylpeydelleni, oli minun syytä pelätä, etteivät he\njättäisi minua siellä rauhaan sen paremmin kuin Yverdonissakaan. Olin\nkysynyt herra marsalkan mieltä asiasta, ja hän, arvellen kuten minäkin\nberniläisten varsin kernaasti näkevän, että olisin karkotettuna tuolle\nsaarelle, ja pitävän minua siellä panttivankina niistä kirjoitelmista,\njotka minun mahdollisesti vielä tekisi mieleni sepittää, oli pannut\nerään herra Sturlerin, joka oli hänen entinen naapurinsa Colombier'ssa,\ntunnustelemaan heidän kantaansa tässä kysymyksessä. Herra Sturler\nkääntyi eräitten valtion johtomiesten puoleen ja vakuutti heidän\nvastauksensa nojalla, että berniläiset häpesivät entistä käytöstään\neivätkä parempaa pyytäneet kuin että sijoittuisin asumaan Saint-Pierren\nsaarelle ja että he saisivat jättää minut siellä rauhaan. Mutta ennen\nkuin uskalsin siirtyä sinne, pyysin varmemmaksi vakuudeksi eversti\nChaillet'ta uudestaan tiedustelemaan asiaa, ja hän vahvisti minulle\noikeiksi samat tiedot; kun sitten myöskin saaren veronkantomies oli\nsaanut esimiehiltään luvan antaa minulle siellä asunnon, en luullut\nantautuvani mihinkään vaaraan asettumalla hänen taloonsa sekä ylimmän\nvaltiovallan että omistajain äänettömällä suostumuksella; sillä enhän\nvoinut toivoa, että herrat berniläiset avoimesti tunnustaisivat\nminulle tekemänsä vääryyden ja siten rikkoisivat kaikkien hallitsijain\nloukkaamattominta perusohjetta.\n\nSaint-Pierren saari, jota Neuchâtelissa sanotaan la Motten saareksi,\nkeskellä Biennen järveä, on kooltaan noin puoli lieuetä ympärimitaten;\nmutta tällä pienellä alalla se kasvattaa kaikkia tärkeimpiä\nelämälle välttämättömiä tuotteita. Siellä on peltoja, niittyjä,\nhedelmäpuutarhoja, metsiä, viinitarhoja, ja vaihtelevan ja vuorisen\nmaaston vuoksi koko alue muodostaa sitä miellyttävämmin jakautuneen\nkokonaisuuden, kun sen osat, joita ei voi nähdä kaikkia samalla\nkertaa, kohottavat toinen toisensa kauneutta ja aiheuttavat sen, että\nsaari näyttää suuremmalta kuin se todella on. Hyvin korkea pengermä\nmuodostaa sen läntisen, Gleresseen ja Bonnevilleen päin olevan osan.\nTälle pengermälle on istutettu pitkä puistokuja, jonka keskelle on\nmuodostettu tilava lehtimaja, mihin viininkorjuun aikana sunnuntaisin\nkokoonnutaan kaikilta lähirantamilta tanssimaan ja ilakoimaan.\nSaarella on vain yksi ainoa talo, mutta se on tilava ja mukava; siinä\nasuu veronkantomies ja se sijaitsee eräässä notkelmassa, joten se on\nsuojassa tuulilta.\n\nViiden- kuudensadan askelen päässä saaresta etelään päin on toinen\npaljon pienempi saari, viljelemätön ja autio, jonka myrskyt näyttävät\nmuinoin repineen irti suuremmasta ja jonka soraisessa maaperässä ei\nkasva muuta kuin raitoja ja hanhentatarta, mutta jolla kuitenkin kohoaa\nkorkea, rehevänurminen ja sangen miellyttävä kumpu. Järvi on melkein\nsäännöllisen soikion muotoinen. Sen rannat eivät tosin ole niin rehevät\nkuin Geneven ja Neuchâtelin järven, mutta muodostavat sille kuitenkin\nvarsin kauniin kehyksen, varsinkin länsiosassa, joka on taajaan asuttua\nja jota reunustavat viinimäet kiipeilevät erään vuorijonon rinnettä\nylöspäin melkein niinkuin Cote-Rotiessa, mutta eivät anna yhtä hyvää\nviiniä. Etelästä pohjoiseen päin lukien sijaitsevat siellä Saint-Jeanin\nvoutikunta, Bonneville, Bienne ja järven pohjoispäässä Nidau, välillä\naina sangen hauskannäköisiä kyliä.\n\nSellainen oli tyyssija, jonka olin varannut itselleni ja johon päätin\nasettua lähdettyäni Val-de-Traversistä. Tämän valitseminen oli niin\nrauhanharrastukseni, yksinäisyyttä rakastavan ja hitaan luontoni\nmukaista, että luen sen niiden suloisten unelmien joukkoon, joihin olen\nollut eniten hurmaantunut. Minusta tuntui, että tuolla saarella olisin\nenemmän erossa ihmisistä, paremmin suojassa heidän häväistyksiltään,\nenemmän unohtuneena heiltä, lyhyesti sanoen täydellisemmin jätettynä\nnauttimaan toimettomuuden ja mietiskelevän elämän suloudesta. Olisin\ntahtonut olla niin suljettuna tuolle saarelle, ettei minulla enää\nolisi ollut minkäänlaista yhteyttä kuolevaisten kanssa, ja varmaa on,\nettä ryhdyin kaikkiin ajateltavissa oleviin toimiin päästäkseni sen\nylläpitämisen pakosta.\n\n_Aineellisen toimeentulonsa Rousseau sai turvatuksi ensinnäkin\ndu Peyroun kanssa tekemänsä sopimuksen avulla, jonka mukaan tämä\nmaksamalla hänelle elinkautisen eläkkeen sai oikeuden julkaista hänen\nkootut teoksensa. Lisäksi hän sai marsalkka Keithiltä kuudensadan\nfrangin eläkkeen. Kirjakauppiailta hän myöskin sai jonkin verran\nkorkoja. Kaiken kaikkiaan hänellä siten oli toimeentuloaan varten\nriittävät tulot_.\n\nPäästyäni rauhaan toimeentulon puolesta olin vapaa huolista kaikissa\nsuhteissa. Vaikka annoinkin vihamiesteni vapaasti toimia maailmassa,\njätin sen ylevän innostuksen, joka oli sanellut kirjoitelmani, ja\nperiaatteitteni lujan järkkymättömyyden sielustani todisteeksi, joka\npiti yhtä sen kanssa, minkä koko elämäntapani antoi luonteestani. Muuta\npuolustusta panettelijoitani vastaan en tarvinnut. He saattoivat kuvata\ntoista ihmistä minun nimisenäni, mutta he saattoivat pettää vain ne,\njotka tahtoivat antaa pettää itsensä. Saatoin antaa elämäni heidän\nmoitittavakseen alusta loppuun; olin varma siitä, että läpi vikojeni\nja heikkouksieni, läpi kykenemättömyyteni kärsimään minkäänlaista\niestä aina näkyisi oikeamielinen, hyvä ihminen, vailla katkeruutta,\nvailla vihaa, vailla kateutta, valmis myöntämään omat vääryytensä,\nvielä valmiimpi unohtamaan toisten tekemät vääryydet, ihminen, joka\netsi kaiken onnensa rakastavista ja lempeistä intohimoista ja meni joka\nsuhteessa vilpittömyydessä varomattomuuteen, jopa mitä uskomattomimpaan\nomanedunpyytämättömyyteen saakka.\n\nHeitin siis tavallani hyvästit omalle ajalleni ja aikalaisilleni ja\notin jäähyväiset maailmalta vetäytymällä tuohon saareen lopuksi ikääni;\nse näet oli aikomukseni, ja siellä toivoin voivani vihdoin toteuttaa\ntuon suuren unelmani: toimettomuudessa elämisen, jonka toteuttamiselle\nolin siihen asti turhaan omistanut kaiken sen vähäisen toimekkuuden,\nminkä taivas oli minulle suonut. Tuosta saaresta oli minulle tuleva\nPapimanian saari, tuo autuaallinen maa, jossa nukutaan ja \"mennään\nvielä pitemmälle: ei tehdä mitään\".\n\nTuo \"pitemmälle meneminen\" oli minulle pääasia, sillä olen aina varsin\nvähän kaivannut unta; joutilaisuus riittää minulle; ja kunhan minun\nvain ei tarvitse mitään tehdä, unelmoin vielä mieluummin valveilla\nkuin nukuksissa. Kun romaanimaisten suunnitelmien aika nyt oli\nmennyt ja tyhjänpäiväisen kunnian haihtuvat huurut olivat pikemmin\nhuumanneet kuin tyydyttäneet minut, oli minulla ainoana toiveena\nvain se, että saisin elää kaikesta pakosta vapaata elämää ainaisessa\njoutilaisuudessa. Se on autuasten elämää toisessa maailmassa, ja sitä\npidin tästä lähtien suurimpana onnenani tässä maailmassa.\n\nNe, jotka moittivat minua monista ristiriitaisista väitteistä,\neivät jättäne moittimatta minua vielä yhdestä ristiriitaisuudesta.\nOlen sanonut, että seurapiirien joutilaisuus teki ne minulle\nsietämättömiksi, ja nythän minun nähdään etsivän yksinäisyyttä\nainoastaan antautuakseni siinä joutilaisuuteen. Sellainen minä nyt\njoka tapauksessa olen; jos siinä on ristiriitaisuutta, niin se johtuu\nasiain luonnosta eikä minusta; mutta siitä on ristiriitaisuus niin\nkaukana, että päinvastoin juuri siitä näkyy, että olen aina sama\nminä. Seurapiireissä joutilaisuus on kuolettavaa, syystä että se on\npakollista; yksinäisyydessä se on ihastuttavaa, syystä että se on\nvapaata ja tahdottua. Seurassa minusta on piinallista olla mitään\ntekemättä, syystä että siihen on pakko. Minun täytyy pysyä paikallani,\nkuin naulittuna istumaan tuolille tai pistettynä pystyyn seisomaan kuin\nseiväs, liikuttamatta jäsentäkään, uskaltamatta juosta, hypätä, laulaa,\nhuutaa tai elehtiä milloin mieleni tekee, uskaltamatta edes ruveta\nhaaveilemaan, tuntien joutilaisuuden koko ikävyyden ja samalla pakon\nkoko kiusallisuuden; minun tulee tarkata kaikkia typeryyksiä, joita\nlausutaan, ja kaikkia kohteliaisuuksia, joita ladellaan, ja lakkaamatta\nrasittaa älyparkaani, jotten laiminlöisi tilaisuutta saada vuorostani\nsanotuksi sutkaukseni tai päästetyksi oman valheeni. Ja mokomaa te\nsanotte joutilaisuudeksi! Sehän on kuin olisi pakkotyötä tekemässä.\n\nSe joutilaisuus, jota minä rakastan, ei ole laiskurin joutilaisuutta,\nsellaisen, joka istuu kädet ristissä täysin toimettomana eikä ajattele\nenempää kuin toimiikaan. Se on lapsen joutilaisuutta, lapsen, joka\non lakkaamatta liikkeessä eikä kumminkaan tee mitään, ja samalla\nlavertelijan, jonka kieli laulaa, mutta kädet eivät toimita mitään.\nRakastan askarrella joutavia, aloittaa sata puuhaa ja jättää kaikki\nkesken, tulla ja mennä niin kuin päähäni pälkähtää, vaihtaa joka\nhetki suunnitelmaa, seurata kärpäsen jokaista liikettä, koettaa\nsiirtää kallionlohkareen paikoiltaan nähdäkseni, mitä sen alla on,\nryhtyä innokkaasti työhön, joka veisi kymmenen vuotta, ja surematta\nheittää sen sikseen kymmenen minuutin kuluttua, lyhyesti sanoen:\ntuhlata aikaa joutaviin päivät pitkät välittämättä järjestyksestä ja\njohdonmukaisuudesta ja noudattaa kaikessa vain hetken oikkua.\n\nKasvioppi sellaisena, jollaiseksi aina olen sen käsittänyt ja\njollaisena siitä alkoi tulla minulle intohimo, oli juuri joutilaalle\nsopivaa tutkiskelua, omansa täyttämään vapaan aikani tyhjyyden\njättämättä siihen tilaa mielikuvituksen houreille enempää kuin\ntäydellisen toimettomuuden ikävällekään. Maleksimalla metsissä\nja kedoilla, poimimalla koneellisesti sieltä täältä milloin\nkukan, milloin oksan, ikään kuin maistellen ruohoa melkein mistä\nsattui, tarkkaamalla tuhansia kertoja samoja seikkoja ja aina yhtä\nkiinnostuneena, koska yhä uudestaan ne unohdin, olisin voinut saada\nkulumaan iankaikkisuuden voimatta ikävystyä hetkeksikään. Niin hieno,\nniin ihmeteltävä, niin vaihteleva kuin onkin kasvien rakenne, se\nei pistä kouluttamattomaan silmään kylliksi voidakseen kiinnostaa\nsitä. Niiden elimistössä vallitseva ainainen yhdenmukaisuus ja silti\nihmeen suuri vaihtelevuus hurmaa vain ne, joilla jo on jonkinlainen\nkäsitys kasvikunnan järjestelmästä. Muut tuntevat nämä kaikki luonnon\naarteet nähdessään vain tylsää ja yksitoikkoista ihmettelyä. He eivät\nnäe mitään yksityiskohtia myöten, sillä he eivät edes tiedä, mitä\npitää katsoa; eivätkä he myöskään näe kokonaisuutta, sillä heillä\nei ole aavistustakaan siitä yhteyksien ja yhdistelmien ketjusta,\njoka ihmeillään tekee valtavan vaikutuksen huomioitsijan mieleen.\nOlin -- ja puutteellisen muistini vuoksi täytyi minun aina pysyä --\nsillä onnellisella asteella, että tiesin siitä vain sen verran, että\nkaikki oli käsitettävissäni. Erilaiset maaperät, jotka saarella sen\npienuudesta huolimatta olivat edustuneina, tarjosivat tutkittavakseni\nja hauskuutuksekseni niin suuren joukon eri kasvilajeja, että se\nolisi riittänyt koko elinajakseni. En aikonut jättää sen ainoatakaan\nruohonkortta tutkimatta, ja valmistauduin jo kirjoittamaan\nlukemattomilla merkillisillä havainnoilla höystettyä _Saint-Pierren\nsaaren kasvistoa_.\n\nKutsuin Theresen tulemaan ja tuomaan kirjani sekä tavarani. Asetuimme\ntäysihoitoon saaren veronkantomiehen taloon. Hänen vaimollaan oli\nNidaussa sisaria, jotka vuoroon tulivat hänen luonaan käymään ja joista\nTherese sai seuraa. Sain siellä maistaa suloista elämää, jollaista\nolisin tahtonut elää koko ikäni, mutta mieltymykseni siihen oli omansa\nvain saamaan minut sitä kipeämmin tuntemaan sen elämän katkeruuden,\njonka oli määrä alkaa niin pian sen jälkeen.\n\nOlen aina intohimoisesti rakastanut vettä, ja sen näkeminen vaivuttaa\nminut suloisiin haaveisiin, vaikka niillä useinkaan ei ole tiettyä\nkohdetta. Noustuani en koskaan kauniilla ilmalla jättänyt rientämättä\npengermälle hengittämään terveellistä ja raikasta aamuilmaa ja antamaan\nkatseeni liidellä yli tuon kauniin järven, jota ympäröivät rannat ja\nvuoret ihastuttivat silmääni. En tiedä mitään kunnianosoitusta, joka\nolisi enemmän Jumalan arvon mukainen kuin tämä sanaton ihailu, jonka\nsaa aikaan hänen tekojensa katseleminen ja jonka ilmaisuna eivät ole\nmääräteot. Ymmärrän, että kaupunkien asukkaissa, jotka eivät näe muuta\nkuin rakennusten muureja, katuja ja rikoksia, usko on heikkoa; mutta en\nvoi ymmärtää, kuinka maaseutulaisilta, ja varsinkaan yksinäisyydessä\neläjiltä voi puuttua usko. Kuinka heidän sielunsa ei kohoa sata kertaa\npäivässä haltioituneena niiden ihmeiden tekijän puoleen, jotka sattuvat\nheidän silmiinsä? Mitä minuun tulee, niin sydämeni on pitkäaikaisesta\ntottumuksesta, varsinkin noustessani raukeana unettomien öitteni\njälkeen, herkkä kohoamaan tuohon häiriötilaan, joka ei mitenkään\nkysy ajatuksen rasittamista. Mutta sitä varten on välttämätöntä,\nettä silmiäni hivelee luonnon ihastuttava näky. Huoneessani rukoilen\nharvemmin ja kuivemmin, mutta nähdessäni kauniin maiseman tunnen\nmieleni liikuttuneeksi voimatta sanoa mistä. Olen jostakin lukenut,\nettä eräs viisas piispa tarkastusmatkalla tapasi hiippakunnassaan\nvanhan vaimon, joka, kun hänen oli rukoiltava, ei osannut muuta kuin\nsanoa: \"Oo!\" Piispa sanoi hänelle: \"Eukkoseni, rukoilkaa te aina\nedelleenkin niin; teidän rukouksenne on parempi kuin meidän.\" Sellainen\nmuita parempi minunkin rukoukseni on.\n\nAamiaisen syötyäni kirjoitin kiireesti ja vastahakoisesti muutamia\nkirjepahuksia toivoen kiihkeästi sitä onnellista aikaa, jolloin\nminun ei enää lainkaan tarvitsisi niitä kirjoittaa. Puuhailin sitten\nkotvan aikaa kirjojeni ja paperieni kimpussa pikemmin purkaakseni\nne laatikosta ja järjestääkseni ne kuin lukeakseni niitä; ja tuo\njärjestäminen, josta tuli minulle Penelopen työ, antoi minulle\nmieluisen tilaisuuden tuhlata muutaman hetken; sitten kyllästyin\nsiihen, jätin sen sikseen ja vietin sen sijaan loput kolme neljä\naamutuntia tutkimalla kasvioppia ja varsinkin Linnén järjestelmää,\njohon minussa heräsi niin intohimoinen kiintymys, ettei se ole minusta\noikein lähtenyt senkään jälkeen, kun huomasin sen tyhjyyden. Tuo suuri\nhavaintojen tekijä on mielestäni Ludvigin rinnalla ainoa, joka tähän\nasti on katsonut kasvitiedettä luonnontutkijana ja filosofina; mutta\nhän tutki sitä liiaksi kasvikokoelmista ja puutarhoista eikä kylliksi\nluonnosta itsestään. Minä taas otin koko saaren puutarhakseni, ja\nheti kun minun tarvitsi tehdä tai tarkistaa jokin havainto, riensin\nmetsiin tai niityille kirja kainalossa; siellä paneuduin pitkälleni\nmaahan kysymyksessä olevan kasvin ääreen ja tutkin sitä mielin määrin\nsellaisena kuin se siinä kasvoi. Tuo menetelmä on suuresti auttanut\nminua tuntemaan kasvit niiden luonnollisessa tilassa, ennen kuin\nihmiskäsi on viljellyt sitä ja muuttanut niiden luontoa. Kerrotaan\nettä Fagon, Ludwig XIV:n henkilääkäri, joka osasi mainita nimeltä\nja tunsi aivan hyvin kaikki kuninkaallisen puutarhan kasvit, oli\nmaaseudulla niin tietämätön, ettei tuntenut enää mitään. Minun laitani\non aivan päinvastoin: luonnon luomuksista tunnen yhden ja toisen, mutta\npuutarhurin tuotteista en yhtäkään.\n\nIltapäivisin taas jättäydyin kokonaan joutilaisuutta rakastavan\nja huolettoman luontoni valtaan noudattaen täysin vapaasti hetken\nmielijohteita. Usein, kun ilma oli tyyni, menin heti aterialta\nnoustuani ja hyppäsin yksin pieneen veneeseen, jota veronkantomies oli\nopettanut minua melomaan vain yhdellä airolla; se liukui avovedelle.\nSillä hetkellä, jolloin se irtaantui rannasta, tunsin niin voimakasta\niloa, että ihan vavahtelin; sen syytä minun on mahdoton sanoa tai\noikein ymmärtääkään, jollei se ehkä ollut salainen onnentunne siitä,\nettä siellä olin häijyjen ihmisten saavuttamattomissa. Kiertelin sitten\nyksin järvellä, lähestyin joskus rantaa, mutta en koskaan noussut\nmaihin. Usein jätin veneeni tuulen ja veden vietäväksi ja vaivuin\nepämääräisiin, jos kohta typeriin, niin silti suloisiin haaveisiin.\nJoskus huudahdin liikuttuneena: \"Oi luonto! Oi äitini! Täällä olen\nvain sinun suojassasi; täällä ei ole ovelia, konnamaisia ihmisiä\ntuppautumassa sinun ja minun väliini.\" Etäännyin siten noin puolen\nlieuen päähän rannasta; olisin suonut, että järvi olisi ollut aava\nkuin valtameri. Tehdäkseni mieliksi koiraparalleni, joka ei pitänyt\ntuollaisesta vesillä oleilusta yhtä paljon kuin minä, asetin kuitenkin\ntavallisesti retkelleni päämäärän, nimittäin maihinnousemisen pienelle\nsaarelle, jolla kävelin tunnin pari tai loikoilin nurmella kummun\nharjalla nauttien kyllikseni järven ja sen ympäristöjen ihailemisesta,\ntutkien ja leikellen kaikkia ulottuvillani olevia kasveja ja\nmielikuvituksessani rakennellen kuin toinen Robinson itselleni asuntoa\ntälle pikku saarelle. Rakastuin kovasti tuohon kumpuun. Kun saatoin\ntuoda sinne kävelylle Theresen ja veronkantomiehen vaimon sisarineen,\nkuinka olinkaan silloin ylpeä voidessani olla heidän luotsinaan ja\noppaanaan! Toimme sinne oikein komeasti kaniineja sikiytymään; se oli\ntaaskin juhlahetki Jean-Jacquesille. Tämä pikku saaren asuttaminen teki\nsen minulle vieläkin kiinnostavammaksi. Siitä lähtien kävin siellä\nuseammin ja vielä suuremmaksi huvikseni etsimässä merkkejä uusien\nasukasten edistymisestä.\n\nNäihin hauskutuksiin lisäsin vielä yhden, joka muistutti mieleeni\nsuloisen elämäni Les Charmettesissa ja johon vuodenaika tarjosi\nerikoisen tilaisuuden. Se oli osa maalaistehtävistä vihannesten ja\nhedelmien korjuussa, joissa me, Therese ja minä, huviksemme olimme\nmukana yhdessä veronkantomiehen vaimon ja hänen perheensä kanssa.\nMuistan, että eräs berniläinen nimeltä Kirchberger, joka oli tullut\nminua tapaamaan, löysi minut istumasta suuressa puussa, säkki sidottuna\nvyötäisilleni ja jo niin täynnä omenia, etten enää voinut liikahtaa.\nTämä tapaaminen ja muutamat muut samanlaiset eivät minusta olleet\nlainkaan pahemmiksi. Toivoin, että berniläiset saatuaan tietää,\nkuinka vietin joutoaikani, eivät enää huolisi häiritä sen levollista\nkulkua, vaan jättäisivät minut rauhaan yksinäisyyteeni. Olisin paljon\nmieluummin ollut eristettynä siihen heidän tahdostaan kuin omastani;\nsilloin olisin ollut varmempi siitä, ettei rauhaani olisi häiritty.\n\nTämä on nyt taas yksi noita tunnustuksia, joita, kuten olen ennakolta\nvarma, lukijani eivät ota uskoakseen, vaikka heidän on täytynyt koko\nelämäni kulussa nähdä lukemattomia sisäisiä mielentiloja, jotka\nolivat erilaisia kuin heidän omansa. Kummallisinta on, että he,\nsamalla kun väittävät kaikkien hyvien tai yhdentekevien tunteiden,\njoita heillä itsellään ei ole, minulta puuttuvan, aina ovat valmiit\nväittämään minulla olevan niin pahoja tunteita, ettei mokomia edes\nvoi syntyä ihmissydämessä; heistä on sitten aivan helppo sanoa, että\nolen ristiriidassa luonnon kanssa, ja tehdä minusta hirviö, jollaista\nei voi olla olemassakaan. Ei ole sitä järjettömyyttä, joka heistä ei\nnäyttäisi uskottavalta, jos se vain on omansa minua mustaamaan, eikä\nsitä harvinaista ominaisuutta, joka heistä tuntuisi mahdolliselta, jos\nse vain voi olla minulle kunniaksi.\n\nMutta uskoivatpa tai sanoivatpa he mitä hyvänsä, minä silti vain yhä\ntarkasti kerron, mitä Jean-Jacques Rousseau oli, teki ja ajatteli,\nselittelemättä ja puolustelematta hänen tunteittensa ja ajatustensa\nomituisuuksia ja kysymättä, ovatko muut ajatelleet niin kuin hän.\n\nMielistyin Saint-Pierren saareen niin kovin ja pidin sielläoleskelusta\nniin paljon, että aina vain kiinnitin kaikki toiveeni saareen ja\nlopulta toivoin, ettei minun koskaan tarvitsisi poistua sieltä.\nVierailut, joilla minun oli käytävä naapureissa, matkat, jotka minun\nolisi pitänyt tehdä Neuchâteliin, Bienneen, Yverdoniin, Nidauhun,\ntuntuivat minusta jo niitä ajatellessanikin rasittavilta. Saarelta\npoissa vietettävä päivä tuntui minusta olevan kuin onnestani leikattu\npalanen, ja järven muodostamasta piiristä poistuminen oli minusta\noikeasta elementistäni poistumista. Sitä paitsi menneeltä ajalta\nsaamani kokemus oli tehnyt minut pelokkaaksi. Tarvittiin vain, että\njokin hyvä hiveli sydäntäni, niin minun jo täytyi varoa menettäväni\nsen, ja hartaaseen haluuni saada päättää päiväni tällä saarella liittyi\nerottamattomana pelko, että minun olisi pakko lähteä sieltä. Olin\nottanut tavakseni mennä iltaisin istumaan rannalle, varsinkin milloin\njärvellä oli aallokkoa. Tunsin omituista nautintoa nähdessäni aaltojen\nmurtuvan jalkojeni juurella. Siitä muodostui mieleeni kuva maailman\nmelskeestä ja oman asumukseni rauhallisuudesta, ja tuo suloinen\najatus liikutti joskus mieltäni niin, että tunsin kyynelten vierivän\nsilmistäni. Rauhaa, josta nautin intohimoisesti, häiritsi vain levoton\nluulo, että menettäisin sen, mutta levottomuus meni niin pitkälle, että\nturmeli rauhan suloisuuden. Tunsin asemani niin epävarmaksi, etten\nuskaltanut luottaa siihen. \"Ah!\" sanoin itsekseni, \"kuinka kernaasti\nantaisin sen vapaan vallan, joka minulla on poistua täältä ja josta en\nlainkaan välitä, jos sijaan saisin varmuuden, että saan jäädä tänne\nainiaaksi. Miksi minua ei pidetä täällä väkisin vangittuna, sen sijaan\nettä minun nyt armosta annetaan oleskella täällä? Ne, jotka vain\nsallivat minun olla täällä, voivat millä hetkellä hyvänsä karkottaa\nminut täältä; ja voinko toivoa, että vainoojani nähdessään, että\ntäällä olen onnellinen, antavat minun edelleenkin olla onnellinen?\nAh, ei riitä, että minun sallitaan elää täällä; tahtoisin, että minut\ntuomittaisiin siihen, ja tahtoisin, että minut pakotettaisiin jäämään\ntänne, jottei minun olisi pakko poistua täältä.\"\n\nLoin kateellisen katseen onnelliseen Micheli Ducret'hen,[54] jonka oli\ntarvinnut Aarburgin linnassa rauhallisena vain tahtoa olla onnellinen\nollakseen se todella. Vihdoin, alinomaa hautoessani näitä mietteitä\nja huolestuneena aavistellessani uusia myrskyjä, jotka aina olivat\nvalmiina yllättämään minut, aloin uskomattoman kiihkeästi haluta, että\ntämä saari määrättäisiin minulle elinkautiseksi vankilaksi, eikä niin\nkuin nyt, ainoastaan sallittaisi minun asua siinä, ja voin vannoa,\nettä jos olisi ollut vapaassa vallassani järjestää niin, että minut\nolisi siihen tuomittu, olisin tehnyt sen mitä iloisimmin mielin, sillä\ntahdoin tuhat kertaa mieluummin valita pakon elää siellä lopun ikääni\nkuin vaaran, että minut sieltä karkotettaisiin.\n\nTämä pelko ei kauan osoittautunut turhaksi. Hetkellä, jolloin kaikkein\nvähimmin sitä odotin, sain kirjeen Nidaun herra maavoudilta, jonka\nhallintopiirissä Saint-Pierren saari oli; sillä kirjeellä hän Heidän\nYlhäisyyksiensä nimessä antoi minulle käskyn poistua saarelta ja heidän\nvaltioistaan. Sitä lukiessani luulin näkeväni unta. Mikään ei ollut\nluonnottomampaa, järjettömämpää, odottamattomampaa kuin moinen käsky;\nsillä aavistelujani olin toki pitänyt pikemmin onnettomuuksistaan\nsäikähtäneen ihmisen huolina kuin ennakkotunteena, jolla olisi voinut\nolla vähintäkään todellisuuspohjaa. Toimet, joihin olin ryhtynyt\nollakseni varma korkeimman vallan äänettömästä suostumuksesta, se\nseikka, että minun oli annettu kaikessa rauhassa sijoittua asuntooni,\nvierailut, joilla luonani olivat käyneet useat berniläiset ja maavouti\nitsekin, joka oli osoittanut minulle runsaasti ystävällisyyttä ja\nhuomaavaisuutta, kolkko vuodenaika, jolloin oli raakamaista ajaa\nulos raihnainen ihminen, kaikki saattoi minut ja monet muut henkilöt\nluulemaan, että tuossa käskyssä piili jokin väärinkäsitys ja että\nilkimieliset olivat varta vasten valinneet viininkorjuun ajan, jolloin\nsenaatti ei ollut täysilukuinen, antaakseen minulle yhtäkkiä tämän\niskun.\n\nJos olisin kuunnellut ensimmäisen suuttumukseni ääntä, olisin lähtenyt\nheti paikalla. Mutta minne mennä? Miten minun kävisi talven tullessa,\nvailla päämäärää, voimatta valmistautua lähtöön, vailla ajajaa, vailla\najoneuvoja? Jollen tahtonut jättää kaikkea hunningolle, papereitani,\ntavaroitani, kaikkia asioitani, tarvitsin aikaa pitääkseni niistä\nhuolen, ja käskyssä ei ollut sanottu, annettiinko sitä minulle\nvai ei. Yhä jatkuvat onnettomuudet alkoivat masentaa rohkeuttani.\nEnsi kertaa tunsin luontaisen ylpeyteni taipuvan välttämättömyyden\nikeen alle, ja huolimatta sydämeni nurinasta minun täytyi alentua\npyytämään odotusaikaa. Käännyin herra de Graffenriedin puoleen, joka\noli lähettänyt minulle käskyn, saadakseni sen selitetyksi. Hänen\nkirjeestään kävi ilmi, että hän kovasti paheksui samaista käskyä,\njonka hän vain mitä vastenmielisimmin tiedotti minulle, ja surun ja\narvonannon osoitukset, joita se oli täynnä, tuntuivat minusta kaikki\nhyvin herttaisilta kehotuksilta puhua hänelle avomielisesti. Tein sen.\nPidin aivan varmana, että kirjeeni avaisi noitten väärintehneittenkin\nihmisten silmät näkemään heidän epäinhimillisyytensä ja että, jos niin\njulmaa käskyä ei peruutettaisikaan, minulle myönnettäisiin kohtuullinen\nodotusaika, kenties koko talvikin, valmistautuakseni poislähtööni ja\nvalitakseni turvapaikkani.\n\nOdottaessani vastausta rupesin ajattelemaan asemaani ja miettimään,\nmihin oli ryhdyttävä. Näin joka taholla niin paljon vaikeuksia,\nmieliharmi oli niin kovin kalvanut voimiani, ja terveyteni oli\nsiihen aikaan niin huono, että annoin mieleni kokonaan masentua, ja\nmielenmasennukseni seurauksena oli, että menetin nekin vähät henkiset\nvoimat, jotka minulla ehkä vielä oli jäljellä selviytyäkseni parhaalla\nmahdollisella tavalla surkeasta tilastani. Koetinpa vetäytyä mihin\npakopaikkaan tahansa, niin oli selvää, etten voinut välttää kumpaakaan\nniistä kahdesta tavasta, joita oli käytetty minua karkotettaessa, ja\njoista toinen oli, että rahvas salaisilla vehkeillä nostatettiin minua\nvastaan, toinen, että minut ajettiin pois avointa väkivaltaa käyttäen\nilmoittamatta mitään syytä siihen. En siis voinut odottaa löytäväni\nmitään varmaa turvapaikkaa, ellen lähtenyt etsimään sitä kauempaa\nkuin voimani ja vuodenaika näyttivät tekevän minulle mahdolliseksi.\nTämä kaikki johti minut takaisin niihin ajatuksiin, jotka äsken\nolivat askarruttaneet mieltäni, ja uskalsin lausua toivomuksen, että\nsuvaittaisiin mieluummin määrätä minut elinkautiseen vankeuteen kuin\npanna minut harhailemaan lakkaamatta maan päällä karkottamalla minut\nvuoron perään kaikista valitsemistani pakopaikoista. Kaksi päivää\nensimmäisen kirjeeni jälkeen kirjoitin herra de Graffenriedille toisen\nja pyysin häntä tekemään Heidän Ylhäisyyksillensä sellaisen ehdotuksen.\nMolempiin kirjeisiini Bernistä tullut vastaus oli mitä jyrkimpään ja\ntylyimpään sanamuotoon laadittu käsky poistua neljänkolmatta tunnin\nkuluessa saarelta ja tasavallan koko välilliseltä ja välittömältä\nalueelta ja olla koskaan sille palaamatta mitä ankarimpien\nrangaistusten uhalla.\n\n_Rousseaun ja eräitten johtavien korsikkalaisten välillä oli ollut\nneuvotteluja siitä, että R:n piti \"Yhteiskuntasopimus\" teoksessaan\nesittämiensä periaatteiden mukaisesti laatia Korsikan kansalle\nhallitusmuoto ja lait. Kun hänen nyt oli poistuttava asuinpaikastaan,\nhänessä heräsi ajatus siirtyä Korsikaan tuota tehtäväänsä suorittamaan.\nTarkemmin asiaa harkittuaan hän kuitenkin huomasi itsensä siihen\nsopimattomaksi. Hän tunsi olevansa luotu tietopuoliseen työhön,\nyksinäisyydessä tapahtuvaan mietiskelyyn, mutta ei toimimaan\nkäytännöllisessä elämässä eikä kestämään siinä helposti syntyviä\ntaisteluja. Sitä paitsi matkan pituus, kalleus ja vaivalloisuus sekä\nkiireinen lähtö, joka teki tarpeelliset valmistelut mahdottomiksi,\npakottivat hänet luopumaan tuosta aikeestaan. Lähdöstään Saint-Pierren\nsaarelta ja senjälkeisistä vaiheistaan R. kertoo:_\n\nHerra marsalkan kutsun johdosta päätin matkustaa Berliiniin, jättää\nTheresen talvehtimaan Saint-Pierren saarelle tavaroineni ja kirjoineni\nja tallettaa paperini du Peyroun haltuun. Toimin niin nopeasti, että jo\nseuraavan päivän aamuna poistuin saarelta ja lähdin Bienneen jo ennen\npuoltapäivää. Siihen matkani oli vähällä päättyä erään siellä sattuneen\ntapahtuman vuoksi, jota en saa jättää kertomatta.\n\nHeti kun oli levinnyt huhu, että olin saanut käskyn poistua\ntyyssijastani, tuli vierailuille luokseni suuri joukko henkilöitä\nlähiseuduilta ja eritoten berniläisiä, jotka täynnä mitä inhottavinta\nvalheellisuutta tulivat imartelemaan ja lepyttelemään minua ja\nvakuuttelemaan, että oli valittu lomien aika, jolloin senaatin\nkokouksissa oli vähän jäseniä, tuon käskyn laatimiseksi ja\njulistamiseksi minulle, käskyn johdosta, he sanoivat, koko Kahdensadan\nneuvosto oli suutuksissaan.\n\nMuutamia noista lohduttajista tuli Biennen kaupungista, joka on pieni\nBernin alueen joka taholta ympäröimä vapaa valtio, muiden muassa\neräs nuori mies nimeltä Wildremet. Tämän perhe oli korkea-arvoisin\nja vaikutusvaltaisin tuossa pikkukaupungissa. Maanmiestensä nimessä\nWildremet hartaasti pyysi minua valitsemaan tyyssijakseni heidän\nkaupunkinsa vakuuttaen minulle, että he kovin kernaasti tahtoivat ottaa\nminut vastaan, että he pitäisivät kunnianaan ja velvollisuutenaan\nsaada minut siellä unohtamaan kärsimäni vainot, että minun heidän\nkeskuudessaan ei tarvinnut pelätä minkäänlaista vaikutusta berniläisten\ntaholta, että Bienne oli vapaa kaupunki eikä kenenkään käskettävissä\nja että kaikki sen kansalaiset olivat yksimielisesti päättäneet olla\nottamatta kuuleviin korviinsa mitään minua vastaan tähdättyä anomusta.\n\nHuomatessaan, ettei saanut minua horjutetuksi päätöksestäni, Wildremet\nhankki avukseen useita henkilöitä sekä Biennestä ja sen lähiseuduilta\nettä Bernistäkin, muiden muassa ennen mainitsemani Kirchbergerin,\njoka oli pyrkinyt tuttavuuteeni siitä saakka kun pakenin Sveitsiin\nja joka kyvyillään ja periaatteillaan kiinnosti mieltäni. Mutta\nodottamattomampia ja painavampia olivat Ranskan lähetystön sihteerin\nherra Barthèsin pyynnöt. Herra Barthès tuli minua tapaamaan yhdessä\nWildremet'n kanssa, kehotti kovasti minua suostumaan tämän kutsuun\nja hämmästytti minua vilkkaalla ja hellällä mielenkiinnolla, jota\nhän näytti tuntevan minuun. En lainkaan tuntenut herra Barthèsia,\nmutta huomasin hänen panevan sanoihinsa ystävyyden lämpöä ja intoa ja\nnäin hänellä todella olevan sydämen asiana saada minut suostutetuksi\nasettumaan Bienneen. Hän ylisteli minulle mitä komeimmin sanoin\nkaupunkia ja sen asukkaita, joihin hän näytti olevan niin läheisessä\nsuhteessa, että minulle puhuessaan usean kerran sanoi heitä\nsuojelijoikseen ja isikseen.\n\nTämä Barthèsin esiintyminen pani kaikki otaksumani sekaisin. Olin aina\nepäillyt herra de Choiseuliä kaikkien Sveitsissä kokemieni vainojen\nsalaiseksi aiheuttajaksi. Ranskan Genevessä olevan residentin sekä\nSolothurnissa olevan lähettilään käyttäytyminen todisti nämä epäluulot\nliiankin oikeiksi; huomasin Ranskan salaa vaikuttavan kaikkeen, mitä\nminulle tapahtui Bernissä, Genevessä, Neuchâtelissä, enkä luullut\nitselläni olevan Ranskassa ainoatakaan muuta mahtavaa vihamiestä kuin\nChoiseulin herttuan.\n\nMitä saatoin siis ajatella Barthèsin käynnistä luonani ja siitä\nhellästä osanotosta kohtalooni, jota hän näytti tuntevan?\nOnnettomuuteni eivät vielä olleet hävittäneet sydämelleni\nluonteenomaista luottavaisuutta eikä kokemus vielä ollut opettanut\nminua näkemään kaikkialla väijytyksiä ystävyydenosoitusten alla.\nHämmästyneenä etsin syytä tähän Barthèsin hyväntahtoisuuteen; en\nollut siksi typerä, että olisin uskonut hänen ryhtyneen tuohon tekoon\nomasta aloitteestaan; näin siinä huomionherättämisen halua, jopa\nteennäisyyttäkin, joka viittasi johonkin salattuun tarkoitukseen, enkä\nsuinkaan ollut koskaan tavannut hänenlaisissaan pikku palvelusmiehissä\nsitä jalomielistä pelottomuutta, joka samanluontoisessa toimessa\nollessani usein oli pannut sydämeni veren kuohahtelemaan.\n\nOlin aikoinaan herra de Luxembourgin luona jossakin määrin tutustunut\nherra de Beautevilleen;[55] hän oli osoittanut jonkin verran\nhyväntahtoisuutta minua kohtaan; lähettilääksi jouduttuaan hän vielä\nmuutaman kerran oli osoittanut muistavansa minut, olipa kutsuttanut\nminut käymään luonaankin Solothurnissa, ja kutsu, vaikken sitä\nnoudattanut, oli kuitenkin liikuttanut sydäntäni, tottumaton kun\nolin saamaan osakseni niin hienoa kohtelua ylhäisiltä virkamiehiltä.\nOtaksuin sen vuoksi, että herra de Beauteville, vaikka hänen oli pakko\nnoudattaa saamiaan ohjeita Geneven asioiden suhteen, kuitenkin sääli\nminua onnettomuuksissani ja oli toimien yksityishenkilönä hankkinut\nminulle tämän pakopaikan Biennessä, jotta voisin elää siellä rauhassa\nhänen turvissaan. Olin kiitollinen huomaavaisuudesta, mutta en tahtonut\nkäyttää sitä hyväkseni, vaan olin kerta kaikkiaan päättänyt matkustaa\nBerliiniin ja ikävöin hartaasti hetkeä, jolloin saisin jälleen tavata\nherra marsalkan, vakuuttunut kun olin siitä, että enää vain hänen\nparissaan löytäisin tosi rauhan ja pysyväisen onnen.\n\nLähtiessäni saarelta Kirchberger saattoi minua Bienneen asti. Siellä\ntapasin Wildremet'n ja eräitä muita bienneläisiä odottamassa minua\nastuessani maihin. Kaikki yhdessä aterioimme ravintolassa, ja sinne\nsaavuttuani pyysin ensi työkseni hankkimaan itselleni rattaat, koska\naioin lähteä jo seuraavana aamuna. Aterian aikana nuo herrat alkoivat\nuudelleen hartaasti pyytää minua jäämään heidän keskuuteensa, jopa\nniin lämpimästi ja niin liikuttavin vakuutuksin, että kaikista\npäätöksistäni huolimatta sydämeni, joka ei koskaan ole voinut vastustaa\nystävällisyyttä, heltyi siitä, jota he minulle osoittivat. Huomattuaan\npäätökseni horjuvan he heti ponnistivat kahta kovemmin, ja tuloksena\noli, että lopulta annoin myöten ja suostuin jäämään Bienneen ainakin\nseuraavaan kevääseen asti.\n\nWildremet kiiruhti heti hankkimaan minulle asuntoa ja kehui minulle\nmuka suurenmoiseksi löydöksi rähjäistä, pientä, erään talon takaosassa\nkolmannessa kerroksessa olevaa kamaria, joka oli pihalle päin ja\njosta saatoin nautinnokseni katsella erään säämiskänahkurin pihalle\nlevittämiä haisevia vuotia. Isäntäni oli pieni halpamaisen näköinen\nmies ja aika roisto; seuraavana päivänä sain kuulla, että hän oli\nirstailija, peluri ja sangen huonossa maineessa kaupunginosassaan;\nhänellä ei ollut vaimoa, ei lapsia eikä palvelijoita, ja niinpä\nolin, surkeasti suljettuna yksinäiseen kamariini, saanut maailman\nherttaisimmalla seudulla asunnon, jossa muutamassa päivässä\nmenehtyisin surumielisyyteen. Kipeimmin minuun koski se, että\nhuolimatta kaikesta, mitä minulle oli sanottu asukasten hartaasta\nhalusta ottaa minut vastaan, en kaduilla kulkiessani huomannut\nminkäänlaista kohteliaisuutta itseäni kohtaan heidän käytöksessään\nenkä hyväntahtoisuutta heidän katseissaan. Olin kuitenkin lujasti\npäättänyt jäädä sinne. Mutta jo seuraavana päivänä sain kuulla, näin\nja tunsin, että kaupungissa vallitsi pelottava mieltenkuohu minua\nvastaan. Useita palvelusintoisia henkilöitä tuli ystävällisesti\nilmoittamaan minulle että aiottiin antaa minulle jo seuraavana päivänä\nmahdollisimman tylyssä muodossa käsky poistua heti paikalla valtiosta,\nse tarkoitti kaupungista. Minulla ei ollut ketään, jolle uskoa huoleni;\nkaikki, jotka olivat kehottaneet minua jäämään, olivat luikkineet\nkuka minnekin. Wildremet oli kadonnut, en kuullut enää puhuttavan\nBarthèsista, eikä näyttänyt siltä, että hänen suosituksensa olisi\nauttanut minua pääsemään niiden henkilöiden suureenkaan suosioon joita\nhän oli minulle kehunut suojelijoikseen ja isikseen. Eräs berniläinen,\nherra de Vau-Travers, jolla oli sievä talo lähellä kaupunkia, tarjosi\nminulle kuitenkin sieltä turvapaikan ja sanoi toivovansa minun siellä\nvoivan välttää kivitetyksi tulemisen. Se etu ei tuntunut minusta\nsiksi houkuttelevalta, että olisi tehnyt mieleni enää viipyä tämän\nvieraanvaraisen kansan keskuudessa.\n\nKun kuitenkin olin tähän viivytykseen menettänyt kolme päivää,\noli minulta kulunut paljon enemmän kuin ne neljäkolmatta tuntia,\njotka berniläiset olivat myöntäneet minulle poistuakseni kaikista\nheidän valtioistaan, ja tuntien heidän tylyytensä olin tietenkin\njonkin verran huolissani, tokko he sallisivat minun kulkea niiden\nläpi; mutta silloin Nidaun herra maavouti tuli juuri sopivalla\nhetkellä päästämään minut pulasta. Samoin kuin hän oli peittelemättä\npaheksunut Heidän Ylhäisyyksiensä väkivaltaista menettelyä, katsoi hän\njalomielisyydessään velvollisuudekseen julkisesti osoittaa minulle,\nettei hän mitenkään ollut siihen osallinen, eikä pelännyt lähteä\nvoutikuntansa ulkopuolelle tullakseen Bienneen minua tapaamaan. Hän\nsaapui lähtöni edellisenä päivänä; eikä hän suinkaan tullut salaa, vaan\nhalusi antaa käynnilleen juhlallisen leiman, tuli täydessä juhlapuvussa\nvaunuissaan sihteerinsä kera ja toi minulle omassa nimessään antamansa\npassin, jotta voisin mukavasti kulkea Bernin valtion läpi tarvitsematta\npelätä, että minua ahdistettaisiin. Hänen vierailunsa liikutti\nsydäntäni enemmän kuin passi. Olisin tuskin antanut sille vähemmän\narvoa, vaikka se olisi koskenut jotakuta toista kuin minua. En tiedä\nmitään, mikä vaikuttaisi sydämeeni niin voimakkaasti kuin oikealla\nhetkellä tehty rohkea teko syyttömästi sorretun heikon hyväksi.\n\nVihdoin hankittuani vaivoin itselleni rattaat lähden seuraavana aamuna\ntuosta surmaajamaasta, ennen kuin se lähetystö, joka kunniakseni piti\nlähetettämän luokseni, oli saapunut, jopa ennen kuin olin saanut nähdä\njälleen Theresen, jota olin kehottanut tulemaan luokseni luullessani\njääväni Bienneen ja jonka matkan tuskin ennätin peruuttaa kirjelipulla,\njossa ilmoitin hänelle uuden onnettomuuteni. Teokseni kolmannessa\nosassa, jos koskaan jaksan sen kirjoittaa, saadaan nähdä, kuinka minä\nvaikka luulin lähteväni matkalle Berliiniin itse asiassa jouduin\nmatkustamaan Englantiin ja kuinka ne molemmat naiset jotka tahtoivat\npitää elämäni vaiheet määrättävissään, karkotettuaan juonitteluillaan\nminut Sveitsistä, missä en ollut kylliksi heidän vallassaan, vihdoin\nsaivat minut jätetyksi ystävänsä haltuun.\n\nLukiessani tämän teokseni herra kreivi ja rouva kreivitär d'Egmontille,\nherra prinssi Pignatellille, rouva markiisitar de Mesmelle ja herra\nmarkiisi de Juignélle lisäsin siihen seuraavan:\n\n\"Olen sanonut totuuden. Jos joku tietää asioita, jotka ovat\nristiriidassa tässä antamani esityksen kanssa, niin hän, olivatpa ne\nvaikka tuhannesti todistettuja, tietää valheita ja petkutuksia; ja jos\nhän kieltäytyy perin pohjin tutkimasta ja selvittämästä niitä yhdessä\nminun kanssani, vielä elossa ollessani, niin hän ei rakasta oikeutta\neikä totuutta. Itse puolestani julistan lujalla äänellä ja pelkäämättä:\njokainen, joka, vaikkapa ei olisi lukenutkaan teoksiani, tutkii\nomin silmin luontoni laatua, luonnettani, tapojani, taipumuksiani,\nhuvituksiani, tottumuksiani, ja saattaa pitää minua epärehellisenä\nihmisenä, on itse ihminen, joka olisi otettava hengiltä.\"\n\nNiin päätin lukemiseni, ja kaikki vaikenivat. Rouva d'Egmont oli ainoa,\njoka minusta näytti liikuttuneelta; hän vavahteli silmin nähtävästi,\nmutta rauhoittui hyvin pian ja oli vaiti, niin kuin koko seurue.\nSellainen oli tulos, jonka saavutin lukemisellani ja julistuksellani.\n\n_Matkallaan Berliiniä kohti Rousseau pääsi vain Strassburgiin asti,\nmissä hän oleskeli kuukauden päivät. Siellä hänen matkansa suunta\nmuuttui. Hänen oli näet vihdoin taivuttava noudattamaan rouvien de\nBoufflersin ja de Verdelinin kehotuksia ja lähtemään Englantiin,\nfilosofi Humen luo. Maaliskuussa 1766 hän asettui Woottonin maatilalle\nDerbyn kreivikuntaan. Hänen elämänsä siellä oli aluksi rauhallista:\nhän tutkiskeli kasveja ja kirjoitteli 'Tunnustuksiaan'. Pian kuitenkin\nhänen synkkä mielensä ja luulevaisuutensa teki rauhasta lopun. Hän\nepäili Humeakin osalliseksi vihamiestensä salavehkeisiin ja tuohon\nsuureen \"salaliittoon\" häntä vastaan, joka itse asiassa oli olemassa\nvain hänen sairaalloisessa mielikuvituksessaan. Jonkin ajan kuluttua\nhän salaa pakeni takaisin Ranskaan ja oleskeli siellä ensin vuoden\nverran Trye-nimisessä prinssi de Contin linnassa. Levottomana\nkuin ahdistettu otus hän 1768 lähti sieltä Etelä-Ranskaan, ensin\nBourgoiniin, missä hän meni avioliittoon Theresen kanssa, sitten vähän\nedemmäs Monquiniin yhä harrastellen kasvien tutkimista ja kirjoitellen\nmuistelmiaan. Vuonna 1770 hän siirtyi takaisin Pariisiin. Siellä\nvalmistuivat 'Tunnustukset'_.\n\n_Rousseaun epäluuloisuus kehittyi vähitellen yhä selvemmäksi\nvainoharhaksi, mutta kaikessa, mikä ei koskenut hänen suhdettaan\nvihamiehiinsä, hän pysyi täysin normaalina. Paitsi 'Tunnustuksiaan' hän\nvielä kirjoitti kaksi teosta: \"Dialogues\" (Vuoropuheluja) ja \"Rêveries\nd'un promeneur solitaire\" (Yksinäisen kävelijän haaveiluja)_.\n\n_Vuonna 1778 Rousseau asettui Ermenonvillen kylään lähelle Pariisia\nmarkiisi de Girardinin kutsusta, jolla siellä oli linna. Siellä hän\nheinäkuun 2. päivänä äkkiä kuoli. Suuren vallankumouksen aikana hänen\nmaalliset jäännöksensä siirrettiin Pariisiin Panthéoniin_.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET\n\n\n[1] Se oli virtsaumpi.\n\n[2] Teloittaja!\n\n[3] Hellittämätön työ voittaa kaikki.\n\n[4] Viittaa erääseen La Fontainen eläintarinaan kahdesta C. ja L.\nnimisestä jalorotuisesta koirasta. C:ia käytettiin metsästykseen, ja\nse säilytti jalot ominaisuutensa; L. sai maata keittiössä ja rappeutui\nharjoituksen ja kasvatuksen puutteessa.\n\n[5] Kauppatori Genevessä.\n\n[6] Geneve on osaksi rakennettu kukkulalle. Yläosaa pidettiin\nhienompana; alaosaa, jossa Saint-Gervais'n kaupunginneliö sijaitsee,\nhalvempana.\n\n[7] Suuren Condén sisar, tärkeä henkilö Fronde-kapinan aikana.\n\n[8] Eli 1567-1622, oli Geneven piispa; perusti yhdessä rouva de C:n\nkanssa Neitsyt Marian etsikkonunnakunnan.\n\n[9] Viittaa Kreikan muinaistarustoon. Kuningas Agamemnonin ollessa\nTroijan sodassa Aigisthos vietteli hänen puolisonsa. Tämä ja A.\nsurmasivat sitten kuninkaan hänen palattuaan sodasta.\n\n[10] Kreivittären taloudenhoitajat.\n\n[11] Kreivittären kamarineiti.\n\n[12] Kreivittären perillinen; kreivitär kuoli lapsetonna.\n\n[13] Kuningattaren kuoleman johdosta.\n\n[14] Heron Aleksandrialaisen (noin v. 100 eKr.) keksimä puserretun\nilman paineella toimiva pieni suihkulähde.\n\n[15] Kuuluisa senaikainen lääkäri.\n\n[16] Woottonin kylässä Englannissa.\n\n[17] Hopeaécu oli neljä viisi frangia.\n\n[18] Mikä päähänpisto! Mikä vääryys! Mitä! Oma Clarissesiko pettäisi\nsinun lempesi!\n\n[19] Luulit, vanha ilkiö, että jokin hullu kiihko herättäisi minussa\nhalun kasvattaa veljesi poikaa.\n\n[20] Ilmeisesti kasvoni eivät silloin vielä olleet sen näköiset kuin\nmyöhemmin muotokuvissani (Rousseaun huomautus).\n\n[21] Tätä kirjoittaessaan Rousseau oli Woottonissa, Englannissa,\nfilosofi David Humen maatilalla.\n\n[22] Tarkoittaa kasvioppia.\n\n[23] Ken hyvin laulaa ja hyvin tanssii, tekee työtä, josta hänelle ei\nlähde paljon hyötyä.\n\n[24] Kaunis näköala.\n\n[25] Herra Noiret oli Les Charmettesin omistaja.\n\n[26] Naistenhännystelijä italialaisissa huvinäytelmissä.\n\n[27] R. oli lopettanut kuudennen kirjan 1767 ja aloitti seitsemännen\n1769.\n\n[28] Eräs amerikkalainen, johon R. tutustui ollessaan pakolaisena\nSveitsissä.\n\n[29] R:n asunto Pariisissa.\n\n[30] Italian sekiini oli Ranskan rahassa 11 tai 12 frangia.\n\n[31] Hän oli lähetystössä kirjurina.\n\n[32] Hänen laivansa, joka oli aiheettomasti takavarikoitu, R. oli\ntarmokkaasti toimimalla saanut vapautetuksi.\n\n[33] Hän oli lähetystön kanslisti.\n\n[34] Se oli etupäässä hovi- ja seuraelämän sekä kirjallisuusmaailman\nuutisia sisältävä sanomalehti.\n\n[35] R. ja hänen ystävänsä sanoivat Thereseä leikillään tädiksi.\n\n[36] Pariisin kasvisto.\n\n[37] En epäile, ettei Francueil hengenheimolaisineen nyt kerro tätä\nkaikkea kokonaan toisin; mutta pidän kiinni siitä, mitä hän silloin ja\nkauan sen jälkeenkin, salahankkeen syntymiseen saakka, sanoi kaikille\nihmisille ja mikä kyllä lienee säilynyt kaikkien oikein ajattelevien ja\nrehellisten ihmisten muistissa.\n\n[38] \"Kylän tietäjä\", R:n sepittämä ooppera.\n\n[39] Runoilija, oopperatekstien sepittäjä.\n\n[40] Etevä lääkäri.\n\n[41] Tällä nimellä mainittiin Rebel- ja Francoeur-nimisiä viuluniekkoja.\n\n[42] Olen menettänyt palvelijani, olen menettänyt kaiken onneni.\n\n[43] Varsinkin Duclos'n järkevä ankaruus herätti minussa tuon\npelon; sillä mitä Diderot'hon tulee, niin kaikki neuvotteluni hänen\nkanssaan aina jollakin omituisella tavalla pyrkivät tekemään minut\nivallisemmaksi ja purevammaksi kuin luonnostani olin. Juuri siitä\njohtui, etten halunnut kysyä hänen mieltään yrityksestä, jossa tahdoin\nkäyttää yksinomaan todistelukykyäni, näyttämättä jälkeäkään äkeydestä\ntai puolueellisuudesta. Tässä teoksessa omaksumastani esityksen sävystä\nvoi siis saada käsityksen _Yhteiskuntasopimuksesta_, joka on jakso\nsiitä.\n\n[44] Kahdeksannen kirjan alussa.\n\n[45] D. oli eräs Ensyklopedian toimittajista.\n\n[46] Vuonna 1755 maanjäristys ja valtava tulipalo tuhosi kaupungin.\n\n[47] Voltaire.\n\n[48] Tunnustan, että sen jälkeen kun tämän kirjoitin, kaikki mitä\nsilmäni hämärästi erottivat minua ympäröivien salaperäisyyksien läpi,\nsaattaa minut pelkäämään, etten ole tuntenut Diderot'ta.\n\n[49] Sen jälkeen kun tämän kirjoitin, hän on astunut tämän ratkaisevan\naskelen mitä täydellisimmin ja käsittämättömimmin menestyen. Luulen,\nettä se, joka on saanut hänet niin rohkeaksi ja tarjonnut hänelle\nkeinot siihen, on Tronchin.\n\n[50] Se oli 'Tutkielma yhteiskuntaluokkien eriarvoisuudesta'.\n\n[51] Niin luulin sydämeni yksinkertaisuudessa vielä 'Tunnustuksiani'\nkirjoittaessani.\n\n[52] Filosofi Helvétius. Hän lausui siinä materialistisia mielipiteitä.\n\n[53] Eräs amerikkalainen, joka oli Motiers'ssa tutustunut Rousseauhon.\n\n[54] Hän oli geneveläinen oppinut (1690-1766), joka\nvallankumouksellisen toimintansa vuoksi teljettiin Aarburgin linnaan.\n\n[55] Hän oli Ranskan lähettiläänä Solothurnissa.\n\n\n\n"]